Ludvig XIV, sama, joka parisilaisia peljäten valitsi Versaillesin pääkaupungikseen, pystyi tekemään lopun aatelin viimeisistäkin itsenäisyyspyyteistä ja kykeni taistelussa kaikkia naapureitaan vastaan tekemään kuningaskuntansa Europan suurimmaksi ja mahtavimmaksi valtakunnaksi. Mutta hän saavutti tämän yksinomaan lukuisien sotien kautta, jotka kokonaan uuvuttivat Ranskan ja saattoivat sen perikadon partaalle.
Hänen viimeinen sotansa, Espanjan vallanperimyssota, joka kesti vuodesta 1701 vuoteen 1714, ja päättyi Ranskalle epäedullisesti, olisi jo synnyttänyt vallankumouksen, jos olisi ollut olemassa voimakas vallankumouksellinen luokka. Katkeruus hallitsijaa kohtaan oli suunnaton. Se tuli näkyviin hänen kuollessaan 1715.
»Hänen hautajaisensa toimitetaan mitä yksinkertaisimmin 'kustannusten ja ajan säästämiseksi'; Parisin väestö, joka luulee vapautuneensa sietämättömästä ikeestä, saattaa 'suuren kuninkaan' arkkua kaupungin katuja pitkin sitä häväisten ja kiroten, vieläpä likaa ja kiviä heittäen. Kautta koko maaseudun kaikui vainajaa kiroova ilohuuto, kaikkialla pidettiin kiitosjumalanpalveluksia ja avoimesti ja säikkymättä iloittiin siitä, että oltiin tästä hirmuhallitsijasta päästy. Rauhaa, vapaata liikuntaa, verojen vähentämistä toivottiin sijaishallitsijalta» (M. Phillipson, Das Zeitalter Ludwigs XIV. S. 518).
Ranskan kansan täytyi vielä monta katkeraa kokea »Aurinkokuninkaan» jälkeläisten taholta, ennenkuin se ryhtyi suuressa vallankumouksessa ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä.
Tuskin alkoi maa hiukan elpyä, kun se jo syöstiin uusiin sotiin. Vuosina 1733–35 kävi se sotaa Itävaltaa vastaan Puolan ja Lothringin vuoksi, vuosina 1740–48, oli se osallisena Itävallan vallanperimyssodassa Preussin puolella Maria Theresiaa ja Englantia vastaan, vuosina 1756–63 taisteli se seitsenvuotisessa sodassa Maria Theresian puolella Preussia ja Englantia vastaan, vuosina 1778–83 kävi se sotaa Englantia vastaan tukien Yhdysvaltoja niiden itsenäisyystaistelussa.
Nämä sodat saattavat maan perikadon partaalle, niitä käydään yleensä kurjasti, ne eivät tuota Ranskalle edes sotamainetta (Rossbach!).
Itsevaltius oli ylöspäinpyrkivän porvariston avulla kukistanut läänitysaatelin, mutta ei sitä syrjään työntääkseen, vaan hallitakseen sitä rajattomasti. Hallitsija piti itseään sen huippuna, aateli oli hänelle välttämättömän tarpeellinen, kernaasti valitsi hän hänelle nöyrän hoviaatelin piireistä valtiopolitiikan ja armeijan johtajat, samalla kertaa kuin hän samalta aatelilta riisti sen itsenäisyyden, alensi sen paljaaseen nautintoelämään, ja siten antoi sen sekä siveellisesti että henkisesti rappeutua ja vei sitä taloudellista häviötään kohti.
