Maailman kapitalismi menee rappiolle ja hajalle. Se on nykyisen aikakauden talousjärjestelmän tunnusmerkki. Kapitalistinen yksityisomistus oli jo ennen sotaa käynyt sellaiseksi kahleeksi tuotantovoimien kehitykselle, ettei kehitys suurissa teollisuusmaissa voinut yleensä päästä pitemmälle kapitalistisella pohjalla, koska teöllisuustuotteiden vienti niissä ei voinut enää niin nopeasti tai niin paljon laajentua, että kapitalistinen liikevoitto tuotannossa olisi ollut turvattu. Kilpailevain imperialististen valtioryhmäin keskinäiset suhteet maailman markkinoilla kärjistyivät sen johdosta niin pahasti, että siitä puhkesi välttämättä imperialistinen maailmansota. Sota ei kuitenkaan parantanut, eikä voinut parantaa maailman kapitalismin asemaa, koska se ei voinut laajentaa kapitalistisen teollisuuden voittoa tuottavia menekkimahdollisuuksia: päinvastoin se supisti niitä vielä entistä ahtaammiksi ja syöksi kapitalismin pitkän matkaa alas rappion ja hajoamisen viemäriä.
Nyt taantuvat, rappeutuvat ja hajoavat tuotantovoimat kapitalistisessa maailmassa. Kaikki taloudelliset suhteet ovat epävarmuuden ja horjumisen tilassa ja suurten vaihtelujen alaisina. Yhtenäinen maailman raha on kertakaikkiaan murentunut. Toisiin maihin siitä jäi isot murenet, toisiin vain hiutaleet ja sen mukaan tuotantovoimain taantuminen niissä esiintyy nyt eri muodoissa. Ala-arvoisen rahan maissa tuotantokoneisto tosin on käynnissä, joskaan sitä ei korjata eikä paranneta. Se tuottaa niissä tilapäisiä voittoja muutamille kapitalistiryhmille syövyttämällä piloille oman maan tuotantovoimin, ja viennillään muihin maihin se syövyttää parempiosaisen rahan maissa tuotantovoimain elinjuuria, pakottaen siellä osan teollisuutta seisomaan ja rappeutumaan.
Tämä tuotantovoimain rappeutuminen ja hajoaminen, joka johtuu niiden ristiriidasta ja kamppailusta yksityisomistusta ja kapitalistista tuotantotapaa vastaan, vie lopulta koko maailman kapitalismin ja yksityisomistuksen perikatoon proletaarisen vallankumouksen kautta, mikä pelastaa yhteiskunnan tuotantovoimat täydelliseltä tuholta ja auttaa ne myöhemmin kukoistukseen.
Myöskin Suomen kapitalismi ui nyt muiden suurempain mukana auttamattomasti alas kapitalistisen rappion viemäriä.
Se pysyy toistaiseksi tosin pinnalla pääasiassa sen nojalla, että sen raha on niin kevyttä ja että se voi haaskata metsiä saadakseen lastuja alleen. Mutta kehittyneempi teollisuuskoneisto huononee Suomessa ja sen tuottavaisuus alenee. Työväen hartioilla on lilan paljon joutilaita elätettäviä ja liian kallis riistäjäkoneisto ylläpidettävänä. Työväen asema käy yhä kuristavammaksi ja riistäjäin asema yhä epävakaisemmaksi ja vaarallisemmaksi.
Suomen riistäjäryhmät koettavat tukea valtaansa asevoimalla ja kaikilla äärimmäisen luokkaväkivallan keinoilla. Niiden valta on mustasta vastavallankumouksesta syntynyt valta ja hakee sen vuoksi liittolaisiakin itselleen kaikkien maiden verenhimoisimpain työväen sortajain piireistä» kuten Unkarin, Viron, Lätin, Puolan ja Ranskan hallituksista, Saksan ludendorffilaisista, Englannin jingoista, Ruotsin, Norjan ja Tanskan lahtareista. Mutta näiden maailman lahtaripiirien keskinäiset edut ja suhteet ovat osaksi hyvinkin ristiriitaiset. Niillä on myöskin kussakin maassa omat suuret vastuksensa taistellessaan asemansa pelastamiseksi sisäisiä ja ulkonaisia vihollisiaan vastaan. Niiden kesken ei voi muodostua ehjää yhtenäistä rintamaa, johon Suomenkin lahtarit voisivat turvautua. Suomen lahtarivalta pysyy enimmäkseen suurempain seurasta syrjään sysättynä. Se ei saa niiltä tuntuvampaa apua missään muodossa, mutta on aina vaarassa saada niiden puolesta suorittaakseen sellaisia arveluttavia apuritehtäviä, joissa se voi menettää päänsä.
