Julkaistu: 1921
Suomennos: © Ulla-Liisa Heino
Lähde: »Naisen asema taloudellisessa yhteiskuntakehityksessä», s. 13–229. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1973, KK:n kirjapaino.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tänään aloitamme luentosarjan kysymyksestä »Naisen asema talousmuotojen kehityksen yhteydessä». Naisen asema yhteiskunnassa ja perheessä on aina ollut erittäin kiinteässä ja erottamattomassa yhteydessä taloudellisiin kehitysvaiheisiin. Teidän, joiden tulevaisuuden tehtävänä on saada työläis- ja talonpoikaisnaiset rakentamaan uutta talousmuotoa ja myös elämään siinä, on ehdottomasti tunnettava tämä yhteys ja selvitettävä itsellenne sen olemassaolo. Työssänne joudutte usein kohtaamaan vastaväitteitä, että naisen asemaa ja elinehtoja on mahdoton muuttaa. Teille sanotaan, että nämä ehdot johtuvat sukupuolen erikoispiirteistä. Kun te taistelette naisten eriarvoisuutta vastaan, kun tahdotte vapauttaa heidät nykyisen perheen taakasta, kun pyritte tasoittamaan sukupuolten oikeuksia, teille esitetään vanhat mutta aina toistetut johtopäätökset: naisen oikeudettomuus ja tasa-arvon puute ovat muuttumattomat jo siitäkin syystä, että historia on ne pyhittänyt, nainen on aina ollut riippuvainen ja mieheen nähden alistetussa asemassa ja tulee aina olemaankin. »Niin elivät esivanhempamme ja niin tulevat elämään lapsenlapsemmekin.»
Paras vastaväite näihin johtopäätöksiin on historia itse, ihmisyhteisön kehityshistoria, tutustuminen menneisyyden faktoihin ja siihen millaista oli todellisuudessa. Kun tutustutte vuosituhansien takaisiin oloihin, vakuututte siitä, että nainen ei aina ole ollut eriarvoinen ja miehen orjuuttama ja että on ollut aikoja, jolloin naista on pidetty täysin miehen vertaisena. Joinakin aikoina nainen on tietyssä suhteessa tunnustettu johtajaksikin. Tutustuttuanne lähemmin naisen muodonmuutoksiin yhteiskunnan eri kehitysvaiheissa vakuututte selvästi ja havainnollisesti siitä, että naisten nykyinen oikeudettomuus, itsenäisyyden puute, perhe- ja yhteiskunnallisten oikeuksien puuttuminen eivät suinkaan johdu naisen erityisistä luontaisista ominaisuuksista eivätkä siitä, että hänen älynsä olisi laadultaan heikompi kuin miehen äly. Oikeudettomuuden, riippuvuuden ja tasa-arvottomuuden todellinen syy ei ole naisen luontaiset ominaisuudet, vaan sen työn luonne joka hänen osalleen yhteiskunnassa tulee. Neuvon teitä huolellisesti lukemaan ensimmäiset luvut Bebelin kirjasta Nainen ja sosialismi.[2] Bebel osoittaa niissä sen ajatuksen, johon meidänkin keskustelumme tässä pohjautuu: naisen rooli tuotannossa on mitä kiinteimmin ja elimellisimmin sidoksissa hänen asemaansa yhteiskunnassa. Tämä on eräänlainen taloudellis-yhteiskunnallinen laki. Ja teidän tulee se vakaasti omaksua. Silloin teidän on helpompi ymmärtää kaikkia ongelmia ts. kysymyksiä jotka liittyvät naisen kaikkinaisen vapauttamisen tavoitteeseen.
Monet luulevat, että menneisyydessä, kun ihminen vielä eli villinä raakalaisena, naisen asema oli vieläkin huonompi kuin nyt ja että hän silloin oli todella orja. Se ei ole totta. Olisi erehdys olettaa, että naisen vapauttaminen liittyy kulttuurin kasvuun ja tiedon lisääntymiseen, että mitä sivistyneempi on kansa, sitä paremmin ja vapaammin nainen elää. Näin voivat opettaa vain porvarilliset tiedemiehet. Me taas tiedämme, etteivät kulttuuri ja valistus naista vapauta kahleistaan, vaan talousjärjestelmä, jonka vallitessa nainen saadaan hyödylliseen, tuottavaan työhön yhteiskunnalliseen työkollektiiviin. Tällainen talousjärjestelmä on kommunismi.
Naisen aseman määräävät aina ne velvollisuudet, jotka tulevat hänen suoritettavikseen talousjärjestelmän kulloisessakin kehitysvaiheessa. Alkukommunismin (tunnette alkukommunismin talouden kehityshistorian luentojen perusteella) aikana, tuona meille niin etäisenä aikana, jolloin ei vielä ollut olemassa yksityisomistusta ja ihmiskunta harhaili maapallolla jakaantuneena pieniin ihmisparviin, sukuihin, miehet ja naiset olivat tasa-arvoisia. Ihmiset elivät metsästämällä sekä keräilemällä villinä kasvavia yrttejä ja hedelmiä. Tässä alkukantaisen ihmisen kehitysvaiheessa, monia kymmeniä ja jopa satoja vuosituhansia sitten, miehen ja naisen roolit eivät mitenkään poikenneet toisistaan. Mielenkiintoista ja tärkeätäkin on todeta, että antropologien tutkimusten mukaan ihmiskunnan alhaisemmassa kehitysvaiheessa, silloin kun ihminen eli metsästämällä, naisen ruumiilliset ominaisuudet, ketteryys ja voima eivät suurestikaan eronneet miehen ruumiillisista ominaisuuksista.
Monet vain naiselle ominaiset piirteet — kehittyneet rinnat, hoikka uuma, vartalon pyöreämuotoisuus ja lihasten heikkous — kehittyivät paljon myöhemmin sitä mukaa kuin naiset sukupolvi sukupolvelta siirtyivät pääasiallisesti »naaraan» rooliin, suvunjatkajiksi. Villi-ihmisten keskuudessa on nytkin vaikea kaukaa erottaa naista ja miestä toisistaan, sillä naisella on heikosti kehittyneet rinnat, kapeampi lantio ja voimakkaat lihakset. Samoin oli alkukommunisminkin aikana, jolloin nainen poikkesi vain kovin vähän miehestä niin ruumiilliselta voimaltaan kuin kestävyydeltään.
Synnytykset katkaisivat vain suhteellisen lyhyeksi ajaksi hänen tavanomaiset askareensa, metsästyksen ja hedelmien keräilyn, joita hän harjoitti muiden alkukantaisen kollektiivin, suvun jäsenten kanssa. Samalla tavoin kuin muidenkin kumppaniensa, veljiensä, sisariensa, lastensa ja vanhempiensa, hänenkin oli pakko jo pelkästä itsesäilytysvaistosta auttaa sukua torjumaan niiden aikojen pelottavinta vihollista, petoeläintä. Sukunsa tavoin hän etsi ja keräsi hedelmävarastoja.
Niinä aikoina nainen ei ollut eikä voinut olla riippuvainen miehestä eivätkä hänen oikeutensa voineet olla vähäisemmät kuin miehen, koska tuolloin ei ylimalkaan ollut olemassa oikeuksia, lakeja tai omaisuuden jakoa. Riippuvuutta miehestä ei ollut siksi, että mies oli itsekin täysin riippuvainen kollektiivista, suvusta. Suku päätti, suku pakotti. Joka ei alistunut kollektiivin, suvun tahtoon, se oli tuomittu tuhoon, nälkäkuolemaan tai petojen raadeltavaksi. Ihmisen pelasti noiden aikojen julmalta, mahtavalta viholliselta, petoeläimeltä, vain luja yhteisö, kollektiivi, suku. Mitä tiiviimmin kollektiivi sulautui yhteen, sitä suuremmassa määrin suvun kaikki jäsenet alistuivat kollektiivin tahtoon. Mitä yksimielisemmin he toimivat yhteistä vihollista vastaan, sitä menestyksellisempi oli taistelu ja sitä varmemmin suku jäi eloon. Tasavertaisuus ja alkukantainen solidaarisuus — suvun yhteys — olivat paras itsepuolustuskeino. Siksi yksikään suvun jäsen ei voinut joutua toisen alistamaksi tai tulla toisesta riippuvaiseksi tuossa ihmiskunnan talousmuodon alkukantaisessa kehitysvaiheessa. Alkukommunismin aikana nainen ei vielä tuntenut orjuutta, riippuvuutta, tasa-arvon puutetta, niin kuin ei silloinen ihmiskuntakaan tiennyt, mitä merkitsi luokka, työn riisto ja yksityisomistus. Näin ihmiskunta eli monia, kenties satoja vuosituhansia.
Kuva muuttuu ihmiskunnan seuraavassa kehitysvaiheessa. Etsittyään pitkään parasta keinoa turvata olemassaolonsa ihmiskunta kasvaa pitkäaikaisen kokemuksen kautta tuotannollisen työn ja talouden alkeisiin. Jokin heimo asettuu viljelemään maata, toinen hoitamaan karjaa, ja tämä riippuu maantieteellisistä ja ilmastollisista syistä, siitä osuuko heimo metsä- tai aroalueelle. Tämä on talouden uusi kehitysvaihe, joka seuraa alkukantaista metsästystä ja villien hedelmien keräilyä. Tämän uuden talousmuodon johdosta ihmiskunta luo myös uusia yhteiskunnallisen kanssakäymisen muotoja.
Verratkaamme naisen asemaa samaan aikaan mutta erilaisissa talousmuodoissa elävissä heimoissa. Muuan heimo, joka on osunut metsäseudulle, jolla on pieniä viljelyyn kelpaavia niittyjä, on asettunut paikoilleen ja ryhtynyt viljelmään maata. Toinen heimo metsästelee aroseudulla, jolla on paljon villejä puhveli-, hevos- ja vuohilaumoja, ja se on ryhtynyt kasvattamaan karjaa. Kumpikin heimo on vielä säilyttänyt alkukommunismin eikä yksityisomistus niissä vielä ole vakiintunut. Kuitenkin naisella on kummassakin heimossa erilainen asema. Maanviljelijäheimossa nainen on miehen kanssa täysin tasavertainen, näytteleepä hän tässä heimossa toisinaan johtavaakin roolia. Paimentolaisten karjankasvattajien keskuudessa sitä vastoin naisen alistettu, riippuvainen ja orjuutettu asema vähitellen lujittuu.
Pitkän aikaa taloushistoriassa oli vallalla vakaumus, että ihmiskunnan on täytynyt ehdottomasti läpäistä kaikki vaiheet, kaikki taloudellisten kehitysmuotojen askelmat. Aluksi suku oli harjoittanut metsästystä, sitten karjanhoitoa ja vihdoin maanviljelystä ja jo myöhemmin käsityöammatteja ja kauppaa. Tällainen yksinkertaistettu käsitys on virheellinen. Sosiologien myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet, että suku usein siirtyi välittömästi alkukantaisesta hedelmien keräilystä ja metsästyksestä maanviljelykseen sivuuttaen karjanhoidon täydellisesti. Kaikki riippui siitä, millaisiin ilmastollisiin, maantieteellisiin ja luonnonoloihin kyseinen ihmisryhmä joutui.
Siis eri luonnonolossa syntyi samaan aikaan kaksi erityyppistä talousmuotoa: alkukantainen maanviljelys ja karjanhoito. On tosiasia, että maata viljelevissä heimoissa nainen on huomattavasti tasavertaisempi. Eräät maata viljelevät heimot kasvoivat jopa tunnustamaan matriarkaatin aseman (matriarkaatti on alkuperältään kreikkalainen sana, joka merkitsee naisen — äidin ja suvun ylläpitäjän — johtajuutta). Sitä vastoin patriarkaatti, isänoikeuden johtajuus, suvun vanhimman miehen valta, kehittyi karjaa hoitavien kansojen, paimentolaisten keskuudessa.
Mistä tämä johtuu? Naisen asemasta taloudessa. Maata viljelevissä heimoissa talouden tärkein tuottaja oli nainen. Monet tiedot todistavat, että nainen keksi ensimmäisenä maanviljelyksen, että hän ryhtyi ensimmäisenä »kuokkimaan maata». Naisen roolista alkukantaisessa taloudessa on esitetty runsaasti mielenkiintoisia seikkoja Marianne Weberin kirjassa Äidinoikeus. Tekijä ei ole kommunisti, mutta kirjassa on runsaasti tietoja. Valitettavasti se on olemassa vain saksankielisenä.
Nainen sai ajatuksen maanviljelyksestä sen jälkeen, kun alaikäisten lasten raskauttamien äitien oli pakko jäädä jälkeen suvusta metsästyksen aikana. Äiti ei ehtinyt seurata suvun muita jäseniä ja lapsikin oli esteenä metsästettäessä. Silloin suku jätti äidit lapsineen selustaan. Heidän piti odottaa, kunnes suku palaa saaliineen. Ravinnon hankkiminen ei silloin ollut mikään helppo juttu. Väliin sai odottaa kauankin. Ruokavarastoja ei ollut, ravinto piti hankkia omin ponnistuksin, keksiä keinot itsensä ja lasten ruokkimiseksi. Tiedemiehet ovat todenneet, millä tavoin nainen kaiken todennäköisyyden mukaan sai ajatuksen viljellä maata. Kun hedelmävarasto ehtyi sillä alueella, jolla naiset odottivat suvun paluuta, he alkoivat pakostakin etsiä syötäväksi kelpaavia heinäkasveja. Niillä he ravitsivat itsensä ja lapsensa jauhaen jyvät hampaillaan — näillä ensimmäisillä myllynkivillä. Osa kerätyistä siemenistä putoili maahan.
Palattuaan jonkin ajan kuluttua samaan paikkaan naiset havaitsivat, että heidän pudottamansa siemenet olivat versoneet. He panivat merkille paikan tietäen, että sinne olisi edullista palata, kun heinä olisi kypsää, eikä tarvitsisi tuhlata voimia ravinnon etsiskelyyn.
Näin nainen jo tietää, mistä runsain sato on korjattavissa. Ihmiset oppivat kokemuksesta tietämään, että maahan kylvetyt siemenet versovat. Kokemuksesta he oppivat tietämään, että jos maa kuohkeutettiin, se antoi parhaan sadon. Tämä kokemus saattoi monesti unohtuakin. Omakohtainen kokemus oli siirrettävä kollektiiville, jotta siitä olisi tullut suvun omaisuutta. Se oli muovattava nuorille polville. Miten valtava ja vaikea ajatustyö vaadittiinkaan ihmiskunnalta, ennen kuin se pystyi ymmärtämään ja omaksumaan meidän kannaltamme niinkin ymmärrettävät ja yksinkertaiset asiat! Jotta tieto olisi vakiintunut kollektiivin tietoisuudessa, siitä oli tehtävä tapa.
Nainen oli kiinnostunut siitä, että suku tai heimo palaisi entiseen olinpaikkaan, jossa hänen kylvämänsä vilja oli kasvamassa. Hän ei osannut saada suvun jäseniä vakuuttumaan siitä, että hänen taloussuunnitelmansa oli oikea. Hän ei kyennyt sanoin agiteeraamaan sitä. Sen sijaan nainen edisti niiden menojen, tapojen ja uskomusten vakiintumista, jotka auttoivat häntä toteuttamaan suunnitelmansa. Muodostui tapa, että jos suku täyden kuun aikaan jätti kedolle puron rannalle äidin lapsineen, niin jumalat käskivät suvun niin ja niin monen kuunkierron jälkeen palata samalle kedolle. Ken ei näin tehnyt, häntä henget rankaisivat. Ja koska suku pani merkille, että jollei naisen ennusmerkkejä toteltu eikä »heinäpaikalle» palattu, lapset menehtyivät helpommin, niin se alkoi tiukasti noudattaa tapaa ja uskoa naisen »viisauteen».
Nainen oli kiinnostunut myös siitä, miten pienimmällä työenergian kulutuksella saataisiin paras tulos, ja hän keksi että sato tuli sitä suurempi, mitä kuohkeampi oli maa, johon siemenet kylvettiin. Oksaisin kepein, kuokalla ja kivillä, kyykkysillään kyhjöttäen nainen muokkasi alkukantaisia pellonsarkoja. Tämä kaikki turvasi ihmiskunnan paremmin kuin harhailu metsissä hedelmiä etsimässä ja ikuisessa vaarassa joutua petojen raadeltavaksi.
Äitiys asetti naisen erityisasemaan suvun jäsenten keskuudessa, mutta tähän asemaan jouduttuaan nainen keksi uuden ja tehokkaan keinon vauhdittaa ihmiskunnan talouskehitystä — maanviljelyksen. Ja tämä keksintö määräsi pitkiksi ajoiksi hänen roolinsa yhteiskunnassa ja taloudessa ja teki hänestä suvun päämiehen.
Monet tiedemiehet ovat sitä mieltä, että nainen keksi myös tulen käytön taloudellisena voimana.
Äidit jäivät selustaan muun suvun lähtiessä metsälle tai sotaan toista heimoa vastaan ja he (naimattomat ja lapsettomat naiset seurasivat suvun muita jäseniä) joutuivat tavalla tai toisella turvaamaan itsensä ja lapsensa petoeläimiltä. Havainnot saivat villi-ihmiset vakuuttumaan siitä, että paras suojakeino petoja vastaan oli tuli. Tulen alkukantainen ihminen oppi tekemään kivestä veistämillään tuluksilla. Metsälle lähtiessään suku viritti nuotion lasten ja äitien suojaksi. Äitien pyhä velvollisuus oli pitää yllä tulta joka pelotti pedot pois. Koska nainen pysytteli tulen ääressä ja oli sen kanssa alituiseen tekemisissä (miehet pitivät tulta vain pyhänä, pelottavana ja käsittämättömänä voimana), hän oppi tuntemaan tulen ominaisuudet ja käyttämään sitä tarpeisiinsa sekä sen avulla helpottamaan omaa työtään. Nuotiolla hän käristi villan pois vuodista tai höyhenet villifasaanista, nuotiolla hän poltti saviastiansa ja siten teki ne kestävämmiksi, nuotiolla hän paistoi lihaa ja sai sen siten säilymään pitempään.
Nainen, jonka äitiys oli kiinnittänyt nuotioon päätti kesyttää tulen ja tehdä siitä palvelijansa. Mutta taloudellisen kehityksen lait johtivat toisaalle. Alkukantaisen kotilieden liekki orjuutti naisen itsensä ja teki hänestä vuosisadoiksi keittiön tottelevaisen ja oikeudettoman palvelijan.
On syytä ajatella, että ensimmäisen majankin rakensi nainen suojatakseen lapsensa paahtavalta auringolta ja kylmiltä sateilta. Naiset kuokkivat maan, kylvivät ja korjasivat viljan, naiset rakensivat asumukset ja lisäksi ryhtyivät ensimmäisinä harjoittamaan käsityöläisammatteja. He keksivät taidon kehrätä ja kutoa sekä muovailla saviastioita. Kauneuden vuoksi he koristelivat astiansa viivoin, mikä oli ihmiskunnan yritys harjoittaa taiteen alkeita. Naiset joutuivat tekemisiin yrttien kanssa ja oppivat tuntemaan niiden ominaisuudet. Esiäitimme kaukaisilta vuosisadoilta olivat ensimmäisiä lääkäreitä. Menneisyys kuvastuu muinaistaruissa ja kansan uskomuksissa. Pakanallisessa Kreikassa, jonka kukoistus oli 2 000 vuotta sitten, ei ensimmäisenä lääkärinä suinkaan pidetty pakanallista lääketieteen jumalaa Asklepiosta, vaan hänen äitiään Koromista. Parannustaidon jumalattaria olivat jo ennen heitä jumalattaret Hekate ja Diana. Muinaiset normannit pitivät lääketieteen jumalattarena Eiriä. Nykyäänkin korpikylissä pidetään usein vanhoja naisia tietäjinä, joskus noitinakin. Heidän tietojaan eivät voineet saada miehet, jotka olivat alituiseen metsästämässä, sodassa tai lihasvoimaa vaativissa askareissa, jolloin ei ollut aikaa mietiskelyihin, havaintoihin eikä arvokkaan työkokemuksen kartuttamiseen. Tieto oli voimaa naisten käsissä niinä aikoina, ja miehet kunnioittivat heitä ja tahtomattaan pelkäsivätkin heissä tuota voimaa. Näin ihmiskunnan aamunkoitteessa, alkukommunismin aikoina nainen ei vain toiminut tasaveroisena miehen kanssa, vaan myös ohitti hänet useissa keksinnöissä ja löydöissä, jotka rikastuttivat inhimillistä kokemusta ja tietoa ja edistivät talouden ja yhteiskunnan kehitystä.
Tiedon keräämisessä ja inhimillisen kulttuurin rikastuttamisessa naisella oli aikoinaan paljon merkittävämpi rooli kuin ennakkoluuloinen porvarillinen tiede haluaa tunnustaa. Riittämättömästi on korostettu toistakin ihmistieteen ilmiötä: naisen roolia siinä kehityskulussa, joka johti apinanmuotoiset olennot muuttumaan ihmisiksi. Siitä, että nelikätisestä ihmisestä tuli kaksijalkainen ihminen, on ihmiskunta niin ikään tietyssä määrin kiitollisuudenvelassa naiselle. Kun ihmisen nelikätinen esiäiti joutui pelastautumaan kimppuunsa hyökänneiltä vihollisilta, naaras oppi kannattelemaan kaulaansa takertunutta pienokaista yhdellä kädellä. Mutta nyt hänen oli pysyteltävä puolittain seisoma-asennossa. Tällainen asento edisti aivojen kehitystä. Mutta nainen sai maksaa siitä kalliin hinnan. Naisruumiin rakenne ei ole omiaan seisoma-asentoon, ja siksi nainen joutuu synnyttäessään kärsimään sellaisia tuskia, joita ihmisen nelikätiset heimolaiset, apinat eivät tunne.
Kertomus Eevasta, joka maistoi hedelmää hyvän ja pahan tiedon puusta ja maksoi siitä synnytystuskillaan, on siis historiallisesti perusteltu.
Mutta palatkaamme tarkastelemaan naisen roolia maanviljelijäsuvun taloudessa.
Alkukantaisissa oloissa maanviljelys ei vielä kyennyt ruokkimaan väestöä, jonka oli hankittava lisämuonaa metsästämällä. Tapahtui luonnollinen työnjako: koska naiset pysyivät paikallaan, heille uskottiin maanviljelys, kun taas miehet jatkoivat metsästystä ja sodankäyntiä eli naapuriheimojen rosvousta. Mutta koska maanviljelys tuotti tuntuvampia tuloksia kuin metsästys — olihan sato arvioitavissa helpommin kuin vaarallisen metsästyksen tai rosvohyökkäyksen sangen epävarmat saaliit — niin heimon taloudellisten laskelmien perustaksi alettiin ottaa maanviljelys.
Kuka sitten niinä aikoina oli talouden maanviljelysmuodon tärkein tuottaja? Naiset. Luonnollisesti suvun oli pakko suhtautua heihin kunnioittavasti, koska heidän työtään ja siis myös heitä itseään arvostettiin suuresti. Vielä nytkin Keski-Afrikassa on maata viljeleviä neekeriheimoja, joissa naiset ovat kollektiivin »arvokkaimpia» jäseniä. Tästä heimosta kuuluisa englantilainen tutkimusmatkailija Livingstone kertoo seuraavaa: »Naiset pitävät kokouksiaan kansanneuvostoissa; sulhanen joutuu muuttamaan tulevan puolisonsa kylään: avioliittosopimusta solmittaessa sulhanen sitoutuu elättämään anoppiaan tämän kuolemaan saakka; vain vaimolla on oikeus antaa miehelle avioero ja kaikki lapset jäävät siinä tapauksessa äidille; ilman vaimon lupaa mies ei saa sitoutua mihinkään, olipa se miten merkityksetöntä tahansa.» Ja aviomiehet ovat jo siinä määrin tottuneet asemaansa, etteivät he vastusta sitä millään tavoin. Vaimot taas rankaisevat tottelemattomia aviomiehiä riistämällä heiltä ravinnon, lyömällä heitä ja antamalla heille korvapuusteja. Yhteisön muiden jäsenten velvollisuus on totella niitä, jotka nauttivat »kunnioitusta». Livingstone sanoo, että balondaheimon keskuudessa hän oli epäilemättä havainnut »gynekokratiaa» eli naisten herruutta. Tämä heimo ei ole ainoa. Ei vain Livingstone, vaan myös muut villien elämän tutkijat väittävät, että monissa Afrikan heimoissa siellä, missä naiset kyntävät ja kylvävät pellot, rakentavat majat ja yleensäkin elävät toimeliasta työelämää, he nauttivat täyttä vapautta ja ovat myös miehiään älykkäämpiä. Näissä heimoissa miehet ovat hemmoteltuja ja tylsiä, koska he elävät vaimojensa siivellä. »He lypsävät lehmiä ja juoruavat», kertovat tutkijat heistä. Muinaisuus tarjoaa meille useita esimerkkejä naisten herruudesta. Useissa maanviljelysheimoissa lapset eivät johda sukuaan isästään vaan äidistään ja perintö (kun yksitysomistus jo vallitsee) siirtyy poikien sijasta tyttärille. Tämän muinaisen oikeuden kaikuja havaitsemme vielä nykyäänkin eräiden Kaukasuksen vuoristolaisten parissa.
Naisen arvovalta maanviljelysheimoissa tehostui ja kasvoi vuosisatojen kuluessa. Nainen oli uskonnollisten menojen tärkein säilyttäjä ja niin muodoin myös tärkein lainsäätäjä. Näiden menojen noudattaminen oli välttämätöntä, sillä ilman niitä oli vaikea pakottaa kaikki heimon jäsenet nurkumatta alistumaan sen vanhimpiin määräyksiin, jotka taas johtuivat taloudellisista tavoitteista. Heimon tuli määräaikana kylvää ja määräaikana korjata sato, mutta sen ajan ihmiset eivät osanneet loogisesti, tieteellisesti selittää, miksi niin tuli menetellä. Oli helpompi sanoa: niin on tapana, niin on tehtävä, sellainen on esi-isien käsky, rikollinen se joka ei sitä noudata. Kaikkien näiden menojen noudattaminen oli heimon vanhimpien — naisten, äitien, kokemusten harmaannuttamien vanhusten huolena.
Työnjako maanviljelijä- ja metsästäjäheimoissa johti siihen, että naisilla, jotka jäivät selustaan tuottavaan taloudelliseen työhön, kehittyi äly, hoksaavaisuus ja havaintokyky, samaan aikaan kun miehillä, joiden velvollisuuksiin kuuluivat metsästys ja sodankäynti, karaistuivat vain lihakset, fyysinen notkeus ja voima. Tuossa ihmiskunnan kehitysvaiheessa nainen oli miestä henkisesti kehittyneempi, ja yhteisössä hän luonnollisesti sai johtajanpaikan: syntyi matriarkaatti.
Emme myöskään saa unohtaa sitä, että elävä työvoima oli niinä ylijäämän heikon kertymisen aikoina hyvinvoinnin luonnollinen lähde. Kuitenkin väestö kasvoi hitaasti ja syntyvyys oli verraten alhainen. Siksi äitiyttä arvostettiin suuresti, äidiksi tullutta naista pidettiin alkukantaisten heimojen keskuudessa suuressa arvossa. Synnytysten vähäisyys johtui osittain siitä, että sukuyhteisöissä kukoisti verensekoitus ja verisukulaisten väliset avioliitot olivat yleisiä. Kuitenkin on todistettu, että verisukulaisten väliset avioliitot alentavat syntyvyyttä ja jarruttavat suvun normaalia kehitystä.
Niin kauan kuin ihmiset elivät metsästyksestä ja hedelmien keräilystä, ei kysymys työvoiman määrästä ollut suvulle mitenkään tärkeä. Päinvastoin, jos suku paisui liian suureksi, sen oli vaikeampi löytää riittävästi ravintoa. Niin kauan kuin ihmiskunta eli hedelmien keräilystä ja satunnaisesta metsästyksestä, naista ei äitinä pidetty arvossa. Lapset ja vanhukset olivat taakka. Heidät tuhottiin, väliin syötiinkin. Mutta tuottavaa työtä tekevät heimot, maanviljelijät, tarvitsivat työvoimaa. Nainen muuttui erityisen arvokkaaksi olentona, joka tuotti uutta työvoimaa — lapsia. Äitiyttä ryhdyttiin palvomaan. Monissa muinaisissa pakanauskonnoissa korkein jumaluus oli naispuolinen. Esimerkiksi Isis Egyptissä ja Gaia eli maa Kreikassa oli muinaisten ihmisten mielestä kaiken elämän alkulähde. Tunnettu gynekokratian eli naisherruuden tutkija Bachofen todistaa, että muinaisissa uskonnoissa naisellinen aines oli miehistä voimakkaampi, mikä on todiste siitä merkityksestä joka naisella oli muinaiselle yhteiskunnalle. Maa ja naiset olivat rikkauden primaarisia lähteitä. Naisen ja maan ominaisuudet nähtiin samoina. Sekä maa että nainen antoivat elämän, loivat, tuottivat. Uskottiin, että se joka loukkaa naista, loukkaa myös maata. Muinaisten ihmisten mielestä pahin rikos oli se, joka kohdistui äitiin. Pakanallisten jumalien ensimmäisiä papittaria olivat naiset. Lapset kuuluivat äideille eivätkä isille, kuten myöhemmin muissa tuotantojärjestelmissä. Muisto tästä naisten herruudesta on säilynyt monissa kansanuskomuksissa ja -tavoissa niin lännessä kuin idässäkin. Mutta äitiys ei kuitenkaan ole tärkein syy naisen hallitsevaan asemaan maanviljelijäsuvuissa, vaan se on hänen roolinsa talouselämän tärkeimpänä tuottajana. Niin kauan kuin mies työnjaosta johtuen harjoitti apuammattia — metsästystä — ja nainen huolehti suvun tärkeimmästä tuesta — maanviljelyksestä, ei voinut olla puhettakaan siitä että mies olisi alistanut naisen.
Se että juuri naisen rooli talouselämässä määrää hänen oikeutensa yhteiskunnallisessa kollektiivissa ja avioliitossa, käy erityisen selväksi, kun vertaamme toisiinsa maanviljelijäheimon ja paimentolaiskarjanhoitajien heimon naisen asemaa. Kiinnittäkää huomiota siihen, että sama ilmiö — äitiys ts. naisen luontainen sukupuolinen erityispiirre — johtaa eri talousjärjestelmissä erilaisiin tuloksiin.
Meille on säilynyt kuvaus pakanallisten germaanien elämästä. Heistä kertoo antiikin historioitsija Tacitus. Kysymyksessä oli maata viljelevä, verevä, mahtava ja sotainen heimo. Tacituksen mukaan germaanit pitivät naisia suuressa arvossa ja maanviljelystyö olikin naisten hoteissa. Yhtä suuressa kunniassa naiset olivat maata viljelevien tšekkien keskuudessa. Tarinaa kerrotaan »Ljubušan viisaudesta». Hän oli erään hallitsevan ruhtinaan tytär. Hänen toinen sisarensa harjoitti lääkintätaitoa ja toinen rakensi kaupunkeja. Kun Ljubuša nousi valtaistuimelle, hän otti avukseen kaksi viisasta neitsyttä, jotka olivat perehtyneet oikeustieteeseen. Tarinan mukaan tämä ruhtinatar hallitsi demokraattisesti, hän keräsi taakseen kansan äänet kaikissa tärkeissä kysymyksissä. Myöhemmin veljet syöksivät Ljubušan valtaistuimelta. Tämä tarina kuvaa meille selvästi, että kansan muistoissa eli kuva naisen herruudesta, matriarkaatin ajoista, jolloin sukua oli johtanut nainen. Koska suku oli elänyt kollektiivista elämää, niin myös naisen hallituskausi osui kansan mielikuvituksessa yhteen onnekkaimman ja oikeudenmukaisimman ajan kanssa.
Millainen naisen asema sitten oli karjanhoitajaheimossa? Karjanhoitoon siirtyi se metsästäjäheimo, joka yhtäältä joutui karjanhoidolle edullisiin luonnonoloihin, laajoille runsasruohoisille aroille ja sai haltuunsa paljon villikarjaa tai hevoslaumoja ja jolla toisaalta oli riittävästi väkeviä, rohkeita ja taitavia metsästäjiä, jotka kykenivät paitsi surmaamaan eläimiä myös pyydystämään niitä elävinä. Tällaiset fyysiset ominaisuudet kuuluivat useimmiten miehille; naisille vain siihen saakka kunnes heistä tuli äitejä. Äitiys siis asetti heille erityisiä vaatimuksia ja johti sukupuolenmukaiseen työnjakoon. Sillä aikaa kun miehet ja naimattomat naiset olivat metsästämässä, pyydystämässä karjaa ja villejä hevosia, äidit pysyivät selustassa hoitamassa jo kiinni saatua karjaa. Heidän työkseen tuli kesyttää karja ja hoitaa sitä heimon välttämättömäksi hyödyksi. Mutta tämä taloudellinen tehtävä oli alistettu. Ajatelkaa itse, ketä heimo talouselämän kannalta arvostaa eniten: puhvelilehmän pyydystänyttä miestä vaiko naista, joka opettelee lypsämään tuota puhvelilehmää? Tietenkin ensimmäistä, määräähän heimon hyvinvoinnin pyydystetyn karjan määrä, ja niin muodoin taloudellisen hyvinvoinnin lähteenä pidetään sen henkilön työtä, joka kykenee lisäämään karjan määrää.
Naisen rooliksi tuli karjanhoitajaheimon taloudessa apuammatin harjoittaja. Koska nainen ei talouselämän kannalta ollut tasavertainen ja koska hänen työnsä oli vähemmän tuottavaa, ts. se ei samassa määrin lisännyt kollektiivin hyvinvointia, juurtui käsitys, ettei nainen missään muussakaan suhteessa ollut tasaveroinen miehen kanssa. Samalla kiinnitettäköön huomiota vielä muutamaan seikkaan: karjaa hoitavien heimojen keskuudessa naisella ei ollut suorittamassaan aputyössä, karjanhoidossa samoja mahdollisuuksia eikä tarvettakaan kehittää sellaisia vakiintuneita työtottumuksia kuin maanviljelijäheimojen naiset kehittivät.
Ennen kaikkea nainen, joka jäi metsästävän ja karjaa hoitavan heimon selustaan, ei milloinkaan kärsinyt varastojen puutteesta; naisten hoivailemalla karjalla voitiin aina sammuttaa äitien ja lasten nälkä. Ei tarvinnut keksiä ja etsiä keinoja hankkia ravintoa ja lisätä varastoja, niin kuin metsästävien ja maataviljelevien heimojen naiset joutuivat tekemään. Lisäksi karjanhoito ei vaatinut niin paljon nokkeluutta, älyä ja ajattelua kuin maanviljelijäheimojen monimutkaisempi pellonviljelysjärjestelmä.
Karjaa hoitavien heimojen naiset eivät olleet miestä älykkäämpiä, ja fyysisesti he olivat heikompia ja kömpelömpiä kuin miehet. Kaikki tämä vahvisti käsitystä, että nainen on vähäarvoinen olento. Mitä runsaammin heimolla oli karjaa, sitä suuremmassa määrin nainen alennettiin palvelijataren rooliin tai jonkinlaiseksi karjan lisäkkeeksi ja sitä enemmän syveni sukupuolen mukainen työnjako. Sitä paitsi karjaa hoitavat paimentolaisheimot muuttuivat sotaisiksi ja ryösteleviksi laumoiksi paljon suuremmassa määrin kuin maanviljelijäheimot.
Maanviljelijän hyvinvointi perustuu rauhalliseen työhön. Karjaa hoitavan paimentolaisen hyvinvointi taas anastukseen. Aluksi hän ryöstää vain eläimiä, myöhemmin hän alkaa rosvota naapuriheimoja ja niiden varastoja ja ottaa vankeja, joista tekee orjiaan, ja pakottaa ne työskentelemään valloittajien hyväksi. Morsiamenryöstö, naapuriheimon naisten väkivaltainen vieminen on tapana ennen kaikkea sotaisilla karjaa hoitavilla paimentolaisilla. Morsiamenryöstö lyö leimansa kokonaiseen jaksoon ihmiskunnan elämässä. Tämäkin ilmiö edisti epäilemättä naisen tasa-arvottomuuden kehitystä. Väkivalloin ryöstetty, toisesta heimosta riistetty ja täysin suojaton nainen tuntee itsensä erityisen avuttomaksi. Hän on niiden tai sen vallassa, joka hänet on vanginnut. Yksityisomistuksen syntyessä morsiamenryöstö johti siihen, että uljas päällikkö usein kieltäytyi heimon tarjoamasta palkinnosta lehmän, hevosen tai lammaskatraan muodossa ja vaati täydelliseen omistukseensa työvoimaksi soveltuvaa naista. »En tarvitse härkää, en hevosta enkä pitkävillaisia vuohia, antakaa täydelliseen valtaani nainen, jonka anastin omin käsin.» On selvä, että naisen ryöstö ja vieminen vankina vieraaseen heimoon oli isku hänen tasavertaisuudelleen ja asetti hänet riippuvaan, alistettuun ja oikeudettomaan asemaan koko heimon ja varsinkin miespuolisten valloittajien suhteen. Mutta siitäkin huolimatta ovat väärässä ne tiedemiehet, jotka pitävät naisen oikeudettomuuden syynä avioliiton muotoa. Karjaa hoitavien paimentolaisheimojen naisten alistetun aseman syy ei ole avioliiton muoto, vaan naisen rooli talouselämässä. Jotkin maata viljelevät heimot harrastivat nekin morsiamenryöstöä, mutta se ei vielä horjuttanut näissä heimoissa vakiintunutta naisen asemaa. Niinpä historia tuntee tapauksen, jolloin antiikin roomalaiset ryöstivät itselleen sabiinilaisheimon naiset. Roomalaiset olivat tuolloin maata viljelevää kansaa, ja juuri roomalaiset kunnioittivat morsiamenryöstöjärjestelmästään huolimatta naisia niin kauan, kunnes Rooma siirtyi toisenlaiseen talousmuotoon. Kun halutaan mainita naistyyppi, jota ympäröi perheen kunnioitus ja yhteiskunnan yleinen arvonanto, puhutaan vielä nytkin »roomalaisesta matroonasta». Myöhemmin naisen asema huononi Roomassakin. Sitä vastoin paimentolaisheimoissa ei naisen kunnioituksesta näy jälkeäkään. Niissä hallitsee mies. Tämä miehen herruus — patriarkaatti — on vallalla vieläkin. Ottakaamme esimerkiksi Neuvosto-Venäjälläkin asuvat karjaa hoitavat paimentolaisheimot: baškiirit, kirgiisit ja kalmukit. Naisen asema niissä on äärimmäisen surkea. Nainen on esine, miehen omaisuutta. Mies ostaa hänet kuin lampaan ja tekee hänestä samalla äänettömän työjuhdan, palvelijan ja nautinnon välineen itselleen. Kalmukki- tai kirgiisinaisella ja idän naisella yleensä ei ole oikeutta rakastaa. Hänet ostetaan avioon. Kun paimentolaisbeduiini haluaa tietää, miten kestävä nainen on työnteossa, hän kokeilee tätä ennakolta panemalla hänen käteensä hehkuvan raudan. Jos arabin ostama vaimo sairastuu, mies ajaa hänet ulos talostaan uskoen, että on suotta tuhlannut tähän rahaa. Fidžisaarilla oli miehellä vielä aivan hiljakkoin oikeus syödä vaimonsa. Kalmukkien keskuudessa mies voi lain mukaan surmata vaimon, jos epäilee tämän pettäneen häntä. Mutta jos vaimo surmaa miehensä, häneltä voidaan leikata korvat ja nenä. Muinaiset villiheimot pitivät vaimoa siinä määrin miehen omaisuutena, että lesken piti seurata miestään hautaankin. Tällainen tapa oli vallalla myös Muinais-Venäjällä ja se on ollut vielä hiljattain käytössä Intiassa: naiset poltettiin roviolla, joka viritettiin miehen haudalle. Tällainen tapa on ollut Amerikan intiaaneilla, Afrikan neekereillä, muinaisilla norjalaisilla ja pakanallisen Venäjän paimentolaisslaaveilla etupäässä eteläisillä aroilla, joilla karjanhoitajilla oli tilaa oleilla. Useiden neekeriheimojen ja esimerkiksi Aasian kansojen keskuudessa naisella on määrähintansa niin kuin lampaalla, villalla tai hedelmillä. On helppo kuvitella, millaista näiden vaimojen elämä on!
Jos mies on rikas, hän ostaa itselleen useita vaimoja. Näin hän hankkii itselleen samalla sekä mainiota työvoimaa että kohteita sukupuolista tyydytystään varten. Idässä köyhän miehen on pakko tyytyä yhteen vaimoon, mutta varakas luokka pyrkii hankkimaan suuren määrän kotiorjia. Esimerkiksi villin ašantiheimon kuninkaalla on 300 vaimoa. Intiassa ruhtinaat kerskailevat muutamilla sadoilla vaimoillaan. Samoin Turkissa ja Persiassa, missä onnettomat vaimot ovat rikkaiden miesten huvitteluvälineitä ja elävät koko ikänsä vankeina haaremeissa. Vieläkin idässä vallitsee tällainen järjestelmä, koska siellä vallitsee edelleenkin muinainen talousmuoto, joka on leimannut naisten kohtalon orjuuden ja alistuksen merkillä. Mutta kysymys ei ole vain avioliitosta. Avioliiton muoto riippuu aina talousmuodosta ja siitä roolista, joka naisella siinä on. Siitä puhumme erityisessä keskustelusarjassa. Asia on siten, että kaikki naisen oikeudet — avio-, poliittiset ja yhteiskunnalliset oikeudet — johtuvat aina ja kaikkialla hänen roolistaan talouselämässä.
Ottakaamme elävä esimerkki. Naisen asema baškiirien, kirgiisien ja tataarien keskuudessa on todella surullinen ja oikeudeton. Mutta niin pian kuin baškiiri tai tataari muuttaa kaupunkiin ja hänen vaimonsa ryhtyy ansaitsemaan, miehen valta vaimoonsa sulaa silmissä, vähenee, heikkenee käytännössä.
Olemme siis nähneet, että ihmiskunnan kehityksen alkukantaisissa vaiheissa, jolloin oli olemassa kaksi talouselämän perusmuotoa — maanviljelys ja karjanhoito, joihin kumpaankin kuului metsästys, naisen asema poikkesi jyrkästi kahdessa samanaikaisesti elävässä heimossa. Siellä missä nainen oli talouselämän tärkein tuottaja, hän nautti kunnioitusta ja oikeuksia. Siellä missä hänen työllään oli aputyön luonne, hän joutui vähitellen riippuvaan, oikeudettomaan asemaan; hänestä tuli miehen palvelija, jopa orja.
Asteittain, työn tuottavuuden kehittyessä ja rikkauksien karttuessa talouselämän järjestelmä mutkistui. Alkukommunismi ja elämä tiiviinä sukuyhteisönä siirtyivät historiaan.
Alkukommunismin sijaan tuli talousmuoto, joka perustui yksityisomistukseen ja vaihdon kasvuun, ts. kaupankäyntiin, ja yhteiskunta jakaantui asteittain luokkiin.
Millaiseksi naisen asema silloin muodostui, siitä puhumme seuraavalla kerralla.
Toverit, viime kerralla jäimme siihen talousmuotojen kehitysvaiheeseen, jossa alkukommunismista siirryttiin yksityisomistukseen perustuvaan talousjärjestelmään.
Alkukommunismin kausi kesti monia vuosituhansia. Se oli paljon pitempi kuin seuraava jakso, jolloin syntyi yksityisomistus. Vuosituhansia nainen nautti kunnioitusta ja arvonantoa sen roolin takia, joka hänellä oli rauhallisten maata viljelevien heimojen talouselämässä.
Äidinoikeus vallitsi vuosisatoja. On säilynyt runsaasti legendoja ja kansansatuja, joissa kerrotaan naisen nauttimasta arvonannosta ja sotaisien amatsoniheimojen urotöistä. Amatsoneista kertovat Kreikan, Baltian maiden, Afrikan, Böömin ja muiden kansojen tarut. Eräässä tarussa kerrotaan, että amatsoneilla oli 20 000-päinen ratsuväki ja että he aikoinaan uhkasivat mahtavaa Egyptin valtakuntaa. Kun roomalaiset noin 2 000 vuotta sitten lähtivät sotaretkelle muinaisten germaanien sotaisaa maanviljelijäheimoa vastaan, naiset yhtyivät taisteluun ja torjuivat vihollisen. Tälläkin hetkellä villin afrikkalaisen dahomeylaisheimon päällikön henkeä vartioi dahomeylaisneitojen aseistettu kaarti. Kaukasialaisen kurdiheimon naiset ovat kuuluisia sotaisuudestaan ja osallistuvat taisteluihin.
Kaikki tämä osoittaa, että tietyissä talouselämän kehitysvaiheissa nainen on ollut paitsi tuottaja myös sotilas. Näin on ollut pakko olla, sillä vielä heikon kollektiivin kaikki voimat on pitänyt saada yhteiseen, yksimieliseen puolustukseen.
Niinä aikoina nainen, kuten jo viime luennon perusteella tiedämme, nautti kunnioitusta ja arvonantoa: tämä kunnioitus ja arvonanto johtui siitä, että hänen työnsä oli tärkeimmän tuottajan työtä. Tosin rinnalla oli olemassa muitakin, karjaa hoitavia paimentolaisheimoja, joissa nainen oli alistetussa asemassa, mutta vuosisatoja kului, ennen kuin tuo alisteinen asema muodostui yleiseksi säännöksi ja naisten herruus oli enää vain muisto.
Miehen herruuden voittopuolisuus, patriarkaatin herruus, isän oikeus eivät kuitenkaan voittaneet heti. Näiden kahden elementin välinen taistelu kesti vuosisatoja. Siitä kertovat meille kansanuskomukset. Erityisen selvästi tämä taistelu kuvastuu kertomuksissa pakanallisten jumalien elämästä ja kamppailusta.
Eräässä kreikkalaisessa tarussa puolijumala Herkuleen urotöistä kerrotaan, miten Herkules saapui maahan, jossa sotaisa amatsonien heimo hallitsi. Herkules päätti tehdä lopun naisten herruudesta ja vapautti miehet. Toisessa tarussa kerrotaan, miten jumalat tuomiollaan riistivät Ateenan naispuolisilta kansalaisilta heidän entiset oikeutensa siksi, että naiset aikanaan äänioikeutta nauttiessaan olivat nimenneet kaupungin Pallas Athene -jumalattaren eikä Poseidon-jumalan kunniaksi.
Germaanisten kansojen kuuluisassa eepoksessa Nibelungein laulussa toistuu yhtenään kertomus siitä, miten rohkeiden soturien on taisteltava yhtä sotaisia kaunottaria vastaan, ennen kuin nämä saadaan lannistetuiksi kuuliaisiksi vaimoiksi. Kuningatar Brunhilden sulhanen Gunther saattoi voittaa kaunotaren kaksinkamppailussa vain viekkaudella. Mutta solmittuaan Guntherin kanssa avioliiton Brunhilde ei vieläkään antaudu miehelleen, vaan ryhtyy uuteen kaksinkamppailuun, voittaa sen ja hirttää sankarinsa kattoon, minkä jälkeen paneutuu tyynesti levolle. Myös venäläisissä bylinoissa kerrotaan siitä, että nainen oli kerran vapaa ja miehen kanssa tasaveroinen paitsi talouselämässä myös avioelämässä. Eikä luopunut vapaudestaan taistelussa. Sankari Dobrynja Nikititš tapaa aukealla kentällä »suuren ratsastavan naisen», ilmeisestikin sellaisen heimon edustajan, jossa äidinoikeus vielä vallitsi. Dobrynja käy hänen kanssaan taisteluun. Mutta nainen sieppaa häntä hiuksista ja työntää »syvään taskuun» selittäen, että hän menee sankarin kanssa naimisiin vain, mikäli tämä sattuu häntä miellyttämään.
Kaikki nämä tarut kertovat meille eloisasti siitä vuosisatojen mittaisesta isän- ja äidinoikeuksien välisestä taistelusta, jonka ihmiskunta sai kokea. Tämä taistelu kuvastui myös muuttuneista uskonnollisista uskomuksista. Villi-ihminen, luolamies palvoi maata, suurta esiäitiä jonka uumenista elämä syntyi, kunnes hän kokemuksen ja niin muodoin myös tiedon karttuessa tiedosti, että maan hedelmällisyys riippui myös taivaan osallisuudesta. Jos taivas ei antanut sadetta ja aurinkoa sopivina aikoina, maa ei yksin pystynyt antamaan hyvää satoa. Niin kuin nainen oli ilman miehen siementä hedelmätön, niin ei maakaan ilman taivaan kastetta synnyttänyt ja kukkinut. Maa oli äiti, taivas isä. Maan palvonta alkoi korvautua auringon, Osiriin, Apollon ja venäläisen pakanallisen Jarilo-jumalan palvonnalla.
Äidillinen elementti, naisen valta oli luja niin kauan kuin yhteiskuntakollektiivin juottivat kiinteästi yhteen homogeeniset edut ja niin kauan kuin tässä kollektiivissa ja sen yksinkertaisessa talousmuodossa nainen oli tärkein tuottaja.
Isänoikeus alkoi lujittua siitä hetkestä alkaen, kun yksityisomistus alkoi erottua ja kun heimon jäsenten kesken alkoi ilmetä eriarvoisuutta. Sukua ei enää välttämättä tarvinnut suojella tuholta vaistomaisella yhteenkuuluvuudella, tietoisuudella siitä, että oli pysyteltävä tiiviisti yhteisen kotilieden ympärillä missä valtikoi yhteinen äiti, vaan sijaan astui voimakkaimman auktoriteetti.
Miten yksityisomistus kuvastui naisen asemasta? Monet ovat sitä mieltä, että naisten orjanasema, hänen oikeudettomuutensa syntyi yksityisomistuksen ilmaantumisen myötä. Tämä käsitys on virheellinen. Yksityisomistus vain auttoi orjuuttamaan naisen siellä, missä nainen oli lisääntyvän työnjaon vaikutuksesta jo tosiasiallisesti menettänyt merkityksensä tuotannossa. Ottakaamme esimerkiksi maanviljelijäheimo. Sen parissa naista ympäröivä kunnioitus ja arvonanto saattoi kestää vain niin kauan, kunnes entinen talousmuoto alkoi hajota kertyneiden rikkauksien ja lisääntyvän työnjaon paineessa.
Tietyssä kehitysvaiheessa maanviljelijöiden, näiden heimon tärkeimpien elättäjien rinnalla alkoivat kukoistaa erilaiset ammatit. Syntyi eri alojen spesialisteja: ruukuntekijöitä, nahkureita, kutojia, sotilaita ja pappeja. Maanviljelys lakkasi olemasta heimon olemassaolon pääasiallisin lähde. Tämän työn rinnalla alkoivat kehittyä ja kukoistaa käsityöläisammatit. Ja siellä missä ne kehittyivät, syntyi väistämättömästi vaihtoa, kaupankäyntiä, toisin sanoen voitonhimoa. Ruukuntekijä, joka osasi muovailla savesta ruukun, pyrki säilyttämään itselleen oikeuden työnsä tuotteeseen ja niin muodoin myös työstä vaihdossa saatavaan voittoon. Maanviljelijä puolestaan pyrki saamaan savenvalajan tuotteita mahdollisimman pientä viljamäärää vastaan. Talouselämän todellinen liikkeelle paneva voima ei enää ollutkaan pyrkimys tyydyttää heimon ja suvun tarpeet, kuten oli laita alkukommunismissa, vaan voitonhimo.
Tässä kehitysvaiheessa savenvalajan, nahkurin ja kutojan työtä arvostettiin enemmän kuin maanviljelijän. Maanviljelijän työ menetti arvoaan siksi, että se vaati enemmän työtarmoa, eikä suinkaan siksi, ettei se enää ollut yhteiskunnan olemassaolon tärkein lähde. Useita eri ammatteja harjoittava heimo hankki maanviljelystyöhön sotavangeista saamiaan orjia. Millainen sitten oli naisen rooli talouselämässä tällaisen asiaintilan vallitessa? Voiko hän edelleenkin pysyä kunnioitettuna, kun talouselämän tärkein ala, maanviljelys, joka aikoinaan hankki naiselle kunnioituksen ja arvonannon, oli nyt muuttunut »alempiarvoiseksi» työksi, joka kuului orjille. Tästä kysymyksestä antaa historia elävän esimerkin. Muinaisen sivilisaation suurimpiin kuuluneessa Egyptin valtakunnassa säilyi vielä pitkään kaikuja naisten entisestä herruudesta, matriarkaatista. Viisi—kuusi vuosituhatta sitten Egypti oli erittäin mahtava valtio, jolla oli kuvaamattomia rikkauksia, kuuluisat pyramidinsa ja muut jättiläiskokoiset rakennuksensa ja vauraita kaupunkeja. Maan pinta-ala oli valtava, sillä oli koko joukko siirtomaita ja sen teollisuus, tiede ja taide olivat erittäin kehittyneet (siinä maassahan keksittiin tähtitieteen ensimmäiset lait).
Samaan aikaan kun koko muussa maailmassa ja jopa sellaisissa pakanallisen antiikin korkeakulttuurin maissa kuin Kreikassa ja Roomassa nainen oli orjuutettu ja oikeudeton, Egyptissä hän oli suhteellisen vapaa ja tasavertainen.[1*]
Mistä tämä johtui? Maanviljelys oli vuosisadat Egyptin kansan hyvinvoinnin tärkein lähde. Runsasvetisen Niilin hedelmällisillä lieterannoilla maanviljelys kukoisti voimakkaammin kuin missään muussa sen ajan maassa. Egyptiin asettunut heimo oli maanviljelijäheimoa. Mutta jo edellisestä luennosta tiedämme, että tärkein tuottaja maata viljelevien heimojen talouselämän varhaisvaiheessa oli nainen. Se rooli, jota nainen näytteli Egyptin talouselämässä, soi hänelle oikeuden ja etuoikeuksia, jotka säilyivät vuosisatoja siitäkin huolimatta, että yksityisomistus kehittyi ja kasteja muodostui. Vasta myöhemmin käsityöläisammattien ja kaupankäynnin kehittyessä maan elämän sävyn määräsivät käsityöläiset ja kauppiaat maanviljelijöiden sijasta. Miksi? Mikä oli syy? Syy oli se, että kauppiaan tai käsityöläisen ammatti oli edullisempi ja antoi suuremmat voitot kuin maanviljelijän työ. Ja kun talouselämän perustaksi muodostui yksityisomistuksen lujittamisen myötä voiton ja ansion tavoittelu eikä niiden hyödykkeiden tuottaminen, joita kollektiivi, väestö tarvitsi elääkseen, alkoi maanviljelys jäädä orjien huoleksi. Maanviljelijän työ menetti arvonsa. On luonteenomaista, että nainen, joka ennen oli ollut maata viljelevien egyptiläisten talouselämässä tärkein tuottaja, menetti Egyptissä entisen kunnioituksensa ja arvonantonsa. Oikeutensa säilyttivät enää vain vanhimman, arvossa pidetyn heimon, ensimmäisenä Egyptiin muuttaneen erityisen kastin naiset. Muiden väestönkerrosten, kauppias- ja käsityöläissäädyn naiset (orjista puhumattakaan) olivat yhtä oikeudettomia ja orjuutettuja kuin muissa valtioissa siihen aikaan.
Käsittelimme Egyptiä niin seikkaperäisesti sen vuoksi, että se on hyvin tyypillinen esimerkki siitä miten naisen oikeudet johtuvat hänen roolistaan talouselämässä ja että siinä kansassa, jossa nainen aikoinaan on näytellyt talouselämän tärkeimmän tuottajan osaa, hänen oikeutensa säilyivät huomattavasti pitempään vielä siirryttäessä alkukommunismista yksityisomistukseen perustuvaan talousjärjestelmään.
Omistusperiaate ei sinänsä olisi voinut naista orjuuttaa, ellei nainen olisi tämän periaatteen syntymiseen mennessä jo menettänyt merkitystään heimon hyödykkeiden tärkeimpänä hankkijana. Mutta yksityisomistus ja luokkajako edistivät sellaisten olojen ja talousmuotojen kehittymistä, joissa naisen rooli tuotannossa väheni olemattomiin. Naisen orjuutus liittyy ajankohtaan, jolloin syntyi sukupuolen mukainen työnjako, jolloin tuotannollinen työ tuli miehen ja aputyö naisen osalle. Mitä jyrkempi tällainen jako oli, sitä vääjäämättömämmin naisesta tuli orja.
Yksityisomistus kiteytti vain muodollisesti tämän prosessin, jonka kuluessa nainen syrjäytettiin tuottavasta työstä ja joka oli alkanut jo alkukommunismissa eläneiden heimojen parissa (esimerkiksi karjaa hoitavat heimot). Mutta vaikka yksityisomistusta ei voidakaan pitää kollektiivissa ilmenneen eriarvoisuuden alkusyynä, niin yksityisomistuksen olemassaolo vakiinnutti silti välittömästi sukupuolten välisen eriarvoisuuden ja vahvisti naisen riippuvuutta ja orjuutusta.
Yksityistomistus toi mukanaan ennen kaikkea sen, että yksityistaloudet eriytyivät heimon ja suvun yhteisestä taloudesta. Itsenäisiksi eriytyneiden talousyksikköjen olemassaolo edisti suljetun perhemuodon vakiintumista. Tässä taloussolussa, tässä perheen yksilöllisessä eriytyneessä taloudessa jatkui työnjako edelleen. Naisen ja äidin osalle tuli luonnollisesti kotilieden vaaliminen, kun taas perheen miespuoliset jäsenet suorittivat kaikki tuotannolliset työt ja taloudelliset toiminnot kodin ulkopuolella.
Yksityisomistus, joka teki mahdolliseksi kotitalouden, kahlehti naisen kotiaskareiden ahtaaseen ja heikosti tuottavaan piiriin. Kansantalouden ja tuotannon kehityksen kannalta naistyön merkitys väheni, nainen menetti itseisarvonsa ja muuttui rikkauksien tärkeimmän luojan, uusien arvojen todellisen tuottajan, miehen lisäkkeeksi.
Kuokka, savenvalajan työkalut, jauhinkivi, jonka nainen ensimmäisenä nosti maasta ja hioi jauhaakseen sillä ravintoa pienille lapsilleen, siirtyivät naisen uutterista käsistä miehen huostaan. Pellot eivät enää olleet naisen isännyyden ja valtikoinnin aluetta. Nainen, joka oli ennen elänyt avarasti ja vapaasti avoimen taivaan alla, tunsi elämänpiirinsä käyvän yhä ahtaammaksi. Vuosisadoiksi, vuosituhansiksi nainen syrjäytettiin tuottavasta työstä ja suljettiin kodin nurkkaan. Siellä hän vaali kotiliettä, ei kuitenkaan enää yhteisemona koko heimon hyväksi, vaan vain miehensä, valtiaan vaimona ja palvelijana. Siellä hän kehräsi, kutoi, ompeli ja laittoi ruokaa perheelle. Tosin pellavan ja hampun käsittely on aina meidän päiviimme asti ollut pääasiallisesti naisten työtä myös talonpoikaistaloudessa. Mutta tällä työalalla on maataloudessa aina ollut vain toissijainen apurooli.
Nämä varaukset tehtyämme ja palautettuamme mieliin viime luentomme tärkeimmät määritelmät siirrymme tarkastelemaan naisen asemaa taloudellisen kehityksen seuraavassa vaiheessa. Siirtykäämme 2 500 vuotta taaksepäin. Edessämme ei enää ole villi heimo ja sen heikosti kehittyneet kulttuurin alkiot, vaan jo täysin muodostuneita antiikin eli esihistoriallisen ajan valtioita. Edessämme on suuria ja mahtavia sotaisia maita, joilla on lujaksi kehittynyt yksityisomistuksen instituutio, kehittyneet käsityöläisammatit ja kauppa sekä jyrkkä luokkajako. Talousmuoto on orjatyöhön perustuva yksityisomistus ja järjestelmä siirtymävaihe luontaistaloudesta yhä kehittyvään vaihtojärjestelmään. Pääoman alkuperäinen karttuminen ilmenee primaarisessa muodossaan.
Mikä rooli naisella on tässä talouselämän kehitysvaiheessa ja millaiset ovat hänen oikeutensa Kreikan ja Rooman muinaisissa pakanallisissa tasavalloissa sekä Karthagon vapaakaupungissa? Tänä kautena ei enää voida puhua naisen roolista tuotannossa tai naisten oikeuksista yleensäkään. Ensin on määriteltävä, minkä luokan, minkä väestökerroksen naisesta on kysymys. Taloudellisen kehityksensä korkealla asteella antiikin maailma jakautui kahteen jyrkästi toisistaan eroavaan luokkaan: vapaisiin kansalaisiin ja orjiin. Vain vapaiden kansalaisten työtä arvostettiin, vaikka olemassaolon välineiden — viljan ja muiden hyödykkeiden — tärkeimmät hankkijat olivatkin juuri orjat.
Vapaat kansalaiset nauttivat sitä suurempaa arvonantoa ja kunnioitusta, mitä suuremmat olivat heidän ansionsa uuden yhteiskuntakollektiivin — organisoidun valtion — edessä. Eniten arvostettiin valtionjohtajia, niitä jotka osasivat pitää kollektiivin alistettuna ja säilyttää järjestyksen elämän organisaatiossa. Seuraavana olivat sotilaat. Jo vähäisempiä oikeuksia nauttivat kauppiaat ja käsityöläiset ja aivan oikeudettomia olivat orjat siitäkin huolimatta, että he olivat rikkauksien tärkeimpiä luojia. Miten saattoi käydä niin, että ne jotka olivat kollektiiville hyödyllisimpiä ja joita olisi alkukommunismin oloissa siitä hyvästä ylistetty, olivat nyt halveksituista halveksituimpia? Miten tämä saattoi tapahtua? Tällaista epänormaalia ilmiötä edisti yksityisomistuksen ja kaupankäynnin loukkaamattomuuden periaate. Orjien työtä ei pidetty arvossa, vain heidän työnsä tulosta arvostettiin. Arvostettu oli tilanherra, joka osasi organisoida orjat, pitää heidät kurissa ja nylkeä heistä sen summan hyödykkeitä, joka oli väestölle tarpeen. Arvostettiin voittoa, jonka orjanomistaja orjistaan sai.
Sellaisissa korkeakulttuurin valtioissa kuten Roomassa ja Kreikassa näemme niiden korkeimman kukoistuksen kaudella naisen olevan oikeudeton ja täysin riippuvainen.
Muinoin Kreikassakin, kun sinne muuttaneet heimot asuivat pieninä sukuyhteisöinä, jotka eivät tunteneet yksityisomistusta eivätkä valtiovaltaa, naisen asema oli toinen. Tosin kreikkalaiset olivat maanviljelijä- ja karjanhoitajakansaa. Tämän muinoin niin kukoistavan niemimaan ilmasto ja maantieteellinen sijainti, lämpimät merivedet ja hedelmälliset, maalaukselliset vuorenharjanteet saivat kreikkalaiset jo varhain siirtymään yhdistelmätalouteen.
Maanviljelys ei ollut yksinomaan miesten puuhaa, sillä intensiivinen karjanhoito, johon kuului lampaiden keritsemistä, villan kehruuta ja kankaankudontaa, edellytti myös naisten osuutta.
Homeroksen, tuon muinaisten kreikkalaisten elämästä kertovien runoelmien laatijan aikoina naiset ja tytöt osallistuivat tuottavaan työhön miesten rinnalla ja olivat suhteellisen vapaita, joskaan eivät täysin tasavertaisia miesten kanssa.
On vaikea sanoa, oliko Kreikassa olemassa matriarkaattia. Se seikka, että tässä heimossa vallitsi varhaisista kehitysvaiheista lähtien voittopuolisena yhdistelmätalous, saa meidät ajattelemaan, ettei matriarkaatti kenties Kreikassa milloinkaan kehittynyt niin pitkälle kuin Egyptissä ja muiden puhtaasti maata viljelevien heimojen keskuudessa. Mutta kreikkalaisten uskonnosta löydämme kaikuja siitä että he muinoin arvostivat naista.
Niinpä kreikkalaiset kunnioittivat suuresti hedelmällisyyden jumalatarta Demeteriä (huomatkaa, että kysymyksessä on juuri hedelmällisyys eikä pelkästään maa kuten alkukantaisemmilla asteilla). Pallas Athenessa kreikkalaiset kunnioittivat naisen viisautta, kun tämä oli opettanut ihmisille käsityöläisammatit, kehruun ja kudonnan. Pallas Athenen, toisin sanoen muinaisen naisen, kreikkalaiset uskoivat keksineen vaa'an ja oliivinviljelyksen. Myös muissa pakanauskonnoissa kuvastuu naisen rooli sen ajan talouselämässä: niinpä norjalaiset muinoin palvoivat Idun-jumalatarta, omenoiden suojelijatarta ja istuttajatarta.
Oikeudenmukaisuuden personoituma ei kreikkalaisilla ollut miespuolinen tuomari vaan jumalatar, nainen, mikä osoittaa että muinoin kiistat ja eripuraisuudet heimossa ratkaisi perheen pää eli nainen, äiti. Roomalaiset uskoivat, että tulen oli keksinyt jumalatar Vesta. Siksi viattomien ja puhtaiden neitojen, Vestan neitsyiden tuli säilyttää tuota pyhää tulta temppelissä. Tämä osoittaa jälleen kerran, että oikeassa ovat ne tiedemiehet, jotka olettavat naisen ensimmäisenä kyenneen kesyttämään tulen ja tekemään siitä ihmisen palvelijan. Kreikkalaisten uskonnossa ja taruissa on erityisen paljon esimerkkejä äidin- ja isänoikeuden välisestä taistelusta, mikä kaikki puhuu sen puolesta, että myös Kreikkaan asettuneet heimot kokivat tietyn kauden, jolloin suvun johdossa oli nainen ja äiti, talouselämän tärkein tuottaja.
Homeroksen aikoina naisella oli oikeus osallistua yleisiin juhliin, avioliitossa vallitsi rakkaus ja kunnioitus, miehet kohtelivat naisia kohteliaasti ja ystävällisesti, huomaavaisesti ja kunnioittavasti, mutta äidinoikeudesta ei enää ole puhettakaan.
Päinvastoin Homeros kertoo, miten Penelopen, tuon tietymättömiin kadonneen miehen esikuvallisen uskollisen vaimon poika on sitä mieltä, että hänen kunnioitetun äitinsä paikka ei ole kemuilevien vieraiden joukossa, vaan naisten huoneissa, kotiaskareissa. Jo Homeroksen aikoina olivat olemassa avioliittomuodollisuudet, yksityisomistus ja eriytynyt yhden perheen talous. Ei ihme, että tuon talouskauden kreikkalaiset alkavat saarnata naisille »kotoisia hyveitä» ja kehottavat suhtautumaan kärsivällisesti miehen avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Miehen suhde ei näet lisää perheenjäsenten määrää eikä raskauta omaisuuden omistajaa huolilla ylimääräisestä pienokaisesta. Kuningas Agamemnnonin puoliso Hekuba valittaa katkerasti sidonnaisuuttaan kotiin, sitä että hän on kuin »kahlekoira» puolisonsa talossa.
Mutta Homeros kuvaa kreikkalaisten elämää esihistoriallisella kaudella. Nyt meidän on tärkeää tarkastella naisen asemaa Kreikan valtiossa yksityisomistukseen ja orjatyöhön perustuvan talousjärjestelmän kehittyneessä muodossa. Tuona aikana rakennettiin suurenmoisia maailmankuuluja temppeleitä ja kuvanveistäjät loivat kuolemattomat Venuksen ja Apollon patsaansa, Kreikan kaupungeissa kuhisi kaikista maista saapuneiden kauppiaiden kirjava lauma, käsityöläisammatit ja filosofiset koulukunnat kukoistivat ja ensimmäiset tiedemiehet loivat tieteen perustuksia. Noina Kreikan kulttuurin kukoistuksen vuosisatoina nainen menetti kaikki entiset oikeutensa ja etuoikeutensa. Hänestä tuli käytännöllisesti katsoen miehensä ja herransa orjatar.
Niinä aikoina sukupuolet olivat samanarvoisia vain orjien keskuudessa. Mutta millaista samanarvoisuutta se oli? Yhtäläistä oikeudettomuutta, orjuutta ja alistumista, yhtäläistä jatkuvaa näännyttävän raskasta työtä, yhtäläistä nälkää ja kärsimystä. Orjattarien vaikea asema johtui loogisesti orjien sosiaaliryhmän oikeudettomuudesta. Se liittyi heidän yhteiskunnalliseen asemaansa. Mutta kreikattaren, Kreikan vapaiden korkeakulttuuristen tasavaltojen naispuolisen kansalaisen oikeudettomuus ja riippuvuus johtuivat toisesta syystä. Tietenkin orjattareen verrattuna Ateenan tai Spartan naispuolinen kansalainen, vapaan ja täysivaltaisen kansalaisen vaimo tai tytär nautti oikeuksia ja jopa etuoikeuksia. Mutta nämä oikeudet ja etuoikeudet eivät koskeneet häntä henkilökohtaisesti, hän sai ne miehensä kautta. Itse hän ihmisenä tai kansalaisena oli mitättömyys, vain miehensä lisäke. Koko elämänsä hän oli holhouksen alainen: ensin isänsä ja sitten aviomiehensä. Hänellä ei ollut sijaa hilpeissä juhlissa, joita Kreikan julkisessa elämässä niin runsaasti järjestettiin. Avioliiton kotiin kahlitsema vapaan Kreikan, Rooman ja Karthagon naispuolinen kansalainen tunsi vain ahtaan kotitalouden piirin. Hänen tehtävänsä oli kehrätä, kutoa, leipoa ja johtaa kotipalvelijoita ja -orjia. Rikkaammilla ei ollut näitäkään velvollisuuksia. Koko ikänsä he viettivät ikävissään, eristettyinä elävästä toiminnasta naisille varattujen huoneiden tukahduttavassa ilmapiirissä, aivan kuten venäläiset aatelisrouvat ja -neidit elivät vuosisatoja kammioihinsa suljettuina, ja koristelivat itseään saframinkeltaisilla asuilla, poskipunalla, muodikkailla sandaaleilla, kuten kuvailee satiirikko Aristofanes. He elivät miestensä ja orjiensa työstä. Itse he olivat loisia. Ei ihme, että miesten kannalta heillä ei ollut muuta tarkoitusta kuin suvun jatkaminen. Heitä kasvatettiin »kotia varten». Naisen tuli olla »hyveellinen», tietää, nähdä ja kuulla vähemmän. Sellaista naista pidettiin hyveellisenä, josta vähiten puhuttiin niin hyvää kuin pahaakin. Jos hän petti miestään, tämä saattoi myydä hänet orjaksi. Sitä vastoin naarasvaimojensa kotoiseen hyveeseen kyllästyneet aviomiehet hankkivat rakastajattaria. Kreikassa kukoisti laillisen yksiavioisuuden ohella laiton mutta kaikkien tunnustama polygamia erityisessä muodossa: »Laillinen puoliso oli synnyttämistä ja kodin vaalimista varten, orjatar himojen tyydyttämistä varten ja hetaira henkisiin nautintoihin.»
Rikkaan ja suurenmoisen, vapaan ja valistuneen korkeakulttuurisen Kreikan naispuolinen kansalainen, Kreikan tai Rooman tasavallan vapaan kansalaisen vaimo oli yhtä oikeudeton ja riippuvainen kuin ne orjattaret, joita hän komensi miehensä nimissä. Bambumajassaan asuva balondaheimon neekerinainenkin oli vapaampi ja tasa-arvoisempi kuin marmoripalatsin kreikatar.
Missä sitten on syy? Miten on selitettävissä naisen oikeudettomuus yleisen rikkauden ja kulttuurin vallitessa? Selitys on yksinkertainen, toverit, ja kuulen sen teiltä itseltänne. Balondaheimon neekerinainen teki tuottavaa työtä kollektiivissa. Jos sivistynyt kreikatar jotain työtä tekikin, niin vain kodin ja perheen ahtaassa palvelupiirissä. Hänen työtään ei otettu lukuun. Nainen oli ollut talouselämän varhaisessa kehitysvaiheessa kollektiiville arvokasta työvoimaa, mutta nyt yksityisomistukseen ja orjatyövoimaan perustuva tuotanto muuttaa hänet pelkäksi laillisten perillisten synnytyskoneeksi.
Muistakaa siis, toverit, että erittäin valistuneessa Kreikassa sen enempää kuin mahtavassa Roomassakaan ja sen lukemattomissa siirtomaissa tai Karthagon rikkaassa vapaakaupungissa ei edes vapaan säädyn naisilla ollut mitään oikeuksia tai riippumattomuutta.
