Julkaistu: 1. marraskuuta 1919
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 7, 1919.
Skannaus: Kansalliskirjasto
OCR, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Radek, Ivar Lassy. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät tai tekijänoikeus epäselvä.
Ruotsin-Suomen vallan vanhimmista ajoista alkaen on valtakunnan miehellä ollut oikeus matkustaa valtakunnassa paikasta toiseen, ilman että viranomaisilla on ollut oikeus kansalaisen matkoille estettä asettaa. Tämä oikeus on ollut valtakunnan kansalaiselle perustuslain turvaama. Viimeksi on tämä periaate julkilausuttu Suomen tasavallan valkoisessa hallitusmuodossa.
Perustuslakia väärin tulkitsemalla ovat Suomen hallitusviranomaiset hallinnollista tietä kuitenkin säätäneet maan kansalaisille passipakon. Suomalaisen matkavarustuksiin kuuluu nyt, kuten ennen pyhällä Venäjänmaalla, sielu, ruumis ja pussi. Ellei passia ole, käy niinkuin tuomari Väinö Hakkilan, joka, vaikka on porvarillisen parlamentin jäsen, sai passinsa kotiin unohtamisesta — tai eikö hänellä liene ollut sitä ensinkään — Riihimäen käräjillä kaksisataa markkaa sakkoa.
On selvää, että tämä asiain tila on vastoin ei ainoastaan satoja vuosia vanhoja perinnäistapoja, vaan myös Suomen perustuslakeja. Se tuottaa myös vakavaa haittaa Suomenmaan asukkaille, joille asianomaisen passin haku, varsinkin maaseudulla, ei ole niinkään pieni asia. Sitäpaitsi se haisee poliisivaltiolle ja on häpeäksi koko maalle.
Yli koko laajan Suomen tasavallan on jännityksellä odotettu sen päivän valkeamista, jolloin sos.-dem. eduskuntaryhmä ryhtyisi tähän kipeään asiaan ja tekisi pienen välikysymyksen hallitukselle siitä. Passipakon johdosta ovat kiukustuneita ei yksin työväki vaan jopa porvaritkin. Myös Dagens Press on kirjoittanut sitä vastaan. Näin ollen on suuri syy odottaa, että passipakko saisi eduskunnassa tuomionsa. Ellei se taas sitä saisi, vaan porvarilliset edustajat asettuisivat passipakkoa puolustamaan, olisi se kansalle taas uutena todistuksena porvarillisten edustajain mustasta mielenlaadusta. Hyvä niin, hyvä näin.
Mutta sitä välikysymystä ei vain kuulu.
Lassilainen.
Ketkä ovat punaisia?
Ja ketkä valkoisia?
Luulisi, että tämä on kaikille selvä kuin päivä, varsinkin täällä Suomessa. Mutta eipäs vaan vieläkään. Punaisia ovat tietysti ne, jotka hyväksyvät maailman köyhälistön sosialistisen vallankumousliikkeen ja tahtovat ottaa siihen osaa. Valkoisia taas ovat ne, jotka tuomitsevat köyhälistön vallankumousliikkeen ja vastustavat sitä.
Tietysti molemmissa, niin valkoisissa kuin punaisissakin, on jyrkkiä ja maltillisia, kiihkeitä ja tasaisia, varmoja ja epävarmoja, lujia ja horjuvia, rohkeita ja arkoja ja niin edespäin. Aina luontonsa ja katsomuksensa mukaisesti. Jyrkimmät ja innokkaimmat yleensä molemmin puolin varustavat aseellisia järjestöjä. Monet maltilliset, horjuvat ja varovaiset pysyttelevät noista hommista mahdollisimman kauan erillään, katselevat, kuuntelevat, odottavat, puhuvat paljon tai kirjoittavat, intoilevat tahi muuten touhuavat.
Niin meillä ja niin muuallakin. Koko maailmassa näin valmistutaan proletarisen vallankumouksen varalle; joko puolesta tai vastaan. Tietenkään eivät kaikki ole vielä selvillä, kummalla puolen tulevat seisomaan ratkaisevalla hetkellä. Eivät ole vielä saaneet lopullista väriään. Muutamat tällaiset — jotka vielä kuvitelevat olevansa »riippumattomia» — heilahtelevat hyvän aikaa puolelta toiselle, ennen kuin löytävät lopullisen paikkansa. Monista selvistä valkoisistakin aika kypsyttää punaisia. Meilläkin on sitä nähty nyt toista vuotta. Yksinpä koulun käyneestä keskiluokasta, pikkuporvarillisista ja talonpojistakin ovat lukuiset yksilöt sitte viime vuoden luoneet nahkansa, siirtyneet työväen puolelle. Vietä lukuisammat niistä ovat vasta alkaneet horjua uskossaan valkoiseen järjestelmään, käyneet tyytymättömiksi, napiseviksi, arvosteleviksi ja vastusteleviksi. Osa näistäkin voi vielä tulla punaisiksi aikanaan.
Tällaista joukkosiirtymistä välikerroksista nousevan luokan puolelle on maailmassa aina tapahtunut suurien vallankumousten edellä. Vallanpitäjäin puolella rivit harvenevat, löyhenevät, horjuvat, rappeutuvat. Vallanvaatijain puolella rivit taajenevat ja henki kohoaa. Kun tämä kehitys on osittain näkymätöntä, osittain vain hajanaisissa yksityistapauksissa ilmenevää, niin vallassaolijat aina tulevat yllätetyiksi nähdessään vallankumouksessa äkkiä edessään kokonaistuloksena tästä kehityksestä. Valtiollinen kahtiajakaantuminen on käynyt tässä kehityksessä päivä päivältä ja viikko viikolta yhä täydellisemmäksi. Kaikki muut erilisiltä ajoilta periytyneet puolue-erovaisuudet menettävät kerrassaan merkityksensä. Nimellisesti ehkä osa entisistä puolueista säilyy; toiset taas hajoavat ja ryhmittyvät uuden nimisinä. Mutta tosiasiassa on pian olemassa ainoastaan kaksi puoluetta: punaiset ja valkoiset. Ken ei tätä yksinkertaista asiaa nyt tajua, hän on valtiollisesti löylynlyömä.
Mutta porvarivalta käyttää kaikkialla hyväkseen myöskin löylynlyömiä. Sille on isoksi eduksi, jos kaikille työkansalle ei ajoissa selviä tämä yksinkertainen asia. Porvaristolle kyllä Mannerheimit pänttäävät päähän, että kaikkien valkoisten on ymmärrettävä olevansa yhtä ainoata puoluetta. Mutta punaisten suuren puolueen he tahtovat hajoittaa. Tämä on kaikkien valkoisten vallanpitäjäin yhteinen toivo ja tarkoitus. Siitä he toivovat itselleen pelastusta varmasti yhtä paljon kuin suojeluskuntain aseistakin. Millä tavalla sitten saattaa porvarivalta toivoa hajottavansa punaisten rintaman? Eiväthän ne isot herrat itse voi astua työväen eteen, Mannerheimit, Ingmannit, Ståhlbergit, Ramsayt, Sihvot ja Sippolat, ei edes pienet Holstit ja Alkiot. Eihän niitä ainoakaan punainen uskoisi — niin löylynlyömää ei olekaan.
Mutta niillä on etevämmät edustajat työväen edessä. Ryömät, Tannerit, Hakkilat, Tainiot ja Huttuset astuvat esiin porvarivallan puolesta. Kuinka niin, eivätkös ne ole sosialidemokraatteja? Ovat kyllä, nimeltään. Mutta ne ovat valkoisia sosialidemokraatteja. Sillä ne vastustavat työväenluokan vallankumousliikettä — joka seikka on kaikkien valkoisten varma yhteinen tuntomerkki. Ne seisovat tässä tärkeimmässä pääasiassa samassa taistelurivissä koko porvariston kanssa. Eivätkä nämä ryhmäläiset ole edes epävarmoja tahi maltillisia valkoisia. Nehän taistelevat, kuten tunnettua, oikein hiki hatussa vihattuja bolshevikkeja, kommunisteja ja vasemmistososialisteja vastaan. Ei tosin vielä toistaiseksi muuta kuin suullaan, ja ehkäpä eivät täällä sen pitemmälle kerkiäkään. Vaikka johan se Ryömä on ryhtynyt lehdessaan puolustamaan myös saksalaisen henkiveljensä Kosken verisiä rauhoituskeinoja työväen vallankumousta vastaan. Ja Huttunen on julkisesti puolustanut Suomen suojeluskuntia, sekä jotkut opetuslapset eräissä kunnanvaltuustoissa ovat muiden porvarien kanssa yksimielisesti myöntäneet kunnan varoja suojeluskunnille. Niin että selvällä tiellä ovat.
Nuo ryömikit ovat vielä tällä hetkellä Suomen sos.-dem. työväenpuolueen jäseninä. Eikä vain tavallisina jäseninä, vaan oikein johtajina. Niillähän on käsissään puoluetoimikunta ja puolueen pää-äänenkannattaja sekä joukko muitakin johtoasemia. Niin etevästi ne ovat osanneet pelata nyt valkoisen diktaturin aikana! Suorastaan mestarillisesti! Vaikka niitä — varsinaisia pomoja — ei liene kaikkiaan montakaan kymmentä koko maassa, ja vaikka niillä useimmilla ei ennen näitä valkovuosia ollut mitään sanottavaa kannatusta puolueessa, niin nyt ne ovat äkkiä keikahtaneet siinä miltei yksinvaltiaaksi. Ja nyt ne ovat viisailla puheillaan niin hivutelleet herkkänäköisiä punaisia, että niillä lienee jo sellaisia kannattajia vähin joka kulmalla. Yksinpä Helsingissäkin ne äskettäin puoluekokousehdokasten vaalissa saivat suunnilleen kokonaista 300 ääntä. Olen jokseenkin varma, että ne saavat ensi puoluekokouksen edustajiksi useita kymmeniä omiaan, ties vaikka saisivat enemmistön! Punaiset eivät ole heistä vielä tarpeeksi selvillä ja leväperäisyydessään päästävät vaalit menemään vähän miten sattuu. Ja valkoisia lykästää.
