Karl Kautsky

Tie valtaan

1909

VIII. Luokkavastakohtain kärjistyminen

Samalla aikaa kun työväen ammatilliset järjestöt kehittyivät, muodostui eräs toinenkin mahtava järjestö, joka yhä enemmän uhkaa sulkea tiet edellisiltä. Tämä järjestö on yrittäjäliitto.

Olemme jo maininneet liikeyritysten osakeyhtiömuodosta. Jo aikaisin valtasi se kauppayritykset ja pankit. Viime vuosisadan seitsemänkymmenluvulta alkaen on se yhä suurenevassa määrässä vallannut teollisuuttakin. Olemme jo osottaneet, miten osakeyhtiö tavattomasti edisti liikeyritysten keskittymistä yksiin käsiin, jolle jo suurliikkeen joka alalle tunkeutuminen oli tietä raivannut. Se edistää osakeomistukseen sijotettujen pienten omaisuuksien pakkoluovutusta, jota harjottavat suuret rahaherrat, jotka nykyaikaisen talouselämän vaarallisilla vesillä paremmin pysyvät oikealla reitillä kuin pienet »säästäjät», joiden tielle edelliset keinotekoisestikin laittavat kuiluja ja kurimoita. Osakeyhtiön kautta tulevat myöskin pienet, osakkeihin sijotetut omaisuudet mahtikeinoiksi, jotka uskotaan suuren rahamaailman herrojen, osakeyhtiöiden hallitsijain rajottamatta käytettäviksi.

Osakeyhtiömuoto tekee lopuksi yksityisille suurrahamaailman herroille, yksityisille miljardääreille ja suurpankeille mahdolliseksi päästä lukuisien samantapaisien liikkeiden herroiksi jo ennen kuin ne ovat joutuneet yksinomaan heidän omaisuudekseen ja yhdistää ne yhteiseksi järjestöksi.

Juuri tämän seikan auttamina näemme me yhdeksänkymmenluvulta alkaen kaikissa kapitalistisissa maissa yrittäjäjärjestöjä nousevan kuin sieniä sateella, jolloin ne muodoiltaan voivat voimassa olevien lakien vaikutuksesta olla mitä erilaisimpia. Mutta aina niillä on sama tarkotus luomalla keinotekoisia monopoleja kohottaa liikevoittoa. Tämä tapahtuu osaksi tuotteiden hintojen korottamisen kautta se on, kuluttajia enemmän riistäen, osaksi tuotantokustannuksia pienentämällä, joka tapahtuu monella eri tavalla, jotka aina lopuksi vievät joko työläisten erottamiseen tai lisättyyn riistämiseen, useasti kumpaankin.

Vielä helpompaa kuin yrittäjäin yhdistäminen renkaiksi ja trusteiksi hintojen korkeina pitämistä varten, on heidän yhdistämisensä järjestöiksi työläisten kurissa pitämistä varten. Tällä viimeksi mainitulla alalla eivät he tunne mitään kilpailua, eivät mitään vastakohtia, siinä ovat kaikki yksimielisiä. Silloin ei oleainoastaan kaikilla saman teollisuusalan yrittäjillä samat edut ajettavina, vaan myöskin kaikilla mitä erilaisimpien teollisuudenhaarojen yrittäjillä. Vaikka he tavaramarkkinoilla ovatkin ostajina ja myyjinä toistensa vihollisia, niin työmarkkinoilla ovat he ihan veljiä saman tavaran, työvoiman ostajina.

Nämä yrittäjäjärjestöt panevat yhä suurempia esteitä työväenluokan ammatillisen järjestymisen kautta tapahtuvan kohoamisen tielle. Naumann liiottelee tosin niiden voimia äsken mainitussa kirjotelmassaan. Aivan voimattomia eivät ammattiyhdistykset niiden rinnalla ole. Mutta niiden voitokas eteenpäin kulku on viimevuosina yhä enemmän hidastunut, ne on kaikkialla pakotettu puolustusasemaan, lakkoa vastaan käytetään yhä useammin ja yhä tehokkaammin työnsulkua. Voitokkaiden taistelujen suorittamiseen suotuiset hetket tulevat yhä harvinaisemmiksi.

Asema huonontuu vielä sen kautta, että vähäntarvitsevien ulkomaisten työvoimien maahanmuutto yhä vain kasvaa. Tämä on teollisuuden kehityksen luonnonlain tavoin välttämätön seuraus, kehityksen, joka pyrkii höyrylaivoilla ja rautateillä laajentamaan maailman markkinoita, jotta kapitalistisen teollisuuden tuotteet pääsisivät maan kaukaisimpiinkin soppiin. äsken avautuneissa seuduissa tulevat nämä tuotteet kotoisten, etenkin talonpoikaisen kotiteollisuuden valmisteiden sijaan: tällä tavalla herää äskenavautuneiden seutujen asujamissa yhdeltä puolen uusia tarpeita ja samalla käy toiselta puolen heidän asemansa sellaiseksi, että heidän välttämättömästi on saatava rahaa. Samaan aikaan käy noissa takapajulle jääneissä seuduissa kotoisen teollisuuden häviön kautta työvoimia tarpeettomiksi. Kotonaan he eivät saa minkäänlaista työtä, eivät ainakaan rahaa tuottavaa työtä. Mutta uudet kuletusneuvot, rautatiet ja höyrylaivat, jotka tuovat heille kapitalististen maiden teollisuustuotteita, tarjoavat heille tilaisuuden elävänä paluurahtitavarana helposti päästä teollisuusmaahan, jossa voi toivoa saavansa kannattavaa työtä.

Ihmisten vaihtaminen tavaroihin on välttämättömänä seurauksena kapitalistisen teollisuuden markkinain laajenemisesta. Ensin kulettaa se omassa maassa teollisuustuotteita kaupungista maaseudulle ja tuo sieltä takaisin, paitsi raaka-aineita ja elintarpeita, myöskin työvoimia. Kun teollisuusmaa muuttuu tavaroita maastavieväksi maaksi, muuttuu se samalla pian myöskin ihmisiä maahantuovaksi maaksi. Niin kävi ensiksi Englannin, jonne viime vuosisadan ensimäisellä puoliskolla virtasi etenkin Irlannista runsaasti työläisiä.

