Suomessa on ilmestynyt komeana ja kuvitettuna Kai Donnerin 263 sivuinen kirja »Sotamarsalkka Mannerheim». Sitä ei ole kirjoitettu missään historiallisessa tarkoituksessa, vaan on se tarkotettu propagandavälineeksi siinä vastavallankumouksellisen sodan valmistelussa, jota Suomen suurporvaristo määrätietoisesti suorittaa, ja joka toiminta kohdistuu samalla kertaa sekä työtätekevien ja sorrettujen kansainvälisen vapausliikkeen vankkaa tukikohtaa, Sosialistista Neuvostoliittoa, että Suomen työväkeä ja talonpoikia vastaan. Historia on tässä erikoisen törkeästi alistettu palvelemaan porvariston tämän päivän taantumuksellista luokkapyrkimystä.
Millaista »historiaa» siitä on tullut, siitä on parhaana näytteenä kirjan lukukappale, jossa tekijä Mannerheimista julistaa, että hän on »tähän astisen historiamme suurin nimi». Eipä silti. Jos Suomen porvaristo huudattaa maansa työtätekevän kansan verisen pyövelin v:lta 1918 historiansa suurimmaksi mieheksi, niin olkoon menneeksi. Onhan se hyvin kuvaavaa sen porvariston nykyisillekin pyyteille. Me toteamme vain tosiasian. Ja käymme katsomaan, millainen on suvultaan, kasvatukseltaan ja tavoiltaan tämä »suurmies». Sellaiset työtätekevän kansan viholliset on hyvä tuntea.
Mannerheimin historian alkaa Donner vuosisatojen takaa. Hän kohottaa Mannerheimit Suomen »suursukujen» rinnalle. Mainitsee tällaisena m.m. Flemingit. Eikä vertaus olekaan hulluimpia. Olihan Klaus Fleming yli 300 vuotta sitten Suomen talonpoikain pyövelinä. Hän masensi verisesti näitten valtavan nousun, herrojen »nuijasodaksi» pilkkaaman kapinan.
Ulkomailta olivat Suomen kansaa nylkemään ja sortamaan tulleet Flemingit. Niin myös Mannerheimit. Vieläpä samoilta maanääriltä. Hollannista (tai Saksasta) tuli 1600-luvulla Tukholmaan kauppias Marhein, joka toimi myös pankkimiehenä. Hänen poikansa oli Virossa, joka silloin kuului Ruotsin valtakuntaan, erään kreivin tilojen hoitajana, sitten vuokraajana; siis talonpoikain piiskurina ja nylkijänä. Palkaksi hänet aateloidaan nimellä Mannerheim. Pojista tulee sotapäälliköitä ja kartanoherroja. Eräs muuttaa Suomeen, jossa ottaa osaa Anjalan liittoon, Suomen upseerien kapinaan kuningas Kustaa III:tta vastaan. Suomen kartanoherrat pyrkivät tällöin irti Ruotsista, jossa hallituksen täytyi tehdä myönnytyksiä talonpojille, ja olivat valmiit myymään Suomen tsaarin alaiseksi vasallivaltioksi tai suorastaan yhdistämään sen Venäjään, jossa talonpoikia poljettiin yhä syvemmälle maaorjuuteen. Tällaisen puuhaajia kunnioitetaan nyt Suomen valkoisessa historian kirjoituksessa »itsenäisyysmiehinä».
Mannerheimin iso-isä sai valtiopetoksestaan kuolemantuomion v. 1790, mutta kuningas armahti hänet. Tämän jälkeen hän Siirtyi Suomeen, nai Turun mahtavan maaherran tyttären ja osti Louhisaaren kartanon Lemun pitäjän Aakaisten kappelissa. Hän oli mukana Porvoon valtiopäivillä vannomassa uskollisuutta tsaarille tämän vallottaessa Suomen v. 1809 ja oli hän tsaarin kutsuman Pietarin lähetystön puheenjohtajana. Sitten oli hän päämiehenä Suomen senaatissa. Sai kreivin arvonimen. Hänen poikansa palveli ministerivaltiosihteeristössä Pietarissa, sen jälkeen kuvernöörinä ja hovioikeuden presidenttinä Suomessa. Tämän poika, »marsalkka» Gustaf Mannerheimin isä, harjoitti kapitalistista liiketoimintaa ja oli hän naimisissa von Julinin, aatelisen suurkapitalistin, Fiskarsin, Kosken ym. ruukkien isännän tyttären kanssa. Mainittakoon, että Mannerheimin sisar, Sofia Mannerheim, oli ylihoitajattarena Helsingin kirurgissa vielä luokkasodan aikana, ja punakaartilaiset tietävät kertoa, millä tavalla tämä heitä haavoittuneina »hoiti».
Gustaf Mannerheim syntyi 1867 Louhisaaressa, Suomen loistavimmassa herraskartanossa, kuten siitä Donnerin elämänkerrassa sanotaan. Hän kävi Haminan kadettikoulun ja tuli ylioppilaaksi 1887. Venäjällä palveli hän ratsuväessä, m.m. keisarinnan chevaljerikaartissa, sai vaimokseen keisarin hoviseurueeseen kuuluvan kenraalin tyttären. Jotkut väittävät hänen viroissa kohoamisensa tapahtuneen hovin hameväen vaikutusten avulla. Sillä olisi meille merkitystä, jos sen avulla voitaisiin todistaa, että hän on huono upseeri. Meillä ei ole syytä Mannerheimin merkitystä siinä suhteessa aliarvioida. Hänen johdollaan voittivat lahtarit meidät v. 1918. Donner yrittää osottaa hänet hyvinkin loistavaksi upseeriksi. Mutta sitä asiaa ei kuitenkaan voi arvioida tällaisen reklaamielämäkerran perusteella. Se on erikseen tutkittava. Donner kertoo varsin yksityiskohtaisesti, millaisiin liikkeisiin hän otti osaa Venäjän–Japanin sodassa v. 1904–05. Mutta ei kerrota, ottiko Mannerheim aktiivisesti osaa rankaisuretkikuntiin vallankumouksellisia vastaan. V. 1906 hän kuulema osallistui Suomen viimeisten säätyvaltiopäivien istuntoihin aatelissäädyssä.
Samana kesänä lähti hän ratsastusretkikunnan johtajana kaksivuotiselle matkalle Aasian halki Pekingiin. Elämäkerrassa on tästä laaja kuvaus, jonka tarkoituksena on reklamoida häntä löytöretkeilijänä, vieläpä vihjaisten hänellä olevan tieteelllsiäkin ansioita. Hän näet hankki näyte-esineitä Kansallismuseoon ja kopioi Suomalais-ugrilaista seuraa varten kalliopiirroksia. Meitä eivät kiinnosta nämä retkeilyt, ei edes hänen käyntinsä Tibetin kuuluisan Dalai-Laman luona. Merkitsemme vain muistiin, että hänet matkan jälkeen korotettiin kenraalimajuriksi ja pääsee hän tsaarin seurueeseen. V. 1914 nimitetään hänet kaartin ratsuprikaatin päälliköksi Varsovaan, mikä merkitsi aktiivista osanottoa Puolan sortamiseen.
