Suomen työväenliikkeen ja Suomen kommunistisen puolueen historiaa on jo kauan kaivattu. Neuvostoliitossa elää paljon Suomesta kotoisin olevia työläisiä, jotka itse ovat osallistuneet Suomen proletariaatin vallankumoukselliseen taisteluun. Vallankumouksellisen liikkeen historian opetuksen yhteydessä kiinnitetään täkäläisissä suomenkielisissä oppilaitoksissa myös yhä suurempaa huomiota Suomen työläisten ja työtätekeväin talonpoikain taistelujen historiaan. Se on aivan oikein, sillä niinkuin Lenin sanoo, »ei voi olla tietoinen työläinen se, joka suhtautuu Iivana Muistamattomana liikkeensä historiaan». Sentähden olisi hyvin tärkeätä saada julkaistua Suomen työväenliikkeen historia. Hyvin arvokas teos työväenliikkeen historian alalta on äskettäin Ilmestynyt toveri Pentti Notkon kirja »Katsauksia Suomen työtätekevän nuorison luokkataisteluliikkeen historiaan». Siihen sisältyy myös kappaleita koko Suomen työväenliikkeen historiassa. Mutta se on vain alku, paljon enemmän kaivattaisiin siltä alalta.
Erityisesti kiinnostaa tietysti Neuvostoliiton työläisten mieliä Suomen kommunistisen puolueen toiminta ja sen johdolla käydyt taistelut. Tiedetään, että Suomessa on käyty kokonainen sarja työtätekevien taisteluja, on nähty niissä menetetyn uhreja, tiedetään olleen voittoja ja tappioita. Niistä kaikista kaivattaisiin lähempiä tietoja ja arvioita. Ne auttaisivat paremmin ymmärtämään tämän päivän taisteluja ja antaisivat ohjeita tulevia taisteluja varten. Lenin sanoo: »Tietoiset työläiset viedessään eteenpäin liikettään alinomaan tarkastavat työväenliikkeen kulkemaa tietä ja yhä uudelleen harkitsevat, oikeako on ollut tämä tie, eikö ole mahdollisuutta sitä parantaa».
SKP:n on koko olemassaolonsa ajan täytynyt työskennellä ankaran moraalisuuden oloissa. Päivääkään se ei ole toiminut legaalisena. Puolueen jäseniä, työntekijöitä ja järjestöjä on valkoisen hallituksen ohrana kaikkien näiden vuosien ajan vainonnut niinkuin metsästäjä villipetoja. Suurin osa puoluetyöstä on sentähden ollut suoritettava aivan salassa. Puolueen osuutta yksityisten taistelujen valmistamisessa ja johtamisessa ei ole voitu läheskään aina julkituoda. Samasta syystä ei ole myöskään voitu aina osottaa, että useimmat luokkataistelun etulinjoilla kunnostautuneet toverit ovat olleet taitavampia ja tarmokkaampia juuri siksi, että SKP on osottanut selvästi taistelun suunnan ja sen hetken tärkeimmät tehtävät ja siksi, että he ovat saaneet taistelukouluutuksensa sen riveissä ja ohjauksella. Sentähden on puolueen osuus näissä taisteluissa monta kertaa jäänyt varjoon. Puolueemme osallistumista ja vaikutusta poliittiseen elämään, työläisten ja työtätekeväin talonpoikain taistelujen kulkuun ei vieläkään voida yksityiskohtaisesti kuvata. Koko laajuudessaan voidaan puolueen historia kirjoittaa vasta sen jälkeen, kun Suomen työläiset ja talonpojat ovat kukistaneet maassaan tehtailijain, pankkiirien ja suurtilallisten vallan ja pystyttäneet sen tilalle proletariaatin diktatuurin — työläisten ja talonpoikain tasavallan — Neuvosto-Suomen. Mutta paljon mielenkiintoista ja opettavaa voidaan tietysti jo nytkin kertoa.
