Wiclifiläisen liikkeen syntyminen oli vakava varotus paavikunnalle. Jos paavit edelleenkin pysyisivät Ranskan aseina, mm he saattaisivat asemansa vaaraan koko muussa Europassa. He rupesivat senvuoksi toivomaan pois Avignonista, Ranskan vankeudesta, Roomaan, missä olivat vähemmän Ranskan vaikutukselle alttiina.
Wilclifiläinen liike osotti myöskin paaveille, miten vaarassa heidän asemansa kirkkoruhtinaina oli. Se kehotti heitä hakemaan varmaa turvaa maallisesta vahasta. Mitä enemmän Englannissa, Ranskassa ja Espanjan eräissä osissa kirkko vapautui paavin herruudesta ja riistämisestä ja joutui ruhtinasten alaisuuteen, sitä tärkeämmäksi kävi paaville hänen maallinen ruhtinaskuntansa, Kirkkovaltio. Myöskin tämän vuoksi oli paavien olo Roomassa välttämätön.
Jos paavilla oli kaikki syy toivoa pääsevänsä Roomaan, niin alkoivat puolestaan italialaiset ikävöidä paavia. »Babylonian vankeus», joksi he kutsuivat paavin Avignonissa asumista, oli heille selvästi osottanut, kuinka tärkeätä oli tälle maalle saada paavi Roomaan, miten suurta vahinkoa hänen poissaolonsa oli tuottanut. Varsinkin Rooma oli kovasti taantunut.
Tuo intohimoinen halu saada paavi palaamaan Roomaan sai suuremmoisen ilmauksen runoilija Petrarcassa. Runoissaan ja kirjeissään hän on loistavin värein kuvannut, kuinka aina siitä asti, kun pyhä istuin muutettiin, paavien palatsit ja pyhimysten alttarit olivat Roomassa vaipuneet köyhyyteen ja likaan, kuinka ikuinen kaupunki oli joutumassa rappiotilaan, niinkuin vaimo, jonka mies on hylännyt, mutta kuinka ne pilvet, jotka nyt peittävät seitsemän kukkulan kaupungin taivaan, sen oikean valtijaan läsnäolo kyllä haihduttaisi. Paavin ikuinen kunnia, Rooman onni ja Italian rauha olisivat seurauksena, jos joku paavi uskaltaisi lähteä Ranskan vankeudesta. Avignonissa täytyi paaviuden sitävastoin luonnonlain välttämättömyydellä vaipua paheisiin ja ylellisyyteen ja saada osakseen koko maailman halveksimisen.[1] Ei kukaan ole ruoskinut paaviutta terävämmin kuin Petrarca, mutta se ei tapahtunut suinkaan vihollisessa mielessä, vaan senvuoksi, että saataisiin paavit takaisin Roomaan. Suurena vikana päavinistuimelle hänen mielestään ei ollut suinkaan se, että paavi mitä häpeämättömimmin riisti koko maailmaa, vaan se, että paavit kuluttivat riistämisen hedelmät ei Roomassa, vaan Avignonissa.
Eivät ainoastaan taloudelliset, vaan myöskin valtiolliset syyt kiinnittivät siihen aikaan italialaiset paaviuteen.
Kansallistunteen herääminen on mitä läheisimmästi riippuvainen tavaratuotannon kehityksestä. Kun tämä on saavuttanut sellaisen asteen, että se alkaa tulla kapitalistiseksi, niin sen edut, ja ennen kaikkea kapitalistien edut, vaativat kansallista, mahdollisimman kehittynyttä valtiota, joka voi turvata kapitalistien kotimaiset markkinat ja hankkia heille tarpeeksi tilaa ja liikuntavapautta maailmanmarkkinoilla. Täysin selvästi esiintyivät nämä tarkotukset vasta 1600-luvulla, mutta nykyaikaisen kansallistunnon alut esiintyivät jo 1300-luvulla, jolloin niitä huomaa kumminkin vain, jos erikoiset asianhaarat kansallistunnon herättivät, vaikka se vielä ei hetkiinkään saavuttanut itsestään selvän vaiston voimakkuutta.
Korkeasti kehittyneessä Italiassa sen edellytykset näkyivät ensinnä. 1300-luvulla huomattiin täällä kipeästi tarvittavan yhteenliittymistä, joka voisi lopettaa nuo ainaiset pikkuvaltioiden välillä vallinneet sodat ja luoda yhteiskunnallista hyvinvointia turvaamalla rauhan ja järjestyksen. Mutta ainoa valta, jonka luultiin kykenevän antamaan yhteyttä Italialle ja saavuttamaan ylivallan eri pikkuvaltiaiden yli, oli paavius. Myöskin kansalliselta näkökannalta katsottuna halusivat siis kaikki kaukonäköisemmät italialaiset isänmaanystävät paavien palaamista Avignonista.
Kaiken muun lisäksi tuli nyt vielä Ranskan kärsimä tappio Englannin kanssa käydyssä sodassa, joka vaikutti sen, että Ranska näytti yhä vähemmän pelottavalta vastustajilleen.
Paavillisissa piireissä alettiinkin wiclifiläisen liikkeen synnyttyä todenteolla harkita siirtymistä takaisin Roomaan. Ensimäisen kokeen paeta Avignonista teki Urban V. V. 1367 lähti hän kardinaleinensa Ranskan kuninkaan Kaarle V:nnen vastalauseista huolimatta Avignonista Marseillen ja Genuan kautta Roomaan, missä hänet otettiin ilolla vastaan. Mutta jo kolme vuotta myöhemmin ranskalaiset kardinalit saivat taasen voiton. He viihtyivät paremmin Avignonissa — Gibbon väittää, että siihen oli pääasiassa syynä Burgundinviini, jota he eivät saaneet Italiassa — ja paavin hovi muutettiin taasen sinne.
Uuden kokeen teki Gregorius XI v. 1376. Hän lähti Roomaan ja oli siellä kaksi vuotta, kuolemaansa saakka. Nyt roomalaiset pelkäsivät, että ranskalaiset kardinalit pääsisivät taasen voitolle paavinvaalissa. He nousivat aseihin, ympäröivät kardinalikollegiumin ja pakottivat kardinalit huutaen: »kuolema taikka italialainen paavi!» todellakin valitsemaan erään italialaisen, Urban VI:nnen. Mutta ranskalaismieliset kardinalit pakenivat ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Roomasta ja julistivat vaalin pakotuksen alaisena tehdyksi ja laittomaksi ja valitsivat uuden paavin, Klemens VII:nnen.
Tämä oli syynä kirkon suureen hajaannukseen, skismaan. Me olemme laajasti tehneet selkoa sen syistä, sillä niillä on suuri merkitys paaviuden ja sen vuoksi myöskin kerettiläislahkojen historiaan.
Kaksi samalla kertaa virassa ollutta paavia ei ollut suinkaan mitään tavatonta. Uutta oli sitävastoin se, että eri kansan kannattivat kumpaakin paavia. Ranska ja Espanja tukivat toista paavia ja toista, italialaista, Englanti ja Saksa. Myöhemmin ilmaantui näiden rinnalle vielä kolmaskin paavi joka tunnustettiin melkeinpä vain Espanjassa. Tämä kirkon skisma oli jo siis enteenä katolisen kristikunnan hajaantumiselle kansankirkkoihin. Tässä ei siis ollut kysymys uskonlauselmista, eikä myöskään puhtaasti henkilöllisistä pyrinnöistä, vaan kansallisista, valtiollisista vastakohdista.
Syntyi hurja taistelu keskenään kilpailevien paavien välille eikä kukaan onnistunut saamaan ratkaisevaa voittoa. Koko kirkko huojui liitteissään, mutta myöskin yhteiskuntaa uhkasi samallainen tila, yhteiskuntaa, jota uhkasivat sellaiset räikeät vastakohdat, jotka tulivat samanaikaisesti näkyviin Ranskan jacqueriessä ja Englannin talonpoikaiskapinassa. Tuli siis tehdä loppu vallattomuudesta, järjestää kirkko uudestaan, tai, niinkuin silloin sanottiin, »puhdistaa kirkko päähän ja jäseniin nähden».
Paavius oli silloin aivan kykenemätön tätä tekemään. Toisten mahtien täytyi pitää siitä huoli. Pidettiin sarja kansainvälisiä kongresseja, niin sanottuja kirkolliskokouksia, mutta maallisten ruhtinasten lähettiläillä oli niissä yhtä paljon sanomista kuin kirkonkin eri järjestöjen edustajilla.[2]
Se paavius, joka lähti näistä kirkolliskokouksista, oli syvällä sen alapuolella, joka kerran oli voittanut Saksan hohenstaufilaiset keisarit. Paavit olivat tosin tästä alkaen vähemmän eri kansojen vaikutuksen alaisia kuin Avignonin paavit, mutta myöskin heidän vaikutuksensa eri kansoihin oli pienentynyt. Oli syntynyt kansalliskirkkoja, jotka olivat maan ruhtinaan alaisia, ja hänen kanssaan sai paavi jakaa ylivallan ja nylkemisoikeuden, ellei tahtonut niitä kokonaan menettää; hänen osansa niihin oli rajotettu ja erikoisilla sopimuksilla (konkordateilla tai pragmatisilla sanktsioneilla) tarkoin määrätty.
Niin oli laita Ranskassa, Espanjassa ja Englannissa. Italiassa roomalainen kirkko oli alusta alkaen kansalliskirkkona.
Vain Saksan valtakunta ei kyennyt näiden kirkolliskokousten aikana luomaan perustuksia millekään kansalliskirkolle. Saksa oli liiaksi hajanainen voidakseen järjestää tai rajottaa paavien harjottamaa Saksan kirkon hallitsemista ja riistämistä. Saksa tuli siitä alkaen paavillisen herruuden ja riistämisen pääesineeksi ja jäi sellaiseksi kokonaiseksi vuosisadaksi.
Oli kuitenkin Saksan valtakunnassa yksi valtio, joka tässä kohden teki poikkeuksen: Böhmin kuningaskunta.
Paitsi Englantia ei Europan missään muussa maassa ollut huomattavissa 1300-luvulla niin nopeaa taloudellista kehitystä kuin Böhmissä. Englannissa tämä johtui etupäässä villakaupasta ja noista Ranskaan tehdyistä onnistuneista ryöstöretkistä. Böhmissä sen vaikuttivat hopeakaivokset. Paras näistä oli Kuttenbergin kaivos, joka keksittiin v. 1237 ja oli aina siitä alkaen 1400-luvulle asti Europan ehdottomasti enin hopeaa tuottava kaivos. Sen vuotuinen tuotanto nousi 1300-luvun alussa noin 50,000 naulaan hopeaa (125,000 markkaan). Myöskin kullanhuuhtomispaikkoja oli useissa Böhmin joissa, nim. Moldaussa ja Luznicissa, joessa, jonka varrella Tabor on.
Böhmin tämänaikuinen nopea voimistuminen oli, kuten sanottua, etenkin näistä vuorikaivoksista riippuvainen. Kun Böhmin kuningas Kaarle I v. 1346 huudettiin keisariksi (nimellä Kaarle IV), niin vaaliruhtinasten äänet ostettiin Kuttenbergin hopeakaivostuotteilla, ja samalla, siihen aikaan sangen tavallisella tavalla kävi silloinkin, kun hänen poikansa Wenzel v. 1376 valittiin. Trierin vaaliruhtinaan kuitti 40,000 guldenista on vielä tallella.
Vuorikaivosten ansio on, että Böhmissä kauppa ja teollisuus, taiteet ja tieteet kukoistivat. Pragi tuli »kultaiseksi Pragiksi», joka oli täynnä loistavia rakennuksia, ja siellä syntyi Saksan valtakunta-alueen ensimäinen yliopistokin. Mutta ei kirkkokaan jäänyt osattomaksi. Sillä on aina ollut hyvä vatsa ja hieno nenä. Se tietää, mistä jotain voi saada, ja tietää myöskin, miten se on saatava. Luostarit ja kirkot tulivat Böhmissä erinomaisen rikkaiksi, varsinkin »pappikeisari» Kaarle IV:nnen aikana.
Pragin arkkipiispoilla »oli 17 suurta aluetta Böhmissä ja sen lisäksi useita sen ulkopuolella. Arkkipiispan hovikunta kilpaili usein loistossa keisarin hovin kanssa, ja kokonainen vasallijoukko oli aina valmiina hänen palvelukseensa». Yksistään St. Veitlin tuomiokapituli käsitti 300 hengellistä ja omisti enemmän kuin sata kylää. Eneas Sylvius, joka sittemmin tuli paaviksi Pius II:nnen nimellä, kirjottaa kirjassaan »Böhmin historia»; »Minä luulen, ettei missään muussa Europan maassa ole niin monta, niin suuremmoista ja rikkaasti koristettua jumalanhuonetta kuin Böhmissä. Kirkot kohottivat huippujaan taivasta kohden, korkeat alttarit olivat täynnä kultaa ja hopeaa, pappien puvut koristettiin helmillä, koko koristelu oli runsasta, astiat mitä kallisarvoisimpia... Eikä ainoastaan kaupungeissa vaan myöskin pikkukylissä voi ihailla samallaista loistoa.»
