»Via dolorosaksi» (»kärsimyksen tieksi») on muuan englantilainen kirjailija nimittänyt talonpoikaissäädyn historiaa; todellakin Via dolorosa, mutta sellainen, jonka järisyttävän murhenäytelmän rinnalla juutalaisen kirvesmiehenpojan kärsimykset katoavat kuin yksinäinen kyynel mereen. Tässä viimeksimainitussa tapauksessa on kysymyksessä vain yksi ainoa ihminen, joka yhtenä päivänä vaeltaa pelottavan kärsimyksentiensä, edellisessä tapauksessa on lukemattomia miljoonia niitä, jotka vuosisatoja ovat kulkea laahustaneet Via dolorosaa pitkin. Kolmeen sanaan sisältyy ancien régimen historia, sanoihin: sota, rutto ja nälänhätä; keneen on näiden kolmen ihmissadonniittäjän työ enemmän koskenut kuin talonpoikaissäätyyn? Tämä on se elävä, tunteva ja ajatteleva, hädän ja kurjuuden myrkyllisten usvien verhoama, eläimellisyyden liassa oleva perusta, jolta solakka, onnenauringon säteiden kirkastama obeliski kohoo puhtaisiin ilmoihin. Sitä on kohdannut paljon pelottavampi kirous kuin vanhantestamentin jumalan, joka sen ajan ihmisistä näytti lausuneen ihmissuvun kamalimpana tuomiona: »Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi», — »työn evankeliumi» tuntui sen ajan ihmisistä kiroukselta; miltähän näyttäisikään heistä »nykyaikaisen työn evankeliumi»? — Talonpoika, ranskalainen talonpoika, viljeli peltoa, ei omaansa, otsansa hiessä, mutta ei syönyt leipää; hän otti vaimon ja siitti tämän kanssa poikia, mutta häneltä otettiin pojat, jotta he vieraalla maalla verta vuotaisivat kuninkaan edestä, jonka olemassaoloa talonpoika ei koskaan tuntenut muussa muodossa kuin veronvuokraajan, santarmin, sotilaan, ei milloinkaan muuna kuin riistämisen pahanahenkenä; hän otti vaimon ja siitti tämän kanssa tyttäriä, mutta kylään ilmestyi lauma ryövärejä, aatelisia ja aatelittomia, ja raiskasi hänen vaimonsa ja tyttärensä hänen silmiensä edessä. Vaarattomalta, jopa siunaukseltakin täytyi hänestä näyttää tuon jumalallisen kirouksen, jos hän vertasi sitä omiin kärsimyksiinsä.
Ihmeellisessä sopusoinnussa keskenään kiristivät ja riistivät talonpoikaa kuninkaallinen valtiorahasto, saaliinhimoinen hovinherra ja ahnas, kavala porvari. Talonpojan koko historian voi sanoa kolmella sanalla: maksaa, palvella ja kärsiä. Ja talonpoika maksoi, palveli ja kärsi enemmän kuin ihmiseltä voi odottaa. Ja aikoina, milloin lyhyempinä, milloin pitempinä, kun vaivojen mitta näytti hänestä itsestäänkin tulleen liian täyteen ja hänen päässään rohkea ajatus siitä, miksi ja minkä oikeuden pakosta hänen sitte oli pakko kaikkea tätä kärsiä, oli tullut, ei selvään muotoon, mutta hämärästi tietoiseksi, nousi talonpoika, löi kuoliaaksi sortajiaan, niin monta kuin voi saada käsiinsä, poltti heidän linnansa ja talonsa ja ryösti mitä voi. Vapaana miehenä muutamiksi hetkiksi, asettui hän uhmaisan kerskailevaisena omille jaloilleen ja lausui villejä sanoja kaiken sen tasa-arvoisuudesta, mikä ihmiskasvot omaa. Sitte tuli turmio hänet tuhoamaan kalistelevien ritari- ja huovijoukkojen muodossa; ja kuninkaan nimessä, jonka uskolliseksi alamaiseksi hän aina oli tuntenut ja tunnustanut itsensä, hirtettiin, teilattiin ja paloteltiin hänet, raiskattiin hänen vaimonsa ja tyttärensä, poltettiin hänen talonsa ja hävitettiin kaikki, mikä hänen omaansa oli. Ja talonpoika, maahan muserrettuna, maksoi, palveli ja kärsi yhä edelleen. —
Ei ole tehtäväni tässä kirjottaa talonpojan historiaa; mutta jonkun matkaa täytyy meidän kuitenkin seurata häntä hänen Via dolorosallaan, voidaksemme myöhemmin ymmärtää sen kiihkon ja vihan, jolla ensimäinen ranskalainen talonpoikaiskommunisti, kirkkoherra Meslier, on tehnyt hyökkäyksensä kuningasvaltaa ja aatelia, papistoa ja porvaristoa, lyhyesti sanoen koko »omistavaa syöpäläisluokkaa» vastaan.
Palatkaamme hetkiseksi 12:nnelle vuosisadalle ja tarkastakaamme talonpojan asemaa, sellaisena jommoiseksi se oli muodostunut hänen muututtuaan omaisuudettomasta maaorjasta perintövuokralaismaaorjaksi. Voimme jakaa häntä painavat rasitukset kolmeen ryhmään: henkilökohtaisiin, jotka johtuvat syntyperäisestä, jatkuvasta vapaudettomuudesta; asiakohtaisiin, jotka on suoritettava maan käyttämisestä, tunnustaen maanomistajan omistusoikeuden; läänitysoikeudellisiin, jotka ovat talonpojan velvollisuutena hänen ollen läänityksensaaja, hovinherransa vasalli ja suojalainen hänelle läänityksenomistamiseksi suodusta suojasta. Henkilökohtaisiin rasituksiin kuuluu ensinnäkin henkilövero, sitte verotyöt, jotka kumminkin yleensä olivat kohtuullisia ja joiden määrän tavanoikeus määräsi kahdeksitoista päiväksi vuodessa, eikä useammaksi kuin kolmeksi päiväksi kuukaudessa. Maavero, tärkein asiakohtaisista rasituksista, suoritettiin viljelystuotteissa ja karjassa. Sitä tuli yleensä maksaa puolet sadosta, ja kantoi hovinherra sen ennakolta, ennenkuin sato oli korjattu. Tähän kuuluvat vielä pakko- ja pannaoikeudet, joita talonpojalla oli kaikessa toiminnassaan kintereillään. Sellaisia oli myllypanna, joka pakotti hänet jauhattamaan viljansa hovinherran myllyssä, sellaisia oli uunipanna, joka pakotti hänet paistamaan leipänsä hovinherran leivinuunissa, sellaisia oli viinikuurnapanna, joka pakotti hänet lähettämään viinirypäleensä hovinherran viinikuurnaan, sellaisia oli viinipanna, joka pakotti hänet määrättyinä aikoina vuodesta sammuttamaan janonsa hovinherran kapakassa — kaikesta oli luonnollisesti maksettava määrätyt maksut hovinherralle. Yhtä lukuisia olivat ne läänitysoikeudelliset palvelukset ja velvollisuudet, jotka talonpojan tuli suorittaa siitä arvokkaasta oikeudesta, että hänen perinnäinen hoviherransa oli pidättänyt hänen keritsemisensä yksinoikeudekseen eikä halunnut päästää muuta ritarillista roistoväkeä siihen osalliseksi. Talonpojan oli hoviherransa vasallina pakko suorittaa jalkamiehenä sotapalvelusta, tehdä vahtipalvelusta linnassa tai muilla vahtipaikoilla ja suorittaa muita sotilastoimia. Rahamaksuihin oli hän velvollinen ensinnäkin niissä neljässä tapauksessa, joissa jokainen vasalli oli velvollinen sellaisia lääniherralleen suorittamaan: vapaaksiostaminen sotavankeudesta, pyhiinvaellusretki Pyhäänmaahan, vanhimman pojan ritariksilyöttäminen, vanhimman tyttären naimisiinmeno. Kun nyt pyhiinvaellusmatka Pyhäänmaahan yhä enemmän poistui käytännöstä, niin hankki läänitysherra itselleen siitä korvauksen sen kautta, että hän antoi talonpojilleen kunnian saada avustaa häntä kaikkien lastensa myötäjäisten hankkimisessa. Tämän veron määräsi läänitysherra mielensä, tuulensa ja armonsa mukaan. Jos läänitysherra ja hänen seurueensa lähtivät matkalle, niin oli talonpojan huolehdittava yösijasta, ruoasta ja juomasta; »hinnan-oikeus» antoi läänitysherralle oikeuden tilata elintarpeita ja tarvekaluja ja määrätä hinnan niille mielensä mukaan. Suurimpia vitsauksia talonpojalle olivat metsästysoikeus, kaniinitarha- ja kyyhkyslakkaoikeudet, joihin liittyi vaikeita metsästystyövelvollisuuksia. Maksut omaisuudenkauppaamisesta, naimislupamaksut, — veisi liian pitkälle, jos tässä yksitellen rupeisi luettelemaan näitä epälukuisia, vahingollisia ja naurettavia feudalisia rasituksia; lyhyt poimielma niiden tärkeimmistä riittää osottamaan, että ranskalaisen talonpojan kohtalo 12:nnen vuosisadan lopulla ei ollut kadehdittava.
Ristiretkien vaikutus, sitä seurannut henkisen näköpiirin laajeneminen ja samaan aikaan tapahtunut kaupunkien synty, 13:nnella vuosisadalla tapahtunut ranskalaisen läänitysvaltion muuttuminen kuninkaitten maaomaisuuden lakkaamatta kasvaessa, musta surma — kaikki nämä tekijät vaikuttivat siihen suuntaan, että maaorjien tilaan aikojen kuluessa tuli melkoista helpotusta, maaorjista tuli puolivapaita, vain harvoin kokonaan vapaita. Vapauttaminen tapahtui poistamalla maaorjuuden luonteenomaisimmat ja raskaimmat kahleet, kun nämä feudaliset rasitukset korvattiin vakinaisella rahamaksulla nimenomaan säilyttäen kaikki muut hovinherran oikeudet. Siten muutettiin »ensimäisen yön oikeus» määrätystä rahamaksusta saatavaksi naimaluvaksi; hovinherran mielivallasta riippuva myötäjäismaksu niin sanotuksi määrättyä maksua vastaan tapahtuvaksi tilaukseksi ja siten vähemmän hovinherran mielivallasta riippuvaksi. Metsästysoikeutta, hinnanoikeutta, vahtipalvelusvelvollisuutta rajotettiin melkoisesti. Tällaisessa maaorjuuden, puoli- ja kokovapaudentilassa oli Ranskan maalaisväestön suuri enemmistö löinnen vuosisadan alussa ja on sellaiseen tilaan muuttumattomasti jäänytkin aina 18:nnen vuosisadan viimeisille vuosikymmenille saakka.
