Yhdeltä puolen moititaan meitä marxilaisia siitä, että me hävitämme politikasta tahdon ja muutamme politikan automatiseksi tapahtumasarjaksi. Mutta toiselta puolen väittävät samat arvostelijat aivan päinvastaista, että meidän tahtomme on suurempi kuin meidän tietomme todellisuudesta. Tämän pitäisi opettaa meille vallankumouksen mahdottomuutta, mutta me pidämme pelkästä tunnekiihkosta kiinni vallankumouksen aatteesta ja humallumme siitä. Me pyrimme hinnasta mistä tahansa valtiolliseen vallankumoukseen sen itsensä tähden, vaikkakin me laillisella pohjalla nopeammin pääsisimme eteenpäin.
Muun ohella koetetaan väittää, että minä ja Friedrich Engels olisimme vastakkaista mieltä, Engels, joka, kuten sanotaan, kylläkin aikaisemmin oli myöskin hyvin vallankumouksellinen, mutta joka, kun tuli vähää ennen kuolemaansa järkeväksi, tunsi ja tunnusti vallankumouksellisen katsantokantansa paikkansa pitämättömyyden.
On totta, että Engels 1895 tunnetussa esipuheessaan Marxin kirjaan »Luokkataistelut Ranskassa» osotti, kuinka paljon vallankumouksellisen taistelun ehdot sitte vuoden 1848 olivat muuttuneet. Meillä täytyisi, jos mielisimme voittaa, olla mukanamme suuret kansanjoukot, »jotka ymmärtävät, mitä on tehtävä», ja me »vallankumoukselliset», »maailmanmullistajat» menestymme paljon paremmin laillisia keinoja käyttäen kuin laittomia keinoja, kumousta. Mutta älköön unohdettako, hän tarkotti sillä ainoastaan silloista asemaa. Joka tahtoo tietää, kuinka Engelsin lauseet ovat käsitettävät, hänen täytyy verrata niitä Engelsin kirjeisiin, joihin minä äskettäin viittasin Neue Zeitissa (XXVII, 1, 7 sivu). Näistä näkyy, että hän tarmokkaasti puolustautui väitettä vastaan, että hän muka olisi »hiljainen ehdottoman laillisuuden jumaloitsija». Minä kirjotin Neue Zeitissa:
»Marxin luokkataistelujen johdanto on päivätty maaliskuun 6:na 1895. Muutamia viikkoja sen jälkeen ilmestyi kirja. Olin pyytänyt Engelsiltä lupaa saada julkaista tämä johdanto ennen ilmestymistä Neue Zeitissa.
Siihen vastasi hän minulle maaliskuun 25:nä:
'Vastasin heti sähkösanomaasi: »Mielihyvällä.» Ristisiteessä tulee korjausvedos tekstistä otsakkeella: »Johdanto Marxin kirjan 'Luokkataistelut Ranskassa 1848–50' uuteen painokseen» kirjotti F. E. Että kirjan sisältönä on N. Rh. Z:n (Uuden Reinin lehden) vanhat artikkelit, on tekstissä sanottu. Minun tekstini on hiukan kärsinyt meidän berliniläisten ystäviemme mullistuslakien pelosta, joka minunkin olojen pakosta on täytynyt ottaa huomioon.'»
Tätä ymmärtääksemme täytyy muistella, että n. s. »mullistus-esitys», jonka tarkoituksena oli melkoisesti koventaa voimassa olevaa lakia sosialististen aatteiden levittämisen vaikeuttamiseksi, oli jätetty jouluk. 5 päivänä 1894 Saksan valtiopäiville, joka sen tammikuun 14 p:nä lähetti valiokuntaan, jossa siitä neuvoteltiin yli kolme kuukautta aina huhtikuun 25 päivään saakka. Juuri näihin aikoihin kirjotti Engels »johdantonsa».
Kuinka vakavaksi Engels katsoi aseman, käy selväksi saman kirjeen jälki osasta, jossa hän kirjotti:
»Pidän ehdottoman varmana äänioikeusuudistusta, joka vie meidät Itävallan eduskuntaan, olkoonpa, että äkillinen yleinen taantumuskausi alkaa. Sellaiseen näytään Berlinissä väkivaltaisesti pyrittävän, mutta, ikävätä kyllä, ei sielläkään tiedetä tänään, mitä huomenna tahdotaan.»
Jo aikaisemmin, tammik. 3 p:nä, juuri ennen kuin hän laati »Johdantonsa», oli Engels kirjottanut minulle:
»Saatte, kuten näyttää, hyvinkin vilkkaan vuoden Saksassa. Jos herra von Köller jatkaa entistä toimintaansa, ei mikään ole mahdotonta: riita eduskunnassa, hajotus, valtiokaappaus. Luonnollisesti ollaan pienempäänkin tyytyväisiä, aatelisjunkkarit olisivat tyytyväisiä lisättyihin lemmenlahjoihin, mutta näiden saamiseksi täytyy vedota eräisiin personallisen hallitusvallan mielitekoihin, joihin jossain määrin on mukauduttava, missä silloin ja myöskin vastarinnan tekijät tulevat peliin mukaan ja silloin tulee mukaan myöskin sattuma s.o. se mitä ei tahdota ja se mitä on mahdoton edeltäpäin laskea. Tehdäkseen lemmenlahjojen saannin varmaksi, täytyy uhata riidalla — mutta, jos on astuttu askel pitemmälle, silloin tulee alkuperäinen tarkotus, lahja, sivuasiaksi, silloin on riita hallituksen ja valtiopäivien välillä valmis. On kysymyksessä taipuako vai taittuako, ja voi tulla hyvin hauskaa. Minä luen juuri nykyisin Gardinerin kirjaa Personal Government of Charles I (Kaarle ensimäisen personallinen hallitus). Asiat ovat usein ihan naurettavaisuuteen saakka samanlaisia kuin meidän päiviemme Saksassa. Niinpä todisteet parlamentaaristen toimien loukkaamattomuudesta. Jos Saksa olisi romaninen maa, niin olisi vallankumouksellinen ristiriita välttämätön, mutta — mitään varmaa ei tiedetä.»
