Jo ennen viimeksikerrottuja tapauksia olivat Cromwellin kannattajat, joka jo itse asiassa oli armeijan pää, vaikka Fairfax yhä vielä olikin ylipäällikkönä, ryhtyneet neuvotteluihin levellerien kanssa ja sopineet heidän kanssaan toistaiseksi tapahtuvan yhteistoiminnan edellytyksistä. Kovin ihanasti ei siinä ollut kaikki käynyt. Lilburne ja hänen ystävänsä olivat liian hyvin käsittäneet Waren luona saadun opetuksen, tunteakseen taipumusta antamaan »gentlemeneille» takeitta edes toistaiseksikaan yksinvaltaa käsiin. Nämä viimeksimainitut halusivat nyt palavasti käydä käsiksi työhön. He puolustivat nyt kaikki parlamentin »puhdistusta», joskaan ei väkivaltaista hajottamista ja melkein kaikki kuninkaan mestauttamista. Mutta Lilburne ja levellerit tahtoivat ensin saada varmuutta siitä, mitä jälkeenpäin seuraisi, ennenkuin voivat tarjota kaikkeen apuansa. He olivat sillä kannalla, tietäen, että pelkällä armeijan voitolla ei vielä olisi mitään pysyväistä saavutettu kansalle, eikä Lilburne jättänyt esittäjittä tätä »gentlemeneille» suoraan ja kiertelemättä. Eräässä tässä kohdin vääräksi väittämättömässä kertomuksessa puheenaolevista neuvotteluista kertoo hän esityksistään seuraavaa:
»On totta, että pidän kuningasta paljon pahan alkuna ja monia hänen puoluelaisiaan huonoina miehinä. Mutta armeija (tässä on luonnollisesti aina tarkotettu sen johtoa) on meidät edellisenä vuonna pettänyt; se on silloin luopunut lupauksistaan ja selityksistään eikä sen vuoksi luonnollisestikaan voi riittävättä takeetta ja varmuudetta saada luottamustamme. Ja vaikka me pidämmekin kuningasta niin julkeana tyrannina, kuin miksi te suinkin voitte hänet kuvitella, ja parlamenttia niin huonona, kuin miksi te sen kuvaatte, niin on kumminkin, kun ei mitään muuta valtaa maassa ole armeijalle vastapainoksi kuin kuningas ja parlamentti, meidän etujemme mukaista, niin kauan pitää toista tyrannia toisen vastapainona, kunnes tarkalleen tiedämme, mitä vapauksia se tyranni, joka selittää olevansa rehellisempi mieleltään, meille tulee antamaan. Me tahdomme saada jotakin, mihin nojautua, emmekä tahdo, mikäli se meidän vallassamme on, sietää, että armeija asettaa valtakunnan koko hallinnon tahtonsa ja miekkansa alaiseksi — kaksi seikkaa, joita me yhtä vähän kuin kukaan järkevä ihminen voimme sietää — eikä ole olemassa ketään henkilöä tai mitään mahtia sille vastapainoksi. Jos tekisimme viimeksimainitun, niin tulisi ehkä orjuutemme tulevaisuudessa olemaan suurempi kuin se, minkä alaisina ennen olemme kärsineet, ja sen vuoksi vaadin minä pontevasti, että ensin on saatava aikaan kansansopimus, ja torjun kaiken ajatuksen muutoksesta, siksi kunnes tämä on tapahtunut. Eikä tämä ole vain minun mielipiteeni, vaan minä uskon sen olevan myöskin kaikkien ystävieni yksimielisen mielipiteen, joiden kanssa olen ollut alituisessa yhteydessä.»
On ymmärrettävää, että tämä kuiva selittely, jossa niin merkillisesti ilmenee Englannin kansanvallan historiassa usein tavattava ajatuksenkulku, ei ensinkään ollut »grandien» puoluemiesten maun mukainen. Ensiksikään ei tuon heidän luonnollisesti aivan epäoikeudettomaksi selittämänsä epäluulon vuoksi — he tulivat siitä, kirjottaa Lilburne, »aivan epätoivoisen kiivastuksiinsa» — ja toiseksi mahdollisesti syntyvän ajanhukan vuoksi. Mutta levellerit eivät antaneet vastalauseilla eikä vakuutteluilla, että samaahan tahdottiin, taivuttaa itseään. Kokeneempina kuin heitä kannattavat sotamiehet eivät he myöntyneet, ennenkuin vihdoin sovittiin siitä, että kummaltakin puolen valittaisi neljä edustajaa, joiden sitte piti yhdessä laatia allekirjotettavan »sopimuksen» pääkohdat. Eikä tämän komitean vaalistakaan suoriuduttu kiivaatta yhteenototta. »Gentlemenien» valitsema John Price vaati levellerejä peruuttamaan vaalinsa erääseen William Walwiniin nähden, arvatenkin hänen jumalankielteisten ja kommunististen mielipiteittensä vuoksi.[1] Jupakka päättyi siihen, että molemmat jäivät pois komiteasta.
