Lähtiessämme yhteiskunnan ja sen poliittisen rakenteen tarkastelussa toiselta näkökannalta kuin esivaltaa kannattavat suunnat, me kun vapaasta yksilöstä pyrimme vapaaseen yhteiskuntaan, sen sijaan että aloittaisimme valtiosta päätyäksemme yksilöön, noudatamme samaa menettelytapaa taloudellisiakin kysymyksiä käsitellessämme. Me pohdimme yksilön tarpeita ja niitä keinoja, joilla hän voi tarpeensa tyydyttää, ja puhumme vasta sitten tuotannosta, kaupasta, veroista, hallituksesta j. n. e.
Ero tuntuu ensi katsannolla perin vähäpätöiseltä, mutta todellisuudessa se kumoaa virallisen kansantalouden kaikki käsitteet.
Avatkaa mikä ja minkä taloustieteilijän teos hyvänsä! Aina hän aluksi puhuu tuotannosta, nykyään varallisuuden luomiseen käytetyistä keinoista, työn jaosta, tehtaista, konetyön tuloksista, pääoman kokoamisesta. Kaikki taloustieteilijät Adam Smithistä Marxiin asti ovat menetelleet samalla tavalla. Vasta teoksensa toisessa tai kolmannessa osassa hän häätyy käsittelemään kulutusta, s. o. yksilön tarpeiden tyydyttämistä, ja rajoittuu siinäkin vain kuvaamaan, kuinka rikkaudet jaetaan niiden omistamisesta ottelevien kesken.
Sanottaneen, että sehän onkin järjellistä. Ennen tarpeiden tyydyttämistä on kai luotava se, millä niitä tyydytetään. Eiköhän kuitenkin pitäisi ennen tuottamista tietää, että juuri sitä tarvitaan? Eikö pakko pannut ensin miestä metsästämään, karjaa kasvattamaan, maata muokkaamaan, työvälineitä valmistamaan sekä sittemmin keksimään koneita ja niitä tekemään? Eikö tarpeiden tutkimuksen tule johtaa tuotantoa? — Silloinhan olisi ainakin yhtä järkevää siitä alkaakin ja vasta sitten pohtia, kuinka noita tarpeita on tyydytettävä tuotannon avulla.
Juuri näin tahdommekin menetellä.
Kansantalous muuttaa kuitenkin täydellisesti muotoaan, heti kun sitä tarkastellaan tältä näkökannalta. Se ei ole enää pelkkä tosiseikkojen kuvaus, vaan muuttuu tieteeksi samalla oikeudella kuin sielutiede, ja se voidaan määritellä tällaiseksi: tutkimus ihmissuvun tarpeista ja niiden mahdollisimman vähän ihmisvoiman kulutusta vaativista tyydyttämiskeinoista. Sen oikeutetuin nimi olisi yhteiskunnan fysiologia. Se muodostaa rinnakkaistieteen kasvien ja eläinten fysiologialle, joka sekin on tutkimus kasvien ja eläinten tarpeista ja näiden tarpeiden edullisimmista tyydyttämiskeinoista. Inhimillisten yhteiskuntien talous tulee saamaan yhteiskuntatieteitten riveissä samanlaisen aseman kuin elimellisten olentojen fysiologialla on biologisten tieteiden joukossa.
Me sanomme: »Tässä on yhdyskunnaksi liittyneitä inhimillisiä olennoita. Kaikki kaipaavat terveellisiä asunnoita. Villien maja ei enää tyydytä heitä. He vaativat enemmän tai vähemmän mukavaa, vakaata suojaa. — Täytyy siis tietää, voivatko he kukin saada nykyisellä inhimillisen työn tuottoisuudella oman talon vai mikä heitä estää sitä saamasta?»
Ja me huomaamme heti, että jokainen Euroopan perhe voisi helposti saada sellaisen oman talon, jollaisia rakennetaan Englannissa, Belgiassa tai Pullman City nimisessä kaupungissa, tai ainakin vastaavanlaisen huoneiston. Määrätty päivätyöluku riittäisi hankkimaan pienoisen, kauniin ja ilmavan, hyvin kalustetun ja sähköllä valaistun asunnon.
Mutta yhdeksällä kymmenesosalla eurooppalaisista ei ole koskaan ollut terveellistä asuntoa, koska rahvaan on aina täytynyt työskennellä hallitsevien luokkien tarpeiden tyydyttämiseksi eikä sillä ole ollut riittävästi joutoaikaa tai rahaa rakentaakseen tai rakennuttaakseen haaveksimaansa omaa taloa. Ja niin kauan kuin nykyisiä oloja ei muuteta, ei rahvaan jäsen saakaan taloaan, vaan asuu hökkelissä.