Huomatkaa myös, että Kreikassa, missä äidinoikeus oli heikosti kehittynyt, isänoikeus, patriarkaatti lujittui varhain ja naisen riippuvuus ja eriarvoisuus saavuttivat suurimman laajuutensa. Sitä vastoin Rooman tasavallassa oli olemassa matriarkaatin jäänteitä vielä silloinkin, kun se oli maailman mahtavin valtio. Naista, roomalaista matroonaa, ympäröi kunnioitus ja arvonanto myös silloin, kun yksityisomistus sai täydellisen vahvistuksensa mainiosti kehitetyssä valtiollisessa lainsäädännössä ja tuottava työ kuului orjille. Kansalainen antoi naiselle tietä. Kotona tunnustettiin hänen arvovaltansa. Äiti kasvatti lapset.
Mistä tämä johtui? Siitä että Rooman valtakunnan perustanut heimo viljeli maata ja sen parissa matriarkaatilla oli lujat juurensa menneisyydessä. Muisto siitä väritti yhteiskunnan käsityksiä ja tapoja myöhemmissäkin kehitysvaiheissa.
Kreikassa muuten oli olemassa kasvottomien naaraiden, hyveellisten loistovaimojen rinnalla erityinen kerros vapaita, itsenäisiä naisia, niin sanottuja hetairoja, Kreikan suurmiesten rakastajattaria tai elättejä. Hetairat olivat joko jonkun vapaiksi lunastamia orjattaria tai vapaita naispuolisia kansalaisia, jotka rohkeasti rikkoivat silloisen avioliittomoraalin sääntöjä. Monet hetairat tunnetaan historiasta, esimerkiksi Aspasia, joka oli Ateenan valistuneen hallitsijan Perikleen ystävätär, Lais, Fryne ja Lamia. He olivat poikkeuksellisen sivistyneitä, kiinnostuneita tieteestä ja filosofiasta, osallistuivat politiikkaan ja vaikuttivat valtiolliseen elämään. Arvokkaat ja hyveelliset perheenemännät halveksivat ja vieroksuivat heitä, mutta miehet etsivät mielellään heidän seuraansa. Filosofit, ajattelijat ja oppineet olivat heidän ystäviään ja nämä taas olivat heidän ymmärtäväisiä oppilaitaan. Väliin sivistyneet hetairat antoivat heille uusia innostavia ajatuksia. Monet Sokrateen aikalaiset ovat kuvailleet kuuluisan filosofin ja Aspasian ystävyyttä ja Aspasian pitämiä mainioita poliittisia puheita.
Fryne innoitti suurta kuvanveistäjää Praksitelesta. Hetaira Lamia, joka eli 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, näytteli aktiivista osaa salaliitossa kahta silloista tyrannia vastaan, jotka olivat anastaneet vallan tasavallassa. Kun hänet vapautta rohkeasti puolustaneine tovereineen vangittiin ja häntä kidutettiin julmasti, hän puraisi poikki kielensä, jottei vahingossakaan puhuisi, ja sylkäisi sen vasten tuomareitten kasvoja.
Hetairojen olemassaolo todistaa, että jo niinä aikoina naiset pyrkivät vapautumaan riippuvuutensa henkisestä vankeudesta. Mutta päämäärän saavuttamiseen hetairoilta puuttui tärkein: he eivät tehneet mitään tuottavaa työtä. Siksi he kansantalouden kannalta olivat yhtä vähäarvoisia kuin kehittymättömät ja heikosti sivistyneet hyveelliset Rooman ja Kreikan vaimot ja perheenemännät. Heidän valloittamansa vapaus perustui hiekalle: he olivat edelleenkin aineellisesti riippuvaisia miehistä.
Kreikassa oli myös joitakin naisia, jotka tulivat kuuluisiksi taiteen, tieteen ja filosofian alalla ja jotka pyrkivät rikastuttamaan inhimillistä kulttuuria ja täydentämään tiedon tai taiteen aarteistoa. Runoilija Sapfo loi oppilaistaan ja jäljittelijöistään kokonaisen koulukunnan. Ensimmäinen rohkea naislääkäri Agnidike läpäisi koko lääketieteen kurssin mieheksi pukeutuneena ja aloitti praktiikan. Oppineen, kauniin naisprofessorin ja -filosofin Ipathian puheita saapui kuuntelemaan Aleksandriaan tiedemiehiä ja muita uteliaita maailman kaikilta kulmilta. Hän menehtyi traagisesti, kun kateellisten ja pahansuopien kristillisten pappien kiihottama tietämätön kansanjoukko raateli hänet kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina. He olivat kaikki kauniita ja voimakkaita naisia. He osoittavat, mihin naiset kykenevät, jollei heidän älyään, sieluaan ja sydäntään tukahduteta, jollei heitä kahlita kotilieden tukahduttavaan ilmapiiriin. Mutta naisten loiselämä oli silti niin yleistä, että nämä yksinäiset rohkeat naiset jäävät häviölle. He olivat poikkeuksia eivätkä voineet muuttaa suhtautumistaan naiseen, koska naisen osuus oli kansantaloudessa olematon. Varsinkin yleisen kulttuuri- ja valistustason kohotessa naiset tunsivat hyvin oikeudettomuutensa taakan. Yksityiset naiset yrittivät murtautua itsenäiselle tielle, mutta joukot jäivät kotitalouden, perheen ja aviomiehen orjuuteen.
On luonteenomaista, että oikea vaisto osoitti naisille, että yksilöllinen talousmuoto, yksityisomistus ja vahvistettu avioliitto olivat suurimpia esteitä naisen vapautumisen tiellä.
Aristofaneen, kuuluisan kreikkalaisen kirjailijan komediassa Naishallitus naisia pilkataan siitä syystä, että he haluavat perustaa uuden järjestyksen ja ottaa valtion hallinnon omiin käsiinsä. Mutta ennen kaikkea on mielenkiintoista, että komedian sankaritar Praksagora tällöin ehdottaa yhteisomistukseen siirtymistä.
»Minä vaadin, että kaikki olisi yhteistä, että kaikki kuuluisi kaikille, ettei olisi enää rikkaita ja köyhiä, että yksillä ei olisi valtavia peltoja samaan aikaan, kun muilla on vain maapalanen joka hädin tuskin riittää hautapaikaksi», sanoo Praksagora. »Naisen tulee olla yhteistä omaisuutta, tehköön kukin lapsia kenen kanssa haluaa.» Tämä oli naisten protesti yksityisomistusta, pakkoavioliittoa ja naisen sorrettua asemaa vastaan. Protesti, joka syntyi 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua eli miltei 2 500 vuotta stten. Ilmeisesti tämä protesti oli yleinen ja haave kommunistisesta yhteiskuntarakenteesta, joka lupasi naiselle vapautuksen hänen täysin oikeudettomasta tilastaan, laajalle levinnyt, koska sen ajan lahjakas satiirikko Aristofanes saattoi ikuistaa sen komediansa tuttuihin ja kaikkien ymmärtämiin henkilöhahmoihin.
Kenties kansantarut naisen onnellisesta menneisyydestä, joka liittyi alkukommunismin aikoihin, saivat Kreikan naiset etsimään ulospääsyä oikeudettomasta asemastaan kommunistisen yhteiskuntarakenteen ihanteiden avulla.
Joka tapauksessa Kreikan naiset olivat oikeassa siinä, että ilman kreikkalaisen yhteiskunnan perusteiden perusteellista mullistusta — sen hyvinvointihan perustui luokkaherruuteen ja orjatyöhön — naisen asema ei saattanut muuttua.
Yksityisten rohkeiden naisten yritykset eivät kyenneet pelastamaan laajoja naisjoukkoja sen enempää fyysisestä kuin kotiorjuudestakaan.
Kului yli 20 vuosisataa, ennen kuin Praksagoran, Aristofaneen komedian sankarittaren, haaveet saattoivat muuttua todellisuudeksi. Ja nyt Venäjän tarjoama havaintoesimerkki näyttää meille, että Praksagora oli oikeassa uskoessaan että naisen todellinen vapauttaminen on mahdollista vain kommunismin, vapauden ja yleisen tasavertaisuuden kautta.
Toverit, viime luennolla jäimme kysymykseen naisen asemasta muinaisissa pakanallisissa valtioissa, joissa jo vallitsi yksityisomistus, käytiin kauppaa ja harjoitettiin käsityöläisammatteja ja joissa työ ei ollut vapaata vaan orjatyötä. Tosin orjatyön rinnalla oli olemassa myös vapaiden ammattien alkeita, mutta kansantalouden perustana oli orjien tuottava työ.
Kodin piiriin karkotettu nainen menetti asteittain kaiken merkityksensä kansantaloudessa, hän lakkasi olemasta työyksikkö joka tavalla tai toisella edisti valtion ja yhteiskunnan hyvinvointia. Hänen roolinsa oli joko naaraan, joka synnytti aviomiehelleen perillisiä, tai miehen nautinnon välikappaleen, karkeammassa muodossa orjattaren ja hienostuneemmassa muodossa hetairan. Vallitsevat taloudelliset suhteet muuttivat naiset yhteiskunnan loisiksi.
Ja vain pohjalla, tunnustetun yhteiskunnan ulkopuolella elivät työtaakkansa alla nääntyvät orjattaret jakaen oikeudettomien miespuolisten orjien kohtalon. Mutta tekipä orja miten paljon työtä tahansa, hänen työtään ei laskettu miksikään eikä hänen osansa kansan rikkauksien todellisena tuottajana parantunut.
Lukuun ei otettu työtä vaan tulo, voitto. Mutta vanhan pakanallisen maailman uumenissa syntyi vähitellen ensimmäisten proletaarien luokka. Luokkataistelu alkoi. Ja tämän taistelun raatelemat muinaiset valtiot luhistuivat oman epätäydellisen tuotantojärjestelmänsä takia, koska se perustui orjien äärimmäisen heikosti tuottavaan työhön. Ne hajosivat vähitellen, heikkenivät ja tuhoutuivat yksi toisensa jälkeen.
Muinaisen pakanallisen maailman tilalle nousi toisia kansoja, joilla oli toinen talousjärjestelmä ja -muoto. Jättäkäämme muinaisten sivilisaatioiden maailma — Egypti, Kreikka ja Rooma — ja siirtykäämme paljon lähemmäksi omaa aikaamme, niin sanottuun keskiaikaan, joka oli 800–900 vuotta sitten.
Tuona ihmiskunnan elämän kautena kaikkialla Euroopassa vallitsi luontaistalous, joka ei enää perustunut orjatyöhön kuten antiikin maailmassa, vaan maaorjatalonpoikien työhön. Tässä järjestelmässä talonpojat eivät enää luovuttaneet työnsä kaikkia tuotteita maan omistavalle tilanherralle, vaan osa heidän hankkimistaan hyödykkeistä meni oman talouden kohentamiseen ja parantamiseen. Maaorja maksoi tilanherralle luontaisveroa tai oli korvaukseksi työvelvollinen. Mutta osa tuotteista jäi hänelle ja ne hän vapaasti vaihtoi sikäli kuin vaihtoa ja kaupankäyntiä tapahtui ja tarpeellista tavaraa oli tarjona. Talonpoikien vaihtopaikoille syntyi markkinoita ja markkinoista kasvoi vähitellen vaihdon ja kaupankäynnin pysyviä pisteitä — kaupunkeja. Koska kaupunki sijaitsi tilanherran maalla, tilanherra piti itseään myös kaupungin valtiaana ja verotti sitä.
Mutta oli myös vapaakaupunkeja, jotka olivat kyenneet vapautumaan pajarien tai ritareiden vallasta, esimerkiksi vanhat venäläiset vapaakaupungit Novgorod ja Pihkova.
Nyt muodostui kolme luokkaa, kolme väestöryhmää: tilanherrat, talonpojat ja kaupunkilaiset. Mikä sitten oli naisen rooli keskiajan kukoistuskautena 900–1300-luvuilla?
Naisen asema oli jyrkästi erilainen riippuen siitä luokasta, johon hän kuului. Kussakin luokassa erikseen hänen asemansa määräsi jälleen sama perustekijä — hänen roolinsa tuotannossa.
Kosketelkaamme ennen kaikkea omistavan aatelis- tai pajariluokan elämää. Feodalismin kukoistusaikana, ts. tilanherrojen, maanomistajien ja aatelisten vallan ollessa suurimmillaan (900–1300-luvuilla) talouselämän perustana oli luontaistalous. Toisin sanoen kaikki, mitä aatelinen tilanherra, suurten tilusten ja maaorjatalonpoikamäärien feodaalinen omistaja tarvitsi, tuotettiin talonpoikien ja palvelijoiden ponnistuksin tilusten piirissä. Kaupankäynti ja vaihto olivat vielä heikosti kehittyneet. Kronikka on säilyttänyt meille sen ajan elämän ja talouden kuvauksia. Talouselämän keskipiste oli feodaalisen tilanherran linna. Häntä palvelivat maaorjatalonpojat. Kaikki mitä linna, sen lukuisa asujaimisto, linnanherran perheenjäsenet, hänen sukulaisensa, vieraansa, palkolliset, vartiosto ja sotajoukko tarvitsivat, tuotettiin linnan piirissä. Talonpojat ja maaorjat maksoivat veroa ja hankkivat linnaan tai venäläisen pajarin kartanoon raaka-aineita, vuotia, villaa, lihaa, viljaa. Raaka-aineet jalostettiin linnassa. Mutta tilanherran, feodaalivaltiaan talous oli monimutkainen ja sen johtoon tarvittiin hyvä organisaattori. Kuka sitten tavallisesti oli tällainen talouden organisaattori Ranskan, Saksan ja Englannin keskiaikaisissa linnoissa? Itse feodaalivaltiasko, tilanherra, ritari? Ei suinkaan, sillä perheen pää oli tavallisesti sota- tai rvöstöretkillä. Linnan monimutkainen luontaistalous jäi hänen vaimonsa huostaan. Hän se seurasi, että talonpojat maksoivat ajoissa veronsa tilanherralle, hänen valvonnassaan valmistettiin palttina- ja muut kangasvarastot, ommeltiin vaatteet, valmistettiin saappaat ja taottiin kypärät paitsi perheenjäsenten myös sotajoukon tarpeisiin. Hänen huolenaan oli varata elintarvikkeita talven tai linnan piirityksen varalle. Linnan kellareissa oli valtavia viini- ja oluttynnyreitä, aitat olivat kokonaisia manufaktuuravarastoja. Linnan valtiattaren johdolla työskentelivät räätälit, suutarit, sepät ja muut käsityöläismestarit, hänen johdollaan kudottiin ohutta verkaa ja painavaa palttinaa, nyplättiin pitsiä, jauhettiin viljaa ja kerättiin talvivarastoja. Olihan omin voimin tehtävä kaikki, mitä linnassa herrasväki ja palveluskunta, sotajoukko ja vieraat sekä muu rahvas tarvitsivat. Mitään ei voinut ostaa. Kauppias poikkesi linnaan harvinaisena ja kaivattuna vieraana, mutta hänelläkin oli tavallisesti kaupan vain ulkomaisia tavaroita, ylellisyysesineitä: itämaisia silkkejä, venetsialaista hiottua lasia, kalliita aseita ja jalokiviä.
Omistavan luokan naisen asema oli niinä aikoina kaksinainen. Yhtäältä tilanherran ja linnan valtiaan puolisoa tietyssä määrin arvostettiin ja kunnioitettiin tuotannon organisoijana ja linnan valtiattarena. Saksan, Englannin ja Ranskan lain mukaan feodaalivaltiaan vaimo peri miehensä kuoltua tämän arvonimen ja oikeuden hänen omaisuuteensa.
1100-luvun alussa Englannissa, Flanderissa, Burgundissa ja Kastiliassa säädettiin laillinen oikeus naisten feodaaliperimykseen. Tämä johtui siitä, että veristen ristiretkien jälkeen arvonimien ja omaisuuksien suorien miespuolisten perillisten määrä oli vähentynyt. Keskiaikaiset kronikat ovat täynnä feodaalitilusten viisaiden ja inhimillisten valtiattarien ylistystä. Kun Akvitanian hallitsijatar Eleonora solmi avioliiton Ranskan kuninkaan kanssa, koko kansa oli siitä suruissaan. Kronikat kertovat, että Eleonora piti huolta alamaisistaan, helpotti kaupankäyntiä poistamalla liian suuret tullit, sääti kaupungeille itsehallintolakeja jotka suojelivat niitä tilanherrojen mielivallalta, ja osoitti armeliaisuutta »osattomille». Sekä kronikoitsijat että kansantarinat kiittävät Anna Bretagnelaista. Pakanallinen ruhtinatar Olga, joka ensimmäisenä Venäjän ruhtinaista omaksui kristinuskon, on säilynyt kansan muistissa viisaana hallitsijattarena.
Muinaisranskalaisen oikeuden mukaan jopa isän valta perheessä siirtyi äidille perheen pään kuoltua tai poissa ollessa. Äitiä pidettiin lastensa holhoojana. Ylhäisten sukujen naiset jakoivat oikeutta samalla tavoin kuin heidän puolisonsa, mahtavat kreivit ja ruhtinaat. Jopa luostarien abbedissoilla oli oikeudenkäyttövalta. Kronikoitsijat kertovat, että oikeudenkäyttövalta kulki ylhäisissä suvuissa perintönä jopa nuorille neidoillekin. Tuomarinhattuiset naiset istuivat tuomarien vierellä silloisissa tuomioistuimissa.
Tilanherran ollessa poissa hänen vaimonsa alaisia olivat paitsi maaorjat, myös feodaalivaltiaasta riippuvaiset vähäisemmät tilanherrat, niin sanotut vasallit. Vaimon velvollisuus oli pitää yllä vaakunan kunniaa. Juhlissa ja sen ajan ylhäisön suosituissa huvitilaisuuksissa — turnajaisissa — naisilla oli kunniapaikka. Ritarit palvoivat naisia liioitellusti. Trubaduurit ja minnelaulajat ylistivät heitä lauluissaan. Ritarin velvollisuus oli »suojella naista». Naisen kohdatessaan ritari laskeutui satulastaan. Jokaisella ritarilla oli oma »sydämen valtiatar», jota hän palvoi kaukaa rohkenematta toivoa vastarakkautta. Tietenkin kaikki nämä kunnianosoitukset koskivat vain omistavan luokan siniverisiä naisia. Ritarin kunnia ja velvollisuus ei ulottunut muiden väestönkerrosten naisiin.
Mutta vaikka nainen tunnustettiinkin aatelissäädyn edustajaksi, jonka organisaattorin rooli auttoi linnan taloudessa lujittamaan feodaali-isännän voimaa, naisen yksilö- ja ihmisoikeuksia saatettiin silti kerkeästi halveksia. Kaikkivaltias herttuatar tai markkreivitär, jonka edessä sadat hänen alaisensa talonpojat vapisivat ja jota vähäisemmät aateliset, sen ajan hierarkian mukaan hänen miehensä alaiset, tottelivat hänen miehensä poissa ollessa, vapisi puolestaan aviomiehensä edessä ja oli silloisen lain ja oikeuden mukaan hänen orjatarensa, hänen omaisuuttaan.
Aatelisten herruuden vuosisadat olivat nyrkkioikeuden, vahvimman vallan vuosisatoja. Tilanherra-ritarin mahti perustui ryöstelyyn ja väkivaltaan. Säilyttääkseen valtansa alamaisiinsa, vasalleihinsa ja maaorjiinsa perheen pään oli lujitettava arvovaltaansa kaikilla elämänaloilla. Milloinkaan antiikin pakanallisessa maailmassa, Kreikassa tai Roomassa isän tai aviomiehen valta ei kehittynyt niin hirviömäisiin muotoihin kuin keskiajalla. Isä, perheen pää, tilanherra piti koko perhettä pelon ja vavistuksen vallassa. Hänen oikeutensa lapsiinsa ja vaimoonsa oli rajaton. Mies saattoi kiduttaa ja pilkata vaimoaan, karkottaa hänet, testamentata hänet ystävälleen mielihevosensa tai saraseeneilta ryöstetyn mieken kanssa ja jopa myydä hänet, mikä Englannin lakien mukaan oli mahdollista aina 1200-luvulle asti. Vihdoin hän saattoi surmata vaimonsa petoksen tai muun rikkeen takia. Sellainen oli herran ja valtiaan valta.
Ylpeä ja ylhäinen kreivitär, joka ei välittänyt vastata miehensä alaisen ritarin kumarrukseen, taivutti polvensa aviomiehensä edessä, alistui nurkumatta hänen vihanpurkauksiinsa, lyön-teihinsä ja kidutuksiinsa. Englannissa suurten tilusten omista-jattarilla oli parlamenttivaaleissa äänioikeus samalla tavoin kuin feodaalikreiveillä ja ruhtinailla. Oikeutensa nämä naiset menettivät vasta vähitellen koko yhteiskuntarakenteen muuttuessa ja yhteiskunnan porvarillisten perusteiden lujittuessa. Vielä 1700-luvulla Englannissa suurtilanomistajatar Anne Clif-ford sai tunnustetuksi entiset oikeutensa. Ja siitä huolimatta Englannissa aviomies saattoi silti viedä tottelemattoman vaimonsa markkinoille myytäväksi. Mistä tällainen kaksinaisuus tilanomistajasäädyn naisten asemassa johtui? Siitä, että feodalismin kaudella perhe ja suku hallitsi kaikkia perheen jäseniä. Suvun johtajaksi oli luonnollisesti tunnustettava se, joka tuona väkivallan, valloitusten ja puutteellisten oikeusmääräysten aikana kykeni parhaiten ja täydellisimmin suojelemaan perheen ja suvun etuja.
Olipa vaimon organisatorinen työ hänen johtaessaan niinä aikoina linnan taloutta miten tarpeellista ja hyödyllistä tahansa, ritarisääty arvosti sittenkin sotaisia urotöitään enemmän. Ja itse asiassa, millä tavoin jonkun pikkuruhtinaan tai mahtavan kreivin rikkaus lisääntyi ja tulot kasvoivat helpommin ja ilmeisemmin: kreivittären tai ruhtinattaren taitavan taloudenhoidon ansiosta vai valtaamalla naapurilta uusia maita, hankkimalla uusia kyliä ja lisää maaorjatalonpoikia, ryöstelemällä naapurilinnan omistajaa ja köyhdyttämällä hänet?
Tietenkin ryöstöt sekä naapureihin ja talonpoikiin kohdistuva väkivalta lisäsivät pajarin tai ritarin perheen tuloja suuremmassa määrin kuin rauhallinen taloudenhoito. Ja aatelissäädyn silmissä vaimon organisaattorintoiminta sai toissijaisen, alistetun merkityksen. Rikkauksien lisääminen anastamalla toisen omaa vahvisti muulla tavoin kuin työllä hankittu voitto. Tällainen voitto vei kunnioituksen kaikkinaiselta työltä. Siitä johtui tämä kaksinaisuus: yhtäältä feodaalivaltiaiden vaimoilla oli oikeus maahan ja arvonimeen ja he olivat alaistensa suhteen täysivaltaisia valtiaita, usein naiset hallitsivat kuningaskuntia ja heillä oli miehen valtaan verrattava rajaton valta maaorjiin, he saattoivat karkottaa, rangaista, kiduttaa ja surmatakin talonpoikia; mutta suhteessaan perheen päähän, mieheen, nainen menetti alkeellisimmatkin yksilönoikeutensa.
Keskiaikaisen tilanherran puolison asema mieheensä nähden ei mitenkään poikennut siitä oikeudettomasta ja sorretusta asemasta, jossa naiset elivät idän barbaaristen karjankasvattajaheimojen parissa.
Venäjällä pajaritarten asema oli kaikkea muuta kuin kadehdittava. Pajarittaret olivat vain Venäjän historian hyvin varhaisessa vaiheessa talouden organisaattoreita ja osallistuivat tuottavaan työhön. Heidät syrjäytettiin tuotannosta hyvin varhain, ja pajarin tiluksilla toimivat organisaattoreina joko miespuoliset sukulaiset tai tilanhoitajat. Pajaritar oli sidoksissa vain ahtaaseen kodinhoitoon, eikä hänellä ollut muuta tehtävää kuin synnyttää perillisiä jatkamaan vanhan suvun maineikasta nimeä.
Isänoikeus vahvistui Venäjällä jo varhain; tataarien herruus vain vahvisti sitä jo lopullista tosiasiaa, että mies oli vaimon pää. Tataarit olivat karjaa kasvattava paimentolaisheimo, jonka naiset olivat täysin miesten alaisia. Mutta silti vielä kauan, aina 1100-luvulle asti Venäjällä ilmeni kaikuja kaukaisesta, mutta vielä kansan muistissa elävästä matriarkaatista. Niinpä sen ajan tavallisen oikeuden mukaan naiset saivat käytellä omaisuuttaan ilman miehen lupaa. Muinoin venäläinen nainen oli osallistunut oikeudenkäynteihin ja ratkaissut kaksinkamppailuja. Venäjänmaan ensimmäisissä laeissa (»Russkaja pravda», joka on peräisin 1100-luvulta) sukulaisuus johdetaan äidin eikä isän puolelta. Tämä todistaa, että muinaisten slaavien, etenkin metsävyöhykkeellä asuvien keskuudessa oli ollut olemassa matriarkaatti, joka oli punoutunut yhteen alkukommunismin ja kuokkaviljelyksen kanssa. Venäjällä isänoikeus voitti siirryttäessä monimutkaisempiin talousmuotoihin ja kehittyneempään karjanhoitoon, joka Venäjän maantieteellisissä oloissa oli edullisempaa ja vaati pienempiä työkuluja sekä antoi suuremmat tulot. Maanviljelys taas muuttui aputaloudeksi. Mutta pohjoisten maata viljelevien slaavilaisheimojen keskuudessa säilyi vielä kauan muisto naisen roolista talouselämässä ja hänen johtajuudestaan. Tämä muisto on säilynyt bylinoissa ja lauluissa, joita laulettiin vielä silloinkin, kun pajarin vaimo oli jo tiukasti teljetty huoneisiinsa ja talonpoikaisnaisesta oli tullut talouden työjuhta.
Jos teitä kiinnostaa venäläisen naisen kohtalo, niin hankkikaa Šiškovin kirja venäläisen naisen historiasta. Siinä on useita mielenkiintoisia kuvauksia siitä, miten nainen orjuutettiin perheessä yksityisomistuksen ja nyrkkioikeuden lujittumisen myötä, joille pimeä ja painostava keskiaika rakentui.
Naisen sivistymättömyyttä ja alistettua asemaa perheessä syvensi vielä se, että aatelisnaisen kohtalo oli riippuvainen hänen ylhäisen sukunsa eduista. Tytöllä ei ollut oikeutta määrätä itse kohtalostaan ja sydämestään. Hänen puolestaan tekivät ratkaisun hänen vanhempansa, ylhäisen perheen vanhimmat jäsenet ja etupäässä isä. Häitä järjestelivät ne, jotka huolehtivat suvun eduista. Avioliittoja ei solmittu keskinäisestä mieltymyksestä, vaan aineellisista syistä: tiluksia laajennettiin pojan vaimon myötäjäisillä, riitaisan naapurin kanssa saatiin aikaan sovinto naittamalla hänelle tai hänen pojalleen perheen tytär, valtaa, rikkautta tai arvonimiä voitiin kartuttaa yhdistämällä kaksi arvonimeä. Tällaiset olivat avioliiton perusteet. Sangen usein sulhanen ja morsian näkivät toisensa ensi kerran vasta vihkiäisissään. Morsiamia hankittiin kaukaisista maista. Lapsia naitettiin ja kihlattiin 5–7-vuotaina. Alaikäisten kesken solmitut avioliitot olivat keskiajalla yleisiä. Omaisuutensa tuhlannut Bouillonin kreivi meni naimisiin 12-vuotiaan tyttösen kanssa tämän myötäjäisten tähden. Oisen markiisi kihlasi itselleen kaksivuotiaan morsiamen sopien siitä, että appi vuosittain maksaa hänelle osan myötäjäisiä aina häihin asti. Viisas ja harkitseva Savoijin kreivitär Adelaïde kihlasi 1000-luvulla alaikäisen tyttärensä Berthen Saksan valtaistuimen perijälle, vaikka sekä sulhanen että morsian olivat vasta 6-vuotiaita. Sattui niinkin, että kaukonäköiset vanhemmat hankkivat pojilleen morsiamet jo ennen kuin he olivat ilmestyneet maailmaankaan. Ja kun vanhemmat olivat kerran asiasta sopineet, sopimus oli purkamaton. Tällä alalla suvun valta oli yhtä suuri niin pojan kuin tyttärenkin suhteen. Suvun vanhimmat ratkaisivat heidän avioliittoasiansa samalla tavoin, ja niihin sekaantuivat isän lisäksi sedät, isoisät, tädit ja isoäidit.
Tällaista yksilöön kohdistuvaa väkivaltaa oli vielä verraten hiljakkoin olemassa venäläisten talonpoikiemme keskuudessa. Tässäkin talonpoikaisperheen talouden edut pakottivat vanhemmat järjestämään lastensa avioliitot. Nuorten tunteita ei vähimmässäkään määrin otettu huomioon. Vasta vallankumous horjutti näitä tapoja, jotka saivat alkunsa keskiajalla ja joiden juuret ovat muinaisessa isänoikeudessa.
On helppo kuvitella, millaista naisen oli elää avioliitossa, jota ei ollut solmittu vapaaehtoisesti vaan vanhempien tahdosta ja lain voiman ollessa kokonaan aviomiehen puolella. Avioliitolla oli niinä aikoina ylhäisille suvuille vain yksi ainoa tarkoitus: suvun jatkuminen. Siksi naisten hedelmällisyyttä arvostettiin eniten. Siksi myös miehensä pettänyttä vaimoa rangaistiin ankarasti, olihan hän turmellut suvun veren tuomalla perheeseen vieraan suvun vesan. Mies saattoi karkottaa luotaan petollisen vaimonsa häpeällisesti, mutta hän saattoi myös surmata tämän raa'asti. Suvun edut pakottivat niin ikään vainoamaan epäsuotuisia avioliittoja perinnön riistolla, väkivaltaisella luostariin sulkemisella tai jopa sen tavallisen kuolevaisen surmaamisella, joka oli rohjennut sekoittaa plebeijin vertaan arvonimen omistavan ylhäisen neidon vereen. Naisen lapsettomuus oli paitsi onnettomuus myös häpeä. Puolisolla oli täysi oikeus erota vaimosta, joka ei lahjoittanut hänelle perillistä. Monet lapsettomat pajarittaret ja ritarien puolisot päätyivät luostareihin ja ikuiseen naimattomuuteen, kun taas heidän miehensä valitsivat itselleen uuden vaimon. Sen ajan naisihanne oli hedelmällinen nainen ja joutuisa emäntä, joka kykeni johtamaan ja järjestelemään kotiasioita. Hedelmällisyyttä pidettiin niin suuressa arvossa, että sen ympärille syntyi kokonaisia tarinoita. Niinpä kerrottiin kreivi Hennebergin puolison vuonna 1276 synnyttäneen 364 lasta, joista kaikki pojat kastettiin Ivaneiksi ja kaikki tytöt Jelizavetoiksi. Mutta lasten synnyttäminen ei vielä riittänyt; naisen, äidin ja perheenemännän velvollisuuksiin kuului vielä lasten kasvatus. Näille oli oltava esimerkkinä elämän tärkeimmässä säännössä: täydellisessä ja ehdottomassa alistumisessa vanhempien ja eritoten isän tahtoon. Keskiajalla kirjoitettiin runsaasti vaimoihanteesta. Silloisen väkivaltaan, maaorjien työhön ja naisten täydelliseen osattomuuteen perustuvan yhteiskuntarakenteen syvämietteiset puolustajat antoivat neuvoja ja ohjeita siitä, miten ritarin tai pajarin vaimon tulee käyttäytyä ja millaiset tulee miehen ja vaimon välisten suhteiden olla, mitkä ovat vaimon velvollisuudet perheessä, mille talouselämän ja työn aloille naisten on soveliasta ulottaa toimintansa. Italiassa opetti 1300-luvulla erittäin suosittu kirjailija Barberino, että neidon tulee käyttäytyä säädyllisesti, kulkea katse alas luotuna, pysytellä kotona, auttaa äitiä taloudessa jne. Barberinon mielestä nuorille tytöille ei pitänyt opettaa luku- ja kirjoitustaitoa. Venäjällä tällaisia ohjeita kirjoitti pappi Silvestr tunnetussa teoksessaan Domostroi (Huoneentaulu).
Kaikissa näissä ohjeissa miehiä neuvottiin pitämään vaimonsa kurissa ja herran nuhteessa, eikä tällöin suinkaan kavahdettu suosittelemasta ruumiillista kuritusta tai muita fyysisiä vaikutuskeinoja.
Mutta kaikessa orjuudessaan ja oikeudettomuudessaan perheessä aatelissäädyn naiset saivat sittenkin linnatalouden kukoistusaikana (900–1200-luvuilla) ajankohtaan nähden säädyllisen kasvatuksen ja sivistyksen. Ylhäisen suvun tytöt opetettiin tekemään käsitöitä, kehräämään, kutomaan, lukemaan, laskemaan, laulamaan ja tanssimaan. Heille annettiin kaikki tieteiden ja varsinkin latinan kielen alkeet. Englantilaisissa luostareissa tytöille opetettiin luku- ja kirjoitustaitoa, raamatuntuntemusta, soitantoa, sairaanhoitoa, piirustusta ja keittotaitoa. Latinaa (siihen aikaan kaikki tieteelliset teokset kirjoitettiin latinaksi), tähtitiedettä ja muita tieteitä opiskelleet tytöt eivät suinkaan olleet harvinaisia, kun taas miehet, nuo urheat ritarit ja soturit, eivät useinkaan osanneet edes lukea. Sattui niinkin, että joku sotaisista urotöistään kuuluisa ritari ja valtavien tilusten haltija sai kirjeen rakastetultaan ja viikkokausia kanniskeli sitä povellaan lukemattomana, kunnes löytyi lukutaitoinen taistelutoveri. Ritarit pitivät useita kirjureita, jotka hoitivat heidän lemmenkirjeenvaihtoaan. Ja nainen luuli saavansa kirjeitä rakastetultaan, saattoipa hän näiden kirjeiden perusteella uskoa oppineensa rakastamaan mielitiettynsä »sydäntä». Mitä hän ajattelikaan saadessaan tietää paljastaneensa sydämensä salaisuudet mielitiettynsä kirjurille! Sen ajan kuuluisa trubaduuri Wolfram von Eschenbach ei itse osannut kirjoittaa muistiin runojaan, vaan turvautui kirjurien palveluksiin.
Historia kertoo meille koko joukosta naisia, jotka tulivat kuuluisiksi kirjailijoina ja ajattelijoina noina varhaisen keskiajan pimeinä vuosisatoina. 900-luvulla eli 1 000 vuotta ennen meidän aikaamme nunna Roswitha kirjoitti mysteerejä, uskonnollisia näytelmiä, ja jätti jälkeensä useita tieteellisiä tutkielmia. Vielä aikaisemmin, 700-luvulla eli Englannissa luostarin abbedissa Elfleda, joka tuli kuuluisaksi erittäin älykkäänä naisena ja silloin vielä nuoren Englannin kristillisen kirkon toimekkaana rakentajana. Hän osallistui jopa erääseen kirkolliskokoukseenkin, jossa pohdittiin kansainvälisesti kirkon asioita. Toinen nunna, Hildegard, oli 1000-luvulla todellinen filosofi. Vaikka niinä vuosisatoina mieliä hallitsikin kirkon synkkä valta ja kristinusko vaati uskomaan eikä järkeilemään, Hildegard uskalsi tiedostaa elämän ja luonnon voiman. Kaikki hänen katsomuksensa ovat panteismin kyllästämät. Hän oli tietoinen siitä, että jumala oli vain luonnon elollistava voima. Miltei samaan aikaan Saksassa luostarin abbedissa Herrada kirjoitti tieteellisen tutkielmansa »Nautintojen puutarha», jossa hän esitti kaikki silloisen tähtitieteen, historian ja muiden tieteiden perusteet.
Jo 900–1100-luvuilla nunnat perustivat luostarikouluja, joihin virtasi nuoria naisia ja miehiä ammentamaan viisaiden nunnien tietoa. Erityisen kuuluisia olivat Ranskassa Alaisin ja Poitiersin nunnaluostarit, ja vaikutuksestaan oppilaisiinsa tulivat kuuluisiksi ranskalaiset nunnat Gertrud Nivellesistä, Aldeginde Maubeugesta ja Berthilda Chellesistä.
Ranskassa eli 1200-luvulla erityisen arvossapidetty nunna Héloise, joka esitti filosofiset ajatuksensa kirjeissään ystävälleen Abélardille. Niinä aikoina luostarit eivät olleet yksinomaan toimettomuuden, turmeluksen ja tekopyhyyden tyyssijoja. Usein ne olivat työyhteisöjä, joiden siimeksessä tieteen, ajattelun ja filosofisten pohdintojen vaatimattomat vesat saattoivat versoa. Maailma kihisi väkivaltaa, rosvousta ja tämän maailman mahtavien hillitöntä itsevaltiutta. Se joka etsi hiljaisuutta ja suhteellista turvallisuutta voidakseen mietiskellä, ajatella, pohtia ja löytää uusia teitä tieteeseen, hakeutui luonnollisesti johonkin luostariin. Luostariin menivät paitsi lapsettomat vaimot ja ylhäisten perheiden häväistyt tyttäret, myös sellaiset hengeltään itsenäiset naiset jotka olivat kyllästyneet järkiavioliittoon sekä ikuiseen sortoon ja riippuvuuteen inhoamastaan miehestä. Sen tähden useimmat 900–1100-luvuilla kirjallisuuden tai tieteen alalla tunnetuiksi tulleet naiset olivat nunnia.
Hieman myöhemmin, 1200–1300-luvuilla tavataan naisia, jotka harjoittavat tiedettä luostarin seinien ulkopuolella ja ovat siinä määrin oppineita, että pitävät hallussaan professuurejakin. Niinpä Italiassa Bolognan maailmankuulussa yliopistossa on ollut jo 1200-luvulla filosofian professorina nainen. Säilyneiden tietojen mukaan hän oli tavattoman kaunis. Jottei hänen kauneutensa olisi sekoittanut oppilaiden ajatuksia, hän piti luentonsa verhon takana seisten. Myöhemmin professori d'Andrean kaksi tytärtä, Novella ja Bettina, opettivat samaisessa Bolognan yliopistossa ja tulivat kuuluiksi juridiikan tuntemuksestaan. Eleonora Sanvitelliä ja Teodora Dantia pidettiin aikansa parhaina matemaatikkoina. Madeleine Buossignore kirjoitti vakavasti perustellun traktaatin avio-oikeudesta.
Mutta keskiaika nosti esiin useita eteviä naisia muillakin kuin tieteen ja ajattelun aloilla. Feodaalisäädyn naiset näyttelivät erityisesti 800–1000-luvuilla merkittävää osaa myös politiikassa. Mainittakoon erinomaisena esimerkkinä kaksi vaikutusvaltaista kreivitärtä, Mathilda Toscanalainen ja Adelaide Savoijilainen, jotka elivät 900–1000-lukujen vaihteessa Pohjois-Italiassa. Firenzen rikasta, kohuisaa ja kukoistavaa käsityöläis- ja kauppakaupunkia hallitsi Toscanan mahtava ja ylpeä kreivitär Mathilda. Vaikka tämä Toscanan markkreivin vaimo leskeksi jäätyään oli vain kreivitär, vaikutusvaltaisen puolisovainajan kaikki laajat tilukset olivat siirtyneet hänen haltuunsa. Hänen valtaansa kuului kaupunkeja ja suuria kyliä sekä pienempien paronien ja aatelismiesten tiluksia. Toimekas ja viisas kreivitär jakoi sen ajan lakien mukaan henkilökohtaisesti oikeutta vasalleilleen ja kaupunkiensa asukkaille sekä ylituomarina johti puhetta ja langetti tuomioita oikeudenkäynneissä. Firenzessä on tallella useita mielenkiintoisia asiakirjoja, jotka kertovat Mathildan langettamista tuomioista. Kreivittärellä kuten kaikilla mahtavan aatelissuvun naisilla oli oikeus lain mukaan hallita omaisuuttaan ja maitaan ilman holhousta. Sinä aikana keisari ja paavi, maallinen ja hengellinen valta, kävivät keskenään kiivasta taistelua. Mathilda oli ovelan, vallanhimoisen ja mahtavan paavi Gregorius VII:n henkilökohtainen ystävä. Kuollessaan hän keisarin kiusaksi testamenttasi valtavan maaomaisuutensa paaville ja siten tehosti tämän valtaa. Hänen aikalaisensa kreivitär Adelaide Savoijilainen hallitsi itse laajoja tiluksiaan ja harjoitti omaa politiikkaansa siitä huolimatta, että hänellä oli kaksi poikaa. Kronikoitsijoiden mukaan hän oli »ylpeä ja päättäväinen nainen», joka ei antanut periksi taistellessaan kaikkivaltiasta paavi Gregorius VII:tä vastaan ja joka uskalsi tarpeen vaatiessa uhkailla keisariakin. Kerrotaan, että hän oli »jalomielinen ja oikeudenmukainen», mutta objektiivinen historiankuvaus toteaa, että hänellä kaiketi oli vallanhimoinen luonne; joskus hän saattoi puhua heikonkin puolesta, mutta hän kaikin tavoin tukahdutti hallitsemiensa kaupunkien vapaudenpyrkimykset. Molemmat naiset osasivat pitää arvossa tieteitä ja ymmärsivät, mikä merkitys niillä oli heidän valta-alueidensa kukoistukselle. Kuuluisa Bolognen yliopisto alkoi kukoistaa, koska Mathilda houkutteli sinne Irneriuksen, kuuluisan oikeustieteen professorin. Tosin tällaiset naiset olivat poikkeuksia eivätkä sääntö. Mutta se seikka, että heitä oli tuona pimeänä, ummehtuneena, verisenä, väkivaltaisena ja oikeudettomana aikana, puhuu sen puolesta että niinä aikoina oli tähän olemassa jokin yleinen syy.
Koska nainen oli tahdoton esine ja valtiasmiehensä orjatar, koska hänen isänsä väkivalloin kihlasi hänet vihattavalle miehelle, koska miehellä oli häneen elämän ja kuoleman valta ja koska koko hänen tehtävänsä supistui perillisten tuottamiseen ylhäiselle suvulle, niin luulisi että tälle onnettomalle olennolle ei ollut sivistyksestä mitään hyötyä. Mutta asiapa olikin niin, että naiselle annettiin sivistys niin ikään taloudellisten näkökohtien vuoksi. Ylhäisten sukujen neitojen ja naisten nauttima oikeus perehtyä tietoon ja tieteeseen johtui siitä roolista, joka suljetussa luontaistalousjärjestelmässä tuli naisen, suurtilusten omistajan vaimon osalle. Kuten muistatte osoitin teille jo tänään, että tässä taloudessa nainen toimi tuotannon organisoijana linnan piirissä ja että tämä talous oli monimutkainen.
Luonnollisesti luku- ja kirjoitustaitoinen vaimo osasi paremmin huolehtia linnan tuloista ja menoista, valvoa taloutta, laskea, arvioida ja kombinoida, helpommin havaita talonpoikien verorästit ja määrätä tarvittavat varastot linnan mahdollisten piiritysten tai talven varalta kuin luku- ja kirjoitustaidoton, laskutaidoltaan heikko ja lyhytnäköinen emäntä.
Sen ajan naisessa ei aatelis- ja ritarisäädyn keskuudessa arvostettu vain kauneutta vaan myös älyä. Muuan kronikoitsija 1100-luvulta kirjoittaa, että Calabrian herttuan Robertin puolisolla Siegelhartella oli kaikki ne ominaisuudet jotka naista koristivat: »ylhäisyys, kauneus ja äly».
Oli vielä muuan ominaisuus, muuan tiedon ala, jota sen ajan naisessa suuresti arvostettiin. Hänen lääkärinkykynsä. Tiedämme jo, että parantaminen oli ammoisista ajoista alkaen ollut naisten puuhaa. Jo kaukaisessa muinaisuudessa, alkukommunismin vallitessa naiset olivat tunteneet yrttien parantavat ominaisuudet ja osanneet käyttää niitä sairaiden parantamiseen. Keskiaikana lääkärintaito kehittyi heikosti. Vain hyvin huomattava hallitseva ruhtinas tai kreivi saattoi suoda itselleen ylellisyyden pitää linnassaan oikeata lääkäriä. Muun väestön piti tulla toimeen omin neuvoin. Kuitenkin alituiset naapurien väliset kahnaukset ja tappelut, sodat vierasheimoisia vastaan ja sotajoukon levittämät kulkutaudit saivat aikaan sen, että linna ei ollut vain tuotantokeskus, vaan siihen kuului myös sairaala haavoittuneita ja sairaita varten ja poliklinikka jonne virtasi talonpoikia hakemaan apua. Linnanherran puolison tuli osata parantaa, mikäli hän halusi ympäristön asukkaiden pelkäävän linnanherraa ja tarvitsevan linnaa keskuksena, josta apu tuli tarpeen vaatiessa. Ja talonpojat antoivat monet raakuudet anteeksi linnanherralle, jos hänen puolisonsa taitavat kädet pelastivat haavoittuneita ja vammautuneita kuolemasta, jos tämä osasi parantaa lääkkein heidän vaivansa eikä talonpoikaisnaisen synnyttäessä kavahtanut menemästä tupaan johtaakseen kylän hätääntyneen lapsimuijan työtä »viisailla» neuvoillaan.
Keskiajalla lääkintätaito oli naisten käsissä. Monissa keskiaikaisissa tarinoissa kuvattaessa naisihannetta kerrotaan naisen taidosta parantaa sairaita. Yksi tuon ajan tunnetuimmista lääkäreistä, Paracelsus, jota kaikki lääketiedettä tuntevat pitävät arvossa, vakuutti oppineensa paljon enemmän naisilta kuin sen ajan sekavista, syvämietteisesti ja epätarkoista lääketieteen oppikirjoista. Kun Ranskan kuningas Ludvig IX palasi vuonna 1250 Jerusalemiin tekemältään sotaretkeltä, hän antoi eräälle naislääkärille kunniakirjan tämän retkellä osoittamista suurista lääkärinansioista. 1400-luvulla toimi Dorotea Bocca Bolognan yliopiston lääketieteen professorina.
Lääketiede oli niinä aikoina vielä kovin vähän tutkittu ala. Siihen sekoittui taikauskoa ja turhia ennakkoluuloja. Ihmiset eivät tunteneet eksakteja tieteitä, he eivät tunteneet edes oman ruumiinsa rakennetta. Siksi lääkärintaito liittyi niin kiinteästi puoskarointiin ja loitsimiseen, että laajoille, tietämättömille ja sivistymättömille joukoille se oli noituutta. Tietäjää pidettiin usein noitana, joka oli tekemisissä pimeiden voimien kanssa, joka kykeni parantamaan ihmisiä ja yleensäkin kaikin tavoin vaikuttamaan heidän kohtaloonsa, elämäänsä, onneensa ja terveyteensä. Tietäjiä sekä kunnioitettiin että pelättiin. Se naisen ominaisuus — hänen käytännön tietonsa lääketieteen alalla — joka tietyssä taloudellisen kehityksen vaiheessa, suljetussa luontaistaloudessa, oli pakottanut kunnioittamaan naista, muodostui toisen talous- ja yhteiskuntarakenteen vallitessa myöhempinä aikoina naiselle kiroukseksi.
Naisia alettiin vainota noitina ja velhoina, ja kokonaisten vuosisatojen ajan savusivat Euroopassa jatkuvasti roviot, joilla poltettiin satoja, tuhansia, kymmeniätuhansia naisia, joita »pyhät isät», kirkon hurskaat palvelijat epäilivät yhteydestä paholaiseen, velhoudesta ja noituudesta.
Mutta noitavainoista puhumme seuraavalla luennolla. Nyt teemme tiivistelmän omistavan aatelissäädyn naisen asemasta feodalismin kukoistuskaudella: naista pidettiin arvossa ja hän nautti oikeuksia oman säätynsä edustajana ja suvun nimen kantajana. Perheen ulkopuolella häntä ympäröi ritarien kunnioitus ja ihailu. Perheessä ja avioliitossa hän oli oikeudeton ja yhtä riippuvainen kuin kuka tahansa maaorjatyttö.
Linnatalous kukoisti n. 1200-luvulle saakka. Koska sitä johti feodaalivaltiaan vaimo, nainenkin sai tuolloin tietyn sivistyksen. Perheessä hän hallitsi lapsiaan. Myöhemmin kun linnatalous alkoi kauppavaihdon lisääntyessä rappeutua, kun rahankäyttö kasvoi ja rahat alkoivat muodostua tärkeimmäksi arvoksi, hyvinvoinnin perustaksi, naisen rooli linnataloudessa alkoi heiketä ja itse nainen aleni vähitellen aatelissäädyssäkin pelkäksi naaraaksi. Hänestä tuli samanlainen loinen kuin olivat olleet Kreikan kansalaisten lailliset vaimot. Hallitsevan kreivin puoliso ei enää seurannut pajassa tehtyä työtä, ei hankkinut kutojattarille uusia veran ja palttinan kudontamalleja, ei valvonut myllynkivien hiontaa eikä kiirehtinyt uusien kypärien, kilpien ja miekkojen taontaa. Nämä tuotannonalat eivät enää olleetkaan linnatalouden erottamaton osa. Ne olivat siirtyneet linnan ulkopuolelle, kaupunkeihin ja kotiteollisuutta harjoittavien talonpoikien tupiin. Ritarin linnassa tai pajarin kartanossa harjoitettiin enää suppeaa talonpitoa, jonka senkin ylhäisten tilanomistajien vaimot hylkäsivät. Tilanherran hemmoteltu vaimo antoi palkollisten ja tilanhoitajien huolehtia siitä. Loisimisen ja toimettomuuden myötä kasvoi velttous, tylsyys ja rajoittuneisuus. Huomatkaa, että juuri samaan aikaan kun suljettuun luontaisjärjestelmään perustuva tilatalous hajoaa, romahtaa myös ylemmän aateliston naisten sivistystaso. Ensi silmäyksellä tuntuu oudolta, että näin on voinut tapahtua, että takapajuisella 800-luvulla oli sellaisia sivistyneitä ja viisaita naisia kuten Roswitha tai Hildegard, kun taas 1600–1700-luvulla naiset olivat erittäin ahdasälyisiä, sivistymättömiä ja taikauskoisia ja rakastivat vain koreita vaatteita, tyhjänpäiväisiä huvituksia, tylsää joutilaisuutta tai salaista tahi avointa irstailua. Mutta jos muistetaan, että naisen asema, hänen oikeutensa, hänen tunnustamisensa yksilöksi, hänen perehtyneisyytensä tieteen salaisuuksiin johtuvat aina hänen roolistaan taloudessa ja tuotannossa, silloin tämäkin ensi silmäyksellä outo seikka käy ymmärrettäväksi ja ilmeiseksi.
Tarkastelkaamme, millainen oli keskiajalla kahden muun luokan naisten asema: kaupunkilais- ja talonpoikaisnaisten. Mitkä olivat heidän oikeutensa? Millaiseksi heidän olemassaolonsa edellytykset ja elämänsä muodostuivat? Aloittakaamme talonpoikaisnaisista. Mutta voidaanko julman keskiajan nyrkkioikeuden yhteydessä puhuakaan talonpoikaisnaisen oikeuksista? Talonpoikaisnainen oli samalla tavoin kuin talonpoikakin »herrasväen» maaorja. Sillä onkin sanottu kaikki. Herralla, tilanomistajalla oli talonpoikiin rajaton valta.
Jotta voisi ymmärtää, millaiset olivat ritarin, pajari-tilanomistajan ja talonpojan suhteet keskiajalla, on muistettava, mihin feodalismi perustui. Feodaalinen talousjärjestelmä oli täysin riippuvainen suurtiloista, jotka olivat maan valtaajan — ritarin tai pajarin — hallussa. Sillä maalla jota pidettiin suurmaanomistajan omaisuutena työskentelivät, elivät ja harjoittivat omaa pientalouttaan talonpojat. He eivät olleet orjia siinä mielessä kuin orjia oli antiikin maailmassa, Kreikassa, Roomassa ja Egyptissä. Orja oli ihmisenä, yksilönä herransa omaisuutta, mutta vapaa talonpoika oli ihmisenä sillä tavoin taloudellisesti ja poliittisesti riippuvainen suurmaanomistajasta, että hän väistämättä joutui tämän täydelliseen velkaorjuuteen, hänestä tuli tämän »maaorja». Parhaan maanhan vahasivat itselleen pajarit ja ritarit. Voidakseen elää ja hoitaa talouttaan talonpoikien oli pakko asettua herran maalle, maksaa siitä raskasta veroa ensin luonnontuotteina ja myöhemmin rahana sekä tehdä ilmaisia työpäiviä herralle. Ei niinkään laki (lain mukaan maaorjuus ilmestyi paljon myöhemmin, Venäjälle 1500-luvulla) kuin voiman oikeus antoi tilanherroille rajattoman vallan talonpoikiin. Lisäksi keskiajalla tilanherra ei ollut vain maanomistaja. Hänellä oli myös suuret poliittiset oikeudet. Todellisuudessa hän hallitsi tilaansa, jakoi oikeutta, antoi käskyjä, keräsi veroja väestöltä, rankaisi ja armahti. Jokaisella suurtilanomistajalla oli valta pienempään tilanomistajaan, ja tämä vuorostaan hallitsi vielä vähäisempää aatelista. Näin muodostui kokonainen hierarkkinen asteikko herroja tai muukalaisittain feodaalivaltiaita ja vasalleja eli näiden alaisia pikkuaatelisia. Tämä keskinäinen alistus- ja riippuvuussuhde teki feodaalijärjestelmästä erittäin vankan ja lisäsi »herrojen» arvovaltaa. Tässä hierarkiaketjussa talonpojan osa oli vain yksi: nurkumaton pajarin tai ritarin totteleminen ja raskas työ, josta herra sieppasi leijonanosan kuluttaen sen herraskartanoissa ja ritarilinnoissa.
Niinä aikoina talonpoikaisnaisten asema ei juuri poikennut talonpoikien asemasta. Molemmat uurastivat aamuhämärästä iltahämärään, molemmat tekivät raskasta työtä, mutta se työ ei suonut heille arvonantoa eikä oikeuksia. Oikeuksia ja arvonantoa nautti niinä aikoina vain tilanherra, maanomistaja, aatelismies. Talonpoika ja talonpoikaisnainen olivat yhtäläisesti riippuvaisia tilanherrasta. Tilanherra, ritari tai pajari saattoi karkottaa maaltaan talonpojan, säätää hänen kannettavakseen minkä tahansa velvollisuuden, hän saattoi rangaista talonpoikaa tottelemattomuudesta. Yhteinen riippuvuus herrasta ja valtiaasta tasoitti ja pyyhki pois talonpojan ja hänen vaimonsa välillä vallinneen eron. Mies ja vaimo jakoivat tilanherrojen herruuden taakan. Mutta omassa perheessään oikeudeton, riippuvainen maaorjatalonpoika oli yhtä kaikki vaimonsa herra ja valtias. Samoin kuin ritari linnassaan pilkkasi hienoa arvonimeä kantavaa puolisoaan, rähisi maaorjatalonpoika vaimolleen. Jos ritari saattoi hävitä vaimonsa pelissä kuin esineen tai lähettää hänet luostariin, oli talonpojallakin oikeus karkottaa vaimonsa tai vaihtaa hänet markkinoilla. Sitä mukaa kuin yksityisomistus vahvistui talonpoikaissäädyssä, lujittui isänoikeus ja siis myös miehen valta vaimoon ja lapsiin. Talonpoikaissäädynkin avioliitot solmittiin tavallisesti taloudellisia laskelmia eikä sydämen ääntä noudattaen, mikäli talonpoikien oma päätös ei sattunut olemaan ristiriidassa tilanherran aikomusten kanssa ja mikäli tilanherra ei yksinkertaisesti määrännyt jotakuta Ivania menemään naimisiin jonkun Marian kanssa. Talonpoikaisnainen oli sekä tilanherran että aviomiehensä vallan alainen.
Ritarit ja heidän poikansa eivät kursailleet talonpoikien kanssa. Jumaloimansa »sydämen valitun» edessä, mikäli tämä oli ylhäistä sukua, ritari saattoi seistä vaikka paljain jaloin pakkasessa koko yön todistaakseen rakkautensa ja ihailunsa rakastetulle, mutta kun kysymys oli talonpoikaisnaisesta, rahvaanmiehen vaimosta tai tyttärestä, ritari tai pajari kohteli häntä hillittömästi kuin villi-ihminen. Kemujensa piristeeksi pajarit ja ritarit keräsivät kyliensä talonpoikaistytöt ja kursailematta karkottivat tuvasta aviomiehen, jos onneton talonpoikaisvaimo sattui heitä miellyttämään. Tilanherra teki linnansa työhuoneista ja kartanojensa palvelijattarenhuoneista haaremejaan. Ritarit ylistivät naista runoissaan, mutta mursivat säälimättä ja inhottavalla tavalla hänen tahtonsa, raatelivat hänen tunteensa ja sydämensä. Se oli pimeätä ja pelottavaa aikaa! Aikaa jolloin valta ja voima hallitsivat jakamattomasti ottamatta huomioon lakeja ja kohtaamatta vastustusta. Vasta keskiajan lopulla talonpojat alkoivat vastata tilanherrojen mielivaltaan talonpoikaiskapinoilla, joihin talonpoikaisnaiset osallistuivat aina hyvin aktiivisesti. Juuri he auttoivat Ranskassa »jacquerie-kapinan» aikana polttamaan linnoja ja hakkasivat niiden omistajia heinähangoilla ja kirveillä, juuri he lähtivät lollardien matkaan Englannissa, auttoivat kapinallisia talonpoikia Saksassa ja seurasivat hussilaisia ja Thomas Münzeriä. Historioitsijat kuvailevat keskiajan kapinallista talonpoikaisnaista verenhimoiseksi, sydämettömäksi ja kostonhaluiseksi olennoksi, joka oli julmuudessaan villimpi ja hillittömämpi kuin talonpojat itse. Olisiko toisin voinut ollakaan? Isäntänsä edessä oikeudeton ja vahvistuneen isänoikeuden raakojen ja julmien tapojen orjuuttama talonpoikaisnainen oli pimeänä keskiaikana vetojuhta: hän kynti ja korjasi sadon ja kaitsi karjan. Mitään taloustyötä ei olisi pidetty liian raskaana talonpoikaisnaiselle. Hänen murheellinen osansa on säilynyt osittain Venäjän kaukaisissa syrjäkolkissa ja muissa taloudellisesti takapajuisissa maissa, eritoten idässä. Vaikka talonpoikaisnainen teki tuottavaa työtä siinä missä talonpoikakin, silloinen yhteiskunta ei tunnustanut hänellä olevan mitään oikeuksia. Mistä tämä johtui? Ajatelkaapa sitä, etsikää syitä.
Puhuimme jo siitä, että keskiajalla talous perustui yksityisomistukseen. Ja missä yksityisomistus vallitsee, siellä ei enää arvosteta työtä eikä sen välittömiä tuloksia ts. välttämättömiä hyödykkeitä, vaan tuloa, voittoa, joka onnistutaan hankkimaan omistusoikeuden, ensisijaisesti tuotantovälineiden — maan tai työvoiman — avulla. Ehkä muistatte, että Kreikassa orjat loivat rikkauksia, ja millaisia rikkauksia: Kreikan tasavallathan olivat aikansa rikkaimpia. Ja silti heidän työtään ei pidetty minään; vain heidän elävää työvoimaansa arvostettiin ja kunnioitettiin vain sitä, joka osasi parhaiten käyttää hyväkseen tätä työvoimaa, puristaa eniten tuloja ja voittoa orjistaan. Näin oli laita myös maaorjuudessa. Yksityisomistuksen myötä talonpoikaistalous jakaantui pieniin itsenäisiin yksikköihin: pellot, niityt ja metsät jäivät vielä kyläyhteisön yhteisomistukseen ja niitä viljeltiin yhdessä, mutta silti kullakin maaorjatalonpojalla oli oma taloutensa. Eikä tämä talous kuulunut vaimolle, naiselle, vaan miehelle, aviomiehelle, isälle tai veljelle. Tällainen oli siihen aikaan muodostunut, vallitseva oikeus, joka johtui patriarkaalisista tavoista.
Mutta on mielenkiintoista panna merkille muuan tärkeä seikka. Vaikka nainen olikin perheessä miehensä alamainen, oman talonpoikaissäätynsä keskuudessa hän sai yhtä kaikki jossain määrin tunnustusta. Näin oli laita eritoten niiden heimojen ja kansojen keskuudessa, jotka polveutuivat muinaisista matriarkaatin läpäisseistä maanviljelijöistä. Maaorjuus oli naisen osalta paljon lievempi Englannissa, Saksassa ja Ranskassa kuin esimerkiksi paimentolaisheimojen, hunnien, tataarien ja muiden keskuudessa, jotka hyökkäyksillään Eurooppaan köyhdyttivät maata viljelevät heimot. Keskiajalla sekä Euroopassa että Venäjällä taistelivat vielä keskenään maan yksityis- ja kyläyhteisöomistusoikeus. Kyläyhteisöomistus, mir-järjestelmä säilyi Venäjällä hyvin pitkään. Vasta ministeri Stolypin tuhosi sen väkivaltaisesti laeillaan Nikolai II:n hallituskaudella. Kylätaloudessa, mir-yhteisössä nainen oli tärkeä työvoima, josta riippui miltei yhtä paljon kuin talonpojankin työstä koko kyläyhteisön hyvinvointi. Siksi omassa kodissaan miehensä ja isänsä edessä oikeudeton talonpoikaisnainen usein päästettiin kyläkokouksiin, joissa parrakkaat vanhukset ottivat huomioon hänen mielipiteensä. Jopa Venäjälläkin, missä nainen jo varhain menetti entiset oikeutensa ja missä vakiintui »isännän», perheen vanhimman, talonpojan erityisen luja valta, niin että mies saattoi rangaistuksetta pilkata vaimoaan ja piestä hänet puolikuoliaaksi, pidettiin silti monessa kuvernementissa vakaasti kiinni tavasta, jonka mukaan talonpoikaisnaisella oli oikeus osallistua kylänkokouksiin, varsinkin miehensä poissaollessa.
Keskiajan maaorjanaisen asemassa on vielä muuan poikkeuksellinen piirre, joka suosi hänen kohtaloaan ylpeän pajarittaren tai ritarin puolison kohtaloon verrattuna. Vaikkakin tilanherralla oli talonpoikiin rajaton valta ja hän saattoi naittaa heitä toisilleen ja erottaa heidät ja vaikka kaikkialla Euroopassa vallitsi häpeällinen »ensimmäisen yön oikeus» jota tilanherrat käyttivät hyväkseen, talonpoikien keskuudessa silti solmittiin useammin rakkausavioliittoja järkiavioliittojen sijasta kuin ylhäisen herrasväen piirissä ja tytöillä oli suurempi vapaus kuin ritarien ja pajarien tyttärillä. Tästä kertovat meille muinaiset laulut ja tarinat.
Ja vielä muuan mielenkiintoinen seikka: jos ritarin tyttärellä oli ennen avioliittoa suhde mieheen, häntä ja hänen koko sukuaan pidettiin häväistynä. Kukaan ei enää huolinut häntä vaimokseen. Talonpojat taas suhtautuivat tuolloin asiaan paljon yksinkertaisemmin eivätkä pitäneet minään häpeänä esiaviollisia suhteita. Mistä tämä johtui? Taloudellisista syistä. Sen ajan talonpojisto arvosti työvoimaa suuresti, koska maataloustyö oli hyvin raskasta. Ylimääräinen lapsi merkitsi myös ylimääräistä työvoimaa, ja sehän oli talonpoikaistaloudelle vain edullista. Samasta syystä talonpoika alistui »ensimmäisen yön oikeuteen» eikä karkottanut luotaan herran kanssa tekemisissä ollutta vaimoaan. Talonpoika piti vaimoonsa kohdistunutta väkivaltaa pikemminkin henkilökohtaisena suruna kuin korjaamattomana häpeänä. Vasta sitä mukaa kuin erillinen talonpoikaistalous erkani kyläyhteisöstä ja tilan koko pieneni, alkoivat myös maaseudun tavat muuttua: ennen kirkkovihkimistä synnyttäneen tyttären saattoi isä ajaa pois kotoa, ja talonpoika pieksi puolikuoliaaksi »syntiä tehneen vaimon».
Mitä kiinteämmäksi yksityisomistus vakiintui talonpojiston keskuudessa, sitä oikeudettomammaksi, raskaammaksi ja synkemmäksi tuli myös talonpoikaisnaisen elämä ja osa. »Naisen katkera osa» oli talonpoikaisnaisen kohtalo kaikkialla maailmassa missä tilanherralla oli valta ja mielivalta, ts. siellä missä vallitsi yksityiseen maanomistukseen ja maaorjatyöhön perustuva talousmuoto.
Kun siis teemme tiivistelmää naisen asemasta talonpoikais- ja aatelissäädyssä, meidän on tunnustettava, että keskiajalla tasavertaisuuden, itsenäisyyden ja ihmisoikeuksien täydellinen puuttuminen johtui etupäässä vallitsevista taloudellisista suhteista ja yksityisomistusjärjestelmästä.
Siirtykäämme nyt tarkastelemaan naisen asemaa kolmannessa säädyssä, kaupunkilaissäädyssä, josta vähitellen muodostui kaksi toisilleen vihamielistä luokkaa: porvaristo ja proletariaatti. Kaupunkien synnystä olemme jo puhuneet. Ne kasvoivat tavallisesti pitkäaikaisista markkinoista, basaareista, solmukohdista, vaihdon ja kaupankäynnin keskuksista. Kaupungeissa asui pääasiallisesti käsityöläisiä ja kauppiaita. Kun puhumme kaupunkilaisnaisesta, meidän on ensisijaisesti otettava huomioomme käsityöläissääty. Kauppiassäädyssä naisella ei ollut minkäänlaista itsenäistä roolia. Mahdollisesti tämä johtui siitä, että sen ajan kauppiaat myivät tavallisesti valtamerentakaisia tavaroita, ja se vaati sellaista liikkuvuutta ja itsenäisyyttä, jollaiseen sen ajan naisella ei ollut mahdollisuuksia. Kuitenkin ne tuotteet, jotka valmistettiin kaupungissa ja sen ympäristössä, vaihdettiin tavallisesti suoraan tilaajan ja tuottajan kesken ilman välittäjää. Vasta keskiajan lopulla, 1200–1300-luvuilla tavarat alkoivat joutua välittäjien eli kauppiaiden käsiin siirtymättä suoraan tuottajalta tilaajalle (käsityöläiseltä ja maanviljelijältä kuluttajalle tai käsityöläiseltä toiselle).
Kauppiassäädyn nainen oli vain perheenemäntä ja vaimo. Hänen osuutensa tuotannossa supistui kodinhoitoon, joka tosin siihen aikaan oli melko monimutkaista, koska palkolliset valmistivat suurimman osan kodin kulutustavaroista. Mutta kotitaloustyö ei kuitenkaan tuottanut tavara-arvoja vaan meni välittömään kulutukseen, eikä naisen työtä siksi pidetty arvossa. Perheen elättäjä oli kaupunkilais- ja eritoten kauppiassäädyssä yksinomaan mies, perheen pää.
Naisen asema muodostui käsityöläissäädyssä toisenlaiseksi. Käsityöläinen ei elänyt ulkomaisten tavaroiden myynnistä saadulla voitolla eikä kauppaoperaatioiden epäproduktiivisella työllä, vaan omien kättensä tuotteilla. Mitä enemmän käsityöläisen onnistui valmistaa saappaita, pöytiä, kaappeja, satuloita, koruja tai vaatteita, sitä suuremmalla varallisuudella hän saattoi ympäröidä perheensä. Luonnollisesti siinä tilanteessa käsityöläinen ryhtyi yhteistyöhön vaimonsa kanssa ja myös muut perheenjäsenet — tyttäret ja pojat — saivat osallistua tuotantoon. Näin syntyi kokonainen verstas. Mitä enemmän oli työvoimaa, sitä paremmin ja joutuisammin työ luisti. Ja sitä mieluummin tilaajat kääntyivät mestarin puoleen, suorittihan tämä tilauksen nopeasti. Suoriutuakseen kilpailusta perheellisen mestarin kanssa perheettömän käsityöläisen oli pakko palkata itselleen apulaisia. Hän otti oppipoikia, opetti heille ammatin ja teki heistä apulaisiaan, kisällejä. Näin kasvoi kokonainen uusi tuotantojärjestelmä; siinä mestari johti oppipoikiaan, jotka olivat vapaita työntekijöitä eivätkä maaorjia. Säädelläkseen tilaajan ja itsensä välisiä suhteita ja estääkseen kilpailua madaltamasta elintasoaan käsityöläiset yhdistyivät omiksi erityisiksi käsityöläisjärjestöikseen. Käsityöläistuotanto eli rinnan talonpojan maaorjatyön kanssa täydentäen maaorjatyöhön perustuvaa feodaalista talousjärjestelmää.
Käsityöläistuotannossa naisella oli merkittävä osuus varsinkin 1100–1300-luvuilla. Joillakin käsityöläisaloilla naistyö oli hallitseva, esimerkiksi kankaankudonnassa, pitsinnypläyksessä, koristenauhojen, sukkien, kukkaroiden ym. valmistuksessa. 1300-luvulle saakka otettiin miltei kaikkialla oppipojiksi sekä poikia että tyttöjä. Vaimot työskentelivät miestensä kanssa. Miehen kuoleman jälkeen vaimo sai periä verstaan ja mestarinoikeuden, mutta uusia oppipoikia hän ei saanut ottaa. Jos hän halusi jatkaa miehensä työtä, hänen ainoa keinonsa oli mennä naimisiin jonkun kisällin kanssa. Silloin kisällistä tuli mestari, ja liike saattoi jatkaa toimintaansa ja laajentuakin, sillä sellainen avioliitto yhdisti kahden mestarin oikeudet, mikä puolestaan teki mahdolliseksi oppipoikien määrän lisäämisen. Ja sehän oli tietenkin hyvin edullista verstaan taloudelle.
1100–1300-luvuilla naistyö oli niin yleistä monissa Saksan, Ranskan, Italian ja Englannin kaupungeissa, että niissä oli myös pelkästään naisille tarkoitettuja ammattikuntia. Kehruu oli vanhastaan ollut naisten työtä, ja keskiajalla oli olemassa kehrääjättärien, karstaajattarien ja vyyhtijättärien ammattikuntia. Kölnissä, Saksan muinaisessa teollisuuskeskuksessa, oli 1300-luvulla voimakas vyyhtijättärien ammattikunta. Ranskassa kukoistivat kukkarontekijättärien ja modistien ammattikunnat. Myös aivinankudontaa pidettiin pääasiallisesti naisten työnä. Huntujen kudonta ja pesu oli kokonaisuudessa naisten käsissä. Ohuita kankaita valmistavilla kutojattarilla oli oma ammattikuntansa, ja 1300–1400-luvuilla oli olemassa myös nyörinpunojattarien ammattikunta.
1300-luvulla laskettiin Englannissa olevan 500 ammattikuntaa eli kiltaa, joista 495:ssä oli yhtä paljon miehiä kuin naisiakin. Edvard III:n laki 1300-luvun puolivälistä kuvaa naistyön levinneisyyttä käsityöläisammatteihin: se säätää naisen oikeutetuksi harjoittamaan oluenpanoa, leipomaan leipää, kehräämään, kutomaan jne. Erityisen yleinen oli Englannissa majatalonpitäjättärien ja pikkukauppiaiden ammatti. Oluenpanoa pidettiin yksinomaan naisten työnä. Yleisintä naistyö oli seuraavissa osittain »vapaissa», ts. ammattikunnittain järjestäytymättömissä ja osittain järjestäytyneissä työpaikoissa: kutomoissa, vanuttamoissa, pellavankehräämöissä, kultabrodeeraamoissa, kynttilänvalimoissa, liinavaateompelimoissa, leipomoissa, pitsinnypläämöissä, sukankutomoissa ja nauhanpunomoissa. Suurkauppaa naiset tosin eivät harjoittaneet, mutta sen sijaan pienkauppa oli pääasiallisesti naisten käsissä, eritoten keskiajan lopulla. Torikauppiaat möivät elintarvikkeita: kanoja, hanhia, vihanneksia, hedelmiä ja muita ruokatarpeita sekä kukkia. Usein naiset ostivat myös vanhoja vaatteita ja möivät niitä edelleen.