Tämä alhaisella asteella olevien ainesten maahan virtaaminen on aivan varmaan vakavana esteenä työväenluokan luokkataistelussa, mutta se on luonnonlain välttämättömyydellä liittynyt teollisuuskapitalismin laajenemiseen. Ei käy päinsä, kuten sosialismin uudenaikaiset »todellisuuspolitikoitsijat» niin mielellään tekevät, ylistää tätä laajentumista työväenluokan siunauksena ja pitää ulkomaalaisten maahanmuuttoa kirouksena jolla ei ole mitään tekemistä tuon siunausta tuottavan laajenemisen kanssa. Jokainen taloudellinen edistys tuottaa kapitalistisen järjestelmän vallitessa työväenluokalle jonkun kirouksen. Joll'eivät Amerikan työläiset tahdo japanilaisten ja kiinalaisten maahansa muuttamista, täytyy heidän myöskin vastustaa sitä, että amerikalaiset höyrylaivat kulettavat amerikalaisia tavaroita Japaniin ja Kiinaan, että näihin maihin amerikalaisilla rahoilla rakennetaan rautateitä. Molemmat seikat riippuvat toisistaan.

Ulkomaalaisten maahanmuutto on keino polkea työväenluokkaa, aivan samoin kuin koneiden käytäntöön ottaminen, naisten työn käyttäminen miesten työn asemasta, oppimattomain työläisten käyttäminen ammattitaitoisten asemasta. Siirtolaisuuden sortoa lisäävät seuraukset eivät saa olla syynä maahan siirtyneiden ulkomaalaisten työmiehien kimppuun käymiseen, vaan syynä rintaman kääntämiseen kapitalismin herravaltaa vastaan, kaikkien sellaisten harhakuvittelujen jättämiseen, että muka kapitalistisen teollisuuden nopea kehitys tuottaisi työläisille pysyvästi etuja. Tämä on aina ohimenevä ilmiö. Aina tulee välttämättömästi katkera loppu. Nytkin on se taas käynyt päivänselvästi ilmi.

Me olemme edellä jo nähneet kuinka siirtolaisuus Saksan valtakunnasta viimeisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa on vähentynyt. Mutta samalla aikaa on ulkomaalaisten luku Saksassa kasvanut. Niitä laskettiin olevan:

Laskeminen on aina suoritettu joulukuun 1. päivänä, siis sellaiseen aikaan, jolloin maataloudessa ja rakennusteollisuudessa vallitsee lepotila. Niitä lukuisia ulkomaalaisia työmiehiä, jotka työskentelevät ainoastaan kesät Saksassa ja matkustavat syksyllä kotiinsa, ei ole laskettu mukaan. Yrittäjäliittojen ja vaatimattomien, järjestymättömien, turvattomien vieraiden työläisten maahansiirtymisen aiheuttama ammatillisen taistelun vaikeutuminen tuntuu kaksinverroin katkeralta, kun samaan aikaan elintarpeiden hinnat kohoavat.

Europan työväenluokan toimeentulolle oli äärettömän tärkeätä seitsemänkymmenluvulla alkanut elintarpeiden hintojen laskeuminen, johon jo olemme viitanneet. Se suurenti sen rahapalkan ostokykyä, lievensi sen laskemisen vaikutuksia pulan aikana ja sai aikaan, että pulan jälkeen todellinen palkka kohosi vielä nopeammin kuin rahapalkka, mikäli maataloustuotteiden tullit eivät hävittäneet alhaisten elintarpeiden hintojen hyväätekevää vaikutusta.

Mutta jonkun vuoden ovat elintarpeiden hinnat uudelleen yhtämittaa kohonneet.

Selvimmin voi tätä liikettä seurata Englannissa, missä eivät mitkään maataloustuotteiden tullit sitä ehkäise tai johda toisille urille. Erään Conradin taulun mukaan olivat siellä vehnän hinnat tonnilta, 1,000 kilolta:

Sitä vastoin on hintaliike sen jälkeisenä aikana »Vierteljahrshefte zur Statistik des Deutschen Reichs» (Saksan valtakunnan tilastonneljännesvuosivihkot) nimisen aikakauslehden (v. 1908, 4. vihko) mukaan seuraava. Liverpoolissa noteerattiin La Plata-vehnä heinäkuun ja syyskuun välisenä aikana:

Luonnollisesti vaihtelevat hinnat eri vuosina riippuen sadoista. Mutta näyttää kuitenkin siltä, ettei elintarpeiden hintojen kohoaminen olisi satunnainen, ohimenevä, vaan pysyvä ilmiö.

Venäjän maatalouden vararikko sekä Yhdysvaltojen muuttuminen maanviljelysmaasta teollisuusvaltioksi antavat tukea käsitykselle, että halpain elintarpeiden virtaaminen Europaan vähitellen loppuu.

Vehnäntuotanto Amerikassa esim. ei viime vuosina ole enää lisääntynyt. Se oli:^[4]

Näkyy siis, että tuotanto on pikemmin vähenemään kuin kohoamaan päin. Sitävastoin osottavat hinnat varmaa kohoamisen halua.

Samaan suuntaan kuin elintarpeiden tuonnin seisahtuminen vaikuttavat myöskin kapitalistirenkaat, jotka keinotekoisesti korottavat kaikkia hintoja ja kuletusmaksuja.

Jätämme tässä tykkänään huomioon ottamatta maataloustullit, jotka vielä valtion taholta elintarpeiden hintojen kohottamisella erityisen paljo enentävät työväenluokan rasituksia.