Kuten nähdään, menettelemme me päinvastoin kuin kansantaloustieteilijät, jotka ikuistuttavat tuotannon luuloteltuja lakeja ja laskien vuosittain rakennettujen talojen lukumäärän toteavat tilaston avulla, etteivät vasta tehdyt rakennukset riitä tyydyttämään kaikkia asuntotarpeita ja että yhdeksän kymmenesosan eurooppalaisista siis täytyy asua hökkeleissä.
Siirrymme sitten ravintoon. Laskettuaan kaikkia työn jaolla saadut edut kansantaloustieteilijät väittävät tämän jaon vaativan, että jotkut antautuvat maatalousalalle ja taas toiset teollisuusalalle. Maataloustyöläiset tuottavat niin ja niin paljon, tehtaat niin paljon, kauppa vilkastuu sillä ja sillä tavoin — he tutkivat myynnit, voitot, puhtaat voitot tai lisäarvot, palkat, verot, pankit j. n. e.
Seurattuamme heitä siihen saakka emme ole vähääkään viisastuneet, ja jos kysymme: »Mistä johtuu, ettei niin monilla miljoonilla inhimillisillä olennoilla ole leipää, kun kuitenkin joka perhe voisi tuottaa viljaa kymmenelle, parillekymmenelle, jopa sadallekin hengelle vuodessa?» vastaavat he meille vanhaan tapaansa jaaritellen työn jaosta, palkoista, lisäarvosta, pääomasta y. m. häätyäkseen vihdoin samaan lopputulokseen, että tuotanto ei riitä tyydyttämään kaikkia tarpeita, vaikka tämä tulos jos se olisi totta, ei vastaisi kysymykseen: »Voiko ihminen vai eikö tuottaa työllään niin paljon leipää kuin tarvitsee? Jos hän ei voi, niin mikä häntä siis estää?»
Täällä on 350 miljoonaa eurooppalaista. He tarvitsevat vuosittain niin ja niin paljon leipää, lihaa, viiniä, maitoa, munia ja voita. Heillä täytyy olla niin ja niin monta taloa, niin ja niin paljon vaatteita. Se on heidän alin vaatimuksensa, »miniminsä». Voivatko he tuottaa tuon kaiken? Jos he voivat, niin jääkö heille vielä kyllin aikaa taidetta, tiedettä, huvia varten, sanalla sanoen kaikkeen siihen, mikä ei ole ehdottoman tarpeellista? Jos vastaus on myöntävä, niin mikä estää heitä siihen tilaan pääsemästä? Mitä on tehtävä esteiden voittamiseksi? Tarvittaneenko aikaa? Saakoot sitä! Mutta älkäämme unohtako tuotannon päämaalia — sitä, että kaikkien tarpeet on tyydytettävä.
Jos ihmisen tärkeimmät tarpeet nykyään jäävät tyydyttämättä, niin mitä on tehtävä tuotannon lisäämiseksi? Mutta eikö siihen ole tosiaankin syitä? Eikö syynä voisi olla sekin, että tuotanto on unohtanut ihmisen tarpeet, saanut vallan väärän suunnan ja että sen järjestely on puutteellinen? Ja kun näemme niin olevankin, etsikäämme sitten tuotannon uudestijärjestämiskeino, niin että tuotanto todella voi käyttää kaikki tarpeet.
Se on meistä ainoa oikea tapa ryhtyä asiaan, ainoa, joka sallisi kansantalouden tulla tieteeksi — yhteiskuntafysiologiaksi.
On ilmeistä, että niin kauan kuin tiede käsittelee tuotantoa sellaisena kuin se nyt on sivistyskansoilla, hindulaisissa kommuuneissa tai villeillä, se tuskin voi esittää tosiseikkoja toisin kuin aikamme taloustieteilijät tekevät — vain vaatimattomana, eläin- tai kasvitieteen esitystavan tapaisena selostavana lukuna. Mutta jos tämä luku olisi laadittu silmällä pitäen tarpeiden tyydyttämisessä käytettävien voimien säästämistä, olisi se paljon selvempi ja kuvauksenakin arvokkaampi. Se osoittaisi selvästi, kuinka nykyisen järjestelmän ohella pelottavasti tuhlataan ihmisvoimia, ja olisi kanssamme yhtä mieltä siinä, että niin kauan kuin tuota tuhlausta jatkuu, eivät ihmisten tarpeet koskaan saa tyydytystä.