Imperialistisessa sodassa toimii hän ratsuväkidivisionan komentajana Puolan rintamalla ja Bessarabiassa. Donner tietenkin taas reklamoi hänen sotilaallisia ansioitaan, kertoen mm., että Mannerheim puolustuksessakin noudatti hyökkäysmenetelmää, sovellutti kiertoliikkeitä. Mutta jätänpä sotilasasiaintuntijain selvitettäväksi, minkä kaliiberin sotilas »valkoinen kenraali» todellisuudessa on.
Helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917 jatkaa Mannerheim palvelustaan Väliaikaisen hallituksen aikana, ja kehuu Donner, että hänen joukko-osastossaan säilyy kuri aina Lokakuun vallankumoukseen asti. Ei ole tilaisuutta tässä yhteydessä tutkia missä määrin tuossa on perää. Lokakuun vallankumouksen jälkeen ottaa Mannerheim eron ja saapuu Suomeen. Syyspuolella 1917 olivat eräät Suomen porvarispiirit ajatelleet häntä sotilasdiktaattoriksi, »pitämään levottomia aineksia kurissa». Se lienee ollut niihin aikoihin, jolloin kenraali Kornilov Venäjällä yritti pystyttää vastavallankumouksellista sotilasdiktatuuria, jonka yrityksen Pietarin proletariaatti bolshevikkien johdolla torjui.
Mannerheimia ei vielä silloin otettu Suomen järjesteillä olevien lahtarikaartien päälliköksi, pidettiin liian venäläistyneenä. Ylipäälliköksi määrättiin kenraali Charpentier.
Hra Donner hyppää yli syksyn tärkeät tapahtumat Suomessa. Mekin kertaamme ne vain lyhyesti. Lokakuussa oli vaalit, jossa sosdem puolue menetti eduskuntaenemmistön. Marraskuussa oli suurlakko, josta säikähtäneenä porvaristo joudutti sodan valmistelujaan, mihin sosdem puolue antoi sille hyvän tilaisuuden kieltäytymällä vallanotosta. Asetettiin Svinhufvudin hallitus, joka tehosti porvariston varusteluja. Vuoden vaihteessa tunnusti Neuvostohallitus Suomen itsenäisyyden, mikä teko riisti Suomen porvareilta senkin tekosyyn, että heidän hommaamansa kaartit ovat »Suomen vapauttamista» varten. Tämä oli sitä aikaa, jolloin Suomen vanha sosialidemokratia teki raskaimman virheensä, lankesi syvimmälle nationalismiin.
Tammikuun alussa v. 1918, jolloin Mannerheim taas tulee Suomeen, ovat Suomen porvariston aktivistijohtajat pulassa, Kenraali Charpentier onkin osottautunut kykenemättömäksi järjestämään lahtarijoukkojen johtoelimiä toimikuntoon. Sotilaskomitea (M. K.) kutsuu Mannerheimin, tammik. 9 p., jäsenekseen. Hän ottaa osaa sen kokouksiin. Kun hän huomaa, että se kuluttaa aikansa kaikenlaisten pikkuseikkain käsittelyyn, uhkaa hän erota. Hänen mielestään »on toimittava heti». Ja 16 p. nimittääkin senaatti hänet ylipäälliköksi.
Onko hra Donner kertonut näistä lahtarileirin sisäisistä hankauksista ihan tarkkaan vai eikö, se ei ole meille niin tärkeätä. Läpikäyvänä väärennyksenä on hänellä se, että hän esittää nämä porvariston vastavallankumoukselliset valmistelut muka kansallisen vapaustaistelun valmisteluna. Mutta sehän el ole uutta. Merkille on vain pantava, kuinka tämä tsaarin kenraali, jota herrat itsekin pitivät liiaksi »venäläistyneenä», nyt kelpaa heille muka »kansallisen» taistelun johtajaksi. »Kansanvallasta», jolla herrat ovat tätä lahtaroimista ennen koristelleet, ei hra Donner kylläkään puhu mitään. Olisikin ylivoimaista yrittää esittää vielä demokraattina tätä kreivillisen suvun porvarivesaa (vain vanhin poika saa kreivin arvon ja Suomessa on aatelisarvojen anto lopetettu — yhä vielä toistaiseksi). Ja opetuksena huomautettakoon, että tuollaisten ristiriitojen ja haparoimisen vallitessa porvarisleirissä olisi vielä ollut edullinen aika työväen hyökätä. Sitä ei kuitenkaan silloin sosdem johto ymmärtänyt. Eikä se vielä silloin, kun porvarit saivat aikaan yhtenäisen johdon, kyennyt lopettamaan työväen puolella olevaa pahaa ristiriitaa järjestökaartien ja punakaartien kesken.
Porvarisleirissä oli myös tällöin ja myöhemminkin — ristiriita kysymyksessä »vieraasta avusta». Ei tietenkään sitä kukaan periaatteessa hylännyt. Mutta Mannerheim — niin kertoo hra Donner — vastusti Saksan väliintuloa (interventiota). Tätä seikkaa Donner ilmeisesti liioittelee, sillä nyt on tarkotuksenmukaista sitä Saksan kutsumista lievenneliä. Mutta voimme uskoa, että hän — tsaarin kenraalina — olisi mieluummin ottanut apua ententeltä. Donner kertoo hänen yrittäneen saada ranskalaisten varastosta Muurmannilta aseita. Ei kuitenkaan saanut pyyntöönsä vastausta Ranskan sotilasasiamieheltä, joka vielä oli Venäjällä. Saattoi kyliäkin silloin Suomessa olla porvarillisia johtajia, jotka epäröivät kutsua Saksan joukkoja Suomeen. Osaksi perustui tämä pelkoon, että jos Saksa ei voitakkaan maailmansodassa, osaksi saattoi niillä olla aavistuksia, että se »apu» tulee kalliiksi. Ja Mannerheimia saattoi kannustaa kunnianhimo itse esiintyä voittajana eikä joutua taka-alalle saksalaisten kenraalien tieltä, niinkuin sitten tapahtui. Opetus meille: porvaristoa hajoittavat myös kansainväliset kysymykset. Siksi niihin täysi huomio.
Donnerin kirjassa kuvastuu jonkin verran se sekamelska, mikä valkoisellakin puolella vallitsi tammikuulla v. 1918. Eihän ne olleet niilläkään valmistukset valmiina. Aseita ei ollut riittävästi ja jääkärit olivat vielä muilla mailla. Osassa porvaristoa ja varsinkin talonpoikain keskuudessa oli vakavia epäilyksiä kansalaissodan suhteen. Toivottiin voitavan pitää työväki kurissa sosialidemokratian avulla.
