Seuraavassa luomme lyhyen silmäyksen sellaisiin sotatapauksiin, joissa kansalaiset ovat puolustaneet vapauttaan sortoa ja väkivaltaa vastaan tai ovat hankkineet takaisin vapautensa kansanarmeijan avulla. On erittäin huomiota kiinnittävää ja varsin merkillistä, että kaikissa näissä sodissa ja taisteluissa ovat esiintyneet ensimäisen luokan sotapäällikköinä sellaiset miehet, jotka aikaisemmin eivät ole olleet missään tekemisissä sotalaitoksen kanssa, vaan olivat olleet usein sellaisissa toimissa, jotka eivät tarjonneet heidän sotilaalliselle kehitykselleen pienintäkään tilaisuutta. Myöskin on kieltämätön tosiasia, että nämä enimmäkseen vallankumoukselliset taistelut synnyttivät aivan uuden sotataktikan, josta ei ammattisotilailla ollut siihen asti aavistustakaan ja joka tuotti näille tappion.
Ensimäinen tämänlaatuinen taistelu uudella ajalla on Englannin pitkän parlamentin taistelu Kaarle II:sta vastaan, joka siinä menetti päänsä v. 1549. Tässä tapauksessa kehittyi oluenpanija Cromwell taisteluissa kuninkaallisia joukkoja vastaan suureksi sotapäälliköksi, ja hänen mukanaan nousi suuri joukko miehiä osaksi hyvinkin alhaisista yhteiskunnallisista asemista arvossa pidettyihin sotilasasemiin. Kuten tiettyä, tuli Cromwell Englannin diktatoriksi. Yksi hänen eversteistään, Okey, oli ollut aikaisemmin lämmittäjä, toinen eversti Pride ajuri, eversti Fox kattilanpaikkaaja, eversti Harvey silkkikauppias j. n. e.
Vähän yli sata vuotta takaperin kärsi Englannin armeija tappion toisensa jälkeen taistelussa Pohjois-Amerikan siirtomaiden asukkaita vastaan, jotka lopuksi vapauttivat itsensä ja perustivat Yhdysvallat. Näiden taistelutavasta kirjottaa majuri Preussin kuninkaallisessa insinörikunnassa J. Scheibert seuraavasti:
»Kapinalliset pohjois-amerikalaiset käyttivät englantilaisten jäykkiä linjoja vastaan notkeata puolustustaktikaa, noudattivat hajallista taistelujärjestystä, ympäröivät vastustajan kömpelöt joukot ja karkottivat heidän puuttuvasta kehityksestään huolimatta viholliset pois maasta.»
»Amerikalaisten puolustustaistelutapa tuli kertomusten kautta tunnetuksi siellä ja täällä Europassa, mutta uusi taistelutapa ei saavuttanut huomiota, koska oltiin liiaksi ylpeitä ja itsetietosia antaakseen huomiota tuollaiselle metsäläis-taktikalle. Ainoastaan ranskalaiset, joilla vallankumouksen jälkeen oli samallainen kehittymätön nuori armeija kuin amerikalaisilla, tulivat ajatelleeksi ottaa käytäntöön tämän uuden taistelutavan nuorissa joukoissaan .... Tällä taktikalla kuristi Ranskan keisari puolen Europaa.»
Preussi, joka silloin lepäsi vanhan Fritzin aikana saavutetuilla laakereilla ja katsoi pilkallisesti ja halveksien ranskalaisiin vallankumous-armeijoihin, ei ainoastaan tullut pakotetuksi v. 1792–95 perääntymään näiden edestä ja suostumaan vähemmän kunnialliseen Baselin rauhaan 1795, vaan tulipa vielä pakotetuksi yksitoista vuotta myöhemmin häpeälliseen Tilsitin rauhaan, kärsittyään ainoastaan kaksi tappiota Napoleon I:stä vastaan. On omituinen, mutta kuitenkin historiallinen tosiasia, että aina vasta musertavat tappiot saattavat hallitukset ja hallitsevat luokat uudistuksiin, joiden ehdottaminen aikasemmin oli katsottu valtion rikokseksi tai paraimmassa tapauksessa hyljätty ivaten ja pilkaten. Tämä toteutui tarkalleen muun muassa Preussissa 1807 ja myöhemmin Itävallassa 1867 ja Ranskassa 1871.