Siihen, että näitä kaivattuja historioita ei ole vielä saatu aikaan, on omat syynsä. Jokapäiväinen jännitetty taistelu sosialismin rakennustyön rintamilla ja fasistidiktatuuria vastaan Suomessa vaatii tovereilta kaiken huomion, niin että historian kirjoittamiseen tai sen valmisteluun käytettävissä oleva aika on ollut aivan minimaalinen. Eräitä aineksia ja kirjoja on kuitenkin opettajilla ja ryhmien ohjaajilla ollut jo käytettävissään. SKP:n syntyä kuvaa esim. kirja »Suomen työväen vallankumous. Arviota ja itsekritiikkiä», jossa esiintyviä virheitä toveri Sirola on arvostellut Kommunistissa (v. 1933 N:o 17, sv. 797). Kommunistin eri vuorikerroissa on julkaistu joukko artikkeleita tältä ajalta. SKP:n 15-vuotispälväksi julkaistiin kirjanen »SKP:n toiminnasta viidentoista vuoden ajalta». Arvokkain tähän asti ilmestyneistä kirjoista on kuitenkin nyt Suomen fasistien kidutettavana olevan toveri T. Antikaisen toimittama arvokas teos »SKP:n taistelun tieltä». Henkilökohtaisesti SKP:n työhön osallistuneiden toverien kirjoittamien artikkelien ja muistelmien muodossa esitetään siinä puolueen toimintaa eri etapeilla ja mitä erilaisimmissa vaiheissa 15-vuotisen toiminnan ajalta. Osa kirjoituksista, esim. useat toveri Antikaisen kirjoitukset, sisältävät hyvinkin yksityiskohtaisen kuvauksen puolueen tehtävistä ja työstä eräiltä sen tärkeimmiltä etapeilta. Näin ollen saa erityisesti tämän kirjan avulla jo verrattain ehjän kuvan SKP:n taisteluista sen tähänastiselta taipaleelta. SKP:n historian opetuksessakin on siitä suuri apu.
Mutta toveri Antikaisen toimittaman kirjan sisältämän hyvin monipuolisen ja havainnollisen aineiston lisäksi kaipaavat varsinkin opiskelijat myös tietoa siitä, mitä puolue on päättänyt kussakin tilanteessa. Taistelukuvauksia lukiessa nousee nimittäin kysymys, miten puolue on määritellyt kysymyksessä olevan ajan poliittisen tilanteen, minkälaiset yleiset ja osatehtävät se on asettanut tämän pohjalla ja miten se on arvioinut tärkeimpiä luokkataistelutapauksia. Toveri Stalin sanoo: »Olla peräsimessä ja katsella ollakseen mitään näkemättä siihen saakka kunnes olosuhteet tökkäävät nenämme johonkin onnettomuuteen — tämä ei vielä merkitse johtamista. — Johtaakseen täytyy nähdä edeltäpäin». Puolueen työn arvioimisessa ovat sen tekhmät päätökset tärkeä osa ainehistoa. Aikaisemmin julkaistun aineiston täydentämiseksi julkaistaan esillä olevassa kirjassa Suomen vallankumousliikkeen tutkijakunnan toimenpiteestä Suomen kommunistisen puolueen puoluekokousten, puoluekonferenssien ja keskuskomitean täysistuntojen tärkeimmät päätökset sen perustavasta kokouksesta KK:n 1934 täysistuntoon saakka. Kokoelmasta on kuitenkin jätetty pois eräitä organisatorisia toimenpiteitä koskevia päätöksiä, joilla ei ole suurempaa mielenkiintoa tai muuten eivät vielä sovi julkaistavaksi.
