Meidän nykyisen ohjelmamme yleisen osan viimeiset kohdat kuuluvat:
VI Tämä yhteiskunnallinen mullistus ei merkitse ainoastaan köyhälistön vapauttamista, vaan koko ihmiskunnan, joka kärsii nykyisissä oloissa. Mutta tämän vapauttamisen voi suorittaa ainoastaan työväenluokka, koska kaikki muut luokat, huolimatta keskinäisistä etujen ristiriidoista, ovat tuotannonvälineiden yksityisomistuksen pohjalla ja pitävät yhteisenä päämääränään nykyisen yhteiskunnan perusteiden säilyttämisen.
VII Työväenluokan taistelu kapitalistista riistämistä vastan on välttämättömästi valtiollista taistelua. Työväenluokka ei voi suorittaa taloudellista taisteluaan eikä kehittää taloudellisia organisatsionejaan ilman valtiollisia oikeuksia. Se ei voi saada tuotannonvälineitä yhteiskunnan haltuun, ellei se ole saanut haltuunsa valtiollista valtaa.
VIII Sosialidemokratisen puolueen tehtävä on tämän työväenluokan taistelun muodostaminen itsetietoiseksi sekä yhtenäiseksi ja välttämättömän päämäärän osottaminen sille.
IX Työväenluokan edut ovat samat kaikissa maissa, joissa kapitalistinen tuotantotapa vallitsee. Kun maailman liikenne ja tuotanto maailman markkinoita varten yhä laajenevat, tulee jokaisen maan työväestön asema yhä riippuvammaksi toisten maiden työväestön asemasta. Työväenluokan vapauttaminen on siis työ, jossa kaikkien sivistysmaiden työväestö on yhtä osallinen. Käsittäen tämän tuntee ja julistaa Saksan sosialidemokratinen puolue olevansa yhtä kaikkien muiden maiden luokkatietoisen työväestön kanssa.
X Saksan sosialidemokratinen puolue ei siis taistele uusien luokkaprivilegioiden eikä etuoikeuksien puolesta, vaan poistaakseen luokkavallan ja itse luokat sekä luodakseen samanlaiset oikeudet ja samanlaiset velvollisuudet kaikille sukupuoleen tai syntyperään katsomatta. Tämän katsantokannan perustuksella taistelee se nykyisessä yhteiskunnassa ei ainoastaan palkkatyöläisten riistämistä ja sortoa vastaan, vaan kaikenlaista riistämistä ja sortoa vastaan, kohdistukoonpa se sitte johonkin luokkaan, puolueeseen, sukupuoleen tai rotuun.
Ylläolevan ensimäisen kohdan johtolause tuskin tarvitsee enää mitään selityksiä. Me olemme jo osottaneet, että kapitalistisen tuotantotavan siirtyminen sosialistisen tieltä ei ole ainoastaan omistamattomain ja riistettyjen, vaan koko yhteiskunnallisen kehityksen eduksi, siis erityisessä merkityksessä myöskin omistavain ja riistäjäin eduksi. Nykyisen tuotantotavan syrjäyttämät ristiriidat tuottavat heillekin kärsimyksiä. Toiset heistä joutuvat rappiolle toimettomuudessa, toiset raatavat itsensä kuoliaiksi tuimassa voitonjaossa, ja kaikkien pään päällä häälyy aina konkurssi, proletariatiin vajoaminen uhkaavana Damoklenmiekkana.
Mutta kokemus osottaa, että omistavain ja riistäjäin suuret joukot eivät ainoastaan katsele sosialismia epäluulolla ja epäilyksellä, vaan suorastaan ovat sen katkerimpia vihollisia.
Mahtaneeko tämän syynä olla ainoastaan tiedon puute ja asian tuntemattomuus? Sosialismin vastustajain puhemiehenähän ovat juuri ne henkilöt, joiden jo asemansa kautta valtioissa, yhteiskunnassa ja tieteessä pitäisi parhaite kyetä käsittämään yhteiskunnallinen järjestys ja ymmärtämään yhteiskunnallisen kehityksen suunta.
Niin räikeät ovat nykyisen yhteiskunnan olot, ettei enää kukaan totuudessa pysyvä politikoitsija tai tiedemies uskalla väittää sosialistista kritiikkiä epäoikeutetuksi. Päinvastoin, kaikkien ei-kapitalististen puolueitten valistuneimmat henkilöt tunnustavat, että sillä on oikeutettu perustus, jopa monet heistä selittävät, että sosialismin voitto on välttämätön — mutta vain ehdollisesti, nimittäin välttämätön ainoastaan silloin, jos ei yhteiskunta äkkiä tee kääntymystä ja parannusta, joka voi tapahtua aivan ehdontahdon ja helposti, jos vain riennetään ottamaan huomioon yhden tai toisen puolueen erityiset vaatimukset.
Tällä tavalla juuri ne ei-kapitalististen puolueitten jäsenet, jotka parhaite ovat ymmärtäneet sosialistisen kritiikin, tekevät ratkaisevimmalla kohdalla syrjähypyn ja siten väistävät tähän kritiikkiin välttämättä perustuvia johtopäätöksiä.
On helppo huomata tämän omituisen ilmiön syyt. Vaikkapa muutamat eikä aivan ala-arvoisetkaan omistavainkin edut puhuvat tuotannonvälineitten yksityisomistusta vastaan, niin vaativat toiset paljoa lähempänä olevat ja helpommin käsitettävät edut tämän yksityisomistuksen pysyttämistä.
Tämä koskee luonnollisesti ennen kaikkea rikkaita. Välittömästi ei tuotannonvälikappaleiden yksityisomistuksen poistaminen hyödytä heitä ensinkään. Siitä tosin on terveellisiä yhteiskunnallisia seurauksia, jotka tulevat heidänkin hyväksensä, mutta nämä ovat suhteellisesti kaukana. Sitävastoin ovat ne vahingot jo ennakolta silminnähtävät, joita tämä yksityisomistuksen poistaminen tuottaa heille. Valtansa ja arvonsa he kadottavat ehdottomasti, monet heistä ehkä mukavuuden ja hyvät päivänsäkin, aina niiden asianhaarain mukaan, joiden alaisena sosialinen vallankumous tapahtuu.
Toisin on omistavain alempain kerrosten ja niiden alaisten riistettyjen, pikkukäsityöläisten, pientilallisten j. m. s. laita. Näillä ei ole valtaan eikä arvoon nähden mitään hukattavaa, ja heidän hyvinvointinsa vain lisääntyy sosialistisen tuotantotavan tultua käytäntöön ja kehittyessä. Mutta voidaksensa käsittää tämän täytyisi heidän kohota yläpuolelle sen luokan näköpiiriä, johon he kuuluvat. Ahdasnäköiset pikkuporvarit ja talonpojat eivät voi käsittää kapitalististakaan tuotantotapaa, jonka vaikutukset he kuitenkin tuntevat omassa ruumiissaan, ja vielä vaikeampi heidän on käsittää nykyistä sosialismia. Mutta sensijaan he käsittävät ilman muuta, että tuotannonvälineiden yksityisomistus on heidän liikemuodossaan välttämätöntä.
Niin kauan kuin käsityöläinen katsoo asioita käsityöläisenä, talonpoika talonpoikana, pikkukauppias pikkukauppiaana, niin kauan kuin heillä on voimakas luokkatietoisuus, täytyy heidän pitää kiinni tuotannonvälineitten yksityisomistuksesta ja pysyä loitolla sosialismista, käyköönpä heille kuinka huonosti tahansa.
Olemme jo edellä nähneet, kuinka tuotannonvälineitten yksityisomistus kahlehtii häviöön joutuvat pikkuporvarit ja talonpojat takaperoisiin liikkeisiinsä vielä sittenkin, vaikkapa nämä eivät enää läheskään kykenisi hankkimaan heille edes jonkunlaistakaan toimeentuloa, vieläpä sittekin, vaikka palkkatyöntekijäksi siirtyminen parantaisi heidän asemaansa. Siten on yksityisomistus mahti, joka kahlehtii kaikki omistavat luokat nykyiseen tuotantotapaan, yksin nekin, jotka samalla kuuluvat riistettyihin, yksin nekin, joiden omaisuus on enää vain naurettava irvikuva »omistus»käsitteestä.
Ainoastaan ne pikkuporvarit ja pientilalliset, jotka epäilevät luokkansa säilymistä, jotka jo alkavat uskoa, että heidän olemisensa perustuksena olevat liikemuodot ovat häviöön tuomittuja, ainoastaan he kykenevät käsittämään sosialismin oppeja. Mutta sivistymättömyys ja näköpiirin ahtaus, heidän elämänehtojensa luonnolliset seuraukset, estävät suuressa määrässä heitä käsittämästä luokka-asemansa toivottomuutta. Heidän kurjuutensa, heidän kiihkeä halunsa löytää keino, joka heidät voisi vapauttaa, ei ole tähän saakka yleensä vaikuttanut muuta, kuin saanut heidät kaikkien tarpeeksi itsetietoisesti esiintyväin ja kauniita lupauksia runsaasti latelevain kansankiihoittajain helpoksi saaliiksi.
Omistavain ylemmissä kerroksissa on löydettävissä suurempi sivistys ja avarampi katsantokanta. Monessa sivistyneessä tavataankin vielä vanhan ihanteellisuuden jätteitä ylöspäin pyrkivän porvarikunnan vallankumouksellisen taistelun ajoilta, valistuksen ajoilta. Mutta voi sitä porvarikunnan jäsentä, joka hairahtuu omaksumaan sosialismin harrastuksia ja vaikuttamaan niiden hyväksi! Hänen on ennen pitkää päätettävä, tahtooko hän hyljätä aatteensa tai katkoa kaikki ne yhteiskunnalliset siteet, joita häntä tähän saakka eivät ole ainoastaan sitoneet, vaan myöskin pitäneet pystyssä. Ainoastaan harvat ovat niin rohkeita ja itsenäisiä, että he joutuvat edes tähän ratkaisukohtaan saakka, ja aniharvat näistä harvoista ovat kyllin tarmokkaita tähän saakka saavuttuaan katkaisemaan lopullisesti kaikki siteet luokkansa kanssa. Useimmat näistäkin aniharvoista ovat tähän saakka väsyneet sangen pian, he ovat myöhemmin huomanneet »nuoruudenhulluutensa» ja tulleet »ymmärtäviksi».
Porvarilliset idealistit ovat ainoat korkeamman porvarikunnan jäsenet, jotka yleensä voivat tulla sosialismin kannattajiksi. Mutta useimpia niistä idealisteistakin, jotka ovat hankkineet itsellensä laajemmat tiedot yhteiskunnallisista suhteista ja niistä johtuvista ratkaisua vaativista kysymyksistä, yllyttävät nämä hankitut tiedot vain siihen hyödyttömään puuhaan, että he koettavat etsiä »sosialisen kysymyksen» niinsanottua »rauhallista» ratkaisua, ratkaisua, joka voisi yhdistää heidän enemmän tai vähemmän sosialistisen tietonsa ja vakaumuksensa vaatimukset porvarikunnan luokkaetuihin, mikä on yhtä mahdotonta kuin märkä tuli tai palava vesi.
Vain ne porvarikunnan idealistit, jotka eivät ainoastaan ole hankkineet tarpeellisia teoretisia tietoja, vaan ovat myöskin jo ainakin salaisesti rikkoneet suhteensa porvarikuntaan, ja joilla myöskin on rohkeutta ja voimaa katkoa nämä suhteet julkisestikin, voivat kehittyä todellisiksi sosialisteiksi. Sosialismin asian ei siis tarvitse odottaa suuria omistavilta luokilta. Niiden yksityiset jäsenet voivat kyllä kääntyä sosialismiin, mutta ainoastaan sellaiset, jotka eivät tunne enää kuuluvansa siihen luokkaan, mihin heidän pitäisi taloudellisen asemansa mukaan kuulua. Tämä on aina muulloin pieni vähemmistö, paitse vallankumouksen aikoina, jos nimittäin vaaka silloin näyttää kallistuvan sosialismin puolelle.
Silloin kyllä voi luopioita ilmestyä suurissa joukoissa omistavain luokkain piirissä.
Mutta nykyisissä oloissa ei sosialistisen armeijan tuottavimpana värväysalueena ole ne luokat, joilla on vähänkin kadotettavaa, vaan ne, »joilla ei ole mitään muuta menetettävänä kuin kahleensa, mutta voitettavana koko maailma.»
Omistamattomankaan kaikki kerrokset eivät kuitenkaan ole yhtä suotuisia sosialismin värväysalueita.
Emme luonnollisesti voi tässä kirjoittaa köyhälistön luonnonhistoriaa, jonka pääkohdat olemme jo maininneet toisessa luvussa, puhuessamme köyhälistön tehtävästä nykyisessä tuotantotavassa. Tässä tahdomme vain esittää muutamia täydentäviä huomautuksia, jotka näyttävät välttämättömiltä, jos mieli selittää sitä tehtävää, minkä köyhälistön eri kerrokset suorittavat aikamme taloudellisissa ja valtiollisissa taisteluissa.
Tiedämme jo, että vaikka tuo poroporvarien suosima lause: köyhiä on aina ollut, onkin väärä, niin täytyy kuitenkin myöntää, että köyhyys on yhtä vanha kuin tavarantuotanto. Se oli kyllä aikaisemmin tavallisesti vain harvinainen ilmiö. Keskiajalla esim. oli vähän sellaisia, joilla ei ollut omassa taloudellisessa liikkeessä tarvittavia tuotannonvälineitä. Useimmat näistä harvalukuisista omistamattomista voivat helposti päästä omistaviin perheisiin apulaisiksi, rengeiksi, sälleiksi, palvelustytöiksi; he olivat suurimmaksi osaksi nuorta väkeä, jotka voivat vielä joskus perustaa oman liikkeen ja oman kodin. Kaikissa tapauksissa he työskentelivät yhdessä perheenisännän tai hänen puolisonsa kera ja nauttivat heidän kanssaan yhteisesti työn hedelmät. Omistavan perheen jäseninä he eivät olleet köyhälistöä; he tunsivat itsensä solidarisiksi perheen omistuksen kanssa, jonka eduista he saivat osansa ja jonka vahingoista heillekin koitui vahinkoa. Näin on asianlaita vieläkin niissä syrjäisissä seuduissa, missä tuollaiset patriarkaliset olot ovat säilyneet. Missä palkolliset vielä kuuluvat omistavain perheeseen, siellä he puolustavat perheen omaisuutta, vaikka he itse ovatkin omistamattomia, eikä sosialismilla ole siellä sopivaa maaperää.
Samoin oli käsityöläissällien laita (vertaa luku II, 1).
Varsinaisten palkollisten ja sällien ohella syntyi vielä erityinen palvelijakunta. Osa omistamattomia kääntyi keskiajalla ja uuden ajan alussa suurempain riistäjäin perheisiin, varsinkin ruhtinasten, aatelin, korkeamman papiston ja kauppiasten. He rupesivat näiden palkkalaisiksi, ei auttaaksensa heitä työssä, vaan suojellakseen heitä tai tyydyttääkseen heidän ylellisyyttään sotamiehinä tai lakeijoina. Työ ja nautinnot eivät enää silloin olleet yhteiset. Ja kun tuo patriarkalinen suhde puuttui, puuttui myöskin siitä johtuva herran ja palvelijan välinen kaikkiykseydentunne. Mutta samalla kehittyi herran ja palvelijan välille toisenlainen yhteisyydentunne. Missä suurempia palvelijajoukkoja pidetään, siellä on näiden kesken vallalla arvonero. Yksityinen voi toivoa ylennystä, tulojen, vallan ja arvon lisäytymistä. Mutta tämä lisäytyminen riippuu hänen herransa mielivallasta. Kuta taitavammin hän sovittautuu tämän mukaan ja alistuu sen alaiseksi, ja kuta enemmän hän parjaa kanssapalveiijoitansa, sitä paremmat ovat hänen toiveensa. Täten tuntee palvelija itsensä solidariseksi herransa kanssa, ja samalla kaikkien toveriensa viholliseksi. Ja vielä toisellainenkin yhteisyydentunne syntyy herran ja palvelijan välille. Kuta suuremmat herran tulot, valta ja arvo ovat, sitä suuremman osan palvelijatkin saavat kaikesta. Tämä koskee etenkin varsinaisia ylellisyyspalvelijoita, joilla ei ole mitään muuta tekemistä, kuin olla herransa »edustaja», osottaa, kuinka paljon liikoja rahoja heidän herransa käytettävissä on, ja auttaa häntä kuluttamaan näitä mahdollisimman nopeasti sekä hupaisesti, palvellessaan rohkeasti ja »uskollisesti» herraansa kaikessa tämän hullutuksissa ja paheissa. Ylellisyyspalvelija tunteekin sentähden olevansa solidarinen riistäjäin ja sortajain kanssa riistettyjä sekä sorrettuja vastaan; osottaapa hän usein heitä kohtaan paljon suurempaa häikäilemättömyyttä, kuin hänen herransa. Sillä jos tämä on edes vähänkään järkevä, niin hän ei tapa kanaa, joka munii hänelle kultamunia; hän tahtoo säilyttää sen ei ainoastaan itselleen, vaan jälkeläisilleenkin. Mutta lakeija ei välitä tästä.
Eipä siis olekkaan ihme, että kansa ei vihaa mitään niin syvästi, kuin tällaista palvelijakuntaa, jonka matelevaisuus ylempiänsä ja röyhkeys alempiansa kohtaan on tullut sananparreksi. Lakeija-sielulla käsitetään kaikkea halpamaisuutta yhteensä.
Nämä vaikutukset ylellisyyspalvelijakunnan luonteeseen eivät ilmesty ainoastaan alempiin kansankerroksiin kuuluvissa omistamattomissa, vaan myöskin ylempien kerrosten omistamattomissa tai vähäomistavissa, esim. köyhtyneessä aatelismiehessä, joka etsii onneansa korkeampana palvelijana, ruhtinaallisen hovin hovilaisena.[1*]
Tähän saakka olemme puhuneet ainoastaan alemmasta palvelijakunnasta, ja meidän täytyy jättääkin vertailematta sitä aateliseen palvelijakuntaan, niin huvittavaa kuin se olisikin, ja niin helposti kuin sen voisi suorittaakin. — Tässä olikin tarkoitus vain osottaa, minkätähden tällainen palvelijakunta, vaikka se kuuluukin omistamattomiin luokkiin, ei ole erittäin lupaava sosialismin värväysalue. Se on pikemmin eräs nykyisen yhteiskunnan etuvarustuksia.
Lisäytyvä riistäminen, vuosittain luodun yliarvon paljous ja siitä johtuva ylellisyyden karttuminen kasvattaa palvelijakuntaa alituisesti suuremmaksi. Mutta yhteiskunnan kehityksen onneksi on palvelijakunnan sotainen syrjälaji, yksityisten palveluksessa oleva sotaväki, tykkänään häviämässä sen jälkeen kuin puolustuslaitoksen uudistus, jolle Ranskan vallankumous raivasi alaa, toteutui siten, että palkkajoukkojen sijaan tuli yleinen asevelvollisuus. Tämä syrjälaji ei tosin ole täydellisesti kadonnut, ja sen jätteitä nykyisissä sotajoukoissa saadaan suurimmaksi osaksi kiittää siitä, että »aseissa oleva kansa» on tähän saakka useimmissa tapauksissa osottanut olevansa kaikkea muuta, vaan ei kansanvaltainen laitos.
Mutta varsinaisen palvelijakunnan ja yleensä palvelusväen kasvamisessakin on ylellisyyden alituisesta lisäytymisestä huolimatta huomattavissa vahva vastakkainenkin virtaus: vanhentuneen perhemuodon häviäminen ja työnjako, joka muuttaa yhä useampia taloudenpidon ja persoonallisen palveluksen tehtäviä erityisiksi itsenäisiksi ammateiksi, kuten parturin, viinurin, ajurin, vahtimestarin j. n. e. Näissä palvelijakunnasta haarautuneissa ammateissa esiintyy kyllä vielä kauan sen jälkeen, kuin he ovat tulleet itsenäisiksi, alkuperänsä luonteentunnusmerkit, mutta kuitenkin ne alkavat jo yleisesti omaksua teollisuustyöväestön ominaisuuksia ja katsantotapoja.
Niin lukuisia kuin talous- ja ylellisyyspalvelijain sekä sälli- ja palkkasoturijoukot aika-ajoin olivatkin, eivät ne kuitenkaan yleensä voineet ottaa vastaan kaikkia omistamattomia. Työhönkykenemättömät — lapset, vanhukset, sairaat, raajarikot — eivät ensinkään voineet saada toimeentuloansa missään näissä ammateissa. Ja kuten olemme nähneet, liittyi näihin uudemman ajan alussa vielä niin suuri joukko työtäetsiviä — varsinkin tiloiltaan häädettyjä tai pahoinpitelyä pakenevia talonpoikia — että suuri määrä työhönkykeneviä joutui samaan asemaan, kuin työhönkykenemättömätkin. Heillä ei ollut muuta neuvoa kuin kerjätä, varastaa, tai antautua prostitueratuiksi. He saivat joko kuolla nälkään tai hyljätä kaikki vallitsevat häpeän, kunnian ja arvon käsitteet. He voivat pysyä hengissä ainoastaan siten, että he aina asettivat hetken personalliset tarpeet korkeammalle kuin hyvän maineen. Selvää on, että tällainen asema oli mitä suurimmassa määrässä turmeleva ja pahentava.
Tätä turmeltumista edisti ja edistää vielä se, että työttömät köyhät ovat aivan tarpeettomia yhteiskunnassa, että tämä heistä päästessään vapautuisi vastenmielisestä taakasta. Ja jokaisen luokan, joka on tarpeeton, jolla ei ole mitään välttämätöntä tehtävää yhteiskunnassa, täytyy joutua rappiolle, olkoonpa se sitte ylempi tai alempi luokka.
Eivätkä kerjäläiset voi edes ylpeillä sillä itsepetoksella, että he ovat tarpeellisia; he eivät muista sellaista aikaa, jolloin heidän luokkansa olisi tehnyt yhteiskunnalle palveluksia; he eivät voi valtaansa vedoten pakottaa yhteiskuntaa elättämään heitä loisinaan.
He ovat vain suvaittuja: nöyryys on sentähden kerjäläisen ensimäinen velvollisuus, se on köyhäin korkein hyve. Tämäkin köyhälistön laji on samoin kuin palvelijakuntakin mateleva mahtavien edessä; se ei asetu vastustamaan nykyistä yhteiskuntajärjestelmää. Päinvastoin. Olivathan he määrätyt elämään niistä muruista jotka rikasten pöydiltä putoavat; kuinka he siis voisivat toivoa, että rikkaat häviäisivät! He eivät itse ole riistämisen alaiset; mutta kuta enemmän työntekijöitä riistetään, kuta suuremmat rikkaan tulot ovat, sitä anteliaampi tämä voi olla, sitä enemmän köyhät voivat odottaa häneltä. He saavat samoin kuin palvelijatkin osan riistämisestä, mistä syystä he vastustaisivat sitä? Kun katoolinen kirkko oli uskonpuhdistuksen alkuaikoina Saksassa kaikkien luokkien rajattomasti vihaama, koska se nylki kaikkia, niin tämä köyhälistölaji yksin pysyi sille uskollisena, sillä se sai kirkolta suurempia almuja, kuin itarilta kaupunginporvareilta tai puhtaaksi ryöstetyiltä talonpojilta.