Minkä nojalla valkoisia sosialidemokraatteja on lykästänyt? Katsokaamme. Täytyyhän heitäkin ymmärtää. Ensiksikin vanhan työväenliikkeen perintöarvon nojalla. He ovat ottaneet urakalla jatkaakseen vanhaa työväenliikettä kaikissa niissä muodoissa, joissa se ei tarkoittanut kapitalistisen järjestelmän kukistamista, vaan ainoastaan työväen aseman lieventämistä kapitalistisessa valtiossa. Niin kauan kuin historialliset olot olivat sellaiset, ettei köyhälistön vallankumous ollut mahdollinen, täytyy työväenliikkeen käytännössä tyytyä vaatimaan vain erinäisiä luokkasorron lievennyksiä ja hätäsuojeluslakeja sekä oikeutta saada porvariston rinnalla valita omiakin edustajiaan porvarivaltion lainsäätäjäkuntaan ja kuntain valtuustoihin. Näihin porvarillisiin laitoksiin osanottamalla voitiin kyllä toivoa saatavan aikaan yhtä ja toista tilapäistä pikkuparannusta, mutta eihän niiden laitosten kautta tietenkään koskaan voida riistää valtaa pois porvaristolta eikä siis toteuttaa varsinaista työväenaatetta, sosialismia, vaikka se vanhakin työväenliike kyllä tarkoitti pohjaltaan tämän työväenaatteen toteuttamista silloin, kun aika tulisi täytetyksi. Se oli siis käytännössä silloin olojen pakosta vain porvarillisia uudistuksia ajavaa liikettä, mutta pohjaltaan eli tarkoitukseltaan se oli punaista, toisin sanoen vallankumouksellista. Nyt vallankumouksellisen aikakauden tultua, kun porvarivalta sentään vielä kerran sai turvatuksi mahtinsa saksalaisten avulla, astuivat esiin ne porvarilliset sosialidemokraatit, jotka aina olivat vastustaneet vallankumoukseen tähtäävää työväenliikettä. He sanoivat: palatkaamme nyt parlamenttiin; pysykäämme tästä lähtien aina sosialidemokratian parlamentarisessa ohjelmassa ja siinä laillisuudessa, joka nyt on voittanut.
Muutahan porvarivalta ei työväeltä toivokaan. Mutta työväki toivoo yhä saavansa valloitetuksi vallan porvariston käsistä. — Sekin voi käydä eduskunnan kautta, sanovat kyllä nyt houkutellakseen valkoiset sosialidemokraatit, — suojeluskunnat ja rahavallat ja virkavallat, kaikki ne kerran maailmassa poistetaan lippuäänestyksellä eduskunnassa!
Näin paksua pötyä ei luulisi kenenkään uskovan. Mutta onpas vaan niitäkin. Kyllä kai niissä valkoisissakin sosialidemokraateissa on semmoisia, jotka tosissaan toivoisivat virkavaltaa ja suojeluskuntia pois ja porvarillisen riistämisen lopettamista, semmoisia jotka toivoisivat, että se onnistuisi eduskunnan kaulia. Mutta sehän on meille muille ihmisille aivan samantekevää, mitä joku löyhkä toivoo. Merkitystä on ainoastaan sillä, mitä hän tekee. Ja näiden teot ovat nyt valkoisen vallan suojelemista.
Ne kyllä vetoavat vanhaan käytäntöön: kun kerran vanha sosialidemokratia oli pohjaltaan sosialistista ja punaista, niin totta kai mekin olemme punaisia, jotka toimimme aivan vanhan kaavan mukaan. — Eivät ole. Kaapikaa niiden pintaa pohjaväriin asti, niin esiin tulee porvari.
Valkoisen terrorin aika on ollut edullinen niiden touhuille. Punaisten on ollut ylen vaikeaa toimia mitään. Virkavalta aseineen on parhaiten estänyt vastustuksen esiintymistä ryömäläistä johtoa vastaan. Muutenhan tuo johto ei olisi päivääkään pysynnyt satulassa. Sehän vieläkin harva se päivä lehdessään tekee vääriä ilmiantoja meistä punaisista, toivoen virkavallan tukahuttavan meidän äänemmekin. Totuuden vuoksi on kyllä myönnettävä, että valkoiset sosialidemokraatit ovat samalla vastustaneet valkoisen terrorin pahinta riehumista. Mutta niinhän monet muutkin viisaimmat porvarit ovat tehneet, kamarijunkkari Linderistä liukkaaseen Ståhlbergiin asti. Se viisaus ei kuitenkaan ole estänyt herra Ståhlbergia kiipeämastä valkoisen diktaturin johtajaksi. Siinä siis on hallitushalullisilla sosialidemokraateilla hyvä esikuva — niin pitkälle voi valkoisella viisaudella päästä! Se viisaus neuvoo heitä kyllä pitämään ääntä porvareitakin vastaan, jotta vähänkään saisivat työväen luottamusta. Mutta kaikki sekin, mitä he todenteolla tahtovat porvariston myöntämään työväelle, tarkoittaa vain työväen — rauhoittamista. Kun kauaa saataisiin nukutettua, niin sitten nukuttajat voisivat alkaa keskenään mieleisensä teerenpelin.
On aivan selvää, ettei Suomen köyhälistössä voi olla isoakaan osaa, joka tuota teerenpeliä kannattaisi. Mutta kysymys on siitä, onnistuvatko valkoiset sosialidemokraatit lohkasemaan työväestä mukaansa edes sen vertaista joukkoa, että sitä kannattaa puolueeksi sanoa.
Ellei heitä ensi puoluekokouksessa potkita pois sos.-dem. puolueesta, lakkaa tämä puolue olemasta työväenpuolue. Työväki pakenee siitä pois. Koko köyhälistön suuri punainen rintama ei sittenkään horjuisi.
Mutta toivokaamme, että köyhälistö kykenee pian palauttamaan myös entisen puolueensa takaisin oman ohjauksensa alle. Onhan saatu useimmat työväen talotkin takaisin valkoisten kynsistä.
Ilmari V.
Lokakuun 25 p:nä vanhaa lukua — marraskuun 7 p:nä uutta lukua — vuonna 1917 perustettiin vallankumouksen kautta Venäjän köyhälistön neuvostotasavalta. Näinä päivinä vietetään yli koko Venäjän ja myös muissa maissa työväen keskuudessa vallankumouksen toista vuosipäivää.
Tämä vallankumous ei enää ollut pelkästään valtiollinen. Se merkitsi tällä kertaa jo yhteiskunnallista kumousta. Maa joutui talonpojille ja tehtaat työläisille. Kapitalismi hävitettiin juuriaan myöten. Ruvettiin työväen sosialistista yhteiskuntaa rakentamaan.
Venäjän vallankumous on, kuten Mereshkowski sanoo, »yhtä ehdoton kuin koskaan itsevaltius». Siinä syy, miksi se ei halunnut porvarillisdemokraattista tasavaltaa. Se tahtoi yhteiskunnallista tasavaltaa, joka ruumiillistuu neuvostoissa.
Neuvostot, jotka juontavat juurensa vuodelta 1905, ovat olleet työläis- ja talonpoikaisjoukkojen pysyvinä järjestömuotoina vallankumouksen ensi päivistä alkaen. Niistä on muodostunut köyhälistövallan perusta ja rakenne. Ylin kansankomissarioitten neuvosto luotiin marraskuussa 1917. Seuraavassa tammikuussa 1918 hajoitettiin yleisvenäläinen perustava kansalliskokous ja julistettiin tunnuslause: »Kaikki valta neuvostoille!» Heinäkuulla 1918 pidetyssä yleisvenäläisessä neuvostojen kongressissa antoivat köyhälistön edustajat lain voiman uudelle valtiosäännölle. Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta oli muodostettu.
Uuden sosialistisen valtion ensimäiseksi tehtäväksi tuli Venäjän kansan hartaasti toivoman rauhan teko silloin voittoisan imperialistisen Saksan kanssa. Raskaat olivat Brestin ehdot, mutta Venäjän nääntynyt kansa saattoi toki rauhan jälkeen vihdoinkin vapaammin hengittää. Tapahtumain kehitys osoitti Trotskin diplomatian menestyksellisyyden ja hänen laskelmainsa täydellisen paikkansapitäväisyyden. Rauha antoi neuvostohallitukselle tilaisuuden viipymättä ryhtyä Venäjän yhteiskuntaa uudestaan järjestämään.
Tuotanto- ja liikennevälineitten yhteiskunnallistuttaminen tapahtui suurella perinpohjaisuudella. Kaikki pankki- ja rahalaitokset, suuret maatilat, suurimmat teollisuuslaitokset, kaupunkitalot, kulkuvälineet ja tiet, elintarve- y.m. kaupat ovat nyt yhteiskunnan, s.o. neuvostojen hallussa.
Viimeisten tietojen mukaan edustavat yhteiskunnallistutetut tuotantolaitokset noin 90 % koko teollisuustuotannosta. Monet Pietarin suurista tehtaista on siirretty Pensaan ja Simbirskiin. On ryhdytty perustamaan 15:ttä uutta suurta tehdaslaitosta, niitten joukossa Povolskin veturitehdas, joka jo on käynnissä. Kaksi suuria sähkökeskustaa on syksyn kuluessa valmistunut Moskovan piirissä, jonka tarpeet ne voivat kokonaan tyydyttää. Saratovissa rakennetaan parastaikaa jättiläistehdasta maanviljelyskoneitten valmistamista varten. — Tämänvuotiset raaka-ainevarastot ovat olleet paljoa suuremmat kuin viimevuotiset. Pellavaa on ollut 51⁄2 milj. puutaa, josta määrästä 2 milj. puntaa on voitu viedä ulos. Yksinomaan ensimäisellä vuosipuoliskolla saatiin 2 milj. puutaa, ja kaikkien tehtaitten vuotuinen tarve on vain 3 milj. puutaa. 5 milj. puutaa puuvillaa löytyy varastossa Turkestanissa, vaikkei sitä kaikkea ole voitu tuoda Venäjän tehtaisiin. — Paperiteollisuuden alalla on käynnissä 73 yhteiskunnallistutettua ja 39 yksityistä tehdasta. Korkeimmilleen on tuotanto kehitetty Vjatkan ja Verhoturien paperitehtaissa.
Moskovan kuvernementin kansantalousneuvosto on aivan äskettäin antanut kuvernementtineuvostolle kertomuksen saavutetuista tuloksista tuotannon järjestelyssä. Monien vaikeuksien perästä on tuotanto onnistuttu saamaan järjestettyä m. m. rakennusaineiden, kaupunkirakennusten, nahka- ja turkistavaran, polttoaine-, metalli- sekä sotateollisuuden aloilla ja käsiteollisuudessa. Rakennusteollisuusalalla on 51 tehdasta. Tänä vuonna on saatettu toimintaan suuria tehtaita, jotka tulevat tuottamaan 121,5 milj. tiiltä, yli 2 milj. puutaa sementtiä, 870,000 puutaa kalkkia ja 510,000 kattotiiltä. Nahkatehtaat valmistavat vuodessa 240,000 puutaa, jos voidaan hankkia raaka-aineita riittävästi. Metsäosasto on ottanut hankkiakseen 20 % polttoainetarpeista; puuttuva määrä on hankittava muista kuvernementeista. Sahalaitoksia on 68 ja höyläämöjä 128. Kemiallinen teollisuus käsittää paperi-, posliini- ja muun kemiallisen teollisuuden, kullakin alalla 15–17 tehdasta. Kaikki paperitehtaat ovat käynnissä. Käsityöosasto johtaa 175,000 käsityöläisen tuotantoa, ja on osasto perustanut itselleen taideteollisuusmuseon. Sotateollisuus on täydessä toiminnassa. — Paikalliset kansantalousneuvostot ja niiden toiminta on paraillaan saamassa itselleen kiinteät toimintamuotonsa.
Kaikkialla on päähuomio kohdistettu suurtehtaitten järjestelyyn. Yhteiskunnallistutetut tehdaslaitokset on yhdistetty valtiotrusteihin. Niin on esim. olemassa kone- ja metallitehtaitten trusti, sähkölaitosten trusti, kaivostrusteja sekä erinäisiä kutomateollisuustrusteja, käsittäen kukin 5–10 tehdaslaitosta j. n. e. Kaikki saman tuotantohaaran laitokset yhdistetään kuvernementtiyhtymiin, joilla on yhteinen hallinto. Se huolehtii eri tehtaitten taloudenhoidosta, polttoaineista, raaka-aineista j. n. e.