Näkökanta olisi, kuten huomataan, vallan toinen. Niin ja niin monta metriä kutovien kangaspuiden, niin ja niin monta teräslevyä lävistävän porauskoneen ja monia miljoonia sisältävän kassakaapin takaa saataisiin nähdä ihminen, tuotannon luoja, useimmiten toiselle valmistamistaan pidoista ulos työnnetty ihminen. Silloin käsitettäisiin myös, että luulotellut arvoa, kauppaa y. m. koskevat lait ovat vain vääriä selityksiä nykyoloista, ja että uudet olot voisivat olla ja välttämättä tulevatkin olemaan vallan toisenlaisia, kun tuotanto on järjestetty sellaiseksi, että se voi tyydyttää yhteiskunnan kaikkia tarpeita.
Kansantaloudessa ei ole ainoatakaan periaatetta, joka ei muuttaisi muotoaan, kun sitä katsotaan meidän näkökannaltamme.
Puhukaamme ensin liikatuotannosta! Tuo sana kajahtaa joka päivä korviimme. Lieneekö toden totta ainoatakaan kansantaloustieteilijää, akateemikkoa tai akateemikoksi aikovaa, joka ei olisi laatinut väitelmiä todistaakseen, että taloudelliset pulat aiheutuvat liikatuotannosta, että erinäisinä aikoina valmistetaan enemmän pumpulikangasta, verkaa tai kelloja kuin mitä tarvitaan? Eikö kapitalisteja moitiskella »ahneudesta» siksi, että he itsepintaisesti valmistavat kaikkea enemmän kuin mitä voidaan otaksua kulutettavan?
Tällainen puhe osoittautuu asian ytimeen syvennyttäessä vääräksi. Mainitkaapa yksikään yleisesti käytetty yli tarpeen valmistettu tavara! Harkitkaamme kutakin suurvaltakuntien muualle tukuttain lähettämää tavaraa, ja silloin näemme niiden miltei kaikkien olevan sellaisia tuotteita, joita on riittämättömästi juuri siinä maassa, josta niitä muualle myydään.
Venäjän talonpojan Eurooppaan lähettämää vehnää ei ole liikaa. Euroopan Venäjän parhaimmatkin ruis- ja vehnäsadot antavat vain juuri sen, mitä väestö tarvitsee. Talonpoika kieltää itseltään yleensä senkin, mitä todella tarvitsee, voidakseen myydä vehnää tai ruista veronsa ja maanvuokransa suoritukseksi.
Englannin kaikille maailman kolkille lähettämää kivihiiltä ei ole liikaa, koska siinä maassa ei ole vuosittain omiin taloustarpeisiin kivihiiltä enemmän kuin 750 kiloa asukasta kohti ja miljoonat englantilaiset ovat talvella ilman takkatulta tai käyttävät kivihiiltä vain joidenkin vihanneksien keittämiseen. Todellisuudessa — emme nyt puhu hyödyttömästä ylellisyydestä — ei Englannilla, huomattavimmalla vientimaalla, ole muuta kuin yksi ainoa yleisesti käytetty ja mahdollisesti yli tarpeen valmistettu kauppatavara: puuvillakangas. Mutta kun muistamme, että yhdistetyn kuningaskunnan väestöstä runsaalla kolmasosalla on liinavaatteiden ja pukujen asemasta vain riekaleita, niin voimme epäillä, vastaako pumpulikankaiden valmistus siellä väestön todellista tarvetta.
Vientitavaraa ei tavallisesti ole yli vientimaan omien tarpeiden, vaikka ensimäisillä valmisteilla lienee ollut tuollainen ominaisuus. Sanasutkaus avojalkaisesta suutarista sopii kansaan yhtä hyvin kuin se ennen sopi käsityöläisiin. Maasta viedään tarpeellisia tavaroita, ja näitäkin vain sen vuoksi, etteivät työläiset voi niukoilla palkoillaan ostaa takaisin tuotteitaan ja suorittaa samalla voittoa ja kapitalistien sekä pankkiirien ahnehtimaa korkoa.
Asian laita on siis, ettei vain alati kasvava hyvinvoinnin tarve jää tyydyttämättä, vaan usein puuttuu ehdottoman tarpeellistakin. Mitään liikatuotantoa ei siis ole, ei ainakaan siltä näkökannalta kuin kansantalouden tutkijat väittävät.