Tämä köyhälistön laji — ryysyköyhälistö — ei ole vielä koskaan ryhtynyt omasta alotteestaan vastustamaan riistämistä. Mutta ei se myöskään kelpaa riistämisen etuvarustukseksi, kuten palvelijakunnan sotainen syrjälaji. Pelkurina ja arvosteluun kykenemättömänä jättää se siekailematta pulaan ne, joiden almuja se on pistänyt pussiinsa, heti kun nämä ovat menettäneet rikkautensa ja valtansa. Se ei ole koskaan ollut taistelemassa vallankumouksellisen riikkeen esitaisteluissa, mutta jokaisessa metelissä se on heti ollut valmis kalastamaan sameassa vedessä. Väliin se on ollut apuna antamassa häviöön vaipuvalle hallitsevalle luokalle kuolemaniskun. Säännöllisesti se on ollut riistämässä etuja vallankumoukselta ja saastuttamassa sitä, pettääksensä sen heti tilaisuuden tarjoutuessa.
Kapitalistinen tuotantotapa on kartuttanut ryysyköyhälistöä sangen suuressa määrässä, ja se hankkii siihen yhä vain lisää väkeä. Suuremmissa kaupungeissa varsinkin on ryysyköyhälistö huomattava osa niiden väkiluvusta.
Sangen lähellä ryysyköyhälistöä niin luonteensa kuin katsantokantansakin puolesta on se osa pikkuporvareita ja pikkutilallisia, joka on jo joutunut surkeimpaan rappiotilaan, joka ei luota omaan voimaansa ja koettaa pysytellä vedenpinnalla almujen avulla, joita ylemmät luokat sille viskaavat.
Nouseva kapitalistinen tuotanto ja varsinkin suurteollisuus hankkii tarvitsemansa työvoimat mieluummin näistä viimeksimainituista köyhälistön kerroksista. Se ei kysynyt suuresti työntekijän taitoa, se tarvitsi vain kärsivällisiä, vastarintaan kykenemättömiä työntekijöitä, jotka tahdottomina mukautuivat nykyaikaisen tehtaan töihin, sillä nämä voivat työskennellä häiriöittä ainoastaan silloin, kun jokainen niiden lukemattomista pyöristä lakkaamatta ja täsmällisesti täyttää hänelle määrätyn liikkeen. Ja kun suurin osa nousevan kapitalistisen suurteollisuuden työntekijöitä oli näistä ryysyköyhälistöä lähinnä olevista työväenluokan kerroksista, jopa usein itse ryysyköyhälistöstäkin, niin tuli näiden kerrosten suvaitsema kohtelu määräämään sen kohtelun, jonka alaisiksi kapitalistit tahtoivat saattaa työntekijänsä yleensä. Itse työ, jonka jalostuttavia ominaisuuksia porvarilliset taloustieteilijät ja siveysopin tutkijat niin mielellään kuvailevat, tuli köyhälistölle aluksi yhä suuremman alennuksen eikä ylentymisen lähteeksi. Kun työntekijät eivät kyenneet vastarintaan, voivat kapitalistit jatkaa työaikaa äärimmäisyyksiin saakka. Olemme jo toisessa luvussa nähneet, mitkä voimakkaat kiihottimet kapitalistisessa suurteollisuudessa tähän kehottavat. Pääoma ei suo köyhälistölle aikaa elää, ei aikaa sivistyä, ellei sen ole pakko suoda. Missä sillä ei ole mitään rajoja, antaa se työn jatkua täydelliseen uupumukseen saakka. Ja jos työn ja nukkumisen väliin jää lyhyt vapaahetki, niin sehän riittää vain mitä häipyvimpiin nautinnoihin, kuolettamaan kurjuuden tunnetta, joko väkijuomain tai sukupuolivietin huumauksessa. Miesten ja naisten, täysikasvuisten ja lasten työskentely yhdessä, joka iloisten, vapaiden ja velvollisuutensa tuntevain ihmisten kesken voi tulla korkeimman henkisen kohotuksen ja siveellisen jalostumisen lähteeksi kaikille siinä osallisina oleville, lisäsi kapitalisessa tehtaassa ennen kaikkea vain niitä turmelevia ja lamauttavia vaikutuksia, jotka yhä jouduttivat köyhälistön perikatoa.
Eipä olekkaan siis ihme, että työtätekevä köyhälistö oli kapitalistisen suurteollisuuden alkuaikoina melkein ryysyköyhälistön kaltaista. Kuinka syvälle he olivat vaipuneet rikoksiin, juoppouteen, raakuuteen ja saastaisuuteen — niin henkiseen kuin ruumiilliseenkin — näkyy parhaite siitä klassillisesta kuvauksesta, jonka Friedrich Engels on laatinut työtätekevän luokan asemasta Englannissa tämän vuosisadan ensimäisillä vuosikymmenillä.[2*]
Käsite »proletari» näytti alkuaikoina merkitsevän samaa kuin syvimpään rappiotilaan vajonnut. On vielä nytkin ihmisiä, jotka luulevat samoin, niiden joukossa sellaisiakin, jotka pitävät itseänsä hyvin nykyaikaisina. Ja kuitenkin oli jo silloinkin, jolloin työtätekevä köyhälistö ulkonaisesti muistutti niin suuresti ryysyköyhälistöä, syvä juopa näiden välillä.
Ryysyköyhälistö on pysynyt pääasiallisesti samanlaisena aina ja kaikkialla, missä se on esiintynyt joukkoilmiönä. Nykyisen Berliinin tai Lontoon ryysyköyhälistö ei suuresti eroa vanhan Rooman ryysyköyhälistöstä. Mutta nykyaikainen työtätekevä köyhälistö on sitävastoin aivan omituinen ilmiö, jommoista maailmanhistoria ei ole tähän saakka nähnyt.
Ryysyköyhälistön ja kapitalistisen tuotannon työtätekevän köyhälistön välillä on ennen kaikkea se ääretön, perusteellinen erotus, että edellinen on loiskasvi yhteiskunnassa, jälkimmäinen taas eräs yhteiskunnan juuria, vieläpä juuri, joka muodostumistaan muodostuu ei ainoastaan tärkeimmäksi, vaan lopuksi ainoaksikin, josta yhteiskunta imee voimansa. Työtätekevä köyhälistö on omistamaton, mutta se ei ole almujennauttija. Yhteiskunta ei ylläpidä sitä, vaan se päinvastoin ylläpitää yhteiskuntaa työnsä kautta. Kapitalistisen tuotannon alkuaikoina työtätekevä köyhälistöläinen vielä tosin tuntee itsensä vaivaiseksi, ja pitää häntä nylkevää kapitalistia hyväntekijänä, joka antaa hänelle työtä ja siis myös leipää, pitää häntä leivänantajana, työnantajana. Tämä »patriarkalinen» suhde on luonnollisesti kapitalisteille sangen mieleen. Vaativathan he vielä nytkin työntekijältä hänelle maksamastaan palkasta ei ainoastaan sovittua työn suoritusta, vaan myöskin alamaisuutta ja kiitollisuutta.
Mutta kapitalistinen tuotanto ei voi missään jatkua pitkää aikaa, hävittämättä näitä alkuaikojensa kauniita patriarkalisia oloja. Olkootpa työntekijät kuinka orjamaisessa, ahtaassa asemassa tahaan, huomaavat he kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, että he ovat kapitalistin elättäjiä, eikä päinvastoin. Heidän pysyessä köyhinä, tai missä mahdollista, yhä köyhtyessä, rikastuu kapitalisti rikastumistaan. Ja jos he pyytävät tehtailijalta, tuolta luulotellulta patriarkalta enemmän leipää, niin hän antaa heille kiven.
Työtätekevä köyhälistö eroaa ryysyköyhälistöstä ja ylellisyyspalvelijoista siinä, että he eivät saa elatustaan riistäjäin riistämisestä. Talouspalvelusväestöstä ja käsityöläissälleistä (vertaa II lukua) he eroavat sen kautta, että he eivät työskentele eivätkä elä yhdessä riistäjäinsä kanssa, että kaikki riistäjän ja riistetyn väliset suhteet ovat kadonneet. He asuvat kurjissa luolissa ja rakentavat riistäjällensä palatsin; he näkevät nälkää ja hankkivat hänelle ylellisen aterian. He raatavat raskaassa työssä kunnes uupuneina murtuvat, hankkiaksensa hänelle ja heikäläisille varoja joutilaan elämään.
Tämä on aivan toisenlainen vastakohta, kuin esikapitalistisen ajan rikkaan ja »vähäväkisen» köyhän miehen väliset. Viimemainittu kadehtii rikkaita, katselee heitä ihmetellen. Rikkaat ovat vähäväkisen esikuvia, ihanteita. Hän tahtoo olla heidän asemassaan heidän kaltaisenaan riistäjänä. Hänen ei johdu mieleensäkään vaatia riistämisen poistamista. Mutta työtätekevä köyhälistö ei kadehdi rikkaita eikä toivo pääsevänsä heidän asemaansa; se vihaa ja halveksii heitä, se vihaa heitä riistäjöinään ja halveksii heitä hyödyttöminä. Se vihaa ensiksi ainoastaan sitä kapitalistia, jonka kanssa se on suorastaan tekemisissä, mutta ennen pitkää se huomaa, että kaikki kapitalistit menettelevät hänen kanssaan pääasiallisesti samalla tavalla ja hänen alkujaan persoonallinen vihansa kehittyy täten koko kapitalistiluokan itsetietoiseksi vastustamiseksi.
Työtätekevän köyhälistön aikaisimpana tunnusmerkkinä onkin koko riistäjäkunnan vastustaminen. Luokkaviha ei suinkaan ole sosialistisen kiihotuksen tulos — sitä voitiin huomata työväenluokassa jo paljoa ennen, kun kiihotus oli. Ylellisyyspalvelijain, talouspalvelusväestön ja käsityöläissällien keskuudessa oli tälle asteelle kohonnut luokkaviha mahdoton. Sikäläisten läheisten, näiden ammattien jäsenten ja heidän »herransa» välisten persoonallisten suhteiden vallitessa tekisi tällainen viha mahdottomaksi kaiken hyödyllisen toiminnan hänen hyväkseen. Näissä ammateissa kyllä ilmestyy palkkalaisten taisteluja isäntiänsä vastaan, mutta ne sovitaan taas pian. Kapitalistisessa tuotannossa voivat työntekijät kantaa katkerinta vihaa työnantajia vastaan, ilman että tuotanto silti häiriytyy, jopa ilman että työantaja sitä edes huomaakaan.
Tämä viha ilmestyy alussa pelokkaana ja yksityisenä. Tarvitaan jonkun verran aikaa, ennenkuin proletarit huomaavat, että tehtailija ei suinkaan jalomielisyydestä anna heille työtä, mutta vielä enemmän aikaa tarvitaan, ennenkuin he uskaltavat asettua julkiseen taisteluun »herroja» vastaan.
Ryysyköyhälistö on arkaa ja nöyrää, koska se tuntee olevansa liikaa ja vailla kaikkea aineellista selkänojaa. Samoja luonteenominaisuuksia tavataan aluksi työtätekevässä köyhälistössäkin; mikäli sen jäsenet ovat kotoisin ryysyköyhälistöstä tai sitä lähellä olevista kerroksista. Se kyllä tuntee kaiken osaksensa tulevan pahoinpitelyn, mutta se ei uskalla panna julkisesti vastaan; se pui nyrkkiä taskussa. Erittäin toimintavoimaisten ja kiihkoisain luonnetten vastustus puhkee sen ohessa ilmi salaisissa rikoksissa.
Oman voiman tunto ja vastustuksen henki kehittyvät kysymyksenalaisissa palkkatyöväestön kerroksissa vasta sitte, kun he käsittävät etujen yhteyden, solidarisuuden, joka vallitsee köyhälistön jäsenten kesken. Yhteistunnon heräämisestä alkaa köyhälistön uudestasyntymimen, työtätekevän köyhälistön kohoaminen ryysyköyhälistön suosta. Kapitalistisen tuotannon työehdot osottavat jo itsestään köyhälistölle lujan yksimielisyyden tarpeellisuuden, osottavat, kuinka välttämätöntä on, että yksityinen alistuu kokonaisuuden alaiseksi. Kun jokainen yksityinen valmisti käsiteollisuuden klassillisen muodon vallitessa yksinään koko tuotteen, perustuu kapitalistinen teollisuus yhteistyöhön, ko-operationiin. Yksityinen työmies ei siinä voi mitään ilman tovereittensa apua. Mutta jos he ryhtyvät yhteisesti ja suunnitelman mukaisesti työhön, niin jokaisen yksityisen valmistuskyky tulee kaksin- ja kolminkertaiseksi. Siten työ saattaa heidät käsittämään yhteenliittymisen voiman, työ kehittää heissä vapaaehtoisen ja ilomielisen kurinalaisuuden, joka on osuuskunnallisen, sosialistisen tuotannon ensi ehto, ja myöskin kaiken köyhälistön menestyksellisen taistelun ensi ehto kapitalistisen tuotannon riistämistä vastaan. Tämä tuotanto itse kasvattaa siten köyhälistön hävittämään sitä ja työskentelemään sosialistisessa yhteiskunnassa.
Työehtojen yhtäläisyys herättää ehkä vielä valtavammin kuin yhteistyö yhtenäisyydentunnetta köyhälistössä. Tehtaassa on tuskin mitään arvoasteita työntekijäin välillä, ei mitään arvoasteikkoa. Korkeimpia paikkoja eivät proletarit tavallisesti voi saavuttaa, ja niitä on vähän työntekijäin lukuun nähden. Ainoastaan muutamat harvat voivat näiden suosikkipaikkojen kautta joutua turmioon. Samanlaiset työehdot ovat vallalla suureen enemmistöön nähden, eikä yksityinen mitenkään voi parantaa niitä ainoastaan itseänsä varten; hänen asemansa voi parantua vain siten, että kaikkien hänen työtoveriensakin asema paranee. Tehtailijat kyllä koettavat kylvää eripuraisuutta työntekijöihin tehdessään työehdot keinotekoisesti erilaisiksi. Mutta nykyisen suurteollisuuden työehtoja tasoittava vaikutus on niin suuri, että sellaiset hätäkeinot — kappalepalkka, palkinnot, y. m. s. — eivät ajanpitkään voi kuolettaa työntekijäin välistä etujen yhtäläisyyden tunnetta. Kuta kauemmin kapitalistinen tuotanto kestää, sitä voimakkaammin kehittyy proletarinen solidariteetti, sitä syvemmälle se juurtuu ja sitä yleisemmäksi köyhälistön tunnusmerkiksi se tulee.
Meidän tarvitsee vain viitata siihen, mitä edellä olemme sanoneet ylellisyyspalvelijoista, osottaaksemme, kuinka suuresti työtätekevä köyhälistö eroaa tässä suhteessa heistä. Ja talouspalvelusväestökin on tässä kohden jäljellä kapitalistisen tuotannon työväestöstä, ja samoin myöskin käsityöläissällit.
Käsityöläissällien yhtenäisyydentunne pysähtyi eräisiin rajoihin joiden ylitse köyhälistön yhtenäisyydentunne on astunut. Kummankaan solidarisuus ei rajoitu ainoastaan samanlaisten liiketten työntekijöihin. Käsityöläissällit olivat jo kuten köyhälistökin, vähitellen huomanneet, että työntekijät kohtaavat kaikkialla samanlaisia vastustajia, että heillä on kaikkialla samat edut. Käsityöläissällit järjestivät kansallisia, koko kansan piirin käsittäviä järjestöjä aikana, jolloin porvarikunta oli vielä kaupunki- ja maakunta-etujen lujissa kahleissa. Nykyaikaisen köyhälistön tunteet ja toiminta ovat täydellisesti kansainväliset; vallitsevain luokkain katkerimpain kansallisuustaistelujen, kiivaimpain sotavarustusten aikana on kaikkien maiden köyhälistö liittynyt yhteen.
Kansainvälisten järjestöjen alkua huomaamme jo käsityöläissälleillä; he osottivat kykenevänsä astumaan kansallisten raja-aitojen ylitse. Mutta yhden rajan yli he eivät voineet astua: ammatin. Vaeltavan saksalaisen hatuntekijän tai kuparisepän voivat kyllä hänen Ruotsissa tai Sweitsissä olevat ammattitoverinsa ottaa ystävällisesti vastaan; mutta hänen oma maansa, jopa kotokaupunkinsakin suutarit tai puusepät olivat hänelle vieraita. Ammatit olivat käsityön alalla jyrkästi erotetut. Oppilaan täytyi olla vuosikausia opissa, ennenkuin hän pääsi sälliksi, ja hän pysyi koko ikänsä ammatillensa uskollisena. Sen kukoistus ja mahti oli hänenkin. Jos sällin ja mestarin välinen suhde samassa ammatissa oli jossakin määrässä kireä, niin oli hänen suhteensa toisten ammattien mestareihin ja sälleihin vielä kireämpi. Käsityöläisyyden kukoistusajalla olivatkin eri ammattien kisällikunnat joutuneet keskenään mitä kiivaimpiin taisteluihin ja toistensa vihollisiksi.
Kapitalistinen tuotanto sitävastoin heittää eri ammatit aivan sekaisin, miten sattuu. Kapitalistisessa liikkeessä työskentelee usein eri ammatteihin kuuluvia työntekijöitä rinnakkain toistensa kanssa yhteisen tarkoitusperän saavuttamiseksi. Ja toisaalta kapitalistinen tuotanto pyrkii kokonaan lakkauttamaan ammattikäsitteen tuotannossa. Koneet lyhentävät ennen vuosikausia kestäneen oppiajan muutamia viikkoja, usein vain päiviä kestäväksi harjoitusajaksi. Ne vaikuttavat myöskin sen, että työntekijä voi usein suuremmitta vaikeuksitta vaihtaa tointa. Ne ajavat hänet usein siihen siten, että ne tekevät tarpeettomaksi sen työn, jota hän siihen saakka on tehnyt, heittävät hänet kadulle ja pakottavat hänet etsimään muuta työtä. Ammatin valintavapaus, jonka poroporvari pelkää katoavan »tulevaisuudenvaltiossa», on nyt jo menettänyt kaiken merkityksensä työmiehiin nähden.
Tällaisten olojen vallitessa on köyhälistön helppo astua niiden rajojen ylitse, joiden eteen käsityöläissällit pysähtyivät. Samoin kuin nykyisen köyhälistön yhtenäisyydentunne on kansainvälinen, samoin se myöskin käsittää koko työväenluokan.
Jo vanhalla- ja keskiajalla on ollut erilaisia palkkatyön muotoja. Eikä palkkatyöväestön ja sen riistäjäin välinen taistelukaan ole uutta. Mutta vasta kapitalistisen suurteollisuuden vallitessa näemme syntyvän yhtenäisen palkkatyöväestön luokan, jonka jäsenet ovat aivan selvillä etujen yhtäläisyydestä ja alistavat yhä suuremmassa määrässä ei ainoastaan persoonalliset, vaan myöskin paikalliset ja — mikäli niitä vielä on jäljellä — erityiset ammattietunsa koko luokan suurten yhteisetujen alle. Palkkatyöväestön taistelu riistämistä vastaan saavuttaa vasta meidän vuosisadallamme luokkataistelun luonteen. Ja silloin vasta tämä taistelu voi saada laajemman, korkeamman päämäärän, kun hetkellisten epäkohtain poistaminen, silloin vasta voi työväenliike tulla vallankumoukselliseksi liikkeeksi.
Samalla työväenluokan käsite yhä laajenee. Se mitä tässä on sanottu, koskee ensi sijassa suurteollisuudessa työskentelevää köyhälistöä. Mutta samoin kuin teollisuuskapitaali tulee yhä määräävämmäksi koko kapitaalille, jopa kaikille kapitalististen kansojen piirissä harjoitetuille taloudellisille yrityksille, samoin alkaa suurteollisuudessa työskentelevän köyhälistön ajatukset ja tunteet määrätä yhä laajemmin palkkatyöväestön ajatuksia ja tunteita yleensä. Yleisen etujen yhtäläisyyden tajunta valtaa myöskin kapitalistisen manufakturiteollisuuden ja käsityön työntekijät, nämä viimemainitut sitä pikemmin, kuta suuremmassa määrässä käsityö kadottaa alkuperäisen luonteensa ja lähestyy manufaktuuriteollisuutta tai vaipuu kapitaalin riistämäksi kototeollisuudeksi.
Heihin liittyy vähitellen sellaisten kaupungeissa harjoitettujen ammattien työväestö, jotka eivät kuulu teollisuuden alalle, kuten esim. kaupan, kulkulaitosten majoitus- ja virkistyslaitosten j. n. e. Ja maalaistyöväestökin alkaa yleensä yhä selvemmin tajuta, että sen edut ovat samat kuin muunkin palkkatyöväestön, jahka kapitalistinen tuotanto hävittää maatalouden vanhan patriarkalisen tuotannon ja muuttaa sen teollisuudeksi, jota ei enää harjoiteta perheeseen kuuluvain palkollisten, vaan palkkaköyhälistön avulla. Alkaapa vihdoin yhtenäisyydentunne vallata huonommassa asemassa olevat itsenäiset käsityöläisetkin ja ulottua olosuhteiden mukaan yksin talonpoikiinkin: siten sulautuvat työtätekevät luokat sulautumistaan yhdeksi ainoaksi yhtenäiseksi työväenluokaksi, jota innostuttaa sama henki, kuin tuota lukumäärässä ja taloudellisessa merkityksessä yhä kasvavaa suurteollisuuden köyhälistöä. Suurteollisuuden köyhälistön omituinen toverillisen yksimielisyyden henki, yhteiskuri, pääoman vastustaminen leviää leviämistään, ja samalla leviää tämän luokan keskuudessa tuo köyhälistön omituinen tyydyttämätön tiedonjano, johon edellisen luvun lopussa viittasimme.
Siten syntyy vähitellen tuosta halveksitusta, pahoin pidellystä, rappiolle joutuneesta proletariatista uusi maailmanhistoriallinen voima, jonka edessä vanhat mahdit alkavat vapista: siitä kasvaa uusi luokka uusine siveysoppineen ja viisaustieteineen, jonka lukumäärä, lujuus, taloudellinen välttämättömyys, itsetietoisuus ja tiedot lisäytyvät päivä päivältä.
