Olemme jo edellisessä nähneet, että kapitalistisen tavaratuotannon ehtona on työntekijän erottaminen tuotannonvälineistä. Kapitalistisessa suurliikkeessä on toisella puolella kapitalisti, joka omistaa tuotannonvälikappaleet, mutta ei ota osaa tuotantoon; toisella puolella taas palkkatyöläiset, proletaarit, jotka eivät omista mitään muuta kuin työvoimansa, minkä he myyvät elääkseen. Heidän työnsä yksin luo suurliikkeen tuotteet.
Alussa tarvitsi kapitali, kuten olemme nähneet, väkivaltaista apua, ennenkuin se voi hankkia tarvettaan vastaavan köyhälistömäärän. Nykyjään ei tätä apua enää tarvita. Suurliikkeen etevämmyys pieneen verraten kykenee nykyjään loukkaamatta yksityisomistuksen lakeja, jopa juuri näiden perustuksella, vuosittain riistämään ja heittämään kadulle niin monta talonpoikaa ja käsityöläistä, että heidän lukumääränsä sekä jo »vapautetun» köyhälistön jälkeläiset riittävät ylenpalttisesti tyydyttämään kapitalistien tuoreen ihmislihan tarvetta.
Köyhälistön lukumäärä kasvaa niin lakkaamattoman nopeasti ja on niin ilmeinen tosiasia, etteivät edes nekään voi olla sitä myöntämättä, jotka koettavat saada meitä uskomaan, että yhteiskunta on vielä samoilla perusteilla, kuin yli sata vuotta sitten, ja jotka osottavat meille pikkutuotannon tulevaisuuden mitä toivorikkaimmassa valossa.
Samoin kuin kapitalistinen suurtuotanto on tuotannon alalla tullut vallitsevaksi liikemuodoksi, samoin ovat palkkatyöläiset — etupäässä teollisuusalojen palkkatyöläiset — tulleet valtiossa ja yhteiskunnassa ensi sijalle työtätekevien luokkien joukossa. Tämä sija oli vielä neljäsataa vuotta sitte talonpojilla, sata vuotta sitte pikkuporvareilla.
Köyhälistö on nykyjään sivistysmaissa vahvin luokka; heidän tilansa ja katsantokantansa alkaa yhä enemmän määrätä muidenkin työtätekeväin luokkain elämää ja ajatuksia. Ja tämä merkitsee täydellistä mullistusta kansan suurten joukkojen tavaksi tulleissa elantosuhteissa ja ajatustavassa. Sillä köyhälistön, nimittäin teollisuusköyhälistön (ja kapitalistinen tuotantotapa muuttaa maataloudenkin teollisuudeksi) olot eroavat tykkänään aikaisempain työväenkerrosten oloista.
Jos talonpoika tai käsityöläinen on tuotannonvälikappaleittensa vapaa omistaja, kuuluu myöskin hänen työnsä koko tulos hänelle. Köyhälistöläisen työn tulos ei sitävastoin kuulu hänelle, vaan kapitalistille, joka ostaa hänen työvoimansa ja omistaa tarpeelliset tuotannonvälikappaleet. Kapitalisti tosin maksaa köyhälistön työvoimasta, mutta heidän palkkansa arvo ei suinkaan ole sama kuin heidän tuotteittensa arvo.
Kun teollisuutta harjoittava kapitalisti ostaa työvoimaksi kutsuttua tavaraa, niin tekee hän tämän luonnollisesti ainoastaan siinä tarkoituksessa, että hän aikoo käyttää sitä voittoa tuottavalla tavalla. Me olemme nähneet, että määrätyn työnpaljouden käyttäminen synnyttää määrätyn arvon. Kuta enemmän työntekijä saa valmiiksi, sitä suuremmaksi tulee — muutoin samanlaisten olojen vallitessa — hänen luomansa arvo. Jos teollisuutta harjoittava kapitalisti antaisi vuokraamansa palkkatyöläisen työskennellä ainoastaan niin kauan, että tämän synnyttämä arvo olisi yhtä suuri, kuin hänen palkkansa arvo, niin ei työnantaja saisi mitään voittoa. Mutta vaikka hän yleensä tahtookin mielellään näytellä puutetta kärsivän ihmiskunnan hyväntekijän osaa, vaatii kapitaali aina voittoa, ja tälle vaatimukselle eivät kapitalistin korvat ole kuurot. Kuta kauemmin työntekijä raataa kapitaalin palveluksessa yli sen ajan, joka on tarpeen hänen palkka-arvonsa luomiseen, sitä suurempi on koko hänen tuotantonsa arvon ja hänen palkkansa arvon välinen ero, sitä suurempi on yliarvo, kuten tätä eroa kutsutaan, sitä suurempi työntekijän riistäminen. Tätä rajottaa ainoastaan riistetyn uupuminen ja — hänen vastustuskykynsä riistäjää vastaan.
Tuotannonvälineiden yksityisomistus merkitsee siis köyhälistölle jo alunpitäen aivan toista, kun käsityöläiselle ja talonpojalle. Jälkimäisille se oli alkujaan keino, joka turvasi heille täyden tuotteittensa omistusoikeuden, köyhälistölle se ei ole koskaan ollut eikä tule olemaankaan muuta kuin välikappale heidän riistämisessään, heidän luomansa ylivoiton pidättämisessä. Sentähden on köyhälistöläinen kaikkein vähimmän yksityisomistuksen ihailija. Tämän kautta hän eroaa sekä omistavista talonpojista ja käsityöläisistä että myöskin esikapitalistisen ajan sälleistä.
Sällit muodostivat väliasteen itsenäisen käsityöläisen ja köyhälistön välille, samoin kuin ne liikkeet, joissa he suuremmissa joukoissa työskentelivät, olivat väliasteena pikkuteollisuuden ja suurteollisuuden välillä. Mutta siitä huolimatta he olivat tykkänään eri asemassa kuin köyhälistö.
He kuuluivat mestarin perheeseen ja voivat itsekin toivoa joskus pääsevänsä mestareiksi. Köyhälistö on tykkänään yksikseen jätetty ja on tuomittu ikuisesti pysymään köyhälistönä. Nämä kaksi kohtaa ovat käsityöläissällien ja köyhälistön välisen eron perustuksena. Kun sälli kuului mestarin perhekuntaan, niin hän söi tämän kanssa samalta pöydältä ja nukkui tämän huoneessa. Hän ei tuntenut asunto- eikä vatsakysymystä. Hänen rahapalkkansa oli ainoastaan osa siitä, mitä hän sai mestarilta työvoimastansa. Palkkaa ei käytetty välttämättömäin tarpeitten tyydyttämiseen, sillä nehän tyydytti mestari, vaan huvituksiin, tai se säästettiin, kerättiin siten varoja, joita sälli tarvitsi saavuttaakseen mestarinaseman.