Oikeistososialidemokraatit sitä yrittävätkin, vieläpä lienevät antaneet porvareille vakuutuksiakin siinä suhteessa. Siitä petturuudesta oli porvareille hyötyä. Porvarit koettivat myös voittaa aikaa, osaksi omilla toimenpiteillään, osaksi ulkomaisten diplomaattienkin avulla. Yrittivät ainakin saada venäläisen sotaväen pois maasta. Sitten olisi helpompi käydä punakaartien kimppuun. Ei ole kuitenkaan tässä yhteydessä tilaisuutta lähemmin arvioida tätä vyyhtiä. Se vaatii oman tutkielmansa. Sen sijaan kerrottakoon hieman siitä, miten Mannerheim kävi toimeensa.
Ylipäälliköksi nimitettynä lähtee hän pohjoiseen, Vaasan seudun kulakkimaalle, joka oli valittu toiminnan lähtö- ja tukikohdaksi. Donner ei kerro välikohtausta Tampereella jossa Mannerheim oli jäädä kiinni. Meidän sietää se kertoa. Kun juna seisoi Tampereen asemalla, kiinnitti venäläinen sotilastarkastaja huomiota Mannerheimiin, jota hän siviilipuvusta huolimatta, epäili upseeriksi. Käski tämän seuraamaan häntä asemalle. Mutta silloin sanoi joku rautatieläispuvussa esiintyvä lahtari, että ei saa häiritä matkustajia. Tarkastaja antoi peräksi ja Mannerheim pääsi kuin koira veräjästä.
Nyt oli nopeasti järjestettävä johtokoneisto. Muodostuihan sota valkoistenkin puolella, kuten Donner sanoo, »etenkin alussa, jossakin suhteessa diletanttien sodaksi varsinkin miehistön ja alipäällystön, mutta jossain määrässä myöskin upseerikunnan puolesta». (Diletantti sana merkitsee harrastelijaa jolta puuttuu asianomaista ammattitaitoa). Kirjassa kuvataan niitä vaikeuksia, joita tässä suhteessa valkoisella ylipäälliköllä oli voitettavanaan. Maassa »oli kyllä muutamia kymmeniä entisiä upseereita, mutta he olivat osittain liian vanhoja, osittain taas aivan tottumattomia uudenaikaiseen sotaan». Oli myös joitakin imperialistisessa sodassa tsaarin armeijassa olleita. Sitten jääkärit, mutta niiden kouluutus oli vaillinainen ja aluksi oli niitä vain vähän Suomessa. Ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä upseereita saatiin rahalla mukaan, mutta ei tietenkään ollut ihan yksinkertainen tehtävä näin erilaisten ainesten kädenkäänteessä järjestäminen kokonaisen armeijan rungoksi, jota Mannerheim nyt kävi luomaan.
Donner reklamoi kovin Mannerheimin ansiolta johdon luomisessa. Hän kertoo, että aluksi eivät eräät ylemmätkään päälliköt täyttäneet käskyjä täsmällisesti. Mutta syntyihän se johto, ja kun siinä oli useita esikuntaupseereita eri maista, alkoi toimia tehokkaasti. Nähtävästi oli se paremmin järjestetty kun meidän, punaisten. Ei se kuitenkaan toiminut ilman hankauksia. Niitä syntyi noin erilaisista aineksista kootun upseeriston kesken. Jääkärit varsinkin näyttävät tuottaneen, Mannerheimille harmia, vaikka Donner yritteleekin sitä ristiriitaa peitellä. Sen sijaan hän erikoisesti korostaa niitä vaikeuksia, joita aiheuttivat politiikot tuppautumalla sekaantumaan ylipäällikön määräämisvaltaan. Vaasan hallituskin yritti jonkin kerran sitä, mutta Mannerheim torjui ne yritykset. Kuuluupa hän alkaneenkin luokkasodan vastoin ohjeita. Tammik. 27 p. oli Svinhufvud sähkösanomalla kehottanut vielä lykkäämään alkamista, mutta Mannerheim pisti paperin taskuunsa ja antoi alkamiskäskyn. Sillä, että elämäkerturi varsin laajasti tätä kysymystä käsittelee, on selvä tarkoitus. Hän tahtoo varottaa »politiikkoja» nyt jo tulevaisuudessa häiritsemästä »sotamarsalkan» meininkejä.
Kysymys saksalaisten interventiosta oli kuulema aiheuttanut aika hälinän lahtarien johtokoneistossa. Donner koettaa todistella, että Saksa päätti intervention ennenkuin Suomen hallitus oli siitä virallisesti päättänyt. Jonkin Helsingistä tulleen sähkösanoman perusteella, jonka lähettäjää Ruotsin diplomatia ei kuulemma ilmaise, ryhtyi Gripenberg Tukholmassa ja Hjelt Berlinissä toimeen. Helmik. 18 p. päättyi Brestissä tehty aselepo, Saksa sai vapaat kädet ja 21 p. ilmoitti Ludendorff Hjeltille, että Saksa oli suostunut sotilaalliseen sekaantumiseen. Donner väittää, että tieto tästä vaikutti Mannerheimin päämajassa »kuin pommi». Kenraali oli uhannut erota. Mutta ei eronnut. Hän asetti kuitenkin ehdon, että saksalaiset Suomessa alistettaisiin hänen ylikomennuksensa alaisiksi. Tervehti tietenkin kohteliaasti saksalaisia sähkösanomalla, jossa M. kiirehtii saksalaisten tuloa! Mutta ilmeisesti on tästä asiasta ollut hankausta, joka toukok. lopulla johti siihen, että Mannerheim erosi ja asettui Ruotsiin. Silloin isännöi Suomessa kreivi von der Goltz.
Toinen kansainvälinen pulma, josta Donner puhuu, oli suhde Ruotsiin. Uudenkaupugin suojeluskunta oli joutunut Ahvenanmaalle ja siellä jo tapellutkin punaisten kanssa, kun ruotsalaiset rupesivat puuhaamaan sitä pois — Pohjanmaalle. Tämä ei ollut Mannerheimin tarkoitus vaan tahtoi hän, että ne siellä tappelisivat itselleen aseman. Ruotsin osaksi sosialidemokraattinen hallitus lähetti Ahvenanmaalle laivueen ja aikoi ottaa saaret haltuunsa. Ei myöskään toimittanut sille suojeluskunnalle Mannerheimin käskyä, vaan houkutteli sen lähtemään pois. Mutta jopa oli ruotsalaistenkin Ahvenanmaalta lähdettävä, kun saksalaiset sinne tulivat. Tämän jutun olen maininnut lyhyesti osottaakseni, kuinka porvarillisten hallitusten keskenäiset ristiriidat saattavat väliin kärjistyi niin, että siitä voisi olla työväen vallankumoukselle hyötyä. Me emme kuitenkaan v. 1918 osanneet näitä ristiriitoja hyväksemme käyttää.