Niin vakavaksi ja ristiriidoista rikkaaksi käsitti Engels aseman noina aikoina, jolloin revisionistit antavat hänen julistaa, että on ehdottoman laillisuuden ja rauhallisen kehityksen aika alkanut ja ikipäiviksi varmistunut ja että vallankumouksien aikakausi on jo mennyt.
On selvää, että Engels käsittäessään aseman tuolla tavalla, vältti kaikkea, mitä vastustajat olisivat voineet käyttää hyväkseen puoluetta vastaan, että hän asiassa luonnollisesti pysyi taipumattomana, mutta ilmaisi ajatuksensa niin harkitusti kuin mahdollista.
Mutta kun Vorwärts, kai vaikuttaakseen valiokuntakeskusteluihin »mullistusesityksestä», julkaisi eräitä kappaleita tästä johdannosta sillä tavoin yhdisteltyinä, että ne vain synnyttivät sen vaikutelman, jota revisionistit myöhemmin väittivät Engelsin tarkottaneen, joutui hän ihan raivoihinsa. Eräässä huhtik. 1:nä päivätyssä kirjeessään lausui hän:
»Kummastuksekseni näin minä äsken Vorwärtsissä julaistuna otteita minun 'Johdannostani', ilman että minulle siitä on mitään tietoa annettu, sillä tavalla kokoonkyhättynä, että näyttäisi siltä kuin minä olisin 'hiljainen ehdottoman laillisuuden jumaloitsija'. Sitä mieluisempaa on minulle, että koko johdanto ilmestyy nyt Neue Zeitissä, jotta sen kautta tämä häpeällinen vaikutelma häviää. Tulen sanomaan Liebknechtille jyrkästi mielipiteeni siitä, ja myöskin niille, olkoot sitte keitä hyvänsä, jotka ovat hänelle antaneet tilaisuuden vääristellä minun ajatuksiani.»
Hän ei aavistanut, että pian sen jälkeen uskotut ystävät, joiden ensi kädessä olisi pitänyt suojella hänen mielipiteitään vääristelyltä, tulivat siihen käsitykseen, että nämä vääristellyt mielipiteet olivat hänen todellisia mielipiteitään ja että se, mikä hänestä itsestä näytti häpeälliseltä, oli hänen elämänsä ihanin suurteko: vallankumoustaistelija on muka kuollut »hiljaisena ehdottoman laillisuuden jumaloitsijana».
Jolleivät nämä selvittelyt riittäisi selvästi kuvaamaan Engelsin kantaa vallankumoukseen nähden, niin viitattakoon vielä artikkeliin, jonka hän muutamia vuosia ennen Marxin »Luokkataistelujen» johdannon kirjottamista julkaisi Neue Zeitissa Saksan sosialismista. Siinä kirjotti hän:
»Kuinka usein onkaan porvaristo vaatinut meiltä, että meidän pitäisi kaikissa oloissa luopua käyttämästä vallankumouksellisia keinoja ja pysytellä laillisten rajojen sisällä. Nyt kun poikkeuslait ovat rauenneet ja yleinen laki taasen astunut voimaan kaikkien, myöskin sosialistien, suhteen! Ikävätä kyllä, emme me voi tässä suhteessa tehdä herroille porvareille mieliksi. Mikä ei kuitenkaan estä sitä, ettemme me tällä hetkellä ole niitä, jotka 'rikkovat laillisuutta'. päinvastoin, se tekee meille kunnon palveluksia, niin että me olisimme narreja, jos me rikkoisimme sitä niin kauvan kuin tätä menoa jatkuu. Paljon lähempänä onkysymys, eivätkö juuri porvaristo ja heidän hallituksensa tule rikkomaan lakia ja oikeutta väkivallalla musertaakseen meidät? Me odotamme sitä. Sillä välin 'ampukaa te ensiksi, hyvät herrat' porvarit.
»Ei ole epäilystäkään, he ampuvat ensiksi. Jonakin kauniina aamuna väsyvät Saksan porvarit ja heidän hallituksensa ristissä käsin katselemaan kaikki tulvallaan peittävää sosialismin virtaa; he etsivät turvaa laittomuudesta ja väkivallan teoista. Mitä se auttaa? Väkivalta voi tukahuttaa pienen lahkon rajotetulla alueella, mutta ei ole vielä keksitty voimaa, joka kykenisi hävittämään yli koko suuren valtakunnan levinneen puolueen, johon kuuluu yli 2 tai 3 miljonaa ihmistä. Vastavallankumouksen hetkellinen ylivoima voi ehkä sosialismin voittoa jonkun vuoden hidastuttaa, mutta ainoastaan niin että se sitten tulee täydellisemmäksi ja lopullisemmaksi.» (Neue Zeit X, 1, siv. 583.)