Mitä julkisempi aatelin siveellinen, älyllinen ja taloudellinen vararikko, sitä suuremmat sen vaatimukset talonpojiltaan, sitä suunnattomampi sen sorto ja nylkeminen, sitä enemmän rappeutui sen maanviljelys, valtion taloudellinen perusta. Mutta samalla kertaa kasvoivat myöskin tämän vaatimukset onnettomilta talonpojilta, verojen pääasiallisina suorittajina, sillä aateliset, tyytymättä siihen, että saattoivat diplomatiallaan ja sodankäynnillään valtion perikadon partaalle, koettivat myös valtiota riistämällä hankkia itselleen varat, joita taloudellisesti rappeutuneet tilansa eivät kyenneet tuottamaan. Tässä tukivat heitä hallitsija ja kirkko, joka oli valtion suurin maanomistaja.
Näitä epätoivoisia oloja vastaan nousi Paris, vankkoine, ripeästi ylöspäinpyrkivine porvaristoineen, suurilukuisine sivistyneistöineen, joka tunsi valtion- ja yhteiskuntajärjestyksen epäkohdat selvemmin, tuomitsi niitä säälimättömämmin, ruoski niitä musertavammin kuin Europan minkään muun suurkaupungin intelligenssi olisi kyennyt tekemään. Ja heidän alapuolellaan pikkuporvaristo, Europan voimakkain ja itsetietoisin pikkuporvaristo, ja köyhälistö, jonka voimakkaampaa, keskittyneempää ja epätoivoisempaa köyhälistöä ei missään muualla ollut.
Hirvittävä yhteentörmäys ei ollut vältettävissä, silloin kuin nämä vastakohdat kerran syöksyivät toisiaan vastaan.
Se puhkesi, kun ei itsevaltius enää päässyt eteenpäin, kun sen velka oli niin huimaavaksi kasvanut, että sitä uhkasi taloudellinen romahdus, eikä ainutkaan rahamies myöntänyt sille enää luottoa.
Feudaalisten valtiosäätyjen, jotka eivät vuoden 1614 jälkeen olleet kertaakaan olleet koossa, aatelin, papiston, porvarijoukkojen säätyedustuksen piti auttaa, piti myöntää uusia veroja ja lainoja ja siten kohottaa vararikkoon joutunutta yksinvaltiutta, pitkittää sen elämää. Eri säätyjen vaalit määrättiin vuonna 1789 tapahtuviksi ja valitut kutsuttiin Versaillesiin, kuninkaan istuimen läheisyyteen.
Mutta hovilaisia lukuunottamatta olivat kaikki luokat liiaksi katikeroituneet hallitsevaa järjestelmää kohtaan. Säädyt päättivät heti kokoonnuttuaan, toukokuun 5. p:nä 1789, olla sille uusia veroja ja lainoja myöntämättä, vaan uudistaa sen. Tosin aateli ja papit käsittivät tämän hiukan toisella tavalla kuin porvaristo. Tämä voitti säätyjen välisessä vihamielisessä yhteentörmäyksessä. Yleissäädyt muodostuivat perustuslakia säätäväksi kansalliskokoukseksi, joka antoi Ranskalle uuden hallitusmuodon.
Kansalliskokouksen valta oli aluksi vain siveellinen: se perustui siihen tietoisuuteen, että kansan suunnaton enemmistö sitä kannatti. Mutta se ei suojellut sitä fyysillisen väkivallan vallankaappaukselta. Vielä oli itsevaltiudella käytettävänään sotaväki ja se oli halukas sitä käyttämään.
Mutta sen täytyi muistaa frondea, fyysillistä voimaa, mikä Parisilla oli käytettävänään. Kun vain Parisista selviydyttäisiin, niin oli syytä toivoa, että kansalliskokous voitaisiin hajoittaa tahi taivuttaa. Sitävarten koottiin Parisiin paljon sotaväkeä ja kun itsevaltius siten luuli olevansa varma onnistumisesta toimeenpantiin valtiokaappaus, eroitettiin ministeri Necker, jonka kuningas kansalliskokouksen pakottamana oli nimittänyt toimeensa (12. heinäkuuta 1789).