Jos tähän tulee vielä mukaan kauppapula, kuten vuoden 1907 lopulla tapahtui, seuralaisenaan laajalle levinnyt työttömyys, silloin tulee työväenluokan asema kauheaksi, kuten juuri nykyään. Mutta ei saa odottaa, että pulan päätyttyä uudelleen palaisivat kukoistuksen ajat, samallaiset kuin vuodesta 1895 vuoteen 1907. Korkeat elintarpeiden hinnat jäävät pysyviksi ja kohoavat vielä; eikä pysähdy halpojen työvoimien ulkoa maahan virtaaminen, vaan se suurenee yhä vain liikeolojen parantuessa. Mutta ennenkaikkea yrittäjäliitot muodostuvat yhä enemmän rautaisiksi renkaiksi, joita on mahdoton särkeä ainoastaan ammattiyhdistyksien taisteluaseilla.

Niin tärkeitä, niin välttämättömiä kuin ammattiyhdistykset ovatkin nykyään ja vastedeskin, niin emme saa odottaa, että ne puhtaasti ammattiyhdistystaistelutavoilla yhtä valtavasti veisivät työväenluokkaa eteenpäin, kuin niiden viimesten kymmenen vuoden ajalla onnistui viedä. Meidän täytyy ottaa huomioon sekin mahdollisuus, että vastustajat tulevat niin voimakkaiksi, että ne joksikuksi ajaksi pakottavat ne peräytymään.

On huomattavaa, että jo äskeisen kukoistusajan viimevuosina, kun teollisuus oli täydessä käynnissä, kun valitettiin ainaista työväen puutetta, työläiset eivät enään kyenneet korottamaan todellista palkkaansa — se on elintarpeissa, eikä suinkaan rahassa mitattua palkkaansa —, joka ennemmin laskikin. Saksassa on tämän yksityinen tutkimus eräiden työväenkerrosten keskuudessa osottanut. Amerikasta on meillä virallinen koko työväestön käsittävä tutkimus tästä seikasta, jossa sama tosiasia tunnustetaan.

Vashingtonissa oleva työtoimisto toimeenpanee sitte vuoden 1890 joka vuosi Yhdysvaltain tärkeimmillä teollisuusaloilla useissa liikeyrityksissä tutkimuksia työsuhteista. Viime vuosina on tutkittu 4,169 tehtaassa ja muullaisessa työpaikassa työläisten palkkojen suuruus, työaika, talousmenoarvio, heidän kulutuksensa laatu ja heidän elintarpeitensa hinnat. Näin saadut luvut verrataan keskenään, jotta voitaisiin osottaa onko työläisten oloissa tapahtunut parannusta tai huonontumista.

Eri otsakkeiden alla on vuosien 1890–99 keskimäärä otettu 100:ksi. Luku 101 merkitsee siis 1 prosentin parannusta vuosien 1890–99 keskimäärään verraten ja luku 99 taas 1 prosentin huonontumista. Toimisto huomasi, että:

Ensiksikin osottaa meille tämä taulu, miten työväenluokan niin sanotun »reformistisen kohoamisen» laita on. Viimeiset 17 vuotta olivat tavattoman edullisia työväenluokalle, ne olivat Amerikassa kiihkoisen taloudellisen kohoamisen aikoja, jollaiset eivät kenties koskaan palaa. Missään ei ole työväenluokalla sellaisia vapauksia kuin Amerikassa, minkään maan työväenluokka ei ole sen realisempaa, vapaampaa kaikista vallankumouksellisista aatteista, jotka voisivat sen vierottaa pikkutyöstä asemansa parantamiseksi. Ja kuitenkin on kukoistusvuonna 1907, jolloin rahapalkka vielä kohosi edellisestä vuodesta keskimäärin 4 prosenttia, todellinen palkka ainoastaan vähän korkeampi kuin v. 1890, jolloin liikkeet eivät suinkaan menneet loistavasti. Luonnollisesti tekee työttömyys, elämän epävarmuus erotuksen suunnattomaksi pulakauden ja kukoistusajan välillä, mutta säännöllisesti työskentelevän työmiehen viikkopalkan ostokyky on vuodesta 1890 vuoteen 1907 vain hyvin vähän muuttunut.

Rahapalkka on tosin tuntuvasti kohonnut. Se laski pulakautena vuodesta 1890 vuoteen 1894 101,0:stä 97,7:een, siis enemmän kuin 3 prosenttia, siitä sitte alinomaa kasvaakseen vuonna 1907 122,4:ään, siis melkein 25 prosenttia.

Elintarpeiden hinnat sitävastoin laskivat vuodesta 1890 vuoteen 1896 nopeammin kuin rahapalkka, 102,4:sta 95,5:een, melkein 7 prosenttia, niin että viikkopalkan ostokyky ei laskenut samassa määrässä kuin rahapalkka. Todellinen palkka laski vuodesta 1890 vuoteen 1894 ainoastaan 98,6:sta 98,0:aan, siis vain 0,6 prosenttia, kun rahapalkka oli laskenut 3 prosenttia. Vuosina 1894–1896 kohoo rahapalkka 97,7:stä 99,5:een, kun taas elintarpeiden hinnat yhä laskevat. Työläisen viikkopalkan ostokyky kohoaa v.1896 104,2:een.

Tätä ostokykyä ei rahapalkka sittemmin ole saavuttanut. Huolimatta taloudellisesta kukoistusajasta on todellinen palkka ollut enemmän kuin vuosikymmenen ajan alempana, kuin se oli silloin. Ja tätä kutsutaan työmiehen hitaaksi, mutta varmaksi taloudelliseksi kohoamiseksi!

Yhtä huomiota ansaitsevaa on, että keskellä liike-elämän korkeinta huumausta, kun kapitalistit kasasivat lihavimpia voittojaan, työläisten todellinen palkka ei pysynyt entisellään, vaan alkoi jo laskea. Tosin nousi rahapalkka vuodesta 1906 vuoteen1907 118,5:stä 122,4:ään siis melkein 4 prosenttia, mutta elintarpeiden hinnat kohosivat nopeammin samaan aikaan 115,7:stä 120,6:een, siis melkein 5 prosenttia, niin että viikkopalkan ostokyky laski 1 prosentin. Todellisuudessa ovat olot vielä huonommat. Amerikalaiset tilastot eivät suinkaan ole maineessa siitä, että maalaisivat olevia oloja mustilla väreillä.

