Sosialidemokraattinen aikakauslehti

1920

Julkaistu: helmikuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 4, helmikuun 29 p., s. 61–84. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Olavi Puro, Carl Lindhagen, Karl Kautsky. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.

Sosialidemokraattinen aikakauslehti

N:o 4, helmikuun 29 p.

Uusi puolue.

Ne ainekset, jotka viime aikoina ovat muodostaneet puolueessamme jonkinlaisen »vasemmisto»-oppositsionin, ovat äskettäin asettaneet oman puoluetoimikunnan ja ryhtyneet toimenpiteisiin perustavan puoluekokouksen pitämiseksi. Hajaannus valtiollisen työväenliikkeemme keskuudessa on siis tosiasia.

Erilaisia menettelytapavirtauksia on kaikkien maiden työväenliikkeessä aina ja kaikkialla esiintynyt, johtuen ne osaksi eri maiden ja maanosienkin erilaisista yhteiskunnallisista oloista kuin myös eri työväenkerroksien jonkun verran erilaisesta katsantotavasta. Vaikkakin sosialistisen työväenliikkeen päämäärä yleisesti tunnustetaan yhdeksi ja samaksi, ovat erimielisyydet sen saavuttamiseksi käytettävistä keinoista useinkin johtaneet työväen hajaantumiseen.

Maailmansota on aiheuttanut taktillisten erimielisyyksien voimakasta lisääntymistä työväen keskuudessa, pakottaen useiden eri maiden työläiset määräämään kantansa uusiin, äkkiarvaamattomiin tilanteisiin. Sodan seuraukset taloudellisella ja valtiollisella alalla ovat yleensä lisänneet työväen vaikutusmahdollisuuksia; muutamissa maissa on työväki suorastaan jo saavuttanut valtiovallan, ja muuallakin toivoo se yleisesti voivansa käyttää tilannetta hyväkseen valloittaakseen uusia valta-asemia. Kuinka pitkälle tässä suhteessa on mahdollista mennä, siitä ovat mielipiteet erilaisia, eikä ole kaikkialla mahdollisuuksien asianmukainen arviointi ehtinyt vielä astua epämääräisten toiveiden tilalle. Myös taistelukeinoista vallitsee erimielisyyttä, johtuen se osaksi eri maissa vallitsevista yhteiskuntaoloista ja valtiollisista voimasuhteista, osaksi siitä, kuinka pian arvellaan työväen lopullisen vapautuksen olevan toteutettavissa.

Suomen työväen keskuudessa ovat maailmantapaukset osittain synnyttäneet sen käsityksen, että luokkavallan loppu on täälläkin piakkoin saavutettavissa. Epäonnistunut vallankumousyritys ja sitä seuraava porvariston julma luokkakosto ovat valmistaneet psykologisen pohjan tämmöisille hartaille toiveille. Nykyisiin puolueiden välisiin voimasuhteisiin katsoen on kuitenkin väkivaltainen esiintyminen työväenluokan puolelta ilmeisesti tuomittu epäonnistumaan, ellei rakenneta toiveita ulkoa saatavalle avulle, jota itse asiassa ei ole saatavissa. Itsesäilytysvaisto tietenkin pidättää järkevät työläiset antautumasta tämmöisissä olosuhteissa kannattamaan väkivaltaista menettelytapaa.

On merkille pantava, että nekin, jotka viime aikoina ovat esiintyneet »vasemmisto»-mielipiteen ilmaisijoina, ovat vakuuttaneet hylkäävänsä kapinasuunnitelmat. Mikä »vasemmisto»-puolueen positiivinen ohjelma on oleva, jää siis ainakin toistaiseksi arvoitukseksi. Tähän saakka se on rajoittunut sosialidemokraattisen puolueen arvostelemiseen, mutta on tulos myös tässä suhteessa pakostakin ollut laiha. Varsinkin senjälkeen kuin viime puoluekokouksemme hyväksyi menettelytapapäätökset, jotka vetävät selvät rajaviivat porvareita lähentelevää oikeistososialismia vastaan, on jokseenkin toivotonta koettaa kuvata puoluettamme kompromissipolitiikkaa tai ministerisosialismia tavoitelevaksi. Niin onkin sanottu »arvostelu» muodostunut ylimalkaisiksi syytöksiksi ja halpamaiseksi panetteluksi.

On sielutieteellisesti selitettävissä, että jokainen suuntariita vaikuttaa työväen eräisiin osiin vieroittavasti. Niihin nimittäin, jotka eivät koeta tai jaksa muodostaa itselleen omaa käsitystä asioista, vaan odottavat, että toiset muodostaisivat sen heille. Tämmöiset ainekset vetäytyvät pois sellaisesta puolueesta, missä näkevät oltavan eri mieltä tehtävistä ja keinoista. Niin onkin selitettävissä, että viime aikoina on saatu eräitä järjestöjä eroamaan puolueestamme, vaikkeivät läheskään kaikki nämä liittyne uuteen puolueeseen.

Se Suomen köyhälistön luokkavoiman heikkeneminen, jonka näin ollen tekeillä oleva »vasemmisto»-puolue on saanut aikaan, ei kuitenkaan liene kovin suureksi arvioitava. On mahdotonta uskoa, että vakavamieliset työläiset, jotka ovat uhranneet parhaat voimansa puolueelle, jotka ovat vuosien kuluessa taistelleet, toivoneet ja kärsineet sen kanssa — että nämä jäsenet nyt kääntäisivät sille selkänsä lähteäkseen kannattamaan puoluetta, jonka tarkoitukset ovat mahdollisimman epäselvät ja jonka julkinen käytännöllinen politiikka — jos se aikoo sitä harjoittaa — on pakotettu noudattamaan samoja suuntaviivoja kuin meidänkin puolueemme päivänpolitiikka.

Toiselta puolen on taas voitoksi laskettava se seikka, että meidän puolueemme, »vasemmiston» nyt toimeenpaneman pesäeron kautta, vapautuu Suomen luokkatietoisen työväen keskuudessa kaikesta edesvastuusta sanottujen »vasemmisto»-ainesten toiminnasta ja sen seurauksista.

Voimme myöskin toivoa, että nyt tapahtunut hajaannus Suomen työväen keskuudessa ei ole oleva pitkäaikainen. Olemme vakuutettuja siitä, että se luokkatietoinen työväki, joka viime puoluekokouksessa saneli päätökset ja joka on tervehtinyt niitä niin harvinaisen yksimielisellä tyydytyksellä, on edelleen pysyttävä puolueemme vankan, koetellun sosialidemokraattisen luokkataistelun tiellä. Kun näin tapahtuu ja kun samalla myös uusi, n. s. vasemmistopuolue saa osoittaa, mitkä ovat sen tarkoitukset ja millä keinoin se aikoo niiden hyväksi toimia, niin arvelemme, että ajatelevalle työläiselle valinta näiden molempien puolueiden välillä on oleva sangen helppo.

Takaisin sisällysluetteloon

Miltä Suomen valtion taloudellinen tulevaisuus näyttää?

I. Valtiotalouden asema ennen sisällissotaa.

Kysymys siitä, millaiseksi muodostuu Suomen valtioialoudellinen tilanne tulevaisuudessa, on jo nyt, kun valtion menot ovat kasvaneet vallankin viime vuosina jatkuvasti suurilla summilla, muodostunut erittäin tärkeäksi. Onko maan ja kansan varallisuuden tila sellainen, että valtion verotus, jota täytyy yleensä edelleen koroittaa, vaikkapa valtiotalouden menojen lisääntyminen saataisiin pysähtymään, ei muodostu muiden verorasitusten ohella niin raskaaksi, että se lamaannuttaa taloudellista yritteliäisyyttä, vähentäen siten veronmaksukykyä? Ja onko valtiolla hallussaan ja käytettävänään sellaisia varallisuuden lähteitä, että laajentamalla ja kehittämällä niiden käyttöä saadaan ylijäämätuloa valtion yleisiin menoihin, jotta siten voitaisiin keventää verokuormaa? — Tämä kysymys ei saa koskea valtion omistamia kulkuneuvoja, ne kun ovat kansan toimeentulon välttämättömiä apuneuvoja, joista ei saa hankkia, väestöä ja elinkeinoja liiaksi rasittamatta, tuloja yli menojen enempää, kuin on välttämätöntä niihin kiinnitettyjen pääomien kohtuullisten korkomenojen peittämiseksi.

Kysymys on siis loppujen lopuksi siitä, kulkeeko valtio kohti »vararikkoa», vai kyetäänkö valtiotaloutta jatkamaan ilman »romahdusta» ja vähitellen kehittämään se sellaiseen tilaan, että valtion liikeyrityksien ja verotuksen tuottamat tulot vastaavat säännöllisiä menoja. »Vararikko»-sana tietenkin merkitsee tässä tapauksessa liikkeessä olevien maksuvälineiden, setelien, joko osittaista tai kokonaan arvottomiksi tekemistä, sekä laajennetussa merkityksessä valtion ulkomaisiin lainoihin nähden akordia tai pahimmassa tapauksessa täydellistä maksukyvyttömyyttä.

Kun valtiotaloudessakin »rikastuminen ei riipu suurista tuloista, vaan pienistä menoista», on osa vastauksesta löydettävissä menojen suuruuden, lisääntymisen ja laadun sekä menojen ja tulojen keskinäisen suhteen tarkastamisesta. Katsotaan siis ensiksi kysymyksen tätä osaa.

Valtiotalouden normaalinen tila edellyttää, että säännölliset menot sekä ylimääräisistä menoista sellaiset, joita ei käytetä tuotannollisiin tai muihin kansantaloudellisesti hyödyllisiin tarkoituksiin, voidaan peittää pysyväistä laatua olevilla tuloilla, jotka saadaan kokoon vientiä ja tuontia sekä elinkeinoelämää ja varallisuutta kohtuuttomasti rasittamatta. Valtion tulee pitää aina päämääränään kansan elinkeinoelämän, varallisuuden ja sivistyksen kohottamista. Siihen on käytettävä riittävässä määrin elinkeinoelämän välillisellä verotuksella sekä kansalta suoranaisilla veroilla koottuja tuloja. Mutta jos maan elinkeinoelämää ja varallisuutta rasitetaan jatkuvasti etupäässä virkakoneiston käyttämistä varten, on seurauksena elinkeinoelämän rappeutuminen ja maan yleinen köyhtyminen.