Tämä kuusijäseniseksi supistunut komitea sopi 15 p:nä marraskuuta seuraavista kohdista: armeijan päämajassa on kokoonnuttava komitean, joka muodostetaan armeijan ja »hyvänsuopien»[2] edustajista; tämän komitean on valmistettava ehdotus oikeudelliseksi kansan perustuslaiksi, ja tämä ehdotus oli sitte asetettava maan kaikkien »hyvänsuopien» äänestettäväksi. Siten luodun valtiomuodon piti sitte, kun se olisi astunut voimaan, olla korkeampi kaikkia muita lakeja, s. o. olla agitatorien ja levellerien jo vuosia sitte vaatimana maan perustuslakina; kaikkien parlamentin jäsenten pitäisi valitsemispäivänään allekirjottaa se kaikkine määräyksineen parlamentin valtuuksista y. m. Välttääkseen sekaannusta luopuivat levellerit 11 p:nä syyskuuta 1648 — eräässä parlamentin käskystä pyövelin polttamassa anomuksessa — tekemästään vaatimuksesta, että parlamentti olisi heti hajotettava, mutta parlamentin hajotus piti säädettämän tapahtuvaksi määrättynä päivänä ja »sopimus» itse piti yhdistettämän tekeillä-olevaan armeijan esityskirjelmään.
Päämajassa, joka siihen aikaan vielä oli St. Albansissa mutta muutamia päiviä senjälkeen siirrettiin Windsoriin, selitettiin oltavan yhtämieltä näistä määräehdoista. Mutta 20 p:nä marraskuuta majuri Ewerin parlamenttiin jättämä esityskirjelmä vaati vain, että kaikki neuvottelut kuninkaan kanssa olisi keskeytettävä ja viimeisten levottomuuksien toimeenpanijat kaikki järjestään — siis myöskin kuningas — vedettävä tilille; lisäksi vaadittiin parlamentin hajoamista ja uuden vaaleja ja määräystä, että tulevaisuudessa ei tunnustettaisi ketään kuningasta, jota kansa ei olisi valinnut. Levellerit huomasivat, että tämä vastasi vain osaksi sitä, mitä he olivat tahtoneet, ja sisälsi paljon sellaista, mitä he eivät olleet tahtoneet, mutta he eivät voineet tällä hetkellä ryhtyä julkiseen vastarintaan, vaan menivät Windsoriin itse koettaakseen armeijan »suurten» suonentykintää. Nämä osottautuivat ulkonaisesti joltisenkin myöntyväisiksi, mutta tuskin oli käyty keskustelemaan tulevasta valtiomuodosta, niin ilmenikin jo melkoisia vastakkaisuuksia. Päävarusmestari Ireton, Cromwellin vävy, tahtoi esimerkiksi varmuutta siitä, että parlamentille pidätettäisi oikeus määrätä rangaistuksia sellaisissa tapauksissa, joissa ei mitään määrättyä lakia olisi rikottu, se on: missä valtion etu sitä vaatisi, tai toisin sanoen, että parlamentti joissakin tapauksissa saisi määräämisvallan vastoin oikeutta. Mutta Lilburne, oikeus-intoilijana ja oikeutetusti epäillen kaikkea hallitsevaa valtaa, vastustaa sellaista tulisesti. Ireton tahtoo rajottaa uskonnollisen suvaitsevaisuuden koskemaan vain määrättyjä protestantisia jumalanpalvelusmuotoja, levellerit sitävastoin puolustavat mahdollisimman laajaa omantunnonvapautta. Laulun loppu on se, että levellerit tekevät uuden ehdotuksen. Independentejä suosivien parlamentinjäsenten, armeijan, Lontoon independentien ja »meidän, joita pilkallisesti kutsutaan levellereiksi», tulee kunkin ryhmän erikseen saada valita