Tästä voi jo aavistaa, ettei pulan mentyä ohitse ja uuden teollisuuden nousuajan tullessa työväenluokka enää voi odottaa samallaisen loistavan ammattiyhdistysaikakauden palaamista.

Mutta me toistamme, mitä jo olemme lausuneet, ettei tällä suinkaan ole sanottu, että ammattiyhdistykset sen kautta olisivat tulleet aivan voimattomiksi tai suorastaan tarpeettomiksi. Ne jäävät työväenluokan suurimmiksi joukkojärjestöiksi, joita ilman se olisi joutuva turvattomana alttiiksi täydelliselle kurjistumiselle. Aseman muuttuminen ei vähennä niiden merkitystä, se vain muuttaa niiden taistelutavan toiseksi. Missä ne tulevat tekemisiin, suurten yrittäjäjärjestöjen kanssa, eivät ne välittömästi voi päästä niiden kimppuun, mutta niiden taistelut sellaisten järjestöjen kanssa paisuvat jättiläismäisiksi; voivat järkyttää koko yhteiskuntaa, koko valtiota, vaikuttaa hallituksiin ja parlamentteihin, missä yrittäjät eivät taivu myönnytyksiin.

Lakot teollisuuden aloilla, joilla yrittäjäliitot täydellisesti hallitsevat ja jotka ovat tärkeitä koko talouselämälle, muuttuvat luonteeltaan yhä enemmän politisiksi. Toiselta puolen ilmaantuu yhä enemmän tilaisuuksia, jolloin suurlakkoa voidaan menestyksellä käyttää aseena puhtaasti valtiollisissa taisteluissa, esim. äänioikeustaisteluissa.

Näin saavat ammattiyhdistykset yhä enemmän politisia tehtäviä, niin hyvin Englannissa kuin Ranskassa, yhtä lailla Saksassa kuin Itävallassa kääntyvät ne yhä enemmän politikaan. Tämä on oikeutettuna ytimenä romanisten maiden syndikalismissa, joka kuitenkin, ikävätä kyllä, tukahuttaa tämän ytimen anarkistisen syntynsä takia parlamentarismin vastustuksen sekamelskaan. Ja kuitenkin voi ammattiyhdistysten »välitön toiminta» osottautua tarkotuksenmukaiseksi ainoastaan työväenpuolueiden eduskunnallisen toiminnan täydennyksenä ja vahvistuksena, vaan ei sen korvauksena.

Työväenluokan toiminnan painopiste siirtyy taaskin enemmän kuin kahden viimeisen vuosikymmenen ajalla politikkaan. Aluksi työväenluokan mielenkiinto kääntyy luonnollisesti yhä enemmän sosialireformeihin, yhteiskuntauudistuksiin, työväensuojelukseen. Mutta sillä alalla huomaa se vallitsevan yleisen seisaustilan, josta nykyisten voimasuhteiden vallitessa nykyisellä valtiollisella perustalla ei voida päästä.

Seisaustilalla ei kuitenkaan tarvitse ymmärtää täydellistä paikoillaan pysymistä, se onkin mahdotonta niin rajuliikkeisessä yhteiskunnassa kuin meidän yhteiskuntamme on, mutta kyllä niin hidasta edistyksen kulkua, että se käy paikoillaan pysymiseksi, vieläpä taantumiseksikin, jos sitä verrataan teknilliseen ja taloudelliseen olojen mullistamiseen ja riistämisen kasvamiseen. Ja näitäkin sanomattoman hitaita edistysaskelia täytyy yhä enemmän valmistaa ja pakottamalla kiristää suurilla, etenkin ammatillista laatua olevilla taisteluilla, joiden vaatimat uhraukset nopeasti kasvavat ja yhä enemmän käyvät lopullisia tuloksia suuremmiksi.

Ei saa unohtaa, ettei meidän »positivinen» ja »uudistuksia aikaansaava» toimintamme ainoastaan vahvista työväenluokan voimia, vaan se kiihottaa myöskin meidän vastustajiamme yhä tarmokkaampaan vastarintaan. Ja mitä enemmän taistelut yhteiskunnallisista uudistuksista muuttuvat valtiollisiksi taisteluiksi, sitä enemmän koettavat myöskin yrittäjäliitot saada hallitukset ja eduskunnat käymään työväen ja heidän järjestöjensä kimppuun ja pienentämään heidän valtiollisia oikeuksiaan.

Niin astuu valtiollisessa elämässä uudelleen etualalle taistelu valtiollisista oikeuksista; perustuslakikysymykset, valtiollisen elämän peruskysymykset käyvät ratkaiseviksi kysymyksiksi.

Työväenluokan vastustajat koettavat kaikella tarmolla vähentää sen valtiollisia oikeuksia. Saksassa lisääntyvät jokaisen työväenluokan suuren vaalivoiton jälkeen uhkaukset, että yleisen, yhtäläisen äänioikeuden sijaan otetaan ääniasteikko. Ranskassa ja Sveitsissä raivoo sotaväki lakkolaisia vastaan; Englannissa ja Amerikassa supistavat oikeusistuimet työväenluokan liikuntavapautta, työväestön, jolla ei ole rohkeutta avoimesti astua parlamenttia ja kongressia vastaan.

