Kesä 1918 kului suurelta osalta Suomesta paenneita punikkeja ilman suunnitelmallista toimintaa. Monella oli se ajatus, että täällä Venäjällä olo oli tilapäistä ja olot hyvinkin pian muuttuisivat sellaisiksi, että pian — jo seuraavana syksynä monien mielestä — jouduttaisiin lähtemään takaisin Suomeen.
Kun SKP oli elokuussa 1918 perustettu, käytiin suunnitelmallisemmin järjestämään pakolaisten sijoittamista ja tuotannollista toimintaa. SKP:n KK:n yhteyteen perustettiin Teollisuuskomitea, mikä kävi suunnittelemaan tuotannon järjestämistä pakolaisten voimilla eri tahoilla Venäjää. Erääksi sellaiseksi paikaksi tuli valituksi Muromin kaupunki, joka on Venäjän vanhimpia kaupunkeja ja sijaitsee Moskovan ja Kasanin keskivälillä kolmen rautatien yhtymäkohdassa Oka-joen vasemmalla rannalla, joka sillä kohtaa on korkea, seudulla, jossa ennen vanhaan Castrenin y.m. tutkijain mukaan on asunut suomensukuinen kansa, muromalaiset, joka on sukupuuttoon kuollut tai ympäristön asujaimistoon sulautunut. Kaupunki on pieni: asukkaita toistakymmentä tuhatta.
Miksi juuri tämä pikkarainen kaupunki tuli valituksi pakolaistemme sijoittamispaikaksi heidän yrittäessään tuotantoon osallistumalla osallistua Neuvosto-Venäjän sosialistiseen rakennustyöhön? Siihen ei mielestäni ollut mitään yksinään ehdottomasti ratkaisevaa syytä.
Teollisuuskomitea teki mielestäni yleensäkin sen erehdyksen, ettei paikanetsijäin mukaan antanut venäläistä toveria, joka olisi perusteellisemmin tuntenut Venäjän ja sen olot sekä kunnollisesti taitanut maan kieltä. Niinpä meidän ollessamme Muromissa saapui sinne eräs, maatilaa pakolaisten sijoittamista varten etsivä komitea, jonka yhtenä jäsenenä oli viipurilainen Tervaskanto — toisia en enää muista. Oloja tuntemattomina ja kieltätaitamattomina eivät he olleet selvillä, mihin päin olisi pitänyt lähteä, ja siksi he kuukausikaupalla makailivat Muromissa. En tiedä, mitä he lienevät raportteerailleet työstä Pietariin, mutta todellisuudessa sitä ei ensinkään näkynyt.
Muromin hommaan ryhdyttäessä oli tehty samanlainen virhe. Homman johtoon oli määrätty metallimies Yrjö Oksanen, joka ei ensinkään osannut venäjänkieltä eikä Venäjän oloista tiennyt hölkäsen pölähtävää, ja hänelle »selkärangaksi», kuten lähtiessämme sanottiin, oli määrätty minut, joka hiukan osasin venäjänkieltä ja myöskin Venäjän oloista tiesin vähän. Korkeimmasta kansantalousneuvostosta, jossa silloin toimi sihteerinä tov. Shottman, saimme hänen toimestaan paperin, joka oikeutti meidät, pakolaisten haltuun ottamaan, mistä vain tapaisimme tehtaan, joka ei ollut käynnissä, ja sellaisiahan siihen aikaan Venäjällä oli legio. Valinnan varaa oli siis kylliksi. Paha vain oli, ettemme tienneet, missä päin minkinlaisia tehtaita oli, tai keneltä sen voisi saada tietää. Saimme luettelon sellaisista tehtaista, mutta antaja ei tiennyt tarkemmin, millaisia ne olivat ja missä kunnossa.
Kiertelimme Moskovan ympäristöä aina Nizhni-Novgorodiin asti, missä jo alkoi tuntua rintaman vaikutus. Hyvistä papereistamme huolimatta emme yöllä kun sinne tulimme, saaneet mistään yösijaa, siellä kaikki paikat olivat täynnä haavoittuneita. Näimme koko joukon jouten seisovia tehtaita, mutta emme sopivaa. Mikä oli liian suuri pakolaisten voimille, millä oli jokin muu vika.
Päädyimme Vladimirin läänin kansantalousneuvostoon. Sieltä neuvottiin meitä lähtemään Muromiin, mistä löysimmekin Oka-joen kaltaalta pienen valimon, joka ei ollut vielä täysin valmis ja josta arvelimme verraten vähällä vaivalla saatavan sellaisen, että siinä voisi käydä valmistamaan rautatievaunujen jarruja ja pienempiä maatalouskoneita, joita tehdas oli suunniteltu valmistamaan ja joista oli kova puute Venäjällä silloin. Tehdas hyväksyttiin ja sille annettiin nimeksi »Tarmo».