puolestaan neljä edustajaa, nämä edustajat laativat yhteisesti »sopimuksen» ja siihen sitte kaikki poikkeuksetta yhtyvät. Meneepä Lilburne tässä pyrkimyksessään koota kaikki ainekset, jotka eivät ole ehdottomasti kuningasmielisiä, niinkin pitkälle, että hän ehdottaa siltä varalta, että presbyteriläiset olisivat siihen taipuvaisia, jätettäväksi myös heille neljä sijaa komiteassa. »Grandit» suostuvat kaikkeen, muutamat — kuten eversti Harrison —, koska he todella uskovat sovinnon mahdollisuuteen, toiset saadakseen asian lykkäytymään. Määrätään jo kokousajat, milloin pitäisi tavata Lontoossa. Siihen saakaa päästään, ja kukin puolue valitsee edustajansa; levellerit, paitsi Lilburnea ja Walwinia, erään Maksimiliam Pettyn ja John Wildmanin.[3]
Independentisten parlamentinjäsenten edustajista mainittakoon kiivas Thomas Scott, yksi »kuninkaanmurhaajista», jotka myöhemmin restauratsionin aikana hirtettiin, ja Henry Marten tai Martin, jonka vain se, että hän oli esiintynyt puolustamassa kuningasmielisten armahtamista, pelasti samanlaisesta kohtalosta, vaikka hän olikin aikaisemmin vaatinut kuninkaan mestaamista. Marten oli leikkisä, selväpäinen, samoin kuin Scott kokonaan tasavaltalaismielinen ja uskonnollisissa kysymyksissä äärimäisen vapaamielinen. Hän oli levellerejä sangen lähellä.
Armeijan »grandit» valitsivat m. m. Iretonin ja sir (l. sör = herra) William Constablen edustajikseen.
Sillävälin oli parlamentti, 30 p:nä marraskuuta, päättänyt olla ottamatta armeijan anomuskirjelmää harkittavakseen, ja oli selittänyt Fairfaxilta tulleen kirjeen, jossa vaadittiin maksamaan armeijan suorittamatta olevaa palkkaa ja uhattiin, että armeija muussa tapauksessa ottaisi sen, mistä löytäisi, »julkeaksi ja sopimattomaksi», jolloin armeijan neuvosto oli selittänyt, että anomuskirjelmän hylkääminen oli sille todistuksena siitä, että parlamentti oli pettänyt kansan luottamuksen, ja että armeija vetoisi senvuoksi sen auktoritetistä »jumalan ja kaikkien hyvien ihmisten tavattomaan tuomioon». Kun levellerit tulivat neuvotteluihin Windsoriin, tapasivatkin he sitte armeijan — joka oli viettänyt ensimäisen päivän sen jälkeen, kun tieto oli tullut parlamentin hylkäävästä päätöksestä, rukouksessa, jotta jumala heidät valistaisi ja osottaisi heille oikean tien —, lähtemässä Lontooseen. Valistus, jonka rukoileminen oli tuottanut näille herrassa hurskaille, määräsi: parlamentin puhdistus ja Kaarle I:sen mestaus. Ja jumalan tahtoa tuli noudattaa. Levellerit eivät olleet tästä käänteestä kovinkaan tunteneet saaneensa mielenylennystä, nyt kävi kumminkin juuri niin kuin he olivat pelänneet. Mutta heidän vastaväitteensä olivat turhia, grandien neuvostossa oli asia päätetty, ja asema pakotti nyt saattamaan ratkaisuun riitakysymyksen armeijan ja parlamentin välillä. Joulukuun 2 p:nä marssitaan Lontooseen ja armeija valtaa Whitehallin, St. Jamesin ja muita Cityn ympäristössä olevia esikaupunkeja. Lontoossa jatkettiin kyllä aluksi myöskin neuvotteluja levellerien kanssa, mutta