Mutta mitä rikkaammaksi Böhmin kirkko tuli, sitä enemmän sitä paavi nylki.
Tavaratuotannon ja tavarakaupan kehittyessä täytyi niiden tavallisten seurausten tulla luonnollisesti myöskin Böhmissä esiin. Paavillisen kirkon ja väestön suuren joukon kesken vallitsevan vastakkaisuuden ohella esiintyi vastakkaisuuksia kauppiaiden ja kuluttajien, mestarien ja sällien, pääomanomistajien ja kotiteollisuuden harjottajien, maanomistajien ja heidän alustalaistensa välillä. Sen seikan kanssa ei ole ristiriidassa se tosiasia, että Böhmissäkin on havaittavissa ajan yleistä pyrkimystä, joka johti talonpoikien vapauttamiseen maaorjuudesta ja sen vaihtamiseen pelkäksi verovelvollisuudeksi, ilmiö, jonka syitä ja luonnetta jo usein ennen olemme selittäneet (vert. esim siv. 163 ja seur.[2a]). 14:nnen ja 15:nnen vuosisadan vaihteessa oli maaorjuus Böhmissä tosiasiassa lakannut. Mutta aateliston puolelta koetettiin täällä kuten Englannissakin saattaa alustalaiset vanhaan riippuvaisuuteen ja elinorjuuteen. Ja heidän tätä tarkottavat pyrkimyksensä tulivat mahtavaksi yhteiskunnallisen tyytymättömyyden lähteeksi.
Jyrkimmin esiintyi tyytymättömyys alemmassa aatelistossa, jonka asema ei varsinaisesti ollut sen parempi kuin varakkaimpien talonpoikienkaan. Heillä ei ollut mitään keinoja sanottavasti lisätä tulojansa, ei sellaista voimaa kuin suurporvareillä, puristaakseen talonpojiltaan sanottavampaa. Mutta tavarakaupan ja tavaratuotannon kehittyessä kadottivat he pian entisen talonpoikaismaisen vaatimattomuutensa, ja rikkaat kauppiaat ja korkeampi aatelisto opettivat kyllä heille pian kokonaan toisia vaatimuksia »säätynsä mukaan» elämiseen. Tämä luokka hävisi pian 14:nnen vuosisadan loppupuolella. Kuninkaan valta oli jo kyllin suuri estääkseen ryöväriritaristoa syntymästä, vaikkei puuttunutkaan sangen pitkälle tähän suuntaan meneviä yrityksiä. Böhmin kuuluminen Saksan valtakuntaan teki mahdottomaksi kannattavan kansallisen sodan. Böhmin alemman aateliston ainoaksi keinoksi tulojensa enentämisessä tuli palkkasotureiksi rupeaminen.
Myöskin Böhmin talonpojat, kuten siihen aikaan useinpien muidenkin maiden, menivät myöskin joukottain palkkasoturipalvelukseen.
Böhmin hopeakaivokset eivät vain edistäneet tavaratuotannon ja tavarakaupan ja kaikkien niistä johtuvien yhteiskunnallisten vastakohtien ilmenemistä, vaan vuoriviljelyksellä oli lisäksi seurauksena se, että nämä vastakohdat kävivät tavallista jyrkemmiksi. Se sai nimittäin aikaan hintojen mullistuksen.
Tavaran hinta on se määrä jaloa metallia — kultaa tai hopeaa — johon sen voi vaihtaa. Muuten samallaisissa olosuhteissa on tämä määrä sitä suurempi, mitä pienempi metallin arvo on, s. o. mitä vähemmän työtä tarvitaan sen saamiseen. Böhmin rikkaitten hopeakaivosten täytyi siis tässä maassa saada aikaan kaikkien tavarahintojen kohoaminen, samoin kuin oli laita koko Europassa 1500-luvun keskivaiheilla, kun Amerikan kulta- ja hopea-aarteet joutuivat maailmanmarkkinoille.
Eri yhteiskuntaluokkiin koski tämä hintojen mullistus aivan eri tavalla, toisia vahingoitti, toisia hyödytti, toisiin se vain hiukan koski, toisten asemaa järkytti perin pohjin. Mutta selvää on, että kaikkialla, missä oli maksettava palkka rahassa, täytyy hintojen kohoamisen jyrkentää näiden luokkien välistä vastakkaisuutta. Enimmin kärsivät tästä luonnollisesti ne luokat, joilla oli rahatulot ja jotka eivät voineet lisätä tulojaan siinä määrin kuin rahanarvo aleni: alempi aatelisto maalla, palkkatyöväestön alemmat kerrokset kaupungeissa.
Mutta kaikkien näiden yhteiskunnallisten vastakohtien yläpuolella oli vielä suuri vastakohtaisuus, nimittäin kansallinen. Ja samoin kuin Englannissakin suli se yhdeksi kirkollisen kanssa.
Böhmi oli vielä 1200-luvulla taloudellisesti sangen takapajulla ja paljon jäljessä saksalaisia naapurimaitaan. Tuo teollisuuden ja kaupan, taiteen ja tieteen loistava edistyminen sen jälkeen, kun Kuttenbergin kaivokset oli keksitty, oli mahdollinen ainoastaan sen kautta, että saksalaisia siirtolaisia rupesi suuressa määrin tulemaan maahan. Juuri ne Böhmin ruhtinaat, joita tshekkiläiset isänmaanystävät eninten ylistävät, Ottokar II ja Kaarle I, panivat parhaansa saadakseen saksalaisia talonpoikia ja käsityöläisiä, kauppiaita, taiteilijoita ja tiedemiehiä muuttamaan Böhmiin. Etenkin oli Kuttenberg puhtaasti saksalainen kaupunki, samoin useimmat muut vuorikaupungit. Useimmissa kaupungeissa olivat saksalaiset voitolla neuvoskunnassa, ja sitä paremmin, kun he edustivat ylempää luokkaa kauppiaita ja suurempia käsityöläisiä. Pikkukäsityöläiset ja palkkatyöläisten sekä muun alemman kansan joukot kaupungeissa olivat maan tshekkiläistä alkuväestöä.
Myöskin Pragin yliopisto oli saksalaisten käsissä. Se oli kuten Parisinkin yliopisto jaettu neljään n. s. kansakuntaan, joilla kullakin oli yksi ääni sen johdossa. Mutta kun ranskalaisilla itsellään oli kolme ääntä Parisissa, oli böhmiläisillä Pragissa vain yksi. Tämä ei suinkaan ollut niinkään vähäinen asia. Yliopisto oli keskiajalla ensimäisen luokan tieteellinen ja valtiollinen mahti, jota melkein saattaa verrata siihen, mikä meidän päivinämme on sanomalehdistöllä ja yliopistolla yhteensä. Ulkonaisestikin olivat ne mahtavia laitoksia. Pragissa kuten Parisissakin oli yliopistolla hallussaan erityinen kaupunginosa, jolla todennäköisesti oli omat muuritkin ympärillään. Pragin ylioppilasten luku kohosi 15:nnen vuosisadan alussa useihin tuhansiin. Varmasti voi otaksua, että se yliopiston kukoistuksen aikoina kohosi 10,000:nteen. Kun v. 1409 saksalaiset ylioppilaat jättivät sen, lähti heitä kaupungista yhtenä ainoana päivänä 2,000, ja muutamia päiviä myöhemmin vielä 3,000, jotka perustivat Leipzigin yliopiston.
Yliopiston yhteydessä oli myöskin lukuisia laitoksia, tiloja ja rakennuksia, joita oli lahjotettu professorien ja köyhien ylioppilaiden käytettäviksi — valtio ei silloin vielä ottanut osaa palkkojen ja apurahojen suoritukseen: ja koko yliopiston rikkaus ja mahti oli saksalaisten käsissä. Tshekkiläiset maisterit valittivat katkerasti, että heidän täytyi kärsiä nälkää koulumestareina maalla, kun heidän saksalaiset kumppaninsa sen sijaan saivat kaikki lihavat paikat yliopistossa ja sen ulkopuolella, ja jos tshekkiläisen kansakunnan edut olivat ristiriidassa saksalaisten kanssa, oli yliopisto aina jälkimäisten puolella. Kaiken lisäksi tuli, että kirkko samalla tavalla palveli sortolaitoksena saksalaisten etuja. Tshekkiläiset saivat laihat pitäjät, kun taasen rikkaat luostarit ja kirkollisen hierarkian parhaat paikat olivat saksalaisten käsissä. Pragin arkkipiispat esim., joista yllä olemme puhuneet, olivat saksalaisia.
Kansan laajat kerrokset — kaupunkien alemmat luokat, alempi papisto, koko maalaisväestö — piti siis kaikkialla saksalaisia sortajina tai sorrossa kilpailijoina. Siten kirkonriistämisen vastustaminen ja kirkon omaisuuden haluaminen yhtyi taisteluun saksalaisten sortoa vastaan ja heidän rikkauksiensa himoitsemiseen.
Myöskin Böhmissä syntyi senvuoksi 1300-luvulla kansallinen virtaus, mutta, katsoen alkusyihinsä, täytyi sen siellä alussa kantaa erikoisen luokkavihan leimaa.
Kuulkaammepa esim. minkälainen henki kuvastuu muutamassa v. 1437 ilmestyneessä böhmiläisessä kirjotuksessa, jolla on nimenä »Böhmin aikakirjojen lyhyt ote, kaikille uskollisille böhmiläisille varotukseksi». Siinä sanotaan muun muassa: »Saksalaiset ovat, kuten böhmiläiset asiakirjat osottavat, böhmiläisten ja slaavilaisten vaarallisimmat viholliset... Totta kyllä, keisari Kaarle IV on kohottanut Böhmiä, laajentanut Pragia, edistänyt tieteitä tai muuta sellaista toimittanut, mutta hän on myöskin kaikissa suosinut saksalaisia. Keitä ovat Böhmin kaikissa kaupungeissa pormestarit ja neuvosherrat? Saksalaisia. Keitä ovat tuomarit? Saksalaisia. Missä saarnataan saksalaisille? Suurimmissa kirkoissa. Missä taasen böhmiläisille? Kirkkomailla ja taloissa. Ja tämä on varma todistus siitä, että hän heimolaistensa saksalaisten kanssa tahtoo vallata Böhmin ja vähitellen hävittää böhmiläiset sukupuuttoon» j. n. e.
Tästä kaikesta ymmärtää helposti, että kansallisen vastakohtaisuuden täytyi yhtyä yhdeksi kirkollisen kanssa. Tshekkiläisillä oli täysi syy ruveta vastustamaan kirkkoa, ja sen riistämistä, samoin saksalaisilla täysi syy ryhtyä sitä puolustamaan. 14:nnen vuosisadan pyrinnöt puhdistaa kirkkoa saattoivat tuskin löytää paremmin muokattua maaperää kuin Böhmin tshekkiläisissä. Mutta sitä jyrkemmin täytyi saksalaisten niitä vastustaa.
Tästä ilmakehästä kasvoi se paavilais- ja saksalaisvihollinen liike, joka etevimmän kirjallisen päämiehensä, Johannes Hussin mukaan on saanut nimen hussilaisuus.
Hussilaisuus otti alussaan wiclifiläisesti liikkeestä tärkeimmät kohdat perusteluihinsa ja vaatimuksiinsa. Heti kun englantilaisen uskonpuhdistajan mielipiteet tulivat Böhmiin, saavuttivat ne siellä innokkaita kannattajia, ja Huss itse nojautui läheisesti Wiclifiin. On kuitenkin mitä rohkeinta väittää, että Wiclifin opit olisivat saaneet aikaan hussilaisliikkeen. Se varusti tämän viimeksimainitun varsin sopivilla perusteluilla ja vaikutti sen asettamien vaatimusten sanamuotoihin, mutta liikkeen perustuksella, sen voimalla ja tarkotusperällä oli syvät juurensa olosuhteissa. Se ei ollut mikään vieras, maahan tuotu, vaan versoi kotimaisella pohjalla. Se ilmeni jo Kaarle IV:nnen hallitessa parinkin edustajan kirjotuksissa, ennenkuin Wiclifin kirjotuksia vielä oli tullut Böhmiin, mikä tapahtui vasta Butterworthin kirkkoherran viimeisinä elinvuosina (noin 1380).
Kaarle IV:nnen poika Wenzel (1378–1419) koetti, niin paljon kuin mahdollista oli, tasotella vastakohtia. Hän ei suuresti välittänyt Saksan keisarikruunusta, olipa se hänen voimattomuutensa vuoksi hänelle miltei vastenmielinenkin, eikä hänen nun ollen tarvinnut isänsä tavoin olla pappiskeisari. Hän suosi tsekkiläisten pyrintöjä, mutta tahtoi tehdä sen vahingoittamatta saksalaisten harrastuksia. Sen kautta hänen koko politikansa horjui ja oli ristiriitaisuuksia täynnä, mutta hänen onnistui kumminkin melkeinpä aina kuolemaansa asti estää väkivaltaista yhteentörmäystä.