Emmekä myöskään osanneet käyttää sitä sisäistä ristiriitaa, josta Mannerheimin elämäkerturi vain hyvin sivumennen mainitsee. Se on lahtariarmeijan johdon ja mobilisoitujen talonpoikain, ehkä vapaaehtoistenkin suojeluskuntalaisten ristiriita. Se, että Mannerheimin päämajaa, sitä ympäröivän korkean teräslanka-aidan takia, sanottiin »kanahäkiksi», on vain pieni heijastus tästä kansanomaisesta tyytymättömyydestä. Vakavampi juttu oli se, kun valkoisen armeijan sotilaat avoimesti pohtivat kysymystä »eikö olisi kylvöaikana aivan yksinkertaisesti lähdettävä kotiin». Enempää ei Donner kerro, eivätkä meikaläisetkään ole koonneet niitä lahtarikirjallisuudessa olevia pikkupiirteitä, jotka kertovat vakavasta tyytymättömyydestä valkoisessa armeijassa sekä yleensä talonpoikain keskuudessa. Tuollainen tutkielma täytyy meidän ehdottomasti suorittaa ja on valkoisella puolella rintamaa otteiden tovereiden annettava siihen aineksia. Se on tärkeää vastaisuuden varalta. Luokkasodassa, kuten tiedämme, saatiin nämä tyytymättömyyden ilmaukset tukahutetuksi, mikä oli yhtenä tärkeänä tekijänä lahtarien voittoon.
Meillä on tärkeätä panna merkille Donnerin tunnustus, että hän luokkasodan aikana — kuultuaan »rasitusten ja nälän melkein loppuun uuvuttamain sotilaitten» ylläkerrotut mietteet, oli »vakuuttautunut siitä, että olisi käynyt vaikeaksi, ehkä mahdottomaksikin, lopullisesti voittaa vihollista omin voimin».
Donner kertoo yhtä ja toista kiinnostavaa 1918 sotaliikkeistä. Esimerkiksi, että Mannerheim saksalaisten tulon takia joudutti sotaliikkeitä Tamperetta vastaan saadakseen näyttää, että ilman niitäkin oli saatu tärkeä ratkaisu. Siitä syystä kuulemma taistelu Tampereesta muodostui niin veriseksi. Toinen merkillepantava tieto on se, että Mannerheim itse kävi suunnittelemassa sotaliikkeitä itäisellä rintamalla, jossa Karjalan kannaksen valtaus tuli meille punikeille niin kohtalokkaaksi.
Se kysymys, kuinka suuret sotilaalliset ja poliittiset ansiot Mannerheimilla persoonallisesti oli lahtarien voitossa 1918, saa jäädä erikoisesti tutkittavaksi. Nyt on siirryttävä käsittelemään häntä politiikkona. Kuten näimme, joutui hän sivuun, kun saksalaiset isännöivät maassa. Saksalaisten tappio sodassa marrask. 1918 veti ison ristin Suomen porvariston siihen asti noudattaman saksalaispolitiikan yli. Jo sitä ennen oli kiristynyt elintarvekysymys aiheuttanut sen, että päätettiin kääntyä armonpyynnöllä ententen puoleen. Sitä perille viemään pyydettiin Mannerheimia. Hän suostui ja lähtikin, saapuen Englantiin samana päivänä, jolloin aselepo allekirjoitettiin. »Mannerheimin vastaanotto Lontoossa oli kohteliasta, mutta kylmää», sanoo Donner. Sen hyvin ymmärtää. Olihan kysymyksessä Saksan ilmeinen liittolainen, joka nyt rukoili armoa. Englanti ja Ranska olivat peruuttaneet Suomen itsenäisyyden tunnustamisensa ja nyt oli saatava ne uudestaan se tekemään. Donner yrittää tehdä Mannerheimin valtiotaidon ansioksi, että siinä ennen Versaillesin rauhaa onnistuttiin. Sitä varten oli Suomessa suoritettava hallituksen vaihdos, joka sekin tehtiin puolinaisesti. Paremman vaikutuksen teki Parisissa se, että Svinhufvud luopui paikastaan valtion hoitajana ja siihen asetettiin Mannerheim, joka miten kuten saattoi esiintyä ententeystävänä ja saikin viljaa. Myös oli hän niin »valtioviisas», että saapui Suomeen samana päivänä, jolloin ensimmäinen viljalaiva sinne tuli.
Mitä teki nyt Mannerheim Suomen valtion päämiehenä? Donner kertoo hänen vaikutuksensa ansiota olevan, että Ruotsi ei onnistunut saamaan Ahvenaumaan kysymystä rauhanneuvottelussa ratkaistavaksi, vaan antoi entente Suomen pitää sen.
Kun ei Suomea saatu monarkiaksi, oli Mannerheim vaikuttamassa siihen, että hallitusmuodossa presidentille annettiin hyvin monarkistiset valtuudet. Mannerheim sai myöskin aikaan sotaväen rikoslain. Hyväksyttiin myös suojeluskunta-asetus.
Mutta nyt tulivat vastukset. Uusien valtiopäivien enemmistö olikin tasavaltalainen — työväen ja talonpoikain painostuksesta — ja syrjäytti Mannerheimin presidentin vaaleissa. Sitä ennen oli kyllä vakavia puuhia heittää Suomi sotaan Neuvosto-Venäjää vastaan. Valtiopäivät oli määrä hajoittaa ja asettaa diktatoorinen hallitus. Mutta kun Koltshakin hallitus teki sen tyhmyyden, että ei tunnustanut Suomen itsenäisyyttä, raukesi asia, ja Mannerheim sai väistyä. Uusi presidentti, Ståhlberg, ei edes nimittänyt Mannerheimia sotaväen päälliköksi. Eikä myöhemmin nimittänyt häntä suojeluskuntainkaan päälliköksi, vaikka näiden edustajakokous sitä vaati. Mannerheim sai tyytyä 7 1⁄2 miljoonan markan »kansalaislahjaan», jolla Suomen porvaristo osoitti kiitollisuuttaan riistovaltansa pelastajalle. Punaisen ristin puheenjohtajaksi hän kuitenkin kelpasi ja perustettiin hänen nimiinsä »lastensuojelusliitto».