Jokaisen, joka oikein tahtoo ymmärtää Engelsin johdannon sanat meitä hyödyttävästä laillisuudesta, täytyy ottaa huomioon tämä kohta samoin kuin sitä koskevat kirjeet. Nehän merkitsevät kaikkea muuta kuin vallankumousaatteen kieltämistä.
Tosin hylkäävät ne jyrkästi katsantokannan, että meidän pitäisi panna kaikki tulevan vallankumouksen varaan ja että tämä toistuisi yksinkertaisesti vuosien 1830–1848 malliin. Mutta joka sen takia luulee, että minun kantani tässä olisi ristiriidassa Engelsin kanssa, erehtyy. Todellisuudessa olen minä jo ennen Engelsin johdannon ilmestymistä toisessa yhteydessä ja toisessa muodossa kehitellyt samaa ajatusta, minkä tässä huomaamme.
»Neue Zeitin» XII vuosikerrassa julkaisin minä joulukuussa 1893 kirjotuksen eräästä sosialidemokratisesta katkismuksesta, jossa minä laajasti selvittelin vallankumouskysymystä. Kirjotin:
»Me olemme vallankumouksellisia, vaan emme suinkaan ainoastaan samassa merkityksessä kuin höyrykone on vallankumouksellinen. Yhteiskunnallinen vallankumous, johon me pyrimme, toteutuu ainoastaan valtiollisen vallankumouksen kautta, sen kautta, että taisteleva työväenluokka vallottaa valtiovallan. Ja se valtiomuoto, jossa sosialismi voi toteutua, on tasavalta tämän sanan yleisimmässä merkityksessä, se nimittäin on kansanvaltainen tasavalta.
Sosialidemokratia on vallankumouksellinen, mutta ei vallankumouksia tekevä puolue. Me tiedämme, että meidän päämäärämme voidaan saavuttaa ainoastaan vallankumouksen kautta, mutta me tiedämme myöskin, että yhtä vähän kykenevät meidän vastustajamme sitä estämään. Sen vuoksi ei meidän päähämme pälkähdäkään vallankumousta yllyttää tai valmistaa. Ja koska me emme voi mielivaltaisesti vallankumousta tehdä, emme me myöskään voi vähintäkään sanoa siitä, milloin ja missä oloissa ja missä muodossa vallankumous tulee. Me tiedämme, ettei porvaristonja työväenluokan välinen luokkataistelu pääty ennenkuin jälkimäinen on onnistunut saamaan täyden politisen vallan, jota se käyttää sosialistisen yhteiskunnan toteuttamiseksi. Me tiedämme, että tämä luokkataistelu muuttuu yhä alueeltaan laajemmaksi ja kiihkeämmäksi ja että työväenluokan lukumäärä, siveellinen ja taloudellinen voima yhä enemmän kasvavat, että sen vuoksi sen voitto ja kapitalismin häviö ei voi jäädä toteutumatta; mutta me voimme ainoastaan lausua arveluita, milloin ja kuinka nämä viimeiset ratkaisevat taistelut tässä yhteiskunnallisessa sodassa taistellaan. Tämä kaikki ei ole mitään uutta . . .
Koska me emme tiedä mitään yhteiskunnallisen sodan ratkaisutaisteluista, voimme me luonnollisesti yhtä vähän sanoa ovatko ne verisiä, käytetäänkö niissä huomattavissa määrin ruumiillista väkivaltaa, vai suoritetaanko ne yksinomaan käyttämällä taloudellista lainlaadintaa ja siveellistä painostusta.
Mutta voidaan kylläkin sanoa että on hyvinkin todennäköistä, että työväenluokan vallankumoustaisteluissa enemmän käytetään viimeksi mainitun laatuisia keinoja kuin ruumiillista s. o. sotilaallista väkivaltaa kuin mitä porvariston vallankumoustaisteluissa tapahtui.
Yhtenä syynä miksi tulevissa vallankumoustaisteluissa harvemmin tulee kysymykseen sotilaalliset keinot, on, kuten jo monasti on selitetty, että nykyisten valtioarmeijain asestus on aivan ylivoimainen siviiliväestön käytettävissä olevan asestuksen rinnalla, joka ylivoimaisuus säännöllisesti tekee kaiken vastarinnan jälkimäisten puolelta toivottomaksi.
Sitä vastoin on nykyään vallankumouksellisten kerrosten käytettävissä parempia aseita taloudelliseen, valtiolliseen ja siveelliseen vastarintaan kuin 18 vuosisadalla. Ainoastaan Venäjä tekee siitä poikkeuksen.
Yhdistymisvapaus, painovapaus ja yleinen äänioikeus (olosuhteiden mukaan myöskin yleinen asevelvollisuus) ovat aseita joita uudenaikaisten valtioiden työväenluokka käyttää ja joita ei ollut niillä luokilla, jotka taistelivat porvariston vallankumoustaistelut; nämä laitokset levittävät myöskin valoa yksityisten puolueiden ja luokkien voimasuhteista ja siitä hengestä, joka niitä innostaa, valoa, jota puuttui itsevaltiuden aikoina.
Silloin hapuilivat hallitsevat luokat samoin kuin vallankumouksellisetkin pimeässä. Kun jokainen vastustuksen ilmiö oli tehty mahdottomaksi, eivät voineet tuntea voimiansa, ei hallitus eikä vallankumoukselliset. Kumpikin puolue oli yhtä lailla valmis pitämään voimiansa liian suurina niin kauvan kun niitä ei oltu mitattu taistelussa vastustajan kanssa, samoin kuin taas arvioimaan ne liian pieniksi heti kun oli yhden ainoankin tappion kärsinyt ja sitte heti heittämään kirveensä kaivoon. Tämä on tärkeimpänä syynä, miksi porvariston vallankumousaikoina tapahtui niin paljon äkkirymäyksiä, jotka yhdellä iskulla tukahutettiin, oli niin paljon hallituksia, jotka yhdellä iskulla kukistettiin, ja miksi vallankumoukset ja vastavallankumoukset niin nopeasti seurasivat toisiaan.