Venäjän proletaarisen vallankumouksen rautamoukari ei ole pyrkinyt iskemään Suomen kapitalismin päähän, se on jättänyt sen puhki takomisen Suomen köyhälistön oman nyrkin varaan. Se ei ole lyönyt täydellä voimalla silloinkaan, kun Suomen lahtarit ovat hyökänneet Viroon, Aunukseen tai Karjalaan. Mutta se voi lyödä kovastikin, jos eivät Suomen lahtarit siivolla pysy.
Kapitalistisen talouden rappeutumisesta on Suomessakin seurauksena porvarillisen luokkayhteiskunnan yhä syvempi jakautuminen ja hajautuminen. Samalla kun riistämiseen perustuvan talouden epävarmuus synnyttää vaikeasti sovitettavia hankauksia ja ristiriitoja omistavain omassa keskuudessa, samalla riistäjäin ja riistettyjen väliset sovittamattomat luokkavastakohdat ovat päivä päivältä tulleet yhä vaikeimmiksi. Yleensä luokkien taistelussa johtavaa pääosaa suorittavat luokat, suurporvaristo ja proletariaatti kumpikin puolestansa kokoavat luokkavoimiansa, järjestävät ja tiivistävät ne entistä tiukemmin.
Heinäkuulla päättynyt valtiollinen vaalitaistelu ja sen ulkonaiset tulokset todistavat tätä. Toiselta puolen köyhälistöä selvemmin ja horjumattomimmin edustava puolue, vallankumouksellisen työväen puolue, ja toiselta puolen taas porvaristoa avonaisimmin ja häikäilemättömimmin edustavat oikeistoporvarien ryhmät kokosivat kukin tahollaan vaaleissa ympärilleen selvimmin luokkiinsa tietoisimpain ja taisteluhaluisimpain valitsijain kannatuksen, jopa entistä suuremmassa määrässä. Pikkuporvarillisten tai niitä lähelläolevien tai pikkuporvarillisten vaikutteiden alaisten väliryhmäin (kuten n.s. »edistysmielisten» porvarien ja sosialidemokraattisten johtajasakkien) kannatus ja siis myöskin valtiollinen merkitys sitä vastoin osoittautui vaaleissa heikentyneen.
Tämä proletariaatin ja suurporvariston luokkavoimien keskittyminen ja tiivistyminen sekä pikkuporvarillisten väliryhmien rivistöjen särkyminen ja heikentyminen merkitsee luokkien taistelun yleistä kärjistymistä, syventymistä ja keskittymistä sekä sen ratkaisevien otteiden kiertämätöntä lähestymistä, siis: yhteiskunnallisen kehityskulun nopeampaa edistymistä, ei suinkaan yhteiskunnallisen kehityskulun hidastumista.
»Edistysmieliset» ja sosialidemokraattiset pikkuporvarit kyllä koettavat uskotella, että luokkataistelujen kehittyminen muka olisi yhteiskunnallista taantumista. Mutta se on petkutusta. Tällainen petkutus, se on: yhteiskunnallisen kehityskulun suunnan salaaminen, on ominaista pikkuporvarillisella aatepohjalla toimivalle ryhmille ja puolueille. Ne näet ovat taloudellisen luokka-asemansa puolesta suurporvariston ja proletariaatin puristuksessa. Se panee ne hädässään, mikä kapitalismin hajoamisen kautena on entistä suurempi, kallistumaan milloin proletariaattiin, milloin suurporvaristoon päin, milloin etsimään turvaa suurporvaristolta työväkeä vastaan, milloin myöskin työväeltä suurporvaristoa vastaan. Luokkain taisteluissa ne tämän mukaisesti joutuvat yrittämään toivotonta ja mahdotonta luokkain sovintoa sekä näkemään luokkataistelun terävöitymisessä tuon sovinnon haaksirikon, mikä pikkuporvarien mielestä on taantumusta. Tämä kaikki puolestaan tuomitsee ne valtiollisestikin kannattomaan horjumiseen ja hapuiluun, ollen kuitenkin niiden pysyväisenä ominaisuutena ja suuntaa antavana pyrkimyksenä porvarillisen valtion säilyttäminen.