Syksyllä 1919, Judenitshin päivinä, hän vielä yritti saada aikaan Suomen hyökkäyksen Pietaria vastaan. Se tapahtui varsin merkillisissä oloissa. Mannerheim oli silloin Parisissa. Niin kauan kun Judenitshin hyökkäys eteni, olivat valkoisten venäläisten johtajat hänelle röyhkeitä. Mutta sitten kun tuli kriisi, pyysivät ne apua. Ja Mannerheim oli valmis. Hän matkusti päätä pahkaa Suomeen ja kehoitti julkisesti hallitusta alkamaan sodan Neuvosto-Venäjää vastaan. Hän uhoili, että »Pietarin kohtalo on Suomen kädessä» ja että »maailman katseet on suunnatut meihin». Suomelle ennustettiin kaikkea hyvää ja kaunista, jos se nyt lähtisi sotaan. Mutta ei auttanut Mannerheimin vetoomus. Suomen porvaristo ei uskaltanut heittää panostaan niin epävarmoihin arpajaisiin.
Mannerheim joutui virallisesti sivuun vuosikymmeniksi. »Vasta sitten, kuin Svinhufvud oli varsin ankarien, mutta ehkä välttämättömien sisäisten järkytysten jälkeen valittu valtion pääksi», nimitti hän Mannerheimin maalisk. 20 p. 1931 sotaneuvoston puheenjohtajaksi, kertoo Donner. Luokkasodan 15-vuotisjuhlissa häntä työnnettiin etualalle ja nimitettiin köväällä sotamarsalkaksi. Sellaisena hän on puuhannut sodanvalmisteluhommissa ja viime kesänä julkisesti vaati suuria rahoja sotavarusteluun.
Donnerin kirjassa on julkaistu useita Mannerheimin juhlapuheita, joissa ei kuitenkaan ole muuta poliittisesti kiinnostavaa, kuin että hän fasistisin lauseparsin puhuu »persoonallisuuden» merkityksestä »puoluemielipiteiden» ylivaltaa, »keskinkertaisuutta» ja »tasapäisyyttä» vastaan.
Lyhyesti: Donnerin kirja on näyte siitä, kuinka Mannerheimia nyt runnataan tulevana diktaattorina, jonka tehtävänä on valmistaa ja johtaa Suomen armeijaa vastavallankumouksellisessa sodassa. Sellaisen häpeän voivat estää vain Suomen työläiset ja talonpojat vallankumouksellisella taistelulla, johon SKP niitä valmistaa kehittämällä taistelua niiden tämänpäiväisten elinetujen puolesta. Mutta jos kuitenkin niin kävisi, että tuollainen vastavallankumouksellinen interventiosota pääsisi alkuun, on varmaa, että se ennen pitkää muuttuu kansalaissodaksi. Suomen luokkasuhteiden kehitys on sitä varten luonut pohjan. Jos jo kansalaissodan edellä ja aikana vastakohdat olivat niin kärjistyneet, että oikea, bolshevistinen puolue olisi niistä voinut kehittää voittoisan proletaarisen vallankumouksen, niin sitäkin suuremmalla syyllä ovat nämä mahdollisuudet nyt kypsyneempinä olemassa.
Y. S.
»Salama iskee sittenkin siihen, mihin sen pitää iskeä».
Filosofian tohtori Nils Robert af Ursin, vuonna 1854 syntynyt ja vieläkin Suomessa elossaoleva aatelismies, oli eräs Suomen työväenliikkeen ja sosialidemokratian tunnetuimpia nimiä. Pääasiassa juuri vain nimi, sillä vaikka hän olikin Suomen vanhassa työväenliikkeessä mukana jo 1880-luvulta lähtien, niin ei hänestä tullut luokkataistelua ja vielä vähemmin sen johtajaa. Tosin hän jäi työväenliikkeen mukaan vielä silloinkin, kun muut Suomen ensimmäisiin työväenyhdistyksiin tulleet herrat poistuivat työväenliikkeen siirtyessä luokkataisteluladuille. Ursin oli v. 1899 yksi työväenpuolueen perustajista ja valittiin puoluehallinnon ensimmäiseksi puheenjohtajaksikin.
Mutta vaikka tuo porvarillisesti oppinut ja monia kieliä taitava Ursin oli silloin perustetussa Suomen työväenpuolueessa jopa noinkin huomattavissa johtotehtävissä, niin ei hänestä milloinkaan tullut marxilaista. Parhaimmillaankin, ollen hänen suhteensa työläisiin oli pikkuporvarillisen humanistin hyväsydämistä säälittelyä ja eräänlaista ymmärtämyksen osoitusta. Hän tunsi myötätuntoa työväenluokan kovaosaisia kohtaan jotenkin samantapaisesti kuin eläinsuojelusjärjestön rouvat pikkulintuja yms. kohtaan. Usko työväenluokan omiin voimiin ja määrätietoinen työ sen omakohtaiseen taisteluun, luokkataisteluun nostattamiseksi oli Ursinille tuiki outoa ja vierasta.
Ursin kirjoitteli paljon. Yrittelipä »työväenkysymyksiäkin» selvitellä. Mutta vaikka hänen kirjoituksensa olivatkin pääasiassa työläisille omistettuja, niin ei niitä kansantajuisuus vaivannut. Raskaita ja vaikeatajuisia ne olivat. Mutta se vaikeatajuisuus ei suinkaan johtunut hänen kirjoitustensa teoreettisesta syvällisyydestä, sillä Ursin yleensä vältti teoretisoimista ja marxilaisten teoriain selvittäjäksi hän ei vakavassa mielessä yrittänytkään. Hän tosin jo noin 30 vuotta sitten käänsi »Kommunistisen Manifestin» (julaistiin Ursinin toimittamassa »Koitar, Työväen kalenteri II.» v. 1905), Mutta siihenkin Ursin, Marxin sanojen: »Saksan porvarillinen vallankumous voi siis vain olla proletaarisen kumouksen välitön edelläkävijä», jälkeen liitti seuraavan reunamuistutuksen:
»Marx ja Engels olivat tässä suhteessa liian optimistisia (hyväuskoisia). Saksan vallankumous meni myttyyn. Ja yleensä on toinenkin käsitys koko tuosta väkivaltaisesta vallankumouksesta päässyt vallalle, ainakin mitä sivistysmaihin tulee. Köyhälistön tulee valloittaa itsellensä vallan yhteiskunnassa varsinkin yleisen äänioikeuden avulla eikä väkivaltaisilla keinoilla. Katso Engelsin esipuhetta Marxin kirjaan 'Die Klassenkämpfen in Frankreich' (tässä Ursin tarkoittaa Saksan sosdem puolueen johdon väärentämää Engelsin alkulausetta.) ja Bebel 'Akademiker und Sozialismus'.»