Maahan lyötyinä, voittajan ja vallottajan jalka niskallaan käsittivät Preussin vallassaolevat piirit nopeasti, että vanha järjestelmä oli loppuunsa elänyt ja että täytyi ryhtyä perinpohjaiseen uudistukseen, mikä merkitsi vallankumousta entisiä oloja vastaan. Armeijan uudistus oli yhtä välttämätön kuin kaikkien sisällisten laitosten uudistaminen. Mutta sotaherrat yksinpä aivan nuoremmatkin olivat hyvin vähän taipuvaiset armeijajärjestelmän uudistuksiin. Siitä on olemassa tuolta ajalta lukuisia, osaksi huvittavia tapauksia. Kun esim. kenrali Müffling moitti eräässä kirjeessä kenrali Rüchelille pataljonain suur-ylellisyystarpeita varten olevaa hevosmäärää, toisissa pataljonissa kun oli sellaisia aina viiteenkymmeneen, vastasi tämä ylpeästi: »Ystäväni! Saksalainen aatelismies ei käy jalkasin.» Scharnhorstia ivasivat vanhimmat brigadikenralit »pedantiseksi (turhantarkaksi) koulumestariksi». Tosin ei Scharnhorstin ulkonainen personallisuus ollut vähääkään vaikuttava ja sitäpaitsi oli hänen olentonsa hyvin epäsotilaallinen, mutta tämä ei estänyt häntä Gneisenauin, Boyenin ja toisten kanssa panemasta alkuun ja myöskin käytäntöön tuota suurta sotilasreformia, jonka kautta ainoastaan tuli mahdolliseksi Preussille 1813 karkottaa ranskalainen vallottaja maasta. Itse York, joka epäilemättä oli oiva kenrali, näki uudessa armeija-uudistuksessa esiintyvän ainoastaan yleismailmallisten (kosmopolitien) ja »mailmanparantajien» ajatuksen. Tätä nykyä kutsuisi hän niitä sosialidemokrateiksi ja isänmaattomiksi kansainvälisyyden harrastajiksi (internatsionalisteiksi). Ja kuitenkin sisälsi uusi hätäpuolustusjärjestelmä, jonka nuo »kosmopolitit ja mailmanparantajat» olivat esittäneet, hyvin teräviä »epäsotilaallisia» neuvoja siihen, mitenkä vihollinen voidaan voittaa. Ja järjestelmää käytettiin myöhemmin menestyksellä.
Scharnhorst odotti ainoastaan kansan puolustuksesta suuressa muodossa jotain. Hän lausui siitä:
»Vasta kansanpuolustuksen kautta tuli Ranskassa ja Saksassa kansan sotilaallinen henki herätetyksi ja synnytetyksi vilkas innostus isänmaan riippumattomuusasiaan. Pitäisi hyljätä kaikki, mikä sotalaitoksessa on liikaa ja ainoastaan näön vuoksi, valmistaa sotilasta rauhan aikana ainoastaan sotaa varten, ja tehdä armeija sellaiseksi, että se kykenee toimeensaamaan, mitä siltä vaaditaan».
Muun muassa tahtoi Scharnhorstin johdolla toimiva uudistuskomitea myöskin poistaa kadettikoulut ja korvata ne yliopistojen yhteyteen muodostetuilla kasvatuslaitoksilla. Nyt lähes sadan vuoden kuluessa olemme tulleet niin pitkälle, että kadettikouluja pidetään oivallisimpina laitoksina kasvattamaan upserien turhamaisuutta. Sama koskee myös aliupserikouluja. Eräässä kirjeessä lausui Gneisenau asemasta seuraavasti:
»Eräs erityinen seikka on kohottanut Ranskan tälle suuruuden asteelle! Vallankumous on herättänyt kaikki voimat sekä antanut jokaiselle kyvylle soveltuvan toimialan. Minkälaiset loppumattomat voimat uinuvatkaan yhden kansakunnan povessa kehittymättöminä ja käyttämättöminä. Tuhansien ja tuhansien ihmisten rinnoissa asuu suuri haltijahenki, jonka ylöspäin pyrkivä lentovoima sammuu mataloissa olosuhteissa. Samaan aikaan kuin valtakunta sortuu heikkouteensa ja häpeäänsä, astelee ehkä jossain kaukaisessa kylässä jokin Caesar auransa perässä tai jokin Epaminondas elää kituvasti kättensä työstä.»