Räjähdys tapahtui vasta sitten kun ulkomaiset mahdit ryhtyivät Böhmin oloihin. Ne koettivat hallita »lujalla kädellä» ja tahtoivat tallata oikein perinpohjin palonakin sammuksiin. Seurauksena oli se, että koko rakennus oli pian ilmi liekissä
Johannes Huss oli paavilais- ja saksalaisvihollisen liikkeen etevin kirjallinen edustaja. Hän tuli v. 1398 professoriksi Pragin yliopistoon ja neljä vuotta myöhemmin kirkkoherraksi Betlehemin kirkkoon. Kuningas Wenzel osotti hänelle niin suurta suosiota, että teki hänet kuningatar Sofian rippi-isäksi. Mutta yliopisto, joka oli saksalaisten käsissä, rupesi pian vastustamaan Hussia ja Wiclifiä, jonka oppeja Huss oli omaksunut; 45 Wiclifin lausetta kirottiin kerettiläisinä. Tämä yliopistoriita tuli yhä enemmän kansalliseksi. Vihdoin Wenzel rupesi tshekkiläisten puolelle ja antoi yliopiston böhmiläiselle osakunnalle yksistään kolme ääntä ja muille yhteensä vain yhden ainoan. Tämä tapahtui v. 1409 ja siitä seurasi välittömästi se, että useimmat saksalaiset professorit ja ylioppilaat lähtivät pois. Tämän jälkeen yliopisto selitti olevansa Hussin puolella ja valitsi hänet rehtoriksi.
Mutta nyt sai Huss mahtavampia vastustajia, Pragin arkkipiispan ja vihdoin itse paavin. Taistelu tuli yhä kiivaammaksi. Hussin ja kirkon välinen juopa isoni isonemistaan. Ristiriitaa lisäsi vielä se, että paavi Johan XXIII ryhtyi v. 1411 taasen harjottamaan suuressa määrin uutta anekauppaa, koska hän tarvitsi rahoja. Annekauppiaat tulivat v. 1412 Pragiin. Huss rupesi mitä kiivaimmin heitä vastustamaan eikä kammonut sanomasta tuota rahanahnetta paavia Antikristukseksi. Syntyikin katkeria yhteentörmäyksiä katolisten saksalaisten ja hussilaisten tshekkiläisten välillä, jotka polttivat paavin bullat ja uhkasivat pappeja.
Luultiin kaiken olevan kypsyneen julkiseen taisteluun, mutta vielä kerran sai Wenzel rauhan säilymään julkean puolueettomuutensa keinolla. Hän ajoi Hussin pois Pragista, mutta lähetti pian sen jälkeen neljä paavinmielistä teologia samaa tietä. Sen ohessa hän mursi saksalaisten ylivallan Pragissa määräämällä, että vast'edes neuvoskunnassa piti olla puoleksi tshekkiläisiä.
Vuonna 1414 kokoontui Konstanzin suuri kirkolliskokous saattamaan paavilliseen kirkkoon uudelleen yhteyttä ja järjestystä. Siihen kuului kolmen silloin paavin erottaminen ja yhden uuden valitseminen. Mutta lisäksi vaadittiin, että kerettiläisyys Böhmissä piti lannistettaman. Sigismundilla, Wenzelin veljellä, joka v. 1410 oli tullut Saksan keisariksi, josta arvosta Wenzel kymmenen vuotta aikaisemmin oli erotettu, oli tässä omakin etu kysymyksessä, hän kun oli Wenzelin vallan perijä Böhmissä ja kerettiläisliikkeen luultiin uhkaavan irrottaa Böhmi ei ainoastaan paavinkirkosta, vaan vielä Saksan valtakunnasta.
Huss kutsuttiin kirkolliskokouksen eteen. Hän lähti matkalle Konstanziin vahvassa luottamuksessa (lokakuussa 1414). Hän ei uskonut ainoastaan Sigismundin suojeluslupaukseen, vaan ennen kaikkea oikeaan asiaansa. Kuten niin monet aatteenihantelijat häntä ennen ja hänen jälkeensä, näki hänkin vain erimielisyyksiä ja väärinkäsityksiä siinä, missä itse asiassa oli syviä, ylipääsemättömiä vastakkaisuuksia. Kunpa vain väärinkäsitykset tulisivat selvitetyiksi ja väärät mielipiteet kumotuiksi, niin kyllä hänen aatteensa, siitä hän oli varma, pääsisi voitolle.
Mutta hänen ei onnistunut saada hurskaita isiä vakuutetuiksi. Nämä eivät voineet käsittää, että Kristuksen seuraajien tuli elää apostolisessa köyhyydessä, eikä sitä, että hengellinen tai maallinen valta, vaikka olisi paavi tai kuningas kysymyksessä, lakkaisi olemasta oikeudenmukainen, jos tekisi itsensä kuolemansyntiin syypääksi.
Myöskin Sigismund tuli peräti levottomaksi tästä kansanvaltaisesta periaatteesta.
Se, että böhmiläiset, varsinkin aatelisto, osittivat olevansa Hussin puolella, oli kirkolliskokouksen mielestä vain todistus siitä, että mies oli vaarallinen. Hänet täytyi tehdä vaarattomaksi. Sittenkun oli turhaan koetettu pitkällisellä vankeudella ja uhkauksilla saada Huss peruuttamaan kerettiläiset mielipiteensä, kirosi kirkolliskokous hänet ja hänen oppinsa 6 p:nä heinäk. 1415 sekä jätti hänet maalliselle tuomarille. Sigismund oli kyllin miehuuton peruuttamaan sanansa ja salli, antamastaan suojeluslupauksesta huolimatta, Hussin joutua polttoroviolle.
Tällöin oli böhmiläisillä valittavana joko tehdä kapina tai alistua vanhaan sortoon. He valitsivat edellisen.
Jo Hussin käräjäkäynnin aikana olivat muutamat hänen uskaliaimmat kannattajansa sanoneet itsensä julkisesti irti kirkon yhteydestä. He vaativat, kuten mainitut pari Hussin edeltäjää jo olivat tehneet, että myöskin kansan, eikä vain pappien, piti saada ehtoollisessa molempia aineksia, leipää ja viiniä. Katolisessa kirkossa oli nimittäin tullut tavaksi antaa maallikoille ainoastaan leipää ja jättää kalkin nauttiminen pappien etuoikeudeksi. Sopikin täydellisesti oppiin, joka tahtoi poistaa papiston etuoikeudet, että se vastusti pappien etuisuuksien ulkonaisiakin merkkejä. Kalkki, maallikkokalkki, tuli tästä ajasta alkaen hussilaisten symboliksi. Yleinen perinnäinen helppotajuinen historiankuvaus tahtoo uskotella, ettei hussilaissodan koko valtava taistelu koskenutkaan pääasiallisesti mitään muuta kuin sitä, pitikö ehtoollisessa nautittaman molempia aineksia vaiko ainoastaan toista. Ja muutamat »valistuneet» eivät laiminlyö tässä yhteydessä mielihyvällä huomauttamasta, kuinka typeriä sen ajan ihmiset kuitenkin olivat meidän omiin vapaa-ajattelijoihimme verrattuina.
Mutta tämä esitys hussilaisliikkeestä on kuitenkin melkein yhtä viisas ja hyvin perusteltu kuin jos joku tulevan ajan historiankirjottaja selittäisi meidän vuosisatamme vallankumoustaisteluja siten, että 1800-luvulla ihmiset olivat vielä niin tietämättömiä, että antoivat määrätyille väreille taikauskoisen merkityksen, niin että silloin mitä verisimpiä sotia käytiin esim. siitä, oliko Ranskan väri yksistään valkea vaiko sini-valko-punainen tai ainoastaan punainen, että taasen Saksassa pitkän ajan kuluessa jokainen, joka kantoi mustan-puna-kultaista nauhaa, tuomittiin pitkälliseen vankeuteen j. n. e.
Mitä eri liput nykyaikana ovat eri kansoille ja puolueille, sitä oli kalkki hussilaisille. Kalkki oli heidän sotamerkkinsä, jonka ympärille he kokoontuivat, jonka puolesta he taistelivat viimeiseen asti, mutta siitä ei sotaa käyty.
Aivan sama oli niiden herranehtoollisen eri muotojen laita, jotka esiintyivät uskonpuhdistuksen aikana 1500-luvulla ja jotka silloin niin jyrkästi erottivat katolilaiset, luterilaiset ja reformeratut kolmeen eri leiriin.
Hussin mestauksen jälkeen tuli riita katolisen kirkon kanssa Böhmissä yleiseksi ja maallikkokalkki kaikkialla vapautumisen merkiksi. Jää oli murtunut, eikä pian enään vitkasteltu ryhtymästä erkaantumisen käytännöllisiä johtopäätöksiä toteuttamaan, jotka olivat äärimmäisinä syinä koko riitaan. Pragissa tapahtui ajottain metelejä, jotka eivät aina jääneet mielenosotuksiksi, vaan jotka useinkin päättyivät niin, että pappeja ja munkkeja karkotettiin ja kirkkoja ja luostareita ryöstettiin. Aatelisto käytti kuitenkin parhaiten asemaa hyväkseen. Aatelismiehet eivät turhan vuoksi muuttuneet innokkaimmiksi hussilaisiksi. Kostaakseen Hussin kuoleman lähettivät he — luonnollisesti pelkästä uskoninnosta — piispoille ja luostareille kiistakirjeitä ja anastivat kirkon omaisuutta aimo tavalla, missä vain voivat.
Wenzel pysyi voimattomana tämän myrskyn suhteen. Turhaan paavi ja Sigismund koettivat yllyttää häntä käyttämään voimakkaita keinoja kapinoitsijoita vastaan. Wenzel piti viisaimpana olla näkemättä mitään. Vihdoin tuli asia kuitenkin niin pitkälle, että Sigismund uhkasi veljeään sodalla jos tämä edelleenkin pysyisi toimettomana hussilaisten vallattomuuden suhteen. Uhkaus auttoi. Wenzel kääntyi hussilaisia vastaan ia koetti saada Pragista karkotetut papit uudestaan virkoihinsa. Tästä syntyi Pragissa mellakka, joka päättyi niin, että Pragin alempi kansa vallotti kaupungin 30 p:nä heinäk. 1419. Heitä johti ensimäisenä voittoon muuan Johan Zizka.[3]
Kun Wenzel, joka oli paennut uhkaavaa myrskyä linnaansa Wenzelsteiniin, sai kuulla, mitä oli tapahtunut, tuli hän niin vimmoihinsa, että sai halpauksen. Muutamia päiviä senjälkeen hän kuoli.
Böhmi oli kuninkaattomana alttiina hussilaiselle kerettiläisyydelle.
Niinkaun kuin kerettiläisyys Böhmissä oli ollut sorrettuna, olivat vain sen kirkolliset ja kansalliset puolet tulleet esiin. Kansan eri luokilla oli ollut samat kansalliset ja kirkolliset viholliset. Heidät oli yhdistänyt yhteinen vihollinen.
Nyt oli yhteinen vihollinen työnnetty takaisin, »Jumalan puhdas sana» oli voitolla. Silloin näkyi, että vaikka tällä sanalla kaikille oli sama sisältö, käsittivät eri luokat sen kuitenkin hyvin erilaisesti, vieläpä kokonaan vastakkaisella tavalla, aina heidän omien harrastuksiensa mukaan.
Valtavimmin esiintyi kaksi eri suuntaa hussilaisliikkeessä. Kummallakin oli kaupunki keskuspaikkanaan, ja sama oli Böhmissä katolilaisuuden heikkojen jäännöksien laita. Nämä kolme kaupunkia olivat: Prag, Tabor ja Kuttenberg.
Saksalaisilla vuoriviljelyksenharjottajilla Kuttenbergissä, joka tähän aikaan oli Pragin jälkeen Böhmin suurin ja mahtavin kaupunki, oli täysi syy pysyä katolilaisina. Ei kellään ollut enempi kadotettavaa kuin heillä hussilaisten voittaessa. Katolilaisuus ei esiintynytkään siihen aikaan missään niin kiihkoisana kuin heidän joukossaan. He surmasivat jokaisen hussilaisen, joka joutui heidän valtaansa, ja niitä ei suinkaan ollut harvoja. Väittävätpä böhmiläiset, että Kuttenbergin asukkaat olivat määränneet tapporahan hussilaisista, ja että he maksoivat kuusikymmentä pragilaista groshenia tavallisesta kerettiläisestä ja viisi kuuttakymmentä groshenia kerettiläispapista.
Paitsi Kuttenbergissä, onnistui saksalaisten pysyttää valtansa muutamissa muissakin kaupungeissa, jotka siis pysyivät uskollisina katoliselle asialle. Hussilaissotien jatkuessa joutuivat kuitenkin useimmat näistä kaupungeista ja myöskin itse Kuttenberg hussilaisten käsiin ja tshekkiläistyivät. Sittenkun katolilaiuset v. 1422 olivat kokonaan kadottaneet Kuttenbergin tuli Pilsen katolisen puolueen pääpaikaksi.