Tämä »Eskon puumerkki» riittävästi karakterisoi Ursinia ja puhuu kyllin hyvin hänen suhteestaan marxilaisuuteen. Hän oli marxilaisuuden ja proletaarisen vallankumoustaistelun vastustaja. Monissa kirjoituksissaan, joiden vaikeatajuisuus oli suoranaisessa yhteydessä niiden aatteellisen sekavuuden kanssa, hän esitteli eri lähteistä poimittuja eri maiden ja eri aikakausien porvarillisten oppineiden lauselmia. Niistä hän rakensi kirjoituksensa, — usein kukittaen ne latinankielisillä lauseilla ynnä muilla porvarillisen kirjaviisauden näytteillä, ja höysteli niitä aito poroporvarillisilla mietelmillä. Täten hänen kirjoituksensa muodostuivat kerrassaan monenkirjaviksi kirjallisiksi »vinigreteiksi». Marxilaista kirjallisuutta ei tämä arvon herra näy paljoakaan lehteilleen, koskapa noihin hänen sitaattiröykkiöistä muodostuneisiin kirjoituksiinsa ei siltä alalta montakaan lausetta eksynyt.
Mutta joka tapauksessa tämä tällainenkin aatelisherra pysytteli silloisen työväenpuolueen mukana. Poliittisesti hän esiintyi aina äärimmäisessä oikeistossa, pyrkien porvarillisine mielipiteineen ja humaanisine rupatteluineen tylsyttämään luokkataistelua. Mutta luokkasodan aikana v. 1918 hän joidenkin tilapäisten vaikutteiden ja ehkäpä erikoisesti proletariaatin luokkataisteluvoiman innostamana »osallistui» siinä määrin punaisten puolelle osoittamalla ymmärtämystä työväen aseellista toimintaa kohtaan, että katsoi parhaaksi keväällä v. 1918 paeta pois Suomen raivostuneen lahtariston koston kourista. Ja niinpä myöskin Ursin joutui Neuvostojen maahan. Ja on sanottava, että vaikkakin hän verrattain pian täällä oloon väsyikin, niin sittenkin hän täällä olonsa aikana suhtautui vissillä ymmärtämyksellä neuvostovaltaan ja proletaariseen vallankumoukseen. Lähti mukaan neuvostollisiin koulutehtäviin ja puhui innokkaasti neuvostokoulun puolesta. Ja juuri koulualalla hän joutui taisteluun mm. Hilja ja Jaakko Pärssisten avoimia vastavallankumouksellisia puuhailuja vastaan paljastellen niitä. Monissa tilaisuuksissa hän ihaili marxilaista luokkataistelua ja aseellista vallankumousta, koska se, niinkuin Ursinkin aivan oikein silloin vakuutti, on ainakin siinä suhteessa erinomaisen hyvä, että vain se, kommunistisen puolueen johtamana, takaa proletariaatille voiton.
Allekirjoittaneen muistiin jäi mm. eräs tapaus. Olimme suuressa kenttäkokouksessa keväällä v. 1919. Silloin luovutettiin eräälle rintamalle lähtevälle puna-armeijalaisosastolle punainen taistelulippu. Ursinkin tervehti tätä lippua, aseellisen vallankumouksellisen taistelun lippua ainoana varmana voitonlippuna. Hän siirtyi tuon kenttäkokouksen kestäessä yhden puna-armeijalais- ja työläisryhmän luota toisen luo ja vakuuttamasta päästyäänkin ihastuneena vakuutti: Kas tässä, toverit, on se oikea taistelulippu, kas tämän lipun alla, proletariaatin aseellisessa kumoustaistelussa, meillä on se ainoa oikea tie, joka varmasti vie voittoon. Vain sen lipun alla taistellen ja sillä tiellä eteenpäin kulkien proletariaatti voi voittaa.
Näin vakuutti Ursin. Sillä kertaa oli hänen puheensa kansantajuista ja samalla hän puhui sillä hetkellä totta. Kaikille epäilijöillekin ovat sen jälkeiset tapahtumat selvästi osoittaneet, että se kommunismin punainen lippu, jolle Ursinkin silloin ainakin hetkisen ylistystä lauloi, on ollut ja on työtätekevien ainoa voiton lippu. Leninin-Stalinin puolueen lipun alla voitimme Lokakuun vallankumouksessa, voitimme kansalaissodan rintamilla. Ja sen lipun alla taistellen olemme loistavasti voittaneet myöskin sosialistisessa rakennustyössä. Voittomme tänäpäivänä innostavat kaikkien maiden työtätekeviä.
Mutta Ursinista ei ollut tämän voiton tien kulkijaksi. Se tie vaatii taistelua. Ursin ei ollut luokkataistelija; hän ei ollut vallankumousmies eikä hän meidän suuren sosialistisen isänmaamme olosuhteissakaan jaksanut sellaiseksi kehittyä. V. 1919 hän oli vielä innostuneena ylistämässä proletariaatin aseellista kumoustaistelua, olipa sen vuoden alussa yhtenä allekirjoittamassa »Kommunistisen vaalilipun». Mutta jo v. 1920 hän pakeni pois Suuren Lokakuun voittojen maasta kuolevan kapitalismin maahan, kymmenien tuhansien murhattujen työläisten verestä höyryäville lahtarivallan tunkioille. Hän pakeni Suomeen.
Suomeen tultuaan asetettiin Ursin lahtarioikeudessa syytteeseen. Mutta tosiasiassa se oli muodollista laatua. Ylhäisten tuttavuuksiensa avulla — onhan esim. vallankumouksellisille työläisille jatkuvasti ankaroita iuokkatuomioita antavan Turun hovioikeuden nykyinen presidentti von Hellens hänen vävynsä — sekä armonanomisnöyryyttä osoittaen sai hän lahtareilta armon. Tosin hänelle »Kommunistisen vaalilipun» allekirjoittamisesta annettiin yhden vuoden ehdonalainen vankeustuomio, joka merkitsi sitä, että Ursin jo heti liman vankilaistumisia pääsi lahtarivallassa korkeassa asemassa olevan vävypoikansa ja tannerilaisen sosialidemokratian helliin hoiviin. Siitä saakka hän on kuulunut tannerilaisen sosdem puolueen riveihin. Myönnettäköön, että matti-turkioiden ja muiden törkeästi valehtelevien mustamaalarien tavoin hän ei ole neuvostovastaisia kirjoituksia laatinut, mutta ei hän myöskään täällä esittämiänsä neuvostovallalle myötämielisiä kirjoituksia näy jaksavan kunnolla omakseen tunnustaa. Perusolemukseltaan hänen viimevuosien kirjoituksensa ovat olleet samoja kuin aikaisemminkin: latinankielisistä lauseista ja muista korkeaoppineisuuden näytteistä kokoonkyhättyjä sekakeitoksia, joiden johtavana sävynä on ollut osoittaa eri maiden porvarillisten oppineiden lauselmilla porvarillisen demokratian ihanuus. Eräänlaisena nuorekkuuden ilmiönä ehkä on pidettävä sitä, että hänen eräät viime vuosienkin kirjoituksensa ovat kosketelleet erotiikkaa, siis kysymystä, mitä Ursin aikaisemminkin eräistä kirjoituksistaan päättäen osoitti harrastavansa.