Ennen maailmansotaa oli Suomen valtio kuin varakas talon isäntä, joka elää omillaan ja jolla on säästössäkin »ruista ja rahaa» ja joka lainaa ainoastaan ryhtyessään suurempiin uusiin yrityksiin taloutensa kehittämiseksi, mutta ei viitsi kuitenkaan liioin uusiin yrityksiin ryhtyä. Otetaanpa, esimerkiksi vuosi 1913. Valtion menot päättyivät vaatimattomaan summaan 184.3 milj. mk:aan (vakinaisia 158.8, ylimääräisiä 25.3, ulkopuolella menosäännön 0.2 milj. mk). Yleisiin töihin, kuten uusien ratojen rakentamiseen ja rautateiden kuljetuskyvyn parantamiseen käytettiin 25 milj. mk., mutta määräävinä niissä olivat sotilaalliset näkökohdat. Opetus- ja valistustyöhön käytettiin 21 milj. mk. Tulot olivat 190.7 milj. mk. (vakinaiset 181.2 ja ulkop. tulosäännön 9,5). Säästöä siis syntyi 6.4 milj. mk. Valtiovelka ei ollut suhteellisesti suuri. Se oli v:n 1913 lopussa 173.0 milj. mk. ja sen korkoihin ja kuoletukseen meni 8.1 milj. mk.

Vuoteen 1915 mennessä ei ollut asema vielä paljoakaan muuttunut. Menot olivat mainittuna vuonna yhteensä 196.3 milj. mk. Vuoteen 1913 verraten tapahtuneesta lisäyksessä, joka oli 12.0 milj. mk., tuli vakinaisten menojen osalle 2,6 milj. mk. Tulleja ei oltu vielä koroitettu eikä tuloa ja varallisuutta vielä suoranaisesti verotettu valtiolle. Tullitulot olivat kyllä vähentyneet v:sta 1913 noin 16 milj. mk. Samaten aksiisitulot (joista suurin, paloviinan valmistusvero, tuotti v. 1913 noin 10.9 milj. mk) olivat vähentyneet 9.7 milj. mk:lla. Kruununmetsien tulotkin olivat vähentyneet noin 5 milj. mk, Mutta sen sijaan valtionrautateiden tulot lisääntyivät 23,3 milj. mk., josta saatiin pileitien, matka- ja rahtitavarain verotuksella 9.3 milj. mk. Hallinnollisesti säädetyt sota-ajan välilliset verotukset, kuten väliaikainen väkijuomien anniskelu- ja tukkukauppavero, huvivero, pääoma- ja kuponkivero (3,2 milj.) sekä puhelinvero tuottivat yhteensä 12,5 milj. mk. Vakinaisten tulojen määrä nousi 194.2 milj. mkaan ja tulot ulkopuolella tulosäännön 2.1 milj. mkaan. Kokonaissummaksi tuli siten 196.3 milj. mk. Kun siitä oli rautateiden tuloa 81.8 milj. mk, jäi valtiorahaston käytettäväksi 114.5 milj. mk. Valtiovelka oli kuitenkin v:sta 1913 lähtien kasvanut 64 milj. mk. Valtiorahastojen pääomasäästö oli 79.2 milj. mk. Valtiotalouden asemassa ei siis ollut paljoakaan huonontumista tapahtunut, joskin oireita siihen alkoi ilmaantua.

Vuonna 1916 alkoivat sota-ajan vaikutukset tuntua raskaammin. Melkoinen käänne pahempaan päin tapahtui. Menot eivät pysyneet enää entisissä rajoissaan, vaan lisääntyivät v:n 1915 menoihin verraten 113.6 milj. mk:lla, päättyen 307,6 milj. mkaan. Pienimmät olivat kuitenkin kulttuurimenojen lisäykset, eikä maan taloutta kehittäviin yleisiin töihin edelleenkään tarpeellisia rahamääriä käytetty. Säännölliset tulot eivät enää riittäneet läheskään peittämään lisääntyneitä menoja. Valtion metsien tulot tosin lisääntyivät 10.4 milj. Samaten kohosivat rautateiden tulot 29.8 milj. mk:alla, josta saatiin 9.2 milj. piletti-, rahti- ja matkatavaramaksujen verotuksella, mutta tulojen lisäys meni kohonneiden menojen peittämiseksi. Tullimaksut, joissa oli tapahtunut koroitusta, tuottivat lisäystä 3.5 milj. mk. Mutta nämä lisäykset eivät pitkälle riittäneet, vaan uusia rasituksia täytyi väestölle asettaa. Väkijuomien käytön rajoituksia vähennettiin, mistä sekä veron lisäämisestä oli seurauksena, että paloviinan valmistusvero tuotti 15 milj. mk. enemmän kuin edellisenä vuonna, samoin mallasjuomien suostuntavero 1.1 milj. sekä väliaikainen vero alkoholipitoisten aineiden tukkukaupasta 2.8 milj. mk. enemmän edelliseen vuoteen verraten. Uusi alkoholipitoisten aineiden tuontivero tuotti 1.8 milj. Väkijuomapolitiikan tuottamien tulojen lisäys oli siis edelliseen vuoteen verraten 20.7 milj. mk.

Ensimmäinen askel tulojen verottamiseen, josta sittemmin on muodostunut valtiolle tärkeä tulolähde, otettiin v. 1916. Hallinnollista tietä määrättiin väliaikainen suurten tulojen vero. Siitä oli tuloa 12.2 milj. mk. Samaten määrättiin vero sodan aikana saatujen tulojen lisäykselle, josta saatu tulo oli 6.6 milj. mk. Kaikkiaan saatiin tuloa erinäisillä sota-ajan verotuksilla noin 70 milj. mk. Näillä toimenpiteillä nostettiin valtion tulot siihen määrään, että tilinpäätös osoitti 40 milj. mkn säästöä. Valtiovelka oli edelleen kasvanut 18.1 milj. mk:lla, ollen v:n 1916 päättyessä 197.5 milj. mk.

Vuonna 1917 joutui valtion asiain hoito kotimaisten miesten käsiin. Hallinnollinen mielivalta, jota venäläiset vallanpitäjät harjoittivat valtion varain hoidossa, loppui sillä kertaa. Venäjän miehet eivät välittäneet valtion varain hoidossa kansantalouden yleisen kehityksen vaatimuksista. He pitivät huolen ainoastaan valtion virkakoneiston käyttämisestä. Nyt astui esille kehityksen vaatimia uusia tarpeita sekä taloudellisen että sivistyksellisen elämän aloilla. Uusia rasituksia tuotti valtiolle myöskin elintarpeiden ja tarveaineiden hintain jatkuva kohoaminen. Nämä seikat kuvastuvat selvästi tämän vuoden rahasäännössä. Mainittakoon siitä seuraavia esimerkkejä.

Kun valtion virastojen ja laitosten henkilökuntain palkat olivat käyneet riittämättömiksi, oli myönnettävä palkkoihin kalliinajan lisäyksiä. Niiden määrä kohosi eri rahastojen osalle yhteensä noin 31.6 milj. mk:aan. Yleisten töiden teettäminen, kuten kulkulaitosten parantaminen, valtion metsätalouden hoidolliset työt, erinäisten sairaalain rakentaminen ja laajentaminen y. m. maan taloudellista ja sivistyksellistä elämää kohottavat tehtävät olivat olleet pitkän ajan melkein kokonaan pysähdyksissä. Tarpeellista oli nyt käydä niihin käsiksi ja oli niitä varten varattava huomattavia rahamääriä, vallankin kun työttömyys uhkasi työväestöä. Opetustoimi oli kitunut riittävän avustuksen puutteessa. Varsinkin kansakoululaitoksen kehittyminen oli pysähtynyt. Suurimmat menojen lisäykset johtuivat siis kalliista ajasta ja yleisistä töistä (lisäys kulkulaitosten luokassa oli 87.6 milj. mk.). Metsänhoidollisella alalla oli menojen lisäys 18,2 milj. opetustoiminnan alalla 12.6 milj. (josta kansakoululaitoksen osalle tuli 11 milj.). Lääkintölaitoksen alalla oli lisäys 4.2 milj. sekä vankeinhoidon alalla 2.2 milj. mk. Myös tehtiin 40 milj. mk:n siirto erityiseksi rahastoksi vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutuksen toteuttamista varten. Menojen joukosta poistui Venäjälle otettu »asevelvollisuuskorvaus» 17 milj. mk.

Vaikka siis valtion menot kohosivat kaikkiaan 479.3 milj. mk:aan, lisääntyen edellisestä vuodesta 171.7 milj. mk, aiheuttivat lisäyksen suurelta osalta maan taloudelliset ja sivistykselliset tarpeet.

Tulojen puolella huomataan suurempaa lisäystä: valtion metsätaloudesta 17.5 milj., rautateistä 34.7 milj. ja postista 2.8 milj. mk. Suurimmat tulojen lisäykset oli kuitenkin hankittava verotuksella. Säädetty suurten tulojen vero tuotti lisäystä 115.2 milj. mk., pääoma- ja kuponkivero 2.5 milj., leimavero 8.5 milj. ja huvivero 1.6 milj. mk. Sen sijaan tapahtui vähennystä useissa tuloerissä. Tullitulojen vähennys oli 12.1 milj. ja alkoholipitoisten aineiden verotuoton vähennys 14.9 milj. mk. Sitäpaitsi lakkautettiin erinäisiä hallinnollisesti säädettyjä väliaikaisia veroja. Tulojenkin luonne täten melkoisesti muuttui. Valtion talouspolitiikka alkoi saada maan yleistä kehitystä sekä kulttuurielämää edistävän luonteen.

Menojen peittämiseksi oli käytettävissä valtiorahaston ja kulkulaitosrahaston tuloa 439.8 milj. mk. Vajaus, lähes 40 milj. mk., oli peitettävä valtiorahastojen pääomasäästöllä ja lainoilla. Kun vuonna 1917 otettiin 75 milj. mk:n kulkulaitoslaina, syntyi tilinpäätöksessä sen kautta säästöä. Valtiovelka oli lisääntynyt v:n 1917 loppuun mennessä 43 milj. mk:lla ja oli nyt 240.5 milj. mk. Sen korkoihin ja kuoletuksiin meni 17 milj. mk.

