Sosialidemokratian ystävät ja vihamiehet ovat yhtä mieltä siitä, että se on vallankumouksellinen puolue. Mutta ikävätä kyllä on vallankumouskäsite hyvin monimerkityksellinen. Ja niinpä käyvätkin mielipiteet puolueemme vallankumouksellisesta luonteesta hyvin eri suuntiin. Monet sen vastustajista eivät tahdo käsittää vallankumouksella muuta kuin anarkiaa, verenvuodatusta, ryöstöä ja murhapolttoa. Toiselta puolen on tovereita, joiden mielestä yhteiskunnallinen vallankumous, jota me lähestymme, näyttää olevan ainoastaan vähittäistä, tuskin huomattavaa, vaikkakin lopulta syvälle käypää muutosta yhteiskunnallisissa oloissa, höyrykoneen aikaansaaman mullistuksen tapaan.
Niin paljo ainakin on varmaa, että sosialidemokratia on työväenluokan luokkaetujen ajajana vallankumouksellinen puolue, koska on mahdotonta auttaa sitä kapitalistisessa yhteiskunnassa tyydyttäviin oloihin, koska sen vapauttaminen vaatii kapitalististen tuotannon- ja vallanvälikappaleiden yksityisomistuksen kukistamista ja muuttamista yhteiskunnalliseksi omistukseksi jayksityistuotannon korvaamista yhteiskunnallisella tuotannolla. Työväenluokkaa voi tyydyttää ainoastaan sellainen yhteiskuntajärjestelmä, joka perinpohjin eroaa nykyisestä.
Mutta toisessakin mielessä on sosialidemokratia vallankumouksellista, kun se tietää, että valtiovalta on luokkaherruuden valtakeino, vieläpä sen vahvin valtakeino, ja että yhteiskunnallinen vallankumous, johon työväestö pyrkii, on mahdoton toteuttaa ennen kuin työväestö on ottanut valtiollisen vallan käsiinsä.
Tämän Marxin ja Engelsin Kommunistisessa manifestissa perusteleman vakaumuksen kautta eroaa sosialidemokratia niin sanotuista utopistisista sosialisteista, kuten esim. Owenin ja Fourierin kannattajista viime vuosisadan alkupuolella ja myöskin Proudhonin oppilaista, jotka joko halveksivat valtiollista taistelua tai tykkänään sen hylkäsivät ja uskoivat voivansa toteuttaa työväestön etujen mukaiset taloudelliset mullistukset puhtailla taloudellisilla toimenpiteillä, ilman että valtiovaltaa muutettiin toiseksi ja ilman että se sekaantui asioihin.
Osottaessaan valtiovallan vallottamisen välttämättömyyden, olivat Marx ja Engels samaa mieltä kuin Blanqui. Mutta kun tämä luuli, että valtiovalta voitaisiin vallottaa salaliiton pienen vähemmistön kapinan kautta ja panna palvelemaan työväestön etuja, huomasivat Marx ja Engels, ettei vallankumouksia voida mielihalujen mukaan tehdä, vaan että ne vissien olosuhteiden vallitessa välttämättömästi puhkeavat ja ovat mahdottomia niinkauvan kuin ainoastaan vähitellen muodostuvat olosuhteet eivät ole kypsiä. Ainoastaan siellä, missä kapitalistinen tuotantotapa on korkealle kehittynyt, on olemassa taloudellinen mahdollisuus muuttaa kapitalistinen tuotantovälineiden omistus valtiovallan avulla yhteiskunnalliseksi omistukseksi; mutta toiselta puolen on työväestölle mahdollista vallottaa ja pitää hallussaan valtiovalta ainoastaan siellä, missä se kasvaa suureksi yhtenäiseksi joukoksi, joka taloudellisesti on välttämättömän tarpeellinen, suureksi osakseen lujasti järjestynyt ja joka lisäksi on selvillä luokka-asemastaan sekä valtion ja yhteiskunnan olemuksesta.
Kapitalistisen tuotantotavan kehitys ja siitä johtuvat pääoman ja työn väliset luokkataistelut ne luovat nämä ehdot. Samoin kuin kapitalismin alituinen leviäminen välttämättömästi ja vastustamattomasti kulkee kulkuaan, samoin on myöskin tämän leviämisen lopullinen vastavaikutus, työväenluokan vallankumous välttämätön ja vastustamaton.
Se on vastustamaton, koska ei voida välttää, että kasvava työväestö asettuu kapitalistista riistämistä vastaan, järjestyy ammatillisesti, osuuskunnallisesti ja valtiollisesti ja koettaa saavuttaa parempia työ- ja elinehtoja ja suurempaa valtiollista vaikutusvaltaa. Kaikkialla toimii työväenluokka tällä tavalla huolimatta siitä, ajatteleeko se sosialistisesti vai eikö. Sosialidemokratian tehtävänä on yhdistää eri muodoissa ilmenevä työväestön riistämisen vastustus päämääristään tietoiseksi, yhtenäiseksi toiminnaksi, jonka huippukohtana on suuret ratkaisutaistelut valtiovallan vallottamiseksi.