Mutta työväenluokka ei voi tyytyä vain mahdollisen mukaan varjemaan itseään tuollaisilta köysiinpanoyrityksiltä. Sen asema käy yhä tukalammaksi, jollei sen onnistu saada valtiolliselle elämällä uutta pohjaa, jotta voisi taivuttaa valtiokoneiston alituisesti palvelemaan sen luokkaetuja. Eniten tarvitsee se sitä nykyään, lukuunottamatta Venäjää, Saksan valtakunnassa. Jo valtiopäivä-äänioikeus kääntyy yhä enemmän kaupunkien työläisväestöä vastaan. Valtiopäivävaalipiirien jako on vielä nykyään sama kuin v. 1871. Mutta me olemme nähneet, miten kaupunkien ja maaseudun välinen suhde on muuttunut. Jos vuonna 1871 suhde oli vielä se, että kaksi kolmannesta väestöstä asui maalla ja yksi kolmannes kaupungeissa, niin suhde nyt melkein päinvastainen, mutta vaalipiirijako on jäänyt entiselleen. Se suosii yhä enemmän maaseutua kaupunkien kustannuksella. Viimeisissä valtiopäivävaaleissa sai sosialidemokratia 29 prosenttia kaikista annetuista äänistä, mutta ainoastaan 10,8 prosenttia edustajapaikoista, Zentrumi sitävastoin19,4 prosenttia äänistäja 26,4 prosenttia edustajapaikoista ja vanhoilliset 9,4 prosenttia äänistä ja 15,7 prosenttia edustajista.

Yhteensä eivät molemmat viimeksimainitut puolueet saaneet niin paljo ääniä kuin sosialidemokratia, mutta sen sijaan 42,1 prosenttia edustajapaikoista, siis neljäkertaa enemmän. Sosialidemokratia olisi suhteellisen vaalitavan mukaan saanut v. 1907 116 edustajapaikkaa saamiensa 43 asemesta, vanhoilliset ja Zentrumi yhteensä 115 edustajaa 164 asemasta.

Nykyisen vaalipiirijaon säilyttäminen merkitsee ääniasteikkoa enin takapajulla olevien väestökerrosten hyväksi, ääniasteikkoa, joka vuodesta vuoteen käy jyrkemmäksi ja laajemmaksi samassamäärässä kuin kaupunkien työläisväestö kasvaa.

Sitäpaitse on meillä nykyään käytännössä äänestysjärjestelmä, joka juuri maaseudulla ja pikkukaupungeissa saattaa työläiset valtiollisessa suhteessa melkein samassa määrässä riippuviksi omistavista luokista kuin taloudellisestikin, koska vaalilippukuoret nykyään käytännössä olevan tavan mukaan tekevät vaalisalaisuuden tehottomaksi vielä enemmän kuin entinen järjestelmä.

Tosin ei näiden epäkohtain poistamisella olisi kaikki suinkaan tehty. Mitä merkitsee meidän vaikutuksemme kohoaminen valtiopäivillä, kun valtiopäivillä itsellään ei ole mitään valtaa ja vaikutusta. Ensin täytyy valtiopäiville vallottaa ratkaiseva sananvalta, panna toimeen todella parlamentarinen hallitusjärjestelmä, valtakunnan hallitus on tehtävä valtiopäivävaliokunnaksi.

Mutta valtiopäiväin pahimpana tautina ei ole valtakunnan hallituksen riippumattomuus siitä, vaan se, ettei Saksan valtakunta ole mikään oikea yhtenäinen valtio. Valtiopäiväin toimintapätevyys on sangen rajotettu, joka askeleella on niiden tiellä yksityisvaltioiden, niiden hallitusten ja maapäivien täysvaltaisuus, sekä myöskin niiden mitä typerimmät nurkkakuntaedut. Pikkuvaltioista selviytyisivät ne kyllä helposti, mutta niiden tiellä valtavaeste: Preussi ja sen kolmiluokkamaapäivät. Preussin nurkkakuntaisuus täytyy ennen kaikkea murtaa, sen maapäivien täytyy lakata olemasta taantumuksen liesi. Päivän pakottavimpana valtiollisena tehtävänä on salaisen ja yhtäläisen äänioikeuden vallottaminen Pohjoissaksan, ennen kaikkea Preussin maapäiville, sekä myöskin valtiopäivien kohottaminen hallitsevaksi mahdiksi.

Mutta vaikka Saksa tällä tavalla onnistuttaisiinkin muuttaa kansanvaltaiseksi valtioksi, niin ei se vielä riitä auttamaan työväenluokkaa eteenpäin. Saksan työväestö, joka nykyään jo on väestön suurena enemmistönä, saa silloin kyllä käsiinsä lainlaadinnan, mutta se ei hyödytä sitä paljoa, jollei valtiolla ole käytettävissään runsaita varoja, joita yhteiskunnallisiin uudistuksiin ehdottomasti tarvitaan.

Mutta nykyään nielee maa- ja merisotalaitos kaikki valtion varat. Tämän laitoksen menojen kasvaminen on syynä siihen, että nykyinen valtio laiminlyö sellaisiakin sivistystehtäviä, jotka olisivat mitä tärkeimpiä koko kansalle eikä yksin työväenluokalle, kuten koululaitoksen, kulkuneuvojen — kanavain ja teiden — j. n. e. parempaan kuntoon saattamisen, kaikki yrityksiä, jotka tavattomasti kohottaisivat maan tuotanto- ja kilpailukykyä ja jotka sen vuoksi ovat puhtaasti kapitalististen liike-etujen vaatimia.

Mutta näitä varten ei saada suuria summia, sillä maa-armeija ja laivasto nielevät kaiken ja tulevat nielemään yhä enemmän, niin kauvan kuin nykyinen järjestelmä vallitsee.

Seisovan sotajoukon lakkauttaminen ja varustusten riisuminen ovat välttämättömiä toimenpiteitä, jos valtion pitäisi voida toteuttaa tuntuvia yhteiskunnallisia uudistuksia. Tämän myöntävät porvarillisetkin ainekset entistä enemmän, mutta ne ovat kykenemättömiä panemaan sitä toimeksi. Bertha von Suttnerin tapaiset rauhan jaarittelut eivät auta askeltakaan eteenpäin.