Paitsi näitä feudalisia rasituksia oli talonpojalla kannettavanaan myöskin vielä pääasiassa kaikki nykyaikaiset rajattoman yksinvallan tuottamat rasitukset. Kuningasvalta oli osannut hankkia itselleen, paitsi sille tulevia sen valtiokiinteistön tuloja, myöskin siitä riippumattomia veroja, joita kannettiin koko valtakunnan alueelta. Sellaisia oli ensinnäkin muuan vero, joka samalla oli irtaimisto-, maa- ja henkilövero, taille-vero. Alkuaan oli sitä kannettu vain epäsäännöllisesti sotakustannusten peittämiseksi, Kaarle VII:nnen aikana muuttui se pysyväiseksi ja tuli riippumattomaksi kuningaskunnan säätyjen tai maakunnan säätyjen määräysvallasta. Sen kantaminen oli aluksi maanomistajien tehtävänä; mutta 1355 saivat valtakunnansäädyt sen määrättäväkseen ja jättivät sen kantamisen yli-intendantien ja vero-asiamiesten tehtäväksi, joiden valitsemisen pidättivät omaksi asiakseen. Kaarle V:s anasti sitte oikeuden määrätä taillenkantajat suuressa osassa Ranskaa, »vaalimaissa», kun sen sijaan niiden valitseminen »säätyjen maissa» jäi maakuntien säätyjen oikeudeksi. Aateli ja papit olivat taillesta vapaita, niin että siis noin puolet valtiontuloista oli jo ennakolta asetettu kolmannen säädyn, pääasiassa talonpoikien, maksettavaksi. Toiseksi tärkein kuningaskunnan vero oli suolavero, johon liittyi, nostaakseen sen mahdollisimman korkeaksi, pakollinen nauttiminen. Mitään veroa ei kansa vihannut niin kuin tätä, eikä mikään ole useammin antanut aihetta kapinaan kuin se. Tämän veron kantajia piti talonpoika vihatuimpana vihollisenaan, ja kylläkin usein purkautui hänen vihansa siten, että hän säälimättömästi surmasi nämä väkivaltaiset verenimijät.
»16:s vuosisata on maanviljelyksen edistyksen ja kasvavan rikkauden kausi, 17:s vuosisata on hitauden ja rappeutumisen kausi; 18:nnen vuosisadan lopulla ja 19:nnellä vuosisadalla huomaa vitkaisaa kohoutumista, joka nyt on saattanut meidät jonkun verran yläpuolelle sen tason, mikä oli saavutettu 16:nnen vuosisadan ensi puoliskolla», sanoo Lallier muutamassa arkeologisessa aikakauskirjassa. Kehitys on melkein sama kuin Saksassa. Sen häviön, minkä kolmikymmenvuotinen sota Saksassa tuotti, sen ovat yhtä perinpohjin Ranskassa tuottaneet 16:nnen vuosisadan jälkipuoliskon uskonsodat, fronde ja Ludvig XIV:nnen kunniakas hallitus. Huolimatta verokuorman nopeasta kasvamisesta Frans I:sen ja Henrik II:sen aikana, mikä jo oli välittömästi pienien eri kapinain aiheena ja vuonna 1556 sai aikaan koko melkoisen siirtolaisuuden Normandiasta ja Picardiasta, porvarillisen vapauden maista, Franche-Comtésta, jossa vanhat feudaliverot vielä painoivat, voi oikeudenmukaisesti väittää, että talonpoikaissäädyn tila yleensä tällä 16:nnen vuosisadan alkupuoliskolla ei ollut huonontunut, vaan melkoisesti parantunut. Samaan aikaan, jolloin siis talonpojan aineellinen rikkaus kasvoi. kärjistyy jo kauan olemassa ollut hänen ja kaupunkilaisten välinen vastakkaisuus vallan tavattomasti ja alkaa aatelin ja rikkauden karkottuminen maaseudulta, mikä päättyy siihen, että Ranskan talonpoika jää aivan yksin. Renessansin vaikutus häneen on nollanarvoinen, niin merkitsevä kuin sen vaikutus aateliin, papistoon ja porvaristoon olikin. Aatelisto ja papisto mieltyivät kaupunkilaiselämään; Ranskan aatelisto ja porvaristo omaksuivat, samalla kuin Italiasta tuotujen ylellisyystavarat tuoton, myöskin tämän maan vastaavien luokkien elintavat. Tätä kaupunkeihin, vallankin pääkaupunkiin, siirtymistä edistivät valtiollisista syistä vielä kuninkaatkin, joiden pyrkimyksenä oli saada aateli muuttamaan tiluksiltaan heidän hoviinsa siten saadakseen tilaisuuden heikentää sen itsenäisyyttä ja alentaa se hoviaateliksi. Kuninkaan hovissa vietetty tuhlaileva elämä heikensi sitte edelleen aatelin rahallisen voiman ja vaikutti talonpoikienkin tilaan turmiollisesti. Näiden yhä kasvava sorron- ja riistämisen-alaisuus ja maitten köyhtyminen on sen kanssa mitä läheisimmässä yhteydessä. Kuta enemmän kuningasvallan suosima teollisuus veti piiriinsä kehittymään pyrkivää porvarisluokkaa, kuta enemmän suositun teollisuustyön leviäminen lisäsi maatyön halveksumista, sitä vieraammaksi jäi kömpelötapainen ja elämältään raaka talonpoika yhä hienommiksi käyville kaupunkilaistavoille. Tämä Ranskan historiassa kansanvallalle niin usein turmiollinen vastakkaisuus muodostui silloin ja vaikutti ensi kertaa uskonsodissa joskaan ei vielä kovin merkittävässä määrässä.
Uskonsodat veivät talonpojan rappiotilaan ja samalla luonnollisesti aatelin, jota talonpojat elättivät; ne järkyttivät katolisen kirkon rahallisen aseman, ja kuningas myi paljon sen tiluksia saadakseen rahaa sotakustannuksiinsa, ja vielä suuremmassa määrässä anastivat niitä molempiin uskontokuntiin kuuluvat aatelisherrat; uskonsodat veivät perikadonpartaalle kuningasvallan, joka, samoinkuin aateli, vielä suurimmaksi osaksi eli verotuloilla. Kuningasvallan, aatelin ja papiston, kaikkien kolmen etujen mukaista oli niin ollen mitä suurimmassa määrässä se, että heti, kun Henrik IV:nnen tultua kuninkaaksi tunnustetuksi rauha joissain määrin oli palautunut, maanviljelyksen tuottavaisuutta kohotettiin. Kuninkaan ministeri Sully ja tämän uskollinen apulainen Olivier de Serres tekivät tarmonsa takaa työtä maanviljelyksen kehittämiseksi ja koettivat jouduttaa sitä suoranaisesti edistäen viljanviljelystä ja karjanhoitoa, viljan, viinin ja paloviinan vientiä, vallankin Hollantiin. Paitsi pyrkimystä luoda veronmaksukykyinen väestö, johti heitä siinä myöskin pyrkimys saada maahan sotakelpoinen talonpoikaisväestö. Sully ja de Serres ne myöskin suosivat taloudellisen kehityksen välttämättömäksi tekemää maaorjuuden-aikaisten talonpoikien maanomistuksen muotojen korvaamista uusilla, joiden perusteena oli vapaan sopimuksen periaate. Äkkinäinen jalojen metallien hinnan muutos, jolla, se kun Potosin hopeakaivosten keksimisen kautta vielä tavattomasti suurenikin, Espanian lähennyttyä uskonsotien aikana Ranskaan, tässäkin maassa oli tuhoiset seurauksensa, teki omistuksen entiset muodot epäkäytännöllisiksi ja herroille epäedullisiksi. Tämä metallien arvon muuttuminen oli niin suuressa määrin alentanut arvossaan kaikki pysyväiset ja pitkäaikaiset rahavuokrat, että niiden omistajat 17:nnellä vuosisadalla saivat vain viidennen osan siitä, mitä heille tuli 15:nnellä vuosisadalla. Tätä vikaa ei ollut luonnossamaksettavilla vuokrilla; sensijaan teki toinen vika ne rappiollejoutuneille ja rahanahneille omistajille vastenmielisiksi. Ne olivat suurimpana esteenä puhtaan tulon lisäämiselle maanviljelyksen voimaperäiseksi tekemisen kautta. Vanhoillinen talonpoika ei välittänyt maansa tulomäärän lisäämisestä, kun sen sijaan sitä mitä suurimmassa määrässä vaativat maanomistajan edut, joka näki menojensa nopeasti kasvavan mutta tulojensa yhtä nopeasti vähenevän. Niin kauan kuin talonpoikaa hänen maansa elätti, oli hän tyytyväinen satonsa suuruuteen. Mitä tekisi hän hyvien satojen aikana liikamäärällään? Möisikö? Viljan maastaviennin tekivät mahdottomaksi huonot maantiet ja lukemattomat maatullit; paikallisilla markkinoilla ei hän voinut ylijäämää, juuri koska se oli ylijäämä, myydä ollenkaan tai täytyi se myydä pilahinnalla. Panisiko säilöön? Hän ei ollut milloinkaan varma siitä, että hänen omaisuutensa säilyisi herran tai veronvuokraajan ahneudelta; molemmat pakottivat hänet elämään kädestä suuhun. Mutta sitäpaitsi oli maanviljelyksen voimaperäisemmäksi tekemisen esteenä se yksinkertainen seikka, että rappiolle joutuneelta talonpojalta vallankin uskonsotien ajan jälkeen — ja talonpojan rappiotila uudistui säännöllisin väliajoin Maria Medicin sijaishallituskaudella, fronden aikana, Ludvig XIV:nnen hallituksen jälkipuoliskolla — puuttui kaikki keinot yrittää sellaista maansa puhtaan tulon kohottamista.