Sälli työskenteli mestarin kanssa yhdessä. Jos tämä jatkoi kohtuuttomasti työaikaa, niin ei hän jatkanut sitä ainoastaan sälleillensä, vaan itselleenkin. Mestari ei siis erittäin suuresti halunnut jatkaa työaikaa uuvuttavaksi ja tällainen halu oli vähällä vaivalla rajoitettavissa. Jos mestari sitävastoin koetti järjestää työehtonsa mahdollisimman mukaviksi, niin tuli sällikin tästä mukavuudesta osalliseksi.
Tuotannonvälikappaleet, joita pikkumestari tarvitsi, olivat niin vähäiset, ettei sälli tarvinnut kovin suurta omaisuutta mestariksi päästäksensä. Jokainen sälli voikin sentähden saavuttaa mestarin aseman, hän piti itseään jo tulevaisuuden mestarina, ja kun säästäväisyys hankki hänelle varoja mestarinarvon saavuttamiseen, niin hän oli yhtä innokas yksityisomistuksen puolustaja kuin itsenäinen käsityöläinenkin.
Pidettäköön mielessä, että puhumme tässä sellaisista käsityöläisten oloista, jommoisiksi ne olivat muodostuneet esikapitalistisella ajalla.
Verrattakoon nyt proletarien oloja näihin oloihin.
Kapitalistisessa liikkeessä ei päiväpalkkalainen työskentele yhdessä kapitalistin kanssa. Taloudellisen kehityksen jatkuessa eroaa tosin teollisuutta harjoittava kapitalisti varsinaisesta kauppiaasta ja kaupan alalla sekä teollisuuden alalla toimivat kapitalistit muodostavat kaksi eri luokkaa. Mutta teollisuutta harjoittava kapitalisti on siitä huolimatta pohjalta kauppias. Hänen toimintansa kapitalistina — mikäli hän yleensä toimii liikkeessään — rajoittuu markkinoihin samoin kuin kauppamiehenkin toiminta. Hänen tehtävänään on ostaa tarpeelliset raaka-aineet, apuaineet, työvoima j. n. e. niin tarkoituksenmukaisesti ja halvalla kuin suinkin ja myydä liikkeessään valmistetut tavarat mahdollisimman kalliilla hinnalla. Tuotannon alalla hänellä ei ole mitään muuta tekemistä, kuin pitää huolta siitä, että työntekijät valmistavat mahdollisimman pienellä palkalla niin paljo kuin suinkin, että heistä puserrettu yliarvo on mahdollisimman suuri. Hän ei ole työntekijäinsä työtoveri, vaan pakottaja, voitonriistäjä. Kuta kauemmin työntekijät raatavat, sitä parempi hänelle. Häntä ei väsytä, vaikka työaika onkin liian pitkä eikä hän joudu kärsimään, vaikka työtapa onkin murhaava.
Kapitalisti välittääkin sentähden paljoa vähemmän työntekijän terveydestä ja elämästä, kuin käsityöläismestari. Työpäivän pidentäminen, vapaapäivien poistaminen, yötyö, kosteat tai ylenmäärin kuumat tai vahingollisten kaasujen täyttämät työhuoneet, j. n. e., j. n. e. ovat ne »parannukset», joita kapitalistinen tuotanto on hankkinut työmiehille.
Koneitten käytäntöön ottaminen suurentaa vielä työntekijäin terveyden- ja hengenvaaraa. Hän on nykyjään kahlehdittu jättiläismäisiin, uskomattomalla voimalla ja huimaavalla vauhdilla lakkaamatta kieppuviin hirviöihin. Ainoastaan äärimmäisyyksiin jännitetty, aina väsähtymätön tarkkaavaisuus voi tällaisen koneen ääressä suojella työmiestä joutumasta koneen ulottuville ja murskattavaksi. Suojeluslaitokset maksavat, eikä kapitalisti ota niitä käytäntöön, ellei hänen ole pakko tehdä sitä. Säästäväisyyshän on kapitalistin päähyve, se käskee hänet säästämään myöskin tilaa, tunkemaan mahdollisimman paljon koneita samaan työhuoneeseen. Mitäpä hän siitä välittää, vaikka hänen työntekijäinsä terveet jäsenet joutuvatkin sen kautta mitä suurimpaan vaaraan? Työmiehet ovat halpoja, mutta suuret, laajat työhuoneet ovat kalliita.
Kapitalistinen koneitten käyttäminen huonontaa vielä toisellakin tavalla työntekijäin työehtoja.
Käsityöläisen työkalut olivat halpoja. Ne olivat ainoastaan aniharvoin suurempain muutosten alaiset, jotka olisivat tehneet ne hyödyttömiksi. Toisin koneet. Ne maksavat, maksavat paljon. Jos ne tulevat ennen aikaansa hyödyttömiksi, tai jos ei niitä tarpeenmukaisesti käytetä, niin ne tuottavat kapitalistille vahinkoa hyödyn asemasta. Ja kone kuluttaa silloinkin, kun se seisoo joutilaana, eikä ainoastaan käydessään. Toisaalta on tieteen ohjaaminen taloudellisille aloille, joka juuri on koneet luonut, myöskin johtanut siihen, että lakkaamatta tehdään uusia enemmän tai vähemmän mullistavia parannuksia ja keksinnöitä, jotka alituisesti tekevät milloin yhden, milloin toisen koneen, jopa kokonaiset tehdaslaitoksetkin kykenemättömiksi kilpailuun, ja siis arvottomiksi, ennen kuin koneet ovat kokonaan kuluneet. Näiden alituisten teknikan mullistusten tähden uhkaa jokaista konetta se vaara, että se kadottaa arvonsa ennen kuin se on loppuun saakka käytetty. Tässä on kapitalistille kyllin syytä koettaa käyttää koneitansa alusta alkaen mahdollisimman paljon. Koneet toisin sanoen erityisesti kiihottavat kapitalistin pidentämään työaikaa niin paljon kuin suinkin, ja käyttämään koneita mahdollisuuden mukaan lakkaamatta, järjestämään päivä- ja yövuorot, joten tuo turmiollinen yötyö tulee pysyväksi säännöksi.
Muutamat idealistit luulivat alussa, että koneet valmistavat kultaisen ajan ihmiskunnalle. Ne muka vähentävät työntekijäin työtä ja korottavat heidät vapaiksi ihmisiksi. Mutta kapitalistin käsissä on koneista päinvastoin tullut mahtava kiihotin, joka sälyttää musertavan työtaakan köyhälistön kannettavaksi ja tekee sen orjuuden sietämättömäksi, murhaavaksi.
Kapitalistisen tuotantotavan palkkalainen ei ole ainoastaan työajan, vaan myöskin palkan suhteen huonommassa asemassa kuin käsityöläissälli ennen. Proletari ei syö kapitalistin pöydässä eikä asu hänen asunnossaan. Asukoonpa hän kuinka kurjissa oloissa tahaan, syököön mitä ilkeimpiä jätteitä tai nähköönpä vaikka nälkääkin, tämä ei häiritse kapitalistin hyvinvointia. Käsitteet nälkä ja palkka eivät ennen sopineet yhteen. Vapaa työmies voi siihen aikaan nähdä nälkää korkeintaan silloin, kun hän ei löytänyt työtä. Ken teki työtä, hänellä oli myöskin syömistä. Kapitalistisen tuotantotavan ansio on, että vastakohdat nälkä ja palkka ovat tehneet sovinnon keskenään ja nälkäpalkka on tullut päiväjärjestykseen, jopa yhdeksi yhteiskunnan tukipylvääksi.