Nykyiset kilpavarustelut ovat ennen kaikkea siirtomaapolitikan ja imperialismin seurauksia, eikä silloin auta rauhan aatteen saarnaaminen mitään, niin kauvan kun ollaan mukana tätä politikkaa kannattamassa. Sen, joka tahtoo siirtomaapolitikkaa, täytyy myöskin tahtoa maa- ja merisotalaitoksen kehittämistä, sillä olisi järjetöntä asettaa itselleen päämääriä ja hylätä niiden saavuttamiseen tarvittavat apuneuvot. Tätä ajatelkoot ne meidän ystävämme, jotka intoilevat maailman rauhan ja aseiden riisumisen puolesta ja käyvät kaikissa mahdollisissa porvarillisissa rauhankokouksissa ja samalla pitävät kuitenkin välttämättömänä siirtomaapolitikan, tosin siveellisen, sosialistisen siirtomaapolitikan. He joutuvat asemaan, jossa olivat viimevuosisadan kuusikymmenluvun preussiläiset edistysmiehet, jotka porvarillisina politikoitsijoina kammoivat vallankumousta, jotka pyrkivät aikaansaamaan Saksan yhdistymisen voitokkaan Hohenzollerilaisuuden, eivätkä vallankumouksen kautta, mutta jotka kuitenkin kansanvaltaisina politikoitsijoina koettivat panna rajoja sotilasvallalle ja kieltäytyivät myöntämästä Hohenzollereille sotilaallisia mahtikeinoja tämän tehtävän toteuttamiseksi. Tämä sisäinen ristiriita vei heidät turmioon.

Sen, joka puolustaa siirtomaapolitikkaa, täytyy myöskin päättävästi ottaa osaa kilpavarusteluihin. Joka tahtoo nämä seisauttaa, sen täytyy vakuuttaa väestöä siirtomaapolitikan hyödyttömyydestä ja turmiollisuudesta.

Nämä ovat nykyhetkellä taistelevan työväenluokan pakottavimmat valtiolliset tehtävät, se on se »positivinen» politikka, jota sen on harjotettava. Ennen näiden tehtävien ratkaisua ei se saattane toivoa yrittäjäliittojen kasvaessa, elintarpeiden hintojen kohotessa, alemmalla asteella olevien työläisjoukkojen maahan virratessa, kaiken yhteiskuntauudistuslainsäädännön ollessa seisaustilassa, sen kannettavina olevien valtion vaatimien rasitusten lisääntyessä saavansa enään minkäänlaisia huomattavia »reformistisia» saavutuksia.

Valtiopäivä-äänioikeuden parantaminen, yhtäläisen ja salaisen maapäivä-äänioikeuden vallottaminen, etenkin Preussissa ja Saksissa, valtiopäiväin kohottaminen hallitsevaan asemaan sekä yksityisvaltioiden hallitusten että maapäivien suhteen, siinä ovat Saksan työväenluokan erikoistehtävät, jonka luokan ensiksi on taisteluilla hankittava täysi kansanvalta ja valtakunnan yhteys. Taistelu imperialismia ja militarismia vastaan on koko kansainvälisen työväenluokan yhteistehtävä.

Moni ajattelee, ettei näiden tehtäväin ratkaisu vielä veisi meitä pitkälle. Onhan meillä Sveitsissä valtio, joka jo täyttää kaikki nämä edellytykset: siellä on täydellinen kansanvalta, miliisijärjestelmä, eikä se harjota minkäänlaista siirtomaapolitikkaa? Mutta kuitenkin on Sveitsissäkin yhteiskuntapolitikka seisauksissa, sielläkin liikeyrittäjät riistävät ja sortavat työväenluokkaa samalla tapaa kuin missä muualla tahansa.

Tähän on ensiksi huomautettava, ettei Sveitsikään ole vapautunut kilpavarusteluiden seurauksista, vaan on ahkerasti mukana ja se nielee paljon rahaa. Osan sotilasmenoista kantavat kantonit, mutta siitä huolimatta kasvavat valtioliiton menot ihan hyppäyksittäin:

Erittäin nopeasti kasvavat sotilasmenot, mutta samoin myös tullitulot. Ne tekivät:

Jos lasketaan tuloista ja menoista pois posti- ja telegrafilaitosten tuottamat, jotka melkein käyvät tasan (menoja 59 miljonaa, tuloja 63 miljonaa), niin huomaamme, että vuonna 1907 83 miljonaa Smk. tuloista oli 73 miljonaa tulleista ja 80 miljonaa Smk. menoista nieli sotalaitos 42 miljonaa ja valtiovelkain korot 6 miljonaa.

Siis Sveitsissäkin nielee militarismi suurimman osan valtiontuloista ja sen vaatimukset ovat nopeasti kasvamassa.

Mutta on valtava ero sillä saako oikeuden perinnöksi tai lahjaksi vai pitääkö se sitkeällä, uhrauksia vaativalla taistelulla vallottaa.

Ei kai kukaan ole niin lapsenuskoinen, että rupeaisi väittämään, että me taistelutta ja huomaamatta siirtyisimme sotilasvaltiosta ja yksinvallasta kansanvaltaan, vallotushaluisesta imperialismista vapaiden kansojen liittoon. Tällainen rauhallisen »siirtymisen» usko voi syntyä ainoastaan sellaisena aikana, jolloin uskottiin, että kaikki vastainen kehitys tulisi tapahtumaan yksinomaan taloudellisella pohjalla, ilman että tarvittaisiin mitään muutoksia valtiollisissa voimasuhteissa tai valtiolaitoksissa. Mutta niinpian kuin kävi selväksi, että tuollaiset muutoksen ovat työväenluokan kannalta välttämättömän tarpeellisia, jotta se voisi taloudellisesti kohota, silloin kävi myöskin selväksi valtiollisten taisteluiden, voimasuhteiden siirtymisen ja kumousten välttämättömyys.

Näissä taisteluissa täytyy työväenluokan valtavasti kasvaa, se ei voi näissä taisteluissa voittaa, ei saavuttaa ylläesitettyjä päämääriä, kansanvaltaa ja militarismin kukistamista, pääsemättä itse hallitsevaan asemaan valtiossa. Niinpä täytyy kansanvallan vallottamisella ja militarismin kukistamisella olla nykyaikaisessa suurvaltiossa aivan toiset seuraukset, kuin nykyään Sveitsissä vanhastaan perityllä miliisijärjestelmällä ja tasavaltaisilla laitoksilla.