Niissä käsityöläisammateissa, joissa oli miehiä ja naisia, naispuoliset käsityöläiset kuuluivat tavallisesti tasavertaisina jäseninä yhteiseen ammattikuntaan. Saksan kaupungeissa — Münchenissä, Kölnissä, Danzigissa ja muualla — oli 1300-luvulla jokaisella mestarilla ammattikuntasääntöjen mukaan oikeus ottaa yksi oppipoika tai -tyttö. Hampurissa ja Strassburgissa kutojattaret kuuluivat jäseninä ammattikuntiin. Naiset työskentelivät nahkateollisuudessa. Kultaseppien ja kultabrodeeraajien ammattikuntiin kuului paljon naisia.
Naistyö yleistyi käsityöläistuotannossa siinä määrin, että ammattikuntasäännöillä ryhdyttiin erityisesti säätelemään naistyötä. Esimerkiksi kultaseppämestari ei saanut ottaa verstaaseensa työhön enempää kuin kolme lastaan ja naiset saattoivat yletä ainoastaan mestarin apulaisiksi. Pariisin matonkutojien ammattikunta kielsi jo vuonna 1290 raskaana olevilta naisilta työnteon; osittain tämä johtui kuitenkin jälkeläisiin kohdistuvasta huolenpidosta, mutta osittain myös siitä, että tahdottiin rajoittaa naisten kilpailumahdollisuuksia. Myöhemmin, käsityöläisten välisen kilpailun kiristyessä 1400–1500-luvuilla ammattikunnat lakkasivat kokonaan hyväksymästä naisia jäsenikseen. Mutta käsityöläistuotannon kukoistuskautena naistyö näytteli kaupungeissa suurta osaa. Naistyön suuri osuus keskiajan käsityöläistuotannossa johtuu siitä, että tilastojen mukaan naispuolista väestöä oli kaupungeissa enemmän kuin miespuolista. Useiden kaupunkien tilastot 1200–1300-luvuilta osoittavat, että 1 000 miestä kohden oli 1 100–1 250 naista, joissakin tapauksissa enemmänkin. Koska naiset olivat väestön enemmistönä, heidän oli pakko itse hankkia elantonsa ja ansionsa. Miehiä ei riittänyt elättämään kaikkia naisia. Kaupunkien väestön naisvoittoisuus taas johtui siitä, että miehet olivat alituiseen sodassa.
Sodat taas karsivat armottomasti aikuista miespuolista väestöä. Lisäksi maaseudun naispuolinen väestö löysi kaupungista turvapaikan tilanherran ja hänen yhtä julman puolisonsa tyranniaa ja väkivaltaa vastaan. Maaorjuudesta karanneen talonpoikaistytön oli helpompi löytää kaupungista itselleen vihreä oksa. Talonpoika pyrki välttämään ritarien iestä rupeamalla sotamieheksi, naisella oli vain kaksi turvapaikkaa, luostari tai kaupunki. Ja naiset pyrkivät kaupunkiin elättääkseen siellä itsensä ja usein myös lapsensa omien kättensä työllä. Ja jollei nainen onnistunut elättämään itseään kunniallisella työllä, hänellä oli kaupungissa jäljellä vielä yksi mahdollisuus: hän saattoi ryhtyä myymään ruumistaan. Tämä ansiomuoto oli niin yleinen, että itseään kaupittelevat naiset perustivat monissa kaupungeissa omia ammattikuntia. Kaupunginisät vahvistivat nämä ammattikunnat, ja kiltaan kuuluvat prostituoidut vainosivat ankarasti sitä, joka harjoitti prostituutiota kuulumatta arvoisien kaupunginisien laillistamaan ja tunnustamaan prostituoitujen ammattikuntaan ja joka myi ruumistaan muualla kuin laillisissa »tyttötaloissa», sen ajan bordelleissa.
Koska naispuoliset kaupunkilaiskäsityöläiset osallistuivat yhteiskunnallisesti hyödylliseen tuottavaan työhön, heidän asemansakin oli aivan toinen kuin saman aikakauden talonpoikaisnaisen tai ylhäisen ritarin puolison. Naispuoliset käsityöläiset osallistuivat kaupungin silloisen tuotantopolitiikan kysymysten ratkaisuun, heillä oli oikeus käyttää ansionsa oman harkintansa mukaan, he olivat mukana niissä hilpeissä juoppojuhlissa, joita keskiajan kaupungeissa niin usein järjestettiin, ja yleensäkin heillä oli suhteellinen vapaus ja riippumattomuus. Jopa Venäjälläkin, joka eli keskiaikaa vielä 1500-luvulla, kaupunkilaisnaisen asema oli paljon parempi kuin pajarittaren, eritoten vapaissa teollisuuskaupungeissa — Pihkovassa, Novgorodissa ja muualla. Loistava esimerkki tästä oli posadnikan[4] leski Marfa, joka hallitsi Suur-Novgorodia ja puolusti intohimoisesti sen vapauksia rosvoruhtinaiden pyrkimyksiltä. Siinä todiste, että naiset osallistuivat oman kaupunkinsa poliittiseen elämään ja etteivät kaupunkilaiset pitäneet sitä mitenkään sopimattomana. Jopa miehen ja vaimon välisissä suhteissa oli käsityöläisten keskuudessa enemmän tasavertaisuutta ja keskinäistä tunnustusta kuin myöhäisemmän ajan porvarillisissa avioliitoissa puhumattakaan läheisissä feodaalilinnoissa vallinneista tavoista.
Tämä asiaintila johtui jälleen samasta syystä: nainen osallistui tuotantoon keskiajan kaupunkien alueellisessa käsityöläistaloudessa. Koska nainen osallistui tuottavaan työhön ja loi yhtä tärkeitä arvoja kuin miehensä, veljensä ja isänsä, patriarkaaliset tavat pakostakin väistyivät ja miehen nyrkkioikeus naiseen unohtui. Mutta ei pidä kuitenkaan liioitella naisen merkitystä kaupungin taloudessa ja sen ajan yleisessä tuotantojärjestelmässä.
Vaikka monet naiset elivätkin oman työnsä tuotteilla, valtaenemmistö heistä eli kuitenkin miehen varoilla ja harjoitti suppeaa kotitaloutta suorittaen siten talouselämässä vain aputyötä. Siksi on luonnollista, että ammattikuntiin kuuluvilla naispuolisilla käsityöläisillä ei ollut kaikkia niitä oikeuksia, joita heidän miehillään ja veljillään oli. Jotta nainen olisi tunnustettu yhteiskunnan tasavertaiseksi ja tasa-arvoiseksi jäseneksi, naisten enemmistön tai joka tapauksessa heistä hyvin suuren osan olisi pitänyt ehdottomasti ryhtyä tuottamaan arvoja, tekemään kansantalouden kannalta hyödyllistä työtä. Näin ei keskiajalla ollut laita. Kaikissa säädyissä (aatelis-, kauppias-, käsityöläis- ja talonpoikaissäädyssä) mies oli rikkauksien ja voiton tärkein tuottaja tai hankkija. Siksi naiset olivat edelleenkin oikeudettomia yhteiskunnassa ja valtiossa, riippuvaisia perheessä ja avioliitossa.
Porvarilliset historiankirjoittajat kuvaavat mielellään keskiajan kaudeksi, jolloin kaupunkilaisten keskuudessa vallitsi ihanteellinen perhe-elämä ja jolloin kaupunkilaisnainen oli järkevissä rajoissa sekä itsenäinen että tunnustettu. Ylhäisönaiset taas olivat oman säätynsä miesten kunnioituksen kohde. Porvarilliset kirjailijat kuvaavat keskiajan romantiikan ruusunpunaisessa udussa. Mutta me tiedämme muuta, me tiedämme että se oli julmaa ja puolittain barbaarista aikaa. Kaikkien säätyjen naisten elämä oli raskasta ja nainen sai kestää silloisten julmien ja sivistymättömien tapojen kaikki kauhut. Juuri keskiajalla, vahvistuneen kristillisen kirkon vaikutuksesta, alettiin naista pitää »paholaisen astiana». Kirkko saarnasi »lihan kuolettamista», sääti paastoja ja näännyttäviä rukouksia, se kehotti naimattomuuteen munkkeja ja pappeja (katolilaiset) sekä myös muuta väestöä. Avioliittoa pidettiin »lihan ilona», ja jos kirkko sen pyhittikin, niin aviopuolisoiden yhteiselämä oli vain myönnytys syntiselle lihalle. Maconin kirkolliskokouksessa Ranskassa 800-luvulla päätettiin, että jokaisen hyvän kristityn tulee »kuolettaa lihansa». On helppo kuvitella, millaiseksi kristillisen kirkon suhde naiseen muodostui, jos ruumiin tarpeet nähtiin tällaisina.
Kaikki patriarkaatin vallitessa syntyneet uskonnot suhtautuivat epäoikeudenmukaisesti naiseen ja tunnustavat hänet miehen alaiseksi, koska se on muka jumalallinen laki. Mutta kristinusko, joka kehittyi orjien uskonnosta pohattojen ja vallanpitäjien uskonnoksi, on tässä suhteessa erityisen paljon sortanut naisia. Kristinuskoa levitettiinkin keskiajalla juuri siitä syystä, että se pyhitti omistusoikeuden ja kaikkinaisen tasa-arvottomuuden, väkivallan, köyhien sorron ja omistavien vallan. Opettihan kirkko köyhille ja oikeudettomille maaorjille, että näiden tuli kärsiä ja tyytyä osaansa. Sitä kirkkaamman kruunun he muka saisivat toisessa maailmassa! Kristinusko vältti herättämästä ajatuksia ja vapaudenkaipuuta. »Usko äläkä ajattele.» Mikäpä sen mieluisampaa hallitsevalle tilanherraluokalle, saattoihan se näin vahvistaa herruutensa nojautumalla itsensä Herran Jumalan auktoriteettiin. »Lihan kuolettaminen» ei tietenkään ollut yhtä mieluisa sääntö, mutta tuskinpa ritarit, pajarit ja raivokkaimmat kristillisen kirkon puolustajatkaan noudattivat näitä kirkon säämöjä. He antoivat munkkien ja erakkojen »kiduttaa lihaansa» ja kun olivat itse rypeneet synnissä, maksoivat luostareille hyvät rahat siitä, että niissä rukoiltaisiin heidän syntejään anteeksi.
Kristinusko oli sangen mukava uskonto niille, joilla oli valta, mutta hyvin raskas sorretulle omistamattomalle luokalle ja vielä raskaampi naisille. Naisten kohtaloon kristinusko vaikutti vahingollisesti, sillä se lujitti jumalan auktoriteetilla perheen voimakkaimman oikeutta, naisen alistettua asemaa, miehen valtaa häneen. Saarnatessaan »lihan kuolettamista» kirkko sälytti kaikki rakkauden synnit ja kiusaukset naisen harteille. Keskiajalla munkit ja muut papit yrittivät naisen luonnon syntisyyttä todistelemalla vierittää naisten kannettavaksi kaiken vastuun oman lihansa heikkoudesta ja omista lihallisista synneistään. Koska kansa oli tietämätöntä ja piintyneesti ajattelevaa ja talouselämä ja yhteiskunta muutenkin hitaasti kehittyvä, uskottiin sokeasti kaikkeen mitä kirkko saarnasi. Irstaus ei käytännössä lainkaan vähentynyt, ja prostituutio kukoisti keskiajalla. Kun luemme sen ajan tavoista, voimme sanoa, että keskiaika ei jää hitustakaan jälkeen porvarillis-kapitalistisen ajan turmeltuneisuudesta, vain teeskentely ja hurskastelu on lisääntynyt. On kehittynyt »kaksinaismoraali», jonka koko taakka lepää naisen harteilla. Aviottomia äitejä on ryhdytty julmasti vainoamaan, kirkko sekaantuu avioelämään, samoin yleinen mielipide. Aviottomat äidit tekevät itsemurhia, ja entistä enemmän ilmaantuu lapsenmurhaajia, noita kristillisen tekopyhyyden onnettomia uhreja.
Mutta kristillisen kirkon raskain rikos olivat loputtomat noitavainot. Kristinusko oli piintynyt ja konservatiivinen, se pelkäsi kaikkia uutuuksia ja niin muodoin myös kaikkea ajattelua.
Kirkko vainosi tiedettä ja pelkäsi sen tuhoavia ja kaiken läpäiseviä säteitä. Se vainosi kaikkia niitä, joilla oli henkinen vaikutus ympäristöönsä vaikkeivät kantaneetkaan papinkaapua.
Kuitenkin juuri naiset, nuo »paholaisen astiat», kuten pyhät isät ajattelivat, olivat keskiajalla usein älyltään huomattavasti kehittyneempiä kuin miehet. Ritari kävi sotaa, ryösteli, teki väkivaltaa, harjoitti haureutta ja syyllistyi kuvaamattomiin julmuuksiin, mutta ei ajatellut, ei liikoja rasittanut järkeään. Syntiä tehtyään hän meni pyhän isän luo ja palkitsi auliisti kirkkoa syntiensä anteeksiannosta. Toisin teki ritarisäädyn nainen. Hänen saamansa sivistys ja linna talouden organisaattorintehtävät kehittivät hänen ajattelukykyään ja tekivät hänestä puolisoaan henkisesti rikkaamman. Hänen kanssaan papinkin piti olla tarkkana saadakseen hänen ajatuksensa ja tahtonsa alistetuksi ja pystyäkseen vaikuttamaan häneen. Jollei se onnistunut, alkoi pyhän isän ja ritarin vaimon välillä äänetön kamppailu. Ja voi onnetonta, jos pyhä isä joutui tappiolle ja ritari kuunteli viisaan vaimonsa neuvoa vastoin papin tai munkin tahtoa. Sitä voittoa kirkko ei naiselle anteeksi antanut, vaan alkoi kaikin tavoin vainota häntä tuhotakseen hänet tilaisuuden tullen. »Hyvälle kristitylle» se ei ollutkaan niin vaikeata, olihan nainen »paholaisen astia», kaikenlaisten viettelysten tyyssija. Naisen ominaisuudet muuttuivat pappien ja munkkien käsissä aseiksi häntä vastaan. Jos talonpoikaisnainen paransi oman kylän asukkaita ja menestyi toimessaan niin, että kyläläiset alkoivat kunnioittaa ja arvostaa häntä, kirkko havaitsikin hänet kilpailijakseen jolla oli henkinen valta ympäristöönsä. Silloin kirkko kiiruhti heittämään häneen epäilyksen varjon, totesi hänen työnsä »paholaisen puuhaksi» ja syytti häntä noituudesta. Mitä viisaampi ja tietävämpi nainen keskiajalla oli, sitä varmemmin pyhät isät alkoivat pitää häntä »noitana». Näin alkoivat noitaoikeudenkäynnit, nuo vuosisatojen mittaiset naiseen kohdistuneet veriset vainot. Erityisen runsaasti näitä oikeudenkäyntejä järjestettiin 1400–1600-luvuilla. Kuviteltuja noitia poltettiin sadoin ja tuhansin. Esimerkiksi Fuldassa poltettiin vuoden aikana 700 naista »noitina». Pohjois-Italiassa kauniin Comojärven ympäristössä teloitettiin vuosittain ainakin 100 naista syytettyinä siitä, että he muka olivat olleet tekemisissä paholaisen kanssa. Oli olemassa erityinen kirja, jossa annettiin neuvoja, miten noidat voidaan tunnistaa ja mitä heille pitää sen jälkeen tehtämän. Tämän kirjan nimi oli Noitavasara. Monet kristillisen hurskauden onnettomat uhrit sepittivät kidutusten pelossa omasta päästään perättömiä, väittivät lentäneensä Kyöpelinvuorelle noitapitoihin, olleensa kanssakäymisessä saatanan kanssa, muuttuneensa eläimiksi, noituneensa ihmisiä tai kutsuneensa onnettomuuksia ja tauteja kansan pariin.
Tietämätön, sivistymätön ja alistettu kansa uskoi kaikkiin noihin taruihin, ja pyhät isät pitivät tuota pimeää uskoa yllä omien etujensa vuoksi. Mutta juuri noitavainojen laajuus, juuri se että piintyneiden kirkonpalvelijoiden raivo purkautui noina aikoina pääasiallisesti naisiin, osoittaa, ettei sen ajan nainen vielä ollut se kristillisten paimenten kuuliainen ja vaaraton tytär, jollainen hänestä tuli myöhemmin, kun taloudelliset olot lopullisesti riistivät naiselta aloitekyvyn, kahlitsivat hänet kotitalouden ahtaaseen piiriin ja tukahduttivat hänestä kaiken itsenäisyyden ja ajattelukyvyn.
Naisten noitavainot alkoivat jo varhaiskeskiajalla. Mutta kerran singottu syytös vaikutti vuosisatoja. Se vaikutti vielä silloinkin, kun nainen kehittyvän porvarillisen yhteiskuntarakenteen myötä joutui teljetyksi kodin piiriin ja muuttui pelkäksi miehensä lisäkkeeksi.
Tehkäämme siis tiivistelmä tämänpäiväisestä luennosta.
Feodaalisen tilanomistajavaltaisen elämänmuodon ja luontaistalouden vallitessa. 800-luvulta 1400-luvulle, nainen oli tosin oikeudeton ja epäitsenäinen, mutta silti hänen asemansa oli parempi kuin sitä seuraavana kapitalismin aikana, kaupan, pääoman ja manufaktuurin kukoistuskaudella.
Tilanherrojen feodaaliluokassa nainen oli tuotannon organisoija, hänellä oli tiettyjä etuisuuksia ja oikeuksia, koska hänen luokkansa hallitsi muita väestöluokkia ja koska hänen luokallaan oli tiettyjä privilegioita. Mutta suhteessaan mieheensä hän oli oikeudeton ja lain mukaan täysin tämän alainen. Tasavertaisuutta ei sukupuolten välisissä suhteissa ollut. Sama koski kaupunkilaissäätyä. Naispuolinen käsityöläinen nautti oikeuksia vain ammattinsa edustajana, mutta perheessä oli tunnustettu isän valta vaimoon ja lapsiin, ja siitä pidettiin lujasti kiinni. Talonpojiston keskuudessa vallitsivat samat keskinäiset suhteet. Eräänlaisena symbolina, muistona menneisyydestä talonpoika vielä teoriassa arvosti naista sekä suvun jatkajana että tärkeänä tuottajana taloudessa (eritoten germaanisten kansojen keskuudessa), mutta perhe-elämässä nainen oli miehensä ja herransa palvelijatar ja orja.
Tällainen oli naisen asema feodaalisessa talousjärjestelmässä.
Päästäkseen tästä raskaasta, ahdistavasta ja loukkaavasta tahdottoman orjan ja oikeudettoman palvelijattaan tilastaan naisen oli koettava vielä muuan olemassaolonsa vaihe. Hänen oli käytävä raskas ja säälimätön elämänkoulu palkkatyöläisenä kapitalistisessa talousjärjestelmässä. Kapitalismi veti naisen jälleen tuottavaan, yhteiskunnalliseen työhön, muokkasi maaperää ja mahdollisti taistelun naisen vapauttamisen ja tasavertaisuuden puolesta. Naisen voi täysin vapauttaa vain uusi ja täydellisempi talousmuoto — kommunistinen tuotantojärjestelmä joka käyttää järkevästi naisen voimaa kollektiivin hyväksi.
Tänään siirrymme tarkastelemaan naisen asemaa kapitalismin kehityskaudella. Viime luennolla käsiteltiin maaorjatyövoimaan, heikosti kehittyneeseen vaihtoon ja kaupungeissa asteittain kehittyviin käsityöläisammatteihin perustuvaa feodaalista talousjärjestelmää. Näimme, että niin silloin kuin sitä edeltäneilläkin taloudellisilla kehitysasteilla naisen rooli kansantaloudessa oli määrännyt hänen oikeutensa ja yhteiskunnallisen asemansa. Feodaalikaudella, ts. tilanherrojen, pajarien ja ritarien valtakaudella vallinneessa luontaistalousjärjestelmässä useimmat naiset eivät osallistuneet tuotantoon. Suljettu perhe syrjäytti yksilötalouden vallitessa naiset kollektiivia varten tarkoitetusta tuottavasta työstä ja tuomitsi hänet sellaiseen tuottavaan työhön, joka palveli yksinomaan oman perheen tarpeita. Ja vaikka hänen työnsä olisi ollut miten raskasta tahansa ja vaikka hän olisi kuluttanut kotitalouden hoitoon miten paljon energiaa hyvänsä, kansantaloudessa hänen työtään ei arvostettu, koska hänen työnsä tuotteet eivät joutuneet markkinoille.
Näimme myös, että naisen asema keskiajalla oli erilainen riippuen siitä, mihin luokkaan nainen kuului: maaorjiin, talonpoikiin, kaupunkilaisiin vaiko feodaalitilanomistajien, aatelisten omistaviin perheisiin.
Maaorjiin kuuluvalta talonpoikaisnaiselta oli riistetty oikeudet samasta syystä kuin hänen mieheltäänkin, maaorjatalonpojalta. Maaorjatalonpoikiin kuuluvat mies ja vaimo olivat yhtä riippuvaisia ja oikeudettomia. Mutta talonpoikaissäädyn keskuudessa (esim. Saksassa) nainen nautti vielä kunnioitusta sikäli kuin muistettiin hänen roolinsa tuotannossa, kansantaloudessa (maata viljelevät heimot). Entisten paimentolaisten heimoissa (paimentolaistavat värittivät venäläisten talonpoikien elämäntapoja) nainen oli miehensä palvelija ja orjatar. Sitä mukaa kuin perhe ja yksityisomistus talonpoikien keskuudessa lujittuivat, pääsi kaikkialla voitolle isänoikeus, ja nainen syrjäytettiin ahtaaseen kodinhoidon piiriin.
Kaupunkilaissäädyssä tietty osa (ei enemmistö) naisia oli mukana tuotannossa. Ja koska kaupunkilaisnainen oli vapaa ammatinharjoittaja ja vastaavan ammattikunnan jäsen ja koska hän tuotannollaan edisti kotikaupunkinsa vaurastumista, hän nautti myös tiettyjä oikeuksia kaupungissaan. Mutta omassa perheessään hän oli miehensä tai isänsä alainen. Perheen elättäjinä pidettiin yhtä kaikki miestä tai isää, koska suurin osa kaupunkilaisnaisista todellakin eli miehensä varoilla suorittaen vain kansantalouden kannalta vähäarvoista kotitaloustyötä.
Feodaalisessa tilanomistajain säädyssä nainen oli avioliitossa miehensä alainen ja hänestä riippuvainen, mutta nautti tiettyä tunnustusta, koska hän tosiasiallisesti oli feodaalisessa linnataloudessa tuotannon organisoija ja johtaja. Muuten sitä mukaa kuin vaihtotalousjärjestelmä alkoi jo feodalismin kaudella syrjäyttää luontaistalousjärjestelmää ja sitä mukaa kuin käsityöläisammatit alkoivat kehittyä, raha otettiin käyttöön ja linnanherrojen tilauksia ja toimeksiantoja rahasta suorittavien palkattujen palvelijoiden ja erikoistuneiden käsityöläisten määrä alkoi kasvaa, tilanherran, feodaalivaltiaan vaimon rooli talouden organisoijana supistui olemattomiin. Ei tarvinnut enää valmistaa varastoja vuosiksi, ei tarvinnut enää pitää huolta siitä, että tuotanto jatkui linnassa taukoamatta, eikä tarvinnut enää valvoa kerätyn ja valmistetun hyödykemäärän tarkkaa jakelua, koska kaikki tarpeet voitiin tyydyttää suoraan ostamalla tarvittavat tavarat lähimmästä kauppa- ja teollisuuskeskuksista — kaupungeista. Kun 800–1100-luvulla ritarilinna oli ollut suljettu talousmaailmansa, jota johti omistajan vaimo, niin jo 1300-luvulla se oli enää rosvopesä, joka riistämällä talonpojistoa ja verottamalla maanviljelijöitä ja kaupunkilaisia uskomattoman ankarasti pyrki saamaan mahdollisimman suuren voiton ja pani tuon voiton kiertämään varustaakseen linnan ja sen asujaimet kaikella mahdollisella ylellisyydellä ja rikkaudella. Tilanherran ja ritarin puoliso kammoksui 1300–1400-luvulla kaikkinaista työtä, hän ei hoitanut enää kotitalouttakaan. Kaikki työ oli tilanherran talossa sälytetty maaorjien tai palkollisten niskoille. Nainen oli vain »naaras», jälkeläisten tuottaja.
Kun feodaalinen tilanherrajärjestelmä saavutti kehityksensä lakipisteen ja samainen maaorjatyö taloudellisten tavoitteiden muuttuessa (pyrkimys saada vaihdon avulla suuri voitto) muodostui tuotantovoimien jatkuvan kehityksen jarruksi, entisen talousjärjestelmän sijalle tuli taloudellisen kehityksen vääjäämättömien lakien mukaan vaihtojärjestelmästä kasvanut uusi talousmuoto — kapitalismi.
Nyt keskustelemmekin naisen asemasta kapitalismin vallitessa. Mutta ensin minun on kiinnitettävä huomiotanne siihen, että kapitalismi ei heti ilmaantunut siinä valmiissa ja lopullisessa muodossa, jollaisena olemme sen tottuneet nykyisin näkemään. Kapitalismi läpäisi kehityksessään muutamia vaiheita ts. asteita. Varhaisin kapitalistisen tuotannon muoto oli pääoman keskittyminen yhtäältä kauppaan (kauppapääoma oli tuolloin eniten voittoa tuottava) ja toisaalta manufaktuuriin. Manufaktuuri muuttui asteittain (1700-luvun loppuun mennessä) tehtaaksi. Teollisuuspääoma pääsi voitolle kauppapääomasta ja alkoi näytellä hallitsevaa osaa kansantaloudessa. Se oli yhä vielä rajattoman kilpailun aikaa: suuryritykset ja lukemattomat pientuottajat kävivät keskenään kiivasta kamppailua. Suurpääoma köyhdytti armotta pientuottajat. Työmarkkinat olivat aina liiankin täynnä vapaata työvoimaa. 1800-luvun jälkipuoliskolla suurtuotannon voittaessa vahvistui taloudellisten yhtymien, trustien ja taloudellisten syndikaattien ja liittojen järjestelmä. Kapitalistiseen talouselämään ilmestyi myös uusi voima — finanssipääoma.
Korkealle kehittyneissä kapitalistisissa maissa liikatuotanto ja vielä suuremmassa määrin kertyneen pääoman pyrkimys löytää itselleen edullinen sijoituskohde pakottivat kapitalistisen valtion lähtemään siirtomaiden valloituspolitiikan tielle. Tämä on kapitalismin kehityksen huipentuma, sen täydellisin muoto, jota seuraa vääjäämättömästi kyseisen tuotantomuodon hajoaminen, koska talouselämän uudet tavoitteet vaativat tuotantovoimien laajaa kukoistusta. Mutta kapitalistinen järjestelmä jarruttaa itse tätä kehitystä, koska se ei suo tärkeimpien tuottajien uuden luokan — työväenluokan — taloudelliselle tuotannolle liikkumatilaa. On vain yksi ulospääsy: siirtyminen toiseen, uuteen ja täydellisempään talousjärjestelmään, joka takaa työläiskollektiivin työvoiman taloudelliselle tuotannolle ja kehitykselle liikkumatilan. Tämä uusi talousjärjestelmä on kommunismi. Siirryn asiasta syrjään tarkoituksellisesti, jotta näkisitte edes yleispiirteissään kapitalistisen kehityksen kuvan. Silloin teidän on helpompi selvittää itsellenne myös naisen rooli tässä yhteiskuntakehityksen vaiheessa.
Tarkastelkaamme siis kapitalistisen yhteiskunnan ensimmäistä kehitysvaihetta kauppapääoman kukoistuskaudella. Siirtykäämme vuosisadoille, joina riehui kiivas taistelu feodaalisen ja kapitalistisen talousjärjestelmän välillä, hetkeen jona kapitalismi alkaa päästä voitolle vanhasta luontaistalousjärjestelmästä. Joissakin maissa, esimerkiksi Italiassa, tämä prosessi päättyi jo 1100-luvun alussa. Muissa, esimerkiksi Ranskassa ja Englannissa, se vasta alkoi 1300-luvulla, ja Saksassa jatkui koko 1600-luvun, jopa 1700-luvunkin. Venäjällä se alkoi Pietari Suuren aikana (1700-luvun alussa), mutta päättyi vasta 1800-luvulla. Idän maissa tämä prosessi ei ole päättynyt vieläkään. Kapitalismi ei kehity yhtä nopeasti kaikissa maissa. Tämä johtuu useista ohimenevistä olosuhteista. Mutta kapitalismin ensimmäiset kehitysvaiheet ovat kaikkialla samat. Ja koska tämä vaihe vaikuttaa suuresti naisen myöhemmän historiallisen kohtalon kehitykseen, koskettelemme tätä jaksoa hieman seikkaperäisemmin.
Mitkä ovat kapitalismin erikoispiirteet, miten kapitalistinen talous poikkeaa talouselämän edellisestä vaiheesta? Siten, että kapitalistinen talous ei perustu maaorjatalonpoikien työhön, vaan vapaaehtoisesti pestautuneen työläisen työhön. Luontaistaloudessa, jolloin vaihto oli heikosti kehittynyt, tuotannon päämäärä oli välitön kulutus eikä markkinat. Käsityöläistuotannossa käsityöläinen teki työtä tilaajalle, hänellä oli määrämarkkinat, eikä hän myynyt työvoimaansa vaan työnsä tuotetta. Kapitalistisessa tuotantojärjestelmässä vapaasti pestautunut työläinen myy kapitalistille työvoimaansa. Käsityöläistuotannossa mestari ei ollut kiinnostunut lisäämään työn tuottavuutta, koska tilaaja takasi hänelle markkinat ja hinnat normitteli ammattikunta. Sitä vastoin tuotantovoimat kasvoivat heikosti. Kapitalismissa yrittäjä tai ostelija tavoittelee voittoa ja siis pyrkii yhtäältä laajentamaan menekkimarkkinoitaan ja toisaalta lisäämään työn tuottavuutta joko hiostussysteemillä tai ottamalla käyttöön uusia tuotantomuotoja (esim. manufaktuurijärjestelmän) tai kehittämällä tekniikkaa. Kun ammattikuntamestarit kilpailua peläten estivät kaikin tavoin oppipoikien, ts. omien työläistensä määrän kasvua, yrittäjä on päinvastoin kiinnostunut saamaan mahdollisimman paljon työvoimaa ja lisäksi mahdollisimman halpaan hintaan. Syntyy halvan työvoiman kysyntää. Tämä kysyntä avaa naiselle tien tuotantoon.
Kapitalismin kehityksen alkuvaihe 1300-luvulta 1600- ja jopa 1700-luvulle oli raskasta aikaa vähävaraisille, ja koko ihmiskunnalle se oli vaikeaa murrosaikaa: aikansa eläneen aateliston ja nousevan porvariston välisten kiivaiden kansalaissotien vuosia, jolloin entinen tuotantojärjestelmä sortui ja uusi talousjärjestelmä syntyi kivulla ja tuskalla. Kaupunki ja maaseutu köyhtyivät. Kerjäläisten, kulkurien, kodittomien ja siis myös työttömien määrä lisääntyi tavattomasti. Erityisen paljon oli yksinäisiä naisia jotka olivat joutuneet työmarkkinoille: köyhtyneiden käsityöläisten vaimoja, tilanherran mahdottomia veroja paenneiden talonpoikien vaimoja, kansallisissa ja kansalaissodissa kaatuneiden sotilaiden leskiä ja vanhempansa menettäneitä orpoja. Kaupungit kiehuivat näitä osattomia, nälkäisiä ja kodittomia naisia, tiet olivat heitä tulvillaan. Valtaosan tästä kodittomasta, työttömästä naispuolisesta väestöstä ahmaisivat prostituution sameat mainingit, toinen osa kolkutteli käsityöläisverstaiden ovia ja tarjosi halpaa työvoimaansa yhtä sinnikkäästi kuin meidän aikanamme, jolloin kapitalismi on kukoistuksessaan. Mutta verstaissa olivat vallanneet vankan jalansijan mestarien kunnianarvoisat apulaiset — heidän vaimonsa ja nopeaälyiset nuoret tyttärensä, jotka laskeskelivat, että ammattitaito auttaisi heitä löytämään arvoisensa aviomiehen. Halpaa naistyövoimaa alkoi tulla niin paljon, että 1300-luvun lopussa ja 1400-luvun alussa naisten kilpailun säikyttämät ammattikunnat alkoivat kieltää naisilta pääsyn käsityöläisammatteihin säätämällä useita rajoittavia asetuksia. Joissakin ammattikuntasäännöissä kiellettiin mestareita ottamasta naisia oppitytöiksi, toisilla asetuksilla kiellettiin naisia harjoittamasta tiettyjä käsityöläisammatteja. Mikäpä olisikaan jo ammoisista ajoista alkaen naisellisempi ammatti kuin pitsinnypläys, mutta vuonna 1640 Ranskassa kiellettiin lailla naisia harjoittamasta sitäkin.
Tietenkin nälkä, köyhyys ja turvattomuus pakottivat naiset löytämään kaikenlaisia keinoja näiden kieltolakien kiertämiseksi. Naiset hankkiutuivat sellaisiin ammatteihin, joita ei vielä ollut varattu miehille, mutta silloinkin he toivottomasta asemastaan tietoisina itse pudottivat työvoimansa hintaa, jolloin työtä tekevän naisen asema vain huononi.
Ei ole mikään ihme, että 1200-luvun lopulla ja 1300-luvun alussa havaitaan nunnaluostarien määrän lisääntyvän. Turvattomalle yksinäiselle talonpoikais- tai kaupunkilaisnaiselle luostari oli luotettava suojapaikka, joka pelasti köyhyydeltä, turvattomuudelta, herrojen ja pohattojen sorrolta. Luostareihin tuli myös ylempien säätyjen naisia, jotka pakenivat miestensä despoottisuutta tai isiensä sortoa. Keskiajan lopulla alkoi syntyä myös erityisiä »jumalantaloja», turvakoteja yksinäisille naisille, tytöille ja leskille. Näitä taloja pidettiin tavallisesti yllä rikkaiden hyväntekijöiden varoilla, nämä kun halusivat pelastaa sielunsa hyvillä töillä. Jumalantalot olivat työtä tekevien naisten asuntoloita, eräänlaisia työkommuuneja. Niissä vallitsi tiukka uskonnollinen työkuri. Näihin taloihin hyväksyttyjen naisten tuli pysytellä naimattomina ja tehdä kaikkea heille tarjottua työtä. Heillä oli erityiset asut ja valkoiset päähineet erotukseksi muista kaupunkilaisista. Heitä nimitettiin »valkohilkoiksi» tai »begiineiksi». He maksoivat ylläpidostaan työllä. He hoitivat sairaita, ompelivat, kehräsivät ja suorittivat erilaisia töitä kaupunginviranomaisten vaatimuksesta tai yksityishenkilöiden pyynnöstä. Tällaiset jumalantalot kukoistivat 1200-luvulla, mutta 1400-luvun alussa ne alkoivat vähetä muuttuneiden olosuhteiden takia, pääasiallisesti siksi, että kehittyvä manufaktuuri- ja teollisuustyö alkoi asteittain niellä yksinäisiä naisia. Mutta vielä paljon myöhemminkin, 1400–1600-luvuilla naiset yrittivät itse erilaisten seurojen ja liittojen avulla taistella huononevia elin- ja työoloja vastaan.
1300- ja 1400-lukua nimitetään historiassa komeasti renessanssin eli elpymisen ajaksi. Okeampaa olisi nimittää noita vuosisatoja kapitalismin syntykaudeksi. Suljettu luontaistalous oli aikansa elänyt. Tuotantovoimat vaativat kehittyäkseen uutta talousjärjestelmää. Muhkeasti kukoistava kauppapääoma etsi itselleen sijoituskohteita saadakseen taitavin ja edullisin operaatioin mahdollisimman suuria voittoja ja mahdollisimman suuren koron. Maaorjaa ruoskalla kannustavan tilanherran sijaan syntyi uusi hahmo, yrittäjä ja ostelija, joka osti varattoman väen elävää työvoimaa ja köyhyyden avulla pakotti tämän syntymässä olevan proletariaatin rikastuttamaan taskujaan. Oikeudettomasta ja osattomasta naisesta, joka ei mistään näyttänyt saavan tukea ja turvaa, tuli muodostumassa olevien yrittäjä-rosvojen ensimmäinen saalis. Ammattikuntasääntöjen hyvin takaaman ja suojeleman käsityöläistuotannon rinnalle syntyi uusi teollisuudenala, kotiteollisuus. 1400- ja 1600-luvulla kotiteollisuus yleistyi miltei kaikissa Euroopan valtioissa.
Kotiteollisuus on siirtymävaihe käsityöläisammatin harjoittamisen ja palkkatyön välillä. Käsityöläistuotannosta se eroaa siinä, että käsityöläisen ja tilaajan välillä ei yleensä käytetä välittäjää, kun taas kotiteollisuuden harjoittaja myy tuotteensa epämääräisille markkinoille välittäjän eli ostelijan kautta. Osan, ts. määräosuuden kustakin valmistamastaan tuotteesta saamastaan voitosta kotiteollisuuden harjoittaja luovuttaa ostelijalle. Ansaitakseen siis vähimmäistoimeentulonsa kotiteollisuuden harjoittajan on pakko alituiseen lisätä työnsä tuottavuutta. Tämä edistää tietyssä määrin tuotantovoimien kasvua, mutta samalla johtaa jälleen yhden työnriistomuodon syntyyn. Sitä mukaa kuin kotiteollisuuden harjoittajien määrä kasvoi ja oli pakko jalostaa yhä suurempi määrä raaka-ainetta, jotta olisi voitu ansaita toimeentulominimi, kotiteollisuuden harjoittajan oli pakko myydä tuotteensa ostelijalle sekä myös saada häneltä raaka-ainetta. Näin siirryttiin urakkapalkkaukseen tai palkkatyöhön.
1000–1300-luvuilla suurissa Italian kaupungeissa kukoistivat kuolevien vapaiden käsityöläisammattien rinnalla kotiteollisuusammatit, eritoten kankaankudonta, kehruu, silkinkirjailu ja muut työalat, joilla työskenteli pääasiallisesti naisia. Flanderissa (nyk. Hollantia) kehittyi veran ja palttinan jalostus samanlaisena kotiteollisuutena, Englannissa verkatyö oli 1400-ja 1500-luvulla ostelijoiden ja yrittäjien käsissä, joiden laskuun kotiteollisuuden harjoittajat työskentelivät.
Eivät vain yksinäiset kodittomat naiset hakeutuneet tuotantoon. Kotiteollisuus soi mahdollisuudet myös talonpoikaisnaiselle osallistua yhteiskunnalliseen tuotantoon kodin- ja perheenhoidon ohella. Niinä synkkinä aikoina, jolloin tilanherrat perivät alaisiltaan ylivoimaisia veroja, kotiteollisuus oli suurena apuna maata viljelevälle väestölle. Mutta mitä useammat hakeutuivat tuotantokiertoon välittäjien kautta, sitä julkeammin ostelijat alkoivat riistää työvoimaa ja sitä sietämättömämmäksi muodostui köyhän väen asema. Erityisen vaikea oli naisten asema. Ostelija tunsi rajattoman valtansa köyhiin. Hän uhkasi ilmiantaa paenneen talonpoikaisnaisen tilanherralle, syyttää yksinäistä kaupunkilaisnaista irtolaisuudesta tai prostituutiosta, joista seurasi raskaita ja nöyryyttäviä rangaistuksia. Ja naispuoliset kotiteollisuuden harjoittajat, myöhemmin manufaktuurien palkkatyöläiset, suostuivat kaikkiin välittäjä-hämähäkin sanelemiin ehtoihin.
Käsityöläistuotannon kukoistuskaudella nainen oli oikeudeton ja oman perheensä piirissä miehestään riippuvainen, sitä vastoin ammattikunnan jäsenenä ja tuottajana hän kaupungeissa nautti tiettyä tunnustusta ja kunnioitusta. Kotiteollisuuden harjoittajalla ei ollut enää edes näitä etuoikeuksia. Hänen monituntinen raskas työnsä yrittäjän ja ostelijan hyväksi laskettiin vain kodinhoidon lisäkkeeksi. Kotiteollisuuden naispuolisella harjoittajalla ei ollut enää edes niitä vaatimattomia ammattikuntasääntöjä tukenaan, jotka olivat suojelleet naisen työtä käsityöläisammateissa. Nytkin kapitalistisissa maissa elävät huonoimmin ne naispuoliset työntekijät, jotka tekevät kotonaan työtä yrittäjälle. Ei siis ihme, että kotituotannon muotoa nimitetään »hiostussysteemiksi». Kotiteollisuustuotannon ankarin ruoska on uskomattoman pitkä työpäivä ja alhaiset ansiot. Järjestäytymättömien kotiteollisuuden harjoittajien kasvava kilpailu ja pelko menettää ostelijan tilaukset pakottavat heidät jatkamaan työpäivää äärimmäisyyksiin asti: 14–15 tunnin työpäivä on tavallinen normi. Mutta mitä pitempi työpäivä on, sitä alhaisempi on työpalkka ja siis sitä heikompi kotiteollisuuden harjoittajan ja hänen perheensä hyvinvointi. Ei ole ihmeellistä, että kotiteollisuuden rinnalla kukoistaa naisruumiin avoin kaupittelu ja että »kärsivällisyydentalojen» ulkopuolelle paisuva prostituutio alkaa tulvia teollisuuskaupunkeihin kaikkialla, missä syntyvä kapitalismi on saanut vankan jalansijan.
Ostelijat olivat tavallisesti kauppiaita, yritteliästä ja rohkeaa väkeä. Etsiessään uusia markkinoita he pelottomasti lähtivät pitkille matkoille ja sillä tavoin rikastuttivat ja laajensivat inhimillistä tietämystä ja näköpiiriä. Uusien markkinoiden etsinnät auttoivat löytämään Amerikan (1493) ja meritien Intiaan. Kapitalistien syntymässä oleva yrittäjäluokka tarvitsi tieteen kehitystä ja ajatuksenvapautta. Piintyneisyys, auktoriteettien kumartaminen, sokea usko ja vanhoihin tapoihin ja oikeuksiin pitäytyminen, kaikki se mihin feodalismi oli perustunut, esti tavaratalouden kehitystä. Ja nouseva porvaristo astui rohkeasti rajan yli. Se horjutti hallitsevan katolisen kirkon tukia, epäili paavin synnittömyyttä, nousi uskonsotien varjolla kapinaan feodaalivaltiaiden valtaa vastaan ja pakotti tunnustamaan, että rahan valta oli suurempi kuin arvonimen ja tittelin ja että pääoma oli arvokkaampi kuin kannattavuudeltaan epäilyttävä perintötila.
Se oli talousjärjestelmän sortumisen aikaa. Silloin siirryttiin uuteen tuotantomuotoon. Se oli värikästä ja loistavaa aikaa, jolloin synkkä, tukahduttava, julma ja karkea keskiaika kuoli pois. Silloin puhkesi ajattelu ja tiede tavattomaan kukoistukseen ja ihmiskunta alkoi ensi kerran tiedostaa taivaankappaleiden liikkeen laita ja keksiä useita muitakin tieteellisiä totuuksia. Rikkaudet kerääntyivät nopeasti ja kasvavassa määrin yksiin käsiin ja joukot köyhtyivät hirvittävästi. Yhteiskunta lakkasi jakaantumasta keskiaikaiseen tapaan säätyihin. Nyt se alkoi jakaantua kahteen vihamieliseen pääluokkaan: omistavaan luokkaan ja syntymässä olevaan proletariaattiin. Tilanherran ja talonpojan väliset suhteet kärjistyivät yhä voimakkaammin ja rahatalous johti siihen, että tilanherra pyrki kaikkialla korvaamaan päivätyövelvollisuuden ja luontaiskorvaukset rahaveroilla.
Talonpojat vastasivat tilanherroille kapinoilla ja syntymässä olevan porvariston kanssa he asettuivat puolustamaan »uutta uskoa», luterilaisuutta, protestanttisuutta, kalvinismia ja muita lahkoja. Kansalaissotien voimistuva aalto vyöryi yli Euroopan. Kaupungeissa vuorostaan väestö kerrostui lopullisesti kauppapääoman edustajiin eli kaupungin pohattoihin ja kahdenlaisiin käsityöläisiin: ammattikuntien jäseniin ja kotiteollisuuden harjoittajiin. Viimeksi mainitut kilpailivat keskenään epätoivoisesti ja raivokkaasti. Kaupungeissa vallan anastivat varakkaat kauppiaat, jotka vähitellen ulottivat vaikutuksensa maaseudullekin, missä verojen köyhdyttämät talonpojat yrittivät kotiteollisuutta harjoittamalla hankkia rahaa vihatun veron maksuun. Elämä oli yhtä epätoivoista taistelua, kilpailua ja raadantaa. Vanna feodaalimaailma sortui. Syntyvän kapitalismin maailma oli vasta kehittymässä.
Millainen sitten oli naisen asema näinä vuosisatoina, jolloin elettiin talouselämän murrosaikaa?
Uuden lainsäädännön mukaan naista 1400- ja 1500-luvulla pidettiin edelleenkin miehestä, isästä tai aviopuolisosta, riippuvaisena olentona. Keskiajalla vallinneeseen tavalliseen oikeuteen verrattuna naisen asema ei ollut parantunut, vaan pikemminkin huonontunut renessanssin suurina vuosisatoina. Pääoman edut sen alkukasaantumisen kaudella vaativat, etteivät kerätyt rikkaudet olisi hajaantuneet suuren perillisjoukon kesken. Siksi tyttäriltä riistettiin perimysoikeus. Ritariajan lakien mukaan vaimo omisti myötäjäisensä. Renessanssin uusien vuosisatojen lait tähtäsivät pääoman keskittämiseen ja sen tähden säätivät, että vaimon omaisuus siirtyi miehen hallintaan. Säädettiin lakeja, jotka rankaisivat vaimoa aviorikoksesta, kun taas mies jäi rangaistuksetta. Julkaistiin asetuksia, joilla naisia vainottiin prostituution ja »irstaan käytöksen» takia, mutta ei otettu huomioon syitä, jotka työnsivät naisen sille tielle.
Syntymässä oleva porvariston herruuden uusi maailma ei tuonut vapautusta keskiajan tyranniasta eikä helpottanut naisen osaa. Tuli vain uusi oikeudettomuuden, orjuutuksen ja riiston muoto, jollaista nainen ei ollut kokenut koko historian aikana.
Niinä loistavina, poreilevina, valon ja varjojen täyteisinä vuosisatoina tapaamme naisen yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kahdessa vastapoolissa. Yhtäältä kasvoi kalpeiden, työn ja huolten näännyttäneen kotiteollisuuden harjoittajattarien, oikeudet tornien, puutteen masentamien ja hyväntekijänsä, työnantajansa, ostelijan tahi välittäjän edessä vapisevien naisten määrä. Toisaalta ilmestyi entistä enemmän myös ylempien, omistavien luokkien naisia, ylellisyydessä rypeviä loiseläjiä, jotka ahneesti janosivat huveja ja viihdettä joutilaan aikansa kuluksi. Nämä naiset, sukuomaisuutensa tuhlanneiden kreivien ja ruhtinaiden puolisot siirsivät palkollisten niskoille kaikki kodinhoitoon ja lastenkasvatukseen liittyvät huolensa. Kansalais- ja yhteiskunnallisia oikeuksia näillä naisilla ei ollut, mutta mitäpä niillä olisi tehnytkään rikkaan kauppiaan tai kreivin vaimo, kun rahan valta, rikkaus ja arvonimi ilman niitäkin takasivat hänelle kaikki elämän mukavuudet. Tosin avioliitot solmittiin edelleenkin järkisyistä, ne olivat puhtaasti kaupallisia ja finanssioperaatioita, mutta kun kirkon valta ihmismieliin heikkeni, ylhäisönaiset ja rikkaiden kauppiaiden vaimot oppivat lemmenasioistaan selviytymään ilman papin siunausta; sitä varten oli olemassa kiertoteitä, joita tiukinkaan laki ei pystynyt valvomaan. Kevytkenkäisyys ja hillitön pyrkimys lemmenhuveihin sävyttivät renessanssin värikkäitä vuosisatoja. Sen ajan kirjailijat kuten satiirikko ja tapainkuvaaja Boccaccio kykenivätkin kuvaamaan näitä luonteita säälimättömän totuudenmukaisesti.
Renessanssin ajan omistavien luokkien nainen, jonka tärkeimpänä huolena olivat vaatteet ja huvitukset, muuttui sieluttomaksi, tekopyhäksi, tyhjänpäiväiseksi ja joutilaaksi olennoksi, miehen viihdykkeeksi, yhteiskunnan ja kansantalouden loiseläjäksi. Miten paljon ylevämpi olento olikaan ollut joku keskiajan nunna, joka etsi »jumaluuden perusteita» ja opetti lapsille lukuja kirjoitustaitoa ynnä muita tieteitä, tai hallitseva maakreivitär, joka johti kokonaisen linnan taloutta ja asettui pelottomasti puolustamaan sitä vihollisen piirittäessä!
Huipulla solisi painavaan silkkiin pukeutuneiden ja jalokivillä koristautuneiden kaunottarien huoleton nauru, kun he ahneesti ajoivat takaa elämän iloja. Pohjalla huokailivat kotiteollisuuden harjoittajatar ja talonpoikaisnainen ylivoimaisen työtaakan alla, ja vielä vahvan ammattikunnan naispuolinen jäsenkin oli huolissaan kohtalostaan ja pelkäsi hetkeä, jona kilpailu heittäisi hänetkin kadulle. Yhtäällä hilpeitä pitoja, toisaalla nälkää, turvattomuutta ja kurjuutta! Naurua ja kyyneliä! Vastakohtien vuosisata! Aika jolloin ihmiskunta porrastui yhä voimakkaammin luokkiin. Aika jolloin valta kiinnittyi rahaan ja vapaa palkka työvoima lisääntyi.
Mutta olisimme epäoikeudenmukaisia renessanssia kohtaan, ellemme mainitsisi muuta kuin sen kielteiset puolet. Tuona murrosaikana avautui ihmiskunnan eteen kaikilla aloilla laaja liikkumatila uusista tuotannonhaaroista tieteen ja ajattelun alalla tehtyihin valloituksiin. Ihmisajatus etsi ja kuohui, tahto loi ja lujittui.
Milloinkaan vielä ei ihmisen persoonallisuutta ollut arvostettu niin suuresti kuin renessanssin vuosisatoina. Sivistyneessä Kreikassa ja antiikin Roomassa ei arvostettu ihmistä vaan kansalaista. Keskiajalla ihmisen arvon määräsi hänen kutsumuksensa ja tittelinsä: hän saattoi olla kauppias, mestari, ruhtinas, munkki. Syntyvä porvaristo vaati ihmisen oikeuksien tunnustamista persoonallisuutena. Riippuihan kauppiaan tai yrittäjän inhimillisestä arvosta, nokkeluudesta, lahjakkuudesta, rohkeudesta, kekseliäisyydestä, tahdonvoimasta ja älystä hänen hyvinvointinsa ajankohtana, jolloin pääoman alkukasaantuminen vasta oli alkanut. Ja porvaristo asetti arvonimien ja titteleiden vastapainoksi paitsi rikkautensa myös ihmisarvonsa, ominaisuutensa ihmisenä ja persoonallisuutena, syntyperästä riippumatta. Tämä ihmisen uusi arvio kuvastui jossakin määrin myös suhtautumisessa naiseen, vaikkakin tietysti vain porvariston keskuudessa. »Plebeijien», varattomien naistyöläisten persoonallisuudesta ei ollut puhettakaan.
Mutta nousevassa porvaristossa nainen alkoi näinä murrosaikoina saada osakseen eräänlaista henkilökohtaista tunnustusta ja hiukkasen vapauttakin. Naiset pääsivät perehtymään ajattelun ja tieteen aarteisiin. Naisen ei tarvinnut tyytyä huvittelemaan pelkillä kirjavilla rievuilla ja meluisilla keinuilla, vaan hän saattoi myös täydentää tietojaan seurustelemalla sen ajan edistyksellisten ajattelijoiden kanssa ja hän saattoi vaikuttaa myös politiikkaan sekä suoranaisesti että välillisesti. Renessanssin aikana oli useita voimakkaita ja värikkäitä naisia. Monet naiset olivat toimeliaassa kirjeenvaihdossa aikansa filosofien ja kirjailijoiden kanssa, loivat ympärilleen piirejä, joissa mielipiteitään edistykselliset henkilöt tapasivat toisiaan, ja tukivat ja suojelivat ystävyydellään tiedemiehiä, taiteilijoita ja runoilijoita. Kummankin vihamielisen leirin naiset osallistuivat uskollisesti ja toimekkaasti feodaalisäädyn ja porvariston taisteluksi konkretisoituneihin uskonnollisiin levottomuuksiin, veljesvihoihin ja julmiin kansalaissotiin, jotka hukuttivat Euroopan tuleen ja vereen.
Heidän vihollisensa hämmästyivät usein heidän horjumatonta kestävyyttään ja itsehillintäänsä. 1500-luvulla puhjenneet kansalaissodat (porvarilliset hugenotit ja feodaaliset katolilaiset Ranskassa, luterilaiset ja vanhauskoiset Saksassa, protestantit ja katolilaiset Englannissa) erottivat usein vaimon miehestään ja perheestään, veivät häneltä omaisuuden ja kodin, heittivät hänet vankilaan ja polttoroviolle rinnan miespuolisten kerettiläisten kanssa. Siitäkään huolimatta naiset eivät kavahtaneet kansalaissotien nurinkurisuuksia. Luokkavaisto oli voimakkaampi kuin naisille ominainen passiivisuus, nöyryys ja miehen sokea totteleminen. Ja mikä luonteenomaista: kun kansalaissodat kärjistyivät, miehet ja isät itse, jotka olivat saarnanneet naisille että heidän paikkansa on kotona rukin ääressä, vetivät heidät oman sosiaaliryhmänsä intresseihin, politiikan ja taistelun pyörteisiin. Kirkonuudistajien — Lutherin, Calvinin ja Zwinglin — puolisot eivät olleet tavallisia perheenemäntiä, vaan myös miestensä kiihkeitä opetuslapsia ja kannattajia. Naisilla oli yleensäkin huomattava osuus kirkon uudistamisessa, joka merkitsi itse asiassa feodaalimaailman auktoriteetin kumoamista ja teiden avaamista porvariston vaikutusvallan kasvulle. Hoveissa korkea-arvoisten henkilöiden vaimot ja jopa kuningataret suojelivat uutta uskontoa, pitivät salaa luonaan protestanttisuuden saarnaajia ja porvarillisen luokan ideologeja, harjoittivat itse propagandaa, osallistuivat salaisiin kokouksiin ja kasvattivat lapsensa nousevan luokan puoltamien aatteiden hengessä. Usein naiset osoittautuivat intohimoisemmiksi ja kiivaammiksi uuden uskonnon ja uusien aatteiden kannattajiksi kuin miehet itse. He kirjoittivat kirjoja, joissa puolustivat protestanttisuutta ja muinaiskristillisten marttyyrien sankaruudella kestivät inkvisition kidutukset tukien rohkeudellaan heikkoja ja horjuvia.
Monet feodaaliluokan naiset asettuivat reformaation puolelle. Jos ajattelemme asiaa tarkemmin, ymmärrämme mistä se johtui. Porvariston herruus antoi kuoliniskun vihatulle isän oikeudelle, miehen rajattomalle ja laeilla säätelemättömälle vallalle ja vaimoonsa ja isän vallalle lapsiinsa. Porvarillisen maailman voitto lupaili naiselle, tosin vain porvarillisen ja yleensä omistavan luokan naiselle, sitä että hänet edes jossain määrin tunnustetaan persoonallisuutensa ja ihmisenä. Sen takia hän oli intohimoisen kiinnostunut reformaatiosta ja ystävystyi humanistien, noiden sen ajan edistyksellisten ajattelijoiden kanssa. Sen tähden oli olemassa viisaan Ferraran Renaten, Ranskan kuninkaan tyttären kaltaisia naisia. Tämä katkaisi suhteensa perheeseen, hylkäsi kunnianosoitukset ja rikkaudet liittyäkseen protestantteihin. Sen tähden saattoi myös venäläisten pajarittarien joukosta nousta joku Morozova, joka rohkeni vastustaa itsevaltiasta tsaaria ja nousta pelottomasti puolustamaan avvakumilaisten demokraattista lahkolaisliikettä. Böömin kuningattaren tytär Wilhelmina perusti lahkon ja piti itseään pyhän hengen ruumiillistumana. Tämä poikkeuksellisen sivistynyt nainen jätti kotimaansa, matkusti Milanoon ja voitti siellä kaunopuheisuudellaan puolelleen kaikki ne, jotka horjuivat kahden aikakauden rajalla ja etsivät uutta totuutta. Tämän lahkon jäseniä nimitettiinkin »wilhelmisteiksi» perustajansa mukaan. Siihen liittyi munkkeja, pappeja ja jopa arkkipiispa. Wilhelminan kuoltua hänen tomumajansa poltettiin suuttuneen paavin käskystä. Firenzessä levisi nopeasti »catarinalaisten lahko», mikä oli Catharina-nimisen firenzeläisnaisen kaunopuheisten saarnojen ansiota. »Hänen sanansa houkuttelivat monet uuteen uskoon», toteaa kronikoitsija.
Noiden vuosisatojen politiikkaa värittivät tietyt naiset vaikutuksellaan. Jos joku intohimoisesti puolusti uutta uskoa, niin toinen takertui yhtä intohimoisesti oman säätynsä privilegioihin puolustaen feodaaliluokan jakamatonta herruutta. Ranskan 1400- ja 1500-luvun politiikkaan naiset vaikuttivat sekä suoranaisesti että välillisesti. Ovela ja viisas mutta juonitteluissaan säälimätön, innokas katolilainen Katarina Medici teki aloitteen »Pärttylinyöstä» jolloin katolilaiset teurastivat säälimättömästi protestantit, ja Anna Itävaltalaisen kanssa itse kaikkivoipa Richelieu joutui mittelemään voimiaan. Kaksi kuningatarta — Englannin Elisabet ja Skotlannin Maria Stuart — johtivat kahta keskenään taistelevaa sosiaaliryhmää, taloudellisesti takapajuisen Skotlannin feodaalijärjestystä ja teollisesti kehittyvää Englantia. Venäjällä tsaaritar Sofia, Pietari Suuren sisar, toimi streltsien, tuon aikansa eläneen pajarivallan puolustajien salaliiton sieluna. Kreivitär Macintosh asettui johtamaan Stuartien joukkoja ajankohtana, jolloin hänen miehensä komensi protestanttien armeijaa. »Eversti Anna» vangitsi miehensä ja sen ajan tavan mukaan riisuen päähineensä vangitun komentajan edessä sulkeutui tämän suosioon sanoen: »Palveluksessanne, kapteeni.» »Teidän palveluksessanne, herra eversti», vastasi vangittu aviomies. Historia tarjoaa runsaasti esimerkkejä naisten aktiivisesta osallistumisesta uuden ajan pitkällisten kansalaissotien kiivaisiin kamppailuihin. Ei ihme, että vaikka naiset itse asiassa olivat oikeudettomia ja vaikka naista edelleenkin pidettiin miehestä riippuvana ja tätä alempiarvoisena olentona, noina aikoina naisia käytettiin rauhanneuvottelijoina ja diplomaatteina. Ranska lähetti rouva Delhayen lähettilääksi Venetsiaan ja rouva Gabrielien Puolaan. Kun oli käytävä sangen arkaluonteisia neuvotteluja Anjoun herttuan valitsemisesta Puolan valtaistuimelle, lähetystön johtajaksi nimitettiin taitava diplomaatti Catherine de Clairmeau.
Renessanssin ja reformaation vuosisatoina naiset joutuivat olosuhteiden pakosta mukaan politiikkaan ja osallistumaan aktiivisesti kansalaissotiin sekä myös toimimaan tieteen, taiteen ja ajattelun alalla. Sen ajan Italia oli suurten keksintöjen, ajatuksen lennon ja luovan työn kehto. Kauppapääoma saavutti siellä kukoistuksensa aikaisemmin kuin muissa valtioissa sen erityisen suotuisan maantieteellisen sijainnin takia, ja sen jälkeen alkoi myös teollisuuspääoma nopeasti versoa. Ensimmäiset manufaktuurit ilmestyivätkin Italian kukoistaviin kauppakeskuksiin jo 1200-luvun alussa. Juuri tässä maassa, joka oli taloudellisessa kehityksessään muita maita edellä, porvariston kasvavan vaikutuksen myötä syntyi koko joukko naisia, jotka tulivat aikanaan kuuluisiksi tiedon ja taiteen eri aloilla. Monet historiankirjoittajat toteavat, että renessanssi oli oppineiden naisten aikaa. Muisto ferraralaisen professorintyttären Olimpia Moraton erinomaisista puhujanlahjoista elää vielä tänä päivänäkin. Hänellä oli perusteelliset tiedot ja hän osasi keventää ex tempore -luentojaan tavattoman eloisalla ja runsaskuvaisella kielellä. Hän oli Ferraran Renaten, vankan protestanttisuuden kannattajan, ystävätär ja itsekin uuden opin puolustaja. Hän meni naimisiin erään tiedemiehen kanssa ja kesti hänen kanssaan kaikki kansalaissodan vaikeudet. Toinen sen ajan oppinut nainen, Isotta Nogorella oli niin kuuluisa kaunopuheisuudestaan kaikkialla Italiassa, että jopa Rooman paavi halusi kuulla hänen puhuvan. Ippolita Sforza suojeli taidetta ja osallistui itse poliittiseen taisteluun. Vittoria Colonna, Michelangelon ystävätär ja viisas innoittajatar, ansaitsi aikalaistensa ihailun ja historiantutkijoiden tunnustuksen voimakkaalla ja kauniilla henkisellä olemuksellaan. Espanjassa olivat samaan aikaan tunnustettuja naisteologit Isabella Cordovalainen ja Juliana Morelli Barcelonasta. Englanti koki renessanssin kukoistuskauden hieman myöhemmin kuin Italia, ja se tuli oppineista naisistaan kuuluisaksi 1500-luvulla. Englannin kuningatar Elisabet osasi latinaa ja lady Jane Greyn oppineisuus tunnettiin hyvin. Filosofi Baconin äiti, Henrik VIII:n opettajan tytär oli poikkeuksellisen sivistynyt samoin kuin Thomas Moren tytär Mary Sidney. Ranskan kuningatar Margareta Navarralainen, Frans I:n sisar, tunnettiin italialaista koulukuntaa jäljittelevänä kirjailijattarena. Hänen ystäviensä kanssa käymänsä kirjeenvaihto, joka oli tarkoitus julkaista, on nytkin vielä erittäin mielenkiintoinen. Oppineen kielitieteilijän tytär Anne Dacier käänsi Homerosta ja puolusti kirjoituksissaan Iliaan ja Odysseian kuolemattomia kauneusarvoja. Naisten oppineisuudesta tuli muoti, ja satiirissaan Hotelli Rambouillet Molière pilkkasi tätä naisten pyrkimystä olla »sinisukkia». Renessanssin Italiassa nainenkin sai väliaikaisesti mahdollisuuden hankkia korkeampaa sivistystä.
Mutta tietenkään sana »muoti» ei selitä mainittua ilmiötä. Monien naisten pyrkimys raivata itselleen tietä ja sivistyksen sekä tiedon avulla taata itselleen riippumaton olemassaolo johtui puhtaasti taloudellisista ja yhteiskunnallisista syistä. Kansalaissodat ja entisten talous- ja tuotantomuotojen hajoaminen horjuttivat yhä enemmän perheiden asemaa. Yhä useammin taloudellisen vallankumouksen myrskyisä virta imaisi pyörteisiinsä sekä varattomien luokkien naisia — talonpoikaisnaisia ja käsityöläisten tyttäriä — että hyvinvoivan porvariston ja jopa aatelistonkin naisia. Köyhtyneet talonpoikaisnaiset, köyhtyneiden käsityöläisten vaimot ja tyttäret etsivät toimeentulokeinoja kotiteollisuudesta. Varakkaampien säätyjen naiset kiiruhtivat hankkimaan sivistystä taatakseen sillä tavoin itselleen ansiomahdollisuudet kohtalon kaikkien käänteiden varalta. On luonteenomaista, että monet sen ajan etevistä naisista olivat professorien, kirjailijoiden, teologien, lääkärien ja tiedemiesten tyttäriä. Isät olivat kyllin harkitsevia antaakseen tyttäriensä käteen varmat aseet olemassaolon taisteluun eli jonkin tieteenalan tiedot. Eihän niinä myrskyisinä aikoina edes avioliitto enää ollut naiselle luotettava turvapaikka. Oli itse pidettävä huolta itsestään. Oli hankittava ammatti vakuutukseksi mahdollista köyhyyttä ja aineellista puutetta vastaan. Ei siis ihme, että juuri niinä aikoina nainen alkoi ensi kerran itsepäisesti korottaa ääntään naisten koulutuksen ja aseman tunnustamisen puolesta, julistaa ettei naisen luonto ollut sen huonompi kuin miehenkään vaan paljolti jopa sen yläpuolella. Tämänhenkistä propagandaa harjoitti tunnettu Christiane de Pisan, joka 1400-luvulla kirjoitti Ranskassa Ruusuromaanin (Dit de la Rose) ja Naisten kaupungin. Vielä intohimoisemmin puolusti naisten oikeuksia Englannissa Mary Astell 1600-luvulla. Hän tuli tunnetuksi laajalla teoksellaan Naisten puolustukseksi, jossa hän vaati yhtäläistä koulutusta kummallekin sukupuolelle. Tämän ajatuksen kiivas puolustaja oli italialainen kirjailija ja renessanssin ajan utopisti Campanella, joka utopiassaan Auringon tasavalta vaati naisille mahdollisuutta yhtäläiseen sivistykseen ja myös kaikkiin ammatteihin miesten rinnalla. »Naisen tulee osallistua kaikkiin sodan ja rauhan töihin.» Koska kyseinen vaatimus palveli kansalaissodan tilannetta, jossa porvaristo mielellään käytti naisia poliittisiin tarkoituksiinsa, kannatti porvaristokin tällaisia vallankumouksellisia mielipiteitä. Mutta koska nämä mielipiteet eivät punoutuneet yleiseen elämänmuotoon ja porvariston taloudellisiin tavoitteisiin, olihan tämän luokan kukoistus huomattavasti riippuvainen perheen kestävyydestä, niin pian kansalaissotien vaimennuttua porvaristo totesi, että pyrkimys tunnustaa naisten oikeudet on utopia ja luopui vallan tyynesti sille epämukavista periaatteista.
Uuden talousmuodon vakiintuessa ja teollisuuspääoman lujittuessa renessanssin oppineet naiset, naispuoliset puhujat ja poliitikot syrjäytyivät jälleen perhehuoliinsa ja pysyivät kauan, aina 1800-luvulle asti, ahtaassa kotipiirissä.
Miten näin saattoi käydä? Miten oli mahdollista, että sen jälkeen kun nainen oli esiintynyt yhteiskuntaelämän eri aloilla, hän nurkumatta palasi lieden ääreen?
Mehän tiedämme jo, että naisen asema yhteiskunnassa ja hänen oikeutensa määräytyvät sen perusteella, mikä on hänen roolinsa tuotannossa. Renessanssin ja reformaation kaudella nainen oli edelleenkin useimmissa tapauksissa riippuvainen aviomiehestään tai isästään, joka elätti hänet. Vain yksityishenkilöt, eivät joukot, lähtivät itsenäisesti hankkimaan toimeentuloaan. Vaikka varattoman luokan naisten rivit, jotka olivat lähteneet etsimään työvoimalleen sijoituspaikkaa markkinoilta, kasvoivatkin ja moninkertaistuivat, naiset olivat silti vähemmistönä verrattuna kaikkiin miehensä selän takana eläviin talonpoikais- ja käsityöläisnaisiin. Yhteiskunta ei kyennyt tiedostamaan naisten tasavertaisuutta ja tasa-arvoa kansantaloudessa, koska tällaista tasa-arvoa ei tuotannon alalla tosiasiallisesti ollut.
Tämänpäiväinen luentomme on venähtänyt hieman pitkäksi, mutta olemmehan sentään tarkastelleet selvää murroskautta, joka pani alulle kapitalistisen tuotantotavan kehityksen. Jotta pääsisimme tämän kauden loppuun ja voisimme seuraavalla kerralla jo siirtyä tarkastelemaan naisen asemaa suurkapitalistisen tuotannon kehittyessä, meidän on vielä käsiteltävä erästä tuon kauden luonteenomaista ilmiötä, nimittäin manufaktuurin kehitystä.
Manufaktuuri syntyi kotiteollisuudesta. Manufaktuuri on oikeastaan hajallisten kotiteollisuuden harjoittajien siirtämistä saman katon alle, jotta olisi helpompi hankkia heille raaka-aineita ja saada heiltä valmiita tuotteita. Ja myöhemmin, pyrkiessään lisäämään työn uuden organisoinnin tuottavuutta kapitalistit ottivat verstaassa käyttöön tiukan työnjakojärjestelmän. Työnjako yksinkertaisti työprosessin äärimmilleen. Se vietiin manufaktuurissa sellaiseen täydellisyyteen, että työläinen teki vuosikausia samaa yksinkertaista työliikettä, esimerkiksi teroitti neulojen päitä. Käsityöläisen työ oli monimutkaista ja vaati ammattitaitoa, kun taas manufaktuurityöläisen työ oli yksinkertaista ja helppoa. Kuka tahansa kouluttamaton henkilö saattoi hyvin lyhyessä ajassa oppia suorittamaan ne muutamat työliikkeet, jotka häneltä vaadittiin. Entisellä ammattikoulutuksella ei ollut manufaktuurissa enää mitään osuutta.
Luonnollisesti manufaktuuri avasi ovensa selälleen ammattitaidottomalle naistyövoimalle. Mutta mitään iloa tästä itsenäisestä ansiotyöstä ei naiselle tuolloin koitunut.
Koko manufaktuuriajan nainen asui omassa pimeässä, savuttuneessa tuvassaan, äänettömänä ja huomaamattomana, valmistamassa omien kättensä töillä maailmanmarkkinoille ylellisyystuotteita ja kulutustavaraa. Vain sillä edellytyksellä että nainen aamuhämärästä iltahämärään selkä kumarassa kutoi kangasta, kehräsi lankaa, kirjaili, valmisti hansikkaita jne., hänen työnsä saattoi kestää kilpailun hänen vihaamiensa ammattikuntien, monopolistien, kohtalon lemmikkien ja työn aristokraattien kanssa. Juuri siksi Ranskan proletariaatin naiset pyrkivät niin innokkaasti poistamaan ammattikuntarajoitukset. He ottivat iloiten vastaan tämän tapahtuman vuonna 1791, koska he pitivät sitä ensimmäisenä askelena kohti omaa taloudellista vapautumistaan.
Mutta jotta tämä yhteiskunnallis-oikeudellisten suhteiden muutos olisi ollut mahdollinen, tuotantovoimien oli uudelleen puututtava asiaan. Käsityöläisammattikuntien rajoitukset olivat karkottaneet naisen kotilieden ääreen. Harmaa eminenssi — höyry — kutsui hänet takaisin laajaan työelämään.
Manufaktuuri kehittyi 1500–1700-luvuilla. Venäjällä manufaktuuri- ja tehdastuotannon pani alulle Pietari Suuri. Ensimmäiset tehtaat, lasi-, verka- ja pumpulikangastehtaat, syntyivät Venäjällä 1600-luvulla. Niiden työvoima oli osaksi vapaita työläisiä ja osaksi maaorjia. Mutta niihin aikoihin Venäjän tehtaissa ei käytetty lainkaan naistyövoimaa. Nainen etsi vielä itselleen ansiota sellaisista ammateista, jotka eivät riistäneet häntä kokonaan perheen keskuudesta. Mikäli hän oli aivan koditon, hän meni joko palvelukseen tai luostariin. Sitä vastoin maissa, joissa kapitalismi oli jo vankasti juurtunut syvään, erityisesti Englannissa, Ranskassa ja Hollannissa, manufaktuuri nieli yhä suuremman määrän naistyövoimaa. Manufaktuuri on synkkä luku naiskohtalon historiassa.
Syntymässä olevan palkkatyöläisluokan myötä nainen joutui sellaiseen historian vaiheeseen, jolle oli ominaista kolminkertainen sorto: yhteiskunnallinen ja valtiollinen oikeudettomuus, orjuus ja riippuvuus perheessä sekä pääoman työläiseen kohdistama säälimätön riisto. Historiaan oli siirtynyt se aika, jolloin nainen vapaana käsityöläisenä oli ammattikuntansa täysivaltainen jäsen, nautti toveriensa kunnioitusta ja arvonantoa ja osallistui aktiivisesti niihin kirjaviin ja hilpeisiin juhliin, joita kaupunki järjesti jonkin sille iloisen tapahtuman kunniaksi. Nyt alkoi naisen orjuutuksen aika. Nyt varattomaan luokkaan kuuluva nainen joutui yhä useammin manufaktuurin omistajan tai välittäjä-ostelijan taloudelliseen orjuuteen.