Toinenkin talonpoikaisen maanomistuksen muoto, talonpoikaisen talousyhdyskunnan perustana oleva, alkoi samoin kadota tänä aikana saavutettaessa henkilökohtaista vapautta ja feudaliaikaisen »kuolleen käden suhteen» maanomistusoloista vähitellen kadotessa. Vielä 15:nnellä vuosisadalla ja 16:nnen alussa oli talousyhdyskuntia laajalti olemassa; niitä oli Normandiassa, Bretagnessa, Anjoussa, Poitoussa, Angoumoisissa, Saintongessa, Tourainessa, Marchessa, Nivernaisissa, Bour-bonnaisissa, Burgundissa, Orleanaisissa, Pays Chartrainissa, Champagnessa, Picardiessa, Guyennessä. Tässä ei ole paikallaan kirjottaa laajaa talousyhdyskuntien historiaa, voimme niistä puhua vain niin laajasti kuin se vaikutus oikeuttaa, mikä niillä oli Meslierin kommunismiin 17:nnen vuosisadan lopulla ja muutamien 18:nnen vuosisadan sosialistien, kuten Faiguetin ja varsinkin Restif de la Bretonnen, aatteisiin. Rajotumme senvuoksi kuvaamaan suurin piirtein niiden laadun sekä esittämään niiden historian 16:nnelta vuosisadalta alkaen.
Vielä 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla on useissa kylissä suuria rakennuksia, joissa asuu yhdessä useampia perheitä yhteisesti viljelläkseen maata. Usein oli useampia sellaisia asuntoja vierekkäin ja muodostivat ne silloin kyläpahasen, jossa tallit, ladot ja muut sivurakennukset olivat yhteisiä. Näissä useampia perheitä käsittävissä rakennuksissa on meillä epäilemättä esikuva Vairassen osmasioille, joissa — ja tämä on yksi niistä monista kohdista, joissa hän eroo Moresta — asukkaat elävät koko elämänsä.
Suoraan on Restif lainannut seurapalatsinsa mallin näistä talonpoikien talousyhdyskunnista, kuten hän itse monissa ensimäisissä teoksissaan huomauttaa, ja vain sitä edelleen kehittänyt; Fourierin falansterilla ja samalla epäsuorasti kaikilla sen mukaan mietityillä ja kuvatuilla teollisuuspalatseilla on vähemmän lähteenään Vairassen osmasio kuin siihen aikaan tavattoman laajalle levinneet ja kuuluisat Restifin kirjat; mutta pohjaltaan ovat kaikki nämä palatsit, joiden rakentamiseksi runollinen ja tyynesti laskeva mielikuvitus on niin kauan työtä tehnyt, vain feudalisen keskiajan talonpoikaisten talousyhdyskuntien yhteisten asuinhuoneiden myöhempiä kehitysmuotoja.
Talousyhdyskuntien sisäinen kokoonpano on lyhyesti seuraava. Pelto viljeltiin yhteisesti ja myöskin kotitalous oli useimmissa tapauksissa yhteinen, vain harvoin oli se jaettu perheiden mukaan. Kaikki rakennukset, samoinkuin peltokalut ja muut tuotannonvälineet kuuluvat yhdyskunnalle, samoin irtaimisto aina, jos oli yhteinen kotitalous. Yhdyskunnan etunenässä on johtaja, jota sanotaan »vanhimmaksi», »yhdyskunnan isännäksi» tai »yhdyskunnan pääksi». Hän jakaa jokaiselle sopivan työn, johtaa ostoa ja myyntiä ja jakaa yhteisen työn tuloksen. Hänen apunaan on johtajatar, joka milloinkaan ei ole johtajan vaimo, jonka toimena on kotitalouden valvonta. Jos joku yhdyskunnan tyttäristä menee naimisiin, annettiin hänelle myötäjäiset, jotka esim. muutamassa vielä 19:nnellä vuosisadalla olleessa yhdyskunnassa nousivat 1,350 frankiin. Jokaisella perheellä sai olla pieni yksityisomaisuus, jona useimmiten oli vaatteet ja vaimon myötäjäisinä tuoma raha ja jota yksityisansiolla sai lisätä. Tämä pieni yksityisomaisuus oli yhtenä niistä syistä, joiden vuoksi taloudellinen kehitys sitte aikoinaan vastustamattomasti hajotti nämä talousyhdyskunnat, jotka olivat kestäneet kaikissa keskiajan myllerryksissä ja sodissa. Yhdyskunnat tyydyttivät puhtaimmassa muodossaan täydellisesti omat tarpeensa. Ne tuottivat itse kaiken, mitä ne kuluttivat, ne ostivat ja myivät joko ei mitään tai ainakin vain hyvin harvoja tuotteistaan. Muuan Auvergnen yhdyskunta, jossa d'Aussy kävi 1788, osti silloinkin vain suolaa ja rautaa ja tuotti muuten kaiken muun, mitä tarvitsi, itse. Kun sitte teollisuustyö levisi maaseudulle, osotti talonpoikien talousyhdyskuntien yhteistoiminnallinen järjestö olevansa aivan omiaan hoitamaan muutamia teollisuudenhaaroja. Niin toimi esim. muutamissa Auvergnen yhdyskunnissa, jotka olivat olemassa kaikkein kauimman vielä Ranskan vallankumouksen jälkeen vuonna 1789, osa jäsenistä puukkoja valmistaen, toisen osan hoitaessa maanviljelystä. Edellisen osan tulot pantiin yhteiseen kassaan, yhdyskunnan eläessä toisen osan valmistamilla tuotteilla.
Feudalijärjestelmä oli suosinut talousyhdyskuntien säilymistä ja laajenemista. Paitsi teknillisiä syitä, joita esim. Coquille niiden hyväksi esittää ja jotka hän keskittää seuraavaan lauseeseen: »Ne (yhdyskunnat) ovat tavallisia, vieläpä välttämättömiä, kun maalaistaloudessa on kysymys ei vain pellon viljelemisestä, vaan myöskin karjan ruokinnasta, mikä vaatii monien henkilöjen toimintaa», oli ensisijassa tilanomistajien etu suosimassa tätä järjestelmää, jota se vaati ei yksin sietämään vaan vieläpä tehoisasti edistämään. Yhdyskunnan yhteinen vastuu takasi paremmin sen jäsenten maksujen ja työveron suorittamisen kuin yksilöllisesti talouttaan hoitavan talonpojan oli taattu; tämän tilanherran nauttiman edun vastapainona oli kyllä hänen käyttöoikeutensa rajotus. Yhdyskunta pysyi henkilöitten muuttuessa jatkuvasti irtaimiston ja kiinteimistön omistajana. Maanomistajalla ei ollut mitään perintöoikeutta yhdyskunnan jonkun jäsenen kuollessa, niin että maaorjaperheen oli tämän järjestelmän vallitessa mahdollista hankkia omaisuutta ja parantaa asemaansa pienen omaisuuden kokoamisella. Kun yhdyskunta lieventämällä »kuolleen käden suhdetta» helpotti talonpoikaisluokan maaorjuutta, rupesivat juristit sitä puolustamaan ja koettivat pysyttää vanhaa olotilaa monilukuisilla ankaroilla säännöksillä. »Kuolleen käden suhteen» lakatessa katosi myöskin lainsäädännöstä yhdyskunnille suosiollinen suunta; päinvastoin pyrki se nyt kaikin tavoin edistämään niiden hajautumista. Siten esim. myöhempinä aikoina tunnustettiin, että yhdyskuntaan kuuluvien lapset eivät muitta mutkitta olleet sen osa vaan että he olivat riippumattomia heti kun he täysi-ikäisiksi tultuaan, menemällä naimisiin tai perustamalla erikoisen kodin, olivat päässeet isän holhuun alaisuudesta. Ratkaiseva isku talousyhdyskuntia vastaan oli jo Moulinin määräys vuodelta 1566, joka vaati tekemään notarion ja todistajien läsnäollen varsinaisen sopimuksen ja vaati talousyhdyskunnilta kuten muiltakin kirjotettua nimeä. Kun nyt yhdyskunnat kauttaaltaan perustuivat tavanoikeudelle, sille seikalle, että jäsenet, tavallisesti samaan suureen perheeseen kuuluvina, asuivat yhdessä ja pitivät tavaransa jakamatta, käsittää, että sellaisella määräyksellä, joka teki jokaiselle tyytymättömälle jäsenelle mahdolliseksi hajottaa yhdyskunnan, täytyi olla mitä tuhoisimmat seuraukset.
Niin katosivat meidän nimittämämme talonpoikaisen maanomistuksen muodot, ja niiden sijaan tuli lyhytaikainen vuokra tai puolivuokra, joka tuli vallan kovin yleiseksi. Omistajan omalla suoranaisella viljelyksellä ei ollut milloinkaan ollut suurempaa merkitystä; siitä ei pitänyt aateliston eikä papiston joukko ja niillä seuduin, joilla oli käytännössä päivätyövelvollisuus, teki päivätöiden rajottaminen sen yhä vähemmän kannattavaksi. Vuokraviljelyksen suurta leviämistä esti ensinnäkin se, että useimmilta talonpojilta puuttui pääomaa, ja rikkaampia heistä pelottivat tavanoikeuden monilukuiset määräykset. Siten tuli lopulta suositummaksi ensisijassa puolivuokra, joka mitä suurimmassa määrin tyydytti omistajien halua saada aikaan viljelysparannuksia ja maan puhtaan tulon korotetuksi ja samalla soi viljelijöillekin jon-kunverran liikkumisvapautta; Sully ja Olivier de Serres suosivat tätä vuokran ja puolivuokran saattamista yleisemmäksi, kun sen kautta maaorjuuden ajoilta polveutuvat ja perimykselle perustuvat talonpoikaisen maanomistuksen muodot korvattiin uusilla vapaan sopimuksen periaatteelle perustuvilla. Tarmokkaasti kävi yleensä Sully niiden lukemattomien epäkohtien kimppuun, jotka olivat syntyneet pitkien uskonsotien aikana; hänen väsymättömän toimintansa ansiota on se, että kuningas sai lisänimen »hyvä» ja että voi syntyä taru kanasta jokaisen talonpojan vadissa. V. 1598 nimitettynä raha-asiain yli-intendantiksi, ryhtyi hän tekemään loppua niissä vallitsevasta tavattomasta sekavuudesta ja epäjärjestyksestä. Hän alotti antamalla anteeksi kaksikymmentämiljoonaa taille-verorästejä, julisti lukemattomat porvariston viimeisinä kolmenakymmenenä vuonna verovapauden saavuttamiseksi ostamat aateliskirjat pätemättömiksi ja kumosi muitta mutkitta aatelisherrojen samaan aikaan vähimmättäkään oikeuden varjotta talonpojille uudestaan asettamat ja aseiden voimalla täytetyiksi pakottamat vaatimukset. Mutta paljon suurempi merkitykseltään oli hänen veronkantouudistuksensa, joka sangen melkoisessa määrässä vähensi sitä tavattoman lukuisaa loisena elävää välikantajajoukkoa, joka kiskoi onnettomalta, turvattomalta talonpoikaistolta 150 miljoonaa, maksaakseen siitä kuninkaalle 30 miljoonaa. Vain aivan liian usein oli suuren valtiomiehen taisteltava kuninkaallisen herransa kevytmielistä tuhlaavaisuutta vastaan, kuningas kun tekemällä runsaita lahjotuksia suosikeilleen uudestaan sälytti talonpoikien köyristyneille hartioille sen taakan rasituksia, jonka Sully juuri oli poistanut.