Kaikki kansantaloustieteilijät sanovat, että jos mitään tarkoin määriteltyä taloudellista »lakia» on olemassa, niin ainakin on tämä laki varma: »Ihminen tuottaa enemmän kuin kuluttaa.» Kun ihminen on elänyt työnsä hedelmistä, jää aina jokin ylijäämä. Maanviljelijäperhe tuottaa riittävästi useiden perheiden ruokkimiseksi j. n. e.
Meidän kannaltamme tuo usein käytetty lause on tarkoitukseton. Jos se merkitsisi, että kukin sukupolvi jättää jotakin tuleville polville, niin se osuisi oikeaan. Maanviljelijä istuttaa puun, joka elää kolme-, neljäkymmentä, jopa satakin vuotta, ja hänen lastensa lapset poimivat siitä hedelmiä. Jos hän kyntää hehtaarin ennen muokkaamatonta maata, on tulevien sukupolvien perintöosuus lisääntynyt tuolla määrällä. Tie, silta, kanava, kartano ja sen huonekalut ovat seuraaville sukupolville testamentattua rikkautta.
Mutta sitä ei tarkoiteta. Sanotaan maanviljelijän tuottavan enemmän kuin mitä hänen tarvitsee kuluttaa. Voitaisiinpa sanoa paremminkin niin, että kun valtio aina on ottanut runsaan osan hänen tuotteistaan verona, pappi kymmenyksinä ja maanomistaja vuokrana, niin on luotu kokonainen ihmisluokka, joka muinoin kulutti tuotteensa — paitsi aavistamattomien tarpeiden varalle talletettua osaa ja puiden, teiden y.m. muodossa suoritettuja menoja — mutta jonka nyt on pakko elää niukasti kädestä kärsään, koska valtio, maanomistaja, pappi ja koronkiskuri ottavat ylijäämän.
Senvuoksi sanomme mieluummin: maatyömies, tehtaalainen j. n. e. kuluttaa vähemmän kuin tuottaa, koska hänet pakotetaan myymään suurin osa tuotantoaan ja tyytymään vain pieneen osuuteen siitä.
Huomauttakaamme myös, että jos yksilöntarve otetaan kansantalouden lähtökohdaksi, joudutaan ehdottomasti kommunismiin, jollainen järjestelmä sallii tyydyttää kaikkia tarpeita täydellisimmin ja taloudellisimmin! Jos taas lähdetään nykyisestä tuotannosta ja tähdätään vain voittoon tai lisäarvoon, ottamatta selvää siitä, vastaako tuotanto tarpeiden tyydyttämistä, joudutaan ehdottomasti kapitalismiin tai korkeintaan kollektivismiin — jotka kumpikin ovat vain palkkatyön eri muotoja.
Kun otetaan punnittaviksi yksilön ja yhteiskunnan tarpeet sekä niiden tyydyttämiseen eri kehitysasteilla ihmiselle tarjoutuneet keinot, niin nähdään kohta, että ponnistuksemme ovat sovitettavat järjestelmäksi eikä saa umpimähkään valmistaa tavaraa kuten nykyään tehdään. Silloin käsitetään olevan yhteisen edun vastaista, että muutamat, harvat ovat anastaneet rikkaudet, joita ei kuluteta ja jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Nähdään, että kolme neljännestä yhteiskunnan jäsenistä sillä tapaa jää saamatta tyydytystä, joten ylenmääräinen ihmisvoiman tuhlaus hyödyttömäin tavarain valmistamisessa on vain sitä rikollisempi.
Käsitetään lisäksi, että edullisin kaikkien tuotteiden käyttö on se, joka aluksi tyydyttää kaikkien kipeimmät tarpeet, ja ettei käyttöarvo riipu — kuten usein väitetään — pelkästä oikusta, vaan todellisille tarpeille saadusta tyydytyksestä.
Kommunismi — s. o. kulutuksen, tuotannon ja vaihdon yleiskatsaus ja tätä vastaava järjestely — tulee siten tämän käsityksen järjelliseksi seuraukseksi, mielestämme ainoaksi, joka on todella tieteellinen.
Kaikkien tarpeita tyydyttävän, tuotantoa järjestävän yhteiskunnan on myös hyljättävä koko joukko teollisuutta koskevia ennakkoluuloja ja ennen kaikkea se teoria, jota kansantaloustieteilijät ovat jo niin kauan työnjaon nimisenä saarnailleet ja jota käsittelemme seuraavassa luvussamme.