Käsityöläisten, kauppiaiden ja talonpoikien kunnianarvoisat vaimot suhtautuivat erittäin halveksivasti manufaktuurien naispuolisiin työntekijöihin, »tehtaalaisiin». Näitä pidettiin luopioina, heitä verrattiin yhteiskunnan hylkiöihin, prostituoituihin. Vain äärimmäinen puute pakotti naisen manufaktuuriin. »Tehtaalaiseksi» ryhtymistä ei pidetty vain onnettomuutena vaan myös häpeänä.
Mistä johtui tällainen suhtautuminen tehdastyöläiseen?
Miten saattoi käydä niin, että arvottominta ja vähiten tuottavaa kotitaloustyötä suorittavat naiset olivat silloisen yhteiskunnan silmissä arvokkaampia kuin kansan rikkauksia tuottava työläisnainen? Tämä johtui siitä, että tehtaaseen, manufaktuuriin mennessään nainen liittyi samalla pääoman palkkaorjien luokkaan, proletaareihin, ja proletariaattiin porvaristo suhtautui yhtä halveksien kuin antiikin Kreikan vapaa kansalainen oli suhtautunut orjaansa. Kapitalismin ja yksityisomistuksen vallitessa ei arvossa pidetä sitä, joka hankkii ja luo arvoja, vaan sitä joka osaa keskittää omiin käsiinsä nämä arvot. Katsotaan, että ei työ eikä työläinen luo kansan rikkauksia, vaan se säästäväisyys ja nokkeluus, se rohkeus joka on itse kapitalisti-isännällä. Kunnia lankeaa vain työn »organisoijien» osaksi.
Tämän johdosta todettakoon, että manufaktuurikaudella vain naisten vähemmistö todella osallistui tuotantoon. Nainen, jonka oli pakko myydä työvoimaansa, oli enemmän tai vähemmän satunnainen ilmiö, ja joutuessaan pääoman pihteihin hän itse vielä yhä toivoi voivansa päästä totutulle polulle ja avioliiton avulla palata ainoihin naiselle tunnustettuihin velvollisuuksiin: kotiin, perheeseen ja keittiöön. Mutta nämä toiveet heikkenivät sitä mukaa kuin suurkapitalistinen tuotantotapa kehittyi ja vahvistui. Naisen jo ennestään oikeudettoman perhe- ja yhteiskunta-aseman lisäksi tuli vielä kapitalisti-isännän valta. Mutta vain tämä tie, joka yhdisti naisten katkeran ja oikeudettoman osan proletaarin osaan, loi edellytykset, joiden vallitessa naisen vapautus tuli mahdolliseksi. Nainen astui uuteen aikaan ja hänen kohtalonsa liittyi erottamattomasti koko työväenluokan kohtaloon. Kotitalous oli riistänyt arvon hänen työltään, joka saa nyt uudelleen arvoa kansantaloudelliselta kannalta katsottuna. Naisen moniksi vuosisadoiksi menettämä tasavertaisuus voitiin palauttaa vain siten, että koko työväenluokka nousi taistelemaan oikeuksiensa ja oman luokkansa diktatuurin puolesta. Kommunistiset tuotantomuodot, jotka vetävät kaikki naiset tuottavaan työhön, ovat jo nyt luoneet naisen täydellisen ja kaikkinaisen vapauttamisen lujan perustan.
Tähän päätämmekin tämänpäiväisen luentomme.
Viime luennolla tarkastelimme pääoman kasautumisen alkukautta, jolloin nouseva porvaristo kävi veristä taistelua aikansa elänyttä feodaalimaailmaa vastaan. Määrittelimme, millainen oli naisen rooli tänä kautena, jolloin siirryttiin suljetusta keskiaikaisesta luontaistaloudesta kauppatalouteen ja uuden ajan kotiteollisuus- ja manufaktuurituotantoon. Jos muistatte, totesimme, että siirryttäessä ammattitaidottoman työvoiman käyttöön varattomien työtä tekevien naisten joukkoja alettiin suuressa määrin vetää teollisuuden palvelukseen. Kuitenkin tulee muistaa, että kotiteollisuuden ja manufaktuurituotannon vuosisatoina naisten valtaenemmistö oli etsinyt itsenäistä ansiotyötä eikä siis osallistunut tuottavaan työhön yhteiskuntakollektiivia varten. Kotitaloudella oli niinä heikosti kehittyneen teollisuuden aikoina vielä tärkeä osuus ja se täydensi kansantaloutta. Mutta kodinhoitoa ei otettu lukuun arvioitaessa kansakunnan tuottavaa toimintaa. Katsottiin, että nainen tällä verraten monimutkaisella työllä ei palvellut kansakuntaa eikä valtiota vaan omaa perhettään. Laskettaessa kansallisia rikkauksia ei otettu huomioon perheen, suljetun talousyksikön, jäsenten työtä, vaan työn tulos, ts. perheen varallisuus kokonaisuudessaan. Ja vieläkään maaseudulla maanviljelijäperheissä ei oteta huomioon kunkin perheenjäsenen työtä erikseen, vaan »isännän», ts. koko perheen varallisuus, siis perhe kokonaisena talousyksikkönä.
Mutta koska naisen työ ei saanut tunnustusta kansantalouden etujen kannalta, luonnollisestikin hänen asemansa pysyi oikeudettomana ja orjuutettuna.
Manufaktuurin ja syntymässä olevan suurkapitalismin kausi ei tuonut mukanaan naisen vapautusta, vaan uuden orjuutusmuodon pääoman hyväksi suoritettavana palkkatyönä. Muistakaamme vielä kerran, millaisista tuotantomuodoista manufaktuuri syntyi: kotiteollisuusammateista. Miksi kotiteollisuustyön riisto joudutti tuotantovoimien kehitystä verrattuna siihen miten hidasta se oli käsityöläisammattien kukoistusaikoina? Syy on hyvin yksinkertainen: ansaitakseen toimeentulominimin kotiteollisuuden harjoittajien oli jännitettävä työenergiaansa huomattavasti suuremmassa määrin kuin käsityöläisten. Osan voitostaan he joutuivat luovuttamaan ostelijalle. Käsityöläinen oli tekemisissä suoraan tilaajan kanssa ja sai itselleen koko lisäarvon. Kotiteollisuuden harjoittaja oli yhteydessä markkinoihin välittäjän, ostelijan kautta. Laajan kaupan kehittyessä markkinat liukuivat yhä kauemmaksi tuottajan ulottuvilta, ja yhä merkittävämmäksi muodostui kauppiaan, ostelijan ja välittäjän rooli. Lisäarvo jakaantui kauppiaan ja tuottajan kesken, minkä ohella kauppiaat tuottajien köyhyyden ja turvattomuuden pelkoa hyväksi käyttäen pidättivät itselleen yhä suuremman osan lisäarvosta. Kauppias rikastui, keräsi pääomaa, mutta työkansa köyhtyi. Mutta mitä nopeampaa köyhtyminen oli, sitä voimakkaammin kasvoi myös työn riisto. Köyhtyneet käsityöläis-, talonpoikais- ja kotiteollisuuden harjoittajain perheet työnsivät vapaille työmarkkinoille kaikki jäsenensä: miehen, vaimon ja lapset. Mikäpä sen edullisempaa manufaktuurien omistajille, ensimmäisille tehtailijoille!
Manufaktuuri, jonka luonteenomainen piirre oli laaja työnjako, avasi ovensa ammattitaidottomalle työvoimalle. Kouluttamatonta työvoimaa palkatessaan tehtailija luonnollisesti pyrki saamaan itselleen edullisinta ja halvinta työvoimaa, jota olivat naiset ja lapset. 1500–1700-luvuilla havaitaan naistyön lisääntyvän manufaktuurituotannon kasvaessa. Isännälle lupaili suurimman voiton kyseiseen yritykseen palkatun työvoiman määrä eikä suinkaan laatu, kuten oli laita käsityöläistuotannossa. Tämä voitto syntyi työläisten maksamattomista työtunneista. Mitä enemmän oli työläisiä ja mitä pitempi työpäivä, sitä enemmän kertyi myös maksamattomia tunteja, jotka kultavirtana valuivat suoraan yrittäjän taskuun. Pääoma alkoi kasautua päätä huimaavan nopeasti. Ihmiskunta astui suurkapitalistisen tuotannon kauteen. Maailma uudistui. Kaupungit, kaupan ja teollisuuden keskukset, olivat jo aikaa sitten syrjäyttäneet ylpeät ja luoksepääsemättömät feodaalilinnat, joiden juurelta markkinapaikat ja käsityöläisten yhteenliittymät olivat etsineet suojaa. Hajanaiset, keskenään vihaa pitäneet hallitsevat pikkuruhtinaat ja kreivit oli alistanut yksi ainoa itsevaltainen monarkki ja kansa oli sulautunut kansakunnaksi. Ja kansallisvaltiossa kauppa- ja teollisuuspääoma määräsi politiikan, ja valtion edut asetettiin kaupunkien ja feodaaliparonien etujen edelle toisin kuin keskiajalla. Maanviljelys näytteli vielä tärkeää osaa kansantaloudessa, mutta vähitellen rikkauksien tärkein hankintalähde alkaa olla jalostusteollisuus. Hollanti, Englanti, Ranska, myöhemmin Saksa ja Itävalta ja vihdoin Venäjä (1800-luvun loppuun mennessä) lähtevät yksi toisensa jälkeen suurkapitalistisen tuotannon tielle.
Olemme tottuneet siihen käsitykseen, että tuotanto perustuu suurpääoma järjestelmään. Meidän kapitalistisen vuosisadan lasten on vaikea selvittää itsellemme, että tehtaat, kaikki ne jättiläismäiset tuotantolaitokset, joissa ahertaa tuhansia työläisiä, ovat ilmaantuneet elämäämme vasta verraten hiljattain. Tehtaat ovat olleet olemassa vasta noin 150 vuotta siinä muodossa kuin me ne tunnemme. Venäjällä eivät niinkään kauan. Vielä 1800-luvun puolivälissä kamppaili tehdas Venäjällä kotiteollisuuden harjoittajaa ja manufaktuuria vastaan. Jopa pitkälle kehittyneessä teollisuuskuninkaiden, jättiläisyritysten ja trustien kapitalistisessa Amerikassa kiisteltiin vielä 1850-luvulla siitä, riippuuko Amerikan tulevaisuus agraaritalouden kehityksestä vai voiko Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista tulla suurteollisuustuotannon maa. Silloin vajaa vuosisata sitten, ihmiskunta ei vielä tuntenut kehityksensä tarkkoja lakeja, ja monet takapajuiset maat toivoivat kehityksensä kulkevan erityistä tietä. Kun nyt tarkastelemme idässä — Kiinassa, Japanissa ja Intiassa — vahvistuvaa kapitalismia, voimme jo varmasti ennakolta ennustaa, että suurteollisuus syrjäyttää vääjäämättömästi kotiteollisuuden ja että kaupunki alistaa maaseudun tarpeisiinsa.
Kapitalismin nopeaa kehitystä edistivät suuresti 1700-luvun ja varsinkin 1800-luvun suuret tieteellis-tekniset keksinnöt. Meidän on nyt vaikea kuvitella elämää ilman rautateitä, jättiläismäisiä tehtaita, sähköä ja puhelinta. Ja kuitenkin isoisämme ja varsinkin heidän isänsä ottivat ihmetellen ja epäuskoisesti vastaan kaikki nämä uutuudet. 1700-luvulla kapitalistinen tuotanto vahvistui voimakkaasti useiden teknisten suurkeksintöjen ansiosta, jotka heti lisäsivät työn tuottavuutta. Yhtäältä nerokas Watt keksi höyrykoneen, joka mahdollisti työenergian siirron voimansiirtolaitteiden avulla työstökoneisiin. Toisaalta manufaktuurituotannon koneistamisprosessi ja äärimmäisen pitkälle kehitetty työnjako soivat keksijöille mahdollisuuden korvata käsityön koneilla. Kutomakone, sukkakone, villankarstauskone ja lukemattomat muut keksinnöt antoivat kilvan voimakkaita sysäyksiä teollisuustuotannon kehitykselle 1700-luvun lopulta alkaen. Koneiden parantuminen oli tärkein voiton kasvua edistävä tekijä. Edellisissä kehitysvaiheissa, tuotannon tapahtuessa käsityönä suurin mahdollinen työn tuottavuus saavutettiin pääasiallisesti tarkoituksenmukaisella työnjaolla. Lisätäkseen voittoaan isäntä yritti taitavasti soveltaa työnjaon periaatetta manufaktuurissa. Nyt voiton kasvu ei riippunut enää vain saman katon alle koottujen työläisten määrästä manufaktuurissa vaan myös teknisistä parannuksista, työstökoneista ja moottoreista. Tekniikka lisäsi työn tuottavuutta ennenkuulumattomalla tavalla. Yhden värttinän sijasta työntekijä saattoi kehruukoneen avulla ohjata 1 200 värttinän työtä. Puolaaja, joka oli päivän mittaan saanut valmiiksi vain muutaman puolan, valmisti jopa 100 puolaa ja nykyisin sitäkin enemmän. Yksi nainen, joka teki päivässä 600 000 neulaa koneen avulla, korvasi 135 työläistä. Sukkakoneen avulla työntekijä saattoi lisätä työn tuottavuutta 20 sukkaparista 6 tusinaan päivässä. Käsityönala toisensa jälkeen korvattiin koneella. Työn tuottavuus kasvoi valtavan nopeasti ja markkinat olivat pullollaan tavaraa, joka oli valmistettu koneellisesti joukkokulutukseen. Tavara-arvot muodostuivat ja kasautuivat nopeasti, ja sen ohella tehtaiden omistajien, yrittäjien rikkaudet kasvoivat uskomattomiksi.
Mutta työn tuottavuuden kasvu työ- ja voimakoneiden avulla ei suinkaan lisännyt työläisten hyvinvointia ja varallisuutta, vaan päinvastoin vain tehosti heidän orjuuttaan ja riippuvuuttaan pääomasta. Jos työntekijä, joka valmisti 20 sukkaparia päivässä käsityönä, olisi sukkakoneen tultua keksityksi saanut niistä 1 200 parista, jotka hän nyt valmisti, 60 kertaa entistä suuremman palkan, niin tuotannon koneistuminen olisi tietenkin parantanut työkansan asemaa. Mutta älkää unohtako, että ihmiskunta eli edelleenkin lujasti vakiintuneen yksityisomistuksen maailmassa. Kapitalisti, joka osti keksijältä hänen koneensa tai moottorinsa, piti kyseista keksintöä tuotantolaitoksensa ja varustuksensa tärkeänä osana. Palkatessaan työläisen hän pakotti tämän tekemään työtä niillä välineillä, joita tuotantolaitoksessa oli. Oli omistajan onni, jos hänellä oli sellaiset työvälineet, jotka lisäsivät työläisen tuotantokykyä 60-kertaisesti ja enemmänkin. Tehtailija maksoi työläiselle työvoimasta eikä suinkaan tuottavuudesta. Oli tehtailijan asia osata puristaa tästä ostetusta työvoimasta suurin mahdollinen hyöty. Siksi tuotannon koneistaminen työn tuottavuutta poikkeuksellisesti lisätessäänkin huononsi palkkatyöläisen asemaa. Tuotannon koneistaminen sai porvarilliset tiedemiehet, talousmiehet ja yrittäjät itsekin kuvittelemaan, että arvojen todellinen lähde ja luoja oli kuollut mekaaninen voima, kone, eikä elävä ihmistyö. Jos yrittäjällä oli kone, hän tiesi, että työvoimaa hän saisi, mutta pelkällä työvoimalla ilman konetta hän ei enää voinut toivoa pystyvänsä kilpailemaan kauppamarkkinoilla. Siksi kapitalisti tottui pitämään työvoimaa vain koneen lisäkkeenä. Muistakaa, että luentojemme alussa totesimme, miten karjaa hoitavat heimot aliarvioivat naisten työtä. Karjaa pidettiin heimon rikkauden lähteenä, mutta karjaa hoitava nainen oli vain hyötyeläimen lisäke. Näin kävi myös koneellisen tehdastuotannon vakiintuessa. Työ menetti arvonsa. Koneiden käyttöönotto ei lisännyt työläisten palkkaa, vaan työväenluokan varallisuus heikkeni. Sitä vastoin koko valtavasti kasvava voitto vakiintui koneiden ja tuotantolaitoksen omistajalle.
Näin tehdasteollisuuden kehitys aiheutti yhtäältä kapitalistisen kasautumisen kasvun ja toisaalta yrittäjien välisen kilpailun kiristymisen. Jokainen tehtailija halusi kiskoa mahdollisimman suuren voiton lisäämällä yrityksensä kauppavaihtoa ja hukuttamalla markkinat tavaroihinsa, jotka olivat halvempia kuin kilpailijan tavarat, koska tällä ei ollut käytettävissään tekniikan viimeisiä saavutuksia. Pienyrittäjät ja varsinkin käsityöläiset köyhtyivät, ja he itse tai muut perheenjäsenet joutuivat kolkuttelemaan heidät köyhdyttäneen suuryrittäjän tehtaankonttorin ovea. Pääoman keskittyminen, ts. sen kasautuminen nopeasti rikastuvien suuryrittäjien käsiin, ja työväestön köyhtyminen ovat ne kaksi pääprosessia, jotka ovat ominaisia suurkapitalistisen tuotannon kehityskaudelle 1800-luvun loppuun. 1600-luvulla kapitalistit asettivat yrittäjien välisen sokean kilpailun vastapainoksi uuden voiman — yrittäjien liitot, trustit.
Pienyrittäjän köyhtymisestä taas johtui, että markkinoille tuli työvoiman ylitarjontaa. Koska suurmaanomistajat riistivät talonpoikia, verot olivat ylivoimaiset ja talonpoikaistaloudet takapajuisia, alkoivat talonpojat paeta maaseudulta ja siirtyä kaupunkeihin lisäämään työmarkkinoiden työttömien armeijaa. Työvoiman liikatarjonta sai 1800-luvulla niin uhkaavat mitat, että syntyi erityinen Malthuksen teoria. Malthus saarnasi työläisille syntyvyyden säännöstelyä, jotta työmarkkinoilta olisi voitu vähentää vapaata työvoimaa, heikentää kilpailua ja siten parantaa työväenluokan asemaa. Tämä teoria ei tietenkään juurtunut. Mutta se oli luonteenomainen siinä suhteessa, että se osoitti selvästi ihmisten riippuvuuden talouselämän tilasta. Luontaistalouden ja manufaktuurin aikana, jolloin talouden varallisuus riippui työntekijäin määrästä, suurta perhettä pidettiin »jumalan siunauksena». Mitä enemmän oli työntekijöitä, sitä enemmän oli rikkauttakin. Kun siirryttiin konetuotantoon ja alkoi näyttää siltä, että rikkauksien lähde onkin kone, heräsi ajatus poistaa köyhyys vähentämällä eläviä työvoimavaroja. Tietenkin tämä teoria oli perin juurin virheellinen ja elämä on sen ajat sitten kumonnut. Meidän edessämme on päinvastoin uusi vaara: työvoiman puute joka vaikeuttaa uudentyyppisen tuotannon ja sen suurten kehitystavoitteiden toteuttamista. Nykyisen ihmiskunnan ongelmana ei ole syntyvyyden säännöstely, vaan päinvastoin syntyvyyden rohkaisu.
Mutta palatkaamme tarkastelemaan työn asemaa tehdastuotannossa. Olemme osoittaneet, että työmarkkinoilla on aina ollut vapaan työvoiman liikatarjontaa. 1700-luvun lopulta lähtien tapaamme työttömien joukosta yhä enemmän naisia, jotka yrittävät myydä tehtailijalle ainoata omaisuuttaan — työvoimaansa. Jos tämä ei sitä osta, ei naiselle jää muuta keinoa kuin myydä ruumistaan. Naisten palkkatyötä seuraa varjona prostituutio, ja mitä laajemmalle palkkatyö leviää, sitä korkeammalle kipuavat numerot, jotka osoittavat naisruumiin myynnin lisääntyneen.
Iloton, oikeudeton, täynnä ylivoimaista työtä ja maailman mahtavien pilkkaa oli työtätekevän naisen elämä ja asema manufaktuurin ja käsityöläisammattien hajoamiskautena. Mutta kaikki entisten vuosisatojen harmit kalpenevat sen tehdashelvetin edessä, johon voitokas kapitalismi syöksi naisen. Lukekaa Friedrich Engelsin kirja Työväenluokan asema Englannissa. Tuo kirja on kirjoitettu 1840-luvulla, mutta vieläkin monia siinä kuvattuja ilmiöitä tavataan kapitalistisista maista. Loputtoman pitkä työpäivä, joka usein oli yli 12-tuntinen, alhaiset työpalkat, vastenmieliset, ahtaat ja epäterveelliset asunto-olot, työsuojelun ja sosiaaliturvan puute, perheen hajoaminen, ammattitautien lisääntyminen, alhainen keski-ikä, ikuinen työttömyyden pelko, isännän ja mestarin karkea valta työläisiin — sellaiset olivat tehdastyöläisten olemassaolon pääpiirteet 1800-luvun alkupuoliskolla niin kauan kuin työväenluokka ei ollut vielä järjestäytynyt eikä ammattiliittojen ja luokkakantaisten puolueiden avulla puolustanut etujaan.
Isännät käyttivät mielellään naistyövoimaa, koska se oli halvempaa. Samalla tehtailijat väittivät, ettei naisten työ laadullisesti vetänyt vertoja miesten työlle. Porvarilliset ajattelijat vahvistivat työnantajien päätelmät todistamalla, että luonnostaankin nainen oli kaikilla aloilla miestä huonompi. Itse asiassa eivät naisen luontaiset ominaisuudet, vaan yhteiskunnalliset syyt olivat vaikuttaneet ja vaikuttavat yhä vielä naistyövoiman aliarviointiin.
1800-luvun alkupuoliskolla naisten suuri enemmistö ei ollut tuottamassa arvoja tavaramarkkinoilla, vaan harjoitti vähän tuottavaa kotitaloutta. Siitä tehtiin se valheellinen johtopäätös, että naisten työ oli yleensäkin heikosti tuottavaa.
Toinen syy naistyövoiman halpuuteen oli se, että miehen palkkaa määrättäessä ajateltiin miehen elättävän itsensä lisäksi myös koko perheensä — vaimonsa ja lapsensa. Kun työpalkka alitti sen minimin joka takasi työläisen perheen toimeentulon, havaittiin työläisten alkavan karttaa kyseistä tuotannonalaa, kuolleisuuden lisääntyvän heidän perhepiirissään tai vihdoin työläisen vaimon tai lasten menevän ansiotyöhön. Mutta koska naisen pääasiallinen ylläpito oli edelleenkin miehen, »elättäjän» harteilla eikä naisen tarvinnut kuin »tehdä sivutyötä», jotta perhe olisi jotenkuten tullut toimeen, alettiin naisen työtä pitää aputyönä. Tällä kannalla olivat mielellään työnantajat, kun taas työväenluokka itse ei vielä kyennyt tiedostamaan etujaan eikä pitkään aikaan ymmärtänyt, että naistyö oli suurkapitalistisen talousjärjestelmän kehitykseen erottamattomasti liittyvä ilmiö ja että koko yhteiskunnalle tulevien arvojen tuottamisen pyörteisiin vedetty nainen ei enää milloinkaan palaisi kotiin. Siitäkin huolimatta, että tehdasteollisuuden kasvun ja kapitalismin lujittumisen myötä itsenäisesti ansionsa hankkivien — itsensä elättävien ja lisäksi lapsensa, iäkkäät vanhempansa ja välistä työttömän tai sairaan miehensäkin ylläpitävien — naisten määrä kasvoi jatkuvasti, naistyö arvioitiin edelleenkin koko 1800-luvun ajan miestyötä huonommaksi. Vielä nytkin kapitalistisissa maissa tämä ilmiö on sangen yleinen, vaikka ammattiliitot ovatkin puuttuneet asiaan säätämällä sukupuolesta riippumattomat tariffipalkat. Kolmas syy, joka vaikutti naisten alhaiseen palkkaukseen, oli ammattitaitoisen naistyövoiman puute, eritoten 1800-luvun alkupuolella. Vain mitättömällä osalla ansiotyötä etsivistä työttömistä naisista oli ammatti, joka olisi voinut elättää heidät. Useimmat tulivat koneen ääreen suoraan köyhtyneen kotilieden luota. Heillä ei ollut työkoulutusta eikä -tottumusta. Köyhyyden ja nälän nujertamat, itsenäiseen elämään tottumattomat, oikeudettomat ja vuosisatojen mittaan kuuliaisuuteen tottuneet naiset olivat valmiit suostumaan vaikka minkälaisiin työehtoihin. Ja vaikka tehtailijat teoriassa järkeilivätkin, että nainen on luonnostaankin miestä heikompi eikä hänen työnsä vedä vertoja miesten työlle, he käytännössä erittäin mielellään antoivat lopputilejä miespuolisille työläisille, kun heidän sijalleen tarjoutui halpaa naistyövoimaa. Eikä voittojen kasautuminen siitä suinkaan heikentynyt, mikä todistaa että naisten työn tuottavuus oli yleensä sama kuin miestenkin. Koneellisen tuotannon kehittyessä ammattitaito alkoi näytellä yhä vähäisempää osaa. Erityisesti eräillä tuotannonaloilla (tekstiili-, tupakka-, kemian- ym. teollisuudessa) ammattitaidoton naistyövoima alkoi lisääntyä niin nopeasti, että työläisten mielestä se alkoi suorastaan vaarantaa työväenluokan hyvinvointia. Nainen karkotti miehen tehtaasta halvalla työllään, ja lisäksi vaikutti alentavasti työpalkkoihin. Mitä enemmän naisia oli jonkin tuotannonalan palveluksessa, sitä alhaisemmat olivat miestenkin palkat. Mutta mitä heikommin miehen työstä maksettiin, sitä useampien työväenluokan naisten, proletaarivaimojen ja -tyttärien oli pakko mennä »sivutyöhön». Näin syntyi noidankehä.
Vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla työväenluokan onnistui murtaa tämä noidankehä ammatti- ja poliittisten järjestöjensä avulla. Proletariaatin luokkatietoisuus kasvoi. Työläisnaista ei enää pidetty työläisen »pahansuopana kilpailijana», vaan samanlaisena työväenluokan jäsenenä kuin työläinen itsekin oli. Proletariaatti pystyi vain yhteisin järjestäytynein ponnistuksin torjumaan kapitalismin kovin röyhkeäksi käyneet hyökkäykset. Mutta 1800-luvun alkupuoliskolla työläinen suhtautui vihamielisesti kilpailijaansa ja naistyöläiseltä kiellettiin usein pääsy niihin luokkayhtymiin, joiden oli määrä puolustaa koko köyhälistön etuja.
Tavallisesti naisten työpalkat olivat puolet miesten palkoista. Vasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa mies- ja naispuolisten tehdastyöläisten palkat alkoivat kehittyneimmissä kapitalistisissa maissa tasoittua työläisjärjestöjen painostuksesta. Mutta Venäjällä nainen ansaitsi ennen vallankumousta vain kaksi kolmannesta tai puolet siitä minkä mies, ja idässä — Japanissa, Intiassa ja Kiinassa — on vieläkin näin.
Naisten työpalkat olivat siis hyvin pienet. Liian pitkä työpäivä ja epäterveelliset työolot vahingoittivat naisen elimistöä, mikä taas lisäsi keskenmenojen, kuolleina syntyneiden lasten ja naistentautien määrää. Tämä oli työläisnaisten elämää suurkapitalistisen tuotannon kehityskautena. Ja mitä muhkeammaksi kapitalismi kehittyi, sitä raskaammaksi ja sietämättömämmäksi tuli naisen asema. Mutta ahtaan kotipiirin ulkopuolella tehty tuottava työ, joka loi arvoja ja jonka kansantalous otti huomioon, oli joka tapauksessa se suuri voima joka kuvaamattomien puutteiden, kärsimysten ja tuskien kautta vei naisen hänen vapautukseensa johtavalle tielle. Me tiedämme, että naisen asema johtuu hänen roolistaan kansantaloudessa ja tuotannossa. Niin kauan kuin naisten enemmistö teki vähäarvoista kotitaloustyötä, kaikilla vapauden ja tasa-arvon pyrkimyksillä ei ollut vankkaa taloudellista perustaa. Mutta suurkapitalistinen tuotanto muutti vähitellen asiaintilan. Tehtaat nielivät miljoonittain naisia. Kodinhoito alkoi jäädä taka-alalle. Naisten ammattityö ei ollut enää »satunnaisilmiö», vaan siitä tuli sääntö, normaali, totuttu ja välttämätön ilmiö.
1800-luku oli käännekohta naiskohtalon historiassa. 1800-luvun alussa oli »tehtaalaiseksi» ryhtymistä pidetty suurena onnettomuutena. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvulla teki jo 30–45 % kapitalististen maiden naisista itsenäistä ansiotyötä. Manufaktuurikaudella olivat ansiotyöhön menneet vain lesket, orvot, yksinäiset ja hylätyt naiset. 1900-luvulla miltei puolet kaikista työssä käyvistä naisista oli naimisissa. Mistä tämä johtui? Siitä, että miehen palkka ei riittänyt eikä avioliitto ollut enää naisen pelastus. Elääkseen ja kasvattaakseen lapsensa oli kummankin aviopuolison pakko käydä työssä. Mies ei enää ollutkaan ainoa »elättäjä». Yhä useammin sai nainen kantaa harteillaan koko raskaan työtaakan, varsinkin kriisiaikoina ja miehen työttömyyden jatkuessa pitkään. Sattui niinkin, että työläisperheen vaimo kävi ansiotyössä ja mies oli kotona hoitamassa taloutta ja lapsia. Näin oli laita erääseen aikaan Yhdysvaltain tekstiiliteollisuuteen erikoistuneissa piirikunnissa. Teollisuuskaupungeissa työnantaja mieluimmin otti halpaa työvoimaa, joten vaimo meni kutomoon ja mies jäi kotiin. Näistä kaupungeista käytettiin aikoinaan nimitystä »she-towns», naiskaupungit. Mutta sitä mukaa kuin tunnustettiin, että nainenkin voi tuottaa arvoa työmarkkinoilla, koko työväenluokan oli pakko tarkistaa suhtautumisensa naiseen ja tunnustaa hänet vihdoinkin toverikseen ja järjestöjensä tasavertaiseksi jäseneksi.
Naistyövoima kasvoi erityisen selvästi 1800-luvun jälkipuoliskolla. 30 vuodessa (v:sta 1871 v:een 1901) kasvoi Englannin työssä käyvä miespuolinen väestö 23 % ja naispuolinen 25 %. Huomatkaa samalla, että tämä lisäys tuli pääasiallisesti työväenluokan osalle, sillä suunnilleen samana ajanjaksona työläisten määrä kasvoi Englannissa kaikkiaan vain 8 %, mutta naistyöläisten 21 %. Ranskassa oli vuonna 1901 työtä tekeviä ja yleensä itsenäisesti ansaitsevia naisia 34 % koko väestöstä ja vuonna 1906 jo 39 %. Saksassa itsenäisesti ansaitsevien naisten määrä oli vuonna 1881 5,5 miljoonaa, vuosina 1890–1895 6,5 miljoonaa ja vuonna 1907 9,5 miljoonaa. Ja vihdoin sodan aikana yli 10 miljoonaa. Vuonna 1882 työtä tekevien naisten osuus oli 24 % Saksan koko naispuolisesta väestöstä, vuonna 1907 30 % ja imperialistisen sodan aikana 32 %.[2*] Venäjällä oli vuonna 1897 itsenäisesti ansaitsevia naisia noin 5 miljoonaa. Maailmansodan aikana lisääntyi työtä tekevien naisten määrä vallankumousta edeltäneellä Venäjällä vaatimattomastikin arvioiden 20-kertaisesti.
Kun Euroopassa ja Amerikassa oli ennen maailmansotaa noin 60 miljoonaa itsenäisesti ansiotyössä käyvää naista, niin liioittelematta voidaan sanoa, että Euroopan valtioissa ja Amerikan Yhdysvalloissa käy tällä hetkellä työssä 70 miljoonaa naista. Näihin 70 miljoonaan lisättäköön vielä kasvava määrä työssä käyviä idän naisia, sillä idässä niin ikään kapitalistinen teollisuus kasvaa nopeasti. Japanin kaksimiljoonaisesta proletariaatista 750 000 on naisia. Intiassa arvioidaan viimeisen väestönlaskennan mukaan olevan 19 miljoonaa naista, jotka työskentelevät tehtaissa, kotiteollisuudessa, maanviljelyksessä sekä suurilla puuvilla-, tee-, kahvi- ym. plantaaseilla. Kiinassa tehtaiden, kotiteollisuuden ja valtion palveluksessa sekä palveluammateissa olevien naisten määrä lasketaan kymmenissätuhansissa. Heräävä ja nopeasti kehittyvä itä on liittymässä länsivaltioihin. Ja kaikkialla on tuottavaa työtä tekevän työläisen rinnalla työläisnainen. Maailman kapitalistinen talous ei enää tule toimeen ilman naista: naisesta on tulossa tunnustettu työyksikkö.
Näistä 70 miljoonasta naisesta melkein puolet on naimisissa. Tämä ilmiö on meille äärimmäisen tärkeä. Se murskaa entisen käsityksen, että nainen mentyään kerran naimisiin ei enää etsi itsenäistä ansiota. Saksassa, Englannissa ja Venäjällä (ennen vallankumousta) yli kolmannes kaikista itsenäisesti työssä käyvistä naisista oli naimisissa. Pääoman kehityksen korkeimmalla asteella nainen ei enää olekaan pelkkä miehen lisäke, joka suorittaa heikosti tuottavaa kotitaloustyötä. Hän joutuu kollektiivia varten suoritettavan tuottavan työn pyörteisiin. Ja kun kerran näin on, ovat luonnollisesti hänen vuosisataisen oikeudettomuutensa ja orjuutuksensa päivät luetut.
Mutta mikä sitten saa naisen hakeutumaan tehtaaseen? Ehkäpä vastaatte itse tähän kysymykseen? Omastako tahdostaan nainen menee tehdastyöhön ja palveluammatteihin vai onko olemassa jokin ulkonainen yhteiskunnallinen voima, joitakin asianhaaroja jotka pakottavat hänet siihen?
Oppilas: Työläisen työstä aletaan maksaa liian alhaista palkkaa, hän ei enää pysty elättämään perhettään.
Luennoitsija: Oikein. Koneellisessa tuotannossa ei enää työläisen palkkaa määrättäessä oteta lukuun sitä, että hänen tulisi pystyä sillä myös elättämään perheensä. Isäntää ei huoleta se, pysyvätkö työläisen lapset hengissä. Tekniikan jatkuva kasvu takaa aina valmiin työttömien reservin. Mutta koska työläisen ansiot pidetään niin alhaisina, että hän hädin tuskin pystyy elättämään itsensä, työläisen vaimon on pakko pysyä koneen ääressä silloinkin kun hän menee naimisiin. Saksan tilastot osoittavat, että 90 % naimisissa olevista naisista menee ansiotyöhön nälän ja köyhyyden pakottamina. Samoin on laita kaikissa muissakin maissa. Ei oma tahto aja miljoonia naisia ansiotyöhön vaan elämänehdot. Mutta naimisissa olevien naisten tehdastyö raskailla ja naisen elimistölle vaarallisilla tuotannonaloilla herättää kysymyksen tai — kuten on alettu sanoa — »ongelman», jota ihmiskunnalla ei milloinkaan aiemmin ole ollut, kysymyksen siitä miten äitiys ja pääoman hyväksi suoritettava palkkatyö ovat yhdistettävissä toisiinsa. Kapitalismissa äitiys ja ammatti, ts. naisen osallistuminen tuottavaan työhän, ovat todellakin keskenään ristiriitaisia. Työläisen perhe hajoaa. Lapset joutuvat kohtalon huomaan. Talo jää oman onnensa nojaan. Lisäksi naistyön yleistyminen vaarallisilla tuotannonaloilla, heikko ravinto, puuttuva naistyön tehokas suojelu ja puuttuva äitiysturva sekä anteeksiantamattoman huonot asunto-olot estävät naista tulemasta terveeksi äidiksi. Keskenmenojen määrä lisääntyy, yhä enemmän synnytetään kuolleita pienokaisia. Teollisuuskaupungeissa lapsikuolleisuus pysyttelee 30–50 %:ssa ja joissakin erityisen vahingollisissa ammateissa (esim. elohopeaa käsittelevässä peiliteollisuudessa, maaliteollisuudessa jne.) se nousee jopa yli 60 >%:n.
Jos työväenluokka ei olisi valmis ottamaan valtaa ja tuotantoa omiin käsiinsä ja jos kapitalismi jatkuvasti olisi olemassa ja kehittyisi, ihmiskuntaa uhkaisi muutaman vuosikymmenen kuluttua todellinen rappeutuminen. Ihmiskunnan onneksi historian lait opettavat proletariaatille, mitä sen on tehtävä. Venäjän vallankumouksen esimerkki raivaa tietä muidenkin maiden yhteiskunnalliselle vallankumoukselle. Kansantalouden kommunistinen organisointi antaa ihmiskunnalle keinon, jolla äitiydenkin ongelma on ratkaistavissa. Uusi kommunistinen rakenne on sellainen, että jokaista elävää työyksikköä ja niin muodoin myös naisten työtä käytetään tuottavasti yhteiskunnan etujen mukaisesti, mutta yhteiskunta puolestaan osaa suojella raskaana olevaa naista ja imettävää äitiä ja saattaa hänet sellaisiin olosuhteisiin, joissa hän voi suorittaa myös toisen yhteiskunnallisen velvollisuutensa: lahjoittaa yhteiskunnalle uuden, terveen ja elinkykyisen jäsenen.
Mutta toistaiseksi kaikki maat Venäjää lukuun ottamatta elävät kapitalismin sorron alaisina, ja äitiyden risti painaa raskaana naisten hartioita, joilla lepää kaksinkertainen taakka: sekä palkkatyö että perhehuolet. Voidaanko arvioida, että kapitalismissa työläisen palkka kohoaa niin paljon, ettei naimisissa olevan naisen tarvitse käydä työssä? Ei tietenkään. Kaikkialla maailmassa on työläisjärjestöjen painostuksesta korotettu palkkoja, mutta silti ne jäävät jälkeen kulutustavarain hintojen noususta. Ja vaikka palkkoja onnistuttaisiinkin korottamaan niin, että ne vastaisivat kulutustavaroiden kohoavia hintoja, ongelmaa ei olisi ratkaistu. Älkäämme unohtako, että työläisperheen tarpeilla ei ole rajoja. Jos köyhyys ei enää pakota naista työhön, niin työläisnaisen ja hänen miehensä lisääntyneet kulttuuritarpeet, halu vaatettaa lapset »säädyllisesti», ostaa kirjoja ja käydä teatterissa, ajavat naisen jälleen etsimään ansiotyötä. On vielä muuan syy, joka todistaa, ettei naistyön kasvua voida enää pysähdyttää millään laeilla, nimittäin naistyövoiman kysyntä kehittyvässä tuotannossa. Sota osoitti havainnollisesti, missä määrin naistyö on muodostunut yhteiskunnallisesti välttämättömäksi. Millään keinotekoisilla toimenpiteillä tai kieltolaeilla, joista porvarilliset tiedemiehet vielä 50 vuotta sitten puhuivat vakavissaan ja jollaisia kannattivat proletaaritkin, naistyön kasvua ei voida rajoittaa eikä palauttaa naista perheen helmaan. Ja mitäpä hän enää perheessä tekisikään, kun entiset työt yksi toisensa jälkeen häviävät taloudenhoidosta?
Jos teitä kiinnostaa kysymys naimisissa olevien naisten työssäkäynnistä ja siitä, miten työläiset itse ovat taistelleet tätä ilmiötä vastaan, lukekaa luku »Ammatti ja äitiys» kirjastani Yhteiskunta ja äitiys. Sieltä löydätte tilaston eri maiden naimisissa olevien naisten työssäkäynnistä. Tämänpäiväisessä luennossamme vastaamme vielä erääseen kysymykseen, joka on määrännyt naistyön aseman kehittyneen kapitalismin kaudella. Millä tuotannonaloilla naistyötä käytetään eniten? Nykyisin ja varsinkin maailmansodan jälkeen ei ole ainuttakaan kansantalouden alaa, jossa naistyövoimaa ei käytettäisi. Naistyövoima on tunkeutunut paitsi kaikille teollisuuden ja maatalouden aloille, myös liikenteeseen ja valtiolliseen keskushallintoon sekä paikalliseen itsehallintoon. Kaupassa, varsinkin vähittäiskaupassa naistyövoimaa on käytetty keskiajalta lähtien. Mutta tavallisesti naistyö on yleisintä ensinnäkin niillä aloilla, joilla vaaditaan alhaista ammattitaitoa, ja toiseksi aloilla, jotka vielä hiljattain kuuluivat kiinteästi laajennetun kotitalouden piiriin. Eniten naisia on tekstiili-, tupakka- ja kemianteollisuudessa sekä kaupassa (myymäläapulaiset ja pikkukauppiaat), ts. kaikilla sellaisilla aloilla joilla ei vaadita erityisempää ammattitaitoa. Monissa maissa, muun muassa Venäjällä, Englannissa, Saksassa ja Japanissa naisia on näillä aloilla enemmän kuin miehiä. Sitten ovat verraten hiljattain kotitaloudesta irtautuneet teollisuudenalat: pukujen ja liinavaatteiden valmistus, elintarviketeollisuus, palveluammatit ja pesuloiden, majatalojen ja kahviloiden tarjoama työ. Useimmat naiset osaavat käyttää neulaa, silittää liinavaatteita tai korjata päivällispöydän. Ammattitaidon puutteen korvaa näillä aloilla käytännön kokemus. Mutta sangen luonteenomaista on se, että sitä mukaa kuin monet näistä perinteellisesti naisten aloista siirtyvät mekaaniseen työhön (höyry- ja sähköpesulat, pukutehtaat, erityisiä sähkölaitteita käyttävät siivousliikkeet jne.) miestyövoima alkaa syrjäyttää naistyövoimaa. Tapahtuu työvoiman uudelleenryhmitystä. Etupäässä naistyövoimaa käyttäville aloille tunkeutuu miespuolista työvoimaa, tyypillisesti miesvoittoisina pidetyille tuotannonaloille (esimerkiksi kirjapainot ja metallinjalostusteollisuus) tulvii naistyövoimaa. Syy näihin on sama: tuotannon koneistuminen. Mies asettuu ompelukoneen ääreen ja tarttuu sähkösilitysrautaan, nainen käy sorvipenkin ja latomakoneen ääreen. Voimme omin silmin nähdä, miten kone hävittää työhön liittyvät yksilölliset ominaisuudet. Näin tuotannon koneistuminen tekee mies- ja naistyövoiman tasavertaiseksi. Tämä puolestaan johtaa siihen, että naisen tasavertaisuus tunnustetaan myös koko yhteiskunnassa.
Viimeksi kuluneina 20 vuotena tietoliikenteen palveluksessa olevien naisten määrä on huomattavasti lisääntynyt. Tämä ala vaatii jo tiettyä ammattitaitoa samoin kuin myös naisten harjoittama toimistotyökin. Mutta juuri naisten tunkeutuminen myös koulutusta ja ammattitaitoa vaativille työaloille osoittaa, että naistyöstä on tullut tuotannon välttämätön ja kiinteä osa.
Nainen oppii pitämään itsenäistä ansiotaan luonnollisena ja laillisena eikä enää satunnaisena ja ohimenevänä ilmiönä. Hän rakentaa elämänsä avioliiton sijasta ammatille. Ja vanhemmat itse, erityisesti Amerikan, Englannin ja Saksan kaltaisissa kapitalistisissa maissa pyrkivät antamaan paitsi pojilleen myös tyttärilleen taatun leivän hankkimalla näille jonkin ammatin.
1800-luvun kuluessa naistyö lakkasi olemasta poikkeus, sattuma. Siitä tuli jokapäiväinen, luonnollinen ilmiö. Maailmansota vain lujitti tätä prosessia murskaamalla viimeisetkin toiveet naisten mahdollisuudesta palata kotiin ja perheen pariin.
Niinpä tehdessämme yhteenvedon tämänpäiväisestä luennosta meidän on tunnustettava, että 1900-luvulla sulkeutui naisen historiallisen kohtalon kehityksen ympyrä. Vuosituhansia sitten nainen oli koko kollektiivin, suvun, kannalta samanlainen hyödykkeiden ja arvojen tuottaja kuin mieskin. Ja silloin hän nautti erityistä arvonantoa, koska miehellä oli vain yksi velvollisuus, työnteko, kun taas nainen työnsä ohella myös synnytti ja ruokki suvun uusia jäseniä. Alkukantaisessa yhteiskunnassa hänen merkityksensä oli sen vuoksi suurempi. Työnjako ja yksityisomistuksen syntyminen kiinnittivät naisen kotiin ja alensivat hänet miehen lisäkkeeksi. Mutta nyt tulivat hänen avukseen samat tuotantovoimat, jotka tietyssä kehitysvaiheessa vaativat sukupuolen mukaan tapahtuvaa työnjakoa ja johtivat yksityisomistuksen syntymiseen.
Ne avasivat naiselle ovet täydelliseen ja kaikkinaiseen vapautukseen. Naisen orjuuden vuosisadat ovat takanapäin. Kun naiset vedetään tuotantoon, syntyy luja perusta, jolle naisen vapautuminen rakentuu kaikillakin elämän aloilla. Mutta tämän vapautumisen pystyy todella toteuttamaan vain uusi talousrakenne — kommunismi.
Viime kerralla totesimme, että tuottavien voimien kasvaessa, suurkapitalistisen tuotannon vahvistuessa ja puhjetessa kukoistukseensa myös kansantalouden kiertoon mukaan joutuneiden naisten määrä alkoi kasvaa. Nyt tarkastelemme sitä, miksi kapitalistisen rakenteen vallitessa nainen ei vapaudukaan lopullisesti eikä häntä tunnusteta tasavertaiseksi miehen kanssa riippumatta siitä, tekeekö nainen tuottavaa työtä vai ei. Päinvastoin syntyy huutava ristiriita naisen kansantaloudellisen aseman ja sen välille että hän perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa on täysin oikeudeton, riippuvainen ja orjuutettu. Nyt käsittelemmekin kysymystä, millä tavoin naistyön lisääntyessä kasvoi ja vahvistui yhteiskunnassa tietoisuus naisen tasavertaisuudesta ja yhtäläisistä oikeuksista.
Jokaiselle on selvää, että mitä enemmän naisia hakeutuu tuotantoon, sitä itsenäisempiä ja taloudellisesti riippumattomampia heistä tulee ja sitä kipeämmin ja voimakkaammin he tuntevat olevansa yhteiskunnassa eriarvoisia, valtiossa oikeudettomia ja perheessä riippuvaisia. Jokainen ennakkoluuloton tarkkailija havaitsee ristiriidan: nainen tunnustetaan yhteiskunnalle hyödylliseksi työvoimaksi, mutta silti hän porvarillisten valtioiden lainsäädännön mukaan on vailla oikeuksia. Naisen rooli tuotannossa ja hänen poliittinen ja yhteiskunnallinen oikeudettomuutensa ja riippuvuutensa miehestä, joka ei enää aikoihin ollut häntä elättänyt, olivat keskenään ristiriitaisia, tämä synnytti niin sanotun »naiskysymyksen». Erityisen polttava tämä kysymys oli 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun manufaktuurin ja tehtaan köyhdyttämät pienet käsityöläiset ja kotiteollisuuden harjoittajat joutuivat pakostakin myymään työvoimansa suurteollisuudenharjoittajille sekä lähettämään vaimonsa ja lapsensa ansiotyöhön. Tuolloin, 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa, »naiskysymys» sekä samaan aikaan herännyt naisliike rajoittuivat pääasiallisesti käsittelemään naisten palkkaa ja pääsyä »kunnialliseen työhön». Ammattikuntarajoitukset ja ammattikuntien tiukat säännöt olivat kolmen vuosisadan ajan — 1400-luvulta 1700-luvulle — ehdottomasti sulkeneet naisen pois käsityöläisammateista yrittäen palauttaa hänet kotiin, niin että hän jättäisi tuottavan työn kokonaisuudessaan miesten haltuun. Mutta siitä naisten asema vain huononi. Kun heillä ei ollut mahdollisuutta harjoittaa käsityöläisammatteja, he sitäkin helpommin joutuivat tehtailijoiden hillittömän riiston kohteiksi. Siihen aikaan Ranskassa oli vallalla manufaktuurituotanto. Suuret teollisuuslaitokset savuavine piippuineen, satapäisine ja suurempinekin henkilökuntineen olivat vielä poikkeuksia. Mutta manufaktuuri ja kotiteollisuus kukoistivat ja olivat tiheänä verkkona vyöttäneet koko Ranskan. Kokonaiset kotiteollisuuden harjoittajien tiuhaan asuttamat piirikunnat tekivät työtä ostelijoiden laskuun ja kantoivat »manufaktuurin» nimitystä. Pieniä manufaktuuriyrityksiä, joissa työskenteli kymmenkunta tai parikymmentä työntekijää, syntyi Pariisiin ja Ranskan muihin kaupunkeihin kuin sieniä sateella. Kotiteollisuuden harjoittajien voimin kudottiin painavaa sarkaa ja nyplättiin ohuenohutta pitsiä, kirjailtiin kankaita metalli- ja kultalangoin, punottiin kirjavia nauhoja ja valmistettiin taloustavaroita. Erityisen paljon naisia työskenteli kutomo- ja kehruuteollisuudessa. Tämän alan työntekijöistä oli naisia 90 %. Silkintuotanto oli jo tuolloin luonteeltaan suurteollisuutta, ja tällä alalla tehdas kamppaili päättäväisesti syrjäyttäen kotiteollisuuden ja manufaktuurin. Ranskan suureen vallankumoukseen mennessä maassa oli jo monilukuinen naisproletariaatti. Pariisi kuhisi kerjäläisiä ja prostituoituja. ja nälkäisten ja työttömien naisten laumat tulvivat sen esikaupunkeihin. Oli luonnollista, että »kansan naiset», pienkäsityöläiset, pikkukauppiaat ja kotiteollisuuden harjoittajat osallistuivat erittäin toimeliaasti työkansan kapinaan, joka heinäkuussa 1789 leimahti pohattoja ja titteliherroja vastaan. Toimeentulomahdollisuus ja oikeus »rehelliseen leipäpalaan» oli laajojen aktiivisesti Ranskan vallankumoukseen osallistuvien naisjoukkojen iskulause. Eräässä Ranskan vallankumouksen aikana laatimassaan anomuksessa Pariisin proletaarinaiset vaativat, että heille annettaisiin samat oikeudet työhön kuin miehillä oli ja että miehiltä evättäisiin pääsy tyypillisiin naisten ammatteihin; korvaukseksi naiset sitoutuivat olemaan pyrkimättä tyypillisiin miesten ammatteihin. »Me pyydämme työtä», sanottiin eräässä anomuksessa, »mutta emme kumotaksemme miesten arvovallan, vaan saadaksemme mahdollisuuden taata itsellemme edes vaatimaton olemassaolo.» Pääsy kaikkiin ammatteihin, toisin sanoen rajaton työn vapaus oli se, mitä varattoman luokan naiset vaativat Ranskan vallankumouksen aikana. Toteutuessaan tämä vaatimus vapauttaisi kymmenettuhannet nälkäiset ja repaleiset naiset kurjuudesta, kodittomuudesta tai prostituutiosta. Tämä vaatimus ei ollut pelkästään naisten. Se osui yksiin Ranskassa syntyneen teollisuusproletariaatin pyrkimysten kanssa. Kaikkien Pariisin esikaupunkien asukkaiden huulilla oli iskusana »työn vapaus». Mutta työn vapaus merkitsi ennen kaikkea feodaalihallinnon kukistamista, porvariston herruuden pystyttämistä ja aikansa eläneiden ammattikuntalaitosten etuoikeuksien peruuttamista. Ei ollut mikään ihme, että luokkavaisto antoi Pariisin esikaupunkien naisille oikean vihjeen siitä, mitä tietä heidän oli kuljettava jos mielivät päästä »rehelliseen ansiotyöhön». Ranskan naisproletariaatti asettui päättävästi vallankumouksellisten ryhmittymien puolelle. He lähtivät taistelemaan oikeudestaan ansaita »leipäpala».
Mikäli joku haluaisi tunnollisesti kuvailla naisten kaikkia esiintymisiä Ranskan vallankumouksessa, heidän sankarillista päättäväisyyttään ja vallankumoustahtoaan, hänen pitäisi kirjoittaa kokonainen kirja. Dauphinén ja Bretagnen »kansannaiset» heittivät ensimmäisinä haasteen kuninkaalliselle hallitukselle ja heitä seurasivat Angolousen ja Chenonceauxin naiset. He osallistuivat aktiivisesti valtiosäätyjen vaaleihin, eikä — mikä oli luonteenomaista — näitä vaaleja kumottu. Historiassa on jo useaan kertaan todistettu, että kärjistyvien kansalaissotien samoin kuin ankaran kansallisen taistelun aikana jopa porvarillinenkin yhteiskunta unohti naisten »eriarvoisuuden», etsi häneltä tukea ja kutsui häntä aktiivisten taistelijoiden riveihin. Angersin naiset julkaisivat vallankumouksellisen manifestin monarkkisen hallituksen mielivaltaa vastaan. Pariisin naisproletariaatti osallistui Bastiljin valtaukseen ja naiset ryntäsivät ase kädessä linnoitukseen. Rose Lacomben, käsityöläisten Madeleine Chabrisin ja Renée Auduen johdolla naisproletariaatti järjesti sotaretken Versaillesiin ja toi kuninkaan Pariisiin naisvartioston saattamana. Kun Ludvig oli sijoitettu Pariisiin, samat »Pariisin esikaupunkien naiset» kiistelivät miesten kanssa kunniasta vartioida Pariisin portteja. Vuonna 1789 naiskalakauppiaat lähettivät edustajansa säätyjen kokoukseen »innostamaan kansanedustajia ja muistuttamaan tarpeistaan». »Älkää unohtako kansaa, herrat», esikaupunkien naiset varoittivat säätyjen edustajia. Nämä naiset osallistuivat Marskentällä esitettyyn vetoomukseen ja kaatuivat kuninkaan valapattoisuuden uhreina. Ranskan syntymässä oleva naisproletariaatti meni kaikkialle, minne sen tietoisuus koko proletariaatin yhteisistä luokkaeduista ja -tavoitteista sitä ajoi. Vain vallankumouksen voitto lupasi kansannaiselle, ranskalaiselle työläisnaiselle ja köyhtyneelle talonpoikaisnaiselle vapautuksen nälästä, uskomattomasti kallistuneista elinkustannuksista, oikeudettomuudesta, kurjuudesta ja — mikä tärkeintä — työttömyydestä. Ranskan naisproletariaatti pysyi loppuun saakka vallankumouksellisena ja leppymättömänä ja usein taipumattomalla mielenvireellään vei mukanaan horjuvat miehetkin luoden päättäväisiä ja leppymättömiä tunnelmia.
Muisto pelottavista, julmista ja verenhimoisista »kutojattarista» häiritsi vielä kauan tasavallan kukistumisen jälkeenkin porvariston rauhaisaa unta. Mutta keitä olivat nämä »kutojattaret», nämä fuuriat, kuten maailman vastavallankumous on heitä nimittänyt? Nälkäisiä ja paljon kärsineitä käsityöläis- ja talonpoikaisnaisia, työläisten vaimoja, kotiteollisuuden harjoittajia ja manufaktuurien työläisiä. He vihasivat koko sydämestään aristokratiaa ja vanhaa hallitusta ja terveellä luokkavaistollaan ryhtyivät päättävimmin taisteluun luodakseen uuden Ranskan, jossa työ olisi kaikille avoin ja jossa lapset eivät kuolisi nälkään samaan aikaan, kun toimeton kerska-aatelisto rypi uskomattomassa ylellisyydessä. Jotteivät tuhlaisi suotta aikaansa nämä raivokkaat patriootit ja uutterat työläisnaiset kuljettivat kaikkialle mukanaan kutimiaan. He neuloivat juhlissa ja mielenosoituksissa, kansalliskokouksen portilla ja giljotiinin äärellä. Eivät he itselleen sukkia kutoneet vaan kansalliskaartin sotilaille, vallankumouksen puolustajille.
Niin sanotun »naisliikkeen» lasketaan alkaneen Ranskan vallankumouksesta ja vuosien 1774–83 vallankumoussodasta, joka käytiin Amerikan vapauttamiseksi Englannin herruudesta. Tämä liike liitetään tavallisesti muutamien naisten oikeuksien kiivaiden puolustajattarien, tasavertaisuuden ensimmäisten kannattajien nimiin. Ranskan vallankumouksen aikana eli epäilemättä runsaasti huomattavia naisia, joiden nimet liittyvät kiinteästi naisliikkeeseen sekä koko vallankumousasian eri vaiheisiin. Viisaan ja maltillisen girondistipoliitikon madame Rolandin rinnalla esiintyi huomattava lehtinainen ja kirjailijatar sekä sydämeltään todellinen demokraatti Louise Robert Coralio, tasavallan hehkuva puolustaja. Kumpikin oli vain vähän kiinnostunut naisliikkeestä. He eivät esittäneet naisia koskevia vaatimuksia, mutta naisten tasavertaisuuden tunnustamisessa heidän ansionsa ovat historiassa yhtä suuret kuin ensimmäisten naisasianaisten ansiot. Työllään, toiminnallaan, uskollisuudellaan vallankumoukselle he pakottivat yhteiskunnan unohtamaan, että he olivat »heikomman sukupuolen» edustajia, ja näkemään heidät vain tunnetun poliittisen virtauksen ilmentäjinä. Heidän ja innokkaan naisten tasa-arvoisuuden ajajan Olympe de Gougesin rinnalle kohosi kaksi muuta naista, joita hehkutti vallankumouksen liekki ja jotka olivat luonteeltaan intohimoisia. Vallankumouksen alkuaikoina Théroigne de Méricourt ja Desmoulins kehottivat kansaa aseisiin. Théroigne osallistui Bastiljin valtaukseen, mistä hyvästä kansalliskokous palkitsi hänet kunniamiekalla. Lokakuun 5. päivänä, jolloin lähdettiin marssimaan Versaillesiin, Théroigne ratsasti mukana punaisessa puvussa innostaakseen vallankumouksellisia naisia. Hän perusti yhdessä filosofi Raymondin kanssa »Lain ystävien» seuran. Hän agitoi tukemaan kansallisarmeijaa ja kehotti naisia aktiivisesti puolustamaan uutta tasavaltaista isänmaata. Kesäkuun 20. päivänä hän auttoi kansaa vetämään tykit kuninkaanpalatsin edustalle. Elokuun 10. päivänä hän vietti yönsä torilla kehottaen palavin puhein perustamaan »todellisen kansan ylivallan». Marseillelaisosaston kanssa hän tunkeutui kuninkaanpalatsiin, mistä hänet palkittiin »kansalaisseppeleellä». Mutta hän kaatui jakobiinien ja girondistien taistelun kärjistyessä. Hän kallistui girondisteihin, sillä häntä inhottivat vallankumouksen väistämättömät veriset julmuudet. Rose Lacombe oli innostamassa retkeä Versaillesiin, josta kuningas piti hakea. Hän oli Pariisin esikaupunkien naisten todellinen johtaja, joka oli aina kansan parissa. Hän oli taistelutahtoinen ja päättäväinen, hänellä oli mainiot organisaattorin kyvyt, kaunis ääni ja viehättävä ulkomuoto. Hänen kansalliskokouksen galleriassa pitämänsä puheet, hänen kehotuksensa puolustaa vallankumousta liittolaisjoukkojen maahantunkeutumista vastaan ja hänen vallan demokratisoimisvaatimuksensa ovat siirtyneet historiaan vallankumouksen dokumentteina. Hän oli monarkian raivokas vihollinen. Kuninkaanpalatsia elokuun 10. päivänä piiritettäessä hän haavoittui käteen. Ja kansalliskokous myönsi hänelle kuten Théroignelle »kansalaisseppeleen». Vuonna 1793 hänestä tuli vuoripuolueen jäsen ja hän alkoi kantaa Maratin kannattajattarien punaista hilkkaa. Lacombe vaati kaikkien aristokraattien ja heidän perheidensä vangitsemista. Hän keräsi naisjoukkoja ja kiihotti niitä girondisteja vastaan sekä auttoi jakobiineja murskaamaan Gironden. Eikä Lacombe suonut rauhaa jakobiineillekaan vaatiessaan, että vastavallankumouksellisia vastaan oli taisteltava vieläkin päättävämmin ja keinottelevat ostelijat oli vangittava, hyökkäsipä hän konventin erehtymättömyyttäkin vastaan, mikä luonnollisestikin herätti Roberspierren vihan. Konventille ei ollut mieleen sekään, että Rose Lacombe ja »vallankumouksellisten naiskansalaisten klubin» jäsenet alkoivat sekaantua konventin toimeksiantoihin tarkistamalla vankiluetteloja ja puolustamalla niitä, joita tämän klubin jäsenet pitivät syyttä tuomittuina. Itse klubi perustettiin Pariisissa Rose Lacomben ja pesijätär Pauline Leonien aloitteesta, jotka olivat esikaupungeista kotoisin. Lacombe pyrki tässä klubissa kasvattamaan laajoja naisjoukkoja vallankumouksen hengessä. Hän määräsi keskusteltavaksi esimerkiksi aiheesta: »Mitä hyötyä naisilla on tasavaltaisesta yhteiskuntarakenteesta?» Lacombe oli työtä tekevien naisjoukkojen mielipiteiden selkeä ilmaisija. Tämä leppymätön jakobiini ja Pauline Leonie puolustivat useaan otteeseen paitsi naisten oikeuksia, myös ja nimenomaan työtä tekevien naisten etuja. Seisoen kansalliskokouksen gallerian edessä Pariisin nälkäisen ja työttömän naisjoukon kanssa Lacombe esitti kansalliskokoukselle kysymyksen, mitä tasavallan viranomaiset aikoivat tehdä työtä tekevän naisen raskaan ja sietämättömän aseman keventämiseksi. Rose Lacombe pystyi kaunosanaisissa, voimakkaissa ja rohkeissa puheissaan ilmaisemaan työläisnaisten tuskan ja tunteet.
Kun Ranskan naisyhdistykset ja -klubit hajotettiin konventin määräyksestä, Lacombe puolusti intohimoisesti luomustaan, »vallankumouksellisten naiskansalaisten klubia». Mutta sitäkin kohtasi yleinen lakkauttaminen. Jakobiinien kukistuessa ja taantumuksen alkaessa päästä voitolle naisten esiintymisiä alettiin ankarasti vainota. Mutta Lacombe ei voinut vaieta. Hän puhui edelleenkin. Keväällä 1794 hänet vangittiin ja hän hävisi poliittiselta näyttämöltä. Taantumuksen ryhdyttyä hyökkäämään hänelle ei enää ollut sijaa. Lacombessa yhdistyivät vallankumouksellisen ominaisuudet ja uskollisuus vallankumouksen suurelle asialle tietoisuuteen siitä, että naisproletariaatin tarpeet, vaatimukset ja surut olivat ja niiden tuli olla erottamaton osa syntymässä olevan työväenluokan liikettä ja taistelua. Hän ei vaatinut naisille oikeuksia, mutta hän halusi herättää naiset, sysätä heidät vallankumouksellisen itsenäisyyden tielle, saada heidät itse puolustamaan etujaan työläisluokan jäseninä. Ja tämä oli Lacomben suuri ansio, siten hän on meitä lähempänä kuin muut suuren vallankumouksen yksipuolisemmat naiset.
Porvarillisen naisliikkeen alkuunpanijoita olivat nuoren Amerikan tasavallan ensimmäisen presidentin puoliso Abigail Smith Adams ja hänen aatetoverinsa Mercy Warren, Ranskassa taas Olympe de Gouges ja Englannissa Mary Wallstonecraft.[5] Porvarilliset naisasianaiset esittivät asian mielellään niin, että naisten tasa-arvoisuuskysymys olisi ikään kuin ollut ajankohtainen vain joidenkin 1700-luvulla vaikuttaneiden sangen viisaiden filosofien, ajattelijoiden ja kirjailijoiden ansiosta. Nämä ja heidän lisäkseen muutamat rohkeat ja uhrautuvat naiset päättivät puolustaa »kauniimpaa sukupuolta» ja vaatia, että naiselle oli annettava samanlainen sivistys kuin miehellä oli ja että hänet oli tunnustettava tasavertaiseksi kaikilla aloilla. Heidän äänensä herätti naisten uinuvan itsetietoisuuden; nämä alkoivat järjestäytyä ja esiintyä etujensa puolesta valloittaen askel askelelta koko 1800-luvun kuluessa oikeuden toisensa jälkeen, jollaisia naisilla ei vielä milloinkaan ollut ollut.
Tämä käsitys on syvästi erheellinen. Itse asiassa tapahtumat ja naisen orjuuttamisen historia todistavat päinvastaista. Sellaiset naisten oikeuksien rohkeat puolustajat kuin Olympe de Gouges Ranskassa, Abigail Smith Adams Amerikassa tai Mary Wallstonecraft Englannissa saattoivat suoraan esittää kysymyksen naisten tasa-arvoisuudesta vain siksi, että 1700-luvun loppuun mennessä naisia oli alettu tarvita tuotannossa ja että yhteiskunta alkoi arvostaa heidän yhteiskunnallisesti hyödyllistä työvoimaansa. Olympe de Gouges — joka heitti vasten itse pelottavan konventin kasvoja historiallisen lauseensa: »Jos naisella on oikeus nousta mestauslavalle, tulee hänellä olla myös oikeus nousta puhujalavalle» — oli naisten poliittisten oikeuksien tunnustamisen raivokas puolustaja. Abigail Smith Adams uhkasi vastaperustetun Amerikan tasavallan vallankumouksellista valtaa vuonna 1783 sanomalla, että »naiset eivät alistu tasavallan lakeihin, jollei perustuslaki tunnusta heille äänioikeutta», ja ilmaisi ensimmäisenä täsmällisesti ja selväsanaisesti naisten poliittista tasa-arvoisuutta koskevan vaatimuksen. Mary Wallstonecraft oli lahjakas, harkitseva ja rohkeasti ajatteleva 1700-luvun lopun kirjailija, jonka kohuttu kirja Naisten oikeuksien puolustus ilmestyi vuonna 1796. Hän vaati, että naisten koulutus on uudistettava perusteellisesti ja naiset on tunnustettava tällä alalla tasavertaisiksi.
Naiset suhtautuivat siis eri tavoin jo esiintyvään »naiskysymykseen», toisin sanoen siihen ristiriitaan, jossa naisen tuotannossa esittämä rooli ja hänen valtiolliset ja yhteiskunnalliset oikeutensa olivat, mutta itse asiassa kaikki heidän vaatimuksensa voitiin tiivistää yhdeksi ainoaksi perusmotoksi — »oikeus työhön». Oikeus työhön merkitsi niinä aikoina ennen kaikkea vallankumouksen voittoa, feodaalisen yhteiskuntarakenteen kukistamista ja elämän rakentamista kokonaan uusille perusteille. Mutta jotta elämä olisi voitu rakentaa uudelleen niin, että siinä elämässä olisi ollut paikka myös ansiotyötä etsivälle naiselle, piti saada valtaa. Porvarilliset naisasianaiset erehtyivät pahan kerran todistellessaan, että naisten pyrkimys tasavertaisuuteen ja oikeuksiensa tiedostamiseen sysäsi naiset itsenäisen työn tielle. Historia opettaa meille, että asia oli täsmälleen päinvastoin. »Jokaisen lainsäädäntöelimen tehtävä on suojella kummankin sukupuolen luovuttamattomia oikeuksia: vapautta, edistystä, turvallisuutta ja sorron vastustamista», kirjoitti Olympe de Gouges kuuluisassa manifestissaan. »Kaikkien naispuolisten kansalaisten tulee samoin kuin miespuolistenkin henkilökohtaisesti tai edustajiensa kautta osallistua lainsäädäntötyöhön ... Kaikilla naiskansalaisilla tulee olla yhtäläinen pääsy kaikkiin yhteiskunnan virkoihin, erikoisaloille ja ammatteihin.» Kuitenkin kaikki nämä vaatimukset, jotka tiivistyivät pääasiallisesti vaatimukseksi, että »naisten on päästävä vapaasti kaikkiin virkoihin ja ammatteihin», saattoivat syntyä vain siksi, että »kansannainen» oli jo raivannut naiselle pääsyn tuottavaan työhön. Naisen poliittisen tasavertaisuuden vaatimus ei ollut vielä Ranskan vallankumouksen päivinä olennainen kysymys laajoille naisproletariaatin joukoille, vaan sen ympärille ryhmittyi pikemminkin porvarillis-demokraattisia aineksia. Pariisin esikaupunkien naiset eivät osallistuneet juuri lainkaan sellaisten naisklubien toimintaan, joita oli perustettu Palm Alldersin kaltaisten ensimmäisten naisasianaisten aloitteesta. Päinvastoin he taistelivat innostuneina yhdessä koko proletariaatin kanssa ammattikuntalaitoksen purkamisen ja useiden muiden puhtaasti proletaaristen vaatimusten toteuttamisen puolesta. Luokkavaisto vihjasi heille aivan oikein, että oli realistisempaa vaatia ammattikuntalaitoksen purkamista ja oikeutta työhön kuin taistella naisten poliittisten oikeuksien tunnustamisen puolesta. Tämän vaatimuksen esittänyt Olympe de Gouges uskoi näin puolustavansa kaikkien naisten etuja, mutta itse asiassa 1700-luvun historiallisissa oloissa naisten poliittisen tasavertaisuuden tunnustaminen olisi niin Ranskassa kuin Englannissa ja Amerikassakin vahvistanut vain omistavan porvariston naisten oikeuksia. Proletariaatti ja sen mukana työväenluokan naiset olisivat yhtä kaikki jääneet oikeuksitta.
Naisliike, joka vaati naisten oikeuksien tunnustamista, esiintyi ensi kerran selvästi 1700-luvun lopulla ja johtui välttämättä ja väistämättä yleisestä tuotantotilanteesta, sen ajan kansantalouden tilasta ja siitä roolista, jota naistyö alkoi siinä näytellä.
Juuri Ranska, Englanti ja Amerikka tarjoavat meille jälleen esimerkin siitä, miten päteviä näiden luentojen perusmääritelmät ovat, nimittäin sen että naisen asema yhteiskunnassa riippuu hänen roolistaan kansantaloudessa.
Viime luennolla tutustuimme siihen, miten naistyö kehittyi manufaktuurin aikana ja tehdastuotannon kehittymisvaiheessa 1700-luvun Englannin ja Ranskan kaltaisissa kapitalistisissa maissa. Tässä tosiasiat puhuvat puolestaan. Entäpä sitten Amerikka? Päteekö määritelmämme senkin suhteen? 1700-luvulla Amerikka oli vielä mahtavan Englannin siirtomaa ja lisäksi taloudellisesti takapajuinen. Sen teollisuus oli äärettömän heikosti kehittynyt ja pienviljely kukoisti. Väestön enemmistö oli maanviljelijöitä. Miten sitten saattoi käydä niin, että Amerikasta äkkiä tulikin naisliikkeen kehto? Miten saattoi käydä niin, että Amerikassa kysymys naisten tasa-arvosta ja heidän poliittisista oikeuksistaan heräsi aiemmin kuin Euroopan pitkälle teollistuneissa maissa? Eikö tämä tosiasia ole ristiriitainen sen tärkeimmän määritelmämme kanssa, että taistelu tasa-arvosta on vain tulos naisten osallistumisesta tuottavaan työhön? Eikö vaatimus naisten poliittisesta tasavertaisuudesta ollutkin demokratian puolesta taistelevan porvariston ohjelman looginen huipentuma? Ei toki. Juuri Amerikka on jälleen elävä vahvistus perusmääritelmällemme. Naisten poliittisten oikeuksien vaatimus oli suoranainen tulos siitä roolista, jota naiset näyttelivät Pohjois-Amerikan tuotantoelämässä 1600- ja 1700-luvulla, silloin kun se vielä oli Englannin siirtomaa. Tämän siirtomaan olivat asuttaneet Vanhasta maailmasta, Euroopasta tulleet pakolaiset, jotka olivat paenneet feodalismin sortoa ja uskonvainoja. Useimmat heistä olivat rahattomia ja omaisuudettomia. Amerikkaan he toivat mukanaan ainoan omaisuutensa — työvoimansa ja -tarmonsa. Useimmat eurooppalaiset pakolaiset veivät Uuteen maailmaan mukanaan koko perheensä. Siellä he kiinnittyivät maahan, heistä tuli kolonisteja, farmareita. Palkkatyövoiman puute pakotti farmarin hoitamaan taloutensa oman perheen jäsenten voimin. Farmarin vaimo ja tyttäret tekivät työtä farmin hyvinvoinnin hyväksi siinä missä heidän isänsä, miehensä ja veljensä. Naiset kantoivat miesten tavoin talouden taakan, taistelivat neitseellistä ja karua luontoa vastaan, jota ihmiskäsi ei ollut vielä kesyttänyt. Miesten tavoin he ottivat kiväärein vastaan intiaanien hyökkäykset ja puolustivat rinnan miestensä tai isiensä kanssa farmiaan, joka oli luotu yhteisellä työllä. Olojen pakosta naisesta tuli arvokasta työvoimaa, jonka työ liittyi maanviljelystuotannon yhteiseen vuohon edistäen siten koko siirtokunnan hyvinvointia. Siitä johtui se kunnioitus ja arvonanto, jota amerikkalaiset tunsivat naista kohtaan ja jonka hävitti vasta hiljattain kehittynyt kapitalismi, se kun pakottaa pitämään naista vain joko palkkaorjana tai miehen viihteenä.