Päävaikeus tuotannon järjestelyssä on ollut saarron aiheuttama mahdottomuus saada tarpeellisia raaka-aineita ja koneita ulkomailta. Etenkin rautatieliikenne on paljon kärsinyt sen vuoksi, ja siitä syystä on elintarpeitten jakelukin yleensä käynyt perin vaikeaksi.
Neuvostohallitus on kiinnittänyt erityistä huomiota sota-invalidien, sairaiden ja työkyvyttömäin huolenpitoon. Koko sairashoito on maksuton. Venäjän naiset ovat tällä alalla järjestäneet kaiken. Yli 2,000 milj. ruplaa jaettiin avustuksina tämän vuoden ensimäisellä puoliskolla.
Suurenmoinen on koululaitoksen perinpohjainen uudistaminen. On hävitetty kaikki porvarilliset keski- ja korkeakoulut. Yhdessä vuodessa avattiin 7,000 uutta kyläkoulua, 3,000 uutta kaupunkikoulua ja 12 uutta yliopistoa.
Löytyy ainoastaan yksi ainoa yliopistoihin ja erinäisiin ammattiopistoihin johtava pohjakoululaji, nimeltään työkoulu (trudovaja shkola). Se jakaantuu kahteen osaan, alkeiskouluun ja erikoiskouluun. Jälkimäisestä siirrytään sitten ammattiopistoon, jonka aineita helposti voidaan yhdistää yleisaineisiin. Tunnettu on m. m. Pietarin »Karl Marxin taloustieteellinen opisto» työläisiä varten. Kaikissa näissä kouluissa on varattu monta tuntia ruumiilliseen työhön.
Koulupakko vallitsee 7–16 vuotiaille. Koulut ovat järjestään maksuttomia. Monet niistä huolehtivat myös oppilaitten elatuksesta opiskeluaikana. Suurin osa vastaanottaa oppilaitaan täysihoitoon. Oppilaille jaetaan ilmaiseksi aterioita, vaatteita ja opintovälineitä. Ylemmissä kouluissa annetaan palkkaakin. Maaseudulle on järjestetty kesäsiirtoloita. Suurten pohjoisessa ja sisämaassa olevien kaupunkien koululapset lähetetään pitkiä matkoja etelään ja itään virkistymään. Monia entisiä ylimystön maakartanoita, tsaarin ja suuriruhtinaitten palatseja ja linnoja käytetään nyt koulusiirtoloina tai yleisinä opintolaitoksina. Pietarin Talvipalatsiin on ollut sijoitettuna kokonaista 3,000 lasta ja Tsarskoje Selo, »Tsaarin kylä», oli vielä äskettäin todellisuudessa Djetskoje Selo, »Lasten kylä».
Kasvatusjärjestelmässä on toteutumassa mitä laajakantoisimpia uudistuksia. On pyritty kasvatuksen kansallistuttamiseen — pyrkimys, jonka Ferrer hiljakkoin on pannut alulle useitten maitten uudenaikaisissa kouluissa. Enemmän kuin niissä on kuitenkin Venäjällä kiinnitetty huomiota työkyvyn kasvattamiseen.
Selväähän on, ettei vanha opettajakunta ole alussa voinut olla uuden kasvatusohjelman tasalla. Monilta opettajilla on sitäpaitsi puuttunut hyvää tahtoakin. On väliaikaisesti koetettu selviytyä tästä vaikeudesta järjestämällä erittäin lukuisia erikoisluentosarjoja, joitten avulla 3–6 kuukauden sisällä on valmistettu kokonainen armeija kouluuopettajia.
Lapsia on koetettu jo nuoresta pitäen kasvattaa myös kunnon sosialistisiksi kansalaisiksi. Kouluihin on järjestetty seurusteluhuoneita, joissa oppilaille tarjotaan teetä ja joissa heillä on käytettävissään sanoma- ja aikauslehtiä sekä monipuolinen kirjasto. Näissä oppilasklubeissa syntyy itsestään itseopiskeluryhmiä, joitten yhteiskunnallinen merkitys on ollut hyvin huomattava.
Koulujen lisäksi harjoitetaan sivistystyötä valistusjunien avulla, joissa on yleisön käytettäväksi kirjastoja ja kirjamyymälöitä. Työaika tehtaissa on tavallisesti 6 tuntia, ja on kaksi tuntia sen ohella varattu tehtaitten yhteyteen opiskeluja varten, jotka ovat pakollisia luku- ja kirjoitustaidottomille, mutta vapaaehtoisia muille. Työläiset saavat itse valita mitä muita aineita he haluavat oppia.
Kouluasiain komissariaatti on muodostanut erityisen elimen korkeamman taiteen, musiikin, teatterin, kirjallisuuden ja elävien kuvien kansanomaistuttamista varten. Se on kuuluisa »proletkult», joka ottaa huomioon kaikki alotteet valistustyön alalla ja huolehtii niitten toteuttamisesta.
Koko kirjatuotanto on uudestaan järjestetty. Pietarissa ja Moskovassa on suuria kustannuslaitoksia, jotka huolimatta paperipulasta ja työvoimain vähyydestä ovat levittäneet enemmän kirjoja yli Venäjän kuin kukaan länsimaissa voi kuvitellakaan. Sosialismin oppi-isien teoksia sekä suurten ulkomaisten kirjailijain ja runoilijain parhaimpia kirjoja on levitetty miljonittain. Kuuluu olevan helpompaa löytää Romain Rollandia ja Henri Barbussea pienistäkin venäläisistä kirjastoista kuin monesta Ranskan kaupungista. Tunnettu on Maxim Gorkin suuri sarjajulkaisu »Maailmankirjallisuus», johon kootaan yhteen käännöksiä kaikenkielisistä kirjallisuuden tärkeimmistä teoksista.
Taideharrastukset ovat kaikesta päättäen olleet hyvin vilkkaat. Tietysti ovat maalaustaiteessa päässeet voitolle uudenaikaiset äärimmäisyyssuunnat. Kaikki teatterit Pietarissa ja Moskovassa ovat olleet toiminnassa kuten ennenkin. Vieläpä maailmankuulu balettikin on joka ilta esittänyt työväelle ne ohjelmat, joista ennen vain ruhtinaat ja rikkaimmat porvarit saivat nauttia. Suuri Shaljapin on Marinskin teatterissa laulanut köyhälistöjoukoille. Myös rintamille ovat teatteri- ja muut taiteilijaseurueet säännöllisesti lähteneet virkistämään punasotureita esityksillään.
Kirkko on erotettu valtiosta, ja valtion puolesta ei enää ole maksettu papeille palkkoja. Itse kirkkorakennukset ovat siirtyneet valtion omaisuudeksi, mutta se on luovuttanut niitä uskonnollisten yhdyskuntain käytettäviksi. Uskonnon vapaus on ollut taattu. Hiljakkoin julisti kommunistipuolue uhkaavien juutalaispogromien johdosta: »Niin kauan kuin on ihmisiä, jotka rukoilevat, tullaan kirkkoja sallimaan.» Uskonnollista ahdasmielisyyttä vastaan ei ole taisteltu voimakeinoilla, vaan ennenkaikkea tieteen kansanomaistuttamisella.
Avioliitto solmitaan nykyään yksinkertaisella ilmoituksella sivilirekisteriin. Nimestä saavat asianomaiset itse sopia. Aviottomilla lapsilla on samat oikeudet kuin aviollisillakin. Avioeron saa nyt hyvin helposti. Naisen yhteiskunnallinen asema on täten tullut paljoa itsenäisemmäksi.
Uuden oikeinkirjoituksen ja metrijärjestelmän käytäntöön ottamisen rinnalla on myös vanha kalenteri saanut väistyä länsimaissa käytetyn ajanlaskun tieltä.
Eräs Neuvosto-Venäjän merkillisimpiä ristiriitoja on, että se rauhanrakkaudestaan huolimatta on ollut pakotettu järjestämään ja ylläpitämään jättiläisarmeijaa ja sotilaallista kuria yhteiskunnassa. Tilapäisistä työväen punakaarteista on ankara välttämättömyys muodostanut Venäjän punaisen armeijan, joka tänäänkin taistelee sosialistisen aatteen puolesta koko maaiIman imperialismia vastaan.
Puna-armeija on luokkajärjestö. Se ei suojele pientä hallituskoplaa, vaan köyhälistöluokkaa kokonaisuudessaan, ei hallitse vieraita kansallisuuksia ja maita, vaan suojelee Venäjän työmiestä ja talonpoikaa ja heidän synnyinmaataan. Samalla se taistelee kansainvälisen sosialismin toteuttamiseksi.
Puna-armeijan luominen on Neuvosto-Venäjän ehkä suurenmoisin organisatorinen saavutus. Se on melkein ihme, jos muistaa, millaisessa hajaannustilassa armeija oli bolshevikkien päästessä valtaan ja kuinka suunnattomasti Neuvosto-Venäjää kaikilta tahoilta on imperialististen valtioitten yhdistyneillä voimilla alinomaa ahdistettu.
Jean Jaurès on monessa suhteessa ollut Trotskin johtavana tähtenä hänen luodessaan puna-armeijaa. Jaurèsin suuresta teoksesta »Uusi armeija», joka valmistui juuri ennen hänen kuolemaansa, löytää ne aatteet, joiden mukaan Venäjän vallankumousarmeija on järjestetty. Tämän armeijan henkisestä voimasta on pidetty yhtä suurta huolta kuin sen puhtaasti sotilaallisestakin kunnosta. Jokaisella armeijalla on oma klubinsa, kirjastonsa, valistusjunansa, sanomalehtensä ja esitelmöitsijäkuntansa.
on Venäjän työväen nyt kaksivuotiaaksi päässyt sosialistinen vallankumous. Niin vähän kuin meillä onkin täysin päteviä tietoja aivan vieressämme olevasta Venäjän maasta, voimme täydellä syyllä kuitenkin väittää, että länsimaissa niin sivistymättömäksi moitittu Venäjän köyhälistö on kahden vuoden aikana mahdollisimman vaikeissa olosuhteissa suorittanut sivistystyön, jonka vertaista Venäjän oma historia ei tunne ja joka on ainoa laatuaan myös koko ihmiskunnan historiassa. Sikäli kuin henkinen voima ylipäänsä voi, tulee sosialistinen aate sen venäläisessä, kommunistisessa muodossa jäämään tulevaisuuden köyhälistön vapaustaistelun syvimmäksi voimalähteeksi. Sitä ominaisuutta se ei voi koskaan menettää, vaikka lännen »sivistyneet» riistäjäarmeijat voisivatkin sen aineellisesti kukistaa miten perinpohjaisesti tahansa.
Venäjän työläiset ovat toteuttaneet köyhälistön vallankumousaatteen todellisessa elämässä. Heidän melkein uskonintoinen rohkeutensa ja uhrautuvaisuutensa on raivannut tien kaikkien muitten maitten työläisjoukkojen vallankumoustaistelulle. Helppo on meidän nyt karttaa Venäjän vallankumouksen virheitä kun oma vuoromme tulee.