Käytiin hankkimaan työvoimaa tehtaan korjaamista ja laajentamista varten. Aluksi — lokakuussa 1918 — lähti Pietarista mukaamme 6–8 henkeä valmistelemaan oloja sellaisiksi, että suurempi joukko voisi saapua. Joukossa oli tov. Kulomaa, josta tuli varastonhoitaja. Taloudenhoitajaksi ja konttoripäälliköksi tarjoutui sittemmin Suomeen mennyt Juho Vuoristo, jonka arvelimme siihen toimeen soveltuvan, hän kun Suonessa oli osuustoiminta-alalla ja tärkeissä ammattijärjestön tehtävissä perehtynyt järjestelyasioihin.
Tehtaan insinööriksi otettiin läänin talousneuvostossa työskentelevä insinööri Larionov, jonka vävy oli Muromin ujesdin kansantalousneuvoston johtaja, ja siten saimme suhteet kansantaloudellisiin hallintoelimiin. Hallinnon puheenjohtajaksi määrättiin edellä mainittu Oksanen ja jäseneksi, rahastonhoitajaksi ja tavarain hankkijaksi minut, sekä myöhemmin lisäjäseneksi metallityöläinen tov. Aaltonen, joka lähetettiin joillekin asioille Moskovaan, missä hän oleilikin enimmät ajat. Oksaselle annettiin ratkaiseva johtovalta ja me toiset hallinnon jäsenet olimme vain »neuvonantajia».
Rahoja annettiin Moskovasta 2 1⁄2 miljoonaa ruplaa — en tiedä, miten suurta summaa se vastaisi nykyisen rahanarvon mukaan — ja samalla annettiin ohje, etten saanut niitä kenenkään toisen hoidettavaksi luovuttaa, mutta kassakirjanpito jäi konttorin asiaksi. Rahat sijoitin valtiopankin Muromin osastoon. Määräys, että minun oli hoidettava rahat, vaikka konttori hoiti kassakirjanpidon, oli syöstä minut allikkoon. Kun minä, muistaakseni helmikuussa 1919, sairastuin — lääkäri sanoi sen aiheutuneen liikarasituksesta — ja myöhemmin jouduin sairaalaan Vladimiriin ja kassa joutui Vuoriston haltuun, niin tämä, josta minä vähitellen olen saanut sen käsityksen — niin kelpo miehenä kuin häntä Suomessa pidinkin — että hän sittenkin on kelju, ilmoitti että kassasta muka puuttui 24,000 rpl. Vasta sitten, kun sairaalasta päästyäni vaadin kirjanpitoa tarkastettavakseni, hän tunnusti, että hän itse oli jättänyt kirjoihin viemättä mainitun summan, mikä oli osuuskauppaan maksettu. Lienekö hänellä ollut aikomuksena kavaltaa mainittu summa ja panna syy minun niskoilleni, jonka pikaisesta kuolemasta hän tuntui olleen varma, vai oliko se hänen puoleltaan erehdys, en voi varmasti sanoa, mutta joka tapauksessa asia selvisi, kun hänen virheensä oikaistiin.
Oksasen valinta tehdashomman johtoon ja ratkaisevan vallan antaminen hänelle, oli virhe, mikä kyllä myöhemmin oikaistiin, mutta se oli jo myöhäistä. Hän ei ottanut tuotannon pikaisesti käyntiin saantia kyllin tarmokkaasti ohjatakseen. Tosin tehtaan korjaus- ja lisärakennustyöt pantiin ripeästi käyntiin, mutta sittenkin etutilalle asetettiin muhkean klubitalon rakentaminen ja komean konttorin hommaaminen — konttoriin hän hankitutti esim. sellaisen laskukoneenkin jota olisi voinut sähkölläkin käyttää, jos kaupungissa olisi sähköä ollut. Tällaisissa hommissa olisi pitänyt olla ainakin hiukan vaatimattomampi ja kiinnittää päähuomio tehtaan pian käyntiin saamiseen, tuotantoon, tuotteiden valmistamiseen.
Samoin täytyy mielestäni erehdyksenä pitää sitäkin, että tehtaan insinööriksi otettiin sen entinen omistaja. Hän ei uskonut vallankumouksen lopulliseen voittoon ja hartaasti odotteli sitä aikaa, jolloin hän ja muut tehtailijat saisivat tehtaat taas omikseen. Siksi hän kiihkeästi kannatti kaikkia tehtaan laajennus- ja täydentämishommia, tehokkaasti ja suurella menestyksellä avusti raaka-aineiden, työvälineiden y.m.s. hankintaa, mutta hänkään ei pitänyt tärkeänä, että tehdas olisi pian alkanut valmistaa kipeästi tarvittuja tavaroita, että tuotanto olisi saatu käyntiin.