Nykyään on asiat aivan toisin, ainakin niissä maissa joissa on vallalla jossain määrin kansanvaltaiset laitokset. On kutsuttu näitä laitoksia yhteiskunnan varaventtiileiksi. Jos sillä tahdotaan, sanoa, että työväenluokka kansanvallan aikana lakkaa olemasta vallankumouksellista, että se on tyytyväinen siihen, että se voi julkisesti ilmaista suuttumuksensa, huolensa ja tuskansa, ja että se hylkää valtiollisen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen, silloin on tämä nimitys väärä. Kansanvaltaisuus ei voi poistaa kapitalistisen yhteiskunnan luokkavastakohtia eikä niiden välttämätöntä lopputulosta, tämän yhteiskunnan kukistumista. Mutta, yhden seikan se voi, se voi suojella ei tosin vallankumoukselta mutta monilta ennenaikaisilta ja toivottomilta vallankumousyrityksiltä ja tehdä monen vallankumouksellisen kapinan tarpeettomaksi. Se selvittää eri puolueiden ja luokkien voimasuhteet. Se ei poista vastakohtia, eikä työnnä syrjään niiden päämäärää, mutta sen vaikutus estää ylöspäin pyrkiviä luokkia ryhtymästä ratkaisemaan tehtäviä, joihin seei vielä kykene, ja se vaikuttaa senkin, että hallitsevat luokat eivät kieltäydy tekemästä myönnytyksiä silloin kun niillä ei ole enää voimaa kieltäytymistä tukemassa. Kehityksen suunta ei sen kautta muutu, mutta sen kulku tulee tasaisemmaksi ja rauhallisemmaksi. Työväenluokan eteenpäin tunkeutuminen valtioissa, joissa on jossakin määrin kansanvaltaiset laitokset, ei tapahdu niin loistavin voitoin kuin porvariston sen vallankumousaikoina, mutta se ei myöskään kärsi niin suuria tappioita. Nykyaikaisen sosialidemokratisen työväenliikkeen heräämisestä alkaen 1860-luvulla on Euroopan työväestö kärsinyt ainoastaan yhden suuren tappion, Pariisin Kommunissa 1871. Silloin poti Ranska vielä keisarikunnan seurauksista, kansalta oli pidätetty todella kansanvaltaiset laitokset, Ranskan työväestö oli vasta aivan vähän päässyt itsetietoiseksi ja se oli pakotettu ryhtymään kapinaan.
Taistelun kansanvaltais-proletarinen menettelytapa voi näyttää pitkäveteisemmältä kuin porvariston vallankumous-ajan menettelytapa, se on varmasti vähemmän näyttämöllinen, vähemmän ulkonaisesti komea, mutta se vaatii myöskin paljon vähemmän uhreja. Tämä voi olla hyvinkin samantekevä kaunosieluiselle kirjallisuudelle, joka etsii sosialismista huvittavaa urheiluaja mieltäkiinnittäviä aiheita, mutta ei ollenkaan niille, joiden on suoritettava itse taistelu.[2]
Tätä n. s. rauhallista luokkataistelumenettelytapaa, joka ei turvaudu sotilaallisiin keinoihin, vaan parlamenttarismiin, lakkoihin, mielenosotuksiin, sanomalehdistöön y. m. samanlaisiin painostuskeinoihin, voidaan jokaisessa maassa sitä paremmin käyttää, mitä vaikutusvaltaisemmat niiden kansanvaltaiset laitokset ovat, mitä suurempi on väestön valtiollinen ja taloudellinen äly ja itsehillintä.
Mutta kahdesta vastustajasta, jotka muuten ovat samoissa oloissa, säilyttää se parhaiten kylmäverisyytensä, joka tuntee olevansa toista voimakkaampi. Sitä vastoin se, joka ei luota itseensä eikä asiaansa, kadottaa aivan liiankin helposti rauhallisuutensa ja itsehillitsemiskykynsä.
Mutta kaikissa uudenaikaisen sivistyksen maissa on työväenluokka se luokka, joka enin uskoo itseensä ja asiaansa. Sen ei tarvitse antautua minkäänlaisten harhakuvittelujen valtaan, sen tarvitsee vain katsella viimeisen miespolven historiaa nähdäkseen, että se kaikkialla herkeämättä on kulkenut eteenpäin ja sen tarvitsee seurata vain nykyistä kehitystä päästäkseen varmuuteen, että sen voitto on välttämätön. Ei ole siis odotettavissa, että työväenluokka jossakin maassa, jossa se on pitkälle kehittynyt, helposti menettäisi levollisuutensa ja itsehillintänsä ja ryhtyisi seikkailupolitiikkaan. Ja sitä vähemmän on tätä odotettavissa, mitä suurempi samaan aikaan on työväenluokan sivistys ja olojen käsityskanta ja mitä kansanvaltaisempi valtio on.