Kapitalismin rappiokausi niin Suomessa kuin muissakin maissa voimistaa nyt siis saman vallankumouksen edellytyksiä, joka Venäjällä on jo tapahtunut ja vakiinnuttanut siellä köyhälistön vallan. Proletariaatin vallankumouksellisen, tietoisen etujoukon, kommunistisen puolueen tehtävänä on toiminnallaan näitä edellytyksiä kypsyttää sekä siten edistää ja jouduttaa historiallista kehitystä.
Vallankumouksellinen köyhälistö on leppymättömässä ja sovittamattomassa verivihollisuussuhteessa koko porvaristoon ja sen hallitukseen. Siitä huolimatta, että porvariston keskuudessa esiintyy vakoilemisia sekä on havaittavissa erinäisiä valtiollisia ryhmittymiä ja värivivahduksia, eivät kommunistit suosi tai ylistele toisia porvareita paremmiksi, tai siedettävämmiksi toisia, esim. verrattuna »edistysmielisiä» porvareita porvarilliseen oikeistoon. Sellainen toisien porvarien toisia muka parempina suosiminen on ominaista noskelaisille, jotka luokkasovintoa tavoittelevat. Kommunistit sitävastoin sekä periaatteessa että käytännössä, porvariston johdonmukaisina vihollisina loppuun asti, osoittavat aina ja kaikkialla elävän elämän lahjomattomain tosiasiain pohjalla, että porvaristo kokonaisuudessaan, olkoon sitten kysymys porvarillisesta oikeistosta tai n.s. »vasemmistosta», on valkoisia lahtareita suhteessaan vallankumoukselliseen, punaiseen proletariaattiin sekä sen johtamaan, vapautustaan janoavaan koko köyhälistöön ja luokkataisteluun.
Tämän näkökannan mukaisen taistelulinjan noudattaminen ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö olisi, milloin tilaisuus tarjoutuu, joustavasti käytettävä hyväksi porvariston ristiriitoja ja ryhmävastakohtia. Juuri niin tulee kommunistien toimia, vieläpä niitä ristiriitojakin syventää, sillä sen kautta paljastuu porvarillisen yhteiskunnan ja sen talouden hajaannus köyhälistö joukoille yhä selvemmäksi, lisääntyy hajaannus ja epäjärjestys porvariston taisteluvoimien keskuudessa sekä siten kehittyy köyhälistön taistelu porvaristoa ja sen hallituksia vastaan yhä tehokkaammaksi ja murhaavammaksi.
Jokapäiväisessä valtiollisessa taistelussa, varsinkin eduskunnassa, voi sattua, että vallankumouksellisen köyhälistön edustajat joutuvat tänään hyökkäämään pikkuporvarillisen väliryhmän kanssa suurporvareita vastaan, mutta huomenna jo kenties tulee suurporvarillisen oikeiston kanssa ahdistaa pikkuporvarillista ryhmää poroporvarillisen taantumuksellisuutensa vuoksi. Taistelupäämäärästään tietoiset kommunistit eivät pelkää kumpaakaan mainittua mahdollisuutta. Milloin tilanne tällaisen tehtävän eteen asettaa, on vallankumouksellisen proletariaatin ja sen edustajain suoritettava taisteluliike rohkeasti ja päättävästi, jotta päästäisiin lyömään yhtä vastustajaa kerrallaan, jos mahdollista vaikkapa toisen vastustajan avulla tai sen toimettomuutta hyväksi käyttäen sekä siten varmennetuksi edellytyksiä ratkaisevan iskun luokkaviholliselle antamiseksi.
Kapitalismin nykyisellä mätänemisasteella on köyhälistön riistäminen ja nylkeminen tullut yhä pahemmaksi ja sen taloudellinen asema yhä kuristavammaksi. Kapitalismi on saattanut koko köyhälistön, lukuunottamatta muutamia etuoikeutettuja ryhmiä, kasvavaan joukkokurjistumisen tilaan.