Päätöksiä on luonnollisesti luettava ja käytettävä kriitillisesti. Ensinnäkin on otettava huomioon, että ne käsittelevät aina konkreettista historiallista tilannetta. Niissä kulloinkin annettu tilannearvio ja sen pohjalla määritellyt tehtävät ovat edellyttäneet luokkavoimien määrättyä suhdetta, jotka päätösten syntymisen jälkeen ovat olleet jo monien muutosten alaisena. Aikaisemmissa päätöksissä määritellyt tehtävätkin ovat suuresti muuttuneet. Tämän mukaan on myöskin puolueen taktiikka useamman kerran vaihtunut. Monia päätöksiä on jo elävä elämäkin arvostellut ja oikonut. Pohjaltaan luokkien välisten suhteiden oikeaan erittelyyn perustuvatkaan päätökset eivät aina voi olla riittävän tarkat. Taistelun kuluessa ilmestyy aina yksiä tai toisia edeltäpäin arvaamattomia tekijöitä, jotka suuremmassa tai pienemmässä määrässä muuttavat ennalta arvioitua tapausten kulkua ja tehtäviä. Jokainen bolshevistinen puolue asettaakin kaikki päätöksensä käytännön kritiikin alaiseksi ja tekee niihin matkan varrella alituisesti sen tarpeelliseksi osottamia korjauksia. »Proletaarinen vallankumous» sanoo Marx — »arvostelee alituisesti itseään, se keskeyttää tämän tästä kulkunsa, palaa takaisin näennäisesti suoritettuun, alkaakseen sen uudelleen, pilkkaa julman perusteellisesti ensimmäisten yritystensä puolinaisuutta, heikkouksia ja puutteita». Tämä koskee myöskin proletaarista vallankumousta johtavaa puoluetta. Jokaisessa kokouksessaan ovat SKP:n johtavat instanssit (puoluekokous, konferenssi tai täysistunto) tarkastaneet aikaisempien päätösten kelvollisuutta ja niiden täytäntöönpanoa. Yksityiskohtaisemman ja ankaramman itsekritiikin alaisena ovat olleet m.m. alkukauden päätösten ultravasemmistolaisuus, vuoden 1928 kunnallisvaaliohjelma, kolmannen kauden alussa taistelusta fasismia ja oikeistovaaraa vastaan tehdyt päätökset jne. Joistakin päätöksistä on olemassa myös Kominternin kritiikki. (Katso liitteet). Monet päätökset ovat syntyneetkin Kominternin välittömän ohjauksen alaisena. Tämän kirjoituksen puitteissa ei ole mahdollisuus eikä tarkoituksenmukaistakaan yrittää yksityiskohtaisesti arvioida päätösten laatua. Monet niistä kuuluvat vielä niin läheiseen historiaan, että lopullisen poliittisen arvion antaminen niistä ei ole vielä mahdollinenkaan. Se jää tulevaisuudessa kirjoitettavan puoluehistorian tehtäväksi. Mutta ilman laajempia selityksiäkin, osottavat esillä olevat päätökset tarkkaavalle lukijalle sen tien, ne pääetapit, joiden kautta SKP on kehittynyt Suomen proletariaatin vallankumouksellisen taistelun todelliseksi johtajaksi, bolshevistiseksi puolueeksi.
Päätöskokoelman loppuun on liitetty luettelomainen esitys tärkeimmistä tapauksista Suomessa viimeisen 16 vuoden aikana. Se ei ole suinkaan läheskään täydellinen, mutta tällaisenakin on se hyödyksi päätöksiä lukiessa. Sen tarkoituksena on auttaa lukijaa saamaan mahdollisimman konkreettinen kuva päätösten käsittelemästä tilanteesta. Luettelossa mainitaan myöskin puoluekokousten, konferenssien ja täysistuntojen päiväjärjestys, josta näkyy nekin asiat, joista tehtyjä päätöksiä ei ole päätöskokoelmaan liitetty.