Seuraus näistä tässä mainituista ja muista erehdyksistä ja virheistä oli säälittävä: Vaikka työvoimaa vähitellen saapui yhä lisää, niin että sitä lopulta muistaakseni oli 169 henkeä — joukossa tosin lapsiakin ja naisia — ja vaikka klubitalo, jota varten oli saatu korjattavaksi jonkun ruhtinaan entinen talo, mikä olosuhteisiin ja aikaan katsoen korjattiin ja varustettiin suurellisesti, samoin kuin konttorikin, saatiinkin kuntoon, ei itse tehtaan kuntoon ja käyntiin saanti edistynyt niin nopeasti.
Siksi kävikin niin, että kun muistaakseni toukokuussa 1919 Muromin suomalaiset — paria henkilöä ja minua sairaalassa olevaa ottamatta lukuun — mobilisoitiin Pietariin, ei tehdas oikeastaan vielä ollut ehtinyt varsinaiseen käyntiin päästä. Se oli kyllä aivan viime päivinä jokseenkin valmiiksi saatu ja kokeiltiin, miten se toimisi, mutta varsinaista tuotantoa ei ehditty alottaa. Joukko tupakkaporokuppeja, erimallisia, y.m.s. pikku rihkamaa, joita oli valettu, jotta olisi nähty, miten valaminen onnistuu, olivat oikeastaan ainoat valmiit tuotteet, joita tehdas ehti valmistaa. Mobilisointihetkellä se oli jo niin valmis, että tuotanto olisi voinut alkaa, kun kivihiiltä, koksia, raaka-ainetta, työvälineitä, koneita, jopa melkoisen suuria tilauksiakin odotetuille tuotteille oli olemassa.
En tiedä, mihin tehdasta on voitu käyttää sen jälkeen, kun suomalaiset poistuivat Muromista. Tehtaan paikalla oli eräs vika, jota ei aavistettu silloin, kun se valittiin. Kun Oka keväisin tulvii, ja sitä se tekee niin voimakkaasti, että se paikotellen laajenee seitsemän kilometrin levyiseksi, niin uhkaa vesi tulla tehtaaseen asti.
Hankinta oli mielestäni tehtaan vahvin puoli. Niin vaikeata kuin tavaran hankinta siihen aikaan olikin, hankittiin tehtaalle runsaasti kaikenlaista. Niinpä hommattiin 10 tuhatta puutaa kivihiiltä, millä niin pikkanen tehdas olisi voinut alkuun päästä, varsinkin kun ennestäänkin oli hiiltä ja koksia, joita tehtaan entinen omistaja oli maahan piiloon haudannut. Muistaakseni hankittiin myöskin uusi höyrykattila. Samoin saatiin melko runsas määrä hyviä ulkolaisia puu- ja rautasahoja, viiloja ja jos jonkinlaisia työvälineitä, joita interventionit olivat Arkangeliin jättäneet, kun heidän täytyi sieltä lähteä. Hankittiin myöskin useita hyviä hevosia sekä yksi mitätön, joka lihotettiin ja syötiin, kun lihan saanti alkoi käydä hyvin vaikeaksi. Aluksi saikin paikkakunnalla runsaasti halvalla elintarpeita. Niinpä syyskuussa 1918 »sekakala», johon sisältyi lahnoja, haukia, siikoja, ja sterlettejä, maksoi vain 2 1⁄2 ruplaa naula, samoin tavallinen liha ja sianliha 3 1⁄2 ruplaa.
Tehtaan väestön tarpeeksi hankittiin Moskovasta 150 pukua, joista Pietarin suomalaisille luovutettiin 25, sekä myöskin 50 puolipalttoa ja hyvät turkisnahat kaikille halullisille. Tehtaan väestön tarpeita tyydyttämään perustettiin oma osuuskunta ja ruokala. Samoin oli oma lääkäri ja sairaala entisessä luostarissa. Siihen aikaan raivosivat pilkkukuume, rokko, espanjantauti y.m. kulkutaudit. Oli myöskin omia sikoja ja lehmiä. Venäjänkielen oppimista varten järjestettiin kurssit. Oppikirjojen saanti sitä varten oli aluksi hankala. Muita tarpeita varten hommattiin jo alussa joukko suomalaista kirjallisuutta. Kun oli muutamia kouluikäisiä lapsia, järjestettiin suomalainen koulu. Kommunistinen klubi, joka perustettiin loka- tai marraskuussa 1918, toimi vilkkaasti. Se piti kokouksia ja järjesti ohjelmallisia yhdessäolotilaisuuksia.
Nähtävästi olivat pahimmat vaikeudet, joita tekemämme virheet ja erehdykset aiheuttivat, jo voitetut ja sivuutetut, kun Muromin suomalaiset kutsuttiin Pietariin ja heidän tehtaansa jäi orvoksi. Tietenkin ovat venäläiset toverit tästä orpolapsesta kasvattaneet kukoistavan nuorukaisen.
M. A. Airola.