Tässä on syvä lähde laajalle, päivä päivältä paisuvalle, yhä suurempia työväen ja maalaisköyhälistön joukkoja käsittävälle tyytymättömyydelle ja kuohunnalle. Tyytymättömyys puhkeaa esiin useimmiten vaatimuksina, jotka tähtäävät riistettyjen ja hädänalaisten köyhälistöjoukkojen jokapäiväisten kipeimpien tarpeiden tyydyttämiseen. Kommunistit, jotka köyhälistön taistelussa kulkevat eturivissä, omistavat omikseen nämä työläisjoukkojen jokapäiväisen elämän tarpeiden pohjalta lähteneet vaatimukset, taistelevat niiden puolesta, kehittävät niitä, selventävät niitä, yhdistävät ne kokonaiseksi sarjaksi vaatimuksia sekä ohjauksella suuntaavat tyytymättömien joukkojen liikettä hellittämättömästi eteenpäin.
Mutta kommunistit eivät ainoastaan jää kädet ristissä odottamaan, milloin tyytymättömyys mistäkin syystä köyhälistön kurjistuvissa joukoissa enemmän alkaa ilmetä, ryhtyäkseen sitten vasta sitä järjestämään tai vasta sen jälkeen, kun kapitalistit jo ehkä ovat ehtineet tehdä työväenluokkaa vahingoittavat sotaliikkeensä. Pyrkien tietoisesti ja päättävästi jouduttamaan historiallisen kehityksen kulkua ja tekemään tyhjäksi luokkavihollisen otteet, kommunistit mitä huolellisemmin ja järjestelmällisemmin jo ennakolta tutkivat ja laskevat, missä ja milloin elävässä elämässä löytyy todellisia syitä sekä edellytyksiä työtätekeväin suuremmissa tai pienemmissä joukoissa sellaiselle tyytymättömyydelle, mikä kehittyneenä johtaa liikkeisiin. Tällöinkin kommunistit työväenjoukkojen esitaistelijoina ottavat osaa köyhälistöjoukkojen vaistomaisen tyytymättömyyden tietoiseksi taistelutahdoksi kehittämiseen ja johtavat proletaariset ja puolproletaariset joukot taisteluun luokkavihollista vastaan köyhälistölle edullisella hetkellä ja tavalla.
Nykyinen tilanne Suomessa on työntänyt tai tulee lähiaikoina työntämään päiväjärjestykseen joukon kysymyksiä, jotka epäilemättä, samalla kun ne ovat omiaan kuohuttamaan laajoja köyhälistöjoukkoja, johtavat enemmän tai vähemmän teräviin luokkataisteluihin. Vuokrannytkeminen ja sen rinnalla kasvava joukkoasuntopula ahdistaa hirvittävästi, varsinkin suurempien kaupunkien ja teollisuusseutujen työläisiä. Suoranaiset ja välilliset verot rasittavat entistä raskaammin ei ainoastaan varsinaisin palkkatyöläisiä kaupungeissa ja maalla, vaan myös työtätekeviä pienviljelijöitä ja muita omalla työllään eläviä. Porvarillisen komennon aikana ei ole toivoakaan verotaakan vähenemisestä. Tavarain hinnat, nimenomaan työläisten jokapäiväiselle toimeentulolle välttämättömien tavarain hinnat, eivät alene, vaan päinvastoin osoittavat ylenemissuuntaa. Kaiken lisäksi köyhälistölle tyrkytetään vatsan täytteeksi ja ruumiin verhoksi kaikenlaisia vastikkeita ja korvikkeita kelvollisen asemesta. Samaan aikaan kapitalistit herkeämättä pyrkivät huonontamaan työläisten toimeentuloa sekä alentamalla palkkoja että jatkuvasti viskaamalla työläisiä joukoittain osittaiseen ja täydelliseen työttömyyteen, mikä käsittää kaikkia rappeutuvia tuotannon aloja.