Työpalkka ei voi kohota niin korkeaksi, että se tekisi liikkeen jatkamisen ja siitä elämisen kapitalistille mahdottomaksi. Sillä silloin olisi liikkeen lakkauttaminen hänelle edullisinta. Työntekijän palkka ei siis voi koskaan nousta yhtä suureksi, kuin hänen suorittamansa työn arvo. Siitä täytyy aina jäädä, ylijäämä, yliarvo, sillä ainoastaan yliarvon toivo saa kapitalistin ostamaan työvoimaa. Työpalkka ei siis voi kapitalistisessa yhteiskunnassa koskaan kohota niin suureksi, että työntekijäin riistäminen loppuisi.
Tuo ylijäämä, yliarvo on suurempi, kuin yleensä otaksutaan. Se ei sisällä ainoastaan tehtailijan voittoa, vaan lisäksi paljon muuta, joka luetaan tuotanto- tai myyntikustannuksiin: maankoron (vuokran), perustamispääoman koron, korvauksen kauppiaalle, joka myy teollisuudenharjoittajan tavaroita, verot j. n. e. Kaikki nämä menot korvaa työntekijän tuotteen arvon ja hänen palkkansa välinen ero. Tämän yliarvon täytyy siis olla jotenkin suuren ennenkuin yritys »kannattaa», eikä palkka siis voi nousta niin suureksi, että työmies saisi läheskään koko työnsä arvon. Kapitalistinen palkkajärjestelmä merkitsee kaikissa tapauksissa työntekijän riistämistä. Tätä riistämistä on mahdoton poistaa niin kauan kuin itse järjestelmä on vallalla. Ja sielläkin, missä palkat ovat korkeimmat, täytyy työntekijän riistämisen olla suuren.
Mutta palkka ei kohoakaan tuskin koskaan niin korkealle, kuin se voisi. Usein se sitävastoin lähestyy alimpaa astettaan. Tämän se saavuttaa silloin, kun se ei enää riitä edes tyydyttämään työntekijän välttämättömiä elämäntarpeita. Kun työntekijä ei enää ainoastaan näe nälkää palkkansa ääressä, vaan kun pikainen nälkäkuolema alkaa uhata häntä, niin silloin työnteko yleensä lakkaa.
Näiden äärimmäisten rajojen välissä palkka häilyy ylös ja alas. Kuta pienemmät työntekijäin tottumuksenmukaiset elämäntarpeet ovat, kuta suurempi työvoiman tarjonta on työmarkkinoilla ja kuta pienempi työntekijäin vastustuskyky on, sitä pienempi on palkka.
Yleensä täytyy palkan luonnollisesti olla niin suuren, että se pitää työntekijän työkykyisenä, tai paremmin sanoen sen täytyy olla niin suuren, että se voi taata kapitalistille niin paljon työvoimaa, kuin hän tarvitsee. Sen täytyy siis pysyä niin korkeana, että työntekijä voi ei ainoastaan itse pysyä työkykyisenä, vaan myöskin kasvattaa työkykyisiä lapsia.
Taloudellisessa kehityksessä ilmestyy kapitalistille vallan mieluisa taipumus alentamaan työntekijän elantokustannuksia, ja siten myöskin alentamaan palkkoja.
Työmies tarvitsi entisaikaan välttämättömästi taitoa ja voimaa. Käsityöläisen oppiaika oli sangen pitkä ja hänen kasvatuskustannuksensa siis jommoisetkin. Yhä laajemmalle ulottuva työnjako ja koneitten kehitys tekevät nyt erityisen taitavuuden ja voiman tuotannossa yhä tarpeettomammaksi. Siten voidaan käyttää oppineitten työvoiman asemasta oppimattomia, halvempia, ja voidaan myöskin käyttää miesten asemasta heikkoja naisia, jopa lapsiakin. Tämä taipumus astuu näkyviin jo kapitalistisessa käsiteollisuudessa, mutta vasta koneiden tultua käytäntöön tuotannon palveluksessa, alkoi suunnaton naisten ja aivan nuorten lasten riistäminen, noiden turvattomista turvattomimpain, jotka olivat kauhistuttavimman pahoinpitelyn ja nylkemisen alaisia. Tässä opimme tuntemaan uuden kauniin koneitten ominaisuuden, kun ne ovat kapitaalin käsissä.
Palkkatyöläisen, joka ei kuulunut työnantajan perheeseen, tuli alkujaan saada niin paljon palkkaa, että se riitti ei ainoastaan hänen itsensä, vaan myöskin hänen perheensä elantokustannuksiin, jos mieli hänen kyetä lisäytymään ja jättämään työvoimansa perinnöksi. Ilman tätä perinnöksi jättämistä ei kapitalistien perillisillä olisi proletareja riistettävikseen. Mutta jos työntekijän vaimo ja lapsetkin aina aikaisimmista ikävuosistaan alkaen kykenevät pitämään huolta itsestään, niin silloin voidaan miespuolisen työläisen palkka alentaa vaikkapa niinkin alas, että se parahiksi riittää hänen itsensä elantokustannuksiin, ilman että tämä toimenpide tekee työvoiman saamisen vaaranalaiseksi.
Naisten ja lasten työstä on lisäksi vielä sekin etu, etteivät he ole niin vastustuskykyisiä kuin miehet. Ja kun hekin vedetään työntekijäin piiriin, niin karttuu työvoimain tarjonta markkinoilla tavattomasti.
Naisten ja lasten työ ei siis ainoastaan alenna työntekijän elantokustannuksia, vaan se vähentää myöskin hänen vastustusvoimaansa ja lisää työvoiman tarjontaa: ja jokainen näistä asianhaaroista vaikuttaa työntekijän palkkojen alentumiseen.
Naisten teollisuustyö merkitsee kapitalistisessa yhteiskunnassa myöskin työntekijän perhe-elämän täydellistä hävittämistä, korvaamatta sitä jollakin korkeammalla perhemuodolla. Kapitalistinen tuotantotapa ei tosin useimmassa tapauksessa hajoita työntekijän yksityistaloutta, mutta se ryöstää siltä kaikki valokohdat ja jättää jäljelle vain varjopuolet, ennen kaikkea voiman tuhlauksen ja naisen sulkemisen julkisen elämän ulkopuolelle. Vaikka vaimo työskenteleekin teollisuuden palveluksessa, niin ei hän nykyään suinkaan silti pääse vapaaksi taloustoimistaan, hän vain saa entisen taakkansa lisäksi uuden. Mutta kahta herraa ei voida palvella. Työmiehen taloudenpito joutuu rappiolle, jos hänen vaimonsa täytyy olla apuna ansaitsemassa. Nykyinen yhteiskunta asettaa yksityistalouden ja yksityisperheiden sijaan tosin jotakin, mutta vain kurjia täytteitä, kansankyökkejä ja köyhäinkouluja, jotka viskaavat alemmille luokille rikasten henkisen ja ruumiillisen ravinnon jätteet.