Jos Paris pysyi rauhallisena tai jos se joutui taistelussa sotajoukkoja vastaan tappiolle, silloin olisi toistaiseksi vallankumouksen kohtalo ratkaistu. Mutta Paris nousi taisteluun, kuninkaan sotajoukot kieltäytyivät tottelemasta, köyhälistön ja pikkuporvariston joukot tunkeutuivat invaliiditaloon, veivät sieltä 30,000 kivääriä, valloittivat rynnäköllä sortolinnan, joka vallitsi vallankumouksellisia esikaupunkeja, Bastillen (heinäkuun 14. päivänä 1789).
Nyt lysähtivät kuningas ja hänen hovilaisensa kontilleen, mutta nyt nousivat myös koko maan talonpojat kapinaan. Jo aikaisemmin oli tapahtunut yksityisiä talonpoikaislevottomuuksia, jotka oli helposti kukistettu. Sitä yleistä myrskyä, joka nyt nousi, ei mikään mahti voinut vastustaa. Paris pelasti silloin vallankumouksen ja teki sen yleiseksi.
Mutta vähitellen näytti myrsky jälleen tyyntyvän; kuningas ja hänen feudaaliseuralaisensa rohkaisivat uudelleen mielensä, hän alkoi taas jarruttaa kansalliskokouksen päätöksiä ja kokosi uudelleen sotajoukkoja. Silloin tulivat parisilaiset vakuutetuiksi siitä, ettei heillä olisi mitään varmuutta, niinkauan kuin valtion päät, kuningas ja kansalliskokous olisivat Versaillessa. He tahtoivat saada heidät suoranaisen valvontansa ja vaikutuksensa alaisiksi. Lokakuun 5. p:nä 1789 lähtivät suuret kansanjoukot pääkaupungista Versaillesiin noutamaan kuningasta luokseen.
Nyt toivoi kansa pääsevänsä rauhassa ja häiritsemättä laatimaan hallitusmuotoa ja käytännölliseen työhön, joista se uusissa oloissa odotti turvattua hyvinvointia. Heinäkuun 14. p:nä 1790 teki Ludvig XVI uskollisuuden valan uudelle hallitusmuodolle. Mutta sisäisesti sangen vastenmielisesti.
Hän tunsi olevansa Tuileriesn vanki ja kaikki hänen hallitustoimensa olivat vastoin hänen omaa mieltään.
Ei ollut vielä kulunut vuottakaan siitä kun hän oli tehnyt valan uudelle hallitusmuodolle, kun hän salaa pakeni (kesäkuun 21. p:nä 1791) ja hän oli siksi varomaton, että hän, ennenkuin oli varmassa turvassa, ilmaisi kansanjoukoille kantansa. Hän jätti jälkeensä kirjoituksen, jossa hän selitti, että kaikki hänen julistuksensa lokakuusta 1789 alkaen olivat pakolla kiristettyjä ja senvuoksi mitättömiä. Tämä oli aivan ennenaikaista, sillä hänet tunnettiin pakomatkalla, vangittiin ja vietiin takaisin Parisiin.
Jo silloin vaati suuri osa Parisin katkeroituneista joukoista kuninkaan eroittamista, mutta monarkistisella perintätavalla oli liian syvät juuret koko kansan keskuudessa, jotta tämä teko jo silloin olisi voinut onnistua. Se olisi koitunut Ludvigin onneksi. Silloin uhkasi häntä vain viralta pano.
Huonommaksi kävi hänen kohtalonsa, kun Ranska hänen hallituksensa aikana joutui sotaan Europan liittoutuneita hallitsijoita vastaan (huhtikuussa 1792). Se ei ollut tähänastisten sotien kaltainen sota, joita käytiin suuremmasta tahi pienemmästä maa-alasta. Se oli Europan läänitysaatelin ja rajattoman yksinvallan sota kansaa vastaan, joka oli kahleensa katkonut ja jonka taas piti joutua ikeen alaiseksi, se oli todellinen kansalaissota kaikkine kansalaissodan julmuuksineen. Maan vihollinen uhkasi saattaa vallankumouksellisen kansan täydelliseen häviöön ja oma kuningas oli vihollisen liittolainen.