Köyhälistön nouseminen alennustilastaan on välttämätön, luonnonpakolla toteutuva kehitysjuoksu. Mutta tämä ei ole rauhallinen eikä tasainen. Kapitalistinen tuotantotapa koettaa, kuten olemme nähneet toisessa luvussa, painaa työtätekevää väestöä yhä alemmaksi. Köyhälistön siveellinen uudestasyntyminen on mahdollinen ainoastaan siten, että se ryhtyy vastustamaan näitä pyrintöjä ja niiden kannattajia, kapitalisteja. Se tulee mahdolliseksi ainoastaan siten, että ne vastavaikutukset, vastaiseen suuntaan käyvät pyrinnöt, joita uudet työ- ja elämisehdot ovat synnyttäneet köyhälistössä, tulevat kyllin voimakkaiksi. Mutta köyhälistöä polkevat kapitalistisen tuotantotavan pyrinnöt ovat eri aikoina, eri paikoissa ja eri teollisuusaloilla aivan erilaiset; ne riippuvat markkinain tilasta, yksityisten liiketten välisen kilpailun suuruudesta, koneiden kehityksestä kysymyksenalaisella teollisuusalalla, ja siitä, missä määrässä kapitalistit ymmärtävät pysyväisiä etujansa y. m. m. Yksityisten köyhälistökerrosten helmassa kehittyvät vastavaikutuksetkin riippuvat samoin mitä moninaisimmista ehdoista, kuten niiden kansaluokkien tottumuksista ja tarpeista, joihin kysymyksenalainen köyhälistö etupäässä on kuulunut, siitä taitavuuden tai voiman määrästä, jota työ vaatii sillä teollisuusalalla, missä he toimivat; naisten ja lasten työn runsaudesta; teollisuuden varajoukon suuruudesta, joka ei suinkaan ole kaikilla toimialoilla sama, työntekijäin tiedoista ja vihdoin siitä, vaikuttaako työ työntekijöihin hajoittavasti ja erottavasti, yhdistävästi ja kokoovasti, j. n. e.
Kaikki nämä ehdot ovat sangen erilaisia eri teollisuusaloilla ja eri työntekijäkerroksissa, ja sitäpaitse alituisten muutosten alaisia kun teknillinen ja taloudellinen kumous jatkuu katkeamatta. Joka päivä joutuu uusia seutuja ja uusia ammattialoja kapitaalin riistettäväksi, joka päivä keksitään uusia tuotannonhaaroja, ja vanhoja mullistetaan lakkaamatta. Näemme tänään kuten kapitalistisen tuotantotavan alkuaikoinakin yhä uusia kansakerroksia vaipuvan köyhälistöön, sortuvan ryysyköyhälistöksi, ja yhä uusia kerroksia siitä kohoavan; itse työtätekevän köyhälistönkin piirissä on huomattavissa kaksi vastakkaista virtausta: muutamat kerrokset kohoavat ylöspäin, ja toiset vaipuvat yhä alemmaksi, aina sen mukaan, ovatko kohottavat tai polkevat pyrinnöt niissä vallalla.
Mutta inhimillisen yhteiskunnan jatkuvan kehityksen onneksi joutuvat useimmat köyhälistökerrokset ennemmin tai myöhemmin sellaiseen käännekohtaan, jossa kohottavat pyrinnöt ratkaisevasti pääsevät voitolle, ja jos nämä pyrinnöt kerran ovat herättäneet jonkun köyhälistökerroksen itsetietoisuuteen, luokkatietoisuuteen, jos ne ovat saaneet sen käsittämään kaikkien jäsentensä solidarisuuden sekä keskenänsä että koko työväenluokan kanssa, saaneet sen tajuamaan lujan yhteenliittymisen voimaa; jahka ne ovat kasvattaneet köyhälistössä tietoa sen taloudellisesta välttämättömyydestä ja herättäneet sen itsearvostelun sekä saaneet sen vakuutetuksi siitä, että työväenluokka kulkee kohden parempaa tulevaisuutta: jahka joku köyhälistökerros kerran on kohonnut näin korkealle, niin silloin on äärettömän vaikea polkea sitä noiden rappiollejoutuneiden olentojen tylsään parveen, jotka kyllä vihaavat, mutta eivät voi liittyä yhteen jatkuvaa taistelua varten, jotka epäillen itseänsä ja tulevaisuuttansa etsivät unhotusta humalassa, joita kärsimykset eivät johda uhkamieliseen vastarintaan, vaan pelokkaaseen alistumiseen. On aivan mahdotonta hävittää luokkatietoisuus köyhälistökerroksesta, kun se kerran on päässyt juurtumaan. Olkootpa kapitalistisen tuotantotavan polkemispyrinnöt kuinka voimakkaita tahansa: ne voivat kyllä polkea tämän kerroksen aineellisessa suhteessa maahan, mutta eivät siveellisessä vaikkapa niiden paino ei olisikaan enää ainoastaan lannistava vaan suorastaan murhaava, kuten monen rappeutuneen kototeollisuushaaran alalla. Tämä sorto vain synnyttää vastustusta; se katkeroittaa enemmän kuin häiritsee. Se ei voi polkea proletareja silloin enää ryysyköyhälistöön, vaan se kohottaa ne marttyyreiksi.
Jos jokaisella köyhälistökerroksella olisi ollut ainoastaan omat voimansa käytettävinä, niin silloin olisi useampain kohoamiskausi alkanut paljoa myöhemmin ja muodostunut paljoa pitkällisemmäksi sekä tuskallisemmaksi, kuin todella on laita. Moni köyhälistökerros, joka nyt on arvossapidettävässä asemassa, ei olisi ilman vierasta apua voinut voittaa niitä vaikeuksia, joita vastaan alussa oli taisteltava, jos mieli kohottaa köyhälistöä siitä alennuksesta, mihin kapitalistinen kehitys oli sen saattanut. Nämä köyhälistökerrokset saivat alkuaikoina apua toisilta heitä korkeammalla olevilta yhteiskuntakerroksilta, niinhyvin työtätekevän köyhälistön ylemmiltä kerroksilta kuin omistavilta luokiltakin.
Viimemainittujen apu ei ole ollut vähäinen varsinkaan kapitalistisen suurteollisuuden alkuaikoina.
Keskiajalla oli köyhiä niin vähän, että yleinen (etupäässä kirkon) ja yksityinen hyväntekeväisyys voi vapauttaa yhteiskunnan heidän huolenpidostaan. Köyhyys ei asettanut mitään arvoitusta ratkaistavaksi. Jos se joskus antoikin ajattelemisen aihetta, niin tämä pukeutui korkeintaan »ylösrakentavaksi» mietiskelyksi. Köyhyys oli rakkaan jumalan kasvatuskeino. Jos köyhyyteen joutuneet olivat syntisiä, niin köyhyys oli rangaistus, jos he taasen olivat hurskaita, niin se oli koetus, jonka kautta heidän luottamuksensa Jumalaan astui sitä loistavampaan valoon. Rikkaille taasen oli köyhyys hyveiden harjoituskenttä, joka oli yhtä välttämätön heidän sielujensa terveydelle, kuin turnauskentät heidän ruumiinsa karaisemiselle.
Mutta kun tavarantuotannon kehitys hajoitti vanhan feodalisen maatalouden, kun vapautetut talonpojat alkoivat tulvia kaupunkeihin, ja kun niissä alkoi »liika-asutus», työttömyys ja joukkoköyhyys levitä, niin silloin tämä yhtä uusi kuin pelottava ja vaarallinen ilmiö kiinnitti kaikkien ajattelevain ja tunnollisten ihmisten huomion puoleensa. Keskiaikaisen hyväntekeväisyyden keinot eivät riittäneet joukkoköyhyyttä vastaan: uskonpuhdistus oli sen lisäksi tukkinut almujen tärkeimmän lähteen, lakkauttanut katoolisen kirkon köyhäinhoidon. Kaikkien köyhien hoito näytti vähitellen kohoavan ylivoimaiseksi tehtäväksi, jota yhteiskunta ei voinut täyttää, ja uusi yhteiskunnallinen kysymys köyhyyden poistaminen, astui esiin. Tätä tehtävää varten keksittiin mitä erilaatuisimpia ratkaisuja — riippuen keksijän tiedoista ja ihmisellisyydestä — tuosta mukavasta järjestelmästä alkaen, joka tahtoi poistaa köyhyyden raivaamalla köyhät pois tieltä (joko hirsipuun tai maasta karkottamisen avulla) aina uuden, kommunistisen yhteiskunnan syvämietteiseen suunnitelmaan saakka. Viimeksimainitut ratkaisut saavuttivat sivistyneiden suosion, mutta tuo edellinen mukava järjestelmä oli ainoa, jota maanisät ja valtioviisaat ymmärsivät. Köyhyys kasvoi kuitenkin sitä enemmän, kuta enemmän proletareja mestattiin ja merkittiin.
Mutta vähitellen sai tämä kysymys uuden muodon. Kapitalistinen tuotantotapa oli syntynyt ja alkoi levetä yhä laajemmalle, tulla yhä vallitsevammaksi yhteiskunnassa. Silloin porvarikuntaan kuuluvat ajattelijat eivät enää tunteneet kysymystä, miten köyhyys poistetaan. Kapitalistinen tuotantotapa perustuu köyhälistöön. Jos tämä poistetaan, niin samalla tehdään kapitalistinen tuotanto mahdottomaksi. Joukkoköyhyys on kapitalistisen joukkorikkauden perustus; ken tahtoo rajoittaa edellistä, se tekee väkivaltaa jälkimmäiselle. Ken nykyjään tahtoo ottaa työntekijäin hartioilta köyhyyden taakan, se pyytää kukistaa omistuksen ja on villitsijä, yhteiskunnan vihollinen.
Sääliväisyys ja pelko — sillä köyhyys on vaarallinen koko yhteiskunnalle, se synnyttää kulkutauteja ja rikoksia — vaikuttavat nyt kuten ennenkin porvarikunnan piireissä köyhälistön hyväksi ja taivuttavat usean ajattelevamman ja herkkätuntoisemman porvarikunnan jäsenen tekemään jotakin köyhälistön eduksi. Mutta porvarikunnan suuri yleisö, joka ei uskalla eikä voi katkoa luokkasiteitänsä, ei tunne enää kysymystä köyhälistön poistamisesta, vaan ainoastaan köyhälistöläisten aseman parantamisesta. Näiden pitäisi olla työkykyisiä ja pysyä tyytyväisinä — mutta heidän tulee edelleenkin olla myöntyväisiä proletareja. Tämän rajan ylitse ei porvarillinen filantropia, ihmisystävällisyys pääse.
Luonnollisesti voi ihmisystävällisyys toimia näiden rajojen sisäpuolella sangen monella eri tavalla. Useimmat sen järjestelmät ovat kuitenkin joko aivan hyödyttömiä, tai voivat korkeintaan hankkia yksityisille henkilöille ohimenevää huojennusta. Mutta kun kapitalistinen suurteollisuus (varsinkin kudontateollisuus) alkoi vuosisatamme ensi kymmenillä kehittyä Englannissa kaikkine kauhuineen, joita se kykenee synnyttämään, niin silloin tulivat ensimäiset filantropit vakuutetuiksi siitä, että ainoastaan yksi keino voi estää tämän teollisuuden työntekijöitä täydellisestä häviöstä, nimittäin valtion työväensuojelus, ainakin turvattomimpain työntekijäkerrosten, naisten ja lasten.
Suurteollisuuden kapitalistit eivät silloin vielä olleet niin määräävinä varakkaissa luokissa, kuin nyt. Monet omistaviin luokkiin kuuluvain ei-kapitalistien — tilanomistajain ja pikkuporvarein — sekä taloudelliset että valtiolliset edut vaativat, että suurteollisuuden kapitalistien valta työntekijäin yli oli rajoitettava. Samaa vaatii myöskin tieto, että Englannin teollisuuden kukoistuksen perustus, sen työmiesluokka, joutuu ilman tätä rajoitusta häviöön. Tämä tieto sai jokaisen ymmärtäväisen, hetken etujen yläpuolelle kohonneen hallitsevan luokan jäsenen työväensuojeluksen puolelle. Ja vihdoin puolustivat tätä rajoitusta sellaisten yksityisten suurten tehtailijain omat edutkin, joilla oli kyllin varoja kärsiä tämä rajoitus ja sovittaa tuotantonsa sen mukaan, samalla kun ne heidän pienemmät kilpailijansa, jotka vaivoin pysyivät pystyssä mitä suurimman työväestön nylkemisen avulla, joutuivat työväensuojelemisen tähden häviöön. Mutta tästä huolimatta ja vaikka työväenluokankin keskuudessa oli syntynyt valtava liike työväensuojeluksen puolesta, oli kuitenkin kovia taisteluita kestettävinä ennenkuin ensimmäiset vaatimattomat suojeluslait saatiin säädetyiksi ja ne sitte yhä täydennetyiksi.
Mutta niin vähäpätöisiä kuin saavutetut voitot aluksi olivatkin, herättivät ne kuitenkin jo välinpitämättömyyden unesta ne köyhälistökerrokset, joiden hyväksi ne tulivat, ja päästivät kahleista heidän yhteiskunnallisen asemansa parantamista tarkoittavat pyrinnöt. Ja ennenkuin mitään voittoa oli saavutettukaan, oli asian johdosta syntynyt taistelukin jo kylliksi osottamaan proletareille, kuinka tärkeitä, kuinka välttämättömiä he olivat, se oli omiansa osottamaan, että he muodostivat yhteiskunnallisen mahdin. Tämä taistelu jo pudisti heidät hereille, synnytti heissä itsetietoisuutta ja oman arvon tuntoa, poisti heidän toivottomuutensa ja loi heidän pyrintöjensä ensi tarpeita tyydyttävän päämäärän.
Toinen työväenluokan korottamista tarkoittava keino, joka porvarikunnankin taholta on saanut kannatusta, on kansakoulu. Lähempi syventyminen tähän ei kuitenkaan kuulu tämän teoksen piiriin. Se on tärkeä välikappale, jonka arvoa ei saa pitää liian vähänä. Mutta köyhälistön kohottamisessa luokkana se ei ole niin tehokas, kuin varmat työväensuojeluslait.
Kuta korkeammalle kapitalistinen tuotantotapa kehittyy, kuta enemmän suurteollisuus syrjäyttää muut tuotantomuodot tai muuttaa niiden luonteen, sitä tarpeellisemmaksi tulee työväensuojeluksen alituinen ja sen jatkuva ulottaminen ei ainoastaan kaikille suurteollisuuden aloille, vaan myöskin käsityön, kototeollisuuden ja maatalouden alalla. Mutta samassa määrässä kasvaa myöskin teollisuutta harjoittavain kapitalistinen vaikutus porvarillisessa yhteiskunnassa, samassa määrässä tulevat ei-kapitalistiset omistavat luokat, pikkuporvarit ja maanomistajat kapitalististen aatteiden saastuttamiksi ja porvarikunnan ajattelijat sekä valtiomiehet alentuvat sen tulevaisuuteen tähtäävistä johtajista palkatuiksi kynäsankareiksi, jotka ovat valmiit puolustamaan sen kaikkia hetkellisiä etuja.
Kapitalistisen tuotannon vaikuttama hävitys työntekijöissä on niin kauhea, että ainoastaan saaliinhimoiset ja hävittömimmät kapitalistit ja kapitalistien ystävät uskaltavat vastustaa johonkin määrään ulottuvaa laillista työväensuojelusta. Mutta jokainen tehokkaampi työväensuojelus, joka kohoaa tätä vähäistä määrää ylemmäksi, kuten esim. kahdeksantuntinen työpäivä — mikä nykyään merkitsee samaa kuin kymmentuntinen työpäivä nelikymmen luvulla Englannin teollisuudessa — saa varakasten keskuudessa nykyjään vielä ainoastaan harvoja puoltajia. Porvarikunnan ihmisystävyys tulee yhä aremmaksi. Se jättää riittävää työväensuojelemista tarkoittavan taistelun yhä enemmän yksistään työntekijäin suoritettavaksi. Nykyinen taistelu lakimääräisestä työajan lyhentämisestä Englannissa on pukeutunut tykkänään toiseen muotoon, kuin se taistelu, jota siellä käytiin kuusi- ja seitsemänkymmentä vuotta sitte kymmentuntisesta työpäivästä. Jos porvarikunnan politikoitsijat nykyjään puolustavatkin normalityöpäivää, niin eivät he tee sitä ihmisystävällisyydestä, vaan sentähden, että heidän valitsijamiehensä, työväestö, pakottaa heidät siihen. Työväen suojelemista tarkoittava taistelu muuttuu muuttumistaan puhtaaksi köyhälistön ja porvarikunnan väliseksi luokkataisteluksi.
Europan mannermaalla, jossa työväensuojelustaistelu alkoi paljoa myöhemmin kuin Englannissa, on se jo alkujaankin ollut tämän luonteista. Köyhälistö ei tarvitse enää odottaa varakkailta luokilta mitään apua pyrkiessään parempaan yhteiskunnalliseen asemaan. Sen on luotettava vain omiin voimiinsa, s. o. etupäässä niiden monien köyhälistökerrosten voimaan, jotka ovat säilyttäneet tai äsken saavuttaneet taistelukyvyn ja taisteluhalun.
Palkkatyöväestön ja heidän riistäjänsä välinen taistelu ei ole uutta. Tapaamme sitä jo keskiajan lopulla käsityön alalla sällien ja mestarien välillä, heti kun viimemainitut alkoivat silloin tapahtuvan tavarantuotannon ja maailmanliikenteen kehittyessä tuntea kapitalistisia aavistuksia ja taipumuksia. Moni mestari koetti jo viidennellätoista vuosisadalla lisätä työssä pitämiensä sällien luvun niin suureksi, että hän voisi elää heidän työstään, tarvitsematta itse ryhtyä työhön, tai koetti ainakin siirtää suurimman osan työtä sällien suoritettavaksi. Alettiin huomata työpäivän jatkamista, vapaapäiväin poistamista ja pyhätyön käytäntöön ottamista tarkoittavia pyrinnöitä. Sen ohessa herrat mestarit koettivat sulkeutua erilleen sälleistä; nämä saivat tyytyä huonompaan ruokaan j. n. e. Perheellinen yhtenäisyys hävisi. Ja vihdoin alkoivat mestarit muodostaa suljettuja ammattikuntia: niiden sällien, jotka eivät olleet mestarien poikia tai vävyjä, oli sangen vaikea, jopa usein aivan mahdotonkin saavuttaa mestarinarvo. Sällit tulivat siten vähitellen erityiseksi luokaksi, eikä sällinä olo ollut enää oppipojan ja mestarin välillä oleva väliaste.
Kun mestarit alkoivat näytellä kapitalistin osaa, niin seurasi siitä luonnollisesti, että heidän ja työntekijäin välisiin suhteisiin ilmestyi osaksi samaa jyrkkyyttä, kuin myöhemmin kapitalistien ja palkkatyöläisten välille. Mutta sällejä ei voinut verrata alkavan suurteollisuuden masentuneeseen poljettuun köyhälistöön. Uhkamielisinä ja taistelunhaluisina edelliset eivät ainoastaan vastanneet jokaiseen heitä kohtaan tähdättyyn iskuun, vaan korvasivat ne, missä mahdollista, vielä kovemmilla iskuilla omasta puolestaan. Kaupungit olivat pieniä, jokaiseen ammattiin kuuluvain sällien luku eri kaupungeissa siis myös suhteellisesti vähäinen. Heidän oli sitä helpompi liittyä yhteen, kun jokaista ammattia tavallisesti harjoitettiin saman kadun varrella. Työ tosin erotti heitä toisistaan, sillä yhden mestarin luona työskenteli ainoastaan muutamia, harvoin enemmän kuin yksi tai kaksi sälliä. Mutta työ ei täyttänytkään heidän elämäänsä kokonaan. Vuodessa oli lukemattomia vapaapäiviä, seuraelämä oli jokaisen elämässä yhtä tärkeä kuin työkin, ja seuraelämä yhdisti sällit. Heidän juomatapansa tuli heidän järjestöjensä keskipisteiksi, niiden taistelujen liesiksi, joita he kävivät mestarien kanssa. Kenen sällit sulkivat seurastaan, se oli pannaan julistettu. Siihen nähden, että ammatit olivat jyrkästi erotetut toisistaan, merkitsi jonkun sällin poissulkeminen hänen ammattinsa keskuudesta samaa kuin poissulkeminen koko sällikunnasta. Jonkun ammatin sälliyhdistys käsittikin sentähden kaikki siinä ammatissa olevat sällit. Teollisuuden varajoukko oli melkein tuntematon, ja työntekijäin hankkiminen toisista ammateista oli useista syistä mahdoton, ihmekkö siis, että sällien asema mestarien nähden oli suhteellisesti hyvin edullinen. Aseet, joita he käyttivät, olivat työn lopettaminen ja liikkeen julistaminen pahamaineiseksi — työlakko ja boikottaus — eikä näitä aseita säästetty. Meidän ammattikunnanihailijoillamme, jotka haaveksivat keskiajalla vallinneen käsiteollisuuden henkiin herättämistä ja toivovat, että sen kautta rauha palaisi työntekijäin ja heidän riistäjäinsä välille, nousisi tukka pystyyn kauhusta, jos nykyjään tehtäisiin teollisuuden laajuuteen nähden suhteellisesti yhtä paljon ja yhtä itsepintaisia työlakkoja, kuin tärkeimmillä käsityön aloilla 15:n ja 16:n vuosisadan kuluessa.
Vasta nykyaikainen heräävä valtiovalta kykeni opettamaan sälleille »parempia tapoja». Työntekijäin sortaminen oli ensimäisiä ystävyydentöitä, joita valtiovalta teki porvarikunnalle, ja se on tähän saakka pysynyt sen yhtenä päätehtävänä. Alkoi palkkataksojen (s. o. ylempäin palkkain määräämisen) aika samalla kun palkkatyöläisten kaikki järjestöt kiellettiin, tai ainakin koetettiin niitä poliisivoimalla polkea maahan. Kuitenkaan ei valtiokaan selvinnyt täydellisesti sälleistä. He tiesivät yhtä hyvin kuin heidän vastustajansakin; mikä voima heillä oli yhteenliittymisessä, kuinka turvattomia he olisivat, ellei heillä olisi yhdistyksiä. He koettivatkin kaikkialla mitä sitkeimmin pitää niistä kiinni. Missä heidän julkiset yhdistyksensä tehtiin mahdottomiksi, siellä he perustivat salaisia yhdistyksiä. Heitä kohtasi sentähden mitä ankarimmat rankaisut ja pahoinpitelelyt, mutta ne eivät voineet murtaa heidän järjestöjään. Ne kärsimykset ja kieltäytymiset, joita sosialistilaki tuotti Saksan köyhälistölle, olivat — vaikkakin itsessään kyllin suuria — lasten leikkiä siihen verraten, mitä työntekijät ovat monessa maassa saaneet kärsiä viime vuosisadalla ja tämän vuosisadan ensi puoliskolla. Ja kumminkin ovat he voitollisesti kestäneet kaikki vainoamiset.
Nousevan kapitalistisen manufakturiteollisuuden enimmillä työntekijöillä ei ollut samaa vastustusvoimaa, kuin käsityöläissälleillä. Se työ, joka tarvitaan tuotteen täydelliseen valmistamiseen, on kuten mainittu jaettu manufakturiteollisuuden eri työntekijöille, joista kukin suorittaa ainoastaan jonkun suhteellisesti enemmän tai vähemmän yksinkertaisen osan työstä. Täten lyhenee työntekijäin oppiaika, ja naisten sekä lasten työ alkaa jo tulla käytäntöön. Ja manufakturiteollisuuden vallitessa kokoontuu suuria työntekijäjoukkoja teollisuuskaupunkeihin. Silloin eivät työntekijät voi persoonallisesti tuntea toisiaan, kuten oli luonnollista keskiajan pikkukaupunkien sälleille. Suurkaupunkien kehittyessä kärsivät tästä luonnollisesti sällitkin osaksi, mutta ei niin suuressa määrässä, sillä samassa suhteessa kuin heidän lukunsa kasvoi, samassa suhteessa lisäytyivät myöskin heidän vastustajansa, mestarit, ja siis erimielisyyskin näiden kesken. Kapitalistisissa liikkeissä sitävastoin on suuri työntekijäjoukko muutamia työnantajia vastassa, jotka helposti voivat tehdä sopimuksia keskenänsä.