Tämän katsantokannan, jonka perustan kommunistinen manifesti laski, ovat nykyään kaikkien maiden sosialistiset liikkeet omaksuneet. Aikamme kansainvälinen sosialismi on sillä perustalla.
Se ei kuitenkaan voinut suorittaa voittokulkuaan ilman, että itse sosialidemokratian keskuudessa esiintyi epäilijöitä ja arvostelijoita.
Olojen kehitys oli kylläkin kulkenut Marxin ja Engelsin ennustamaan suuntaan. Ja kansainvälisen sosialismin voitokkaasta edistymisestä on, lähinnä kapitalismin ja sen kautta työväestön luokkataistelun levenemistä, ennen kaikkea kiitettävä sitä syvällistä tämän taistelun ehtojen ja tehtävien tutkimusta, jonka Marx ja Engels ovat suorittaneet.
Mutta yhdessä kohdassa he olivat erehtyneet: he olivat nähneet vallankumouksen liian lähellä.
Niinpä sanoi Kommunistinen manifesti (vuoden 1847 lopulla):
»Saksaan kiinnittävät kommunistit päähuomionsa, koska Saksassa on porvarillisen vallankumouksen aatto, ja koska siellä tämä mullistus tapahtuu Europan sivistyksen ollessa pitemmällä ja työväestön ollessa paljon kehittyneempää kuin Englannissa 17., ja Ranskassa 18. vuosisadalla. Saksan porvarillinen vallankumous voi siis olla ainoastaan työväen vallankumouksen välitön esinäytös.»
Täydellä syyllä odotti manifesti Saksan vallankumousta. Mutta se pettyi siinä, kun se luuli, että se olisi työväen vallankumouksen välitön esinäytös.
Lähempänä meidän aikaamme on toinen ennustus, jonka Engels 1885 julkaisi esipuheessaan toiseen painokseen Marxin »Kölnin kommunistijuttu» lentokirjasta. Hän sanoi siinä, että lähin Europan olojen järkkyminen tapahtuisi pian, sillä »pian päättyisi Europan vallankumousten, 1815, 1830, 1748–52, 1870, tavallinen väliaika, joka meidän vuosisadallamme on ollut 15–18 vuotta» (14 siv.).
Tämä ei toteutunut, eikä ole silloin odotettu vallankumous vieläkään tullut.
Mistä se johtuu? Oliko Marxin tutkimustapa, johon nämä odotukset perustuivat, väärä? Eipä suinkaan. Mutta eräs tekijä laskuissa ei pitänytkään paikkaansa, se oli liian suureksi arvioitu. Jo 10 vuotta takaperin kirjotin minä siitä: »Molemmilla kerroilla pidettiin porvariston vallankumouksellista vastustusvoimaa liian suurena» (Neue Zeit XVII, 2, 45 siv.).
Vuonna 1847 olivat Marx ja Engels odottaneet Saksassa valtavaa vallankumousta, samanlaista kuin suuri Ranskan vallankumous, joka alkoi 1789. Sen asemasta tuli vain surkea kapina, joka heti pelotti koko porvariston hallituksen siipien suojaan, niin että nämä uudelleen vahvistuivat, kun työväestön voimien nopea siteistään irtautuminen estettiin.
Porvaristo jätti sitten yksityisille hallituksille vallankumouksen jatkamisen, mikäli se sitä vielä tarvitsi ja juuri Bismarck oli se suuri vallankumouksellinen, joka ainakin osaksi yhdisti Saksan, syöksi saksalaisia ruhtinaita valtaistuimilta, edisti Italian yhdistämistä ja paavin valtaistuimelta syöksemistä, kukisti Ranskassa keisarivallan ja pani voimaan tasavallan.
Näissä muodoissa tapahtui Saksan porvarillinen vallankumous, jonka pikaista puhkeamista Marx ja Engels 1847 olivat ennustaneet ja joka vasta 1870 päättyi.
Siitä huolimatta odotti Engels vielä 1885:kin »valtiollisia olojen järkkymisiä» ja otaksui, että »pikkuporvarillinen demokratia vielä nytkin on se puolue», jonka silloin »Saksassa ehdottomasti ensiksi täytyy joutua valtion asioita hoitamaan».
Tälläkin kertaa oli Engels ennustanut oikein, mitä tulee »valtiollisten olojen järkkymiseen»; mutta taaskin laski hän väärin siinä, että hän odotti pikkuporvarilliselta demokratialta jotakin. Tämä petti täydellisesti, kun Bismarckin hallitus lopulta kukistui. Sen vuoksi supistuikin kanslerin kukistaminen hallitsijasuku-asiaksi, ilman mitään vallankumouksellisia seurauksia.