Niin kauan kun Amerikkaa pidettiin Englannin siirtomaana, sen lait rakentuivat seuraavalle periaatteelle: se edustaa joka maksaa veroa. Siksi kaikilla veronmaksajilla oli oikeus osallistua valtionsa hallintaan, naisiltakaan ei tätä oikeutta evätty. Kun Amerikan vapaussota puhkesi, naiset luonnollisestikin osallistuivat siihen mitä toimeliaimmin. He olivat kiinnostuneita puolustamaan sen maan riippumattomuutta, jonka kukoistus oli osittain luotu myös heidän kättensä töillä. Amerikan itsenäisyysaate innosti naisia siinä määrin, että heidän päätöksensä taistella loppuun saakka oli usein lujempi kuin vallankumouksellisesti asennoituneiden poliitikkojen. Niinpä Mercy Warren puolusti jo silloin Amerikan täydellistä eroamista Englannista, kun taas itse Washington, tämän liikkeen johtaja, ei vielä uskaltanut puoltaa niin radikaalia toimenpidettä. Naiset olivat varmoja siitä, että nuoren tasavallan perustuslaki tunnustaisi heidän poliittisen oikeuskelpoisuutensa, jota Yhdysvaltojen lait eivät kieltäneet edes silloin, kun Amerikka vielä oli vain Englannin siirtomaa. Mutta naiset erehtyivät pahan kerran. Vaikka perustuslakia säätävä kokous ei vastustanutkaan naisten äänioikeutta, josta se antoi osavaltioiden päättää itse kysymyksen, tätä oikeutta ei sisällytetty perustuslakiin. Päätös johtui täysin ymmärrettävistä syistä: 1700-luvun lopulla Yhdysvallat ei enää ollutkaan pienviljelijävaltainen maa, vaan se oli astunut selvästi suurkapitalistisen teollisuuden kehityksen tielle. Nainen ei enää ollutkaan hyödyllinen tuotantoyksikkö ja hänen merkityksensä yhteisessä kansantaloudessa oli vähentynyt. Hän oli enää vaimo, perheenemäntä, herruutensa vahvistaneen porvarin lisäke. Varattomien luokkien naiset menivät työhön tehtaisiin ja joutuivat halveksittavien pääoman orjien armeijaan. On erittäin kuvaavaa, että teollistuneet Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, niin sanotut vanhaenglantilaiset valtiot, lainsäädännöllisessä järjestyksessä kumosivat naisten äänioikeuden ja tunnustivat yksinomaan miehet täysivaltaisiksi kansalaisiksi. Sitä vastoin kahdessa maanviljelysvaltaisessa osavaltiossa, Virginiassa ja New Jerseyssä, kunnalliset ja poliittiset oikeudet koskivat myös naisia.
On mielenkiintoista todeta, että vapaustaistelun aikana naisten tasavertaisuuspyrkimykset saivat osakseen amerikkalaisen yhteiskunnan ja eritoten sen vallankumouksellisimmin asennoituneiden kerrosten täyden myötätunnon. Naisia käytettiin kaikin tavoin hyväksi ja heitä vedettiin mukaan kansalaissotaan. Heiltä vaadittiin »kansalaismiehuutta», uhrautuvaisuutta ja uskollisuutta ryhmälleen. Mutta niin pian kuin päästiin juhlimaan voittoa vanhasta valtiorakenteesta eikä entinen vihollinen, feodaalinen Englanti, enää uhannut amerikkalaisen porvariston etuja, naisten tasavertaisuuden vaatimus ei enää liikuttanut edes innokkaimpia demokraatteja.
Kun Amerikka ja Ranskan vallankumous tarjoavat meille elävän esimerkin siitä, että tasavertaisuuden vaatimus syntyy vasta sen jälkeen, kun naisesta on todella jo tullut työyksikkö, joka osallistuu yleiskansalliseen talouselämään. Naista ei sysää työn tielle pyrkimys tasavertaisiin oikeuksiin, vaan päinvastoin naisten hakeutuminen kansantalouden kiertoon herättää naisten tasa-arvon ja tasavertaisuuden aatteen kaikilla muillakin aloilla.
Mutta miten on siinä tapauksessa selitettävissä se, että nainen on kaikissa porvarillisissa maissa vielä tänä päivänäkin faktisesti vailla tasa-arvoa ja että sielläkään, missä naiset muodostavat suuren osan työtätekevistä, yhteiskunta ja valtio eivät tunnusta heitä yksilöiksi ja kansalaisiksi? Missä on syy?
Syy on itsessään porvarillis-kapitalistisessa järjestelmässä, joka rakentuu luokkaristiriidoille ja palkkatyölle. Tiedätte itsekin, että porvarillisissa valtioissa useimmat itsenäisesti työssä käyvät naiset kuuluvat työväenluokkaan, pääoman palkkaorjien luokkaan. Ja samoin kuin antiikin aikoina herra ja valtias halveksi vangittuja orjiaan, jotka loivat hänen rikkautensa, samoin kieltäytyy nyt porvaristo tunnustamasta niiden miljoonien proletaarien oikeuksia, joiden työllä luodaan tavara-arvoja, jotka ovat porvarillisen yhteiskunnan rikkauksien perusta. Kapitalismissa työläinen ja työläisnainen eivät suorita itsenäistä työtä eivätkä luo arvoja jotka suoraan heidän käsistään siirtyisivät kuluttajalle, vaan he tekevät työtä »palkasta». Luontaistaloudessa käsityöläinen ja jopa kotiteollisuuden harjoittajakin myivät kuluttajalle työnsä valmiita tuotteita eivätkä työvoimaansa. Palkkatyöjärjestelmässä työläinen tai työläisnainen myy isännälle työvoimaansa. Viime luennolla totesimme, etteivät porvarilliset talousmiehet halua tunnustaa, että kansan rikkauden tärkein lähde on elävä työvoima, työ. Yhdessä yrittäjien kanssa he etsivät kaikenlaisia selityksiä sille, millä tavoin kapitalismi saa etua konevoiman ja työläisen elävän työn yhdistelmästä. Porvaristo on sitä mieltä, että uusia arvoja luovia lähteitä ovat hengettömät koneet eivätkä suinkaan työläiset. Siksi porvariston kannalta palkkatyöläisen ja -työläisnaisen rooli supistuu koneen lisäkkeenä olemiseen. Porvariston silmissä todellinen rikkauksien luoja on pääoma.
Niin kauan kuin kapitalistinen tuotantojärjestelmä vallitsee, ei ole mitään syytä odottaa, että käsitys työstä, työväenluokan roolista ja naisen asemasta tuotannossa muuttuisi. Palkkatyö on vetänyt naisen suppeasta kotitalouden piiristä yhteiskunnan hyväksi tehtävään tuottavaan työhön. Mutta vallitseva palkkatyöjärjestelmä saattaa sekä työläisen että työläisnaisen täydelliseen aineelliseen ja sen jälkeen myös yhteiskunnallis-poliittiseen riippuvuuteen porvaristosta. Tekipä työn mies tai nainen, sillä ei ole juuri mitään arvoa. Porvaristo vastustaa kiivaasti ja organisoidusti jokaista työväenluokan yritystä saada oikeutensa tunnustetuiksi ja valtio demokratisoiduksi sekä päästä osallistumaan maan hallintaan. Porvariston teorian mukaan valtion hallintaan ja yhteiskunnan elämän johtoon ovat kutsutut ne, jotka omivat työstä tulevan voiton eivätkä suinkaan ne jotka sen työn tekevät. Työtä tekevän naisen oikeudettomuus on samaa kuin koko proletariaatin oikeudettomuus. Varattoman luokan naisen kohtalo sulautuu proletariaatin kohtaloon. Siitä hetkestä lähtien kun miljoonien naisten on pakko lähteä palkkatyön tielle, naisen asema ei parane, vaan päinvastoin huononee. Kapitalistinen tuotantomuoto sälyttää perheessä vallitsevan oikeudettomuuden ja eriarvoisuuden sekä kodinhoidon kahleiden lisäksi naisen harteille vielä uuden taakan: hänen on tehtävä palkkatyötä isännän hyväksi, joka omistaa valtavia tehtaita ja joka mahdissaan voittaa ylpeät paroni- ja herttualinnat.
Ja viime luennolla osoitimme, ettei avioliittokaan enää pelasta naista pakolta myydä työvoimaansa. Yhä useampien naimisissa olevien naisten on pakko tehdä ammattityötä kodin ulkopuolella ja lisäksi hoitaa lukemattomat kotiaskaret, lapset ja mies. Työtä tekevän naisen elämä muuttuu yhdeksi ainoaksi pakkotyörangaistukseksi. Hän ei saa nukkua riittävästi, hänellä ei ole aikaa levätä. Hän nousee aikaisemmin kuin muut ja menee nukkumaan myöhemmin kuin muut. Ja kuitenkin työläisen perhe hajoaa, talo tyhjenee, lapset jäävät valvonnatta. Naiset tekevät työtä voimainsa edestä pelastaakseen perheen hajoamiselta ja estääkseen kotiliettä sammumasta. He elävät vielä menneisyydessä, arvostavat kotia enemmän kuin miehet. Mutta leppymättömät tuotantovoimat eivät ota huomioon ihmisten toiveita. Suurtuotannon vakiintuessa kotitalous supistuu tuntemattomiin, yksi toisensa jälkeen häviävät ne työalat, jotka vielä hiljattain, äitiemme nuoruudessa ja isoäitiemme kypsällä iällä muodostivat kotitalouden erottamattoman osan. Viitsiikö työläisen vaimo uhrata tuntikausia sukkien kutomiseen, saippuan valmistamiseen, vaatteiden ja liinavaatteiden ompeluun perheenjäsenille, kun näitä kaikkia joukkokulutustavaroita on runsaasti saatavissa markkinoilta? Kun vain olisi rahaa. Mutta saadakseen haltuunsa maksuvälineitä on myytävä tietty osa työenergiastaan ja ajastaan, täytyy mennä ansiotyöhön. Mitä hyödyttää olla perheenemäntä, keittää, suolata, marinoida elintarvikkeita talven varalle, leipoa leipää tai valmistaa päivällinen itse, kun sadat säilyketehtaat valmistavat taloudessa tarvittavat varastot, kun leipomot leipovat leipää ja työläisperhe voi saada valmiin päivällisen osuuskunnan ruokalasta tai halvasta ravintolasta? Kotitalous alkaa surkastua. Naisen työ perheessä muodostuu tarpeettomaksi. Häntä ei tarvitse kansantalous eivätkä perheen jäsenet. Ja sitä mukaa kuin kapitalistinen tavaratalous kehittyy ja tehdastuotanto pääsee kukoistukseensa, alkaa silmissämme perhe, varsinkin kaupunkilaisperhe hajota ja näivettyä. Perhe, jota tarvittiin luontaistaloudessa, muodostuu painolastiksi, joka kansantalouden kannalta nielee hyödyttä ja tuottamattomasti naisen työenergiaa. Lakattuaan olemasta talousyksikkö perhe käy tarpeettomaksi. Naisen työ siirtyy ahtaan kotitalouden piiristä kansantalouden palvelun alalle. Tuotannon palveluksessa olevien naisten määrä kasvaa yhä. Maailmansota osoitti lopullisesti että naistyövoima on tarpeellista tuotantovoimien jatkuvalle kehitykselle. Ei ole työalaa, jolle nainen ei olisi näinä viimeksi kuluneina seitsemänä vuotena tunkeutunut. Sodan aikana työssä käyvien naisten määrä Euroopassa ja Amerikassa kasvoi noin 10 miljoonalla. Naistyöstä on tullut välttämättömyys. Tilaston mukaan 1800-luvun alussa noin kolmannes maailmanmarkkinoille tulevista arvoista oli tuotettu naisten käsin. Nyt naisten osuus maailman tavaranvaihtoon menevästä tuotannosta on vieläkin suurempi. Naistyöstä on tullut kiinteä taloudellinen tekijä. Ja siitä huolimatta »naiskysymys» on vielä kaukana ratkaisustaan. Maailman kaikissa maissa Neuvosto-Venäjää lukuun ottamatta nainen on kaukana tasa-arvoisuudesta. Me tiedämme, että naisten oikeudettomuus johtuu kapitalistisesta tuotantojärjestelmästä, yksityisomistukseen ja yksityistalouksiin perustuvan porvarillisen yhteiskunnan luokkajaosta. Mutta jos kerran tunnemme epäkohtien syyn, niin meillä on myös selvä tie jolle meidän on lähdettävä poistamaan niitä. Naisten eriarvoisuus ja orjuus voidaan lopettaa vain siirtymällä uuteen tuotantojärjestelmään, korvaamalla yksityisomistus yhteiskunnallisella tuotannolla ja kollektiivisella kulutuksella, siten että työ voittaa pääoman, että kommunismi voittaa.
Totesimme, että »naiskysymys» syntyi kapitalismin luomien ristiriitojen tuloksena, sen ristiriidan tuloksena joka vallitsi kansantalouden palvelukseen vedettyjen naisten määrän kasvun ja heidän yhteiskunnallisen, aviollisen ja valtiollisen eriarvoisuutensa välillä.
Erillistä, itsenäistä »naiskysymystä» ei ole olemassa; ristiriita joka porvarillisessa yhteiskunnassa painaa naista, on erottamaton osa työn ja pääoman välisen taistelun suurta yhteiskunnallista ongelmaa.
Mutta jo se seikka, että on olemassa mainittu ristiriita naisten oikeudettomuuden ja sen välillä että heidän osuutensa tuottavaan työhön ja kansantalouteen lisääntyy, aiheutti ilmiön, jota ihmiskunta ei ollut aiemmin tuntenut: syntyi naisliike.
Syntyhetkestään lähtien 1700-luvun lopulta naisliike on kehittynyt kahteen suuntaan: toinen porvarillisen naisliikkeen lipun alla ja toinen osana luokkakantaista työväenliikettä.
Koko 1800-luvun porvarillinen naisliike kehittyi erillään porvarillisen luokan miesten poliittisesta liikkeestä ja kuvasti vain osittain syntyperäisiä sosiaaliryhmittymiä. Tämä liike kehittyi 1800-luvun loppuun mennessä laajaksi ja vyötti naisjärjestöjen verkolla lännen ja idän kaikki porvarilliset maat. Sen päätavoite oli naisten tasa-arvoisuus, yhtäläisten oikeuksien tunnustaminen kaikilla elämän aloilla porvarillis-kapitalistisen yhteiskunnan rajoissa. Porvarillisen leirin naisten oikeuksien puolustajattaret eivät ensinnäkään tulleet koskaan ajatelleeksikaan uutta yhteiskuntarakennetta, joka avaisi naisille mahdollisimman laajat ja ainoat vankat perusteet heidän vapauttamiselleen. Sosialismi oli heille vieras. Ja jos 1800-luvun loppuun mennessä osa porvarillisista naisasianaisista esittikin vaatimuksia, jotka oli omaksuttu sosialisteilta, niin se tapahtui vain siksi, että olisi saatu myös naisproletariaatin kannatus, ostettu sen myötätunto ja sillä vahvistettu omaa poliittista merkitystä. Toinen porvarillisten naisasianaisten erikoispiirre oli se, että he kuvittelivat olevansa kaikkien naisten vaatimusten ja pyrkimysten ilmaisijoita, kaikkien luokkaristiriitojen yläpuolella. Todellisuudessa he ilmensivät vain porvarillisen luokan — tosin sen eri sosiaaliryhmien — naisten tarpeita ja intressejä.
Tämän liikkeen kolmas ominaisuus oli se, että naisten oikeuksien puolesta puhujat yrittivät kaikin tavoin jäljitellä miehiä, mutta kuitenkin sanoutuivat näistä jyrkästi irti ja asettivat naisten edut miesten etujen vastakohdaksi. Naisasianaiset tekivät vielä toisenkin suuren virheen: he eivät lainkaan ottaneet huomioon sitä, että naisella on yhteiskuntaaan nähden kaksinainen velvollisuus ja että ne »luonnolliset oikeudet» joihin naisasianaiset niin mielellään vetosivat, vaativat, että nainen yhteiskuntamme hyväksi tekemänsä tuottavan työn lisäksi lahjoittaisi myös tälle yhteiskunnalle terveitä jälkeläisiä. Äitiys, sen suojelu ja äidin etujen suojelu ei lainkaan sisältynyt porvarillisten naisasianaisten tavoitteisiin ja ohjelmaan. Ja kun 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kysymys äitiyden suojelusta alkoi kiinnittää porvarillisten naisten huomiota, kysymyksessä eivät olleet ne ainekset jotka jo olivat mukana naisasialiikkeessä. Porvarilliset naisjärjestöt sisällyttivät ohjelmiinsa vaatimuksia äitiyden ja naistyön suojelusta äärimmäisen vastahakoisesti, pitkän empimisen jälkeen. Vasta 1900-luvulla ne hyväksyttiin ohjelmiin, kun ne näiden kohtien puuttumisen takia olivat vaarassa menettää proletaarinaisten laajojen joukkojen myötätunnon, nämä kun aktiivisesti puolustivat sellaisia vaatimuksia. Naisasianaiset yrittivät lapsellisesti siirtää naisten tasavertaisuustaistelun luokkasuhteiden vankalta perustalta kahden sukupuolen välisen taistelun alalle. Syntyi vääristymä, karikatyyri. Poliittisen vaiston puute vei naisasianaiset syrjään oikealta taistelulinjalta. Siellä missä he olisivat voineet varmasti menestyä ja saada oman luokkansa miesten kannatuksen, he menettivät sen, koska supistivat tavoitteitaan eivätkä esittäneet yleisiä luokkavaatimuksia, joista luonnollisesti olisivat voineet johtua myös naisten oikeuksia koskevat vaatimukset, vaan julistivat ahtaan naisellisia iskulauseita naisten tasa-arvoisuudesta kaikkialla, sopivaan ja sopimattomaan aikaan. Vasta 1900-luvulla poliittisesti tietoisimmat naisryhmät alkoivat liittää kohtalonsa jonkin poliittisen puolueen taisteluun ja olivat ikään kuin puolueen osana ja sen täydennyksenä. Näin toimivat Venäjällä ennen vallankumousta perustuslaillisten demokraattien eli kadettipuolueen naiset »Naisten tasa-arvoisuuden liitossa», joka myöhemmin muutettiin »Naisten tasa-arvoisuuden liigaksi». Samanlaista politiikkaa harjoittivat myös eräät saksalaiset ja englantilaiset yhdistykset.
Pyrkimys vahvistaa tasavertaisuus ja halu todistaa, että nainen on kaikessa miehen kaltainen ja tämän kanssa tasaveroinen, sai naisasianaiset unohtamaan naisen luonnolliset erikoisuudet, jotka pakottavat myös kollektiivin suhtautumaan häneen erityisellä tavalla. Alkukommunismissa suku kunnioitti naista myös siitä syystä, että hän oli talouden tärkein tuottaja ja lisäksi antoi uutta elämää, lisäsi suvun jäsenmäärää. Äitiys, naisen ominaisuus synnyttää lapsia, ei vielä riittänyt siksi perusteeksi, jolla yhteiskunta olisi elättänyt häntä ja joka olisi kohottanut hänet miehen veroiseksi niin kauan kuin tämä yksinään vastasi kaikista tuotannollisista velvollisuuksista. Mutta jos nainen suorittaa yhteiskunnalle hyödyllistä työtä miehen rinnalla, niin naisen yhteiskunnallinen lisävelvollisuus — lapsen synnyttäminen ja ruokkiminen — epäilemättä vaatii yhteiskuntakollektiivin taholta erityistä huomioonottoa ja lisähuolenpitoa. Tätä porvarilliset naisasianaiset eivät paljaiden tasavertaisuusperiaatteiden viehätyksen innossa lainkaan halunneet tunnustaa. He tekivät erittäin suuren virheen uskoessaan, että jos naiselle myönnetään tietyt oikeudet, hänet sillä tunnustetaan täysin tasavertaiseksi miehen kanssa. Niinpä innokkaimmat naisasianaiset »periaatteesta» pukeutuivat miesten vaatteisiin, leikkauttivat hiuksensa lyhyeksi, eivät mukavuudesta vaan jäljitelläkseen miehiä, ja marssivat kadulla pitkin miehekkäin askelin... Kun naisasianaiset saivat tietää, että puute pakotti naiset menemään satamaan lastaajiksi ja kantamaan ylivoimaisia taakkoja, nämä naiivit tasa-arvoisuuden puolustajattaret liikuttuivat ja kirjoittivat sanoma- ja aikakauslehdissään: »Jälleen uusi naisten voitto tasavertaisuuden alalla. Naislastaajat kantavat miesten tavoin harteillaan 12 puudan painoisia taakkoja.» Heidän päähänsä ei edes pälkähtänyt, että yhteiskuntakollektiivin ja itse naistyöläisten etuja olisi päinvastoin hyödyttänyt sellainen artikkeli, jossa olisi todettu, että voitonhimosta ja saaliinhalusta kapitalismi turmelee kansakunnan terveyden, tuhoaa ylivoimaisella ja sopimattomalla työllä naisten elimistön ja siten vahingoittaa koko kansan hyvinvointia. Naisasianaiset eivät kyenneet ymmärtämään, että fyysiset syyt tulevat aina asettamaan naisen erikoisasemaan, mutta että sen ei suinkaan tarvitse estää tunnustamasta naisen oikeuksia ja hänen arvoaan kollektiiville. Ei naisen välttämättä tarvitse suorittaa samanlaisia töitä kuin miehen, kunhan hän suorittaa kollektiivin hyödyn kannalta samanarvoista työtä, jotta kollektiivi tunnustaisi hänet ja takaisin hänelle samat oikeudet kuin miehelle. Tätä naisasianaiset eivät ymmärtäneet. Siitä johtui heidän liikkeensä yksipuolisuus ja ahdasrajaisuus.
Tämä liike läpäisi muutamia vaiheita. Se poliittisen tasavertaisuuden vaatimus, joka äänekkäänä kaikui 1700-luvun lopulla Amerikassa ja Ranskassa kansalaissodan riehuessa kuumimmillaan, poistui näyttämöltä heti porvariluokan vallan vahvistuessa. Sen sijaan esitettiin vaatimattomampi iskulause: naisille oli sallittava koulutusmahdollisuudet. Tämä 1800-luvun alkupuoliskon naisliikettä sävyttänyt iskulause johtui suoranaisesti naisliikkeen perusmotosta, oikeudesta työhön. Jo Olympe de Gouges oli historiallisessa manifestissaan aivan oikein todennut, että naisille ei riitä poliittisten oikeuksien tunnustaminen, heille on yhtä tärkeää päästä kaikkiin virkoihin ja ammatteihin. Silloin kun Olympe de Gouges julkaisi manifestinsa, oltiin vasta tiedostamassa välttämättömyys, että porvarillisen luokan naisille oli taattava pääsy henkiseen työhön. 1800-luvulla tämä tarve kävi yhä polttavammaksi. Kukoistukseensa puhjennut kapitalismi köyhdytti käsityöläisen ja muutti kotiteollisuuden harjoittajan tehdastyöläiseksi ja lisäksi tuhosi väestön välikerroksen — pikkuporvariston — hyvinvoinnin ja vankan toimeentulon. Pikkukauppias, pikkupomo ja -virkamies eivät enää pystyneet elättämään perhettään pelkästään omilla ansiotuloillaan. Nyt joutuivat etsimään ansiotyötä paitsi vähemmän varakkaiden porvariperheiden pojat myös niiden tyttäret. Keskivarakkaan porvariston tyttäret hakeutuivat opettajiksi, kirjoittivat ja käänsivät romaaneja, pyrkivät toimistotyöhön ja parhaan turvan takaavaan valtionpalvelukseen. Mutta henkiseen työhön johtavat ovet pysyivät vielä tiukasti suljettuina naisilta. Naisia otettiin työhön vastahakoisesti, heidän voimiinsa ja kykyihinsä ei uskottu, koska nainen tälläkin alalla arvioi työvoimansa halvemmaksi kuin mies. Tavallisesti mies elätti ansiollaan itsensä kokonaan ja usein vielä perheensäkin. Nainen yleensä hankki vain lisäansioita. Hän asui tavallisesti vanhempiensa tai sukulaistensa luona, ja hänen tulonsa menivät hänen »henkilökohtaisiin kuluihinsa». Vähitellen kasvoi niiden naisten määrä, jotka joutuivat elättämään itsensä kokonaan ja välistä ruokkimaan myös perheensä, mutta naisen työpalkan suuruus määrättiin nimenomaan sillä perusteella, että myös henkisen työn ammateissa nainen hankki vain »sivuansioita». Oli muuten toinenkin olennainen seikka, joka painoi ja painaa jatkuvasti alas naisten palkkoja: ammattitaidon ja koulutuksen puute. Yrittäjä ja valtio eivät päästäneet naisia toimistotyöhön, opetustyöhön ja valtionvirkoihin vastahakoisesti vain siksi, että nämä olivat »heikomman sukupuolen» edustajia, vaan myös siksi, että ne aivan oikein arvioivat näiden työn olevan koulutuksen puutteen johdosta vähemmän tuottavaa. Vain naisille maksettavat hyvin alhaiset palkat voivat saattaa yrittäjän kiusaukseen käyttää hyväkseen epäilyttävän laatuista naistyövoimaa. Tietenkin työpaikoista kilpailevat miehet kohtelivat naisia kaltoin, ajoivathan nämä heidät pois tieltään toimistoista ja virastoista; mutta silti naisasianaiset erehtyivät pahoin väittäessään, että naisten pääsyä eri ammatteihin on estänyt miesten »itsekkyys», heidän ahdas itserakkautensa ja naisten kilpailun pelko. Syitä siihen, miksi 1800-luvun alkupuoliskolla ammattityön ovet avautuivat porvariluokan naiselle vain vaivoin, tulee etsiä naisten heikosta koulutuksesta ja ammattitaidon puutteesta.
Tästä umpikujasta naiset saattoivat päästä vain hankkimalla koulutusta. Ei ole mikään ihme, että 1800-luvun alkupuoliskolla, ja eräissä maissa, esimerkiksi Saksassa ja Venäjällä myöhemminkin porvarillisen naisliikkeen mottona oli vaatimus naisten ja miesten yhtäläisestä koulutuksesta.
Kysymys naiskasvatusreformista leimahti jo 1700-luvulla. Ranskalainen kirjailija Fénelon ja hänen jälkeensä Ranskan vallankumoukseen sen alkuvuosina osallistunut filosofi ja publisisti Condorcet olivat naiskoulutuksen innokkaita puolestapuhujia. Englannissa tämän kysymykset herättivät jo 1600-luvulla Daniel Defoe ja Mary Astell, mutta silloin heidän äänensä kaikuivat yksinäisinä eikä heidän kehotustaan sovellettu käytäntöön. Toista oli 1800-luvulla. Rohkeasti, Ranskan vallankumouksen suuria aloitteita ja rohkeita hankkeita vastaavassa hengessä asetti Mary Wallstonecraft tunnetussa Naisten oikeuksien puolustuksessaan kysymyksen naisten sivistyksestä. Hän suhtautui asiaan omalaatuisesti: hän vaati naissivistyksen laajentamista ja naisten oikeuksien tunnustamista ihanteellisen äitiyden kannalta. Vain vapaa ja voimakkaasti tietoinen nainen voi olla hyvä äiti, joka osaa opettaa lapsilleen kansalaisvelvollisuutta ja herättää heissä vapaudenrakkautta. Kaikista naisten tasa-arvoisuuden puolustajista Mary Wallstonecraft on ainoa, joka suhtautuu vaatimukseen naisten oikeuksista äitiyden laajasti käsitettyjen velvollisuuksien kannalta, jollei oteta huomioon ranskalaista 1700-luvun vallankumouksellista ja filosofia Rousseauta. Rousseau johti naisten tasa-arvoisuuden »ihmisen luonnollisista oikeuksista», mutta uudessa vapaassa yhteiskunnassa, jossa hallitsee järki ja vapaus, hän antoi naisille vain yhden ainoan roolin — äitiyden ja senkin porvarillisen perheen mukaisen.
Vaikka monet ajattelijat 1700-luvulta aina 1800-luvun keskivaiheille puolustivat naisten oikeutta samanlaiseen koulutukseen miesten kanssa, korkeakoulujen ja monien keskiasteen oppilaitostenkin ovet pysyivät naisten edessä tiukasti suljettuina. Suurin vaikeuksin, useita vaikeita esteitä ja rajoituksia voittaen, pilkan ja pahansuopuuden saattelemina naiset raivasivat tietään itsenäiseen henkiseen ansiotyöhön vastaavien teknisten ja tieteellisten tietojen avulla. 1840-luvulla pääsivät Amerikan yliopistoon ensimmäiset porvarillisen naisliikkeen edustajat Elizabeth ja Emily Blackwell. Emily hankki itselleen ensimmäisen naislääkärin diplomin. Samaan aikaan oli Amerikassa laajalti tunnustettu ensimmäisenä naispuolisena journalistina Margaret Fuller, jonka olemus muistuttaa suuresti nykyajan vapaita »uusia naisia». 1860-luvulla niin ikään Amerikassa Mary Mitchell sai ensimmäisenä naisena matematiikan ja tähtitieteen professorin arvon. Englannissa kuuluisan tähtitieteilijän Herschelin sisar Caroline valittiin tähtitieteellisten tutkimustensa takia 1830-luvulla Tähtitieteellisen seuran jäseneksi. Mutta yliopistot pysyivät yhä suljettuina naisille, ja Englannin ensimmäinen naislääkäri Elizabeth Garrer opiskeli lääketiedettä Sveitsissä. Vasta 1800-luvun lopulla korkeakoulut alkoivat vähitellen päästää naisia luentosaleihinsa.
Myös Venäjällä porvarillinen naisliike, joka heräsi 1860-luvun alussa, käytti ensin mottonaan »koulutuksen vapautta». Tämä motto johtui elintärkeästä vaatimuksesta, joka koski oikeutta työhön: ilman koulutusta ja sivistystä naisilla ei ollut pyrkimistä henkiseen työhön. Sillä välin aatelisto alkoi hajota juuri 1860-luvulla talonpoikien vapautuksen jälkeen ja sen jälkeen kun politiikassa oli alettu tunnetusti rohkaista kapitalismia. Tilanomistajat köyhtyivät ja heidän lapsiensa — ei vain poikien vaan myös tyttöjen — oli pakko etsiä ansiotyötä. Ilmestyi uusi naistyyppi, joka miehen tavoin etsi henkisen työn piiristä paikkaa mihin sijoittaa työenergiansa. Ja koska kehittyvä kapitalismi ja sen seurauksena monimutkaistuva valtiokoneisto vaativat yhä suurempaa työntekijämäärää (varsinkin opettajia ja lääkäreitä), valtio alkoi suhtautua yhä suopeammin myös naisten pyrkimyksiin saada korkeampaa opetusta ja päästä erilaisiin virkoihin. Koulutetun työvoiman puute ja sen kasvava kysyntä Venäjälle nopeasti juurtuneen kapitalismin taholta vaikutti suoranaisesti siihen suuntaan, että naiset pääsivät Venäjällä verraten helposti henkiseen työhön ja korkeakouluihin opiskelemaan. Mutta taistelutta ei siitäkään tietenkään selvitty. Piintyneisyys näet estää aina luokkaa ymmärtämästä omia vastailmaantuneita etujaan. Tunnettu matemaatikko Sofia Kovalevskaja joutui viimeistelemään koulutuksensa ulkomailla, eikä hänestä 1880-luvulla tullut minkään venäläisen yliopiston professoria vaan Tukholman yliopiston professori. Muistan vielä itsekin sen sädekehän, joka ympäröi ensimmäisiä venäläisiä naislääkäreitä, jotka pyrkivät saamaan ulkomaiset diplominsa tunnustetuiksi. He olivat Nadezhda Suslova ja Rudneva.
Nykyään, varsinkin maailmansodan ja kaikkia maita järisyttäneen Venäjän vallankumouksen jälkeen kysymys naisten pääsystä korkeakouluihin on ratkennut miltei kaikkialla. Jäljellä on enää itä: Kiina, Intia ja Japani joissa naisten pääsy kaikille tiedonaloille ja siis myös ammatteihin on vielä kyseenalainen. Mutta sielläkin kapitalismin menestys ja kasvava työvoiman kysyntä monimutkaistuvassa valtiokoneistossa — tarvitaan jatkuvana virtana uusia työntekijöitä koululaitoksen, lennättimen ja puhelinlaitoksen palvelukseen, toimistoihin ja kanslioihin — saavat aikaan sen, että naisten on helpompi kuin Euroopassa ja Amerikassa saada oikeudet koulutukseen sekä työtä erilaisissa henkisen työn ammateissa.
1800-luvun keskivaiheilla iskulause miesten kanssa tasavertaisesta koulutuksesta alkoi muuttua porvarillisen luokan naisten huulilla täsmällisemmäksi motoksi »oikeus työhön». Porvarillinen naisliike kopeilee sillä, että se raivasi naisille tien itsenäiseen ansiotyöhön, mutta jättää täysin huomiotta sen seikan, että itse naisliike on tulos laajojen naisjoukkojen hakeutumisesta tuotantoon. Viime luennosta tiedämme, että jo paljon ennen kuin porvarilliset naiset kirjoittivat tämän iskulauseen naisliikkeensä lippuun, miljoonat varattoman proletaariluokan työtätekevät naiset toteuttivat sen käytännössä ja lisäksi spontaanisti talouselämän muuttuvien edellytysten ja kapitalismin vahvistumisen vaikutuksesta.
Itse asiassa porvarillinen nainen oli vielä onnellisesti turvassa oman kotinsa pähkinänkuoressa elellen aviomiehensä tai rakastajansa kustannuksella, kun tilanomistajan köyhdyttämä talonpoikaisnainen ja nälän vainoama proletaarinainen alituisessa ansiotyön haussa ja koko 1600- ja 1700-luvun mittaan toteuttivat käytännössä tuota 1800-luvun jälkipuoliskon porvarillisen naisliikkeen taistelumottoa. Varattomat naiset taistelivat työstä jo silloin, kun porvarilliset naiset pitivät työtä sinänsä häpeänä. Mutta tie, joka johti työväenluokan naisen tuotannolliseen työhön, kulki toisia yhteiskunnallisia ratoja pitkin. Sikäli kuin työläisnaisten liike täydensi yleistä työväenliikettä, se valitsi itselleen toisen uoman. Monia kirjoja on eri kielillä kirjoitettu porvarillisesta naisliikkeestä. Mutta kukaan ei vielä ole kirjoittanut historiaa, joka kuvaisi työläisnaisten taistelua oikeuksiensa tunnustamiseksi työväenluokan jäseninä ja talouselämän tasavertaisina tuottajina ja samalla tulevien sukupolvien terveyden ja elinkykyisyyden ylläpitäjinä. Tosin kaikissa työväenliikkeen ja sen taistelun historiaa kuvaavissa teoksissa on tietoja siitä, miten proletaarinaisjoukot aluksi umpimähkään ja spontaanisti pyrkivät eri työaloille, miten heidän isetietoisuutensa vähitellen heräsi luokan jäseninä ja samalla yksilöinä, jotka vaativat, että valtio erityisesti suojelisi heidän etujaan, miten työläisnaiset taistelivat luokkansa riveissä ja miten he nousivat puolustamaan erityisvaatimuksiaan, joilla pyrkivät suojelemaan työtätekevän naisen etuja. Mutta vielä ei ole kirjoitettu erityistä täydellistä kuvausta siitä ohdakkeisesta tiestä, jonka työläisnainen kulki ennen kuin hänet tunnustettiin proletariaatin täysivaltaiseksi jäseneksi. Tietenkin proletaariluokan naisliike liittyy kiinteästi ja erottamattomasti yleiseen työväenliikkeeseen. Se on työväenliikkeen elimellinen osa. Mutta me toistaisimme naisasianaisten karkean virheen, jos väittäisimme, että kun työläisillä ja työläisnaisilla kerran on yhteinen päämäärä, kommunismi, ja kun heitä sitovat yhteiset luokkatavoitteet ja -edut, niin proletariaatin miesten ja naisten asema on aivan sama. Meidän on tunnustettava, että naisen puhtaasti fyysiset ominaisuudet ja hänen yhteiskunnallinen tehtävänsä — lasten synnyttäminen — pysyy silloinkin, kun nainen saa kaikilla aloilla miesten kanssa yhtäläiset oikeudet. Mutta juuri se, että nainen ei ole vain kansalainen ja työyksikkö, vaan vielä uuden elämän kantaja, asettaa hänet aina hieman toiseen asemaan kuin miehen. Tätä porvarilliset naisasianaiset eivät halunneet eivätkä voineet ymmärtää, mutta proletariaatin tulee lähteä sitä rakentaessaan uusia ja entistä täydellisempiä elämänmuotoja.
Mutta palatkaamme kysymykseen porvarillisen naisen asemasta kapitalistisesti kehittyneissä maissa ja yrittäkäämme lyhyesti hahmotella naisasialiikkeen myöhemmät vaiheet.
Viime luennolla jo mainitsimme, että kapitalistinen yhteiskuntarakenne perustuu moniin ristiriitaisuuksiin, joita se ei kykene ratkaisemaan. Muuan sellainen ristiriita on myös naisten, jopa porvarillisen luokan naisten nykyinen asema. Tietenkin suurin osa porvarillisen luokan naisista elää vielä aviomiestensä laillisesti ylläpitäminä, mutta tosiasia on, että vuosi vuodelta ja varsinkin maailmansodan jälkeen on alkanut kasvaa niiden porvarillisen luokan naisten määrä, jotka etsivät henkisen työn aloilta sijoituskohdetta työvoimalleen. Ja muhkeasti kukoistavalle suurkapitalistiselle tuotannolle monimutkaisine koneistoineen, lukemattomine toimistoineen, laitoksineen ja konttoreineen, konekirjoittaja-, kirjanpitäjä-, toimistoapulais-, puhelinvälittäjä-, sähköttäjä-, tulkki- ja kirjeenvaihtaja-armeijoineen on välttämätön yhä kasvava täydennystyöläisten virta. Eikä näiden lisätyöläisten tarvitse välttämättä olla halvempia kuin miesten, kunhan vain ovat sopuisampia ja työpaikkaansa lujemmin kiinnittyviä.
Nykyaikainen suurtehdastuotantojärjestelmä ei enää tule toimeen ilman naistyötä. Mutta toisaalta horjumattomaan yksityisomistukseen perustuva porvarillinen rakenne tarvitsee perhettä. Naistyön yleistyessä ja naisen kehittyessä taloudellisesti yhä riippumattomammaksi ja itsenäisemmäksi miehen suhteen perhe menettää entisen kestävyytensä, se alkaa hajota.
Siksi porvaristo kapitalistien hahmossa houkuttelee naisen kodin ulkopuoliseen tuottavaan työhön, mutta porvarilliset lainsäätäjät kieltäytyvät tunnustamasta tapahtunutta tosiasiaa ja yhä vielä väittävät, että nainen on riippuvainen olento, että hänen etujaan valvoo elättäjä-aviomies, että naista ei voida pitää valtiossa itsenäisenä yksikkönä ja että hän on vain miehen »lisäke». Ja näin syntyy mitä suurin typeryys: miljoonat itsenäisesti ansiotyössä käyvät naiset ovat itse asiassa vailla oikeutta puolustaa etujaan valtiossa, koska heille ei vielä ole tunnustettu oikeuksia, jotka kaikille muille kansalaisille ovat olennaiset.
Kysymys naisten poliittisesta oikeuskelpoisuudesta ja taistelu naisten äänioikeuden puolesta, joka liittyy naisten tasavertaisuuden tunnustamiseen kaikilla muillakin siviililainsäädännön aloilla, aviopuolisoiden oikeuksien tasoittaminen, perintöoikeuden säätely jne. muodostuivat porvarillisen naisliikkeen keskipisteeksi 1860-luvulta alkaen. Amerikkalaiset naiset, jotka olivat toimekkaasti osallistuneet Pohjois-Amerikan kansalaissotaan, nousivat jälleen tämän liikkeen tärkeimmiksi äänitorviksi. Amerikan kansalaissota oli sotaa neekerien vapauttamiseksi orjuudesta. Tosiasiallisesti se oli viimeinen sota Amerikassa etelävaltioiden feodaalisen talousjärjestelmän ja pohjoisvaltioiden kapitalismin välillä. Jälkimmäinen pääsi voitolle. Amerikasta tuli suurkapitalistinen maa, jossa palkkatyön orjuus kukoisti muhkeasti, mutta jossa lain mukaan neekerien tosiasiallinen orjuus oli lakkautettu. Tässä kansalaissodassa kuten kaikissakin kansalaissodissa naiset olivat aktiivisesti mukana. Uusi perustuslaki demokratisoi jonkin verran maan hallintoa. Oli luonnollista, että naiset samalla muistuttivat itsestään. »Jos neekeri on tunnustettu vapaaksi ja riippumattomaksi ihmiseksi, niin pitääkö nyt naisen, joka on edistänyt tämän orjuuden poistamista, yksin jäädä oikeuskelvottomaksi ja riippuvaiseksi?» Ja silti Washingtonissa istuva Amerikan porvarillinen parlamentti, kuuluisa »vapautta rakastava ja demokraattinen» kongressi, kieltäytyi silloin vuosien 1862–64 kansalaissodan jälkeen myöntämästä naisille tasavertaisuutta. Ja vieläkään naisella ei yleisvaltakunnallisessa mitassa ole Yhdysvalloissa äänioikeutta. Se on vain joidenkin yksityisten osavaltioiden naisilla.
Amerikkaa seuraa Englanti, jossa naisten äänioikeuden ympärille on kasvamassa naisliike. Porvarilliset naisasianaiset, jotka ovat hankkineet naisille pääsyn henkisen työn eri ammatteihin, ovat nyt siirtämässä painopistettä kysymykseen naisten poliittisesta oikeuskelpoisuudesta. Syntyy useita naisjärjestöjä, joiden päämäärä on ajaa tätä asiaa. Kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvat naisasianaiset alkavat toimia yhdessä painostaen, kutsuen koolle 1800-luvun lopulta lähtien kansainvälisiä naiskongresseja, pommittaen porvarillisia parlamentteja vetoomuksilla, syytäen kirjamarkkinoille kirjoja, kirjasia ja kehotuksia, jotka on omistettu naisten äänioikeudelle. Kun »rauhanomainen» taktiikka naisten äänioikeustaistelussa osoittautui tehottomaksi, naisasianaiset siirtyvät »suffragettien» sotaisiin menetelmiin, jotka tulivat kuuluisiksi 1900-luvulla ennen maailmansotaa. Mutta on luonteenomaista, että kaikkiin kansallisuuksiin ja sosiaaliryhmiin kuuluvat naisasianaiset esittäessään kaikkien naisten poliittista tasavertaisuutta koskevia virallisia iskulauseita näyttävät olevan kovin taipuvaisia »tyytymään vähempäänkin», tyytymään censukseen perustuvaan äänioikeuteen, mikä tosiasiallisesti riistää proletariaatin naisilta äänioikeuden.
Maailmansota teki hallaa porvarillisten naisasianaisten liikkeelle. Heidän aktiivisuutensa heikkeni. Eräissä maissa porvaristo suostuu useihin myönnytyksiin naisten aseman järjestelyssä, ja tämä tapahtuu Euroopan porvarillisia maita uhkaavien vallankumousmyrskyjen paineesta. Englanti, Saksa ja Ruotsi tunnustavat naisten jo kauan kaihoaman oikeuden osallistua valtiolliseen elämään. Avio-oikeus ja perintöoikeus tarkistetaan ja naisen edut turvataan täydellisemmin porvarillisen luokan perhesuhteissa. Pitemmälle porvarillinen maailma ei rohkene mennä... Mutta juuri se seikka, että useat vaatimukset joita naisasianaiset olivat niin ponnekkaasti esittäneet, toteutettiin, vahvistaa havainnollisesti että kysymys on paljon syvällisempi ja monimutkaisempi kuin pelkästään muodollisen tasavertaisuuden yksinkertainen myöntäminen.
Useissa porvarillis-kapitalistisissa maissa naisilla on nyt samat poliittiset oikeudet kuin miehillä,[3*] naiset ovat tosiasiallisesti kaikkialla valloittaneet oikeuden työhön, kaikissa maissa naisilla on mahdollisuus yhtäläiseen koulusivistykseen, miehen ja vaimon sekä vanhempien ja lasten väliset suhteet on säädelty siten, että naisille on myönnetty suuret oikeudet. Mutta sittenkään ei »naiskysymystä» ole vielä ratkaistu. Vaikka naisen oikeus muodollisesti tunnustetaankin kapitalistisen tuotantojärjestelmän ja porvarillisen rakenteen vallitessa, se ei poista hänen käytännöllistä orjuuttaan perheessä, hänen oikeudettomuuttaan porvarillisten tapojen ja ennakkoluulojen yhteiskunnassa, hänen riippuvuuttaan miehestä ja vihdoin, mikä on tärkeintä, hänen riippuvuuttaan kapitalistisesta riistosta.
Porvarillinen naisliike on joutumassa umpikujaan. Ulos pääsyn tästä umpikujasta osoittaa työtätekevälle naiselle proletariaatin vallankumouksellinen luokkaliike.
Mutta ei työläisnainen eikä itse työväenluokkakaan voinut aluksi määritellä ja ymmärtää, että työväenluokan liike ja sen lopputavoite käsittävät myös naiskysymyksen ratkaisun. Vasta vähitellen, muutamien vuosikymmenien pitkän taistelun ja raskaiden kokemusten kautta työläiset ja työläisnaiset saivat selvitetyksi itselleen, että samoin kuin tekniikan kehittyessä työ muuttuu persoonattomaksi ja työläisen ja työläisnaisen välinen raja häviää, niin myös proletaariluokassa ei ole enää työläisten ja työläisnaisten intressien ja pyrkimysten välisten ristiriitojen antagonismia. Proletaariluokka on yhtenäinen. Se on luokka, jossa ei ole sijaa sukupuolten väliselle taistelulle ja jonka perustavoitteisiin jo sinänsä kuuluu myös naisten vapauttaminen.
Porvarillinen naisliike kehittyi iskulauseenaan »tasavertaisuus». Ensimmäinen työläisnaisten sinkoama iskulause oli »oikeus työhön». Myöhemmin, jo 1800-luvun keskivaiheilla, työläisnaiset alkoivat esittää seuraavia vaatimuksia: 1. Pääsy ammattijärjestöihin työläisten kanssa samoin oikeuksin, sitten 2. sama palkka samasta työstä, 3. naistyön suojelu ja jo 1800-luvun lopulla 4. äitiyden laaja turvaaminen.
Nämä vaatimukset eivät suinkaan ole ristiriitaisia proletariaatin luokkaetujen kanssa. Päinvastoin ne ovat osa sen luokkavaatimuksia. Taistelu »kunniallisesta ansiosta», oikeus työhön, merkitsi 1700-luvun lopulla taistelua ammattikuntalaitosta vastaan, mutta tätä taistelua kävivät paitsi työläisnaiset myös kaikki ammattitaidottomat työläiset. Kun työläisnaisille suodaan pääsy ammattiyhdistysliikkeeseen, se jälleen vastaa täysin työväenliikkeen oikein ymmärrettyjä tavoitteita. Vaatimus saada sama palkka samasta työsuorituksesta on ollut proletariaatin koko palkkapolitiikan perusta. Kuitenkin huomattakoon, että vain harvoin luokka ensimmäisessä muodostusvaiheessa selvästi tiedostaa luokkaetunsa. Usein sen kokemattomuus ja lyhytnäköisyys aiheuttavat suuren osan sen virheistä. Vain taistelu- ja kehitysprosessissa lujittuu ja vahvistuu sen yhteiskunnallis-poliittinen kaukonäköisyys.
Näin oli laita proletariaatin, kun se joutui ratkaisemaan kysymyksen siitä, missä rajoissa naistyö saattoi tunkeutua tuotantoon. Koko 1800-luvun alkupuoliskon historia osoittaa meille Englannin, Ranskan, Saksan ja myöhemmin muidenkin kapitalismin tielle lähtevien maiden tarjoamin elävin esimerkein, että jos porvarillisen luokan naisten oli vaikea raivata itselleen tie henkisen työn ammatteihin, niin työläisnaiset saivat vieläkin ynseämmän vastaanoton miespuolisilta luokkatovereiltaan jokaisella uudella alalla, jolle naiset tunkeutuivat. Monilla tuotannonaloilla, esimerkiksi koneenrakennusteollisuudessa, kirjapainoissa ja muilla ammattitaitoa vaativilla aloilla työläiset vastustivat aktiivisesti naisten tunkeutumista tuotantoon. Monet ammattiliitot sisällyttivät sääntöihinsä määräyksiä joilla estettiin »kouluttamattoman naistyövoiman» pääsy tälle alalle, koska se »alentaa rehellisen työläisen ansiotasoa». Vahvat liitot asettivat työnantajille ehtoja, ettei naisia saanut ottaa työhön. Eräät työläiset menivät vielä pitemmälle eivätkä ottaneet naisia liittojensa jäseniksi. Tällä murheellisella ilmiöllä, joka oli ristiriitainen luokkayhtenäisyyden kanssa, oli kuitenkin omat syynsä. Se sama syy, joka oli vaikeuttanut porvarillisen luokan naisten pääsyä henkiseen työhön, esti työläisnaisia tunkeutumasta kaikille työaloille. Heiltä puuttui ammattitaitoa ja tarvittavaa työkoulutusta. Koko 1800-luvun ajan ja vielä nytkin työläisnaiset ovat olleet kouluttamatonta ja niin muodoin myös halvinta työvoimaa, jota voidaan käyttää pääasiallisesti jo koneistetuilla työaloilla. Siellä missä vaaditaan ammattikoulutusta, ei naisille ole sijaa. Siksi kysymys työläisnaisten ammattikoulutuksesta on tällä hetkellä työväenluokan naisten polttavimpia ongelmia kaikkialla maailmassa.
Pelätessään halvan naistyövoiman kilpailua työläiset koettivat suunnata iskunsa naistyön lainsäädännölliseen säätelyyn. Kun 1840-luvulla aluksi Englannissa ja myöhemmin Ranskassa ja sitten muissakin maissa kehittyi liike työnsuojelulakien aikaansaamiseksi, esitettiin ensisijaisesti kysymys naisten ja lasten työn normittamisesta. Vain tietoisin osa proletariaatista oivalsi, että 10-tuntisen työpäivän säätäminen ja alaikäisten sulkeminen pois tuotannosta on luokkavaatimus, joka hyödyttää koko luokkaa mutta ensi sijassa naisia ja lapsia.
Laajat joukot kannattivat tätä vaatimusta aivan muista syistä. Ne halusivat supistaa halvan nais- ja lapsityövoiman kilpailua.
Useaan otteeseen eri maiden työläiset yrittivät rajoittaa naistyötä sulkemalla naimisissa olevat naiset pois tuotannosta. Mutta tuotantovoimat ovat väkevämmät kuin yksityisten ihmisten tai jopa kokonaisten järjestöjen tahto. Naistyön osuus kasvoi jatkuvasti. Vähitellen 1800-luvun jälkipuoliskolla työväenluokka tuli siihen johtopäätökseen, että ei ollut muuta ratkaisua kuin muuttaa halpa työvoima työmarkkinoiden ei-toivotusta kilpailijasta uskolliseksi liittolaiseksi taistelussa työläiseen kohdistuvaa riistoa vastaan. Sen sijaan että työläiset olisivat ehkäisseet naisilta pääsyn ammattiliittoihin ja tuotantoon, he päinvastoin alkoivat ponnistella vetääkseen työläisnaiset järjestöihinsä. Tällä hetkellä kaikissa Euroopan, Amerikan, Australian ja osittain Aasian maissa työläisten ammattiyhdistysliikkeeseen kuuluu miljoonia naisia. Vain Kiinan ja osittain Intian ammattiliitot suhtautuvat vielä vihamielisesti naisiin. Mutta jo Japanissa naiset ovat järjestäytyneet yhdessä miesten kanssa. Kuitenkin sinä aikana, jona ammattiliittojen ovet pysyivät työläisnaisilta suljettuina, nämä luonnollisesti turvautuivat omiin yhtymiinsä. Ammattiliitot kehittyivät erityisesti Englannissa, mutta niitä oli myös Ranskassa, Saksassa ja Amerikassa. Mutta sitä mukaa kuin työväenliike saa yhä selvemmän vallankumouksellisen luokkaluonteen, työläisnaisen ja -miehen väliltä kaatuvat raja-aidat ja naisien ammattiliitot sulautuvat yhteiseen luokkauomaan.
Proletariaatti alkaa oivaltaa, että koska työläisnainen on palkkatyön edustaja, hän on myös koko palkkatyöläisten luokan tasaveroinen jäsen. Ja koska hän lisäksi on tuleva äiti, proletariaatti on työtä tekevän ihmiskunnan edun nimessä velvollinen suojelemaan hänen etujaan ja varjelemaan hänen työtään erityislainsäädännöllä. Siitä lähtien kun työväenluokka järjestäytyi poliittisesti puolueeksi ja alkoi 1860–70-luvulla harjoittaa omaa luokkataistelupolitiikkaansa, työläisnaisten ei ole enää tarvinnut esittää omaa erityisohjelmaansa.
Samapalkkaisuuden vaatimus on vakiintunut käytännön elämään, ja vaatimusta naisten ja lasten työlainsäädännöllisestä suojelusta ja äitiyden turvaamisesta kannattavat nyt maltillisimmatkin sosialistiset työväenpuolueet. Mutta jokaiselle on selvää, että menivätpä nämä vaatimukset miten pitkälle hyvänsä, naisen todellinen tasavertaisuus ja vapautus on kapitalismissa mahdoton. Naiskysymys on ratkaistavissa vain siirtymällä sellaiseen tuotantojärjestelmään, jossa nainen on tunnustettu ja hyödyllinen työyksikkö joka ei uurasta perheen vaan koko työtä tekevän yhteiskunnan hyväksi.
Naisen voi tosiasiallisesti ja kaikkinaisesti vapauttaa vain kommunismi. Siksi naisproletariaatin tietoisin osa Venäjällä ja kaikkialla maailmassa on vähitellen siirtymässä kommunististen puolueiden kannalle.
Tänään meidän on todettava vielä muuan olennainen seikka; vaikkakin proletariaatti on luokkana vain asteittain tullut tietoiseksi siitä, että sen luokkatavoitteisiin kuuluu myös taistelu naisen vapauttamiseksi, työväenluokan etujoukko, sosialistit ymmärtävät tämän yhteyden alusta alkaen. 1800-luvun utopisti-sosialistit Saint-Simon, Fourier ja heidän seuraajansa pohtivat naiskysymystä ja sen ratkaisua. Tosin utopistit eivät osanneet määritellä ja löytää naisten oikeudettomuuden todellisia juuria; he eivät vielä käsittäneet, että naisen orjuus oli seuraus siitä, että nainen lakkasi suorittamasta tuottavaa työtä kollektiivin hyväksi. Siksi naiskymyksen ratkaisua ei liitetty naisen velvollisuuteen tehdä työtä yhteiskunnan hyväksi. Nainen oli utopistien silmissä yhä vaimo tai vapaa rakastajatar, tavalla tai toisella vain miehen »ystävätär» ja apulainen eikä itsenäinen tuotantoyksikkö. Mutta utopistien ansio oli siinä, että he kärjistivät kysymyksen: naisen oli päästävä tasa-arvoiseksi paitsi työssä ja kansalaisoikeuksien alalla myös avioliitossa. Erityisen rohkeasti Saint-Simon hylkäsi »kaksinaismoraalin», tämän tekopyhän porvarillisen yhteiskunnan tuotteen. Sukupuolten tasa-arvoisuutta rakkaudessa ja aviosuhteissa, utopistien saarnaamaa »tunteen vapautta» kannattivat useat 1800-luvun harkitsevat naiset, jotka olivat porvarillisen naisliikkeen puolella mutta tunsivat, että »naiskysymys» oli laajempi, syvällisempi ja monitahoisempi kuin kysymys oikeudesta yhtäläiseen koulutukseen tai pääsystä vaaliuurnille. Naisten oikeutta tunteiden vapauteen puolusti kaksi aikansa terävimmistä ja viehättävimmistä naisista: mieleltään vallankumouksellinen kirjailijatar George Sand osallistui aktiivisesti Ranskan vuoden 1848 vallankumoukseen, ja Amerikassa eli samaan aikaan maan ensimmäinen lehtinainen Margaret Fuller. Margaret Fuller jätti lähtemättömät jäljet naiskysymyksen tämän puolen ratkaisuun kypsillä ja harkituilla kirjoituksillaan ja ennen muuta persoonallisella vaikutusvallallaan.
On luonteenomaista, että Robert Owen, joka oli käytännön utopisti ja pani Englannissa alulle osuustoimintaliikkeen, otti huomioon sen merkityksen joka naisten saamisella mukaan osuustoimintaliikkeeseen olisi. Hänen ensimmäisessä osuuskunnassaan olikin runsaasti naisjäseniä. Kiinnostaako teitä tämä kysymys? Siinä tapauksessa ehdotan, että luette Robert Owenista Dobroljubovin kirjoista sekä myös Sydney ja Beatrice Webbin teoksesta Ammattiyhdistykset.
Marxin ja Engelsin kommunistisessa manifestissa[6] kuvataan naiskysymystä ensimmäisen kerran tieteellisesti, pääasiallisesti perhe- ja avioliitto-ongelman kannalta. Engelsin teos Perheen synty[7] syvensi ja kehitti manifestissa esitettyjä määritelmiä ja Marxin Pääoma osoitti myös, että naistyö, sen kasvu ja pääoman siihen kohdistama riisto johtuvat suurkapitalistisesta tuotantojärjestelmästä. Siitä lähtien »naiskysymys» soluttautuu sekä käytännössä että teoriassa yleiseen työväenliikkeeseen ja työväenluokan vapaustaisteluun. Ensimmäinen internationaali esitti eräänä käytännön vaatimuksenaan naistyöhön liittyviä kysymyksiä. Itse Marx hylkäsi mitä päättävimmin internationaalin pikkuporvarillisen oikeistosiiven ehdotuksen, että naistyötä rajoitettaisiin »perheen» etujen nimessä ja työmarkkinoilla esiintyvän kilpailun vähentämiseksi. Internationaali piti kuitenkin naistyötä väistämättömänä ilmiönä ja nousi mitä päättävimmin puolustamaan naista äitinä vaatien että naisen työtä ja terveyttä suojelevia lakeja on laajasti kehitettävä. Ensimmäinen internationaali pääsi naiskysymyksen ratkaisussa heti oikealle ja vankalle maaperälle tunnustamalla, että naistyö on väistämätöntä ja historiallisesti välttämätöntä naisten vapauttajana, ja ottamalla huomioon myös naisen toisen yhteiskunnallisen velvollisuuden — äitiyden. Tässä kysymyksessä ilmeni juuri se ero, joka vallitsi työväenluokan ja porvarillisten naisasianaisten tavassa suhtautua naiskysymykseen. Naisasianaiset tunnustivat vain tasavertaisuuden ihanteen; työväenluokka ottaa huomioon, että kysymyksessä naisen vapauttamisesta on kaksi puolta ja että pelkkä tasavertaisuus ei paranna naisen asemaa, vaan huonontaa sitä ja vaikuttaa koko työtä tekevän ihmiskunnan elinkelpoisuuteen. Tasavertaiset oikeudet mutta valtion erityinen huolenpito äideistä, — tämä on proletariaatin vallankumouksellisen etujoukon, kommunistien päämäärä.
I 1870-luvulla ilmestyi Bebelin kirja Nainen ja sosialismi.[8] Tämä kirja on käännetty maailman kaikille kielille, myös japaniksi ja kiinaksi. Pelkästään Saksassa siitä on otettu yli 50 painosta. Tämän kirjan menestys puhuu puolestaan. Bebelin kirja on eräänlainen työtätekevien naisten evankeliumi. Sen, mikä Marxin ja Engelsin teoksissa oli hahmoteltu ja mihin perustui ensimmäisen internationaalin työtätekevää naista koskeva politiikka, Bebel ilmaisi täsmällisemmin, selkeämmin ja kansantajuisemmin ja lisäksi kehitti näitä määritelmiä todistamalla niitä runsaalla historiallisella aineistolla. Naiskysymys joutui uuteen valoon. Bebel osoitti selvästi, että työväenluokan ja naisen vapauttamisen tavoitteet liittyivät erottamattomasti toisiinsa. Hänen kirjastaan niin ikään ilmeni, missä oli naisen orjuutuksen alku ja juuri ja millä tavoin naisten oikeudettomuus oli saattanut muodostua. Kirja osoitti myös tien naisten vapautukseen — työväenluokan voiton ja kommunismin toteuttamisen kautta. Bebel käsitteli naiskysymyksen kaikkia puolia eikä pelännyt pilkata nykyaikaisen porvarillisen yhteiskunnan tekopyhyyttä ja hurskastelua sukupuolimoraalin ja avioliiton kysymyksissä. Hänen kirjansa ilmestyttyä joutui prostituutiokysymyskin aivan uuteen valoon. Kävi selväksi, että sekin punoutui yhteiskunnan luokkajakoon ja pääoman harjoittamaan työn riistoon. Mutta Bebelin suurin ansio lienee kuitenkin se, että hän selväsanaisesti ilmaisi työväenluokan kaksinaisen tehtävän naisten vapauttamisessa: taistelun on oltava yhtenäistä ja saumatonta ja perustavoitteiden yhteisiä, mutta selkeästi on tunnustettava, että luokalla on naista kohtaan erityistavoitteita, jotka johtuvat naisen äidinroolista.
Vaikka työläisnaisten liike muodostaakin työväenluokan koko taistelun kanssa yhtenäisen kokonaisuuden, se silti omilla erityistavoitteillaan rikastuttaa tätä liikettä ja tekee siitä laajemman ja monitahoisemman.
Bebelin kirja jätti syvät jäljet ja auttoi työläisnaisia toisen internationaalin aikana löytämään oikean tien liikkeelleen. 1890-luvulta alkaen työläisnaisten liike kasvaa kaikissa maissa sulautuen yhä kiinteämmin työväenluokan taisteluun. Työläisnaiset liittyvät ammattiliittoihin ja sosialistisiin puolueisiin. He osallistuvat paitsi lakkoihin ja joukkoliikkeisiin myös proletariaatin organisoituihin esiintymisiin, maailmankongresseihin ja mielenosoituksiin. Maailmansotaan mennessä proletariaatilla oli riveissään jo miljoona järjestäytynyttä työläisnaista. Ja mikä luonteenomaista, sangen usein työläisnaiset muodostivat sosialistisissa puolueissa »vasemmistosiiven».
Sitä mukaa kuin työväenluokan liike ja sosialistien taistelu aatteidensa vahvistamiseksi ja levittämiseksi voimistuu ja kehittyy ja siihen osallistuu yhä enemmän naisia, ilmestyy myös joukko naisia, joista tulee sosialistisen liikkeen huomattavia johtajia, teoreetikkoja ja käytännön organisaattoreja.
Kaikille teille ovat tutut ja rakkaat sellaiset nimet kuin Louise Michel, Pariisin kommuunin mainio johtaja, tai liekehtivä puhuja ja uhrautuvasti työväenluokan asian puolesta taistellut Rosa Luxemburg tai Clara Zetkin, Henriette Roland-Holst ja Angelika Balabanova. Kaikki tunnustavat heidän suuret ansionsa kommunismin perusteiden lujittamisessa. Heidän toimintansa sirottuu kolmannen internationaalin perustamisen historiaan. Heidän ajatuksensa ovat rikastuttaneet marxismin teoriaa.
Venäjällä on ollut erityisen runsaasti rohkeita ja voimakkaita naisia, jotka ovat säälimättömäsi katkaisseet yhteytensä porvarillisiin perinteisiin ja näkemyksiin ja esiintyneet päättävästi 1870-luvun alusta lähtien vallankumoustaistelussa.
Venäjän sosialististen puolueiden historia, joka alkoi samanaikaisesti kun Venäjän työväenluokka muodostui, tarjoaa koko joukon ihastuttavia naisia, jotka ovat olleet täynnä sisäistä voimaa, uhrautuvuutta ja vallankumoustahtoa. Muistettakoon vaikkapa lumoava Bardina, ensimmäinen naissosialisti, joka lähti kansan pariin kylvääkseen rahvaan keskuuteen, vuosisataiseen oikeudettomuuteen ja pimeyteen uuden totuuden — sosialismin — siemeniä. Häntä seurasivat päättäväiset Subbotinin sisarukset, kestävä Lechern ja uhrautuva Ljubotovitš. Ei vankila, karkotus eikä itse kuolemakaan kyennyt murtamaan näiden ensimmäisten naissosialistien tahtoa ja palavaa uskollisuutta työtätekevien vapautuksen aatteelle.
Heitä seurasivat 1880-luvun alussa pelottomat naisterroristit. Esiin kohosi Sofia Petrovskajan voimakastahtoinen persoonallisuus. Hänellä oli rohkea »miehen äly» ja hän osasi alistaa myös naisellisen »minänsä», rakastavan, hehkuvan sydämensä vallankumouksen asialle. Ja hänen rinnallaan näemme liikuttavan olennon, keisarin pyövelin kiduttaman Hessy Helfmanin... Vera Figner, Wolkenstein, Vera Zasulitš — siinä joukko vallankumouksen sankarillisia naismarttyyrejä.
»Työn vapautus» -niminen ryhmä, joka pani marxilaisen vallankumousliikkeen alulle Venäjällä, ei ollut vain Plehanovin ja Axelrodin vaan myös Vera Zasulitšin perustama. Hänen tieteelliset työnsä ovat edelleenkin tärkeä panos marxilaiseen ajatteluun.
Kolmannen internationaalin syntyessä työläisnaisten liikkeestä tuli erottamaton ja kiinteä osa järjestäytynyttä proletariaatin vallankumoustaistelua, mikä tunnustetuinkin jo kolmannen internationaalin vuonna 1919 pidetyn, ensimmäisen kongressin erityisessä päätöslauselmassa. Mitä voimakkaammaksi vallankumouksellinen työväenliike kehittyi ja mitä laajempia tavoitteita se itselleen asetti, sitä täydellisemmin se sulautti itseensä työläisnaisten liikkeen ja sitä helpompi proletariaatin oli diktatuurinsa koittaessa selvittää naiskysymyksen vaikea solmu, jota porvarillinen yhteiskunta ei pystynyt avaamaan. Mitä lähemmäksi päästään työväenluokan ja kommunismin voittoa, sitä valoisammaksi käy myös työtätekevän naisen mieli. Nyt riippuu naisista itsestään, heidän tietoisuudestaan ja vallankumouksellisesta aktiivisuudestaan, miten pian koittaa heidän täydellisen vapautuksensa hetki.
Päättäessämme tämänpäiväisen hieman pitkäksi venähtäneen luentomme vastaamme vielä kerran kysymykseen, onko naisen enää mahdollista palata kotiin ja perheen pariin. Riippumatta siitä, että itse kotitalous on kuolemassa ja muodostumassa tarpeettomaksi, mainittakoon myös toinen perussyy, joka tekee naisen poistamisen tuotannosta täysin mahdottomaksi, nimittäin tuotantovoimien keskeytymätön kasvu. Tämä kasvu aiheuttaa yhä suuremman työvoimantarpeen. Tuotantotekniikka perustuu toistaiseksi vielä kokonaan siihen, että jokainen uusi keksintö joka supistaa ihmistyövoiman tarvetta jollain tuotannonalalla aiheuttaa viipymättä lisääntyneen työvoimankysynnän toisella tuotannonalalla, vaikkapa vain mainittua keksintöä valmistavalla alalla. Talouselämän kehitys osoittaa, että tuotanto ei vielä pitkään aikaan saa tarpeeksi työvoimaa. Tekniikan kehittyessä kasvavat jatkuvasti myös vaatimukset.
Ihmiskunta ei ole lähestulkoonkaan vielä tyydyttänyt tarpeitaan. Se on itse asiassa köyhempi, sillä vain vähemmistö pääsee edelleenkin nauttimaan kulttuurisaavutuksista. Toistaiseksi siis ihmistyövoiman kysyntä kasvaa ja samalla kasvaa myös naistyövoiman kysyntä. Ja nyt naisen työ on kansantaloudelle välttämätön. Ajatelkaa itse, millainen taloudellinen katastrofi seuraisi, jos osoittautuisi mahdolliseksi joillakin keinotekoisilla toimenpiteillä poistaa tuotannosta 70 miljoonaa naista, jotka ovat pelkästään Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa kansantalouden vaihdossa mukana? Se merkitsisi valtavaa häiriötä koko maailman tuotannolle, se merkitsisi kokonaisten teollisuudenalojen vararikkoa ja tuhoa. 1900-luvulla naistyö on ankkuroitunut lujasti tuotantoon, eikä ole mitään syytä odottaa, että sen lisääntymistä aiheuttavat syyt lakkaisivat vaikuttamasta. Proletariaatin diktatuuriin siirryttäessä ja kommunistista tuotantoa luotaessa naistyö saa kansantaloudessa jo lopullisen vahvistuksensa. Venäjän esimerkki osoittaa sen havainnollisesti. »Joka ei tee työtä, sen ei syömänkään pidä.» Tälle motolle rakentuu kommunismi. Työstä tulee työläisten tasavallan jokaisen kansalaisen velvollisuus. Ja kun kerran näin on, niin naisten palauttaminen perheeseen ja entiseen oikeudettomuuteensa on mahdotonta.
Naisen asema, hänen oikeutensa ja merkityksensä yhteiskunnassa johtuvat hänen osuudestaan kansantaloudessa. Tämä on ollut luentojemme perusajatus. Ja se johdattaakin meidät lujasti perusteltuun johtopäätökseen, että naisten vuosisataisen oikeudettomuuden, sorron ja riippuvuuden päivät ovat peruuttamattomasti luetut.
Organisoidessaan tuotannon yleisen ja yhteisen työn uudelle perustalle kommunismi ratkaisee siinä ohella myös naiskysymyksen.
Toista keinoa sen ratkaisemiseen ei ole eikä voi ollakaan.
Tänään tarkastelemme naisen asemaa proletariaatin diktatuurin aikana. Venäjän suuren vallankumouksen elävä kokemus vakuuttaa meille, että todella jokainen askel kommunismin rakentamisessa johtaa naisen lähemmäksi hänen täydellistä ja kaikkinaista vapauttamistaan.
Mutta ennen kuin siirrymme keskustelemaan naisen asemasta työtä tekevässä neuvostotasavallassa, meidän on ehdottomasti luotava vaikkapa vain pikakatsaus siihen kauteen, joka valmisteli työväenluokan diktatuurin toteutumista Venäjällä, nimittäin imperialistisen maailmansodan kauteen.