Sitä enemmän, mitä suuremmassa määrässä muutokset ovat työväenluokan taisteluillaan saavuttamia. Eikä ole mitään toiveita saada uskollisia liittotovereita näitä tulevia taisteluita varten. Ennenvanhaan, otimme me laskuihin porvarillisten leiristä, etenkin pikkuporvarien ja pikkutalonpoikain keskuudesta muka saatavat liittotoverit. Olemme nähneet, kuinka kovin Marx ja Engels pitkät ajat odottivat, että pikkuporvarillinen demokratia olisi ainakin vallankumouksen alussa mukana, kuten se v. 1848 ja vielä v. 1871 parisissa teki.

Kun toiveet demokratisten politikoitsijain ja puolueiden suhteen yhä enemmän pettivät, uskoimme me marxilaiset yhä vielä voivamme vetää mukaamme suuret osat pikkuporvareita ja pikkutalonpoikia vallankumouksellisten päämääriemme puolelle. Näitä odotuksia ilmeni vielä minun edellä mainitsemassani artikkelissa ja vielä enemmän Engelsin v. 1895 kirjottamassa johdannossa:

»Jos edelleen kuletaan samaan tapaan, saamme me ennen vuosisadan loppua puolellemme suurimman osan yhteiskunnan keskikerroksia pikkuporvareita ja pikkutalonpoikia ja kasvamme ratkaisevaksi mahdiksi maassa.»

Tämä ei ole toteutunut — tässäkin taas kävi selville, että me marxilaiset olimme odotuksissamme eli »ennustuksissamme» laskeneet siinä väärin, että olimme pitäneet pikkuporvariston vallankumouksellisuutta liian suurena. Mutta tästä näkyy myöskin, kuinka perusteltu on moite, että marxilainen dogmikiihkoisuus muka karkottaa tällaiset ainekset puolueesta pois. Kun Engels v.1894 ryhtyi vastustamaan Ranskan sosialidemokratien ja minä vuotta myöhemmin Saksan sosialidemokratisen puolueen maatalousohjelmaa, ei se tapahtunut sen vuoksi, että me olisimme pitäneet talonpoikain saamista puoluetta kannattamaan tarpeettomana, vaan ainoastaan sen takia, että me pidimme vääränä esitettyä tapaa heidän saattamisekseen puolueen kannattajiksi. Sen jälkeen ovat puoluetoverit Ranskassa, Itävallassa ja Sveitsissä koettaneet tällä tavalla onneaan talonpoikain keskuudessa, mutta onnistumatta.

Sama on pikkuporvariston laita. Leveistä keskikerroksista voidaan sanoa, että ne, harjotettakoon niiden keskuudessaan minkälaista sosialistista propagandaa, aatteiden levittämistä tahansa, ovat nykyisin vaikeammin käännettävissä sosialidemokratiaa kannattamaan kuin koskaan ennen. Marxilainen »puhdasoppisuus» ei ole tätä katsantokantaa synnyttänyt — me olemme jo nähneet, että marxilaisuuden virheenä tässä kohdassa ennemmin ovat liian korkeat kuin liian pienet odotukset — se on viimevuosien katkerain kokemuksien tulos. Meidän marxilainen »dogmikiihkoisuutemme» on siihen ainoastaan siinä määrin osallinen, kuin se on meille apuna, näiden kokemusten tunnustamisessa ja käsittämisessä, se on niiden syiden paljastamisessa, joka on tuloksellisen »realipolitikan» välttämättömänä edellytyksenä.

Tässäkin huomaamme taas, että meidän »positivinen» työmme, niin pian kuin se vahvistaa työväenluokkaa, juuri sen kautta kärjistää sen ja muiden luokkien välisiä vastakohtia.

Monet meistä odottivat, että kapitalistien liitot ja renkaat samoinkuin tullipolitikkakin toisivat meidän riveihimme keskikerrokset, jotka noiden toimenpiteiden kautta niin paljo saavat kärsiä. Todellisuudessa on tapahtunut päinvastoin. Maataloustullit ja yrittäjäliitot tulivat samaan aikaan kuin ammattiyhdistyksetkin. Käsityöläismestarit näkivät itseänsä joka puolelta ahdistettavan. Tullit ja yrittäjäliitot kohottivat kovin elintarpeiden ja raaka-aineiden hintoja, kun taas ammattiyhdistykset nostivat työpaikkoja. Tosin oli tämä palkankorotus useimmiten ainoastaan rahapalkan, eikä todellisen palkan kohoamista, hinnat nousivat vielä enemmän kuin palkat. Palkkataistelut katkeroittivat kuitenkin pikkumestarien mieliä, ja näkivät he silloin yrittäjäliitoissa ja tullihuijarien puolueissa liittolaisen järjestyneitä työläisiä vastaan. Nämät, eivätkä suinkaan tullit ja yrittäjäliitot, olivat muka syyssä, paitsi rahapalkkojen kohoamiseen myöskin raaka-aineiden ja asuntojenkorkeaan hintaan, joka muka johtui palkkojen kohoamisesta!

Pikkukauppiaat näkivät myöskin hintojen kohoamisen itseään ahdistavan, kun heidän ostajiensa, enimmäkseen työläisten ostokyky ei samassa määrässä kohonnut. He suuntasivat kiukkunsa sitä enemmän työläisiä kuin tullipolitikkaa ja yrittäjäliittoja vastaan, mitä enemmän työläiset koettivat välttää hintojen kohoamisen seurauksia välikaupan hävittämisellä kulutusosuuskuntien kautta.

Hintojen kohoaminen kärjistää aina ostajain ja myyjäin välisiä vastakohtia. Tämä kärjisti myöskin työläisten ja talonpoikain, elintarpeiden ostajain ja myyjäin välisiä vastakohtia.