niiden vuoksi ei jätetty toimimatta. Joulukuun 5 p:nä, kello 8 aamulla, oli parlamentti pitkien ja kiivaiden väittelyjen jälkeen hyväksynyt sensisältöisen selityksen, että kuninkaan syylliseksi tuomitseminen oli tapahtunut parlamentin tietämättä ja suostumuksetta, ja muutamia hetkiä myöhemmin 129 äänellä 83 vastaan hyväksynyt päätöslauselman siitä, että kuninkaan Newportissa tekemät myönnytykset olisivat omiaan olemaan sovinnon pohjana. Uhitteleva taisteluvaatimus armeijalle, mutta taisteluvaatimus, jolla ei ollut täydennyksekseen tarpeellista mahtia eikä voimaa takanaan. Mitä voi parlamentti armeijaa vastaan? Sillä oli Cityn porvaristo puolellaan, mutta edes armeijan ensi kertaa vallatessa Lontoon (kesällä 1647, jolloin se oli ylimääräisesti harjotuttanut kansanpuolustusjoukkojaan ja jolloin sillä sen lisäksi vielä oli joukkoja käytettävänään) tehnyt pienintäkään yritystä hyökkäyksen pontevaksi vastustamiseksi. Siltä ei ollut odotettavissa mitään suojaa parlamentille. Mutta armeijalle ja sitä suosiville independenteille puolestaan ei jäänyt muuta tehtäväksi kuin joko luopua vaatimuksistaan tai vastata päätökseen valtiokaappauksella. He valitsivat, kuten armeija, niinkuin olemme nähneet, jo aikaisemmin oli päättänyt, jälkimäisen. Iltapäivällä 5 p:nä joulukuuta pitävät armeijan johtajat ja suuri joukko parlamentin independentejä kokouksen, joka kestää aivan yöhön saakka ja jossa parlamentin jäsenet puhuvat kiivaasti armeijan johtajien tahtomaa parlamentin heti tapahtuvaa hajottamista vastaan ja saavat aikaan sen, että tästä vaatimuksesta päätetään luopua. Joulukuun 6 p:nä huomaavat parlamentinenemmistön jäsenet, presbyteriläiset, kun olivat parlamenttiin menemässä, parlamentin olevan, heidän tähänastisena suojavartiastonaan palvelevan Cityn kansanpuolustusjoukon asemasta, joka miekaniskutta oli suostunut lähtemään kotiin, armeijan kahden rykmentin miehittämänä. Komentavalla upseerilla, eversti Pridellä, on enemmistöön kuuluvien jäsenten luettelo kädessään, ja independenteihin lukeutuva kreivi Grey of Groby seisoo hänen vieressään ottamassa selkoa henkilöistä. Jokaisen presbyteriläisen, joka tulee, vangitsevat sotamiehet ja vievät pois. Kaikkiaan vangitaan tänä päivänä 41, ja heidät sijotetaan toistaiseksi lähiseudun majataloihin ja pidetään ankarasti vartioittuina. Illalla saapuu Cromwell, joka pohjosesta on rientänyt paikalle, Lontooseen. Parlamentti vaati Prideltä vangittuja jäseniään takaisin, mutta saa karttelevan vastauksen. Joulukuun 7 p:nä jatketaan istuntoa, siihenastisesta vähemmistöstä on tullut ehdoton enemmistö, ja parlamentti lausuu Cromwellille kiitoksen hänen maalle tekemistään palveluksista. 47 presbyteriläistä suletaan aluksi Toweriin, muut osaksi lähetetään kotiin isällisten härkien pariin, osaksi lähtevät he vapaaehtoisesti. Se oli eversti Priden toimittama parlamentin »puhdistus». Vain jäykkiä independentejä jää enään parlamenttiin, jolle sen vastustajat antavat pilkkanimen »Runko-Parlamentti» tai lyhyesti »Runko».