Syvät ja hartaat onnittelut suuntautuvat näinä Venäjän neuvostotasavallan kaksivuotispäivinä kaikkien maailman köyhälistöjen taholla Venäjän vallankumoukselliselle köyhälistölle. Yli syksyisten huurujen, yli kansainvälisten taantumuksellisten armeijain, yli tykkien jylhän soiton ja kuolevien haikeiden vaikerrusten nuo onnentoivotukset huokuvat lämpöisinä, kärsivien sydämien syvimmästä lähteneinä kaikista maapallon kolkista luokse sen köyhälistöjättiläisen, joka yksin on käymässä suurta taisteluaan omansa ja koko maailman sorrettujen tulevaisen onnen valtakunnan nostamiseksi.
I. L.
Olemme saaneet vastaanottaa seuraavan erittäin mielenkiintoisen selostuksen Norjan työväenliikkeestä, joka niin monessa suhteessa voi olla meille esikuvana. Kirjoittaja on suomalainen puoluetoveri, joka vallankumouksen jälkeen on asettunut Norjaan ja siellä ollut paljon mukana puolue-elämässä toimittaen m.m. sikäläistä sos.-dem. Nuorisoliiton äänenkannattajaa »Klassekampen'ia».
Norja oli ainoa maa, jossa onnistui täydellisesti tuo viime heinäkuun 21 päiväksi suunniteltu kansainvälinen suurlakko — suurlakko, jonka piti muodostua mahtavaksi, uhkaavaksi kaikkien maiden köyhälistöjen sympatiamielenosoitukseksi Venäjän ja Unkarin taistelevien köyhälistöjen puolesta. Norjan porvarilehtienkin täytyi se todeta, ja ne olivat tietysti kovin pahoillaan ja suutuksissaan siitä, että Norja muka Venäjän ja Unkarin perästä nyt oli bolshevismin luvattu maa. Ikävä kyllä, tuokin on liioiteltua puhetta. Joka tapauksessa saavutus sentään, varsinkin jos vertaa sitä muitten Skandinavian maitten saamattomuuteen, oli semmoinen, että se ansaitsee kunnioitusta ja että kannattaa hiukan tutustua siihen vaikuttaneisiin tekijöihin.
Oikeistososialistit olivat vallassa aina viime vuoden pääsiäiseen saakka. Silloin pidetyssä puoluekokouksessa jyrkempi suunta voitti — tosin niukalla enemmistöllä — ja otti käsiinsä puolueen koko johdon ja pää-äänenkannattajan. Puolueen etunenään tuli se mainio parivaljakko, joka siinä nyt on: puoluesihteeri toveri Martin Tranmael ja puheenjohtaja toveri Kyrre Grepp.
Oppositsionia vanhaa johtoa vastaan oli jo harjoitettu kauan ja kiivaasti nuorisoliiton puolella, mutta varsinkin ja erittäin suunnitelmallisesti, valloittaen aseman toisensa jälkeen, n.k. fagopposition'in (ammattijärjestö-oppositionin) puolelta. Puoluejärjestöjen keskuuteen oli perustettu jyrkällä kannalla olevia nuorisokerhoja (ungdomslag), jotka sisältäpäin ottivat käsiinsä vallan ja johdon. Samalla tulivat paikalliset työväenlehdet heidän kontrollinsa alle. Samaten kävi ammatillisissa järjestöissä, joitten keskuudessa nuo fagoppositioni-ryhmät Tranmaelin taitavalla, tarmokkaalla johdolla voittivat yhä enemmän alaa. Ammattiliitoissa taistelu vieläkin jatkuu hyvällä menestyksellä. Suurimmat liitot, kuten metalli- ja sekatyöläisten, ynnä eräät pienemmätkin ovat jo kokonaan jyrkän suunnan johdon alaisina.
Vasemmistolaisten voittoon niihin aikoihin vaikuttivat epäilemättä paljon sodan luomat olot, kallis aika y.m., joissa olosuhteissa esim. kunnallispolitiikan alalla »vanhat miehet14 eivät kyllin tarmokkaasti valvoneet työväen parasta. Hyvällä menestyksellä silloin turvauduttiin vasemmistolaisten johdolla joukkojen omaan välittömään toimintaan (»direkte aktion»). Näissä liikehtimisissä heijastui myöskin silloin paraillaan taistelevien Venäjän ja Suomen vallankumousten vaikutus. Myöskin Saksan vallankumouksella viime syksynä, yhdessä sisäisten olojen painostuksen kanssa, oli suurenmoisesti innostava vaikutus Norjan työväkeen. Aivan omasta alotteesta ja enimmäkseen »epävirallisten» johtajien johtamana ruvettiin muodostamaan aika kyytiä »tilanneorgaaneja», työväen neuvostoja. Aivan yllättämällä ja yhden ainoan viikon kuluessa saatiin Kristianiassa yli 20,000 työläistä homman taakse, yli koko maan lähemmä 100,000! Porvaristo säikähtyi ja rupesi jo varustautumaan kaiken varalta. — Kaikki tämä oli kyllä enemmän hetken innostuksen tulos kuin mikään todellinen yhteiskunnallinen maan vieremä. Mutta joka tapauksessa tästä muodostui varma ja hyvä lähtökohta puolueen koko vastaiselle politiikalle — varsinkin kun oikeistososialistien taholla oli hyökätty johdon kimppuun sen takia, että eduskuntavaalit olivat käyneet huonosti, syistä joihin ei tässä tarvitse kajota.
Puoluejohto julkaisi yhdessä Ammattijärjestön kanssa n.k. Yhteismanifestin (Faellesmanifestet), jossa määriteltiin, paitsi eräitä vähemmän tärkeitä päivän poliittisia ohjelmavaatimuksia, kuten »uudet eduskuntavaalit uuden oikeudenmukaisen vaalijärjestyksen mukaan» (myönnytys oikeistolle ja keskustalle), työväenliikkeen varsinaisia vallankumouksellisia päämääriä ja tehtäviä.
Siinä päätettiin ehdottomasti läpiajettavaksi sotilasneuvostojen muodostaminen kaikille harjoituspaikolle, linnoituksiin ja sotalaivoille. Näiden sotilasneuvostojen tehtävänä oli valvoa miehistön etuja ja vaatimuksia, sekä ennen kaikkea pitää huolta siitä, ettei sotaväkeä päästäisi käyttämään lakonrikkureina tai aseellisesti esiintymään työväkeä vastaan tilanteen sellaiseksi sattuessa. Oli vaadittava, että päällystö tunnustaa nämä neuvostot. Tämän suunnitelman taakse asettui puolue ja ammattijärjestö kaikkine keinoineen sekä tietystikin myös nuorisoliitto. Käytiin asiaan heti käsiksi sillä tapaa, että voimaperäisen agitatsionin ohella kaikilla paikkakunnilla kutsuntaijässä olevien nuorukaisten keskuudessa muodostettiin sotilasyhdistyksiä, joiden tarkotus oli tehdä pojille asiat selviksi ja valmistaa heidät tehtäviinsä kun keväällä ja kesällä kokoontuivat harjotuspaikoille. Näihin sottlasyhdisiyksiin liittyi paitsi työläisnuorisoa osaksi myöskin talollispiireistä olevia nahkapoikia. Jonkun verran haittaa teki kyllä se seikka, että Norjassa on niin kauan — aina vuodesta 1906 — harjoitettu puhdasta antimilitaristista agitatsionia, joten usein parhaat nuoret sosialistit menevät ennemmin vankilaan pariksi kuukaudeksi kuin jonkinlaiseksi »maan suolaksi» harjotuspaikoille.
Viime kesänä sitten lähdettiin muodostamaan näitä sotilasneuvostoja. Eivätkä porvarit ja päällystö niitä järin kovaa uskaltaneet eivätkä voineetkaan vastustaa tai vainota. Pienempien yhteentörmäysten ja selkkausten perästä ne olivat pystyssä, ja upseerien oli pakko ainakin »de facto» tunnustaa ne. Ettei suurempia rettelöitä ja yhteenottoja sattunut, riippuu kai siitä, että militaristinen henki on Norjassa varsin kehittymätön ja sotilasrasitus verrattain pieni — harjotusaikakin on viimeisten lyhennysten jälkeen vain 48 päivää. Joka tapauksessa on nyt »virallisen» militarismin ase Norjan porvariston kädessä kovin tylsistynyt ja heikontunut. Mutta Yhteismanifestissa sanotaan vielä, että jos porvaristo yrittää pystyttää jonkinlaisia »epävirallisia», »valkoisia» asejärjestöjä, niin on työväenkin aika viipymättä ryhtyä tarmokkaasti vastaaviin toimenpiteisiin. Ja niin kai ajan mittaan käykin. Porvareilla ja talonpojilla on kaikilla aseita, työväellä ei, paitsi osalla maatyöväkeä. Siinä suhteessa on siis oltava varuillaan.
Tähän tapaan ajetaan nyt Norjassa työväen »sotilaspolitiikkaa», yhtä koko työväenpolitiikan polttavinta kysymystä nykyhetkellä.
Juolahtaa mieleen: Liekö meillä suomalaisilla, kovan onnen pojilla, jotakin varteenotettavaa näistä norjalaisen veljespuolueen pyrinnöistä?
Petter P.
Italiassa on meillä edessämme se mielenkiintoinen koe, että rinnan parlamentarisen toiminnan kanssa muodostetaan laaja neuvostojärjestelmä valmistamaan yhteiskunnallista vallankumousta ja luomaan niitä elimiä, joita vallankumous tarvitsee, kun se kerran olosuhteiden välttämättömyydestä puhkeaa.
Kaikissa Pohjois- ja Keski-Italian kaupungeissa ja teollisuuskeskuksissa on olemassa n. k. »työneuvostoja» (Camera del lavaro), joita myös kutsutaan »tulevaisuuden neuvostoiksi». Lähinnä ne vastaavat Ranskan työpörssejä (Bourse du travail) ja Yhdysvaltojen kaupunkien keskusliittoja (City Central Federation). Meillä voisi mainita kunnallistoimikunnat lähinnä vastaavina järjestömuotoina.
Nämä työneuvostot ovat paikallisen työväestön muodostamia ilman muitten järjestöjen välitystä. Hallituksella ei ole mitään tekemistä niitten kanssa. Hallitus on niille tarpeeton. Jos vallankumous puhkeaisi huomenna, olisivat ne valmiit ottamaan tuotannon ja hallinnon omiin käsiinsä. Suurin mallityöneuvosto löytyy Milanossa, ja ulottuu sen toiminta yli koko Lombardian.
Nämä työneuvostot ovat tähän mennessä ottaneet ratkaisevasti osaa lakkojen järjestelyyn, yhdistäen pienempien järjestöjen toiminnan lakkotilaisuuksissa. Enemmän ja enemmän ne ovat puuttuneet yleisiin hallintotehtäviin. Kesäisissä elintarvelevottomuuksissa täytyi hallituksen turvautua työneuvostojen apuun köyhälistöjoukkojen rauhoittamiseksi. Työneuvostot saivat silloin tehtäväkseen elintarpeitten jakelun monessa kaupungissa. Neuvostoja toteltiin ehdottomasti.