Ei pidä unohtaa, että työläisellä tavaramarkkinoilla on aivan oma osansa. Jokainen muu on siellä paitsi tuotteiden ostajana, myöskin myyjänä. Mitä tavarain ostaja hintojen yleisesti kohotessa toisen tavaroita ostaessaan menettää, sen hän voittaa omien tavarainsa hintojen kohoamisella. Työmies ainoastaan on maailmanmarkkinoilla puhtaana ostajana, eikä samalla tuotteiden myyjänä. Hänen työvoimansa on tavara, jolla on omat ominaisuutensa ja omat hintalakinsa, niin ettei työpalkka ilman muuta seuraa yleisiä hintojen vaihteluita. Työvoima ei ole mikään ihmisestä erillään oleva tuote, vaan se on hänen elämäänsä erottamattomasti yhdistetty, sen hinta on fysiologisten, psykillisten ja historiallisten ehtojen alainen, jotka eivät vaikuta muiden tavarain hintoihin ja jotka pysyttävät rahapalkkaa enemmän entisellään kuin mitä työntuotteiden hinnoille on ominaista. Hitaasti vain seuraa se näiden vaihteluita ja ainoastaan vississä mitassa. Hintojen laskiessa voittaa hän siis enemmän kuin muut tuotteiden ostajat, hintojen kohotessa menettää hän enemmän. Tavaramarkkinoilla on hän myyjän vastapuoli; vaikka hän tuottaa kaiken ja kuluttaa ainoastaan osan tuotteistaan, on hän kuitenkin kuluttajan eikä tuottajan asemassa. Sillä eivät kuulu hänelle tuotteet, joita hän valmistaa, vaan sille, joka käyttää hänen työvoimaansa, kapitalistille. Tämä se on, joka palkkatyöläisen työntuotteiden tuottajana ja myyjänä esiintyy tavaramarkkinoilla. Työmies on ainoastaan elintarpeiden ostaja niillä.

Siitä vastakohta hänen ja niiden myyjän, siis myöskin talonpoikain välillä, mikäli nämä myyjinä tulevat kosketuksiin hänen kanssaan. Eivät ainoastaan maataloustuotetullikysymyksessä, vaan muissakin, esim. maidonhintojen korottamiskysymyksessä ovat talonpojat ja työmiehet mitä jyrkimmin toisiaan vastassa.

Yhtä paljo katkeroitti talonpoikia, mikäli he käyttivät palkkatyöläisiä, palkankorotukset ja työehtojen parannukset teollisuuden alalla. Teollisuuden kukoistuksen, ammattiyhdistysten vahvistumisen ja niiden voittojen aika oli myöskin työväenpuutteen aikaa maataloudessa. Eivät vain rengit ja piiat, vaan vieläpä talonpoikain lapsetkin menivät suurenevin joukoin teollisuuden palvelukseen, pakenivat maatalouden alalla vallitsevien työehtojen raakalaisuutta. Syyssä tästä johtuvaan työvoimien puutteeseen maaseuduilla olivat luonnollisesti kirotut sosialistit.

Niin on käynyt, että kasvavat kerrokset niitä väestöluokkia, jotka ennen olivat pikkuporvarillisen kansanvaltaisuuden ydin, jotka olivat olleet vallankumouksen tarmokkaimpia taistelijoita, sitte vielä edelleen, vaikkakin vain velttoja vallankumouksellisen työväestön liittolaisia, ovat nyt muuttuneet kaikkialla sen miltei tarmokkaimmiksi vihollisiksi. Kaikkein vähimmän kuitenkin »marxilaisuuden saastuttamassa» Saksassa, vaan paljoa enemmänR anskassa, Itävallassa ja Sveitsissä.

Suurvaltioissa suurentaa vielä keskiluokkien vihamielisyyttä työväenluokkaa kohtaan se seikka, että tämä luokka on asettunut vastustamaan imperialismia ja siirtomaapolitikkaa. Sille, joka ei seiso sosialismin pohjalla, vaan hylkää sen, ei jää muuta, jollei hän tahdo joutua epätoivoon, kuin usko siirtomaapolitikkaan. Siinä ovat ainoat toiveet, joita kapitalismilla vielä on tarjottavana puolustajilleen. Mutta siihen on maa- ja merisotavarusteluiden hyväksyminen johdonmukaisesti yhdistynyt. Nekin keskikerrokset, jotka eivät kuulu käsityömestarien, välikauppiasten ja elintarpeiden tuottajien etupiiriin, sivistyneiden luokan, mikäli se ei ole voinut tunkeutua sosialismiin ja omaksua sitä, työntää työväenluokka ja sen nenäänsä kauvemmaksi katsovat edustajat luotaan hylätessään imperialismin ja militarismin. Kaikki nämä herrat^[5] Barthit, Brantanot, Naumannit ja niin eteenpäin, jotka ovat ystävällisiä työväestön ammatillisia ja osuuskunnallisia järjestöjä sekä sen kansanvaltaisia pyrintöjä kohtaan, ovat innostuneita laivastonkannattajia ja maailmanpolitikoitsijoita ja niin kauvan sosialidemokratian ystäviä, kuin ei ole kysymyksessä imperialismi ja sen apukeinot.

Niin näyttää tämä politikka olevan omiansa täydentämään työväenluokan eristämistä ja tuomitsemaan sen tämän kautta politiseen hedelmättömyyteen juuri sellaisena ajan kohtana, jolloin se enemmän kuin koskaan ennen tarvitsisi politista voimainkehittämistä.

Ja kuitenkin voi juuri imperialismin politikka tulla ponnistuskohdaksi vallitsevan järjestelmän kumoamisessa.

Viitteet:

^[4] 1 acre (lue eekr) = 0,405 hehtaaria, 1 bushel = 35 4 litraa ja 1 cent = 5,15 penniä.

^[5] Tunnettuja porvarillisvasemmistolaisia politikoitsijoita Saksassa.

IX. Uusi vallankumouksen aikakausi | Takaisin sisällysluetteloon
Suomenkielinen Karl Kautsky - arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto