Tuo ennen monta kertaa mainittu Eneas Sylvius Piccolomini, joka oli ennen ollut kirkonuudistuksen kannattaja, oli tehnyt rauhan paavin kanssa ja sai v. 1456 palkakseen kardinalinhatun — muutamia vuosia myöhemmin tuli hänestä paavi nimeltä Pius II ja kirosi sitte paavina ollessaan omat vanhemmat kirjotuksensa kerettiläisiksi! Hänelle, tuolle vastaleivotulle kardinalille kirjotti Mainzin arkkipiispanistuimen kansleri Martin Mayer: »Rooman istuin on keksinyt tuhansia keinoja ryöstääkseen hienolla tavalla meiltä meidän kultamme, ikäänkuin me olisimme raakalaisia. Senvuoksi on meidän kansamme, joka kerran oli niin kuuluisa ja joka urhoudellaan ja verellään on vallannut Rooman valtakunnan, vaipunut köyhyyteen, veroihin, lokaan. Mutta nyt ovat ruhtinaamme heränneet unestaan ja alkaneet ajatella tämän onnettoman tilan poistamista, ovatpa päättäneet kokonaan poistaa ikeen niskoilta ja voittaa takaisin vanhan vapauden. Eikä olekaan varsin vähäinen tappio Rooman istuimelle, jos roomalaisen valtakunnan ruhtinaat todellakin tekevät sen, mitä heillä on mielessä.»
Eneas Sylvius näki tarpeelliseksi, kumotakseen Mayerin väitteet, kirjottaa v. 1458 erityisen kirjan Saksanmaan asemasta. Siinä hän selittää, että »köyhä ymmärryksensä puolesta on se, joka väittää, että Saksa on köyhä». Hän koettaa tätä todistaa viittaamalla kaupan ja vuoriviljelyksen korkeaan kukoistukseen. Hän huudahtaa lopuksi: »Missä onkaan teillä majatalo, jossa ei juotaisi hopea-astioista. Kukapa nainen, yksin alempienkin kansanluokkien keskuudessa, ei loistaisi kullassa? Ja ritarien kaulakäädyt ja heidän hevostensa kultaiset päitset ja jalokivillä koristellut kannukset ja miekantupet ja kultaloistoiset pantsaripeitteet ja kypärät! Ja kuinka komeat ovatkaan kirkot kalliine astioineen, helmillä ja kullalla koristetuissa päällyksissä säilytettyine pyhäinjäännöksineen ja alttarikaunistuksineen, juhlapukuisine pappeineen!»
Saksanmaa voi siis, jatkaa Eneas, varsin hyvin maksaa veronsa Rooman istuimelle. Ja kuinka kävisi tämän jos Saksan apu lakkaisi? Se tulisi köyhäksi ja surkeaksi, kykenemättömäksi täyttämään suuria velvollisuuksiaan. Sillä kirkkovaltion pienet ja epävarmat tulot eivät riitä mihinkään. Ilman rikkautta ei kukaan voi olla älykäs eikä arvossa pidetty. Papit ovatkin kaikkien yhteiskuntajärjestelmien vallitessa olleet rikkaita, sanoo hän kirjasensa lopussa.
Ei voi ajatella suurempaa vastakkaisuutta kuin se, mikä on näiden kahden kirjotuksien välillä, ja kuitenkin ovat molemmat tavallaan oikeita, joskin liioiteltuja. Kumpikin erikseen antaisi vaillinaisen kuvan 1400-luvun jälkipuoliskon Saksasta. Mutta tuo sovittamaton ristiriita, missä ne ovat toisiinsa, kuvastaa selvästi silloisissa olosuhteissa vallinneen suuren vastakohtaisuuden, joka juuri sentähden että se oli sovittamaton, voitiin ratkaista vain yhteisellä ottelulla ja toisen voitolla.
Mayerin kirjeessä ja Eneas Sylviuksen vastauksessa ilmenee mitä selvimmin se ydinkohta, jota uskonpuhdistus pääasiassa koski. Niissä se ilmenee, ilman että sitä hämmentää jumaluusopillisen kinastuksen sekasotku predestinatsioniopista — ihmisen edeltäpäinmääräämisestä joko autuuteen tai kadotukseen —, herranehtoollisen eri käsityksistä y. m., joilla eri puolueitten kirkolliset uskonpuhdistajat ovat sen ytimen peittäneet.
Eneas Sylvius oli oikeassa: Saksanmaa oli 1400-luvulla rikas ja kukoistava, pääasiallisesti riippuen sen kaupasta ja vuoriviljelyksestä. Ja samalla oli hän oikeassa siinäkin, että Rooman istuin sai pääasialliset tulonsa Saksasta, sillä Europan muu sivistyskansat olivat tähän aikaan jo suuressa määrin vapautuneet paavin riistämisen alaisuudesta. Sitä enempi hyökkäsikin paavinistuin riistämiskykyjensä koko voimalla Saksan kansan kimppuun, ja sitä itsepintaisemmin kieltäytyi tämä tekemästä pieneltäkään myönnytystä. Saksalla ei senvuoksi ollut odotettavissa mitään lievitystä. Valittavana oli sillä vain joko mukaantuminen kaikkeen paavin riistämiseen tai täydellinen eriäminen Roomasta.
Ja viimeksimainittu ajatus sai yhä enemmän alaa, sillä Mayer oli puolestaan myöskin oikeassa. Niin kovin kuin Saksan rikkaus kasvoikin, tuotti paavin sorto sille kumminkin mitä raskaimman taakan ja esteen nopealle taloudelliselle vaurastumiselle; jo se seikka tuotti Saksalle haittaa, että sen täytyi kantaa kuormaa, josta toiset olivat vapaita.
Ranskassa, Englannissa ja Espanjassa nylki kirkko kyllä kansaa; mutta suurin osa siitä, mitä se riisti itselleen, jäi maahan, tuli maan omien hallitsevien luokkien osaksi, joilla oli kaikki paraat paikat hallussaan. Saksassa sitävastoin annettiin lihavat paikat ulkomaalaisille, paavin karjalle, eikä saksalaisille ylhäisille, ja kaikki tulokkaat kirkolliset virat olivat Saksassa kauppatavaraa, jota paavi myi enimmän tarjooville. Mentiinpä vielä niinkin pitkälle, että myytiin sellaisten lihavien paikkojen myynti-oikeus suorastaan suurille kauppaliikkeille, esim. Fuggerin toiminimelle Augsburgissa. Ne myytiin sitte vielä kerran, ja ostaja ehkä taasen vielä kerran. Oli »hengellisiä herroja», joilla oli kaksikymmentäneljäkin paikkaa hallussaan, joista ei itse hoitanut yhtäkään. »Eipä ole juuri ketään, jolla on täällä jokin parempi paikka», kirjottaa Ulrich von Hutten, »ilman että hän olisi joko palvellut siitä Roomassa tai lähettänyt sinne paljon rahaa sen saamiseksi tai sitten suorastaan ostanut sen Fuggerien välityksellä». Tästä syystä olivat myöskin Fuggerit innokkaita katolilaisia, jotka eivät säästelleet rahaa vastustaakseen Lutheria. Tavattomia summia virtasi tämän vuoksi vuodesta vuoteen Roomaan ja joutui siten Saksan suurten riistäjien, sen ruhtinasten ja kauppaherrojen käsistä. Ja niin suuret kuin kaupan ja vuoriviljelyksen tuottamat voitot olivatkin, niin nopeasti kuin Saksan rikkaus kasvoikin, kasvoi riistäjien rahantarve ja rahanahneus vielä nopeammin.
15:nnellä vuosisadalla olivat tavaratuotanto ja tavarakauppa, siis niin sanottu rahatalous, saavuttaneet Saksassa jo melkoisen laajuuden. Luonnontalous, vieläpä maaseudullakin, näyttää alkavan taantua. Joka taholla alettiin tarvita rahaa, ja suurin oli rahantarve hallitsevien luokkien piirissä, kun ne tarpeet yhä kasvoivat, joita vain rahan avulla saattoi tyydyttää. Silloin esiintyvä ehdoton ruhtinasvalta tarvitsi myös paljon rahaa, m. m. sotamiestensä ja virkamiestensä palkkoihin. Koetettiin keksiä uusia veroja, nylkeä ja puristaa porvareita ja talonpoikia, miten suinkin osattiin. Mutta harvoin riittivät säännölliset tulot, ruhtinaat saivat lisäksi ottaa lainoja, joiden korot vaativat taas yhä enempi rahaa.
Asioitten sellaisella kannalla ollessa täytyi sekä ruhtinasten että alamaisten tuntea yhä köyhtyvänsä, huolimatta Saksan yhä kasvavasta rikastumisesta, ja yhä vaikeammaksi tuli nähdä miten paavi, tekemättä edes kerrassaan mitään vastapalvelusta, kokosi kerman itselleen, jättäen maassa oleville pelkän silkan maidon.
Kuitenkaan ei ollut niin aivan yksinkertainen asia vapautua paavin sorrosta. Totta kyllä olivat sekä talonpojat ja porvarit että alempi aatelisto jo ennen Wiclifiä ja Hussia, Ludvig baierilaisen aikana, osottaneet halua nousta taisteluun Roomaa vastaan. Mutta korkeampi aateli, suuret kauppiaat ja ruhtinaat olivat myöskin sortajia, ja Englannin ja Böhmin esimerkki oli vastikään näyttänyt, kuinka vaarallista näille luokille voisi olla yhteiskunnan suurien auktoritetien merkityksen horjuttaminen.
Samoin kuin Ranskan vallankumoussodat 18:nnen vuosisadan lopulla ja 19:nnen alussa saivat aikaan taantumuskauden koko Europassa ja veivät kohoavalta porvaristolta pitkäksi aikaa kaiken halun ruveta yhdessä pikkuporvarien ja köyhälistön kanssa vallankumouksellista tietä vastustamaan ruhtinasten yksinvaltaa ja aateliston maanomistusta, synnyttivät myöskin hussilaissodat taantumiskauden ei ainoastaan Böhmissä, vaan Saksassakin, ja kesti kauan ennenkuin ajatus irtaantua Roomasta pääsi voitolle vallitsevissa luokissa.
Lisäksi tuli se, että keisarin ja paavin välinen liitto, joka, kuten muistamme, tehtiin Kaarlen, »pappikeisarin», hallitessa, jatkui vielä habsburgilaisten keisarien aikana. Liiton entisten syiden lisäksi tuli uusia. Turkkilaiset uhkasivat habsburgilaisia perintömaita, ja paavin apu oli välttämätön pysyttämään nuo uskottomat yleisien ristiretkien avulla vähän etäämmällä.
Unelias Fredrik III oli kirkkopolitikan tärkeimmissä kysymyksissä vain tuon viekkaan uskonluopion Eneas Sylviuksen ase. Maksimilian, »viimeinen ritari», valtaistuimelle joutunut, turhantarkka romantiko, osottautui varsin epävakaiseksi ja horjuvaiseksi. Mutta miten läheisesti hänestä keisarin ja paavin edut näyttivät samoilta, voi huomata siitä, että hän voi ruveta pyrkimään keisarikruunun ja paavinhiipan saattamiseen saman pään kannettaviksi. Ja Kaarle V, joka ei kammonut antamasta sotilaittensa ryöstää Roomaa, kun paavi koki ehkäistä hänen suunnitelmiaan, esiintyi kumminkin Saksassa niin pontevasti kuin mahdollista paavin uhkaavan auktoritetin suojelijana.
Jos vielä kaiken tämän lisäksi ottaa huomioon Saksan auttamattoman hajaannustilan, joka vähensi keisarin vallan mahdollisimman vähiin, mutta myöskin vaikeutti yhteistä esiintymistä keisaria ja paavia vastaan, niin voi ymmärtää, että kesti sata vuotta hussilaissotien alusta, ennenkuin uskonpuhdistus Saksanmaalla saatiin aikaan.
Mutta tänä aikana oli kehitys kaikilla aloilla edistynyt varsin nopeasti. Kuinka olivatkaan hengellisen ja sotaisenkin taistelun keinot täydellisentyneet. Kirjapainotaito oli keksitty ja tuliaseitten käyttö oli kehittynyt. Keskusliikkeen, varsinkin meriliikkeen, välineet olivat kehittyneet korkealle. Vähää ennen uskonpuhdistusta olivat uskaliaat merenkulkijat ensi kerran ohjanneet laivansa suoraan Atlannin valtameren yli.[1]
Lähimmin vaikuttivat näihin löytöretkiin turkkilaisten ja muiden heihin yhdistyneitten keski-aasialaisten kansanheimojen hyökkäykset 1400-luvulla. Niiden kautta nimittäin Itämaitten vanhat kauppatiet tulivat perin vaikeiksi käyttää. Mutta europalainen laivakulku oli jo saavuttanut sellaisen kehitysasteen, että se sen sijaan koetti etsiä uusia teitä Afrikan ympäri ja toiselta puolen suoraan valtameren yli Indiaan. Suurten löytöjen aikakausi alkoi, uudenaikainen siirtomaapolitika sai alkunsa.
On päivän selvää, että kaikki tämä äkkiä tavattomasti laajensi ihmiskunnan näköpiiriä ja sai aikaan täydellisen mullistuksen inhimillisen tiedon alalla. Mutta samalla johtui tästä myöskin taloudellinen mullistus. Europan taloudellisen elämän keskus siirtyi Välimeren maista Atlannin valtameren rannoille. Italia ja Itä-Europa pysähtyivät ja taantuivat kehityksessään, Länsi-Europa sitävastoin tunki valtavasti eteenpäin. Silloiset ristiriidat, sekä luokkien että valtioitten väliset, tulivat mitä jyrkimmiksi, ja uusia ilmaantui. Kaikki ne intohimot pääsivät valloilleen, jotka ovat ominaisia kapitalistiselle riistämiselle, jonka aikakausi nyt oli alkanut. Ja ne pääsivät valtaan koko sillä voimalla ja häikäilemättömyydellä, joka muistutti keskiaikaa, jonka raakuudesta töin tuskin oli päästy. Kaikki perinnäiset yhteiskunnalliset ja valtiolliset suhteet luhistuivat kokoon, kaikki perinnäinen siveysoppi osottautui pätemättömäksi.
Kokonaisen vuosisadan järkyttelivät Europaa tavattomat taistelut, joiden kestäessä ahneus, murhanhimo ja epätoivoinen raivo viettivät mitä hirmuisimpia hurjia huveja. Kukapa ei muistaisi Pärttylin yötä, kuka ei tietäisi, kuinka kolmenkymmenvuotisen sodan sankarit menettelivät Saksassa, Alba Alankomaissa ja Cromwell Irlannissa — puhumattakaan kaikista niistä julmuuksista, joita harjotettiin uusissa siirtomaissa!
Tämä tavaton mullistus, suurin mitä Europa oli nähnyt sitten kansainvaellusten päivien, päättyi jotensakin vasta (paitsi Englannissa) Westfalin rauhaan v. 1648. Se alkoi Saksan uskonpuhdistuksesta, joka saattoi koko Europan liikkeeseen ja antoi aina 1600-luvulle asti taisteleville tunnussanat ja todistelukeinot. Pintapuolinen tarkastaja uskoo sen vuoksi, että kaikissa näissä taisteluissa oli uskonto kysymyksessä. Niitä sanotaankin uskonsodiksi.
Kaikkeen tähän nähden ei ole ensinkään ihme, että Saksan uskonpuhdistus sai verrattomasti suuremman merkityksen maailmanhistoriassa kuin kaikki muut samallaiset edelliset liikkeet, että siitä tuli uskonpuhdistus yleensä, että saksalaiset, huolimatta siitä, että nousivat niin myöhään Europan muihin sivistyskansoihin nähden kapinoimaan Roomaa vastaan, tulivat kuitenkin henkisen vapauden valituksi kansaksi ja tuomaan sitä muillekin.
Se mies, joka oli heittävä kipinän ruutisäiliöön, niin että mahtava maailmanpalo syttyi, mies, joka näennäisesti oli kaikkien näiden mullistusten juurena ja alkuna, jota toiset jumaloivat, toiset taasen kiroovat, oli augustinilaismunkki, tohtori Martin Luther.
Ei etevämpi käsityskyky, eivätkä itsenäiset ja rohkeat ajatukset tehneet häntä liikkeen keskukseksi. Niissä suhteissa olivat monet hänen aikalaisensa häntä edellä. Ei vain Ranskassa ja Italiassa, vaan Saksassakin oli jo monta korkeampiinkin luokkiin kuuluvaa ehtinyt siihen, että he olivat kokonaan erinneet kirkollisesta ajatustavasta, vieläpä alkaneet sitä pilkkaillakin. Tämä oli uuden sivistyksen, n. k. humanismin ansiota. Se esiintyi Italiassa jo 1300-luvulla, liittyen klassilliseen muinaisuuteen, jonka elpymistä (renessansia) se jossain määrin merkitsi. Saksasta on erityisesti mainittava nuoremmat Erfurtin humanistit, Mutian päämiehenä. Tämä asetti julkisesti tieteen kirkkoa vastaan ja kielsi Kristuksen jumaluuden. Kun Luther harjotti opinnoita Erfurtissa, joutui hän (1501) näiden humanistien piiriin. Näyttää kuitenkin siltä, että häntä olisi vetänyt siihen enempi heidän iloinen elämänsä kuin se henki, joka heidän ossaan vallitsi. Ainakaan ei tästä viimeksi mainitusta näkynyt muita merkkejä, kuin se, että ilojen perästä tuli katumus ja Martin päätti v. 1505 mennä luostariin.
Mutta myös niiden joukossa, jotka pysyivät kristinopille uskollisina, oli monta, jotka oleellisissa kohdin erisivät katolisesta käsityksestä. Tässä mainittakoon vain yksi, Johan Wesel, Erfurtin yliopiston professori, joka kuoli v. 1481, kaksi vuotta ennen Lutherin syntymää. Miten voimakkaasti esiintyikään tämä paavia, tuota »purpurassa käyvää apinaa» vastaan, aneidenmyynnin ja pyhienpalveluksen oppeja, rippejä, pyhää ehtoollista, viimeistä voitelua, paastoamista vastaan! »Jos pyhä Pietari olisi määrännyt paaston», sanoi hän kerran eräässä saamassaan, »niin olisi hän kait tehnyt sen, saadakseen kaloille (paastonaikaiselle ruualle) paremman menekin.»
Ullmann, jonka kirjotuksesta, »Uskonpuhdistuksen edelliset uskonpuhdistajat», ylläoleva kohta on lainattu, on laveasti käsitellyt Johan Weselin esiintymistä. Hän lausuu: »Varmasti ei voi ratkaista, oliko Weselin kirjotuksilla ja opilla synninpäästöstä vaikutusta Lutherin vakaumuksen kehitykseen. Mutta mahdollista, vieläpä todennäköistäkin on, että Luther Erfurtissa tutki Weselin kirjotuksia. Kaiken sen ohella meni Wesel kiistakirjotuksessaan annetta vastaan pitemmälle kuin Luther kuuluisissa väitteissään. Weselin kiistakirjotukset olivat selvempiä, itsetietoisempia ja laajempisisältöisiä; ne kävivät käsiksi koko laitokseen ja sen pohjaperusteihin, enempi kuin Lutherin joskin voimakas, syvällinen ja rohkea, niin kumminkin samalla tietoon nähden epävarmempi ja enempi hetkellisiä epäkohtia vastaan suuntautuva kynäkiista.»
Luther tuli v. 1508 jumaluusopin professoriksi Wittenbergiin. Kun Tetzel v. 1517 harjotti anekauppaansa ylt'ympäri Saksissa petkuttaakseen yksinkertaiselta kansalta rahoja Leo X:nnen pohjattomiin raha-arkkuihin, suuttui Luther kuten monet muutkin tästä kovin ja päätti ruveta sitä vastustamaan. Se tapa, jonka hän valitsi vastalauseelleen, ei ollut mikään tavaton. Hän naulasi, kuten yliopiston professorien silloin oli tapana, 95 anetta koskevaa väitettä Wittenbergin linnankirkon oveen ja tarjoutui väittelemään niiden johdosta. Tämä tapahtui 31 p:nä lokak. 1517.
Näiden väitteiden sisällys oli yhtä vähän vallankumouksellinen kuin niiden esityksen muotokin. Ne koskettelivat vain kohtia, joissa kirkonpiireissäkin oli tähän asti vallinnut erimielisyyttä. Luther ei, kuten Wesel oli tehnyt, koskenut itse aneeseen. Niinpä esim., 71:nen väite kuului: »Se, joka vastustaa paavin aneen totuutta, hän olkoon kirottu ja kadotettu». Luther itse kertoi myöhemmin itsestään: »Kun minä nousin anetta vastaan, olin niin huumaantunut, niin innostunut paavin oppiin, että innoissani olisin ollut valmis, jos minulla olisi ollut valta, tappamaan tai ainakin olisin tyytyväisenä katsellut kaikkien niiden surmaamista, jotka eivät tahtoneet olla paaville kuuliaisia.»
Lutherin ja Tetzelin välinen riita oli, kuten molempien aikalaiset aivan oikein huomauttavat, pelkkä tavallinen munkkikiista. Mutta tässä ei kumminkaan ollut kysymys pelkistä uskonlauseista, vaan rahasta, ja siinä kohdassa ei ollut leikittelemistä paavinistuimen kanssa. Ja kiista sattui sopimattomaan, levottomaan aikaan. Koko Saksa hehkui taistelunhalua paavia ja hänen kirkkoaan vastaan. Niistä »lurjuksia vastaan suunnatuista nuolista», kuten Hutten lausuu, »jotka Saksasta lähteneinä silloin suhahtelivat paavin korvissa», olivat tärkeimpiä ja tehokkaimpia »Vähäpätöisten miesten kirjeet», joita Mutianuksen ystävät, varsinkin Krotus Rubianus ja Hutten, julkaisivat vuosina 1515–17. Ne olivat pilkkarunoja ja irvikuvia, joissa esitettiin kirkollisen tieteen edustajat hölmöiksi ja heittiöiksi.
Anekauppa oli saanut aikaan kiivaita vastaväitteitä kaikkialla Saksassa; asiain niin ollen oli paavista kaksin kerroin harmittavampaa, että kirkon oma mies, jumaluusopin professori, alkoi riidan niin arassa asiassa. Ei viipynytkään kauan ennenkuin itse paavi ryhtyi asiaan saadakseen sovintoa aikaan, mutta seuraus olikin aivan vastakkainen, kuin oli tarkotettu. Osaksi se osotti, kuinka voimattomaksi paavin valta jo oli tullut Saksassa, kun ei se saanut Lutherin hengellisiä tai maallisia esimiehiä tukkimaan tämän suuta. Sitä vastoin sai paavin asiaan sekaantuminen aikaan sen, että kaikki paaviuden vastustajat kiinnittivät huomionsa Lutheriin, kerääntyivät hänen ympärilleen ja tunkivat häntä yhä etenemään. Sen kautta että Lutherin ja Tetzelin kamppailu kehittyi Lutherin ja paavin väliseksi, laajeni se myöskin paavin ja Saksan kansan väliseksi otteluksi.
Ystävät ja viholliset johtivat siis Lutherin riitaan paavikunnan kanssa, hänen itsensä oikeastaan ensinkään sitä tahtomatta. Kun hän v. 1519 kirosi sen, mitä hän vuosi sitten oli hyväksynyt ja päinvastoin, ei tämä riippunut mistään Lutherin laajenneesta käsityskannasta, vaan aiheuttivat sen kokonaan ulkonaiset vaikutukset, joiden hän antoi viedä ja johtaa itseään.
Paavi pani v. 1520 Lutherin pannaan. Se oli täydellinen harha-isku. Se lisäsi Lutherin nauttimaa kansansuosiota ja tunki häntä edemmäksi alottamallaan tiellä.
Vuotta ennen valittu uusi keisari Kaarle V kutsui Lutherin Wormsin valtiopäiville v. 1521. Hän toivoi saavansa tuon sotaisan professorin äänettömäksi.
On verrattu Lutherin esiintymistä Wormsissa Hussiin Konstanzissa. Mutta heidän asemansa oli kokonaan erilainen. Huss oli jättänyt isänmaansa mennäkseen vihollistensa kirkolliskokoukseen. Luther tuli saksalaisille valtiopäiville, missä enemmistö oli suosiollinen hänelle. Epäilemättä esiintyi hän urhoollisesti, mutta hän olikin jo katkaissut itseltään kaiken peräytymisen mahdollisuuden. Hän ei voinut peräytyä tekemättä pelkurimaista ja kunniatonta työtä. Ehkä ne eivät olleet vain miehuullisuuden käskyjä, vaan myöskin viisauden vaatimuksia, joita Luther seurasi tuossa selityksessään: »Tässä olen enkä voi muuta, Jumala minua auttakoon, amen». Sillä jos hän olisi myöntynyt, ei tämä olisi lepyttänyt hänen vihollisiaan, mutta ystävät sitävastoin olisivat katkeroittuneet. Peräytyminen uhkasi tuottaa hänelle suurempia vaaroja kuin rohkea vastarinta. Hän saattoi olla varma siitä, etteivät ruhtinaat ja ritarit Wormsissa olisi suvainneet, että hiuskarvaakaan hänen päästään olisi turmeltu. Hän lähtikin valtiopäiviltä vahingoittumattomana.
Münzer pilkkailikin myöhemmin Lutheria, kun tämä ylvästeli rohkeuttaan Wormsissa. »Kiitä siitä», kirjottaa hän, »Saksan aatelistoa, jonka suuta olet sivellyt hunajalla; sillä se ei käsittänyt mitään muuta kuin että sinä saarnoillasi antaisit sille böhmiläisiä lahjoja, luostareita ja hiippakuntia, joita sinä nyt lupaat ruhtinaille. Jos sinä olisit horjunut Wormsissa, olisi aatelisto sinut ennemmin pistänyt kuoliaaksi kuin päästänyt vapaaksi, sen tietää jokainen.»
Ei se ollut mikään erinomainen käsityskyky eikä mikään tavaton rohkeus, joka teki Lutheruksesta uskonpuhdistuksen keskipisteen. Hänen erinomaiset ominaisuutensa olivat kokonaan toisaalla. Hän ei ollut ajattelija eikä hänestä ollut marttyyriksi, mutta agitatoriksi oli hänellä sellaiset ominaisuudet, jotka vain harvoin yht'aikaa tulevat yhden miehen osaksi.
Hän oli jumaluusopin tohtori ja professori, mutta hän ei milloinkaan unohtanut, että hän oli talonpojan poika. Vaikka hän olikin oppinut, hän kumminkin tajusi, mitä alemmat kansankerrokset tarvitsivat, miten he ajattelivat ja tunsivat, ja hän osasi käyttää heidän kieltänsä paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan, ja vain harvat hänen jälkeensä ovat vetäneet hänelle vertoja. Ollen mestari kiistakirjotuksissa, kuten Lessing, osasi hän, harvinaista kyllä, innostuttaa rahvaan ja samalla vaikuttaa hallitseviin luokkiin. Tässä suhteessa on hän Lassallen kaltainen, jota hän muuten ei paljon muistuta.