Scharnhorst asettui vahtipalvelusta vastaan, koska se muuttaisi sotilaat poliseiksi. V. 1808 kutsuttiin miehet kokoon ainoastaan yhdeksi kuukaudeksi, annettiin välttämätön harjotus erittäinkin hajotetussa taisteltavassa ja lähetettiin taas kotiin. Mutta upserien ja aliupserien täytyi mennä useita kertoja sunnuntaisin maalle harjottamaan miehiä, koska valtio oli liian köyhä kutsuakseen miehet leiripaikoille. Tämän ohella varotettiin päälliköitä ankarasti lyömästä alaisiaan miehiä. Upserin tuli valvoa, etteivät myöskään aliupserit saaneet tehdä sellaista alaisiaan kohtaan. Eipä edes solvaukseenkaan saanut upseri tai aliupseri tehdä itseään syypääksi, koska ankara kohtelu alentaisi sotilaiden arvon heidän kodissaan omaistensa silmissä, tekisi hänet kiihottuneeksi ja saattaisi maamiehen kammoamaan sotilasammattia. Näin varotettiin jo 90 vuotta sitten, ja kuinka on asianlaita nykyään?
Loistavan esimerkin siitä, mihin sodan hädässä kokoonsaatu kansanpuolustus kykenee, antaa Pohjois-Amerikan orjainvapautussota. Ei millään taistelevista puolueista ollut käytettävänään harjotettua armeijaa; mikäli hajotettuja upsereja ja sotamiehiä oli olemassa, olivat ne poikkeuksetta Etelävaltioiden puolella, jotka puolustivat orjuuden säilyttämistä. Armeijain ja niiden johtajien täytyi siis saada kasvatuksensa vasta sodan kuluessa sotaa varten. Ja tapahtui, että tässä sodassa syntyi kummallekin puolelle joukko johtajia, jotka saivat varsinaisten armeijain upserien puolelta ensimäisen luokan sotapäällikön tunnustuksen. Ja tapahtui edelleen, että tässä sodassa otettiin käytäntöön suuri joukko taktillisia menettelytapoja, jotka mallikelpoisiksi tunnustettuina myöhemmin otettiin käytäntöön myöskin Europan seisovissa armeijoissa. Pidettiin huolta varustautumisesta, hyökkäyksestä ja puolustuksesta, linnotuslaitoksista maalla ja merellä ja erittäinkin joukkojen ravitsemisesta ja haavottuneiden ruuasta ja hoidosta, jotka kaikki toimitettiin tavalla, joka saavutti yleisen tunnustuksen. Lyhyesti sanoen, pohjois-amerikalainen orjainvapautussota muodostui Europan armeijoille käänteentekeväksi joka suhteessa, eikä varsinkaan sotasairaanhoitoon nähden vielä nykyäänkään vedä mikään Europan valta vertoja sille, mitä Yhdysvallat, varsinkin pohjoisvaltiot, saivat aikaan.
»Sotilasviikkolehdessä» 1875 annettiin pohjoisvaltioiden armeijassa vallinneesta kurista seuraava tunnustus:
»Merkillistä on, että tässä pitkässä sodassa ei esiintynyt ainoatakaan suurta sotilaskapinaa ja salavehkeilyä, ja myöskin tottelemattomuutta esiintyi suhteellisesti vähän. Jokainen kunnollinen sotaherra, kenrali, eversti, osasi nopeasti saattaa niskottelevat kuuliaisiksi, ja kun rauha oli päätetty, palasivat nuo 800,000 miestä vastaansanomatta ilman palkitsemisia ja avustuksia toimeensa takasin. Viisi vuotta pohjois-amerikalaisen sodan jälkeen puhkesi sota Saksan ja Ranskan välillä, missä sodassa seisoi vastatusten kaksi Europan mahtavinta armeijaa. Kuinka ylpeä Ranskan armeija kukistui saksalaisten iskuista, on tuoreessa muistissa, joskin on lieventävänä asianhaarana otettava huomioon, että sodan puhkeaminen oli ranskalaisille yllätys, ja että saksalaisilla oli useimmissa tappeluissa aina Sedanin tappeluun saakka ylivoima. Mutta ettei myöskään Saksan puolella kaikki ollut, kuin olisi olla pitänyt ja että osaksi tehtiin suuria virheitä, on nykyään kumoamaton tosiasia, joskin yritetään salata tämä suurelta joukolta.»