Paitsi näitä paria kaupunkia pysyi myöskin pieni osa aatelistoa uskollisena vanhalle uskolle, osaksi niiden etujen vuoksi, joita kuninkaallinen hovi tarjosi, osaksi vastenmielisyydestä hussilaisliikkeen piirissä kehittyvää kansanvaltaista virtausta kohtaan.
Mutta useimmat aatelismiehet pysyivät lujasti hussilaisten puolella — he eivät voineetkaan tehdä toisin, kun olivat anastaneet niin paljon kirkon omaisuutta. Heidän, varsinkin korkeamman aateliston ihanteena oli ylimysvaltainen tasavalta, jonka etunenässä oli jonkullainen varjokuningas. Kun Sigismund ei siksi sopinut, hakivat he hänen sijaansa toista Puolasta ja Liettuasta, mutta kellään arvokkaammalla ruhtinaalla ei ollut halua lähteä tähän böhmiläiseen ampiaispesään.
Ylimysvaltaiseen puolueeseen liittyivät myöskin useimmat pragilaiset. Totta kyllä, että alemmat kansanluokat siellä monien kapinoiden kautta olivat saaneet vallan käsiinsä, karkotettuaan saksalaiset papit ja ylimyssuvut. Neuvoskunnan rinnalle tuli suuri kunnankokous, jossa oli äänioikeus kaikilla, jotka vain harjottivat kaupungissa itsenäistä ammattia. Tämä kokous todennäköisesti valitsi raatimiehetkin.
Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin uusi, korkeampi porvaristo muodostui Pragiin. Luonnollisesti tämä mahtava kaupunki oli yhtä hyvin kuin aatelistokin käyttänyt tilaisuutta kirkon omaisuuden anastamiseen. Ryöstös oli niin melkoinen, että se pitkiä aikoja oli suurien riitojen aiheena Pragin molempien seurakuntien, vanhan ja uuden kaupungin, välillä. Kun sellaista ryöstettyä omaisuutta myytiin, jaettiin tai haaskattiin, tarjoutui aina keinottelijoille mahdollisuus voittoon ja kohoamiseen. Kuttenbergin vallotuksen jälkeen joutui kaivoksen käyttäminen pragilaisten haltuun ja tuli heidän pääasiallisimmaksi tulolähteekseen. Sekin seikka teki olosuhteet suotuisiksi viekkaille keinottelijoille. Niin syntyi pian uusi tshekkiläinen ylimysluokka, joka pian taas joutui ystävälliseen suhteeseen aatelistoon ja varsin vastenmielisesti alistui »suuren kunnan» hallittavaksi.
Mutta myöskään käsityöläisten, vieläpä alimpienkaan kansan kerrosten seasta ei puuttunut ylimysvaltaista myötätuntoisuutta. Pragi oli nimittäin ylellisyyskaupunki. Sen teollisuus ja kauppa kukoistivat siitä, että hovi ja korkeat herrat siellä tuhlasivat sen, mitä olivat koko maasta kiskoneet. Samasta syystä kuin roomalaisetkin yhä uudestaan toivoivat saavansa paavin takaisin, silloinkin kun itse olivat hänet karkottaneet, alkoivat pragilaiset pitää kuninkuutta ja riistävää aatelistoa mitä välttämättömimpinä yhteiskunnallisina tarpeina. Kansanvaltainen aines Böhmin pääkaupungissa tuli senvuoksi yhä heikommaksi, aristokratinen myötätuntoisuus sitä vastoin oli kasvamassa. Pragi oli siis kansanvaltaisuuden epäluotettava liittolainen, ja kun vihamielinen mieliala pääsi valtaan, sen sangen selvä vihollinen. Viimeisten hussilaissotien aikana esiintyi se yksinomaan tänä viimeksimainittuna.
Pragilaiset ja hussilainen aatelisto, erittäinkin korkeampi aateli, muodostivat yhteensä »maltillisen» puolueen — luultavasti he ovat saaneet historiankirjottajilta sen nimen, koska he kaikkein enimmin ovat anastaneet kirkon omaisuutta. Heidän kirkollinen nimensä oli kalkkilaiset (lat. sanasta calix, kalkki) tai utrakvistit (kun he käyttivät ehtoollisessa molempia aineita; latinalainen sub utraque specie = molemmissa muodoissa).
Heitä vastaan nousi toinen suunta, jota sekä sen yleisten tarkotusperien että niiden kansankerrosten perustuksella, jotka sitä kannattivat, saattaa sanoa kansanvaltaiseksi puolueeksi. Tällä oli päävoimansa maan ehdottomasti lukuisimmassa luokassa, talonpojissa.
Hussilainen vallankumous saattoi talonpoikien ja maanomistajien välisen vastakohtaisuuden ilmiliekkiin. Aatelistolla ei ollut mitään hyötyä anastamistaan kirkkotiloista, jollei sillä ollut talonpoikia, jotka olisivat tehneet päivätöitä ja maksaneet veroja. Talonpojat taas eivät puolestaan olleet nousseet kapinaan vain saadakseen uusia herroja, vielä vaativaisempia kuin vanhat; he tahtoivat olla vapaita talonpoikia, tilojensa vapaita omistajia. Ja kuten he, samoin muutkin. Ylhäältä toimeenpannun vallankumouksen täytyi herättää alhaaltapäin toimeenpantu vallankumous. Kaikki ne raja-aidat olivat poissa, jotka jossakin määrin olivat ehkäisseet vihamielisten luokkien yhteentörmäystä. Vanha tapa lujine säädöksineen oli hävinnyt, kuninkuudella, joka oli hillinnyt aatelistoa, ei ollut mitään valtaa. Talonpojat tunsivat, että ellei heidän nyt onnistuisi tehdä mahdottomaksi aateliston valtaa, kokonaan murtaa sen mahtia, joutuisivat he sen rajattoman vallan alaisiksi. Heillä oli nyt valittavana joko täydellinen vapaus tai täydellinen maaorjuus.
Talonpoikien puolelle asettuivat pikkuporvarit ja köyhälistö, Pragissa, kuten jo olemme nähneet, osaksi, mutta pienemmissä kaupungeissa, joiden oli onnistunut täydellisesti murtaa saksalaisten ylimysten ja suurporvarien valta, kokonaan.
Alempi aatelisto, joka taloudellisessa suhteessa oli talonpoikien ja korkeamman aateliston keskivälillä, melkein samoin kuin meidän päivinämme pikkuporvarit ovat pääomanomistajien ja köyhälistön välillä, oli yhtä horjuvainen ja epäluotettava kuin nykyisessä luokkataistelussa pikkuporvarien joukko. Alemmalla aatelistolla, joka oli melkein vapaiden suurtalonpoikien asemassa, oli kummallakin puolella jotakin menetettävää, jotakin voitettavaa. Talonpoikien vapautus uhkasi heitä heidän tulojensa yhä suuremmalla pienenemisellä; mutta korkeamman aateliston kukistuminen vapauttaisi heidät vaarallisista kilpailijoista ja vastustajista, jotka heitä yhä enempi sortivat; korkeamman aateliston ryöstäminen oli ritareille yhtä haluttua kuin talonpojillekin. Osa alempaa aatelistoa liittyi ylimysvaltaiseen puolueeseen, toinen kansanvaltaiseen, mutta useimmat horjuivat puolelta toiselle ja kallistuivat sille puolelle, johonka voitto ja saalis sillä kertaa houkuttelivat.
Niiden ritarien joukossa, jotka pysyivät kansanvaltaiselle asialle horjumattoman uskollisina, kohoaa muiden yli tuo jo mainittu Troknowista kotoisin oleva Zizka. Hän oli ennen taistellut palkkasoturina puolalaisia ja turkkilaisia sekä Englannin palveluksessa ranskalaisia vastaan. Nyt hän antoi sotakokemuksensa kansanvaltaisten käytettäväksi ja tuli heidän tunnetuimmaksi ja pelätyimmäksi sotapäällikökseen. Mutta kuinka vankasti Zizka pysyikin kansanvaltaisten puolella, teki hän tämän kuitenkin vain sotamiehenä, siksi että heillä oli sotajoukko, jolla ei ollut vertaistaan — me tulemme pian puhumaan siitä asiasta — mutta ei suinkaan valtiomiehenä. Valtiollisesti hän asettui heidän ja kalkkilaisten välille, kuten useat muutkin ritarit ja suurin osa Pragin pikkuporvaristoa.
Hänen kuolemansa jälkeen hänen varsinaiset kannattajansa erkaantuivat kansanvaltaisista ja muodostivat oman välipuolueen, »orpojen» puolueen — kuten he itseään kutsuivat, koska olivat kadottaneet isänsä Zizkan.
Kansanvaltaisia sitävastoin kutsuttiin taborilaisiksi, sillä heillä oli valtiollisena ja sotaisena keskuksenansa kommunistinen Taborin kaupunki. Kommunistit tulivatkin kansanvaltaisen liikkeen esitaistelijoiksi.
Kuten muissakin paikoissa, täytyi Böhmissäkin tavaratuotantoa ja tavarakauppaa seurata kommunistisien aatteiden ilmeneminen. Villakutomateollisuuden kukoistus 1300-luvulla lienee edistänyt näiden aatteiden syntymistä ja leviämistä suuressa määrin.
Näitä aatteita edistäviä ulkonaisia vaikutteitakaan ei puuttunut. Saksalaisten käsityöläisten maahanvirtaaminen, jota Böhmin kuninkaat edistivät, ei jäänyt vaikuttamatta beghardilaisuuden levittämiseksi.
Valdolaisia oli luultavasti jo ensimäisien vainojen aikana paennut Etelä-Ranskasta Böhmiin ja saanut siellä turvapaikan, jossa pysyivät piilossa ja levittivät oppiaan.
Kun Böhmin ja paavillisen kirkon välinen vastakkaisuus tuli yhä kireämmäksi, kohotti myöskin kommunistinen kerettiläisyys tässä maassa päätänsä, ja vainotut kommunistit tulivat ympäriltä etsimään sieltä turvapaikkaa. Kommunismi menestyi sitä paremmin kun se todistuksiensa ja usein myöskin vaatimuksiensa puolesta liittyi läheisesti muihin kerettiläisiin suuntiin. Tahtoivathan nämä kaikki palata alkukristillisyyden kannalle ja asettaa uudestaan puhtaan opin käytäntöön. Sen selittämisestä ruvettiin vasta myöhemmin riitelemään.
Se sodanjulistus, jonka kirkko ja Saksan keisarikunta olivat antaneet böhmiläisille polttamalla Johan Hussin, johti kirkkotilojen anastamiseen ja ryöstämiseen ja siten vanhan omaisuusyhteiskuntajärjestyksen kukistumiseen. Nyt oli kommunistisille lahkoille otollinen aika. Julkisesti kohottivat he nyt päätään. Tähän asti ne olivat olleet pimeydessä ja salaisuudessa ja vain aika ajoin oli jonkin toverin ilmianto ilmottanut maailmalle heidän olemassaolostaan. Mutta nyt näkyi, minkä suhteellisesti suuren levenemisen he todellakin olivat saavuttaneet.
Pragissa olivat kommunistit tosin liian heikot, tai heidän vastustajansa liian vahvat, jotta he olisivat voineet vapaasti toimia. Mutta toisin oli laita pienimmissä kaupungeissa.
Kommunistiset saarnaajat julistivat, että nyt Kristuksen tuhatvuotinen valtakunta oli tullut. Pragin, samoin kuin ennen muinoin Sodoman, hävittäisi taivaan tuli, mutta hurskaat saisivat suojan ja pelastuksen muissa kaupungeissa. Kristus tulisi kunniassaan ja perustaisi valtakunnan, jossa ei olisi herroja eikä orjia, ei syntiä eikä hätää eikä mitään muita lakeja kuin vapaan Hengen antamat. Silloin elävät tulisivat jälleen paratiisillisen viattomiksi, he eivät kauemmin tuntisi mitään ruumiillisia puutteita eivätkä he myöskään tarvitsisi pelastuksekseen kirkollisia sakramenttejä.
Useassa kaupungissa perustettiin kommunistisia järjestöjä. Sellaisten perustamisesta maseudulle ei ole tietoja. Kaikki viittaa siihen, että vain kaupungeissa toteutettiin kommunistisia aatteita. Kaupungeista on mainittava erittäinkin Pisek, Wodnian ja Tabor. Viimeksimainitussa kaupungissa kommunistit saivat vallan kokonaan käsiinsä.