Vuosien 1914–18 maailmansota, tuo verisin sota minkä ihmiskunta on milloinkaan kokenut, sota johon osallistuivat kaikki Euroopan ja Amerikan tärkeimmät vallat, järkytti huomattavassa määrin porvarillis-kapitalistisen yhteiskunnan perusteita ja suisti kapitalistisen tuotannon tasapainostaan. Miljoonat työläiset temmattiin koneittensa äärestä ja heitettiin taistelukentille. Tehtaat jäivät tyhjilleen. Mutta sota ei sietänyt tuotannon alenemista, vaan päinvastoin vaati sen tehostamista, vaikkakin muilla teollisuudenaloilla. Tuotanto muutti jyrkästi luonnettaan: kulutustavaroiden sijasta teollisuus ryhtyi kokonaisuudessaan valmistamaan tuho- ja kuolemanaseita. Kunkin maan taikka sotaa käyvän valtioryhmän voiton tae oli sotateollisuuden, ammuksia, tykkejä ja muita varusteita valmistavien alojen keskeytymätön kasvu. Rintaman ja selustan välille syntyi elimellinen katkeamaton side, joka jo ennalta määräsi voiton. Taistelujen lopputulos ei ratkennut yksin taistelukentillä vaan myös kansallisen sotateollisuuden kilpailussa. Tuotannon kohottamisen ensimmäinen edellytys oli riittävä ihmistyövoima. Koska sotateollisuus oli suurkapitalistisen tuotannon haara, se saattoi tyytyä heikostikin ammattitaitoiseen työvoimaan. Oli täysin luonnollista, että tyhjentyneisiin tehtaisiin, joista mobilisoidut työläiset olivat lähteneet, tulvahti heidän vaimojensa ja tyttäriensä, sisartensa ja äitiensä virta.
Jäätyään ilman »elättäjää» naiset riensivät varaamaan itselleen varmat ansiot. Työnantajat puolestaan ottivat avoimin sylin vastaan halvan työvoiman, joka mainiosti korvasi taisteluhautoihin siirtyneen työläisen ja samalla soi työnantajalle mainion tilaisuuden lisätä voittojaan tavattoman helposti. Naistyövoiman kysyntä lisääntyi heti. Sodan alusta lähtien kotiuttamisen alkuun oli havaittavissa naistyön jatkuvaa kasvua kaikissa maissa — ei vain sotaa käyvissä vaan myös puolueettomissa maissa, jotka ansaitsivat palvelemalla maailmanlaajuista teurastusta. Jos sotaa käyvissä maissa naistyön kysynnän kasvu on selitettävissä sillä, että naiset korvasivat teollisuudessa sotaan menneet työläiset, niin puolueettomissa maissa tämä ilmiö johtui tuotantovoimien nopeasta kasvusta, joka tarvitsi yhä enemmän työyksikköjä ja niin muodoin veti tuotannon palvelukseen kaikki saatavissa olevan työvoiman, niin naiset kuin miehetkin, erotuksetta.
Maailmansodan puhjettua suhtautuminen naistyöhön muuttui jyrkästi. Porvarillinen yhteiskunta, joka oli sodan aattona väittänyt, että naisen paikka on kotilieden ääressä, heräsi nyt ylistämään naisten »isänmaallisuutta», kun nämä olivat valmiit astumaan »selustan sotilaiksi» ja ottivat kantaakseen työtaakan kansantaloutta ja valtiota palvellakseen. Tiedemiehet, poliitikot, sukkelat lehtimiehet jotka aina laulavat tämän maailman mahtavien määräämällä nuotilla kehottivat naisia »täyttämään kansalaisvelvollisuutensa» ja hylkäämään »keittiöiden ja lasten» piiriin liittyvät kotiaskarensa antautuakseen isänmaan palvelukseen, toisin sanoen myydäkseen halvan työvoimansa herroille sotatehtailijoille. Tuotannon palveluksessa olevien naispuolisten työntekijöiden määrä alkoi keskeytymättä kasvaa. Ei ollut sitä alaa, jolle naistyövoima ei olisi tunkeutunut. Yleisintä naistyö oli sota-aikana metallinjalostusteollisuudessa, alalla joka valmisti kemiallisia sotatarvikkeita (ruutitehtaat), sotilaspukuja valmistavissa tehtaissa ja säilyketehtaissa. Kaikki nämä alat palvelivat suoranaisesti rintamaa. Mutta naistyö yleistyi myös selustatuotannossa tunkeutuen sellaisille aloille, jotka aiemmin olivat olleet kokonaan naisilta suljettuja. Muistettakoon, miten sodan aikana ilmestyi naiskonduktöörejä raitiovaunuihin ja rautateille, naispuolisia ajureja, ovenvartijoita, talonmiehiä, lastaajia ja kantajia. Nainen pääsi nyt raskaimpiin ja naisen elimistölle vahingollisimpiin töihin: vuoriteollisuuden ja rakennusteollisuuden palvelukseen. Tietoliikenteen — puhelin-, lennätin- ja postilaitoksen — palveluksessa olevien naisten määrä kasvoi tavattomasti. Kaupunkien ja virkapaikkojen näkymätkin muuttuivat; kaikkialla vilahteli huolestuneita naistenkasvoja. Vastaleivottujen toimihenkilöiden ja työntekijöiden tunnollisuudella naiset pyrkivät suoriutumaan heille sälytetyistä velvollisuuksista. Naistyön lisäys vaihteli vuosina 1914–1918 noin 70:stä 400 %:iin. Saksan metallin jalostusteollisuudessa lisäys nousi 408 %:iin. Ranskassa se samalla alalla kaksinkertaistui. Venäjällä naistyöläisten määrä alkoi yhä useammilla aloilla ylittää miestyöläisten määrän. Jopa rautateillä joilla naiset olivat ennen sotaa päässeet vain kansliatöihin, siivoojiksi tai vaihdemiehiksi, heitä oli pian 35 % koko henkilöstöstä. Tuotannon palvelukseen astuneiden naisten määrä kasvoi Ranskassa miljoonalla, Englannissa 1,5 miljoonalla ja Saksassa yli 2 miljoonalla. Yleensä naistyövoiman kasvu oli sodan aikana Euroopassa ja Amerikassa noin 10 miljoonaa.
Tällaisen nopean naistyövoiman kasvun syy on selvä: miestyövoiman puute yhtäältä ja naistyövoiman halpuus toisaalta. Naista ei ajanut ansiotyöhön vain se seikka, että »elättäjä» oli mennyt sotaan, vaan myös uskomattomasti ja hirvittävästi kallistuvat hinnat. Miehen ansiot eivät enää riittäneet perheen elatukseen. Ei vain yksinäinen leski, sotilaan vaimo tai orpo tyttö, vaan myös aviovaimo etsi keinoja »lisäansioon» tullakseen toimeen. Naisten ansiot jäivät kaikkialla ja kaikissa maissa miesten ansioita huonommiksi. Useimmissa tapauksissa nais-työläinen sai sodan aikana vain kolmanneksen, hyvin harvoin puolet miestyöläisten palkasta. Sangen usein naisten palkat olivat vieläkin alhaisemmat, jopa toimeentulominimin alapuolella. Puute ajoi naiset tehtaaseen, toimistoon ja liikennelaitoksen palvelukseen, ja yrittäjälaskelmat saivat työnantajat käyttämään naistyövoimaa tunnonvaivoitta hyväkseen. Oli unohdettu kaikki kauniit sanat »naisen pyhästä tehtävästä» — äitiydestä, siitä että naiset ovat miestä heikompia ja ettei heille soveltunut työ tietyillä »puhtaasti miehisillä» työaloilla. Voitonhimo sai työnantajat unohtamaan sen, että oli olemassa »kauniimpi sukupuoli» erikoisominaisuuksineen; he pyrkivät vain pusertamaan näistä »kauniimman sukupuolen» edustajista mahdollisimman suuria voittoja.
Tehtailijat käyttivät hyväkseen sitä seikkaa, että nainen oli heikommin järjestäytynyt, vähemmän tietoinen ja tottumattomampi puolustamaan luokkaetujaan eikä osannut panna isännille itsepäisesti vastaan. Työskennellessään yksityisten yrittäjien taskujen täyttämiseksi nainen kuvitteli tekevänsä työtä »isänmaan» hyväksi. Samasta työstä ja työsuorituksesta työnantajat maksoivat työläisnaiselle vain puolet siitä minkä maksoivat miehelle. Niinpä esimerkiksi miestyöläinen ansaitsi viikossa 42 markkaa, mutta naistyöläinen samasta työsuorituksesta vain 8 markkaa. Kappalepalkalla työskenneltäessä naistyöläisten ansiot olivat harvoin suuremmat kuin kolmannes miehen palkasta. Jotkut saattavat sanoa, että naisen työ ei ollut niin tuottavaa ja että se oli huonolaatuisempaa kuin miehen, mistä johtui sen huonompi palkkaus. Ei suinkaan! Työnantajat itse ja heidän ideologinsa todistivat sodan aikana, että naiset korvasivat täydelleen työläiset ja että työn tuottavuus ei siitä vähääkään kärsinyt. Tavallisesti naistyöläisten tuottavuus oli miestyöläisten tuottavuuden tasolla. Tilasto osoittaa, että jos naisten työn tuottavuus joissakin tapauksissa oli alhaisempi kuin miesten, niin toisissa tapauksissa se taas oli korkeampi. Eräissä maissa, esim. Italiassa naisten astuminen tuotannon palvelukseen ei johtunut vain siitä, että työvoimaa ei ollut saatavissa (Italiassa esimerkiksi oli tuolloin huomattavasti työttömiä), vaan myös siitä, että naiset olivat »taipuisampia ja sopuisampia kuin miehet» ja joskus kyseiseen työhön sopivampiakin kuin miehet, varsinkin jos työ vaati suurta huolellisuutta, tunnontarkkuutta ja tarkkaavaisuutta. Saksan tykkiteollisuuden johtaja, Kruppin toiminimi tunnusti suoraan, että »tulevaisuus kuuluu naistyövoimalle». Monilla seuduilla organisoitiin vartavasten naisten tehtaita, joissa kaikkein tarkimmat suurta sorminäppäryyttä ja joustavuutta vaativat työt tehtiin. Porvarilliset tekniset lehdet sorvasivat kohteliaisuuksia naistyöläisille ja osoittivat, että naisia on helpompi kouluttaa kuin miehiä. »Naispuoliset työläiset ovat paljon tottelevaisempia, vaatimattomampia ja nopeaälyisempiä kuin miespuoliset työläiset», kirjoitti insinööri Stern. Porvarilliset lehdet menivät niinkin pitkälle, että alkoivat puhua naisten pakollisesta työvelvollisuudesta sodan syttyessä. Se merkitsi eräänlaista »selustasotilaan» mobilisointia, johon liittyi sotatekninen erikoiskoulutus vastaaville työaloille. Työnantajia säestivät kuorona porvarilliset naisasianaiset ja naispuoliset sosiaalipatriootit Lili Braunin johdolla, he vaativat myös naisten asevelvollisuutta (selustapalveluksessa). »On välttämätöntä, että koko mies- ja naispuolinen väestö mobilisoidaan samanaikaisesti kuin taikasauvan heilauksesta», he kirjoittivat. Saksan ja Ranskan sosiaalipatriootit tukivat täysin kapitalisteja näiden pyrkimyksessä käyttää voiton tavoittelussaan hyväkseen halpaa työvoimaa — naisia. Ranskalainen sosiaalipatriootti Albert Thomas ehdotti kiertokirjeissään naistyövoiman käytön tehostamista. Sama ilmiö oli havaittavissa Venäjällä ja kaikissa takapajuisissa maissa, jotka olivat joutuneet verisen sodan huuruihin.
Naisten joutuminen mukaan kansantalouden kiertoon ei tietenkään sinänsä ollut taantumuksellista tai vahingollista. Päinvastoin se lujitti naisten jatkuvan vapauttamisen perustaa. Naisten työ oli täysin hyväksyttävissä mutta ei suinkaan se tapa jolla sitä riistettiin. Työnantajat hankkivat hyötyä halvasta naistyövoimasta asettamalla naistyön vastakohdaksi järjestäytyneelle ja paremmin palkatulle miestyövoimalle ja lisäksi he vielä pyrkivät lisäämään voittojaan naisten työllä jännittämällä heidän työenergiansa äärimmilleen. Sodan aikana miltei kaikki naistyötä suojelevat lait peruutettiin »toistaiseksii»: yö- ja ylityöstä tuli normi. Naisia otettiin kursailematta kaikkein raskaimpiin ja vaarallisimpiin töihin. Kyltymättömän voitonahne kapitalismi paljasti koko rujon julkeutensa viitsimättä edes peitellä sitä »humaanien aikomusten» viikunanlehdellä. Englannissa ylityöt tulivat pakollisiksi. Työpäivä oli 12–14-tuntinen. Yötyö kukoisti, mutta porvarillinen maailma ei enää tekopyhästi voivotellut »perhetapojen turmelusta» yötyön yleistyessä. Rikollisinta oli se, että peruutettiin ne vaatimattomat lait joilla oli suojeltu naistyöläisten työtä ja jotka työväenluokka oli niin suurella vaivalla onnistunut hankkimaan porvarillisilta hallituksilta.
Keisarillisella Venäjällä työnantajat puuhasivat erityisen julkeasti niiden lakien peruuttamista, jotka olivat rajoittaneet vaikkakin hyvin joustavasti, työnantajien ruokahalua. Sotateollisuuskomiteoiden kokouksessa tunnustettiin vuonna 1915 avoimesti, että oli suotavaa käyttää naistyövoimaa mahdollisimman paljon, koska miestyövoimasta oli puute ja koska »teollisuudenharjoittajat aina ovat pyrkineet halvempaan naistyövoimaan». Herrat Gutškov, Konovalov ja Rjabušinki vaativat, että »sodan ajaksi» peruutettaisiin pikaisesti lait, jotka rajoittivat lapsi-, alaikäisen ja naistyövoiman käyttöä. Moniin Venäjän tehtaisiin otettiin mielellään töihin 12–13-vuotiaita tyttöjä. Venäläisten teollisuudenharjoittajain jalanjälkiä kulkivat ulkomaisetkin kapitalistit. Ero oli vain siinä, että venäläiset Tit Titytšit tunnustivat avoimesti ja kiertelemättä ilman makeita sanoja, että he eivät arvostaneet naistyövoimaa siksi että miestyövoimaa oli liian vähän, vaan siksi että työläisnainen oli »halvempi työjuhta».
Muiden maiden teollisuuspohatat verhosivat »taloudelliset laskelmansa» isänmaallisten fraasien muhkeisiin kuoriin. Naisen tuli muka työskennellä kotirintamalla. Hänen velvollisuutensa oli kulkea Jeanne d'Arcin jalanjälkiä ja pelastaa isänmaa, ellei nyt aivan ratsain kivääri kädessä, niin ainakin koneen ääressä hankkimalla voittoja työnantajille.
Sodan aikana astui siis tuotannon palvelukseen uusi työvoima, nainen, ja tämän työvoiman käyttö vakiintui. Naistyöstä tuli yhteiskunnallisesti tunnustettu välttämättömyys.
Mutta mitä tästä sitten voitti työläisnainen itse? Muuttuiko hänen asemansa? Helpottuiko naisen osa? Me tiedämme hyvin, että naisen aseman määrää hänen roolinsa tuotannossa ja kansantaloudessa. Osoittautuuko tämä väite oikeaksi, kun tarkastelemme naisen osaa maailmansodan aikana? Jos muistamme, että kapitalismin vallitessa ei kunniassa ja arvossa pidetä palkkatyöläisen, vaan »organisaattorin», ts. työnantajan työtä, niin meille selviää, että naispalkkatyöläisten määrän lisääntyessäkään naisen asema porvarillisessa yhteiskunnassa ei voinut muuttua paremmaksi. Päinvastoin työtätekevien naisten elinolot tulivat sodan aikana aivan sietämättömiksi. Ylivoimainen ja liiallinen työ, jota mitkään lait eivät rajoittaneet, johti kaikkialla naisten sairastuvuuden ja kuolleisuuden lisääntymiseen. Tästä tosiasiasta ovat selvänä todisteena numerot. Naisten sairastuvuus, tuberkuloosin ja useiden ylirasituksesta johtuvien sairauksien yleistyminen herättivät kyllä tiettyä levottomuutta porvarillisessa yhteiskunnassa, mutta sotateollisuuden hankkimien voittojen huumaus sai porvariston viittaamaan kintaalla näille epämiellyttäville asioille, joita se piti »sodan väistämättöminä seurauksina»! Kuitenkin työläisnaisten elinehdot kävivät yhä sietämättömämmiksi. Ylettömän pitkä työpäivä, ankara työ kaikkialla käytäntöön otetulla kappale-palkalla sekä jatkuva hintojen nousu tekivät koko työkansan olemassaolon päivä päivältä yhä raskaammaksi ja sietämättömämmäksi. Mutta porvarillisen yhteiskunnan elämänmuoto ei siitä miksikään muuttunut, perhekulutus oli ennallaan, samoin yksityistalous jota naisen oli jatkuvasti pakko palvella. Palattuaan kotiin pitkän ja väsyttävän työpäivän päätyttyä työläisnaisen, konttoristin, puhelunvälittäjän ja konduktöörin oli pakko rientää elintarvike-, polttoaine- ja paloöljyjonoon. Kaikkalla oli jonoja — Lontoossa, Pariisissa, Berliinissä, Moskovassa, Pietarissa. Jonot vyöttivät maailmaa, kietoivat sen tarkoituksettomasti hukkaan kuluvien tuntien ikävään. Naiset menettivät terveytensä, heidän hermonsa eivät enää kestäneet. Hermostolliset häiriöt ja sielulliset sairaudet yleistyivät. Lisäksi hintojen nousu aiheutti säännöllistä aliravitsemusta. Lapset syntyivät nahattomina, sokeina ja riisitautisina. Usein he kuolivat oppimatta erottamaan valoa pimeydestä. Äidit laihtuivat. Ja kaikkien näiden lukemattomien aineellisten kärsimysten ja puutteiden ohella riippui raskaana ja mustana pilvenä naisen yllä kaikkoamaton tuska, huoli rintamalla olevista omaisista, sydäntä jäätävä pelko rakastetun miehen, pojan tai veljen kohtalosta. Verta ja vaikerrusta rintamalla. Puutetta ja kyyneliä selustassa.
Ja mitä teki porvarillinen maailma, joka lehdissään niin auliisti sorvaili ylistyksiään »isänmaallisille naisille» heidän avustaan sodassa? Helpottiko, yrittikö porvarillinen yhteiskunta helpottaa työssäkäyvän naisen osaa maailmansodan raskaina vuosina, aikana jolloin naisen selustassa tekemä työ edisti taistelumenestystä rintamalla? Jos kerran porvarillinen maailma kieltäytyi tunnustamasta naiselle hänen oikeuksiaan, niin olisihan se voinut edes keventää hänen osaansa aivan järkevistä ja ymmärrettävistä valtiollisista syistä. Mutta sitäkään omistava luokka ei vaivautunut tekemään. Sodan aikana ei perustettu mitään instituutioita, jotka olisivat helpottaneet naisten työ- ja elinoloja ja jotka olisivat ottaneet huolehtiakseen hänen kotiaskareistaan. Huolenpito lapsista oli pelkästään yksityistä hyväntekeväisyyttä. »Nyt tehdään kaikki sotaa varten, katsotaan sitten sodan jälkeen.»
Ainoa helpotus, jonka porvarilliset hallitukset tekivät naisten osaa keventääkseen (eikä sekään tapahtunut heidän takiaan, vaan armeijan sotilaiden »mielialan kohentamiseksi»), oli jonkinlainen sosiaaliturva, joka merkitsi raha-apua ja erinäisiä muita etuja (esim. maksuttomat asunnot) sotilaiden vaimoille, leskille ja orvoille. Mutta siitäkin huolimatta esimerkiksi Venäjällä imperialistisen sodan sotilaiden vaimojen asema oli erittäin huono. Heidän raha-avustuksensa oli surkean pieni. Huhtikuussa 1917 Kerenskin Väliaikaisen hallituksen aikana, jolloin keskimääräiset elinkustannukset olivat kuukaudessa satoja ruplia, sotilaan vaimo sai edelleenkin vain 7–9 ruplan kuukausiavustuksen.
Kasvava lapsikuolleisuus pakotti porvarilliset maat (Englannin, Ranskan ja Saksan) tunnustamaan, että myös aviottomat äidit olivat oikeutettuja saamaan avustuksen, mutta tämäkin asetus oli arka ja puolinainen, sillä porvaristo ei perustanut mitään laitoksia, jotka olisivat tarjonneet luontaisapua äideille ja pienokaisille. Tosiasiallisesti »elättäjän» mentyä rintamalle äidit pienokaisineen joutuivat huomattavasti heikompaan asemaan kuin ennen sotaa.
On hyvin luonnollista, että sodan aikana levottominta ainesta olivat naiset. Jo keväällä 1915 Berliinin työläisnaiset järjestivät vaikuttavan mielenosoituksen Valtiopäivätalon edustalla tervehtien Liebknechtiä ja viheltäen Scheidemannille. Kaikissa maissa syntyi spontaaneja protesteja hintojen kalleutta ja sotaa vastaan. Vuonna 1916 naiset riehuivat Pariisissa useaan otteeseen halleilla ja ryöstelivät hiilivarastoja. Itävallassa naiset järjestivät kesäkuussa 1916 »kolmeviikkoisen kapinan», koska olivat väsyneet sotaan ja hintojen kalleuteen. Sodanjulistuksen ja liikekannallepanon aikoihin Italian naiset asettuivat barrikadeiksi rautateille pidättääkseen edes muutamia tunteja junia, jotka veivät sotilaita kuoleman ja kauhujen kentille. Venäjällä sotilaiden vaimot panivat alulle vuoden 1915 huhtikuun levottomuudet, jotka sitten pelottavana aaltona vyöryivät Pietarista Moskovan kautta maaseudulle. Työläisnaiset osallistuivat aktiivisesti lakkoihin. »Leipää lapsillemme», vaativat sodan näännyttämät naiset ajankohtana, jona hyvät rahat ansainneet teollisuuspohatat ylistivät imelin sanoin naisten »isänmaallisuutta» ja jo kutsuessaan naisia tehtaisiinsa työhön hieroivat käsiään laskeskellessaan voittojensa kasvua.
Sota ei antanut mitään työväenluokan naiselle, vaan päinvastoin vieritti hänen harteilleen ylivoimaisen taakan. Siitä johtuivat »naiskapinat», siitä johtuivat rahvaassa voimistuva tyytymättömyys ja napina, jotka paisuivat Venäjällä naisproletariaatin mielenosoitukseksi helmikuun 23. (maaliskuun 8.) päivänä vuonna 1917 ja panivat alulle Venäjän suuren vallankumouksen.
Jo vuoden 1915 alussa, kuten tiedätte, naispuoliset sosialisti-internationalistit olivat sosiaalipatrioottien vastapainoksi kokoontuneet kansainväliseen konferenssiin Berniin esittääkseen naispuolisten työläisten vastalauseen sodan johdosta ja hahmotellakseen sen linjan, jota työtätekevien naisten oli syytä noudattaa maailmansodan suhteen. Se oli ensimmäinen kansainvälinen kongressi, joka kokoontui sodan julistamisen jälkeen. Tämän kokouksen päätökset te tiedättekin samoin kuin ne kaksi poliittista linjaa jotka siellä hahmoteltiin: enemmistö tuomitsi sodan mutta ei halunnut sanoutua irti sosiaalipatriooteista, vähemmistö — venäläiset bolševikkinaiset — vaati, että kaikki työläisten internationalistisen solidaarisuuden petturit oli tuomittava ja että oli välttämätöntä vastata imperialistiseen sotaan kansalaissodalla.
Ei ollut pelkkä sattuma, että ensimmäisen kansainvälisen kongressin kutsuivat koolle sosialistinaiset. Se johtui luonnollisesti siitä raskaasta, sietämättömästä ja yhä huononevasta asemasta, johon työtä tekevät naiset olivat joutuneet maailmanlaajuisen teurastuksen aikana.
Imperialistinen sota antoi valtavan sysäyksen naistyön kehitykselle, mutta maailmansotaa seuranneet olot eivät suinkaan parantaneet työtätekevien naisten asemaa vaan huononsivat sitä. Sodasta hyötyivät vain keinottelijoiden, sotatehtailijoiden ja pohattojen vaimot, nuo yhteiskunnan naisloiset, kansantalouden painolasti, väestökerros joka mitään tuottamatta kuitenkin kulutti ja tuhlasi kansan rikkauksia.
Sota toi mukanaan tavattomia vaikeuksia ja kärsimyksiä koko työtätekevälle väestölle. Mutta samanaikaisesti teollisuudenalat ryhmittyivät kiireisesti uudelleen, pitkälle kehitetyt jättiläismäiset tekniset tuotantolaitokset kasvoivat ja lujittuivat ja tuotannon koneistaminen saavutti tehtaissa huippunsa. Tämä muutos helpotti kouluttamattoman työvoiman asemaa työmarkkinoilla, ja kaikki tämä pakotti suhtautumaan naistyöhön aivan uudella tavalla. Sodan aikana naistyö tunnustettiin taloudellisissa järjestöissä, se sai vankan jalansijan ja se laskettiin maan käytettävissä oleviin tuotantoresursseihin. Vanhasta lorusta, naisen tehtävästä »vaimona, äitinä ja perheenemäntänä» oli tullut loppu.
Tosin kotiuttamisaikana ja teollisuuden siirtyessä rauhanaikaan oli kapitalistisissa maissa selvästi havaittavissa pyrkimyksiä päästä eroon naisista. Sodan alkaessa oli naistyövoimaa otettu suurin määrin tuotannon palvelukseen, mutta nyt havaittiin voimakas vastakkainen prosessi: naisia ryhdyttiin syrjäyttämään teollisuudesta. Naisten työttömyys kasvoi nopeasti. Osittain tämän takia kaikissa vuosina 1918–1919 sotaa käyneissä maissa jouduttiin ankaraan kriisiin. Teollisuuden demobilisointi, siirtyminen sotateollisuudesta rauhanajan tuotantoon aiheutti väistämättömästi talouslaman tuskallisia ilmiöitä. Tuhoa lisäsi vielä kaikkien suurvaltojen finanssikriisi, niiden velkaantuminen toisilleen, raaka-aineen puute ja laajojen väestöjoukkojen köyhtyminen. Englannissa, Saksassa, Ranskassa ja Euroopan muissa maissa pysähtyivät useat teollisuudenalat vuosien 1918–1919 talouspulan takia. Tehtaita suljettiin. Työläisiä erotettiin. Valtavat naisjoukot menettivät työnsä.
Mutta naisten työttömyyttä ei lisännyt vain ankara kriisi työsulkuineen. Jopa näitäkin aloilta, jotka jatkoivat toimintaansa tavalliseen tapaan, alettiin erottaa naisia. Kun työnantajalla oli nyt valittavanaan työmarkkinoilla kaksi kilpailijaa: kotiutettu työläinen ja työläisnainen, hän otti mieluummin miehen. Kuitenkin taloudelliset laskelmat näyttivät vaativan päinvastaista: työläinen ei ollut yhtä suostuvainen ja vaatimaton kuin työläisnainen ja sitä paitsi hän oli työvoimana paremmin palkattu. Muissa oloissa työnantaja olisi tietenkin asettanut halvan naistyövoiman etusijalle. Mutta älkäämme unohtako, että kotiuttaminen tapahtui tilanteessa, joka oli täynnä vallankumoushenkeä. Venäläisten työläisten esimerkki, lokakuun vallankumous kiihdytti työläisjoukkoja. Kotiutetut sotilaat olivat hermostuneita ja kiihtyneitä. He osasivat käyttää kivääriä eivätkä pelänneet kuolemaa. Jos tämä levoton, sodan katkeroittama aines olisi jäänyt ilman vakaata ansiota, se olisi merkinnyt itsensä porvarillisen yhteiskunnan olemassaolon saattamista suurelle vaaralle alttiiksi. Ja teollisuudenharjoittajat järkeilivät, että oli parempi luopua siitä osasta voittoa jonka halpa naistyövoima olisi tarjonnut, kuin menettää koko herruutensa. Punainen vaara oli toki ehkäistävä. Poliittiset laskelmat kasvoivat taloudellisiksi. Ja Saksan, Ranskan, Englannin ja Italian työnantajat alkoivat kiireesti erottaa tehtaistaan arvonsa ansainneita isänmaanystäviä, äskeisiä »työnsankareita», kotirintamaan naissotilaita korvatakseen heidät kotiutetuilla rintamamiehillä.
Porvarillis-kapitalististen maiden tuotantokäyrän väliaikaisesti tasoittuessa ja sodanjälkeisen kriisin lieventyessä voidaan havaita myös naisten työttömyyden vähenevän. Siitä huolimatta naisten työkysymys ei ole vieläkään ratkaistu. Päinvastoin kapitalistisen maailmantalouden nykyisessä kehitysvaiheessa, jossa suurteollisuus on pitkälle kehitettyä ja koneistettua, naistyövoimaa koskeva ongelma on vain kärjistynyt. Tietenkään ei voi olla puhettakaan naisen paluusta kotiin. Tuotantovoimien pysähtynyt (tai oikeammin rintaman tarvitseman tuotannon sivu-uomaan johdatettu) kehitys lähtee uudelleen käyntiin koko elämän siirtyessä rauhanoloihin. Lisääntyvät tarpeet nostavat porvarillis-kapitalististen maiden tuotantoa uudelleen. Työvoiman kysyntä kasvaa, minkä ohella pääoma etsii kuten aina halvinta työvoimaa. Niin muodoin naistyövoimaa alkaa uudelleen tunkeutua tehtaisiin. Mutta teollisuuden nousulla on kapitalistisen talousjärjestelmän maissa tiettyjä esteitä: palkkatyöjärjestelmä on vallitseva; voitosta menee leijonanosa yksityisyrittäjien taskuihin, tuotantoa ei säädellä; työvoimaa ei arvioida täsmällisesti eikä ryhmitellä ja käytetä määrätietoisesti ja tuotannon ja kulutuksen välillä on suuri kuilu. Nämä estävät tuotantovoimien kehitystä maailmantalouden kyseisessä kehitysvaiheessa. Kapitalistisessa tuotantojärjestelmässä ei tuotantovoimien loputtomalle kehitykselle ole enää liikkumatilaa. Kapitalismi on saavuttanut lakipisteensä. Yhtäältä maailmantalouden mullistus ja toisaalta Venäjän yhteiskunnallinen vallankumous ovat horjuttaneet kapitalistista talousjärjestelmää ja romahduttaneet sen perustan. Tällä hetkellä kapitalistisissa maissa voivat tuotantovoimat kehittyä vain tuskallisin sysäyksin, kouristellen. Tuotannon kukoistusta ja laskua, teollisuuden korkea- ja matalasuhdanteita kuvaava käyrä vaihtelee tavattoman nopeasti. Kapitalismille on luonteenomaista teollisuuden kukoistus-, lama- ja kriisikaudet jotka vaihtelevat kaksin- ja kolminkertaisella nopeudella. Joka kerta tuotantokäyrä putoaa yhä jyrkemmin ja joka kerta kriisi järisyttää yhä syvemmin kapitalistisen talouden perusteita. Kapitalistisen talousjärjestelmän vallitessa tuotantovoimien kehitys ei voi jatkua ilman uusia kriisejä ja ankaria työsulkuja. Uusi sota on väistämätön seuraus yhä vielä elävästä imperialistisesta politiikasta. Mitkä ovat naistyövoiman tulevaisuudennäkymät epävakaassa kapitalistisessa taloudessa, jos työläisten vallankumous ei lopeta kapitalistista talousjärjestelmää?
Tuotannon tai sen osankin jokainen uusi nousuvaihe vetää tuotannon palvelukseen yhä uutta naistyövoimaa. Naistyövoima lisääntyy osittain, koska se on halpaa, mutta vielä enemmän koska kukoistavat teollisuudenalat tarvitsevat ihmistyövoimaa. Mutta tuotantovoimien väliaikaista nousua seuraa vääjäämätön lama. Työnantajat järjestävät työsulkuja ja supistavat työvoimaa. Poliittisista syistä he pitävät miestyöläiset tuotantolaitoksissaan ja erottavat ensi sijassa naistyöläisiä jotka työttöminä ovat vaarattomampia. Kaikki tämä on olennaista kapitalismille yleensä, mutta nykyisessä maailmantilanteessa asia saa erityisen voiman ja kärkevyyden. Jokainen uusi kriisi mullistaa yhä syvemmin koko kansantaloutta. Siitä joutuvat kärsimään yhä useammat, se koskettaa yhä laajempia väestökerroksia. Niin kauan kuin kapitalismi on olemassa, naistyökysymys joka on elimellinen osa työn ja pääoman keskinäisistä suhteista pysyy ratkaisemattomana. Työväenluokan naisella ei porvarillis-kapitalistisissa valtioissa ole syytä odottaa asemansa paranemista, niin kauan kuin pääoman valtaa työhön ei ole kumottu ja niin kauan kuin yksityisomistus estää tarkoituksenmukaisesti säätelemästä tuotantoa, vaihtoa ja kulutusta.
Teille tulee olla selvää, toverit, että jos kapitalistinen maailma ei pysty ratkaisemaan eikä säätelemään naisten työkysymystä ja jos työtätekeviä naisia uhkaa edelleenkin väistämätön työttömyys, ei koko monitahoisen naiskysymyksen sekava solmukaan ota auetakseen.
Useiden porvarillisten maiden on ollut pakko sodan jälkeen suorittaa eräitä uudistuksia naisten asemassa. Nämä myönnytykset, joista sotaisat suffragetit ennen sotaa taistelivat turhaan pommi kädessä ja joita rauhallisemmat naisasianaiset anelivat loputtomilla vetoomuksillaan, porvaristo on tehnyt kahden tekijän paineessa: Venäjän vallankumous uhkaa porvarillisten hallitusten rauhaa ja demokraattiset pyrkimykset ovat sodan jälkeen värittäneet laajojen joukkojen mielet. Sellaiset almut kuin äänioikeusuudistus naisten äänioikeus mukaan luettuna on tarkoitettu vain rauhoittamaan joukkojen vallankumouksellisia mielialoja ja todistamaan työläisille ettei näiden tarvitse lainkaan tehdä »yhteiskunnallista vallankumousta» vallan saavuttamiseksi. Heidän eduistaan huolta kantavat Lloyd George, »isä» Branting, Scheidemann ja Noske väittävät antavansa työtätekeville jollei nyt täyttä valtaa, niin ainakin oikeudenmukaisen »osallisuuden valtaan».
Naiset saivat äänioikeuden Englannissa, Saksassa, Ruotsissa ja Itävallassa puhtaasti poliittisista syistä eivätkä suinkaan palkaksi sodan aikana tekemistään »isänmaallisista palveluista».
Porvarillisen rakenteen ja luokkaerojen vallitessa naisten tasavertaisuuden muodollinen tunnustaminen ei kuitenkaan käytännössä muuttanut naisen asemaa mitenkään. Sodankin jälkeen nainen on kaikkialla porvarillisissa maissa yhteiskunnallisesti eriarvoinen ja perheessä orjuutettu.
Joissakin maissa on ryhdytty muuttamaan siviilioikeutta naisen etujen mukaiseksi, ja yksityiset lainmuutokset, joilla on pyritty tasavertaistamaan aviopuolisoiden suhteita, ovat keventäneet naisen osaa vain pinnallisesti. Perustaksi jää edelleenkin eriarvoisuus ja orjuus. Porvarillisissa maissa naiskysymys ei suinkaan ole aikansa elänyt. Päinvastoin nykytilanteessa kaikki naisen elämään liittyvät kysymykset tulevat erityisen vaativiksi ja polttaviksi.
Miten ammatti on yhdistettävissä perheeseen ja avioliittoon? Miten voidaan vapautua kyllästyttävästä kotitaloudesta, joka kuluttaa naisen voimia? Sillä työenergiansa nainen voisi verrattomasti suuremmaksi hyödyksi käyttää rakastamaansa työhön ja palvelemaan aatetta, tiedettä.
Naisia ympäröivät monet ongelmat tiiviinä muurina: äitiys, abortti, normaali väestönkasvu ja vapaaehtoinen syntyvyyden säännöstely, prostituutio ja avioliitto, tuotannollinen työ sekä äidin voimien ja terveyden vaaliminen. Kapitalismin vallitessa tätä muuria ei murreta. Naiskysymyksestä tekevät sekavan, ratkaisemattoman yhteiskunnallisen vyyhden monet seikat: horjumaton yksityisomistus, yksityistalouksien olemassaolo, yksilöllisten tapojen ja tottumusten piintyneisyys sekä kollektiivisten asuinmuotojen puuttuminen kapitalismista. Naisille suopeimmatkaan eivät kykene selvittämään sitä niin kauan kuin vallassa on pääoma ja individualistinen talousjärjestelmä.
Vain nouseva proletariaatti pystyy varmasti avaamaan tämän solmun. Venäjän vallankumouksen neljän ensimmäisen vuoden kokemukset opettavat meille ja opettakoot myös koko maailman proletariaatille ja ensisijaisesti työläisnaisille itselleen, mistä löytyy ratkaisu ja mitkä tiet vievät naisen todelliseen ja käytännölliseen eikä vain muodolliseen ja ulkonaiseen vapautukseen.
Siihen päämäärään johtavista teistä puhumme vielä tänään, mutta viiden minuutin tauon jälkeen.
Sota loi kaikki naisen vapauttamisen edellytykset. Naistyötä alettiin pitää kansantalouden tuotantovoimien kiinteänä osana. Useimmat aikuiset työikäiset naiset joutuivat yleishyödylliseen työhön. Kuitenkin naisen vapautus oli porvarillis-kapitalistisessa maailmassa mahdotonta.
Jättäkäämme porvarillis-kapitalistinen maailma ja sen sekavat yhteiskunnalliset ongelmat ja siirtykäämme aivan uuteen ihmiskunnan historiassa ennen näkemättömään tilanteeseen, maahan jossa kapinaan noussut työväenluokka otti vallan käsiinsä ja julisti diktatuurinsa.
Edessämme on vallankumouksen Venäjä, maailman ensimmäinen työläisten neuvostotasavalta. Valtiovalta on työtätekevien, työläisten ja talonpoikien käsissä. Ensi kerran maailmassa on porvaristo kukistettu, siltä on riistetty kaikki oikeudet ja etuoikeudet. Sillä ei ole neuvostoissa edes äänioikeutta. Tyhjäntoimittajien, omistajien ja saalistajien luokalle ei työläisten tasavallassa ole sijaa. Yksityisomistus on peruutettu, kauppa ja pääoman kartuttaminen eivät enää ole yksityisten käsissä, eikä ihmisillä ole enää mahdollisuutta riistää toisiaan. Kommunistien, työväenluokan etujoukon johtama neuvostotasavalta järjestää elämäänsä uudelleen perustuksia myöten. Nyt tunkeudutaan porvarillis-kapitalistisen yhteiskunnan juuriin saakka. Nyt murskataan ja tuhotaan vanha, mutta myös luodaan, rakennetaan uutta, tavatonta, rohkeaa ja suurta. Vain kolmessa vuodessa on luotu aivan uuden taloudellisen rakenteen perusteet. Yksityisomistukseen ja vieraan työn riistoon perustuvan kapitalismin sijaan kasvaa uuden yhteiskunnallisen tuotantojärjestelmän runko, kommunistisen talouden alkeet. Maa, tehtaat, kaivokset, liikenne — kaikki on työtätekevien omissa käsissä, kaikkea säätelee valtion keskuskoneisto. Palkkatyö pysyy edelleenkin, mutta työtätekevien käsin hankittu lisäarvo ei enää menekään yksityisyrittäjien taskuihin vaan sillä tyydytetään yhteiskunnan tarpeet ja vaatimukset: kehitetään jatkuvasti tuotantoa, luodaan uutta elämänmuotoa, ja tuetaan puna-armeijaa, joka on vallankumouksellisen proletariaatin erottamaton osa proletariaatin diktatuurin aikana. Proletariaatti pystyttää kiireesti taloudellisia koneistoja joiden tulee säädellä tuotantoa ja vaihtoa sekä palvella tarkoituksenmukaisesti organisoidun kulutuksen jakajina. Kaikki nämä rohkeudessaan, mahtavuudessaan ja vauhdikkuudessaan ennen näkemättömät aloitteet ovat vielä muotoutumis- ja kiteytymisvaiheessaan. Meillä ei ole vielä mitään kiinteästi säädeltyä, lopullista; kaikkea vasta rakennetaan, luodaan, selvitetään kiireesti. Kaikkialla kokeillaan vallankumousta käytännössä, ajatus lentää rohkeasti ja vallankumous työntää nuoria versoja. Työväenluokka rakentaa etsien ja haparoiden uusimuotoisen tuotannon perustaa ja murskaa säälimättömästi tuhoten kaikki porvarillisen rakenteen esteet ja jäänteet, jotka ovat rajoittaneet tuotantovoimien kehitystä. Taloudellisen rakennustyön päätavoite on raivata laaja liikkuma-ala uuden tuotannon rajattomille saavutuksille.
Se on vaikea, vastuullinen ja monimutkainen työ. Maailma ei ole vielä nähnyt näin valtavan kollektiivin voimain ponnistusta ja tahdon yhtenäisyyttä. Kapitalismin tukipylväät halkeilevat ja romahtavat, yksityisomistuksen pyhitetty periaate on kumottu, porvaristo pakenee hämmingin vallassa ulkomaille hyökätäkseen sieltä pistimineen kapinoivan, tottelemattoman orjan kimppuun. Ilmapiiri on täynnä taistelua. Rintamalla ja selustassa käydään kiivaita kamppailuja kahden vihamielisen maailman kesken, menneisyyden valtiaat kirkuvat katkerasti ja nuoret äänet kutsuvat taisteluun luomaan tulevaisuutta.
Maailma on kaaoksen vallassa. Punainen aave harhaa maanpiirin yllä. Elämä peittyy purppuranpunaiseen valoon joka ennustaa toisille pahaa, mutta joka toisille on lempeä aamurusko.
Neuvosto-Venäjälle rakennettavan uuden talousjärjestelmän luonteenomainen piirre on tuotannon ja kulutuksen säätely valtiollisesta keskuksesta käsin. Kaikki kansan rikkaudet ja kuollut pääoma on rekisteröity, samoin tasavallan jokainen jäsen kuluttajana ja elävänä työvoimana. Tuotantoanarkialle, kilpailulle, kriiseille ja työttömyydelle ei ole sijaa. Itse asiassa me näemme, että työttömyys häviää vähitellen ja että kolmantena vallankumouksen vuotena työmarkkinoilla ei tunnukaan olevan vapaan työvoiman liikatarjontaa vaan ihmistyövoiman puutetta.
Yksityisomistuksen poistaminen tuhoaa myös tyhjäntoimittajien luokan, ne yhteiskuntakerrostumat jotka vain kuluttivat mutta eivät tuottaneet mitään eivätkä rikastuttaneet työllään kansan yhteistä aarreaittaa. »Joka ei tee työtä, sen ei syömänkään pidä» on työläisten neuvostotasavallan motto.
Keinottelijoita, jotka elävät muilla kuin työtuloillaan, ja työkarkureita vainoaa Tšeka ja neuvostotasavallan laki. Valtio vaatii koko väestöä ponnistamaan työenergiansa äärimmilleen, jotta voitaisiin tyydyttää edes sen vähimmäistarpeet: sodan tuhoama ja keisarin virkamiesten taitamattoman hoidon vaurioittama teollisuus on pelastettava ja vallankumousta puolustavaa puna-armeijaa on huollettava.
Tässä vasta muodostuneessa työn maailmassa ei ole sijaa loisnaisille, aviomiestensä ja rakastajiensa ylläpitämille onnekkaille eläteille eikä ammattiprostituoiduille. »Joka ei tee työtä, sen ei syömänkään pidä.» Kulutus on suunniteltu ainakin kaupungeissa tiukkojen laskelmien mukaan. Korttiannoksensa saa vain se joka tekee työtä itsekin. Vaimolle, »pikku ystävätärelle» tai aikuiselle tytärelle ei korttiannosta voi hankkia. Uusi politiikka ja uudet kulutussuhteet luovat myös uudet sukupuolten väliset suhteet. Tapahtumat pakottavat naisen tulemaan esiin miehensä ja elättäjänsä selän takaa. Hänen on pakko itsensä pitää huolta siitä, että hänellä on jokin toimi, työ tai virka, että hänellä on työkirja ja sen ohella tarvitsemansa elintarvikekortit. Mieskään ei enää tunne itseään »herraksi» talossa ja perheessä. Mikä perheenpää hän enää on, jos vaimolla on oma elintarvikekorttinsa ja lapsetkin on kirjattu äidin elintarvikekorttiin?
Nainen ei enää ole riippuvainen yksityisestä työnantajasta eikä aviomiehestään ja elättäjästään. Työläisten Neuvosto-Venäjällä ei ole enää muita kuin yksi isäntä, josta niin työläinen kuin työläisnainenkin ovat yhtäläisesti riippuvaisia. Se on työläisten neuvostotasavalta. Naisten työllä ja osallistumisella Neuvosto-Venäjän rakentamiseen on kansantalouden kokonaislaskelmissa suuri merkitys, jollaista sillä ei ole voinut olla yhdessäkään porvarillis-kapitalistisessa valtiossa. Tämä elämänmuotohan perustuu eriarvoisuuteen ja naisen alistamiseen ja kansantalous hajanaisiin yksityistalouksiin jotka ovat tuotantoja kulutustyyppiä.
Aikuista, työkykyistä mies- ja naisväestöä koskee yhtäläisesti yleinen työvelvollisuus, jonka säätäminen oli merkittävä käänne naisen kohtalossa. Se oli vallankumouksen tärkeimpiä tekoja. Se vaikutti suuresti naisen kohtaloihin ja muutti perusteellisesti naisen valtiollisen, perhe- ja yhteiskunnallisen aseman. Se on parantanut naisen asemaa paljon enemmän kuin lokakuun vallankumouksen niin ikään julistama naisten poliittisten ja kansalaistasa-arvoisuuden tunnustaminen. Kun Venäjän naispuolinen työväestö, työläis- ja talonpoikaisnaiset saivat oikeuden tulla valituiksi neuvostoihin ja kaikkiin muihinkin valittaviin elimiin ja kun perhe- ja aviosuhteet säädeltiin joulukuun 18. ja 19. päivän asetuksin vuonna 1917 avioparin tasa-arvoisuuden hengessä, säädettiin vain naisten muodollinen tasavertaisuus lain edessä. Käytännössä, elävässä elämässä nainen edelleenkin oli alistettu, riippuvainen ja eriarvoinen, koska häntä painoivat edelleenkin porvarillisen menneisyyden jäänteet, koko sen elämänmuoto, tavat, tottumukset ja näkemykset. Yleinen työvelvollisuus muuttaa perinpohjaisesti naisen roolin kansantaloudessa. Se tekee naisesta tunnustetun työyksikön, joka tekee oman osansa kollektiivin hyväksi tehtävästä hyödyllisestä työstä.
Tästä seuraa että nainen tulee vähitellen tasavertaiseksi kaikilla muillakin aloilla. Tiedämme jo varsin hyvin, että yhteiskunnallinen ja valtiollinen asema samoin kuin sukupuolten väliset suhteet määräytyvät sen mukaan, mikä on naisen asema kansantaloudessa. Meidän tulee vain tarkoin selvittää itsellemme se suuri vallankumouksellinen rooli, jota yleinen työvelvollisuus naisen vapauttamiskysymyksessä näyttelee.
Neuvosto-Venäjällä tuotantojärjestelmä perustuu kolmeen seikkaan:
1. kaikki käsillä oleva työvoima, naiset mukaan luettuina, otetaan tarkoin huomioon ja hyödynnetään tarkoituksenmukaisesti,
2. yksityistalouksista ja yksityisestä perhekulutuksesta siirrytään suunnitelmallisesti yhdistettyyn yhteiskunnalliseen talouteen ja kollektiiviseen kulutukseen,
3. noudatetaan yhtenäistä taloussuunnitelmaa.
Pitkällinen sota, aluksi imperialistinen ja sitten kansalaissota, tuhosi perin juurin Venäjän talouden, sekoitti liikenteen, hidasti ja jarrutti tekniikan kehitystä. Luonnonrikkauksien hankinta tyrehtyi. Työläisten Venäjä on joutunut erittäin kiperän ongelman eteen. Sen on elvytettävä talouselämä ja saatava tuotantovoimat jälleen nousemaan. Kapitalistiset maat elävät niin ikään talouselämän hajaannuksen ja laman aikaa. Koko kapitalistisen talousjärjestelmän maailmanlaajuinen romahdus on väistämätön. Mutta samaan aikaan kun porvarillisten maiden kapitalistit ja finanssimiehet yrittävät epätoivoisesti ratkaista palliatiivisesti eli puolinaisesti, miten kapitalistisen talousjärjestelmän ahdistavissa puitteissa voidaan elvyttää tuotantoa joka teollisuuden lyhyen nousukauden jälkeen vääjäämättömästi laskee nopeasti, joutuu kriisiin ja lamaan, Venäjän proletariaatti on lopullisesti ratkaissut tuotantovoimien jatkuvaan kasvuun liittyvän kysymyksen. Se on oivaltanut, että talouselämä voidaan pelastaa täydelliseltä tuholta ja hajaannukselta vain siirtymällä uusiin tuotantomuotoihin, muuten ihmiskunta vajoaa raakalaisuuteen. Ja Neuvosto-Venäjä järjestää ja rakentaa näitä tuotantomuotoja. Toistaiseksi työväenluokan on pakko nojautua kapitalistiselta taloudelta perimäänsä tekniikkaan. Yleismaailmallisen kaaoksen vallitessa ei ole mahdollista kehittää tekniikkaa nopeasti, koska se on sidoksissa fysiikan ja kemian kukoistukseen. Siksi työvoiman tuottavuuden kohottamiseksi oli Venäjällä taisteltava pääasiallisesti organisoimalla ihmistyövoimaa.
Koska Neuvosto-Venäjän talouselämä on tällä hetkellä saatava elvytetyksi ja tuotanto kiireesti nousemaan jaloilleen, siirtyy etualalle kysymys miten kunkin työläisen ja työläisnaisen työn tuottavuutta voidaan kohottaa. Kuitenkaan elämänmuotomme ei vielä ole lähestulkoonkaan uudistunut. Työväenluokka, siis myös työläisnainen, elää jatkuvasti enimmäkseen porvarilliselta maailmalta perityssä ympäristössä. Työläisnaisten työenergia ei kokonaisuudessaan kulu uusien hyödykkeiden, uusien arvojen luomiseen, vaan hän kuluttaa sen tuottamattomasti yksityistalouteensa ja perheen palvelemiseen. Työläisnainen antaa vain osan työenergiastaan tehtaan työprosessille, ja siksi hänen työnsä on monissa tapauksissa laadultaan huonompaa ja ammattitaidottomampaa. Häneltä ei liikene aikaa ammattitaidon hankkimiseen. Niin ikään on luonnollista, että mitä enemmän nainen kuluttaa voimiaan tuotannon ulkopuoliseen työhön, sitä heikompi on hänen tehtaassa tekemänsä työn laatu. Työssä käyvä äiti, joka joutuu viettämään yönsä pienokaisensa kehdon ääressä ja kiduttamaan kaiken työstä vapaan aikansa keittiö-, koti- ja perheaskareisiin, ei ole yhtä hyvä ja tarkkaavainen työntekijä kuin hänen aviomiehensä, joka nukkuu yönsä kutakuinkin normaalisti eikä joudu huolehtimaan perheen palvelemiseen liittyvistä tarkkuutta vaativista ja ylipääsemättömistä velvollisuuksista.
Paras keino lisätä työläisten ja etenkin naistyöläisten työn tuottavuutta on elämäntapojen organisointi, kollektiivisuuden asteittainen mutta vääjäämätön juurruttaminen jokapäiväiseen elämään laajoin yhteisasuntolaverkoin, lastenseimin ja korjauspajoin. Vasta silloin voivat tasavallan liitot ja talouselimet vaatia työläisnaista täyttämään koko työnormin, rangaista häntä poissaoloista ja arvostella häntä ankarasti, jos hän tekee tehtaassa huonoa työtä. Mutta tätä voidaan vaatia vasta sitten kun kaikki sadattuhannet ja miljoonat tuottajanaiset on tehtaan ulkopuolella saatettu sellaisiin olosuhteisiin, ettei heidän työenergiansa enää kulu yksityistalouden sivutarpeisiin.
Ilmeisen välttämättömästi on lakattava tuhlaamasta naisten työvoimaa epätarkoituksenmukaiseen taisteluun arkipäivän huolten kanssa, ja vielä tärkeämpää on se että tasavallan taloudelliset elimet pienentävät tappiota joka siten koituu koko kansantaloudelle.
Työn tuottavuuden kohottaminen liittyy erottamattomasti ihmistyövoiman lisäämiseen ja työväenluokan elinolojen järjestämiseen sillä tavoin, että yksityistalouksien itsepalvelu korvattaisiin vähitellen mutta vääjäämättömästi taloudellisemmilla ja vähemmän työtä vaativilla kollektiivitalouksilla, jolloin naistyövoimaa voitaisiin käyttää tarkoituksenmukaisesti. Työläistasavaltamme tuotantopolitiikka perustuu huomattavassa määrin ihmistyövoiman hyödyntämiseen. Ensisijaisesti pyritään lisäämään tuottavaan työhön osallistuvien määrää ja vähentämään mahdollisimman paljon niiden määrää jotka elävät tasavallan kustannuksella kantamatta omaa korttaan kekoon.
Koska tuotantovälineiden yksityisomistus on poistettu työläisten tasavallassa, maan tuotantovoimien kehittämiselle on jo sinänsä luotu suotuisa maaperä. Vasta luodut arvot jotka kapitalismin vallitessa menivät pohattojen tuottamattomaan yksityiskulutukseen, ovat nyt kansan omaisuutta, jota käytetään tyydyttämään työtätekevän väestön välittömiä tarpeita tai uusintamaan tuotantoa. Tämä ei vielä riitä. Porvariston vallan aikana vain osa väestöä, kaupunkien tai maaseudun proletariaatti, loi ja hankki arvoja. Toinen osa, omistava luokka, vain kulutti. Porvarillisen herruuden kukoistuksen myötä kasvoi niiden määrä jotka tekivät tuottamatonta työtä palvellen pohattojen yksityiskulutuksessa ja tyydyttäen heidän oikkujaan. Palvelijain, vain rikkaiden hankittavissa olevien ylellisyystavaroiden tuottajain, kevyen luokan viihdetaiteilijoiden, taiteen ja tieteen puoskareiden, prostituoitujen ja rakastajattarien määrä lisääntyi. Samanaikaisesti kapitalistit ottivat taskuihinsa kansan rikkauksista yhä suuremman osan, jonka he tuhlasivat rikollisesti omien oikkujensa mukaan. Porvarillis-kapitalististen maiden tuottamattoman väestön määrää lisäsivät niin ikään miestensä kustannuksella elävät naiset. Ennen sotaa yli puolet porvarillisten valtioiden naisista eli miehensä tai isänsä varoilla. Kaikki nämä kapitalistiseen talousjärjestelmään kiinteästi liittyvät ilmiöt jarruttivat elävien työyksikköjen määrän kasvua. Nykyäänkin ne jarruttavat porvarillisten maiden tuotantovoimien kehitystä ja tänä kriittisenä hetkenä vaikeuttavat taistelua kaaosta vastaan.
Kommunistinen talousjärjestelmä on toinen asia. Talouselämän perusta on yleinen, suunnitelmallisesti organisoitu työ, joka ei tähtää yksityispalveluihin vaan yhteiskunnallisten tarpeiden ja kansantalouden vaatimusten tyydyttämiseen. Vain sen avulla voidaan kohottaa maan tuotantovoimia ja siten saada voitto aikansa eläneestä ja yleismaailmallisen kaaoksen edessä voimattomasta kapitalistisesta tuotantojärjestelmästä.
Kaikkein tärkeintä on elävän ihmistyövoiman arviointi ja oikea sijoittelu. Kapitalistisilla työmarkkinoilla vallitsi anarkia, joka johtui kilpailujärjestelmästä. Yhtäällä oli työttömyyttä, toisaalla työvoimapula. Jollakin teollisuudenalalla työläinen oli nääntyä ankaraan työhön, toisella alalla tehtiin työtä nuutuneesti ja tuottamattomasti, koska halpa työvoima takaa tuotantotekniikkaa kehittämättäkin kapitalistille riittävän voiton. Kun proletariaatti arvioi saatavissa olevan työvoiman tarkoin ja sijoittaa sen oikein kommunistiseen kansantalouteen, työläinen ja työläisnainen vapautuvat ennen kaikkea työttömyyden peikosta. Eikä työttömyyttä tosiasiallisesti enää ole Neuvosto-Venäjällä. Niin muodoin työvoimien arviointi ja oikea sijoitus ovat hyödyksi koko työväenluokalle, siis myös työläisnaisille.
Toinen asetus, jonka avulla neuvostotasavalta lisää työvoimavarojaan, on siirtyminen kollektiiviseen kulutukseen. Valtava määrä naistyövoimaa (Venäjällä naisia on muutama miljoona enemmän kuin miehiä), joka yksityisessä perhekulutuksessa tuhlautuu tuottamattomasti, vapautuu heti kun organisoidaan yhteiskunnallinen kulutus. Ruokalat, seimet, lastenkodit ja yhteisasuntolat korvaavat etupäässä naisen tuottamattoman työn. Vapauduttuaan kodinhoidosta ja muista perheaskareista naiset voivat käyttää työvoimaansa yhteiskunnallisesti hyödylliseen tuotantoon. Työvelvollisuus on kiinteä, erottamaton osa perusteellista elämänmuodon uudistusta, elämänolojen organisointia uusin, kommunistisin perustein.
Jos työvelvollisuus toteutetaan uudistamatta elintapoja, siitä tulee naiselle vain raskas taakka joka rasittaa häntä yhä enemmän, ja lopulta nainen heikentyy, koska hänen elämäänsä ja terveyttänsä kulutetaan järjettömästi. Siksi työvelvollisuus oli kapitalistisessa järjestelmässä mahdollisimman taantumuksellinen toimenpide. Työläisten tasavallassa, jossa työvelvollisuus julistetaan samanikaisesti kun otetaan käytäntöön kollektiivinen kulutus ja suoritetaan perusteellinen elämänmuodon uudistus, se päinvastoin on ainoa kestävä perusta joka edistää naisen vapautusta.
Porvarillisen yhteiskunnan jäänteet elävät vielä lujasti tavoissamme. Ne saavat ravintoa talonpojiston pikkuporvarillisista tottumuksista, ja talonpojathan ovat työläistasavaltamme perusväestö. Mutta nämä jäänteet ovat diktatuurin kaudella ennen kaikkea naisen taakkana. Työläiset kärsivät paljon vähemmän elämänmuotomme epätäydellisyydestä ja menneisyyden jäänteistä, koska elämän vaikeudet voitetaan työläisperheessä tavallisesti vaimon, sisaren tai äidin ponnistuksin. Mutta missä määrin tämä kaksinkertainen työenergian hukka kuvastuukaan naisessa! Miten se kuluttaakaan hänen voimiaan ja terveyttään! Juuri siksi elämänmuodon organisointi kuuluu pääasiallisesti työläisnaisille. Tarkkasilmäisinä, tottuneina ja nokkelina perheenemäntinä työläisnaiset kykenevät järjestämään asian paljon aloitekykyisemmin kuin miehet, kun heidät vain saadaan toimimaan itsenäisesti ja heille annetaan tarpeellinen toimintavapaus. Työväenluokan nainen, proletaari on tottunut luomaan oman kotitaloutensa lähes tyhjästä ja huolehtimaan perheen toimeentulosta mahdollisimman vähäisin aineellisin resurssein. Jos työläisnaisten ajattelulle annetaan sysäys ja heidät ohjataan organisoimaan elämänmuotoa kollektiivisesti, niin nämä naisiin syvälle juurtuneet ominaisuudet voidaan johdattaa uudistamaan elämänmuotoa kommunistisin perustein, mikä on hyödyksi kansantaloudelle ja heille itselleen.
Ei riitä, että työläisnaiset saadaan kiinnostumaan elämänmuodon uudistamisesta ja että heidän omatoimisuuttaan elvytetään. On myös vaadittava, että työläisnaisia valitaan kaikkiin niihin paikallisiin elimiin jotka parantavat työväenluokan elämänmuotoa.
Ilman perusteellista reformia kaikki toimenpiteet työn tuottavuuden lisäämiseksi ovat turhia. Laatiessaan työn organisointikaavaa ylimpien taloudellisten elinten on siksi jaettava työ siten, että määräosa työtunneista käytettäisiin välittömästi elinehtojen parantamiseksi työpaikalla. Toisin sanoen, ne tunnit, jotka työläiset tai työläisnaiset kuluttavat elinehtojen parantamiseen ja kommunistisen elämänmuodon organisointiin (ruokaloiden, lastenseimien jne. järjestäminen) pitäisi sisällyttää työläisnaisen pakolliseen työaikaan. Vain tällä tavoin voidaan alkaa uudistaa elämänmuotoa laaja-alaisesti.
Naisosastojen on yhdessä tuotannollisten elinten kanssa hahmoteltava suunnitelma, jonka mukaan naistyövoimaa voidaan hyödyntää mahdollisimman tehokkaasti. Mutta samalla on vältettävä kuormittamasta työläisnaista ylityötunneilla ja hänelle on taattava vähimmäisvapaa-aika. Kommunistisen elämänmuodon organisoiminen on samanlaista työtä kansantalouden hyväksi kuin välitön palveleminen tuotannossa. Työn tuottavuutta lisäävät edellytykset ovat käytännössä välttämättömät, jotta tuotantovoimia voitaisiin kehittää. Siksi onkin äärimmäisen tärkeää, että työn organisaatiokaavassa otettaisiin huomioon tuotannon rinnalla tehtävät työt joilla parannetaan elämänmuotoa ja organisoidaan sitä uudelleen, jotta työvoimaa säästyisi ja naisten hyödytön, tuottamaton työenergian hukka eliminoituisi.
Työvelvollisuuta seuraa siis välttämättä elämänmuodon uudistus. Näin laajennetaan ja syvennetään kollektiivisen kulutuksen periaatteesta johtuvia toimenpiteitä. Näissä oloissa tapahtuu ihmiskunnan historian suurin muutos naisen asemassa. Sen saa aikaan talousjärjestelmä joka toteutetaan proletariaatin diktatuurin vallitessa ja joka perustuu siihen että koko väestö osallistuu tuotantoon. Työläisten tasavallassa kaikki 16–20-vuotiaat täysi-ikäiset naiset ovat velvollisia luovuttamaan osan työvoimastaan valtion palvelemiseen, tuotannon elvyttämiseen ja taisteluun kaaosta vastaan. Työvelvollisuus koskee sekä kaupunkeja että maaseutua. Se vetää myös talonpoikaisnaisen yhteiskunnallisesti hyödylliseen työhön ja saa hänet jättämään tupansa. Talonpoika ja talonpoikaisnainen ovat velvollisia tekemään työtä yhteiskunnan hyväksi: käymään metsätöissä, raivaamaan rautatielinjoja, korjaamaan teitä, osallistumaan metsänistutukseen, ompelemaan armeijalle alusvaatteita jne. Tämä työvelvollisuus saattaa talonpoikaisnaisesta tuntua tällä hetkellä hyvin raskaalta (onhan maaseudun elämänmuoto yhä vanhoillaan: siellä on liian vähän lastenseimiä, ravitsemusliikkeitä ja muita palvelumuotoja ja kodinhoito on kokonaisuudessaan talonpoikaisnaisen niskoilla). Mutta talonpoikaisnaisen vetäminen mukaan yhteiskunnalliseen, tunnustettuun ja tuottavaan työhön asettaa hänet joka tapauksessa uuteen asemaan ja häntä aletaan katsoa maaseudulla uusin silmin. Jos kerran valtio ottaa huomioon hänen työvoimansa, täytyy hänen olla arvokas, järkeilevät talonpojat. Ja entinen halveksiva suhtautuminen »akkaväkeen» muuttuu, ellei nyt tunnustukseksi ja kunnioitukseksi, niin ainakin hivenen verran sukupuolten välisiä tasavertaisia suhteita kohti.
Kaikki kaupunkilaisnaiset joilla ei ole työkirjaa, toisin sanoen ne jotka eivät ole vakinaisessa työssä missään tehtaassa, virastossa tai puolue-elimessä, suorittavat työvelvollisuutensa aputöinä: kaupungin puhtaanapitona, lumenluontina, pihojen ja portaiden siivouksena, halkojen lastaamisena, liinavaatteiden ompeluna armeijalle, sairaalapalveluna jne.
Yleinen työvelvollisuus on tärkein kannustin naisten täydelliseen yhteiskunnalliseen vapauttamiseen. Se mullistaa koko totutun elämänkuvan ja sukupuolten väliset suhteet. Mutta siitä huolimatta olisi lyhytnäköistä kuvitella, että työvelvollisuus ratkaisisi lopullisesti naisten vapauttamiskysymyksen. Emme saa unohtaa sitä, että nainen ei ole vain kansantalouden työvoimaa, vaan myös äiti ja tulevaisuuden kantaja. Tätä hänen toista tehtäväänsä, erityisen tärkeää työtätekevässä valtiossa, ei pidä milloinkaan jättää huomiotta. Viime vuoden aikana puolueemme julkaisi useita asetuksia joita naisosastomme olivat laatimassa ja joihin niillä oli suuri vaikutus. Näissä otetaan huomioon siirtymäkautemme elämän jokapäiväiset erikoispiirteet samoin kuin äitien ja perheenemäntien edut. Kaikki Neuvosto-Venäjän asukkaat velvoitetaan yleisiin töihin, mutta naisille suodaan useita poikkeuksia ja heille myönnetään järkeviä helpotuksia. Työvelvollisia ovat kaikki 16–50-vuotiaat miehet mutta vain 16–40-vuotiaat naiset. Kaikki lääkärintodistuksen sairaudestaan esittävät sekä 45 % työkyvystään menettäneet naiset vapautetaan työvelvollisuudesta. Työvelvollisia eivät tietenkään ole raskaana olevat naiset (8 viikkoa ennen synnytystä) eivätkä äidit, joilla on alle 8-vuotiaita lapsia, mikäli perheessä ei ole lastenkaitsijaa. Kaikki naiset ovat vapautetut työvelvollisuudesta synnytyksen jälkeen kahdeksan viikon ajan, myös silloin kun lapsi on syntynyt kuolleena. Työvelvollisuus ei koske myöskään niitä naisia, jotka joutuvat hoitamaan vähintään 5-henkistä perhettä (nainen itse mukaan luettuna). Raskaihin töihin ei oteta lainkaan raskaana olevia naisia, ei edes ensimmäisellä raskauskuukaudella olevia. Työasiain pääkomitean lisäselvityksen mukaan naiset yleensäkin pyritään järjestämään keveämpään työhön.
Työvelvollisuudesta vapautetaan myös ne kaupunkilaisnaiset joilla on alle 14-vuotiaita lapsia sekä ne talonpoikaisnaiset joilla on alle 12-vuotiaita lapsia, silloin kun he joutuvat vaihtamaan asuinpaikkaa.
Miten kaukana tällainen kysymyksen asettelu onkaan porvarillisten naisasianaisten puolustamasta pelkästä muodollisesta sukupuolten tasavertaisuusperiaatteesta! Työläisten tasavallan mielestä oikea tapa suhtautua naisten työhön ja naiskysymykseen on seuraava: naisella on oltava samat oikeudet kuin miehellä, mutta naisen etuja on suojeltava ja puolustettava, koska hän joutuu kestämään äitiyden.
Yleinen työvelvollisuus jota täydennetään naisten voimien ja terveyden ja niin muodoin myös tulevien sukupolvien suojelulla, on siis perusta jolle uusi tuotantojärjestelmä rakennetaan. Mutta se on myös ainoa keino ratkaista naiskysymys perusteellisesti. Kun valtiovalta siirtyy työtätekevien käsiin ja nainen joutuu välttämättömyyden pakosta jälleen yhteiskunnallisesti hyödylliseen tuotantoon, naisen vuosisatoja kestäneestä riippuvuudesta tulee loppu.
Tie naisen täydelliseen vapautumiseen kulkee proletariaatin diktatuurin kautta.
Viime luennolla ennätimme tarkastella vasta työväenluokan diktatuurin kaudella muodostuvan uuden tuotantojärjestelmän tärkeimpiä luoteenomaisia piirteitä. Totesimme että yleinen työvelvollisuus on vaikuttanut naisen vapautumiseen Neuvosto-Venäjällä. Tänään tutustumme lähemmin naisten työehtoihin työläisten tasavallassa ja sitten käsittelemme hieman yksityiskohtaisemmin elintapojen muuttumista siirryttäessä yhteisruokailuun, yhteiskunnan antamaan kasvatukseen ja valtiolliseen äitiyden suojeluun.
Ennen vallankumousta itsenäisesti ansiotyössä käyvien naisten määrä oli Venäjällä suhteellisesti melko suuri (yli 5 miljoonaa viimeisen keisarinvallan aikaisen väestönlaskennan mukaan), mutta maan koko väkilukuun verrattuna se oli sittenkin alhainen: vain 8 % Venäjän kaikista naisista.
Sodan aikana itsenäisesti ansaitsevien naisten määrä kasvoi huomattavasti. Vuonna 1914 noin 32 % kaikista niistä, jotka palvelivat teollisuudessa, oli naisia ja vuoden 1918 tammikuussa jo 40 %.
Vuonna 1918 Neuvosto-Venäjällä suoritetun väestönlaskennan mukaan työläisnaisia ja naisvirkailijoita oli 40 % kaikista työläisistä ja virkailijoista. Ammattiliittojen yleisvenäläisen keskusneuvoston epätäydellisten tietojen mukaan oli vuoden 1921 lopussa hieman yli 2 miljoonaa teollisuudessa ja liikenteessä palvelevaa naista (näihin 2 miljoonaan on laskettu myös ne työläisnaiset jotka työskentelevät palkkaa vastaan maataloudessa, mutta ei yksinäisiä talonpoikaisnaisia). Kuudella teollisuudenalalla ja niin muodoin myös kuudessa ammattiliitossa (tehän tiedätte, että jokainen työntekijä lakiemme mukaan kuuluu sen tuotantoalan liittoon jolla hän työskentelee) naisia on enemmän kuin miehiä: kansanruokaloiden työntekijöistä naisia on 74,5 %, pukimoteollisuudessa 74,2 %, tupakkateollisuudessa 73,5 %, taiteilijaliitoissa 71,6 %, lääkärien ja sairaanhoitajien ammattiliitossa 62,6 %, tekstiilityöläisistä 58,8 % ja palveluhenkilöstöstä 53,2 %. Absoluuttinen luku on suurin tekstiiliteollisuudessa, seuraavaksi lääkärin ja sairaanhoitajan ammatissa, liikenteen palveluksessa, metallinjalostusteollisuudessa, pukimoteollisuudessa, neuvostovirastoissa, taiteen ja kansanvalistuksen palveluksessa.
Naistyövoimaa käytetään laajalti ja se on valtiollisen työvelvollisuuden alainen, vaikka kuudella alalla työskentelee naisia enemmän kuin miehiä ja kymmenen alan työntekijöistä neljännes tai jopa puolet on naisia, naiset ovat vielä tähän mennessä osallistuneet hyvin mitättömässä määrin tuotannon hallintoelinten, tehdaskomiteoiden, liittojen johtoelinten ja taloudellisen neuvostokoneiston toimintaan.
Elämäntavat ja ajattelutapa ovat jäljessä tuotantosuhteista, jotka muuttuvat aivan silmissämme. Kansantalous nielee naistyövoimaa, se tarvitsee naisten työtä, jotta tuotantoa voitaisiin nostaa. Koko kansantalousjärjestelmämme rakentuu sille, ettei minkäänlaisille loisille, muun muassa rakastajattarille, pidä oleman sijaa, olivatpa nämä sitten vaimoja tai prostituoituja. Ja siitä huolimatta niin tiukassa istuu mielissä käsitys naisten eriarvoisuudesta, että vanhat ennakkoluulot hallitsevat jopa Neuvosto-Venäjälläkin, missä naiset on lain mukaan tunnustettu tasavertaisiksi ja osallistuvat kaikilla aloilla elämän rakentamiseen ja missä he ovat punaisen rintaman aktiivisia työntekijöitä.