Tämän edistyksen, mitä maanviljelys ja talonpoikaissäädyn hyvinvointi oli tehnyt, keskeytti Henrik IV:nnen äkillinen kuolema ja sen aiheuttama Maria Medicin sijaishallitus. Feudaliaateli, jonka ylimielisyys viimeisenä kahtenatoista vuonna jonkunverran oli masentunut, nousi taas täysin tietoisena täysi-ikäisyydestään ja riensi, yleisesti ryöstäen maata, se on talonpoikia, hankkimaan vahingonkorvausta niin kauan hajottamastaan kieltäymyksestä. Asestettuina joukkoina kulkivat aatelismiehet halki puolen Ranskaa, ryöstivät ja mässäten tuhlasivat kaiken, mitä ryöstettävissä ja tuhlattavissa oli, ja palasivat sitte takaisin rosvolinnoihinsa mukanaan raskaat kuormat ryöstettyjä aarteita. Vaikuttavin sanoin kuvasi Robert Miron yleisillä säätypäivillä 1614, viimeisillä, mitkä Ranskan yksinvalta enemmän kuin puoleentoista vuosisataan näki hyväksi kutsua koolle, sitä kauheata kurjuutta, jossa kaikkien ryöstämä ja pahoinpitelemä talonpoika eli: »Täytyy olla kolminkertainen kerros vaskea ja suuri timanttisuojus sydämen ympärillä voidakseen puhua kyynelien tulematta silmiin ja huokauksien nousematta rinnasta siitä (maalaiskansan tilasta). Kansa parka tekee työtä lakkaamatta, säästämättä ruumistaan tai sieluaan, hankkiakseen ravinnon koko kuningaskunnalle: se muokkaa maata, parantaa sitä, riistää siltä sen hedelmät ja käyttää, mitä se tuottaa. Ei ole ainoatakaan vuodenaikaa, ei ainoatakaan viikkoa, ei ainoatakaan päivää, ei ainoatakaan hetkeä, mikä ei vaadi lakkaamatonta, ahkeraa työtä. Sanalla sanoen, kansa rupee palvelijaksi ja tavallaan jumalan meille antaman ja vain maan tuotteilla ylläpidettävän elämän välittäjäksi. Ja työstään jää talonpojalle vain hiki ja kurjuus; mitä hänelle muuta jää, sen käyttää hän taillen, suolaveron, epäsuorien verojen ja muiden rasitusten suorittamiseen. Ja vaikka hänellä ei mitään ole, on hänen kuitenkin pakko huolehtia muiden ihmisten hyvästä, jotka kiusaavat häntä tehtävillä, tilauksilla ja muilla huonoilla, liiaksi siedetyillä keksinnöillä. On ihme, että hän vielä voi tyydyttää kaikki nämä vaatimukset.
»Kansa paran, jolla perintöosanaan on vain maan muokkaaminen, kättensä työ ja otsansa hiki ja jota rasittaa taille ja suolavero ja kaksinkerroin lukemattomien sissisoturien katkeroittava ja raaka kiskonta ja kolme hedelmätöntä vuotta, tämän kansa paran on nähty syövän ruohoa pellolla eläinten joukossa; osa siitä on vähemmän malttamattomana joukottain lähtenyt ulkomaille, kiroten kotimaataan, tuota kiittämätöntä, joka on kieltänyt häneltä ravinnon, paeten lähimäisiään, jotka säälimättä ovat avustaneet hänen sortamistaan, ainakin sikäli että eivät ole auttaneet häntä hänen kurjuudessaan.
»Hyvät herrat, ne, jotka teidän oikeudentuntoonne ja sääliinne vetoavat, eivät ole hyönteisiä tai matoja; ne ovat kansa parkaa, ne ovat järjellisiä olentoja, lapsia, joiden isiä, holhoojia ja suojaajia te olette. Vapauttakaa te suosiollisesti kädellänne heidät siitä orjuudesta, jonka painostamana he taipuvat maahan. Mitä sanoisitte te, hyvät herrat, jos te teidän maakunnissanne Guyennessä ja Auvergnessa olisitte nähneet ihmisten metsän eläinten tavalla syövän ruohoa ...
»Mitä hyödyttäisi ilman kansa paran työtä kirkkoa sen kymmenykset ja suuret maatilat? mitä aatelia sen kauniit maat, sen suuret läänit? mitä kolmatta säätyä sen talot, korot ja perinnöt? ... Täytyy pelätä, että kansa muuttuu alasimesta, jona se nyt on, moukariksi.»
Yksityiskohtaisesti esitettyinä tapaamme me kaikki laittomuudet, kiskomiset ja väärinkäytökset, joihin aateli ryhtyi turvattomia talonpoikia ahdistaessaan, niissä valituksissa, jotka kolmannen säädyn edustajat 1614 tekivät kuninkaalle. Tiedämme, minkä vastauksen alaikäinen kuningasvalta, ollen kuningataren ja aatelin käsissä, antoi näihin valituksiin: se sulki istuntosalin ja kielsi edustajia kokoontumasta. Siten jäivät sitte myöskin kaikki yleisten säätyjen käsittelyt vaille kaikkea vaikutusta: talonpoika maksoi, palveli ja kärsi yhä edelleen.
Richelieun harrastukset ja toiminnan vaativat aivan liiaksi osakseen taistelut hugenottien, aatelin ja Habsburgsuvun kanssa hänen voidakseen ajatella miten antaa tarpeellista pontta monille määräyksille ja käskykirjeille, joita hän oli antanut suojellakseen talonpoikaissäätyä villiytyneitä sotamiehiä ja saaliinhimoisia kuvernöörejä y. m. vastaan. Joskin hänen aatelispolitikansa epäsuorasti helpotti talonpoikien tilaa, niin on sitävastoin hänen ulkopolitikansa ja osanotto kolmikymmenvuotiseen sotaan saattanut sodan vielä koskemattomat osat Ranskaa Johann von Werthin ja muiden keisarillisten sotapäällikköjen ryöstösotien uhriksi, toiselta puolen lisännyt lakkaamattomien sodan rahatarpeiden vuoksi verotaakkaa niin nopeasti, että taille kasvoi melkein kolme kertaa suuremmaksi kuin se oli ollut Henrik IV:nnen aikana. Tärkein perintö, minkä hän jätti seuraajalleen Mazarinille, oli täydellinen maan rahallinen rappiotila.
Uusi sijaishallituskausi — ja heti nousee aateli, saaliinhimoisena ja täyttymättömänä kuin aina, ja kuningatar Anna Itävaltalainen heittää, pysyttääkseen pedon hyvällä tuulella, sille kaiken, mikä voi lievittää sen nälkää: rahaa, etuoikeuksia, yksinoikeuksia, uskomattomimpia, omituisimpia veroja. »Kuningatar on niin hyvä», se on se riemuhuuto, jolla aateli tervehtää tätä uutta aikaa; kun onnen malja on loppunut, alkaa fronde ja Ranskan talonpojalle aikakausi, jonka kurjuudessa voittaa vain englantilais-ranskalaisen satavuotisen sodan aika (vuodesta 1339 15:nnen vuosisadan keskivaiheille). Aatelismiehet, »mainiot lurjukset», joille varkaus ja murha on yhtä tuttua työtä kuin syöminen ja juominen, tekevät viimeisen yrityksen saadakseen takaisin kaikki feudaliset oikeutensa, jotka jo aikoja sitte olivat joutuneet unohduksiin, kuten esim. oikeuden vaatia talonpoikia vahtipalveluksentekoon, aikoen sitte muuttaa nämä velvollisuudet pysyviksi veroiksi. Avointa väkivaltaa käyttäen laajentavat he tiluksiaan talonpoikien maanomistuksen kustannuksella. Kuvernöörit ja intendantit koettavat seurata heidän esimerkkiään ja ryöstävät maakuntaa liikuttavan yksimielisinä veronvuokraajien kanssa. He asettavat näiden taillenkannossa käytettäväksi sotaväkeä, jolla on esikuvansa kolmikymmenvuotisessa sodassa ja joka varastaa, ryöstää ja rosvoaa ei yksin veroherroille vaan omaksikin hyväkseen. Tänä aikana jatkuu taas talonpoikaisluokan omaisuudenriisto hetkeksi keskeytyneeseen tapaan. Talonpojat kadottavat maaomaisuutensa, jonka he pieninä repaleina olivat hankkineet itselleen Henrik IV:nnen hallituskaudella ja Ludvig XIII:nnen ensimäisinä vuosina. Kun he eivät kykene täyttämään velvollisuuksiaan maaomistajia ja veroherroja kohtaan, käy aatelisten ja veronkantajien loisjoukko, kun se ei löydä rahaa, talonpojan maan kimppuun, jonka se ottaa pilahinnalla tai, vielä yksinkertaisemmin, anastaa väkivalloin. Mutta usein kylläkin antaa epätoivoinen talonpoika heille vielä pienen näpsäyksen. Hän tekee lapsensa perinnöttömiksi ja lahjottaa lopun omaisuuttansa, mikä hänelle vielä on jäänyt, jollekin luostarille, joka sen sijaan ottaa velvollisuudekseen elättää häntä kuolemaansa asti. Rikas roturier[1] pakenee tailleveroa kaupunkiin, jonka muurien takana hän saa suojan kiusaajiaan ja verenimijöitään vastaan. Mutta jokainen maapalsta, mikä joutuu luostarin tai aatelin tai aatelisarvon saaneiden roturierien käsiin, joiden lukumäärä on kasvanut suhteellisesti kuninkaitten rahantarpeeseen ja samalla tulee verovapaaksi, lisää ympärillä olevien talonpoikien maapalstojen verokuormaa ja jouduttaa siten omaisuudenanastuksen kehitystä. Omaisuus riistetään ei yksin yksilöiltä, vaan kokonaisilta kyläkunnilta; yhteismaista, metsistä ja niityistä tulee herrojen omaisuutta. Se on Ranskan tämän aikakauden historian merkitsevä lopputulos.