Kuten huomataan, ei tulojen ja menojen suhde ollut enää täysin normaali, joskin valtiotalouden perusteet eivät vielä horjuneet. Huonompiakin talouksia voidaan kyllä menestyksellä hoitaa. Omaisuutta ei vielä verotettu laisinkaan ja tulojen verotuskin oli vielä verrattain vähäistä. Jos olojen kehitys olisi jatkunut tätä rataansa, olisi kyllä pian astunut esille sellaisia sosiaalisia kysymyksiä, joiden toteuttaminen olisi vaatinut huomattavia määriä valtion varoja. Mutta toiselta puolen mahdollisuuksia tulojen lisäämiseen kylläkin oli, sillä eihän pääomien ja tulojen veronmaksukykyä eikä maan varallisuutta oltu vielä jännitetty lähellekään viimeistä astetta. Tästä ajan kohdasta sai kuitenkin kehityksen kulku jyrkästi toisen suunnan v:n 1918 tapahtumien kautta ja seuraukset olivat valtion taloudelle ja kansan maksukyvylle onnettomia. Niitä sekä sen jälkeisiä tapahtumia on tarpeellista selvitellä erikseen.

Olavi Puro.

Takaisin sisällysluetteloon

Venäjän osuustoimintaliike.

I.

Keskinäisen avustuksen aate tuottajain ja kuluttajain keskuudessa Venäjällä alkoi toteutua jo kuusikymmentä vuotta sitten. Nykyään ei ole yhtäkään kaupunkia, ei liioin kylää, jossa ei olisi joko osuuskauppaa tai säästökassaa taikka maatalousosuuskuntaa. Kymmeniä tuhansia osuuskuntia on yhtynyt osuustoiminnallisiksi keskusliikkeiksi muodostaen piiri- ja aluejärjestöjä, jotka taas vuorostaan ovat liittoutuneet yleisvaltakunnallisiksi keskuskunniksi, kuten Osuuskuntien Keskuskunta (Tsentrosojuz), Osuustukkukauppa (Zakupsbyt), Moskovan Osuustoiminnallinen Kansanpankki, Pellavanvalmistajain Keskuskunta, Voinvalmistajain Keskusosuusliike, Kotiteollisuustuotteiden Myyntikeskuskunta, Tervanpolttajain Osuuskuntien Keskusliike y. m. Emme aio kajota Ukrainaan, jossa on omat keskusjärjestönsä, kuten Ukrainan Pankki ja Dnjeprin Keskusosuusliike (Dniprosojuz), Kaikki yllämainitut keskusjärjestöt kuuluvat Yleisvenäläiseen Osuuskuntien Liittoneuvostoon, jolla on osastonsa kussakin eri piirissä. Venäjän osuustoimintaliikkeen kaikki erilaiset muodot käsittävät, lukuun ottaen jäsenten perheet, ²⁄₃ entisen Venäjän 180-miljoonaisesta väestöstä.

Vuoden 1919 osuuskuntien lukumäärä voitaneen arvioida noin 60,000. Osuuskuntien lukumäärän kohoaminen viime vuonna lienee tapahtunut etupäässä kulutusosuuskuntien lisääntymisen kautta. — Ensimmäinen osuuskauppa perustettiin Venäjällä v. 1865. Niiden lukumäärä v. 1907 oli 3,048, v. 1912 12,000 ja nykyään n. 30,000.

Yleisvenäläinen Osuuskuntien Liittoneuvosto on kaikkien eri osuustoimintajärjestöjen aatteellista ja käytännöllistä työtä johtava keskuselin, jonka tarkoituksena on auttaa niitä toimimaan osuustoimintahengessä järjestämällä osuustoiminnallisia neuvottelukokouksia, avustamalla niitä osuustoiminnallisissa suunnitteluissa ja oikeusasioissa. Sen tärkeimpiä tehtäviä on antaa apua järjestöilleen osuustoiminnallisessa valistustyössä. Tulee muistaa, että osuuskunnat ja niiden yhtymät ovat rakentaneet kansantaloja, perustaneet kansa- ja oppikouluja sekä kirjastoja, järjestäneet kursseja ja luentosarjoja, panneet toimeen näytelmiä, kirjallismusikaalisia iltamia j. n. e. Osuuskunnilla on kaksi osuustoimintaopistoa. Melkein kaikki keskusjärjestöt kustantavat kirjoja, julkaisevat aikakaus- ja sanomalehtiä. Kaikki tämä on luotu osuustoimintaliikkeen voimilla ja varoilla.

Osuustoiminnallisten järjestöjen liikevaihto kohosi satoihin miljooniin rupliin eikä kauppaliikkeen tuottama puhdas voitto joutunut osuuskuntien yksityisten jäsenten taskuihin, vaan käytettiin se yhteisten kulttuurialoitteiden edelleen kehittämiseksi.

Mutta kovinkaan helposti eivät Venäjän osuustoiminta-aatteen ajajat saavuttaneet menestystä. Orjantappurainen tie oli heidän kuljettava puolustaessaan osuustoimintaliikkeen itsenäisyyttä tsaarivallan aikoina. Vasta viimeisen sodan kuluessa tsaarin hallitus tunnusti muodollisesti osuustoiminnalliset keskusjärjestöt. Siihen saakka ne olivat olemassa vain epävirallisesti ikäänkuin yksityisluontoisina liikejärjestöinä. Kun sitten sota osoitti, että ainoastaan tuottajat voivat muonittaa armeijan, vasta silloin virkavalta päätti sallia keskusjärjestöjen toiminnan saadakseen mahdollisimman suuressa määrässä tavaroita, joita osuustoiminnalliset keskusliikkeet hankkivat osuuskunniltaan. Mutta kuitenkin vasta vallankumouksen tapahduttua astui voimaan yleinen osuustoimintalaki ja osuustoimintaliike sai siten mahdollisuuden vapaasti kehittyä.

Suotuisammissa olosuhteissa Venäjän osuustoiminta olisi voinut esiintyä paljoa voimakkaampana ja laajempana järjestönä. Emme tahdo salata sitä tosiasiaa, että osuustoimintaliikkeen johtajien Venäjällä täytyy vielä tehdä uutterasti työtä ennenkuin osuustoiminta-ihanteet saadaan leviämään maalaisväestön syviin kerroksiin. Mutta olen vakuutettu, että he tämän työn suorittavat pikemmin kuin osataan odottaa. Onhan näet noissa Venäjän syrjäisissä sopukoissa osuustoiminnan johdossa kansan syvistä riveistä kohonnut sivistyneistö: opettajat ynnä muut parhaat henkiset voimat osuuskuntien hallinnoissa, juuri tämä sivistyneistö, esiintyen yhtenäisenä työntekijäjoukkona ja silmällä pitäen yhteistä etua, toteuttaa elämässä keskusjärjestöjen ohjeita muodostaen siten sen elävän voiman, johon osuustoimintakeskuksien toiminta nojautuu. Tässä suhteessa Venäjän osuustoimintaliikkeen luonne muistuttaa suuresti osuustoiminnan tienraivaajain, Raiffeisen'in ja »Rochdale'n esitaistelijain», ihanteita. Paitsi henkisiä voimia Venäjän osuustoimintaliikkeellä on myöskin suuria rahavaroja käytettävänään. Luokaamme silmäys vaikkapa kahteen keskusjärjestöön.

Osuuskuntien Keskuskuntaan (Tsentrosojuz'iin) v. 1919 kuului 309 kulutusosuuskuntien keskusliikettä, joissa oli jäseninä n. 30,000 kulutusosuuskuntaa. Mainittuun keskuskuntaan kuuluvien osuuskuntien jäsenten yhteinen lukumäärä kohosi 15 miljoonaan, mutta jos otetaan huomioon näiden jäsenten perheet, saadaan yhteiseksi kuluttajamääräksi 50 miljoonaa. Keskuskunnan liikevaihto v. 1917 oli 210.56 miljoonaa ruplaa, v. 1918 — 1 miljaardi rupl. ja lokakuussa 1919 — 15,000,000,000 rupl. V. 1917 keskuskunta lähetti jäsenilleen 6,000 ja v. 1918 — 32,000 vaunua tavaraa.

Moskovan Osuustoiminnalliseen Kansanpankkiin heinäkuussa v. 1918 kuului 2,831 osuustoiminnallista yhtymää. Pankin bilanssi tammikuussa 1917 oli 33 miljoonaa rpl., tammikuussa 1918 — 153 miljoonaa rpl., heinäkuussa 1918 — 495 miljoonaa rpl. ja elokuussa 1918 — 677 miljoonaa rpl.

Sodan aikana talonpojat myivät valtiolle työnsä tuotteita, kokosivat kasoittain paperirahaa ja kantoivat ne talletuksina osuuskuntien kassoihin, kunnes useat osuuskunnat kieltäytyivät vastaanottamasta talletuksia. Mutta silloin tulivat avuksi osuustoiminnalliset keskusliikkeet ja »rahakasoilla» alettiin panna käyntiin tehtaita, jotka yksityiset liikkeenharjoittajat, menetettyään vallankumouksen puhjettua toimintamahdollisuutensa, olivat jättäneet oman onnensa nojaan, ja niin hankkivat monet osuusjärjestöt myllyjä, kone- ja korjauspajoja, pellavan ja villan valmistuslaitoksia ynnä erilaisia kotiteollisuusverstaita. Toiset keskusjärjestöt perustivat tehtaita maatalouskoneiden ja -työkalujen valmistamista varten, toiset taas sokeri-, säilyke-, makarooni-, makkara-, tulitikku-, tupakka- ja nahkatehtaita. Onpa muutamilla keskuskunnilla omat sähkötehtaansa, sairaalansa ja kirjapainonsa. Niinpä esim. Osuuskuntien Keskuskunnalla (Tsentrosojuz'illa) on paitsi tehtaita myös teeviljelyksiä, kalanpyydystysasemia, leipomoja y. m. laitoksia. Useilla keskusliikkeillä on omia sisävesillä liikkuvia kauppalaivoja ja työmaille vieviä rautateiden haararatoja. Koko joukko teollisuuslaitoksia, kuten edellä on jo mainittu, oli siirtynyt yksityisiltä liikkeiltä osuustoiminnallisille keskusjärjestöille. Näissä tehtaissa valmistettiin hyödykkeitä etupäässä osuuskuntien jäsenten tuottamista raaka-aineista ja työn suorittivat myöskin itse jäsenet, keskusliikkeiden puolestaan avustaessa heitä raaka-aineiden kuljetuksessa tuotantopaikoilta kulutuspaikoille.