Tämän lisäksi ehkäisi vielä vallalla oleva ammattipakko manufakturiteollisuuden kehitystä vanhoissa kaupungeissa. Näitä liikkeitä täytyi siis perustaa sen piirin ulkopuolelle, jossa ammattipakko vallitsi, siis enimmäkseen maaseudulle, jossa työntekijöitä oli helpompi valvoa ja jossa näillä ei ollut mitään turvaa toisissa työtätekevän väestön kerroksissa, vaan täytyi heidän olla tykkänään riippuvaisia manufakturiteollisuuden työtilaisuuksista.
Ja vihdoin vielä lyhennettiin tuntuvasti työntekijäin vapaata seurusteluaikaa, joka oli sangen tärkeä yhteenliittymiselle ja siitä johtuvalle yhdenmukaiselle toiminnalle. Poistettiin nimittäin nuo keskiajalla vallinneet vapaapäivät.
Manufakturiteollisuus tosin kokoo suurenlaisia työntekijäjoukkoja yhteen ja pakottaa heidät yhteistyöhön, ko-operationiin. Mutta ne hyvät seuraukset, joita tästä koituisi työntekijäin yhteenliittymiselle, häipyvät tyhjiin ainakin osaksi sen tähden, että työntekijät eivät ainoastaan ole kotoisin mitä erilaisimmista kansankerroksista, vaan saavat myöskin aivan erilaisen palkan eri töissä, joten työntekijäin keskuudessa on joukko arvoasteita samoin kuin suuren herran ylellisyyspalvelijainkin joukossa. Työntekijäin arvoasteen määrää tosin etupäässä työn suoritus eikä persoonallinen kumartelevaisuus, joten heidän keskuudessaan vallitseva arvoasteikko ei ole samanlainen kuin ylellisyyspalvelijoilla, mutta se synnyttää kuitenkin niin suuren erilaisuuden samaan liikkeeseen kuuluvain eri työntekijäryhmäin eduissa, että heidän on vaikea käsittää etujensa yhteyttä.
Mutta manufakturiteollisuuden työntekijöillä on eräs suuri etukin: vaikka heidän oppiaikansa onkin paljoa lyhempi kuin käsityöläisten, niin perustuu heidän työnsä kuitenkin kätevyyteen, taitavuuteen, jonka voi saavuttaa ainoastaan pitemmän harjoituksen kautta. Sentähden ei heidän sijaansa ole helppo saada uusia. Ja vaikka työttömän, työtä etsivän köyhälistön lukumäärä tällä asteella, josta tässä on kysymys, onkin jo suuri, niin on heidän joukossaan vähän harjautuneita manufakturityömiehiä. Teollisuuden varajoukolla on vielä yleensä varsin pieni merkitys manufakturikauden työntekijöihin nähden.
Kone vasta muuttaa tämän, sillä se tekee kaikki työttömät kykeneviksi teollisuuden palvelukseen ja viskaa proletarien vaimoja ja lapsia joukottain työmarkkinoille. Olemme jo nähneet, mitä tämä vaikuttaa työntekijäin vastustuskykyyn.
Sen jälkeen kuin koneet astuvat tuotannon palvelukseen, alkaa koko teollisuus muuttua tavattoman nopeasti kapitalistiseksi. Mutta kapitalistiset liikkeet eivät muutu oitis kaikilla tuotantoaloilla tehtaiksi, jotka harjoittavat tuotantoa konevoimalla. Manufakturituotanto on vielä tähän saakka pitänyt puolensa monella alalla, esim. kirjapainon latomoissa. On teollisuusalojakin, joissa käsityönomainen tuotanto voi säilyä jonkun aikaa kapitalistisissakin liikkeissä, kuten esim. räätäliliikkeissä, mikäli ne eivät ole joukkotuotannon palveluksessa. Jonkun vielä käsityöläisyyden kannalla olevan ammatin kapitalistimen riistämimen, ei tavallisesti pukeudukkaan suurliikkeen muotoon, vaan kääpiömäisen pikkuliikkeen, jossa työntekijät suorittavat työn kotonansa. Ja juuri tällaisilla kototeollisuuden työntekijöillä on kaikkein pienin vastustuskyky.
Silläkin kapitalistisen tuotantotavan alalla, jossa suurteollisuutta harjoitetaan koneilla, on säilynyt — tosin yhä supistuva — joukko teollisuuden haaroja, jotka tarvitsevat oppineita, määrätyn taitavuuden saavuttaneita työntekijöitä. Suurteollisuus itse synnyttää joukon sellaisia uusia työaloja tai laventaa entisiä, jotka vaativat erityistä voimaa tai taitavuutta tai erityisiä tietoja. Näillä aloilla työskenteleväin ei siis tarvitse pelätä oppimattomain työntekijäin eikä vaimojen ja lasten kilpailua. Näin on ollut ja on vieläkin suurimmaksi osaksi laita esim. useilla metallien etsimis- ja muokkaamisaloilla.
Työtätekevä köyhälistö jakautuu siis kahteen suureen kerrokseen. Toinen on korkeammalla oleva, erityisten olosuhteiden suosima oppinut ja taitava (Englannissa skilled) ammattitaitoinen työväestö. Toiseen tämän alapuolella olevaan kerrokseen taasen kuuluu tuo suuri ja joka päivä yhä karttuva sellaisissa toimissa työskentelevä työntekijäjoukko, joiden oppimiseen ei vaadita mitään ennakkotietoja, taitavuutta tai kykyä. Olkoonpa näiden työntekijäin joukossa kuinka taitavia, kyvykkäitä tai laajatietoisia työntekijöitä tahaan, niin ne luetaan kuitenkin kaikki ammattitaidottomiin, oppimattomiin, (unskilled) työntekijöihin, joiden sijaan voi helposti saada uusia, joista ei tarvitse pitää lukua, ja joiden vastustuskyky on pieni.
Paremmassa asemassa olevain oppineiden työmiesten suoritettaviksi jäävät etuvartijaottelut työväenluokan kohottamistaistelussa. He muodostavat köyhälistön taistelukuntoisimman osan ja ovat kykenevimmät tekemään kapitaalille vastarintaa. Ja he ovatkin osottaneet taistelukykynsä monilukuisissa otteluissa.
Heidän asemansa muistuttaa monessa suhteessa ammattikuntain käsityöläissällien asemaa, joiden traditsionit ovatkin usein säilyneet heidän keskuudessaan, ja joiden organisatsioni- ja taistelumuodot ovat olleet heidän esikuvinaan. Työntekijäin uudet taloudelliset taistelujärjestöt, varsinkin ammattitaitoisten työläisten ammattiyhdistykset, polveutuvat väliin suorastaan vanhoista sälliyhdistyksistä, ja usein ne ovat syntyneetkin, ainakin ammattiyhdistysliikkeen alkuaikoina, niistä traditsioneista, joita ammattikuntain sälliyhdistykset ovat jättäneet perinnöksi palkkatyöläisille.
Ammattiyhdistysliikkeen alkuperäinen sukulaisuus ammattikuntain aikuisten sälliyhdistysten kanssa ei ilmesty ainoastaan ammattiyhdistysten vastustushalussa ja vastustusvoimassa. Toisinaan ilmestyy ammattiyhdistyksissä vanha ammattikunnallinen henkikin, kun nämä pyrkivät kastimaisesti sulkeutumaan, valvomaan yksipuolisesti ainoastaan omia ammattietujansa välittämättä työväestön yleisistä eduista. Erityisten olojen vallitessa voi tämä viedä niinkin kauas, että ammattitaitoisten työntekijäin ammattiyhdistykset eivät ainoastaan jätä huomioonottamatta koko työväenluokan solidarisuudesta johtuvia velvollisuuksia, vaan koettavat hankkia itsellensä etuja suorastaan muun työväestön kustannuksella — esim. rajoittamalla ammatissaan kasvatettavain oppilasten lukua. Siten he tosin vähentävät työvoimain tarjontaa omassa ammatissaan, mutta se tapahtuu vain toisilla työaloilla olevain työntekijäin kustannuksella, joilla ei ole voimia ajaa voimaan sellaisia rajoituksia, joten näille aloille kääntyy sitä enemmän työvoimia.
Toisinaan eroavat yksityisten ammattien järjestyneet jäsenet työväen »ylimystönä» sen »rahvaasta» ja koettavat tämän olkapäillä pyrkiä ylemmäksi. Tällaisia olivat esim. Saksassa vielä joku aika sitten useimmat kirjaltajat. Mutta Englannissa ovat ammattitaitoiset työntekijät kokonaisuudessaan eronneet oppimattomista. Heihin on liittynyt vielä tehdaslain alaisten työalojen työmiehet, jotka tämän lain kautta tulivat edullisempaan asemaan. Nämä paremmassa asemassa olevat työntekijät muodostivat joku aika sitte — ja osaksi vielä nytkin — palkkatyöväestön suuresta joukosta eronneen työväenylimystön.
Missä ammattiyhdistysliikkeestä johtuu yksipuolinen luokkahenki ja parempiosasten työntekijäin ylimyksellinen erilleen asettuminen, siellä se ei ainoastaan ole kykenemätön kohottamaan koko köyhälistöä luokkana, vaan se voi myöskin usein estää ja hidastuttaa tätä. Se on paljoa tehokkaampi keino tässä suhteessa, kuin nuo röyhkeät ja järjettömät sortamiskeinot, joita vanhan tavan mukainen valtioviisaus niin mielellään käyttää. Ne toimenpiteet, joihin he ryhtyvät työväenluokan taistelujärjestöä vastaan, ovat päinvastoin tehokkain keino liittämään ammattitaitoisia työntekijöitä oppimattomain kanssa yhteiseen taisteluun sortoa vastaan.
Onpa vielä nykyjäänkin mielettömiä ja tietämättömiä valtiomiehiä, jotka luulevat, että tällaiset keinot voivat estää köyhälistöä kohoamasta. Mutta nämä eivät ole köyhälistön pahimmat viholliset. Paljoa vaarallisemmat ovat ne, jotka eivät esiinny sen vastustajoina, vaan ystävinä ja koettavat edelläkerrottuun suuntaan tähtäävän ammattiyhdistysliikkeen kautta hajoittaa työväestöä ja tehdä sen taistelukyisintä, sortoa vastaan etuvartijana seisovan osan puolustukseen kykenemättömäksi. Nämä työväenluokan valeystävät pitävät melua Saksassakin; kuitenkin tähän saakka enimmäkseen ainoastaan yliopistoissa. Mutta he koettavat hankkia vaikutusalaa myöskin itse työväestön keskuudessa. Onneksi ovat vallassaolevat puolueet niin typerät, Saksan työväestö niin ymmärtäväinen ja taloudelliset olot niin kehittyneet, etteivät nämä herrat voi saada aikaan pysyvää vahinkoa.
Kuinka halukkaasti olosuhteiden suosimat työväenkerrokset pyrkinevätkin kohoamaan ja eroamaan köyhälistön suuresta joukosta, eivät ne kuitenkaan voi ajan oloon välttää näitä taloudellisen kehityksen vaikutuksia, jotka pakottavat heidät yhtymään koko työväenluokan kanssa. Riippuen näiden työväenkerrosten tiedoista, heidän ammattinsa taloudellisen kehityksen korkeudesta ja siitä tehtävästä, joka sillä on suoritettavana sekä kotoisilla että ulkomaalaisilla markkinoilla, voi enemmän tai vähemmän aikaa kulua, ennenkuin heidän ylimykselliset pyrintönsä murtuvat, mutta ennemmin tai myöhemmin käy jokaiselle kysymyksenalaiselle työväenkerrokselle siten.
Ja jokaisessa ammatissa vaikuttavat teknilliset mullistukset joskus sen, että oppineitten työmiesten sijaan astuu oppimattomia, että vaimot ja lapset astuvat kilpailemaan miesten kanssa. Kaikesta oppilaiden luvun rajoituksesta ja muista sellaisista toimenpiteistä huolimatta kasvaa työttömäin luku joka ammatissa, asettakoonpa se työmiehilleen kuinka korkeita vaatimuksia tahansa. Alituisesti lisäytyy sellaisia oppineita työntekijöitä, joiden täytyy jäädä järjestön ulkopuolelle, koska he eivät ansaitse kyllin paljon, ja joita siis voidaan käyttää järjestyneitä työntekijöitä vastaan. Lujimmin järjestyneiden työntekijäinkin, joilla on suuria kassoja hallussaan, täytyy yhä enemmän tunnustaa, että taistelu kapitalismin sortoa vastaan, saatikka sitte tämän voittaminen, on tehtävä, johon yksityiset ammattijärjestöt eivät pysty. Heidän täytyy tunnustaa, että he ovat sitä heikommat, kuta heikompi köyhälistö kokonaisuudessaan on, ja sitä vahvemmat, kuta vahvempi tämä on. Heidän täytyy vähitellen huomata, että on huonoa politiikkaa koettaa pyrkiä ylöspäin sellaisen väestön hartioilla, joka on vaipunut suohon ja joka vaipuu yhä syvemmälle, jos sen hartioilla koetetaan pyrkiä kohoamaan. Heidän täytyy koettaa saada kovaa maata jalkainsa alle, jos he tahtovat päästä parempaan asemaan ja puolustaa sitä. Mutta tätä he eivät voi, elleivät he ensin auta syvempiä, heitä alempana olevia kerroksia nousemaan ylös suosta.
Siten lakkaa yksi »ylimyksellinen» työväenkerros toisensa perästä pitämästä taistelua riistämistä vastaan ainoastaan yksityistaisteluna jossa on vain kysymyksessä heidän erityisetunsa, ja alkaa katsoa sitä sen suuren luokkataistelun osaksi, jota koko köyhälistö käy. He oppivat näkemään, että toisten köyhälistökerrosten taistelut eivät suinkaan ole heillekään arvottomia, että niissä on heidänkin asiansa kysymyksessä, jonka tähden heidän velvollisuutensa onkin ottaa niihin osaa auttajina ja ratkaisun jouduttajina, missä se on mahdollista. He tulevat huomaamaan, että heidän on mikäli mahdollista valvottava niidenkin köyhälistökerrosten etuja, jotka eivät omin voiminsa kykene itseänsä puolustamaan, koska ne vielä ovat työväenliikkeen kehysten ulkopuolella.
Mutta samalla kohoaa parempaan työhön kykenemättömäin työntekijäin joukosta kerros toisensa perästä. Ammattitaitoisen työväestön suurten taistelujen näkeminen jo vaikuttaa herättävästi ja rohkaisevasti useihin parempaan työhön kykenemättömiin veljiin. Olemme jo puhuneet samansuuntaisesta työväensuojelustaistelun vaikutuksesta. Sen lisäksi on vielä joukko muita syitä myötä ja vastaan, joiden suotuisa yhteisvaikutus saa työväenkerroksen astumaan taistelevan köyhälistön piiriin.
Parempaan työhön kykenemättömän köyhälistön taistelusta johtuvat suoranaiset taloudelliset edut ovat tavallisesti pienet. Heidän historiansa on »pitkä sarja tappioita, joita ainoastaan harvat yksityiset voitot keskeyttävät» (Engels). Mutta kreikkalaisessa sadussa mainitun Anteus jättiläisen tavalla saa köyhälistö uutta voimaa tappioistakin. Minkälainen taistelun lopputulos kulloinkin lieneekin, on se juuri itse taistelu, joka kohottaa työntekijää siveellisesti, joka synnyttää ja panee käytäntöön kaikki ne hänen ominaisuutensa, mitä edellä olemme maininmeet köyhälistölle luonteenomaisina. Taistelu edistää köyhälistön siveellistä ja yhteiskunnallista uudesta syntymistä, vaikka se ei voisikaan tuoda mukanaan taloudellisia parannuksia. Tämän se vaikuttaa silloinkin, kun taistelun seurauksena on taloudellisen aseman suora huononeminen.
Siten muodostuu ammattitaitoisesta ja -taidottomasta köyhälistöstä vähitellen hereillä oleva työväenluokan kerros — työväenliike. Se on luokkansa yhteisetujen puolesta taisteleva köyhälistön osa, sen »ecclesia militans» (taisteleva seurakunta). Tämä kerros lisäytyy niin hyvin tuon kohoavan, ahtaaseen itsekkäisyyteen vaipuneen työväen »ylimystön», kun typerän »roskaväenkin», tuon vielä toivottomuudessa ja voimattomuudessa elävän palkkaköyhälistön alemman kerroksen kustannuksella. Olemme nähneet, että työtätekevä köyhälistö on alituisesti lisäytymässä, ja tiedämme jo, että se tulee yhä määräävämmäksi muille työtätekeville luokille, joiden elantosuhteet, ajatukset ja tunteet tulevat samankaltaisiksi kuin köyhälistöllä; nyt näemme, että tässä aina kasvavassa joukossa taistelukykyinen osa lisäytyy yhä nopeammin sekä sellaisenaan että suhteellisesti. Kuinka nopeasti köyhälistö kasvaneekin, kasvaa sen taisteleva osa vielä nopeammin.
Mutta taisteleva köyhälistö on tärkein ja satoisin sosialidemokratian värväysalue. Se on pääasiallisesti se taistelevan köyhälistön osa, jolle päämäärä on selvillä. Ja se pyrkii kaikkialla yhä enemmän sosialidemokratiseksi; Saksassa ja Itävallassa ovat molemmat jo itse asiassa sulanneet yhteen.
Samoin kuin köyhälistö on muodostanut alkuperäiset vastustusjärjestönsä käsityöläissällien järjestöjen mukaan, samoin ovat sen alkuperäiset taistelukeinotkin kaikkialla, missä se esiintyy suljetuissa joukoissa, samat kuin käsityöläissällienkin käyttämät: boikottaus ja etenkin työlakko.
Köyhälistö ei kuitenkaan voi ajan pitkään tulla toimeen yksistään näillä aseilla. Kuta suuremmassa määrässä ne yksityiset kerrokset, jotka muodostavat köyhälistön, sulautuvat yhdeksi yhtenäiseksi työväenluokaksi, sitä enemmän täytyy heidän taistelunsakin tulla luonteeltaan valtiolliseksi, sillä jokainen luokkataistelu on valtiollista taistelua, kuten jo Kommunistinen manifesti sanoo.
Puhtaasti ammattiyhdistyksellisen taistelun tarpeetkin jo pakottavat työntekijöitä esittämään valtiollisiakin vaatimuksia. Olemme nähneet, kuinka nykyinen valtio pitää päätehtävänään palkkatyöläisten suhteen sen, että heidän järjestymisensä tulisi mahdottomaksi. Mutta salainen järjestö ei koskaan ole julkisen arvoinen, sitä vähemmän, kuta suuremmat ne joukot ovat, joiden pitäisi liittyä kokonaisuudeksi. Kuta enemmän köyhälistö kehittyy, sitä tärkeämmin se tarvitsee yhdistymisvapautta.
Mutta tämä vapauskaan ei vielä yksin voi saattaa köyhälistöä kykeneväksi muodostamaan organisationejansa mahdollisimman täydellisiksi ja käyttämään niitä niin tarkoitustavastaavasti kuin suinkin. Olemme jo viitanneet, kuinka helposti käsityöläissällit voivat liittyä yhteen. Joka kaupungissa työskenteli ainoastaan pieni joukko saman ammatin harjoittajia, nekin vielä useimmiten saman kadun varrella, joten he olivat alituisesti persoonallisessa yhteydessä toistensa kanssa. Yksi ainoa juomatupa riitti tavallisesti saman ammatin sällein kokouspaikaksi. Ja jokainen kaupunki muodosti yksinään jonkunlaisen taloudellisen kokonaisuuden. Kulkuneuvot olivat huonot, liike kaupungista toiseen pieni. Tällaisissa oloissa voivat vaeltavat käsityöläisnuorukaiset kyllä ylläpitää tarpeellista yhteyttä eri kaupunkien sälliyhdistysten välillä.
Mutta nykyjään työskentelee suurissa teollisuuskeskuksissa tuhansia työntekijöitä, joista kukin on läheisemmin persoonallisessa yhteydessä ainoastaan muutamien työkumppaneinsa, mutta ei työtoverein suuren joukon kanssa. Jos mieli näitä joukkoja saada yhteyteen toistensa kanssa, jos mieli herättää heitä käsittämään etujensa yhdenmukaisuutta ja voittaa heitä näiden etujen suojelemista tarkoittaviin järjestöihin, täytyy voida vapaasti puhua suurille joukoille, täytyy olla kokoontumis- ja painovapaus. Käsityöläissällit eivät tarvinneet kirjapainoa. Niissä pienissä oloissa, joissa he elivät, riitti suusanallinenkin keskustelu. Mutta nykyisen palkkatyöväestön summattomia joukkoja on aivan mahdoton liittää järjestöihin ja saattaa yhdenmukaiseen toimintaan ilman kirjapainon apua.
Tämä apu on sitä välttämättömämpi, kuta enemmän nykyiset kulkuneuvot kehittyvät. Sillä nämä ovat kapitalistin tärkeä ase taistelussa köyhälistöä vastaan. Niiden avulla he voivat esim. nopeasti siirtää suuria työmiesjoukkoja pitkien matkojen päähän. Jos he joutuvat riitaan työmiestensä kanssa, niin he voivat helposti hankkia näiden sijaan työvoimia muilta paikkakunnilta, elleivät työntekijät ole missään yhteydessä keskenään. Liikenteen kehitys tekee siis yhä tarpeellisemmaksi sen, että yksityiset paikalliset eri ammattien työväenliikkeet yhtyvät yhdeksi yhtenäiseksi työväenliikkeeksi, joka käsittää koko maan ja lopullisesti kaikkien teollisuusmaiden taistelevan työväestön kokonaisuudessaan. Tämä kansallinen ja kansainvälinen palkkatyöväestön yhteenliittyminen tarvitsee kirjapainon apua vielä enemmän kun paikallinen järjestämistyö.
Näemme siis, että kaikkialla, missä työväenluokka herää, missä se koettaa voittaa ensimäisiä taloudellisen asemansa parannuksia, on sillä puhtaasti taloudellisten vaatimusten ohella myöskin valtiollisia vaatimuksia, etupäässä yhdistymis-, kokoontumis- ja painovapaus. Nämä ovat mitä tärkeimmät työväestölle, ne kuuluvat sen elämänehtoihin, joita se välttämättömästi tarvitsee kehittyäksensä. Ne ovat köyhälistölle valoa ja ilmaa, ja ken ne siltä riistää tai pidättää, tai koettaa estää työväestöä taistelemasta niiden savuttamiseksi tai laajentamiseksi, tuntekoonpa tai teeskennelköönpä hän sitte kuinka suurta rakkautta tahaan köyhälistöä kohtaan, olkoonpa hänen nimensä anarkisti tai kristillissosialisti tai mikä tahaan. Hän vahingoittaa köyhälistöä samoin kuin sen julkiset vihollisetkin, ja samantekevä on, tekeekö hän sen ilkeydestä tai vain tietämättömyydestä; häntä vastaan täytyy kaikissa tapauksissa taistella samoin kuin köyhälistön julkisia vastustajiakin vastaan.