Neuvostojen yläpuolelle on muodostettu »pääneuvosto» (Consiglio generale), jolla on korkein päätösvalta. Työneuvostot valitsevat siihen jäseniä kutakin sataa jäsentä kohti. Sääntöjen mukaan pitäisi pääneuvoston kokoontua vain kerran vuodessa, mutta käytäntö on osoittanut välttämättömäksi kutsua se koolle kerran kuukaudessa ja muutenkin tilanteen kärjistyessä.
Ylin toimeenpanovalta on erityisellä »toimeenpanevalla komitealla» (Commissione esecutiva), johon kuuluu viisi vakinaista ja neljä varajäsentä, jotka on asetettu yleisillä vaaleilla. Tämä komitea kokoontuu vähintäin kerran viikossa ja panee täytäntöön kaikki pääneuvoston päätökset. Se on lähinnä vastuunalainen pääneuvostolle.
Toimeenpanevalla komitealla on oikeus valvoa kaikkia työväen järjestöjä ja niitten poliittista toimintaa. Kaksi komitean jäsentä pitää tavallisesti huolta propagandatyöstä työväen keskuudessa, yksi tai kaksi huolehtii toiminnan valtiollisesta puolesta, ja varajäsenet muodostavat alajaostoja eri tehtäviä, kuten elintarvejakelua, hintojen kontrollausta y.m. varten. Tavallisesti on kaksi komitean viidestä jäsenestä naisia.
Toimeenpanevan komitean lisäksi on olemassa vielä erityinen »tarkastuskomitea» (Commissione di controllo), johon kuuluu viisi pääneuvoston valitsemaa jäsentä. Se tarkastaa niin hyvin työneuvostojen kuin pienempien järjestöjen raha-asioita ja tilejä. Sen kautta vältetään kaikki ymmärtämättömyydestä tai muuten johtuvat väärinkäytökset. Tarkastuskomitean esimies on tavallisesti työläinen.
Myös toverioikeuksia löytyy tässä neuvostojärjestelmässä, mutta kuri kuuluu muutenkin olevan niin hyvä, ettei niitten useinkaan tarvitse riita-asioihin puuttuu.
Niinkuin Venäjälläkin saavat kaikki neuvostojen toimitsijat olla virassa vain niin kauan kuin heidän toimintansa tyydyttää työväenjoukkoja. Kun näin ei enää ole asianlaita jonkun toimitsijan suhteen, saa hän heti väistyä uuden tieltä, ilman että muiden jäsenten sen vuoksi tarvitsee erota. Täten taataan, ettei toiminta laimennu tiheitten toimihenkilökuntain muutosten takia — sehän juuri tekee porvarillisen parlamentarismin niin hedelmättömäksi, koska yhdenkin ministerin virheen takia aina koko ministeriö on pakotettu eroamaan — ja että neuvostojärjestöjen kokoonpano aina tarkasti vastaa suurten työväenjoukkojen mielialaa. Neuvostojärjestelmä on täten mitä joustavin ja todella kansanvaltaisin järjestömuoto.
Italian työneuvostot määräävät nyttemmin myös ammattiosastojen jäsenyydestä. Ne ovat siis kaikkien muitten järjestöjen yläpuolella. Ammattijärjestöjen virkavaltainen, toimettomuuteen taipuva johto ei siis pääse ratkaisevasti määräämään joukkotoiminnassa.
Voidaan sanoa, että Italian neuvostot itsetietoisesti ovat kumouksellisia järjestöjä. Ne käsittävät mahdottomuuden yhdistää neuvostojen toimintaa parlamentin toimintaan. Se suunta, joka äskeisessä Bolognan puoluekokouksessa pääsi voitolle ja jota suuri »Avanti»-lehti edustaa, onkin keskittänyt työnsä näihin neuvostoihin ja koettaa niiden avulla, parlamenttia sivuuttamalla, vaikuttaa olojen nopeaan kehittymiseen työväelle suotuisiksi. »Kaikki valta neuvostoille», on Italiankin sosialistien melkein yksimielinen tunnuslause,
Sapiens.
[Tämä Karl Radekin kirjoittama teksti on julkaistu erillisenä kirjasena, joka on luettavissa täällä. MIA huom.]
Suhtautumista sosialistisiin virtauksiin ja Bernin konferenssiin koskeva Kommunistisen internationalen päätöslauselma hyväksytty sen perustavassa kokouksessa Moskovassa maaliskuulla 1919.
Jo vuonna 1907 Stuttgartissa pidetyssä sosialistikongressissa, kun II Internationale käsitteli siirtomaapolitiikkaa ja imperialistisia sotia koskevaa kysymystä, ilmeni, että enemmän kuin puolet II Internationalesta ja suurin osa sen johtajista näissä kysymyksissä oli paljon lähempänä porvariston mielipiteitä kuin Marxin ja Engelsin kommunistista kantaa.
Siitä huolimatta Stuttgartin kongressi hyväksyi vallankumouksellisen sivustan edustajain, N. Leninin ja Rosa Luxemburgin esittämän muutosehdotuksen joka oli näin kuuluva:
»Jos sota kuitenkin puhkeaa, ovat sosialistit velvollisia toimimaan sen mitä pikaisimmaksi lopettamiseksi ja kaikin keinoin käyttämään sodan synnyttämää taloudellista ja valtiollista pulaa kansan nostattamiseksi hereille ja siten jouduttaakseen kapitalismin vallan kukistamista.»
Baselin kongressissa marraskuulla 1912. jolloin Balkanin sota parhaillaan riehui, selitti II Internationale:
»Älkööt porvarilliset hallitukset unhottako, että saksalais-ranskalainen sota synnytti Kommunin vallankumouksellisen kapinan ja että venäläis-japanilainen sota saattoi liikkeelle Venäjän vallankumoukselliset voimat... Proletarit pitävät rikoksena ampua toisiaan kapitalistien liikevoittojen, hallitsiasukujen kilpailun ja diplomatisten sopimusten kukoistuksen edistämiseksi.»
Vielä heinäkuun lopussa ja elokuun alussa v. 1914, 24 tuntia ennen maailmansodan alkua, jatkoivat II Internationalen määräävät elimet ja laitokset lähestyvän sodan tuomitsemista porvariston suurimmaksi rikokseksi. Noita päiviä koskevat II Internationalen johtavain puolueiden selitykset ovat mitä puhuvimpana syytöskirjelmänä II Internationalen johtajia vastaan.
Ensimäisestä laukauksesta asti, mitä ammuttiin imperialistisen ihmisteurastuksen kentillä, pettivät II Internationalen pääpuolueet työväenluokan ja siirtyivät »isänmaanpuolustuksen» vaippaan verhoutuen kukin »oman» porvaristonsa puolelle. Scheidemann ja Ebert Saksassa, Thomas ja Renaudel Ranskassa, Henderson ja Hyndman Englannissa, Vandervelde ja De Brouckere Belgiassa, Renner ja Pernerstorfer Itävallassa, Plehanow ja Rubanovitsh Venäjällä, Branting ja hänen puolueensa Ruotsissa, Gompers ja hänen aatetoverinsa Amerikassa, Mussolini ja kumpp. Italiassa kehoittivat köyhälistöä solmimaan »linnarauhan» kukin »oman» maansa porvariston kanssa, luopumaan taistelusta riistäjiä vastaan, luopumaan sodasta sotaa vastaan ja tosiasiallisesti käymään imperialistien kanuunanruoaksi.
Tänä hetkenä II Internationale lopullisesti teki vararikon ja lakkasi olemasta.
Rikkaimpien maitten porvaristo sai, kiitos taloudellisen kehityksen yleisen kulun, mahdollisuuden jättiläismäisistä voitoistaan lahjoittamillaan pienillä almusilla lahjoa ja vietellä puolelleen työväenluokan huiput, työläisylimystön. Pikkuporvarilliset sosialismin »mukanajuoksijat» tulivat virallisen sosialidemokratian riveihin ja muuttivat vähitellen sen politiikan suunnan käymään porvariston puolelle. Rauhallisen parlamentarisen työväenliikkeen ja ammattiyhdistysten johtajista, sosialidemokratian kirjailijoista, toimittajista ja toimitsijoista muodostui kokonainen työväen virkavallan kasti, jolla oli omat itsekkäät ryhmäetunsa ja joka todellisuudessa oli vihamielinen sosialismille.
Kaikkien näiden olosuhteiden vaikutuksesta turmeltui virallinen sosialidemokratia sosialistivastaiseksi ja kiihkoisänmaalliseksi puolueeksi.
Jo II Internationalen piirissä oli ilmennyt kolme perussuuntaa. Sodan aikana, aina proletarisen vallankumouksen alkamiseen Europassa, ilmenivät näiden kolmen suunnan piirteet mitä selvimmin:
1. Oikeistososialidemokraattinen virtaus (»enemmistö»-suunta), jonka perikuvallisimpina edustajina ovat Saksan sosialidemokraatit, jotka nyt tasaavat vallan Saksan porvariston kanssa ja joista nyt on tullut Kommunistisen Internationalen johtajain, Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin, murhaajia.
Oikeistososialidemokraatit ovat nyt täysin osoittautuneet köyhälistön luokkavihollisiksi ja noudattavat sitä sodan »loppuselvityksen» ohjelmaa, minkä porvaristo on heidän noudatettavakseen antanut: verojen pääosan vierittäminen työtätekevien joukkojen kannettavaksi, yksityisomaisuuden koskemattomuus, armeijan jättäminen porvariston käytettäväksi, kaikkialla syntyvien työväen neuvostojen hajoittaminen, valtiollisen vallan jättäminen porvariston käsiin, — porvarillinen »demokratia» sosialismia vastaan.
Niin jyrkästi kuin kommunistit tähän asti ovatkin taistelleet »enemmistö-sosialisteja» vastaan, ei työläisille kuitenkaan vielä ole käynyt selväksi koko se vaara, mikä näitten petturien taholta uhkaa kansainvälistä köyhälistöä. Kaikkien työläisten silmien avaaminen näkemään oikeistososialidemokraattien juudasmaisen teon ja ase kädessä tekemään vahingottomaksi tämän vastavallankumouksellisen puolueen, siinä yksi tärkeimmistä kansainvälisen proletarisen vallankumouksen tehtävistä.
2. »Keskusta» virtaus (kautskylaiset, riippumattomat). Tämä suunta alkoi muodostua jo ennen sotaa, pääasiallisesti Saksassa. Sodan alussa oli »keskusta» miltei kaikkialla peruspiirteiltään samaa kuin oikeistososialidemokraatit. »Keskustan» teoretinen johtaja, Kautsky, esiintyi puolustaen sitä politiikkaa, jota Saksan ja Ranskan oikeistososialidemokraatit noudattivat. Internationale oli muka vain »rauhan ajan työväline»; »taistelu rauhan saavuttamiseksi, luokkataistelu sitten rauhaa aikana», sellainen oli Kautskyn tunnuslause.