Tätä ei kukaan paavikunnan vastustaja Saksassa ennen häntä ollut ymmärtänyt. Jokainen heistä kääntyi todellisuudessa, joskaan ei aina tahallaan, vain yhden ainoan luokan puoleen. Muutamat puhuivat ainoastaan alemmille luokille, esim. »Keisari Sigismundin uskonpuhdistuksen» tekijä, jota kirjasta Bezold kutsuu »ensimäiseksi vallankumoukselliseksi kirjotukseksi Saksan kielellä». Näitä korkeammat säädyt, ja hyvällä syyllä, epäilivät taborilaisista pyrkimyksistä. Hallitsevat luokat eivät niistä vain loukkaantuneet, vaan johtuivat niitä suoranaisesti vainoamaankin. Mutta ne ylempien luokkien jäsenet, jotka kääntyivät paavinvaltaa vastaan, eivät kirjottaneet rahvaalle. Sellaisia oli Gregori heimburgilainen, Nürnbergin kaupunginneuvos. Tämä »Lutheria aikaisempi porvarillinen Luther», kuten Ullmann häntä kutsuu, vastusti ankarasti paavikuntaa monessa yhtä oppineessa kuin terävässä riitakirjotuksessa. Hänet pantiin pannaan, nürnbergiläiset ja muut suojelijat jättivät hänet oman onnensa nojaan, ja hänen täytyi paeta Böhmiin Podiebradin luo. Tämän kuoleman jälkeen (1471) lähti hän Saksiin, jossa päätti vaiherikkaan elämänsä v. 1472.
Mutta niin urhoollinen ja taitava taistelija kuin hän olikin, jätti hän kuitenkin varsinaisen rahvaan kylmäksi, sillä sille ei hän kirjottanut.
Sama koskee Hutteniakin. Hänkin kääntyi aluksi vain ylempien luokkien puoleen. Vieläpä silloinkin kun luterilainen liike jo oli ennättänyt levitä ylt'ympäri koko Saksan, syyskuulla 1520, hän kirjotti »Lähetyskirjeensä kaikensäätyisille saksalaisille latinaksi. Hän viittasi siihen, että hän tähän asti on kirjottanut latinaksi, varottaakseen ikäänkuin kahden kesken kirkon päämiehiä ja ettei heti antaisi kaikkia rahvaan tiedoksi.
Mutta jo saman vuoden joulukuussa oli hänen pakko vedota »rahvaaseen», voittaakseen se puolelleen. Hänen seuraava kirjotuksensa oli »Valitus ja kehotus paavin ja epähengellisten epäkristillistä valtiovaltaa vastaan».
Hän sanoo tässä kirjotuksessa, jonka hän on pukenut runomuotoon:
Mä latinaakin muinoin kirjoitin
Sit' joka mies ei tehnyt, totta vie;
Sull' saksalainen isänmaani voin
Omalla kielellä nyt huutaa noin:
Me koston näistä saamme!
Mutta saksalaisena kirjailijana jäi Hutten Lutherin jälkeen. Tämä oli jo ennen häntä, varsinkin »Lähetyskirjeessään Saksan kansan kristilliselle aatelistolle» alkanut saksankielisen agitatsioninsa, ja tehnyt sen paljon tehokkaammin kuin Luther.
Luther osoitti todellista, mukaansaviepää kansanomaisuutta. Mutta vaikutus tuli vieläkin voimakkaammaksi sen kautta, että hänellä oli muitakin ominaisuuksia, joita harvoin tapaa yhdessä. Hänellä oli hovimiehen notkeus ja luonteeton sopeutuvaisuus, mutta samalla oli hänessä talonpojan luonnonvoima, vieläpä karkeuskin, sekä kiihkoilijan hurja intohimo, joka joskus muuttui sokeaksi raivoksi.
Taistelun kuumuudessa joutui Luther äärimmäisyyksiin. Ilolla hän otti vastaan apua kaikilta vallankumouksellisilta, jotka riensivät hänen luokseen, ja yhtyi heidän ääneensä. Äsken mainitussa lähetyskirjeessään Saksan kansan kristilliselle aatelistolle hän suorastaan saarnasi vallankumousta. Hän rupeaa ritarien ja talonpoikien puolelle, häväisi riistäjiä, ei vain kirkkoruhtinaita vaan myöskin kauppiaita. Hän vaatii, että seurakunnan pitäisi saada kansanvaltainen järjestysmuoto.
Ja tämä mullistus piti säätämän aikaan väkivaltaisella tavalla. Samaan aikaan kuin lähetyskirjeensäkin julkaisi Luther Sylvester Prieriaksen häntä vastaan tähtäämän kirjotuksen »Erehtymättömästä paavillisesta opettajanvirasta», varustaen sen reunamuistutuksilla. Sen loppulauseessa hän sanoo: »Jos Rooman kannattajien raivo edelleenkin jatkuu, niin en tiedä enään mitään muuta parannuskeinoa kuin että keisari, kuninkaat ja ruhtinaat tarttuvat aseisiin käydäkseen tämän maanpiirin ruton kimppuun ja ratkaistakseen asian, ei sanalla vaan raudalla. Jos rankaisemme varkaita köydellä, murhaajia miekalla ja kerettiläisiä polttoroviolla, miksi emme käy ennemmin kaikin asein näiden turmeluksen opettajien, näiden kardinalien, näiden paavien ja koko roomalaisen Sodoman ruttopaiseen kimppuun, joka herkeämättä pahentaa jumalan kirkkoa, ja pese käsiämme heidän veressään.»
Myöskin ruhtinaiden kimppuun hän hyökkäsi, kun he eivät tahtoneet puhaltaa hänen torveensa, emmekä neuvoisi ketään meidän päivinämme lausumaan niin ajatuksiaan nykyään elävistä Saksan ruhtinaista kuin »tuo kallis jumalanmies» Luther aikoinaan teki. Keisaria kutsui hän julkisesti tyranniksi. Saksin herttuaa Yrjöä hän nimitti yksinkertaisesti »Dresdenin siaksi». Hän kirjottaa erään kerran: »Jos ruhtinaat edelleenkin kuuntelevat sitä, mitä Yrjö-herttuan tyhmistä aivoista lähtee, niin pelkään kovin, että täällä syntyy kapina, joka koko Saksassa kukistaa ruhtinaat ja maistraatit ja kietoo samalla juttuun koko papiston. Siltä minusta nimittäin näyttää asioitten tila. Kansa on kaikkialla kuohuksissa, ja sillä on silmät, eikä se tahdo eikä se voi tulla kukistetuksi väkivallalla. Se on Herra, joka tämän tekee, ja hän salaa sen mikä uhkaa, ja ne vaarat, jotka ovat tulossa, ruhtinasten silmiltä. Heidän sokeutensa ja väkivaltaisuuksiensa kautta hän tekee sellaista, niin että minusta tuntuu siltä kuin näkisin Saksan uivan veressä.» Luther ei suinkaan muka peljännyt sellaista meteliä. Perikato ei odottanut häntä vaan ruhtinaita.
Vielä v. 1523, kun Sickingen jo oli noussut kapinaan ruhtinaita vastaan, julkaisi Luther tammikuun 1 p:nä kirjotuksen »Maallisesta esivallasta, kuinka pitkälle on velvollisuus sitä totella». Tämä oli tähdätty katolisia ruhtinaita, ei ainoastaan maallisia vaan myöskin hengellisiä vastaan. Siinä sanotaan. »Kaikkivaltias Jumala on tehnyt ruhtinaistamme hulluja, niin ettei heillä ole mitään muuta tarkotusta kuin saada menetellä alammaistensa kanssa, kuten itse tahtovat». »Jumala on antanut heille nurjan mielen ja mielii tehdä heistä lopun, niinkuin hengellisistäkin herroista. He eivät osaa muuta kuin nylkeä ja kiskoa, määrätä tullin toinen toisensa jälkeen, asettaa toisen veron toista korkeammaksi, päästää täällä karhun irti, tuolla taasen suden, ja kaiken lisäksi ei heiltä saa oikeutta, uskollisuutta eikä totuutta ja he menettelevät niin, että se olisi liikaa jo ryöväreiltä ja lurjuksilta, ja heidän maallinen hallituksensa on vaipunut yhtä syvälle kuin hengellistenkin tyrannien.» Ja Luther jatkaa vielä, tuumien, että aina maailman alusta alkaen viisas ruhtinas on ollut harvinainen lintu, ja vielä vaikeampaa on tavata hurskasta. »Tavallisesti he ovat suurimpia narreja ja pahimpia veijareita maan päällä.» Hän lisää: »Ei saata, ei voi, ei tahdota kauemmin kärsiä teidän tyranniuttanne ja teidän pahoja aikeitanne. Rakkaat ruhtinaat ja herrat, tietäkää parantaa itsenne, sillä jumala ei tahdo enää sitä sietää. Maailma ei ole sellainen kuin entisinä aikoina, jolloin te väijyitte ja ajoitte kansaa kuin metsänpetoja.»
Olemme jotenkin laajasti kertoneet nämä paikat. Se ei kuitenkaan tapahtunut vain Lutherin luonteenkuvauksen vuoksi. Juuri nyt, aikana, jolloin lutherilaisten kirkkojen johtomiehet joka paikassa mitä äänekkäimmin kirkuvat sosialistisen kiihotuksen määrätöntä räikeyttä ja raakuutta ja huutavat pakkolakia sosialisteille, näyttää meistä olevan paikallaan viitata siihen, mitä kieltä se mies rankaisematta käytti, jonka oppi on nyt tullut yhteiskunnan tukipylvääksi. Täydellä syyllä tunnustaakin muuan vallan vanhoillinen, protestanttinen uskovainen kirjaili]a, Karl Jentsch, etteivät »Lutherin sanat eivätkä Lutherin työt olisi olleet mahdollisia missään nykyaikaisten tapaisessa suuressa poliisivaltiossa».
Mutta vaikka Luther käyttikin sellaista kieltä, varoi hän kuitenkin tarkkaan seuraamasta toiminnassa sanojaan. Huolimatta kaikista vallankumouksellisista puheistaan ei hän milloinkaan mennyt niin pitkälle, ettei olisi säilyttänyt herransa ja suojelijansa Saksin vaaliruhtinaan Fredrikin suosiota. Kun uskonpuhdistus oli edistynyt pitemmälle, kun Saksassa samoin kuin ennen Englannissa ja Böhmissä luokkien edut ja ristiriidat astuivat esiin Roomaa vastaan käydyn kansallisen taistelun vallitessa, kun oli tulemassa sisäinen sota, jossa oli kysymys lopullisesta voitosta toiselle tai toiselle puolelle — silloin Luther ei suinkaan osottautunut miksikään taipumattomaksi Catoksi. Niin kauan kuin mahdollista koetti hän suosia kumpaakin, mutta sitten hän liittyi voittajaan. Vuosina 1517–22 Luther otti vastaan apua kaikilta kansanvaltais-vallankumouksellisilta aineksilta ja viekasteli näitä kaikkia. Vuosina 1523–25, jätti hän heidät, toisen ryhmän toisensa jälkeen, oman onnensa nojaan, ensin aateliston, joka taisteli Sickingenin ja Huttenin johdolla, ja senjälkeen talonpoikaspikkuporvarillisen vastustuspuolueen suuren talonpoikaissodan aikana.
On kuitenkin liikaa syyttää Lutheria siitä, että hän olisi kavalluksellaan saanut aikaan toisen tai toisen puolueen tappion. Ei kukaan yksityinen, olkoonpa hän sitten kuinkakin mahtava, voi mielensä mukaan muodostaa yhteiskuntaluokkien keskinäisiä valtasuhteita. Samallaiset ainekset, jotka kuuluivat kansanvaltaiseen puolueeseen jotka Lutherin aikana joutuivat häviölle Saksassa, eivät olleet voineet sataa vuotta aikaisemmin, huolimatta kaikista sotaisista voitoistaan, pysyttää asemaansa Böhmissä. Ne olivat 1500-luvulla melkein kaikkialla Europassa häviämässä.
Luther ei saattanut ruhtinasten asiaa voittoon rupeamalla heidän puolelleen. Asian laita on oikeammin niin, että kun hän astui voittavien ruhtinaitten puolelle, hän itse näytti voittajalta ja sai osakseen ja muistolleen kaikki ne palkinnot ja kunnianosotukset, jotka voitto tuottaa. Mutta sen kautta, että hän sitä ennen viiden vuoden aikana oli hehkuvin sanoin kutsunut kaikki vallankumoojat avukseen ja esittänyt asiansa heidän omakseen, voitti hän kaikkien riistettyjen rakkauden ja ihailun.
Se seikka, että Lutherissa näin yhtaikaa ilmeni vallankumouksellista intohimoa ja häikäilemättömyyttä sekä luonteetonta hyödyntavottelua, riippuu mielestämme siitä, että Luther sen valtavan myrskyn vallitessa, joka Saksassa riehui 16:nnella vuosisadalla, jonkun aikaa oli kansanomaisin ja samalla mahtavin mies, näennäisesti koko liikkeen luoja ja johtaja. Kuitenkaan eivät ne olleet vain hänen personalliset ominaisuutensa, jotka tekivät hänelle mahdolliseksi näytellä tätä osaa, vaan vaikuttivat siihen, ja ehkä vielä suuremmassa määrässä, sen maan olosuhteet, jonka ruhtinas häntä suojeli.
Me näimme taborilaisen liikkeen edellytyksiä kuvatessamme, minkä merkityksen hopeakaivokset saivat Böhmissä 1300-luvulla, kuinka yhteiskunnalliset ristiriidat sen kautta lisääntyivät; samalla kun maan ja sen haltijan valta kasvoi. Böhmiläiset vuorikaivokset taantuivat 1400-luvulla, mutta sen sijaan saksilaiset, varsinkin Meissenissä ja Thüringenissä olevat, kehittyivät nopeasti.
Freibergin hopearikkaudet tunnettiin jo vuodesta 1171 alkaen, Freibergin vuorioikeus on ollut perustana koko Saksan vuorioikeudelle. Mutta 15:nnen vuosisadan lopulla voitti sen merkityksessä Schneeberg, jossa v. 1471 keksittiin uusia malmisuonia, jotka joksikin aikaa tekivät siitä tuottavimman kaikista saksalaisista hopeakaivoksista. 1492 alettiin toiminta Schreckensteinillä ja 1496 laskettiin siellä Annabergin vuorikaupungin peruskivi. 1516 alkoi vilkas liike Joakimstalin puoliksi böhmiläisessä, puoliksi saksilaisessa vuorikaivoksessa, v. 1519 Marienbergissä.
Thüringenin kaivoksista oli merkitsevin Mansfeldin. Siinä oli liike alkanut jo 12:nnella vuosisadalla, ja saatiin sieltä kuparin ohella myöskin hopeata ja kultaa. Mansfeldiläistä kupariliuskakiveä kuletettiin aina Venetsiaan asti, jossa siitä osattiin erottaa kulta paremmin kuin Saksassa.
Jalojen metallien yhä kasvava runsaus edisti tavarakauppaa ja tavaratuotantoa. Erfurt tuli rikkaaksi ja mahtavaksi Venedigin kaupasta. Halle ja myöhemmin Leipzig olivat pohjoisen kaupan pääpaikkoja. Molempiin suuntiin kehittyi kauppa mitä eloisimmin. Kauppatie Saksista Italiaan kulki Nürnbergin ja Augsburgin kautta ja vaikutti suuresti sen mahtavan aseman synnyttämiseksi, joka näillä molemmilla kaupungeilla oli 14:nneltä vuosisadalta 16:nnelle.
Kaupan ohella kehittyi myöskin tuotanto. Taide ja käsityöt kehittyivät mainituissa kaupungeissa.
Mutta Saksin vuorikaivosten runsas anteliaisuus vaikutti muuhunkin kuin kaupunkielämään. Ehkä vielä syvällisempi oli sen vaikutus maaseudun oloihin.
Vuorikaivosten puuntarve oli melkoinen; osaksi tarvittiin rakennuspuita, kaivoskuilujen laitoksiin, puuteiden laittamiseen (kaivoksissa käytettiin puukiskoisia teitä, samantapaisia kuin nykyiset rautateiden kiskotiet) j. n. e., osaksi ja erittäinkin polttopuita malmien sulattamiseen. Alkuaan lienevät kyläkuntayhteisöjen metsät, joiden alueella vuorikaivos oli, kyenneet tyydyttämään kaivosten puun ja puuhiilen tarpeen. Mutta kuta suuremmiksi vuorikaivokset tulivat, sitä kauemmaksi kyläkunnan rajojen ulkopuolelle täytyi mennä tyydyttääkseen puuntarvetta, sitä enempi puita täytyi ostaa. Kaivoksen erottaminen yhteismaasta teki täysin välttämättömäksi säännöllisen puukaupan. Tämän näemmekin sitte Saksissa 16:nnen vuosisadan alussa olleen kehittyneen, olevan moninkertaisten kauppasopimusten esineenä.
Mutta kaivospiireissä tarvittiin vielä muitakin maalaistuotteita. Kaivosalueet olivat yleensä hedelmättömissä, korkeissa vuoriseuduissa, joissa kasvoi vähän viljaa, aivan liian vähän ravitakseen niitä ihmisjoukkoja, joita kokoontui suuremmalle kaivosalueelle. Vuorityöläiset eivät voineet itse viljellä viljaansa, heidän täytyi ostaa se. Kuta enempi vuoriviljelys kehittyi, sitä enemmän joutui viljakauppa puukaupan rinnalla etualalle. Se oli esim. pääasiallisena tulolähteenä Zwickaulle, joka oli saksilaiselta »alangolta» »ylängölle» johtavan kulkutien varrella.
Talonpojista ja hoviherroista tuli siten useissa Saksin seuduissa aikaisin tavarantuottajia. Ja niin pian kuin he tuottivat myytäväksi, oli heistä samantekevää, mitä he tuottivat, kun vaan tuote oli kaupaksi menevää. Sen ei tarvinnut olla juuri viljaa. Viljan markkina-alue oli kumminkin rajotettu, paljon laajempi oli kauppakasvien markkina-alue. Missään Saksassa ei niitä viljelty niin paljon kuin Saksissa, varsinkin Thüringenissä. Tämän kaupan keskuksena oli Erfurt.
Erfurtissa ja sen ympärillä kukoisti vallankin morsinko-, väriohdake-, anis-, korianderi- ja vihannesviljelys. Morsinkoviljelys, morsinko oli silloin nykyisen indigon asemassa, oli siellä niin tärkeätä, että moni ympäristössä oleva kylä sadon ollessa suotuisa, myi morsinkoa nykyisen raha-arvon mukaan yli 100,000 taalarin arvosta.
Erfurtin kauppa hankki useimmille Saksan värjärilaitoksille morsingot ja väriohdakkeet. Gothallekin hankki sen rikkauden suureksi osaksi sen maataloustuotteiden, erittäinkin viljan, puitten ja morsingon kauppa.
Vielä 17:nnen vuosisadan alussa lienee yli 300 thüringeniläistä kylää viljellyt morsinkoa, vaikka silloin jo indigo tuotti sille sangen suuren kilpailun.
Niiden hoviherrojen ja talonpoikain välisten vastakohtaisuuksien, joita tavaratuotannon kehittäminen oli kehittänyt ja joista jo usein olemme edellä puhuneet, täytyi niin ollen uskonpuhdistuksen alussa olla Saksissa sangen pitkälle kehittyneitä, erittäinkin oli maan arvo noussut ja samalla kasvanut hoviherrojen maanhalu; erittäin pitkälle oli kehittynyt rahamaksujen järjestelmä ja ruhtinasten ja hoviherrojen rahanhimo, ja erittäin suuri oli talonpoikien riippuvaisuus kauppiaista ja koronkiskureista. Tämä luokka, pääoman omistajat, ruhtinaat ja hoviherrat, riistivät kokonaan taloudellisesta kehityksestä johtuvan voiton. Nopean rahanarvon nousemisen ja tuotantokustannusten alenemisen vuoksi nousivat silloin maataloustuotteiden hinnat tavattomasti. »Kaikki maanpallon ihmiset», sanotaan muutamassa keskiaikaisessa kronikassa, »huutavat ja valittavat, miksi viljan hinta niin tavattomasti ja päivä päivältä yhä enemmän kallistuu, ja kumminkin on kaikkialla kaupungeissa, markkinoilla ja kylissä kyllin talonpoikia.» Saksissa, vuoriteollisuuden kehityksen keskuksessa, oli hinnannousu varmaan varsin suuri. Mutta se ei auttanut ensinkään talonpoikia. Mutta kaupungeissa sai se aikaan mitä ankarimpia palkkataisteluja.
Luokkavastakohdat olivat näin ollen Saksissa uskonpuhdistuksen alkaessa sangen kärjistyneet ja vähintäin yhtä suuret kuin sata vuotta ennen Böhmissä. Mutta Böhmissä olivat vuoriviljelyksen harjottajat vielä muodostaneet vanhoillisen vallan. Heidän köyhälistöön vajoamisensa oli vasta alullaan; he lukeutuivat etuoikeutettuihin luokkiin ja olivat saksalaisina Böhmin silloisissa oloissa ennakolta pakotettuja puolustamaan perinnäistä järjestystä, maaruhtinasta ja paavia.
Sen jälkeen oli vuorityöläisten köyhälistöön vajoaminen ja heidän kapitalistinen riistämisensä kehittyneet tavattomasti. Ja Saksissa he eivät olleet muukalaisia, heillä ei ollut mitään etuoikeuksia, joita olevaisen järjestyksen mullistus olisi voinut uhata. He olivatkin, kuten olemme nähneet (siv. 101 ja seur.[1a]) senvuoksi alituisesti valmiit liittymään vallankumoukselliseen liikkeeseen. Ja heidän lukumääränsä ja asekelpoisuutensa sekä heidän ammattinsa taloudellinen merkitys tuottivat heille sellaisen voiman, joka valtiomiesten oli kylläkin huomioon ottaminen.
Eniten hyötyi Saksin vuoriviljelyksen vaurastumisesta kuitenkin tuo silloin vallankumouksellisin, tuo kaikkien sen ajan yleisten kehitystaipumusten enin suosima yhteiskuntavalta — yksinvaltainen ruhtinasvalta.
Kullan ja hopean omistaminen antaa tavaratuotannon aikana aina erityisen vallan. Kaikkein selvimmin tämä ehkä tuli ilmi 1500-luvulla, jolloin ne voimalähteet olivat jo kovin ehtyneet jotka johtuivat luonnontaloudesta, eikä luottojärjestelmän mahtikeinoja vielä ollut olemassa nimeksikään. Yleisessä kullan ja hopean tavottelussa oli niillä ruhtinailla, joilla oli kaivoksia alueellaan, tavattomat edut puolellaan.
Ilman mitään menettämisen vaaraa, ainakaan siellä missä he itse eivät hajottaneet vuoriviljelystä, hankkivat he suuria rikkauksia; sillä vuorikaivosten käyttäjien täytyi maksaa vuorikaivosten käyttöoikeudesta kallis maksu, vallankin niistä kaivoksista, joista saatiin jaloja metalleja, joihin nähden vuorikymmenysten lisäksi tuli vielä lyöntimaksu. Lisäksi tuli usein vielä muita maksuja, kaivoskäytävä-yhdeksänneksiä, sulatusvero j. n. e. Kaivoksen haltijat tulivat niiden kautta usein köyhiksi, vallankin jos olivat pikkueläjiä, mutta ruhtinaat rikastuivat, kokosivat kassoihinsa puhdasta rahaa.
Paraiten täytetty raha-arkku Saksan ruhtinaista oli 15:nnen vuosisadan lopulla ja 16:nnen alussa Saksin herroilla. Sen jälkeen kun veljeksien Ernstin ja Albrechtin perinnönjako oli (1485) toimitettu, hajosi Saksin vaaliruhtinaskunta kahteen osaan: Ernst sai pääosan, Thüringenin, Albrecht Meissenin. Mutta Erzgebirgen hopeakaivoksia ei kuitenkaan vielä oltu jaettu. Ne jäivät yhteiseksi omaisuudeksi, vain tulos jaettiin. Näiden tulojen vuoksi olivatkin Saksin ruhtinaat 16:nnella vuosisadalla Saksan mahtavimpia miehiä, ensimäiset keisarin jälkeen.
Keisarivallan jäännös riippui silloin suurimmaksi osaksi enään vain Saksan ruhtinaiden, varsinkin vaaliruhtinaiden, rahantarpeesta ja ahneudesta. Vaaliruhtinaat näyttelivät 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla Saksassa samaa osaa kuin Rooman tasavallan loppupuolella sen pääkaupungin köyhälistö ja sitten palkkasoturiväki. Jokainen keisarivaali merkitsi heille hyvää kauppatilaisuutta. Vaaliruhtinaat ottivat lahjoja kaikilta pyrkijöiltä ja valitsivat sitten sen, joka oli eniten maksanut.
Hävyttömimmät olivat ehkä ne vaalikeinottelut, joita tapahtui vuosina 1516–19, jolloin molemmat suuret Europan ylivallasta kilpailevat hallitsijasuvut, ranskalainen Valois ja itävaltalais-espanjalainen Habsburg, riitelivät keisarinkruunusta. Melkein kaikki vaaliruhtinaat ottivat silloin lahjoja molemmilta puolilta, ranskalaiselta Frans I:ltä ja espanjalaiselta Kaarle I:ltä. Varsinkin pari Hohenzolleria osotti tässä tilaisuudessa ahneutta ja nylkemisintoa, jommoista jotkut isänmaalliset meidän päivinämme väittävät tapaavan vain pahimmilla juutalaisilla.
Ainoa vaaliruhtinaista, joka ei ottanut lahjoja, oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik. Toiset olivat tarjonneet hänelle itselleen keisarinkruunua, luonnollisesti toivoen sopivaa palkkiota Meissenin rikkaista hopeakaivoksista, mutta hän kieltäytyi ja ratkaisi vaalin habsburgilaisen Kaarle V:nnen eduksi, jota hän Kaarlen Tyrolissa olevista vuorikaivoksista, Habsburgien hallitseman Alankomaitten kukoistavasta kaupasta ja Espanjan koko voimasta huolimatta piti vähemmän vaarallisena Saksan ruhtinaitten itsenäisyydelle kuin Frans I:sta, jo silloin hyvin järjestyneen ja voimakkaan Ranskan hallitsijaa.
Mutta jos siten Saksin vaaliruhtinas mielensä mukaan asetti keisarin, teki hänen asemansa hänestä samalla ruhtinaspuolueen keskipisteen keisarin- ja paavinvallan vastustamisessa. Saksi näytteli uskonpuhdistuksen alussa Saksassa samallaista osaa kuin Preussi myöhemmin.
Fredrik perusti Wittenbergin yliopiston v. 1502, ja tämä yliopisto sai käsiinsä roomalaisvihollisen ja samalla ruhtinasystävällisen liikkeen johdon. Luther, joka oli täällä professorina, tuli vihdoin tämän yliopiston puolestapuhujaksi ja vaaliruhtinaan luottamusmieheksi ja turvatiksi. Ja keisari Kaarle V, hallitsija, jonka valtakunnassa aurinko ei milloinkaan laskenut, ei uskaltanut toden teolla antautua riitaan Fredrikin kanssa, vaan hänen täytyi antaa hänen ja hänen väkensä olla rauhassa.