Mutta ennenkuin käymme puhumaan Ranskan talonpojan historiasta Colbertin ja Ludvig XIV:nnen aikana, näyttää meistä tässä olevan paikallaan luoda lyhyt silmäys tärkeimpiin niistä kapinoista, joihin ylenmäärin kidutettu ja kiusattu talonpoika ryhtyi piinaajistaan päästäkseen. Jacques (= Jaakko), rustand (= tollo), Gautier (= Valtteri), croquant (= ryysymekko), va-nu-pieds (= retkale) ovat pilkkanimiä, joita aateli käytti ranskalaisesta talonpojasta, kun tämä, kärsivällisin kaikista talonpojista, väsyneenä enään kauempaa olemaan kuormajuhtana, nousi kapinaan. Näiden talonpoikaiskapinain kulku on melkein aina sama. Yllätetyn aatelin ja veronvuokraajien kimppuun hyökätään, heitä surmataan, hirtetään; linnat ja veroasemat poltetaan. Sitte jonkun ajan kuluttua lähettää kuningas, kardinali tai kuka kulloinkin hoitaa hallitusta, paikalle sotilasylivoiman, johon aatelismiehet koston- ja saaliinhimoisina yhtyvät. Jossakin syntyy taistelu; huonosti asestetut talonpoikaisjoukot hajotetaan enemmän tai vähemmän verisen ottelun jälkeen, ja sitte alkaa kapinallisten talonpoikien hirttäminen ja teilaaminen, heidän asumustensa polttaminen, heidän viljelystensä autioittaminen. Rauhotustyö on päättynyt, ja kaikki on taas levollista puolisen vuosisataa. —
Pelottavan talonpoikaiskapinan, vuoden 1358 jacquerien, jälkeen ei aina 16:nnelle vuosisadalle ollut mainittavampia levottomuuksia. Vasta taas Saksan suuren talonpoikaissodan aikana, joka käsitti Lotringinkin, alkoi uusi sarja talonpoikaislevottomuuksia, jotka suurimmaksi osaksi synnytti verotaakan sietämätön paino. Siten oli suolavero, kaikista veroista vihatuin, jolle vihantäyttämä talonpoikien mielikuvitus voi antaa vain louhikäärmeen muodon, vuonna 1548 syynä melkoiseen Guyennen maakunnassa syttyneeseen kapinaan. Kapinoitsijain lukumäärä oli tuota pikaa noussut 50,000; talonpoikaisjoukkoja retkeili maakunnassa; monet kaupungit, niiden joukossa Bordeaux, vallotettiin tai liittyivät ne vapaaehtoisesti liikkeeseen. Ylipäällikkö, joka sai tehtäväkseen kapinan tukahuttamisen, osotti koko suuruutensa. Bordeaux vallotettiin takaisin ja asukkaita surmattiin, talonpoikia hirtettiin sadottain, lyhyesti sanoen: käytettiin tavallista, ylen yksinkertaista perinpohjaista parannustapaa: muserrettiin kapinoitsijat ja tukahutettiin heidän valituksensa sietämättömästä verokuormasta heidän veriinsä. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, uskonsotien loputtua, kun taistelu molempien puolueiden välillä oli loppunut niiden toimeenpanemiin yleisiin rosvo- ja ryöstöretkiin, seuraa talonpoikaiskapina toistaan. 1586 nousevat kapinaan Ala-Normandian »gautierit» »luonnollisena aiheena se, että tahtovat puolustaa omaisuuttaan, vaimojaan ja lapsiaan sotaväen rosvousta ja raakuutta vastaan.» Onnistui voittaa tämä aatelismiehiä vastaan suunnattu liike Liigan puolelle. Petoksen uhrina joutui gautierien suurin joukko ansaan, jonka sille oli asettanut Montpensierin herttua, ja tuhottiin. Paremmin ei käynyt Bretagnen kapinoiville maalaisille, jotka samoin olivat yhtyneet maataan puolustaakseen. He surmasivat kaikki aatelismiehet, jotka joutuivat heidän käsiinsä, kuningasmieliset ja liigalaiset, kalvinilaiset ja katolilaiset. »Tämä raivo», sanoo Morice, muuan tämän kapinan historiankirjottajista, »oli yhteistä kaikille Ala-Bretagnen talonpojille, ja oli heidän aikeenaan vähemmän taistella harhaoppisia vastaan kuin hävittää aateli sukupuuttoon. Tämä oli sen luja päätös; ja jos he olisivat voittajina palanneet Carhaisista, olisivat he hyökänneet aateliskartanoitten kimppuun ja tappaneet kaikki aateliset, jotka olisivat kohdanneet. Vain tämä on tarpeen, sanoivat he, palauttaakseen koko maailmaan tasa-arvoisuuden, jonka pitäisi vallita ihmisten kesken.» Laajempi ja kauemman kestävä oli »croquantien» kapina, joka kolmen vuoden aikana, 1593–1595, piti Poitoun, Saintongen, Limousinin, Marchen, Péricordin ja Quercyn maakunnat kapinassa kuningasta ja aatelia vastaan. Kapinalliset antoivat julistuksen, jossa he vaativat kaikkia suopeamielisiä »käymään heidän kanssaan vastustamaan omien ja kuninkaansa vihollisten turmiollisia suunnitelmia, nimittäin apuverojenkeksijäin, varkaitten, veronottajien ja veroasiamiesten, heidän apulaistensa ja kannattajiensa, kynsiä ...» Sanat »Aux croquants» (= raukoille), joiden mukaan talonpoikia nimitettiin croquanteiksi, olivat kaikkialla merkkinä kehottamassa alkamaan hyökkäyksen kaikkien veronkantajien, aatelismiesten ja sotamiesten, tämän kansaa verisesti piinaavan triumviratin, kimppuun. Taistelu venyi pitkälliseksi. Sen merkityksen lausuvat sangen selvästi seuraavat sen julistuksen sanat, jonka aateli puolestaan antoi: »Talonpojat, pyrkiessään pääsemään jumalan säätämästä alamaisuudesta, nousivat kaikkea jumalallista ja inhimillistä oikeutta vastaan. Heidän tarkotuksenaan on kumota uskonto siten, että eivät enään maksa jumalanpalvelusta varten maailman alusta säädettyinä olleita kymmenyksiä, — ja aikovat kumota yksinvallan ja perustaa sveitsiläisten esimerkin mukaisen kansanvallan ...» Pyrkimys saada maakunnat itsenäisiksi on merkitsevänä vielä muissakin kapinoissa. Me näemme myöhemmin, että talonpojat rupeavat yhteyteen kuninkaan ulkonaisten vihollisten, Espanian ja Hollannin, kanssa, ja että muisto siitä, että Bretagne ja muut luoteiset maakunnat kerran olivat olleet yhdistettyinä Englantiin, herättää sikäläisissä talonpojissa ajatuksen asettua tämän maan suojaan. Kuninkaallisten joukkojen onnistui kukistaa »croquantien» kapina Limousinissä ja Saintongessa. Perigordissa teki 40,000-miehinen talonpoikaisjoukko niin kovaa vastarintaa, että hallitus piti parempana tehdä sen kanssa sopimuksen ja antaa talonpojille anteeksi taillerästit, joita kumminkaan ei olisi voitu periä. Neljäkymmentä vuotta vallitsi nyt rauha näissä maakunnissa, kunnes taas vuosille 1636 ja 1637 mennen oli kokoontunut tarpeeksi polttoainetta, jotta kytevä tuli voi leimahtaa kirkkaaksi liekiksi. Tällä kertaa saivat Saintongen, Guyennen, Angoumoisin ia Poitoun maakuntien kapinoivat talonpojat joksikin aikaa kannattajia espanialaisista. Mutta kun kapina alkoi levitä kaupunkeihin, lähetti Richelieu paikalle sotamiehiään Lavaletten herttuan johtamina; tämä hyökkäsi espanialaisten pulaan jättämien talonpoikien kimppuun ja hävitti epätoivoisen vastarinnan jälkeen heidän joukkonsa. »Johtajat hirtettiin ja tämä sikiöjoukko kokonaan surmattiin.» Se tapahtui 1636; mutta jo seuraavana vuonna antoivat Normandian säädyt kuninkaalle kirjelmän, jossa kuvasivat maakunnan hirvittävää tilaa: maa sotilaiden ja veronkantajien autioittamana, vankilat täynnä suolaverojen uhreja, kylät jätettyinä, väestö harhailemassa metsissä tai muuttuneina rosvoiksi. Myöskin Rouenin parlamentti ja kaupunginviranomaiset rupesivat talonpoikien puolelle veronkantajia vastaan, ja niin nousivat sitte joka taholla kaupunkien viranomaisten ja porvariston tukemina talonpojat vielä kerran ja kehottivat julistuksissa »nousemaan puolustamaan ja vapauttamaan sissisoturien ja veronkantajien sortama isänmaa.» He antoivat johtajalleen nimen Jean-va-nu-pieds (Jaakko Paljasjalka), järjestivät taisteluvoimansa ja valmistautuivat ryhtymään maakuntakaupunkien vallotukseen. Richelieu päätti nyt ryhtyä tarmokkaasti rauhottamaan maata. Hän hajotti ensinnäkin Rouenin parlamentin, joka oli uskaltanut häntä vastustaa, erotti virasta maakunnan ylikäskynhaltijan, joka oli osottanut suosivansa talonpoikien asiaa, samoin kuin myöskin Rouenin pormestarin ja neuvoston ja lähetti maakuntaan 4,000 vierasta sotamiestä, jotka näyttivät voivan olla vähemmän sääliväisiä. »Aateliston kukka» liittyi lukuisasti tähän murha-, ryöstö- ja rosvojoukkueeseen. Asia sai kaikkien näiden talonpoikaiskapinat tavallisen lopun. »Vangitut hirtettiin ja roskajoukko hajotettiin», sanoo Montglat muistelmissaan.