Sosialidemokratiaa syytetään siitä, että se muka tahtoo poistaa perheen. Me kyllä tiedämme, että jokaisella tuotantotavalla on erityinen talousmuotonsa, joka vastaa erityistä perheen muotoa, emmekä me pidä nykyjään vallitsevaa perhemuotoa viimeisenä, vaan odotamme, että uusi yhteiskuntamuoto kehittää uuden perhemuodonkin. Mutta onhan tällainen odottaminen toki aivan toista, kuin kaikkien perhesiteiden katkominen. Ne, jotka hävittävät perheen — eivätkä ainoastaan tahdo hävittää, vaan suorastaan hävittävät sen silmäimme edessä — ne eivät ole sosialidemokrateja, vaan kapitalisteja. Monet orjainpitäjät riistivät muinoin miehen vaimolta, työkykyiset lapset vanhemmilta, mutta kapitalistit vievät voiton orjuuden kauheudeltakin, he riistävät rintalapset äitiensä helmoista ja pakottavat heidät jättämään ne vieraisiin käsiin. Ja yhteiskunnalla, jossa sattuu tällaisia tapauksia sadottain ja tuhansittain joka päivä, yhteiskunnalla, joka on luonut erityiset vallanpitäjäinsä suosimat »hyväntekeväisyys»laitokset, joiden tulee helpottaa äidin eroa lapsestaan — tällaisella yhteiskunnalla on otsaa viskata meitä vastaan syytös, että me muka tahdomme hävittää perheen, koska olemme vakuutetut siitä, että taloudenpidossa esiintyvät työt tulevat edelleenkin kuten tähänkin saakka yhä enemmän muuttumaan erityisiksi ammateiksi, ja että taloudenpito ja perhe-elämä siten muodostuvat toisenlaisiksi.
Käsi kädessä edellisen syytöksen kanssa perhe-elämän hävittämisestä käy myöskin se soimaus, että me muka vaatisimme vapaata rakkautta. Tämä syytös on yhtä valheellinen kuin edellinenkin. Me päinvastoin väitämme, että sosialistisessa yhteiskunnassa tulee jokaisen aviosopimuksen perustukseksi kaiken naisten yhteyden, kaiken sukupuolipakon ja irstaisuuden täysi vastakohta, ihanteellinen rakkaus, ja että tämä rakkaus vasta sellaisessa yhteiskunnassa voi tulla yleiseksi. Mutta kuinka on sitävastoin nykyisessä yhteiskunnassa? Tähän saakka ahtaaseen taloudenpitonsa piiriin suljetut naiset, jotka yleensä vain hämärästi käsittävät julkista elämää ja yhteenliittymisen voimaa, ovat niin vastustuskyvyttömiä, että kapitalistinen työnantaja uskaltaa jatkuvasti maksaa heille palkkoja, jotka eivät riitä heidän ylläpitoonsa, ja pakottaa heidät siten prostitutsioniin. Naisten teollisuustyön lisäytyessä lisäytyy prostitutsionikin kaikkialla. Jumalanpelon ja hyvien tapojen valtiossa on kokonaisia »kukoistavia» teollisuushaaroja, joissa työskentelevät naiset ovat niin huonosti palkattuja, että heidän täytyy kuolla nälkään, elleivät antaudu prostitueratuiksi. Ja työnantajat selittävät, että heidän kilpailukykynsä perustuu juuri näihin alhaisiin palkkoihin, niihin perustuu koko heidän teollisuutensa »kukoistus». Korkeammat palkat hävittäisivät sen kokonaan.
Prostitutsioni on yhtä vanha kuin köyhän ja rikkaan välinen vastakohta. Mutta ennen muodostivat prostitueratut väliasteen kerjäläisten ja varkaiden välillä, olivat loisina, jotka yhteiskunta kyllä voi suvaita, mutta joiden häviäminenkään ei saattanut sen pysymistä minkäänlaiseen vaaraan. Nykyjään eivät ole ainoastaan tällaiset ryysyköyhälistöt, vaan työtätekevät naisetkin pakotetut uhraamaan ruumiinsa rahasta. Tämä uhraaminen on nykyjään muuttunut teollisuuden kehityksen perustukseksi. Kapitalistisen tuotantotavan vallitessa muodostuu prostitutsioni yhdeksi yhteiskunnan tukipylvääksi. Nykyisen yhteiskunnan puoltajat harjoittavat itse sitä, mistä he meitä syyttävät. Luonnollisesti pitävät he ainoastaan köyhälistön naisia yhteisinä. Ja niin syvälle on tämä kurjuus juurtunut nykyiseen yhteiskuntaan, että sen puolustajat selittävät yleisesti prostitutsionin välttämättömäksi. He eivät voi kuvitella, että köyhälistön poistaminen on sama kuin prostitutsionin poistaminen, koska he yleensä eivät voi kuvitellakkaan yhteiskuntaa ilman prostitutsionia.
Nykyinen vapaa rakkaus on ylempien yhteiskuntakerrosten keksintö, eikä köyhälistön. Sekin on yksi köyhälistön riistämiskeino. Se ei ole sosialismia, vaan sen vastakohta.
Naisten- ja lastentyö teollisuuden palveluksessa on, kuten olemme nähneet, tullut kapitalistien käsissä mitä vaikuttavimmaksi työpalkkojen alentamiskeinoksi.
Mutta aika-ajoin vaikuttaa eräs toinenkin keino yhtä valtavasti: työmiesten hankkiminen sellaisista takapajulle jääneistä seuduista, joiden asukkailla on vielä pienet tarpeet tyydytettävinä, mutta jotka sensijaan omistavat työvoiman, mitä ei tehdasjärjestelmä vielä ole murtanut. Suurliikkeen ja varsinkin koneiden kehitys vaikuttaa, että näitä harjaantumattomia työntekijöitä voidaan käyttää tottuneiden asemasta, ja että niitä voidaan halvalla ja nopeasti hankkia saataville. Kulkuneuvojen kehitys käy käsikädessä tuotannon kehityksen kanssa: joukkotuotantoa vastaa joukkokuljetus, ei ainoastaan tavaroiden vaan henkilöidenkin. Höyrylaivat ja rautatiet, nuo ylistetyt kulttuurin kannattajat, eivät kuljeta ainoastaan kiväärejä, viinaa ja kuppatauteja raakalaisille, vaan ne tuovat myös raakalaisia ja heidän kanssansa raakuutta meille. Maatyömiehiä virtaa kaupunkeihin aina vain yhä suuremmassa määrässä. Ja yhä laajemmilta aloilta vetäytyvät nuo vähävaativaiset, sitkeät, vastustukseen kykenemättömät joukot saataviin. Slaavilaisia, ruotsalaisia ja italialaisia tulee palkkojen polkijoiksi Saksaan; saksalaisia, belgialaisia ja italialaisia Ranskaan; slaavilaisia, saksalaisia, italialaisia, irlantilaisia, ja ruotsalaisia Englantiin ja Yhdysvaltoihin, kiinalaisia Amerikaan ja Australiaan, ehkäpä ennen pitkää Europaankin. Saksalaisilla laivoilla anastavat kiinalaiset ja neekerit jo valko-ihoisten työntekijäin paikkoja.