Tabor perustettiin tähän aikaan erään pikkukaupungin Austin läheisyyteen, tuon Luznic-joen varrelle, jonka muistamme olleen kullanhuuhtomispaikoistaan kuuluisan. Kullan rikkaus lienee vaikuttanut kaupan ja teollisuuden sekä niiden aiheuttamien vastakkaisuuksien kehitykseen Austissa erikoisessa määrässä: varmaa on, että v. 1415 jälkeen kommunistiset saarnaajat saivat siellä turvaa ja suojaa, erittäinkin, niin kerrotaan, rikkaan verkatehtailijan ja kauppiaan Pytelin luona. Kaupungissa oli paljon kankureja, ja Taborin myöhempi kuvailija, Enas Sylvius kertoo myös, että sen useimmat asukkaat olivat kankureja.
Wenzelin hallituksen aikana ilmenneen taantumusyrityksen aikana v. 1419 karkotettiin kiihottajat Austista. He asettuivat silloin eräälle Luznic-jokeen pistäytyvälle jyrkkärantaiselle niemekkeelle, jota ainoastaan kapea taipale yhdisti maahan. He valitsivat tämän vaikeasti vallotettavan paikan linnotuksekseen ja kutsuivat sitä »Taborin vuoreksi» Vanhan Testamentin mukaan, jonka kieltä he, kuten myöhemmät uudestikastajat ja puritanit käyttivät erityisen mieluisasti.
Joka taholta tulvi kommunisteja sinne saadakseen siellä rauhassa pitää kokouksiaan. Muutamassa sellaisessa, jota pidettiin 22 p:nä heinäk. v. 1419, lienee ollut kokonaista 42,000 osanottajaa kaikkialta Böhmistä ja Mähristä. Tämä todistaa kommunistisien aatteiden melkoista levenemistä.
»Vastustajatkin kuvailevat koko tapausta», kirjottaa Palacky, »suureksi, henkeä ja sydäntä ylentäväksi, uskonnollis-idylliseksi kansanjuhlaksi. Kaikki tapahtui mitä kauneimmassa rauhassa ja järjestyksessä. Pyhiinvaeltajajoukot kulkivat paikalle joka taholta juhlakulussa lippuineen ja kantaen pyhää sakramenttia edellään. Jo ennen saapuneet tulivat yhtä juhlallisesti tulokkaita vastaan, riemuiten heitä tervehtivät ja näyttivät heille paikat vuorella. Jokainen joka tuli, oli »veli» ja »sisar», mitään säätyerotusta ei ollut. Hengelliset jakoivat työn keskenään, muutamat saarnasivat määrätyissä paikoissa, miehille ja naisille erikseen; toiset toimivat rippi-isinä ja toiset jakoivat ehtoollista leivän ja viinin muodossa. Näin kului aika puolipäivään. Silloin ryhdyttiin yhteisesti nauttimaan niitä ruokavaroja, joita vieraat olivat tuoneet mukanaan ja joita kaikille oli jaettu. Jos joku kärsi puutetta, sai hän toisen yltäkylläisyydestä. Yksityisomistusta eivät Taborivuoren veljet ja sisaret tunteneet. Kun koko joukon mieli oli uskonnollisen tunteen vallassa, ei ankaraa kuria ja puhtautta millään tavalla häiritty. Soittoa, tanssia ja leikkejä ei saanut ajatellakaan. Päivän loppupuoli kului keskustellen ja puheita pitäen ja kuunnellen, joissa kehotettiin toisiaan sopuun ja rakkauteen sekä uskollisuuteen »pyhää» kalkkia kohtaan. Sellaisissa olosuhteissa ei luonnollisesti puuttunut valituksia ja syytöksiä valtapuoluetta kohtaan, ei ylikuohuvaa intoilua eikä suunnitelmia siitä, kuinka 'Jumalan sanan' vapaus maassa saataisiin jälleen aikaan, hopuksi erottiin kumminkin rauhassa, sittenkun yleisellä rahankeräyksellä oli runsaasti maksettu yksinpä maanomistajille niistä kentistä, jotka näinä päivinä oli tallattu.»
Kahdeksan päivää tämän kokoontumisen jälkeen puhkesi Pragissa kapina, joka teki lopun katolisesta reaktsionista, tuotti kuningas Wenzelin kuoleman ja johti hussilaissotiin. Nyt ei tyydytty enään pelkkiin mielenosotuksiin eikä kommunistisiin kemuihin. Ruvettiin järjestämään kommunistisia seurakuntia.
Taborilaisten mielipiteet ovat yleissilmäyksellisesti nähtävissä muutamassa kirjotuksessa, jonka Pragin yliopisto on laatinut. Silloisen tavan mukaan piti pragilaisten ja taborilaisten välinen käsityksien ristiriita ratkaistaman väittelyssä. Tätä varten Pragin professorit asettivat julki kokonaista 76 kohtaa, joissa heidän mielestään taborilainen oppi oli kerettiläinen tai ainakin harhaanviepä. Useimmat näistä kohdista olivat luonnollisesti, ajan ajatustavan ja herrojen professorien maun mukaan, puhtaasti teologisia. Mutta onpa kaksi kohtaa, jotka sisältävät syytöksiä tasavaltalaisuudesta ja kommunismista. Taborilaiset opettivat nimittäin, sanotaan siinä:
»Silloin ei maan päällä ole oleva kuningasta eikä hallitsijaa, eikä myöskään ketään alamaista, ja kaikki maksut ja verot lakkaavat, eikä kukaan pakota toista mihinkään, sillä kaikki tulevat olemaan samallaisia veljiä ja sisaria.
Kuten Taborin kaupungissa ei ole mitään kenenkään yksityistä omaisuutta, vaan kaikki on yhteistä, niin on kaikki aina oleva kaikille yhteistä eikä kellään saa olla erityistä omaisuutta, ja se, jolla sellaista on, on kuolemansyntiin syypää.»
Tästä he vetivät sen johtopäätöksen, ettei ollut soveliasta pitää kuningasta, vaan että Jumala itse tahtoi olla ihmisten kuninkaana ja antaa hallituksen kansalle; että kaikki herrat, aatelismiehet ja ritarit pitäisi hävitettämän kuin rikkaruohot, ettei mitään veroja ja maksuja tarvitsisi enää suorittaa, että kaikki ruhtinaalliset, maa- ja kaupunkioikeudet pitäisi lakkautettaman, koska ne olivat muka vain ihmisten keksimiä eikä suinkaan Jumalan tahto j. n e.
Puhtaasti kirkollisia kohtia oli m. m. vaatimus hävittää kaikki kirkot, kielto pyhimysten kuvien pitämisestä ja kiirastuliopin hylkääminen j. n. e. Myöskin kääntyivät taborilaiset muka oppineisuutta (tai, jos niin tahdotaan, tiedettä) vastaan: »Paitsi raamattua ei mitään muuta kirjaa, olkoonpa sitten pyhien tohtorien tai muitten maailman viisaitten tekemä, saa lukea eikä opettaa, sillä he ovat ihmisiä ja voivat joutua harhaan. Se, joka toimii seitsemän taidon parissa ja ottaa niissä maisteri-arvon, matkii pakanoita, on turhamainen mies ja kuolemansyntiin vikapää.»
Tällainen oli luonnollisesti varsin loukkaavaa herroista professoreista. Mistä se saattoi johtua, että kristillinen kommunismi asettui viholliselle kannalle tiedettä kohtaan ja mistä heidän asketisminsa johtui, sitä olemme käsitelleet ja sen selittäneet toisessa kohdin (siv. 137 ja seur.[3a]).
Toteutetuksi tuli kommunismi luonnollisesti niissä muodoissa, jotka alkukristillisyys oli jättänyt perinnöksi ja jotka vielä hyvin sopivat tuotannon silloiseen kantaan.
Kullakin seurakunnalla oli yhteinen rahasto, jota kutsuttiin »ammeeksi», johon jokainen antoi kaiken sen, mitä hän sanoi omakseen. Kolme sellaista rahastoa mainitaan olleen, nimittäin Taborissa, Pisekissä ja Wodnianissa, kussakin yksi. Veljet ja sisaret myivät kaiken omaisuutensa ja tavaransa ja panivat saadun hinnan ammeenhoitajien jalkain juureen.
Eräässä taborilaisvihollisessa kirjotuksessa vuodelta 1429 puhutaan näistä rahastoista »taborilaispappien shakkivetoina» ja väitetään, että nämä hävyttömästi nylkivät kansaa, mutta vain rikastuttivat ja lihottivat itseään. Palackyn, joka tämän lainaa, täytyy kuitenkin myöntää, että se oli kurjaa panettelua. Nähdään, että jo puoli vuosituhatta sitten suuret riistäjät ja heidän puolustajansa osasivat, niinkuin nytkin, levittää sorrettujen johtomiehistä tuota valhetta, että he muka »lihottivat itseään työmiesten rahoilla»; ja he, riistäjät, todellisesti lihotetut, osasivat silloin kuten nytkin kaikkein enimmin suuttua siitä, että lihottiin työväen penneillä.
Kuitenkin oli tämällainen kommunismi ajan pitkään mahdoton toteuttaa, vaikka rahastonhoitajat olisivat olleet kuinkakin rehellisiä ja omaa etuaan katsomattomia ihmisiä. Se saattoi onnistua vielä vähemmän taborilaisille kuin ensimäisille kristityille, sillä taborilaiset olivat suurimmalta osaltaan työmiehiä, eivätkä kerjäläisiä, kuten alkukristityt; he elivät omalla työllään, eivätkä niillä muruilla, jotka rikkaiden pöydiltä putoilivat. Mutta kaikki työnteko tuli silloin, käsityön ja pikkutalonpoikaismaanviljelyksen asteella, mahdottomaksi jos kaikki myivät tuotannonvälikappaleensa ja panivat rahat yhteiseen rahastoon, jonka varoilla sitten piti ostettaman kulutustarpeita kaikille. Me emme usko, että tämä menettely milloinkaan oli yleinen kommunististen taborilaisten kesken. Joka tapauksessa luovuttiin siitä pian. Käytännössä Tabori kommunismi muodostui melkein samallaiseksi kuin ensimäisten kristittyjenkin: kukin perhe ansaitsi omaksi ylläpidokseen ja jätti vain ylijäämän yhteiseen rahastoon.
Tämä sai kumminkin aikaan ankaria vastaväitteitä innokkaimpien ja jyrkimpien kommunistien puolelta. Pelkkää kulutusvälikappaleiden yhteistä omistamista saattoi kumminkin silloin tuskin muussa muodossa toteuttaa. Senvuoksi ankarammat kommunistit vaativat perhe-elämän poistamista ja täydellisen kommunismin toteuttamista.
Perheen saattaa, kuten olemme ennen nähneet kristinuskosta ja munkkilaitoksesta puhuessamme, poistaa kahdella tavalla: naimattomuuskiellolla tai kiinteän yksiavioisuuden lakkauttamisella, n. s. naistenyhteisyydellä. Äärimäisten taborilaisten täytyi sitä enemmän lähetä viimeksi mainittua kantaa, kun he jyrkästi vastustaessaan katolista kirkkoa ja munkkilaisuutta hylkäsivät myöskin pappien naimattomuuskiellon.
Tällaiset näiden ankarampien kommunistien pyrinnöt ilmenivät selvimmin ja voimakkaimmin tuossa ennen mainitussa lahkossa, jota kutsuttiin »vapaan hengen veljien ja sisarien» lahkoksi. Nämä olivat voittaneet jalansijaa myöskin Böhmissä, ja kun siellä puhutaan »pikardeista», (»beghardeista»), tarkotetaan melkein aina tätä lahkoa. Tämän opin päämies Böhmissä oli muuan talonpoika, nimeltä Niklas, ja hänen mukaansa kutsutaan heitä toisinaan nikolailaisiksi. Tutummat he ovat kumminkin aatamilaisten nimellä, koska he pitivät aatamilaista tilaa — eli »luonnontilaa», kuten 1700-luvulla sanottiin — synnittömän viattomuuden tilana. Väitetään heidän tulleen alastomina kokouksiinsa. Oliko todellakin näin laita, vai onko tämä vain juoruja taikka ilkeätä panettelua, sitä emme voi ratkaista.
Aatamilaiset asuivat eräällä Luznic-joen saarella, kertoo Eneas Sylvius. He kävivät alastomina — tekivätkö he näin aina vaiko vain erityisissä tilaisuuksissa, sitä hän ei, ikävä kyllä, sano. »Heidän keskuudessaan vallitsi naisyhteisyys, mutta kielletty ilman päämiehen, Aatamin, lupaa lähestymästä naista. Mutta jos mies himosi palavasti jotakin naista, otti hän häntä kädestä ja meni esimiehen luo ja sanoi tälle: »Henkeni palaa rakkaudesta häneen». Siihen päämies vastasi: »Menkää, kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa!»