Tulemme Ludvig XIV:nnen aikakaudelle ja suoriudumme nopeasti Ranskan talonpojan historiasta Colbertin hallitusaikana, esittääksemme sitte laajemmin pelottavaa rappiotilaa »kuningas Auringon» viimeisenä kolmenakymmenenä vuonna. Ei edes vielä nykyäänkään ole kokonaan unohtunut Martinin ja elementin niin loistavasti kumoama taru siitä, että Colbert olisi ollut vihamielinen tai välinpitämätön maanviljelysasioita kohtaan, vaikka jo silmäyksenkin hänen kirjevaihtoonsa intendantien kanssa pitäisi riittää vakuuttamaan vastakkaisesta. Tosiasiassa täytyy Colbertin hallintokauden ensimäisten kymmenen vuoden yleensä sanoa olleen nopean, melkein verrattoman, edistyksen aikaa maanviljelyksen ja maalaistuotannon alalla, mikä suuressa määrin täytyy lukea ministerin suunnitelmallisen toimekkuuden asiaksi. Hän alotti työnsä laajalti lakkauttamalla verovapausoikeuksia. V. 1663 taillesta annetulla säädöksellä ja vuoden 1664 syyskuun julistuksella peruutettiin kaikki aateliskirjat, jotka oli annettu vuoden 1634:n jälkeen, ja puhdistettiin siten maa »näistä syöpäläisistä, jotka lakkaamatta olivat sitä kalvaneet» — sellaisen nimen antoi hän aateluus- ja verovapaushimoiselle porvaristolle. Mikäli mahdollista koetti hän helpottaa taillenkannon kovuutta, kumminkaan yrittämättä perinpohjin muuttaa koko kantotapaa. Tärkeämpää merkitykseltä oli se, että talonpoikaisyhdyskunnat vapautettiin niitä painavista veloista ja palautettiin niille aatelin niiltä oikeudenvastaisesti ja väkivalloin ryöstämät yhteismaat ja -niityt ja suojattiin karjanhoitoa kieltämällä verorästeistä ottamasta takavarikkoon ja myymästä talonpoikien karjaa. Järkähtämättömällä tarmokkuudella vastusti Colbert yleisistä varoista harjotettua varkautta ja tilusherrojen mielivaltaisuuksia. Yleensä todistaa kokonainen sarja julistuksia, muistokirjotelmia, kokeita, miten päämäärästääntietoinen feudalilaitoksen ja erittäin sen maaseudulla voimassa olevan vallan vastustaja hän oli. Siten teki hän tehottomiksi ne tilustenlahjotukset, joita oli tehty luostareille, joiden käsiin kokoontui yhä kasvava määrä maaomaisuutta; hän suunnittelutti uuden lakikirjan, jossa muun muassa oikeussäännöksillä esitettiin kokonaan lakkautettavaksi kaikki henkilökohtainen sekä asiallinen maaorjuus ja pakollisesti kuoletettavaksi tilusherroille olevat verorästit; hän loi uuden hypotekioikeuden, jossa johtavana ajatuksena oli vapauttaa maaomaisuus feudalisuuden kahleista ja antaa sille tavaran luonne. Hänen huolenpitonsa talonpoikien maaomaisuudesta esiintyy yhtä selvästi siinä, että hän järjesti ankaroilla määräyksillä metsästyksen ja antoi »kyyhkyslakkoja» koskevia julistuksia. Rikkaat roturierit olivat nimittäin Provencessa ottaneet itselleen oikeuden harjottaa aatelisherrojen tapaan kyyhkyshoitoa, ja lukemattomista kyyhkysparvista oli tullut kamala maanvaiva, joka vallankin koski talonpoikaa. Colbert vastusti tätä pyrkimystä mitä pontevimmin, mutta ei siitä syystä — sen todistaa hänen pitkä kirjevaihtonsa maakunnan intendantin kanssa — että roturierit olivat anastaneet aatelin etuoikeuksia, vaan siitä syystä että tämän suurherrain mielivallan vallitessa yhteishyvä, vallankin talonpoikaisväestön, sai tavattomasti kärsiä. Ehdoton menestys oli tämän monipuolisen toiminnan hedelmänä. Huolimatta muutamista huonoista vuosista lisääntyi talonpoikien hyvinvointi nopeasti. Kuusikymmenluvun loppupuolelle mennessä oli karjan lukumäärä niin kasvanut, että koko huomattava maahantuoti ulkomailta oli täydelleen lakannut ja sensijaan alettu vähän viedäkin karjaa maasta. Ja paras todistus: talonpojat alkoivat taas vähitellen ostaa takaisin fronden aikana menettämiään maita. Sellainen oli talonpoikaisväestön tila Colbertin hallintokauden ensimäisen vuosikymmenen lopulla, jonka kestäessä hän oli ollut Ranskan hallinnon rajattomana herrana. Pääasiassa määräsi hänen toimintansa talonpoikaisväestön hyväksi kaksi syytä. Ensinnäkin oli tarkotuksena finanssipolitikaa silmälläpitäen tehdä kuningaskunnan tärkein veronmaksaja, talonpoika, myöskin veronmaksukykyiseksi, pitää hengissä kana, joka muni kultamunia; suuri määrä hänen julistuksiaan tarkottaa tätä. Mutta Colbert oli samalla kehittyvän nykyaikaisen teollisuuden asianajaja, edusti uutta yrittäjien, suurkauppiasten j. m. s. luokkaa, jonka edut olivat mitä jyrkimmässä ristiriidassa vanhan aatelin etujen kanssa. Taistelussa, jota hän sen luokan etujen ajamiseksi kävi aatelia ja koko feudalista yhteiskuntajärjestelmää vastaan, näki hän maaorjuuden taakasta vapautetussa talonpojassa, suurherrojen vanhassa vihollisessa, itsellään olevan tärkeän ja lujan tuen. Mutta kuusikymmenluvun alussa alkoi Colbertin ja Louvoisin välillä taistelu yksinvallasta, josta taistelusta viimeksimainittu suoriutui voittajana. Tämä osasi johtaa Ludvig XIV:nnen, taitavasti käyttämällä hyväkseen hänen hallitsijasuuruudenhulluuttaan, sotapolitikan uralle, joka hävitti Colbertin vaivalloisen työn, mutta laski perustan Louvoisin kaikkivallalle. Samalla pääsi vähitellen vallalle Colbertin kuolemaansa asti väsymättä vastustama, hänen kykenemättömien seuraajiensa aikana sitte nopeasti edistyvä Ranskan rappeutuminen. Jo 1673 näki Colbert olevansa pakotettu korottamaan taillea, suolaveroja, tulleja, lyhyesti sanoen, turvautumaan kaikenlaisiin valtiorahaston kartuttamiskeinoihin ja seuraavana vuonna toistamaan saman pelin. Taille, jonka alentamiseksi hän oli niin kauan tehnyt työtä,[2] kasvoi näinä kahtena vuonna 33 miljoonasta 41 miljoonaan, ja rahapula pakotti ottamaan käytäntöön Mazarinin käyttämät, sittemmin poistetut leimamaksuverot. Ei ole ihme, että tämä niin nopeasti kasvava verotaakka jo 1675 johti pelottavaan kapinaan Bretagnessa, jossa eivät vain talonpojat vaan monien kaupunkien porvaristokin nousi hallitusta vastaan. Siellä oli leimavero eri ottein taas pantu käytäntöön, vaikka säädyt vuotta ennen olivat sen korvanneet kaksinkertaisella »vapaalla lahjalla»; tupakka- ja suolaverot oli korotettu ja vanhat feudaliset maaomaisuudensiirtomaksut taas otettu käytäntöön. Samalla kannettiin mitä ankarimmalla tavalla kaikki maksut, jotka tapaoikeuden nojalla rasittivat talonpoikaa. Vanhoja yhä uudistuvia kärsimyksiä vastasi kapinallisten vanha taisteluhuuto. Liikkeen luonnollisena päämääränä oli ravistaa niskoiltaan aatelin ja verojen ies ja vapautua suorituksista, joita talonpojalta kiristettiin.
»Talonpojan lakikirjassa» vaadittiin työn vapauttamista ja vuokramaksujen vakauttamista. Poiton, Bordelais, vieläpä Dauphinékin liittyivät kapinaan. Kuten enemmän kuin sata vuotta aikasemmin, niin oli Bordeaux nytkin liikkeen keskuksena, jostakäsin ruvettiin hollantilaisten kanssa neuvotteluihin avunsaamiseksi. Ludvig XIV:s, jolle ulkomaiset sodat toisaalla antoivat puuhaa, näki olevansa pakotettu neuvotteluihin, jopa yleisen anteeksiannon julistamiseenkin, mikä kumminkaan ei tuottanut tuloksia, kun häntä hyvällä syyllä epäiltiin. Mutta kapinalta puuttui kumminkin yhtähyvin sisäistä voimaa kuin päämäärääkin, sillä huolimatta ulkovaltojen kanssa pidetyistä neuvotteluista ei maakuntien itsenäisyyttä voi sellaiseksi sanoa. Siten voi kuningas vain voittaa odottamisella, johon hän oli pakotettu. Heti kun ulkomainen sota teki hänelle mahdolliseksi olla ilman suurempia joukkomääriä, lähetti hän ne kapinallisiin maakuntiin ja tuhosi lyhyessä ajassa kapinalliset joukot. Voittoa seurasivat sitte nuo liiankin tunnetut kohtaukset.