Tämä kaikki on jo synnyttänyt ja yhä synnyttää levottomuutta ja liikettä köyhälistöjoukoissa. Porvaristo sen huomaa, samalla kun se tuntee kapitalistisen taloutensa uppoavan yhä auttamattomammin rappion viemäriin ja sen kautta syntyvän entisestäänkin uutta tyytymättömyyden aihetta riistettyjen joukkojen keskuudessa. Taloudellisessa ja valtiollisessa hätätilassaan yltyy porvaristo epätoivonvimmaiseen vainoon ja hurjiin kuritustoimenpiteisiin työtätekevää luokkaa, varsinkin sen rohkeimpia, taisteluhaluisempia etujoukkoja vastaan. Tukahduttuakseen työläisjoukoissa virinneen ja lieskaan leimahtavan tyytymättömyyden, murskatakseen uljaimpien ryhmien etuvartiotaistelun, porvariston sortovaltion elimet jännittävät lahtarivoimansa kuristuspaineen korkeimmilleen.
Tällä tavalla lahtariporvaristo itse antaa työläisten taloudellisen hädän pohjalta lähteneille liikkeille ja taisteluille valtiollisen sisällön, se valtiollisten elimiensä kautta todistaa, että nykyisenä aikana — niinkuin kommunistit työväelle osoittavat — jokainen työväen pikkuinenkin taloudellinen vaatimus, mitä johdonmukaisesti ajetaan sen toteuttamiseksi, loppukädessä johtaa taisteluun kapitalistista järjestelmää ja valtiota vastaan. Laajoille köyhälistöjoukoille tämä tosiasia vasta kokemusten kautta vähitellen kirkastuu. Kommunistien osanotto työläisten jokapäiväisten huolien pohtimiseen ja heidän tuisteluihinsa tarkoittaa myöskin ennenkaikkea jouduttaa suurten työläisjoukkojen pikkutaistelujen kehittymistä kamppailuksi, joka on tähdätty porvaristoa vastaan luokkana, ja mikä taistelu kerää työväen ja maalaisköyhälistön laajat joukot kommunismin vallankumouksellisen lipun ympärille.
Luokkataistelujen nykyisellä asteella on työtätekevän luokan voiton yhtenä tärkeimpänä edellytyksenä työväen yhteisen kumouksellisen rintaman muodostuminen porvaristoa vastaan. Työväen laajat joukot tuntevat joko vaistomaisesti tai tietoisesti yhteisen rintaman tarpeen ja myöskin pyrkivät siihen käytännössä. Kommunistit kannattavat kaikin tavoin tätä pyrkimystä ja edistävät toiminnallaan yhteisen rintaman muodostamista itse todellisuudessa, tietoisina siitä, että työtätekevän luokan yhteisen, yhtenäisen ja voimakkaan luokkataistelun voitokkaasti kehittyminen vaatii koko teollisuustyöväen ja maalaisköyhälistön kerääntymistä vallankumoukselliseen luokkarintamaan porvarisluokkaa vustaan.
Työväen yhteisen rintaman tiellä on kuitenkin vaikeita esteitä, kuten tähänastinen kokemus on osoittanut. Pikkuporvarilliset sosialidemokraattiset johtajat kahlehtivat vaikutuspiirissään olevia työläisiä järjestökurillaan, mutta vielä enemmän aatteellisella holhouksellaan. Täten ne estävät yhteisen rintaman aatteen helposti saamasta jalansijaa johtonsa alla olevissa joukoissa. Mutta käytännössä ne sen lisäksi suorastaan rakentavat esteitä ja saboteeraavat, milloin kaikesta tästä huolimatta yhteisen rintaman pyrkimys on vallannut joukot. Sosialidemokraattiset johtajat pelkäävät näet aatteellisen vaikutusvaltansa ja järjestöllisen kahleensa murtuvan sekä työväenluokan taistelujen kehittyvän valtavaksi kumoukselliseksi vyöryksi, jos heidän johdossaan olevat työläiset yhtyvät yhteiseen taisteluun vallankumouksellisten proletaarien kanssa porvaristoa vastaan. Käytännössä tämä sosialidemokraattisten johtajain sabotaashi merkitsee sekä työväen jokapäiväisten tarpeiden puolesta käytävän taistelun saboteeraamista että köyhälistön luokkavoimain keskittämisen vastustamista. Kommunistien tulee toiminnallaan, tehdä tämä vastustus ja sabotaashi tehottomaksi. Tässä toiminnassa järjestetään ja yhteinen luokkarintama rakennetaan määriteltyjen työväen ja maalaisköyhälistön tärkeiden jokapäiväisten tarpeiden ja kysymysten pohjalla, niin että sosialidemokraattisten johtajain on vaikea kieltäytyä taistelusta