Tähän asti olemme puhuneet pääasiallisesti tuotanto-osuuskunnista pysähtymättä lähemmin tarkastelemaan kulutusosuuskuntia, eritoten työläisten osuuskuntia, jotka alkoivat suuresti kehittyä vallankumouksen tapahduttua ja ansaitsisivat jo yksistään erityisen selostuksen.

Tuotanto- ja kulutusosuuskunnista puhuttaessa tulee ottaa huomioon, ettei Venäjällä näiden eri osuustoimintamuotojen välillä ole juuri havaittavissa ristiriitaa. Kaikki osuustoimintamuodot eivät ainoastaan täydennä toisiaan, vaan vieläpä useissa tapauksissa viihtyvät saman katon alla, vaikuttaen tuotanto-osuustoiminnan menestys monasti välittömästi kulutusosuuskuntien menestykseen.

Varhaisempana osuustoiminnan aikana oli tuotanto- ja kulutusosuuskuntien välinen suhde jonkun verran toisenlainen. Mieleeni muistuu v. 1910 Kijevissä pidetty osuustoimintakongressi, jossa ensimmäisen kerran tuottajain ja kuluttajain edustajat kokoontuivat harkitsemaan tuotteiden myyntiä koskevaa kysymystä, asettuen alussa kumpikin ryhmä siihen nähden vastakkaiselle kannalle. Näin ilmennyt ahtaasti käsitettyjen etujen ristiriita saatiin kuitenkin samassa kokouksessa selvitetyksi ja ryhdyttiin samalla toimenpiteisiin, ettei se vastaisuudessa voisi enää esiintyä. Eikä sitä ole esiintynytkään.

Mitä enemmän sodan jatkuessa niin valtion kuin yksityinenkin teollisuuskoneista joutui epäkuntoon, sitä varmemmin talonpoikaisväestö oppi luottamaan itseensä ja keskinäiseen avunantoon. Rajoittaen tarpeitaan tehdastuotteiden kulutukseen nähden väestö pyrki mikäli mahdollista turvaamaan itsensä vain välttämättömimmillä tarvikkeilla. Ja kun teollisuus kokonaan oli joutunut rappiotilaan, kun taistelut alkoivat valtiollisella näyttämöllä ja yli maan riehui kansalaissota, osuuskunnat ottivat silloin suorittaakseen raskaan tehtävän: väestön muonittamisen ja tuotteiden vaihdon eri alueiden kesken. Vaikka vallitsi köyhyys puolivalmisteisiin nähden, vaikka koneet olivat käyneet käyttökelvottomiksi, vaikka puuttui hiiltä ja koneöljyä y. m., osuuskunnat koettivat parhaansa mukaan auttaa kansaa, ja sangen suureksi osaksi on osuustoimintaliikkeen ansioksi luettava, että maalaisväestö on voinut elää näihin päiviin asti, vaikka ilman lamppuöljyä, ilman vaatteita, ilman tulitikkuja ja saippuaa, mutta kuitenkin suoranaista nälkää näkemättä, vartoen saarron lakkauttamishetkeä sekä koneiden, työkalujen, kankaiden ynnä muiden välttämättömäin tehdastuotteiden Venäjälle pääsyä.

Wl. Tukalevskij.

(Suomennos tekijän venäjänkielisestä käsikirjoituksesta.)

Takaisin sisällysluetteloon

Karl Liebknecht.

Karl Liebknechtin äskeisen kuolinpäivän johdosta on ilmestynyt kolme kirjaa, jotka yhdessä antavat kokonaiskuvan tästä miehestä, joka vuosi sitten kaatui Saksan militaristien kuulan lävistämänä. Suhtauduttakoon Liebnechtin valtiollisiin mielipiteisiin miten tahansa, silti täytyy kunnioittaa häntä lahjakkaana lakimiehenä, politikkona ja ihmisenä sekä myöskin ymmärtää hänet määrätyn suunnan edustajana ja selittää hänen poliittinen toimintansa sen yhteiskunnallisvaltiollisen ilmakehän valaistuksessa, jossa me kaikki viisi viimeistä vuotta olemme eläneet. Tämä maailmansodan verenhajulla ja ruudinsavulla täyttynyt, sanomalehtivalheiden ja vihanlaulujen myrkyttämä ilma löyhkää tukahduttavana vastaamme siitä vihkosesta, jota ensin salaisesti levitettiin, mutta joka nyt on uudelleen julkaistu nimellä: »Klassenkampf gegen den Krieg» (Luokkataistelu sotaa vastaan). Se on kokoelma Liebknechtin kirjoituksia sisältäen muistiinpanoja ryhmäistunnoista, esityksiä ja kirjeitä puoluetoimikunnalle, ankaria syytöksiä yksityisiä puoluetovereita vastaan, tutkintovankilassa kirjoitettuja mietelmiä ja muistelmia, jotka vielä tänäkin päivänä vaikuttavat elettyjen tapahtumien koko voimalla kaikkiin niihin, jotka silloin, kukin omalla paikallaan yhteiskunnallisen ja valtiollisen asemansa edellyttämissä puitteissa, kävivät Saksan sosialidemokraattisen puolueen riveissä luokkataistelua sotaa vastaan. Tulee tahtomattaankin ajatelleeksi Friedrich Adleria, joka »Der Kampf» -lehden tammikuun numerossa 1915 julaisemassaan kirjoituksessa puoluejohtajan tuntemuksella ja samalla syrjästäkatsojan puolueettomuudella niin mestarillisesti on selvitellyt Saksan puolueoloja. Karl Liebnechtissä ilmenee agitaattorin temperamentti, joka usein kuohahtaa yli äyräittensä, Adlerissa taas tapaamme matemaatikon ja Machin oppilaan tyynen selväpiirteisyyden, mutta kummassakin havaitaan painostuksen, hetkellisen heikkouden, yksinäisyyden ja eristäytymisen synnyttämää tunnetta, jota Adler niin liikuttavasi on kuvannut puolustuspuheessaan.

Mainittu ainehisto osoittaa myös, kuinka selvästi Liebknecht silloin käsitti tilanteen, miten väsymättömästi hän ponnisteli pakottaakseen puoluejohdon astumaan jälleen kansainvälisen politiikan tielle. Hänen arvostelunsa niistä sos.-dem. kansanedustajista, jotka myöhemmin yhtyivät Saksan riippumattomaksi sosialidemokraattiseksi puolueeksi, näyttää nykyään usein liioitellulta, vaikka se on käsitettävä johtuneeksi silloisesta asiain tilasta. Mutta tämä arvostelu osoittaa jo sitä käännettä vasempaan, joka myöhemmin valitettavasti johti Liebknechtin perustamaan erityisen kommunistisen puolueen.

Karl Liebknecht ei ollut ainoastaan valtiollinen taistelija, vaan myöskin ihminen, jolla oli määrätyt persoonalliset viehtymykset, voimakas tunnustuksen tarve, selväpiirteiset yhteiskunnalliset vaistot, vieläpä taiteelliset taipumukset sekä vaimoaan ja lapsiaan kohtaan mitä hellimmät tunteet, joissa kuitenkaan ei ilmennyt rahtuakaan hempeämielisyyttä.

Tällaisena ihmisenä hän esiintyy meille avoimesti kuritushuoneesta ja sotakentältä lähettämissään kirjeissä siitä huolimatta, että sensuuri rajoitti niiden valtiollista sisältöä. Näissä kirjeissä, jotka ovat osoitetut hänen vaimolleen ja lapsilleen, kosketellaan kaikkea, mikä on kirjoittajan mielessä liikkunut. Ne sisältävät suuria asioita ja pieniä suruja, jokapäiväisiä neuvoja ja syvämietteisiä mietelmiä ihmiskunnan suurimmista kysymyksistä. Ne uhkuvat lämmintä sydämmellisyytiä, liikuttavaa osanottoa kaikkeen, mikä koskee hänen lastensa elämää, ovat täynnä hellää rakkautta hänen elämänkumppaniansa kohtaan. Ja samalla ne ovat todellisen sosialistin tunnustuksia, arvokkaita sivistyshistoriallisia todistuskappaleita; ne esittävät meille uuden sosiaalisen tyypin, joka nykyisenä murroskautena on harvinainen ilmiö eikä voi olla vapaa aikamme kuonasta.

Kuinka vähän se seikka, että täytyy esiintyä vain valtiomiehenä, vain taloustieteilijänä ja historioitsijana, voi olla esteenä hienon taideaistin ja syvällisen luonnontunteen ilmenemiselle, sen osoittanee seuraava Liebknechtin vankilakirjeestä lainattu kohta, joka on erinomainen näyte sosialistisesta persoonallisuuden tunteesta ja uuden katsomustavan monipuolisuudesta.

»Ja mitä sinä puhut 'kärsimisestä'. Mistä minä kärsin, sen sinä paremmin tiedät... Mitä liikuttaa minua jonkun ranskalaisen romaanin lörpöttely, mitä yleensä toisten ihmisten puhe! Metsäkyyhkysen kuherrus, joka meille asti kuuluu, sepä on jotakin! Tunnetko tämän kaikista metsän äänistä merkillisimmän, tuon valittavan kaihoisan guuur–gu–gu–gu (noin 3 ääntä alempana) — guur–gu–gu j. n. e. joka valtaa avaruuden lumoihinsa — huolimatta kuhankeittäjästä, rastaasta ja mustasta rastaasta, joka liitossa peipposen kanssa lähempää lauluillansa minua ilahduttaa, sillä välin kun tirskulinnut, sitsuttavat keltasirkut ja pääskyt pysyttelevät kauempana ja ainoastaan illoin pyydystys- ja kisailuretkillään antavat vierailunäytäntöjään varsinkin pääskyset lentonäytäntöjään. Välistä pujahtaa silmänräpäyksen ajaksi joku pikku ystävä näköpiiriini — ja kun painaudun aivan kiinni akkunani ristikkoon, näen myös pari oksaa.»