Colbertin kuolemasta alkaa aikakausi, jota Voltaire niin lyhyesti ja sattuvasti on kuvannut lauseella: »Ihmiset kuolivat nälkään 'Te Deumin' sävelten kaikuessa!» »Ihmiset» oli rahvaan suuri joukko, ensi sijassa talonpoika. Tämä oli Via dolorosallaan Ludvig XIV:nnen kunniakkaan hallituksen kahtenakymmenenä viimeisenä vuonna saapunut hirvittävimmälle asemalle, ristiinnaulitsemiskuoleman asemalle. Nymwegenin rauhan jälkeen oli Colbert vielä neljä vuotta turhaan taistellut tulojen keskeymätöntä pienenemistä ja menojen yhtä keskeymätöntä nousemista vastaan; kuningas torjui kaikki kehotukset säästäväisyyteen sanoen: »Minun menoni ovat kaikki välttämättömiä!» Colbertin seuraajat luopuivat vähitellen kokonaan hänen noudattamastaan politikasta. Mitä huonoimmat rahainhoitotoimet, uusien virkojen ja aateliskirjojen järjestäminen ja myyminen, rahanhuononnukset j. m. s. seurasivat toistaan neuvottomien rahaministerien ainoina keinoina. Jo v. 1685, kun taillea oli lisätty 1/11:lla ja luotu epälukuinen määrä uusia, hoitajalleen verovapauden tuottavia virkoja, rupesi maalaisväestö taas joukkokerjuuseen, kuten fronden ja fouquetin aikoina. Vaikeat tappiot, joita tekopyhä uskonnollinen politika ja hugenottien, Ranskan teollisen ahkeruuden edustajien, maastamuutto tuottivat maan hyvinvoinnille, vaikuttivat taas vuorostaan kovin painavasti maanviljelykseen. Lisäksi tuli se, että kuninkaan ijän lisääntyessä aateli yhä enemmän vallotti takaisin jo osaksi kadottamansa vallan, ja määrääväksi tuli taasen vanhan käytön pyhittämä talonpoikaispolitika, joka perustui sille ajatukselle, että talonpoika tulisi tuhota pitääkseen hänet opinhaluisena ja alamaisena. Ludvig XIV:nnen syvin vakaumus oli aina ollut se, että jumala oli määrännyt työtätekevät luokat, vallankin talonpoikaisväestön, maaorjina palvelemaan muita luokkia, se on aatelia ja papistoa. Rajaton yksinvalta, joka taistelussa läänityslaitosoloja vastaan aina oli nojannut porvariston kohoamaan pyrkiviin luokkiin, joiden loistavin aika Ludvig XIV:nnen hallituskaudella samoin oli riippunut juuri tästä Colbertin sitkeästi noudattamasta politikasta, oli unohtanut menneisyytensä: sensijaan että olisi jatkanut taisteluaan etuoikeuksia vastaan, luo se tuhlailevin käsin lukemattomia uusia, vahvistaa niiden molempien luokkien voimaa, joiden hillitön riistäminen suureksi osaksi sitte tuottaa sen häviön, ja käyttää rajattoman nylkemisensä välikappaleena nykyaikaisen keskitetyn valtion koko tavatonta koneistoa. Tämä vähäinen määrä ihmisiä, joiden rikkaus lakkaamatta kasvaa koko maan kustannuksella, täydentää maanviljelyksen häviön, se kun mielettömästi haaskaa talonpojilta kiskomansa summat, milloinkaan ajattelematta käyttää osaa niistä viljelysparannuksiin. Kiskominen ja kurjuus synnyttävät toistaan. Pyritään näyttämään köyhältä välttääkseen joutumasta saaliinhimoisten veronkiskurien käsiin, ja voidakseen näyttää köyhältä, tehtiin vain niin paljon työtä että se juuri riitti mitä kurjimman ylläpidon hankkimiseen. Toiselta puolen johtaa teeskennelty tai todellinen kurjuus veronvuokraajat siihen, että he kootessaan eri veroja käyttävät kaikkia kiristyskeinoja, jollain tavoin pusertaakseen talonpoikien kurjuudesta tarpeelliset summat. Siten saatettiin maanviljelijä joka tavalla, mielettömimmälläkin, jos se vaan tuotti hetkellisen tuloksen, kerrassaan rappiotilaan: jos hän oli maanomistaja, joutui hän suoraan perikatoon; jos hän oli maanvuokraaja, ei hänellä yhä kasvavien verojen vuoksi vuokra-ajan lopulla ollut mitään voittoa säästössä; jos hän oli puolivuokraaja, vietiin hänen luonnontulonsa; jos hän oli päivätyöläinen, vei hänet häviöön työnpuute. Miten mieletön finanssipolitika oli suhteessaan talonpoikaisväestöön, siitä vain muutamia esimerkkejä. Voidakseen saada leimamaksuista enemmän rahaa, kiellettiin tekemästä pitempiä kuin yhdeksän vuoden vuokrasopimuksia, s. o. kiellettiin vuokramiehiä vakiintumasta vuokramaalleen ja kohottamasta viljelysparannuksilla maan puhdasta tuloa. Sitävastoin kumottiin taas Colbertin määräys, joka kielsi verorästeistä myymästä karjaa ja maanviljelyskaluja, ja jätettiin talonpoika käsistä ja jaloista sidottuna veronkantajien mielivaltaan, jotka sitte hajottivat hänen mökkinsä myydäkseen siitä puuaineen ja raudan. Sen tekosyyn nojalla, että maalaispapit siviiliregisteriä pitäessään eivät tarkoin noudattaneet lain määräyksiä, perustettiin uusia virkoja, joiden hoitajain tehtävänä oli pitää luetteloja kastamisista, vihkimisistä ja hautauksista, ja määrättiin niistä tarpeelliset palkkiot. Vähemmästä kuin 400,000 livrestä myytiin ne sitte eräälle yhtiölle, niin että »koko kuningaskunnassa nähtiin kantomiesten epäpyhin käsin kajoavan sakramentteihinkin.» Périgordissa ja Quercissa kastoivat senvuoksi talonpojat, päästäkseen veroa suorittamasta, lapsensa itse ja menivät naimisiin kaikitta muodollisuuksitta. Kun veroja kiskova yhtiö alkoi vainota heitä, ryhtyivät he vastarintaan ja kapina puhkesi. Talonpoikaisjoukkoja retkeili maassa, ne pakottivat useat aatelismiehet asettumaan johtajiksi, ja vallottivat Cahorsin kaupungin. Valtioneuvosto pysyi kuurona verovirkamiesten valituksille ja kieltäytyi sekaantumasta asiaan, vaikka oli saanut vuokrasumman; mutta ei myöskään peruuttanut määräyksiään.
Taas näkee talonpoika, voidakseen maksaa veronsa ja velkansa, olevansa pakotettu luopumaan maaomaisuudestaan, ja vajoo palkkatyöläisen tai puolivuokraajan asemaan. Vaubanin ja Boisguillebertin teoksissa näemme hänet vain aputyömiehenä ja arentilaisena, joiden työtä suurvuokraajat riistävät. Molemmat mainitsevat vielä talonpoikien omaisuudenkadottamisen seurauksena viljellyn maa-alan ja sadon tavattoman vähenemisen.
Tämän finanssipolitikan aiheuttivat välittömästi ne tavattomat menot, joita valtiorahastolla oli alituisten sotien vuoksi. Vuodesta 1689 vuoteen 1697 liittolaissota, v. 1701 — 1714 Espanian perintösota, tämän kanssa yhtäaikaisena 1702–1705 kamisardeja[3] vastaan käyty sota, joka päättyi kamalaan Languedocin hävittämiseen. Vuosina 1692 ja 1693 saatiin tavattoman huono sato, senvuoksi määrättiin 1695 henkilövero. Vuosina 1693 ja 1694 raivosi Alengonissa kamala nälänhätä, niin että väestö vallan melkoisesti väheni. Vuodesta 1691 alkaen oli Limousinissa vallinnut tavaton hätä; viljan, viiniköynnökset, kastaniapuut oli halla turmellut, asukkaat myivät karjansa ja huonekalunsa pelastuakseen nälkäkuolemasta. Tammikuussa 1692 laski tämän maakunnan intendanti siellä olevan enemmän kuin 70,000 henkilöä, joiden oli pakko kerjätä. Kun nälänhätää jatkui, kuoli seuraavana vuonna melkein kolmasosa väestöstä: 1694 eli maalaisväestö monin seuduin leivästä, joka oli valmistettu jauhetuista viinirypäleenkivistä ja saniaisenjuurista. 1698 oli Flanderin väestö supistunut kymmenenteenosaansa alkuperäisestä; siitä eli viidesosa almuilla. 1709 alkoi liittoutuneitten hyökkäys Ranskaan ja samalla rupesi vihamies ja ystävä ryöstämään maakuntia. Palkkaa saamaton Ranskan armeija eli työstämällä ja rosvoamalla. 2 — 300-miehisissä joukkueissa retkeilivät sotamiehet Normandiassa, Picardiassa, Anjoussa, Orleanaisissa, ja myivät julkisesti suolaa, jonka olivat ryöstäneet kuninkaallisista suolavarastoista. Ankara talvi, kauankestävä kuivuus, tulvat, kaikki vaivat rasittavat yhdessä maata Ludvig XIV:nnen hallituskauden viimeisinä vuosina. Talvi 1709 oli tavattoman ankara. Provence menetti oranssi- ja öljypuunsa; viiniköynnös kuoli kaikkialla; talvikylvöt paleltuivat. Epätoivoinen talonpoika kylvi ohraa, vaikka poliisi koetti häntä siitä estää, ja pelasti ohrasadollaan maan hirvittävästä nälänhädästä. Monin paikoin jauhettiin pieneksi vehkajuuria, juolavehnää ja puunkuorta ja leivottiin siitä jonkunlaista leipää; toisin paikoin söi talonpoika, myytyään sen vähän, minkä oli saanut satoa, voidakseen maksaa veronsa, ruohoa, jota jo kauan sitte syödyt elukat eivät enään voineet kiistää häneltä. Talven perästä tuli nälänhätä, talven ja nälänhädän perästä tulvat, jotka varsinkin Loiren laaksossa nostivat hädän huimaavaksi; ja täydeksi saattoi hädän mitan vielä valtiokoneiston tukemana harjotettu viljankoronkiskonta. Koko Ranska oli nälkään kuolemassa; suuret maa-alueet olivat autioina, laajat viljelmät tyhjinä, niin että. 11 p:nä kesäkuuta 1709, tammikuussa ja lokakuussa 1713, 16 p:nä tammikuuta 1714 ja 6 p:nä joulukuuta 1717 annetuilla julistuksilla jokainen talonpoika sai luvan kokonaan omaksi ja yksinomaiseksi hyödykseen viljellä entisen omistajan kuoleman, paon tai häviön vuoksi viljelemättömiksi jääneitä maa-alueita.