Väliin on valtiollinen taistelu asetettu taloudellisen taistelun vastakohdaksi ja selitetty välttämättömäksi, että köyhälistö ryhtyy yksipuolisesti ainoastaan joko toiseen tai toiseen näistä. Todellisuudessa näitä ei voi erottaa toisistaan. Taloudellinen taistelu vaatii yllämainittuja valtiollisia oikeuksia, mutta ne eivät putoa taivaasta, vaan tarvitaan niiden saavuttamiseen ja puolustamiseen tarmokasta valtiollista toimintaa. Ja itse valtiollinenkin taistelu on viime kädessä samalla taloudellista taistelua, useinpa se on suorastaan sitä, esim. tulli-, työväensuojelus- ja muissa sellaisissa kysymyksissä. Valtiollinen taistelu on vain erityinen, laajin ja usein myöskin tehokkain taloudellisen taistelun muoto.
Eivät ainoastaan ne lait, jotka suorastaan tarkoittavat erityisesti työväenluokkaa, vaan useimmat muutkin koskevat suuremmassa tai vähemmässä määrässä työväestön etuja. Työväenluokan täytyy siis samoin kuin jokaisen muunkin luokan pyrkiä valtiolliseen vaikutukseen ja valtiolliseen valtaan, sen täytyy koetta saada valtiovalta palvelijakseen.
Tähän on nykyisessä valtiossa kaksi tietä. Ensiksikin persoonallinen vaikutus valtion päämieheen. Tämä oli (ja on) itsevaltaisesti hallituissa valtioissa ainoa mahdollisuus, jonka kautta valtionhoitoon voidaan vaikuttaa. Se on niiden luokkain etujen mukainen, jotka voivat persoonallisesti päästä valtion päämiehen puheille ja kykenevät voittamaan hänen suosionsa joko siten, että he saavat hänet heistä riippuvaiseksi tai voivat olla hänelle hyödyksi. Nämä luokat: hoviaatelisto, korkein papisto, sotajoukon ja virkavallan korkeimmat edustajat samoin kuin suuret lainanantajat, rahamaailman herrat, ovatkin sentähden itsevaltaisen hallitusmuodon luonnollisia puolustajia.
Kaikki muut kansanluokat voivat nykyaikaisessa suurvaltiossa saavuttaa vaikutusvaltaa valtionhoidossa ainoastaan valitsemansa edustuslaitoksen, parlamentin kautta, joka täyttää ne ehdot, joiden vallitessa sen edustamat luokat ovat valmiit myöntämään kansan tarpeellisen avun valtiontaloudelle. Verojenkieltämisen oikeus ja mahdollisuus on se perustus, josta on kehittynyt oikeus säätää ja kumota lakeja sekä kumota ministeristöjä. Nämä oikeudet ovat jokaisella parlamentilla, joka tämän nimen todella ansaitsee, ja joka on enemmän, kuin itsevaltiuden viikunanlehti, kuten sitä on kutsuttu.
Välittömästä lainsäädännöstä kansan kautta ei meidän tässä tarvitse puhua. Se ei voi ainakaan nykyaikaisessa suurvaltiossa, jommoisesta tässä vain on puhe, tehdä eduskuntalaitosta tarpeettomaksi, vaan voi korkeintaan tulla käyttöön tämän ohella yksityistapauksissa, sen työn korjaajana. Aivan mahdoton on sen kautta pitää huolta valtion lain säädännöstä kokonaisuudessaan, ja yhtä mahdoton on sen kautta valvoa ja tarpeen vaatiessa muuttaa valtionhoitoa. Niin kauan kuin nykyisiä suurvaltioita on, ovat parlamentit niiden valtiollisen toiminnan keskipisteinä.
Parlamentarismin viimeisenä lopputuloksena on parlamentarinen tasavalta; jotenkin samantekevää on, säilyttääkö tämä kuninkuuden jonkinlaisena koristeena, kuten Englannissa on laita, vai eikö. Valtionhallinto on parlamentarisesti hallituissa maissa itse asiassa täydellisesti riippuva parlamentista, jonka hallussa on rahasäkki, tuo nykyisen valtion kuten nykyisten liikeyritystenkin sielu. Rahaton kuningas on nykyjään paljoa huonommassa asemassa kuin maaton kuningas.
Kaikki ne luokat nykyisissä valtioissa, joiden keskuudessa vallitsee voimakas, itsenäinen valtiollinen elämä ja jotka eivät voi toivoa pikemmin pääsevänsä tarkoitustensa perille vaikuttamalla persoonallisesti suorastaan valtion päämieheen, koettavat toisaalta lisätä eduskuntalaitoksen valtaa ja toisaalta omaa valtaansa eduskunnassa. Mutta eduskunnan valta riippuu sen takana olevain luokkain voimasta ja rohkeudesta sekä niiden luokkain voimasta ja rohkeudesta, joita vastaan sen on taisteltava. Yksityisen luokan valta parlamentissa riippuu ensiksikin etupäässä vaalioikeuden laadusta. Luokat, joilla ei ole vaalioikeutta, eivät luonnollisesti voi tulla edustetuiksi eduskunnassa. Toiseksi se riippuu siitä vallasta ja vaikutusvoimasta, joka kysymyksenalaisella luokalla on valitsijoihin nähden, ja vihdoin myöskin siitä, kuinka kykenevä tämä luokka on parlamentariseen toimintaan.
Ensiksimainitut kohdat eivät kaipaa mitään selityksiä, viimeisestä lausuttakoon pari sanaa. Parlamentariseen toimintaan ei joka mies kykene. Se edellyttää jonkinlaista tottumusta, joka voidaan saavuttaa vasta pitemmän aikaa kestäneen esiintymisen kautta julkisessa elämässä, varsinkin puhujana. Sen lisäksi se vaatii laajaa näkökantaa, katsetta, joka kykenee käsittämään yleisiä kansallisia ja kansainvälisiä kysymyksiä. Maalaisväestöllä samoin kuin suurimmalla osalla pikkuporvareita ei ole näitä edellytyksiä parlamentarisen elämän toimintaan. Olemme nähneet, että ansiotyö vaatii näiden luokkien koko tarmon. Työ eristää heidät, pitää heitä erillään toisistaan, rajoittaa jokaisen kanssakäymisen ainoastaan pieneen piiriin. Heidän katsantokantansa on pakostakin hyvin rajoitettu; he arvostelevat mitä yleisimmästä merkityksestä olevia kysymyksiäkin persoonallisten tai korkeintaan paikkakunnallisten, hetkellisten tarvetten mittapuulla. Heidän elantosuhteensa eivät ainoastaan estä parlamentaristen politikoitsijain kehittymistä heidän keskuudessaan, vaan ne estävät myös näitä luokkia liittymästä lujiksi puolueiksi, jotka käsittäisivät nämä luokat koko kansakunnan piirissä. He muodostavat vain hajanaisia, hetkellisten mielialojen vallassa olevia joukkoja: ne eivät ainoastaan ole kykenemättömiä lähettämään eduskuntaan omaan luokkaansa kuuluvia edustajia, vaan myöskin kykenemättömiä pitämään valitsemiansa miehiä tarkan valvonnan alaisina. Käsityöläinen tai varsinainen talonpoika ovat parlamentissa valkoisia korppeja. Jos talonpojat ja pikkuporvarit tahtovat olla edustettuina parlamentissa, niin he eivät valitse toveriansa, vaan asianajajan tai professorin, jos ovat vapaamielisiä, tai suurtilallisen, hengelliseen säätyyn kuuluvan tai ylemmän virkamiehen, jos ovat vanhoillisia. On selvää, ettei tällainen edustaja, vaikka hänellä olisi vakava aikomuskin, ole paras talonpoikais- tai käsityöläisetujen edustaja. Eikä hän useimmissa tapauksissa edes aiokaan tehdä sitä. Kerran parlamenttiin päästyänsä voi hän menetellä mielensä mukaan; hänen valitsijoillansa ei ole keinoja, millä voisivat häneen vaikuttaa. He voivat paraassa tapauksessa jättää petturin syrjään ensi vaalissa — valitaksensa toisen petturin sijaan.
Ei siis ihmettä, että talonpojat ja pikkuporvarit eivät ole parlamentarismin ihailijoita. Aivan toisin on porvarikunnan laita. Sillä on käytettävinä kaikki aineelliset ja henkiset välikappaleet valvoessaan etujaan sekä vaalitaisteluissa että myöskin itse parlamentissa sattuvissa otteluissa. Sillä ei ole ainoastaan riittävästi rahaa, vaan sen riveihin kuuluu myöskin paljon sivistyneitä, maailmanmiehiä, miehiä, jotka ovat tottuneet johtamaan suuria yhteiskunnallisia järjestöjä; miehiä, jotka ovat valinneet ammatikseen lakitieteen jopa puhetaidonkin: asianajajia ja professoreita. Ei mikään muu luokka ole tässä suhteessa vielä päässyt porvarikunnan rinnaile, ja se onkin sentähden aina viime aikoihin saakka vallinnut parlamentit; parlamentarismi on osottautunut luonteenomaisimmaksi ja tehokkaimmaksi keinoksi turvaamaan sen valtaa valtiossa ja saattamaan alempain luokkain voimat valtiollisesti sen käytettäviksi.
Perusteellisia muutoksia vaativa pikkuporvari, joka tahtoo tehdä kapitalismista lopun, onkin sentähden taipuvainen pitämään parlamentarismia suurimpana syynä alempain luokkain orjuuttamiseen ja tämän orjuutuksen loppumattomaan jatkumiseen. Hän vihaa parlamentarismia ja on vakuutettu siitä, että ainoastaan sen täydellinen poistaminen voi syöstä suurporvarikunnan pois vallasta. Toiset vaativat, että parlamentin sijaan on asetettava välitön kansan lainsäädäntö. Toiset menevät vielä loitommaksi: samalla kuin ne tunnustuvat, että politiikka ja parlamentarismi ovat nykyisessä valtiossa erottamattomassa yhteydessä, hylkäävät he yleensä kaiken poliitisen toiminnan. Tämä kuuluu sangen kumoukselliselta, mutta ei itse asiassa ole muuta, kuin alempain luokkain valtiollinen konkurssijulistus.
Köyhälistö on suotuisammassa asemassa parlamentarismiin nähden, kuin talonpojat ja pikkuporvarit. Olemme jo nähneet, kuinka nykyinen tuotantotapa kohottaa köyhälistön käsityöläisiä korkeammalle, kuinka se synnyttää tiedon janoa ja halua ymmärtää ilmiöitä kokonaisuudessaan, käsittää yleisestä merkityksestä olevia suuria kysymyksiä. Jo tämän kautta on köyhälistön jäsen politikoitsijana etevämpi kuin pikkuporvari tai talonpoika. Hän voi paremmin käsittää puolueperiaatteita, hän kallistuu periaatteelliseen politiikkaan, johon ei vaikuta hetken mieliala tai persoonalliset tai paikkakunnalliset edut. Ne elämisehdot, joiden alaisena hän on, pakottavat hänet myöskin liittymään toveriensa kera suuriin joukkoihin, toimimaan yhdenmukaisesti heidän kanssansa. Samalla ne synnyttävät hänessä voimallisen kurinalaisuuden tunteen, jota hän vaatii edustajiltaan samoin kun sitä vaaditaan häneltäkin. Ja toiminta sekä köyhälistöjärjestöjen hyväksi että näissä järjestöissä on erinomainen parlamentarinen koulu, joka totuttaa parlamentarisiin muotoihin, kehittää puhujia, laintuntijoita ja joukkojen johtajia.
Köyhälistö kykeneekin sentähden — sen se on jo osottanut, kuten parhaite näkyy Saksasta — muodostamaan oman, muista luokista riippumattoman puolueen, joka ei tähän saakka vielä ole onnistunut talonpojille eikä myöskään pikkuporvareille, eikä enää missään onnistunekaan. Se kykenee myöskin sangen hyvästi valvomaan edustajiansa ja pysyttämään näitä valtansa alaisina, valmiina palvelemaan köyhälistön etuja[3*]; ja vihdoin alkaa sen omassa piirissä löytyä yhä enemmän miehiä, jotka kykenevät menestyksellä edustamaan sitä parlamentissa.
Missä köyhälistö itsetietoisena luokkana ottaa osaa taisteluihin parlamentista (varsinkin vaalitaistelukin) ja parlamentissa, alkaa parlamentarismin aikaisempi luonne muuttua. Se ei ole enää ainoastaan porvarikunnan vallan välikappale. Juuri tämä taistelu voi tehokkaimmin pudistaa hereille välinpitämättömiksi jääneitä köyhälistökerroksia, vuodattaa niihin luottamusta ja iloisia toiveita; se voi parhaiten yhdistää eri köyhälistökerrokset yhä lujemmin yhtenäiseksi työväenluokaksi; ja se on myös vihdoin tehokkain nykyjään köyhälistön käytettävinä oleva keino, jonka kautta se voi eduksensa vaikuttaa valtiovaltaan ja pakottaa siltä ne myönnytykset, jotka vallitsevissa oloissa yleensä voidaan toistaiseksi saavuttaa: lyhyesti, tämä taistelu kohottaa tehokkaan vivun tavoinköyhälistöä sen taloudellisesta, yhteiskunnallisesta ja siveellisestä alennuksen tilasta.
Köyhälistöllä ei siis ole mitään syytä pysyä erillään parlamentarismista, vaan sen tulee päinvastoin kaikkialla mitä innokkaimmin tukea parlamentin valtaa valtiovaltaa vastaan ja vahvistaa omaa edustustansa parlamentissa. Kokoontumisoikeuden ja painovapauden ohella on yleinen äänioikeus köyhälistön suotuisan kehityksen elinehto.
Työväenluokalla ei ole kaikissa maissa vielä näitä elämänehtoja, tuskin missään maassa riittävässä määrässä, ja melkein kaikkialla koetetaan riistää työväestöltä pois sitäkin, minkä se jo on saavuttanut. Työväenluokan täytyy kestää pitkällistä, uhreja vaativaa taistelua, jos mieli sen saavuttaa ja puolustaa välttämättömiä valtiollisia oikeuksia.
Valtiollisen taistelunsa alkuaikoina helpottaa köyhälistön tehtävää väliin omistavain luokkain keskinäiset taistelut. Teollisuutta harjoittavat kapitalistit, kauppiaat, suurtilalliset, hoviin kuuluvat, itsevaltiutta puolustavat luokat j. n. e. joutuvat sangen usein ankaraan riitaan keskenään. Kaikki nämä luokat hakevat tällaisissa oloissa liittolaisia, joita he koettavat pienemmillä myönnytyksillä saada puolelleen. Hankkimansa voiton saavutettua pettyvät liittolaiset kyllä usein saaliin jaossa, mutta toisaalta on valtiollinen puolue myöskin usein katsonut olevan syytä myöntää jollekin alemmalle luokalle huomattavia valtiollisia oikeuksia, jotta tämä siten voisi antaa puolueelle tehokasta apua.
Vallitsevat puolueet ovat kylläkin usein vedonneet köyhälistöön; he ovat itse raastaneet sen valtiollisen taistelun areenalle, Niin kauan kuin köyhälistö ei vielä ollut kohonnut itsenäiseen politiikkaan, pitävät he sitä vain »äänestyskarjana», joka samoin kuin talonpojat ja pikkuporvaristo antoi käyttää itseään omien riistäjäinsä eduksi. Ja se on todella tehnytkin tämän palveluksen kyllin usein.
Köyhälistön ja porvarikunnan edut ovat kuitenkin niin erilaiset, ettei näiden luokkain valtiollisia pyrinnöitä voi ajan oloon yhdistää. Jokaisessa kapitalistista tuotantotapaa noudattavassa maassa täytyy työväenluokan osanoton valtiolliseen elämään johtaa ennemmin tai myöhemmin siihen, että se eroaa porvarillisista puolueista ja muodostaa oman puolueen, työväenpuolueen. Se on asian luonnossa eikä tarvitse mitään selityksiä, kun muistamme, mitä edellä on sanottu näiden kummankin luokan eduista, pyrinnöistä ja katsantokannasta.
Milloin jonkun maan köyhälistö on kehittynyt ottamaan tämän ratkaisevan askeleen, tavallansa katkaisemaan talutusnuoran, mikä sitä valtiollisesti sitoo porvarilliseen yhteiskuntaan, jonka helmassa se on kasvanut, riippuu ennen kaikkea kysymyksenalaisen maan taloudellisesta kehityksestä, sillä sehän pääasiallisesti määrää köyhälistön laajuuden, voiman ja yhteenliittymisen. Mutta sen ohessa on useita muitakin ehtoja, jotka vaikuttavat työväenluokan aikaisempaan tai myöhäisempään esiintymiseen valtiollisesti itsenäisenä. Etenkin kaksi näistä on otettava huomioon: työväenluokan tietomäärä valtiollisissa sekä taloudellisissa asioissa ja porvarillisten puolueiden menettely työväenluokkaa kohtaan. Molemmat nämä edellytykset ovat Saksassa olleet tähän saakka erittäin suotuisat työväen valtiolliselle irtautumiselle porvarikunnasta, paljoa suotuisammat kuin missään muussa teollisuuden suurvaltiossa. Siitäpä johtuukin, että työväenliikkeen ero porvarillisista puolueista itsenäiseksi on Saksassa ehtinyt paljoa kauemmaksi kuin muissa maissa.
Mutta vaikka näistä eri ehdoista riippuva työväenliikkeen muodostuminen erityiseksi työväenpuolueeksi tapahtuisikin kuinka eri aikoina tahaan yksityisissä kapitalistisen tuotantotavan maissa, niin johtaa kuitenkin jokaisen tällaisen maan taloudellinen kehitys luonnon välttämättömyydellä tähän päämäärään.
Jokaisen valtiollisen puolueen täytyy asettaa päämääräkseen valtiollinen valta. Sen täytyy koettaa saada valtiovalta palvelemaan itseänsä, s. o. sen luokan etuja, jota puolue edustaa, sen täytyy pyrkiä vallassaolevaksi puolueeksi valtiossa. Tämä päämäärä johtuu välttämättömästi siitä, että työväestö järjestyy itsenäiseksi puolueeksi, ja yhtä välttämättömästi johtuu sen saavuttaminen taloudellisesta kehityksestä. Samoin kuin työntekijäin ero porvarillisista puolueista ei tämänkään toteutumisen aika riipu yksistään maan taloudellisesta kehityksestä, vaan sen ohella vaikuttavat siihen monet muut kansallista ja kansainvälistä luontoa olevat seikat. Myöskin toteutumisen tapa ja laatu voivat olla peräti erilaiset. Mutta ei kukaan, joka on seurannut nykyaikaisen yhteiskunnan valtiollista ja taloudellista kehitystä varsinkin viime vuosisadalla, voi epäillä köyhälistön lopullisen voiton välttämättömyyttä. Köyhälistön luku, siveellinen ja valtiollinen voima ja sen taloudellinen välttämättömyys lisääntyvät yhä, luokkataistelu kasvattaa sitä solidarisuuteen sekä kuriin ja laajentaa sen näköpiiriä, sen järjestöjen laajuus ja lujuus kasvavat alituisesti ja se tulee kapitalistisen tuotantotavan alalla yhä tärkeämmäksi ja lopulta ainoaksi työtätekeväksi luokaksi, jonka toiminnasta koko yhteiskunta riippuu. Samalla sulaa köyhälistölle vihamielisten luokkain luku yhä pienemmäksi, he kadottavat silminnähtävästi siveellisen sekä valtiollisen voimansa, eivätkä tule tuotannon edistykselle ainoastaan tarpeettomiksi, vaan osittain suorastaan vahingollisiksikin, sillä se joutuu heidän johdollaan yhä pahempaan sekasortoon ja manaa esiin yhä tuskallisempia oloja.
Tähän nähden ei tarvitsekkaan olla epätiedossa siitä, mille puolelle voitto lopullisesti kallistuu. Lähestyvän lopun kammo on jo aikoja sitte vallannut varakkaat luokat. Mutta he eivät tahdo tunnustaa itsellensä asemansa pelottavaisuutta, he koettavat torjua sitä valheilla ja juhlimisilla: he tekeytyvät sokeiksi, jotta he eivät näkisi sitä kuilua, jota kohti he rientävät, eivätkä huomaa, että he tämän itsepetoksen kautta jouduttavat häviötänsä ja tekevät sen parantumattomaksi.
Köyhälistö ei voi alimpana riistettynä luokkana — ryysyköyhälistöä ei riistetä; se itse on kuokkavieras — käyttää valloittamaansa valtaa samoin kuin muut luokat ennen sitä ovat tehneet, vierittääksensä taakan toisten hartioille, asettuaksensa itse riistäväksi luokaksi. Sen täytyy käyttää valtaansa lakkauttaaksensa oman riistämisensä, ja siis kaiken riistämisen porvarillisessa yhteiskunnassa. Riistämisen juurena on tuotannonvälineitten yksityisomistus. Köyhälistö voi poistaa edellisen ainoastaan siten, että se lakkauttaa jälkimäisen. Jos omaisuudenpuutos mahdollisesti saakin köyhälistön puoltamaan yksityisomistuksen poistamista, niin pakottaa riistäminen köyhälistöä toteuttamaan tämän poistamisen ja asettamaan kapitalistisen tuotannon sijaile osuuskunnallisen tuotannon.
Mutta olemme nähneet, ettei tämä voi tavarantuotannon vallitessa tulla yleiseksi tuotannonmuodoksi. Jos mieli asettaa osuuskunnallinen tuotanto yleensä kapitalistisen tuotannon sijalle, on välttämätöntä, että tuotanto markkinoita varten — tavarantuotanto — samalla poistetaan ja sen sijaan asetetaan yhteiskunnan valvoma tuotanto yhteiskuntaa varten. Sosialistinen tuotanto on siis välttämätön köyhälistön voitolle pääsemisen seuraus. Vaikka köyhälistö ei tahtoisikaan käyttää saavuttamaansa valtiollista valtaa ottaakseen tämän avulla huostaansa tuotannonvälineet ja asettaakseen kapitalistisen tavarantuotannon sijaan sosialistisen tuotannon, niin olevat olot synnyttäisivät vihdoin tämän, tosin ehkä vasta monien pettymysten, hairahdusten ja tarpeettomien uhrien, hyödyttömän voimain ja ajan tuhlauksen perästä. Mutta kaikissa tapauksissa sosialistinen tuotanto syntyisi ja sen täytyisi syntyä. Sen voitto on välttämätön niin pian kun köyhälistön voitto on tullut välttämättömäksi. Köyhälistön täytyy koettaa käyttää voittoansa lakkauttaakseen riistämisen, eikä se voi saavuttaa tätä päämäärää muutoin kuin sosialistisen tuotannon kautta. Taloudellinen ja valtiollinen kehitys jo tarjoaa suurissa liikeyrityksissä, kartelleissa, valtiotaloudelle lähtökohdan tähän, se jo pakottaa köyhälistöä sosialistiseen suuntaan ja tekee turhiksi kaikki mahdollisesti sattuvat toisen suuntaiset jonkun maan voittavan köyhälistön pyrinnöt, joten tämän lopullisesti täytyy kaikesta huolimatta kääntyä sosialismin johtavalle tielle silloinkin, vaikka se alussa olisikin ollut vastenmielistä.