Politikko ja yhteiskuntatieteilijä Liebknecht astuu taas selvemmin esille »Militarismi ja Antimilitarismi» nimisessä teoksessaan, jonka uuden painoksen julkaisemisen Noske on väliaikaisesti kieltänyt ja jonka ensi painos tuotti tekijälleen puolitoista vuotta vankeutta. Paljon on siinä jo vanhentunutta, erittäinkin käytännöllisiin ehdotuksiin nähden. Mutta siitä huolimatta tämä oikeudellispoliittinen tutkielma on vielä nykyäänkin sosialistisessa kirjallisuudessa yksi niitä harvoja Engelsin kuoleman jälkeen ilmestyneitä arvokkaita teoksia, joissa selvitellään sanan laajimmassa merkityksessä militarismin yhteiskunnallisia ja valtiollisia syitä. Samalla olisi juuri tämän kirjan lukeminen omiansa selvittämään kaikille niille, jotka ovat antaneet sodan soaista itsensä, kuinka selvästi sosialistinen teoria oli jo ennen sotaa osoittanut todellisen yhteiskunnallisen syyyhteyden, kuinka paljon se oli jo edeltäpäin nähnyt sellaista, mikä maailmansodassa muuttui kauheaksi todellisuudeksi, vieläpä todistanut, että ainoastaan tämän opin pohjalla voidaan suorittaa menestyksellä taistelu militaristisen järjestelmän lopulliseksi kukistamiseksi, joka ei suinkaan saata johtua seurauksena sotilaallisesta tappiosta. Näin on asianlaita voitetuissa maissa, joissa kuten esim. Saksassa syntyi uusi militarismi palkkasoturijoukkojen muodossa, samoin voittajavaltioissa, joissa sotavarustusteollisuuden tärkeät edut ja vallanahneiden ryhmien hallitsemishimo, kuin myös innokkaiden sanomalehtimiesten ja maailmanpolitiikkaa harjoittavien kirjailijain henkiset arvoluokat asettuvat vastustamaan todellista aseistariisumista ja sotajoukon muuttamista kansan miliisiksi. Siis vielä nykyäänkin on tämä Liebknechtin kirjanen tärkeä ase luokkataistelussa, asettui sen yksityiskohtaisiin ehdotuksiin nähden mille kannalle hyvänsä, vaikkapa mielellään olisi nähnyt oikeudellispoliittisen sisällyksen rinnalla voimakkaammin tuoduksi esille siinä myöskin yhteiskuntatieteellisen puolen. Nämä kolme kirjasta muodostavat kokonaisuuden ja olisi ne luettava yhdessä. Varsinkin kuritushuoneesta ja sotatantereelta kirjoitettujen kirjeiden pitäisi olla jokaisen sosialistin pöydällä, kuului hän sitten minkä puoluesuunnan kannattajiin hyvänsä.

Otto Jenssen.

(Suomennos tekijän saksankielisestä käsikirjoituksesta.)

Takaisin sisällysluetteloon

Uutta politiikkaa vanhojen totuuksien pohjalla.

I.

Tuskin kukaan lähemmin asiaa harkittuaan voi olla huomaamatta, että ihmiset tarvitsevat toisenlaista politiikkaa, kuin minkä vaikutuksen alaisina he nykyään saavat elää. Koko sukupolven kestäneiden taistelujen ajan on uskottu lopullisen ratkaisun olevan löydettävissä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Nyt se on saavutettu melkein kaikkialla maailmassa ja kuitenkin on sekä taloutemme että luonteittemme kehitys sangen huonolla kannalla. Mikä on näiden aina turhiin rauenneiden harhakuvitelmien syynä?

Luullaan edelleen kuten ennenkin, että syy on yhteiskuntajärjestyksessä, ja uskotaan, että kaikki on muuttuva erinomaiseksi, jos vain siinä jotakin muutetaan. Mutta toinen »yleinen parannuskeino» toisensa jälkeen pettää niinkuin oljenkorsi, johon hukkuvat tarttuvat. Historia on täynnä lakien laadintaa ja valtiosääntöjen uusimista.

On todellakin muistettava, että kaikki tämä kuitenkin koskee vain muotoja. Nämäkään eivät suinkaan ole merkityksettömiä, sillä niistä riippuu paljon. Mutta pääasia on ja on oleva joka tapauksessa sisällys, jonka yhteiskunnassa muodostavat yksilöt, sekä niissä piilevät voimat ja luonnonlahjat. Yksilö-käsitettä ilmaiseva alkuperäinen latinankielinen sana »individuum» merkitsee jotakin jakamatonta. Jokainen näistä elimistöistä elää omaa elämäänsä, on maailma jo semmoisenaan. Yhteiskunta ei ole mitään muuta kuin yksilöiden yhdistelmä ja niiden välinen yhdysside. Asiain näinollen voitanee tehdä se johtopäätös, että jokainen yhteiskuntakulttuuri voi rakentua ainoastaan yksilöiden kulttuuripohjalle.

Monella tavalla on tulkittu käsitettä »kulttuuri». Mitä se on syvimmässä ja laajimmassa merkityksessään, sen me kyllä tunnemme ja tajuamme jossakin määrin jokainen valoisimpina hetkinämme. Tarina Gautama Buddhan ponnisteluista totuuden löytämiseksi antaa meille — ottaaksemme vain yhden monista esikuvista — vakuuttavan selvityksen ja samalla sattuvan arvostelun olosuhteista. Nuori mietiskelevä ruhtinaan poika ei löytänyt elämänarvoituksen selitystä rikkaasta ympäristöstään. Hän läksi sentähden yksin köyhänä kerjäläismunkkina tuntemattomien luoksi ja etsi kauan totuutta köyhien keskeltä. Mutta täältäkään hän ei löytänyt sitä. Hän urkeni nyt erämaahan ja vietti siellä neljä vuotta toivoen, että luonnon ihmeet ilmaisisivat hänelle totuuden. Pettymys kohtasi häntä sielläkin. Hän palasi jälleen asuttuihin seutuihin, istuutui epätoivoisena kuuluisien pyhien puiden juurelle ja mietiskeli neljä päivää. Silloin tuli vihdoinkin totuus hänen luokseen. Hän käsitti, että se on hänessä itsessään, hänen omassa sydämessään.

Kuinka sattuva onkaan tämä yksinkertainen kuvaus! Se tuo selvästi ilmi elämänlain kaikkia ihmisiä ja siis myöskin heidän yhteiskuntaansa varten. Muodot ovat tärkeitä, mutta mielenlaatu on pääasia. Hyvä yhteiskunta voidaan rakentaa vain siinä tapauksessa, jos yksilöt ovat kykeneviä hyvän palvelukseen.

Nämä aavistukset saavat havainnollisemman muodon luonnon elämän valossa. Epäilemättä se on auringon lämpö, joka luonnontieteellisesti katsoen vaivalloisesti synnyttää elämän maassa. Sentähden on kaikella olevaisella aurinkoa ja maata vastaavat — kuten on tapana sanoa — valo- ja varjopuolensa. Nämä olioiden kaksi puolta esiintyvät kaikessa tuntemisessa, ajattelemisessa ja toiminnassa. Idealismi ja materialismi, ratsionalismi ja empirismi sekä monet muut samanlaiset muodot ovat sentähden yhden ja saman asian ilmauksia.

Asianlaita on todellisuudessa niin, että taistelut ja hajaannus maailmassa riippuvat varsinaisesti siitä, että olemassaolon erilaiset puolet asetetaan ikuisesti sovittamattomiksi toistensa vastakohdiksi. Siitä huolimatta luonnon elämässä vallitsee yhteenkuuluvaisuus niiden kesken. Vieläpä filosofiakin, joka tahtoo olla tieteistä korkein, esittää meille näytelmän ratsionalismin ja empirismin, s. o. järkeisperäisen ja kokemusperäisen suunnan välisestä tuimasta taistelusta, ja samalla tunnustetaan, ettei vieläkään ole päästy siinä pitemmälle kuin »sovittamattomiin vastakohtiin». Todellakaan tämä ei ole mikään suuremmoinen edistysaskel ja niin voidaan hyvin ymmärtää, kuinka kauas harhapoluille on poikettu erilaisten oppien, etujen ynnä muissa puolueiden riitakysymyksissä.

Maailmanhistoria ei ole ainoastaan luokkain välisten taistelujen historiaa. Tärkein läpi tapausten sarjan kulkevista punaisista langoista lienee sittenkin totuuksien ja opinkappaleiden välinen taistelu vallasta ihmismielissä ja maailman uudistamisesta. Saattaa olla varsin valaisevaa joskus koettaa selvittää itselleen näiden kahden käsitteen läheistä merkitystä, jotka esittävät niin tärkeätä osaa kaikkien aikojen unelmissa ja taistelusuunnissa.

Totuudeksi sanotaan sitä, joka ottaa huomioon elämän ja olioiden molemmat puolet, auringon ja maan, hengen ja aineen toistensa yhteydessä. Oppi eli opinkappale sanan varsinaisessa merkityksessä ottaa taas lukuun etupäässä vain jommankumman puolen asiasta, käsittää siis tavallisesti osan totuutta. Uusi oppi esiintyy useimmiten kapinana vastakkaisen opin sortoa vastaan ja päätyy lopulta siihen, että asettaa oman sortonsa edellisen sijalle.

Opinkappaleet edustavat elämän yksipuolisuutta, ne hajoittavat ihmisiä, tekevät heidät orjiksi. Totuudet vartioivat elämän moninaisuutta, yhdistävät ihmisiä, tekevät heidät vapaiksi.

Opinkappaleet lahjoittavat ihmisille valtiaita ja ylipappeja, jotka vakavasti uskovat kutsumuksensa olevan asettaa oma oppinsa kaiken muun yläpuolelle ja pakottaa sitä toiset tunnustamaan joko hyvällä tai pahalla, vieläpä »raudalla ja verellä», jos ei muu auta. Totuudet taas sisältävät ehdottoman vaatimuksen palvella elämää ja ihmisiä hyvällä tahdolla ja siinä myöskin löytää todellinen etunsa.

On tuleva aika, jolloin ihmiskunta näkee pelastuksensa näiden vastakohtien ratkaisussa sekä hengen ja aineen sisäisessä yhteenkuuluvaisuudessa.

Historia idän ja lännen maailmankatsomusta määräävistä kansoista on kertomus kahdesta aivan erilaisesta sieluntilasta. Konfutsen Kiinassa, Buddhan Intiassa ja Zarathustran Persiassa valtiosta esille tuomissa käsityksissä ja näiden viimemainittujen lännempänä havaittavissa ilmauksissa, kuten Sokrateen Kreikassa ja Kristuksen Palestiinassa esittämissä yhteiskuntakatsomuksissa pantiin pääpaino persoonallisuuden kehittämiseen, vastuuntunteeseen, lempeyteen, hyväntahtoisuuteen, rakkauteen, ja vain siten katsottiin ihmisen voivan saavuttaa kaiken muunkin, mikä on arvokasta elämässä. Tällainen katsantotapa sisältää jo itsessään huolehtimisen taloudellisistakin kysymyksistä.