Mutta Saksi ei tullut vain yksinvaltaisen, voitokkaan, vaan myöskin kansanvaltaisen, häviölle joutuvan Roomaa vastustavan liikkeen keskuspaikaksi. Thüringenissä oli vielä useiden pienehköjen kaupunkien onnistunut säilyttää välitön suhteensa valtakuntaan, s. o. vapautensa vaaliruhtinasherruudesta; sellaisia kaupunkeja olivat Mülhausen, Nordhausen y. m. Erfurt oli Mainzin arkkipiispan yliherruuden alainen; se osasi kumminkin mitä taitavimmin käyttää Saksin ruhtinaita arkkipiispaa vastaan. Koko 15:nnen vuosisadan kestivät Erfurtista syntyneet riidat Mainzin arkkipiispan ja Saksin ruhtinaskunnan välillä. Vain kaupunki itse hyötyi tästä molemminpuolisesta kinailusta; se vapautui arkkipiispan herruudenalaisuudesta, joutumatta Saksin vallanalaiseksi; se voi lukeutua valtakunnankaupunkeihin. Erfurt oli uskonpuhdistuksen alkuaikoina Keski-Saksan ensimäinen kauppakaupunki, jonka kumminkin pian täytyi luovuttaa paikkansa eteenpäinpyrkivälle Leipzigille, joka jo ennen oli päässyt Hallen vanhan kauppakaupungin edelle. Erfurtin yliopisto oli 15:nnellä vuosisadalla Saksan arvokkain. Siitä tuli pääpaikka nuoremmalle saksalaiselle humanismille, joka liittyi samannimiseen Italiassa ja Ranskassa syntyneeseen liikkeeseen ja koetti kilpailla niiden kanssa perinnäisen uskon nerokkaassa ja ylimielisessä pilkkaamisessa. Olemme jo maininneet tämän piirin, joka muodostui Mutianin ympärille ja johon kuuluivat Hutten ja jonkun aikaa Lutherkin ja joka puhtaasti henkisellä alalla merkitsi mitä jyrkintä irtisanoutumista perinnäisistä kirkollisista katsantokannoista.
Mutta ei vain oppinut ja porvarillinen vastustusliike kehittynyt erikoisesti saksilaisissa kaupungeissa, vaan myöskin kommunistinen.
Me jätimme kommunistisen liikkeen Saksassa »pappikeisari» Kaarle IV:nnen katolisen vastavaikutuksen aikaan. Verisimmät vainot eivät voineet täydellisesti hävittää kommunistisia pyrkimyksiä, sillä nämä saivat elinvoimansa köyhälistön yhä kasvavan joukon sisimmistä tarpeista. Mutta tämä luokka oli vielä liiaksi heikko, liian mitätön yhteiskunnallisessa elämässä ruvetakseen todenteolla toimimaan, niin kauan kuin vanhat vallat olivat lujina asemillaan eivätkä ryhtyneet keskinäisillä taisteluilla toistensa asemaa horjuttamaan.
Hussilaissodat vaikuttivat saksalaiseen liikkeeseen. Böhmi tuli vainottujen saksalaisten kommunistien turvapaikaksi, ja tshekkiläiset taborilaiset kannattivat innolla ulkomaista agitatsionia. »Veljien sotajoukoissa hussilaishenki kääntyi suuriin yrityksiin», kirjottaa Bezold. »Niissä ilmeni useamman kuin kerran tuo rohkea ajatus, että koko kristikunta täytyisi saada joko asevoimalla tai sitten rauhaisen opetuksen keinoilla käsittämään totuus. Noita n. s. kerettiläiskirjeitä, taborilaisten kansantajuisia julistuksia, joissa he kehottivat kaikkia kristityltä, kansaan ja säätyyn katsomatta, vapautumaan pappisvallasta ja peruuttamaan kirkkotilat, levitettiin aina Englantiin ja Espanjaan asti. Ranskalaisen Dauphine-maakunnan kansa lähetti raha-apua böhmiläisille ja alkoi oikein taborilaiseen tapaan surmata herrojaan. Ennen kaikkea tapaamme taborilaisia lähettejä Etelä-Saksassa. Kaksi tärkeätä seikkaa suosi täällä böhmiläisten kääntämistointa, osaksi lukuisat valdolaisseurakunnat, osaksi kaupunkilaisväestön alempien kerrosten keskuudessa vallitseva voimakas sosialistinen virtaus, joka oli suunnattu etenkin juutalaisia ja rikasta papistoa vastaan.»
Tosin ei tämä böhmiläinen herätystyö voinut saada mitään muuta näkyvää aikaan kuin joukon marttyyrejä.
Luonnollisesti taborilainen virtaus vaikutti etupäässä Böhmin naapurimaihin, varsinkin taloudellisesti kehittyneimpiin, Frankeniin ja Saksiin. Jo v. 1425 poltettiin Wormsissa muuan »hussilainen lähetyssaarnaaja», saksilainen aatelismies nimeltä Johann v. Schlieben, jota myöskin kutsuttiin Drändorfiksi. Hän oli jo v. 1416, ennen hussilaissotien alkua, liittynyt kommunistiseen lahkoon ja jakanut omaisuutensa köyhille uskonveljilleen. Kun hän kauan oli vaikuttanut Saksissa, Rheinin varrella ja Frankenissa, otettiin hänet kiinni, kun hän koetti yllyttää kapinaan Heilbronnen ja Weinsbergin kaupunkeja, jotka olivat joutuneet kirkonkiroukseen. Mutta erityisesti on mainittava Friedrich Reiser. Hän oli syntyisin eräästä schwabilaisesta valdolaisperheestä, sai sivistyksensä Nürnbergissä, jossa beghardilaisvaldolainen lahkolaisuus silloin oli sangen voimakkaana, ja kulki sitten kiertävänä kiihottajana (»apostolina») Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa sekä haki vihdoin turvapaikkaa Böhmistä. Pragissa hän antoi v. 1433 erään taborilaisen hengellisen vihkiä itsensä papiksi ja jatkoi sitten agitatsionimatkojaan Saksassa. Hän otti osaa v. 1447 erääseen kongressiin (»apostolien synodiin»), joka pidettiin Nürnbergin läheisyydessä, siellä valittiin hänet piispaksi, ja muutama vuosi myöhemmin tapaamme hänet valdolaisten kongressissa Taborissa; siellä seurakuntien järkytetty järjestö pantiin taasen pystyyn. Reiser, joka siellä sai Ylä-Saksan alueekseen, asettui asumaan Strassburgiin, mutta hänet annettiin siellä vuonna 1458 ilmi dominikanimunkeille ja poltettiin, kärsittyään käräjäkäynnin aikana kovia rääkkäyksiä.
Reisenin elämä on kuvaava; se osottaa, kuinka kiinteät siteet oli joka tapauksessa tshekkiläisten taborilaisten ja saksalaisten »veljien» välillä, huolimatta kansallisesta taistelusta, jota silloin käytiin.
Taborin kukistumisenkaan jälkeen ei yhteys Böhmin kanssa kokonaan lakannut. Muistakaamme Böhmin veljesten ja valdolaisten välisiä neuvotteluja, joiden tarkotuksena oli molempien lahkojen yhtyminen, mutta jotka lopulta raukesivat tyhjiin.
Myöskin »Niklashausenin pillinsoittajan» esiintymistä voidaan selittää taborilaisen vaikutuksen jatkoksi. Vuonna 1476 ilmestyi tällä nimellä Niklashausenissa, eräässä itäranskalaisessa kylässä, muuan »nuorukainen nimeltä Johan, jota kutsuttiin Böhmeksi tai böhmiläiseksi luultavasti isänmaansa mukaan tai sitten mahdollisesti myöskin mielipiteittensä vuoksi», kuten Ullmann kirjottaa. Hän oli soittaja, kuten myöhemminkin böhmiläisiä kulki soittajina naapurimaissa, ja sai ammatistaan lisänimen rummuttaja tai pillittäjä. Mutta v. 1476 poltti hän soittokoneensa ja rupesi sen sijaan saarnaamaan tasa-arvoa ja vallankumousta, neitsyt Maarian käskystä, kuten hän itse sanoi, erään toisen kiihottamana, kuten vastustajat väittävät, joka »toinen» oli joko »Hussin oppilas» tai ankaramman suunnan fransiskani tai sitten vanhimpien tiedonantojen mukaan joku beghardi.
Muutamasta sen aikuisesta lähteestä päättäen olisi hän pitänyt tämänlaisen puheen: »Keisari on roisto, ja paavista ei ole mihinkään. Keisari antaa hengellisille ja maallisille ruhtinaille, kreiveille ja ritareille oikeuden rasittaa köyhää kansan tulleilla ja veroilla.»
»Hengellisillä on lihavia pitäjiä, se on vääryys; heillä ei pitäisi olla enempää kuin että riittäisi päivästä toiseen. Heidät lyödään vielä kuoliaiksi, ja ennen pitkää päästään niin pitkälle, että papit halusta tahtoisivat salata paljaat päälakensa ettei heitä tunnettaisi. Ennen hän voisi saada juutalaisen paranemaan kuin papin ja kirjanoppineen.»
»Kalojen vedessä ja eläinten metsässä pitää kuuluman kaikille. Jos hengellisillä ja maallisilla ruhtinailla, kreiveillä ja ritareilla ei olisi enempää kuin rahvaan miehelläkään, niin meillä kaikilla olisi kylliksi, ja siten tulee pian olemaan. Tulee pian aika, jolloin ruhtinaat ja herrat saavat tehdä työtä päiväpalkalla.»
Tuolla rohkealla kiihottajalla oli suuri menestys, talonpoikia ja köyhälistöä virtasi hänen luokseen joukottain. Senaikuinen aikakirja kertoo, kuinka »sällit karkasivat työpaikoistaan, rengit auraltansa ja viljanleikkuutytöt leikkuupelloilta, kaikki ilman mestariensa ja herrojensa lupaa, ja kuinka he lähtivät sellaisina kuin olivat, kun tämä raivo heihin tarttui; ani harvoilla oli mukanaan jotain ravintoa, mutta ne, jotka ottivat heidät luokseen, antoivat heille ruokaa ja juomaa, eivätkä he keskenään milloinkaan nimittäneet toisiaan muuta kuin veljiksi ja sisariksi.»
Kymmeniätuhansia kokoontui innokkaisiin kommunistisiin juhlallisuuksiin, jommoisia muistamme pidetyn ensi aikoina Taborissakin. Ei ole varma, ajateltiinko käydä pitemmälle ja valmistettiinko aseellista kapinaa. Joka tapauksessa Würzburgin piispa Rudolf näki tarpeelliseksi ryhtyä asiaan. Hänen ratsumiehensä karkasivat »pillittäjän» kimppuun tämän nukkuessa ja vangitsivat hänet ja hajottivat hänen kannattajansa, jotka koettivat häntä suojella. Tuo onneton joutui parin ystävänsä kanssa sen ajan tavallisen vääräksitodistamiskeinon, polttorovion, uhriksi.
Kaikkien näiden agitatorien toiminta, samoin kuin lukuisat muut tosiasiat, viittaa siihen, että Franken tuli 1400-luvulla Saksan valdolaisbeghardilaisen liikkeen pääahjoksi, samoinkuin Rheininlaakso, tuo Italian ja Alamaitten välinen suuri liikennetie aikaisemmin oli ollut. Köln, Strassburg, Basel olivat 14:nnellä vuosisadalla olleet tämän liikkeen pääpaikkoja, niihin liittyi nyt Nürnberg.
Toinen pääliesi muodostui Saksiin. Böhmin ja Frankenin ohella kuului 15:nnellä vuosisadalla Meissen niihin seutuihin, joissa pidettiin »veljien» kongresseja — esim. yleinen synodi kolme vuotta taborilaisen jälkeen, josta yllä olemme puhuneet, Engelsdorfissa — mikä olisi ollut mahdotonta, ellei liike puheena olevassa seudussa olisi ollut melkoisesti levinnyt.
Luonnollisesti saattoivat kommunistiset lahkot olla olemassa ainoastaan salaisten yhdistyksien muodossa. »He kokoontuivat», kirjottaa muuan vihamielinen kronikoitsija heistä, »kaivoksiin ja piiloisiin luoliin yön aikaan. Täällä he harjottavat petojen lailla hävytöntä irstautta. Ja tämä ilkeä suku kasvaa ja lisääntyy päivä päivältä ihmeellisellä tavalla.»
Kun paavi ja keisari olivat turhaan esiintyneet Lutheria vastaan, kun tämä oli polttanut paavin pannakirjan v. 1520, ja varsinkin Wormsin valtiopäivien jälkeen v. 1521, saivat kaikki kapinalliset suunnat rohkeutta astua julkisuuteen. Nämä valtiopäivät olivat lopulliseksi turmioksi keisarille ja paaville.
Yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla valloilla, jotka ovat kadottaneet aineellisen perustuksensa, on paras turvansa polvesta polveen kulkevassa arvossaan, maineessaan. Sen avulla ne voivat toisinaan pysyä pystyssä varsin kauan, vastustaa itseään voimakkaampaakin vihollista — mutta mitä pitemmän aikaa ne tähän pystyvät, sitä perinpohjaisemmaksi tulee myös kukistuminen, kun tämä arvo todellisessa voimankokeessa näyttäytyy pelkäksi harhanäyksi.
Keisarille ja paaville tuli tämä hetki vuosien 1520 ja 1521 tapauksien mukana. Tähän asti ei kukaan Saksassa ollut rankaisematta uhmannut näitä molempia yhdessä. Nyt astui halpa-arvoinen munkki heitä vastustamaan, eivätkä he uskaltaneet häntä tuhota. Paavin pannakirja ei vaikuttanut mitään, ja Luther saattoi riemuiten lähteä valtiopäiviltä, huolimatta valtakunnan kirouskirjeestä, joka lähetettiin hänen jälkeensä. Mitä vähemmän kansan alemmat kerrokset huomasivat, että ruhtinaat ja ritarit olivat tukeneet Lutheria Wormsissa, mitä yksinäisempänä hän kansan käsityksen mukaan oli siellä esiintynyt, sitä voimakkaammin valtiopäivien päätön vaikutti kansanjoukkoihin. Ja kun totuus näyttäytyi niin vahvaksi, että halpa munkki pelkäämättä ja rankaisematta saattoi vastustaa kristikunnan korkeinta päämiestä, silloin ei todellakaan kenenkään, joka soti hyvän asian puolesta, tarvinnut kauemmin pelätä astumasta julkisuuteen.
Saksissa alettiin ensin. Muutamia viikkoja sen jälkeen kun Luther ja hänen ystävänsä oli julistettu valtakunnan kiroukseen kesäkuussa 1521, nousi kansa Erfurtissa kapinaan ja teki lopun katolisesta kirkkohallituksesta. Myöskin Wittenbergissä syntyi evottomuuksia; mutta erikoisen tärkeitä meille ovat Zwickaussa tapahtuneet liikkeet, jotka alkoivat jo v. 1520.
Olemme jo yllä nähneet, että tällä kaupungilla oli merkityksensä saksilaisen alamaan ja vuoriseutujen viljakaupan välittäjänä. Kuta enempi vuoriviljelys kehittyi, sitä paremmin kukoistivat Zwickaun kauppa ja teollisuus. Varsinkin kun v. 1470 keksittiin läheisen Schneebergin hopea-aarteet, kasvoi Zwickaun rikkaus nopeasti. »Vasta Schneebergin vuorikaivosten tultua käytäntöön sai kaupunkimme vieläkin huomattavissa olevan komeuden leiman rakennuksiinsa nähden. Useat kansalaiset, vallankin eräät verkatehtailijat rikastuivat, ja muiden ravinto ja ansio tulivat paremman rahansaannin vuoksi paremmiksi», sanotaan eräässä zwickaulaisessa kronikassa.
Zwickaun rikkaimmat ihmiset olivat verkatehtailijoita. Edelläsanotussa kronikassa kerrotaan: »Ennen kolmenkymmenvuotista sotaa oli aina kaukaisimmista ajoista alkaen pääelinkeinona veran valmistus. Jo v. 1348, jolloin saivat säännöt, muodostivat verankutojat yhdistyksen, paikkakunnan arvokkaimman ja todennäköisesti vahvimman, ja 15:nnen suosisadan loppupuolella olivat Zwickaun verat maankuuluja, vaikka eivät vetäneetkään vertoja kiitetyille Lontoon ja Alankomaiden tuotteille. V. 1540 oli Zwickaun talonomistajista 230 verkatehtailijaa, olipa muutaman vanhan, kai todenperäisen kertomuksen mukaan heidän lukunsa paraimpina aikoina noussut aina 600:an.» Tämä »parain aika» oli juuri se, josta me tässä puhumme. Talonpoikaissodan vuosikymmenellä valmistettiin vuosittain noin 15–20,000 leiviskää villaa veraksi.
Verkatehtailijat olivat, paitsi taloudelliselle merkitykselleen, myöskin luvulleen kaupungin väestön tärkein osa. Kaupungissa oli tähän aikaan noin 1,000 taloa; niistä kuului verkakaupan kukoistusajalla neljännes, ehkäpä puoletkin verkatehtailijoille (joka tapauksessa enempi kuin 230, ehkäpä likipitäen 600).
Veranvalmistus oli vientiteollisuutta, sitä harjottivat kapitalistisesti suuret kauppiaat. Siihen aikaan ei ollut mitään tavatonta, että rikkaat kauppiaat yhdistivät kuluttajien kaupalla nylkemiseen työläisten nylkemisen noilla kahdella sen ajan suurella teollisuusalalla, kankuri- ja vuoriteollisuusalalla. Tunnetuimpana esimerkkinä siitä ovat Fuggerit, jotka saivat rikkautensa, paitsi käymällä kauppaa kaikella mahdollisella (kirkollisilla viroillakin, kuten olemme nähneet), myöskin Augsburgin kankurien ja Tyrolin kaivostyöläisten nylkemisellä. Jotakin samallaista tapahtui Zwickaussakin. Schneebergin kaivo en omistajat olivat suureksi osaksi zwickaulaisia verkatehtailijoita ja verkakauppiaita, niiden joukossa mainittavin kauppias Martin Römer, saksilainen Fugger, joka kuoli v. 1483 jättäen jälkeensä suuren omaisuuden.
Mutta vuorityöläiset, joita Fugger riisti, olivat paikallisesti kaukana Augsburgin kankureista. Zwickaussa sitä vastoin olivat verkakankurit aivan lähellä samojen kapitalistien riistämiä vuorityöläisiä. Tämä oli aivan erikoinen asema. Vuorityöläisten kapinallinen, uhmaisa mieli antoi väkisinkin kankureille rohkeutta. Näiden kommunistisen innostuksen taas täytyi tarttua kaivoslaisiin. Ei olekaan ihme, että juuri Zwickaussa ja sen ympäristöllä kommunistit ensiksi julkisesti nostivat päätään Saksan uskonpuhdistuksen aikana.
Jo v. 1520 tapaamme siellä järjestetyn seurakunnan johtajineen, joita kutsuttiin apostoleiksi. Kauan odotettu tuhatvuotinen valtakunta näytti nyt tulevan Jumalan verisen tuomion, valtavan vallankumouksen kautta. Useimmat kannattajansa he saivat kaupungin kankurisälleistä, mutta osa vuorityomiehiäkin seurasi mukana ja samoin monet sivistyneistä luokista. Apostolina oli m. m. muuan entinen Wittenbergin ylioppilas, nimeltä Max Stübner. Heidän johtajanaan oli kutoja Nikolaus Storch.
Zwickaun ulkopuolellakin he alkoivat saada vaikutusvaltaa, vieläpä itse Wittenbergissä. Alempien kansanluokkien ohella yhtyi sielläkin heihin samoin sivistyneitä aatteenmiehiä. Silloin eivät vielä olleet esiintyneet luokkavastakkaisuudet uskonpuhdistusliikkeessä, vielä näytti se toisaalta kansalliselta, koko kansaa luokkaeroavaisuuksiin katsomatta samalla lailla koskevalta, ja toisaalta puhtaasti uskonnolliselta liikkeeltä kirkon puhdistamiseksi, evankelisen kristinuskon palauttamiseksi.
Me olemme edellä esittäneet, kuinka helposti aatteenmiehet, jotka eivät suorastaan harrastaneet alempien luokkien sortamista, uskonpuhdistuksen tällä asteella ollessa saattoivat olla myötätuntoisia kommunistisille alkukristilliseen perimätietoon perustuville liikkeille. Yksinpä Melanchton, Lutherin ystävä ja auttaja, ei voinut välttää sitä syvää vaikutusta, minkä Zwickaun hurmahenget tekivät. Huomaa kyllä monista merkeistä, arveli hän, että heissä asui eräitä henkiä. Nikolaus Storchista hän kirjotti vaaliruhtinas Fredrikille: »Niin paljon olen hänestä huomannut, että hän raamatun mukaan on oikeassa uskon korkeimmissa ja etevimmissä kohdissa, vaikka hän käyttääkin merkillistä puhetapaa.»
Fredrik itse tuskin tiesi, mitä hänen piti ajatteleman hurmanengistä. Melanchton ei tahtonut puuttua asiaan ja lykkäsi sen Lutherin ratkaistavaksi, mutta tämä asui Wartburgissa ja odotteli sen valtakunnankirouksen seurauksia, jonka alaiseksi hänet oli asetettu. Ei kuitenkaan viipynyt kauan, ennenkuin Luther huomasi mihin »veljet» tahtoivat päästä, ja silloin hän pontevasti esiintyi heitä vastaan.
Vielä enemmän kuin Melanchton, oli Lutherin ystävä ja virkaveli Karlstadt myötätuntoinen hurmahengille. Hänen intoisasta mielestään kulki lutherilainen liike aivan liian hitaasti. Hän ryhtyi jo paljon aikaisemmin kuin Luther vastustamaan pappien naimattomuutta ja latinalaista messua. Luther seurasi sitte vain epäröiden hänen jälkiään. Karlstadt taisteli innokkaasti myöskin pyhimysten kuvia ja paastoja vastaan, mutta hän meni pitemmällekin. Tuo oppinut professori tuomitsi näet kaikellaisen oppineisuuden, aivan taborilaisbeghardilaiseen tapaan. Käsityöläisten, eikä oppineitten, pitää saarnaaman evankeliumia, ja yliopistot täytyy sulkea, selitti hän.
Verrattomasti etevin Zwickaun apostolien kannattajista oli kumminkin Tuomas Münzer. Vuosina 1521–25 hän on Saksan koko kommunistisen liikkeen keskus. Hänen olentonsa kohoaa niin mahtavasti muiden yli ja hänen historiansa liittyy niin läheisesti itse liikkeen historiaan, että meidänkin täytyy seurata yleistä esimerkkiä ja pitää Münzerin kohtaloiden historiaa ensimäisten uskonpuhdistusvuosien kommunistisen liikkeen historiana.
Münzer jakaa monien häntä ennen ja hänen jälkeensä eläneitten vallankumouksellisten kanssa, joiden yritys on kukistunut, sen kohtalon, että hänestä on säilynyt sangen vähän tietoja jälkimaailmalle. Totta kyllä, ei puutu suorastaan tietoja, mutta ne ovat suurimmaksi osaksi vastustajien antamia, vihamielisiä ja muuten epäluotettavia.
Tunnetuimmat tiedot Münzeristä ovat peräisin Melanchtonilta hänen kirjottamassaan Tuomas Münzerin historiassa, joka luultavasti on laadittu samana vuonna kuin Thüringenin talonpoikaiskapina kukistettiin, v. 1525. Kuinka tasapuolisesti ruhtinaan palvelija siihen aikaan voi kirjottaa ruhtinaitten vaarallisimmasta vihollisesta, sitä ei tarvinne selitellä. Ja Melanchtonilla oli erikoinen syy vihamielisyyteen, sillä hän oli jonkun aikaa mielistellyt Münzerin suunnan miehiä, ja se rikos hänen täytyi luonnollisesti sovittaa kaksinkertaisella raivoamisella.
Näyttää siltä, että tuo »lempeä» Melanchton on yksinomaan koettanut vain maalata asiaa mustaksi, vähintäkään välittämättä todellisuudesta. Aivan vähäpätöisissäkin kohdissa hänen esityksensä on vallan epäluotettavaa ja halpamaista. Yksi ainoa esimerkki olkoon kylliksi. Melanchtonin mukaan olisi Münzer, sittenkun hän oli karkotettu Allstättistä, pysynyt piilossa puoli vuotta, senjälkeen lähtenyt Nürnbergiin ja sieltä Mulhauseniin, missä olisi oleskellut vuoden ajan, kunnes talonpoikaissota puhkesi. Todellisesti on asia niin, että Münzer vielä elokuussa 1524 oli Allstättissä ja talonpoikaissota syttyi huhtikuussa 1525. Tämä saattaa Melanchtonin aikatiedot naurettaviksi, ollenkaan puhumatta siitä, että koko tässä Münzerin eri oleskelupaikkojen kertomisessa ei ole sanaakaan totta.
Toiset kertojat ovat aivan yksinkertaisesti kopioineet Melanchtonin jutut. Vasta Ranskan vallankumous auttoi asettamaan Münzerin jossakin määrin oikeaan valoon. Pastori Strobell innostui silloin talonpoikaissodan ja erikoisesti Münzerin kapinan tutkimiseen, keksi pian puutteita ja ristiriitoja Melanchtonin esityksessä ja julkaisi v. 1795 ensimäisen tieteellisen erikoisesityksen Münzeristä.
Myöhemmät tutkimukset ovat säännöllisesti vääriä, melkein kaikista huomaa Melanchtonin teoksen vaikutuksen. Ainoa kuvaus, joka oikein esittää miehen historiallisen merkityksen ja hänen personallisuutensa, on se, minkä V. Zimmermann antaa teoksessaan: »Suuren talonpoikaissodan historia».[2]
Vain yhdessä, mutta sangen oleellisessa kohdassa emme voi yhtyä Zimmermannin mielipiteisiin, kun hän nimittäin kirjottaa: »Münzer oli sekä valtiollisten että uskonnollisten mielipiteittensä puolesta kolme vuosisataa aikaansa edellä.»
Zimmermann tulee tähän käsitykseen vertaamalla Münzerin ajatuksia niihin, joita on ollut myöhemmillä ajattelijoilla, kuten esim. Pennillä, Zinzendorffilla, Rousseaulla. Jos hän sen sijaan olisi verrannut niitä vanhempien kommunistisien lahkojen ajatuksiin, niin hän olisi huomannut, että Münzer täydellisesti liikkui heidän ajatuspiirissään. Meidän ei ole onnistunut löytää mitään sen uudempaa Miinzerin ajatuksista.
Myöskin miehen merkitystä järjestäjänä ja aatteiden levittäjänä on mielestämme tähän asti liioteltu. Yhä jatkuvat valdolaisten ja beghardien vainoamiset osottavat selvästi, että sekä kommunistisia aatteita että järjestysmuotoja täytyi olla säilyneinä aina uskonpuhdistuksen aikaan asti. Meidän täytyy otaksua, että jo ennen ja samaan aikaan kuin Münzerkin, lukuisat agitaattorit vaikuttivat samaan suuntaan, ja että salaisia yhdistyksiä oli siellä täällä olemassa, joista he saivat turvaa.