*
SKP perustettiin v. 1918 hävityn työväen vallankumouksen jälkeen uuden vallankumouksen järjestämistä ja voittoon johtamista varten. Hävitty vallankumous paljasti lopullisesti Suomen proletariaatin etujoukolle, että Suomen sosialidemokraattinen työväenpuolue ei ollut mikään uuden tyypin puolue, jota ainoastaan bolshevikit edustivat II internationalessa. Nyt oli sellainen kiireellisesti perustettava. Avoimessa aseellisessa taistelussa ollut proletariaatti tunsi sen tarpeen erityisen voimakkaana. Nyt ymmärrettiin — joka todellisille marxilaisille oli aina ollut selvillä — että kommunistisen puolueen olemassaolo on proletaarisen vallankumouksen voiton ensimmäinen ehto. —
SKP on syntynyt ja kasvanut vallankumouksellisessa luokkataistelussa. Puolueen lähes 17 vuotinen historia on kertomusta herkeämättömästä taistelusta kapitalistisia riistäjiä, porvaristoa ja sen apureita, sosialidemokraattisia johtajia vastaan. Puolueemme johdolla on käyty Suomen työväenluokan kauneimmat taistelut. SKP:n historia on erottamattomasti yhdistetty Suomen työväenluokan ja työtätekevän talonpoikaiston taistelujen historiaan, jonka taistelun ensimmäisiltä tulilinjoilla se on koko ajan seissyt. Mutta kyetäkseen tätä taistelua johtamaan todellisen bolshevistisen puolueen tavoin on SKP:n itsensä täytynyt käydä läpi kokonainen kehitysprosessi. Määritelmässään puolueesta sanoo tov. Stalin:
»Puolueen on ennen kaikkea oltava työväenluokan etujoukko. Puolueen tulee imeä itseensä kaikki työväenluokan parhaat ainekset, niiden kokemuksen, niiden vallankumouksellisuuden, niiden rajattoman uhrautuvaisuuden proletariaatin asian hyväksi. Mutta ollakseen etujoukko, täytyy puolueen olla aseistettu vallankumouksellisella teorialla, liikkeen lakien tuntemuksella, vallankumouksen lakien tuntemuksella. Ilman sitä se ei kykene johtamaan proletariaatin taistelua, viemään proletariaattia mukanaan. Puolue ei voi olla todellinen puolue, jos se rajoittuu rekisteröimään sen, mitä työväenluokan joukot kokevat ja ajattelevat, jos se laahaa vaistovaraisen liikkeen hännässä, jos se ei kykene voittamaan vaistovaraisen liikkeen pinttyneisyyttä ja poliittista välinpitämättömyyttä, jos se ei kykene kohoamaan proletariaatin hetken etujen yläpuolelle, jos se ei kykene nostamaan joukkoja proletariaatin luokkaetujen tasalle. Puolueen on oltava työväenluokan etunenässä, sen pitää nähdä pitemmälle kuin työväenluokka — — — vain sellainen puolue kykenee vetämään työväenluokan pois trade-unionismin tieltä ja muuttamaan sen itsenäiseksi poliittiseksi voimaksi. Puolue on työväenluokan poliittinen johtaja. — — — Sen on samalla oltava luokan joukko-osasto, luokan osa, siihen tiukasti kaikilla elinjuurillaan aidottu.» (Leninismin kysymyksiä, siv. 84).
Näitä tov. Stalinin todella bolshevistiselle puolueelle asettamia vaatimuksia ei SKP luonnollisesti vielä syntyessään vastannut. Suomen järjestyneellä työväellä oli lähes parinkymmenen vuoden ajalta perityt sosialidemokraattiset tottumukset. Olevat olot synnyttävät myös alituisesti uusia pikkuporvarillisia käsityksiä työläistenkin keskuudessa, jotka käsitykset hidastuttavat vallankumouksellisen taistelun kehittymistä ja auttavat sosdem käsitysten säilymistä. »Kaikkien kuolleitten sukupolvien traditsionit painavat elävien sukupolvien aivoja niikuin painajainen», sanoo Marx. Kommunistinen puolueemmekin sai aluksi osansa tästä perinnöstä. Saihan se aluksi jäsenistönsä juuri entisten sosialidemokraattisten työläisten keskuudesta. Sieltä sen täytyi saada myöskin johtonsa. Kommunistisen puolueen kautta oli marxismi-leninismi tehtävä Suomen työtätekevien vallankumouksellisen taistelun ohjenuoraksi ja puolueen johdolla käytävässä taistelussa oli jatkuvasti juurittava pois sosialidemokraattisia tottumuksia ja pikkuporvarillisia katsomuksia työväenluokan keskuudesta. Tappiolla päättyneen vallankumouksen kokemukset, Leninin opetukset ja Venäjän proletariaatin suuren voiton esimerkki antoivat jo voimakkaan iskun näitä vanhoja oppeja ja tottumuksia vastaan. Mutta, kuten tov. Kuusinen puheessaan perustavassa kokouksessa sanoi, »uuden katsantokannan keksiminen ja tunnustaminen voi olla verrattain helppoa, sen sulattaminen ja sovelluttamioen paljon vaikeampaa». Se oli tapahtuva vasta siinä taistelussa, jonka johtamista varten SKP perustettiin. Tämän taistelun kokemukset ja puolueen alituisesti harjoittama ankara itsekritiikki kohottivat jatkuvasti puolueen omaakin taistelukykyä ja poliittista tasoa.