Niin on annettu sodan suurimmasta tappelusta Mars la Tourin luona elok. 16 p:nä 1870 seuraava arvostelu:
»johto Saksan puolella tapahtui melkein liian rohkeasti, niin että se olisi yhdellä iskulla helposti voinut muuttua tuhoatuottavaksi. Se asetti vaatimuksia, joita ainoastaan saksalaiset joukot kykenivät täyttämään, varmana ryhtyi se liian helposti ilman riittävää asiantuntemusta epätasaiseen taisteluun, mutta sillä oli se suuri ansio, että se kesti taistelun rautasella tahdolla joskin hirmuisella mieshukalla. Prinssi Fredrik Kaarlen loppuhyökkäykset olivat itse taistelun vuoksi hyödytöntä verentuhlausta, mutta niillä oli kuitenkin suuri kantavuus, koska ne saattoivat Ranskan marskin erehdyksiin olevasta voimasuhteesta ja vaikuttivat senkautta perääntymispäätöksen.»
Kirjottajan loppupäätelmä taistelusta on seuraava:
»Saksan puolelta oli Mars la Tourin taistelu vaikea virhe, koska sen oikeastaan olisi pitänyt päättyä ehdottomaan tappioon, sillä ei voitu laskea, että kuviteltu vaara olisi estänyt vihollisen toimimasta. Mutta kun näin tapahtui, tuli strategisesti ansaittu tappio taktilliseksi voitoksi. Tunnettu sotilaskirjailija Karl Bleibtreu lausuu kirjotuksessaan 'Sotateoria ja käytäntö', ruoskittuaan ensin sitä halveksivaa katsantokantaa, jota osotetaan sellaisten lausuntoja kohtaan, jotka eivät ole voineet kohota 'tieteellisesti sivistyneiksi sotilashenkilöiksi', seuraavasti: Olisikohan jäänyt sivistyneiltä armeija-aineksilta huomaamatta, että Ranskan vallankumouksen ja suuren amerikkalaisen kansalaissodan sotapäälliköillä ja kenraleilla ei ollut pienintäkään sotilaallista kokemusta takanaan? Ja vielä, ett'ei useilla suurilla sotaherroilla kuten Cromwellillä ollut kerrassaan mitään alkeissivistystä, tai olivat kuten Fredrik, Napoleon ja eräässä suhteessa Caesar, saaneet ainoastaan hyvin pintapuolisen koulusivistyksen, ennenkuin he omasta kokemuksestaan oppivat sotataidon. Ilman niitä vallankumouksia olisi Cromwell kuollut maanviljelijänä, Bonaparte kaptenina tai Preussissa olisi hän saanut huonolla erotodistuksella eron jo luutnanttina törkeän tottelemattomuutensa takia. Myöskin puuttui häneltä preussilaisten sotilasvaatimusten mukanen vartalo tuumalleen mitattuna.»
Vuonna 1870 tapahtui taas, että kahden miehen Gambettan ja Freycinetin onnistui, sittenkuin Napoleonin armeija oli tuhottu, luoda yleisen hämmennyksen vallitessa ikäänkuin maasta uudet pääasiallisesti aseiden käyttöön harjaantumattomista miehistä kokoonpannut armeijat. Ja he kykenivät käymään näillä sotaa lähes 6 kuukautta, silloinkuin uljas Napoleonin armeija oli siihen kyennyt tuskin 6 viikkoa. Etteivät Ranskan ponnistukset Sedanin jälkeen enää kyenneet johtamaan onnelliseen lopputulokseen, on luonnollista, mutta että ne tulivat Saksan sodankäynnille hyvin epämukavaksi, hämmensivät suuressa määrässä voiton tuottamaa mielialaa, korottivat melkosesti suuttumusta sotaan ja maksoivat suuren joukon uhreja, on myöskin totta. Eversti, vapaaherra von der Goltz kirjoittaa tästä kirjassaan »Leon Gambetta ja hänen armeijansa»:
»Että Gambettan onnistui oman ja Freycinetin ynnä muiden samanmielisten tahdon lujuuden kautta nostaa aseeton jo vastustuksessa väsäytynyt maa taisteluun, joka antoi tekemistä Saksan armeijoille kuukausiksi ja joka toimitti meille tilaisuuden tutustua voimiin, joita me ilman tätä kokemusta vielä nykyäänkin tulisimme halveksimaan ... Hänelle 'Gambettalle' riitti muutama viikko muodostaakseen yleisestä kaaoksesta, joka häntä kohtasi, hyvin varustetun armeijan, jonka pääluku nousi satoihin tuhansiin ... Armeijat kasvoivat maasta. Kaikkiaan muodosti hän 12 armeijaa, — todella mahtava lähes puolen miljoonaa sotamiestä ja 1,400 tykkiä käsittävä joukko ... Hän ei tahtonut jatkaa kansallista taistelua enään armeijan vaan kansalaisainesten avulla. Koko kansan tuli olla hänen armeijanaan. Ainoastaan harvat tukivat häntä, sillä ei kukaan luottanut onnistumisen mahdollisuuteen; ja näistäkään harvoista ei enemmistö ollut koskaan sotilaina. Mutta siitä huolimatta onnistui hänelle, mitä hän aikoi. Jos meidän saksalainen isänmaamme — josta Jumala meitä varjelkoon — kerran saisi kärsiä samallaisen tappion kuin Ranska Sedanin luona, niin toivon, että nousisi silloin mies, joka osaisi kuten Oambetta. jatkaa taistelua viimeiseen saakka!»