Eivät suinkaan uudet filosofiset aatteet eikä erityinen järjestämistaito asettaneet Münzeriä niin paljon edelle hänen kommunistisia tovereitaan. Hänen voimansa oli hänen vallankumouksellisessa toimintakyvyssään ja ennen kaikkea hänen valtiomiehensilmässään. Keskiajan kommunistit olivat, kuten olemme usean kerran nähneet, yleensä rauhallisia. Vallankumouksellisina aikoina kansan mieliala kyllä tempasi heidät helposti mukaansa. Kun uskonpuhdistus saattoi koko Saksan valtavaan käymistilaan, eivät kommunistitkaan jääneet syrjään. Mutta useimmat epäilivät edelleenkin väkivaltaisen mullistuksen hyötyä. Varsinkin oli näin laita Etelä-Saksassa, missä sveitsiläiset uudestikastajat olivat vaikuttaneet. Nämä eivät tahtoneet tietää muusta kuin »taistelusta hengellisillä aseilla», niinkuin nyt tavallisesti sanomme, tahtoivat »ainoastaan jumalan sanan voimalla voittaa maailman», kuten uskonpuhdistuksen aikana lausuttiin.
Tämä rauhallinen mieliala oli Münzerille vallan vieras. Intohimoinen toimintakyky oli hänen huomattava piirteensä, ja sen ohella hän ei ollut sekavapäinen eikä mikään ahdashenkinen lahkolainen. Hän tunsi valtion ja yhteiskunnan vallitsevat voimasuhteet ja toimi niiden mukaan kaikesta salaperäisestä innostelustaan huolimatta. Hän koki saada lahkolaisuudesta huolimatta ajan kaikkia vallankumouksellisia aineksia toimimaan asiansa hyväksi.
Se, että hän kumminkin onnistui huonosti, riippui olosuhteista, joita hän ei voinut muuttaa. Mutta mitä voitiin saada aikaan silloisilla keinoilla, sen hän teki. Ja kun v. 1525 Thüringenin aseettomien talonpoikien kapina todellakin jonkun aikaa vakavasti horjutti sorto-yhteiskunnan perustuksia, niin tulee tästä kunnia suuressa määrin Tuomas Münzerille, hänen ylenpalttiselle kommunistiselle hurmahenkisyydelleen ynnä hänen raudankovalle tahdonvoimalleen, intohimoiselle hillittömyydelleen ja valtiomiehen taidolleen.
Münzer syntyi Stolbergissa Harz'n juurella v. 1490, tai toisten tietojen mukaan 1493. Hänen nuoruudestaan ja ensimäisistä opinnoistaan emme tiedä mitään muuta varmaa, kuin että hän antautui opin tielle ja saavutti tohtorinarvon. Hän rupesi hengelliseen säätyyn, mutta hänestä ei tullut mitään tavallista »mustaa santarmia». Hänen kapinallinen luonteensa ilmeni jo aikaisin. Hallessa, missä hän vaikutti opettajana, perusti hän korkeintaan 23 vuoden vanhana salaisen liiton Magdeburgin arkkipiispaa, Saksan korkeinta kirkkoruhtinasta Ernst II:sta vastaan. Parisen vuotta myöhemmin, v. 1515, tapaamme hänet rippi-isänä Ascherslebenin Frohsassa, luultavasti sikäläisessä nunnaluostarissa. Mutta siellä hän ei viipynyt kauan. Monien harharetkien perästä tapaamme hänet v. 1520 saarnaajana Zwickaussa, Lutherin liittolaisena, jonka puolelle Münzer nuoruuden innolla oli ruvennut. Zwickaussa olo tuli ratkaisevaksi hänen tulevalle kohtalolleen.
Aluksi hän oli saarnaajana Mariankirkossa, mutta sitten »tunki hän itsensä», kuten pastori Seideman kirjottaa, Katarinan kirkkoon saarnaajaksi. Tälle muutolle ei ole juuri pantu huomiota, mutta meistä se on hyvin tärkeä, sillä Katarinankirkko oli tavallansa kankurisällien kokouspaikkana. Nämä olivat v. 1475 perustaneet sinne oman alttarin ja pitivät kokouksiaan kirkkotarhassa. Mariankirkko sitävastoin näyttää olleen oikein rahapösöjen kirkko. Vuonna 1473 se sai esim. Martti Römeriltä 10,000 rheiniläistä guldenia, jotka oli sijotettu neljän prosentin korkoa vastaan Nürnbergiin. Niiden edestä piti kirkossa joka päivä luettaman seitsemän sielumessua tuon rikkaan syntisen puolesta. Tämä sivumennen sanottuna esimerkiksi osottamaan, kuinka tuottavaksi kiirastuli-oppi oli tullut kirkolle.
Nykyisin ei enää voi ratkaista, saattoiko mieltymys kankureihin Münzerin haluamaan saarnaajan paikkaa heidän kirkossaan vai oliko läheneminen vasta seurauksena tästä askeleesta. Varmaa on, että Münzer saarnaajana tuli mitä lähimpään yhteyteen sällien kanssa ja oppi tuntemaan heidän katsantokantansa. Muuan kirjotus, joka v. 1523 julaistiin Zwickaussa, kertoo, että »maisteri Tuomas piti useampia hartauskokouksia kutojien kuin arvoisien pappien kanssa. Varsinkin hän ylisti erästä Nikolaus Storch nimistä miestä ja lausui hänestä, että henki oli opettanut hänelle enempi raamattua kuin monille papeille. Ja maisteri Tuomas kehuskeli myös itseään, sanoen tietävänsä, että hänessäkin oli pyhä henki. Tästä säädyttömyydestään oli seurauksena, että Storch uskalsi pitää nurkkasaarnoja Tuomaksen rinnalla, niinkuin on tapana beghardeilla, joiden keskuudessa räätäli tai suutari nousee saarnaamaan. Ja maisteri Tuomas hyväksyi julkisesti tällaisen menettelyn, että maallikot ovat meidän pappeinamme ja vetävät meidät uskosta tilille. Ja 'storchilainen lahko' lisääntyi niin, että julkisesti väitettiin heillä olleen kokonaista 12 apostolia ja 72 oppilasta.»
Tämä kommunistien rohkea esiintyminen johti tietysti selkkaukseen. Niin kauan kuin Münzer oli pauhannut vain rikkaita pappeja vastaan, oli hänellä ollut neuvoskunta ja porvaristo puolellaan. Mutta nyt muuttui asia toiseksi.
Selkkaus ilmeni aluksi kahden kirkon, Pyhän Katarinan kankurikirkon ja Pyhän Marian rahapösöjen kirkon välisenä selkkauksena, tai niiden saarnaajien, Münzerin jälkimäisessä ja Johan Wildenaun edellisessä, välisenä selkkauksena. Jo v. 1520 oli tämä riita täydessä käynnissä. Joko sitten oli Wildenau, kuten hänen vastustajansa väittivät, sortunut henkilö, tai hän aivan yksinkertaisesti ei saanut tarpeellista kannatusta porvaristolta, kaikessa tapauksessa päättyi riita niin, että hänen täytyi väistyä Münzerin tieltä keväällä 1521.
Tämä voitto teki kankurisällit rohkeammiksi, mutta se pelotti myöskin neuvoskuntaa ja hyvinvoipaa porvaristoa ja teki ne taipuisiksi pakkokeinoja käyttämään. Tekosyy saatiin pian kankurien toimeenpanemasta katumetelistä, johon Münzer kuitenkin oli kokonaan osaton, kuten hän itse vielä v. 1523 kirjotti Lutherille. 55 kankurisälliä »pantiin torniin» ja Münzer karkotettiin. Myös Nikolaus Storch ja monet muut jättivät silloin tai pian senjälkeen Zwickaun, jonka maaperä oli käynyt heille liian polttavaksi. He lähtivät joulukuussa 1521 Wittenbergiin, missä joutuivat Melanchtonin ja Karlstadtin pariin, kuten olemme nähneet. Münzer sitä vastoin meni Pragiin. Taborilaisten maassa toivoi hän tapaavansa tovereja ja hedelmällisen maaperän toiminnalleen.
Mutta nyt oli toiset ajat. Böhmissä oli nyt taborilaisille opeille huonompi maaperä kuin Saksissa. Sotaisa kansanvalta oli kauan sitten sortunut ratkaisevassa taistelussa aatelisvaltaa vastaan, ja jäljelle jäänyt kansanvaltainen kommunismi, johon tutustuimme Böhmin veljistä puhuttaessa, oli saanut vallan entisestä eroavan muodon, senjälkeen kun porvarillinen suunta siinä oli tunkenut syrjään köyhälistöläisen.
Kaikkein vähimmän saattoi Pragi olla oikea paikka sellaiselle miehelle kuin Münzer. Yksinpä silloinkin kun Tabor oli kunniansa kukkuloilla, oli Prag korkeintaan penseänä ystävättärenä sille, ja enimmäkseen sen jyrkkä vihollinen. Nyt kaupunki oli »suuren Hansan» luja tuki.
Münzer alkoi saarnata tshekkiläisille tulkin avulla, mutta heti kun päästiin hänestä selville, oli myöskin hänen saarnavapautensa lopussa. Hänet asetettiin poliisin silmälläpidon alaiseksi — hän sai heti neljä miestä vartijoikseen — ja pian sen jälkeen hänet karkotettiin. Tammikuun 25 p:nä 1522 oli hän jo jättänyt Pragin.
Zwickau — Pragi; Böhmin ja Saksin nykyisellä poliisihallituksella on perustanaan kunnianarvoisa perimätieto. Sen ikä antaa sille pyhyyden arvon.
Böhmistä Münzer lähti taasen Saksiin, aluksi Nordhauseniin, jonne jäi joksikin aikaa, sitte Allstättin kaupunkiin, joka samoin kuin Zwickaukin oli suurien vuorikaivosten, Mansfeldin kupari-, hopea- ja kultakaivosten läheisyydessä. Saanemme kait otaksua, että asekelpoinen ja uhkamielinen vuoristoväestö kaupungissa oli taipuisata kannattamaan köyhälistön yleisiä pyrkimyksiä, ja että se oli suotuisa edellytys Münzerin agitatsionille. Varmaa on, että tämä paikasta toiseen vainottu agitaattori sai täällä rauhaisamman toimintapaikan. Hän tunsi pian itsensä saamamiehenä niin kotiutuneeksi ja tulevaisuutensa niin varmaksi, että meni naimisiin erään nunnan, Ottilia von Gersenin kanssa, joka oli lähtenyt luostarista. Väärinkäsityksestä riippuu se tieto, että hän olisi nainut rovastin kyökkipiian, mikä muuten ei sekään olisi ollut mikään onnettomuus.
Mutta näistä omista asioistaan huolimatta ei Münzer kuitenkaan unohtanut sitä asiaa, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä. Hän oli ensimäinen, joka jumalanpalveluksessa käytti kokonaan saksankieltä latinan sijasta, ja hän saarnasi ja luki seurakunnalle ei ainoastaan uutta testamenttia vaan kaikkia raamatun kirjoja. Tämä on kuvaavaa, sillä taborilaisten ajoista aina Englannin puritaneihin asti saattaa sanoa, että kansanvaltaiset lahkot olivat enempi mieltyneet tuohon usein paikoin tasavaltaiseen vanhaan testamenttiin kuin uuteen, joka onkin yksinvaltaisen yhteiskunnan tuote.
Tuo »ulkokullattu paavillinen rippi» poistettiin, ja ehtoollisessa jaettiin molempia aineksia. Koko seurakunta otti osaa jumalanpalvelukseen, papiston etuoikeutettu asema hävisi. Sen vuoksi myöskin, kuten Münzer itse kertoo, »meidän vastustajamme sanovat, että me opetamme tallirenkejä pitämään messuja ulkona pellolla».
Münzer julkaisi Allstättissä useita kirjotuksia sekä messujen ja psalmien käännöksiä. Paitsi näitä ansaitsee pari hänen tämän aikuista kirjettään erityisempää huomiota. Toisessa, joka on päivätty 18 p:nä heinäk. 1523, hän kehottaa Stolbergissä olevia veljiä kärsivällisyyteen. Vielä kansan on liian hyvä olla. Tilan täytyy huonontua, ennenkuin se paranee. »Jumala sallii senvuoksi yhä enempi tyrannien raivota, jotta valittuihin tulisi harras pyrkimys etsiä jumalaa. Ne ihmiset, jotka eivät ole uskoneet vastoin kaikkea uskoa, toivoneet vastoin kaikkea toivoa, vihanneet vastoin Jumalan rakkautta, he eivät tiedä, että Jumala itse sanoo ihmisille, mitä heille on välttämätöntä.» Lopuksi moittii hän veljien sisällyksettömyyttä ja ylellistä elämää: »Niin kuulen minä, että te olette kerskailevaisia ettekä lue mitään. Kun juotte, olette te suurpuheisia, kun olette selviä, pelkäätte te kuin jänikset. Senvuoksi parantakaa, hyvät veljet elämäänne, varokaa mässäystä, paetkaa himojanne, ruvetkaa reippaammiksi kuin olette olleet ja kirjottakaa minulle, mitenkä olette leiviskäänne kartuttaneet.»
Näissä kirjotuksissa on jo kaikki Münzerin ajatusten oleelliset piirteet. Niissä esiintyy hänen mystisisminsä, hänen raamatun halveksimisensa, sikäli kuin kirjotettua sanaa ei tue sisäisen ilmestyksen ääni, jollaisen saapi vain kärsimisen, askesin kautta, vieläpä hänen ylenkatseensa oppineita kohtaan, hänen panteisminsa ja hänen uskonnollinen suvaitsevaisuutensa.
Ensimäisistä katsantokannoista olemme maininneet esimerkkejä jo tämän osan toisessa luvussa (s. 139 ja seur.[2a]). Tässä mainittakoon vain vielä yksi kohta mainitusta kirjotuksesta: Raamatun nojalla yksin, sanoo Münzer, ei voi tietää, mikä on oikein, Jumalan täytyy herättää tieto siitä meidän sydämessämme. »Vaikka sinä jo olisitkin ahminut raamatut, ei se sinua auta, sinun täytyy kärsiä sen terävän auranvantaan leikkaamista, jolla jumala juurruttaa rikkaruohot sydämestäsi.»
Selvänä todistuksena hänen panteistisistä taipumuksistaan on seuraava kohta: »Nimittäin, hänen (ihmisen) täytyy ja pitää tietää, että jumala on hänessä, että jumala ei hänen suhteensa määrää ja mieti, kuin hän olisi tuhannen penikulman päässä, vaan kuten taivas ja maa ovat täynnä, täynnä jumalaa ja kuten isä synnyttää lakkaamatta pojan meissä ja pyhä henki ristiinnaulitun meissä kirkastaa sydämen surun kautta.»
Münzerin uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta vihdoin ovat todisteena seuraavat mietteet: »Ketään älköön ihmetyttäkö, että me Allstättissä pidämme saksalaisia messuja. Eikä olekaan yksin meidän tapamme pitää messuja toisella tavoin kuin roomalaiset, koska Milanossakin Lombardiassa pidetään messuja kovin toisella tavoin kuin Roomassa.» Krabotit, böhmiläiset, armenialaiset j. n. e. pitävät messuja omalla kielellään, venäläisillä on »kovin erilaiset tavat eivätkä he silti ole mitään paholaisia. Oi, sokeita, tietämättömiä ihmisiä olisimme me, jos pitäisimme itseämme ainoina oikeina kristittyinä ulkonaisten tapojen perusteella ja kinastelemme niistä kuin hullut nautamaiset ihmiset.» Pakanat ja turkkilaiset eivät ole huonompia kuin kristityt. Eikä hän »tahdo halveksia kavalia vitkaisia roomalaisia veljiäkään».
Ne ajatukset, jotka hän lausui, olivat hänen aikanaan varmasti suuria ja syviä, mutta ne eivät olleet hänelle ominaisia. Panteististä mystisismiä olemme huomanneet olleen jo vapaan hengen veljillä ja sisarilla.
Samoin oli Münzerin uskonnollisella suvaitsevaisuudellakin edeltäjänsä. Kuten tiedämme, herätti se taborilaisissa ilmenneenä jo Eneas Sylviuksen huomiota. Myöskin böhmiläiset veljet harrastivat sitä. Tämä uskonnollinen suvaitsevaisuus on kumminkin käsitettävä sangen rajotetussa mielessä. Se ei voinut ulottua uskonnon kaikkiin kysymyksiin aikana, jolloin kaikki suuret vastakohdat valtiossa ja yhteiskunnassa esiintyivät uskonnollisessa verhossa. Münzer vihasikin kaikkea suvaitsevaisuuden teeskentelyä, joka vaan sisälsi pelkuruutta ja luonteen heikkoutta.
Varsinaisesti uskonnollinen suvaitsevaisuus kohdistuu hänessä itse asiassa vain kansainvälisiin suhteisiin. Se on jonkinlainen kansanyksinvaltaisuuden tunnustamisen seuraus. Kukin kansa järjestäköön uskontonsa mielensä mukaan, meistä se on saman tekevää. »Kavalat roomalaiset veljet lukekoot messujansa tapansa mukaan, turkkilaiset ja pakanat uskokoot mitä itse tahtovat, mitä se meihin koskee?» Me emme tahdo mitään muuta kuin että meidän annetaan järjestää omat olosuhteemme omien tarpeidemme mukaan. Siis ei saa olla olemassa mitään vastustamista vieraita kansakuntia kohtaan. Mutta sitävastoin voipi varsin hyvin julistaa säälimättömästi sisäistä luokkataistelua.
Tämä julistus on kumminkin jo otettu eräästä myöhemmästä kirjotuksesta. Tähän astiset Münzerin kirjotukset ovat yleensä vielä suhteellisesti rauhallisia — niin maltillisesti kirjotettuja kuin sellainen tulinen luonne saattaa tehdä. Hänen kirjotuksensa koskivat etupäässä uskonnon ja kirkollisen järjestyksen kysymyksiä; niissä ei ollut vallankumouksellisia huudahduksia eikä uhkauksia. Vielä hän ei ollut mikään kapinoitsija, vielä hän ei ollut julkitaistelussa esivaltaa vastaan.
Sitävastoin oli hän jo riidassa Lutherin kanssa. Syynä tähän lienee ollut puhtaasti personallinen kilpaileminen.
Kuinka vähän uskonpuhdistus lähti Lutherin personallisesta vaikutuksesta, näkyy ehkä kaikkein selvemmin vuosina 1522–23. Ei siinä kyllin, että Luther antoi asianhaarojen johtaa itseään käsittämättä selvästi niiden sisäistä yhteyttä, vaan tapahtuipa vielä sitäkin, että toiset kerran aletulla tiellä menivät hänen sivutsensa. Sillä aikaa kun Luther istui hyvässä rauhassa Wartburgissa ja käänsi raamattua, rupesivat toimintakykyiset ainekset Wittenbergissä Karlstadtin johdolla ja Zwickausta lähteneitten hurmahenkien vaikutuksesta vetämään Roomanvastaisen taistelun käytännöllisiä johtopäätöksiä. He poistivat naimattomuuskiellon, munkkilupaukset, paastot, pyhimysten kuvien palvelemisen, yksityismessut j. n. e. Lutherilla ei ollut sitten enää muuta tehtävää kuin omaksua ja vahvistaa nämä jo aikaansaadut parannukset — mikäli hän niitä ei lakkauttanut.
Ja nyt, näiden Wittenbergin tapauksien jälkeisenä vuonna näki Luther, joka jo piti itseään johtajana taistelussa »evankelisen totuuden» puolesta, Münzerin käyvän ohitsensa, tämä kun otti käytäntöön puhtaan saksalaisen jumalanpalveluksen! Sillä tällä Münzerin toimeenpanemalla yrityksellä Allstättissä oli sellainen menestys, että Lutherilla ei ollut muuta keinoa kuin seurata. Mutta maailman silmissä ei hän tahtonut näyttää matkijalta. Tämä kävikin yksinkertaisesti päinsä siten, että kansan ei sallittu saada tietoa Münzerin uutuuksista, ennenkuin ne olivat täydessä käytännössä sielläkin, missä Luther esiintyi alkajana. Münzer syyttikin Lutheria siitä, että tämä olisi »vihapäissä hankkinut ruhtinaalta luvan siihen, ettei minun »Saksalaista Jumalanpalvelussääntöäni» saanut painattaa». Ja tähän syytökseen on Luther jättänyt vastaamatta.
Molempien uskonpuhdistajien välinen kilpaileminen suurensi epäilemättä juopaa heidän välillään. Mutta pääsyy heidän väliseensä eripuraisuuteen oli joka tapauksessa syvemmällä.
Luther ei kyllä vielä tähän aikaan ollut asettunut millekään varmalle kannalle kansanvaltaisuuteen nähden. Hän ei vielä tiennyt, mille puolelle vallan vaaka painuisi. Mutta yksi seikka oli hänelle aivan selvänä: Hänen porvarillinen aistinsa oli liian kehittynyt hänen ollakseen huomaamatta, että missään tapauksessa ei saisi päästää kommunistisia lahkoja edistymään.
Tämä oli hänelle selvinnyt jo vuonna 1522, kun Zwickaun hurmahenget olivat alkaneet voittaa alaa myöskin Wittenbergissä. Kun ei Melanchton eikä vaaliruhtinas tahtoneet päättävästi heitä vastustaa, ei Luther viipynyt kauemmin Wartburgissa, vaan riensi keväällä v. 1522 Wittenbergiin ja hajotti tuon vaarallisen seuran. Storch lähti Etelä-Saksaan, missä hän hävisi. Luther koki tukkia Karlstadtin suun samaista menettelytapaa seuraamalla jota hän käytti Münzeriä vastaan — hän näet antoi esivallan ottaa hänen kirjotuksensa takavarikkoon. Karlstadt meni nyt maalle Wittenbergin läheisyyteen ja aikoi elää siellä talonpoikana; talonpojat eivät saaneet kutsua häntä tohtoriksi, vaan »Antti-naapuriksi». Me tapaamme hänet kuitenkin taasen pian kiihottajana Orlamündassa, missä hän järjesti seurakuntalaitokset vallan kansanvaltaisiksi ja teki lopun kaikista vanhoista katolisista menoista.
Kun Münzer esiintyi Allstättissä, täytyi Lutherin, joka tunsi, missä yhteydessä hän oli zwickaulaisten kanssa, jo ennakolta katsella häntä epäluuloisin silmin. Tämä epäluuloisuus kasvoi samassa määrässä kuin Münzeriä ruvettiin pitämään arvossa. Kateuden okaan täytyi saattaa Luther vallan raivoihinsa. Mutta mieheen oli vaikea päästä käsiksi. Turhaan kutsui Luther häntä Wittenbergiin kuulustellakseen häntä. Münzer selitti, että hän saattoi tulla vain »vaarattoman seurakunnan» eteen.
Kun Münzer ei lähtenyt Wittenbergiin, tulivat Saksin ruhtinaat Fredrik ja hänen veljensä ja hallituskumppaninsa, herttua Johann, Allstättiin muutamien levottomuuksien johdosta, joita oli syntynyt tämän kaupungin läheisyydessä.
Joukko Allstättin asukkaita oli 24 p:nä maaliskuuta v. 1524 hävittänyt Melletbachin kappelin, jota käytettiin pyhiinvaelluspaikkana, tehdäkseen siten lopun »kuvain palveluksen epäjumalisuudesta», jota vastaan Münzer siihen aikaan saarnasi. Allstättin viranomaiset saivat nyt vaaliruhtinaalta käskyn rangaista niitä, jotka olivat harjottaneet tätä ilkityötä. Käskyn saaneet vitkastelivat kuitenkin pannessaan tätä määräystä toimeen, sillä he pelkäsivät kapinaa.
Kun he vihdoin, 13 p:nä kesäkuuta, aikoivat vangita epäluulonalaiset, tuli heidän aikeensa ilmi. »Ei vain miehet, vaan myöskin vaimot ja neitoset, joita Münzer oli kehottanut 'haarukoin ja tadikoin' varustautumaan vastarintaan, liittyivät yhteen. Hätäkellot soivat, Münzerin sanotaan itse alkaneen niitä soittaa.» Ja seuraavana päivänä »saivat Allstättin asukkaat apua ulkoapäin. Kaivosmiehet ja monet muut olivat, kuten sanoivat, tulleet katsomaan, oliko maisteri (Münzer) joutunut pulaan tai kärsikö kukaan vääryyttä evankeliumin tähden — paras todistus Münzerin vaikutuksesta ja hänen saavuttamastaan rakkaudesta.» (Mert.)
Luonnollisesti eivät vaaliruhtinaan viranomaiset asioitten sillä kannalla ollessa voineet tehdä mitään. Pääsyyllisenä pidettiin Münzeriä.
Ja vielä vähemmän saattoivat nuo molemmat ruhtinaat, kun he itse tulivat Allstättiin saadakseen järjestystä aikaan, ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin Münzerin suhteen. Vieläpä he sallivat hänen pitää heille puheen niin rohkean, ettei ehkä milloinkaan ole voimakkaammin puhuttu hallitseville ruhtinaille. Tämän puheen yksinään pitäisi oleman kylliksi kumoomaan kaikellaiset jaaritukset Münzerin pelkurimaisuudesta, joita aina Melanchtonin kirjotuksista alkaen esiintyy kaikissa »hyväntahtoisissa» esityksissä, joissa kerrotaan Münzeriläisestä liikkeestä.
Münzer lähti puheessaan Danielin kirjan toisesta luvusta, Nebukadnezarin näystä ja Danielin siihen antamasta selityksestä. »Sellaisia ilmestyksiä tapahtuu vielä nykyäänkin», hän virkkoi. »Tosin kyllä kirjanoppineet väittävät, ettei Jumala tähän aikaan enää ilmesty rakkaille ystävilleen näkyväisesti ja suullisesti, täytyy pysyä kiinni kirjotuksissa. He pilkkailevat niiden varotuksia, jotka pitävät seuraa Jumalan kanssa, niinkuin juutalaisetkin nauroivat Jeremiakselle, kun hän ennusti Babylonian vankeutta.» Luopumalla kaikista turhista ajanvietteistä ja kuolettamalla kaikellaiset lihalliset halut, voipi, jatkaa hän, vielä tänä päivänä saada sellaisia näkyjä. »Niin on, oikean apostolisen, patriarkallisen ja profetallisen hengen mukaista odottaa näitä näkyjä ja seurata niitä murretuin ja suruisin mielin, ja senvuoksi ei olekaan ihmeellistä, että veli Syöttösika ja veli Mukavaelämä (Luther) hylkääkin sellaisen... Mutta minä tiedän varmaan, että Jumalan henki on ilmestynyt monelle valitulle hurskaalle ihmiselle ja ennustanut, että oivallinen, voittamaton, tuleva uskonpuhdistus on tarpeen vaatima ja että se täytyy saada aikaan.» Me elämme nyt, jatkaa hän edelleen, viidennen aikakauden valtakunnassa. »Huomaa kylläkin selvästi, kuinka ankeriaat ja käärmeet harjottavat riettautta yhdessä kasassa. Papit ja kaikki väärät hengelliset ovat käärmeitä. ... ja maalliset herrat ja hallitsijat ovat ankeriaita. Oi, rakkaat herrat, ajatelkaapa miten Herra vielä takoo rautatangolla näitä vanhoja saviruukkuja.» Evankelisten ruhtinasten on nyt karattava evankeliumin vihollisten kimppuun. »Jos te nyt tahdotte olla oikeita hallitsijoita, niin teidän täytyy kiskoa entinen järjestelmä juurineen pois.» Epäjumalisuus täytyy hävittää. Miekka on jumalattomien hävittämisen välikappale. Jotta se nyt kävisi kunnollisella tavalla ja oikeudenmukaisesti, niin tulee kallisten isiemme tehdä se, ruhtinasten, jotka kanssamme tunnustavat Kristusta. Mutta jolleivät he sitä tee, niin miekka otetaan heiltä pois, sillä silloin he tunnustavat hänet sanoissaan, mutta kieltävät teoillaan.» Senjälkeen kääntyi hän puhumaan teeskentelevää suvaitsevaisuutta vastaan ja lopettaa puheensa seuraavasti: »Olkaa nyt urheita. Se tahtoo itse hallita, jolle kaikki valta on annettu taivaassa ja maan päällä. Amen.»