Tämä avioliiton hylkääminen oli kuitenkin mitä suurimmassa ristiriidassa ajan koko silloisen katsantokannan kanssa. Yksiavioisuus ja siihen perustuva yksityisperhe ei ollut vain perinnäinen kansantietoisuuteen syvästi juurtunut laitos, vaan sitä vaativat myöskin mitä voimakkaimmin silloinen tuotantotapa ja koko vallitseva yhteiskuntajärjestys. Juuri se seikka, että avioliiton hylkääminen oli sen ajan kommunismin johdonmukainen seuraus, osotti myöskin, ettei tällä itselläkään ollut vielä mitään vankkaa jalansijaa silloisessa yhteiskunnassa, joka tarvitsi yksiavioisuutta; juuri se todisti, että tuon ajan kommunismi oli tuomittu jäämään rajottuneeksi pienien ryhmien eli seurakuntien keskuuteen. Suurin joukko taborilaisia rupesikin mitä kiivaimmin vastustamaan ankaramman kommunismin pyrintöjä.
Jo keväällä 1421 syntyi julkinen riita molempien suuntien välillä. Muuan ritari vangitsi näet tammikuun 29 p:nä pappi Martinek Hauskan, erään äärimäisen hurmahenkisyyden pääedustajan, mutta päästi hänet taasen vapaaksi useiden ystävien pyynnöstä. Hän saarnaili tämän jälkeen vielä suuremmalla innolla oppiaan, ja hänen kannattajakuntansa kävi niin uhkaavaksi, että taborilaisten piispa Niklas kääntyi pyytämään Pragista apua. Myöskin siellä oli kommunistinen kerettiläisyys voittanut alaa. Neuvoskunta ryhtyi heti ankariin toimenpiteisiin, ja Pragin kaksi porvariakin tuomittiin ajan viehättävän tavan mukaan kerettiläisyydestä kuolemaan ja poltettaviksi. Samaan aikaan leimahti taistelu Taborissa ilmi liekkiin. Ankarammat kommunistit, jotka olivat vähemmistössä, karkotettiin, ja he vetäytyivät, yhteensä noin 300 henkeä, Luznic-joen varsilla kasvaviin metsiin.
Pappi Martinek rupesi katumaan ja peruutti »harhaoppinsa», mutta niin eivät tehneet hänen kannattajansa. Heitä vastaan lähti nyt Zizka: hänhän oli sielultaan ja sydämeltään pragilaisten kantaa lähempänä; ja tämän »pikardilaisen kerettiläisyyden», jota jo taborilaisetkin vihasivat, täytyi olla hänestä jotain aivan kauhistuttavaa. Hän karkasi metsissä heidän kimppuunsa, otti heistä viisikymmentä vangiksi, ja kun he kieltäytyivät peruuttamasta vähääkään opistaan, poltatti hän heidät kaikki. He menivät ilolla kuolemaan.
Martinek, joka ei enään kai tuntenut olevansa oikein turvassa taborilaisten joukossa, päätti lähteä Mähriin. Mutta tiellä hänet kuitenkin otettiin vangiksi toverinsa Prokopin, »silmäpuolen», kanssa ja jätettiin Raudnitzin arkkipiispan haltuun. Zizka vaati nyt pragilaisilta, että nuo molemmat vaaralliset miehet olisi tuotava Pragiin ja siellä elävänä poltettava varottavaksi esimerkiksi muille. Mutta Pragin neuvosherrat pelkäsivät alempaa kansaa, jonka keskuudessa Martinekin suunnalla oli lukuisia kannattajia. He lähettivät sen sijaan pyövelin Raudnitziin, ja tämä kidutti molempia vankeja siksi, kunnes he ilmaisivat muutamien pragilaisten uskonveljiensä nimiä. Senjälkeen heidät pantiin suuriin tynnyreihin ja poltettiin 21 p:nä elok. 1421.
Mutta pikardilainen kerettiläisyys ei ollut kuitenkaan vielä kokonaan tuhottu. Joukko aatamilaisia oli asettunut lujaan asemaan eräälle Luznicin lisäjoen pienelle saarelle. Zizka lähetti heitä vastaan 400 aseellista miestä, käskien tuhota heidät kaikki. Hyökkäyksen alaiset puolustivat itseään epätoivoisesti ja saattoivat vastustajilleen suuria tappioita, mutta kukistuivat vihdoin ylivoiman alle. Ne, jotka miekka oli säästänyt, tappoi tuli 21 p:nä lokak. 1421.
Täten kommunismin jyrkempi suunta oli täydellisesti muserrettu. Ne sotavoimat, jotka sen tuhosivat, osottavat, ettei se ollut varsin laajalti levinnyt. Itse asiassa ainoastaan harvat tavattoman rohkeat — tai tavattoman yksipuolisesti kommunismiin innostuneet saattoivat mennä niin pitkälle aikansa rajojen ulkopuolelle. He ovat mieltäkiinnittäviä kommunistisen ajatuksen historialle, mutta mitään historiallista merkitystä he eivät konsanaan ole saavuttaneet.
Aatamilaiset oli voitettu ja tuomittu voimattomuuteen, mutta Zizkan, joka erikoisesti vihaten heitä vainosi, ei ollut onnistunut hävittää heitä täydelliseen sukupuuttoon. Lahkon jäännökset viettivät riutuvaa elämää tabonlaisten parissa. 15:nnen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä sukeltautuvat he taasen esiin ja yrittävät sulautua Böhmin veljiin, joista myöhemmin johdumme puhumaan.
Kun aatamilaiset oli lyöty, ei koetettu enään voimakkaammin toteuttaa kommunismia sen ankarammissa muodoissa. Lievempi muoto — joka kumminkin oli suuremmassa määrin tarkotukseen kuin todellisuuteen nähden kommunismia — pysyi sitä vastoin Taborissa lähes miespolven ajan.
Mutta mihinkä käytettiin yhteisen rahaston tulot tai oikeammin sanoen yhteisen varastohuoneen varat, sillä maksut rahastoon suoritettiin parhaasta päästä luonnontuotteissa?
Ensimäisissä kristillisissä seurakunnissa oli toisten liikoja varoja käytetty toisten puutteen poistamiseksi. Mitään sellaista ei tarvinnut Taborissa tehdä. Kaikki seurakunnan jäsenet olivat elämisen ehtojen puolesta yhdenarvoiset, varsinkin kun ensin kirkon ja sitten vihollisten kaupunkien ja aatelisherrojen omaisuuden ryöstäminen riitti täydellisesti tekemään kullekin toimeentulon mahdolliseksi.[4]
Vaivaishoitoon ei taborilaisten tarvinnut uhrata mitään, mutta heidän täytyi pitää yllä pappinsa. Heillä ei ollut mitään papillista ylimyskuntaa omine kirkkotiloineen, vaan seurakunta valitsi papiksi kenen henkilön vain tahtoi, ja nämä taasen vuorostaan toimittivat piispojen vaalin. Taloudellisesti he jäivät riippuvaisiksi seurakunnasta, joka heidät ylläpiti.
Näiden pappien tehtävänä oli, kuten keskiajan papiston yleensä, kaiken kaikkiaan ne toimet, jotka meidän päivinämme kuuluvat valtion ja kunnan virkamiehille sekä opettajille. He olivat tuomareita, hoitivat kunnallisia toimia ja välittivät kuntien keskinäistä yhteyttä ja niiden suhdetta ulkomaailmaan. Pääasia heidän toimessaan oli lasten opettaminen. Taborilaiset panivat tavattoman paljon arvoa yleiseen hyvään kansansivistykseen. Tämä oli ilmiö, joka heissä ilmenevänä herätti erikoista huomiota, eikä sellaista siihen aikaan tavata missään muussa kansakunnassa. Korkeintaan »yhteisen elämän veljiä» voi tässä kohden verrata heihin, mutta näiden katolilaiset munkkitaipumukset antoivat heidän vaikutukselleen kokonaan toisen leiman. Luonnollisesti täytyy taborilaisten sivistystä mitata aikansa mittapuulla — se oli pääasiassa jumaluusopillista laatua. Vanhaa ja uutta testamenttia he varsinaisesti lukivat, mutta ne tunsivatkin he, naisetkin, hyvin. Eneas Sylvius huomauttaa, että »tällä häijyllä sukukunnalla oli vain yksi hyvä puoli, sivistyksen harrastus».
Voi näyttää siltä, että tämä kansansivistyksen harrastaminen on ristiriidassa heidän vastenmielisyytensä kanssa tieteisiin, mikä m. m. esiintyy heidän vaatimuksessaan, että oppineitten henkilöiden, jotka heihin liittyivät, piti opetteleman jotain käsityötä. Tämä ristiriita on kuitenkin vain näennäinen. Taborilaiset vihasivat ainoastaan sitä tiedettä, joka oli erkaantunut alemmasta kansasta, asettunut tätä vastaan ja oli nyt sortajien aseena ja ylempien luokkien yksinoikeutena. Tuotannon silloisella kannalla ei tiede sopinutkaan yhdenvertaisuuden periaatteisiin. Pikkutalonpoikais- ja käsityöläismäinen tuotanto vaatii näet niin täydellisesti työskentelijöiden ajan ja voimat, että näiden on mahdotonta päästä mihinkään mainittavaan tulokseen tiedon tiellä joutumatta pois luokastaan. Sitä vastoin juuri yhdenvertaisuus vaati, että kaikkien piti saada se osa sivistyksestä, joka vaan voitiin tehdä kaikkien saatavaksi.
Taborilaisten viha tiedettä kohtaan johtui heidän aikakautensa taloudellisessa suhteessa takapajulla olevasta kehityksestä. Heidän kansansivistämisintonsa johtui heidän kommunismistansa. Eikä suinkaan ole pelkkä sattuma, että uuden ajan koulukasvatusten isä, tuo niin ylistetty Comenius, oli Böhmin veljien, taborilaisten jälkeläisten, piispa.
Mutta vielä tärkeämmäksi kuin koululaitos, tuli taborilaisille sotalaitos. Tämä pieni yhteiskunta, joka niin rohkeasti ryhtyi sotaan koko vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, saattoi pysyä pystyssä vain niinkauan kuin pysyi sodassa voittamattomana, ja rauhaa ei ollut ajattelemistakaan, eipä edes aselepoa. Taborin yhteiskunta oli näet liiaksi vastakkainen hallitsevien voimien eduille. Mutta mitään ratkaisevaa voittoa eivät he myöskään voineet saavuttaa, sillä vihollisen voiman juuret olivat itse vallitsevissa tuotantosuhteissa. Taborilainen kommunismi oli näihin suhteisiin keinotekoisesti ympätty kasvi, se ei voinut tulla aikansa yleiseksi yhteiskuntamuodoksi.
Alituinen sota oli taborilaisten osana, se oli heidän kunniansa, mutta myöskin heidän onnettomuutensa.
Koko heidän järjestysmuotonsa täytyikin muodostaa sodan näkökohtia silmälläpitäen. He jakaantuivat kahdenlaisiin seurakuntiin, kenttä- (sota-) ja kotiseurakuntiin. Jälkimäiset pysyivät kotona ja tekivät työtä ylläpitääkseen itsensä ja sotaseurakunnat. Nämä sensijaan olivat yksinomaan sotatoimissa. He olivat aina aseissa ja samosivat vihollista vastaan, vaimot ja lapset mukanaan, kuten vanhat germanit, joiden kanssa he kilpailivat raakalaisessa viileydessä ja hillittömyydessä. Luultavasti eri seurakunnat vuorottelivat todennäköisesti aika ajoin toistensa kanssa, sodasta palaavat rupesivat käsityöhön, ja tähänastiset käsityöläiset rupesivat sotureiksi. Mutta tässäkään kohden ei meillä taasen ole taborilaisista tarkkoja tietoja. Yhtä tarkoin kuin tunnemme taborilaisten sotatyöt, yhtä vähän on meille säilynyt tietoja heidän sisäisistä laitoksistaan.
Sotahistorian kannalta nämä kenttäseurakunnat olivat suuriarvoiset. Tavallisesti sanotaan vakinaisten sotajoukkojen syntyneen vasta keskiajan lopulla Ranskan kuninkaan Kaarle VII:nnen toimesta, joka 15:nnen vuosisadan keskipaikkeilla loi 15:n palkkasoturikomppanian suuruisen seisovan sotilasvoiman. Mutta todellisesti oli taborilaisilla Europan ensimäinen vakinainen sotajoukko, joka lisäksi perustui yleiseen asevelvollisuuteen eikä vierasten palkkasoturien pestaamiseen.
Tässä onkin syy taborilaisten suureen sotaiseen etevämmyyteen sen ajan vasallien ja palkkasoturien kokoonhaalittuihin joukkoihin verraten.
Taborin sotajoukko oli ensimäinen sitte vanhan Roomanvallan päivien, joka muodosti kokonaisen elimistön eikä vain joukon, joka juoksi vihollista vastaan. Se oli jaettu eri aselajien mukaan, hyvin harjotettu kenttäliikkeisiin ja tekemään käännöksiä ja kaarroksia taistelun kestäessä, tarkotuksenmukaisesti yhden määrätyn keskusjohdon alainen, ja sen eri osat vaikuttivat kaikki yhtenä kokonaisuutena. Taborilaiset olivat ensimäiset, jotka ymmärsivät tarkotuksenmukaisesti käyttää hyväkseen kenttätykistöä, ja ensimäiset, jotka kehittivät marssimistaidon. Yksistään heidän pikamarssinsa antoivat heille monta voittoa vastustajistaan.