Muutamia päiviä senjälkeen sai levellerien ja independentien sekakomitea valmiiksi uuden »sopimuksen». Se piti levellerien mielipiteen mukaan nyt armeijan esikunnan, sotamiesten ja parlamentinjäsenten allekirjottaa, jonka jälkeen se piti pantaman kiertämään koko maassa kaikkien »hyvänsuopien» allekirjotettavana. Tällä edellytyksellä julkaisi Lilburne sen heti painosta. Mutta jo pääesikunnassa kohdattiin vaikeuksia. Cromwell ja hänen virkatoveriensa enemmistö ryhtyivät vastustamaan eräitä sen määräyksiä, jotenkin samaan tapaan kuin jo ennen Ireton, ja tämäkin peruutti osaksi myönnytyksensä. Syntyi taas pitkiä väittelyjä siitä, miten pitkälle uskonnollinen suvaitsevaisuus saisi ulottua, ja sen jälkeen, mitä jo ennen olemme eri lahkojen luonteesta sanoneet, ymmärtää, miksi porvarillismielisemmät ainekset etsivät rajaa, jonka yli suvaitsevaisuudessa ei saisi mennä. Joulukuun 21 p:nä tehtiin siihen suuntaan käyvä sopimus, että kaikkien kristillisten uskontoyhdyskuntien, jotka jättäisivät yleisen rauhan häiritsemättä, pitäisi jäädä häiritsemättä valtion puolelta, lukuunottamatta roomalaiskatolilaisia ja piispallisia valtiokirkonharrastajia, mutta että kaikissa »luonnollisissa», s. o. maallisissa, asioissa parlamentin olisi sanottava ratkaiseva sana. Myöskin poikkeustapauksiin nähden, joissa rikos olisi tavallisten oikeuksien sijasta valtion toimenpiteestä rangaistava, tehtiin sopimus, jossa nämä tapaukset rajotettiin vain sellaisiin »valtionvirkamiehiin» nähden sattuviin, jotka olivat velvollisuutensa laiminlyöneet. Mutta loukkauksenkivenä oli kysymys parlamentin hajottamisesta. Cromwell jyrkästi vastusti sitä, että määrättäisi läheinen päivä, jolloin parlamentin olisi hajaannuttava, ja vaikka hän mielipiteineen jäikin upseerien neuvostossa vähemmistöön, jäi kaikki itse asiassa hänen mielipiteensä mukaiseksi. Hänen vaikutuksestaan pääsi voitolle se mielipide, että »sopimusta» uusine muutoksineenkaan ei muitta mutkitta annettaisi parlamentin allekirjotettavaksi ja edelleen kiertämään, vaan aluksi edelleen tarkastettavaksi, niin että parlamenttikin saisi sanansa sanoa, ja että sopimuksesta niin paljon päästettäisi kiertämään kuin tämä oli hyväksynyt.
Kun Lilburne ja hänen ystävänsä huomasivat, että tämä tulisi olemaan laulun loppu, peräytyivät he tammikuun keskipalkoilla 1649 neuvotteluista, lausuen ankaria valituksia ja moitteita siitä, että heidät oli kunnottomalla tavalla johdettu harhaan. Heidän otaksumansa oli sikäli oikea, että parlamentti 20 p:nä tammikuuta otti upseerien »»sopimuksen» vastaan selittäen ottavansa sen »punnittavaksensa, heti kuin nykyiset tärkeät ja kiireiset asiat sallivat», ja upseerit vastustuksetta tyytyivät siihen.
Täytyy kumminkin myöntää Cromwellin olleen oikeassa siinä, että parlamentin hajottamisen aika ei ollut vielä tullut. Independenteille ja armeijalle vihamieliset ainekset olivat liian lukuisat, että olisi voitu uskaltaa ryhtyä koettamaan uusia vaaleja. Olihan, vieläpä kreivikunnissa sellaisissakin kuin Norfolkissa, Suffolkissa y. m., porvariston ja gentryn enemmistö nyt heitä vastaan. Mutta ne olivat luokkia, joita Cromwell ensi kädessä piti silmällä ja joita hänen oli pidettäväkin silmällä. He olivat useimmissa kreivikunnissa kerrassaan määräävinä aineksina, ja he tahtoivat, kuten usein paikoin talonpojatkin, nyt ennen kaikkea päästä sotilasrasituksesta. Oli voitettava heidät puolelleen, ja juuri he eivät voineet mitenkään hyväksyä levellerien jyrkkiä vaatimuksia. Missä Lilburne ja hänen ystävänsä näkivät Cromwellissa ilkeyttä, petollisuutta ja itsekkyyttä, määräsi hänen käytöksensä, paitsi hänen kieltämättä sangen suurta kunnianhimoaan ja luokkaennakkoluuloisuuttaan, hänessä vallitseva taipumus menetellä kerrassaan hetken mahdollisuuksia silmälläpitäen. Hän oli täydelleen liikkeen realipolitiko, sensijaan että levellerit olivat sen aatteenmiehiä. Heillä oli politiset teoriansa, ja he näkivät aina sitä mukaa myöskin asiat teoriansa silmälasien läpi; mutta Cromwell, jonka tunne ja ajattelu vastusti kaikkea määrättyä teoriaa, saa yleensä todellisuudesta paremman yleiskatsauksen kuin he. Hän oli, sanalla sanoen, niin paljon kuin hän ajoittain seurasikin heidän esimerkkiään, käytännöllisenä valtiomiehenä heitä paljon etevämpi. Sen sijaan tulee heille ansio siitä, että he tässä vallankumouksessa esittivät ja pontevasti ajoivat sen ajan ja kaukaisemman tulevaisuudenkin työtätekevien luokkien valtiollisia vaatimuksia. Niin kauan kuin vallankumous taisteli vanhoja voimia vastaan, voivat he joskus osottaa sille tien ja ovat usein sille tien osottaneetkin. Sinä hetkenä, jolloin vanhat voimat oli lyöty ja uudet hankkivat järjestämään asioita omalla tavallaan, täytyi heidän pakostakin tulla syrjäytetyiksi ja syrjäytetyinkin heidät. Niiden luokkien aika, joita he edustivat, ei ollut vielä tullut.