Esillä olevien päätösten perusteella voi puolueen kehityksessä erottaa tavallaan kolme eri etappia: 1) Puolueen perustamiskausi, sen lujittuminen aatteellisesti yhtenäiseksi ja käytännössä taitavaksi laajojen työtätekevien joukkojen taistelujen johtajaksi. Jo tällä kaudella saavutetaan sen johdolla huomattavia voittoja. Sosialidemokraattiset johtajat tungetaan syrjään miltei kaikkien joukkojärjestöjen johdosta ja porvaristo on pakotettu lieventämään vallankumouksen tappion jälkeen työläisiin kohdistamaansa terroria. 2) Puolue laajan vallankumouksellisen legaalisen työväenliikkeen järjestäjänä ja johtajana kapitalismin osittaisen ja tilapäisen vakaantumisen kaudella. Puolueen johdolla kasvavat legaaliset joukkojärjestöt mahtavaksi voimaksi, jotka monessa taistelussa kykenevät tekemään vakavaa vastarintaa porvariston riiston laajentamispyrkimyksille ja vakavasti uhkaamaan porvariston valta-asemia. Tällä kaudella tapahtuu kuitenkin puolueen, myös sen johdon, bolshevistisen valppauden heikkeneminen, sosialidemokraattisten perujen ja kapitalismin tilapäisen vakaantumisen työväestössä synnyttämien mielialojen vaikutuksesta. Puolue maatuu siinä määrässä legaalisuuteen, että se kolmannen kauden alussa ei kyennyt riittävän nopeasti ottamaan uusien tehtävien vaatimaa kurssia, mikä johti antautumiseen fasistihyökkäyksen edessä. 3) Puolueen taistelu fasistimullistusta seuranneen puoluekriisin voittamiseksi ja vallankumouksellisen nousun järjestämiseksi, jossa se nyt laajassa mitassa käyttää yhteisrintamataistelua joukkojen mobilisoimiseksi, joukkojen, joiden mielissä Suomessakin »kypsyy rynnäkön aatos».