Kaikissa näissä kohdin he esiintyivät uudemman sotalaitoksen luojina.
Voi ehkä sanoa sotaisella kuten muillakin aloilla, että jokaisen suuren edistysaskeleen saa aikaan yhteiskunnallinen vallankumous ja että suurimmat sotapäälliköt viimeisen puolenvuosituhannen kuluessa ovat olleet ne, jotka ovat osanneet käyttää hyväkseen näitä uusia edistysaskeleita. Niin tekivät Zizka, Cromwell, Napoleon.
Taborilaisten sotaista kuntoa lisäsi vielä heidän intonsa ja kuolemanhalveksimisensa: heille ei ollut mahdollista sovittelu, eikä pysähtyminen aletulla tiellä. Heillä ei ollut muuta valittavana kuin voitto tai kuolema. Täten heistä tuli aikakautensa pelätyimpiä sotilaita. Heidän sotainen terrorisminsa pelasti hussilaisen vahankumouksen samalla tavalla kuin v. 1793 Ranskan sanskulotit pelastivat terrorismillaan vuoden 1789 porvarillisen vallankumouksen.
Wenzelin kuoltua ryhtyivät kalkkilaiset — hussilainen aatelisto ja pragilaiset — neuvotteluihin Sigismundin kanssa. Heidät lienee tehnyt levottomiksi ajatus, että pitäisi ryhtyä taisteluun keisaria ja paavia, itseasiassa koko Europaa vastaan. He olivat olleet sitä halukkaampia sovintoon, kun taborilaisuus oli kasvanut pelottavaksi voimaksi. Jos olisi ollut kysymys vain kalkin antamisesta maallikoille, olisi epäilemättä saatu sovinto aikaan. Mutta kysymys oli enemmästä, kysymys kirkon tiloista ja omaisuudesta, ja siinä kohden oli kirkko ja sen renki Sigismund yhtä taipumaton kuin taborilaiset. Syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta, missä ne kirkkotilat, joita kalkkilaiset olivat anastaneet, pakottivat heidät, vaikka vastahakoisesti, asettumaan taborilaisten puolelle.
Tässä ei ole tarkotus kirjottaa hussilaissotien historiaa. Vain muutamia päätapauksia mainittakoon. Paavi kutsui 1 p:nä maaliskuuta v. 1420 koko kristikunnan ristiretkelle hussilaisia vastaan. Saaliinhimoinen ristisotajoukko toisensa jälkeen muodostui lyödäkseen maahan kerettiläisyyden. Viisi kertaa uudistui hyökkäys vuosien 1420 ja 1431 välillä, mutta yhtä monta kertaa joutui ristisotajoukko surkeasti tappiolle. Taborilaiset joukot saivat sellaisen voittamattoman maineen, että v. 1427 Miesin luona ja v. 1431 Taussissa kokonaiset suuret sotajoukot valtasi mieletön kauhu, kun saivat kuulla hussilaisten lähestyvän, ja hajaantuivat näkemättä edes vihollistaan. Ristiretkien väliaikoina taistelivat taborilaiset ja kalkkilaiset enemmän tai vähemmän kiivaasti keskenään, mutta siitäkään emme voi tässä ruveta pitemmältä puhumaan.
Taussin suuren päivän jälkeen näytti siltä, ettei olisi enään mitään vihollista, joka voisi vastustaa taborilaisia. Ulkoapäin ei mikään sotajoukko uskaltanut tulla heitä vastaan, ja kotimaassa oli heidän vastustajiensa, aateliston ja muutamien kaupunkien, voima yhä heikkenemässä. Taborilaisen terrorin jatkuminen uhkasi heitä täydellisellä häviöllä.
Mutta osottautui kumminkin, kuinka vähän sotaiset voitot merkitsevät, jos voittajien pyrinnöt ovat vastakkaiset yleisen taloudellisen kehityksen pyrkimyksille. Taborilaisten ratkaisevaa sotaista tappiota olisi luonnollisesti seurannut heidän sukupuuttoon hävittämisensä. Mutta voittokin kehitti taborilaisten keskuuteen aineksia, jotka saivat aikaan heidän häviönsä. Heidän suurinta voitonriemuaan seurasi heti heidän perikatonsa.
Kuta voitokkaampia taborilaiset olivat, sitä sietämättömämmäksi kävi luonnollisesti heidän böhmiläisten vastustajiensa, kalkkilaisten, asema — katolilaisista puhumattakaan. Aatelisto oli vaipunut merkityksettömäksi ja olisi jo aikoja tehnyt sovinnon kirkon kanssa, ellei se, kirkon omaisuuden ryöstäjänä, vaan olisi pelännyt kirkon ahneutta ja kostonhimoa.
Toiselta puolen olivat taborilaisten loistavat voitot tehneet paavin ja keisarin sekä heidän puolueensa nöyremmiksi. Taussin tappelun jälkeen sovittiin vihdoin siitä, ettei kirkkotilojen omistamista pidettäisi kirkonryöstönä, saatiinpa siihen vielä paavin hyväksyminen. Mutta kirkko meni vielä pitemmälle, se lähetti asiamiehiä rikkaine rahalahjoineen kalkkilaisten luo vahvistaakseen sen vastustusvoimaa taborilaisia vastaan. Aatelisto, joka »jo muutamia vuosia oli ollut ikäänkuin näyttämöltä kadonneena», kertoo Palacky, »saa nyt taasen, kun se tunsi takanaan o1evan keisarin ja kirkon ja näiden rikkaudet, rohkeutta sotaan, kokousten pitoon ja järjestymiseen, vallottaakseen taasen kadonneen valtansa pragilaisten ja katolilaisten kirkollisten keinojen (sangen maallistenkin) avulla.
Asemaa kuvailee varsin selvästi Eneas Sylvius, joka kuitenkin antaa Prokopille, joka Zizkan kuoltua oli taborilaisten etevin johtaja, paljon suuremman merkityksen kuin hänellä todella oli; Eneaksemme näet kirjottaa: »Böhmiläiset paroonit kokoontuivat usein ja valitelivat sitä, että olivat nousseet kuningastaan vastaan ja nyt sen sijaan saivat kantaa Prokopin raskasta iestä. He sanoivat, että hän yksin oli herra, hallitsi ja asetteli kaikki mielensä mukaan, määräsi maksuja ja veroja, pestasi sotaväkeä, johti joukot, eikä kärsinyt mitään vastaväitteitä ja kohteli orjinaan, palvelijoinaan sekä ylhäisiä että alhaisia. He huomasivat, ettei ollut kansaa onnettomampaa kuin böhmiläiset, he kun saivat olla aina sodassa, asua telteissä kesät, talvet, maata kovalla maalla, olla koti- ja ulkomaisten sotien runtelemina ja aina taistella tai tuskaisina odottaa uusia taisteluja. He lisäsivät, että he kerran olivat heittäneet kauhean tyrannin ikeen päältään, että heitä ei pakotettaisi palvelemaan yhtä miestä, Prokopia. He sen vuoksi kutsuivat kokoon yleiset valtiopäivät keskustelemaan siitä, kuinka maata piti hallittaman. Siellä heille esitteli herra Meinhard, kuinka onnellinen olisi se maa, missä kansa ei olisi laiskuuteen taipuvainen eikä sodan repimä. Mutta Böhmi, jolla ei ollut mitään lepoa, eli pian menehtyvä; maa oli autio ja kansa kuoli nälkään» j. n. e. — kaikki asioita, joihin herran mielestä olisi pelastus vain yhdestä, siitä että aatelisto saisi taas vallan käsiinsä.
Samalla kun taborilaisten eri vastustajat unohtivat keskinäiset etujen vastakkaisuudet yhteisen vihollisen, taborilaisuuden rinnalla ja sulivat yhdeksi »taantumukselliseksi joukoksi» sitä vastaan, tapahtui itse taborilaisessa puolueessa muutoksia, jotka olivat vaarallisempia kuin kaikki vastustajien vehkeet.
Taborin kommunistit eivät milloinkaan muodostaneet kuin osan kansanvaltaista puoluetta, jota sanottiin taborilaiseksi. He olivat sen voimakkain, leppymättömin, joka suhteessa pisimmälle tähtäävä ja sotaisesti vahvin aines. Mutta suurin osa joukoista, jotka tähän puolueeseen kuuluivat, oli pikkuporvaria ja talonpoikia, joille kommunistinen ohjelma oli jotenkin yhdentekevä. Kuta kauemmin sota kesti, sitä enemmän kärsivät nämä ainekset siitä.
Vaikka böhmiläiset saivat loistavia voittoja, olivat he kuitenkin alussa liian heikot pysyttämään vihollista pois maastaan. He voittivat puolustussodassa. Vasta v. 1427 alkoivat he tehdä ulkomaisia hävitysretkiä, jotka kuuluivat sen ajan sotatapoihin — ryöstö ja hävitys muodostivat sodasta yhtä varsinaisen osan, kuin meidän päivinämme on laita, kun »sivistystä» evitetaan Afrikraan. Mutta hyökkäyssotakaan ei turvannut böhmiläisiä vihollismielisten naapurien hävitysretkiltä. Sen ohella jatkuivat kansalaissodat yhtämittaa. Böhmi nääntyi vuosi vuodelta. Kaikkien elatuskeinojen täytyi ajan pitkään kärsiä sellaisesta tilasta ja kaikissa yhteiskuntaluokissa harrastettiin yhä hartaammin rauhaa ja lepoa. Ja kuta selvemmin taipumattomat taborilaiset osottautuivat rauhan ainoaksi esteeksi, sitä enemmän täytyi kansan mielialan heitä vastaan tulla yhä vihamielisemmaksi ja sitä ankarampiin keinoihin täytyi heidän vuorostaan ryhtyä säilyttääkseen asemaansa. Yhä jyrkemmäksi tuli vastakkaisuus heidän ja kansan muun osan välillä. Missä aatelisto nousi taborilaisia vastaan, sai se enimmäkseen kansan myötätuntoisuuden osakseen.
Mutta eivät myöskään itse taborilaiset olleet enään entisellään.
Taborin kohtalo on omiaan kiinnittämään meidän mieltämme mitä suurimmassa määrin. Se näyttää meille mikä olisi tullut Mülhausenissa ilmenneen Münzesiläisen suunnan ja Münsterin uudestikastajien kohtaloksi, ellei heitä olisi sotilasvoimalla voitettu.
Taborin kommunismin perustana olivat yksinomaan köyhien eikä tuotantotavan tarpeet. Nykyajan sosialidemokratia saa voitonvarmuutensa siitä, että tuotannon tarpeet ja köyhälistön tarpeet viittaavat samaan suuntaan; sen vuoksi on nykyisin köyhälistö historiallisen kehityksen kannattajana. Toisin oli asianlaita 15:nnellä vuosisadalla. Köyhien tarpeet synnyttivät pyrkimyksen kommunismiin, tuotannon tarpeet vaativat yksityisomaisuutta, eikä kommunismi voinut siis silloin tulla miksikään yleiseksi yhteiskuntamuodoksi. Ja myöskin köyhistä täytyi kommunin tarpeen hävitä, niin pian kuin kommunismi oli antanut heille sen, mitä tahtoivat, s. o. vapauttanut heidät köyhyydestä. Sen tarpeen tyydytettyä täytyi ennemmin tai myöhemmin itse kommunisminkin kadota, varsinkin kun ei tahdottu käyttää tuota ainoata keinoa, joka etenkin pienemmille ryhmille teki mahdolliseksi pitemmän päälle pysyttää tämän laatuista kommunismia, nimittäin yksityisperheen, yksiavioisuuden lakkauttamista. Siten olivat tehneet taborilaiset, kuten olemme nähneet, he olivat hävittäneet aatamilaiset kerrassaan sukupuuttoon ja siten taasen avanneet yksityisomaisuudelle tien heidän yhteisöönsä. Suunnaton saalis, jonka taborilaiset saivat onnellisilla sotaretkillään, toi hyvinvointia, vieläpä rikkauttakin heidän yhteiskuntaansa. Kommunismin veljelliset tunteet hävisivät häviämistään, yksityisomaisuuden seuralaiset, ahneus ja kateus alkoivat saada yhä suurempaa alaa.
Tätä kehitystä edisti vielä vierasten ainesten liittyminen taborilaisiin, vanhoja kun sentään vainot ja kärsimykset olivat suurissa määrin kiinnittäneet oppeihin.
Alitusten sotien täytyi harventaa vanhojen taborilaisten rivejä. Sotilaallisesti ei tätä huomattu, sillä uudet tulokkaat täyttivät aukot. Tabor tuli todelliseksi mekaksi kommunistisille hurmahengille. Ja varsin kirjavat olivat, kuten kansallisuudet, ne lahkotkin, jotka siellä olivat edustettuina. »He eivät ole kaikki yksimielisiä uskossaan», kirjottaa Eneas Sylvius käytyään Taborissa. »Taborissa jokainen voi uskoa, mitä itse tahtoo. Siellä on nikolailaisia, areiolaisia, manikeolaisia, armenianeja, berengarilaisia ja 'Eyonin köyhiä', mutta arvokkaimmat ovat valdolaiset, Rooman istuimen pääviholliset.»