Münzer selitti siis tässä kumouksen tarpeelliseksi. Ruhtinasten pitää asettua liikettä johtamaan, muuten vihastunut kansa tulee itse toimimaan ruhtinaista välittämättä. Puhe ei todista mitään suurempaa luottamusta siihen, että hallitsijat seuraisivat kehotusta, mutta se todistaa kuitenkin, ettei hän pitänyt aivan mahdottomana voittaa ainakin vaaliruhtinasta puolelleen.
Luokkavastakohtaisuudet uskonpuhdistusliikkeessä eivät olleet vielä esiintyneet niin ilmeisinä ja sovittamattomina kuin vuotta myöhemmin oli laita. Eikä saa unohtaa, että rajaton ruhtinasvalta silloin vielä oli vallankumouksellinen mahti, niin että sen liittyminen toisiin vallankumouksellisiin ei suinkaan ollut itsestään mitään tavatonta. Ovatpa vielä viimeisen sadan vuoden kuluessa lailliset ruhtinaat liehakoineet kapinoitsijoita, jos heidän omille eduilleen on ollut siitä hyötyä — muistakaamme vain Hohenzollereita ennen vuotta 1866. Mutta lisäksi tulee vielä se seikka, että vaaliruhtinas Fredrik oli vast'ikään suotta osottanut myötätuntoisuutta kansanliikkeelle, kuten olemme nähneet puhuttaessa Zwickaun hurmahengistä ja tulemme taas näkemään puhuessamme talonpoikaissodan alkamisesta.
Tämän seikan, ehkäpä myöskin sen ansioksi, että Münzeriä pidettiin Allstättissä suuressa arvossa, on mahdollisesti luettava se, että ruhtinas jätti Münzerin ahdistamatta.
Fredrikin veli, herttua Johann, oli paljon luokkatietoisempi. Hän karkotti Saksista sen kirjanpainajan, joka oli kyllin rohkea painamaan tämän Münzerin puheen. Turhia olivat Münzerin vastaväitteet. Vastaukseksi tuli vain kielto, ettei saanut painaa mitään ilman Saksin hallituksen lupaa.
Taipumaton Münzer vastasi puolestaan tähän uudella agitatsionikirjotuksella, joka julaistiin Mülhausenissa, missä juuri silloin kansassa oli liikettä. Sen otsikkona oli »Uskottoman maailman väärän uskon paljastaminen». Tekijä kutsuu itseään nimellä »Vasara-Münzer», viitaten sillä erääseen Jeremiaksen kirjan kohtaan, jossa puhutaan jumalan sanasta, joka on kuin kallioita musertava vasara. Mottona hänellä on kaksi tilaisuuteen sovitettua saman profetan lausetta: »Herra sanoi minulle: Katso, minä panen sanani sinun suuhusi. Katso, minä panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntien yli, repimään, särkemään, hukuttamaan ja kukistamaan, rakentamaan ja istuttamaan.» Toinen kuului: »Katso, minä teen sinut vahvaksi vaskiseksi muuriksi koko maata vastaan, kuninkaita, ruhtinaita ja pappeja vastaan. He sotivat, ja voitto kääntyy ihmeellisellä tavalla voimakkaiden, jumalattomien tyrannien perikadoksi.» Tämä johdanto osottaa jo koko kirjotuksen luonteen.
Se alkaa väittelemällä kirjanoppineita vastaan, jotka pettävät köyhää kansaa. Tämän täytyy erkaantua heistä. Joka rikkauteen ja kunniaan pyrkii, se ei voi palvella jumalaa. »No, miksikä veli Mukavaelämä ja veli Liehakoitsija (Luther) niin kiivastuu ja vieläpä haukkuukin? Niin, hän luultavasti tarkottaa, että hän voipi pitää loistonsa ja rikkautensa ja kuitenkin pysyä totisessa uskossa, jommoisesta menettelystä Jumalan Poika juuri selvin sanoin kirjanoppineita moittii ... Te ette voi samalla kertaa palvella Jumalaa ja rikkauksia. Sen, joka hankkii kunniaa ja tavaraa, täytyy lopuksi ikuisesti erkaantua Jumalasta Senvuoksi täytyy nämä itsepäiset, väkivaltaiset ihmiset kukistaa.»
Münzer selittää edelleen, kuinka Jumala panee omilleen suuremman kuorman kuin he voivat kantaa. »Jumalattomien ja mielettömien ihmisten hallitus ja esivalta riehuu nyt kaikkein kovimmin Jumalaa ja hänen voideltujaan kohtaan, he rääkkäävät, kynivät, nylkevät ja kiusaavat kansaansa ja vieraita ja häpäisevät siten koko kristikunnan, niin ettei Jumala saata kauemmin nähdä valittujensa surkeutta.»
Ruhtinaat ovat se ruoska, jolla Jumala vihassaan rankaisee maailmaa. »Sen vuoksi he eivät olekaan mitään muuta kuin pyöveleitä ia pyövelin apureita, siinä on heidän koko toimensa.»
Heitä ei saa peljätä, vaan jumalaa. Mutta jumalan suhteen ei saa joutua epätoivoon. Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, eipä edes kommunistisen vallankumouksen voittokaan. »Niin, tämä näyttää lukemattomista ihmisistä tavattoman suurelta haaveilemiselta. He eivät voi ajatella muuta kuin että on mahdotonta toimittaa ja aikaansaada sellaista sekä työntää jumalattomia tuomarinpaikaltaan ja korottaa alhaiset ja yksinkertaiset. Mutta mahdoton on tuleva mahdolliseksi. »Niin, se onkin usko. joka vielä saa aikaan paljon hyvää. Se muodostaa ylevän kansan, sellaisen kuin Platon, filosofi, oli miettinyt.»
Jos vertaa tätä kirjotusta Münzerin edellisiin allstättiläisiin julkaisuihin, pistää suuri eroavaisuus silmään. Eikä hän nyt koeta vakuuttaa ja puhutella etäällä olevia, vaan innostaa ja yllyttää puoluelaisiaan. Eikä etualalla enään ole kirkollinen mullistus, vaan valtiollinen ja yhteiskunnallinen. Vielä puheessaan hän oli yrittänyt saada ruhtinasta vallankumouksen asian puolelle. Nyt ruhtinaat ovat päävihollisena eikä paavi, eikä ollut kysymyksessä häilyväinen »evankeliumi»-käsite, vaan suorastaan kommunismi, »sellainen kuin Platon, filosofi, oli miettinyt». Münzer tunsi siis tämän kirjottaman »Valtio»-kirjan.
Tämä muutos Münzerin agitatsionin sävyssä ja sisällössä oli epäilemättä seurauksena hänen ristiriidastaan ruhtinasvallan kanssa, joka hänelle selvästi todisti, että hänen aatteensa saattoi panna täytäntöön ainoastaan taistellen tätä vastaan. Mutta olipa olemassa syvempikin syy: koko asema oli muuttunut toiseksi. Juuri tähän aikaan leimahtivat talonpoikaissodan ensimäiset liekit. Ei ollut enään kysymys saarnaamisesta, vaan toimimisesta.
Me olemme jo useampia kertoja — puhuessamme Dolcinon kapinasta, englantilaisesta kapinasta v. 1381 ja taborilaisista — johtuneet puhumaan niistä yleisistä vastakkaisuuksista, jotka johtivat talonpoikaissotiin. Tässä meidän täytyy valaista vain niitä kohtia, joissa Saksan talonpoikien asema 16:nnen vuosisadan alkaessa eroaa heidän edeltäjiensä asemasta.
Äskenmainitut levottomuudet tapahtuivat kaikki aikana, jolloin talonpoikaisluokan asema yleensä oli paranemassa. Saksassa sitävastoin suuri talonpoikaiskapina syntyi vasta silloin kun talonpoikien tila oli melkoisesti huonontumassa. Hussilaissotia voi yleensä pitää rajana, jolloin talonpoikaistossa heidän asemaansa huonontavat yhteiskunnalliset kehityspyrkimykset alkavat yleisemmin voittaa kohottavat pyrkimykset. Tämä johtui pääasiallisesti siitä, että pääoma (varsinkin kauppakapitaali) ja sen liittolaisena oleva rajaton ruhtinasvalta olivat suuresti voimistuneet.
Pääoman lisääntynyt voima oli luonnollisena seurauksena tavaratuotannon ja tavarakaupan kehittymisestä. Mutta pääoma, ja ennen kaikkea kauppapääoma, tarvitsee voimakkaan valtiovallan, joka voi turvata sille markkinat omassa maassa ja sen ulkopuolella. Pääomanomistajat edistävät sentähden kaikin tavoin ruhtinasten yksinvaltaa ja tämän molempia suuria aseita, virkavaltaisuutta ja palkkasotajoukkoja, ja tukivat rahoillaan sen taistelua niskoittelevien luokkien, osaksi aatelin ja papiston, osaksi talonpoikien ja pikkuporvarien, entisien vapauksien ja oikeuksien riistämiseksi. Luonnollisesti ruhtinasvallalla oli tässä paljon hyötyä vanhojen säätyjen välisistä jyrkistä vastakkaisuuksista ja katkerista keskinäisistä kahakoista. Jokainen näistä luokista koki vierittää taakkaa muiden hartioille ja lopputulokseksi tuli se, että yhä useammat verot, sekä vanhat että uudet, moninverroin raskaampina painoivat alimpaa kansankerrosta, kaupunkien irtolaisväestöä ja varsinkin talonpoikia, kansan suurta enemmistöä. Hintamullistukset, joista jo olemme puhuneet, lisäsivät vielä tämän taakan painoa.
Mutta samalla kun alempia luokkia rasittava paino kasvoi, väheni samalla heidän vastustusvoimansa. Kun talonpoikien asema 13:nnella ja 14:nnellä vuosisadalla parani, oli siitä suuressa määrin kiittäminen kaupunkien, vallankin lukuisien pikkukaupunkien, kukoistamaan rupeamista, niissä kun talonpojat olivat saaneet turvaa yhteistä vihollista vastaan. Mutta 15:nnellä vuosisadalla joutuivat Saksassa kaupungit yhä suurempaan riippuvaisuuteen ruhtinaista. Useimmat saksalaiset kaupungit olivat 15:nnen vuosisadan loppuun mennen menettäneet itsenäisyytensä. Suhteellisesti harvalukuisemmat, jotka olivat osanneet säilyttää vapautensa, olivat enimmäkseen suuria kaupunkeja, joiden vallitsevilla luokilla itsellään oli mitä tärkeimpiä etuja valvottavana talonpoikien riistämisessä. Nämä kaupunkilaistasavallat — merkitsevin niistä lie ollut Nürnberg — kallistuivat ruhtinaita kannattamaan samoin kuin Böhmissä hussilaissotien aikana Prag oli ollut suurylimysten puolella. Kansanvallan selkärankana oli ollut pikkukaupunkien porvaristo. Samassa määrin kuin tämä menetti itsenäisyyttään, menettivät myöskin kansanvaltaiset pyrkimykset voimaansa.
Mutta toisellakin tavoin huononsi kaupunkilaisolojen kehitys 15:nnellä vuosisadalla talonpoikien tilaa. Aina 14:nnelle vuosisadalle olivat kaupungit olleet turvapaikkoina, jotka olivat olleet avoinna talonpojille. Tämä pakotti hoviherrat, elleivät tahtoneet menettää työläisiään, kiinnittämään itseensä talonpojat, jos mahdollista väkivallalla, mutta myöskin hyvällä kohtelulla.
Nyt tulivat asiat toiselle kannalle. Muistakaamme, mitä toisessa osassa olemme sanoneet ammattikuntalaitoksen kehityksestä. 15:nnellä vuosisadalla alkaa käsityöammattien sulkeminen liian suurta työläisten tulvaa vastaan jo saada suurempaa laajuutta. Se johtaa, paitsi järjestymättömän kaupunkilaisköyhälistön, myöskin talonpoikien aseman huononemiseen. Niiltä sulkeutuu kaupungeissa tie hyvinvointiin. Kaupunkien pikkuporvariston ja talonpoikien välille kehittyy vastakohtaisuus, joka ei estä toisinaan tekemästä liittoa yhteistä vihollista — kirkkoa, aatelistoa, ruhtinaita, kapitalisteja — vastaan, mutta joka silloinkin tekee ystävyyden sangen laimeaksi.
Kuta enempi kaupungit lakkasivat olemasta talonpoikien turvapaikkoina, sitä vähemmän tarvitsi hoviherran heitä säästää. Hän voi nyt olla varma heistä, heillä ei ollut nyt enään kaupungissa mitään voitettavana, elleivät olleet aivan häviölle joutuneita. Mutta myöskin köyhälistölle sulkeutuivat kaupungit yhä enempi. Kaupunkilaisköyhälistön ohella syntyy maalaisköyhälistö, jota lisää läänitysaateliston seurueiden väheneminen ja hajaantuminen, joka oli luonnollinen seuraus tavaratuotannon kehittymisestä ja siitä riippuvasta rahantarpeesta maaseudulla. Olemme jo nähneet, että sen kautta alkuperäinen vieraanvaraisuus yhä supistui. Mutta tämä kehitys johti myöskin yhä lisääntyvään seurueiden vähentämiseen. Ruhtinaat edistivät tätä kehitystä, missä vain voivat, vähentääkseen heille epämukavaa aateliston tsenäisyyttä.
Mutta tavaratuotannon kehitys antoi myöskin maaperälle arvon, pakotti toiselta puolen kyläkuntayhteisöt sulkeutumaan, toiselta puolen hoviherrat vaatimaan yhteisöjen yhteisomaisuutta omaksi yksityisomaisuudekseen ja anastamaan sen haltuunsa.
Jos ottaa huomioon kaiken tämän: kaupunkien ja maaseudun turvapaikkojen sulkemisen irtaimelta väestöltä, samalla kun luonnollisen väestölisäyksen ohella seurueiden hajoaminen sekä talonpoikien joutuminen yhä suurempaan valtioverojen, maanomistajien pakottamien rasituksien ja kiskurikorkojen alaisuuteen loivat yhä enemmän irtainta väestöä, silloin emme ihmettele, että maalaisköyhälistö nopeasti lisääntyi.
Ensinnä koski tämä ryysyköyhälistöä, sen keskuudesta ilmaantui kerjäläisiä ja varkaita, laillisia ja laittomia, rosvoja ja palkkasotureja.
Palkkajoukot olivat vielä 1300-luvulla suureksi osaksi nuoria talonpoikaispoikia, jotka muutamia vuosia seikkailtuaan ja saalista koottuaan käänsivät sotapalvelukselle selkänsä ja rupesivat uudestaan talonpojiksi, omaksuivat talonpoikien luokkaharrastukset, eivät mielellään käyneet oman maan talonpoikia vastaan ja kotiin palattuaan lisäsivät talonpoikien asekelpoisuutta. Sen sijaan 1400-luvulla pääsi irtolaisväestö voitolle palkkasoturien joukossa. Se oli hajanaista väkeä, jolla ei ollut enää mitään luokkaharrastuksia, vaan teki mitä tahansa heidän herransa käski — niin kauan kun hän maksoi hyvin.
Jo tämän täytyi vähentää talonpoikien sotaista vastustusvoimaa. Mutta vielä voimakkaammin vaikutti sotalaitoksen kehitys samaan suuntaan. Me muistamme, kuinka taborilaiset saivat aikaan mullistuksen tässä suhteessa. Heidän jälkeensä mentiin vielä pitemmälle samaan suuntaan. Edeltäkäsin suunniteltu yhdysvaikutus sotajoukon eri osien välillä tuli yhä välttämättömämmäksi voiton saamiselle. Tämä uusi menettelytapa oli tehnyt taborilaisten käsissä kansanvallan voittamattomaksi, nyt kallisti se sotaisen ylivoiman kansanvallan vastustajien puolelle. Mutta vain ammattisotamies kykeni kypsymään sellaiseen, sillä tuollaiseen sotaiseen kehittymiseen vaadittiin runsaasti aikaa. Suurin kysymys olikin siis se, kuka saattoi maksaa ammattisotilaille. Se ratkaisi voiton.
Ruudin enenevä käytäntö sodankäynnissä vaikutti samaan suuntaan. On sanottu ruudin keksimistä kansanvaltaiseksi keksinnöksi, koska se teki lopun ritarijoukoista. Me puolestamme emme voi nähdä paljon »kansanvaltaista» tämän keksinnön vaikutuksissa. Sen osallisuus alemman aateliston kukistamisessa on arvattu usein aivan liian suureksi, sillä tämä luokka oli jo ennen tehnyt taloudellisessa ja sotaisessa suhteessa vararikon. Eikä tämän lisäksi pidä unohtaa, että ruuti yhtä hyvin on ollut apuna murtamaan talonpoikaisjoukkojen vastustuskykyä kuin milloinkaan ratsumiesten. Tuliaseitten kehittyminen on viimeinen rengas siinä ketjussa, joka taottiin 1500-luvulla. Siitä alkaen vaadittiin sodankäyntiin ennen kaikkea rahaa, rahaa ja taaskin rahaa. Vam rikkaat vallanpitäjät, ruhtinaat ja suuret kaupungit kykenivät hankkimaan itselleen tuliaseita ja niitä karkotuksen mukaisesti käyttämään. Niiden avulla kukistettiin aatelisvalta, mutta ei suinkaan talonpoikien ja pikkuporvarien hyväksi, vaan kapitalistisen ja ruhtinaallisen sortamisen eduksi.
Talonpojat saivat päinvastoin maksaa aateliston kukistamisen kustannukset. Kun aateliston täytyi luopua aikeestaan puolustaa itseänsä sekä ylhäältä- että alhaaltakäsin tehtyjä hyökkäyksiä vastaan ja lopulta alistua ruhtinaiden alaiseksi, niin tämä sai velvollisuudekseen pitää talonpojat ohjissa. Aatelisto myi siis itsenäisyytensä saadakseen sen sijaan sortamisoikeutensa talonpoikiin sitä varmemmaksi.
Luonnollisesti ei tämä kehitys tapahtunut kaikkialla samaan tapaan eikä samaan aikaan. Pohjois-Saksassa tapahtui se myöhemmin, mutta Etelä- ja Keski-Saksassa talonpojat tunsivat jo 15:nnellä vuosisadalla sen painostavaa vaikutusta, ja sitä enemmän mitä enemmän 16:s vuosisata läheni. Heidän tilansa oli 1500-luvun alussa sen ajan vaatimusten mukaan kokonaan sietämätön, vaikkapa se kyllä monessa kohden oli suotuisampi kuin työtätekevien luokkien tila meidän päivinämme.
Tämä sortuminen, työ-, luonnontuote- ja rahaverojen lisääntyminen, suurempi riippuvaisuus hoviherroista, talonpoikien yhteisesti omistaman laidun- ja metsäomaisuuden anastus hoviherrojen hyväksi — talonpoikien yksityisomaisuuden anastus alkaa vasta myöhemmin — kaikki se luonnollisesti ei tapahtunut pontevatta vastarinnatta talonpoikien puolelta. 15:nnellä vuosisadalla seurasi Saksassa talonpoikaiskapinoita, ja ne tulivat sitä tavallisemmiksi ja katkerammiksi, kuta enempi vuosisata edistyi.
Tärkeimmät näistä suuren talonpoikaissodan edeltäjistä luettelee Zimmermann, tässä ei tila salli tehtävän niistä lähempää selkoa. Kaikki ne kukistettiin. Niistä on sanottava samaa kuin jo Dolcinon liikkeestä sanoimme: ne jäivät paikallisiksi liikkeiksi.
Silloin tuli uskonpuhdistusliike, järkytteli koko kansaa pohjia myöten ja yhdisti, ainakin hetkeksi, kaikki paikalliset luokkavastakohdat kansallisiksi, koko valtakuntaa tai ainakin sen suurinta osaa koskeviksi luokka vastakohdiksi. Nyt paikalliset talonpoikaisliikkeetkin yhdistyivät yhdeksi ainoaksi suureksi liikkeeksi, joka oli vuosisatojen ajaksi Europan mannermaan talonpoikien viimeinen suuri, valtavin voimanponnistus heitä painostavan ikeen poistamiseksi. Jollemme ota Englantia lukuun, tapaamme taasen vasta v. 1789 Ranskassa yhtä suuremmoisen talonpoikaisliikkeen. Mutta asema olikin silloin aivan toinen ja samalla myötäinen. Yhtä vastustamaton kuin v. 1789:n liike oli, yhtä hyvin kantoi v. 1525 talonpoikaiskapina jo alusta alkaen kuolemansiementä povessaan.
Mutta talonpoikien rinnalla kohoo toisiakin luokkia kapinaan. Yleensä porvarillinen yhteiskunta on kokoonpanoltaan liian monimutkainen, jotta tähän asti suuri vallankumouksellinen liike olisi voinut olla jonkun yksityisen luokan työ. Ja tulevaa vallankumousta ei myöskään suorittane loppuun mikään erityinen luokka, teollisuusköyhälistö, yksinään, vaan myöskin pikkuporvarit ja pikkutalonpojat. Mutta aina on sentään yksi luokka, jonka on ensimäisenä mentävä tuleen. Meidän päivinämme on tänä luokkana köyhälistö, v. 1789 olivat sinä pikkuporvarit, v. 1525 talonpojat.
Näiden viimeksimainittujen liittolaiset olemme jo oppineet tuntemaan; 1525 taistelivat suureksi osaksi samat luokat yhdessä, jotka olivat kokoontuneet taborilaisten lipun ympärille. Osa häviöön joutunutta alempaa aatelistoa liittyy nytkin kapinoitsijoihin, ollen sitten sotilaallisina johtajina. Tässä asemassa heistä tuli joko uskollisia sankareita niinkuin Florian Geyeristä tai pettureita kuten Götz von Berlichingenistä. Myöskin suuri joukko kaupunkien, ja varsinkin pikkukaupunkien väestöä liittyy talonpoikiin, ensi sijassa köyhälistö. Mutta Saksan kaupungeilla oli 16:nnen vuosisadan alussa toinen luonne kuin Böhmin kaupungeilla sata vuotta ennen. Tiedollisessa suhteessa kaupungit ovat paljon edistyneempiä, mutta valtiollisesti ne ovat kadottaneet itsenäisyyttänsä. Ja ainoastaan kaupunkien köyhälistö on enään talonpoikien luotettava liittolainen, kun taas käsityöläismestarit, vieläpä sällitkin ovat heistä vieraantuneet. Taistelun taakka onkin sen vuoksi nyt paljon enempi talonpoikien hartioilla kuin oli laita hussilaissotien aikana. Vain sangen laimeasti ryhtyivät kaupungit asiaan eikä liike saa mitään sellaista tukikohtaa, jommoinen Tabor oli Böhmissä. Kaupunkien vaikutus näyttäytyykin enempi talonpoikien ohjelmassa kuin sotaisessa suhteessa.
Sitävastoin saivat vuoden 1525 kapinoitsijat liittolaisen, jollaista taborilaisilta puuttui: vuorikaivosten työmiehet. Nämä olivat, kuten jo olemme nähneet, asekuntoisia ja asuivat suurin joukoin yhdessä. He olivat tottuneet sotaisiin kehittelyihin ja kuriin. Sotilaallisesti olivat he paljon korkeammalla asteella kuin sen ajan työläisluokkien kaikki muut kerrokset. Missä he voimakkaasti ryhtyivät asiaan, onnistui heidän myöskin kallistaa voitto kapinallisten puolelle.
Se seikka, että täytyi syntyä väkivaltainen kapina kävi vuoden 1524 kuluessa selväksi jokaiselle, joka lähemmin tunsi talonpoikia. Varsinkin miehen sellaisen kuin Münzer täytyi nähdä tämä. He olivat kaikki tehneet saman kokemuksen kuin hän itsekin. He olivat iloiten suostuneet Lutheriin, joka lisäsi kansanomaisuuttaan herättämällä toiveita kaikissa luokissa. Mutta kun yleinen vihollinen näytti voitetulta, kun paavi ja hänen suojelusherransa keisari olivat näyttäneet Wormsissa voimattomuutensa, kun vanhat auktoritetit olivat kukistuneet ja uusi asiaintila oli järjestettävä, ja luokkien väli kävi yhä kireämmäksi, kun oli ratkaistava kuka korjaisi kirkonpuhdistuksen hedelmät, yli- vaiko aliluokat, vaikeni Luther niin kauan kuin hän voi — vain kommunistisia hurmahenkiä vastaan hän esiintyi päättävästi — mutta hän alkoi vastustaa jokaista alaluokkien puolelta tehtyä yritystä, jonka tarkotuksena oli saada jotain käytännöllisiä etuja uskonpuhdistuksesta, samalla kun hän suosi kaikkea, johon ruhtinaat siinä suhteessa ryhtyivät. Heidän, eikä talonpoikien, piti saada kirkkotilat. »Meidän on vain temmattava kaikki sydämet luostareista», kirjotti hän heinäkuussa 1524, »mutta ei suinkaan hyökättävä luostarien kimppuun. Jos meidän sydämemme ovat poissa, niin että kirkot ja luostarit ovat autioina, niin annettakoon ruhtinaiden tehdä niille, mitä tahtovat.»
Lutherilaiselta uskonpuhdistukselta ei siis alemmilla luokilla ollut mitään odotettavana, se kävi v. 1524 yhä selvemmäksi. Ainoastaan omalla voimallaan, aseellisessa kapinassa, saattoivat he vapautua ikeestä, joka heitä painoi.
Niin pian kuin oli käynyt selväksi, ettei alaluokilla ollut mitään muuta keinoa kuin tarttua miekkaan noustakseen kaikkia sortajia, sekä vallankumouksellisia että taantumuksellisia, vastaan, ei kukaan ollut innokkaampi kuin Münzer valmistamaan kapinaa. Hänen toimekkuutensa, toimintakykynsä ja rohkeutensa tekivät hänestä Thüringenin sorrettujen luokkien vallankumouksellisen liikkeen keskuksen ja antoivat hänelle vaikutusvallan kauas tämän ulkopuolellekin.