näiden tarpeiden ja vaatimusten puolesta, elleivät jo suoralta kädeltä tahdo osoittaa olevansa työtätekevän luokan yhteisen asian kavaltajia. Lyhyesti sanoen: kommunistien ei tule toiminnallaan yhteisen rintaman puolesta helpoittaa sosialidemokraattisten johtajain vastustusta ja sabotaashia, vaan sen sijaan vaikeuttaa sitä. Ei siis ole kieltäydyttävä esim. neuvottelemasta sosialidemokraattisten johtajain kanssa yhteisen rintaman asioista eikä pelättävä lähteä taisteluun heidän kanssaan yhteisten määriteltyjen vaatimusten pohjalla. Ei myöskään ole summamutikassa kieltäydyttävä käsittelemästä sosialidemokraattisten johtajain tekemiä mahdollisia esityksiä yhteisen rintaman muodostamisesta, vaan suhtauduttava sellaisiin asiallisesti, se on, arvosteltava niitä esityksiä siltä kannalta, että edistääkö niihin yhtyminen työväen luokkataistelun kehittymistä ja yhtenäistymistä, jouduttaako se historiallista kehityskulkua vai eikö.
Yhteisen rintaman kysymyksen yhteydessä nousee luokkataistelujen määrätyllä asteella esiin erikoisesti kysymys työväen hallituksesta. Lähtien työväen yhteisen rintaman muodostamisen välttämättömyydestä luokkataistelujen nykyisellä asteella, kommunistit ensiksikään eivät pidä erikoisesti suotavana sosialidemokraattien menoa porvarilliseen hallitukseen ja toiseksi eivät sitä myöskään toiminnallaan erikoisesti edistä. Sen sijaan vaativat kommunistit sosialidemokraatteja ottamaan osaa työväen luokkaetuja ajavan työväen hallituksen muodostamiseen, jossa kaikki työväen järjestöt ovat edustettuina, jossa ei ole sijaa porvaristolla ja joka työväen hallitus on vastuunalainen ainoastaan työväen järjestöille, mutta ei porvaristolle, jolle noskelaiset olisivat vastuussa, jos menisivät porvarilliseen hallitukseen. Tämän osoittavat kommunistit työväelle, samalla myöskin näyttäen, että jos ajatus työväen hallituksesta toteutuisi, — mikä ei toistaiseksi kuitenkaan ole ajateltavissa, ottaen huomioon oikeistolahtarien vaikutusvallan ja noskelaisten halun lähentyä enemmän porvaristoa kuin vallankumouksellista proletariaattia, niin tarjoutuisi työväen hallituksenkin kautta tilaisuus koko työväenluokan kannatuksella ajaa porvarillisen luokkavallan ja luokkavaltion hajoittamista.
Taistelu yhteisen rintaman puolesta ja osanotto siihen ei kuitenkaan missään tapauksessa merkitse sitä, että kommunistit luopuisivat hiuskarvaakaan agitatio- ja arvosteluoikeudestaan missään suhteessa. Päinvastoin on kommunistien tätä oikeutta käyttäen, silloin kun sosialidemokraattiset johtajat ovat osoittaneet saboteerausta ja petturuutta, olkoon sitten kysymys yhteisen rintaman valmistamisesta tai jo taistelusta siinä, tämä saboteeraus ja petturuus on työväen joukoille osoitettava eläväin tosiasioiden pohjalla ja sellaisten tosiasiain nojalla työväelle näytettävä, että noskelaisjohtajat ovat valkoisen lahtarivallan pönkittäjiä ja työväenluokan vallankumouksellisen luokkataistelun vihollisia.
samoin kuin kaikessa muussakin politiikassaan, porvaristo pyrkii turvaamaan luokkavaltansa säilymistä, mikä aineellinen pohja kapitalistisen talouden rappeutumiskulun kautta yhä enemmän lahoo ja tulee kestämättömäksi. Tältä perustalta lähtien suuntautuukin porvariston ulkopolitiikka toiselta puolen valtiollis-taloudelliseen ja sotilaalliseen lähentymiseen sekä liittoutumiseen muiden lahtarivaltioiden kanssa, mikä on omansa lisäämään uusien imperialististen sotien uhkaa. Toiselta puolen taas porvariston ulkopolitiikka suuntautuu mitä erilaisimmissa muodoissa ilmenevään vihamieliseen esiintymiseen kaikkien maitten vallankumouksellista köyhälistöä ja sen kansainvälisiä vallankumouksellisia, saavutuksia vastaan, erikoisesti Venäjän köyhälistöä ja sen Neuvostovaltaa vastaan, mikä merkitsee porvariston uusia sotilaallisia lahtariseikkailuja.