Mutta vaikka onkin totta se, ettei Ursin erikoisella aktiivisuudella ole pyrkinyt maatamme ja proletaarista vallankumousliikettä mustaamaan ja on neuvostovallasta yleensäkin puhunut vähän, niin Suomen sosialifasistiset johtajat ovat kuitenkin hänetkin johtaneet muutamiin otteisiin, jotka ikuisiksi ajoiksi ovat ryvettäneet Ursinin, tuon pikkuporvarillisen kulttuuriliberaalin hyväntahtoisuudella rupatelleen humanistin. Sosialifasistisilla johtajillahan on kannanotto vanhaan työväenliikkeeseen nähden selvä: He omaksuvat vanhasta sosialidemokratiasta vain kaiken sen, mitä siinä huonointa, kelvottominta ja luokkataistelun kannalta katsoen virheeilisintä oli. Ja tälle tielle meni Ursinkin. Hänetkin on saatu esittämään entisyydestään vain näitä puolia, pilkahduskin hänen aikaisemmista kumouksellisuuteen päin tähtäävistä esiintymisistään on karsittu pois. Tämän osoittamiseksi kerron erään esimerkin.
Vuonna 1926 Ilmestyi Suomessa sosdem puolueen kustannusliikkeen kustantamana Ursinin eri aikoina kirjoittamista artikkeleista muodostettu paksuhko teos nimeltä: »Testamenttini Suomen köyhälistölle». Tässä teoksessa on muun ohella julaistu kirjoitus otsikolla: »Sadan vuoden kuluessa. Puhe Moskovassa oleskeluni aikana 29/VI 1919». Tämän puheensa Ursin kirjoitti suomalaisten työläisten Varpus-vuorella pidettävää kokousta varten. Kuulijoita ei saapunut. Puhe jäi pitämättä. Mutta se julaistiin painettuna heinäkuun 31 pnä 1919 silloisessa Punaisessa Pietarissa ilmestyneessä kuukausijulkaisussa »Kumous». Ylvään juhlallisesti Ursin aloittaa puheensa sanoilla: »Toverit! 14 p. syysk. 1812 seisoi kuuluisa Napoleon näillä Varpusvuorilla ja ihaili 'kultakupoolista Moskovata'. Sata vuotta myöhemmin seisoo täällä vanha sotaveteraani Suomen luokkasotien ajoilta ja puhuu suomalaisille kansanjoukoille.»
Näin mahtavin vertauskuvin puhe siis alkoi. Tehkäämme mekin nyt sen johdosta eräs vertailu. Vertailemalla v. 1919 »Kumouksessa» julkaistua Ursinin puhetta siihen, mikä Suomessa v. 1926 julkaistiin Ursinin testamentin yhteydessä, on havaittavissa niin suuria eroavaisuuksia, että todellakin Ursinista olisi ankarastikin puhuttava julkeana, todellisen, elämässä esitetyn testamenttinsa väärentäjänä, ellemme tietäisi, että Ursinin testamentti-julkaisun toimittaminen on ollut ennenkaikkea sosialidemokraattisen kustannusliikkeen Kansanvallan ja osaksi koko sosdem puoluejohdon asia, joten kysymyksessä on tuolle johtokoplalle hyvinkin ominainen, tahallinen, tarkoin harkittu ja asian laatuun katsoen törkeä väärennys. Mutta tämä sosdem puoluepomojen osuus asiassa ei vapauta Ursinia itseäänkään ikuisesta häpeästä.
Teoksessa »Testamenttini Suomen köyhälistölle» julaistaan tuo Ursinin Varpusvuoren puhe otsikolta: »Sadan vuoden kuluessa». Siinä on mm. seuraava kappale:
»Ja sosiaalinen, yhteiskunnallinen tilanne, mitenkä se onkaan muuttunut Napoleonin ajoilta, sadan vuoden kuluessa. Babeufin kumous Ranskan suuressa vallankumouksessa oli ensimmäinen oire, joka viittasi yhä laajempiin proletaarisiin vallankumouksiin. Ja ne tulivatkin toinen toisensa perästä. Ensin vuosien 1830 ja 1848 mullistukset. Sitten Pariisin Kommuuni v. 1871, jolloin köyhälistö ensikerran otti vallan käsiinsä. Mutta se otti sen vaillinaisesti ja teki suuria virheitä — sen takia se kukistui. Mutta Venäjän kiusattu kansa teki v. 1917 puhdasta. Mitä vaikuttaa asiaan, jos joku taka-askel matkalla sattuu: sekä liikkeen ystävät että sen viholliset näkevät kuitenkin selvästi, että on kysymys vain ajasta. Ukkonen jyrisee ja salama iskee sittenkin siihen, mihin sen pitää iskeä!»
Näin sanotaan Ursinin testamentissa v. 1926. Mutta kun se hänen itsensä valvonnanalaisena ensikerran julkaistiin heinäkuun lopulla v. 1919, niin tuo edellämainittu puheenkohta kuului seuraavasti:
»Ja sosiaalinen, yhteiskunnallinen tilanne, mitenkä se onkaan muuttunut Napoleonin ajoilta, sadan vuoden kuluessa. Babeufin vallankumous Ranskan suuressa vallankumouksessa oli ensimmäinen oire, joka viittasi yhä laajempiin proletaarisiin vallankumouksiin. Ja ne tulivatkin toinen toisensa perästä. Ensin 1830 ja 1848 vuoden mullistukset. Sitten Pariisin Kommuuni vuonna 1871, jolloin ensikerran köyhälistö otti vallan käsiinsä. Mutta se otti sen vaillinaisesti ja se teki suuria virheitä — sen takia se kukistui. Mutta Venäjän kiusattu kansa teki v. 1917 puhdasta: tämän vuoden lopulla perustettiin ensikerran todellinen kansanvalta alkuperäiseen marxilaiseen henkeen. Ja se leviää, se vöyryy eteenpäin — verkalleen mutta varmasti. On jo selvästi nähty, että parlamentarismi, kun se pääsee huippuunsa, käännekohtaansa, ei pääsekään eteenpäin, vaan asia on ratkaistava väkivaltaisesti — voimakeinolla, että kuten porvarillinen suuri taloustieteilijä St. Simonkin myöntää, 'valittelevasti' maailman täytyy kulkea eteenpäin väkivaltaisten vallankumousten kautta. Se on historian opetusta sille, joka voi sitä lukea! On koetettu, varsinkin Englannissa prostitueerata työväen marssia eteenpäin vähän väliin tehdyillä myönnytyksillä; mutta se ei auta — hyökyaalto vyöryy eteenpäin! Mitä se asiaan vaikuttaa, jos joku taka-askel matkalla sattuu: sekä liikkeen ystävät että sen viholliset näkevät kuitenkin seivästi, että tässä on kysymys vain ajasta. Ukkonen jyrisee, ja salama iskee kuitenkin alas siihen, mihin sen pitää iskeä!»