Voi mitata hänen toimintaansa niiden valituksien perusteella, joita hänestä jätettiin Saksin ruhtinaille. Niinpä eräs valittaa, että hänen alustalaisensa Wendelsteinissä, Wollmerstadtissa ja Roslebenissä olivat lähettäneet lähettiläitä Münzerin luo kysymään saisivatko he liittyä yhteen herraansa vastaan, joka esti heitä käymästä münzeriläisissä jumalanpalveluksissa. Münzer oli vastannut myöntävästi ja myöskin näyttänyt, miten heidän tuli järjestäytyä. Samoin hän järjesti vuorityömiehet Mansfeldin alueella ja kirjotti Sangershauseniin Saksin herttuan Yrjön alammaisille kirjeen, jossa kehotti heitä seisomaan evankeliumin, se on kansanvallan asian puolella ja asettumaan evankeliumin vihollisia vastaan.
Myöskin kääntyi hän orlamündalaisten puoleen ja pyysi Karlstadtia, joka Orlamündassa oli samallaisessa asemassa kuin Münzer Allstättissä, ja hänen ystäviään liittoon. Mutta nämä vastasivat, etteivät he »tahdo varustautua veitsillä eikä keihäillä, vaan ainoastaan uskon haarniskalla. Jos liittyisimme teihin, emme enään olisi Vapaita kristittyjä, vaan ihmisiin sidotuita. Tyrannit riemuitsisivat ja sanoisivat: Katso, nämä kerskaavat Jumalastaan eikä kuitenkaan heidän Jumalansa ole kyllin vahva taistelemaan heidän puolestaan.» Tämä kirje ei kumminkaan hyödyttänyt Karlstadtia, Luther piti häntä Münzerin kaltaisena. Mutta Münzeriin nähden oli tämä kirje ilmiantoa.
Vielä vaarallisempaa tälle oli se, että muuan petturi ilmaisi ruhtinaille, että Münzer oli Allstättiin perustanut salaisen seuran, jonka tarkotuksena oli, kuten Melanchton lausuu, »rangaista jumalattomia ruhtinaita ja asettaa sijaan kristillinen hallinto». Liitolla oli kannattajia Allstättin ulkopuolellakin, niin Mansfeldin laaksossa, Sangershausenissa, vieläpä Zwickaussakin. Münzer itse ilmottaa myöhemmin »Tunnustuksessaan», että tarkotuksena oli ollut »yhdistyminen niitä vastaan, jotka vainoovat evankeliumia», ja pakotettuna kovin kysymällä tunnustamaan, mitä »evankeliumi» tässä kohden merkitsi, hän lausui: »Oli tarkotus toimia tähän suuntaan: omnia sunt communia (kaikki on yhteistä), ja piti jaettaman kullekin tarpeen ja tilaisuuden mukaan. Mutta siltä ruhtinaalta, kreiviltä tai herralta, joka vakavasti kehotettuna ei olisi tahtonut tähän suostua, olisi lyöty kaula poikki taikka olisi hänet hirtetty.»
Miten laajalti saksilaiset ruhtinaat jo silloin tunsivat liiton tarkotusperät, sitä emme tunne. Mutta ilmiannot jo saattoivat Saksin ruhtinaat kutsumaan tuon vaarallisen miehen Weimariin tutkittavaksi, sitä suuremmalla syyllä kun myöskin »veli Mukavaelämä» (Luther) pani parhaansa yllyttääkseen heitä avoimessa kirjeessään Münzeriä vastaan. Hän kirjottaa siinä, kuinka hän on huomannut, ettei »tämä henki tahdo jättää asiaa sanoihin, vaan aikoo ajaa sitä nyrkkioikeudella ja tahtoo väkivaltaisesti asettua esivaltaa vastaan ja ruveta täydelliseen kapinaan. — Vaikka minä kyllä tiedän, että Teidän ruhtinaallinen Armonne tässä kohden osaa paremmin menetellä kuin minä voin neuvoa, niin vaatii kuitenkin minun alammainen intoni tekemään voitavani ja alammaisesti pyytämään ja kehottamaan Teidän ruhtinaallista Armoanne huomaamaan, että tässä on tosi kysymyksessä ... sillä jumala tulee toden teolla vaatimaan tilille antamansa miekan veltosta käyttämisestä. Eikä sitä myöskään voisi ihmisille ja maailmalle selittää, että Teidän ruhtinaallinen Armonne suvaitsisi ja kärsisi kapinallista ja hävytöntä kättä.»
Nämä paikat kirjeestä kuvaavat sekä Lutherin että silloisen tilan luonnetta. Kaikki muu on vain kiistakirjotusta Münzeriä vastaan ja melkoista itsensä kehumista. Vihdoin oli siinä, ehkä torjuakseen ilmiannon pahaa sivumakua, viittaus siihen, ettei hän muka vaadi allstättiläisen hengen vaan vain siellä valmistellun väkivallan tukahuttamista. Ellei Münzer ryhdy väkivallan töihin, annettakoon hänen rauhassa saarnata. Münzer itse on jo vastauksessaan tähän kirjeeseen, »Puolustuspuheessaan», viitannut siihen, minkälaista teeskentelyä nämä Lutherin kirjotelmat sisälsivät. Olihan joka tapauksessa Lutherin hartaana pyrkimyksenä tukkia Münzerin suu.
Münzer oli siksi rohkea, että kutsua noudattaen saapui elokuussa Weimariin. Herttua Johann tutki häntä ja huomasi, »että hän oli kehottanut kansaa yhtymään liittoon ja tekemään muuta sellaista sopimattomuutta», mutta hän tahtoi joka tapauksessa ensin neuvotella vaaliruhtinaan kanssa niistä toimenpiteistä, joihin hänen suhteensa ryhdyttäisiin. Siihen asti tulisi Münzerin pysyä alallaan.
Mutta Münzer ei pitänyt viisaana odottaa vaaliruhtinaan päätöstä. Hänen asemansa Allstättissä oli käynyt epävarmaksi. Vaaliruhtinaan rankaiseminen uhkasi kaupunkia, ja neuvosto oli selittänyt olevansa häntä vastaan. Hän jätti kaupungin elokuun 8 päivän edellisenä yönä. Hän kertoo itse »Puolustuspuheessaan»: »Kun tulin kotiin Weimarissa pidetystä kuulustelusta, aioin saarnata jumalan totista sanaa; silloin tulivat neuvosherrat ja tahtoivat jättää minut evankeliumin pahimpien vihollisten käsiin. Kun sain sen kuulla, päätin ainaiseksi lähteä kaupungista. Pudistin heidän tomunsa kengistäni, sillä näin näkevillä silmilläni, että he pitivät valaansa ja velvollisuuksiaan suuremmassa arvossa kuin jumalan sanaa.»
Tuo heikko luopio Melanchton koetti tässäkin, kuten tavallista, kuvata Münzeriä pelkuriksi. »Tuomas unohti suuren henkensä ja piilotti itsensä puolen vuoden ajaksi», kirjottaa hän.
Kuinka vähän Münzer aikoi piileksiä, käy parhaiten selväksi siitä, että hän lähti Allstättistä suoraan uudelle sotanäyttämölle, Mülhauseniin, missä tapaamme hänet jo 15 p:nä elokuuta. Eikä tässä kohden voi olla puhettakaan mistään erehdyksestä Melanchtonin puolelta, vaan on kysymyksessä suorastaan tahallinen valhe, sillä Melanchtonin, joka tämän kirjotti v. 1525. oli mahdoton niin pian unohtaa, kuinka Luther ja hänen ystävänsä elokuussa 1524 kauhistuivat, kun heille kerrottiin, että Münzer oli mennyt Mülhauseniin.
Luther kirjotti heti sinne ja kehotti neuvoskuntaa karkottamaan Münzerin. Neuvoston pitäisi käskemän Münzer eteensä ja kysymän häneltä, kuka oli kutsunut hänet saarnaamaan. »Jos hän silloin vastaa, että jumala ja hänen henkensä oli hänet lähettänyt, niin pyytäkää häntä todistamaan tämä merkeillä ja ihmeillä; mutta kieltäkää hänet saarnaamasta, sillä missä jumala tahtoo muuttaa säännöllistä tapaa, tekee hän ihmemerkkejä.»
Lutherilla olikin täysi syy ryhtyä pontevasti vastustamaan tuota kommunistista kiihottajaa. Uhkaavan kapinan merkit olivat lisääntymässä, ja Mülhausenissa oli Münzer vielä vaarallisempi kuin pienessä Allstättissä. Mülhausen oli suuri ja rikas kaupunki, jossa oli noin 6,000 asukasta. Siinä kukoistivat käsityöt ja kauppa, varsinkin kutomateollisuus ja verkakauppa. Mutta Mülhausen ei ollut ainoastaan rikas ja voimakas, se oli myöskin Saksin ruhtinaista riippumaton, yksi niitä harvoja vapaita valtakunnan kaupunkeja, joita Thüringenissä vielä oli säilynyt itsenäisinä. Jos sellainen kaupunki joutuisi kommunistisien hurmahenkien käsiin, voisi se tulla näiden hyvinkin arvokkaaksi tukipaikaksi.
Mülhausenin sisäiset olosuhteet olivat varsin suotuisat kansankapinoille. Villateollisuuden suuri laajeneminen vientiteollisuudeksi muokkasi pakostakin maaperän hedelmälliseksi kapinallisille ja kommunistisille virtauksille. Lisäksi tuli se seikka, että Mülhausenissa »vallitsi raskas ylimysvalta: tässä vapaassa valtakunnankaupungissa ei ollut enempää kuin yhdeksänkymmentäkuusi miestä, jotka todella olivat vapaita kansalaisia. Nuo vapaat olivat neuvoston herrat; neuvosto täydensi itse itsensä ja vain vanhojen sukujen piiristä,» kertoo Zimmermann.
Mülhausenissa olivat näin ollen, paitsi kaupunkilaisköyhälistöä, etukaupunkilaisia ja kaupungista riippuvien lähiseutujen talonpoikia, kapinallisia myöskin ammattikuntiin kuuluvat käsityöläiset, jotka muualla kuuluivat etuoikeutettuihin luokkiin. Ei ihme, että uskonpuhdistusliike johti Mülhausenissa useihin kiivaisiin porvariston kapinoihin ylimyskuntahallitusta vastaan. Kansan johtajana näissä taisteluissa oli Heinrich Pfeiffer, muuan munkki, joka kuten niin useat muutkin siihen aikaan, oli eronnut luostaristaan. Pfeiffer oli hyvinvoivan porvariston vastustushaluisen osan, ammattikuntiin kuuluvien käsityöläisten ja kauppiaiden johtaja, mikäli nämä eivät kuuluneet ylimystöön. Mutta vanhat ylimyssuvut olivat Mülhausenissa niin voimakkaat, ettei Pfeiffer voinut jättää talonpoikia ja köyhälistöä huomioon ottamatta. Hän kääntyi heidänkin puoleensa ja kutsui heitä taisteluun kaupungin ylimystöä vastaan.
Ja vielä toisenkin liittolaisen sai Pfeiffer: Saksin ruhtinaat, jotka jo kauan olivat himoinneet tuota mahtavaa valtakunnankaupunkia valtansa alle ja joiden tarkotuksiin sen sisäiset levottomuudet osottautuivat mainiosti sopivan. Sama Saksin herttua Johann, joka myöhemmin, sitten kun Pfeiffer ei enään sovi hänen tarkotuksiinsa, mestauttaa hänet, suosi nyt tämän kapinahankkeita.
Huolimatta kaikista näistä vastustajista oli neuvoskunnalla ehdottomasti voimakas puolue kaupungissa, koskapa kansanvaltaisten ei onnistunut saavuttaa pysyväistä voittoa. V. 1523 saavutti Pfeiffer puolueineen ensi kerran voiton. Mutta saalis joutui kokonaan hyvinvoivalle porvaristolle; vain tämä sai osanotonoikeuden kaupunginhallintoon. Köyhälistö ja etukaupunkien pikkukäsityöläiset ja ennenkaikkea talonpojat eivät saavuttaneet kerrassaan mitään.
Saiko tämä aikaan käänteen alempien luokkien mielialassa? Varmaa on, että neuvoskunnan pian onnistui karkottaa Pfeiffer, ja turhaan puhui Saksin herttua Johann hänen paluulupansa puolesta. Mutta sittenkin tapaamme hänet taasen pian Mülhausenissa kiivaassa taistelussa neuvoston kanssa, jolloin onni kallistui väliin puolelle, väliin toiselle. Kesken tätä taistelua saapui Münzer Mülhauseniin. Neuvosto oli silloin voimaton noudattamaan Lutherin vaatimusta, niin halukas kuin se siihen olisi ollutkin. »Kunnianarvoisa neuvosto on ollut yhtä vähän tyytyväinen häneen kuin Pfeifferiinkin, mutta roskakansa on käyttänyt väkivaltaa häntä puolustaakseen. Hän on toverinsa Pfeifferin kera perustanut ja toiminut salaliiton toisensa jälkeen.»
Juuri siihen aikaan kun Münzer saapui, tapahtui Pfeifferin puolueessa käänne vasemmalle, se teki vaatimuksia, jotka miellyttivät myös talonpoikia ja etukaupunkilaisia, ja 27 p:nä elokuuta 1524 saavutti hän voiton. Missä määrin Münzerillä oli näissä tapauksissa osaa, ei voi varmaan sanoa.
Voitto ei nytkään kestänyt kauan. Voittajain piirissä ilmeni hajaannusta. Porvarillinen aines lienee alkanut pelätä talonpoikia ja köyhälistöä, jotka eivät suinkaan kadottaneet luottamustaan sen kautta, että Münzer oleskeli kaupungissa. Porvarit, käsityöläiset ja kauppiaat menivät neuvoskunnan puolelle, ja jo 25 p:nä syyskuuta voitettiin pfeiffer-münzeriläinen puolue ja molemmat johtajat karkotettiin.
Münzer lähti nyt Etelä-Saksaan, niinkuin monet muutkin Saksissa valtiollisesti vainotut, kuten esim. Karlstadt, jonka Luther oli ruhtinaallaan karkotuttanut, kun orlamündalaiset olivat kovin huonosti ottaneet hänet vastaan eräällä agitatsionimatkalla, jonka hän oli tehnyt Karlstadtia vastaan. Mutta nytkään ei suinkaan merkinnyt pelkoa se, että hän vetäytyi jonkun aikaa kestävään lepoon liikkeestä. Hän etsi vain uutta toimialaa. Saksanmaa oli tähän aikaan peitettynä salaisten seurojen verkolla, ja kommunistisilla lahkoilla oli kaikkialla kuljeskelevia agitatoreja, jotka, kuten Englannissa John Ballin aikaan, nyt varsinkin Etelä- ja Keski-Saksassa pitivät yllä yhteyttä eri seurojen kesken. Tiedämme jo, että valdolaisten ensi ajoilta asti kommunistien »luottamushenkilöt», »apostolit», »köyhät papit», tai minkä nimellisiä lienevät olleetkin, yleensä olivat alituisesti matkoilla, korkeintaan lyhyiksi ajoiksi näitä keskeyttäen. Käsityöläissällien matkustamisen kehittyminen oli uutena keinona saattaa näiden kerrosten paikkainvälistä yhteyttä kiinteämmäksi kuin yhteiskunnan muiden kerrosten välinen yhteys oli. »Kaikista kulkevista käsityöläisistä, jotka kuuluivat seurakuntaan, sekä mestareista että sälleistä, tuli apostoleja.»
Kun Münzer kääntyi Etelä-Saksaan, täytyi hänen siis hyvinkin tuntea sikäläiset olot, hänen täytyi tietää, että siellä kaikkialla uhkasi kapina, hän tiesi joka tapauksessa myöskin siitä, että (elokuun lopulla) Stühlingerin talonpojat tosiasiassa olivat jo nousseet kapinaan ja että kapinaliike nopeasti levisi Sveitsin rajalla. Siinä kylliksi syitä Münzerille kääntyä sinne, kun saksilaisissa maissa hänen toimintansa oli tehty niin kauaksi aikaa mahdottomaksi, kuin olevat olot kestivät.
Tiellä hän pysähtyi hetkeksi Nürnbergiin, köyhänä ja nälkäisenä. Useat uskovat, että hän siellä koetti saada aikaan kapinaa. Mutta todellisesti viipyi hän siellä painattaakseen salaisesti erään uuden kirjotuksen. Kapinantekoon ei hetki näyttänyt hänestä suotuisalta. Neuvoskunta sai kuitenkin vihiä painamisesta, otti takavarikkoon koko painoksen ja panetti tyrmään sen sällin, joka oli painanut kirjotuksen mestarinsa tietämättä.
Luther ja hänen puolueensa ovat panneet parhaansa ollakseen sanallakaan mainitsematta tästä kirjotuksesta. He eivät ole maininneet siitä missään, vielä vähemmin siihen vastasivat, huolimatta siitä tai oikeammin juuri siksi, että se sisälsi kiivaimpia hyökkäyksiä ja syytöksiä Lutheria — Lutheria ja ruhtinaita vastaan. Tämä Münzerin viimeinen kirjotus on kaikista intohimoisin ja vallankumouksellisin.
Jos nürnbergiläiset ja Luther ajattelivat voittaneensa jotakin takavarikkoonotolla ja vaikenemisellaan, niin he erehtyivät samoin kuin ne lukuisat valtiomiehet meidän päiviimme asti ovat erehtyneet ja erehtyvät, jotka noudattavat samallaista valtiotaitoa. Tuo Nürnbergin rikkiviisas neuvosto ei suinkaan saanut käsiinsä kaikkia kappaleita. Kirjaa levitettiinkin suuresti ennen talonpoikaissotaa, ja huolimatta tuosta hävityssodasta, jota sen jälkeen käytiin kaikkia kapinallisia kirjotuksia kohtaan, on muutamia kappaleita tästä takavarikkoon otetusta kirjasesta säilynyt aina meidän päiviimme asti. Kirjanen oli Münzerin »Varsin tarpeen vaatima puolustuspuhe». Sen täydellisenä nimenä oli: »Varsin tarpeen vaatima suojeluspuhe ja vastaus Wittenbergin hengettömälle, mukavasti elävälle lihalle, joka on väärin, pyhää raamattua varastamalla, niin katalasti sokaissut viheliäistä kristikuntaa».
Hienosti pilkaten orjamaisia lausetapoja, joita silloiset jumaluusoppineet käyttivät, hän omisti kirjansa »kaikkein korkeimmalle ja kaikkivaltiaalle Herralle Jeesukselle Kristukselle, kaikkien kuningasten hyvälle Kuninkaalle, kaikkien uskovaisten urhoolliselle Herttualle armollisimmalle herralleni ja uskolliselle suojelijalleni sekä Hänen surevalle ainoalle Morsiamelleen, köyhälle kristikunnalle».
Kirjotus alkaa monenmoisilla hyökkäyksillä Lutheria ja kirjanoppineita vastaan ja kertoo sitten, kuinka Münzer oli Allstättissä todistanut raamatunpaikoilla ruhtinaille, että heidän velvollisuutensa on tarttua aseisiin evankeliumin puolesta. »Ja kuitenkin tuo hiipijäkummi tulee, voi sitä kesyä käkeä, ja sanoo, että minä tahdon saada kapinaa aikaan! Mutta hän salaa sen, kuinka minä selvästi näytin ruhtinaille, että miekka on annettu koko seurakunnalle, niin että ruhtinaat eivät ole miekan (julkisen vallan) herroja, vaan sen palvelijoita.» Ja hän jatkaa: »Ruhtinaat älkööt tehkö niinkuin heitä haluttaa (5 Mos. kirj. 17), he tehkööt oikein. Siksi täytyykin vanhan hyvän tavan mukaan kansan olla mukana, ennenkuin oikeus on jumalan lain mukainen (4 Mos. kirj. 15). Ja minkä tähden? Siksi, että jos esivalta tahtoisi väärentää tuomion (Jesaias 10), niin niiden saapuvilla olevien kristittyjen tulee sanoa vastaan eikä sellaista kärsiä, sillä jumala vaatii tilille viattomasta verestä (Psalmi 78). Maan päällä on kamalin asia se, ettei kukaan tahdo välittää köyhien hädästä, vaan mahtavat tekevät niinkuin itse tahtovat. Katso tarkkaan ja sinä huomaat, että alkusyynä kaikkeen kiskomiseen, varastelemiseen ja ryöstelemiseen ovat meidän herramme ja ruhtinaamme; he ottavat kaiken omakseen, kalat vedessä, linnut ilmassa ja kasvit maassa, kaikkien täytyy olla heidän (Jesaias 5) ja sitte he terottavat jumalan käskyjä köyhille ja sanovat: Jumala on käskenyt: 'Älä varasta', mutta itse he eivät sitä noudata. He rasittavat nyt kaikkia ihmisiä, nylkevät ja pettävät köyhää peltomiestä ja käsityöläisiä ja kaikkia eläviä (Mik. 3) Mutta jos tämä vähäkin rikkoo, niin hänet hirtetään. Ja siihen tri Valehtelija sanoo: amen. Herrat itse menettelevät niin, että köyhästä miehestä tulee heidän vihollisensa. Kapinan syytä he eivät tahdo poistaa, kuinka saattaakaan silloin ajan pitkään käydä hyvin? Ja siksi, että minä sanon tämän, minunkin pitää olla kapinallinen. No hyvä, olkoon niin!»
Münzer syyttää jatkossa Lutheria kateudesta, joka johtui siitä, että Münzer ennen Lutheria oli ottanut käytäntöön saksalaisen jumalanpalveluksen — me olemme jo tästä puhuneet ennemmin — ja osottaa pilkaten, että »Martti neitsyt tuo puhdas Babylonian nainen», ei häntä tuomitse, vaan antaa hänet ilmi. Hän ivaa Lutheria siitä, että tämä on tahtonut käydä marttyyristä, vaikka elää hyvinvoinnissa ja ruhtinaiden suosimana. Yhtä inhottavaa sanoo hän olevan Lutherin harjottaman kurjan imartelun ja viekastelemisen. »Köyhät munkit ja papit ja kauppiaat eivät voi itseään puolustaa, siksi sinä heitä kyllä manaat. Mutta jumalattomia hallitsijoita ei kukaan saa tuomita, vaikka he polkevat Kristuksen jalkojensa alle.» Naurettavaa on Lutherin kerskuminen urhoudella. Ei Leipzigissä eikä Wormsissa hän ole asettanut mitään vaaralle alttiiksi. Kirjotus päättyy muutamin mehuisin pilkkalausein Lutherista, samaan tapaan, jota Luther itsekin mielellään käytti.
Sitten kun Münzer oli ampunut tämän nuolen vihollisiinsa, jätti hän Nürnbergin, vetäytyi Sveitsin rajalle ja vietti siellä talven. Hän näyttää olleen osallisena noiden kuuluisien »kahdentoista artikkelin» muodostamisessa, joissa kapinalliset talonpojat ovat esittäneet vaatimuksensa. Sitävastoin on liikaa tehdä hänestä niiden tekijää, samoin kuin lukea hänen syyksensä, että eteläsaksalainen kapina puhkesi. Toiselta puolen hän itse tunnustaa, että hän täällä kehotuksesta »saamasi kansalle», tai kuten muuan »hyvänsuopa historioitsija» lausuu: »Münzer kylvi täällä talonpoikaiskapinan myrkyllistä kylvöään».
Täällä Sveitsin rajalla oli hänellä myöskin tilaisuus kohdata sveitsiläisten uudestikastajien johtajia. Seurataksemme kertomuksen kulkua jätämme kuitenkin kaiken tämän kuvaamisen seuraavaan lukuun.
Alussa vuotta 1525, kenties jo tammikuussa, Münzer lähti etelästä takaisin Thüringeniin. Hän ei tullut umpimähkään. Hän tiesi, että melskeiden aika nyt oli tulossa.
Me muistamme talonpoikaiskapinan Englannissa v. 1381 alkaneen samana päivänä joka paikassa. Täällä oli myös sovittu määrätystä hetkestä, jonka piti oleman 2 päivä huhtikuuta, mutta osaksi talonpoikien malttamattomuudesta, osaksi olosuhteitten pakosta, puhkesi kapina ilmi monin paikoin ennemmin. Me emme saa siis epäillä sitä, että laaja salaliitto oli kapinan takana, järjesti sen ja johti sen ensimäisen syttymisen.
Meidän päivinämme ei salainen liitto, vaikkapa siihen kuuluisi miten harvoja jäseniä hyvänsä ja se pysyisi tuntemattomana väestön suurelle joukolle, johon sen pitäisi nojautuman, yleensä suinkaan pysy tuntemattomana hallitukselle. Nykyään ei olekaan vallankumouksellisten puolella yhtään ainoata vakavata valtiomiestä, joka uneksii saavansa aikaan suurta kapinaa, joka käsittäisi koko kansan, salaliiton avulla. Asema oli tässä kohden 1300- ja vielä 1500-luvullakin suotuisampi. Valtiollinen poliisi oli vielä vähän kehittynyt, varsinkin Alppien pohjoispuolella, eikä postilaitoskaan lisineen ollut vielä tullut valtio-asiaksi. Kaikkea yhteyttä etäisempiin paikkoihin piti yllä erityinen sananviejä, ja vallankumouksellisten »sotaposti» työskenteli aivan yhtä ripeästi ja varmasti, toisinaan paremminkin kuin hallitsevien, josta kiitos tuli kuljeskeleville sälleille ja »apostoleille», joiden merkitykseen tässä suhteessa jo olemme viitanneet.
Münzer oli näin ollen esim. koko talonpoikaissodan ajan vilkkaassa yhteydessä Schwabenin kanssa. Bullinger kertoo uudestikastajista kirjottamassaan kirjassa: »Ja kun hän ei enään ollut täällä ylhäällä tässä seudussa, vaan oli siirtynyt taas Thüringeniin ja asui Mülhausenissa, kirjotti hän kumminkin etelään uskotuilleen kirjeitä, joilla hän aina innostutti levottomia ihmisiä ja kiihotti heitä herroja ja esivaltaa vastaan. Ja vähää ennen talonpoikaiskapinan syttymistä maakreivikunnassa ja sen seuduilla, lähetti hän lähetin mukana kirjeen ja paperiliuskoja, joihin hän oli piirrättänyt malleja ja mittakaavoja, joiden mukaan piti laitettaman kuulia tykkiin, joka kapinaa varten jo oli valettu Mülhausenissa: voimisti siten ja lohdutti noita levottomia.»
Mutta hyödyllisin salaliiton menestymiselle sinä aikana, jota nyt tarkastelemme, oli se seikka, että jokainen alaluokan jäsen eli pienessä piirissä, josta hän oli yhteiskunnallisesti ja tavallisesti myöskin taloudellisesti mitä suurimmassa määrässä riippuvainen, joukossa, joka tunsi kaikki hänen tekonsa ja toimensa ja johon hän oli sidottu mitä kiinteimmillä siteillä. Kyläkuntayhteisö, ammattikunta ja sällikunta, loivat kurin ja yhteyden, mutta samalla pitivät yllä eroa toisiin piireihin nähden, joka oli erinomaisen edullista salaisuuksien säilyttämiselle ja salaisten yhdistysten syntymiselle. Muistakaamme vain, että keskiajalla esim. ammattisalaisuudet saattoivat pysyä salassa vuosisatoja. Salaseurojen kesken levitettiin kerettiläisiä oppeja, mutta harjotettiin myöskin valtiollista agitatsionia.