Nämä muukalaiset työntekijät ovat osaksi omaisuutensa kadottaneita, pientilallisia ja pikkuporvareita, jotka kapitalistinen tuotantotapa on saattanut häviöön, karkottanut mailta ja mannuilta; ja joilta se ei ole ryöstänyt ainoastaan kotia, vaan kotimaankin. Katsottakoon vain noita lukemattomia siirtolaisjoukkoja ja kysyttäköön, sosialidemokratiako heidät on isänmaattomiksi tehnyt, sosialidemokratiako isänmaattomuutta kasvattaa?
Riistämällä pientilallisilta ja pikkuporvareilta omaisuuden, hankkimalla työntekijäjoukkoja kaukaisista maista, kehittämällä naisten ja lasten työtä, lyhentämällä oppiaikaa ainoastaan harjoitusajaksi, kykenee kapitalistinen tuotantotapa suunnattomasti kartuttamaan käytettävinään olevia työvoimia. Ja käsi kädessä tämän kanssa lisäytyy ihmistyön tuottavuuskin teknillisten parannusten ja täydennysten alituisen kehityksen seurauksena. Eikä tässä kyllin, vaan kapitalistinen riistäminen kehittää yksityisenkin työvoiman käyttämisen äärimmäisyyksiin, osaksi jatkamalla työaikaa ja osaksi myöskin, varsinkin siellä, missä lainsäädäntö tai työväenjärjestöt ovat tehneet edellisen keinon mahdottomaksi, siten että työntekijältä vaaditaan suurempaa jännitystä.
Ja samaan aikaan vähentävät koneet työvoimain tarvetta. Jokainen kone säästää työvoimaa — ellei se tätä tekisi, niin se olisi tarkoitukseton. Käsityön vaihtuminen konetyöhön on jokaisella teollisuuden alalla tuottanut mitä suurimpia kärsimyksiä niille työntekijöille, joita se on kohdannut, sillä he, olkootpa sitte käsityöläisiä tai teollisuuden palveluksessa olevia, ovat tulleet tarpeettomiksi ja menettäneet paikkansa. Työntekijät huomasivatkin ensiksi vain tämän puolen koneitten vaikutuksesta. Lukuisat viime vuosisadan ensi kymmenillä puhjenneet kapinat todistavat sitä kärsimyksien paljoutta, jonka konetyön käytäntöön ottaminen tuotti käsityöntekijöille, osottavat, mitä mullistuksia ja toivottomuutta se toi mukanaan. Koneiden käytäntöön ottaminen samoin kun niiden jokainen myöhempi parannuskin ovat yksityisille työntekijäkerroksille aina turmioksi: erityisissä tapauksissa voivat tosin toiset työntekijäjoukot — kuten esim. koneiden valmistuksessa työskentelevät — voittaa tästä muutoksesta. Mutta en usko, että tämä tieto paljonkaan lohduttaa niitä, joita nälkäkuolema uhkaa.
Jokaisen käytäntöön tulevan uuden koneen avulla voi pienempi työntekijäjoukko valmistaa saman määrän kuin ennen, tai jos työntekijöitä käytetään entinen määrä, tulee valmistus entistä suuremmaksi. Jos mieli siis jossakin maassa toimivain työntekijäin lukumäärän pysyä entisellään koneiden yhä kehittyessä, niin täytyy tuotteiden myyntialan, markkinoiden laajeta samassa määrässä, kuin työntekijäin tuotantokyky kasvaa. Mutta kun taloudellinen kehitys samaan aikaan kohottaa työntekijäin työkykyä ja nopeasti kartuttaa käytettävissä olevain työvoimain määrää — jopa paljoa nopeammin, kuin väestön kokonaislisääntyminen — niin markkinain täytyisi, jos mieli estää työttömyyttä, laajentua vielä paljoa nopeamminkin, kuin mitä koneiden laajentama työntekijäin tuotantokyky vaatii.
Niin nopeaa markkinain laajentumista on kapitalistisen suurteollisuuden vallitessa, tuskin koskaan tapahtunut, ei ainakaan milloinkaan pitemmäksi ajaksi jollakin vähänkään laajemmalla kapitalistisen teollisuuden alalla. Työttömyys on siis kapitalistisen suurteollisuuden synnyttämä pysyvä ilmiö, joka eroamattomasti liittyy tähän teollisuustapaan. Parhainakin aikoina, kun markkinat äkkiä suuresti laajenevat ja liike käy mainiosti, ei teollisuus kykene antamaan työtä kaikille työttömille; ja huonojen aikojen vallitessa, liikepulan sattuessa työttömäin luku kasvaa suunnattomasti. Heistä ja tarpeettomain pikkuliiketten työntekijöistä muodostuu kokonainen armeija — teollisuuden reserviarmeija, kuten Marx on sitä kutsunut, työvoimien armeija, joka on aina pääoman käytettävissä ja josta se aina voi hankkia uusia varajoukkoja, jos taistelu alkaa teollisuusalalla käydä kuumaksi.
Tämä varajoukko on kapitalistille korvaamattoman tärkeä. Siitä hän saa tehokkaimman aseensa pitääkseen työtätekeviä joukkoja aisoissa ja saadakseen heidät myöntyviksi. Sitte kun toisten liikatyö on saanut toiset työttömiksi, tulee näiden jälkimäisten työttömyys välikappaleeksi, jonka avulla edellisten liikatyötä ylläpidetään ja lisätään. Sanottakoonpa vielä sitte, ettei kaikki ole tässä maailmassa parhaimmalla tavalla järjestetty!
Vaikka teollisuuden varajoukon koko riippuukin liike-elämän kallistumisesta puoleen tai toiseen, niin on siinä kuitenkin yleensä huomattavissa taipumus suurenemaan. Sillä teknilliset uudistukset tapahtuvat yhä nopeammin, käsittävät yhä laajempia aloja; markkinain laajenemiselle taas ilmestyy yhä useampia rajoja. Palaamme tähän seikkaan vielä toisten asiain yhteydessä. Tässä on kylliksi, että olemme siihen viitanneet.
Mutta mitä työttömyys merkitsee? Se ei merkitse ainoastaan niiden hätää ja kurjuutta, joita se kohtaa, ei ainoastaan lisäytyvää työntekijäin orjuuttamista ja riistämistä, vaan se merkitsee myös koko työväenluokan elämisen epävarmuutta.