Kuitenkaan ei tarvitse luulla, että jonkun maan köyhälistö kerran valtaan päästyään asettuisi tällaiselle vastustavalle kannalle. Silloinhan se olisi jäänyt itsetajunnassa ja tiedoissa lapsen kehityskannalle samalla kuin se olisi taloudellisessa, valtiollisessa ja siveellisessä suhteessa kypsynyt mieheksi, jolla on voimaa ja kykyä voittaa mahtavat vastustajansa ja alistaa heidät tahtonsa alle. Sellainen suhteeton kehitys on juuri köyhälistössä peräti epätodenmukainen. Me olemme jo usein osottaneet, kuinka köyhälistöllä — kiitos koneille! — alkaa heti, kun se on päässyt alkuperäisestä alennuksestaan, varttua tieteellisyyteen taipuva mieli, taipumus suuriin, hetken etujen yläpuolelle kohoaviin tehtäviin ja tarkoitusperiin, jota turhaan saamme etsiä muilta työtätekeviltä ja ansiotyössä toimivilta luokilta ennen sitä ja sen yläpuolelta. Ja samalla käy nykyisen yhteiskunnan taloudellinen kehitys niin nopeasti ja pukeutuu niin silmiinpistäviin muotoihin, että oppimattomatkin voivat seurata sitä, kun se heille osotetaan. Eikä tällaisesta osotuksesta ole puutetta, sillä samaan aikaan on taloudellista kehitystä ja koko taloudellista elämää koskevat tiedotkin syventyneet ja laajentuneet suunnattomasti, josta saamme kiittää sitä, että Karl Marx on jatkanut porvarillisen klassillisen taloustieteen alkamaa työtä.
Kaikki seikat yhdessä tekevät siis taistelevan köyhälistön äärettömän herkäksi sosialistisille opeille. Sosialismi ei ole heille mikään onnettomuuden sanoma, vaan iloinen sanoma, uusi evankeliumi. Vallassa olevat luokat eivät voi tunnustaa sosialismia, tekemättä siveellistä itsemurhaa. Mutta köyhälistö ammentaa siitä uutta elämää, uusia voimia, uutta intoa ja luottamusta. Kuinka se siis voisi ajan oloon olla välinpitämätön, vielä vähemmän vastustaa sellaista oppia?
Missä itsenäinen työväenpuolue muodostuu, siellä sen täytyy luonnonlain pakolla ennemmin tai myöhemmin hyväksyä sosialistiset pyrinnöt, jos ei se ole jo alkujaan niitä hyväksynyt. Siitäkin tulee lopullisesti sosialistinen työväenpuolue: se yhtyy sosialidemokratiaan.
Nyt näemme sosialidemokratian tärkeimmän värväysalueen tarkasti rajoitettuna edessämme. Lyhyesti sanoen se on edellisestä käynyt selville, että sosialistisen liikkeen kannattajina ovat teollisuusköyhälistön itsetietoisuuteen kohonneet kerrokset. Mutta kuta suuremmaksi köyhälistön vaikutus sitä lähinnä oleviin yhteiskuntakerroksiin kasvaa, kuta enemmän se vaikuttaa näiden ajatus- ja katsantokantaan, sitä suuremmassa määrässä nämäkin luokat yhtyvät sosialistiseen liikkeeseen.
Köyhälistön luokkataistelun luonnollinen päämäärä on sosialistinen tuotanto; se ei voi ennen lakata, kun se on tämän saavuttanut. Sosialismin voitto on yhtä varma kuin se, että köyhälistön täytyy lopullisesti kohota vallitsevaksi luokaksi valtiossa.
Sosialistit eivät suinkaan ennakolta tunteneet sitä osaa, jota suorittamaan taisteleva köyhälistö on kutsuttu sosialistisessa liikkeessä. Se oli luonnollisesti mahdotonta niin kauan kuin taistelevaa köyhälistöä ei ollut. Sosialismi on kuitenkin vanhempi kuin köyhälistön luokkataistelu. Se on yhtä vanha kuin köyhälistön esiintyminen joukkoilmiönä. Ja tätä on kestänyt jo kauan ennen kuin köyhälistön itsenäinen elämä alkoi. Ensimäisenä ja silloin ainoana sosialismin synnyttäjänä oli sääliväisyys, jota ylempäin luokkain ihmisystävät, filantropit, tunsivat köyhiä ja kurjia kohtaan. Sosialistit olivat uskaliaimmat ja laajanäköisimmät näistä ihmisystävistä; ne jotka selvemmin näkivät, että köyhälistön synnyttäjänä oli tuotannonvälineitten yksityisomistus, eivätkä kammoksuneet äärimmäisiä tähän tietoon perustuvia johtopäätöksiä. Sosialismi oli porvarillisen ihmisystävyyden luonteenomaisin, syvällisin ja suurenmoisin ilmiö. Ei ollut silloin vielä mitään luokkaetuja, joita sosialistit olisivat voineet kiihottaa taisteluun päämääränsä saavuttamiseksi. He voivat vedota ainoastaan ylempäin luokkain idealistien innostukseen ja myötätuntoisuuteen. Tätä he koettivat voittaa siten, että he toisaalta kuvailivat sosialistisen yhteiselämän viehättäväisyyttä ja toisaalta perinpohjin paljastivat vallitsevan kurjuuden. Ei taistelun, vaan rauhallisen vakuutuksen kautta olivat rikkaat ja mahtavat taivutettavat luovuttamaan varoja kurjuuden perinpohjaiseen lieventämiseen ja ihanteellisen yhteiskunnan perustamiseen. Sen ajan sosialistit odottivat, kuten tunnettu, turhaan niitä miljoonamiehiä ja ruhtinaita, joiden ylevämielisyys pelastaisi ihmiskunnan.
Viime vuosisadan ensimäisillä kymmenluvuilla alettiin köyhälistössä huomata itsenäisen elämän merkkejä. Kolmannella vuosikymmenellä tapaamme jo Ranskassa ja varsinkin Englannissa voimallisen työväenliikkeen.
Mutta sosialistit asettuivat ymmärtämättömyydessään vastustamaan sitä. He pitivät mahdottomana, että nuo köyhät, oppimattomat, raa'at proletarit voisivat saavuttaa sellaisen siveellisen kannan ja yhteiskunnallisen vallan, joka oli tarpeen, jos mieli toteuttaa sosialistisia pyrintöjä. Mutta he eivät olleet ainoastaan epäilevällä kannalla työväenliikkeen suhteen. Tämä kävi heille epämukavaksikin jo siitäkin syystä että se uhkasi riistää heiltä tehokkaan todistuskappaleen. Sillä porvarilliset sosialistit voivat toivoa porvarikunnan käsittävän sosialismin välttämättömyyden ainoastaan silloin, kun sille voitiin todistaa, että tämä keino on ainoa, jonka avulla kurjuutta voidaan edes jossakin määrässä torjua että kaikki kurjuuden lieventämistä ja omistamattomain kohottamista tarkoittavat yritykset ovat nykyisessä yhteiskunnassa turhia, ja että köyhälistön on mahdoton kohota omin voimin kurjuudesta. Työväenliike taasen perustui aivan vastakkaisiin edellytyksiin. Sen lisäksi katkeroitti luonnollisesti köyhälistön ja porvarikunman välinen luokkataistelu jälkimäistä ja kiihotti sen mielet kohoamaan pyrkivää köyhälistöä vastaan. Nämä eivät enää olleet porvarikunnan silmissä surkuteltavia onnettomia, joita täytyi auttaa, vaan kelvotonta roistoväkeä, joka oli kukistettava ja masennettava. Sosialismin tärkein kehittäjä porvarillisissa piireissä, sääliväisyys köyhiä ja kurjia kohtaan, alkoi hävitä. Säikähtyneen porvarikunnan mielestä eivät sosialismin opit olleetkaan enää viattomia leikkikaluja, vaan sangen vaarallisia aseita, jotka olivat joutuneet joukkojen käsiin ja voivat sentähden tuottaa tavatonta turmiota. Lyhyesti: kuta vahvemmaksi työväenliike kehittyi, sitä vaikeammaksi kävi sosialismin levittäminen hallitsevissa luokissa, sitä vihamielisemmin nämä astuivat sosialismia vastaan.
Niin kauan kuin sosialistit olivat sitä mieltä, että sosialistinen päämäärä voidaan saavuttaa ainoastaan ylempäin luokkain avulla, täytyi heidän ei ainoastaan epäillä työväenliikettä, vaan myöskin usein joutua leppymättömiin vihoihin sen kanssa, heidän täytyi siirtyä sen katsantokannan puolelle, ettei mikään vahingoita sosialismin asiaa niin paljon kuin luokkataistelu.
Porvarillisten sosialistien työväenliikettä vastustava kanta ei luonnollisesti voinut olla vaikuttamatta työväestön ja sosialismin väliseen suhteeseen. Kun köyhälistön kohoamaan pyrkivä osa, ei taisteluissaan saanut näiltä sosialisteilta kannatusta, vaan pikemmin vastustusta, ja kun näiden opit eivät innostuttaneet, vaan uhkasivat lamauttaa sen, niin täytyi köyhälistöön liiankin helposti juurtua epäilystä ja vastenmielisyyttä koko sosialistisia oppeja vastaan, eikä ainoastaan niiden käyttämistä vastaan nykyhetken taisteluissa. Tätä edisti se sivistymättömyys ja ajattelemattomuus, joka vallitsi taistelevankin köyhälistön joukossa työväenliikkeen alkuaikoina. Heidän näköpiirinsä ahtaus esti heitä käsittämästä sosialismin lopputarkoitusta ja heiltä puuttui vielä asiallista ja selvää tietoa luokkansa yhteiskunnallisesta asemasta ja tehtävästä. He tunsivat ainoastaan hämärää luokkavaistoa, joka sai heidät epäilemään kaikkea porvarilliselta taholta johtuvaa, siis myöskin silloista sosialismia, kuten yleensä koko porvarikunnan ihmisystävyyttä.
Siihen aikaan juurtui moniin työväenkerroksiin varsinkin Englannissa syvä epäluulo sosialismia kohtaan. Tämä onkin osaksi vaikuttanut — useiden muiden syiden ohella — sen, että sosialistiset pyrinnöt eivät ole aina viime vuosikymmenille saakka saavuttaneet sanottavasti jalansijaa Englannissa, vaikka uudempi sosialismi on aivan toisessa suhteessa työväenliikkeeseen, kuin porvarikunnan utopistit.
Kuinka syvä taistelevan köyhälistön ja sosialismin välinen juopa ajottain lienee ollutkin, vastasi viimemaimittu kuitenkin laajemmalle ajattelevain köyhälistön jäsenten tarpeita siinä määrässä, että sielläkin, missä suuret joukot esiintyivät sosialismin vihollisina, työväenluokan parhaat taipuivat mielellään siihen, mikäli heillä oli tilaisuus tutustua sen oppeihin. Heidän kauttansa muuttui porvarillisen sosialismin käsityskanta tärkeissä kohdissa. He eivät pitäneet kuten sosialistit lukua porvarikunnasta, jota he vihasivat ja katkerasti vastustivat; porvarillisten utopistein rauhallinen sosialismi, joka tahtoi vapauttaa ihmiskuntaa ylempäin luokkain parasten ainesten avulla, muuttui työmiesten käsissä väkivaltaiseksi, kumoukselliseksi sosialismiksi, jonka voitollepääsemisestä köyhälistön nyrkkien tuli pitää huolta.
Mutta tämäkään alkuperäinen työväensosialismi ei tajunnut työväenliikettä. Sekin vihasi luokkataistelua, ainakin sen korkeinta poliittista muotoa. Mutta toisista syistä kuin porvarilliset utopistit. Köyhälistö ei voinut tieteellisessä suhteessa päästä heitä korkeammalle. Proletari voi parhaassa tapauksessa omistaa ja tarkoitustensa sekä tarpeittensa mukaiseksi sulattaa ainoastaan osan siitä tiedosta, jonka porvarillinen tieteellisyys oli tuonut ilmoille, mutta hänellä ei ollut — niin kauan kuin hän pysyi proletarina — aikaa eikä varoja omaperäisesti kehittää tiedettä porvarillisten ajattelijain saavuttamain rajojen ylitse. Senpätähden tapaammekin alkuperäisessä työväensosialismissa kaikki utopismin oleelliset tunnusmerkit: se ei laisinkaan käsittänyt sitä taloudellista kehitystä, joka laskee aineellisen pohjan sosialistiselle tuotannolle ja luokkataistelun kautta kypsyttää sekä kasvattaa voimakkaiksi ne luokat, jotka ovat kutsutut ottamaan haltuunsa tämän pohjan ja kehittämään sille uuden yhteiskunnan. Nämä proletarit uskoivat samoin kuin porvarilliset utopistitkin, että yhteiskuntamuoto on rakennus, joka voidaan mielivaltaisesti rakentaa ennakolta vahvistetun suunnitelman mukaan, kunhan vain on tarpeelliset varat ja rakennuspaikka. Nuo yhtä toimintavoimaiset ja rohkeat kuin lapselliset utopistit uskoivat jo olevansa kyllin voimakkaita tähän rakennustyöhön; oli vain hankittava heille tarvittava paikka ja tarpeelliset varat. He eivät luonnollisesti varttoneet ketään miljoonamiestä tai ruhtinasta, joka asettaisi nämä heidän käytettävikseen; vallankumouksen tuli hankkia kaikki tarpeet, sen tuli repiä vanhat rakennukset pois tieltä, musertaa vanhat mahdit ja luovuttaa uuden rakennuspaikan löytäjälle tai pienelle löytäjäjoukolle se diktatorivalta, jonka avulla uusi mesias voi rakentaa sosialistisen yhteiskuntarakennuksen.
Näissä kuvitteluissa ei ollut tilaa luokkataistelulle. Köyhälistön utopistit pitivät kurjuutta, jossa he elivät, niin katkerana, että he kärsimättömästi toivoivat sen pikaista poistamista. Vaikkapa he olisivat uskoneetkin, että luokkataistelu voi vähitellen kohottaa köyhälistöä ja kehittää sen kykeneväksi uuden yhteiskunnan muodostajaksi, niin olisi tämä kehitysjuoksu ollut heidän mielestään liian pitkäveteistä. Työväenliike oli vasta alulla, siinä osalliset köyhälistönkerrokset olivat pieniä ja tämän vähälukuisen taistelevan köyhälistön joukossa oli vain harvoja, jotka voivat nähdä hetken etuja loitommalle. Näytti toivottomalta kasvattaa kansan suuret joukot sosialistiseen ajatustapaan. Ainoa, johon nämä joukot kykenivät, on epätoivon purkaus, joka hävitti vallitsevat olot ja avasi tien sosialisteille. Kuta huonompaan asemaan kansan suuret joukot joutuvat — niin luulivat alkuperäiset työväensosialistit — sitä lähempänä täytyy sen hetken olla, jolloin heidän asemansa tulee niin sietämättömäksi, että he murskaavat sen yhteiskuntarakennuksen, joka heitä painaa. Työväenluokan vähittäin tapahtuvaa kohottamista tarkoittava taistelu ei ollut näiden sosialistien mielestä ainoastaan turhaa, vaan myöskin varmasti vahingollista, koska ne vähäiset parannukset, joita sen avulla väliaikaisesti saavutetaan, tekevät vallitsevat köyhälistöjoukkojen olot siedettävämmiksi ja siten siirtävät tuonnemmaksi heidän heräämisensä ja vallitsevain olojen hävityshetken ja siten myöskin kurjuuden perinpohjaisen poistamisen. Jokainen luokkataistelun muoto, joka ei tarkoittanut vallitsevain olojen pikaista ja täydellistä hävittämistä, siis jokainen vakava, vaikuttava luokkataistelun muoto oli näiden sosialistien mielestä suorastaan petos ihmisyyden asiaa kohtaan.
On jo kulunut yli puolen vuosisataa siitä, kun tämä aatesuunta, jonka Weitling puki vaikuttavimpaan muotoonsa, ilmestyi työväenluokassa. Eikä se ole vielä nytkään kuollut. Se ilmestyy vielä taipumuksena jokaisessa köyhälistön kerroksessa, joka valmistautuu astumaan taistelevan köyhälistön riveihin; sitä havaitaan jokaisessa maassa, missä köyhälistö alkaa herätä käsittämään arvottoman ja sietämättömän asemansa ja omistamaan sosialistisia pyrintöjä, voimatta vielä omistaa selviä tietoja yhteiskunnallisista oloista ja luottamatta sitkeän luokkataistelun voimaan. Ja kun yhä uusia köyhälistökerroksia aina nousee siitä liejusta, johon taloudellinen kehitys on heidät polkenut, kun yhä uusia maita joutuu kapitalistisen tuotannon ja riistämisen alaiseksi, niin voi tämä alkuperäisten haaveilevain työväensosialistien ajatussuunta ilmestyä yhä uudelleen. Se on lastentauti, mikä uhkaa kaikkia nuoria proletarissosialistisia liikkeitä, jotka eivät vielä ole kohonneet utopismia korkeammalle.
Nykyjään kutsutaan tämäntapaista sosialistista katsantokantaa anarkismiksi, mutta sen ei välttämättömästi tarvitse olla sitä. Sillä kun se ei perustu selvään tietoon, vaan ainoastaan vaistomaiseen vallitsevain olojen vastustamiseen, niin voi sen yhdistää mitä erilaatuisimpiin teoreettisiin katsantokantoihin. Mutta alkuperäisen köyhälistön raaka ja väkivaltainen sosialismi yhtyy nykyjään kyllä mielellään usein sangen herkkätuntoiseen, hempeäkieliseen ja rauhalliseen hienostuneiden pikkuporvarien anarkismiin, sillä kummallakin aatesuunnalla on kaikista syvälle ulottuvista eroavaisuuksista huolimatta yksi puoli yhteinen: he inhoavat, jopa vihaavat pitkällistä luokkataistelua ja varsinkin sen korkeinta muotoa, valtiollista taistelua.
Yhtä vähä kuin porvarillinen voi proletarinenkaan utopinen sosialismi voittaa sosialismin ja työväenliikkeen välistä ristiriitaa. Olojen pakottamina ovat proletariset utopistit tosin ottaneet toisinaan osaa luokkataisteluun, mutta heidän oppinsa sisällyksettömyyden tähden ei tästä osanotosta ole ollut seurauksena sosialismin ja työväenliikkeen lopullinen yhtyminen, vaan viimemainitun väistyminen edellisen tieltä. On tunnettua, että anarkistinen liike, (näiden proletaristen utopistien käyttämässä merkityksessä) kaikkialla, missä se on tullut rahvaanliikkeeksi, todelliseksi luokkataisteluksi, on aina ennemmin tai myöhemmin näennäisestä radikalisuudesta huolimatta johtanut ahtaaseen ammattikuntamaiseen ainoastaan ammattiyhdistys- tai ainoastaan osuuskuntahenkeen.
Jos mieli saattaa sosialistinen ja työväenliike sovintoon ja sulattaa ne yhdeksi liikkeeksi, täytyy sosialismin kohota utopistisen aatepiirin yläpuolelle. Marxin ja Engels'in merkitys on siinä, että he ovat suorittaneet tämän maailmanhistoriallisen tehtävän, laskiessaan »Kommunistisella manifestillaan» v. 1847 tieteellisen perustuksen uudelle, meidän aikamme sosialismille tai, kuten sitä nykyjään kutsutaan, sosialidemokratialle. Täten he loivat sosialismin selkärangan. Tähän saakka se oli ollut muutamain hyväätarkoittavain haaveilijain kaunis unelma, mutta he tekivät siitä todellisen taisteluobjektin ja osottivat, että se on taloudellisen kehityksen välttämätön tulos. He johtivat taistelevan köyhälistön selvästi käsittämään historiallisen tehtävänsä ja saattoivat sen kykeneväksi kiiruhtamaan suurta päämääräänsä kohti niin nopeasti ja niin vähillä uhreilla kuin suinkin. Sosialistien tehtävänä ei enää ole uuden yhteiskunnan mielivaltainen keksiminen, vaan heidän tulee löytää sen ainekset nykyisessä yhteiskunnassa. Heidän ei enää tarvitse ylhäältä päin hankkia köyhälistölle vapautusta kurjuudestaan, vaan heidän tulee tukea sen luokkataistelua kartuttamalla sen tietoja ja kehittämällä sen taloudellisia ja valtiollisia organisationeja, jotta se nopeammin ja kivuttomammin voisi kypsyä sitä aikaa varten, jolloin se voi itse vapauttaa itsensä. Sosialidemokratian tehtävä on saattaa köyhälistön luokkataistelu päämääränsä tuntevaksi ja niin tarkoituksenmukaiseksi kun suinkin.
Marxin ja Engels'in ajatussuunta ei kaipaa sen laajempia selityksiä, sillä koko tämä kirja perustuu siihen ja on vain sen esittämistä ja kehittämistä.
Köyhälistön luokkataistelu saa näiden oppien kautta uuden luonteen. Niin kauan kuin sen tajullisena päämääränä ei ole sosialistinen tuotanto, niin kauan kuin taistelevan köyhälistön pyrinnöt eivät ulotu vallitsevan tuotantotavan kehyksiä ulommaksi, niin kauan liikkuu luokkataistelu näköjään loppumattomassa kehässä pääsemättä paikaltaan, ja niin kauan näyttää köyhälistön taistelu parempain olosuhteitten saavuttamiseksi aivan tuloksettomalta taistelulta. Sillä kapitalistisen tuotantotavan taipumus köyhälistön sortamiseen ei häviä luokkataistelun ja sen saavuttamien voittojen kautta, vaan parhaassa tapauksessa vain jossakin määrässä syrjäytyy. Lakkaamatta jatkuu yhteiskunnan keskiluokkain köyhälistyttäminen, lakkaamatta vaipuu työntekijäluokan yksityisiä jäseniä ja koko kerroksia ryysyköyhälistöön, alituisesti uhkaa kapitalistien voitonhimo kaikkia paremmassa asemassa olevain työntekijäkerrosten saavuttamia voittoja. Jokainen, olkoonpa sitte taloudellisen tai valtiollisen taistelun kautta saavutettu, työajanlyhennys synnyttää työtäsäästävien koneiden käytännön, työntekijäin suuremman jännityksen; jokaista köyhälistön järjestöjen parannusta seuraa vastaava parannus kapitalistijärjestöissä j. n. e. Ja sen ohella lisäytyy työttömyys, kriisit laajenevat ja syvenevät, elämisen epävarmuus käy yhä suuremmaksi ja tuskallisemmaksi. Luokkataistelun vaikuttama työväestön kohoaminen onkin enemmän siveellistä kuin taloudellista. Köyhälistön taloudelliset olosuhteet parantuvat kokonaisuudessaan vain sangen vähän ja hitaasti luokkataistelun ja sen voittojen vaikutuksesta — jos ne edes parantuvat ollenkaan. Mutta proletarien oman-arvon tunto kohoaa, samoin myöskin se huomio, jota muut yhteiskuntaluokat heille osottavat; he alkavat tuntea olevansa samanarvoisia ylempien kerrosten kanssa ja verrata heidän kohtaloaan omaansa; he alkavat asettaa korkeampia vaatimuksia itsensä, asuntonsa ja vaatetuksensa, tietojensa, lastensa kasvatuksen y. m. suhteen, he tahtovat olla osallisia sivistyksen kaikissa voitoissa. Ja he tulevat yhä aremmiksi kaikille syrjäyttämiselle ja sorrolle.