Uskonpuhdistuksen aikakautena tuli vielä lisäksi se, että hallitsevat katselivat toisiaan tavattoman epäluuloisin silmin. Jo Saksan hajanaisuus vaikeutti eri paikkakuntien esivaltojen järjestelmällistä yhteistoimintaa. Mutta tämä vaikeus tuli vielä suuremmaksi uskonpuhdistuksen aikana, jolloin eivät ainoastaan alemmat luokat kapinoineet, vaan ylemmätkin vehkeilivät vallankumouksissa etuja itselleen, jolloin hengelliset herrat eivät luottaneet kerrassaan ensinkään maallisiin, eivätkä katoliset evankelisiin ja päinvastoin. Tulvaveden täytyi nousta heidän kurkkuunsa asti, ennenkuin he yhtyivät yhdeksi »taantumukselliseksi joukoksi».
Tämä tila selittää sen, että kapina, kaikista edelläkäyneistä merkeistä huolimatta, saattoi kuitenkin yllättää hallitsevat luokat aivan äkkiarvaamatta, niin että kapinalliset aluksi melkein kaikkialla olivat edullisessa asemassa.
Münzer kohtasi jo tiellään pohjoiseen kapinallisten talonpoikien joukkoja. Olipa hänen kerran sellaisessa tilaisuudessa käydä hullustikin. Hänet vangittiin erään sellaisen joukon kanssa, mutta häntä ei tunnettu, ja hän pääsi taas vapaaksi. Me tapaamme hänet 12 p:nä maaliskuuta Mülhausenissa. Pfeiffer oli ollut siellä jo joulukuusta asti. Jo muutamia päiviä sen jälkeen he pääsivät onnellisen kapinan avulla kaupungin herroiksi melkein samana päivänä, jolloin kansa v. 1848 Berlinissä ja v. 1871 Parisissa nousi voittoisaan kapinaan (17 p:nä maaliskuuta).
Eräs senaikuinen allstättiläinen veronkantaja kirjottaa ystävälleen Mülhausenin tapauksista muun muassa seuraavaa: »Minä tarvitsisin kokonaisen päivän kertoakseni teille siitä julmasta eripuraisuudesta ja kapinasta, jonka saarnaaja Pfeiffer sekä Münzer ovat saaneet aikaan Mülhausenissa. Lopputuloksena on, että herra Omnes (Kaikki, Kansa) on ottanut hallinnon neuvoskunnalta haltuunsa; neuvoskunta ei saa enää vastoin heidän tahtoaan rangaista, hallita, kirjottaa eikä toimia. Sen jälkeen kun neuvosto karkotti Pfeifferin ynnä Münzerin ja heidän oltaaan Nürnbergissä ja tultuaan sieltä karkotetuiksi, on Pfeiffer palannut takaisin ja kuljeksinut ylt'ympäri kylissä kaupungin ulkopuolella, valittaen, että hänet karkotettiin väkivallalla totuuden tähden ja siksi että hän tahtoi saarnata vapaasti neuvostosta ja esivallasta välittämättä. Ja talonpojat kokoontuivat aseineen ja tunkeutuivat Mülhausenin esikaupunkiin, missä hän saarnasi. Kun neuvoskunta sai tämän tietää, kokosi se voimat yhteen karkottaakseen hänet uudelleen, mutta ilkeät porvarit, joiden piti pitää neuvoston puolta, kääntyvätkin silloin tätä vastaan ja käyttäytyivät niin petollisesti, ettei sitä saata sanoakaan. Ja kun heidän päällikkönsä näki, kuinka kansa luopui neuvostosta, ja suurella vaivalla sai heidän metelinsä rauhotetuksi, kumminkin niin, että Pfeiffer ja Münzer saivat jäädä saarnaajiksi, ja neuvoston täytyi suostua siihen, ettei se tekisi eikä ryhtyisi mihinkään ilman seurakunnan tietoa ja tahtoa. Siten on neuvostolta otettu miekka ja Mülhausenissa tapahtuu ihmeellisiä asioita.»
Se onkin toden totta, sillä siellä perustettiin kommunistinen seurakunta.
»Tämä oli uuden kristillisen hallituksen alku», kirjottaa Melanchton. »He karkottivat munkit, ottivat luostarit ja hiippakunnan tilat haltuunsa. Siellä oli johanniteilla ollut talonsa ja suuret tulot; sen talon otti Tuomas nyt haltuunsa. Hän opetti myöskin, että kaikki omaisuus pitäisi olla yhteistä, niinkuin Apostolien Teoissa on kirjotettu, että he panivat omaisuutensa yhteen. Siten hän sai rahvaan niin vastahakoiseksi, ettei se enää tahtonut tehdä työtä, vaan jos joskus tarvitsi jyviä tai kangasta, meni se rikkaan luo ja vaati niitä kristillisen oikeuden perustuksella. Sillä Kristus tahtoi, että piti jakaa puutteellisten kanssa. Jos rikas ei silloin antanut hyväntahtoisesti, niin otettiin väkisin. Niin tekivät myöskin ne, jotka Tuomaksen kanssa asuivat johannitien talossa.»
Toinen vihamielinen tekijä valittaa, että »kansa jätti päivätyönsä tekemättä ja ajatteli, että kun he ovat ehtineet hävittää aatelismiesten, ruhtinasten ja herrojen, piispojen ja luostarien omaisuudet, niin jumala kyllä antaisi heille enemmän; he oppivat siis ryöstämään ja varastamaan; ja tällaista menoa piti Münzer monta kuukautta.»
Nämä valitusvirret kommunismin vaikutuksista eivät ole kuitenkaan mitään muuta kuin vanhaa tavallista porvarillista ruikutusta eikä niillä ole mitään todellista perustusta. Se käy selväksi jo siitä tosiasiasta, että vallankumouksellinen kunta, kommuni, ei pysynyt pystyssä kauemmin kuin kaksi kuukautta (melkein yhtä kauan kuin Parisin kommuni v. 1871); Münzer itse jätti Mülhausenin jo toukokuun 12 p:nä. Näinä muutamina viikkoina kommunismilla muka oli tuntuvia vaikutuksia tuotantoon, ja sitä sodan leimujen keskellä, joka kutsui kaikki asekuntoiset työmiehet taisteluun!
Melanchton tosin kertoo meille, että kommunismi Mülhausenissa olisi kestänyt kokonaisen vuoden! Tämä on samaa kuin ajattelisi jonkun nykyaikaisen kirjailijan syksyllä 1871 kuvailleen, että Parisin kommuni olisi pysynyt pystyssä vuoden ajan. Ei tiedä, mitä eniten ihmettelisi, tuon »lempeän ja ujon» Melanchtonin julkeata totuuden salaamista vaiko hänen lukijakuntansa ajatuksettomuutta.
Sellaisista »samanaikuisista lähteistä» on tähän asti säännöllisesti porvarillinen historiankirjotus hakenut tietonsa kommunistisista liikkeistä! Mutta nämä väärennykset huomaa helposti, jos on vähänkään huolellinen. Paljon sekottavammin on vaikuttanut sen osan kokonaan väärä esittäminen, joka Münzerillä Mülhausenissa oli. Monet, Luther ja Melanchtonkin, esittävät Münzeriä Mülhausenin diktatoriksi, vaikka hänen asemansa todellisuudessa oli siellä aivan epävarma. Hän oli voittanut, mutta ei suinkaan omien kannattajiensa avulla, vaan ryhtymällä sovitteluihin Pfeifferin porvarillisen suunnan kanssa. Hän ei päässyt milloinkaan kauemmas kuin yksinkertaiseksi saarnaajaksi. Kaikissa tärkeimmissä asioissa oli hänellä vastassaan Pfeiffer, jolla oli kansan enemmistö takanaan.
Mülhausen ei ollut mikään Tabor. Tätä kaupunkia voi pitää kommunistisena siirtolana. Se oli vasta perustettu ja kommunistit virtasivat sinne, muodostaakseen sen ainoan asutuksen. Vallan toisellaiset olivat olosuhteet sellaisessa vanhassa valtakunnankaupungissa kuin Mülhausen. Kommunisteilla oli siellä paras tukensa vain köyhälistössä ja sen lisäksi eräissä esikaupunkien pienten itsenäisten käsityöläisten ja ympäristön talonpoikien piireissä. Mutta nämä väestökerrokset olivat aivan liian heikot voidakseen pakottaa mielensä mukaan porvariston eri kerrokset. Suotuisien sattumien ja myöskin näiden viisaan käyttämisen ansio oli, että Mülhausenin kommunistit olivat voineet olla ratkaisevana tekijänä, vaa'an kielenä, molempien taistelevien puolueitten välillä. Mutta mitään enempää kuin suvaitsevaisuutta eivät he saattaneet pyytää siltä suunnalta, jonka he olivat auttaneet voittoon. Mülhausenia ei suinkaan järjestetty kommunistiseksi; »veljet» saivat vain tehdä salaisen järjestönsä julkiseksi ja muodostaa jonkinlaisen »kunnan» kaupunkikunnan piiriin, luultavasti johannitien taloon; mutta tässä olikin kaikki.
Kuinka vähän Münzerin kannattajia itse asiassa oli Mülhausenissa näkyy parhaiten siitä, että hän sai vain 300 miestä mukaansa, kun hän sieltä lähti talonpoikia auttamaan.
Melanchton lienee kyllä siinä oikeassa, että Münzerin kunta, »ne jotka asuivat Tuomaksen kanssa johannitien talossa», niinä harvoina viikkoina, jolloin se oli olemassa, ei elänyt vain jäseniensä työllä, vaan pääasiallisesti kirkoista, luostareista ja linnoista saadulla saaliilla. Näinä aikoina kirkon omaisuus oli res nullius, ei kenenkään omaa, ja sen otti haltuunsa kuka vaan siihen kykeni. Tavallisesti joku ruhtinas. Mutta joskus myöskin joku köyhä raukka.
Olemme jo maininneet, että Münzer ja Pfeiffer olivat mielipiteiltään vastakkaiset. Mutta siitä johtui taktillisiakin ristiriitoja.
Pfeiffer piti itseään, kuten oikea esikapitalistisen ajan pikkuporvari ainakin, vain paikallisten etujen harrastajana. Münzer oli, kuten sen ajan kommunistit yleensä, paikkainvälisen yhteyden harrastaja. Pfeifferistä oli Mülhausenin kapina jotain sellaista, joka koski ainoastaan tätä kaupunkia. Münzeristä se oli sitävastoin vain rengas niiden vallankumouksellisten kapinain ketjussa, joiden yhteisvaikutus tekisi lopun kaikesta tvranniudesta ja kaikesta sorrosta. Mitä Tabor ennen oli ollut Böhmille, sitä piti Mülhausenin lujan kaupungin olla Thüriugenille, koko kapinan tukipisteenä.
Sen sijaan että Pfeiffer — kun me tässä puhumme Pfeifferistä ja Münzeristä, emme tarkota vain molempia henkilöjä, vaan myöskin heidän edustamiaan suuntia — ei ryhtynyt mihinkään muuhun kuin toimimaan muutamia hävitysretkiä läheisiin katolisiin seutuihin, niin Münzer teki kaikkensa varustaakseen ja harjottaakseen aseitten käyttöön Thüringenin talonpoikia ja järjestääkseen heitä yhteisen johdon alle. Hän antoi valaa jykeviä tykkejä ja toimitti tästä käskyjä aina Schwabeniin asti. Ja joka taholle hän lähetti kirjeitä kehotukseksi ja rohkaisuksi, samalla hän kehotti malttavaisuuteen siksi, kunnes kaikki oli ehditty järjestää asianmukaiseen kuntoon.
Erityisesti hän luotti vuorityömiehiin, enemmän kuin epäluotettaviin Mülhausenin asukkaisiin ja vähän aseisiin harjaantuneisiin talonpoikiin. Vuorityömiehet olivat Saksin kansan asekelpoisin ja uhmamielisin osa, ja heihin kiintyikin heti Münzerin huomio. Hän rupesi yhteyteen Erzgebirgen vuorikaivoslaisten kanssa, ennen kaikkea pyrki hän nostamaan kapinaan häntä, lähimmät, Mansfeldin kaivostyöläiset, joiden kesken hän olikin vielä Allstättin ajoilta hyvässä yhteydessä. Hän kirjotti näille Mansfeldin piiriin pääasiassa näin: »Ensin ja ennen kaikkea puhdas jumalanpelko. Rakkaat veljet, kuinka kauan te nukutte? Minä sanon Teille, että jollette Te tahdo kärsiä jumalan tähden, niin teistä tulee perkeleen marttyyrejä. Senvuoksi pitäkää varanne, älkää mairitelko kauemmin vääriä intoilijoita tai jumalattomia veijareita. Nouskaa ja taistelkaa Herran taistelua. Aika on tullut ja jumalan todistuksesta on vaari otettava. Koko Saksa, Ranska ja Italia ovat liikkeessä. Klettgaun, Hegaun ja Schwarzwaldin talonpojat ovat pystyssä, kolmekymmentä tuhatta miestä, ja heidän joukkonsa kasvaa yhä. Minä huolehdin sitä, että yksinkertaiset ihmiset suostuisivat johonkin väärään sovintoon, jonka vahinkoa he eivät vielä huomaa. Mutta jos Teidän joukoissanne on kolmekin, jotka etsivät jumalan nimeä ja kunniaa, niin teidän ei tarvitse peljätä satoja tuhansia. Rohkeasti eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Nyt on aika. Heittiöt ovat arkoja kuin koirat. Mutta älkää kuulko jumalattomien valitusta! He pyytäen ja itkien rukoilevat teitä kuin lapset. Mutta älköön sääli teihin tarttuko, niinkuin jumalakin on käskenyt Moseksen kautta (5 Mos. kirj. 7). Toimikaa kylissä ja kaupungeissa, mutta varsinkin vuorimiehet ja muut kunnon pojat! Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Älkää antako miekan jäädä kylmäksi veressä, lyökää Nimrodin torni maahan! Eteenpäin, eteenpäin, toisilla on ollut päivänsä, jumala käy teidän edellänne ja seuraa teitä. Ja jumala sanoo: Älkää peljätkö, älkää hämmästykö heidän suurta joukkoansa, sillä sota ei ole teidän sotanne vaan Herran. Annettu Mülhausenissa v. 1525. Münzer, jumalan palvelija jumalattomia vastaan.»
Münzerin kirje otettiin hyvin vastaan, suuria joukkoja kokoontui ja syntyi levottomuuksia. Aina Meissenin vuorikaivospiirissä saakka tuntuivat mansfeldilaisessa annetun sysäyksen vaikutukset. »Ja ennenkuin mielettömät johtajat saivat aikaan Frankenhausenin verisen päivän», sanoo Hering Saksin ylämaitten historiassaan, »olivat useat Mansfeldin kreivikunnan kapinaan nousseista vuorityöläisistä paenneet Saksin vuorille joko siksi, että eivät toivoneet mitään hyvää kotona tulevan tai siksi, että he uuden viisauden nojalla toivoivat näyttelevänsä tärkeätä osaa kaukaisessa seudussa.»
Heidän onnistui saada vaikutusvaltaa ja edistää Zwickaun seudulla syntynyttä kapinayritystä, siellä kun hurmahenget jo ennen Storchin ja Münzerin johdolla olivat saaneet vaikutusvaltaa ja valmistaneet maaperää.
Huhtikuussa syntyikin todella Erzgebirgessä talonpoikien ja vuorityöläisten kapina. Vasta Frankenhausenin taistelun jälkeen taukosi liike siellä, kuten kaikkialla muuallakin Saksissa.
Mutta yleensä oli Münzerin pyrkimyksillä saada yhteistoimintaa aikaan Saksin eri seutujen vallankumouksellisten liikkeiden välille vain vähän menestystä.
Talonpoikien ja pikkukaupunkilaisten partikularismi oli edelleenkin vielä liian voimakas. Samallainen taloudellinen sorto, vanhojen olosuhteitten yleinen myllerrys, joka uskonpuhdistusta seurasi, sekä, eikä suinkaan vähimmässä määrässä, »kommunistisien apostolien» väsymätön eri paikkain yhteyttä välittävä toiminta olivat juuri riittäneet tekemään talonpoikaisliikkeen alussa kansalliseksi, kansakunnan suurinta osaa koskevaksi ja samanaikaiseksi. Mutta sen jatkuessa paikalliset pyyteet astuivat taasen yhä selvemmin esiin. Partikularismilla oli aivan liian syvät juurensa olosuhteissa, niin ettei sitä voitu voittaa kuin lyhyeksi aikaa puutteellisestikaan.
Lisäksi tuli talonpoikien turmiollinen yksinkertaisuus. Nämä kokemattomat ihmiset luulivat, että ruhtinaan sanan täytyi kestää, jos ei enemmän, niin ainakin yhtä paljon kuin tavallisissa oloissa elävän rehellisen miehen sanankin. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että uudempi valtiotaito luki petollisuuden ja tunnottomuuden ruhtinaan tärkeimpien hyveitten joukkoon — sama valtiotaito, jota näimme Richard-poikasen toista sataa vuotta ennemmin niin taitavasti käyttäneen Englannin talonpoikien vahingoksi.
Sen sijaan että olisivat toimineet yhdessä, toimi kukin piirikunta ja kaupunki, joka oli liittynyt kapinallisiin, ominpäin, vain omaa etua silmälläpitäen, ja herrojen tekemät tyhjät lupaukset valituksen alaisien kohtien parantamisesta saattoivat tavallisesti varustetut joukot laskemaan aseensa ja lähtemään kotipaikoilleen. Siten ruhtinaat saivat aikaa joukkojen kokoamiseen ja yhdistymiseen, ja he voittivat sillä tavalla toisen talonpoikaisjoukon toisensa jälkeen. Talonpoikien puolella kasvoi yhä enemmän liikkeen umpimähkäisyys ja suunnittelemattomuus, kun sitävastoin vaara ruhtinaiden puolella yhä lisäsi koossapysyväisyyttä ja tarkotuksellista yhteisvaikutusta.
Aluksi ei ollut näyttänyt niinkään varmalta, kuka tulisi voittajaksi. Vielä 14 p:nä huhtikuuta oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik puhunut yhtä synkkänä kuin varovaisena kapinasta. Hän kirjotti pitkäperjantaina veljelleen Saksin herttua Johannille: »On todellakin suuri asia, että täytyy toimia väkivallalla. Kenties on näille ihmisraukoille anneltu syytä sellaiseen kahinaan, erittäinkin kieltämällä jumalan sana. Niin rasittaa sekä hengellinen että maallinen esivalta köyhiä monella tavalla. Kääntäköön jumala vihansa meistä. Jos jumala tahtoo, voi tapahtua niin, että rahvaan mies pääsee hallitukseen.»
Samallainen käsitys näkyy myöskin ensimäisestä kirjotuksesta, jossa Luther koskettelee talonpoikaiskapinaa. Sen nimenä on: »Kehotus sopimaan Schwabenin talonpoikien kahdestatoista artikkelista». Tässä kiihotuksessa Luther ensiksi lausuu toivovansa, että kaikki muuttuisi hyväksi, jos talonpojat tarkottavat totta näillä artikkeleillaan eivätkä tahtoisi pyytää enempää. Hän hyväksyy siis ne sopimuksen pohjaksi.
Sitten kääntyy hän ruhtinasten ja herrojen puoleen. »Me emme saa sellaisista ilkitöistä ja kapinoista kiittää ketään muuta kuin teitä, ruhtinaat ja herrat, ja varsinkin teidän sokeita piispojanne ja hulluja pappejanne ja munkkejanne ... Miekka on teidän kaulallanne; vielä te luulette istuvanne tanakasti satulassa niin ettei teitä voitaisi siitä nostaa. Sellainen varmuus ja paatunut julkeus katkaisee teidän kaulanne, sen saatte nähdä. Niinpä, kun te olette syypäinä sellaiseen jumalan vihaan, kääntyy se epäilemättä teitä vastaan, ellette ajoissa paranna itseänne. Taivaan merkit ja täällä maan päällä tapahtuvat ihmeet koskevat teitä, hyvät herrat, eivätkä ne ennusta teille hyvää. Sillä tietäkää, että jumala ohjaa asiat niin, ettei voida eikä tahdota ajan pitkään kärsiä teidän mellastustanne. Talonpojat eivät suinkaan, hyvät herrat, asetu teitä vastaan, vaan itse jumala, teidän elämöimisenne tähden.»
Luther jatkaa kehottaen ruhtinaita oman hyötynsä vuoksi tekemään myönnytyksiä talonpojille. Noiden kahdentoista artikkelin perusteella voipi alkaa neuvottelut. Muutamat niistä ovat oikeutettuja ja kohtuullisia. Niinpä esim. ensimäinenkin, joka vaatii oikeutta saada kuulla evankeliumia ja valita papit. Ja toiset, joissa pyydetään suojelusta kaikellaisia kiskomisia vastaan, ovat myöskin kohtuulliset. »Sillä esivaltaa ei ole suinkaan asetettu valvomaan omaa etuaan vaan alamaistensa hyötyä ja parasta. Nykyään onkin aivan sietämätöntä sellainen verottaminen ja nylkeminen. Mitä auttaisi, vaikka talonpojan pelto kasvaisikin yhtä monta guldenia kuin siinä nyt on olkia ja tähkiä, kun esivalta ottaisi vaan sitä enempi ja lisäisi sillä yhä loistoansa ja tuhlaisi kaiken vaatteisiin, syöminkeihin, juominkeihin, rakennuksiin y. m., niinkuin ne olisivat akanoita. Täytyisi vähentää loistoa ja pienentää menoja, niin että köyhä mies saisi myöskin pitää jotakin.»
Tämän jälkeen Luther kääntyy talonpoikien puoleen ja myöntää heille ruhtinasten ansainneen sen, »että jumala syöksisi heidät istuimiltaan». Mutta heidän pitäisi alkaman oikeasta päästä, »muuten he saisivat vahingon sieluilleen, vaikkapa täällä ajassa voittaisivatkin ja surmaisivat kaikki ruhtinaat». Hän kehottaa sentähden talonpoikia, »rakkaita herroja ja veljiä», luopumaan miekasta eikä kapinoimaan esivaltaa vastaan, sillä sellaiseen heillä olisi oikeus vain, jos jumala heitä siihen käskisi merkeillä ja ihmeillä. »Kärsiminen, kärsiminen, risti, risti, se on kristityn oikeus, se, eikä mikään muu.»
Kirjotus päättyy molemminpuolisilla kehotuksilla. »Molemmat puolet ovat väärässä, he ovat käyttäytyneet pakanain tavoin eikä niinkuin kristittyjen sopisi. Molempia uhkaa jumalan tuomio. Heidän sielunsa joutuvat helvettiin ja Saksa joutuu perikatoon. Sentähden olisi nyt minun uskollinen neuvoni se, että valittaisiin muutamia kreivejä ja herroja aatelistosta ja joitakuita neuvosherroja kaupungeista ja ratkaistaisiin asia ystävällisesti, että te herrat luovutte jäykkyydestänne joka Teidän kumminkin lopuksi täytyy tehdä joko vapaaehtoisesti tai muuten ja kartatte rahtusen tyranniuttanne ja sortoanne, niin että köyhäkin mies saisi ilmaa ja sijaa elääkseen. Talonpoikien taas pitää myöskin näyttäytymän kohtuullisiksi ja luopuman muutamista artikkeleista, joissa vaaditaan liian paljon, niin että asia, ellei siitä voi sopia kristillisellä tavalla, ainakin ratkaistaisiin ihmisellisen oikeuden mukaisesti ... Nyt minä olen neuvonut Teitä kaikkia uskollisesti, kristillisesti ja veljellisesti. Jumala suokoon, että se auttaisi. Amen.»
Jos ne olisivat oikeassa, jotka otaksuvat Lutherin valtavan personallisuuden saaneen uskonpuhdistuksen aikaan, niin olisi tämän kirjotuksen pitänyt antaman talonpoikaissodalle toisen käänteen. Todellisesti se nyt jäi aivan vaikutuksettomaksi. Ensimäisessä kokeessaan olla uimatta virran mukana, osottautui Luther voimattomaksi.
Mutta hän ei ollut sellainen mies, joka olisi puolustanut asiaa, joka ei näyttänyt onnistuvan. Eikä hänen tarvinnut ajatella kauan, mille puolelle hänen tulisi asettua. Hänen rauhaarakastava herransa, vaaliruhtinas Fredrik, kuoli 5 p:nä toukokuuta, ja seuraajaksi tuli hänen veljensä Johann, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rauhasta ja sovinnosta.
Ja kaikkialla varustautuivat ruhtinaat tukahuttaakseen kapinallekin talonpoikien vereen. Huhtikuun viimeisellä viikolla oli talonpoikaisjoukot Schwabenissa tuhottu melkein kokonaan. Samaan aikaan oli maakreivi Filipin onnistunut Hessenissä päästä kapinallisista voitolle. Ja lukuisia sotataitoisia joukkoja kokoontui retketäkseen Frankenin ja Thüringenin kapinoitsijoita vastaan.
Lutherilla oli lisäksi personallinenkin syy kääntyä talonpoikia vastaan. Huhtikuun loppupuolella oli hän tehnyt agitatsionimatkan kautta Thüringenin, saattaakseen kansan rauhottumaan, mutta kaikkialla hän oli huomannut, että hän, joka piti itseään kansan epäjumalana, oli kadottanut kaiken vaikutuksensa siihen.
Tuon intohimoisen kiivauden, jonka alinomaa huomaa hänessä esiintyvän, suuntasi hän nyt kapinoitsijoita vastaan. Äsken hän oli kutsunut heitä »rakkaiksi herroiksi ja veljiksi», nyt he eivät olleet muuta kuin rosvoja, murhamiehiä ja hulluja koiria, jotka täytyi lyödä kuoliaaksi. Äsken hän oli puhunut siitä, kuinka sorto oli ollut niin sietämätöntä, että se oli pakottanut talonpojat kapinaan esivaltaa vastaan; nyt oli esivallalla kaikki oikeus puolellaan.
Toukokuun 6 p:nä, Fredrikin kuoleman jälkeisenä päivänä, ilmestyi Lutherin kirjotus »Ryösteleviä ja murhaavia talonpoikia vastaan». Siinä sanotaan: »Pelkkää perkeleen työtä he tekevät, varsinkin tuo pääpaholainen, joka hallitsee Mülhausenissa eikä toimita mitään muuta kuin ryöstöjä, murhia ja verenvuodatuksia, niinkuin Kristuskin, Joh. 8, sanoo hänestä, että hän on murhaaja alusta». Tähän talonpoikien esiintymiseen katsoen hänen täytyi nyt kirjottaa toisella tavalla kuin »edellisessä kirjasessaan». Kapina on pahempaa kuin murha. »Jokainen muistakoon, ettei voi olla mitään myrkyllisempää, vahingollisempaa eikä pirullisempaa kuin kapinallinen ihminen. Hullu koira täytyy lyödä kuoliaaksi; ellet sinä sitä tapa, niin se tappaa sinut ... Siksipä ei täällä saa nukkua. Eikä tässä tule kysymykseen kärsivällisyys eikä sääli, on miekan ja vainon aika, eikä armon.» »Se joka kaatuu esivallan puolesta, on jumalan edessä oikea marttyyri ... se, joka sortuu talonpoikien puolella, on ihminen helvetin syötti ... Nyt on sellaiset ihmeelliset ajat, että ruhtinas saattaa paremmin ansaita taivaan verenvuodatuksella kuin muut rukouksilla. Pistä, lyö ja kurista kuoliaaksi kaikki mitä voit. Kuole, mitään autuaampaa kuolemaa et milloinkaan saa. Sillä sinä kuolet totellessasi jumalan sanaa ja käskyä Room. 13, ja rakkauden palveluksessa (!!), pelastaessasi lähimmäistäsi helvetin ja perkeleen kahleista.»