Olemme onnellisia omistaaksemme suuren määrän kuvauksia Ranskan tilasta yleensä ja Ranskan talonpoikaisväestön tilasta erittäin 17:nnen vuosisadan lopulla ja 18:nnen vuosisadan alkupuolella; näiden kertomusten runsaista aarteista otamme muutamia, ne julkaisemalla lopettaaksemme lyhyen Ranskan talonpojan historiamme. Paitsi riippumattomien kirjailijain teoksia, jotka kirjailijat, kuten Vauban ja Boisguillebert, eivät ollenkaan olleet yksinvallan vihollisia, mainitsemme erikoisesti vielä intendantien, Bourgognen herttuan kehotuksesta valtakunnan maakunnista antamat kertomukset, jotka, huolimatta siitä että niitä ei suinkaan ole maalattu kovin harmaalla värillä vaan pikemmin kaunistellen, paljastavat kamalan kuvan.
»Olen kovin hyvin huomannut», sanoo Vauban, »että viime aikana melkein kymmenesosa kansasta on joutunut kerjuusauvan varaan ja tosiasiallisesti kerjää; että muista yhdeksästä kymmenesosasta viisi ei kykene noita edellisiä almuilla turvaamaan, kun he itse ovat melkein samassa tilassa; että neljästä muusta osasta, jotka vielä jäävät jäljelle, kolmen käy hyvin huonosti, ja että rasituksena on ylenmäärin velkoja ja oikeusjuttuja.» Suurimmassa häviötilassa ja kurjuudessa on luonnollisesti rahvas, vaikka se lukumääräänsä ja suorittamiinsa todellisiin palveluksiin nähden on väestön tärkein osa. Se kantaa kaikki rasitukset ja on aina kärsinyt eninten ja kärsii vieläkin eninten. — Samantapaisen kuvan Ranskan ja varsinkin sen talonpoikaisväestön toivottomasta tilasta kuin Vauban, antoi jo 1690 Jurieu kirjassaan Les soupirs de la France esclave qui aspire après la liberté» (»Vapauteen pyrkivän orjuutetun Ranskan huokaukset»). Kolmea vuotta myöhemmin saa Ludvig XIV:s nimettömän, Cambrain arkkipiispa Fénélonin kirjottamaksi väitetyn kirjeen, jossa, luonnollisesti tuloksetta, annetaan kuninkaalle todellinen kuva hänen kansansa tilasta. »Teidän kansanne kuolee nälkään; viljelys on melkein hävinnyt laajoilta maa-aloilta; kaupunkien ja maaseudun väkiluku hupenee ... Koko Ranska on tavaton autioitettu sairaala, jossa ei ole elintarpeita; kansa, joka Teitä (kuningasta) on niin kovin rakastanut, alkaa menettää ystävyytensä, luottamuksensa, jopa kunnioituksensa Teitä kohtaan. Kansanliikkeet, jotka kauan ovat olleet tuntemattomia, alkavat tulla tavallisiksi ... Te olette nyt joutunut siihen surkuteltavaan, äärimäiseen asemaan, että Teidän täytyy joko antaa rankaisematta nousta kapinaan tai joukottain surmatuttaa kansaanne, jonka olette saattanut epätoivoon ja ... jota joka päivä joukottain kuolee nälkätauteihin.» Niin tavattomilta kuin nämä sanat kuuluvatkin, niin vähän voivat ne ja intendantien kertomukset pidättää hallitsijasuuruudenhulluuden valtaamaa kuningasta uusista sodista. Olisi helppo asia tässä esittää sellaisia talonpoikien kurjuuden kuvauksia Boulainvilliersin nidoksissa meille säilyneistä kertomuksista, mutta muutamat otteet riittäkööt tässä. »Talonpoika, kalpea, musta ja melkein aina likainen, työteliäs ja säästäväinen, elää nisulla tai rukiilla sekotetulla ohralla tai tattarilla. Hän juo vettä, jopa viininviljelykselläkin elävät talonpojat sekottavat viiniinsä vettä. Hän nukkuu yhdessä karjansa kanssa käyttääkseen hyväkseen sen lämpöä.» ... »Ei ole mitään villiä enemmän muistuttavaa kuin tämä maalaisväestö. Usein näkee maalaisväestön joukkoja istuvan keskellä kynnettyä peltoa, aina kaukana tiestä ja piirissä istuen; mutta kohta kun lähestyy heitä, hajoo joukko heti.» Sattuvimmin kertoo näistä aroista, eläimenlaisista talonpoikais-olioista La Bruyère kirjassaan »Caractères» (»Luonteita»). »Näkee», sanoo hän siinä, »villejä eläimiä, miespuolisia ja naispuolisia, kaikkialla maassa, mustia, vaaleita ja kokonaan auringon polttamia; kiintyneitä maahan, jota ne voittamattoman itsepintaisesti muokkaavat; niillä on jonkinlainen äänteellinen ääni ja kun ne kohoavat seisomaan, näkee että niillä on ihmisenlainen naama — ja itse asiassa ovat ne ihmisiä; yöksi vetäytyvät he koloihinsa, joissa syövät mustaa leipää, vettä ja juuria; he säästävät muilta ihmisiltä kylvämisen, työnteon ja kokoamisen vaivan saadaksensa elantonsa ja ansaitsisivat he senvuoksi saada leipää, jota ovat kylväneet.»
Olen jo toisessa kohdin maininnut sen syvän kuilun, joka vähitellen muodostui talonpoikaissäädyn ja väestön muitten osien välille ja joka vuosisata vuosisadalta syveni. Ainoa luokka, mikä oli jonkinlaisena yhdyssiteenä kummankin välillä, maalaispapisto, oli tuomittu voimattomaksi ja oli, sensijaan että se olisi älyllisesti ja siveellisesti kohottanut talonpoikaisväestöä, itse vajonnut sen tasolle ja samalla tullut yhtä eristetyksi. Anna Itävaltalaisen sijaishallituksen ja fronden ajalla oli ollut tuhoisa vaikutus senkin tilaan. Karkotettuina asunnoistaan muuttuivat hengenmiehet kulkureiksi, jotka kerjäten ja ryöstäen risteilivät maata ja, pelastuakseen kuolemasta maanteille nälkään, tekivät urkkijanpalvelusta kaikille puolueille ja ilmiantoivat kaikkien asioita samalla tavalla. Kirkollisten viranomaisten julistuksista ei ollut mitään tulosta. Pappissäädyn kunnioittaminen katosi siihen määrään, että pidettiin loukkauksena nimittää arvokkaammassa asemassa olevaa hengenmiestä papiksi. Juopottelu ja epäsiveellisyys olivat tavattomaan turmelukseen vajonneiden alempien hengenmiesten mielitoimia. Tässä kehityksessä ei itsessään ollut mitään tavatonta, se oli luonnollinen seuraus jo kauan noudatetusta kirkkopolitikasta, jonka oleellisena piirteenä oli aatelin herruus. Senjälkeen kun korkeampiin hengellisiin virkoihin pääsemisen ehdoksi oli asetettu aatelinen syntyperä ja samalla papiston piirissä erotettu riistäjiä ja riistettyjä, etuoikeutettuja ja sorrettuja, olivat kylät joutuneet alemman, useimmiten talonpoikaista syntyperää olevan papiston perintöosaksi. Useimmissa tapauksissa kuuluivat papinviran tulot jollekin korkea-arvoiselle hengenmiehelle, joka luovutti niistä osan, mikä juuri riitti turvaamaan nälkäkuolemalta, maalaispapille. Sorrettuina, riistettyinä, huonopalkkaisina, seurustelussa talonpoikien kanssa raaistuneina ja rappiolle joutuneina olivat maalaispapit piispojensa alamaisia orjia; kirkon omaisuuden tavattomat rikkaudet virtasivat piispojen taskuihin. »Papit ovat piispojensa orjia. Ei ole mitään niin kurjaa, niin epäkelpoa, niin poljettua kuin alempi papisto. Samalla kun piispa on suurherra ja kuluttaa julkean määrän varoja koiriin, hevosiin, huonekaluihin, palvelijoihin, ajokaluihin, ylelliseen ruokailuun, ei heidän hiippakuntansa papeilla ole millä ostaisivat papinkauhtanansa. Piispat kohtelevat pappejaan kuin tallirenkejä», sanotaan yllämainitussa Jurieun kirjassa. Tämän alemman papiston orjanaseman saattoi täydelliseksi Ludvig XVI:nnen julistus, jossa selitettiin: piispa panee viralta, karkottaa, kiroo papin milloin haluaa, tahtonsa ja mielensä mukaan — »sillä se on meidän tahtomme».
Luonnollista on, että papit tällaisen järjestelmän vallitessa olivat nöyräniskaisia. Mutta oli rohkeitakin, jotka uskalsivat esiintyä väärinkäytöksiä vastaan. Esiintymiseltään ei ollut rohkeimpia se maalaiskirkkoherra, jonka kommunismiin nyt tulemme lähemmin tutustumaan, mutta ajatuksen uskaliaisuuteen nähden oli hän epäilemättä ensimäisiä.
[1] Roturiereja ovat kaikki ne, jotka eivät ole aatelisia.
[2] Se laski 42,028,096 livrestä vuonna 1661 33,845,797 livreen vuonna 1671 eikä noussut Hollantia vastaan käydyn sodankaan aikana milloinkaan yli 40 miljoonan.
[3] Kamisardeiksi sanottiin reformerattua uskoa tunnustavia Cevennien asukkaita, kun heillä kapinansa aikana yleensä oli pukuna paitamainen puku, kamisadi.