Tämä on loistavin todistus, minkä ammattisotilas voi antaa sivilihenkilöstä.
Näin osottaa tämä lyhyt historiallinen katsaus, että kaikissa vaikeissa tapauksissa suurissa sivistysmaissa — Englannissa, Ranskassa, Yhdysvalloissa, Preussissa — pelasti maan kansan voima täydessä alkuperäisyydessään, eikä seisova armeija. Myöskin taistelut Espanjassa ja Tyrolissa ansaitsevat tulla tässä mainituiksi. Niissäkin teki kansa vielä kauan aikaa vieraalle vallottajalle vastarintaa senjälkeen kuin viralliset valtion ja sotaväen vastustusvoimat oli murretut.
Sama vastakohtaisuus, joka esiintyy hallitsevien ja hallittavien luokkien välillä, esiintyy myös useimpien suurien valtioitten armeijajärjestöissä ja muodostaa varsinkin Saksassa mahdollisimman vahvan väliseinän kansan ja armeijan välille. Ajan pitkään ei se menesty.
Että nykyinen 2–3 vuoden palvelusaika ei ole välttämätön miehen kasvatukseen sotakelpoiseksi sotilaaksi, todistaa, lukuunottamatta kaikkea muuta kokemusta, jo kaikissa joukko-osastoissa oleva yksivuotisten vapaaehtosten laitos. Nämä vapaaehtosethan voivat palvelusaikansa lopussa edellyttäen että heiltä ei puutu välttämättömät yhteiskunnalliset ominaisuudet saavuttaa vastaavan tutkinnon kautta reserviupserin arvon.
Vielä selvemmin tuli näkyviin mahdollisuus kasvattaa lyhyessä ajassa sotakelposia miehiä niiden harjotusten kautta, joita 1880-vuoden asetuksen mukaan annettiin 20 viikon aikana reservin miehistölle. Entinen kapteni kirjailija Edmund Miller myöntää eräässä kirjotuksessaan, että vaikka opettajakunta ei ollut yhtenäinen ja miehet olivat heikompia ja vähemmän työkykysiä, veti kompania 10 viikon kuluttua linjakompanialle kehityksessä vertoja. Hän sanoo edelleen: »Julkisesti eivät upserit sitä myöntäneet, mutta keskuudessaan he sanoivat, että kyvykkäisyys oli hämmästyttävän hyvä eikä voitu todellisuudessa erottaa kompaniaa linjajoukosta.»
Ja surullista olisi, jos ei se näin olisi. Kaikki historiallinen ja käytännöllinen kokemus puhuu sen puolesta. Mitä näppärämpää henkisesti ja mitä kehittyneempää ruumiillisesti nuoriso on, sitä helpommiksi tulevat sille sotaharjotukset, jotka eivät aseta mitään sellaisia vaatimuksia, joita ei jokseenkin keskinkertaisilla lahjoilla varustettu ihminen kykene lyhyessä ajassa täyttämään. Ainoastaan vallasolevien ja hallitsevien luokkien edut, jotka luokat luulevat näkevänsä kansan armeijassa heidän etuoikeutetun asemansa lopun, ovat sitä vastaan ja saattavat nämä luokat väittämään päinvastaista.
Mutta tässä on hyvin suuren kansanenemmistön edut pienen kansan vähemmistön etuja vastassa, ja edellisten täytyy tulla määrääviksi kun vaan tämä enemmistö sitä voimakkaasti vaatii.