»Keskusta» on sodan alusta alkaen kannattanut »yhteyden» muodostamista oikeistososialidemokraattien kanssa. Liebknechtin ja Luxemburgin murhan jälkeen »keskusta» edelleen saarnaa samanlaista »yhteyttä», s.o. työläiskommunistien yhteyttä kommunistien johtajain, Liebknechtin ja Luxemburgin, murhaajain kanssa.
Jo sodan alusta alkoi »keskusta» (Kautsky, Viktor Adler, Turati, Macdonald) saarnata »molemminpuolista amnestiaa», jonka tulisi koskea Saksan ja Itävallan oikeistososialidemokraattisten puolueitten johtajia toisaalta, Ranskan ja Englannin samanlaisia johtajia toisaalta. Tätä amnestiaa saarnaa »keskusta» vielä nytkin, sodan lopettamisen jälkeen ja estää sen kautta työläisiä pääsemästä selville II Internationalen luhistumisen syistä.
»Keskusta» on lähettänyt edustajansa Berniin sovittelijasosialistien kansainväliseen konferenssiin ja sen kautta tehnyt Scheidemanneille ja Renaudeleille helpommaksi pettää työläisiä.
On ehdottomasti tarpeen saada vallankumouksellisemmat ainekset eroamaan »keskustasta», mikä voidaan saavuttaa vain säälimättömästi arvostelemalla ja paljastamalla »keskustan» johtajat. Järjestöero »keskustassa» on historiallisesti ehdottoman välttämätön. Kunkin eri maan kommunistien tehtävänä on määrätä tämän eron hetki, riippuen siitä kehitysasteesta, minkä liike kussakin maassa on saavuttanut.
3. Kommunistit. II Internationalessa, missä tämä suunta puolusti kommunistis-marxilaisia, sotaa ja köyhälistön tehtäviä koskevia mielipiteitä (Stuttgart 1907, Lenin-Luxemburgin päätöslauselma), jäi se vähemmistöön. »Vasemmistolais»-ryhmä (myöhemmin Spartakusryhmä) Saksassa, bolshevikkien puolue Venäjällä, tribunistit Hollannissa, nuorten ryhmä Ruotsissa, nuorison internationalen vasen siipi eräissä maissa muodostivat uuden Internationalen ensimäisen ytimen.
Uskollisena työväenluokan eduille julisti tämä suunta sodan alusta alkaen tunnuslausetta: imperialistisen sodan muuttaminen kansalaissodaksi. Tämä suunta on nyt perustautunut III Internationaleksi.
Sen johdosta että t. k. 7 p:nä kaksi vuotta on kulunut siitä kun köyhälistön vallankumous Venäjällä tapahtui, ilmestyy mainittuna päivänä Ruotsissa ruotsinkielisenä suurenmoinen julkaisu »Det röda Ryssland» (»Punainen Venäjä») »Fram'in» kustannuksella.
Julkaisu on sanomalehtikokoinen, 52-sivuinen, varustettu hyvin lukuisilla kuvilla Venäjällä ja sisältää n. kuusikymmentä pitkää kirjoitusta. Siinä kirjoittavat m.m.: Aina P., »Köyhälistön päivästä Moskovassa», Th. Wennström »Eräästä työväen palatsista», Elvira Willman-Eloranta »Vapunpäivästä Pietarissa», Allan Wallenius »Bolshevikkisivistyksestä», V. Smirnoff »Muistelmia Venäjän vallankumouksen johtohenkilöistä», Jussi Railo »Maatalouskysymyksestä Venäjällä», sekä henkilökohtaisista kokemukistaan Venäjällä vielä A. Wallenius, J. Railo ja L. Letonmäki.
Eversti Malone, Englannin parlamentin jäsen, jonka Venäjän matkasta sanomalehdet äskettäin tiesivät kertoa, on antanut lehdellemme käytettäväksi käsikirjoituksen havainnoistaan Venäjällä, jossa hän tärkeissä tehtävissä oleskeli lokakuun alussa. Mainitun, erinomaisen mielenkiintoisen kirjoituksen tulemme julkaisemaan kolmessa seuraavassa numerossamme otsakkeella »Venäjän tasavaltasta».
On edelleenkin syytä pitää kirkasti silmällä asiain kehitystä tässä kapitalismin emämaassa.
Viimeinen suuri rautatielakko paljasti erään ammatillisen liikkeen perusheikkouden. Rautatieläiset, jotka keskenään olivat yksimielisiä ja ylläpitivät 9 päiväisen lakon harvinaisella tarmolla, olivat kokonaan eristetyt muista ammattiryhmistä ja työväenjärjestöistä. Lakko tuli siten paljon vaarattomamaksi yhteiskunnalle ja sen tuloksetkin sen takia vähäisiksi. »Daily Heraldin» asiantuntija ehdottaakin sen vuoksi, että on viipymättä ruvettava suunnittelemaan ammatillisen järjestäytymisen uudistamista ja ennenkaikkea uuden ammattiryhmienvälisen »yleisesikunnan» muodostamista, joka olisi korkein käskynhaltija ammatillisissa taisteluissa. Englannissakin käsitetään nyt monella taholta selvästi venäläisen neuvostojärjestelmän edut vanhojen, toisistaan eristettyjen ammattijärjestöjen rinnalla.
Asia on jo ollut käsiteltävänä suurissa työväenkokoukeissa eri osissa Englantia. Merkille pantava on rautatieläisliiton puheenjohtajan Crampin Lontoon Eastendissä lauantaina v.k. 11 p:nä pitämä puhe, jossa hän ennusti rautatieläisten ja muitten kuljetustyöntekijäin järjestöjen uudestaan muodostamista yhtenäisyyden ja tarpeellisen vuorovaikutuksen aikaansaamiseksi työtaisteluissa.
Cramp on tunnettu suoran toiminnan kannattajaksi. Viime kesänä hän lausui eräässä puheessaan, että se ajankohta on lähellä, jolloin poliittisen vallan keskus siirtyy parlamentista ammattijärjestöjen pääkorttereihin. On todennäköistä, että hänellä oli tarkoitus antaa rautatielakollekin valtiollinen luonne, jollei muuten niin vetämällä siihen Triple Alliancen muita liittoja. Mutta J. H. Thomas pani kaikki vaikutusvaltansa liikkeelle saadakseen lakon rajoitetuksi rautatieläisiin ja pysytetyksi puhtaana palkkataisteluna. Tämän tehtävän mukaisesti hän kerta kerralta hylkäsi eräitten ammattijärjestöjen avuntarjoukset. Jos lakkoon olisi yhtynyt myöskin Triple Alliancen kaksi muuta mahtavaa jäsentä, kuljetustyöläisten ja kaivosmiesten liitot, niin se hyvinkin helposti olisi voinut kehittyä koko yhteiskuntaa mullistavaksi.
Englannin porvaristo saa siis taaskin kiittää työväenjohtajaa pelastuksestaan. Vain tunnetun työväenjohtajan tarmokas toiminta porvarivaltion hyväksi pelasti sen vaaroista, jotka helposti olisivat voineet kehittyä sille ylivoimaisiksi. Porvarivaltion pelastus oli Thomas'ille tärkeämpi kuin työväen voitto. Niinkin hurskaita ollaan vielä laajoissa työväenpiireissä Englannissa, että vaikka hallitus lakon jälkeen kehoitti jatkamaan alulle pantujen herraskaartien perustamista, vaikutusvaltaiset thomaslaiset lehdissä varoittivat työväkeä ryhtymästä vastatoimenpiteisiin ja kehoittivat sitä vain välttämään sellaisia toimenpiteitä, »jotka oikeuttaisivat aseiden käytön sitä vastaan».
Sitä työrauhaa, jota odotettiin rautatielakon jälkeen, ei ole tullut. Suuria metallityöläisten lakkoja on ollut yli koku Englannin. Myös on hallitus saanut vastaanottaa ultimatumin, joka koskee maatyöläisten suhdetta kansalliseen teollisuusneuvostoon, mikä on kokoonpantu työläisistä ja työnantajista ja minkä tehtävänä on työrauhan turvaaminen. Hallitus on nimittäin asettanut maatyöläiset 8 tunnin työpäivälain ulkopuolelle. Työläiset sanovat nyt, että jos vastedes viivytellään täyttämästä tätä teollisuusneuvoston päätöstä kaikkiin työaloihin nähden, tulevat työläiset vetäytymään pois koko suunnitelman kannattamisesta.
Virallisten tietojen mukaan löytyy Englannissa vielä n. 360,000 työtöntä, joita hallitus vakinaisesti avustaa, ja jumala ties kuinka monta vielä, jotka ovat enemmän tilapäisessä työttömyydessä. Tämä työttömäin suuri armeija on mitä arvaamattomin tekijä Englannin taloudellisessa elämässä.
*
Suurinta mielenkiintoa herättää Englannissa parastaikaa kaivosten yhteiskunnallistuttamiskysymys.
V:n 1882 jälkeen on ammattijärjestöjen eri edustajakokouksissa tehty yhteensä 42 päätöstä tämän toimenpiteen puolesta, eikä asia ole kuitenkaan edistynyt vähääkään toteutumistaan kohti. Hallitus on heittänyt kaikki päätöslauselmat vaarattomina paperikoriin. Kuitenkin on kaivosten yksityisomistus yhtenä tärkeänä syynä siihen suureen tapaturmavaaraan, mikä tällä teollisuusalalla on olemassa. Viimeisinä 20 vuotena on tilaston mukaan loukkaantunut työssä 61⁄2 milj. kaivostyöläistä, joista kuoli vuosittain keskimäärin 1,240. Työläiset pitävät, luottamusmies Smillien sanojen mukaan, vain kohtuullisena, että heillä olisi edes sen verran sananvaltaa tämän teollisuuden käytännöllisessä järjestämisessä kuin osakkeenomistajilla, jotka vain osakekirjansa kautta ovat siihen yhdistetyt.
Glasgowin äskeisessä edustajakokouksessa uudistettiin tuo kaivosten yhteiskunnallistuttamiskysymystä koskeva päätös sillä lisäyksellä, että Englannin työväen koko tarmo tällä kertaa oli kohdistettava tämän päätyksen läpiajamiseksi. Päätös saatettiin v.k. 9 p:nä virallisen lähetystön kautta Lloyd Georgen tietoon, mutta asettui hän edelleenkin kielteiselle kannalle.
Asema on sen johdosta vakavasti kärjistynyt. Lauantaina v.k. 11 p:nä pidettiin Lontoon Albert Hallissa jättiläiskokous, jossa kaivostyöläisliiton sihteeri Frank Hodges ilmoitti, että kaivostyöläisillä oli olemassa strateginen taistelusuunnitelma, joka kolmen kuukauden kuluessa takaisi heille voiton tässä tärkeässä kysymyksessä, ja joka tulisi olemaan esimerkkinä myöskin muille ammattiryhmille tulevissa työtaisteluissa.
Hallituksen kielteisen vastauksen johdosta kutsutaan uusi ammattiyhdistyskongressi koolle heti Washingtonin kokouksen päätyttyä, siis todennäköisesti ennen joulua. Siihen mennessä pannaan kaikkien järjestöjen voimat liikkeelle suurenmoisen propagandan järjestämiseksi työväen vaatimuksen puolesta. Tästä propagandasta tulevat ennen muita pitämään huolta työväen parlamenttikomitea, puoluejärjestöt ja kaivostyöläisten liitto.