Tämä köyhälistön siveellinen kohouminen on sama kuin heidän »vaatimustensa» herääminen ja alituinen kasvaminen. Nämä kasvavat paljoa nopeammin kuin nykyisen riistämistavan mukaiset köyhälistön taloudellista asemaa tarkoittavat parannukset voivat kasvaa. Kaikkien näiden parannusten, joista monet toivovat, useat taas pelkäävät työmiesten tulevan tyytyväisiksi, täytyy olla pienempiä kuin työväestön vaatimukset, jotka ovat heidän siveellisen kohoamisensa välttämättömiä seurauksia. Luokkataistelun seurauksena voi siis aina vain olla yhä lisäytyvä köyhälistön tyytymättömyys kohtaloonsa. Tämä tyytymättömyys on luonnollisesti suurin siellä, missä köyhälistön taloudellinen kehitys vähimmin vastaa sen siveellistä kohoamista, mutta ajanoloon ei sen lisäytymistä voida missään estää. Ja näyttäytyy luokkataistelu lopulta olevan tarkoituksetonta ja hyödytöntä, ellei se pyri vallitsevan tuotannon rajojen ulkopuolelle. Kuta korkeammalle se kohottaa köyhälistön, sitä kauempana tämä huomaa olevansa pyrintöjensä päämäärästä, tyydyttävistä elantosuhteista, jotka vastaavat köyhälistön käsitystä ihmisarvosta.
Sosialistinen tuotanto vasta voi lopettaa työntekijäin vaatimusten ja niiden tyydyttämistä tarkoittavain keinojen välisen suhdattomuuden siten, että se poistaa riistämisen ja luokkaeron. Silloin se myös poistaa sen vaikuttavan kiihottimen työntekijäin tyytymättömyyteen, jonka riistäjäin ylellisyys nykyjään synnyttää. Kun tämä kiihotin on poissa, niin työntekijäin vaatimukset rajoittuvat itsestään sen mukaisiksi kuin tarpeiden tyydyttämistä varten saatavilla olevat välikappaleet sallivat. Olemme jo nähneet, kuinka suuresti sosialistinen tuotanto kartuttaa noita välikappaleita.
Tuota kalvavaa tyytymättömyyttä, noita »vaatimuksia» ei tunneta kommunistisissa yhteiskunnissa. Mutta luokkavastakohdat ja riistäminen kasvattavat niitä luonnonlain pakolla siellä, missä riistetyt ovat siveellisessä suhteessa riistäjäinsä tasalla tai ylempänäkin. Kun riistämisen alainen luokka kerran on päässyt näin kauas, niin silloin eivät sen »vaatimukset» lakkaa, ennenkuin se on tehnyt lopun riistämisestä.
Näemme siis, että niin kauan kuin köyhälistön luokkataistelu oli ristiriidassa sosialismin kanssa, niin kauan kuin sen päämääränä on vain saada myönnytysten kautta köyhälistölle tyydyttävä asema nykyisen yhteiskunnan kehyksissä, niin kauan sen on mahdoton saavuttaa päämääräänsä. Se oli kuten päätön ruuvi. Mutta aivan toiseksi muuttui asia, kun sosialistinen liike ja työväenliike sulautuivat toisiinsa: nyt on sillä tarkoitusperä, jota se ilmeisesti lähestyy, nyt saavuttavat kaikki tämän taistelun eri puolet merkityksen, nekin, joista ei ole välittömästi käytännöllisiä seurauksia, koska ne vain kohottavat köyhälistön itsetietoisuutta ja arvoa, sen yhtenäisyyttä ja järjestystä. Nyt kääntyy moni näköjään menetettykin tappelu voitoksi, nyt on jokainen tulokseton työlakko, jokainen hylätty, köyhälistön etujen palvelemista tarkoittava lakiehdotus askel eteenpäin kohti päämäärää, joka tarkoittaa ihmisarvon mukaista olemista. Kaikki valtiolliset ja taloudelliset toimenpiteet, joihin köyhälistön tähden ryhdytään, kääntyvät täst'edes sen hyödyksi, olkootpa ne lähtöisin sille ystävällisistä tai vihamielisistä pyyteistä, onnistukoot ne tai olkoot onnistumatta. Ne ovat sille hyödyksi, sillä ne herättävät ja kohottavat sitä siveellisesti. Täst'edes ei taisteleva köyhälistö enää ole sotajoukon kaltainen, joka ei pääse eteenpäin ja voi ainoastaan vaivoin ja suurella mieshukalla puolustaa jo saavuttamaansa asemaa; tästedes alkavat lyhytnäköisimmätkin huomata, että se on vastustamaton valloittaja, jonka voittokulkua ei mikään voi estää.
Uusi Marxin ja Engels'in perustama sosialismi on alkujaan Saksasta. Sen kumpikin perustaja olivat saksalaisia, saksalaisia olivat heidän ensimmäiset oppilaansa, saksan kielellä ilmestyivät ne kirjoitukset, joissa tätä oppia ensin esitettiin. Tämä jo riittää selittämään (vaikkei se suinkaan olekkaan ainoana syynä siihen) että työväenliike ja sosialismi sulivat yhteen ensin Saksassa, että sosialidemokratia juurtui ensin Saksaan — jolla emme tarkoita Saksan valtakuntaa, vaan jokaista aluetta, jossa asuu suurempi joukko saksaa puhuvia työmiehiä.
Mutta sosialidemokratian leveneminen ei ole rajoittunut ainoastaan Saksaan. Nykyaikaisen sosialismin perustajat ovat jo alunpitäen tunnustaneet sen kansainvälisen luonteen, johon työväenliike nykyjään kaikkialla pyrkii, ja ovat sentähden jo alusta alkaen koettaneet luoda oppinsa levittämiselle kansainvälisen pohjan.
Kansainvälinen liikenne on kapitalistisen tuotantotavan välttämätön liittolainen. Tämä on kehittynyt yksinkertaisesta tavarantuotannosta käsikädessä maailmankaupan kehityksen kanssa, joka ei ole mahdollista, ellei yksityisten kansain kesken ole rauhallista kanssakäymistä. Sen kehityksen ehtona on, että kauppias saa saman suojeluksen niissä vieraissa maissa, joissa hän käy kauppaa, kuin omassa maassaankin. Maailmankaupan kehitys kohottaa kauppiasten yhteiskunnallista kehityskantaakin. Heidän ajatustapansa alkaa suuresti vaikuttaa yleensä koko yhteiskunnan ajatustapaan. Kauppiaat ovat aina olleet sangen liikkuvaa ainesta, heidän periaatteenaan oli jo muinoin »ubi bene ibi patria», missä minulle hyvin käy, missä on voittoa saatavissa, siellä on isänmaani.
Samassa määrässä siis, kuin maailmankauppa ja kapitalistinen tuotanto laajenee, kehittyy porvarillisessa yhteiskunnassa yleismaailmallisia pyrintöjä: ikuisen rauhan kaipuu kansojen kesken, aate kansojen veljeytymisestä.
Mutta kapitalistinen tuotantotapa synnyttää mitä kummallisimpia ristiriitoja. Samoin kuin se yht'aikaa kartuttaa yhdenvertaisuutta ja eriarvoisuutta, pyrkii sysäämään köyhälistön syvimpään rappiotilaan ja korottamaan sen vallitsevaksi luokaksi, vaatii yksilön täyttä vapautta ja sen täydellistä orjuuttamista: samoin käy kansojen veljeyttämispyrintöjen kanssa käsikädessä pyrintö, joka tarkoittaa kansallisten vastakohtien suurentamista. Liikenne tarvitsee rauhaa, mutta kilpailu synnyttää sotaa. Samoin kuin jokaisessa maassa yksityiset kapitalistit ja yksityiset luokat ovat alituisesti sotakannalla keskenään, samoin ovat myöskin yksityisten kansojen kapitalistit ja kapitalistiluokat. Jokainen kansa koettaa laajentaa tuotteittensa myyntialuetta ja tunkea toiset näiltä markkinoilta pois. Kuta kehittyneempi maailmankauppa, kuta tarpeellisempi maailmanrauha, sitä hurjempi kilpataistelu ja sitä suurempi vaara, että yksityiset kansat joutuvat sotaisiin väleihin. Kuta vilkkaampi kansainvälinen liike on, sitä äänekkäämmät ovat vaatimukset maiden sulkemisesta. Kuta suurempi rauhan tarve, sitä uhkaavampi sodan vaara: nämä näköjään mielettömät ristiriidat vastaavat täydellisesti kapitalistisen tuotantotavan luonnetta. Niiden aiheita oli jo yksinkertaisessa tavarantuotannossa, mutta kapitalistinen tuotantotapa vasta kehitti ne jättiläismäisiksi, sietämättömiksi. Se seikka, että tämä tuotantotapa kasvattaa taipumusta sotaan samassa määrässä, kuin se tekee rauhan välttämättömäksi, on vain yksi niistä monista vastakohdista, jotka sen lopulta saattavat perikatoon.
Köyhälistö ei ole osallinen tähän ristiriitaiseen menettelyyn, johon muut nykyisen yhteiskunnan luokat ovat antautuneet. Kuta enemmän se kehittyy ja tulee itsenäiseksi luokaksi, sitä selvemmin huomataan mitä erilaatuisimmilla aloilla se ilmiö, että kapitalistisen tuotantotavan kahdesta vastakkaisesta taipumuksesta ainoastaan toinen koskee köyhälistöä, toinen taas käy vähitellen tehottomaksi. Niinpä synnyttää nykyinen tuotantotapa esim. taipumuksen yhdistää tavarantuottajat suuriin liittoihin yhteistä toimintaa varten ja yhtaikaa tämän kanssa kaikkien (tuottajain) katkeran taistelun kaikkia vastaan. Köyhälistössä lakkaa jälkimäinen taipumus vaikuttamasta. Monopoolin (yksinoikeuden) ja kilpailun välisen ristiriidan asemasta, joka raatelee ja hajoittaa porvarikunnan, huomaamme köyhälistössä yhä selvemmin ainoastaan edellisen taipumuksen vaikuttamassa siihen suuntaan, että köyhälistön kaikkiykseystunne vahvistuisi ja laajentuisi. Tämän »yksipuolisuuden» luonnollinen seuraus on, että eri sivistysmaiden köyhälistössä huomataan yhä suuremmassa määrässä taipumusta läheisempään kansainväliseen yhteenliittymiseen ja että yksityisten maiden eristämistä ja niiden välisiä taisteluja tarkoittavat pyrinnöt menettävät kaiken vaikutuksensa heidän riveissään.
Tehdessään työntekijän omistamattomaksi, on kapitalistinen tuotantotapa riistänyt hänet turpeesta. Hänellä ei ole mitään pysyvää kotoa, eikä siis myöskään vakinaista kotipaikkaa. Hänkin hyväksyy kauppiaan tavoin periaatteen: ubi bene, ibi patria, missä parhaat työehdot, siellä on minun kotoseutuni. Käsityöläissällit jo olivat alkaneet ulotuttaa vaelluksiansa vieraisiin maihin ja tässä oli, kuten jo olemme viitanneet, kansainvälisen liittymisen alku. Mutta mitäpä olivat nämä vaellukset nykyisten suhteen, jotka kulkuneuvojen kehitys tekee mahdolliseksi! Ja käsityöläissälli vaelsi siinä mielessä, että hän palaa jälleen kotoseudulleen, nykyinen proletari vaeltaa vaimoineen ja lapsineen, jäädäkseen sinne, missä hän saa parhaat työehdot. Hän ei ole matkailija, vaan paimentolainen.
Samoin kuin proletari koettaa kauppiaskin, ainakin maailmankauppaa harjoittava, päästä turpeesta riippumattomaksi ja asettua sinne, missä hän luulee paraite voivansa valvoa liike-etujaan. Mutta hän ei silti kadota yhteyttä isänmaansa kanssa. Sillä hänen arvonsa ulkomailla, hänen asemansa ja mahdollisuus tehdä häiritsemättä afärejä sekä voittaa vieraat virkaveljet, riippuu suurimmaksi osaksi sen valtion merkityksestä ja voimasta, johon hän kuuluu ja joka häntä suojelee. Ulkomailla oleva kauppias pysyy siis kansallisena; tavallisesti nämä herrat ovat suurisanaisia sodan puolustajoita, he tuntevat parhaite, mitä heidän isänmaansa suuruus merkitsee heidän kukkarolleen.
Toisin on köyhälistön laita. Valtio ei ole hemmotellut häntä kotomaassa suojelemalla hänen etujaan eikä hän tavallisesti tarvitse isänmaansa suojelusta ulkomaillakaan, ei ainakaan sivistysmaissa. Päinvastoin: kun hän etsii vieraan maan olinpaikakseen, etsii hän useimmiten sellaisen, jonka lait ja hallinto ovat työmiehelle suotuisemmat, kuin kotomaan. Eikä hänen uusilla työtovereillaan ole mitään syytä riistää häneltä lain suojelusta siinä tapauksessa, jolloin hän sitä paraite tarvitsee, nimittäin riistäjäänsä vastaan. Heidän omat etunsa päinvastoin pakottavat heitä pitämään huolta siitä, että hänen vastustuskykynsä riistäjöitänsä vastan kasvaa.
Nykyinen proletari vapautuu siis turpeesta aivan toisella tavalla kuin ammattikunta-ajan vaeltava käsityöläissälli tai kauppias. Hänestä tulee todellinen maailmankansalainen, jolla on koko maailma kotomaana.
Tämä yleismaailmallisuus tuottaa tosin monenlaisia epäkohtia, jopa suorastaan vahinkoakin niiden maiden työntekijöille, joissa elämänsuhteet ja työehdot ovat paraat ja joissa siis maahanmuutto on suurempi kuin poismuutto. Sillä on kieltämätömtä, että vähä-vaativain ja vastustuskyvyttömäin siirtolaisten kilpailu ehkäisee näiden korkeammalla kannalla olevain työntekijäin luokkataistelua.
Erityisissä tapauksissa voi tämä kilpailu samoin kuin eri maiden kapitalistien kilpailu suurentaa kansallista vastakohtaisuutta, synnyttää kotimaisissa työntekijöissä kansallisvihaa ulkomaalaisia kohtaan. Mutta kansallisuustaistelu, joka on porvarikunnan piirissä aivan yleinen ilmiö, voi köyhälistön keskuudessa olla aina vain ohimenevää laatua.
Sillä ennemmin tai myöhemmin huomaa köyhälistö — ellei muutoin, niin katkerain kokemusten kautta — että halvempain työvoimain siirtyminen takapajulle olevista maista taloudellisesti kehittyneempiin on yhtä välttämätön kapitalistisen tuotantotavan seuraus, kuin koneiden käytäntöönottaminen tai naisten tunkeutuminen teollisuuden palvelukseen, ja että sitä voidaan ehkäistä yhtä vähän kuin näitä kahta viimemainittua ilmiötä.
Vierasten maiden työntekijäin alhainen kehityskanta vahingoittaa korkeammaila kannalla olevan maan työväenliikettä myöskin siten, että edellisten suvaitsema riistämismäärä on kehittyneemmän maan kapitalisteille hyvä tekosyy, jopa usein todellinen perustuskin, jonka nojalla he vastustavat työntekijäinsä pyrinnöitä parantaa työehtojansa lainsäädäntöä tai »vapaan» yhteenliittymisen kautta.
Kummassakin tapauksessa tulevat maassa olevatkin työntekijät selvästi käsittämään, kuinka suuresti heidän luokkataistelunsa menestyminen riippuu muiden maiden työväenluokan edistymisestä. Vaikka he alussa tuntisivatkin katkeruutta ulkomaalaisia työntekijöitä kohtaan, tulevatkin he kuitenkin lopulta huomaamaan, että on vain yksi tehokas keino, joka voi poistaa kehittymättömät ulkomaiden häiritsevän vaikutuksen, ja se on itse tämän kehittymättömyyden poistaminen. Saksalaisilla työmiehillä on täysi syy toivoa ja, mikäli voivat, voivat, vaikuttaa siihen suuntaan, että slaavialaiset ja italialaiset työntekijät niin ulkomailla kuin kotomaassaankin saisivat korkeampia palkkoja ja lyhemmän työajan. Sama syy on englantilaisilla työntekijöillä saksalaisia y. m. ja amerikalaisilla europalaisia työntekijöitä kohtaan.
Tuo läheinen suhde, jossa jokaisen maan köyhälistön luokkataistelu on muiden maiden köyhälistön luokkataisteluun, vaikuttaa välttämättömästi sen, että eri maiden taistelevat köyhälistökerrokset liittyvät läheisesti toisiinsa.
Nuo kansallisen erottelun ja vihan jätteet, jotka köyhälistö on saanut perinnöksi porvarikunnalta, alkavat katoamistaan kadota; köyhälistö vapautuu yhä enemmän kansallisista ennakkoluuloista ja oppii vähitellen tuntemaan ja tunnustamaan vierasten maiden työväestön, mitä kieltä se puhuneekin, taistelukumppanikseen, toverikseen.
Tämä kansainvälinen kaikkiykseyden tunne on luonnollisesti voimakkain niiden eri kansallisuuksiin kuuluvain köyhälistökerrosten välillä, joilla on sama päämäärä ja samat sen saavuttamista tarkoittavat keinot.
Kommunistisen manifestin laatijat ovat jo ennakolta älynneet, kuinka välttämätöntä köyhälistön luokkataistelun kansainvälinen yhdistäminen on, jos mieli sen kohota määrättyjen rajojen ylitse päämääränsä, voiman ja laajuuden suhteen. Tämä manifesti kääntyy »kaikkien maiden köyhälistön puoleen» loppuen kehotuksella: »liittykää yhteen!» Ja se järjestö, jonka he olivat voittaneet manifestin periaatteen puolelle ja jonka nimessä se julkaistiin, oli kansainvälinen järjestö, »Kommunistien liitto».
Kumouksellisten liiketten masentamisen seuraukset v. 1848 ja 1849 hävittivät tämän liiton, mutta työväenliikkeen uudelleen elpyessä kuusikymmenluvun alkupuolella syntyi taas »Kansainvälinen työväenliitto» (perustettu v. 1864), jonka sieluna oli jälleen Marx. Liiton tarkoituksena ei ollut ainoastaan kansainvälisen kaikkiykseystunnon herättäminen eri maiden köyhälistössä, vaan myöskin yhteisen päämäärän asettaminen ja sinne johtavan yhteisen tien viittaaminen sille. Ensimmäisen tehtävänsä se on runsaassa määrässä täyttänyt, toinen on osaksi rauennut tyhjiin. Kansainvälisen työväenliiton, »internationalen», tuli yhdistää kaikkien maiden taisteleva köyhälistö nykyisen sosialismin kanssa. Se julisti, että työtätekeväin luokkain vapautus voidaan saavuttaa ainoastaan tämän kautta; että valtiollinen liike on vain tämän päämäärän saavuttamista tarkoittava apukeino ja että köyhälistön vapauttaminen on mahdoton niin kauan kuin köyhälistö on riippuva tuotannonvälineitten, elämän lähdetten, yksinomistajista. Näitä periaatteita alettiin »internationalessa» vastustaa sitä kovemmin, kuta selvemmäksi kävi, että sen lopputarkoituksena oli sosialidemokratia. Kaikki nuo vielä 20 ja 30 vuotta sitte suhteellisesti niin lukuisat porvarikunnan, pikkuporvarillisen ja alkuperäis-proletarisen utopismin kannattajat samoin kuin työväenylimystön ammattikuntamaisen ammattiyhdistyshengen edustajat luopuivat »internationalesta», kun he huomasivat, mihin tämä tähtäsi. Pariisin komunin häviö v. 1871 ja valtiovallan vainot Europan mannermaan eri maissa jouduttivat sen häviötä.
Mutta sen kylvämä kansainvälinen yhtenäisyydentunne ei kuollut.
Sittemmin on koko Europan taisteleva köyhälistö (ja erityiset köyhälistökerrokset Europan ulkopuolellakin) omistaneet kommunistisen manifestin aatteet; kaikkialla on luokkataistelu joko sulanut tai sulaa parhaallaan nopeasti yhteen nykyisen sosialismin kanssa. Köyhälistön luokkataistelun perusteet, päämäärät ja keinot muuttuvat muuttumistaan kaikkialla samoiksi. Tästä johtui luonnollisesti yhä läheisempi yhtenäisyydentunne eri maiden sosialistisen työväenliikkeen kesken ja kansainvälinen tunne tuli yhä valtavammaksi. Tarvittiin ainoastaan ulkonainen sysäys antamaan tälle tosiasialle huomattavan muodon.
Se tapahtui, kuten tunnettu, Bastillen valloituksen satavuotispäivänä kansainvälisessä sosialistikongressissa Pariisissa 1889. Sen jälkeisissä kongresseissa on ollut tilaisuus uudelleen vahvistaa taistelevan köyhälistön kansainvälistä yhteyttä, joka sitäpaitsi pukeutuu joka vuosi huomattavaan muotoon Vapunpäivän vietossa. Näihin kongresseihin ei kokoonnu, kuten porvarikunnan rauhankongresseihin, yksityisiä ajattelijoita ja haaveilijoita, joita heidän luokkatoveriensa enemmistö pitää omituisina ihmisinä, originaleina, vaan satojentuhansien jopa miljoonain työläismiesten ja -naisten edustajia ja valtuutettuja. Ja jokainen vapunpäivän vietto osottaa mitä liikuttavimmalla tavalla, että toimivan väestön syvät rivit ovat kaikkien nykyisten sivistysmaitten kaikissa taloudellisen ja valtiollisen elämän keskuspaikoissa tietoisia köyhälistön kansainvälisestä kaikkiykseydestä, panevat vastalauseita sotaa vastaan ja julistavat, että niinkutsutut kansalliset riitakysymykset eivät enää todellisuudessa ole kansojen, vaan ainoastaan niiden riistäjäin välisiä riitoja.
Tämän tapaista eri kansojen välisten kuilujen silloittamista, tämäntapaista laajojen kansankerrosten kansainvälistä yhtymistä ei historia vielä ole nähnyt. Tämä näyttää sitä suuremmoisemmalta, kun se tapahtuu keskellä sotaan varustautumista, joka puolestaan myöskin tarjoaa näytelmän, minkä vertaista historiassa ei vielä ole kuultu, ja joka sanomattomasti rasittaa Europaa.
Tähän varusteluun katsoen on sosialidemokratia kaksinkerroin velvollinen kiinnittämään huomiota kansainväliseen katsantokantaansa. Tämä on Erfurtin ohjelmassakin otettu tarkasti lukuun.
Sosialidemokratia on jo alkujaan koko olennoltaan kansainvälinen puolue. Mutta samalla se koettaa myöskin tulla yhä enemmän kansalliseksi puolueeksi, s. o. kansanpuolueeksi siinä merkityksessä, ettei se edusta ainoastaan teollisuusalojen palkkatyöväestöä, vaan kaikkia työtätekeviä ja riistettyjä, siis koko asujamiston suurta enemmistöä, niitä, joita tavallisesti »kansalla» käsitetään. Olemme jo nähneet, että teollisuusköyhälistö vihdoin tulee ainoaksi työtätekeväksi luokaksi. Samoin olemme myös jo edellä osottaneet, että muut työtätekevät luokat elantosuhteittensa ja työehtojensa puolesta tulevat yhä enemmän köyhälistön kaltaisiksi; ja tiedämme myöskin jo, että työtätekevä köyhälistö on ainoa työtätekevä luokka, jonka voima, äly ja päämäärän tajunta yhä enemmän kasvavat, että se tulee keskustaksi, jonka ympärille muiden työtätekeväin luokkain vähenemistään vähenevät jäännökset ryhmittyvät. Sen tunteet ja aatteet tulevat yhä määräävämmiksi »vähäväkisten» enemmistölle.