Käy yhä selvemmäksi, että vallankumous on mahdollinen ainoastaan työväenluokan vallankumouksena. Että se on mahdoton, niin kauan kun järjestynyt työväestö ei ole mahti, joka on kyllin suuri ja yhtenäinen kyetäkseen suotuisten olosuhteiden vallitessa tempaamaan mukaansa koko kansan. Mutta kun työväestö on kansan ainoa vallankumouksellinen luokka, seuraa siitä toiselta puolen, että nykyisen hallitustavan vararikko, olkoon se sitten siveellistä, rahallista tai sotilaallista laatua, sisältää kaikkien porvarillisten puolueiden vararikon, puolueiden, jotka kaikki ovat tulleet vastuunalaisiksi hallituksesta; että ainoa hallitus, joka sellaisessa tapauksessa voi astua nykyisen tilalle, on työväenluokan hallitus.
Eivät kuitenkaan kaikki toverit vedä näitä johtopäätöksiä. Kun tähän saakka jo joitakuita kertoja odotettu vallankumous ei ole puhjennut, eivät he suinkaan päättele siitä, että tulevan vallankumouksen ehdot ja muodot olisi taloudellinen kehitys toisiksi muuttanut, kuin mitä tähänastisten porvarillisten vallankumouksien antaman kokemuksen perustalla otaksuttiin; vaan he päättelevät, että muuttuneissa oloissa ei vallankumousta ylipäätään enään ole odotettavissa, ettei se ole välttämätön, vaan vieläpä vahingollinenkin.
Toiselta puolen otaksuvat he, että tähän asti saavutettujen tuloksien — työväensuojeluslainsäädännön, ammattiyhdistysten ja osuuskuntien — edelleen kehittäminen riittäisi karkottamaan kapitalistiluokan yhdestä asemasta toisensa jälkeen ja huomaamatta toimeenpanemaan sen tuotantovälineomistuksen pakkoluovutuksen, ilman valtiollista vallankumousta, ilman valtiovallan olemuksen muuttamista. Tämä vähitellen tapahtuvan taloudellisen tulevaisuuden valtioon kehittymisen teoria on vanhan valtiollista toimintaa vastustavan utopismin ja proudhonismin uudenaikaistamista.
Toiselta puolen pidetään mahdollisena, että työväenluokka pääsee valtiolliseen mahtiasemaan ilman vallankumousta, se on: ilman melkoisia voimasuhteiden siirtymisiä valtiossa, yksinkertaisesti noudattamalla yhteistoiminnan viisasta menettelytapaa työväenluokkaa lähellä olevien porvarillisten puolueitten kanssa, joiden kanssa muodostetaan kokoomushallitus, johon ei mikään osaaottavista puolueista yksin kykenisi.
Tällä tavalla kierrettäisiin vallankumous, joka on aivan vanhettunut, raakalainen keino, joka ei ole paikallaan meidän kansanvaltaisuuden, siveysopin ja ihmisrakkauden vuosisadallamme.
Nämä mielipiteet, jos ne pääsisivät voitolle, kumoaisivat Marxin ja Engelsin perusteleman sosialidemokratisen menettelytavan. Siihen ne eivät sovi. Tämä luonnollisesti ei ole mikään syy etukäteen otaksua, että ne olisivat vääriä, mutta on kylläkin käsitettävää, että jokainen, joka kypsän harkinnan jälkeen on huomannut ne vääriksi, innokkaasti vastustaa niitä, koska tässä ei ole kysymys arvottomista mielipiteistä, vaan taistelevan työväenluokan onnesta ja onnettomuudesta.
Mutta näistä erimielisyyksistä keskusteltaessa joudutaan vain liian helposti väärille urille, jollei riidanalaisia katsantokantoja tarkasti rajoteta.
Huomautettakoon sen vuoksi vielä kerran, kuten niin monasti jo ennenkin, ettei ole kysymyksessä, ovatko työväensuojeluslait ja muut lait, jotka tarkottavat työväenluokan etuja, ammattiyhdistykset ja osuuskunnat välttämättömiä ja hyödyllisiä vai eivätkö. Siitä ei meidän keskuudessa ole kahta mieltä. Riidanalainen on vain käsityskanta, että muka riistävät luokat, joiden käsissä valtiovalta on, voisivat sallia noiden tekijäin niin kehittyä, että ne merkitsisivät kapitalistisesta sorrosta vapautumista, ilman että he kaikilla mahtikeinoillaan olisivat tehneet sellaista vastarintaa, että se voitaisiin lopettaa ainoastaan ratkaisukamppailulla.