Alleviivaukset ovat kaikki Ursinin. Tuokin »Kumouksessa» julkaistu Ursinin puhe on kauttaaltaan aatteellisesti sekava ja sotkuinen. Mutta kuten tuosta viimeksi esittämästämme kappaleesta näkyy, on hänellä kuitenkin ollut vissiä halua nähdä asioita oikeassa valaistuksessaan. Hän on ihaillut Lokakuun vallankumoustakin. Ja juuri se kappale on hänen »testamenttinsa» Suomessa julkaisemisen yhteydessä jätetty pois. On jäänyt jälelle vain loppulause: »Mitä se asiaan vaikuttaa, jos joku taka-askel matkalla sattuu» jne. Tämä »lyhennys» on saanut aikaan hyvin kuvaavan muutoksen koko kappaleen sisällössä: Alkuperäisessä Ursin ihailee proletariaatin diktatuuria ja osoittaa, että Maailman täytyy kulkea eteenpäin väkivaltaisten »vallankumousten kautta». Ja tämän johdosta hän huudahtaa:
»Se on historian opetusta sille, joka voi sitä lukea!»
Kuusi vuotta myöhemmin ei Ursin ole sitä opetusta voinut lukea, vaan on jättänyt kaiken parhaimman, todellisimman ennensanomastaan pois. Näin syvälle häpeän ja alennuksen kuiluun on tannerilainen puoluejohto »kunniavanhuksensa» johtanut. Lause on katkaistu poikki aivan keskeltä, jotta on saatu aikaan mm. sellainen muutos,että se edellämainittu loppukappale »matkalla sattuvasta taka-askeleesta», mikä alkuperäisessä on singottu englantilaisia työväenliikkeen prostitueeraajia vastaan, nyt tässä sosialifasistien julkaisemassa testamenttipainoksessa kohdistetaankin — Lokakuun vallankumousta vastaan. Siis juuri sitä vastaan, mikä Ursinin aikaisemman sanonnan mukaan v. 1917 lopulla Ursiniltakin ihailua ja kiitosta saaden »teki puhdasta» ja joka »vyöryy eteenpäin — verkalleen, mutta varmasti».
Samoin on »Kumouksessa» julkaistussa puheessa Ursinin itsensä redakteeraamana myös seuraava, tietä sosialismiin käsittelevä kappale, jota ei ole enää hänen Suomessa julaistussa testamentissaan:
»Mutta tie kulkee köyhälistön, proletariaatin, yksinvallan kautta, muuten ei sinne päästä, muuten ei sinne lasketa. Vanhoilliset ainekset pitivät siltä huolen» (alleviivaus tässäkin alkuperäinen).
Tästäkin näemme, miten Ursin v. 1919 on lausunut ihailunsa proletariaatin diktatuurille. Mutta tätäpä ei ole enää sopinutkaan laskea v. 1926 julaistussa testamentissa julki.
Tässä yhteydessä ei ole tilaisuutta vertailla miten suuresti tuossa testamentissa Ursinin muut aikaisemmat kirjoitukset ovat väännettyjä, mutta jo tämäkin edelläesitetty esimerkki riittävästi osoittaa sen, että Suomen tannerilaiset sosdem. pomot ovat myöskin Ursinin vajottaneet työväenasian pettämisen ja kavaltamisen tiellä syvälle sosialifasismin liejuun. Ursinin puolustukseksi saattanee joku sanoa, että hänhän oli jo v. 1926 vanhuuden höperö, joten moinen väärennysromahdus on hänelle tästäkin syystä hyvin luonnollista. Olkoon Ursinin höpertymisen kanssa miten tahansa, mutta se on selvästi sanottava, että tässä ei ole kysymys höperyydestä. Tämä väärennys näet lankeaa täydellisesti yhteen koko sen inhoittavan petturuuden ja jatkuvan kavalluksen kanssa, jota sosialidemokratian johtajat kaikkialla ja ei suinkaan vähimmin Suomessa harjoittavat. Tämä väärennys on alleviivattava yhtenä näytteenä sosialidemokraattisten johtajien sosialifasisteiksi muuttumisesta, näytteenä siitä, miten julkeasti nuo veijarit väärentävät »kunniavanhustensa» testamenttejakin. Tämänkin väärennyksen valossa on merkillepantava ja myös sosialidemokraattisille joukoille selvitettävä se kavalluspolitiikka, jota Suomenkin sosialidemokratian johtajat yhä julkeammin harjoittavat. Sille politiikalle se Ursinkin on vähän väliä joutunut antamaan monilla Suomen sosdem lehdissä viime vuosinakin julaistuilla sekavilla kirjoituksilla sekä siunauksensa että yllykettä. Ja sitä samaa petturuuspolitiikkaa se edisti tämä edellä kosketeltu Ursinin »Varpusvuoren puheen» väärennyskin.
Alkuperäisessä muodossaankin tuo Ursinin Varpusvuorella pidettäväksi suunniteltu puhe sisältää suuren joukon mitä ristiriitaisimpia ajatuksia, kuten olot »luovat itsestään vallankumouksen» yms. Kommunistisena sitä ei alunpitäenkään ole pidetty. Olipahan vain parhailta osiltaan erään vanhassa työväenliikkeessä mukana olleen kulttuuriliberaalin esittämää varovaista ylistelyä Lokakuun vallankumoukselle. Mutta sitäkään kalpeaa ihailuaan ei Ursin enää voinut saattaa julkisuuteen Suomessa julkaisemansa testamenttinsa yhteydessä. Näin hänestäkin tuli luihu väärentäjä. Saattaa olla, että moista humanistivanhusta itseäänkin tämä ruma teko hävettää, mutta ei se äänetön häpeäntuntu häntä pelasta. Hän on ansainnut ikuisen häpeän historian edessä. Kuka käski proletaarisen vallankumouksen ymmärtäjäksi ja osaksi ihailijaksikin sivistynyttä »vanhaa sotaveteraania Suomen luokkasotien ajoilta» menemään vastavallankumouksellisten tannerien saastaiseen syliin. Noin rumasti siinä itsensä tahrii.
Lopuksi sanottakoon, että tämäkin historian väärennys on yhtenä osoituksena siitä, että sosialidemokratian johtajien kaikkia tekoja on seurattava valppaasti. Ja terävällä kritiikillä on niitä paljastettava myöskin sosdem joukoille. — Kaikille työväenluokan joukoille nämä kavaltajat on loppuun asti paljastettava. Sanottakoon Ursinin sanoilla: »Ukkonen jyrisee ja salama iskee sittenkin siihen, mihin sen pitää iskeä.»
20/IV—35. Kalle Lepola.