Hyvin kiihoittavasti työväen mielialaan vaikuttanee se suuri kaivosonnettomuus, mikä joku päivä sitten tapahtui Cornwallissa. Siellä sai eräässä kaivoksessa surmansa vähintäin 40 työläistä ja satoja haavoittui. Tämä onnettomuus lienee suurin mitä Cornwallissa koskaan on tapahtunut.
28. X.
Italian sosialistisen puolueen XVI valtava puoluekokous, jossa oli tuhatkunta edustajaa, päättyi v.k. 8 p:nä Bolognassa. Siellä oli kuten kaikkialla muuallakin kolme ryhmää, vasemmistososialistit (maksimalistit), reformistit ja kommunistit. Ensinmainittujen johtaja oli Ferrati, oikeistolaisten Lazzari ja kommunistien Bordigha.
Vasemmistolaisten päätöslauselmaehdotus sai 48,411 ääntä, oikeistolaisten 14,480 ja kommunistien 3,417. Voittaneessa ehdotuksessa lausutaan pääasiallisesti seuraavaa:
Venäjän vallankumous on onnellisin tapaus tähänastisessa köyhälistön historiassa, ja kaikkien maitten köyhälistön on koetettava tätä vallankumousta levittää yli kapitalistisen maailman. Kapitalistinen porvaristo ei vapaaehtoisesti luovu vallasta; siksi täytyy köyhälistön käyttää väkivaltaa kapitalistisen väkivallan kukistamiseksi.
Valmistaakseen köyhälistöä tätä tarkoitusperää varten täytyy puolueen erikoisesti tulevassa vaalitaistelussa kiinnittää huomio kommunististen periaatteitten selvittämiseen ja porvaristovallan välikappaleitten heikentämiseen.
Koska nykyiset taloudellis-yhteiskunnalliset laitokset, joitten tukena on vihattu poliittinen järjestelmä, muodostavat yhteiskunnallisen ja luonnollisten rikkauksien yksinomistajain valta-aseman;
koska työläiset saavuttavat vapautensa vain työvälineitten yhteiskunnallistuttamisen (vuorikaivokset, tehtaat, kulkuneuvot j.n.e.) sekä sen kautta, että tuotantoa johdetaan yhteiskunnallisesti;
koska kapitalismi synnyttää imperialismin ja veriset sodat ja vain sosialismi johtaa rauhaan niin kansain sisäisissä kuin kansainvälisissäkin suhteissa;
koska nykyinen järkytys niin voittajain kuin voitettujenkin taloudessa johtaa vararikkoon ja koska porvaristo ei voi pelastaa tästä vaarasta, vaan täytyy tapahtua syvällekäyvän mullistuksen, joka johtaa köyhälistön taloudelliseen ja poliittiseen valtaan;
koska porvarillisen valta-aseman sorron ja riiston välineitä, valtio, kunta ja virastot j. n. e., ei voida mitenkään muuttaa köyhälistön vapautuksen välineiksi;
koska köyhälistön on asetettava sijalle omat vapautumisensa välikappaleet (työläis-, talonpoikais- y.m. neuvostot);
koska vallan siirtymisen porvaristolta köyhälistölle on tapahtuva väkivallan ja diktaturin kautta;
koska tänä diktaturin aikana yhteiskunnallinen uudestimuodostus on aikaansaatava kommunismin avulla, jonka kautta luokkaerotus ja luokat katoavat ja kaikkien vapaa kehitys käy mahdolliseksi;
niin päättää puolue:
1. Järjestää Italian sosialistisen puolueen yllä esitettyjen periaatteiden mukaisesti;
2. liittyä kolmanteen Internationaleen, joka on köyhälistön yleismaailmallinen elin;
3. vaikuttaa luokkataistelun pohjalla toimivain ammattiyhdistysten keskuudessa, että yllämainitut periaatteet leviävät.
Oikeistolaiset pitivät kiinni vanhasta sosialidemokraattisesta puolueohjelmasta, kuitenkin niin, että sitä laajennetaan työväen neuvostoja kannattavaksi. Kommunistien ryhmä vaati reformistien erottamisia puolueesta, puolueen muuttamista kommunistiseksi puolueeksi ja toimintaohjelman hyväksymistä neuvostotasavallan luomiseksi.
Kaikki kolme päätöslauselmaehdotusta vaati puolueen liittymistä kolmanteen eli kommunistiseen Internationaleen. Siis reformistiset oikeistolaisetkin siellä kannattivat kommunistista Internationalea. Vasemmistososialistit päättivät asettaa kommunistisen agitatsionin yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseen aseelliseen taisteluun varustautumisen ohella.
Italian sosialistipuolue käsittää nyt 1,891 osastoa ja 81,468 jäseniä. Sen pää-äänenkannattaja, hyvin vasemmistolainen »Avanti», leviää 300,000 painoksena joka päivä.
Vasemmistolainen Serrati valittiin uudelleen »Avantin» päätoimittajaksi, ja puoluetoimikuntaan tulivat Bacci, Gennari, Bombacci, Vella ja Belloni.
Puoluekokouksessa yhtyivät englantilaiset ja ranskalaiset edustajat italialaisten kanssa päätöslauselmaan, jossa sanotaan: »Italian sosialistisessa puoluekokouksessa olevat ranskalaiset ja englantilaiset edustajat tervehtivät voittoisaa venäläistä vallankumousta sekä voitettuja vallankumouksellisia Saksassa ja Unkarissa ja päättävät lähettää kehoituksen kaikkien maitten työväelle julkisesti katkaisemaan välinsä niitten puolueitten kanssa, jotka sodan aikana ovat pettäneet Internationalen periaatteita. Tunnustamme ja julistamme, että kolmannen Internationalen periaatteet täydellisesti vastaavat kansainvälisen kumouksellisen sosialismin periaatteita.»
Myöskin lähetti puoluekokous onnentoivotuksiaan Venäjän neuvostohallitukselle sekä päätti velvoittaa puoluehallinnon neuvottelemaan muitten maitten työväenpuolueiden kanssa yhteisistä toimenpiteistä Venäjän saarron lopettamiseksi kerta kaikkiaan.
Puolueen viralliseksi sinetiksi hyväksyttiin Venäjän neuvostohallituksen sinetti, jossa on vasara ja viikate taustalla nouseva aurinko.
Marraskuun 16 p:nä kokoontuu Leipzigissä Saksan riippumattomain sosialistien puoluekokous, jossa tulee esille puolueen ohjelma, menettelytapakysymys, suhde internationaleen ja ammattiyhdistysliikkeeseen.
Ensimäinen kansainvälinen kuljetustyöntekijäin edustajakokous, jonka oli määrä kokoontua Kristianiassa t.k. 10 p:nä, onkin nyttemmin Ranskasta päin lausuttujen toivomusten johdosta lykätty ensi vuoden tammik. 12 p:ään.
Tanskan sos.-dem. Nuorisoliitto on 1,427 äänellä 1,187 vastaan päättänyt kumota tähänastisen sopimuksen yhteistyöstä sos.-dem. puolueen kanssa ja siis eronnut siitä.
28. X.
Kaksi tunnettua Australian neekerien tutkijaa, Baldwin Spencer ja F. J. Gillen, ovat hiljattain tavanneet eräänlaatuisen ryhmäavion urabunna-heimolla, joka asustelee Australian mannermaan sisäosissa. Tämä heimo jakaantuu kahteen pääryhmään ja ne taas eri alaryhmiin, joilla kaikilla on erityiset nimensä.
Urabunna-heimon keskuudessa saivat määrätyn ryhmän miehet naida vain määrätyn toisen ryhmän naisia, jotka kuuluivat samaan ikäluokkaan. Miehillä oli kyllä yksi tai kaksi varsinaista vaimoa, mutta ei yksinomaan itseään varten. Vaimot olivat samalla velvollisia antautumaan muille sellaisille miehille, joitten kanssa he saivat elää yhteistä sukupuolielämää, ja samoin oli miehillä oikeus elää yhdessä toisten naisten kanssa, jotka silloin olivat jonkunlaisessa sivuvaimon suhteessa heihin. Kaikki nämä, jotka olivat jossakin sukupuolisuhteessa toisiinsa, asuivat tavallisesti yhdessä eikä eroa tehty varsinaisen vaimon ja sivuvaimon lapsien välillä. Ryhmäavio oli siis rajoitettu vain siten, että miehillä saattoi ryhmän sisällä olla etuoikeus erinäisiin naisiin, mutta ei yksinoikeutta, niinkuin varsinainen avioliitto edellyttää.
»Urabunna-heimon keskuudessa on siis tätä nykyä», mainittujen tutkijain mukaan, »ryhmä miehiä säännönmukaisesti ja alati aviosuhteissa naisryhmään. Tämä on jotain aivan toista kuin moniavioisuus tai monimiehisyys. Miesryhmällä on yksinkertaisesti lain mukaan oikeus elää sukupuolisuhteissa kokonaisen naisryhmän kanssa» (North. Tribes of Centr. Austr., 74).
Samantapaista ryhmäaviota, jonka monimutkaisia yksityiskohtia on tarpeetonta tässä sen tarkemmin selittää, on toinen tunnettu tutkija, Howitt, tavannut dieriläisten keskuudessa. Kun tämän kansan kaksi pääryhmää erinäisten suurten juhlien aikana tulevat yhteen, muodostuu tämä ryhmäavio sukupuoltenväliseksi säännöstetyksi yhdyselämäksi (regulaled communal intercourse between the sexes)» (Austr. Group Rel., 806). Myös Howitt huomauttaa, ettei tämä ole laisinkaan sama kuin moniavioisuus, vaan selvää ryhmäaviota, ja hän lisää, että samanlaiset tavat vallitsivat toisenkin tuntemansa kunandaburi-nimisen heimon keskuudessa.
Etelä-Australiassa Port Lincolnin luona asuvien heimojen tavoista kertoo lähetyssaarnaaja C. W. Schürmann m.m.: »Voidaan melkein sanoa, että läheiset sukulaiset, kuten veljet, pitävät vaimojaan yhteisesti... Nainen kutsuu miehensä veljiä eroituksetta puolisoikseen», ja miehillä on sekä varsinaisia vaimoja että sellaisia vaimoja, joihin heillä on oikeus vain toisessa kädessä (Westermarck. Aviot. hist.). Näilläkin heimoilla löytyi nuo kaksi pääryhmää, joiden jäsenet saivat naida vain toiseen pääryhmään kuuluvia henkilöitä, ollen kiellettyä naimasta oman ryhmänsä keskuudesta.
Australian mannermaan heimojen sukupuolisuhteita muistuttavaa ryhmäaviota näyttää myös löytyneen melanesialaisten keskuudessa, joista Codrington kertoo: »Voi sanoa, että ylipäänsä melanesialaiselle kaikki naiset, ainakin ne, jotka kuuluvat samaan ikäluokkaan, ovat joko sisaria taikka vaimoja; naiselle taasen kaikki miehet joko veljiä lai aviopuolisoja... Tähän voi lisätä, että kaikkia niitä naisia, jotka saavat naida eivätkä vielä ole kiinnitettyjä, pidetään jossain määrin vapaina ryhtymään enemmän tai vähemmän lailliseen yhdyselämään niitten miesten kanssa, joitten kanssa he saavat solmia aviosuhteita» (Melan., 22).