Samalla luottamuksella sitä vastoin ei voi katsella hallitsevien luokkien toimintaa. He tuntevat ja näkevät, että he päivä päivältä käyvät heikommiksi; he tulevat yhä hermostuneemmiksi ja tuskastuneemmiksi ja sen kautta myöskin laskemattomammiksi. Yhä enemmän ja enemmän joutuvat he mielentilaan, jossa täytyy ottaa huomioon sekin, että he äkkiä tulevat raivohulluiksi ja sellaisina syöksyvät sokeassa kiihkossa vastustajien kimppuun musertaakseen ne, välittämättä haavoista, joita ne tuottavat koko yhteiskunnalle ja itselleen, välittämättä siitä parantamattomasta hävityksestä, jota he saavat aikaan.
Työväenluokan valtiollinen asema on siis sellainen, että on odotettavissa, että se koettaa niin kauvan kuin mahdollista tulla toimeen käyttämällä äsken mainittua 'laillista' menettelytapaa. Lähin vaara, ettei tämä pyrkimys onnistu, on etupäässä hallitsevien luokkien hermostuneessa mielialassa.
Hallitsevien luokkien valtiomiehet enimmäkseen toivovat, että tämäntapainen raivokohtaus, jos mahdollista ei ainoastaan hallitsevien luokkien yksin, vaan myöskin koko väliäpitämättömän massan raivokohtaus, puhkeaisi mahdollisimman pian, ennenkuin sosialidemokratia on tullut kyllin vahvaksi sitä vastustamaan. Se on niiden ainoa keino lykätä jälkimäisten voitto ainakin joksikuksi vuodeksi eteenpäin. Tosin tämä on korkeata uhkapeliä, sillä jollei porvariston onnistu tässä raivokohtauksessa kukistaa työväenluokkaa, silloin se itse lysähtää sitä nopeammin väsyneenä kasaan ja sosialidemokratia voittaa sitä aikaisemmin. Mutta hallitsevien luokkien politikoitsijathan suureksi osaksi ovat jo siinä mielentilassa, jossa uskotaan, ettei ole enään mitään muuta keinoa jälellä kuin panna kaikki yhdenkortin varaan. He tahtovat synnyttää kansalaissodan pelätessään vallankumousta.
Sosialidemokratialla sitä vastoin ei ole vähintäkään syytä tällaiseen epätoivon politikkaan, ennemmin on sillä syytä huolehtia siitä, että tämä raivokohtaus, jos se kerran on välttämätön, ainakin lykkääntyy niin pitkälle eteenpäin kuin mahdollista, jotta se puhkee vasta silloin kun työväenluokka on kyllin voimakas ilman muuta kukistamaan raivoavat ja taltuttamaan ne, että kohtaus on viimeinen ja että sen aiheuttamat hävityksetja uhrit, joita se vaatii, ovat mahdollisimman pieniä.
Sen täytyy senvuoksi välttää kaikkea, vieläpä taistellakin sitä vastaan, mikä olisi hallitsevien luokkien tarkotuksetonta yllyttämistä, mikä antaisi niiden valtiomiehille aihetta kiihottaa porvaristoa ja sen liepeillä juoksijoita sosialistisyöjähulluuteen. Kun me selitämme, ettei vallankumouksia voi tehdä, kun me pidämme järjettömänä, vieläpä turmiollisenakin puuhailla vallankumousta ja kun me toimimme sen mukaan, niin tämä ei suinkaan tapahdu Saksan yleisten syyttäjien mieliksi, vaan huomioon ottaen taistelevan työväenluokan edut. Ja Saksan sosialidemokratia on tässä suhteessa yksimielinen kaikkien veljespuolueiden kanssa. Tämän vuoksi ei hallitsevien luokkien valtiomiehille ole ollut mahdollista käydä taistelevan työväenluokan kimppuun niin kuin ne mielellään tahtoisivat.
Niin pieni kuin sosialidemokratian valtiollinen vaikutus suhteellisesti vielä onkin, on se kuitenkin jo nykyaikaisessa valtiossa liian mahtava porvarillisten politikoitsijain kohdella sitä mielensä mukaan. Pienet rettelöt ja rettelöimiset eivät auta mitään, ne vain katkeroittavat niitä, joita ne koskevat, pelottamatta tai taistelukykyä pienentämättä. Mutta jokainen yritys ryhtyä niin perinpohjaisiin toimenpiteisiin, että työväenluokka niiden kautta tulisi taisteluun kykenemättömäksi, loihtii aina esiin kansalaissodan vaaran ja kansalaissodan, joka, päättyköön se miten tahansa, joka tapauksessa tuottaa suunnattomia hävityksiä. Tämän tietää nykyään jokainen hiukankin asioita älyävä. Ja niin kovin kuin porvarillisilla politikoitsijoilla olisikin syytä toivoa, että sosialidemokratian voimat tulisivat mahdollisimman pian koetukseen, joka olisi ylivoimainen, eivät porvarilliset liikeihmiset tahdo tietää mitään kokeilusta, joka voisi saattaa jokaisen heistä perikatoon, ei ainakaan niin kauvan kun he ovat järjissään, niin kauvan kun yllämainittu raivohulluus ei ole heihin tarttunut. Silloin tosin on porvari valmis kaikkeen ja mitä suurempi sen pelko, sitä hurjemmin se huutaa verta.
Työväenluokan edut vaativat nykyään käskevällä voimalla, enemmän kuin koskaan ennen, välttämään kaikkea, mikä olisi omiansa tarkotuksettomasti yllyttämään hallitsevia luokkia väkivaltapolitikkaan. Sen mukaan sosialidemokratia toimiikin.