Kuten tov. Antikainen kirjansa esipuheessa mainitsee, on puolueella bolshevisoimisensa tiellä ollut kaksi vakavaa kriisiä, jotka ovat sattuneet juuri vallankumouksen eri etappien taitekohdissa (1921 oikeistoluontoinen oppositio ja 1930 puolueen kykenemättömyys mobilisoida joukkoliikettä fasismia vastaan). Kominternin avulla on puolue kuitenkin kyennyt kummastakin selviytymään suhteellisen lyhyessä ajassa ja yhä tiiviimmin rivein ja kohotetuin työkyvyin. Esilläolevat päätöksetkin jo osoittavat, miten puolue aste asteelta kohoaa teoreettisesti ja poliittisesti korkeammalle tasolle. Myöhemmät päätökset eroavat huomattavasti edukseen aikakauden päätöksistä. Tilannearviot tulevat niissä monipuolisemmiksi ja konkreettisemmiksi, itsekritiikki terävämmäksi, taisteluohjeet ja neuvot perusjärjestöille yksityiskohtaisemmiksi. Erityisesti on tässä huomattava 1925 presidentinvaaleista suoritettu kritiikki ja tov. Kuusisen sitä selvittävä kirjoitus puolueen illegaalisessa lehdessä Proletaarissa. Näiden vaalien ohjelmassa esitti puolue valtakysymyksen entistä terävämmin ja valtakysymyksen merkitystä toveri Kuusinen juuri selvitti mainitussa kirjoituksessaan. Päätöksistä ei tietysti vielä läheskään näy kaikki se työ, jota puolueen johto on näinä vuosina suorittanut puoluejärjestön bolshevisoimiseksl ja ne ohjeet, joita se on antanut Suomen työväenliikkeen vallankumouksellistuttamiseksi. Monet puoluejohdon eri järjestöissä toimineille puoluefraktioille antamat yksityiskohtaiset ohjeet olivat hyvin tärkeä osa siinä. Monta alotetta ja sysäystä on puolueen johto tehnyt tehostaaksensa opportunismia vastaan käytyä taistelua Suomen työväenliikkeessä. Monta kiihkeätä taistelua on opportunismia vastaan käyty vasemmistolaisen työväenliikkeen sisällä: Väisäsläistä linjaa vastaan ammatillisessa liikkeessä 1921–22, Vällärin puoluevastaisia otteita vastaan, pettureita Huttusta, Louhikkoa, Jokelaa, Nurmista, hoipertelijoita vastaan 1929 jne. Tämän taistelun johtaminen suoritettiin pääasiassa puoluefraktioiden kautta. Niiden välityksellä mobilisoitiin joukkoja taisteluun opportunismia ja opportunisteja vastaan. Sitä ei kyllä tehty aina riittävästi ja siinä useasti myöhästyttiin, kuten todetaan 1930 ja 1931 päätöksissä. Tässä taistelussa kahdella rintamalla kristallisoituivat puolueen ja vallankumouksellisen työväenliikkeen rivit, se osoitti, kuka on kelvollinen kehittymään edelleen ja kuka jää puolitiehen tai palasi takaisin.
Verrattain suuri on SKP:lläkin ollut sellaisten jäsenten määrä, jotka puolueen taistelussa sosialidemokraattisia jätteitä ja kaikenlaista opportunismia vastaan proletaarisen vallankumouksen puolesta ovat paljastuneet parantumattomiksi opportunisteiksi ja pikkuporvareiksi ja ajautunut sivuun vallankumouksellisen taistelun linjoilta. Monet niistä ovat tänä päivänä avoimien vastustajien riveissä. Esim. v. 1919 vaalien johdosta puolueen antaman julistuksen allekirjoittajista (jossa julistuksessa puolueen ohjelmaa ja tehtäviä ensi kerran laajemmin selitettiin) on noin 1⁄6 siirtynyt sen jälkeen sosialidemokraattien leiriin. SKP:n taistelu on ollut taistelua joukoista ei ainoastaan sosialidemokraatteja vastaan, vaan myöskin vallankumouksellisiksi tekeytyneitä opportunisteja vastaan. Minkälaisissa järjestöllisissä puitteissa tämä tapahtui kapitalismin tilapäisen vakaantumisen aikana sitä kuvaa tarkemmin 1929 puoluekonferenssin päätös. Oli välttämätöntä erottaa mahdollisimman suuret joukot työläisiä pois sosialidemokratian vaikutuksen alaisuudesta ja tehdä heistä tietoisia aseellisen vallankumouksen kannattajia. Puolueen suurta kannatusta noina vuosina osottaa mm. se, että puolueettomat vasemmistolaiset työläiset käyttivät useasti itsestään kommunistin nimeä. Kaikki ne eivät tietysti