Eurooppalaisessa politiikassa ovat nyt teoriat ja niiden käytäntö liikkuneet heilurin tavoin pääasiallisesti yllämainittujen sovittamattomien vastakohtien välillä. Sentähden on kuljettu yhtämittaa perikatoa kohti. Idealistinen oppisuunta esiintyen ainoana maailmanparantajana ei ota kylliksi huomioon aineellista todellisuutta, päätyy utuisiin unelmiin eikä niin ollen voi vakavasti vaikuttaa elämään. Materialistinen oppisuunta taas esiintyessään ainoana maailmanparantajana ei kiinnitä riittävästi huomiota henkiseen todellisuuteen ja johtaa siten varsinaisesti voimasuhteiden vaihteluihin, jotka eivät tee paremmaksi ihmiskuntaa. Hyvä tahto hukkuu verivirtoihin ja raukee vihdoin tällä tavoin turhiin.

Länsimaissa on viime aikoina pidetty arvossa etupäässä aineellisia voittoja ja sentähden on valtiotaito muuttunut villiksi kamppailuksi taloudellisista eduista.

Syy tähän eurooppalaisen kansanluonteen alhaiseen tasoon on ehkä biolooginen. Vaeltajakansoilla ei ollut liioin aikaa muuhun kuin taisteluun saaliista alkuasukkaiden kanssa ja keskenään. Tällaisesta elintavasta saivat alkunsa järjestysmuodot, jotka perustuivat voimaan ilman kyvykkäisyyttä, muodostui yhteiskuntatilanteita, jotka rakentuivat sortajien ja sorrettujen välisiin vastakohtiin; ajattelu kehittyi dogmaattiseksi keskenään taistelevien opinkappaleiden pohjalla, vieroen vanhoja yhdistäviä totuuksia; syntyi vallankumouksia, jotka alkoivat kypsymättömin ihantein ja päättyivät vanhojen vääryyksien voittoon, saaden aikaan ainoastaan alituisia muotojen ja henkilöiden vaihdoksia.

Tällainen sotatila synnytti suuria keksintöjä. Luonnon voimat otettiin avuksi tässä kaikkien sodassa kaikkia vastaan. Euroopan onnettomien kansojen sielu ahdettiin täyteen rojua. Ei mikään valtiotaito välitä vähääkään siitä, mikä nykyään olisi tarpeellisin keksintö, nim. sielunsyvyydessä piilevien terveiden voimien saattaminen päivän valoon. Se on jätetty yksityisen yritteliäisyyden varaan, joka on todella luonut syvällisen eurooppalaisen vähemmistökulttuurin, mutta on kaikkina aikoina käynyt epätasavoimin epätoivoista taistelua enemmistösortoa ja virallista maailmaa vastaan.

Että tätä myllerrystä on jatkunut taukoamatta, se riippuu varmaan siitä, että eurooppalaiset ihmiset kaikissa olosuhteissa ovat selvästi syntyperäisen luonteensa puolesta samaan lajiin kuuluvaa kansaa. Heidän samanlaiset sielulliset ominaisuutensa yhdistävät heitä niin hyvässä kuin pahassa paljoa täydellisemmin ja lujemmin kuin heidän varallisuussuhteissaan tavattavat satunnaiset erilaisuudet erottavat heitä. N. s. imperialismi, joka nykyaikana on tullut sen iskusanaksi, mikä itse asiassa on ollut ikuisesti, ei todellakaan ole ainoastaan eräiden valtioiden, eräiden luokkien tai eräiden yksilöiden ominaisuus, vaan on se osa kaikkien meidän inhimillisestä luonnostamme. Ei kukaan hyväksy toisen imperialismia, mutta antautuu kuitenkin oman imperialisminsa valtaan, niin pian kuin siihen tarjoutuu tilaisuus. Jokainen meistä kantaa rinnassaan Brest-Litovskia tai Versailles'ia, kun valta tai muu oma etu houkuttelee meitä ja kun kuvitellut tai todella kärsimämme vääryydet uhmaillen vaativat kostoa. Näin yksinkertainen on asianlaita todellisuudessa.

On hyvin valaisevaa luoda silmäys taaksepäin lähinnä kuluneeseen aikakauteen, joka alkoi Ranskan vallankumouksen keväänkoitosta ja päättyi maailmansodan synkkään syksyyn. Idealismin ja materialismin väliset vastakohdat purkautuvat, käsitettävästä kyllä, yksilön ja yhteiskunnan välillä tapahtuvan taistelun muodossa. Alkuperäisen aate- ja tunnemaailmansa ankkurista irtaantuneessa yksilössä ulospäin suuntautuva aktiivinen puoli vie voiton sisäänpäin kääntyvästä passiivisesta puolesta. Kaikki, mikä on idealistista yksilössä, vaipuu yksipuoliseen materialistiseen pyrkimykseen, perustuen sekin erikoiseen taloudelliseen oppiinsa. Tällä tavoin yhteiskunnalliset liikkeet ovat olleet milloin yksilöllisistä milloin valtiollisista katsantokannoista syntyneiden materialististen oppisuuntien johdettavina. Valtiomerkantilismista siirtyi politiikka liberaaliseen elinkeinovapauteen ja etsii nyt jälleen pelastuskeinoa sosialistisessa yhteiskuntataloudessa, jonka takana jo vaanii uusi yksilöllisyyden kapina häämöttävissä anarkistisissa virtauksissa.

Nykyään on sosialidemokratia saanut tuulta purjeisiin sen tähden, että nyt on ilmeisesti astunut päiväjärjestykseen kysymys parannuskeinon keksimisestä taloudellisen liberalismin murroskauden synnyttämää yksilön hillittömyyttä vastaan. Jollei sosialidemokratia siis ymmärrä syventää ajatusmaailmaansa ja asettaa aineellisia tarkoitusperiään sopusointuun henkisen todellisuuden kanssa, on tämäkin taloudelliselle liberalismille vastakkainen kehityssuunta välttämättömine nivelloimisineen ja virkavaltaisine sortoineen antava oikeutusta ja voimaa uuden individualisen kapinaliikkeen kehittymiselle.

Kaikki nämä erilaiset suunnat yhtyvät kuitenkin siinä kohden, että ne laiminlyövät politiikassaan henkisen elämän ja edes yrittämättäkään tällä alalla saada aikaan periaatteellista järjestelyä jättävät sen yksityisten varaan, josta on samanlaiset seuraukset kuin on ollut taloudellisella alalla elinkeinovapaudesta. Voidaankin sanoa, että ne mainitussa pääkohdassa ovat vanhaliberaalisia virtauksia.

Tämä on siis se suuri sivuutettu kysymys henkisestä kapitalismista, joka on yhtä peloittava todellisuus kuin taloudellinenkin. Henkiset kartellit ovat taloudellisten trustien vastikkeita, ne saavat aikaan henkistä köyhyyttä ja pitävät yllä ihmissielujen kurjuutta ja sen kautta ihmisten täydellistä kykenemättömyyttä kohoamaan edes tuuman verran korkeammalle tasolle huolimatta kaikesta heidän lakien laadinnastaan, vakiomuotojen uusimisestaan ja vallankumouksistaan. Henkinen kapitalismi on kaikkien materialististen puolueiden lempilapsi äärimmäisestä oikeistosta äärimäiseen vasemmistoon saakka. Jos joku uskaltaa koettaa selvästi sovittaa heidän politiikkaansa ajatusta meidän sisäisten maailmoittemme vaalimisesta, niin kaikki poliittiset suunnat yhtyvät itsestään taisteluun tällaista yritystä vastaan. Vieläpä näyttää siltä, kuin luonnon elämässä vallitseva tasapainolaki olisi tässäkin voimassa. Mitä innokkaammin ja suorapiirteisemmin taloudellinen liike pyrkii taloudelliseen oikeudenmukaisuuteen, sitä hillittömämmin se useinkin sallii henkisen kapitalismin päästä vapaasti vaikuttamaan, hajoittaen siten toisella kädellä sen, mitä toisella kädellä aatteellisessa innostuksessaan on tahtonut rakentaa. Sentähden on kenties jotakin varteenotettavaa erään tanskalaisen anarkistin joku aika sitten lausumissa paradoksaalisissa sanoissa: »Sosialidemokratia on viimeinen kukka kapitalismin puussa» — joka ei tee mahdottomaksi, että aikaa myöten voi ilmestyä useampia.

Kuitenkin käsitellään myöskin julkisessa elämässä kysymystä, mitä ymmärretään henkisellä kulttuurilla. On todellakin tärkeätä ja mielenkiintoista selvittää itselleen, mitä tämä kulttuuri sisältää. Se esiintyy ensiksi n. k. intellektualismina, älyllisenä kehityksenä s. o. etuoikeutetun sivistyneistön kulttuurimuotona, joka perustuu etuoikeuteen suorittaa ylioppilastutkinto tai korkeampi opinnäyte. Teknillinen taito ja esteettinen hienostuminen muodostavat tällöin kulttuurin henkisen sisällyksen. Itse asiassa se kaikki on kuitenkin vain hienostunutta materialismia, joka on käynyt mahdolliseksi taloudellisten etujen, älyllisen kehityksen ja teknillisten taipumusten kautta. Siksi se luhistuu kokoon kuin korttitalo, kun koettelemukset tulevat, sillä varsinainen henkinen puoli on tässäkin huonosti hoidettu. Sitä vastoin punnitsemattomat arvot, henkinen vapaus, itsensä voittaminen, vastuuntunne, sielun jalous, rakkaus-elämä — kaikki nämä sisältyvät todelliseen henkiseen kulttuuriin, joka ei suinkaan ole samaa kuin materialistinen hienostuminen. Päinvastoin osoittautuu, että äly ja teknillinen taito ovat aina saatavissa hoitamaan suurten epäkohtien tukkukauppaa, samalla kun tavalliset keskinkertaiset ihmiset saavat tyytyä parantumattomien pikku vikojensa vähittäiskauppaan. Ja paljon ylistetyn tieteellisen tutkimuksen tulokset asetetaan sotien ja suurten aineellisten voittojen palvelukseen ainakin yhtä auliisti kuin ihmisystävällisiä tarkoituksia edistämään.

Carl Lindhagen.

(Suomennos tekijän ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta.)