Edelleen ei ole kysymys siitä, eikö meidän pitäisi käyttää porvarispuolueiden keskisiä erimielisyyksiä työväenluokan eduksi. Eivät Marx ja Engels turhan vuoksi aina vastustaneet kaikkien porvareiden »taantumukselliseksi massaksi» nimittämistä, koska se liiaksi peittää vastakohtia, joita on omistavain luokkien eriryhmien kesken ja jotka joskus tulevat hyvinkin tärkeiksi työväenluokan edistymiselle. Saamme kiittää niinhyvin työväen suojeluslaeista kuin valtiollisten oikeuksien laajentamisesta enimmiten sellaisia vastakohtia.
Kielletään vain, että olisi mahdollista, että työväenluokan puolue voisi yhdessä porvarillisten puolueiden kanssa säännöllisellä tavalla muodostaa hallituksen tai hallituspuolueen, joutumatta sen kautta voittamattomiin ristiriitaisuuksiin, joiden johdosta sen täytyisi joutua haaksirikkoon. Valtiovalta on kaikkialla luokkaherruuden elin. Mutta luokkavastakohta työväenluokan ja omistavien luokkien välillä on niin valtava, ettei työväenluokka koskaan voi hallita valtiota jonkun omistavan luokan kanssa. Omistava luokka vaatii aina, ja sen täytyy etujensa vuoksi vaatia, että valtiovalta yhä edelleen sortaisi työväenluokkaa. Sitävastoin vaatii työväenluokka aina hallitukselta, jossa sen oma puolue on osallisena, että valtiovallan on tuettava sitä taisteluissa pääomaa vastaan. Tämän vaatimuksen täytyy ajaa jokainen proletaris-porvarillinen kokoomushallitus haaksirikkoon.
Työväenluokan puolue jossakin kokoomushallituksessa tulee aina syypääksi tekoihin, joiden tarkotuksena on työväenluokan sortaminen, jotka saattavat sen tämän luokan halveksimisen alaiseksi ja sen ohella jää se kuitenkin aina porvarillisten liittolaisveljesten, epäluulon ahdistamaksi ja kaikki sen hyödyllinen toiminta estyy täten. Ei mikään tällainen hallitus voi vahvistaa työväenluokkaa — siihen ei mikään porvarillinen puolue suostu; se ainoastaan voi tuottaa häpeätä työväenluokan puolueelle, hämminkiä ja hajaannusta työväen riveihin.
Mutta juuri se seikka, joka tähän asti on aina lykännyt vallankumouksen vuodesta 1848 alkaen toistaiseksi, porvarillisen demokratian valtiollinen rappeutuminen, se vasta oikein tekee mahdottomaksi tuloksellisen yhteistoiminnan sen kanssa valtiovallan vallottamiseksi ja yhteisesti käyttelemiseksi.
Niin paljon kuin Marx ja Engels puolustivatkin porvarispuolueiden keskinäisten erimielisyyksien käyttämistä työväenluokan tarkotusperien edistämiseksi, niin paljon kuin he vastustivatkin kaikkien porvareiden nimittämistä »taantumukselliseksi massaksi», ovat he kuitenkin luoneet »työväenluokan diktatuuri» -käsitteen, jota Engels vielä 1891 vähää ennen kuolemaansa puolusteli ja jonka mukaan työväenluokan valtiollinen yksinvalta on ainoa muoto, jossa se kykenee käyttämään valtiollista mahtiansa.
Mutta jos porvarillis-proletarinen kokoomushallitus on mahdoton työväenluokan vallan kehittämiskeinona, ja jos yhteiskuntauudistusten ja työväenluokan taloudellisten järjestöjen edistymisellä nykyisten voimasuhteiden vallitessa on rajansa, silloin ei ole vähintäkään syytä päätellä siitä, ettei valtiollinen vallankumous vielä ole puhjennut, että sellaisia vallankumouksia on ollut ainoastaan menneisyydessä ja että niitä tulevaisuudessa ei enää tule tapahtumaan.
Toiset vallankumouksen epäilijät eivät ole niin varmasanaisia. Heistä on mahdollista, että vallankumous vielä kerran puhkeaa, mutta jos se tulee, tapahtuu se kaukaisessa tulevaisuudessa. Ainakin ihmisijän ajan on se aivan mahdoton. Meidän käytännöllisessä politikassamme ei sitä voi ottaa huomioon. Lähimpinä vuosikymmeninä täytyisi meidän suunnata pyrintömme rauhallisen sosialismin kehittymisen taktiikkaan ja proletaris-porvarilliseen kokoomuspolitiikkaan.
Ja kuitenkin esiintyy juuri nyt tosiasioita, joiden pitäisi antaa meille aihetta enemmän kuin koskaan ennen julistaa nämä käsityskannat vääriksi.