Mutta eräällä itseään proletariseksi ja yhteiskuntavallankumoukselliseksi nimittävällä suunnalla on tärkeimpänä tehtävänä sosialidemokratian vastustamisen ohella väkivaltapolitikkaan yllyttäminen. Tämän suunnan päätehtävänä on se, mitä hallitsevien luokkien valtiomiehet kaipaavat ja mikä yksin vain olisi omiansa pidättämään työväenluokan voittokulkua, tästä tämä suunta myöskin nauttii Puttkamerin ja hänen tapaistensa rajatonta suosiota. Tämän suunnan kannattajat eivät koeta heikontaa porvaristoa, vaan saattaa se raivoamaan.
Pariisin kommunin tappio v. 1871 on, kuten jo mainitsimme, työväenluokan viimeinen suuri tappio. Siitä lähtien on se useimmissa maissa yhtä mittaa kulkenut eteenpäin, kiitos siitä yllä kuvaillulle menettelytavalle, hitaammin tosin kuin me toivoisimme, mutta varmemmin kuin ennen mikään aikaisemmista vallankumousliikkeistä.
Ainoastaan joissakuissa tapauksissa sitte 1871 on työväenliikkeen ollut kärsittävä suurempia takaiskuja ja joka kerralla on syynä tähän ollut yksityisten henkilöiden ryhtyminen keinoihin, joita nykyisen kielenkäytön mukaan voidaan kutsua anarkistisiksi, ja jotka suurimmaksi osakseen ovat nykyisten 'teon propagandaa' saarnaavien anarkistien menettelytavanmukaisia. Ohimennen vain viitattakoon niihin vahinkoihin, joita anarkistit tuottivat 'Internationalelle' ja vallankumouskapinalle Espanjassa 1873. Viisi vuotta tämän kapinan jälkeen kohtasi meitä yleisen raivon puuska, jonka nostattivat Hödelin ja Nobilingin murhayritykset; ilman näitä olisi Bismarckin tuskin onnistunut saada sosialistilakiaan hyväksytyksi, ei missään tapauksessa ainakaan olisi sitä voitu käyttää niin häikäilemättömästi kuin sitä käyteltiin ensimäisinä vuosinaan, Saksan työväestöltä olisi säästynyt suunnattoman suuret uhraukset, eikä sen voittokulku hetkiseksi olisi pysähtynyt.
Seuraava taka-askel, jonka työväenliike kärsi, tapahtui Itävallassa v. 1884 Kammererin, Stellmacherin ja heidän tapaistensa konnatekojen ja petomaisuuksien johdosta. Mahtavasti ylöspyrkivä sosialistinen liike tuhottiin yhdellä iskulla ilman vastarinnan jälkeäkään, ei viranomaisten vainoomana vaan väestön yleisen raivon painamana, joka pisti noiden nimitettyjen anarkistien teot sosialismin syyksi.
Taka-askel tapahtui Amerikassa vuonna 1886. Siellä oli työväenliike silloin nopeasti ja mahtavasti kehittymässä. Jättiläisaskelin meni se eteenpäin, niin nopeasti, että jotkut huomioiden tekijät pitivät jo mahdollisena, että se lyhyen ajan kuluessa pääsisi voitolle työväenliikkeestä Euroopassa ja astuisi sen johtajaksi. Keväällä 1886 ryhtyi Yhdysvaltain työväestö valtavalla voimalla vallottamaan 8-tunnin työpäivää. Työväen järjestöt paisuivat mahtavan laajoiksi, lakko seurasi lakkoa, riemuinen innostus vallitsi työväen riveissä ja sosialistit, kaikkialla ensimäiset ja innokkaimmat, alkoivat päästä liikkeen johtajiksi.
Silloin tapahtui eräässä niistä lukuisista yhteentörmäyksistä poliisin ja työväestön välillä, joita silloin tapahtui, toukokuun 4 päivänä Chicagossa tunnettu pomminheitto. Ei vielä nytkään ole varmaa, kuka sen heitti. Marraskuun 11 päivänä tämän teon vuoksi mestatut anarkistit ja heidän pitkiin vankeusrangaistuksiin tuomitut toverinsa joutuivat oikeusmurhan uhreiksi, mutta teko oli ollut anarkistien saarnaaman menettelytavan mukainen, se päästi irroilleen Amerikan koko porvariston raivon, saattoi työläiset hämmennyksiin ja sosialidemokratit huonoon huutoon, joita ei osattu, usein ei tahdottukaan, erottaa anarkisteista. Taistelu 8-tunnin työpäivästä päättyi työläisten tappiolla, työväenliike kutistui kasaan ja sosialidemokratia painui aivan mitättömäksi. Ainoastaan hitaasti alkaa se nyt uudelleennousta Yhdysvalloissa.
Ainoat työväenliikkeen 20 vuoden ajalla kärsimät suuremmat vauriot ovat aiheutuneet teoista, joita anarkistit ovat suorittaneet tai jotka ainakin ovat olleet heidän saarnaamansa menettelytavan mukaisia. Sosialistilaki Saksassa, poikkeustilat Itävallassa, oikeusmurha Chicagossa kaikkine seurauksineen tulivat ainoastaan niiden kautta mahdollisiksi . . .
Anarkismin toiveet vielä uudelleen jossain saada kansanjoukot valtoihinsa ovat nykyään kuitenkin pienemmät kuin koskaan ennen.
Kaksi tärkeintä syytä, jotka tekivät sen anarkismia vastaanottavaksi, olivat tietojen puute ja toivottomuus, etenkin näennäinen mahdottomuus saada poliittista tietä pienimpiäkään parannuksia.