Otan esimerkiksi muutamia luonteenomaisia seikkoja.
| Näin naiset osallistuvat ammattiliittojen toimintaan: | ||
| Ammattiliitto | Naisjäseniä % | Naisia liiton johdossa % |
| Kansanruokalat | 73,5 | 30,9 |
| Pukimotyöläiset | 69,1 | 25,5 |
| Tupakkatyöläiset | 67,8 | 36,6 |
| Kulttuurityöntekijät | 65,2 | 37,7 |
| Tekstiilityöläiset | 60,2 | 9,3 |
| Lääkärit, sairaanhoitajat | 52,7 | 20,2 |
| Taiteilijaliitot | 39,3 | 9,2 |
| Kemianteollisuus | 35,6 | 8,6 |
| Paperityöläiset | 34,3 | 10,1 |
| Neuvostojen virkailijat | 34,3 | 11,4 |
| Kirjapainotyöläiset | 33,3 | 9,6 |
| Tietoliikenne | 32,5 | 13,2 |
| Kunnallistalous | 22,5 | 8,1 |
| Maa- ja metsätalous | 19,8 | 6,2 |
| Elintarviketyöläiset | 18,3 | 4,3 |
| Metallityöläiset | 16,6 | 1,8 |
| Puutyöläiset | 16,4 | 5,5 |
| Liikenne | 14,5 | 5,0 |
| Nahkatyöläiset | 13,8 | 2,7 |
| Rakennustyöläiset | 11,8 | 2,9 |
Esimerkiksi tekstiiliteollisuudessa on naistyöläisiä paljon sekä absoluuttisesti että suhteellisesti mutta siitä huolimatta 38 kuvernementin tekstiilityöläisten ammattiliiton johtokunnan 194 jäsenestä oli naisia vain 10. Tehtaan hallinnossa nainen on harvinainen poikkeus. Hallituksen jäseninä naiset toimivat vain joissakin tekstiilitehtaissa ja ompelimoissa. Vielä harvemmin nainen on pääkomitean tai tuotantokeskuksen kollegion jäsenenä. Tällainen epänormaali asiaintila pakotti Venäjän kommunistisen puolueen keskuskomitean naisjaoston ryhtymään toimiin, jotta neuvostojen 8. edustajakokouksessa säädettäisiin erikoisasetus työläis- ja talonpoikaisnaisten valitsemisesta taloudellisen rakennustyön elimiin ja kaikkiin tuotantoa johtaviin elimiin. Muistatte tietenkin, että tämä asetus hyväksyttiin vain ankaran painostuksemme takia ja se vaati toveri Samoilovalta ja minulta paljon tarmoa, kärsivällisyyttä ja sitkeyttä.
Mutta pysyäksemme tieteellisen puolueettomina meidän on tunnustettava, että syy siihen että naiset vielä ovat heikosti edustettuina johtavissa taloudellisissa elimissämme, on tietyssä määrin meissä itsessämme. Naisjaostot ovat vallankumouksen ensimmäisinä vuosina kiinnittäneet päähuomionsa siihen, miten saataisiin työläisnaisia valituiksi neuvostoihin ja niille neuvostorakennustyön aloille, jotka johtaisivat välittömästi naisen vapautukseen tai hänen asemansa helpottumiseen (sosiaalikasvatusjaostot, äitiydensuojelujaostot, yhteisruokailujaostot). Nyt kun vuoden 1920 syksystä lähtien työkeskus on naisjaostojen toimesta tehnyt tuotantopropagandaa ja houkutellut naisia tasavallan taloudelliseen rakennustyöhön, on täysi syy toivoa, että tuotannon uusia muotoja aktiivisesti rakentavien työläis- ja talonpoikaisnaisten määrä kasvaa nopeasti.
Mutta palatkaamme kysymykseen, joka koskee naisten työtä Neuvosto-Venäjällä. Miten on siis työ järjestetty tässä maailman ensimmäisessä työläisten tasavallassa, tällä koekentällä jolla kasvatetaan kommunismin versoja? Ensimmäinen peruskysymys on naisten työn palkkaus. Siitä lähtien kun nainen on myynyt työvoimaansa miehen rinnalla, toisin sanoen kaukaiselta keskiajalta alkaen naisten työstä on maksettu heikommin kuin miesten. 1800-luvun keskivaiheilta naisasianaiset ja tietoinen, järjestäytynyt proletariaatti ovat vaatineet »samaa palkkaa samasta työstä». Kapitalistisessa taloudessa tämä vaatimus ei voi juurtua: vaikka jollain työalalla työväenluokan onnistuukin järjestyneisyytensä ansiosta puolustaa samapalkkaisuutta ja toteuttaa se käytännössä, niin alituinen järjestäytymättömän uuden työvoiman — naisten — virta alentaa koko maassa naisten työstä maksettavia keskipalkkoja. Tämä kapitalismin vallitessa ratkaisematta jäävä kysymys on selvitetty Neuvosto-Venäjällä vallankumouksen osuvalla iskulla. Palkkoja ei määrätä enää sukupuolen mukaan. Niitä säätelevät muut syyt, muut taloudelliset käsitykset. Kaikilla työaloilla: teollisuudessa, liikenteessä, maanviljelyksessä, valtion tai yksityisen palveluksessa työpalkat säädellään yhtenäisellä tariffilla, jonka on laatinut vastaava ammattiliitto ja vahvistanut Ammattiliittojen yleisvenäläinen keskusneuvosto. Palkat on määrätty työluokittain, jolloin otetaan huomioon työn vaikeus, työntekijän ammattitaito, työn monimutkaisuus, vaarallisuus jne. Työläisnaiselle maksetaan palkka hänen suorittamastaan työstä sen mukaan, mihin työluokkaan hän kuuluu ja millaista työtä hän tekee. Tällöin älköön unohdettako, että työpalkan suuruuteen ei enää vaikuta sattuman leikki — kysynnän ja tarjonnan paine tai ammattiliiton ja työnantajan välinen taistelu hyväksyttävämmästä tariffista kuten porvarillisissa maissa. Palkan suuruuden määräävät työläiset itse ammattiliittojensa kautta. Ammattiliittojen yleisvenäläisen keskusneuvoston hyväksymä tariffi on pakollinen kaikille kyseisen taloudenalan tuotantolaitoksille koko työläisten tasavallassa.
Ne tiedot, jotka vuonna 1920 saatiin haastattelemalla moskovalaisia työläisiä, osoittavat, että alaikäisten naispuolisten työläisten (alle 18-vuotiaiden) keskitariffipalkat olivat useilla aloilla samat kuin alaikäisten miespuolisten työläisten tai korkeammat. Seuraavassa muutamia esimerkkejä.
| Keskimääräinen palkka | ||
| Tuotantoala | miehet % | naiset % |
| Kemianteollisuus | 6,2 | 7,1 |
| Tupakkateollisuus | 4,3 | 5,7 |
| Kunnallistalous | 6,3 | 5,0 |
| Lääkärit, sairaanhoitajat | 2,8 | 5,1 |
| Tekstiiliteollisuus | 3,7 | 4,1 |
| Yhteisruokailu | 3,5 | 3,2 |
Mutta jos otamme mies- ja naispuolisten työläisten työn keskimääräiset tariffipalkat, niin suhde on naisille paljon epäedullisempi. Samassa kiertokyselyssä kävi ilmi, että naisten palkat ovat vain puolet miesten palkoista. Kemianteollisuudessa miesten palkka on 10,6 % ja naisten 6,8 %, elintarviketeollisuudessa miesten 8,9 % ja naisten 5 %, tupakka-teollisuudessa miesten 11,7 % ja naisten 8 % ja metalliteollisuudessa miesten 9,1 % ja naisten vain 2,7 %.
Tämä ilmiö johtuu siitä, että Neuvosto-Venäjälläkään naisten työ ei tavallisesti vaadi ammattitaitoa eikä koulutusta. Siksi niin kauan kuin naisten teknistä ja ammattikoulutusta ei saateta Neuvosto-Venäjällä tarpeelliselle tasolle, työläisten tasavallan julistama ja omaksuma arvokas periaate »sama palkka samasta työstä» pysyy pelkkänä muodollisena saavutuksena.
Kuten tiedätte, vallankumouksen ensi kuukausista lähtien neuvostovalta pyrki muuttamaan työstä maksettavan rahapalkan luontaiskorvaukseksi. Rahapalkkaan liittyy paitsi leipäannos (jokainen työtätekevän Venäjän kansalainen, jolla on työkirja, saa oikeuden leipäannokseen) myös asunto, paloöljy, polttopuut, työvaatteet, oikeus maksuttomaan tai huokeahintaiseen ateriaan jne.
Kun neuvostojärjestelmän talouspolitiikka nyt kääntyy uusille urille otetaan käytäntöön uusi työpalkkaperiaate, joka perustuu luontaispalkkaukseen ja kollektiiviseen huoltoon. En käsittele tarkemmin näitä työntekijäin palkkojen lajeja, koska niistä järjestetään teille erikoisluentoja. Totean vain, että vallankumouksen ensimmäisinä vuosina Venäjällä käytäntöön otettu luontaispalkkaus on erittäin mielenkiintoinen kokeilu. Sillä halutaan selvittää tuotannon ja kulutuksen välinen elävä yhteys ja hävittää se kuilu, jonka kapitalistinen tuotantojärjestelmä loi ja joka teki välttämättömäksi kansantalouden kolmannen tekijän — vaihdon. Luontaispalkkauksen kehittyessä vaihto, kauppa käy tarpeettomaksi, sille ei enää ole sijaa, se on tuomittu kuolemaan.
Valitettavasti Venäjän suuri taloudellinen kaaos, köyhyytemme ja täydellinen eristyneisyytemme maailmanmarkkinoista estävät meitä jatkamasta tätä aloitettua rohkeaa ja arvokasta kokeilua ja järjestämästä uudelleen kansantalouden perusteita. Luontaispalkkaus ja kollektiivinen huolto soveltuvat täysin myös kapitalistiseen talouteen. Siksi siitä ei ole apua rakennettaessa uutta tuotantojärjestelmää, vaikka se saattaakin väliaikaisesti edistää työn tuottavuutta.
Tyydyttääkö naistyöläisiä meillä käytännössä oleva työpalkkaus? Tietenkään ei. Huolto toimii Neuvosto-Venäjällä vielä kovin ontuen, korttiannoksia ei saada täysimääräisinä, usein ne myöhästyvät ja viivästyvät. Työvaatteita ei ole riittävästi, polttopuut ja paloöljy joutuvat helpommin yksityisiin käsiin kuin tehtaiden huoltoelimille. Kaikkien niiden tuotteiden alituinen kallistuminen, joita työkansa joutuu ostamaan vapailta markkinoilta, asettaa työläisnaisen äärimmäisen vaikeaan tilanteeseen. Tämän hetken elämänvaikeudet hämärtävät työläisnaisilta vallankumouksen suuret saavutukset. Ja kuitenkin nuo saavutukset ovat olemassa. Jos ehdottaisimme työkansalle, että se kääntäisi historian ratasta takaisin kapitalismiin, niin tuskinpa monikaan haluaisi sellaista. Moniko tahtoo enää siirtyä »tulevaisuuden rakennustyön valtakunnasta» porvarilliseen menneisyyteen?
Jotta saisimme täsmällisemmän käsityksen naisten asemasta diktatuurissa, luomme pikasilmäyksen Neuvosto-Venäjän työnsuojelulainsäädäntöön. Vallankumouksen tärkein saavutus aikuisille mies- ja naistyöläisille oli 8-tuntinen työpäivä. Jos tuotanto-olosuhteet estävät kolmivuorotyön, työläisen työtuntimäärä ei viikossa saa olla enempää kuin 48 tuntia. Useilla erityisen vaarallisilla tuotannonaloilla (esimerkiksi tupakka-, fajanssi- ja osittain kemianteollisuudessa) on säädetty 6- tai 7-tuntinen työpäivä. Työläisten yötyö on rajoitettu 7-tuntiseksi ja naisilta se on kielletty. Henkisen ja toimistotyön tekijöiden työpäivä on määrätty 6-tuntiseksi.
Lounastauko on puolesta kahteen tuntiin. Jokaisella työtätekevällä on oikeus 42 tunnin viikkolepoon. Lisäksi on säädetty kuukauden pituinen vuosiloma tai kahden viikon loma kuuden kuukauden työskentelyn jälkeen.
Alle 16-vuotiaita lapsia ei oteta palkkatyöhön. 16–18-vuotiaat tekevät 6-tuntisen työpäivän.
Näitä asetuksia ei kuitenkaan ole käytännössä sovellettu erityisen tarkoin. Kansalaissodan hermoja repivässä ilmapiirissä oli pakko tehdä ankarasti työtä selustassa, minkä takia oli usein käytännössä poikettava säädetyistä normeista. Niinpä esimerkiksi kuukauden vuosiloma on supistettu kahdeksi viikoksi, 14–16-vuotiaille on määrätty 4-tuntinen työpäivä, yö- ja ylitöitä tehdään yleisesti. TyÖasiain kansankomissariaatti antoi 4. lokakuuta 1919 erityisen asetuksen, jonka mukaan sallittiin naisten yötyö väliaikaisesti joillakin talouselämän aloilla, mikäli paikallinen työnsuojelulautakunta, ammattiliitto ja työntarkastuslautakunta sen hyväksyvät. Raskaana olevilta ja imettäviltä naisilta yötyö on kuitenkin edelleenkin kielletty (laki annettu lokakuussa 1920).
Erityisesti naisten työtä suojellakseen Neuvosto-Venäjän lainsäädäntö kieltää naiselta yö-, yli- ja maanalaisen työn. Käytännössä näitä asetuksia ei kuitenkaan ole noudatettu, koska työvoimasta on puutetta ja koska kaikki käsillä oleva työvoima on yleisessä kaaoksessa hyödynnettävä mahdollisimman tarkoin.
Erityisen vaarallisilla tuotannonaloilla naisten työ on kielletty. Erityisohjeissa sanotaan, että »naisille on tarjottava heidän voimiensa mukaista työtä». Asetuksin on rajoitettu myös naisten käyttämistä taakkojen siirtelyyn ja kantamiseen (he eivät saa nostaa, siirtää tai kantaa yli 4,1 kg:n painoisia taakkoja).
Käytännössä työläisten työtä suojelevia lakeja ei noudateta läheskään täydellisesti.
Työläisten ja talonpoikien hahmottelemien toimenpiteiden toteuttamista estävät ennen kaikkea taloudellinen kaaos ja työvoimapula. Kapitalistiset valtiot kärsivät jatkuvasta työttömyydestä, työläisten tasavalta potee sitä vastoin ankaraa työvoimapulaa. Työttömyydestä ei kaikkina näinä vuosina ole voinut olla puhettakaan Neuvosto-Venäjällä. Tarkoituksenmukaisesti säädetty työnsuojelu vaatii, että tehtaat ja verstaat ovat hygieniset ja että tuotantolaitoksissa noudatetaan terveydenhoidon kaikki sääntöjä. Mutta tämä on mahdollista vain silloin, kun on varatyövoimaa, rakennusaineita sekä kaikki tekniset laitteet, poistokanavat, viemärit, keskuslämmitys jne. Mitään tällaista hävitetyssä työläisten tasavallassa ei ole, niin kuin ei ole vapaata työvoimaakaan. Tietenkään ei ole helppoa tehostaa työtä niin kauan kuin työläiset joutuvat työskentelemään olosuhteissa, jotka eivät vastaa terveydenhoidon ja hygienian vaatimuksia ja jotka edellyttävät syvälle käyviä muutoksia proletariaatin elämän ja terveyden suojelussa. Mutta vaikka yleisen työnsuojelun alalla ei työläisten tasavallassa toistaiseksi vielä olekaan saavutettu huomattavia tuloksia, niin kuitenkin yhdestä sosiaalilainsäädännön alasta neuvostovalta voi syystä olla ylpeä: äitien sosiaaliturvasta ja lastensuojelusta.
Äitiyden turvaamisessa Neuvosto-Venäjä on paljolti ohittanut tämän alan eturivin maat ja lisäksi käytännön toimin ylittänyt sosialistinaisten kansainvälisissä kongresseissa esittämät rohkeimmatkin vaatimukset. Äitiydensuojelutoimien perustaksi on otettu seikkaperäisesti laadittu ja eritelty Venäjän työläisnaisten ensimmäisen konferenssin päätöslauselma. Tämä konferenssi järjestettiin heti Lokakuun vallankumouksen jälkeen.
Äitiyden turvaaminen perustuu Venäjällä uuteen periaatteeseen: vain työväenluokan naiset, ts. naiset jotka eivät riistä vierasta työtä, kuuluvat valtion sosiaaliturvan piiriin, eivät siis poikkeuksetta kaikki naiset. Kaikki ruumiillista työtä tekevät naiset nauttivat valtion turvaa 16 viikon synnytysloman ajan. Muuta työtä tekeville naisille synnytysloma on 12 viikon pituinen, jolta ajalta he saavat avustuksen. Avustus on täyden palkan suuruinen ja siihen on laskettu myös keskimääräinen palkkio- ja ylityökorvaussumma. Työläisten vaimot nauttivat tietenkin myös valtion sosiaaliturvaa ja heidän avustuksensa on kyseisen paikkakunnan keskiansion suuruinen. Työasiain kansankomissariaatin asetuksen mukaan (marraskuu 1920) henkistä työtä tekevät henkilöt, joiden työolot ovat erityisen väsyttävät (esim. lennätin- ja puhelinvirkailijat, konekirjoittajat, lääkärit jne.), saavat 16-viikkoisen synnytysloman. Koko loman ajan (laki marraskuulta 1920) raskaana olevat ja synnyttäneet naiset saavat kaikki ne korttiannokset, joihin heillä on oikeus.
Imettävät äidit saavat vielä erityisavustuksen, joka on puolet kyseisen paikkakunnan alimmasta tariffipalkasta. Sitä maksetaan 9 imetyskuukauden aikana. Mutta tämä ei vielä riitä. Jokaisella äidillä on oikeus luontaisavustukseen: hän saa lastenhoidossa tarvittavia tavaroita. Varojensa niukkuudesta huolimatta Neuvosto-Venäjä pyrkii ensisijaisesti huolehtimaan äideistä ja lapsista. Lain mukaan jokaisella äidillä on oikeus saada 15 arsinaa[9] kangasta. Äitiydensuojeluosasto on viime aikoina ruvennut antamaan kankaan valmiiksi ommeltuina lastenvaatteina.
Imettävä äiti voi lain mukaan vaatia kuljetusta työpaikalleen, mikäli se on kauempana kuin kahden virstan[10] päässä hänen asunnostaan.
Te tiedätte, että meillä on otettu käytäntöön yhtenäinen korttiannosjärjestelmä, ts. maan kaikki varastot on arvioitu ja ne jaetaan säädettyjen normien mukaan kaikkien työtä tekevien kesken. Raskaana olevat ja imettävät äidit kuuluvat erityiskategoriaan. Raskausajan jälkipuoliskolla ja rintaruokinnan aikana äidit saavat tavallisen korttiannoksensa lisäksi lisäravintoa: jauhoja, ryynejä, rasvaa ja sokeria. Pienokaista varten annetaan lisäksi saippuaa ja paloöljyä.
Raitio- ja rautateillä, kulkulupia ja lähetteitä jne. myönnettäessä raskaana olevat naiset nauttivat oikeuksia, jollaisia heillä ei ole yhdessäkään muussa maailman maassa: heitä palvellaan ensi sijassa, samoin kuin yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean jäseniä.
Valtio kuluttaa äitiysavustuksiin miljardeja. Vuonna 1920 äitiysavustukset maksoivat työläisten tasavallalle 34 miljardia ruplaa. »Tällaisesta valtion varojen jakelusta äitiyden turvaamiseksi voi päättää vain proletariaatti. Se haluaa todella suojella uusia sukupolvia, joista kasvaa kommunistisen yhteiskunnan rakentajia», toteaa toveri Lebedeva aivan oikein.
Äitiyden suojelu ja turvaaminen on vallankumouksemme suurin sosiaalinen saavutus, toimenpide joka epäilemättä auttaa naista paremmin yhdistämään kollektiivin hyväksi suoritetun työn ja luonnollisen tehtävänsä — äitiyden — hoitamisen. Äitiysturvan säätäminen on seikka, josta työläisten tasavalta voi olla ylpeä.
Tällaiset ovat ne lait ja yleiset edellytykset, joiden vallitessa naiset tekevät työtä Neuvosto-Venäjällä. Tehdäänpä tiivistelmä tämänpäiväisestä luennostamme.
Naiset on Neuvosto-Venäjällä tunnustettu vankasti yleisen työvelvollisuuden astuessa voimaan. Teollisuudessa naistyövoimalla on merkittävä osuus; noin 6 miljoonasta työntekijästä on naisia noin 2 miljoonaa, toisin sanoen kolmannes teollisuuden ja liikenteen, maatalouden ja neuvostohallintokoneiston palveluksessa olevasta työvoimasta on naisia. Työpalkkojen alalla Neuvosto-Venäjällä noudatetaan periaatetta »sama palkka samasta työstä». Mutta useimpien naistyöläisten ammattitaidottomuus johtaa siihen, että naiset työläisten tasavallassa ainakin vallankumouksen ensimmäisinä vuosina ovat joutuneet työskentelemään heikommin palkatuissa töissä. Kapitalistisissa maissa toimivien kommunististen puolueiden ja niiden naisjaostojen tulee kiinnittää tähän tosiasiaan vakavaa huomiota, jotta jo nyt, odottamatta yhteiskunnallisen vallankumouksen alkamista voitaisiin edistää työläisnuorison, sekä tyttöjen että poikien ammattikoulutusta. Kun diktatuurin aika koittaa, siitä hyötyvät naistyöläiset ja työläisten tasavallan kansantalous, jolla näin on käytettävissään enemmän koulutettua työvoimaa.
Työnsuojelulainsäädäntö on neuvostotasavallassa vielä heikosti kehittynyt, mutta siitä huolimatta se pitäytyy tiukasti periaatteeseen, jonka mukaan naisten työtä on erityisesti suojeltava ja äitiys erityisesti turvattava.
Yritys siirtyä luontaispalkkaukseen on ollut vallankumouksellinen toimenpide. Tällä hetkellä tästä on toistaiseksi luovuttu. Siitä huolimatta on voitu vakuuttua vallankumouksen ensimmäisten vuosien käytännön kokemuksen perusteella, että se on toteutettavissa toisenlaisten taloudellisten ja poliittisten olojen vallitessa.
Tähän pysähdymmekin toistaiseksi.
Kahdella edellisellä luennolla olemme tutustuneet sen uuden talousjärjestelmän perusteisiin jota työväenluokka alkoi rakentaa Venäjällä otettuaan vallan omiin käsiinsä. Tämän uuden muodosteilla olevan tuotantojärjestelmän tärkeimpiä tekijöitä oli työvelvollisuus. Osoitimme, että työvelvollisuus muutti perusteellisesti naisen aseman. Nyt tarkastelemme, miten muuttuva talousrakenne, yksityisomistuksen peruuttaminen, talouden organisointi yhtenäisen taloussuunnitelman mukaan, työvelvollisuus, luontaispalkkausjärjestelmä jonka tuli tehdä loppu vaihdosta, kulutuksen organisointi, koko uusi tuotantojärjestelmä kokonaisuudessaan vaikuttivat elämänmuodon, tapojen, ajattelutavan ja katsantokantojen muuttumiseen ja miten rakentui kansantalouden uusi muoto, joka laski perustan kommunismille.
Jokainen joka osaa nähdä ja tarkkailla, tunnustaa elämänmuodon muuttuvan aivan silmissämme. Niinä neljänä vuotena joina työläiset ovat isännöineet, on naisten vuosisatainen oikeudettomuus murskattu juurineen. Yhtäältä työläisten tasavalta mobilisoi naisen tuottavaan työhön ja toisaalta se organisoi elämänmuodon uusille kommunistisille perusteille kasvattaen kollektiivisia tapoja, tottumuksia, käsityksiä ja katsomuksia.
Tiedämme, että työläisten diktatuurissa yksi uuden tuotantojärjestelmän perusteista on kulutuksen organisointi. Mutta kulutuksen säätely ei merkitse vain kuluttajien laskemista tai tuotteiden tasapuolista jakelua, vaan myös kulutuksen organisointia uusin kommunistisin perustein. Vuoden 1918 keväällä alettiin työläisten tasavallan kaikissa kaupungeissa siirtyä yhteisruokailuperiaatteeseen. Neuvostoruokalat ja alaikäisille tarjotut ilmaiset ateriat syrjäyttävät perheen piirissä hoidettavan kotitalouden. Yhteisruokailun kehittämisen ja laajentamisen esteenä on köyhyytemme ja elintarvikkeiden rajallisuus. Koneisto on valmiina, samoin ne kanavat joita myöten yhteisruokailuun tarkoitetut tuotteet jaetaan yhteisestä keskuksesta, mutta meillä ei ole mitään jaettavaa ...
Maa on köyhtynyt, elintarvikkeita on liian vähän. Ja imperialististen valtojen sitkeän ja pahansuovan saarron vuoksi muiden maiden tavarat eivät pääse kansallisiin keskusvarastoihimme. Siitä huolimatta, että tilanne on erittäin epätyydyttävä, ruokalamme ovat surkeita, elintarvikkeista on puutetta eikä käytettävissä olevia tuotteita osata kyllin taitavasti käyttää, kaupunkiväestö alkaa vähitellen pitää yhteisruokailua olemassaololle välttämättömänä. Pietarissa osallistui yhteisruokailuun vuosina 1919–20 miltei 90 % koko väestöstä. Moskovassa osallistuu 60 % väestöstä yhteisruokailuun. Vuonna 1920 osallistui kaupungeissa 12 miljoonaa henkeä, lapset mukaan luettuina, yhteisruokailuun. On selvä, että jo tämä seikka muuttaa merkittävästi elämänmuotoa ja naisen elinehtoja. Keittiö, joka orjuutti naista vielä huomattavasti suuremmassa määrin kuin äitiys, lakkaa olemasta perheen olemassaolon välttämätön edellytys. Tosin se näyttelee vielä huomattavaa osaa nyt siirtymäkaudella, niin kauan kuin kaikkia kommunismin teitä ei vielä ole osoitettu, niin kauan kuin porvarilliset yhteiselämän muodot vielä elävät eikä kansantalouden perustuksia ole saatu perin juurin muutetuiksi. Kuitenkin jo tänä siirtymäkautenakin kotiliesi alkaa muuttua jonkinlaiseksi apuliedeksi, yhteisruokailun täydennykseksi, kunnes pääsemme eroon köyhyydestämme, kaaoksestamme ja nälästämme ja voimme kohottaa neuvostoruokalat asianmukaiselle tasolle. Jokainen naistyöläinen tulee tietoiseksi siitä, miten monta tuntia häneltä säästää neuvostojen valmis ateria ja hän moittii ruokaloita vain siitä, etteivät ateriat vielä ole kyllin ravitsevia ja maukkaita ja että on valmistettava »lisäruokaa» tahtoi tai ei. Jos yhteisruokailun ateriat olisivat parempia, ei monikaan nainen varmasti mielellään seisoisi enää lieden ääressä. Jos porvarillisen yhteiskuntarakenteen vallitessa nainen ahersi miellyttääkseen ruoillaan aviomiestään ja elättäjäänsä, se tapahtui vain siksi, että mies itse asiassa oli elättäjä. Työläisten valtiossa, jossa nainen on tunnustettu itsenäiseksi yksilöksi ja kansalaiseksi, ei monikaan kai viitsi tuntikausia hääriä lieden ääressä ansaitakseen miehensä suosion. Oppikoot miehet arvostamaan ja rakastamaan naista sen vuoksi, että hänessä on niin monia persoonallisia ominaisuuksia, että hänellä on oma inhimillinen »minänsä» eikä sen vuoksi että hän osaa niin hyvin alustaa taikinaa... »Keittiö eroon avioliitosta» on suuruudistus, yhtä tärkeä kuin kirkon erottaminen valtiosta, ainakin naisen historiallisen kohtalon kannalta. Tietenkään tämä erottaminen ei ole vielä lähestulkoonkaan tapahtunut tosiasia. Mutta tärkeää on jo sekin, että työläisten tasavalta joka hahmottelee kokemuksensa perusteella talousmuotojensa kehityslinjaa joutuu jo vallankumouksen ensimmäisinä kuukausina turvautumaan yhteisruokailuun, koska se on taloudellisinta ja tarkoituksenmukaisinta ja kuluttaa vähiten ihmistyövoimaa, polttoaineita ja elintarvikkeita. Mitä tukalampi oli tasavallan taloudellinen tilanne, sitä välttämättömämpää oli organisoida yhteisruokailu.
Elämänmuodon ja siis myös naisen elinolojen muutokseen vaikuttavat myös työläisten tasavallan luomat uudet asunto-olot. Yhteisasuntolat, perheellisten kommuunitalot ja varsinkin yksinäisille tarkoitetut asuntolat yleistyvät nopeasti. Missään muussa maassa ei ole niin paljon yhteisasuntoloita kuin työläisten tasavallassa. Ja huomatkaa, että kaikki pyrkivät saamaan asunnon kommuunitalosta. Eivät tietenkään »periaatteesta» tai vakaumuksesta, niin kuin utopistit tekivät 1800-luvun alkupuoliskolla järjestäytymällä Fourierin opin mukaan elinkelvottomiksi keinotekoisiksi »falangeiksi», vaan siksi, että asuminen kommuunitalossa on paljon mukavampaa ja helpompaa. Kommuunitalot ovat aina paremmin varustettuja kuin yksityisasunnot. Ne saavat polttopuita ja niiden valaistus on järjestetty. Niissä on usein keskuskeittiö ja kuumavesisäiliö. Ammattitaitoiset siivoojat huolehtivat siivouksesta. Joissakin taloissa on keskuspesula, toisissa taas lastenseimi tai -tarha. Mitä kipeämpänä talouselämän kaaos tuntuu, mitä suurempi on polttoainepula, mitä huonommin toimivat vesijohdot ja mitä vaikeampi on saada paloöljyä, sitä innokkaammin pyritään saamaan asunto kommuunitalosta tai yhteisasuntolasta. Kommuunitalojen asukkaita kadehtivat kaikki yksityisasunnoissa asuvat. Yhteisasuntolapaikkaa anovien jono kasvaa koko ajan.
Tietenkään kommuunitalot eivät ole vielä läheskään syrjäyttäneet yksityisasuntoja. Valtaenemmistö kaupunkien väestöstä tyytyy elämään yksityis- ja perhetaloudessa. Mutta suuri askel eteenpäin on jo se, että perhetalous lakkaa olemasta ainoa normaali elämänmuoto. Pyrkikööt perheet ja yksinäiset henkilöt vaikkapa vaikeiden taloudellisten olojenkin painostuksesta asumaan yhteisasuntoloihin. Mutta tärkeintä on sinänsä se tietoisuus, että kommuunitalolla on epäsuotuisimmissakin olosuhteissa useita etuja yksityisasuntoihin verrattuna. Siksipä on luonnollista, että tuotannon kukoistusaikana, jolloin on mahdollista kohottaa yhteisasuminen asiaankuuluvalle tasolle, ne kestävät kilpailun epätaloudellisten, paljon naisten työtä vaativien yksityisten perhetalouksien rinnalla. Varsinkin naiset tiedostavat yhteisasumisen edut, onhan juuri heidän pakko sekä käydä työssä että hoitaa perhe. Näille työssä käyville naisille kommuunitalo on suuri siunaus ja pelastus. Ammattitaitoinen siivooja, yhteiskeittiö ja keskuspesula säästävät naisen voimia, samoin se, että talo saa sähköä, polttoainetta ja kuumaa vettä. Jokainen työssä käyvä nainen tahtoisi nyt vain, että näitä taloja olisi mahdollisimman paljon ja että ne huolehtisivat mahdollisimman täydellisesti naisen voimia kuluttavasta hedelmättömästä kodinhoidosta. Tietenkin vielä nykyäänkin on naisia, jotka sitkeästi takertuvat menneisyyteen. He ovat niitä tavallisia »vaimotyyppejä», joiden koko elämä keskittyy lieden ympärille. Nämä miestensä laillisesti ylläpitämät elätit (usein he ovat vastuullisten virkamiesten puolisoja) onnistuvat nykyäänkin, vieläpä kommuunitaloissa järjestämään elämänsä uunipalvelukseksi. Mutta tulevaisuus ei ole heidän. Historia on tuominnut nämä työkollektiivin kannalta hyödyttömät olennot vääjäämättömästi kuolemaan sukupuuttoon sitä mukaa kuin koko taloudellisella rintamalla vahvistuu rakenteilla oleva kommunistinen elämänmuoto. Vallankumouksemme kokemus vahvistaa, että kommuunitalot ratkaisevat asuntokysymyksen kaupungin talouden kannalta tarkoituksenmukaisimmin ja sitä paitsi kiistattomasti helpottavat työssä käyvien naisten elämää, koska ne luovat olosuhteet, joissa nainen voi nykyisenä siirtymäkautena huolehtia perheestään ja käydä työssä. Sitä mukaa kuin saamme lisää erityyppisiä yhteisasuntoloita erilaisiin tarpeisiin ja makuihin, perhetalous kuolee väistämättömän ja luonnollisen kuoleman. Yksityisasuntoon suljetun yksityistalouden kuollessa heikkenevät myös nykyisen porvarillisen perheen tärkeimmät kiinnikkeet. Kun perhe lakkaa olemasta kulutusyksikkö, se ei voi enää nykyisessä muodossaan olla olemassa. Se hajoaa ja häviää. Mutta älköön tämä väite säikyttäkö porvarillisen perheen ja sen yksityistalouden kannattajia, sen egoistisen suljetun pikku maailman ihannoijia. Siirryttäessä kapitalismista kommunismiin käydään työväenluokan diktatuurin kaudella vielä kiivasta taistelua yhteiskulutuksen muotojen ja yksityisten perhetalouksien kesken. Yhteiskulutuksen voitto ei valitettavasti ole vielä lähelläkään. Sen voittoa voi jouduttaa vain väestön kiinnostuneimman osan — työssä käyvien naisten — tietoinen suhtautuminen kysymykseen.
Neuvosto-Venäjällä on vielä hyvin vähän tilastotietoja asuntokysymyksestä ja sen ratkaisusta. Kuitenkin Moskovasta saadut tiedot todistavat, että kommuunitaloilla on jo nyt merkittävä osuus kaupungintaloudessamme, ainakin suurkaupungeissa. Niinpä Moskovassa laskettiin vuonna 1920 olevan 23 000 taloa kohden yli 8 000 kommuunitaloa ja yhteisasuntolaa, ts. miltei 40 % taloista oli asuntoloita. Näin työläisten tasavalta on olemassaolonsa ensimmäisistä vuosista alkaen perusteellisesti uudistanut tuotanto- ja talousjärjestelmää ja siten luonut myös olot, joissa nainen asteittain mutta vääjäämättömästi vapautuu tuottamattoman kotitalouden kahleista.
Mutta naisen kotitaloudessa suorittaman tuottamattoman työn supistuminen on vain yksi puoli naisen vapauttamiskysymystä. Yhtä raskas ja kotiin kahlitseva taakka oli huoli lapsista ja niiden kasvatuksesta. Mutta neuvostovallan kommunistinen äitiydensuojelu- ja sosiaalikasvatuspolitiikka ottaa tämän taakan päättäväisesti pois naisen harteilta ja siirtää sen yhteiskuntakollektiivin, työläisten valtion kannettavaksi.
Etsiessään uusia talous- ja elämänmuotoja, jotka vastaavat proletariaatin etuja, neuvostotasavalta on tehnyt väistämättömästi monia virheitä ja joutunut useaan otteeseen muuttamaan ja korjaamaan linjaansa. Mutta yhteiskuntakasvatuksen ja äitiydensuojelun alalla työläisten tasavalta on viitoittanut oikean tien. Ja juuri tällä alalla on parhaillaan tapahtumassa suuri, syvälle menevä tapojen ja näkemysten vallankumous. Ne ongelmat, joita ei porvarillisen yhteiskuntarakenteen vallitessa voitu ratkaista, ratkaistaan nyt luonnollisesti ja yksinkertaisesti maassa, jossa yksityisomistus on peruutettu ja jossa politiikan sanelee pyrkimys kohottaa yleiskansallista taloutta.
Äitiyden suojelukysymykseen Neuvosto-Venäjä on suhtautunut työläisten tasavallan tärkeimmän tavoitteen, ts. maan tuotantovoimien kehittämisen, tuotannon kohottamisen ja elvyttämisen kannalta. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi on ensinnäkin vapautettava mahdollisimman paljon työvoimaa tuottamattomasta työstä ja koko käsillä oleva työvoima on käytettävä taitavasti talouden uudistamiseen, toiseksi on tulevaisuudessakin jatkuvasti saatava uusia työntekijöitä työläisten tasavaltaan, toisin sanoen on taattava normaali väestönlisäys.
Niin pian kuin naisten vapauttamista äitiyden taakasta tarkastellaan tältä kannalta, kysymys ratkeaa itsestään. Työläisten valtiolla on aivan uusi periaate: huolenpito kasvavasta polvesta, lapsista. Tämä tehtävä ei kuulu yksityiselle perheelle, se on yhteiskunnallinen, valtiollinen tehtävä. Äitiyttä on suojeltava ja se on turvattava. Tämä ei ole vain naisen itsensä etu, vaan se on erittäin tärkeä kansantalouden tavoitteille kun siirrytään työläisten valtioon. Naisten voimia on varjeltava tuhlautumasta tuottamattomaan työhön perheen hyväksi, jotta niitä voitaisiin järkevämmin käyttää kollektiivin hyväksi. Hänen terveyttään on suojeltava, jotta siten voitaisiin taata työläisten tasavallalle jatkuvasti terveitä työntekijöitä tulevaisuudessakin. Porvarillisessa valtiossa tällainen äitiyden ongelman asettelu on mahdoton; sen esteenä ovat luokkaristiriidat, yksityistalouksien ja kansantalouden etujen välisen yhtenäisyyden puute. Työläisten tasavallassa, jossa yksityistalous sulautuu yleiskansalliseen talouteen ja jossa kaikki luokat hajoavat ja häviävät, äitiyskysymyksen tällaisen ratkaisun sanelee elämä ja välttämättömyys. Työläisten tasavalta pitää naista ennen kaikkea työvoimana, ihmistyöyksikkönä. Äitiyttä se pitää sangen tärkeänä mutta kuitenkin lisätehtävänä, joka ei ole perheen yksityisasia vaan niin ikään yhteiskunnallinen tehtävä.
»Äitiyden- ja lastensuojelupolitiikkamme pyrkii aina ottamaan huomioon sen mikä osa naisella on työprosessissa», sanoo toveri Vera Pavlovna Lebedeva.
Mutta jotta naiselle tarjoutuisi mahdollisuus osallistua tuottavaan työhön hänen tarvitsematta tehdä väkivaltaa luonnolleen ja luopua äitiydestä oli otettava toinenkin askel. Naisilta oli poistettava kaikki äitiyteen liittyvät huolet ja siirrettävä ne kollektiiville. Samalla oli tunnustettava, että lasten kasvatus ei ole pelkästään perheen yksityisasia, vaan yhteiskunnallinen instituutio.
Äitiyttä ryhdytään katsomaan uudesta näkökulmasta. Neuvostovalta tunnustaa sen yhteiskunnalliseksi tehtäväksi. Tästä periaatteesta käsin neuvostotasavalta on hahmotellut useita toimenpiteitä, joilla äitiyden taakka siirretään naisen harteilta valtiolle. Lasten huolenpito, heidän aineellinen turvaamisensa ja yhteiskunnallinen kasvatuksensa kuuluu neuvostovallassa äitiyden- ja lastensuojelun alajaostolle (sitä johtaa V. P. Pavlova) ja kansanvalistuksen kansmkomissariaatin sosiaalikasvatusjaokselle.
Äitiyskysymystä ratkoessaan neuvostovalta noudattaa seuraavaa periaatetta: äidiltä poistetaan äitiyden risti, mutta hänet jätetään iloitsemaan yhdessäolostaan lapsen kanssa. Tietenkin tämä periaate on vielä kaukana toteutumisestaan. Käytännössä olemme aikomuksistamme jäljessä. Rakentaessamme sellaisia uusia elämänmuotoja, jotka vapauttavat työtätekevän naisen perhevelvollisuuksista, törmäämme aina samaan pysyvään esteeseen, köyhyyteen ja talouden vararikkoon. Mutta perustus on laskettu ja äitiyskysymyksen ratkaisuun johtavan tien viitat asetettu paikoilleen. Meidän ei tarvitse enää muuta kuin lujasti ja päättävästi kulkea viitoitettua tietä.
Työläisten tasavalta ei rajoitu pelkästään äitiyden rahalliseen turvaamiseen ja äitiysavustusten jakamiseen, joista edellisellä luennolla oli puhe. Se pyrkii ennen kaikkea muuttamaan elämäntapaa, uudistamaan elämänehdot niin, että naisella olisi täydet mahdollisuudet yhdistää työssäkäynti ja äitiys ja silti suojella uutta elämää tasavaltaa varten hoivaamalla lastaan.
Jo proletariaatin diktatuurin ensimmäisinä kuukausina työläiset ja talonpojat ovat pyrkineet kattamaan työläisten tasavallan äitiydensuojelu- ja yhteiskuntakasvatuslaitosten verkolla. Äiti ja lapsi on otettu neuvostopolitiikan erityisen huolenpidon kohteeksi. Toimiessani sosiaaliturva-asiain kansankomissaarina vallankumouksen ensi kuukausina ensimmäinen tehtäväni oli viitoittaa se tie, jolla työläisten tasavallan politiikkaa tuli kehittää naisen etujen suojelemiseksi sekä työyksikkönä että myös äitinä.
Silloin perustettiin äitiydensuojelukollegio ja ryhdyttiin organisoimaan esimerkillistä »äitiyspalatsia». Siitä lähtien äitiydensuojeluasia on taitavan ja tarmokkaan toveri Vera Pavlovna Lebedevan johdolla kasvanut ja juurtunut lujasti.
Neuvostovalta kiirehtii auttamaan työssä käyviä naisia siitä hetkestä lähtien kun he ovat tulleet raskaiksi. Kaikkialla Venäjällä toimii nykyään neuvoloita raskaana oleville ja imettäville naisille. Keisarin Venäjällä tällaisia neuvoloita oli vain kuusi, nyt niitä on noin 200 ja äidinmaidon jakelukeskuksia 138.
Mutta tietenkin päätehtävä on vapauttaa työtätekevä äiti siitä tuottamattomasta työstä, joka on uhrattava pienokaisen fyysiseen hoitoon. Äitiys ei suinkaan ole sitä, että äidin itsensä pitää välttämättä vaihtaa kapalot, pestä lapsi ja olla kahlittu hänen kehtoonsa. Äitiyden yhteiskunnallinen velvollisuus merkitsee ennen kaikkea terveen ja elinkelpoisen pienokaisen synnyttämistä. Sitä varten työläisyhteisön tulee saattaa raskaana oleva nainen mahdollisimman suotuisiin olosuhteisiin, ja naisen tulee puolestaan noudattaa kaikkia hygienian vaatimuksia raskausaikana sekä muistaa, että kaikkina näinä kuukausina hän ei enää kuulu itselleen. Hän on kollektiivin palveluksessa, hän »tuottaa» omasta lihasta ja verestään uuden työyksikön, työläisten tasavallan uuden jäsenen. Naisen toinen velvollisuus äidin yhteiskunnallisen tehtävän kannalta on imettää itse pienokaistaan. Vasta ruokittuaan oman rintansa maidolla pienokaista naisella ja työkollektiivin jäsenellä on oikeus sanoa, että hän on suorittanut sosiaalisen velvollisuutensa pienokaisen suhteen. Muut huolet kasvavasta polvesta hän voikin jo siirtää kollektiiville. Tietenkin äidinvaisto on voimakas eikä sen saa antaa sammua. Mutta miksi tämän vaiston pitää rajoittua ahtaaseen rakkauteen ja huolenpitoon vain omasta lapsesta? Miksei tälle työtätekevän ihmiskunnan kannalta niin arvokkaalle vaistolle annettaisi mahdollisuutta puhjeta rehevään kasvuun ja kohota korkeimpaan vaiheeseensa, huolenpidoksi muista samanlaisista avuttomista pienokaisista, vaikka ne eivät olekaan omia, helläksi ystävällisyydeksi ja rakkaudeksi toisten lapsia kohtaan?
Työläisten tasavalta on singonnut laajoihin naisjoukkoihin moton »Älä ole äiti vain omalle lapsellesi, vaan kaikille työläisten ja talonpoikien lapsille» Opettakoon tämä iskulause työtätekeville naisille uuden tavan suhtautua äitiyteen. Onko sallittua esimerkiksi se, että äiti, usein jopa kommunisti, on kieltäytynyt imettämästä maidon puutteessa riutuvaa vierasta pienokaista vain siitä syystä, ettei se ole hänen lapsensa? Tuleva ihmiskunta, joka on tunteiltaan ja käsityksiltään kommunistinen, ihmettelee tällaista egoistista ja yhteiskunnanvastaista tekoa samalla tavoin kuin me ihmettelemme lukiessamme, miten omaa pienokaistaan hellästi rakastava alkuasukasnainen on hyvällä ruokahalulla syönyt vieraan heimon naisen pienokaisen.
Tai toinen vääristymä. Voidaanko sallia, että äiti riistää pienokaiseltaan rintojensa maidon siksi, ettei hän halua raskauttaa itseään lasta koskevalla huolenpidolla? Tosiasia on, että hylättyjen pienokaisten määrä kasvaa Neuvosto-Venäjällä anteeksiantamattoman nopeasti. Tosin tämä ilmiö johtunee siitä, että äitiyden ongelma on meillä ratkeamassa mutta sitä ei ole vielä ratkaistu. Sadattuhannet naiset ovat tänä vaikeana siirtymäkautena nääntymäisillään kaksinkertaiseen taakkaansa — palkkatyöhönsä ja äitiyteen. Lastenseimiä, lastenkoteja ja ensikoteja ei ole riittävästi, raha-avustukset eivät pysy vapailta markkinoilta ostettavien tavaroiden hintojen perässä. Kaikki tämä pakottaa työläisnaisen ja naisvirkailijan kaihtamaan äitiyden taakkaa ja työntämään lapsensa valtion niskoille. Mutta hylättyjen lasten määrän kasvu todistaa myös, että työläisten tasavallan naisten tietoisuus siitä että äitiys ei ole yksityisasia vaan yhteiskunnallinen velvollisuus ei vielä ole lujittunut.
Teidän, jotka työskentelette naisten keskuudessa, tulee kiinnittää huomionne tähän kysymykseen, te joudutte selittämään työläis- ja talonpoikaisnaisille ja naisvirkailijoille, mitkä ovat äitiyden velvollisuudet työläisten tasavallan uusissa olosuhteissa. Mutta samalla teidän tulee tehostaa työtä äitiydensuojelu- ja yhteiskuntakasvatusverkon kehittämiseksi. Mitä helpompi äitien on yhdistää työssäkäynti ja äitiys, sitä vähemmän pienokaisia jätetään heitteille.
Osoitimme jo, ettei äitiys suinkaan merkitse sitä, että lapsen on koko ajan oltava äitinsä hoidossa ja että juuri äidin on huolehdittava lapsensa fyysisestä ja moraalisesta kasvatuksesta. Oikein ymmärrettynä äidin velvollisuus on järjestää lapselle tämän kasvun ja kehityksen kannalta mahdollisimman terveet ja normaalit olosuhteet.
Katsokaa porvarillista yhteiskuntaa, mistä sen luokasta löytyvät terveimmät ja kukoistavimmat lapset? Varakkaista luokista, ei missään tapauksessa köyhien parista. Mistä se johtuu? Siitäkö että porvarilliset äidit ovat kokonaan antautuneet lasten kasvattamiseen? Ei toki. Porvarilliset äidit ovat aina hyvin mielellään siirtäneet lastenhoidon palkatulle työvoimalle: lastenhoitajille, imettäjille ja kotiopettajille. Vain vähävaraisissa perheissä äidit kantavat itse koko äitiyden taakan, mutta siinä tapauksessa lapset ovat yleensä jääneet oman onnensa nojaan, heidät on kasvattanut sattuma ja katu. Työväenluokan ja yleensä porvarillisten maiden vähävaraisten lapset ovat äitiensä hoidossa ja kuolevat kuin kärpäset, koska normaalista kasvatuksesta ei voi olla puhettakaan. Jokainen äiti pyrkii porvarillisessa yhteiskunnassa siirtämään ainakin osan lastenkasvatushuolistaan yhteiskunnan niskoille, hän lähettää lapsensa lastentarhaan, kouluun, kesäsiirtolaan. Tietoinen äiti ymmärtää, että yhteiskunnallinen kasvatus antaa lapselle sen, mitä poikkeuksellisinkaan äidinrakkaus ei kykene antamaan.
Vakavaraisissa porvarillisen yhteiskunnan kerroksissa, joissa lasten normaalille kasvatukselle — tietenkin porvarillisessa hengessä — annetaan suuri merkitys, vanhemmat ovat aina uskoneet lapsensa hoitajattarien, lastentarhanopettajien, lääkärien ja pedagogien käsiin. Palkatut henkilöt ovat korvanneet äidin lapsen fyysisessä hoidossa ja moraalisessa kasvatuksessa. Äideille on jäänyt varsinaisesti vain yksi ainoa ja pakollinen velvollisuus — lapsen synnyttäminen.
Työläisten tasavalta ei väkivaltaisesti riistä lapsia äideiltään, kuten porvarillisissa maissa aikoinaan kuviteltiin ja piirrettiin kauhukuvia »bolševistisesta komennosta», vaan se pyrkii perustamaan laitoksia, jotka tarjoaisivat kaikille äideille — ei siis yksin rikkaille — mahdollisuuden kasvattaa lapsensa terveessä, normaalissa ja lapsen mieltä ilahduttavassa ympäristössä. Sen sijaan että äiti siirtäisi huolenpidon lapsesta palkatulle hoitajalle, Neuvosto-Venäjä haluaa, että jokainen äiti, työläis- ja talonpoikaisnainen voisi rauhallisin mielin mennä työhön tietäen, että hänen lapsensa on hyvissä käsissä seimessä, lastentarhassa tai lastenkodissa.
Näiden laitosten terveessä ympäristössä Neuvosto-Venäjän kaikki alle 16-vuotiaat lapset saavat yhteiskunnallisen kasvatuksen, jota pedagogit ja lääkärit johtavat ja jota äidit valvovat (äitien pakolliset päivystykset lastenseimissä). Lapset kasvavat juuri sellaisessa ympäristössä jota uuden ihmisen muovaamiseen tarvitaan. Lastenkotien, seimien ja lastentarhojen tavat ja ilmapiiri opettavat pienille ihmisenaluille niitä piirteitä ja tottumuksia, joita kommunismin rakentajat tarvitsevat. Työläisten tasavallan lastenlaitoksissa kasvatettu ihminen on huomattavasti sopeutuvampi elämään työkommuuneissa kuin sellainen ihminen, jonka lapsuus on kulunut perheen egoististen tottumusten suljetussa piirissä.
Katsokaa itse pienokaisiamme, jotka joutuivat jo vallankumouksen ensimmäisinä vuosina seimiin ja lastenkoteihin. Eivät he muistuta niitä lapsia, joita rakkaudentäyteiset individualistiäidit kasvattavat. Kollektiiviset tottumukset ovat juurtuneet heihin lujasti, he ovat ennen kaikkea »ryhmäajattelutavan» ihmisiä. Seuraavassa muuan kohtaus lastenkodista. Uusi tulokas kieltäytyy tekemästä sitä, mitä koko ryhmä tekee. Ryhmä keräytyy tulokkaan ympärille, yrittää osoittaa että hän on väärässä. Voiko jäädä sisälle kun koko »meidän ryhmä» on menossa ulos? Voiko kieltäytyä huoneiden siivoamisesta, kun »meidän ryhmällä» on päivystysvuoro? Saako meluta, kun »meidän ryhmä» tekee läksyjä? Omistamisen vaisto on näissä uusissa pikku ihmisissä sammumassa. »Ei meillä ole mitään minun ja sinun omaa, meillä kaikki kuuluu kaikille», selittää 4-vuotias tyllerö asiallisesti. Sen sijaan huolekas suhtautuminen »ryhmän» omaisuuteen on lasten elämän perussääntö. Ja lapset alkavat itse vainota niitä, jotka turmelevat »meidän» omaisuutta, lastenkodin omaisuutta.
Mutta palatkaamme äiteihin. Koska naisia on suojeltava suvunjatkajina, työläisten tasavalta on perustanut »ensikoteja» kaikkialle missä niistä on ollut puute. Vuonna 1921 tällaisia koteja meillä oli 135. Ensikodeista yksinäiset naiset saavat turvapaikan elämänsä vaikeimmaksi ajaksi, ja myös perheelliset naiset voivat väliaikaisesti viimeisiksi raskauskuukausiksi ja ensimmäisiksi synnytyksen jälkeisiksi kuukausiksi muuttaa niihin, siten irtaantua kodista ja perheestä ja kaikista väistämättömistä pikkuhuolista ja omistautua kokonaan voimiensa elvyttämiselle ja pienokaisen hoidolle sen elämän ensimmäisinä ja vastuullisimpina viikkoina. Myöhemmin äidin silmälläpito ei enää ole niin tärkeää, mutta ensimmäisinä viikkoina äidin ja lapsen välillä on olemassa vielä jonkinlainen fysiologinen side ja sinä aikana on tarkoituksenmukaista, että äiti ja lapsi saavat olla yhdessä.
Tiedätte itse, miten mielellään työläisnaiset ja jopa vastuunalaisten virkailijoidemme vaimotkin menevät ensikoteihin. Siellä he saavat hellää hoivaa ja rauhaa. Meidän ei tarvitse mainostaa näitä ensikoteja naisille. 135 laitosta on jo rakennettu, mutta onnettomuutemme ja surumme on jälleen se, että Venäjän aineellisten varojen niukkuus, köyhyytemme ja sekasortoinen tilanteemme estävät meitä rakentamasta kaikkialle Venäjälle näitä työtätekevien naisten, työläis- ja talonpoikaisnaisten »pelastusasemia». Valitettavasti meillä on kuntia, joissa ei ole yhtään ensikotia, emmekä yleensäkään ole pystyneet auttamaan talonpoikaisnaisia niin paljon kuin muita äitejä. Kaikki mitä heidän hyväkseen on tehty on kesälastenseimien perustaminen. Niiden avulla talonpoikaisnaiset voivat suorittaa peltotyöt lasten hoidon kärsimättä siitä. Vuonna 1921 avattiin 689 lastenseimeä 32 180 pienokaiselle.
Työläisnaisia ja naisvirkailijoita varten on järjestetty lastenseimiä tuotantolaitosten ja virastojen yhteyteen sekä eri kaupunginosiin ja piireihin. Ei tarvitse puhuakaan siitä, mikä valtava helpotus nämä seimet ovat olleet työssä käyville naisille. Valitettavasti vain näitä seimiäkään ei meillä ole vielä riittävästi. Me emme pysty vielä tyydyttämään kymmenettä osaakaan seimien kysynnästä.
Lastenseimien sekä alle 3-vuotiaille orvoille ja hylätyille pienokaisille tarkoitettujen lastenkotien lisäksi siihen yhteiskunnalliseen kasvatusverkkoon, jonka tarkoituksena on vapauttaa äidit lastensa ylivoimaisesta huolenpidosta, kuuluu myös lastentarhoja 3–7-vuotiaille, lastenkoteja kouluikäisille, lastenkerhoja, lasten kommuunitaloja ja lasten työsiirtoloita. Tähän yhteiskunnalliseen kasvatusverkkoon, joka siirtää lasten huollon vanhemmilta valtiolle, kuuluvat niin ikään maksuttomat ateriat koululaisille ja esikouluikäisille. Tämän idean sielu oli toveri Vera Velitskina (Bontš-Brujevitš), joka kaatui vallankumouspaikalleen. Kuten tiedätte, tämä toimenpide auttoi meitä suuresti kiivaan kansalaissodan raskaina vuosina ja pelasti monta proletariaatin lasta nälkäkuolemalta ja aliravitsemukselta. Valtion huolenpitoa lapsista täydennetään vielä siten, että lapsille jaetaan maitoa ilmaiseksi, pienokaiset saavat lisäravintoa ja suurimmassa tarpeessa olevat lapset saavat vaatteita ja jalkineita.
Tietenkin kaikki nämä aloitteet ovat vielä kaikkea muuta kuin täydellisiä. Käytännössä olemme ulottaneet toimintamme kovin suppeaan väestönosaan. Mutta suurin puutteemme ei ole se, että vapauttaessamme avioparin lastenkasvatuksen taakasta olisimme valinneet väärän tien, vaan siinä ettemme vielä kykene Venäjän köyhyyden takia toteuttamaan kaikkia neuvostotasavallan suunnitelmia. Työläisten tasavallan äitiyskysymyksessä omaksuma linja on oikea. Mutta varojemme vähäisyys estää meitä toteuttamasta sitä. Toistaiseksi meidän on ollut tyytyminen kovin suppeisiin kokeiluihin. Kuitenkin niistä on ollut tuloksia. Ja kaikki tämä on vaikuttanut vallankumouksellisesti elämänmuotoon ja muuttanut perusteellisesti sukupuolten välisiä suhteita. Mutta siitä seuraavalla luennolla.
Siis neuvostotasavallan tehtävä on saattaa nainen sellaisiin oloihin, että hänen työnsä ei olisi tuottamatonta toimintaa kodin piirissä ja lastenhoidon parissa, vaan että sillä saataisiin aikaan uusia hyödykkeitä valtion ja työläiskollektiivin hyväksi. Samalla on tärkeää suojella naisen etuja ja pienokaisten elämää siten, että naiselle annetaan mahdollisuus yhdistää työssäkäynti ja äitiys. Neuvostovalta yrittää luoda elinolot, joissa naisen ei tarvitse enää takertua kylmentyneeseen aviomieheen vain sen vuoksi, ettei hänellä ole paikkaa minne mennä lapsineen, ja joissa yksinäisenkään äidin ei tarvitse pelätä omaa ja pienokaisensa kuolemaa sen vuoksi ettei heillä ole mitään mihin päänsä kallistaa. Työläisten tasavallassa työssä käyvän naisen ei tarvitse odottaa apua ihmisystävällisiltä henkilöiltä tai nöyryyttävältä hyväntekeväisyydeltä, sillä häntä auttavat hänen toverinsa joiden kanssa hän rakentaa uutta yhteiskuntaa. Työläiset ja talonpojat pyrkivät keventämään naisen äitiyden taakkaa. Ja nainen, joka miehen rinnalla kantaa talouden elvyttämisestä johtuvan taakan ja osallistuu kansalaissotaan, vaatii oikeutetusti työläisten tasavallalta, että elämänsä vastuullisimmalla hetkellä jolloin hän lahjoittaa yhteiskunnalle uuden jäsenen hän saa kollektiivilta apua.
Tällä hetkellä Venäjällä toimii 524 äitiydensuojelujaostoa ja yhteiskuntaKasvatussektorin jaostoa. Eikä niitä kuitenkaan ole riittävästi. Diktatuurin siirtymävaihe asettaa naisen erityisen raskaisiin oloihin: vanha on tuhottu ja uutta vasta rakennetaan. Puolueen ja neuvostovallan on kiinnitettävä kaksinkertaista huomiota äitiyden ongelmaan ja sen ratkaisukeinoihin. Sen oikeasta ratkaisusta hyötyy nainen, tasavallan tuotanto ja kansantalous. Vielä on sanottava muutama sana kysymyksestä, joka liittyy läheisesti äitiyden ongelmaan, nimittäin Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta aborttiin.
Työläisten tasavalta tunnusti lailla 20. marraskuuta 1920 abortin teoksi josta ei rangaista. Mistä johtuu tällainen suhtautuminen? Me tunnustamme, että Venäjä ei kärsi ihmistyövoiman liikatarjonnasta vaan pikemminkin sen puutteesta. Venäjä ei ole tiheään vaan harvaan asuttu maa. Työvoimamme on luetteloitu. Miten sitten voidaan tunnustaa abortti teoksi josta ei rangaista? Politiikassaan proletariaatti ei siedä tekopyhyyttä eikä tekohurskautta. Abortti on äitiyden ongelmaan liittyvä ilmiö, joka johtuu naisten turvattomasta asemasta (emme puhu nyt porvarillisesta luokasta jossa abortilla on muut syyt: haluttomuus »jakaa perintöä liian pieniin osiin» ja huolettomaan elämään taipuvaisten naisten haluttomuus kestää äitiyden vaivoja, turmella vartalonsa, hukata muutamia kuukausia »huvikaudesta» jne.).
Abortti on olemassa ja se kukoistaa kaikissa maissa eikä sitä voida poistaa minkäänlaisin laein tai rankaisutoimin. Aina löytyy keinoja lain kiertämiseen. Mutta »salainen apu» vain vammauttaa naisen. Hänestä tulee pitkäksi aikaa taakka työtätekevälle valtiolle, mikä vähentää työvoiman määrää. Normaalina kirurgisena toimenpiteenä suoritettu abortti on vaarattomampi ja vähemmän vahingollinen. Pian sen jälkeen nainen on jälleen työkuntoinen. Neuvostovalta tiedostaa, että aborteista päästään eroon vasta sitten, kun Venäjällä on laaja ja kehittynyt äitiydensuojelu- ja sosiaalikasvatuslaitosten verkko ja kun naisiin itseensä syvälle juurtunut käsitys siitä, että lapsen synnyttäminen on naisen yhteiskunnallinen velvollisuus. Sen tähden neuvostovalta on sallinut avoimesti terveellisissä klinikkaolosuhteissa tehdyn abortin.
Työläisten Venäjän tehtävä on vahvistaa naisissa tervettä äidinvaistoa, yhdistää äitiys kollektiivin hyväksi tehtävään työhön ja siten poistaa abortintarve. Tämän se voi saada aikaan kehittämällä äitiydensuojelua. Työläisten tasavalta on ratkaissut tällä tavoin ongelman, joka porvarillisten maiden naisilla on vielä kaikessa laajuudessaan.
Yleismaailmallisen talouslaman luomissa vaikeissa oloissa porvarillisten valtioiden naiset raatavat itsensä näännyksiin kaksinkertaisen taakkansa — pääoman hyväksi suorittamansa palkkatyön ja äitiyden — alla. Mutta työläisten Venäjällä työläis- ja talonpoikaisnainen auttavat kommunistista puoluetta rakentamaan talouselämän uusia perusteita hävittäen samalla vanhan naista orjuuttaneen elämänmuodon.
Heti kun naisesta tulee kansantalouden välttämätön työyksikkö, löytyy avain myös hänen olemassaoloonsa liittyvien suurimpien ja sekavimpien kysymysten ratkaisuun. Porvarillisessa yhteiskunnassa, jossa kodinhoito täydentää kapitalistista talousjärjestelmää ja jossa yksityisomistus lujittaa perheen suljettua muotoa, työtätekevä nainen ei voi löytää ulospääsyä.
Naisten vapautuminen tapahtuu vasta sitten kun elämänmuoto uudistetaan perusteellisesti. Elämänmuoto taas muuttuu vasta sitten, kun koko tuotanto järjestetään kommunistisen talouden uusille perusteille.
Aivan silmissämme tapahtuu elämänmuodon vallankumous kasvaen sekä syvyys- että leveyssuuntaan, ja sen ohella vakiintuu myös naisten käytännöllinen vapautuminen.
Viime luennolla käsittelimme elämänmuodon vallankumousta proletariaatin diktatuurin kaudella. Tietenkään tämä vallankumous ei rajoitu vain yhteisruokailuun, kommuuni taloihin siirtymiseen, yhteiskunnalliseen kasvatukseen tai äitiydensuojeluun. Tämä vallankumous on paljon syvempi, monimutkaisempi ja monipuolisempi. Se koskee miltei kaikkia elämämme aloja ja erityisen voimakkaasti se kuvastuu tavoissa ja ajattelutavassa. Joskus tulevaisuudessa historiantutkijat tutkivat kiinnostuneina värikästä aikaamme, joka oli täynnä liikettä, vanhan murskaamista, elämän, talouden, ihmisten keskinäisten suhteiden uusien muotojen etsintää. Me emme vielä ole selvillä siitä, miten runsaasti elämässämme on tulevaisuuden versoja. Me emme vielä osaa nähdä, että kansalaissodan kyynelten, veren ja menneisyyden sirpaleiden peittämiltä taistelukentiltä nousee sinnikkäästi tuoreita, vankkoja, mehukkaita nuoria kommunistisen tulevaisuuden vesoja. Ei haittaa, vaikka vuosisatojen tomu vielä peittää niitä ja vaikka vielä äskettäin kiivaassa kamppailussa vuotanut veri himmentää tuoreen verson heleyden. Näitä versoja on kaikkialla, ne tunkeutuvat kevätpurojen lailla läpi paksun lumen, ne haurastuttavat jäätelit ja puhdistavat maan kevätauringon elvyttävää, kuumaa hyväilyä varten.
Katsokaa ympärillenne: tämäkö on se Venäjä jonka me tunsimme viisi vuotta sitten? Ovatko nämä niitä työläisiä, talonpoikia tai jopa »porvareita», jotka elivät keisarivallan aikana? Ajatukset, tunteet, pyrkimykset, tavoitteet — kaikki on muuttunut oudoksi, niin kuin Neuvosto-Venäjän koko uusi tilanne. Kun tapaamme porvarillis-kapitalistisen yhteiskunnan asukkaita, meistä tuntuu kuin olisimme kiitäneet kokonaisia vuosisatoja edelle ja sieltä tulevien vuosisatojen etäisyyksistä arvioisimme vallankumouksellisesti takapajuisten maiden tapahtumien kulkua. Me tiedämme kokemuksesta sen, minkä ulkomailla asuvat veljemme ymmärtävät järjellään, mutta mistä ei vielä ole tullut osaa heidän sieluaan. Välistä me oikein pelästymme »viisauttamme», sitä runsasta kokemusta, jonka vallankumous on antanut; niin korkealle historia on meidät kohottanut. Tämä kokemus on loitontanut meidät lähimenneisyydestä ja vienyt meidät lähemmäksi tulevaisuutta. Meidän on helpompi katsoa eteen- kuin taaksepäin. Me näemme enemmän kuin näimme ennen suurta käännettä. Me tiedämme enemmän kuin tietävät ne toverimme, jotka eivät ole eläneet neljää kiireistä taistelun vuotta joina on kuumeisesti rakennettu kommunismiin johtavaa »lyhintä tietä».
Onpa virheitä tehty miten paljon tahansa, niin vallankumouksemme kokeilu on rohkein elämän rakentamiskokeilu; se on yritys alistaa talouselämän sokeat voimat monimiljoonaisen kollektiivin organisoituun tahtoon. Venäjän työläisvallankumous avasi uuden luvun ihmiskunnan historiassa. Ja olipa tie kommunismin toteuttamiseen kaikessa kukoistuksessaan miten vaikea ja pitkä tahansa, alkuun on jo kuitenkin päästy. Ja proletariaatti uskoo lujasti itseensä ja historialliseen rooliinsa ja merkitykseensä yhteiskunnan rakentamisessa. Näin se etenee horjumatta lopputavoitettaan kohti. Tämä tavoite ei enää ole unelma. Proletariaatti ojensi kätensä sitä kohti ja se on jo onnistunut sormenpäillään koskettamaan sen realiteetteja, sen elämää.
Lokakuun vallankumous muutti ennen kaikkea proletariaatin ajattelutavan, sen tavan jolla se suhtautuu elämään. Katsokaa työläistä. Tuollainenko hän oli ennen vallankumousta? Silloin hän oli alistettu orja, joko puutteen nujertama mutta nöyrä tai katkeroitunut mutta voimaton. Itseensä hän ei uskonut. Ja hän piti muuttumattomina sitä epäoikeudenmukaista järjestystä ja niitä lakeja jotka sortivat ja nöyryyttivät häntä. Jos hänelle olisi sanottu, että jos miljoonat proletaarit vain haluavat niin heistä tulee elämän herroja, hän olisi epäilevästi pudistanut päätään.
Entä nyt? Tietenkin proletariaatti näkee nälkää, tietenkin sillä on huonot vaatteet ja jalkineet, tietenkin se kärsii loputonta puutetta ja antaa lukemattomia uhreja. Mutta sen sijaan se uskoo itseensä ja voimiinsa. Se on jo oppinut suuren totuuden, että elämä, lait ja olot, kaikki muuttuu, jos yhteiskuntaa johtaa toinen luokka. Toista oli keisarin, tehtailijoiden ja tilanherrojen hallitessa ja toista on työtätekevien hallitessa. Työläinen tuntee olevansa elämän herra ja luoja. Vaikkei hän luokaan aina niin taitavasti, niin hän luo joka tapauksessa. Tämä oppi taloudellisten kehityslakien tietoisesta alistamisesta kollektiivin tahtoon on vaikea. Ja tämä yhteiskunnan tahdon voitto talouselämän sokeista voimista on työtätekevän ihmiskunnan suuri voitto.
Ottakaamme esimerkiksi työläisnainen. Hänen kohdallaan muutos on vielä tuntuvampi. Luonteenomaisinta on se, että laajoissa naisjoukoissa on kasvanut yhteiskunnallisuuden tunne, tietoisuus naisten yhteydestä kollektiiviin, heidän velvollisuuksistaan yhteiskunnan suhteen, työläisten tasavaltaa kohtaan. Tämä on erityisen uutta naisessa, jota on vuosisatoja kasvatettu tuntemaan vain perhevelvollisuutensa. Työläisnainen tai työmiehen vaimo tietää nyt varmasti, että hän on täysiarvoinen kansalainen. Mutta jollei hän hoida mitään yhteiskunnallisia velvollisuuksia, hän puolustautuu oman itsensä edessä sillä, että lapset ja taloudenhoito estävät. Ja osoittaa välttämättä, että meillä on liian vähän lastenlaitoksia ja että yhteisruokaloista ei ole mihinkään. Jos kaikki olisi kunnossa, hän voisi työskennellä puolueen hyväksi osastossa tai ammattiliitossa.
Vallankumous antoi naiselle liikkumatilaa yhteiskuntaelämässä ja päästi hänet suljetusta tukahduttavasta perhepiiristä. Lisäksi se herätti hänessä uskomattoman nopeasti tunteen, että hän on sidoksissa kollektiiviin. Lauantaitalkoiden menestys on siitä selvä esimerkki. Työläisnaiset, puoluekannattomat työtätekevät naiset, työmiesten vaimot ja talonpoikaisnaiset — keitä kaikkia onkaan vapaaehtoisesti osallistunut lauantaitalkoihin. Noin 150 000 työssä käyvää naista 16 kuvernementista osallistui vuonna 1920 lauantaitalkoihin. Tämä todistaa, että yhteiskunnallisuuden tunto on kasvanut, on kehittynyt tietoisuus siitä että vain kollektiivisin ponnistuksin voidaan selviytyä kaaoksesta, kulkutaudeista, kylmästä ja nälästä. Lauantaitalkoot, vapaaehtoinen työ kollektiivin hyväksi, täydentävät työvelvollisuutta. Työ ei enää ole vain välttämättömyys (vrt. orjan työ, puutteen pakottaman työläisen työ), vaan siitä tulee yhteiskunnallinen, sosiaalinen velvollisuus, jollainen se oli kaukaisessa muinaisuudessa kun jokainen suvun jäsen osallistui suvun palvelemiseen. Katsokaa näitä puoluekannattomien työläisnaisten ja delegaattiemme jonoja, kun he jättävät kotityönsä kiiruhtaakseen talkoihin purkamaan polttoainelasteja, luomaan lunta, ompelemaan puna-armeijalaisille liinavaatteita, valmistamaan lapsille vaatteita, siivoamaan sairaaloita ja kasarmeja jne. Monilla heistä on oma perhe ja oma talous, siis omat perheasiansa, jotka työläisnainen voi hoitaa vain ainoana vapaapäivähän viikossa. Mutta hänessä on jo syntynyt ja elää tietoisuus siitä, että on edullisempaa laiminlyödä omaa pientä yksityistalouttaan kuin myöhästyä ja jättää kansantalous vaille apua, riistää siltä työvoimansa juuri silloin kun on suoritettava kiireellinen yhteiskunnallinen työ. Ja nainen jättää kotiaskareensa toimittamatta kiiruhtaakseen talkoihin.