Samassa määrässä kuin palkkatyöntekijät ottavat käsiinsä kansan johdon, samassa määrässä tulee työväenpuolue kansanpuolueeksi. Niin pian kuin pikkutuotannon itsenäinen työntekijä tuntee köyhälistön tavoin, kun hän tunnustaa, että hän tai ainakin hänen lapsensa vaipuvat auttamattomasti köyhälistöön, ettei hänellä enää ole muuta pelastuskeinoa, kuin köyhälistön vapauttaminen — silloin täytyy hänen huomata, että sosialidemokratia on hänen etujensa luonnollinen valvoja.
Olemme jo edellä osottaneet, ettei hänellä ole mitään syytä pelätä tämän voittoa, että sosialidemokratia päinvastoin on hänenkin etunsa mukaista, sillä se merkitsee sellaista yhteiskuntatilaa, joka vapauttaa kaikki työntekijät, ei ainoastaan teollisuustyöväestön vaan myöskin pikkutuotannon itsenäiset työläiset, sorrosta ja riistämisestä ja takaa heille turvallisuuden ja hyvinvoinnin.
Mutta sosialidemokratia ei edusta kaikkien »vähäväkisten» etuja ainoastaan tulevaisuudessa, vaan myöskin jo nykyisessä yhteiskunnassa. Köyhälistö ei voi alimpana riistettynä kerroksena vapautua riistännästäja sorrosta muutoin, kuin siten, että se hävittää kaiken riistämisen ja sorron. Se onkin sentähden niiden leppymätön vihollinen, esiintyköötpä ne missä muodossa tahansa, se on kaikkien riistettyjen ja sorrettujen puolesta taisteleva etuvartija.
Edellä olemme puhuneet »internationalesta». On kuvaavaa, että sen perustamisen aiheutti eräs proletarinen julistus Venäjän ikeen alta vapautumaan pyrkivän Puolan hyväksi; että ensimäinen sen lähettämä adressi oli Yhdysvaltain presidentti Lincolnille osotettu onnitteluadressi, jossa työväenliitto lausui myötätuntoisuutensa orjainvapauttamiselle; vihdoin että internationale» oli ensimäinen Englannissa oleva ja englantilaisia jäseniä käsittävä yhdistys, joka asettui Englannissa hallitsevan luokan sortamain irlantilaisten puolelle, vieläpä mitä tehokkaimmalla tavalla. Eikä irlantilaisella tai puolalaisella liikkeellä, yhtä vähän kuin orjienvapauttamisella ollut mitään suoranaista yhteyttä palkkatyöväestön luokkaetujen kanssa.
Samanlaisia esimerkkejä voitaisiin saada joukottain jokaisen sosialistisen työväenliikkeen historiasta.
Samotaan kyllä, että sosialidemokratia perustun taloudellisen kehityksen kulkuun; sosialistisen tuotannon edellytyksenä on, että suurtuotanto tunkee pikkuliikkeet syrjään niin täydellisesti kuin mahdollista. Sosialidemokratialle siis olisi etua pikkuliiketten sortumisesta, pikkukäsityöläisten, pikkukauppiasten ja pientilallisten häviöstä; sen täytyy edistää näiden perikatoa, eikä siis mitenkään voi toimia niiden eduksi.
Tämän johdosta vastattakoon, että sosialidemokratia ei ole yhteiskunnallisen kehityksen synnyttäjä; kapitalistiluokka pitää kyllä ilman sen apuakin perinpohjaista huolta siitä, että suurtuotanto tunkee pikkutuotannon syrjään. Sosialidemokratialla ei tosin ole mitään syytä asettua vastustamaan tätä kehitystä. Eikä taloudellisen kehityksen estämisyritykset suinkaan olisikaan pientilallisten tai pikkuporvarien todellisten etujen valvomista. Sillä kaikkien sensuuntaisten yritysten täytyisi raueta tyhjiin. Ja jos ne jotakin vaikuttavat niin on se vahingoksi eikä hyödyksi.
Ei suinkaan ole käsityöläisten eikä talonpoikain etujen valvomista, jos heille kuvitellaan keinoja, joiden avulla heidän pikkuliikkeensä muka tulevat elinvoimaisiksi. Siten heissä herätetään vain haaveita, jotka eivät voi toteutua, ja eksytetään heidät pois parhaalta heidän etujensa valvomisen tieltä.
Mutta vaikka pikkutuotannon häviö onkin välttämätöntä, niin ei silti suinkaan ole välttämätöntä, että se tapahtuu siinä julmassa muodossa kaikkine ikävine sivuseurauksineen, kuin nyt tavallisesti on laita. Olemme nähneet, että pikkutuotannon häviö on vain viimeinen näytös pitkässä murhenäytelmässä, jonka edellisissä näytöksissä ei esiinny mitään muuta, kuin itsenäisen pikkutuotannonharjoittajan pitkäveteinen ja tuskallinen rappeutuminen. Sosialidemokratialle ei suinkaan ole mitään etua siitä, että pientilalliset ja pikkuporvarit joutuvat rappiolle, vaan päinvastoin sille on hyödyksi, että näin ei käy. Sillä kuta syvemmässä rappiotilassa ne kerrokset ovat, joista köyhälistö on lähtöisin, sitä vaikeampi on kohottaa näitä uusia tulokkaita niin korkealle, että he voivat ja tahtovat astua taistelevan köyhälistön riveihin. Ja tämän kasvamisesta eikä koko köyhälistön kasvamisesta riippuu sosialidemokratian leveneminen ja voima. Kuta vähemmän talonpojalla ja käsityöläisellä on tarpeita, kuta tottuneempia he ovat loppumattomaan työhön, sitä pienempi on heidän vastustusvoimansa sitte kun he ovat vaipuneet köyhälistöön, sitä suurempaa riistämistä he suvaitsevat ja sitä enemmän ne vahingoittavat korkeammalla kannalla olevia työntekijöitä kilpailun kautta. Osaksi samoista syistä, kuin kansainvälinen työmiesten yhtenäisyydentunne, johtuu myöskin jonkunlainen yhtenäisyydentunne köyhälistön ja sen luokan välille, josta se saa jäsenensä; vaikka tämä tunne kyllä tähän saakka tavallisesti on vaikuttanut vain toisella puolella, köyhälistössä.
Mutta jos perikatoansa kohti vaipuvat pientilalliset ja pikkuporvarit koettavat pysytellä vedenpinnalla proletarin kustannuksella esim. siten, että he harjoittavat suunnatonta oppilasten riistämistä tai koettavat estää työmiehiään järjestymästä, niin silloin tulevat he luonnollisesti aina kohtaamaan tarmokasta vastustusta köyhälistön ja sosialidemokratian taholta. Sitävastoin puolustaa sosialidemokratia mitä innokkaimmin monia sellaisia toimenpiteitä, jotka köyhälistö loukkaamatta, vieläpä päinvastoin samalla näitäkin hyödyttäen parantavat ja huojentavat pientilallisten ja pikkuporvarien asemaa.
Tämä näkyy selvästi niistä vaatimuksista, joita köyhälistö asettaa nykyiselle valtiolle välittömästi toteutettaviksi. Näiden vaatimusten luettelo muodostaa Erfurtin ohjelman toisen osan. Se kuuluu näin:
XI Näiden periaatteiden nojalla ovat Saksan sosialidemokratisen puolueen lähimmät vaatimukset:
1) Yleinen, yhtäläinen, ja välitön vaali- ja äänioikeus sekä salainen äänestys kaikille 20 vuoden ikäisille valtakunnan kansalaisille sukupuoleen katsomatta kaikissa vaaleissa ja äänestyksissä. Suhteellinen vaalijärjestelmä; ja kunnes se pannaan käytäntöön, laissa määrätty vaalipiirien uudestaanjako joka väenlaskun jälkeen. Kaksivuotiset lainsäädäntökaudet. Vaalien ja äänestysten toimittaminen laissa määrättynä lepopäivänä. Palkkio valituille edusmiehille. Jokaisen valtiollisten oikeuksien rajoituksen poistaminen, paitsi holhoustapauksissa.
2) Välitön lainsäädäntö kansalle lakien esitys ja hylkäysoikeuden kautta. Kansan itsemäärääminen ja itsehallinto valtakunnassa, valtiossa, maakunnassa ja kunnassa. Kansa valitsee viranomaiset, jotka ovat sille vastuunalaiset. Vuotuinen verosuostunta.
3) Kasvatus yleiseen asekuntoisuuteen. Kansanpuolustus seisovan sotaväen sijaan. Kansaneduskunta päättää sodasta ja rauhasta. Kaikki kansainväliset riidat ratkaistaan sovinto-oikeuden tietä.
4) Kumottava kaikki lait, jotka rajoittavat tai sortavat vapaata mielipiteen ilmaisua ja yhdistämis- sekä kokoontumis-oikeutta.
5) Kumottava kaikki lait, jotka asettavat naisen yleis- tai yksityis-oikeudellisessa suhteessa epäedullisempaan asemaan kuin miehen.
6) Uskonto julistettava yksityisasiaksi. Kaikki yleisten varain käyttäminen kirkollisiin tai uskonnollisiin tarkoituksiin on lakkautettava. Kirkolliset ja uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi, jotka järjestävät asiansa aivan itsenäisesti.
7) Uskonnon opetus pois kouluista. Kansakoulunkäynti pakolliseksi. Maksuton opetus, opetusvälineet ja ylläpito yleisissä kansakouluissa, samoin ylemmissäkin sivistyslaitoksissa niille mies- tai naisoppilaille, jotka kykynsä perustuksella katsotaan sopivan edelleen kehitettäviksi.
8) Maksuton oikeudenkäyttö ja oikeusapu. Kansan valitsemat tuomarit käyttävät lakia. Vetoaminen rikosasioissa. Korvaus viattomasti syytetyille, vangituille, ja tuomituille. Kuolemanrangaistus poistettava.
9) Maksuton lääkärinapu, käsittäen myöskin synnytysavun ja lääkkeet. Maksuton hautaus.
10) Asteettain nouseva tulo- ja omaisuusvero kaikkien yleisten menojen suorittamiseksi, mikäli ne ovat veroista maksettavat. Verotettavaksi ilmoittautumisvelvollisuus. Asteettain nouseva perintövero perinnön suuruuden ja perijän sukulaisuusasteen mukaan. On poistettava kaikki välilliset verot, tullit ja muut talouspoliitiset toimenpiteet, jotka uhraavat yleiset edut etuoikeutetun vähemmistön etujen tähden.
Työväenluokan suojelukseen nähden on Saksan sosialidemokratisen puolueen lähimpinä vaatimuksina:
1) Tehokas kansallinen ja kansainvälinen työväensuojelulainsäädäntö seuraavilla perusteilla:
a) Korkeintaan kahdeksantuntinen normalityöpäivä.
b) Alle 14 vuoden vanhoja lapsia kiellettävä käyttämästä ansiotyössä.
c) Yötyö kiellettävä, paitsi sellaisilla teollisuusaloilla, jotka luontonsa mukaan tai teknillisistä syistä tai yleisen hyvän tähden vaativat yötyötä.
d) Vähintään kolmekymmentäkuusi tuntia kestävä yhtämittainen lepoaika viikossa jokaiselle työntekijälle.
e) Truck-järjestelmä[1] kiellettävä.
2) Kaikkien teollisuusliiketten valvonta ja työsuhteitten tutkiminen sekä järjestely kaupungissa ja maalla, valtion työviraston, piirikuntatyövirastojen ja työkamarien kautta. Perinpohjainen terveydenhoito elinkeinoaloilla.
3) Maalaistyöväestö ja palkolliset samaan oikeudelliseen asemaan kun teollisuustyöväestö. Palkollisasetukset kumottavat.
4) Yhdistymisvapaus turvattava.
5) Koko työväenvakuutus valtion huostaanja työntekijöille määräävä myötävaikutus sen hallinnossa.
Näiden kohtien lähempi selittely ei kuulu tämän teoksen piiriin, joka käsittelee ainoastaan sosialidemokratian periaatteita, eikä niiden käytännöllisiä johtopäätöksiä. Kajoomme näihin ainoastaan sikäli, mikäli ne voivat valaista edellisiä. Tämän katsantokannan mukaisesti tahdomme liittää tähän ohjelman käytännölliseen puoleen muutamia lyhyitä huomautuksia, jotka muodostavat teoksemme lopun; sillä olemme saapuneet sen ajatussuunnan perille, joka johtuu Erfurtin ohjelman periaatteellisesta puolesta.
Ennen kaikkea huomaamme, että sosialidemokratian vaatimuksista on vain osa puhtaita työväenvaatimuksia, s. o. sellaisia, jotka tarkoittavat yksistään palkkaköyhälistön etuja. Sitävastoin koskee paljoa suurempi osa sellaisia etuja, jotka ovat yhteisiä köyhälistölle ja muille työtätekeville kansankerroksille.
Porvarillinen demokratiakin esittää useita näistä vaatimuksista; mutta toisia niistä voi ainoastaan sosialidemokratia esittää ainoana kapitalismia vastustavana puolueena, eikä mikään muu puolue puolusta porvarillisdemokratisiakaan vaatimuksia niin tarmokkaasti kuin se. Se koettaa parantaa vähävaraisten elinehtoja ja huojentaa niiden kuormaa poistamalla välittömät verot, vierittämällä suurimman verotaakan rikasten hartioille progressivisen tuloveron kautta, poistamalla seisovan sotajoukon ja sen kanssa mitä läheisimmässä yhteydessä olevan valtion velkautumisen j. n. e. Samalla kuin se koettaa parantaa vähävaraisten taloudellista asemaa, koettaa se kohottaa heitä henkisessäkin suhteessa. Se vaatii sekä maksutonta kansakouluopetusta, joka tyydyttää kaikkia nykyisen sivistyksen vaatimuksia, että myös maksuttomia opetusvälikappaleita ja maksutonta ylläpitoa koululapsille yhteiskunnan toimesta. Se on ainoa, joka tahtoo tarjota vähävaraisille maksutonta ja riittävää lääkärinapua ja sairashoitoa sekä maksutonta oikeudenkäyttöä ja oikeusapua.
Ainoastaan näiden vaatimusten suuntaiset toimenpiteet voivat parantaa itsenäisen pikkutuotannon työntekijän asemaa nykyisessä yhteiskunnassa, mikäli sitä yleensä on mahdollista parantaa. Käsityöläisten ja talonpoikain auttaminen tuotannonharjoittajina, säilyttäen heidän takapajulla olevat tuotantotapansa, on vastoin taloudellista kehitystä ja mahdoton toteuttaa. Yhtä mahdoton on kohottaa heidät kaikki tai edes suurempi osa heistä kapitalisteiksi.
Näiden »vähäväkisten» suuri enemmistö voi tulla enää autetuksi ainoastaan tavaran kuluttajina. Mutta juuri nuo talonpojille ja käsityöläisille näköjään ystävällisimmät puolueet rasittavat heitä kuluttajina enimmän. Tämä rasitus on todellinen ja kipeästi tuntuva. Pikkutuotannon kohottaminen, jonka tulisi käydä sen kanssa käsikädessä, muuttuu sitävastoin muuttumistaan paljaaksi silmänkääntämistempuksi.
Pikkuporvarien ja pientilallisten kohottaminen kuluttajina ei ainoastaan ole taloudellisen kehityksen mukaista, vaan se on tätä kehitystä jouduttava keino. Se ei siis ole ainoastaan mahdollinen, vaan jo tästäkin syystä tavoteltava, vaikka ei otettaisikaan ollenkaan lukuun monia muita syitä, jotka johtuvat osaksi järjellisestä arvostelusta, osaksi myötätuntoisuudesta köyhiä, häviöön joutuvia talonpoikia ja pikkuporvareita kohtaan. Kuta parempi näiden asema on kuluttajina, kuta korkeammat heidän elämänehtonsa, kuta suuremmat heidän ruumiilliset ja henkiset vaatimuksensa, kuta laveammat heidän tietonsa, sitä pikemmin he lakkaavat taistelemasta suurtuotantoa vastaan nälkäkilpailun avulla, sitä pikemmin he hylkäävät nuo toivottomat ponnistelut ja liittyvät köyhälistön riveihin: mutta ei sen vastustuskyvyttömiin, masentuneihin ja vähävaativiin alempiin kerroksiin. He astuvat suoraan taistelevan »vaativan», päämääränsä tuntevan köyhälistön riveihin ja siten jouduttavat sen voittoa.
Tämä voitto ei perustu ainoastaan rappeutumiseen, kuten moni on luullut; yhtä vähän pikkuporvariston ja talonpoikien kuin köyhälistönkään rappioon. Sosialidemokratialla on täysi syy vastustaa tätä rappiolle joutumista yhtä tehokkaasti toisella kuin toisellakin taholla, ja se tekeekin sen, mikäli sen voimat riittävät. Näiden voimain kartuttaminen ei siis ole ainoastaan palkkatyöläisten, vaan kaikkien niiden kansalaisten edun mukaista, jotka elävät työnteolla eikä riistämisellä.
Pikkuporvarikunta ja talonpojat eivät ole nykyisessä valtiossa koskaan kyenneet yksinään puolustamaan etujaan toisia luokkia vastaan. Nykyjään he kykenevät siihen vähemmän kuin koskaan ennen. Puolustaakseen etujaan täytyy heidän liittoutua yhteen tai useamman muun luokan kanssa. Yksityisomistuksen kasvattama vaisto ajaa heidät porvarillisten puolueitten syliin, s. o. liittoon jonkun ylempien varakasten luokkain erityisen ryhmän kanssa. Porvarilliset puolueet haluavat itsekin tätä liittoa, osaksi puhtaasti puoluepoliitisista syistä, koska he pitävät vähäväkisiä »äänestyskarjana», jota he tarvitsevat, ja osaksi myöskin muista syvemmällä olevista syistä. Sillä he tietävät varsin hyvin, että pientilallisten ja pikkuporvarein yksityisomistus on vielä nykyjään vahvin tuki yksityisomistukselle yleensä ja siis myöskin sille riistämiselle, jota he harjoittavat. Vähäväkisen hyvinvointi on heille samantekevä. Kun on kysymys hänen rasittamisesta kuluttajana, ovat he heti valmiit. Joutukoon vain vähäväkinen rappiolle, kunhan ei hänen pikkutuotantonsa, joka pitää heitä kahlehdittuna yksityisomistuksen piiriin, katoa tykkänään. Samalla harrastavat kaikki nämä puolueet kapitalistisen riistämisen laajentamista, siis yhteiskunnallisen kehityksen edistystä. He kyllä haluavat säilyttää talonpojat ja käsityöläiset ja he lupaavatkin sen heille, mutta todellisuudessa he tekevät voitavansa laajentaakseen suurtuotannon ylivaltaa ja polkeakseen talonpoikais- ja käsityöläistuotantoa.
Aivan toisenlaiset ovat pikkutuotannon itsenäisen työntekijän ja sosialidemokratian väliset suhteet. Sosialidemokratia ei tosin voi astua puolustamaan pikkutuotannon pysyttämistä, mutta itse asiassa ei pikkutuotannon tarvitse pelätäkkään sosialidemokratiaa. Käsityöläisten ja talonpoikain omaisuuden ryöstäjinä ovat kapitalistit ja suurtilalliset eivätkä proletarit. Köyhälistön voitto on päinvastoin, kuten edellisessä luvussa olemme nähneet, ainoa keino, joka voi lopettaa tämän ryöstön. Kuluttajina on pikkutuotannon itsenäisillä työntekijöillä yhteiset edut köyhälistön kanssa. Sentähden heidän onkin täysi syy liittyä yhteen tämän kanssa, s. o. yhtyä sosialidemokratiaan valvoaksensa etujansa.
Luonnollisesti ei tarvitse odottaa, että tämä tieto leviäisi liian nopeasti heidän keskuudessaan. Mutta kuitenkin ovat pikkuporvarit ja talonpojat jo alkaneet paeta vihollisen puolelle porvarillisten puolueiden riveistä. Tämä pakeneminen on aivan omituista laatua, sillä juuri kyvykkäimmät, taistelukuntoisimmat viskaavat ensimmäisinä aseensa pois, eivät välttääkseen tappelua, vaan päästäkseen pikkumaisesta taistelusta kurjan olemassaolon turvaamiseksi jättiläismäiseen, maailmaa mullistavaan otteluun luodakseen uuden yhteiskunnan, joka sallii kaikkien jäsentensä päästä osallisiksi nykyisen sivistyksen saavuttamista suurista tuloksista; otteluun, joka tarkoittaa koko sivistyneen ihmiskunnan, jopa yleensä koko ihmissuvun vapauttamista sen yhteiskuntamuodon kirouksesta, joka uhkaa tukahduttaa sen kuoliaaksi.
Kuta sietämättömämmäksi vallitseva tuotantotapa tulee, kuta selvemmin se rientää vararikkoansa kohti ja kuta kykenemättömämpiä hallitsevat puolueet osottavat olevansa poistamaan pelottavasti kasvavia yhteiskunnallisia epäkohtia, kuta ryhdittömämmiksi ja periaatteita puuttuvammiksi ne puolueet tulevat, jotka kutistumistaan kutistuvat persoonallisia etuja valvoviksi politikoitsijaryhmiksi, sitä suuremmissa joukoissa tulvivat ei-proletarististen luokkain jäsenet sosialidemokratian helmaan ja rientävät käsikädessä tuon vastustamattomasti eteenpäin tunkevan köyhälistön kanssa sen lippua seuraten loistavaan voittoon.
[1*] Kuinka lähellä toisiansa palvelija ja hovilainen ovat, osottaa meille huvittavalla tavalla Le Sage'n romaani »Gil Blas», tuo palvelijajärjestelmän klassillinen luonnonhistoria. Palvelija on toiselta puolelta läheisessä yhteydessä ryysyköyhälistön kanssa. Gil Blas kohoaa, sisällisessä suhteessa muuttumatta, halvimmasta palvelijasta ja veijarista Espanjan hovin ensimmäisen ministerin sihteeriksi ja suosikiksi.
[2*]Tämä peräti tärkeä kirja julkaistiin ensi kerran v. 1845. Siitä on ilmestynyt uusia painoksia J. H. W. Dietzin kustannuksella Stuttgardissa.
[3*] Tätä väitöstä kumoamaan voidaan ehkä ottaa Englannin »työväenedustajat», jotka niin usein ovat parlamentissa pettäneet Englannin työväestön; mutta nämä herrat eivät olekkaan koko työväestön valitsemia, vaan ammattikuntaisen, ylpeän työväenylimystön, joka tahtoo kohota köyhälistön yläpuolelle. Herrat Broadhurst ja kump. ovat aina toimineet ainoastaan näiden päämiestensä mielen mukaan.
[1] Työnantajat kiellettävä käyttämästä palkkamaksussa maksulippuja, jotka velvoittavat työmiehen ostamaan määrätystä kaupasta, tai muita tämän menettelyn mukaisia keinoja. Suomen. muistutus.