Kommunistit taistellen eturivissä koko köyhälistöluokan etujen puolesta ja työväenluokkavallan valtaamiseksi sekä turvaamiseksi, niin hyvin kansallisissa kuin kansainvälisissä puitteissa, ja tietäen, että proletariaatti suorittaa kansainvälisen proletaarisen vallankumouksellisen velvollisuutensa taistellen lähinnä »omaa» porvaristoaan vastaan,
vastustavat kaikenlaisia liittoutumisia ja lähentymisiä Suomen ja muiden maiden kapitalististen valtioitten kesken, osoittaen ne Suomelle vahingollisiksi ja vaarallisiksi;
paljastavat ja vastustavat kaikkea porvarien ja noskelaisten harjoittamaa Neuvosto-Venäjän vastaista politiikkaa, osoittaen sen olevan omansa johtamaan Suomelle turmiollisiin tuloksiin;
arvostelevat Suomen ja Venäjän diplomaattisia ja kauppasuhteita koskevissa kysymyksissä hallituksen, porvaripuolueiden ja noskein esiintymistä, silmämääränään se, mitä Suomen ja Venäjän etu kulloinkin vaatii;
puolustavat ja korkealle kohottavat aina innolla ja tarmolla Neuvosto-Venäjän arvoa vallankumouksellisen köyhälistöA valtana ja maailman proletaarisen vallankumouksen suurena esitaistelijana.
SKP:n laajennettu pleenumi päättää:
1) että puolueen 4:nnen kongressin päätös puolueen organisatoorisesta rakenteesta tulee toteuttaa mitä tarmokkaimmin ja järjestelmällisimmin KK:n sitä varten laatiman yksityiskohtaisen työsuunnitelman pohjalla, sekä
2) että puoluekongressin KK:lle jättämät tehtävät, puolueelle ohjesääntöjen valmistaminen ja täydennykset puolueen organisatioon on kiireellisesti valmistettava ja käytäntöön saatettava ensi tilassa.
Puolueen alempien ja ylempien johtoelinten ja jäsenten toiminnallisesta yhteydestä, toiminnan joustavuudesta, eheydestä ja suunnitelmallisuudesta, laajennettu KK:n kokous päättää:
a) KK:n tulee Suomen Byron kokoonpano niin järjestää, että sen vaikutus ja johtoasema Suomessa kasvaa ja lujittuu julkisten, niin poliittisten kuin ammatillistenkin järjestöjen keskuudessa, alemmista elimistä ylimpiin asti sekä sosialistisissa päivälehdissä ja kuukausijulkaisuissa;
b) puolueen KK:n ja Byron auktoriteettia kohotetaan ehdottomasti sen kautta, että jokainen jäsen ilman minkäänlaista arvostelua toteuttaa hänelle annetut tehtävät puolueen johtoelimien antamassa muodossa, yrittämättä niitä esim. oman persoonallisen käsityksensä mukaan muuttamalla toteuttaa; kaikessa puoluetyössä tulee jäsenen osoittaa olevansa puolueen tietoinen ja kurinalainen jäsen;
c) puolueen sisäisistä asioista ja varsinkin puolueen sisällä ilmenevistä erimielisyyksistä puolueen jäsen ei saa mainita puolueen ulkopuolella oleville;
d) puoluetyössä sattuneisiin virheisiin ja onnettomuuksiin tulee puolueen jäsenen suhtautua ei niin kuin puolueen viholliset, eikä myöskään toimettomuuden osoittamisellaan, vaan puolueen mitä intohimoisimpana puolustajana, joka kaikella tarmollaan ja innollaan puolustaa puoluetta vihollisen hyökkäyksiltä puolueen säilyttämiseksi ja sille luottamuksen pysyttämiseksi proletaarisissa joukoissa; jäsenen muunlainen menettely kuin puoluetta puolustava katsotaan vihollisen teoksi puoluetta vastaan, jollaisilla jäsenillä ei ole palkkaa kommunistisessa puolueessa;
e) KK:n tulee kiinnittää vakava huomio SSTP:n järjestölliseen rakenteeseen ja puolueen itsensä kannattavaksi saattamiseksi sekä ryhtyä toteuttamaankin niitä muutoksia, joita vallankumouksen luokkajärjestön kehitykselle KK katsoo välttämättömäksi.