Takaisin sisällysluetteloon

Köyhälistö kaikkein alimpana kansanluokkana ei voi vapautua ilman, ettei se lopeta kaikkea sortoa ja riistämistä, siis myöskin kansallista. Köyhälistöön kuuluvat kansan jäsenet, jotka kärsivät toisten sortoa ja riistämistä ja joiden itsenäisyys on uhattu, vastustavat luonnollisesti kansallista sortoa yhtä paljon kuin nuo toisetkin. Mutta toisaalta eivät sen kansan köyhälistöjäsenet, joka sortaa, riistää tai uhkaa naapurikansaansa, ole vähääkään huvitetut tuosta sorrosta ja riistosta, koska hyöty siitä lankeaa ainoastaan heidän kansansa hallitseville luokille, jotka juuri itse heitä sortavat ja riistävät. Päinvastoin on hallitun kansan köyhälistö heidän luonnollinen liittolaisensa. Kansallisilla vastakohdilla ei siis tarvitse olla mitään sijaa köyhälistön keskuudessa. Ne ovat sille vieraat siellä, missä proletariaatti on henkevää ja valtiollisesti itsetietoista. Missä se on kehittynyt näin pitkälle, siellä se ei voi koskaan osoittaa sortoa harjoittavaa isänmaallisuutta, ei koskaan pyrkiä edistämään oman isänmaansa tai oman kansakuntansa asiaa muiden kustannuksella.

Mutta tämä on vasta köyhälistön isänmaallisuuden toinen puoli, eikä vielä sille ominaisin puoli. Myöskin muissa luokissa, jotka eivät elä toisten työstä, voi syntyä samanlaista rauhallista, suvaitsevaa isänmaallisuutta, mistä pikkuporvarillinen radikalismi on todistuksena.

Mutta köyhälistön vapaustaistelu ei ole vain taistelua kaikenlaatuista sortoa ja riistämistä vastaan; se on myöskin taistelua uuden tuotantotavan ja siten myöskin uuden yhteiskuntamuodon puolesta. Ja ainoastaan tämän kautta tulee kaiken sorron ja riistämisen poistaminen mahdolliseksi.

Karl Kautsky.

(»Neue Zeit» helmikuu 1905.)

Takaisin sisällysluetteloon

Katsauksia.

POLITIIKKA JA LAINSÄÄDÄNTÖ.

Eduskuntatyö 1919 v:n valtiopäivillä.

I.

1919 vuoden valtiopäiväin työn tähänastiset tulokset on myönnettävä harvinaisen merkityksellisiksi ja monipuolisiksi.

Hallituksen esityksiä on näillä valtiopäivillä kaikkiaan jätetty 79, suurin lukumäärä, mikä koskaan on Suomen eduskunnalle yksillä valtiopäivillä jätetty. Siitä huolimatta on edustajain taholta tehty 50 eduskuntaesitystä ja 144 anomusta, joista sos.-dem. ryhmän taholta 22 ja 15. Useimmat ryhmämme tekemät aloitteet ovat siis olleet puetut lakimuotoon. Välikysymysten lukumäärä on ollut 11, joista 7 sosialidemokraattien esittämää.

Laajakantoisin kaikista viime vuoden lainsäädäntökysymyksistä oli se, joka koski hallitusmuodon säätämistä. Siitä jätettiin 14. 5 hallituksen esitys eduskunnalle, jonka perustuslakivaliokunta jo 21. 5 antoi mietintönsä asiassa. Hylättyään sillä välin valtavalla enemmistöllä puolikaseduskunnan lepäämään jättämät, monarkistiselle pohjalle rakennetut kaksi hallitusmuotoehdotusta, lopetti eduskunta n. 6 tasavaltaisen hallitusmuotoehdotuksen toisen käsittelyn. Kolmannessa käsittelyssä, joka tapahtui 14. 6, ei saatu riittävää enemmistöä lakiehdotuksen kiireelliseksi julistamista varten, 33 oikeistoedustajan äänestäessä sitä vastaan, jonka vuoksi perustuslakivaliokunta heti ryhtyi asiata uudestaan käsittelemään aikaisemmin tehdyn eduskuntaesityksen pohjalla. Tämän asian kolmannessa käsittelyssä 21. 6 annettiin, kokoomuspuolueen muutamain edustajain luopuessa aikaisemmasta kannastaan, ainoastaan 23 ääntä lain kiireelliseksi julistamista vastaan, joten laki voitiin heti hyväksyä, mikä tapahtui 165 äänellä 22 ääntä vastaan. Laki vahvistettiin 17. 7 (kts. Asetuskokoelma n:o 94.) Niin saatiin Suomelle, Kustaa III:n miltei autokraattisen hallitusmuodon sijaan, tasavaltainen hallitusmuoto, joka hyvin tuntuvasti laajensi eduskunnan valtaa lainsäädännön ja valtiotalouden alalla, tyydyttämättä kuitenkaan kaikkia demokratian vaatimuksia.

Uuden hallitusmuodon nojalla suoritti eduskunta 25. 7 presidentin vaalin (vastedes valitaan presidentti kansan valitsemain valitsijamiesten kautta). Tasavallan presidentiksi valittiin tällöin 143 äänellä kuudeksi vuodeksi K. J. Ståhlberg, valtionhoitaja Mannerheimin saadessa 50 ääntä. Eduskunnan oikeusasiamieheksi valittiin 19. 12 Magnus Erik Alopaeus 99 äänellä, sos.-dem. ryhmän ehdokkaan A. Kotosen saadessa 73 ääntä. Oikeusasiamiehen varamieheksi valittiin R. Ryti 93 äänellä (A. Kotonen 70 ääntä). Valtiontilintarkastajiksi valittiin 5. 12 O. A. Kairamo, Aug. M. Raatikainen, M. Lavonius ja sosialistien ehdokkaat J. Helo ja R. Itkonen.

Suomen suhde ulkovaltoihin antoi alituisesti aihetta aloitteisiin. Niin tehtiin sos.-dem. ryhmän puolelta jo 11. 4 välikysymys tapahtumista itärajalla, johon pääministeri Ingman vastasi. Tämä vastaus, joka porvarilliseltakin taholta leimattiin eduskunnan harhaanviemiseksi, tyydytti kuitenkin sen enemmistöä, ja ehdotus ulkoasiainvaliokuntaan lähettämisestä hylättiin 93 äänellä 63 vastaan (26 äänestyslippua hylättiin laittamattomina). Uusi välikysymys tehtiin samassa asiassa 23. 4, ja nytkin, pääministeri Castrénin siihen vastattua, hylättiin 106 äänellä 80 vastaan edotus valiokuntaan lähettämisestä. Ed. Schauman, jonka aloitetta sosialidemokraatit yhtyivät kannattamaan, esitti 20. 5 välikysymyksen, joka koski Pietaria vastaan suunniteltuja sotatoimia; tähän välikysymykseen ei ole edes vastattu. Sos.-dem. taholta 20. 5 tehtyyn kysymykseen Sveitsin kansalaisen Fritz Plattenin vangitsemisesta vastasi pääministeri Castrén.

Välikysymyksillään Venäjän kysymyksessä on sos.-dem. ryhmä epäilemättä hyvin tehokkaasti vaikuttanut avoimen sodan puhkeamisen estämiseksi, paljastamalla sotakiihkoilijain hankkeita ja vastustamalla niitä.

Neuvosto-Venäjän hallituksen tehtyä Suomelle rauhantarjouksen, antoi hallitus tästä eduskunnalle tiedon, josta kävi selville, ettei hallitus katsonut silloisessa asiaintilassa olevan syytä aloittaa rauhanneuvotteluja Neuvosto-Venäjän kanssa. Kun sosialidemokraattien tekemä ehdotus, joka koski asian valiokuntaan lähettämistä, oli 107 äänellä 83 vastaan tullut hylätyksi, ehdotti ryhmämme, että hallitusta kehoitettaisiin viipymättä ryhtymään rauhanneuvotteluihin. Puhemies kieltäytyi muodollisista syistä esittämästä tätä ehdotusta äänestyksen alaiseksi, joten ei asia antanut aihetta toimenpiteisiin eduskunnan puolelta.

Äärimmäisen oikeiston taholta tehtiin 24. 10 välikysymyksen muodossa hyökkäys hallitusta vastaan sen suhtautumisen vuoksi Neuvosto-Venäjän rauhan tarjoukseen. Pääministeri Vennolan vastattua välikysymykseen hylättiin 70 äänellä 44 vastaan oikeiston tekemä ehdotus asian valiokuntaan lähettämisestä, Sosialidemokraatit pidättäytyivät äänestyksestä, kun pitivät hallituksen antamaa vastausta epätyydyttävänä, mutta eivät tahtoneet auttaa oikeistoa hallitusta kaatamaan.

Kokoomuspuolueen eduskuntaryhmä esitti 17. 10 Ahvenanmaan asiassa välikysymykseen. johon ulkoministeri Holsti vastasi. Sosialidemokraattien ehdotus asian lähettämisestä valiokuntaan hylättiin 105 äänellä 68 vastaan.

Sos.-dem. eduskuntaryhmä teki 20. 2 1920 välikysymyksen, joka koski Venäjän kanssa rauhanneuvotteluihin ryhtymistä. Vastausta siihen ei ainakaan tätä kirjoitettaessa ole vielä annettu.

Sisäpolitiikan alalta on mainittava kaksi sos.-dem. ryhmän 14. 4 tekemää välikysymystä. Toinen niistä, joka koski valtiorikosvankien kohtelua ja johon vastasi oikeusministeri Söderholm, aiheutti 20 tuntia kestävän keskustelun, joka pääasiassa muodostui varsinaiseksi suurselvittelyksi kansalaissodan ja sen seurauksien johdospa. Ehdotus asian valiokuntaan lähettämisestä hylättiin 109 äänellä 79 vastaan. Toiseen välikysymykseen, joka koski viime eduskuntavaaleissa tapahtuneita vaalivapauden rikkomisia, vastasi sisäministeri Voss-Schrader, jonka jälkeen 111 äänellä 73 vastaan hyväksyttiin yksinkertainen päiväjärjestykseen siirtyminen.

Ruotsalaisen ryhmän puolelta tehtiin 14. 5 kansalliskysymyksen ratkaisua koskeva välikysymys, johon vastasi pääministeri Castrén; valiokuntaan lähettämisehdotusta ei esitetty.