Te sanotte, että tällaisia puolueeseen kuulumattomia työläis- ja talonpoikaisnaisia on kuitenkin vielä vähemmistö. Oikein. Heitä on vielä vähän. Mutta onhan merkittävää jo sekin, että heidän määränsä kasvaa eikä alene. Lisäksi on tärkeää, että näin tekevät sekä kommunistit että puolueeseen kuulumattomat. Ja vihdoin tämän vähemmistön käyttäytyminen kasvattaa laajoja joukkoja samaan henkeen. Kuunnelkaapa työläisnaista, joka ei käy talkootöissä, miten innokkaasti, joskus jopa kiivaasti hän puolustaa oikeuttaan halveksia vapaaehtoista yhteiskunnallista työtä. Hän esittää kymmenen syytä, miksi juuri hänellä on moraalinen oikeus olla osallistumatta talkoihin. Harvoin nykyään tapaa kaupungista (talonpoikaisnainen on toinen asia) työläisnaista, joka yksinkertaisesti viittaisi kintaalla koko asialle. Siinä määrin näinä neljänä vuotena on lujittunut tietoisuus siitä yhteydestä, joka vallitsee yhteiskunnan talouden hyvän järjestyksen ja henkilökohtaisten tarpeiden tyydyttämismahdollisuuden välillä. Polttopuita ei ole, mutta asemalla seisoo halkovaunuja purkausta odottamassa. Tarvitaan talkoot. Jos syntyy epidemia, tarvitaan kaupungin siivoamistalkoot. Ja katsokaa, miten työläiset tuomitsevat moraalisesti ne, jotka eivät kanna omaa korttaan kekoon ja tee osaansa yhteiskunnallisesta työstä, vaan vaativat piirineuvostoa tyydyttämään heidän tarpeensa. On syntymässä uusi moraalikoodeksi, siveellisyyden uudet perusteet. Ilmestyy uusia käsitteitä, esimerkiksi työkarkuri. Porvarillinen yhteiskunta tuomitsi laiskurit ja laiskat työntekijät. Mutta porvaristo käsitti työn yksityisasiaksi. Tee työtä jos tahdot ja kuole nälkään jos tahdot tai sitten sinun on osattava panna muut tekemään työtä puolestasi. Viimeksi mainittua »yrittäjänkykyä» arvostettiin erityisesti, sitä pidettiin erityisen kunnioituksen arvoisena. Porvarillinen maailma tuomitsi laiskurin silloin kun tämä teki työtä toisen hyväksi. Jollei hän tällöin antanut kaikkea työenergiaansa, hän porvarillisen moraalin mukaan petti isäntäänsä, vähensi tämän voittoa, ja siksi porvaristo leimasi laiskuuden synniksi. Mutta yrittäjän poika tai pikku aatelismies, joka otti viran vain muodon ja kunniamerkkien vuoksi, saattoi olla täydellinen tyhjäntoimittaja ja vetelehtijä, mutta häntä ei silti tuomittu työkarkuriksi. Ihminen on vapaa tekemään työtä tai olemaan tekemättä — se on hänen yksityisasiansa. Tämä oli porvarillisen maailman näkemys. Huomatkaa, että jos talonpoika tai pienomistaja päästi taloutensa tuuliajolle laiskuuden tai vetelehtimisen takia, ei porvarillinen yhteiskunta tuominnut häntä sen vahingon vuoksi jonka hän aiheutti yhteiskunnan taloudelle, vaan halveksipahan vain häntä hänen tyhmyytensä takia — mies ei muka osannut katsoa omaa etuaan.
Porvarillisessa yhteiskunnassa ja työläisten tasavallassa suhtaudutaan työhön eri tavoin. Sen takia syntyi uusia tapoja, jotka kasvattavat työkansaa aivan toiseen henkeen, saavat sen ajattelemaan ja tuntemaan aivan toisin.
Meidän suhteemme työhön on synnyttänyt uudenlaisen suhtautumisen moniin ilmiöihin. Se on synnyttänyt siveeellisyyden mittapuun, säännöstön joka määrittelee ihmisten keskinäiset suhteet sekä ihmisen suhteen kollektiiviin. Porvarillisessa yhteiskunnassa moraali määräsi pääasiallisesti ihmisten välisen kanssakäymisen säännöt, kun taas ihmisten suhteet yhteiskuntaan vain täydensivät henkilökohtaisen moraalin yleistä koodeksia. Sääntöjä, jotka määräsivät ihmisen velvollisuudet yhteiskuntaa kohtaan, oli paljon vähemmän kuin ihmisten keskinäisiä suhteita sääteleviä sääntöjä. Ensin mainittuihin kuuluivat isänmaan puolustus, »keisarin ja isänmaan» palveleminen ja kovin ehdollinen »älä tapa»; jälkimmäisiin pitkä luettelo käskyjä, jotka olivat kasvaneet yksityisomistuksen ja yksityisten etujen puolustamisen pohjalta; älä varasta, älä laiskottele, älä ota lailliselta aviomieheltä hänen vaimoaan, älä petä liikaa kaupoissa, ole säästäväinen jne.
Proletariaatin diktatuurin moraalisäännöt johtuvat välittömästi kollektiivin eduista. Jos menettelysi ei vahingoita kollektiivia, ei kukaan ole siitä kiinnostunut. Ja päinvastoin työläisten tasavallassa tuomitaan se, mitä porvarillisen rakenteen vallitessa kunnioitetaan. Miten porvarillisessa valtiossa suhtaudutaan esimerkiksi kauppiaaseen? Jos hänen kassakirjansa on kunnossa, jollei hän ole tehnyt valevararikkoa eikä ole ilmiselvästi pettänyt tai huiputtanut ostajia, häntä ei tietenkään panna vankilaan, vaan hänet päinvastoin palkitaan arvonimin. Hän on »ensimmäisen killan kauppias», »perinnöllinen kunniakansalainen» jne.
Nyt vallankumouksen jälkeen suhtautumisemme kauppaan ja kauppiaisiin on perin juurin muuttunut. »Rehellistä kauppiasta» me nimitämme keinottelijaksi. Me emme palkitse kauppiasta arvonimillä, vaan raahaamme hänet Tšekaan ja panemme hänet pakkotyöleirille. Miksi? Siksi että me tiedämme pystyvämme rakentamaan uuden kommunistisen talouden vain saamalla kaikki aikuiset kansalaiset tuottavaan työhön. Joka ei tee työtä, vaan elää toisen kustannuksella, tuloilla jotka hän on ansainnut muulla tavoin kuin työllään, ts. joka ei tee tuottavaa työtä, hän vahingoittaa kollektiivia ja tasavaltaa. Siksi me vainoamme keinottelijoita, kauppiaita, ostelijoita, kaikkia jotka elävät muilla kuin työtuloilla. Me tuomitsemme heidät.
Muuttuneista elinehdoista kasvavat uudet tavat, uudet yhteiselämän säännöt (moraali). Tietenkään ihmiskuntaa ei muuteta kolmessa, neljässä vuodessa, ei edes vuosikymmenissä kaikista ihmisistä tehdä aitoja kommunisteja. Mutta on tärkeää todeta, että tämä ilmiö on jo selvästi havaittavissa. Voimme vain ihmetellä, miten nopeasti ajattelumme sopeutuu uusiin oloihin ja alkaa kehittää uusia ihmisten välisen kanssakäymisen sääntöjä.
Mutta kaikkein huomattavin vallankumous on tapahtunut sukupuolten välisissä suhteissa. Jo maailmansota horjutti Venäjällä ja kaikissa sotaakäyvissä maissa porvarillisen perheen vakavuutta. Ensinnäkin siksi, että naisten työssäkäynti lisääntyi mikä teki naisista taloudellisesti riippumattomia, ja toiseksi siksi, että avioliiton ulkopuolisten lasten määrä lisääntyi. Kuoleman edessä porvarillisen moraalin kaikki ennakkokäsitykset kalpenivat. Rakastava pari muutti yhteen välittämättä kirkon käskyistä ja porvarillisista ennakkoluuloista. Aviottomien lasten määrä kasvoi niin yleisesti, että — kuten aikaisemmin kerroin — porvarillisten hallitusten oli pakko myöntää aviottomille äideille samanlaiset sotilaan vaimolle kuuluvat avustukset kuin laillisillekin vaimoille.
Neuvosto-Venäjällä kirkollinen vihkiminen peruutettiin jo vallankumouksen ensi kuukausina ja avio- ja aviottomien lasten asemassa vallitsevat erot poistettiin (asetus annettiin 18. ja 19. joulukuuta 1917). Lisäksi työvelvollisuus vahvisti naisen tunnustamisen talouselämän työyksiköksi. Näissä oloissa avioliitto alkoi luonnollisesti menettää entistä merkitystään. Porvarillisessa yhteiskunnassa avioliitto on miehen ja naisen välinen kauppa, todistajien vahvistama sopimus, johon lujuuden ja rikkomattomuuden vahvistamiseksi lyödään vielä jumalallinen leima. Mies ottaa naisen elätettäväkseen, sitoutuu ruokkimaan ja ylläpitämään häntä. Mutta nainen ottaa puolestaan siitä hyvästä hoitaakseen ja varjellakseen miehen omaisuutta, miestä itseään (henkilökohtaisesti tai organisoimalla kodinhoidon palkatun henkilökunnan avulla) ja hänen jälkeläisiään, omaisuuden perijöitä. Ja naisen on pysyttävä miehelle uskollisena, jottei hän sälyttäisi miehen niskoille toisen miehen lapsen elatusta. Vaimon aviorikos horjuttaa yksityisen perhetalouden tasapainoa, siksi on ymmärrettävää, että porvaristo vainoaa säälimättömästi naisia, jotka »pettävät» laillista aviomiestään ja elättäjäänsä. Miehen aviorikosta porvaristo taas katsoo läpi sormien, koska hänen käytöksensä ei tässä tapauksessa loukkaa yksityisen perhetalouden etuja. Oletteko tulleet ajatelleeksi, miksi porvarillinen yhteiskunta niin ankarasti vainosi aviottomia äitejä? Jollei rakkaussuhdetta ole rekisteröity, ts. avioliittoa ei ole solmittu, kuka sitten »elättää» ja ylläpitää lapsen? Ilmeisesti lapsesta joko tulee taakka »syntiä tehneen» tytön vanhemmille, mikä ei ole yksityisen perhetalouden etujen mukaista, tai paikallinen itsehallinto tai valtio joutuu elättämään lapsen, mikä on sangen epämieluista porvarilliselle yhteiskunnalle: se ei halua kantaa sosiaaliturvaan liittyviä tehtäviä.
Huomatkaa sekin, että 1800-luvun jälkipuoliskolla nainen alkaa elättää itseään omalla palkkatyöllään. Suhde aviottomaan äitiin alkaa tällöin asteittain muuttua jopa porvarillisessakin maailmassa. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa ilmestyi useita romaaneja ja ajattelijoiden teoksia joissa käsiteltiin »naisen oikeutta äitiyteen» ja puolustettiin aviottomia äitejä.
Ainakin työläisten tasavallan kaupungeissa yksityistaloudet väistyvät tai täsmällisemmin sanottuna pyrkivät väistymään yhteiskunnallisen kulutuksen tieltä (vrt. kommuunitalot, neuvostoruokalat ja muut kollektiiviset kulutusmuodot). Yhteiskunnalliset kasvatusinstituutiot lisääntyvät. Jokainen nainen tekee työtä samalla tavoin kuin mies ja saa oman korttiannoksensa miehestä riippumatta. Avioliittokysymyskin saa tällöin uuden muodon. Ihmiset eivät muuta yhteen taloudellisten laskelmien takia eivätkä perustaakseen »kodin» (vaikka nytkin vielä laskelmoidaan jonkin verran, esim. avioliiton avulla saadaan kaksinkertaiset korttiannokset), vaan keskinäisestä kiintymyksestä. Rakastuneella parilla ei ole mitään syytä tehdä sopimusta. Aineellista turvaa he eivät kuitenkaan voi toisilleen antaa, koska asunnon, polttopuut ja vaatteet jokainen saa korteillaan tai luovutusmääräyksillään, ei miehensä tai vaimonsa kautta vaan suoraan sen työn mukaan arvioituna, jonka hän tekee kollektiivin hyväksi, ja siitä laitoksesta jonka palveluksessa hän on. Koska tasavaltamme on vielä köyhä, se ei tietenkään kykene täyttämään sitoumuksiaan työtätekeville ja käytännössä toteuttamaan sitä, minkä se politiikassaan on hahmotellut. Nytkin on vielä pakko hankkia lisää tuotteita vapailta markkinoilta, harjoittaa taloutta yksityisasunnossa, huolehtia polttopuista jne. Tämän vuoksi avioliittokin on toistaiseksi vielä monille tietty aineellinen liiketoimi. Nainen muuttaa miehen luo asumaan siksi, että tällä on asunto neuvostojen omistamassa talossa eikä siksi että hän rakastaa tätä. Ja mies taas muuttaa asumaan naisen luo siksi, että kaksinkertaisilla polttopuun luovutusmääräyksillä on helpompi tulla toimeen talven yli. Mutta tällaiset tapaukset ovat rujoja vääristymiä, menneisyyden jäänteitä, jotka ovat vieläkin sitkeästi säilyneet tavoissamme, kunnes työläisten tasavalta voittaa kaaoksen. On tärkeää seurata yleistä kehityslinjaa, ja tämä yleinen linja osoittaa, että muodollisesta sopimusavioliitosta on neuvostotasavallassa kovin vähän hyötyä ja siksi vapaassa avioliitossa elävien henkilöiden määrä kasvaa luonnollisesti. Tosin ottaen huomioon siirtymäkauden olosuhteet, kun työläisten tasavalta ei vielä kykene saattamaan yhteiskunnallista kulutusta asianmukaiselle tasolle, kun yhteiskunnallisten kasvatuslaitosten verkko on vielä heikosti kehittynyt ja kun työläisten tasavalta ei voi huolehtia jokaisen työkyvyttömän jäsenensä elättämisestä, asetus avioliitto-oikeudesta edellyttää, että kumpikin puoliso on velvollinen elättämään toista tämän tullessa työkyvyttömäksi. Tämä on siirtymäkauden ilmiö, joka kuolee niin pian kuin työläisten tasavallan talouselämä järjestyy ja sosiaaliturvaa voidaan kehittää laajalti. Käytännössä tästä lainkohdasta on puolisoille kovin vähän hyötyä. Mitä merkitsee »työkyvyttömän puolison elättäminen», kun korttiannokset jaetaan kummallekin puolisolle erikseen? Se merkitsee oman korttiannoksen jakamista toisen kanssa. Siihen suostuvat kovin harvat. Ja tavallisesti kysymys ratkeaakin tällä tavoin: jos toinen puolisoista on työkyvytön, toinen kuluttaa kaikkien niiden yhteiskunnallisten laitosten kynnyksiä, jotka voisivat ottaa työkyvyttömän yhteishuoltoonsa: sanatorioon, sairaalaan, vanhain- tai invalidikotiin. Eikä kukaan soimaa tervettä puolisoa siitä, että hän on järjestänyt työkyvyttömän »puoliskonsa» yhteiskunnan elätettäväksi, vaikka asetus edellyttääkin aviopuolisoilta keskinäistä avunantoa työkyvyttömyyden tullen. Näyttää luonnolliselta, että yhteiskunnan tulee kokonaisuudessaan huolehtia työkyvyttömästä jäsenestään ja ettei sellaista pidä vaatia yksityisiltä ihmisiltä, vaikka heitä sitoisikin yhteen keskinäinen rakkaus. Aineellisen huolenpidon taakan kantakoon kollektiivi, yhteiskunta. Kas niin kauan kun ihminen on työkykyinen, hän auttaa omalla työllään luomaan niitä hyödykkeitä, niitä varastoja, niitä resursseja, joista yhteiskunnan tulee sitten auttaa häntä, kun hän sairastuu, tulee vanhaksi tai invalidiksi.
Avioliitto siirtyy kokonaan uuteen valoon. Meidän silmissämme on tapahtumassa suuri muutos avioparin keskinäisissä suhteissa, ja mikä on erityisen mielenkiintoista, uusi elämänmuoto, uudet tavat kuvastuvat jopa entisen porvariston perheissä. Siitä lähtien kun porvarilliset rouvat, nämä äskeiset loiset, tulvivat neuvostovirastoihimme ja -laitoksiimme ja alkoivat itse ansaita, he omaksuivat heti riippumattomuuden suhteessaan aviomiehiinsä. Usein käy niin, että vaimo ansaitsee enemmän kuin mies, ja silloin palvelevaisesta ja nöyrästä aviovaimosta tuleekin perheen pää. Vaimo kiiruhtaa virkaan, mutta mies jää hakkaamaan halkoja, lämmittämään liettä, tekemään ostoksia torilla. Muinoin nämä rouvat järjestivät miehilleen hysteerisiä kohtauksia, kun eivät saaneet näiltä rahaa uuteen keväthattuun tai uuteen kenkäpariin. Nyt vaimo tietää, että mieheltä ei kannata pyytää mitään. Niin he järjestävät hysteerisiä kohtauksiaan asiainhoitajien tai huoltopäälliköiden kanslioissa saadakseen luovutusmääräyksiä tai lisäkorttiannoksia.
Ollaksemme oikeudenmukaisia meidän on kuitenkin sanottava, että entisen porvarillisen luokan nainen kantaa välistä hyvin urheasti, — olen todennut hänen tekevän sen urheammin kuin pehmenneen intelligentin aviomiehensä — kaikki nykyisen siirtymäkauden vaikeudet ja oppii yhdistämään toimen ja kodinhoidon sekä taistelemaan elämämme loputonta epäjärjestystä ja puutetta vastaan. Luonteenomainen on toinenkin jopa näissä porvarillisissa perheissä havaittava tendenssi: pyritään yksinkertaistamaan kodinhoitoa, siirtymään yhteisruokailuun, antamaan lapset päivähoitoon, sanalla sanoen kaikin tavoin keventämään perheen taakkaa. Vaikka tämä tapahtuisikin vain »pakon sanelemana», niin kansantalouden sulauttaessa itseensä yksityistalouden tämä pakko ei suinkaan poistu, vaan lisääntyy. Siis jo olemassa oleva tendenssi vahvistuu tavoissa ja tottumuksissa ja niin muodoin perhe porvarillisessa mielessä kuolee. Tilalle syntyy uusi perhe, työtätekevien kollektiivin perhe, jossa verisukulaisuuden sijasta yhteinen työ, yhteiset edut, pyrkimykset ja tavoitteet sitovat ihmiset lujasti toisiinsa ja kasvattavat heistä todellisia hengenheimolaisia.
Uudet tuotanto-olot ja uusi talousjärjestelmä synnyttävät uuden elämänmuodon, joka luo puolestaan uusia ihmisiä, hengeltään ja tahdoltaan todellisia kommunisteja.
Koska avioliitto ei enää tarjoa aineellisia etuja siihen aikoville, se menettää vanhan asemansa. Huomatkaa, että aviopuolisot eroavat nykyään helpommin kuin ennen. Kun kerran ei enää ole rakkautta eikä kiintymystä, ihmiset eivät pyri mihin hintaan tahansa säilyttämään perhettä. Heitä ei enää sido yhteen yhteinen kotitalous tai vanhempien velvollisuudet lapsia kohtaan kuten ennen. Kirkollinen vihkiminen ei enää ole purkamaton. Tämäkään ilmiö ei tietenkään vielä ole yleinen, siitä ei suinkaan ole vielä tullut sääntöä, mutta tapa leviää ja yleistyy sitä mukaa kuin me luomme kommunistisia elämänmuotoja, se on kiistatonta. Työläisten tasavalta on jo yrittänyt erottaa »keittiön avioliitosta». Kommunistinen rakenne auttaa puhdistamaan aviollisen kanssakäymisen kaikesta aineellisen laskelmoinnin ja eduntavoittelun sivumausta. Katsokaa vaikka nykyisiä avioliittomuotoja. Avioparit eivät lainkaan enää sido suhteitaan »oman pesän» rakentamiseen. Kun aiemmin mies alkoi harkita naimisiinmenoa, hän pohdiskeli ja laskeskeli, voiko hän sallia itselleen sellaisen ylellisyyden kuin vaimon elättämisen. Miten »edullista» se olisi hänelle itselleen? Avioon aikova neitonen pohdiskeli, mitä mies hänelle tarjoaisi. Ja molemmat yhdessä voimiensa ja rahavarojensa mukaan perustivat »kodin». Varakkaampi yritti hankkia vaimolleen asunnon, köyhempi osti vain samovaarin. Yhtä kaikki sekin oli »kodin perustamisen» alkua. Ja aviopuolisot asuivat ehdottomasti yhdessä. Vain jotkut elämän pulmatilanteet saattoivat erottaa miehen ja vaimon, mutta se oli epänormaali ilmiö, ei yleisesti hyväksytty.
Nyt rakastava pari asuu yleensä erillään toisistaan. Moni mies ja vaimo menevät komissariaattiin »vahvistamaan» liittonsa (kun ihmiset ovat rakastuneita, he haluavat aina vahvistaa rakkautensa ikuisiksi ajoiksi), rekisteröimään sen neuvostolain mukaan, mutta silti he asuvat edelleen erillään, vaimo kaupungin toisella ja mies toisella laidalla, vaimo Moskovassa, mies Taškentissa. He tapaavat toisiaan vain silloin tällöin, sillä kummallakin on työnsä. Työ ja yhteiskunnalliset velvollisuudet ennen kaikkea. Yhä useammin solmivat tällaisia avioliittoja kommunistit, joissa yhteiskunnallisen velvollisuuden tunne on voimakkaimmin kehittynyt. Ja huomatkaa, aikaisemmin nainen huolehti erityisesti siitä, että hänellä olisi »oma koti», miten nyt olisi voinut tulla toimeenkaan ilman omaa pataansa ja kattilaansa? Mikä perhe se sellainen on jolla ei niitä ole? Nyt päinvastoin mies alkaa puhua, että taitaisi sentään olla mukavaa hankkia oma asunto, valmistaa itse omat ateriansa, omistaa vaimo joka aina olisi käsillä, kun taas nainen, eritoten se kasvava osa työtätekevistä naisista joka on mukana tasavallan luovassa työssä, ei halua kuulla puhuttavankaan »omasta kodista». Mieluummin hän jättää miehen kuin suostuu perhe-elämään, taloudenhoitoon ja muihin pieniin kotihuoliin. Nyt hänellä on mahdollisuus tehdä työtä vallankumouksen hyväksi, mutta silloin hän olisi kahlittu. Mieluummin hän eroaa miehestä. Ja miehen on pakko taipua.
Kaikki eivät tietenkään taivu. Joissakin tapauksissa aviomiehet ovat suuttuneet siitä, että naiset ovat kiinnostuneempia naisjaoston töistä kuin miehestään ja kodinhoidosta, ja polttaneet naisjaoston papereita. Mutta mitäpä yksityisistä tapauksista!
Ilmiöitä on tarkasteltava niiden kehitysprosessissa. On määriteltävä, minne tämä kehitys on menossa, perheen vahvistumista vaiko kuolemaa kohti työläisten tasavallan tarjoamissa olosuhteissa. Jos talouselämämme kehityslinja määritellään, käy selväksi, että työkollektiivi sulauttaa vähitellen itseensä entisen porvarillisen perheen.
Täysin muuttuneet taloussuhteet ja se, että työläisten tasavallassa nainen on itsenäinen työyksikkö ovat vaikuttaneet toisinkin: suhteemme aviottomaan äitiin on muuttunut. Missä on nyt se mies, joka kieltäytyy menemästä naisen kanssa naimisiin vain siitä syystä, että tällä on ollut ennen häntä joku toinen? »Neitseyttä» tarvittiin yksityisomistuksen vallitessa. Porvarillisessa yhteiskunnassa lapsen oli oltava »laillinen» ensinnäkin siksi, että olisi voitu määritellä elatusvelvollisuus,[4*] ja toiseksi, jotta omaisuus olisi voitu siirtää omaa verta oleville jälkeläisille.
Työläisten tasavallassa, jossa ei ole yksityisomistusta ja jossa vanhemmat eivät voi jättää lapsilleen mitään perinnöksi, on samantekevää millaisessa avioliitossa lapsi on syntynyt. Sille on tärkeä itse lapsi, tuleva työntekijä.
Tästä lapsesta on tasavalta velvollinen pitämään huolta, olipa se asetuksen mukaan solmitussa avioliitossa tai sen ulkopuolella syntynyt. Siitä johtuu uusi suhtautuminen naiseen äitinä. Tasavalta turvaa jokaisen äidin tekemättä mitään eroa aviottomien ja avioliitossa olevien välillä. Se ei ole kiinnostunut siitä, millaisten asianhaarojen vallitessa äiti lapsensa synnyttää, onko isä tunnustanut lapsen vai ei. Tosin tapaamme vielä nytkin menneisyyden jäänteitä. Niinpä kaavakkeita täyttäessämme joudumme usein vastaamaan typerään kysymykseen: naimisissa vaiko naimaton? Miliisissä kysytään avioliittotodistusta ja niin edelleen. Kaikki nämä tosiasiat osoittavat, että menneisyyden valta on vielä vankka ja että työtätekevä ihmiskunta ei voi heti irtautua porvarillisen yhteiskunnan ennakkoluuloista. Mutta onpa havaittavissa myös tuntuva askel eteenpäin: missä nyt ovat naimattomien naisten ja aviottomien äitien itsemurhat? Missä ovat onnettomien, »häpeäänsä» peittelevien äitien lapsenmurhat? Aviottoman äitiyden häpeästä ei enää voi olla puhettakaan. Avioliitosta tulee yhä suuremmassa määrin yksityisasia, kun taas äitiys on kasvamassa itsenäiseksi yhteiskunnalliseksi velvollisuudeksi, tärkeäksi ja olennaiseksi. Avioliitto voi ja sen tulee olla yhteiskunnan säätelyn perustana vain siinä määrin, kuin kysymys on sairaista ihmisistä. Mutta se onkin jo kysymys sinänsä. Se kuuluu terveydenhoidon kansankomissariaatin alaan.
Perhe- ja aviosuhteiden muuttuessa muuttuu myös suhtautumisemme prostituutioon. Prostituutiolle siinä muodossa kuin se kukoistaa porvarillisessa yhteiskunnassa jää yhä vähemmän sijaa työläisten tasavallassa. Prostituutio on johtunut naisten täydellisestä turvattomuudesta ja heidän riippuvuudestaan miehistä. Kun työvelvollisuus on otettu käytäntöön ja kaikilla kansalaisilla on oltava työpaikka, ammattimainen prostituutio supistuu luonnollisesti.
Sikäli kuin sitä meillä on, työläisten tasavalta taistelee sitä vastaan, ei prostituutiona vaan eräänä työkarkuruuden ilmiönä. Ammattiprostituoitu on henkilö, joka ei itse rikastuta kollektiivia työllään, vaan riistää osan jonkun toisen annoksesta. Tällaista henkilöä työläisten tasavalta vainoaa ja rankaisee.
Työläisten tasavalta tuomitsee prostituoidut ja taistelee heitä vastaan koska he vieroksuvat työtä, mutta se ei luokittele heitä mihinkään erityiskategoriaan. Meille ei ole lainkaan tärkeää se, myykö nainen itsensä yhdelle miehelle vai monille samanaikaisesti, elääkö hän myymällä hyväilyjään lailliselle aviomiehelle vai onko hän ammattiprostituoitu joka myy itseään alituiseen vaihtuville asiakkaille, naisruumiin ostajille. Kummassakaan tapauksessa hän ei elä omalla hyödyllisellä työllään. Ja kaikki naispuoliset työkarkurit, jotka eivät osallistu työvelvollisuuteen eivätkä hoida kotona pieniä lapsia, on samalla tavoin kuin prostituoidutkin tuomittava pakolliseen työvelvollisuuteen. Tässä me emme voi tehdä eroa prostituoidun tai mitä laillisimman aviopuolison välillä, sillä viimeksi mainittukin elää aviomiehensä siivellä, olipa hänen miehensä sitten kuka hyvänsä, vaikkapa itse »komissaari».
Tässä me asetamme samaan luokkaan kaikki työkarkurit. Työkollektiivin näkökannalta naista ei tuomita siitä, että hän myy ruumistaan, vaan siitä että hän samalla tavoin kuin lailliset mutta työssäkäymättömät aviovaimot vieroksuu hyödyllistä työtä kollektiivin hyväksi. Tämä on aivan uusi tapa suhtautua prostituutioon ja sen sanelevat työkollektiivin edut.
Ammattiprostituutio on meillä kuolemassa. Suurkaupungeissa kuten Moskovassa ja Pietarissa ammattiprostituoituja ei enää ole kymmeniätuhansia kuten aiemmin vaan vain muutamia satoja. Mutta meidän ei pidä kuvitella, että prostituutio olisi meiltä jo hävinnyt. Niin kauan kuin nainen on miehestä riippuvainen, niin kauan kuin palkkatyö ei turvaa naiselle hänen tarpeittensa tyydyttämistä ja niin kauan kuin taloudellinen kaaos ja elämän epäjärjestys jatkuu, prostituutio elää vaikkakin salaa. Sillä eikö olekin prostituutiota se, että neuvostonainen antautuu miehelle jota hän ei rakasta vain saadakseen virkaylennyksen tai lisäkorttiannoksen tai antautuu suhteeseen miehen kanssa saapasparin, sokerin tai jauhojen takia? Eikö ole prostituutiota, kun nainen menee naimisiin vain saadakseen asunnon neuvostojen talosta? Eikö ole prostituutiota se, että työläis- tai talonpoikaisnainen, joka säkkeineen lähtee etsimään jauhoja, joutuu antautumaan konduktöörille saadakseen oikeuden paikkaan junan katolla tai vartioston päällikölle saadakseen jauhot viedyksi lapsilleen?
Se on kaikki prostituutiota mutta jo uudenmuotoista: raskasta ja katkeraa, naista loukkaavaa ja työläisten tasavaltaa vahingoittavaa, koska se heikentää väestön terveyttä (levittää sukupuolitauteja) ja hävittää toveruudentunteen. Mutta silti emme voi kieltää, että tämä prostituution muoto on askel eteenpäin verrattuna ammattiprostituutioon. Myymillään hyväilyillä elävä nainen oli yhteiskunnan leimattu jäsen ja halveksunnan kohde. Mies joka osti ammattiprostituoidun hyväilyjä uskoi olevansa oikeutettu miten hyvänsä pilkkaamaan ja nöyryyttämään naista, eikä prostituoitu rohjennut valittaa tai esittää vastalausettaan. »Keltainen lippu» oikeutti kaikkeen. Ja jollei sitä ollut, nainen sai pelätä, että hänet karkeasti ostanut mies saattaisi luovuttaa hänet poliisin käsiin, jolloin hänen olisi pakko rekisteröityä prostituoiduksi. Vastalauseista ei tällöin voinut olla puhettakaan. Nyt suhtautuminen on hieman muuttunut. Kun naisella on taskussaan työkirja, hän ei enää ole pelkkä »oston ja myynnin» kohde. Vaikka hän ryhtyykin suhteeseen »aineellisista laskelmista», hän tekee sen vapaasti ja valiten sen joka häntä eniten miellyttää. Laskelmilla on osuutensa asiaan sikäli, kuin taloudellisilla ja raha-asioilla on osuutensa asiaan yhdeksässä kymmenestä porvarillisesta avioliitosta. Ja mies, huomatkaa, suhtautuu ammattiprostituoituun aivan toisin kuin siihen naiseen, jonka kanssa hän on ryhtynyt suhteeseen keskinäisestä sopimuksesta. Tätä naista ei komennella. Hän ei salli itseään pilkattavan, hän karistaa tomut jaloistaan pikemmin kuin laillinen vaimo ja häipyy tiehensä.
Koska naisten työ ei vielä täysin turvaa heidän tarpeitaan ja koska naiset tekevät tavallisesti työtä heikoimmin palkatuissa työluokissa, prostituutio elää edelleenkin salaa sivuammattina tai rekisteröitynä järkiavioliittona joka itse asiassa on myös prostituutiota. Nyt kun neuvostojen talouspolitiikka on kääntynyt uuteen suuntaan, naisia uhkaa kasvavan työttömyyden pelottava aave, joka on jo havaittavissa. Tämä aiheuttaa paluun prostituutioon sen pahimmassa muodossa, ammattilaisuutena. Talouspolitiikan muuttuessa pysähtyy väistämättömästi uuden elämänmuodon, uusien tapojen ja sukupuolten välisten uusien, kommunistisen yhteiskunnan tavoitteita paremmin vastaavien suhteiden synty- ja muodostusprosessi. Mutta meidän tavoitteenamme ei olekaan käsitellä paluuta ja sopeutumista aikansa eläneisiin muotoihin. Työväenluokan asia edistyy. Kun maailman proletariaatti rakentaa kommunismia, on tärkeämpää ottaa huomioon ne saavutukset ja muutokset, jotka ovat tapahtuneet meidän nähtemme työväenluokan diktatuurin kukoistuskaudella, kuin todeta se miten sopeudutaan taloussuhteiden entisiin ehtoihin. Uusien elämänmuotojen rakentamisessa saatu kokemus on rekisteröitävä, arvioitava ja hyödynnettävä.
On tosiasia, että avioliitto kehittyy, perhekiinnikkeet heikentyvät ja äitiys on muuttumassa yhteiskunnalliseksi tehtäväksi.
Mainittuihin ilmiöihin eivät suinkaan rajoitu ne kokemukset, jotka Venäjän vallankumouksen jälkeen olemme saaneet elämänmuodon ja tapojen muuttumisesta diktatuurin kaudella. Mutta näiden ilmiöiden seikkaperäisempi erittely veisi meidät syrjään asiasta. Palaamme niihin puhuessamme perheen evoluutiosta. Nyt on vielä kerran huomautettava, että Lokakuun vallankumous ja uudenmuotoisen tuotannon rakentaminen ovat vallankumousvuosien käytännön kokemuksen mukaan todistaneet että naisen asema yhteiskunnassa ja avioliitossa määräytyy sen mukaan, mikä on hänen roolinsa tuotannossa ja missä määrin hän osallistuu yhteiseen työhön. Työ on naisen aseman mitta. Palkkatyö yksityisessä perhetaloudessa orjuutti hänet, mutta työ kollektiivin hyväksi vapauttaa hänet.
Viime luennolla käsittelimme perheessä ja elämänmuodossa tapahtunutta tapojen vallankumousta. Tänään päätämme luentokurssimme katsauksella siitä, millä taloudellisen ja yhteiskunnallisen rakennustyön aloilla naistyövoimaa voitaisiin tarkoituksenmukaisimmin käyttää työläisten diktatuurin kaudella. Tämä katsaus on tärkeä niin Venäjälle itselleen kuin muiden maiden proletariaatille, jolla työläisvallankumous on vielä edessä.
Siitä hetkestä alkaen, kun työläisten tasavallassa kaikki kansalaiset sukupuoleen katsomatta joutuivat mukaan yhteiskunnalliseen työhön, havaitaan naisen nopeasti vapautuvan. Muuan olennainen varaus: kaikki todetut ilmiöt koskevat pääasiallisesti proletariaattia, kaupunkilaisväestöä ja teollisuuskeskusten asukkaita. Maaseutua elämänmuodon ja tapojen vallankumous on koskettanut suhteellisen heikosti. Talonpoikaisnaisen asema ei ole vielä juuri muuttunut. Talonpoikaistaloa rakentuu edelleenkin perheen yksityistuotannolle ja talonpoikaisnainen on yleensä vain miehen apulainen taloudessa, jossa fyysisellä lihasvoimalla on vielä suuri osuus, paljon suurempi kuin koneistetussa teollisuustuotannossa. Ja siitä huolimatta maaseudullakin on tapahtunut jonkinlaista muutosta naisen tietyn itsenäisyyden ja tasavertaisuuden tunnustamista kohti. Talonpoikaisnaisia on Neuvosto-Venäjällä 8 miljoonaa enemmän kuin talonpoikia. Tämän takia on pakko ottaa huomioon yksinäiset talonpoikaisnaiset talousyksikköjen edustajina. Tavallisesti he ovat imperialistisessa sodassa kaatuneiden sotilaiden leskiä, puna-armeijalaisten vaimoja ja äitejä, työläisten leskiä. Työvelvollisuus joka koskee myös talonpoikaisnaista, kuljetusvelvollisuus ja muut velvollisuudet pakottavat kunnan ja kylän ottamaan huomioon nämä yksinäiset talonpoikaisnaiset ja heidän mielipiteensä. Syys- ja kevätkylvöt, sadon jako tai elintarvikevero vaativat kaikkien talonpoikaisnaisten, sekä yksinäisten että perheellisten, osallistumista. Kansalaissota riepotteli talonpoikaisnaista ja tempaisi »akkaväen» vuosisataisesta passiivisuudestaan. Varsinkin Ukrainassa, Donilla ja Kubanissa talonpoikaisnaiset osallistuivat aktiivisesti kansalaissotaan puolustaen innokkaasti älynlahjoistaan riippuen »punaisia» tai »valkoisia». Vendéessa ja Bretagnessa talonpoikaisnaiset olivat Ranskan suuren vallankumouksen aikana vastavallankumouksellisten esiintymisien sieluna. Samoin Neuvosto-Venäjällä kaikenlaiset ukrainalaiset »batjkot»[11] löysivät tietämättömistä talonpoikaisnaisista itselleen tuen ja turvan. Mutta näin oli vain vallankumouksen ensimmäisinä vuosina. Viime aikoina on päinvastoin ollut havaittavissa, että talonpoikaisnaisten mielialat kääntyvät neuvostovallalle suopeiksi. Laajojen talonpoikaisnaispiirien sympatiat ovat selvästi kääntyneet suosiollisiksi, siitä lähtien kun neuvostovalta alkoi käytännössäkin auttaa naisia ja edistää heidän vapautustaan ja siitä lähtien kun Venäjän kommunistinen puolue alkoi kaikkialla, jopa korpikunnissakin, kutsua koolle valtuutettujen kokouksia, työläisiä talonpoikaisnaisten piirikunta- ja kuvernementtikongresseja ja opettaa talonpoikaisnaisille, mitä on tehtävä työtätekevän naisen osan keventämiseksi. Seuraavat kaksi ilmiötä todistakoot, että talonpoikaisnaiset paitsi alkavat ajatella kohtaloaan myös liittävät vapautumisensa vallankumoukseen. Ensinnäkin: talonpoikaisnaiset pyrkivät kaupunkeihin saamaan koulutusta. Esimerkiksi Sverdlovskin yliopiston 402 kurssilaisesta 58 on talonpoikaisnaisia. Työläistiedekunnissa lasketaan olevan 10–15 % talonpoikaisnaisia. Maakuntien neuvostopuoluekouluissa talonpoikaisnaisten prosentuaalinen osuus on vieläkin suurempi. Toiseksi: neuvostovirastoissa työskentelevien ja piiri-, kuvernementtineuvostoihin tai toimeenpaneviin komiteoihin valittujen talonpoikaisnaisten määrä on kasvanut. Vallankumouksen ensimmäisinä vuosina neuvostoissa istui vain työläisnaisia, nyt talonpoikaisnaisten määrä on paikoin työläisnaisten määrää suurempi. Vain neuvostojen yleisvenäläisessä toimeenpanevassa keskuskomiteassa ei ole ainuttakaan talonpoikaisnaista.
Talonpoikaisnaiset työskentelevät toimeliaasti paikallisten neuvostojen jaostoissa. Heillä on usein sangen vastuullisia toimia piirikunnan maanjako- ja tuotantokomiteoissa sekä työläisten ja talonpoikien tarkastuselimissä.
Siellä missä puolue on jo valmistanut maaperän väestön keskuudessa, kommunismilla on talonpoikaisnaisten parissa lämpimämpiä kannattajia kuin talonpoikien. Tämä on ymmärrettävääkin, talonpoika näet on ennen kaikkea isäntä ja omistaja. Hänelle on tärkeää säilyttää talouden totuttu muoto, joka vaatii kaikkien palkollisten ja perheenjäsenten — myös vaimon — täydellistä alistumista perheen pään valtaan. Elämänmuodon muutokset tuskin lupaavat talonpojalle hänen asemansa paranemista käytännössä. Talonpoikaisnaisille sitä vastoin kollektiiviset maatalouden muodot, meijeri- ja muiden osuuskuntien ja toverikuntien kehitys sekä samanaikainen kommunistinen elämänmuodon reformi (lastenseimet, keskusleipomot, pesulat ja niin edelleen) tuntuvat hyvin houkuttelevilta. Nämä hankkeet keventävät hänen elämäänsä ja työtään välittömästi käytännössä. Siksi talonpoikaisnaiset omaksuvat kommunismin helpommin kuin talonpojat ja heistä tulee kommunismin sillanpääasema, sen voimakas puolustuslinnake maaseudulla.
Vielä muuan luonteenomainen ilmiö todistaa, että maaseudullakin huojuvat perheen entiset horjumattomat perusteet. Ennen vallankumousta ei ollut puhettakaan avioeroista talonpoikaisperheissä. Mies saattoi vielä silloin tällöin hylätä vaimonsa, mutta oli miltei ennenkuulumatonta, että talonpoikaisvaimo olisi lähtenyt miehensä luota. Joka tapauksessa se herätti ihmetystä ja suuttumusta kylässä. Sen jälkeen kun vuoden 1917 asetuksella helpotettiin avioeron saantia, avioerosta on tullut tuttu ilmiö myös maaseudulla ja eritoten nuoremman polven keskuudessa. Naapurin naisissa ei enää herätä suuttumusta tai ihmetystä se että talonpoikaisnainen lähtee miehensä luota. Mitä enemmän talonpoikaisnainen toimii itsenäisenä työntekijänä ja mitä useammin hänet valitaan neuvoston jäseneksi ja mitä useampia yhteiskunnallisesti hyödyllisiä töitä hän suorittaa kunnan, kylän tai piirikunnan hyväksi, sitä luonnollisemmin ja väistämättömämmin kuolee entinen käsitys naisen eriarvoisuudesta ja sitä helpommin toteutuu naisen vapautuminen maaseudun elämänmuodossa. Tätä prosessia vahvistaa vielä se että Venäjän maatalous siirtyy koneistettuun työhön (maanviljelyksen sähköistämissuunnitelma) ja osuustoiminta vakiintuu maaseudulla. Silloin Neuvosto-Venäjän maaseudullakin kehittyy olosuhteet, joiden vallitessa alkaa väistämätön elämänmuodon ja tapojen vallankumous. Sen myötä vapautuu nainenkin lopullisesti.
Tosin neuvostopolitiikan siirtyessä talouselämässään uudelle linjalle pysähtyy uuden elämänmuodon ja tapojen rakentaminen väistämättömästi. Ja samalla hidastuu naisen vapautumisprosessi ja niiden uusien ja täydellisempien aviosuhteiden syntyminen, jotka laskelmien sijasta perustuvat keskinäiseen kiintymykseen.
Mutta tulevaisuuden nuoret versot ovat vielä tuoreita eikä vihamielinen luonnonvoima ole vielä heikentänyt niiden kasvua ja katkonut niiden juuria. Juuri siksi on välttämätöntä ja tärkeää todeta ne ilmiöt jotka todistavat, että näinä vallankumouksen ja kommunismin rakentamisen vuosina on jo ehtinyt ilmaantua uusia elämän ja tapojen muotoja. On erittäin hyödyllistä ottaa huomioon se kokemus, joka näinä vuosina on saatu, tiedostaa ne muodot jotka ovat alkaneet vakiintua käytännössä, selvittää muodostumassa olevien elämänilmiöiden prosessit. Maailman proletariaatille, jonka on saatettava loppuun venäläisten työläisten ja työläisnaisten aloittama asia, tämä työ olisi suureksi avuksi, kun se joutuu ottamaan oppia elävästä kokemuksestamme. Astuimmepa miten pimeään ja ilottomaan lamakauteen tahansa, niin se suuri mikä vuoden 1917 lokakuun avulla saavutettiin, on jättänyt ihmiskuntaan ja varsinkin naisten tuleviin kohtaloihin lähtemättömät jälkensä. Mikäli uusien elämänmuotojen käytännöllinen rakennustyö keskeytyy, naisjaostojen tehtävä on nyt tehdä johtopäätös elämänmuodon ja tapojen vallankumouksessa saavutetusta suuresta menestyksestä, suoda laajoille joukoille tilaisuus tiedostaa tämä menestys, auttaa joukkoja kohoamaan käsityksissään, tavoissaan ja pyrkimyksissään proletariaatin edistyksellisten kerrosten tasolle, propagoida elävää kokemustamme maailman kaikkien maiden työläisnaisten keskuudessa ja sytyttää heidän sydämissään usko siihen, että nainen on kaikin puolin käytännöllisesti vapautettavissa kun siirrytään kommunismiin. Tosiasia on, että Venäjän vallankumous pani alulle työtätekevän naisen käytännöllisen vapauttamisen muodollisen vapautuksen sijasta. Mutta ei siinä vielä kaikki. Neuvostovalta on maailman ensimmäinen esivalta, joka on ottanut huolehtiakseen äidistä ja lapsesta. Neuvostorakenne on luonut edellytykset, joiden vallitessa on voitu päästä prostituutiosta, porvarillisen maailman häpeällisimpiin kuuluvasta ilmiöstä. Työläisten tasavallassa ei ole sijaa entiselle maaorjahenkiselle perheelle, vaan siellä syntyvät vapaammat, terveemmät ja joustavammat sukupuolten väliset aviosuhteet.
Venäjän suuri vallankumous vapautti naisen. Mutta älkäämme unohtako, että Venäjän vallankumous itse oli yhtä suuressa määrin työläisnaisten kuin työläisten ja talonpoikien kätten työtä.
Työläis- ja talonpoikaisnaiset eivät vain panneet alulle Venäjän vallankumousta (historiallinen esiintyminen kansainvälisenä työläisnaisten päivänä, 23. helmikuuta 1917, joka nykyisin on maaliskuun 8. päivä), vaan myös osallistuivat aktiivisesti siihen kaikkina kansalaissodan ankeina ja vaikeina vuosina.
Tämän puolen kysymyksestä tunnettekin melko hyvin, senkin että koko työläisnaisten liikkeen historia sulautuu puolueemme liikkeeseen. Todettakoon vain, ettei ole mitään neuvostorakennustyön alaa, jolla työläis- ja talonpoikaisnaiset eivät diktatuurin ensimmäisistä päivistä alkaen olisi olleet aktiivisesti mukana. Moni naisennimi liittyy Neuvosto-Venäjän rohkeiden aloitteiden historiaan, milloin minkin neuvostoinstituution kehittämiseen. Siitä hetkestä lähtien kun neuvostot perustettiin Kerenskin aikaan, työläis- ja talonpoikaisnaiset ovat toimineet aktiivisesti neuvostojen jäseninä. Neuvosto-Venäjä on ensimmäinen maa maailmassa, jossa hallitukseen on valittu nainen. Yleisvenäläisessä mitassa toimi nainen ensimmäisinä vallankumouksen jälkeisinä kuukausina kansankomissaarien neuvoston jäsenenä, sosiaaliturvan kansankomissaarina. Ukrainassa nimitettiin samalle paikalle toveri Maiorova, joka toimi ministerinä syksyyn 1921 saakka. Hallintoaluetasolla meillä on koko joukko naisia neuvostorakennustyön vastuullisten alojen komissaareina. Monet naiskommunistit toimivat nykyäänkin kansankomissariaattien kollegioiden jäseninä. Neuvostojaostojen päälliköiden joukossa on runsaasti työläis- ja talonpoikaisnaisia, jotka on temmattu suoraan koneen äärestä. Muistettakoon vaikkapa toverit Klimova, Nikolajeva, Tšernyševa, Kalygina, Ikranistova. Tällaisia uuden neuvostorakenteen työntekijöitä saattoi näin kiireesti takoa vain kommunismin moukari vallankumoustaistelun kuumassa liekissä.
Ilman työläis- ja talonpoikaisnaisten elävää myötätuntoa ja toimekasta osanottoa neuvostovalta ei olisi yleisessä kaaoksessa pystynyt toteuttamaan kymmenettäkään osaa niistä aloitteista, joita proletariaatin lavea ja rohkea luovan ajatuksen lento hahmotteli. Yleisen kaaoksen ja elämän epäjärjestyksen vallitessa ei olisi voitu ajatellakaan neuvostolaitosten perustamista ja käynnistämistä, ellei työläisen avuksi olisi kiiruhtanut vallankumouksen vapauttama työläisnainen. Tuleva historiantutkija on epäilemättä toteava, että muuan vallankumouksemme luonteenomaisia erikoispiirteitä oli se että työläis- ja talonpoikaisnaiset näyttelivät siinä aktiivista ja toimeliasta osaa eivätkä olleet vain avustajia, kuten oli laita Ranskan suuren vallankumouksen aikoina. Työläis- ja talonpoikaisnaisten ensimmäinen yleisvenäläinen edustajakokous, joka kutsuttiin koolle marraskuussa 1918, ei ole sattuma vaan päinvastoin selvä osoitus siitä, että vallankumous löysi laajaa tukea työläis- ja talonpoikaisnaisten keskuudesta. Edustajakokousidea syntyi vasta syyskuussa ja sitä valmisteli 10–15 aloitteentekijän muodostama toveriryhmä. Valmistelut sujuivat heikosti, mutta silti tarvitsi vain singota työtätekeville naisjoukoille kehotus, että ne valitsisivat omia edustajiaan työläisnaisten edustajakokoukseen, niin kokoukseen saapui 1 147 valtuutettua Venäjän kaikilta kulmilta, jopa korpikylien sopukoista. Tämä edustajakokous oli erityisen selvä osoitus siitä, miten vallankumous oli heti tehnyt lopun naisten vuosisataisesta passiivisuudesta. Mutta kannattaa tarkoin tutkia jokaista vallankumoustoimintamme erillistä ilmiötä. Silloin vasta vakuutumme sen roolin merkittävyydestä, jota naiset siinä näyttelivät. Erityisen kuvaavaa on ollut työläisnaisten osallistuminen tasavallan puolustukseen. Tämä vallankumoustoiminnan ala on kaukana naisten totutusta elämänpiiristä. Se on ala, jolla naiset näyttävät vähimmin sopeutuvilta ja hyödyllisiltä.
Kuitenkin luokkavaisto on osoittautunut riittävän voimakkaaksi sysätäkseen työläisnaisen toimeliaasti tukemaan punaista rintamaa. Jo lokakuun päivinä näimme työläisnaisia taisteluasemissa. He järjestivät kenttäkeittiöitä ja lääkintäosastoja ja suorittivat viestipalvelua. Neuvosto-Venäjä on suhtautunut työtätekeviin naisiin uudella tavalla ottamalla naistyövoimaa myös puolustuksen käyttöön.
Porvaristo on aina lähtenyt siitä käsityksestä, että nainen on kotilieden vaalija, jollaisena hänen tulee myös pysyä, kun taas miehen on jo luonto määrännyt puolustamaan tuota kotiliettä tai — mikäli tätä käsitettä laajennetaan — isänmaata ja valtiota. Sota on porvariston käsityksen mukaan miesten asia. Ajatus naisten vetämisestä armeijan palvelukseen näytti porvarillisesta yhteiskunnasta kaamealta. Sehän olisi tuhonnut perheen tukipylväät, tuon yksityisomistuksen ja luokkavaltion välttämättömän instituution. Aivan toisin suhtautuu työläisten valtio kysymykseen työläis- ja talonpoikaisnaisten käyttämisestä armeijan palvelukseen ja sen tukemiseen.
Kokemanamme siirtymäkautena on työläisten valtion jokaisen jäsenten työ- ja asevelvollisuus kiinteästi ja erottamattomasti punoutunut yhteen. Vuoden 1917 lokakuussa tapahtunut suuri käänne Venäjän tuotannon ja kansantalouden organisaatiossa vaikutti voimakkaasti naisen kohtaloon ja hänen rooliinsa valtiossa. Kommunistinen valtio, jossa kaikki saatavilla olevat aikuiset kansalaiset otetaan työvoimana huomioon, jotta heitä voitaisiin käyttää hyödyksi tarkoituksenmukaisesti ja jotta maan tuotantovoimia voitaisiin kehittää menestyksellisesti, ei voi enää tulla toimeen ilman naisia. Mutta aivan samoin kuin perustalousjärjestelmä vaati työväenluokan etujen vuoksi naisen saamista mahdollisimman laajalti mukaan sen toimintaan, niin myös luokan itsepuolustus porvarillista herruutta vastaan vaatii työläis- ja talonpoikaisnaisten käyttämistä armeijan ja laivaston palveluksessa. Työläis- ja talonpoikaisnaisten vetäminen mukaan sotaan ei johdu väliaikaisista poliittisista syistä, sellaisista joita porvarillisilla hallituksilla oli imperialistisessa sodassa, vaan luokan elintärkeistä tehtävistä. Työläisten ja talonpoikien armeija voi menestyksellisemmin puolustaa vallankumousta, jos mahdollisimman laajat työtätekevän väestön piirit ovat mukana taistelutehtävissä.
Puna-armeija tarvitsee työläis- ja talonpoikaisnaisten aktiivista osanottoa. Naisten voimaa tulee käyttää voiton turvaamiseksi rintamalla. Samalla tuo voitto on välttämätön naisille itselleen heidän kaikkinaiseksi vapauttamisekseen ja niiden oikeuksien lujittamiseksi, jotka Lokakuun vallankumous on valloittanut työtätekeville naisille. Siksi työläis- ja talonpoikaisnaisten osallistumista armeijan toimintaan ei tule arvioida ainoastaan käytännön avun kannalta, jollaista naiset jo ovat antaneet rintamalle, vaan myös sen väistämättömän muutoksen kannalta, jonka kysymys naisten vetämisestä armeijan toimintaan sisältää. Kun Lokakuun vallankumous laski perustan sukupuolten entisen eriarvoisuuden hävittämiselle, niin naisten aktiivinen osallistuminen kahden tärkeimmän rintamamme — työ- ja punaisen rintaman — toimintaan murskaa viimeisetkin tätä eriarvoisuutta ruokkivat ennakkoluulot. Kun naiset kutsutaan aseisiin, lujittuu lopullisesti käsitys naisesta työläisten valtion tasavertaisena ja samanarvoisena jäsenenä. Käsitys naisesta miehen lisäkkeenä siirtyy historiaan, katoaa menneisyyteen yksityisomistuksen ja porvariston herruuden hävitettyjen periaatteiden mukana.
Työläis- ja talonpoikaisnaisten toiminta puna-armeijassa on ollut ennen kaikkea sitä poliittista työtä, jotka naiskommunistit ovat tehneet usein jopa tulilinjoilla valistusupseereina. Joissakin tapauksissa naiskommunisteja on nimitetty jopa armeijoiden vallankumouksellisiin sotilasneuvostoihin. Poliittista toimintaa on täydentänyt punaisten lääkintäsisarten työ. Vuosina 1919–20 valmistui yli 6 000 punaista lääkintäsisarta — kaikki työläis- ja talonpoikaisnaisia. Naisia on otettu armeijan viestipalveluun ja tutkimaan huoltoasioita. Joissakin yksityisissä tapauksissa naiset ovat puna-armeijalaisina taistelleet rintamalla. Upseerikursseilla on tällä hetkellä runsaasti naisoppilaita. Onpa yleisesikunnan akatemiassakin yksi naispuolinen kuunteluoppilas. Yleisen pakollisen sotilaskoulutuksen on vuoden 1920 aikana saanut 5 000 nuorta työläis- ja talonpoikaisnaista. Työläis- ja talonpoikaisnaiset ovat toimeliaasti edistäneet jokaista värväyskampanjaa. He ovat auttaneet taistelussa rintamakarkuruutta vastaan ja armeijan tarvitsemien asepukujen keräämisessä. He ovat kiertänet kenttäsairaaloissa ja itse pitäneet huolta sairaista ja haavoittuneista puna-armeijalaisista. Naisten värvääminen punaiseen rintamaan sai erittäin lämpimän vastakaiun työläis- ja talonpoikaisnaisten sydämissä. Erityisen paljon työläisnaisia on saatu rintamalle työhön teollisuuskeskuksista. Työläisnaiset oivaltavat luokkavaistollaan sen katkeamattoman siteen, joka liittää toisiinsa naisen täydellisen vapautumisen ja punaisella rintamalla saavutetut voitot. Mutta tietenkin työtätekevien naisten suurin ansio neuvostotasavallan puolustuksessa on ollut heidän antamansa joukkomittainen apu ja heidän aktiivinen osallistumisensa kiivaaseen kansalaissotaan, joka uhkasi vallankumouksen kaikkia saavutuksia.
Valkoiset hyökkäsivät Donin laakiolle ja Luganskiin vuonna 1919, Denikin ja Judenitš uhkasivat punaista Pietaria saman vuoden syksyllä. Luganskin onnistui torjua valkokaartilaisjoukkioiden toistuvat hyökkäykset kaupunkiin, vain sen ansiosta, että työläisnaiset ja työläiset suurin joukoin ja aktiivisesti osallistuivat taisteluun kaikilla puolustuksen aloilla. Historiallisesti muistamisen arvoinen oli Tulan työläisnaisten päätös Denikinin hyökkäyksen aikana. »Moskovaan Denikin pääsee vain meidän ruumiittemme yli», julistivat työläisnaiset suorittaen erilaista rintamapalvelusta taisteluhautojen kaivuusta vastuulliseen viestitykseen.
Työläisnaisten osallistuminen Pietarin puolustukseen Judenitšin hyökätessä tunnetaan liiankin hyvin, jotta sitä kannattaisi tässä seikkaperäisemmin kosketella. Tuhannet Pietarin työläisnaiset toimivat konekiväärikomppanioissa, viestipalvelussa ja pioneerijoukoissa, kaivoivat kylmässä syyssäässä uhrautuvasti juoksuhautoja ja auttoivat ympäröimään Pietarin piikkilankaesteillä. Erityisen suurta hyötyä työläisnaisista oli partio-osastoissa, jotka pysäyttelivät rintamalta karanneita pelkureita ja karkureita. Ja se seikka, että pysäyttäjinä oli kiväärein varustautuneita naisia, jotka olivat valmiit vaikka itse kaatumaan linjoilla, sai pelkurit häpeämään käytöstään ja palaamaan hylkäämänsä taisteluasemiin.
Mutta jos työläis- ja talonpoikaisnaiset näyttelivätkin tasavallan puolustuksessa vain avustajan roolia, niin useilla muilla neuvostorakennustyön aloilla luova toiminta ja aloite oli kokonaan naisten käsissä. Jälleen vain kulkemastamme vallankumoustiestä yhteenvetoa tekevä historiantutkija voi täysin intohimottomasti todeta, miten aloitekykyisiä ja käytännöllisesti luovia olivat työläis- ja talonpoikaisnaiset yhteiskunnallisen kasvatuksen alalla tai organisoidessaan valtiollista äitien apua ja äitiydensuojelua. Olisiko neuvostovalta voinut niin lyhyessä ajassa ja sellaisessa taloudellisessa kaaostilassa tarvittavien koneistojen puuttuessa harjoittaa tätä toimintaa niin laajassa mitassa, elleivät itse naisjoukot olisi kiiruhtaneet vastaan ja tukeneet neuvostopolitiikan aloitteita? Vastaus on selvä — ei olisi voinut.
On hyvin kuvaavaa, että työtätekevät naiset ennen kaikkea kiiruhtivat toimimaan niillä neuvostorakennustyön aloilla, jotka liittyivät välittömästi naisen vapauttamiseen. Tämän kanssa ei suinkaan ole ristiriitainen se tosiasia, että hyvin monet naiset toimivat myös muilla aloilla; kansankomissariaattien kollegioiden jäseninä, korkeimman kansantalousneuvoston jäseninä, kentällä ja johtoportaissa sekä eri neuvostovirastoissa. Mutta yhtä kaikki on kiistaton se tosiasia, että työläis- ja talonpoikaisnaisten suurin joukko virtasi neuvostorakennustyön alkaessa juuri niille työaloille, jotka olivat työtavoiltaan naista lähinnä, joita hän paremmin ymmärsi ja jotka liittyivät kiinteämmin hänen luonnolliseen tehtäväänsä — äitiyteen.
Naisjoukot tulivat työhön äitiydensuojelujaostoihin, yhteiskunnallisen kasvatuksen ja yhteisruokailujaostoihin. Vähemmän asuntojaostoon. Ilmeisestikään työtätekevät naisjoukot eivät omaksuneet niin selvästi sitä että asunto-olojen muutos uudistaa tapoja, vaikka asuntokysymyksen ratkaisu on naisen vapauttamisen kannalta arkielämässä yhtä tärkeä kuin ruokaloiden organisointi. Ja huomatkaa, ensimmäisinä toimintavuosinaan työläisnaisten komissiot, myöhemmin jaostot suuntasivat päähuomionsa siihen, miten juuri näille sosialistisen rakennustyön aloille olisi saatu mukaan työläis- ja talonpoikaisnaisia. Naisjaostot oivalsivat aivan oikein, että on aloitettava naisten työn käyttämisestä kollektiivin hyväksi heille tutuilla työaloilla. Sittemmin naisia saattoi houkutella jo muihinkin, heille hieman vieraampiin rakennustyön muotoihin.
Jo vallankumouksen ensimmäisinä kuukausina laajat naisjoukot ryhtyivät uudistamaan talous- ja elämänmuotoa kiinnostuneina ja innostuneina, koska se lupasi naiselle vapautumisen kotiorjuudesta. Tämän takia neuvostovalta saattoi toteuttaa muilla elämänaloilla omaa laajaa ja rohkeaa vallankumousohjelmaansa — työläisvaltion luomista.
Tapahtui luonnollinen työnjako. Naisille läheisemmillä ja tutummilla aloilla, jotka liittyivät kiinteämmin heidän luontaiseen tehtäväänsä, äitiyteen, ja vuosisatojen naisessa kasvattamiin työtottumuksiin, ryhtyivät toimimaan etupäässä työtätekevät naiset itse. Ja näillä aloilla työläis- ja talonpoikaisnaiset eivät olleet vain miehen avustajia, vaan osoittivat itse elävää aloitekykyä. Muilla valtiollisen rakennustyön aloilla johtava rooli oli edelleenkin työläisillä ja talonpojilla. Näillä aloilla naiset pääasiallisesti (poikkeuksiakin on) suorittavat aputyötä. Tällainen työnjako ei silti johda siihen, että proletariaatin edut jakaantuvat miesten ja naisten etuihin, vaan työhankkeiden normaaliin, elinkelpoiseen lujittumiseen yhteiseksi vankaksi solmuksi.
Tällä emme halua sanoa, että naiset muka pystyisivät suorittamaan hyödyllisesti vain sellaista työtä, joka kiinteämmin liittyy kodinhoitoon ja lasten kasvatukseen. Päinvastoin tiedämme, miten tärkeää osaa työläis- ja talonpoikaisnaiset ovat näytelleet vallankumoustaistelussa ja rakennustyössä. Yksikään hanke ei Neuvosto-Venäjällä ole toteutunut ilman naisten mukanaoloa. Olisiko voitu niin sitkeästi taistella vastavallankumousta ja keinottelua vastaan, elleivät proletariaatin naiset olisi osallistuneet tähän taisteluun niin aktiivisesti? Olisiko punaiselle rintamalle voitu jatkuvasti mobilisoida väkeä, elleivät työläis- ja talonpoikaisnaiset olisi auttaneet liikekannallepanokampanjoiden toimeenpanossa? Eivätkö työläis- ja talonpoikaisnaiset ole tehneet valtavan suuria palveluksia terveydenhoidon kansankomissariaatille osallistumalla aktiivisesti taisteluun kulkutauteja vastaan? Useaan otteeseen on todettu, että kaikki lukuisat kampanjamme, niin poliittiset kuin taloudellisetkin, kaikki loputtomat »viikkomme» ovat onnistuneet nimenomaan siksi, että laajat työläis- ja talonpoikaisnaisten joukot ovat olleet niissä vilkkaasti mukana.
Ja kuitenkin, kaikesta tästä huolimatta, on pakko ottaa huomioon se tosiasia, että diktatuurin kaudella työtätekevien naisten voimat luonnonvoimaisesti ja tervettä vaistoa totellen suuntautuvat niille elämän uusien muotojen rakentamisen aloille, joilla näitä voimia voidaan käyttää mahdollisimman suureksi hyödyksi heille itselleen ja työkollektiiville. Venäjän vallankumouksen kokemus sallii tehdä sen johtopäätöksen, että elämän ja koko proletariaatin terveen vaiston luoma ratkaisu rakennustyön eri alojen keskinäisestä jakamisesta on ollut oikea ratkaisu. Työskennellessään itselleen tutuimmilla aloilla (yhteisruokailun järjestäminen, lastenkotien perustaminen, äitiydensuojelu) naiset ovat samalla voineet aina antaa mahdollisimman suuren osan työenergiastaan kiireelliseen ja mahdollisimman suurta voimankulutusta vaativaan vallankumouksen rakennustyöhön. Näin he ovat auttaneet koko työläisten tasavaltaa saavuttamaan mahdollisimman suuren menestyksen rakennustyössä. Nyt ei proletariaatin pidä missään nimessä diktatuurinsa kaudella katsoa asioita porvarillisen naisasialiikkeen kannalta ja julistaa naisten tasavertaisuutta pelkkänä alastomana periaatteena. Järkevästi oivallettu valtiollinen laskelma päinvastoin vaatii ottamaan huomioon naisen ruumiilliset ja henkiset erikoisominaisuudet, kummankin sukupuolen omalaatuisuuden, niitä erottavat piirteet ja ominaisuudet ja sen mukaan jakamaan niiden kesken tämän työn eri alat tavalla, joka parhaiten vie yhteiseen päämäärään.
Työläisnaisten mottona älköön diktatuurin kaudella olko tasavertaisuus, vaan naisvoiman tarkoituksenmukainen käyttö naisen etuja suojellen, onhan hän äitiyden kantaja.
Toverimme muista maista ottakoot niin ikään huomioon Venäjän vallankumouksen kokemuksen. Jotta proletariaatti voisi heti vallan saatuaan ryhtyä rakentamaan uusia elämänmuotoja, on koulutettava paitsi taitavia mies- ja naispuolisia talousasiantuntijoita jotka tuntevat tuotannon perusteet ja punaisen armeijan sotilaita, myös uuden kommunistisen elämän rakentajia, työläisnaisia jotka osaavat perustaa lastentarhoja ja -seimiä ja yhteisruokaloita, organisoida yhteisasuntoloita ja luoda tarkoituksenmukaisimpia kommuunitalotyyppejä. Proletariaatti ei voi luoda uusia elämänmuotoja ilman, että rakennustyöhön osallistuvat toimeliaasti laajat työtätekevien naisten joukot. Siksi kysymys laajojen naisjoukkojen kommunistisesta kasvatuksesta onkin niin tärkeä ja merkityksellinen kaikkien maiden työväenluokalle. Toiminta naisten keskuudessa ei enää ole työläisnaisten oma asia. Juuri kiristyneen luokkataistelun nykyoloissa ei enää ole kysymys pienistä uudistuksista vaan koko talouselämän ja elämänmuodon perusteellisesta vallankumouksesta. Kysymys naisvoiman taitavasta hyväksikäytöstä kansalaissodassa ja rakennustyössä on sen tähden ollut varteenotettava poliittinen ongelma siitä hetkestä lähtien, kun proletariaatti otti vallan käsiinsä. Ja proletariaatin viholliset ottavat sen kyllä huomioon. Ei ihme, että porvarilliset hallitukset tulevat naisia vastaan heittelemällä näille almuna poliittisen tasa-arvoisuuden tai tarkistetun avioliittolainsäädännön hillitäkseen siten naisjoukkojen vaarallista kritiikkiä ja tyytymättömyyttä. Vastapainoksi kommunistien on tehostettava kansainvälistä työtään naisproletariaatin parissa. Tämän tehtävän onkin Kominternin kansainvälinen naissihteeristö ottanut hoitaakseen. Tämän toiminnan lähtökohtana olkoon periaate: proletariaatin yhteiset sukupuolesta riippumattomat edut, liikkeen yhtenäisyys ja yhteiset tavoitteet; mutta naisen erikoispiirteet, jotka johtuvat hänen yhteiskunnallisesta lisävelvollisuudestaan, äitiydestä, on ehdottomasti otettava huomioon. Työläisvaltion tulee käyttää hyväkseen naisen työvoimaa, mutta ensinnäkin sen tulee asettaa hänet niille aloille, jotka lähimmin vastaavat hänen tottumuksiaan ja joilla hän niin muodoin voi olla suurimmaksi hyödyksi, ja toiseksi sen tulee aina muistaa, että nainen ei ole vain työyksikkö vaan myös äiti. Nainen kantaa työkollektiivissa kaksinkertaisen vastuun. Hän on samanlainen työläinen kuin mies, mutta lisäksi hän lahjoittaa yhteiskunnalle uuden jäsenen, uuden työntekijän. Sen vuoksi työläisyhteiskunnan on omasta puolestaan tunnustettava, että se on velvollinen huolehtimaan naisesta. Meidän ei tule diktatuurin kaudella pyrkiä tasavertaisuuteen, vaan käyttämään naisten työvoimaa tarkoituksenmukaisesti ja järkevästi ottaen huomioon äitiydensuojelun.
Tähän me päätämmekin luentosarjamme, toverit. Toivon, että nämä 14 luentoa ovat selvittäneet teille sen, että naisen asema ja hänen oikeutensa johtuvat hänen roolistaan yhteiskunnan taloudessa.
Kapitalismissa, joka rakentuu yksityisten, perhe-elämään kiinteästi punoutuvien ja perheen yksityiskulutukseen erottamattomasti liittyvien talouksien järjestelmälle, nainen on tuomittu tuottamattomaan taloustyöhön. Hänen vapautumisensa on kapitalismissa mahdoton, vaikka porvarilliset hallitukset heittäisivätkin naisille almuja muodollis-oikeudellisen tasavertaisuuden alalla tai muilla aloilla. Kuten jo Neuvosto-Venäjän diktatuurin siirtymäkaudella saama kokemus osoittaa, vasta perusteellisesti muuttuva naisen rooli talouselämässä ja tuotannossa ja siis myös yhteiskuntaelämässä tuo mukanaan naisen ehdottoman ja väistämättömän muuttumisen yhteiskunnallisesti hyödylliseksi työntekijäksi. Siinä on naisen vapautuksen perusta. Porvarillisen maailman rajoissa ratkaisematon naiskysymys ratkeaa Neuvosto-Venäjällä siten, että kaikki aikuiset, työkykyiset naiset vedetään yhteiskunnallisesti hyödylliseen työhön rakentamaan kommunistisia talous- ja elämänmuotoja. Teille, jotka joudutte työskentelemään Neuvosto-Venäjän naisten parissa, olkoon nyt selvää, että vaikka työläis- ja talonpoikaisnainen nääntyy orjuuteensa ja suree katkeraa naisenosaansa, niin ulospääsy on hänellekin jo löydetty. Mitä enemmän hän itse uhraa voimia ja työtä tuotannon ja elämän uusien muotojen luomiseen, sitä pikemmin hän vapautuu orjuutensa vuosisataisista kahleista. Venäjän vallankumous antoi työtätekeville naisille suuret mahdollisuudet vapautua. Nyt tarvitaan työtätekevien naisten omaa tahtoa ja tietoisuutta tehtävästään. Perusta on luotu. Tie viitoitettu. Nyt on enää rakennettava, rakennettava, rakennettava...
Yksityisomistuksen diktatuuri orjuutti naisen vuosisadoiksi, työtätekevien diktatuuri on hänet vapauttava!
[1*] Kreikkalainen historiankirjoittaja Herodotos kirjoitti 2 500 vuotta sitten, että Egyptissä vaimo sai avioliittosopimuksen mukaan suuren vallan mieheensä ja mies taas sitoutui alistumaan vaimonsa tahtoon. Tytöt eivät saaneet myötäjäisiään isältään vaan äidiltään. Ikääntyneiden vanhempien elättäminen ei kuulunut tyttärille vaan pojille. Egyptin itsevaltias faarao oli lain mukaan äitinsä holhouksen alainen.
[2*] Ennen sotaa Saksassa oli vain 17 naisvaltaista teollisuudenalaa, sodan aikana jo yli 30.
[3*] Englannissa, Saksassa, Itävallassa, Ruotsissa, Norjassa, Tšekkoslovakiassa, Suomessa, Tanskassa ja tietenkin Neuvosto-Venäjällä.
[4*] Yksityisomistuksen etujen vuoksi porvaristo ei voinut tunnustaa aviottomille lapsille oikeutta saada elatuksensa oikeilta isiltään. Tällaisen oikeuden tunnustaminen olisi johtanut omaisuuden hajoamiseen pieniin osiin, mitä ei lainkaan voida hyväksyä kapitalistisessa yhteiskunnassa jossa päinvastoin pyritään lisäämään omaisuutta.
[1] Suomenkielisessä lähdeteoksessa julkaistut Hertta Kuusisen esipuhe ja Brita Polttilan lyhyt Kollontai-elämäkerta jätetään tässä julkaisematta. MIA huom.
[2] Ks. August Bebel, Nainen ja sosialismi. MIA huom.
[3] Venäjän kielen sana »obštšina» (kyläyhteisö) tarkoittaa kyläkommuunia, jossa kommuuni omistaa maan ja jakaa sen asukkaille, jotta nämä voisivat viljellä sitä määräajan. Kun määräaika on kulunut umpeen, maa jaetaan uudelleen. (Suom. huom.)
[4] — Posadnikka — kaupunginpäällikkö ja kansankokousten puheenjohtaja Suur-Novgorodissa ja Pihkovassa keskiajalla. (Suom. huom.)
[5] Lähdetekstissä Mary Wollstonecraftin sukunimi on kaikkialla kirjoitettu muodossa »Wallstonecraft». MIA huom.
[6] Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, »Kommunistisen puolueen manifesti». MIA huom.
[7] Ks. Friedrich Engels, »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä». MIA huom.
[8] Ks. August Bebel, Nainen ja sosialismi. MIA huom.
[9] — 1 arsina, 0,711 m. [Suom. huom].
[10] — 1 virsta, 1,067 km. [Suom. huom].
[11] — batjko = isänen; tässä bolševikkienvastaisen kapinan johtajien nimityksenä. [Suom. huom.].