1880-luvun ensi puoliskolla, kun Itävallassa ja Yhdysvalloissa työläiset joukottain joutuivat anarkististen voimasanojen pauloihin, huomaamme me työväenliikkeen niissä maissa tavattoman nopeasti kasvavan, samalla kun siltä puuttuu miltei tykkänään johtajia Työväen pataljoonat olivat melkein kokonaan kouluuntumattomia nahkapoikia ilman tietoja, ilman kokemusta, ilman upseereja. Ja siihen lisäksi tuli vielä näennäinen mahdottomuus järkyttää poliittisella taistelulla pääoman herravaltaa. Itävallassa puuttui työläisiltä äänioikeus, eikä ollut toivoa nähtävässä tulevaisuudessa sen laillista tietä saamisesta. Amerikassa ei työläisillä ollut toivoa päästä valtiollista tietä mihinkään valtiossa vallitsevan turmeluksen takia.[3]
Ei ainoastaan näissä maissa vaan muuallakin valtasi 1880-luvun alkuvuosina jonkunlainen pessimismi työväenliikkeen.
Tässä suhteessa on kaikkialla asia nyt toisin ja paremmin.
Mutta Itävallassa edisti vielä eräs seikka anarkismia: kansanjoukot olivat menettäneet luottamuksensa sosialidemokratiaan. Kun sosialistilaki oli tuhonnut Saksan työväen valtiolliset ja taloudelliset taistelukeinot — järjestön ja sanomalehdistön — osasi silloin esiin sukeltava anarkismi uskotella Itävallan työläisille, että äänettömäksi lyöty puolue oli heittänyt kirveensä kaivoon ja luopunut vallankumouksellisista periaatteistaan. Saksalaisia tovereitaan puolustavat itävaltalaiset sosialidemokratit eivät saaneet Itävallan työläisten enemmistön silmissä näitä puhdistetuiksi, vaan sen sijaan joutuivat itse epäilyjen alaisiksi. Muuan virallinen syyttäjä, kreivi Lamezan, auttoi anarkisteja, jotka hänelle luonnollisesti olivat rakkaampia ja selitti halveksivasti, että sosialidemokratit ovat vain 'vallankumouksellisia yönutussa'.
Vielä nykyäänkin koettavat anarkistit mitä innokkaimmin todistella työläisille, että sosialidemokratit ovat muka vallankumouksellisia vain yönutussa. Tähän asti eivät he ole menestyneet. Mutta jos joskus Saksassa mahdollisesti syntyisi jonkinarvoinen anarkistinen liike, niin ei sitä synnytä »riippumattomien» agitationi, vaan joko vain hallitsevien luokkien menettely, joka työtätekevässä joukossa synnyttää toivottomuutta ja äärimmilleen rajottaa tietojen levittämistä sen keskuuteen, tai myöskin lausunnot meidän keskuudestamme, jotka antavat aihetta luuloon, että me tahtoisimme kieltää vallankumoukselliset periaatteemme. Mitä »maltillisemmiksi» me tulisimme, sitä enemmän johtaisimme me vettä anarkistien myllyyn ja juuri siten auttaisimme liikettä, joka enimmin pyrkii saamaan taistelun sivistyneiden muotojen tilalle sen raaimpia muotoja. Voidaan sanoa, että nykyään ainoastaan yksi seikka voi aiheuttaa sen, että työväenjoukot vapaaehtoisesti jättäisivät yllä selvitellyn taistelun 'rauhallisen' menettelytavan: se että katoaisi usko meidän puolueemme vallankumoukselliseen luonteeseen. Me voisimme vain saattaa vaaranalaiseksi rauhallisen kehityksen aivan liian suurella rauhallisuudellamme.
Ei meidän tarvitse osottaa minkälaista turmiota kaikellainen horjuminenkin synnyttää.
Omistavien vastustus ei sen kautta pienenisi eikä sen kautta saataisi myöskään luotettavia ystäviä. Mutta meidän omiin riveihimme tuotaisiin hämminkiä, veltot vielä veltostuisivat ja toimintatarmoiset sysättäisiin pois.
Meidän menestyksiemme suuri tekijä on vallankumouksellinen innostus. Tulevaisuudessa tarvitsemme me sitä enemmän kuin koskaan ennen, sillä suurimmat vaikeudet ovat edessämme eivätkä takanamme. Sitä turmiollisemmin vaikuttaisi kaikki se, mikä on omiansa tätä innostusta lamauttamaan.
Nykyisessä asemassa on se vaara tarjolla, että me näytämme maltillisemmilta kuin mitä olemme. Mitä vahvemmiksi me tulemme, sitä enemmän astuvat etualalle käytännölliset tehtävät, sitä enemmän täytyy meidän ulottaa agitationiamme teollisuuspalkkatyöväestön piirin ulkopuolelle, sitä enemmän meidän täytyy välttää hyödytöntä provokationia ja tyhjiä uhkauksia. On hyvin vaikeata pysyä oikeissa rajoissa, myöntää nykyajalle täysi oikeutensa silti tulevaisuutta silmistä jättämättä, syventyä talonpoikien ja pikkuporvarien ajatusjuoksuun palkkatyöläisluokan katsantokantaa hylkäämättä, välttää mahdollisimman mukaan kaikkea turhaa taisteluun yllyttämistä ja kuitenkin painaa yleiseen tietoisuuteen, että meidän puolueemme on taistelun, leppymättömän taistelun puolue koko nykyistäyhteiskuntajärjestelmää vastaan.»