Mitä seurauksia ennen vallinneista riistämistavoista lienee riistetylle ollutkin, oli niillä yksi hyvä puolikin, heidän elämisensä oli turvattu. Sekä henki- että maaorjien ylläpito oli taattu, ainakin niin kauan, kuin heidän herransa itse pysyi pystyssä. Ainoastaan hänen häviönsä voi riistää heiltä elämisehdot.
Mikä kurjuus, mitkä kärsimykset aika-ajoin lienevätkin kansoja kohdanneet edellisten tuotantotapojen vallitessa, eivät ne olleet tuotannon, vaan tuotantoa kohdanneiden häiriöiden, kuten kadon, kulkutautien, tulvien, sotien y. m. s. seurauksia.
Nykyjään ei riistäjäin ja riistettäväin elämä ole toisistaan riippuva. Työmies voi joka hetki tulla vaimoineen ja lapsineen heitetyksi kadulle ja nälkäkuoleman saaliiksi, eikä tämä vähimmässäkään määrässä muuta riistäjän oloja, jonka hän on rikkaaksi tehnyt.
Ja työttömyyden kurjuus johtuu nykyjään ainoastaan harvoissa poikkeustapauksissa ylivoimaisten, ulkoa tulevien vaikuttimien synnyttämistä tuotantoa kohdanneista häiriöistä. Se on päinvastoin itse tuotannon kehityksen välttämätön seuraus. Ulkonaiset tuotantoa kohtaavat häiriöt nykyjään usein lisäävät työnteontilaisuutta, eivätkä vähennä: muistettakoon v. 1870 sodan seurauksia Saksan ja Ranskan taloudellisessa elämässä sodan jälkeisinä vuosina.
Pikkutuotannon vallitessa ansaitsi työntekijä omassa liikkeessään sitä enemmän, mitä ahkerampi hän oli. Laiskuus sitävastoin saattoi hänet perikatoon, teki hänet työttömäksi. Nykyjään tulee työttömyys sitä suuremmaksi, kuta enemmän, kuta kauemmin työntekijät tekevät työtä. Työntekijä saattaa omalla työllään itsensä työttömäksi. Kapitalistinen suurtuotanto on muuttanut päinvastaiseksi sen pikkutuotannon maailmasta saadun periaatteen, että työmiehen ahkeruus on hänen onnensa, samoin kuin se on muuttanut niin monta muuta senaikuista periaatetta. Niinpä on vääntynyt valheeksi sekin, että jokainen, joka tahtoo tehdä työtä, pysyy leivässä, vaikka monet poroporvarit vieläkin sitä vatkuttavat vastustaessaan työmiesten pyyteitä.
Yhtä vähän kuin omaisuus, yhtä vähän voi työvoiman omistaminen nykyjään luoda varmaa turvaa hätää ja kurjuutta vastaan. Samoin kuin vararikon peikko alituisesti uhkaa pienitilallista ja pikkukäsityöläistä, samoin uhkaa työttömyyden peikko alituisesti palkkatyömiestä.
Tämä alituinen epävarmuus on nykyisen tuotantotavan rasittavin, mutta myöskin kiihottavin epäkohta. Se katkeroittaa syvimmin mieliä, hävittää perusteellisesti kaikki konservativiset, vanhoilliset taipumukset. Tuo ikuinen oman aseman epävarmuus järkyttää uskon olevien olojen varmuuteen ja hävittää niiden säilyttämistä tarkoittavan harrastuksen. Eikä se, jota olevat olot pitävät alituisessa pelossa, tunne kammoa uusia oloja kohtaan.
Kapitalistinen tuotantotapa tuottaa köyhälistölle liikatyötä, työttömyyttä, hajoittaa perheen ja pitää samalla huolen siitä, että köyhälistönomainen tila leviää yhä laajempiin piireihin ja ilmeisesti tulee suurten kansanjoukkojen tilaksi.
Suurteollisuuden alituisen leviämisen kautta saa kapitalistinen tuotantotapa aikaan sen, että köyhälistönomainen tila tulemistaan tulee kansan yleiseksi tilaksi. Samaan suuntaan se vaikuttaa myöskin sen kautta, että suurteollisuuden palkkatyömiesten tila määrää muilla aloilla työskentelevien palkkatyömiesten tilan. Suurteollisuus mullistaa näidenkin työ- ja elämisehdot; ne edut, joita näillä työmiehillä ehkä on ollut kapitalistisen teollisuuden työntekijäin rinnalla, muuttuvat nyt viimemainittujen vaikutuksesta yhtä useiksi varjopuoliksi. Missä esim. käsityöläistyömies vielä nykyjään asuu ja syö mestarin luoma, saa hän asua ja syödä huonommin, kuin palkkatyömies, joka pitää oman taloutensa. Pitkä oppiaika esti muinoin liiallista tulvaamista käsityön alalle; nykyjään täyttää oppipoikajärjestelmä käsityöläisalan halvoilla työvoimilla ja tekee täysikasvuiset työntekijät leivättömiksi.
Mikä pikkutuotannon vallitessa oli järkevää ja hyödyllistä, se on kapitalistisen tuotantotavan vallitessa muuttunut tällä kuten muillakin aloilla mielettömyydeksi ja vitsaukseksi.
Kun ammatinharjoittajat pyrkivät elvyttämään vanhaa ammattikuntalaitosta, koettavat he täten vanhoja muotoja uudistamalla saada käsiinsä uusia työntekijäinsä riistämiskeinoja. He tahtovat pelastaa itsensä suohon uppoamasta siten, että he asettavat allensa joitakuita köyhälistöläisruumiita. Ja herrat äkämystyvät kovasti, jos ei köyhälistö voi innostua tällä tavalla edes hiukan viivyttämään pikkuliiketten välttämätöntä perikatoa.
Kaupan alalla on kehitys samanlainen kuin käsityönkin. Suurliikkeet alkavat välikaupankin alalla tunkea pieniä syrjään. Pikkukauppojen luvun ei suinkaan silti tarvitse vähetä. Se päinvastoin lisääntyy. Välikauppa on vararikkoon joutuneiden pikkuporvarikunnan jäsenten viimeinen turva[1*]. Välikaupan rajoittaminen — esim. ahdistamalla kulkukauppaa — merkitsee vain sitä, että näiltä henkilöiltä riistetään maaperä tykkänään jalkojen alta ja he sysätään ryysyköyhälistöön, heistä tehdään kerjäläisiä, maankulkureita, kuritushuonekokelaita: tosiaankin eriskummallinen yhteiskunnallinen parannusyritys!
Suurliiketten kehityksen vaikutus ei ilmesty välikaupan alalla pikkuliiketten lukumäärän vähenemisessä, vaan niiden rappiolle joutumisessa. Itsenäisen pikkukauppiaan asema tulee yhä epävarmemmaksi, köyhälistönomaisemmaksi. Ja sen ohella lisääntyy suurliiketten palveluksessa olevain luku, noiden todellisten proletarein, jotka eivät voi koskaan toivoa pääsevänsä itsenäisiksi; lisääntyy lasten ja naisten työ ja sen seuralaisena prostitutsioni; lisääntyy liikatyö, työttömyys ja palkkojen polkeminen tälläkin taloudellisen elämän alalla. Kauppa-alalla palvelevan asema lähestyy lähestymistään teollisuusproletarin asemaa. Se eroaa siitä melkein yksinomaan vain sen kautta, että kauppias-proletarin täytyy ylläpitää korkeamman elämänaseman ulkokuorta ja sitä varten tehdä uhrauksia, joita teollisuusproletari ei tunne.