Vaarallisempi oli kuitenkin toinen virtaus. Taborin sota-onni houkutteli sinne kaikellaista seikkailuhaluista väkeä, joka ei vähintäkään välittänyt taborilaisista aatteista, vaan tahtoi saada vain saalista ja sotakunniaa. Puolasta ja Vähä-Venäjältä tulvi kansaa böhmiläisten leiriin, vieläpä Saksastakin tuli monta, jotka, kuten Palacky sanoo, »pitivät suuremmassa arvossa seikkailuja kuin uskonkappaleita». Ja hän lisää, että tämän kautta »sekä taborilaisten että 'orpojen' sotajoukot jo tähän aikaan kadottivat sen luonteen, josta Zizka oli pitänyt niin suurta huolta, kun hän tahtoi, että kaikki hänen sotilaansa olisivat 'Jumalan todellisia sotamiehiä', kokonaan ja vilpittömästi, eivätkä olisi uskossaan leväperäisiä eikä epäileväisiä.»
Joskin innon ja vapaaehtoisen kurin alkeetkin tämän kautta hälvenivät, eivät taborilaisten sotajoukot kumminkaan vielä menettäneet sotakuntoaan. Huonompi oli luotettavaisuuden laita. Samoista syistä kuin nämä palkkasoturit, oli heidän palvelukseensa ruvennut vararikon tehnyt aatelisto, hovienherrat olivat vain sen kautta jossain määrin voineet säilyä, että olivat ruvenneet jonkinlaisiksi taborilaisten vasalleiksi — muistettakoon siihen nähden böhmiläisten paroonien jo mainittuja valituksia Prokopin hirmuvallasta.
Kun aatelisto nousi vastarintaan ja pestasi miehiä katolisen kirkon kullalla, hiipi kavaluus joka taholta taborilaisiin joukkoihin.
Niin on käsitettävää, että kun taasen syntyi kansalaissota ja kalkkilaiset ja taborilaiset mittelivät voimiaan, nämä viimeksi mainitut yksin jäätyään ja joukkojensa osien pettäminä joutuivat tappiolle taistellessaan vihollisia vastaan, jotka olivat unohtaneet sisäiset riitansa ja liittyneet ylivoimaiseksi liitoksi noita kansanvaltaisen puolueen jäännöksiä vastaan, jotka vielä olivat jääneet uskollisiksi kommunistisen seurakunnan aatteelle.
Ratkaiseva ottelu tapahtui Böhmishbrodin läheisyydessä Lipanin kylän luona 30 p:nä toukok. 1434. Aatelispuolueella oli ylivoima, 25,000 miestä 18,000 taborilaista vastaan. Kauan oli voitto epävarma, mutta lopuksi se alkoi kääntyä aatelisten puolelle, varsinkin sitten kun taborilaisen ratsuväen päällikkö Johan Tshapek parhaan taistelun riehuessa jätti tappotantereen, sen sijaan että olisi karannut vihollisen kimppuun. Kauhea murhaaminen alkoi: armoa ei annettu, ja 13,000 taborilaista lienee hakattu kuoliaaksi. Tämä pelottava tappio mursi ainaiseksi taborilaisten voiman.
Tabor lakkasi hallitsemasta Böhmiä. Kansanvalta oli tuhottu, ja aatelisto saattoi yhdessä Pragin »arvoisan porvariston» kanssa ruveta uudestaan maata riistämään. Pitkällisten kuninkaan ja hänen »uskollisten alamaistensa» välisten keskustelujen jälkeen, jolloin molemmat, ja hyvällä syyllä, pelkäsivät, että toinen vain miettisi petosta, tunnustettiin Sigismund vihdoin v. 1436 kuninkaaksi. Ehdot olivat: yleinen anteeksianto sekä jokaisen tilanomistajan ja kunnan oikeus päättää ryöstettyjen kirkkotilojen takaisinantamisesta.
Taborilaisten voima oli Lipanin taistelussa murrettu, mutta ei kokonaan tuhottu. He jatkoivat taistelua vielä kotvan aikaa, mutta yhä raukeammin ja yhä vähemmällä menestyksellä, ja v. 1436 olivat he iloisia, kun saivat Sigismundin kanssa aikaan sopimuksen, jossa tämä tunnusti ainakin heidän kaupunkinsa itsenäisyyden.
Asema pysyi tällaisena 1450-luvulle asti. Muutamat rivit Eneas Sylviuksen kertomuksesta vuodelta 1451 kuvaavat selvästi minkälainen sisäinen tila siellä silloin oli.
Kertomus on niitä harvoja silminnäkijäin tiedonantoja taborilaisten sisäisistä oloista, mitä meille on säilynyt. Muutamia sen kuvaavimpia kohtia mainittakoon tässä. Ne antavat sangen hyvän kuvan taborilaisyhteisöstä: Taborin talot, sanoo Eneas, ovat puusta tai savesta, ja ovat sikin sokin vailla kaikkea järjestystä. »Asukkaat omistavat kallisarvoisia huonekalustoja ja suuria rikkauksia, jotka oli saatu monelta kansalta. He tahtoivat ennen elää kaikessa suhteessa kirkon tapaan ja heillä oli kaikki yhteistä, kutsuivat toisiaan veljiksi, ja toinen sai toiselta, mitä häneltä itseltä puuttui. Mutta nyt elää kukin itsekseen ja toinen näkee nälkää, kun taasen naapuri mässää ylellisyydessä. Pienipä oli heidän lähimmäisenrakkautensa tuli, lyhytaikainen (apostolisen seurakunnan) matkiminen... Kaikki mitä taborilaiset olivat ryöstäneet, tuli yhteiseksi omaisuudeksi. Mutta he eivät voineet pitää sitä voimassa. Luonto sai voiton, ja nyt he kaikki ovat vaipuneet ahneuteen. Kun he eivät enää voi ryöstää niinkuin ennen, veltostuneita kun ovat ja pelkäävät naapureitaan, vaanivat he kauppavoittoja ja antautuivat alhaisempiin toimiin. Kaupungissa elää 4,000 miestä, jotka voisivat käyttää aseita, mutta he ovat ruvenneet käsityöläisiksi, suurimmaksi osaksi villakankureiksi, niin että heitä pidetään sotaan kelpaamattomina.»
Huomattavaa on, että siis useimmat taborilaiset olivat villakankureja.
Eneas Sylvius kävi Taborissa v. 1451. Tämän kuvauksen mukaan sekä Taborin sotaisa voima, että sen kommunismi olivat siis tähän aikaan kokonaan hävinneet. Mutta vieläpä sen vallankumouksellisen menneisyyden jätteetkin näyttivät vaarallisilta Böhmin vallanpitäjistä. Eneas Sylviuksen käynnin jälkeisenä vuonna Böhmin valtionhoitaja, Georg v. Podiebrad, lähti Taboria vastaan ja vaati, että kaikki taborilaispapit piti annettaman hänen käsiinsä. Ja jo kolmen päivän perästä kaupunki antautui ja luovutti pappinsa. Papit saivat valita joko »kääntymisen» tai elinkautisen vankeuden. Taborin tasavallan erikoisasema ja kaikki itsenäisyys olivat lopussa.
Näin surkean lopun sai tuo kerran niin mahtava kommunistinen yhteiskunta, jonka edessä puoli Europaa oli vapissut. Tuskinpa voi olla toivomatta, että Tabor edes olisi kukistunut, kuten Münster, kommunistisen nuoruutensa loistossa, sen sijaan että se nyt kuihtui porvarillisen vanhuudenheikkouden surkeuteen.
Taborin kukistuessa oli samalla voitettu kansanvallan viimeinen turvapaikka Böhmissä.
Taborilaisten kohtaloa saattaa monessa kohdassa verrata Ranskan vallankumouksen jakobinien vaiheisiin. Samoin kuin nämäkin, he pelastivat vallankumouksen uljaalla sankarimaisuudellaan, mutta eivät suinkaan omaksi edukseen, vaan niiden hyväksi, jotka osasivat sitten käyttää vallankumousta hyväkseen. Ranskassa suurkapitalistit ja keinottelijat saivat melkein rajattoman vallan valtiossa ja yhteiskunnassa, Böhmissä taas korkeampi aatelisto, joka sai valtiossa ja yhteiskunnassa melkein rajattoman vallan. Böhmin alempi aatelisto ei voittanut mitään hussilaissodissa, ne päinvastoin kiiruhtivat sen rappeutumista. Korkeampi aateli, jonka osaksi suurin osa kirkon tiloista oli tullut, rikastui myöskin alemman aateliston kustannuksella, jonka tiloja se osteli.
Mutta eniten kärsivät talonpojat ja pikkukaupunkilaiset sodan seurauksista. Yhä suuremmiksi tulivat ne taakat, joita voittajat asettivat alempien luokkien kannettaviksi, ja ne heikot kapinankokeet, joita sorretut tekivät, kukistettiin helposti. Mutta jos työvoima ei sittenkään tahtonut riittää, niin tilanomistajat käyttivät maanviljelyksen ohella uutta, vähemmän työvoimaa vaativaa ansiokeinoa, joka sai sellaisen vauhdin, että se siellä täällä vieläpä kokonaan tunki talonpojat tiloiltaan. He laittoivat kalalammikoita. Englannissa lampaanhoidon lisääntyminen suuressa määrin karkotti talonpojat heidän mailtaan ja edisti irtolaisväestön muodostumista. Böhmissä kalanviljelys näytteli, joskin ahtaammassa määrässä, samallaista osaa. Lampaat söivät Englannissa talonpojat, Böhmissä taas toutaimet, joita herrat kalalammikoissaan viljelivät.
Maa-orjuus oli 1400-luvun alussa ollut kokonaan hävinneenä Böhmistä. Saman vuosisadan loppupuolella oli se taasen tullut talonpoikien yleiseksi tilaksi.
On naurettavaa syyttää tästä hussilaissotia. Se suunta, jonka yhteiskunnallinen kehitys saa, ei riipu siitä, edistyykö se rauhallisesti vaiko ankarien taistelujen riehuessa. Sen määrää tuotantotavan muutoksien ja tarpeitten luonnonpakko. Jos raivoisien vallankumoussotien tulos ei vastaakaan vallankumouksellisten taistelijoiden tarkotuksia, niin ei tämä todista mitään muuta kuin että nämä tarkotukset olivat vastakkaisia tuotantotavan tarpeille.
Ankarat vallankumoustaistelut eivät milloinkaan voi määrätä yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa, ne voivat antaa tälle määrättyjen edellytyksien vallitessa vain nopeamman kulun. Mutta toiselta puolen on seurauksena se, että kärsimykset lisääntyvät niille, jotka sortuvat. Tämä vaikutus oli myöskin hussilaissodilla. Koko Europassa alkaa talonpoikaisluokan asema 1400-luvulla taasen huonontua, toisessa maassa aikaisemmin, toisessa myöhemmin. Sen, että Böhmi huolimatta taloudellisesta vanhoillisuudestaan, oli ensimäisiä maita, missä näin kävi ja jossa taantuminen tuli nopeimmaksi, voipi lukea hussilaissotien ansioksi, mutta ei mitään muuta. Ilman niitä olisi tämä käänne tapahtunut ehkä vasta vuosisataa myöhemmin, Saksan suuren talonpoikaissodan jälkeen.
[1] Petrarca tunsi Avignonin ja paavien paheissa viettämän elämän varsin hyvin, sillä hän oli oleskellut Avignonissa kaikkiaan 15 vuotta. Muutamassa sonetissaan hän kutsuu ukkosen salamaa tähän kaupunkiin, »petturien pesään», missä juomingit ja alhaisimmat nautinnot olivat vallassa. »Saleissasi riehuu vanhojen ja nuorien hurja noitatanssi, missä Belzebub on päämiehenä. Taivaaseen se kuuluu, Jumala sinut tuomitkoon!», huudahtaa runoilija.
[2] Konstanzin kirkolliskokouksessa v. 1417 valittiin paavi Martti V., jolloin kirkon skisma loppui; tämän vaalin toimitti, paitsi 23 kardinalia, 30 viiden kristityn kansan edustajaa, italialaisia, saksalaisia, ranskalaisia, espanjalaisia ja englantilaisia.
[2a] Ks. III osa, III luku. IV. Talonpoikaissotien taloudelliset juuret. MIA huom.
[3] Lausutaan Shishka.
[3a] Ks. III osa, II luku. IV. Mystiki. MIA huom.
[4] Yksinpä aristokratisesta Pragistakin on säilynyt kertomuksia siitä, että suuri kunta, siis kansankokous, otti takavarikkoon vastustajien taloja, viinitarhoja ja muuta omaisuutta ja luovutti hyvän asian kannattajille. »Kunnianarvoisa» neuvosto otti ne tosin useimmiten taas takaisin.