Näin pitkälle vuoden 1893 kirjotusta. Siinäkin on taas ennustus, joka on toteutunut. Mitä minä 1893 pelkäsin, tapahtui joitakuita vuosia myöhemmin. Ranskassa tuli osa puoluetovereistamme joksikuksi ajaksi hallituspuolueeksi. Joukot saivat sen käsityksen, että sosialidemokratia oli hylännyt vallankumoukselliset periaatteensa, he menettivät luottamuksen puoluetta kohtaan—ja niinj outuivat he melkoiseksi osaksi anarkistisuuden nuorimman vesan, syndikalismin pauloihin, joka samoin kuin vanha teonanarkismi vähemmän koettaa vahvistaa työväenluokkaa kuin tarpeettomasti pelotella porvaristoa kiihottaakseen sitä raivoon ja ennen aikojaan yllyttää sitä voimakokeisiin, jotka nykyisissä oloissa käyvät yli työväenluokan voimien.
Juuri vallankumoukselliset marxilaiset ovat Ranskan sosialistien keskuudessa pontevimmin vastustaneet tätä. He taistelevat syndikalismia vastaan yhtä tarmokkaasti kuin ministerisosialismiakin vastaan, pitävät kumpaakin aivan yhtä vaarallisina.
Vallankumoukselliset marxilaiset ovat nykyään vielä samalla kannalla, jota Engels ja minä yllä esitetyissä kirjoituksissa vuosina 1892–1895 kehittelimme.
Me emme ole ehdottoman laillisuuden emmekä myöskään ehdottoman vallankumouksellisuuden miehiä. Me tiedämme, että emme voi luoda historiallisia oloja mielemme mukaan ja että meidän menettelytapamme täytyy mukautua niihin.
1890-luvun alkuaikoina tunnustin minä, että työväenluokan järjestöjen rauhallinen kehittyminen ja sen luokkataistelun jatkaminen nykyisten valtiollisten olojen pohjalla veisi työväenluokkaa silloisissa oloissa paraiten eteenpäin. Minua ei siis voida syyttää, että revolutionilla ja radikalisuudella itseni huumaamisen tarvis olisi minut nykyistä asemaa tarkastellessani, saattanut näin ajattelemaan, että olot 1890-luvun alkuvuosista ovat perinpohjin muuttuneet, että meillä on täysi syy otaksua, että me olemme joutuneet valtiolaitoksista ja valtiovallasta käytävien taistelujen aikakauteen, taisteluiden, jotka moninaisesti vaihdellen voivat kestää vuosikymmeniä, joiden muotoja ja pituutta toistaiseksi ei voida nähdä, mutta jotka hyvinkin todennäköisesti jo silminnähtävässä ajassa saavat aikaan huomattavia voimasuhteiden siirtymisiä työväenluokan eduksi, jos eivät jo saata sitä yksinherruuteen Länsieuroopassa.
Seuraavassa viittaillaan syihin, jotka johtavat tällaiseen katsantokantaan.
[2] »Porvarilliset vallankumoukset, kuten 18-vuosisadan, syöksyvät nopeammin voitosta voittoon, niiden näyttämölliset vaikutukset ovat toinen toistaan suurempia, ihmiset ja asiat ovat loistavia ilmiöitä, kaikkea uhmaava innostus on päivän tunnuksena. Mutta ne ovat lyhytikäisiä, tuskin ovat saavuttaneet huippukohtansa kun jo pitkällinen kohmelo alkaa vaivata yhteiskuntaa, ennenkuin se oppii järkevästi käyttämään hyväkseen myrsky- ja kiihkokautensa saavutuksia. Työväen vallankumoukset sitä vastoin . . . arvostelevat aina itse itseään j. n. e.» (Marx, »Brumairekuun 18 p.», siv. 4.) Verratessaan porvarillista vallankumousta työväen vallankumoukseen ei Marx vuonna 1852 luonnollisestikaan voinut vielä ottaa huomioon kansanvaltaisten laitosten vaikutusta.
[3] Amerikalaisen toverilehden »Vorwärtsin» viimeisessä numerossa on selostus äskettäin vankilasta vapaaksi päästetyn Michael Schwabin yhden vuoden 1886 pommijutun uhrin puheesta. Hän tunnusti, että anarkistinen menettelytapa on nurinkurista ja mieletöntä. Mutta hän selitti myöskin kuinka anarkismi 1880-luvulla oli voinut Chicagossa levitä: »Ei voida kylliksi usein uudestaan mainita sitä tosiasiaa, että tämä (anarkistinen) menettelytapa sai Chicagossa jalansijaa vasta sitte, kun muuan tuomari oli tuomiossa ratkaissut, että kommunisteja vastaan on äänestyslippujen väärentäminen luvallista. Useimmat teistä muistavat vielä vaalit, joilla herra Frank Stauber toistamiseen joutui kaupunginneuvostoon. Kaksi vaalituomaria oli mitä röyhkeimmällä tavalla väärentänyt vaalintulokset. Tämä todistettiin poliisien ja muiden todistajien valalla sekä asian loppukäsittelyssä, joka lykättiin niin pitkälle kuin mahdollista, syytettyjen kuivan tunnustuksen kautta. Ja tuomari vapautti väärentäjät. Työläisten keskuudessa kävi suuttumus yleiseksi eivätkä he tahtoneet enää tietää mitään ennen noudattamastaan menettelytavasta. Sen jälkeen ovat monet meistä oppineet, ettei politiikassa saa antaa tunneaaltoilujen vain päästä johtamaan.»