Hyvin monimutkaiseksi on ryhmäavio kehittynyt australialaisten kamilaroi- ja kurnai-heimojen keskuudessa, joista jo Engels on kertonut. Kukin niistä jakaantui neljään ryhmään, joitten keskuudessa aviosuhteet olivat kielletyt. Epäselvää on, missä määrin ryhmäavio niillä on enään vain nimellinen, todellisuudessa jo väistynyt säännönmukaisen avioliiton tieltä.
Huomautimme jo, että nämä keskenään aviosuhteessa olevat ryhmät joskus elävät yhdessä. Näin oli laita esim. urabunnalaisten kansaa. Toisinaan siihen kuuluvat henkilöt taasen saattavat elää hajallaan, vieläpä hyvinkin pitkien matkojen päässä toisistaan. Huvittavan esimerkin siitä, minkälaiseksi nämä merkilliset aviosuhteet jokapäiväisessä elämässä voivat muodostua, kertoo meille eräs matkustaja Bridgeman. Hänellä oli australialainen palvelija, joku tapasi tilapäisiä, mutta täysin laillisia vaimoja kaikkialla, mihin hän vaan tuli. Kukaan ei asettanut kyseenalaiseksi hänen oikeuttaan näihin vaimoihin. Hän saattoi solmia laillisen avioliiton »paikkakunnalla, joka oli tuhatkunnan mailin päässä ja aivan vieraskielinen». Herra Bridgeman kertoo edelleen, että kun hän ensi kerran tuli erään Murray-virran varrella asuvan heimon luo, solmi muuan siihen kuuluva mies veljesliiton hänen kanssaan. Hän joutui täten itsestään kuulumaan heimon toiseen ryhmään. Eräänä päivänä hän tapasi neekeriveljensä vaimon ja sanoi hänelle: »Olen Johnin veli; sinä olet nyt siskoni.» — »Etpä ole», vastasi nainen hymyillen; »sinä olet nyt puolisoni» (Avebury, Marriage, Tolemism, 240).
Toinen melkein samanlainen esimerkki ryhmäavion laadusta: Eräs englantilainen lähetyssaarnaaja, Bulmer, joka ei lähemmin tuntenut australialaisten tapoja, suoritti kaikki veljesliiton solmiamiselle tarpeelliset seremoniat. Jonkun ajan kuluttua hän tapasi mustan veljensä vaimon ja sanoi hänelle: »Tiedä, että nyt olet siskoni. Minä olen puolisosi veli.» — »Eipä niin», sanoi vaimo nauraen; »sinä olet nyt aviopuolisoni.» Lähetyssaarnaajaparka huomasi liian myöhään, että hän neekerien käsitteiden mukaan oli joutunut aviosuhteeseen ei ainoastaan tämän naisen, vaan kaikkien hänen ryhmäänsä kuuluvien naisten kanssa (id,. Or. of Civil. [1911], 95).
Hyvin useilta Australian heimoilta on löydettävissä samanlaisia ryhmämuodostelmia, joista yllä on puhuttu, vaikkei ryhmäaviota heillä olekaan todettavissa. Näin esim. aruntalaisilla, jotka jakaantuvat neljään isoon ryhmään. Spencer ja Gillen mainitsevat saman yhteiskuntajärjestyksen olevan vallalla myös seitsemän muun kansan keskuudessa (Native Tribes of Centr. Austr., 70–74, 108), professori Ratzel luettelee hänkin seitsemisen esimerkkiä siitä Australian eri osista (Völkerk., II, 63), ja Joseph Kohler vielä kymmenkunta niitten lisäksi (Urg. d. Ehe, 47–52).
Useimmat tutkijat ja asiantuntijat pitävät selvänä, että näilläkin kansoilla ryhmäavio kerran on vallinnut, vaikka siitä ei ole muuta jäänyt jäljelle kuin nuo entiset avioryhmät. Kaikesta päättäen on siis ryhmäavio tässä muodossa ollut aivan yleinen Australian mannermaalla ja ehkäpä useilla ympäröivillä saariryhmilläkin.
Tukholma, 14. 10. 19.
Sosialistisen Aikakauslehden toimitus,
Helsinki.
Jatkan edellistä kirjettäni.[1]
Kullervo Mannerin »Kirjeitä Suomen työväelle»[2], jotka muodostavat lentokirjasen »Onko vallankumous kuollut?», henkii kaksi perusaatetta: toinen palavaa tulevaisuuden toivoa köyhälistö vallankumouksen suhteen, toinen mitä syvintä katkeruutta niistä työväen pettureista, jotka ovat porvarillisen yhteiskunnan pönkittäjiä »sosialidemokraatteina». Kuin piiskanisku heittää hän sanan »sosialipetturi» vasten heidän kasvojaan kirjan jokaisella sivulla.
Mitä oli ennen vallankumoustakin se eduskunta, joka Suomen nykyisille työväen johtajille on kaikista kallein, kalliimpi kuin itse sosialismin aate?
»Porvarillisen sorron väline oli se 'kansanvaltainen eduskuntakin', puhumattakaan vanhasta säätylaitoksesta. Ei niissä tehty ainoatakaan päätöstä, millä proletarit olisi vapautettu. Päinvastoin: työväenluokan riistäminen ja sortaminen niillä päätöksillä 'laillistutettiin', s. o. tehtiin luvalliseksi. Ja todellista huojennusta oloihinsa taas sai proletariaatti vain silloin, kun se väellä ja voimalla kolkutti parlamentin ovia, uhaten murtaa ne, ellei...»
Samalla tavalla oli myös »jokainen työväen ja kapitalistien järjestöjen välillä solmittu työehtosopimus paperille pantu pakkosopimus siitä, että kapitalisti saa riistää ja sortaa työmiestä työsopimuksella määrätyillä ehdoilla».
Toista on työväen diktuturi:
»Katsokaa, proletarit, Venäjälle. Siellä tekee työmies selvää työtä proletarisen diktaturin järjestyksen suojassa.
»Porvarillinen järjestys kyllä on hävitetty. Mutta työväki ei sitä itke. Sijalla on proletarinen vallankumouksen järjestys.
»Venäjän bolshevismi on myrkkykasvi, sanoo tietorikas sosialipetturi Suomessa.
»Vai myrkkyä! On, toverit, myrkkyä on bolshevismi. Pirun kovaa myrkkyä. Tappavaa...
»Mutta kenelle se on myrkkyä?
»Porvariloiselle. Sosialipetturillekin!»
Väkivalta ei ole suinkaan halveksittava luokkataistelussa:
»Senkö vuoksi Suomen työväen aseellinen vallankumous murtui, että itse keino, aseellinen väkivalta, oli huono keino semmoisenaan?
»Ei sen vuoksi. Sillä samanlainen keino, aseellinen väkivalta, sen mursi. Mursi sen vuoksi, että se väkivalta oli voimakkaampi.
»Suomen proletariaatin aseellinen väkivalta oli numerollisesti liian heikko yksin — kansainvälistä lahtari-voimaa vastaan. Se oli teknillisesti liian vähän kehittynyt — imperialismin huippuunsa kohotettua murhateknikkaa vastaan. Ja se oli aatteellisestikin vielä liian valmistumaton suureen tehtäväänsä — porvariston 'uuteen herännäisyyteen' puhjennutta lahtariaatetta vastaan.»
Manner maalaa räikein värin niinkuin kumoustaistelijan sopiikin. Tapahtumat ovat liian lähellä, tunteet liian syvät, jotta niitä voisi ilmaista meidän rauhallisia oloja rakastavien pikkusielujen jokapäiväiskielellä.
Politiikka ei yleensä ote runollista. Kukapa puolueemme nykyisistä johtajista, Ryömää ehkä lukuunottamatta, käsittää mitään taiteellisista esittelymuodoista? Kommunistinen aate sitävastoin on pannut liikkeelle kaikki salatutkin kirjalliset taipumukset kannattajissaan. Koska on Mannerin tyyli ollut niin hehkuvan voimakas ja samalla kirjallisesti hiottu kuin nyt?
Se on ehkä satunnaista ja itsetiedotonta. Mutta ennenkin on kirjallisuuden merkkiteoksien joukkoon joutunut kirjoja, joilla on ollut vain käytännöllinen tarkoitus.
—nen.
Det hvite Skraekvaelde i Finland, käänt. H. L., Det Socialdemokrat. Ungd. Forb. forlag, Kristiania 1919, Kr. 1:50.
Tämä Norjan sos.-dem. Nuorisoliiton kustantama kirjanen »Valkoisesta hirmuvallasta Suomessa» on käännös Väinö Tannerin tunnetun »Puolustuspuheen» ruotsalaisesta laitoksesta, johon on liitetty erinäisiä otteita sanomalehdistä ja eduskuntapöytäkirjoista.
Norjalaiset toverimme ovat varustaneet kirjan esipuheella, joka ei tavallisuuden mukaan ylistä kirjan tekijää, vaan päinvastoin arvostelee häntä hyvinkin ankarasti. Seuraava osoittaa mitä norjalainen työväki meistä ja meidän puoluejohtajastamme ajattelee:
»Senaattori Tanner on Suomen oikeistososialidemokraattisen puolueen johtaja... Hän on sosialidemokraatti, ja hänet voi ilman muuta rinnastaa Brantingin ja Scheidemannin kanssa siinä, että hän tahtoo vieroittaa työväkeä pois vallankumouksesta ja muodostaa siten puolustusmuuri kapitalistisen yhteiskunnan ympäri... Tanner on kuitenkin pakoitettu käyttämään hiukan toisia sanontatapoja kuin hänen europalaiset esikuvansa, sillä hänen työväkensä on enemmän luokkatietoista kuin monet muut. Vain Suomen poikkeukselliset olot... sallivat Tannerin olla työväen johtajana, työväen, joka ehdottomasti ja asteettain kehittyy vasempaan päin...
»Tanner on parlamentarikko. Suomen työväki uskoo yhä vähemmän eduskuntaan ja luottaa alati enemmän ulkoparlamentarisiin taistelumuotoihin sekä ymmärtää, että vallankumous on ainoa keino pelastaa köyhälistön imperialismin kirouksesta... Se ei tule lopulta turvautumaan hra Tannerin parlamentarismiin, se ei voi murtaa porvaridiktaturia äänestyslipuilla eikä myöskään hra Tannerin demokratialla, joka on vaan yläluokan demokratiaa; se julistaa köyhälistön diktaturin ainoaksi mahdolliseksi keinoksi päästä luokattomaan yhteiskuntaan, työn sosialistiseen yhteiskuntaan, jossa kaikilla on samat oikeudet ja samat velvollisuudet. Se tie on myös valkoisen Suomen loppu... jonka teokset ikiajoiksi jäävät yhdeksi kapitalismin viimeisistä ja julmimmista rikoksista.»
Kirjan on norjaksi kääntänyt ja toimittanut toveri Harald Langhelle.
[1] Ks. lehden edellinen numero. MIA huom.
[2] Ks. Kullervo Manner, »Onko vallankumous kuollut?». MIA huom.