Sen lisäksi alkaa vielä kehittyä eräs uusi köyhälistöluokka, »sivistynyt köyhälistö». Olla sivistynyt on nykyisen tuotantotavan aikana tullut erityiseksi ammatiksi. Tiedon ala on äärettömästi laajennut ja laajenee päivä päivältä. Ja kapitalistinen yhteiskunta tarvitsee samoin kuin kapitalistinen valtiokin yhä enemmän tieteen ja taiteen taitajoita ohjaamaan yrityksiään ja alistamaan luonnonvoimia joko tuotannon tai hävityksen palvelukseen, tai tarvitaan heitä, jotta yhä lisääntyviä rikkauksia voitaisiin käyttää mitä ylellisimmin. Mutta samoin kuin ei talonpojalla eikä käsityöläisellä, köyhälistöstä puhumattakaan, ole aikaa ruveta harjoittamaan tieteitä ja taiteita, samoin ei sitä myöskään ole kauppiaalla, tehtailijalla, pankkiirilla, pörssikeinottelijalla eikä suurtilallisella. Heidän liikkeensä ja huvituksensa vievät heidät kokonaan. Nykyisessä yhteiskunnassa eivät riistäjät itse, eipä edes joku erityinen luokkakaan heistä ole tiedetten ja taidetten harjoittajina, kuten edellisten yhteiskuntamuotojen aikana. He jättävät tämän toimen erityiselle luokalle, jolle he maksavat siitä. Sivistys tulee tavaraksi.
Mutta se oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitte harvinaista tavaraa. Kouluja oli vähän, ja lukeminen tuli kalliiksi. Talonpojat olivat enimmäkseen niin kurjassa asemassa, etteivät he voineet hankkia varoja lähettääkseen poikiaan ylempiin kouluihin. Käsityön ja kaupan alalla vallitsivat sitävastoin vielä kultaiset päivät, ken siellä oli, hän pysyi alallaan; ainoastaan erityinen lahjakkuus tai aivan erikoiset olot saivat kauppiaan tai käsityöläisen pojan antautumaan tieteiden tai taiteiden harjoittajaksi. Samalla kun virkamiehiä, teknikkoja, lääkäreitä, opettajia, taiteilijoita j. n. e. tarvittiin yhä enemmän, samalla oli näille aloille antautuvain määrä rajoittunut melkein yksinomaan näiden virkamiesten omiin jälkeläisiin.
»Sivistys»tavaran hinta oli silloin korkea. Sen omistaminen tuotti ainakin niille, jotka käyttivät sitä käytännöllisiin tarkoituksiin, kuten asianajajille, virkamiehille, lääkäreille, professoreille y. m., enimmäkseen runsaan toimeentulon, tuottipa usein mainetta ja kunniaakin. Taiteilija, runoilija, filosofi olivat kuningasten seuralaisia. Hengen ylimystö tunsi itsensä syntyperän ja rahan ylimystöä mahtavammaksi. Sen ainoana huolena oli henkisen omaisuutensa kartuttaminen. Sivistyneet voivatkin sentähden olla ja olivatkin usein idealisteja. He olivat toisten luokkien ja näiden aineellisten harrastusten sekä ristiriitojen yläpuolella. Sivistys merkitsi valtaa, onnea ja elämän suloutta, mikäpä olikaan silloin luonnollisempaa, kuin johtopäätös, että kaikki ihmiset voidaan tehdä onnellisiksi ja herttaisiksi. Luokkavastakohdat voidaan poistaa, ja kurjuus sekä alhaisuus karkoittaa maailmasta vain siten, että levitetään sivistystä?
Sen jälkeen on korkeampi koululaitos — ja tässä onkin puhe ainoastaan korkeammasta sivistyksestä — edistynyt tavattomasti. Oppilaitosten lukumäärä on suunnattomasti kasvanut. Ja vielä suuremmassa määrässä on kasvanut oppilasten luku. Kaupan ja teollisuuden pikkuliiketten kultaiset ajat ovat olleet ja menneet. Pikkuporvarilla ei ole enää muuta keinoa suojella lapsiaan vajoamasta köyhälistöön, kuin antaa heidän lukea, jos hän vain jollakin tavalla voi haalia kokoon siihen tarvittavat varat. Eikä hänen tarvitse pitää huolta ainoastaan poikainsa vaan myös tyttäriensä tulevaisuudesta. Sillä yhä laajemmalle kehittynyt työnjako muuttaa, kuten jo on mainittu, taloustoimia yhä enemmän ja enemmän erityisiksi ammattitöiksi ja vähentää vähentämistään taloustöitä, joten avioliitot, joissa vaimo ei ole muuta kun emäntä, alkavat käydä yhä harvinaisemmaksi ylellisyydeksi. Pikkuporvaristo köyhtyy, kuten olemme nähneet, samaan aikaan köyhtymistään, joten sen on yhä vaikeampi hankkia itselleen tätä ylellisyyttä. Yhä suuremmaksi tulee naimattomain luku, yhä suuremmaksi niiden perheiden luku, joissa vaimojen ja tyttöjen täytyy tehdä työtä ansaitaksensa. Siten kasvaakin naisten työ kasvamistaan ei ainoastaan suur- ja pikkuteollisuuden sekä välikaupan alalla, vaan myöskin valtion ja yksityisissä toimissa postissa, sananlennätinlaitoksissa, rautateillä, pankeissa sekä taiteen ja tieteen alalla. Ennakkoluulojen ja personallisten harrastusten äänekkäistä vastaväitöksistä huolimatta kotiutuu naisten työ yhä enemmän mitä erilaisimmilla henkisen työn aloilla. Ei turhamielisyys, ei tungettelevaisuus eikä ylpeys, vaan taloudellisen kehityksen synnyttämä pakko ajaa naisen työskentelemään näillä kuten muillakin inhimillisen toiminnan aloilla. Vaikka miehet ovatkin voineet sulkea naisen kilpailusta muutamilla henkisen työn aloilla, jotka vielä ovat ammattikuntamaisesti järjestetyt, niin tunkeutuvat nämä sitä suuremmassa määrässä toisille aloille, jotka eivät ole suletut, kuten esim. kirjallisuuden, maalaus- ja soittotaiteen alalle.