Samallaisia »rakkauden palveluksia» osotti Luther talonpojille tämänaikuisissa yksityisissäkin kirjeissänsä. Niinpä hän 30 p:nä toukok. kirjotti eräälle neuvosherralle, tri Rühlille: »Puhutaan sääliväisyydestä heitä kohtaan, mutta jos heidän joukossaan on syyttömiäkin, niin Jumala kyllä pelastaa ja varjelee heidät, kuten hän teki Lotille ja Jeremiakselle. Jos hän ei sitä tee, niin he eivät todellakaan liene viattomia ... Viisas mies sanoo: aasi tarvitsee ruokaa, kuormaa ja piiskaa, talonpoika kauranolkia. Se, joka on nähnyt Münzerin, tietää sanoa, että hän on nähnyt perkeleen ihka elävänä suurimmassa vimmassa. Oi, Herra jumala, kun sellainen henki on myöskin talonpojissa, kuinka onkaan silloin tärkeätä, että heidät tapetaan niinkuin hullut koirat!» Kaikista Lutherin tämänaikuisista kirjotuksista näkee selvästi, että Münzer hänen mielestään oli vaarallisin kapinoitsijoista. Thüringenissä hän olikin sellainen.
Vielä myöhemmin Luther kehuu, että hän muka oli kapinassa lyönyt kaikki talonpojat, kun oli käskenyt surmata heidät kaikki; »kaikki heidän verensä on minun niskoillani». Suuruudenhulluudesta on hän kuitenkin ottanut kantaakseen suuremman verivelan, kuin todellisesti tuli hänen osalleen. Me olemme laajasti selittäneet hänen käytöstään talonpoikaissodan aikana, sillä se ei kuvaa ainoastaan Lutheria, vaan koko porvarillisen ja talonpoikaisköyhälistöläisen kerettiläisyyden välistä suhdetta. Mutta kapinan lopputulokseen ei Luther mitään vaikuttanut. Hänen kehotuksensa sovinnon tekoon ei merkinnyt mitään, ja yhtä tarpeetonta oli se kiihotus, jolla hän yllytti ruhtinaita säälimättömään teurastukseen. He kyllä ilman kehotuksiakin huolehtivat murhaamisesta kaikella asiaan kuuluvalla verenhimoisuudella, Lutherin vastustajat yhtähyvin kuin hänen kannattajansakin, ja molemmat osat veljellisessä sovussa. Sodassa sorretuita vastaan taukosivat keskinäiset taistelut saaliista — katoliset ja evankeliset liittyivät yhteen kukistaakseen köyhän kansan.
Toukokuun alussa yhtyivät Hessenin »evankelisen» maakreivin Filipin joukot kiihkokatolisen Saksin herttuan Yrjön ja muutamien pikkuvaltiaiden joukkoihin, ja heihin liittyi Saksin uusi vaaliruhtinas, tehdäkseen lopun Thüringenin kapinasta. Tämän keskuksena oli Frankenhausen, joka oli pieni kaupunki Mansfeldin kaivosten läheisyydessä. Enimmäkseen asui siinä sikäläisten suolakaivosten työmiehiä. Sen edustalle kokoontui kapinallisten päävoima, eikä tykeillä hyvin varustettuun Mülhauseniin tai johonkin eteläisempään paikkaan, esim. Erfurtiin tai Eisenachiin, jotka myöskin olivat kapinallisten hallussa ja joista käsin olisi ollut helpompi pitää yllä yhteyttä Frankenin kapinallisten kanssa.
Ruhtinaat käsittivät myöskin, että täällä oli päävoima. Hessenin Filip riensi rohkeasti sitä vastaan, kulkien hyvinvarustettujen ja kapinallisten hallussa olevien kaupunkien Mülhausenin ja Erfurtin välitse. Se, että hän saattoi tehdä tämän, ilman että häntä ahdistettiin, on yhtenä todistuksena siitä, mikä johdon- ja yhtenäisyyden puute vallitsi talonpoikien puolella.
Mutta Frankenhausenin merkityksen voimme selittää vain ottamalla huomioon Mansfeldin kaivosten läheisyyden, siellä kun oli paljon asekelpoisia vuorityöläisiä. Jos onnistui ulottaa kapina sinne saakka, silloin oli ruhtinaan joukoilla kova edessä.
Münzer ymmärsi sangen hyvin Frankenhausenin merkityksen ja teki kaikki, mitä hänen vallassaan oli, kootaksensa sinne kapinan kaikki voimat. Hän kirjotti erfurtilaisillekin, mutta he eivät liikkuneet paikaltaan, ja yksinpä mülhausenilaisetkin jättivät hänet oman onnensa nojaan. Vapaan valtakunnankaupungin pikkuporvarit huolivat vähän Frankenhausenin ulkopuolella olevista talonpojista. Münzer ei saanut mukaansa enempää kuin 300 miestä, ja hädin tuskin sai hän lainaksi kahdeksan tykkiä.
Paremmin ei hänen käynyt Mansfeldin kaivostyomiehiin nähden. Ikävä kyllä puuttuu meiltä Mansfeldin tapahtumista kaikki lähemmät tiedot. Spangenbergin mansfeldilaisessa kronikassa on vain seuraava tieto, jonka Bieringen »Mansfeldin vuorikaivosten kuvauksessaan» julkaisee vielä lyhyempänä: »Talonpojat nousivat Mansfeldin kreivikunnassakin kapinaan. Mansfeldin kreivi Albrecht ei säästänyt mitään vaivoja, yritti kaiken voitavansa ja antoi vuorityöläisille mitä makeimpia lupauksia, pysyttääkseen heidät kreivikunnassa, niin etteivät he lähtisi kapinallisten talonpoikien kera sotaretkelle.»
Se näyttää hänelle onnistuneenkin. Se huoli, jonka Münzer on lausunut yllä mainitussa kirjeessään vuoristolaisille, että nimittäin »yksinkertaiset ihmiset» voisivat »suostua johonkin väärään sovintoon», ei ollut perusteeton. Vuorityöläisten suurin osa rauhottui, heti kun oli suostuttu heidän vaatimuksiinsa eikä välittänyt sen enempää kapinoivista talonpojista. Mutta erinäisten uusien tulokkaiden tai pienien joukkojen kimppuun hyökkäsivät kreivi Albrechtin ratsumiehet, jotka pitivät hallussaan kaikki tiet.
Yksi mahdollisuus oli vielä jälellä: ulottaa kapina itse Mansfeldin piiriin ja siten repäistä vuorityöläiset mukaan. Mutta tätäkään mahdollisuutta ei käytetty. Frankenhausenin ulkopuolella olevat talonpojat olivat kyllin yksinkertaisia ruvetakseen kreivi Albrechtin kanssa neuvotteluihin, joita tuo viekas mies osasi lykätä päivästä toiseen, siksi kunnes ruhtinaiden sotajoukot olivat saapuneet Frankenhausenin edustalle.
Albrecht oli sopinut rupeavansa toukokuun 12 p:nä pitämään neuvottelua talonpoikien kanssa. Mutta hän ei tullutkaan, syytti tärkeitä asioita ja kehotti talonpoikia saapumaan neuvotteluihin seuraavana sunnuntaina, toukokuun 14 p:nä. »Mutta sillä välin suo jumala», kertoo Luther, »että Tuomas Münzer tulee Mülhausenista Frankenhauseniin». Tämä vaikutti sen, että kreivin kanssa pidetyt neuvottelut heti keskeytyivät, Münzer kun älysi kreivin kavalat tarkotukset, ja hän teki kaiken voitavansa yllyttääkseen taistelun käyntiin kreivin ja talonpoikien välillä, ennenkuin ruhtinaat tulisivat. Sellaisena yllytyksenä pidämme niitä tavattoman karkeita kirjeitä, joita hän silloin lähetti mansfeldilaisille, kirjeitä, joita vain yllytyksenä voi ymmärtää. Joku tutkija pitää niitä epätoivon tuotteina, joiden pyrkimyksenä on itsepetos, puolihulluuden ilmauksina. Mutta Münzerin järjestelyt ilmaisevat sangen selvää järkeä.
Albrechtille kirjottua hän. »Pelko ja vavistus tulkoon jokaiselle, joka pahaa tekee. Room. 2:9. Se, että sinä käytät Paavalin epistolaa niin väärin, säälittää minua. Sinä tahdot konnamaista esivaltaa vahvistaa kaikin tavoin, kuten paavi on tehnyt Pietarin ja Paavalin vanginvartijoiksi. Luuletko sinä, että Herra jumala ei voisi nostattaa ymmärtämätöntä kansaansa vihassaan kukistamaan tyrannit (Hosea 13 ja 8)? Eikö Kristuksen äiti pyhän hengen vaikutuksesta ole ennustaen sanonut sinusta ja kaltaisistasi (Luuk. 1): »Väkivallan tekijät on hän syössyt istuimelta ja alhaiset (joita sinä halveksit) korottanut.»
»Etkö sinä lutherilaisesta puurostasi ja wittenbergiläisistä velleistäsi ole voinut huomata, mitä Hesekiel 37:nnessä luvussaan ennustaa? Myöskään et sinä ole voinut maistaa martilaisesta loastasi, mitä profeetta edelleen sanoo 39:nnessä luvussaan. Havaitse, miten jumala kehottaa kaikkia taivaan lintuja syömään ruhtinasten lihan, ja järjettömät eläimet imevät suurien kerskuvien veren, kuten myöskin ennustettu on. Luuletko sinä, että jumalalle ei ole tärkeämpi hänen kansansa kuin te tyrannit? Sinä tahdot kristityn nimen varjolla olla pakana ja verhota itseäsi Paavalilla. Mutta sinulle osotetaan ura, silloin tiedä seurata sitä.
»Jos sinä tahdot tietää, Danielin 7:s, miten jumala on antanut vallan seurakunnalle, ja meidän luoksemme ilmestyä ja uskostasi luopua, tahdomme me mielellämme sen sinulle myöntää ja pitää sinua yhteisenä veljenä; mutta ellet niin tee, emme tahdo muuttua sinun rammoiksi, mauttomiksi irvikuviksesi vaan taistelemme sinua vastaan, koskapa silloin pidämme sinua kristinuskon päävihollisena. Tiedä siis toimia sen mukaisesti.
»Annettu Frankenhausenissa perjantaina lokakuun 12 päivänä. Vuonna 1525.
»Tuomas Münzer, jolla on Gideonin miekka.»
Vielä »paljon karkeamman ja julkeamman kirjeen», kuten Strobel lausuu, kirjotti Münzer samana päivänä Mansfeldin kreivi Ernstille, jolla oli hallussaan Heldrungenin linna Frankenhausenin läheisyydessä. Tämä Mansfeldien vankka tuki piti ensin vallotettaman. Hän huudahtaa kreiville. »Sinä kurja, vajavainen madonruoka ... Sinun täytyy ja sinun pitää luopua uskostasi, kuten 1 Piet. 3 käsketty on. Sinun pitää totisella tavalla saada hyvä, varma turvasaatto, ilmaista uskosi, sen on sinulle koko seurakunta sanonut, ja sinun pitää myös in puhdistautua ilmeiseen tyranniuteesi nähden, myöskin sanoa, kuka on saanut aikaan, että sinä kaikkien kristittyjen häpeäksi tahdot kristityn nimen varjolla olla sellainen pakanallinen konna. Jos sinä jäisit pois etkä tee mitä käsketty on, niin huudan minä koko maailmalle, että kaikki veljet lohdullisina uskaltavat verensä; silloin sinua vainotaan ja sinut kokonaan hävitetään. Ellet sinä nöyrry pienien edessä, niin sanon minä sinulle, että ijankaikkinen elävä jumala on käskenyt sysätä sinut istuimeltasi vallalla, joka meille annettu on; sillä sinusta ei ole kristikunnalle mitään hyötyä, sinä olet jumalan ystävien vahingollinen tomuhuiska. Jumala on sinuun ja kaltaisiisi nähden sanonut, että sinun pesäsi reväistään irti ja rikkirevitään. Me tahdomme, että vastaat vielä tänään, tai etsiskellä sinua sotajoukkojen jumalan nimessä. Me teemme vitkastelematta, mitä jumala on käskenyt; tee sinäkin parastasi, minä riennän edelleen.»
Mutta Mansfeldit eivät suoneet Münzerille sitä iloa, että hän olisi saanut heidät yllytetyksi. Mutta Münzer tunsi olevansa liian heikko, tai olivat talonpojat liian vastahakoisia hyökkäykseen ryhtyäkseen.
Ja pian olikin myöhäistä. Toukokuun 12 p:nä oli Münzer saapunut Frankenhauseniin, 14 p:nä tulivat sinne Hessenin maakreivi Filip ja Braunschweigin herttua Heinrich, 15 p:nä Saksin herttua Yrjö joukkoineen.
Nyt oli Frankenhausenin ulkopuolella olevien kohtalo ratkaistu ja samalla myöskin Thüringenin talonpoikaiskapina lopussa. Toisella puolen oli 8,000 huonosti varustettua, kuriin tottumatonta talonpoikaa, melkein tykistöä vailla. Vastapuolella oli yhtä monta, mutta hyvin varustettua ja tottunutta sotilasta ja lukuisia tykkejä.
Tavallisesti Frankenhausenin tappelua kuvatessa seurataan Melanchtonin kertomusta. Münzer olisi muka ensin pitänyt kauniin puheen talonpojille, sitten maakreivi Filip vielä kauniimman joukoilleen. Sen jälkeen nämä jälkimäiset tekivät hyökkäyksen. »Mutta talonpoikaisraukat seisoivat paikallaan ja lauloivat rukouksia pyhälle hengelle, niinkuin mielipuolet, eivätkä valmistautuneet vastarintaan eikä pakoon, ja monet uskoivat Tuomaksen suuriin lupauksiin, että jumala antaisi avun taivaasta.» Kun ei mitään ihmettä kuulunutkaan, vaan sotamiehet karkasivat kimppuun, niin hämmästyneet talonpojat lähtivät pakoon ja joutuivat joukottain surman suuhun. Kummallinen taistelu!
Onkohan nyt todella luultavaa, että Münzer ja talonpojat olivat sellaisia houkkioita? Jos ensiksi katsomme puheita, jotka Melanchton mainitsee, niin ne tekevät heti hyvin epäilyttävän vaikutuksen. Münzer puhuu ontolla mahtipontisuudella, joka on hänelle kokonaan vierasta, ja maakreivi — pitää vastapuheen vallan kuin hän ensin olisi kuunnellut Münzeriä! Niin kohta kohdalta kumoilee hän tämän puhetta. Kuta enempi molempia puheita katselee, sitä selvemmäksi käy, ettei niitä ole todellisuudessa pidetty, vaan että ne ovat oppineen koulumestarin keksintöä ja pidetty niiden valtiomiesten ja sotapäällikköjen puheiden esimerkin mukaan, joista meille kertovat vanhat roomalaiset kirjailijat. Ne ovat puhetaidollisia harjotuksia, jotka on keksitty määrättyjä tarkotuksia varten. Maakreivi esitelmöi tavasta ja oikeudesta, verojen välttämättömyydestä ja hyödyllisyydestä j. n. e. ja lopettaa liikuttavaan vakuutukseen, että kysymyksessä on taistelu vaimojen ja lasten turvallisuuden puolesta. On kerrassaan mahdotonta, että sellainen puhe olisi pidetty vallattomille, kaikista maista kokoonhaalituille keihäsmiehille, joihin se ei olisi tehnyt kerrassaan mitään vaikutusta. Tuo oppinut kirjatoukka Melanchton on aivan yksinkertaisesti koonnut nämä molemmat puheet määrätyssä tarkotuksessa. Maakreiviä piti esitettämän hyvässä valossa sivistyneille porvareille, joille Melanchton kirjotti ja Münzeriä taasen piti halventaa panemalla naurettavia hullutuksia hänen suuhunsa.
Se, että tämä puhe on Melanchtonin rohkea sepustus, saa tukea siitäkin, että monet Münzerin aikaisemmat elämäkerrat ovat asian siinä valossa esittäneet. Todennäköisesti ei ollut edes aikaakaan puheitten pitoon taistelun edellä, jos kerran sen aikuisissa kertomuksissa taistelun menosta on perää. Muutamassa vielä samana vuonna kirjotetussa sanotaan, että ruhtinaat ennen taistelua antoivat talonpojille kolme tuntia ajatusaikaa. Mutta sillä välin he pian saivat Stolbergin kreivin ja muutamia muita aatelismiehiä luopumaan talonpoikien sotajoukosta ja karkasivat heti senjälkeen tämän kimppuun, ennenkuin aselepo oli loppunutkaan, ja hakkasivat hätääntyneet talonpojat joukottain kuoliaiksi.
Tämä ei nyt ole varsin kunniakasta, ja onkin helppo käsittää, että Melanchton koki löytää toisen käänteen. Sitävastoin vast'ikään kerrottu menettelytapa sopii hyvin ruhtinasten tavallisesti petolliseen ja kavalaan käytökseen, jota he harjottivat talonpoikia kohtaan. Se, mutta ei suinkaan talonpoikien tylsämielinen odottaminen, selittää myös tosiasian, että 5 á 6,000 talonpoikaa 8,000:sta sai surmansa, kun taasen ruhtinasten joukot kärsivät tuskin mitään mainittavaa mieshukkaa.
Voiton jälkeen joukot samosivat Frankenhauseniin. Maakreivi Filip itse kirjottaa seuraavana päivänä, että »kaikki miehenpuoli, mitä löydettiin, surmattiin ja kaupunki hävitettiin».
Münzer oli pakenevien talonpoikien mukana tullut kaupunkiin ja kun vihollisen ratsumiehet olivat heidän kintereillään, riensi hän lähimpään taloon, sitoi päänsä ja meni sänkyyn ikäänkuin olisi ollut sairas. Mutta hänen viekkautensa ei onnistunut. Eräs keihäsmies huomasi, kuka hän oli, muutaman laukun sisällyksestä. Hänet otettiin heti kiinni ja vietiin Hessenin maakreivin ja Yrjö-herttuan eteen.
»Kun hän saapui ruhtinasten luo, niin he kysyivät, miksi hän niin oli johtanut harhaan nuo ihmisraukat. Hän vastasi uhmamielisesti, että hän oli tehnyt oikein siinä, mitä hän oli puuhannut ruhtinasten rankaisemiseksi.» Tosiaankin rohkea vastaus. Melanchton, joka asiasta kertoo, unohtaa hetkeksi, että hän muuten aina tahtoo kuvata Münzeriä pelkuriksi.
Ruhtinaat panettivat hänet heti piinapenkkiin ja nauttivat hänen tuskistaan ja lahjottivat hänet »vaihtorana» Mansfeldin kreiville Ernstille. »Jos häntä ennen pahasti rääkättiin, niin häntä nyt sen sijaan muutaman päivän perästä hirmuisesti kohdeltiin Heldrungenin tornissa», kertoo Zimmermann.
Silloin hänet pakotettiin tekemään ne tunnustukset, joiden pöytäkirjaa me jo monta kertaa olemme maininneet. Hän ei peruuttanut mitään eikä ilmaissut salaisesta seurastaan sellaista, joka olisi vahingoittanut jotakuta. Niistä jäsenistä, jotka hän nimitti, ei mainita ketään mestatuksi. Luultavasti hän antoi ilmi ainoastaan sellaisia, jotka jo olivat kaatuneet.
Frankenhausenin tappelu taittoi selkärangan thüringeniläiseltä liikkeeltä. Ruhtinailla oli enään vain verisesti kostettavana, ja sen he tekivätkin perinpohjaisesti.
Mansfeldin vuorimiehet jätettiin aluksi rauhaan. Oltiin iloisia, että he pysyivät rauhallisina. Vasta vuosi sen jälkeen ruvettiin »heitä kovasti painamaan työllä», ja kun he ryhtyivät vastustamaan, lähetettiin sotaväkeä sinne, joka »rauhotti» heidät. Heiltä riistettiin kaikki kokoontumis- ja puhevapaus.
Pahemmin sai Mülhausen kärsiä siitä, että se ratkaisevassa hetkessä petti kapinan. Ruhtinaat riensivät Frankenhausenista suoraan Mülhausenia vastaan. Kaupunki pyysi turhaan Frankenin talonpojilta apua. Kaupungin kapinalliset pikkuporvarit alkoivat pelätä, kun piiritys alkoi 19 p:nä toukok. Jo 24 p:nä Pfeiffer huomasi, että kaikki oli mennyttä, ja pakeni kaupungista 400 miestä mukanaan koettaen päästä Frankeniin. Mutta ruhtinasten ratsumiehet saivat hänet kiinni, ja hänet otettiin vangiksi, samoin 92 hänen seuralaistaan.
Seuraavana päivänä Mülhausen antautui, saaden kirjallisen armovakuutuksen. Tätä noudatettiin siten, että joukko kaupunkilaisia mestattiin ja kaupunki pantiin palkoverolle ja kadotti itsenäisyytensä. Saksin ruhtinaat voittivat sen, mitä Mülhausenin kapinasta toivoivatkin: kaupunki joutui heidän haltuunsa. Kapinoitsijat, jotka heidät tähän auttoivat, mestattiin, sekä Pfeiffer että Münzer, joka myöskin oli tuotu Mülhauseniin.
Pfeiffer kuoli uhkamielisenä ja katumattomana, siitä ovat kaikki kertojat yksimielisiä. Mitä taas Münzeriin tulee, niin Melanchton luonnollisesti väittää, että »hän oli hyvin pikkumainen samassa viimeisessä hädässä». Todistukseksi hän mainitsee sen, ettei Münzer voinut rukoilla tuskan tähden ääneensä, vaan Braunschweigin herttuan oli täytynyt lukea hänelle uskontunnustus. Ja heti sen jälkeen Melanchton antaa pelosta sanattoman Münzerin pitää yhden noita kauniita puheita, joita tuo klassillinen kaunopuheisuudessa oppinut koulumestari niin suuresti rakasti!
Toiset samanaikuiset kertojat eivät sitävastoin tiedä mitään tästä »pikkumaisuudesta». On olemassa vain yksi ainoa todistus, joka viittaa samaan suuntaan: muuan 17 päivänä toukokuuta Heldrungenin vankilasta Mülhausenin seurakunnalle lähetetty kirje. Siinä kehotetaan »luopumaan kapinasta ja rukoilemaan ruhtinailta armoa». Varmaa on, että tämä kirje on pelkurimainen. Mutta onko se myöskin oikea? Se ilmottaa olevansa vain saneltu eikä suinkaan Münzerin kirjottama. Ja kenelle oli hyötyä siitä, että tuollainen muka Münzerin sanelema kirje tuli Mülhauseniin? Ei kellekään muille kuin ruhtinaille. Kirje oli kirjotettu 17 p:nä ja 19 p:nä alkoi Mülhausenin piiritys. Uskottavaa on, että kirje oli ruhtinasten puolelta sotajuoni saadakseen alakuloisuuden vallalle Mülhausenissa. Sellaiset sotajuonethan olivat siihen aikaan tavallisia.
Voinee siis sanoa, ettemme tiedä mitään varmaa Münzerin viimeisistä päivistä sekä että syytöksiä hänen arkuudestaan ei ole todistettu.
Lausuessamme ajatuksemme Münzeristä ja hänen asiastaan ei luonnollisesti merkitse mitään, olivatko hänen hermonsa voimissaan loppuun asti vai ei. Kysymyksellä on suurempi mielenkiinto vain siksi, että se kuvaa Münzerin vastustajia.
Fysillinen rohkeus todistaa yhtä vähän kuin fysillinen voima ja kauneus sen ihmisen siveellistä kuntoisuutta, jolla on nämä ominaisuudet, mutta me olemme nyt kuitenkin sellaisia, ettei arka, heikko eikä ruma meitä ilman muuta viehätä. On senvuoksi helppo ymmärtää, että Melanchton oli niin kärkäs heti taistelun jälkeen halventamaan vaarallista vastustajaansa syyttämällä häntä pelkuruudesta.
Mutta vielä tänäänkin toistetaan itsepintaisesti, vieläpä liioitellaankin sama syytös, vaikka siltä puuttuu kaikki pohja.
Tämä on, niin ainakin meistä näyttää, hyvä merkki. Vuosisatoja on kulunut siitä, kun Tuomas Münzer uhrasi elämänsä asiansa eteen, mutta tämä asia, köyhälistön asia, se elää ja on pelätty, enemmän kuin Münzerin aikoina. Ne herjaukset, joita papit ja professorit vielä tänäänkin koettavat levittää tuosta ruhtinaallisen ja porvarillisen uskonpuhdistuksen suuresta vastustajasta, olisivat mielettömiä, jos ne kohdistettaisiin vain kuolleeseen mieheen, mutta niillä tahdotaankin tavottaa elävää kommunistista liikettä.
Mutta juuri ne hurjat hyökkäykset, joita hallitsevien luokkien asianajajat aina Lutherista ja Melanchtonista alkaen meidän aikaamme asti ovat suunnanneet Münzeriä enemmän kuin ketään muuta hänen aikuistaan kommunistia ja vallankumouksellista vastaan — Münzerin uudestikastajat tulevat vähän myöhemmin — juuri nämä hyökkäykset ovat mitä mahtavimmin vaikuttaneet siihen, että hänen muistonsa on säilynyt Saksan kansassa ja että kansan myötätuntoisuus on heikentymättömänä kohdistunut häneen.
Münzer oli ja on vielä tänä päivänä kansantajunnassa kapinallisen kerettiläiskommunismin loistavin edustaja.
[1] Johan Kabot purjehti v. 1497 Bristolista Labradoriin, v. 1498 Kolumbus Paloksesta Länsi-Intiaan. Norrmannit, jotka noin v. 1000 löysivät Amerikan, valitsivat Islannin ja Grönlannin kautta kulkevan tien.
[1a] Ks. II osa, III luku. III. Vuorityöntekijät. MIA huom.
[2] Tätä kirjaa käyttäen on Friedrich Engels ryhtynyt samaa ainetta itsenäisesti tutkimaan, ja tulos julkaistiin ensi kerran v. 1850. Siinä hän käyttää jo materialistisen historiankäsityksen menettelytapaa ja saa sen kautta selville joukon tärkeitä näkökohtia, jotka ovat olleet meille seuraavassa suureksi hyödyksi.
[2a] Ks. III osa, II luku. Kerettiläiskommunismi. Sen yleinen luonne. MIA huom.