1) Katsoen siihen, että viimeisen puoluekokouksen jälkeen on kansainvälisen imperialismin ja kansainvälisen vallankumouksellisen proletariaatin, jonka tärkein voimatekijä on Neuvosto-Venäjä, välisen kamppailun aiheuttamana esiintynyt yksityisiä uudestaan ryhmittymisiä vallankumouksen leirissä ja pyrkimyksiä sellaisiin, ja että se osittain on koskenut myös Suomen porvariston ulkopoliittisia suhteita, sekä ottaen huomioon, että nämä ilmiöt vaativat vastatoimenpiteitä kommunististen puolueitten puolelta, katsoo laajennetun johdon kokous nyt olevan ajan käytännössä toteuttaa 4:n puoluekokouksen lausuman ajatuksen suhteiteitten solmiamisesta läheisesti Suomen ja muiden n.s. reunamaiden kommunististen puolueiden välillä juuri ulkopolitiikan kysymyksissä yhtenäisen ja järjestelmällisen taistelun aikaansaamiseksi.
2) Laajennettu pleenumi päättää, että puolueen KK kääntyköön mitä läheisimmässä tulevaisuudessa n.s. reunamaiden, ja jos tarpeelliseksi katsotaan, kaikkien Venäjällä olevien balkanilais-baltialaisten kieliryhmäin kommunististen puolueiden ja Venäjän Kommunistisen Puolueen edustajain puoleen, esittämällä näiden keskeisen neuvottelukokouksen lähimmässä tulevaisuudessa pitämistä. Neuvottelukokouksessa tulisi yhteisesti harkita yhteisen lähemmin määriteltyjen suuntaviivojen aikaan saamista ja myös yhtenäisen esiintymisen suunnittelemista mainittujen maiden kommunististen puolueiden toiminnassa, n.s. ulkopolitiikan kysymyksissä, lähinnä kysymyksissä, jotka koskevat suhdetta Neuvosto-Venäjään ja suhdetta reunamaiden porvariston keskinäisiin pyrintöihin. Edelleen kokous päättää, että KK:n tämän neuvottelun tulokset tulee saattaa puolueen yhteiseksi omaisuudeksi toimintamme yksityiskohtaistuttamiseksi ja voimistuttamiseksi.
SKP:n laajennettu pleenumi päättää:
1) Seisoen puolueen 4:nnen edustajakokouksen päätöksen kannalla ja viimemainitun edustajakokouksen jälkeen saavutettuihin kokemuksiin nojaten julistaa kokous sen »opposition», joka suunnitteli ja suoritti puolueemme jäsenten murhan kaksi vuotta sitten sekä sen »opposition» vanavedessä kulkevat kommunistisen puolueen vihollisiksi ja proletaarisen vallankumouksen kehitykselle Suomessa mitä vakavammaksi vaaraksi ja häiriöksi.
2) On mitä tarmokkaammin taisteltava tämän »opposition» ja sen kommunistista puolue-elämää myrkyttävää ja proletaarisen vallankumouksen kehitystä syvästi häiritsevää vaikutusta ja toimintaa vastaan kaikissa sen ilmenemismuodoissa, eritoten Suomessa, minne tämä koplakunta jo on toimintansa voinut ulottaa. Kokous jättää KK:n pikaisesti harkittavaksi ja määriteltäväksi tämän, puolueemme olemassaoloa ja vallankumouksen kehitystä puolustavan taistelun yksityiskohdat ja muodot.
3) Kokous saattaa edellälausutun kantansa VKP:n KK:n Politbyron ja KI:n Tpk:n Presidiumin tietoon.