jaksaneet kasvaa kommunisteiksi. Vaikeimmissa käännekohdissa monet vetäytyivät syrjään, mahdollisesti taas seuraavalla etapilla seuratakseen SKP:n korkealla pitämää vallankumouksen lippua. Paljon on vieläkin säilynyt joukoissa epäselvyyttä sosialidemokratian osuudesta kapitalistisen järjestelmän puolustajana, jota osottaa se, että fasistidiktatuurin aikana suoritetuissa vaaleissa sittenkin niin suuret joukot entisiä vasemmistolaisia työläisiä ovat antaneet äänensä sosialidemokraattisen puolueen listoille. Tämän johdosta on puolueemme, kuten päätöksistä näkyy, arvostellut heikkouksiaan sosialidemokratian konkreettisessa paljastamisessa. Se suuri työläisten aktiivisuuden kasvaminen, josta yhteisrintamataistelujen kehittyminen on parhain todistus, osottaa kuitenkin puolueen työn parantuneen ja sosialidemokraattisen puolueen auktoriteetin olevan vähenemässä. Vallankumouksellisten työläisten rivit taas laajenevat joka päivä. Mutta monet entiset puolueen jäsenet ja jotkut vasemmistolaisen työväenliikkeen johtavilla paikoilla olevatkin ovat käännekohdissa joutuneet täydellisesti puolueen vastustajain joukkoon, josta takaisin palaaminen ei ole suinkaan helppoa. V. 1925 presidenttivaaleja koskeva puolueen johdon päätös ja tov. Kuusisen kirjoitus valtakysymyksestä esim. pani alulle rajankäynnin luopio Niilo Vällärin opportunistisen ryhmän ja puolueen välillä. Useimmat mainitussa vaalikamppailussa virheitä tehneistä tovereista oikaisivat arvostelun jälkeen nopeasti linjansa, mutta Välläri, Kulo y.m. eivät sitä kyenneet eivätkä tahtoneet tehdä. He ja pieni sakki heidän ympärillään paljastuivat päinvastoin hyvin pian täydellisiksi sosialidemokraateiksi, yrittivät syöttää työläisille trotskilaisia (talonpoikaiskysymys) ja anarko-syndikalistisia (amm. liike) oppeja, taistelivat puoluetta vastaan ja siten siirtyivät puolueen luopioiden ja petturien joukkoon. Niin on tapahtunut miltei jokaisessa käänteessä, jolloin puolueen on pitänyt muuttaa kurssia tai vastustajat ovat ankarimmin hyökänneet taistelevan proletariaatin kimppuun, pienemmälle tai suuremmalle ryhmälle mukana olleita. SKP:n taistelun viimeinen vaihekaan ei tee siinä suhteessa poikkeusta. Mutta sitä lukuisammin ja lujemmin ovat Suomen proletariaatin rehelliset vallankumoukselliset ainekset liittyneet puolueen ympärille. Näiden vuosien vallankumouksellisessa taistelussa on kommunistinen puolue kasvattanut Suomen proletariaatille laajan proletaarisen vallankumouksen asialle vihkiytyneen johtavan kaaderin, nousten sen keskuudesta sellaisia tarmokkaita johtajiakin, kuin on nyt Suomen ohranan rautoihin joutunut toveri Antikainen.
Uuden tyypin puolue, kommunistinen puolue, on työväenluokan etujoukko, ovat toverit Lenin ja Stalin kirjoittaneet. Erityisesti tunnemme me tämän totuuden Suomen proletariaatin taistellessa fasistidiktatuurin oloissa. Jos ainakin, niin erityisesti nyt riippuu työtätekevien taistelun voimakkuus ja edelleen kehittyminen juuri tämän etujoukon aktiivisuudesta, taistelutahdosta ja -taidosta. Sentähden on SKP:n nykyiselläkin etapillaan täytynyt suunnata tuli kaikenlaista opportunistista passiivisuutta vastaan, myös niitä vastaan, jotka Leninin oppia väärentäen ovat suositelleet puolueelle kaikenlaisia toimettomuuteen johtavia alkuvoimaisuusteorioita. Vain sen kautta, että puolueemme tov. Kuusisen johdolla osoitti ajoissa tällaisten teoriayritysten vahingollisuuden ja päättävällä toiminnalla iski ne säpäleiksi, vain se teki puolueen kykeneväksi herättämään sen kaikkien työtätekevien yhteisrintamataistelun, joka sen johdolla nyt on Suomessa kehittymässä kaikilla aloilla ja joka puolueen johdolla tulee kehittymään laajaksi ja voimakkaaksi hyökkäykseksi fasistista diktatuuria ja kapitalistista järjestelmää vastaan.