Kaiken tämän kehityksen seuraus on, että sivistyneiden luku on entiseen verraten suunnattomasti kasvanut. Mutta ne suotuisat seuraukset, joita idealistit odottivat lisäytyvästä sivistyksestä, ovat jääneet tulematta. Niin kauan kuin sivistys on tavaraa, merkitsee sivistyksen levittäminen tämän tavaran lisäämistä ja siten sen hinnan laskeutumista, siis sen omistajain aseman huonontumista. Sivistyneiden luku on kasvanut siinä määrässä, että heitä on enemmän, kuin kapitalistit tai kapitalistinen valtio tarvitsee. Sivistyksen työntekijäin työmarkkinat ovat nykyjään yhtä tulvillaan työvoimia kuin käsityönkin. Henkisen työn tekijöilläkin on jo varajoukkonsa, työttömyys on heidän piirissään yhtä vakinainen vieras, kuin teollisuustyöväestönkin. Niiden, jotka tahtovat saada valtion viran, täytyy odottaa vuosikausia, usein yli vuosikymmenen, ennenkuin saavat jonkun alemman huonopalkkaisen paikan. Toisten keskuudessa vaihtelee työttömyys ja liikatyö aivan samoin kuin käsityöläistenkin ja palkkojen polkeminen on päiväjärjestyksessä näiden kuten työväestönkin keskuudessa.
Sivistyksen työntekijäin luokka-asema huononee silminnähtävästi; muinoin puhuttiin hengen ylimystöstä, nyt puhutaan intelligenssin köyhälistöstä; ja pian erottaa tämän köyhälistön palkkatyöväestöstä vain yksi ainoa seikka: heidän turha itserakkautensa. Useimmat heistä luulevat vielä olevansa jotakin parempaa, kuin köyhälistöä, he lukevat itsensä yhä vieläkin porvarikuntaan kuuluviksi, mutta samoin kuin palvelija lukee itsensä herransa perheeseen. He eivät ole enää porvarikunnan henkisiä johtajia, vaan ovat alentuneet sen kynäsotureiksi. Onnen onginta rehottaa heidän keskuudessaan, heidän suurimpana huolenaan ei ole enää kehitys, vaan henkisen omaisuuden rahaksi muutto, ja eteenpäin pääsemisen pääkeinona on oman minuutensa lokaan polkeminen. Muutamat onnelliset voittoliput heidän elämänsä arpajaisissa sokaisevat heidät kuten pikkuliikkeen harjoittajatkin; he eivät ota huomioon vastassaan olevia lukuisia tyhjiä arpoja ja myyvät sekä sielunsa että ruumiinsa, kun vaan on kysymyksessä paljas ensivoittojen mahdollisuuskaan. Oman vakaumuksensa myyminen ja rahojen naiminen ovat meidän sivistyneittemme enemmistön silmissä tulleet yhtä luonnollisiksi kuin välttämättömiksikin keinoiksi »onnensa luomisessa». Tämmöisiksi on kapitalistinen tuotantotapa tehnyt idealistit, tutkijat, ajattelijat ja haaveksijat!
Mutta tarjonta kasvaa liian suureksi, eikä yleensä itse sivistyksestä saada huutokaupassa silloinkaan paljoa, kun oma personallisuus annetaan mukana kaupassa. Sivistyneiden joukon vaipumista köyhälistöön ei enää voida estää.
Epävarmaa on vielä, johtaako tämä kehitys siihen, että sivistyneet liittyvät taistelevaan köyhälistöön joukossa vaiko vain yksitellen, kuten tähänkin saakka. Mutta yksi seikka on varma: sivistyneiden vajotessa köyhälistöön sulkeutuu köyhälistöön kuuluvilta viimeinen tie omin käsin, yksiksensä pelastua köyhälistöstä, kohota korkeammaksi luokaksi.
Alunpitäen on jo mahdotonta, että palkkatyömies voisi ainakaan säännöllisten olojen vallitessa kohota kapitalistiksi. Hampurin arpajaisten voittoa tai rikasta setää Amerikassa eivät järkevät ihmiset voi ottaa lukuun tutkiessaan työtätekevän luokan asemaa. Mutta erittäin suotuisissa oloissa voipi kyllä siellä täällä joku paremmassa asemassa oleva työmies kovalla kieltäytymisellä saada niin paljon säästetyksi, että hän voi avata pienen käsityöliikkeen tai rihkamakaupan, tai että hän voi antaa jonkun poikansa lukea, tulla joksikin »paremmaksi». Vaan olisi naurettavaa viitata työmiehille tällaisia mahdollisuuksia parantaakseen heidän omaa tai lastensa asemaa. Sillä tavallisissa oloissa voi työmies, jos hän lainkaan haluaa säästää, olla iloinen, saadessaan hyvinä aikoina niin paljo kokoon, ettei hän työttömyyden sattuessa jää aivan puille paljaille. Ja nykyjään on työntekijän lohduttaminen tällä keinolla narrimaisempaa kuin ennen. Sillä taloudellinen kehitys ei ainoastaan tee työntekijän säästöjä yhä mahdottomammaksi, vaan se estää hänet tai hänen lapsensa pääsemästä ylös köyhälistöstä, vaikka hänen onnistuisikin säästää välttämättömistäkin. Sillä vaikka hän voisikin saada itsenäisen pikkuliikkeen, niin merkitsisi se vain syöksymistä toisesta kurjuudesta toiseen, josta hänen täytyy säännöllisesti ennen pitkää palata aikaisempaan kurjuuteen, ostettuansa säästörahoillansa sen tiedon, että pikkutuotantoa on mahdotonta pitää pystyssä.
Vielä vaikeampaa kuin itsenäisen pikkuliikkeen hankkiminen, jopa melkein toivotonta on nykyjään köyhälistöläisen yrittää antaa poikansa lukea. Jos otaksummekin että yritys onnistuisi, niin mitä hyödyttää köyhälistöläispoikaa, joka ei voi odottaa tietojensa rahaksimuuttamisen tilaisuutta ja jolla ei ole suosittelijoita, hänen korkeampi sivistyksensä nykyjään, jolloin tuhansien juristien täytyy vuosikausia varttoa vuoroaan päästäkseen valtion palvelukseen, jolloin teknikkoja, kemistejä, kauppakoulun käyneitä juoksentelee sadottain paikattomina?
Mihinkä köyhälistö nykyjään kääntyneekin, kaikkialla on sitä vastassa köyhälistönomaiset elämis- ja työehdot. Köyhälistöisyys valtaa valtaamistaan koko yhteiskunnan; kansan varsinaiset joukot ovat jo nykyjään vajonneet kaikissa sivistysmaissa köyhälistön kannalle. Yksityiseltä köyhälistön jäseneltä on kadonnut kaikki mahdollisuus päästä omin käsin, omin voimin ylös suosta, johon nykyinen tuotantotapa on hänet syössyt. Hän voi siitä nousta ainoastaan siten, että koko se luokka nousee, johon hän kuuluu.
[1*]
| Liikkeissä joissa on |
Teollisuus- alalla |
Kaupan ja kulkuneuvojen (myös ravintolain) alalla |
||
| 1882 | 1895 | 1882 | 1895 | |
| 1–5 työntekijää | 551 | 339 | 757 | 697 |
| 6–50 työntekijää | 186 | 238 | 202 | 243 |
| yli 50 työntekijää | 263 | 363 | 41 | 60 |