Levellerien uuden »sopimuksen» ensimäistä painosta seurasi 1 p:nä toukokuuta 1649 toinen, tämä jo taas Towerista käsin toimitettuna. Miten Lilburne ja hänen toverinsa uudestaan olivat joutuneet vankilaan, näemme myöhemmin. Tässä teemme tapausten kertomisessa loman ja tarkastamme ensin lyhyesti itse noita muistettavia asiakirjoja. Onhan meillä niissä Rousseaun kuuluisan »Yhteiskuntasopimuksen» edeltäjät.
Maan korkeimpana auktoritetina tulee »sopimuksen» mukaan, jota oli painettu, paitsi kirjasen muotoon, myöskin julkinaulattavaksi julistukseksi, olla neljänsadan edustajan muodostama eduskunta, ja valitsemaan sekä valittavaksi oikeutettu olisi jokainen valtion kansalainen, joka on täyttänyt yksikolmatta vuotta eikä ole palkkalainen tai elä almuista.[4] Parlamentti olisi oleva yksivuotinen, eivätkä henkilöt, jotka olivat olleet jossakin parlamentissa, saisi kuulua seuraavaan, vaan vasta sitte sitä seuraaviin. Edustajiksi ei edelleen saa valita palkkaa nauttivia valtion virkamiehiä, eivätkä asianajajat saa, niin kauan kuin ovat parlamentissa, harjottaa asianajotointaan. Parlamentti ei saa julaista minkäänlaisia pakkolakeja uskontoon nähden, ketään ei saa uskontonsa tähden julistaa kelpaamattomaksi johonkin virkaan. Jokainen seurakunta valitsee pappinsa itse, mutta ketään ei saa pakottaa avustamaan hänen palkkaamistaan, ketään ei edelleen saa pakottaa vasten omaatuntoaan suorittamaan maa- tai meripalvelusta. Kaikki tullit, maksut ja kymmenykset pitää määrätyn — lyhyen — ajan kuluessa poistettaman ja korvattaman suoranaisesti verottamalla jokaista puntaa todellista ja henkilöllistä omaisuutta.[5] Kaikki etuoikeudet ja poikkeusasemat on julistettava menetetyiksi ja seisovan armeijan tilalle on asetettava kansallinen kansanpuolustusjoukko, jonka vain kunkinaikainen parlamentti saa käskeä sotatoimiin. Jokaisen kreivikunnan pitäisi itse valita virkamiehensä, lait pitäisi laatia englanninkielellä ja syytöksiä tai riita-asioita käsitellä vain piirin kahdestatoista valantehneestä kansalaisesta muodostetussa valaoikeudessa. Varoja on määrättävä, hankkiakseen kaikille köyhille, vanhuudestaanheikoille ja työkyvyttömille työtä ja tyydyttävä ylläpito.
Moni kohta edelläsanotusta näyttää meistä nykyisin epäkäytännölliseltä, toiset vaatimukset ylimalkaisilta ja kaikki kauttaaltaan porvarilliselta. Mutta kuten vieläpä nekin ohjelman kohdat, joiden toimeenpanemisen mahdollisuutta ei enään voi epäillä, nykyisin vielä ovat toteuttamatta monessa edistyneenäkin pidetyssä maassa, niin oli koko ohjelma omalle ajalleen kerrassaan kumouksellinen, ja juuri sitä kumouksellisempi, kuta vapaampana se piti itseään kommunistis-utopisista mietelmistä. Kommunismi, jolla, kuten pian tulemme näkemään, oli levellerien leirissä ehdottomia kannattajia, ei voinut kaupunkilaisväestölle, jossa ei vielä ollut teollisuusköyhälistöä nykyaikaisessa mielessä, esiintyä missään käytännöllisessä muodossa paitsi avustuslaitoksina, korkeintaan maalaisväestöstä voivat kommunistiset vaatimukset näyttää ajanmukaisilta, ja itse asiassa ei liikkeessä ilmaantunut mitään itsenäistä kaupunkilaistyöväen liikettä, mutta kyllä, liikkeen laajimmillaan ollessa, useita maatalouskommunististen kapinain yrityksiä.
Siitä alempana. Viipykäämme vielä hiukan niissä »sopimuksen» kohdissa, jotka koskevat uskontoa. Muutamissa historiateoksissa kuvataan levellerejä uskonnollisiksi lahkolaisiksi, jotka kiihkomielisyydessä olisivat muka vieläpä voittaneet puritanien pääjoukot. »Sopimuksen» vaatimuksissa ei ole jälkiäkään siitä; niissä ilmenee paljon suurempaa uskonnollista suvaitsevaisuutta kuin mitä mikään muu puolue silloin edusti. Levellerien eri kirjotuksissa on kyllä joukottain lainalauseita raamatusta, mutta sitä ei sovi ihmetellä aikana, jolloin raamattu oli ainoa kirja, jolla oli laajempaa kantavuutta kansan suurien joukkojen keskuudessa, myöskään eivät nämä lainalauseet milloinkaan koske uskonnollisia dogmeja. Olipa heidän joukoissaan pitkälle käyvien järkeis-oppienkin kannattajia, ja joka tapauksessa näyttävät he suuressa määrin tunnustaneen vain oman järjen määrääväksi uskonnollisissakin asioissa. Katsokaammepa, mitä levellerien kirjalliset edustajat ovat ajatelleet tästä kohdasta.
[1] Walwinia vastaan kirjotti muuan William Kiffin oikein herjauskirjasen, voimatta siinä kuitenkaan todistaa häntä syylliseksi ainoastakaan siivottomasta teosta.
[2] Tämä sana — Wellmeaning tai Wellaffected — näytteli Englannin vallankumouksessa samaa osaa kuin Ranskan vallankumouksessa sana »isänmaanystävä». Sitä käytetään yleensä kansanasian kannattajista. Kuningasmielisiä nimitti vastapuolue tavallisesti »malignanteiksi», pahansuoviksi.
[3] Wildman oli jonkinlainen jyrkkä kansanvaltaisuuden harrastaja, kovin intohimoinen luonteeltaan. V. 1654 valittiin hänet Cromwellin ensimäiseen protektorati-parlamenttiin, mutta hän kieltäytyi tunnustamasta protektoratihallintotapaa ja vangittiin v. 1655. Myöhemmin toimi hän salaliitoissa ja pakeni sitte Hollantiin, mutta näyttää v. 1688 taas ottaneen osaa »mainehikkaaseen vallankumoukseen». Elämänsä lopulla väitetään tämän tulisen tasavaltalaisen kumminkin olleen yksinvallan kannattajia.
[4] Siten olisi siis palkkatyöläiset jätetty vaalioikeuden ulkopuolelle. Kumminkin on tässä otettava huomioon mitä yllä (II:sessa osassa) esitettiin tämän luokan alussaan olevasta kehityksestä ja suhteellisen pienestä merkityksestä silloisessa Englannissa. Voi melkein sanoa, että teollista köyhälistöä sanan nykyaikaisessa merkityksessä ei yleensä vielä ollut; käsityöläisapulaisille oli apulaisaika useimmissa tapauksissa siirtoaika oppilaasta mestariksi. Äänioikeuden antaminen maalaisrengeille tuona aikana, jolloin ei tunnettu salaista äänestystä, olisi taas hyödyttänyt etupäässä rikkaita.
[5] Välillisiä veroja vastustaa Lilburne m. m. eräässä lentokirjasessaan mahdollisimman selvästi. He, levellerit, sanotaan siinä, ovat päättäneet poistaa »kaikki tunnetut ja rasittavat epäkohdat», ja sellaisina luetellaan: »Kymmenykset, tämä ansiotoimen suuri rasitus ja maanviljelyksen este; tullit ja aksiisit, nämä salaiset varkaat ja ryövärit, nämä köyhien ja keskiluokkien imijät ja kaupan ja teollisuuden suurimmat ehkäisijät» j. n. e.