SKP:n bolshevistiseksi puolueeksi kehittyminen on luonnollisesti ollut mahdollista vain Kominternin ja sen johtavien toverien jatkuvan ohjauksen alaisena (erittäin mainiten tov. Pjatnitski, Manuilski ja Kuusinen). Suomen kommunistisella puolueella on ollut onni aikanaan saada myös maailman proletariaatin suurten johtajain Leninin ja Stalinin välitöntä ohjausta ja apua. Puhumattakaan siitä suunnattomasta merkityksestä, mikä puolueelle itselleen ja koko Suomen proletariaatille on ollut Leninin ja Stalinin kirjoituksilla, joita puolue on tehnyt tunnetuksi ja levittänyt. Erityisesti on tässä merkittävä toveri Stalinin kirjoitus: Muutamista bolshevismin historian kysymyksistä. Käsitteleehän mainittu kirjoitus juuri taistelua sitä painolastia vastaan, jonka kommunistiset puolueet ovat perineet niitä edeltäneeltä sosialidemokraattiselta työväenliikkeeltä, ja jota porvarillinen ympäristö pyrkii alituisesti uusimaan. Kirjoitus merkitsi sysäystä SKP:n taistelulle tätä painolastia vastaan. Puolueen valmistuessa sotien ja vallankumousten uuteen vuoroon on sen Kominternin taholta saamansa avun yhteydessä ennen kaikkea muistettava äskettäin kuolleen liettualaisen vallankumousmiehen ja monivuotisen KI:n johtavan työntekijän toveri Mitshkevitsh-Kapsukaan nimi. (Katso esim. Kommunisti v. 1931, s. 230 »Fasismin vastaisen taistelun muodoista. Suomen kompuolueen taistelukyvyttömyyden syistä taistelussa fasismia vastaan».) Todellisen vallankumousmiehen innolla ja uhrautuvaisuudella huolehti hän viimeiseen hengenvetoonsa saakka SKP:n taistelun voimistumisesta ja työskenteli vaivojaan säästämättä sen hyväksi. Päättävästi torjui hän kaikki puolueeseen kohdistetut vihamieliset hyökkäykset. Tov. Mitshkevitshin nimi on lähtemättömästi kirjoitettu SKP:n bolshevisoitumisen ja Suomen proletariaatin lopullisen voiton historiaan.
Arvaamattoman suuresta merkityksestä SKP:n bolshevieoitumiselle ja työn voimistumiselle on ollut toveri Kuusisen kuuluminen sen johtoon. Suuresta työtaakastaan huolimatta Kominternin johdossa on hän aina osallistunut puolueemme työn konkreettiseen johtamiseen. Hänen kynänsä tuotteita ovat SKP:n tärkeimmät päätökset ja muut asiakirjat. Hän se on aina loppujen lopuksi osoittanut ne työ- ja taislelumuodot, jotka ovat taanneet parhaan yhteyden laajoihin joukkoihin. Aluksi vähäpätöisiltä näyttävät seikatkaan eivät ole jääneet häneltä huomioimatta. Toveri Kuusisen taitavan johdon ansiota on, että puolue aina ajallaan on löytänyt sen oikean renkaan, jonka avulla sillä kertaa on voitu nostaa Suomen proletariaatin vallankumouksellinen liike korkeammalle tasolle. Hänen johdollaan valmistautuu puolueemme tälläkin hetkellä Suomen proletariaatin lopulliseen voittoon.
J. Lehtosaari
14/IV—35.