Näissä olosuhteissa menetti monarkistinen ajatus nopeasti alaa, siitä huolimatta ei kansalliskokous tahtonut vielä antaa häntä kansan käsiin. Taas saivat parisilaiset pakolla sen aikaan, että Ludvig vangittiin ja kutsuttiin koolle uusi kansalliskokous, konventti, jonka tuli laatia Ranskalle uusi tasavaltainen hallitusmuoto (elokuun 10. p:nä 1792). Ensimäisessä istunnossaan päätti konventti yksimielisesti lakkauttaa kuninkuuden (syyskuun 21. p:nä 1792).
Mutta parisilaiset eivät pitäneet tasavaltaa turvattuna niinkauan kuin Ludvig XVI vielä eli. He vaativat, että hänet on oikeudessa asetettava syytteeseen maanpetoksesta. Sitä kauhistui konventin enemmistö. Mutta parisilaisten raivo kasvoi vastustamattomaksi, kun he kuulivat, että Tuileries'tä oli löydetty salakaappi, johon Ludvig oli kätkenyt joukon asiapapereita. Nämä asiapaperit todistivat, että kuningas oli ostanut joukon parlamentin jäseniä, niiden joukossa Mirabeaun, että hän oli yhteydessä maan vihollisen kanssa, että osa hänen kaarteistaan, jotka itävaltalaisten riveissä taistelivat Ranskaa vastaan, vielä sodan aikana oli saanut häneltä palkkaa.
Siitä huolimatta koetti eräs konventin puolueryhmä pelastaa kuninkaan. Se tahtoi vedota Ranskan kansaan: kansanäänestyksellä piti Ludvigin kohtalo ratkaistaman.
Yritys yllyttää maaseutu Parisia vastaan, herätti parisilaisissa mitä tarmokkainta vastarintaa. Konventti rupesi heitä vihdoin pelkäämään. Kansan tahdon kuulustelu hyljättiin 423 äänellä 276 ääntä vastaan. Näin oli Ludvigin kohtalo ratkaistu, tammikuun 21. p:nä 1793 astui hän mestauslavalle.
Se tasavaltalainen puolue, joka eniten puolusti kuningasta, oli niinsanottujen girondistien puolue, jotka olivat saaneet nimensä siitä, että ne kansanedustajat, jotka muodostivat puolueen johdon, olivat valitut Gironden maakunnasta (Etelä-Ranskasta). Heistä tuli Parisin raivokkaimmat vihaajat, jonka valta-aseman he tahtoivat kukistaa. Ranskasta piti tulla liittovaltio.
Neljä päivää konventin avaamisen jälkeen toistaa girondisti Lasource puoluetoveriensa suosiota osoittaessa sanat: »En tahdo, että Parisi juonittelijoiden johtamana tulisi Ranskassa siksi, mikä Roman kaupunki kerran oli Roman valtakunnassa. Parisin vaikutusvallan tulee vähetä siksi 83. osaksi, joka jokaisella toisellakin maakunnalla on.» (Cunow, Ranskan suuren vallankumouksen puolueet, s. 349.)
Girondistien ja Parisin välinen ristiriita pukeutui lopuksi mitä hurjimpiin muotoihin. Toukokuun 31. p:stä kesäkuun 2. päivään kestäneissä kapinoissa saivat parisilaiset aikaan konventissa 34 girondistin eroittamisen ja vangitsemisen. Vastauksena tähän oli Maratn murha, jonka teki girondisti Charlotte Corday Normandiasta (heinäkuun 13. p:nä) ja pian sen jälkeen girondisten yritys nostattaa Normandia, Bretagne ja Etelä-Ranska kapinaan konventtia vastaan — keskellä sotaa. Tähänkään taas eivät parisilaiset jättäneet vastaamatta, vaan kohdistivat vihansa Parisissa oleviin girondisteihin (lokakuun 31. p:nä).