Tärkein sisäpoliittinen kysymys koski yleisen armahduksen myöntämistä kansalaissodan johdosta. Asiassa oli sos.-dem. ryhmä jättänyt anomusehdotuksen, jonka suhteen lakivaliokunta antoi hylkäävän lausunnon. Kun tämä valiokunnan mietintö pantiin 30. 5 pidetyssä 4 täysistunnossa pöydälle epämääräiseen tulevaisuuteen, tehtiin 2. 6 sos.-dem. ryhmän puolelta asian jouduttamiseksi välikysymys siitä, aikoiko hallitus ja milloin julkaista valtiollisen armahduksen ja mitä tämä julistus tulisi sisältämään. Tähän välikysymykseen ei ole saatu vastausta.

Kun sitten uusi hallitusmuoto astui voimaan, siirtyi yleisen armahduksen antamisoikeus eduskunnalle. Ryhmämme puolelta esitettiin tämän vuoksi 22. 7 asiassa lakiehdotus, joka 23. 7 lähetettiin lakivaliokuntaan. Tämä antoi 21. 11 mietintönsä, joka taasen oli hylkäävä, valiokunnan useimpain jäsenten kuitenkin ollessa jonkinlaisen armahduksen kannalla. Kun asia 17. 12 tuli ratkaistavaksi, vaati oikeisto sen lykkäämistä yli vaalien, saaden kuitenkin ainoastaan 59 edustajaa tätä ehdotusta kannattamaan. Tämän jälkeen hyväksyttiin lakiehdotus 125 äänellä 68 vastaan. Se vahvistettiin 30. 1 1920. Ryhmämme sitkeät ponnistukset vankiloissa viruvien luokkatoverien vapauttamiseksi ja kansalaisluottamuksen palauttamiseksi niille, joilta se kansalaissotaan osapoton vuoksi oli riistetty, olivat siis johtaneet edes jonkinlaiseen, eikä aivan vähäpdtöiseenkään tulokseen.

O. W. Kuusisen ilmoitetun murhan johdosta tehtiin sos.-dem. ryhmän taholta 17. 2 1920 välikysymys, johon sisäministeri Ritavuoren vastattua 21. 2 eduskunta hyväksyi 71 äänellä 25 vastaan yksinkertaiseen päiväjärjestykseen siirtymisen. K. W.

OSUUSTOIMINTA.

Edistysmielinen osuuskauppaliike vuonna 1919.

Siitä ripeästä noususta, joka tapahtui edistysmielisessä osuuskauppaliikkeessä vuonna 1919, esitettäköön seuraavassa muutamia numerotietoja.

Edistysmielisten osuuskauppojen lukumäärää vuoden vaihteessa on vaikeata tarkalleen määritellä. Joukko osuuskauppoja, joita taantumuksellisten hallussa oleva Suomen Osuuskauppojen Keskusosuuskunta (S.O.K.) valkoisen terrorin avulla sai eroitetuksi edistysmielisistä keskusjärjestöistä, Kulutusosuuskuntien Keskusliitosta (K.K:sta) ja Suomen Osuustukkukaupasta (O.T.K:sta), on vielä S.O.K:n jäseninä, samalla kun ne kuuluvat K.K:hon. O.T.K:hon taas kuuhin myöskin eräitä S.O.K:n jäseniä. Taistelua määräämisvallasta ei siis vielä uuden vuoden alkaessa oltu kaikkialla toppuunsuoritettu.

Varmimpana todistuksena voimakkaasta kasvusta edistysmielisten osuuskauppojen lukumäärään nähden voidaan mainita, että 33 osuuskauppaa vuoden kuluessa päätti liittyä OTK:hon jäseniksi ja 25 niistä pani toimeen päätöksensä ennen vuoden loppua. O.T.K:n jäsenmäärä oli vuoden lopulla 97, eli 3 suurempi kuin ennen kansalaissotaa. K.K:ssa oli vuoden lopulla 98 jäsentä. — Noin kuudes osa maamme osuuskaupoista kuului jäseninä edistysmielisiin järjestöihin.

Osuuskauppojen lukumäärä ei kuitenkaan ole oikea mittapuu, jos halutaan arvostella voimasuhteita osuuskauppaliikkeen eri suuntien välillä. Huomattava näet on, että edistysmielisten osuuskauppojen joukkoon kuuluvat maamme suurimmat ja voimakkaimmat kuluttajain järjestöt, joista useat ovat toimineet jo lähes 20 vuotta, laajentaen uusia myymälöitä perustamalla vuosi vuodelta toimintaansa. Useat suurosuuskaupat ovat syntyneet sitenkin, että lähekkäin toimivat osuuskaupat on yhdistetty yhdeksi suurliikkeeksi. Vuonna 1919 m.m. liitettiin 3 osuuskauppaa lähiseudun osuuskauppoihin. Osuuskauppaliikkeessä on työväestö hyvin ja paljon paremminkin kuin muut kansanluokat tajunnut keskittymisen merkityksen.

Vuonna 1919 perustivat edistysmieliset osuuskaupat lukuisia uusia myymälöitä. Niiden luku, joka vuoden alussa oli noin 500, nousi vuoden loppuun mennessä yli 600. Tässä yhteydessä mainittakoon, että nämä myymälät sijaitsivat noin 160 kunnassa, joten edistysmielisillä osuuskaupoilla oli myymälöitä lähes joka kolmannessa Suomen kunnassa.

Osuuskauppojen jäsenten lukumäärä, joka vuoden alussa oli noin 96,000, nousi vuoden aikana noin 120,000 henkeen, joten lisäys on yli 20 %. Jos otaksutaan, että kullakin jäsenellä on keskimäärin 5-henkinen perhe, huomataan, että edistysmielisten osuuskauppojen kautta hankkii kulutustarpeensa noin 600,000 henkeä eli lähes viidesosa Suomen kansaa. »Puolueettomain» kauppain jäsenmäärä on lisääntynyt paljon hitaammin. Kokonaisjäsenmäärä lienee suorastaan vähentynyt sen johdosta, että kauppoja on tästä ryhmästä eronnut. Kun S.O.K:n jäsenosuuskaupatkin, joissa lienee jäseniä yli 170,000, otetaan huomioon, voidaan todeta, että lähes puolet maamme väestöstä jo käyttää osuuskauppoja.

Voimakkaimmin on osuuskauppojen liikevaihto kasvanut. Se johtuu osaksi kohonneista hinnoista, osaksi ulkomaantavarain lisääntyneestä saannista, mutta osaksi myöskin siitä, että osuuskauppojen kannatus kuluttajain keskuudessa on kasvanut. Vuonna 1918 oli edistysmielisten osuuskauppojen myynti noin 145 milj. mk., mutta nousi lähes 270 milj. Smk :aan vuonna 1919, eli siis noin 90 %:lla. »Yhteishyvän» julkaisemista numeroista saattaa päätellä S.O.K:n jäsenosuuskauppojen myynnin nousseen kuluneena vuonna jonkun verran yli 500 milj. Smk:n. Täten voidaan sanoa maamme kaikkien osuuskauppojen liikevaihdon vuonna 1919 tehneen noin 800 milj. Smk. Osuuskauppalüke edustaa siis jo valtavata taloudellista voimaa. Kokonaisvoimasta edustaa edistysmielinen osuuskauppaliike enemmän kuin kolmannesta.

Epäedullisempi suhde edistysmieliselle osuuskauppaliikkeelle on havaittavissa keskusjärjestöjen myynnissä. OTK:n myynti näet oli noin 56 milj. Smk. vuonna 1919, kun taas S.O.K:n myynti oli noin 205 milj. OTK:n myynti oli siis yli 27 % S.O.K:n myynnistä. Huomattava on kuitenkin, että OTK:n myynti lisääntyi edellisestä vuodesta noin 300 %:lla, kun taas S.O.K:n myynti nousi 90 %:lla. Lisäksi on huomattava, että suhde oli epäedullinen vain vuoden alkupuolella, jolloin OTK:lla vielä oli suuria vaikeuksia tavaranhankinnassa. Loppupuolella vuotta oli suhde jo toinen. Kuutena viime kuukautena näet OTK:n myynti oli noin 42 milj. ja S.O.K:n 116 milj. OTK:n myynti oli siis tänä aikana noin 37 % S.O.K:n myynnistä, eli yli kolmanneksen siitä. Ottaen vielä huomioon, että OTK vasta vuoden loppupuolella perusti ensimmäiset myyntitoimistot maaseutukaupunkeihin, on tulosta pidettävä tyydyttävänä.

OTK:n toiminnasta viime vuodelta edelleen mainittakoon, että valtioneuvosto hyväksyi OTK:n elokuulla jäsenosuuskauppojensa säästökassain tarkastajaksi. Vuoden vaihteessa toimi säästökassa 9 edistysmielisen osuuskaupan yhteydessä, joitten tarkastajana tamperelaista Osuusliike Voimaa lukuunottamatta kuitenkin vielä toimi S.O.K. Kaikissa näissä säästökassoissa oli talletuksia noin 1,3 milj. Smk., eli yli 40 % kaikkien osuuskauppojen säästökassain talletuksista.

Lopuksi on mainittava, että vuoden aikana katkesi viimeinenkin yhdysside n.s. puolueettoman osuuskauppaväen kanssa, kun edistysmieliset osuuskaupat erosivat Paloapuyhdistys Tulenvaran jäsenyydestä ja perustivat oman palovakuutuslaitoksen, Paloapuyhdistys Tulenturvan. Siihen liittyi heti yli 50 osuuskauppaa ja on sen vakuutuskanta jo nyt sivuuttanut 50 milj. Smk. P. R.

TYÖVÄENLIIKE MUISSA MAISSA.

Norjan sosialistien vaalitappio.

Norjan työväenpuolueen aikakauslehden »Det tyvende Aarhundrede» (Kahdeskymmenes vuosisata) tämän vuoden ensimmäisessä numerossa käsittelee lehden. kunnallisosaston toimittaja Johan Evje sen vaalitappion syitä, jonka Norjan työväenpuolue kärsi äskeisissä kunnallisvaaleissa.

Todettuaan ensin, että puolueen edustus kunnan hallintoelimissä on useissa kaupungeissa vähentynyt ja että useimmissa niistä kaupungeista, joissa tähän asti työväenpuolue oli ollut enemmistössä, on nyt nämä enemmistöt menetetty, kehoittaa kirjoittaja puoluetta viisastumaan vahingosta ja etsimään siihen syitä puolueen omista menettelytavoista. Kirjoittaja pitää vaalitappion eräinä syinä puolueen sisäisiä riitoja, kieltolakikysymystä ja uskontoa. Näiden yleisten syiden lisäksi kirjoittaja esittää joukon erilaisia kunnallispoliittisia syitä.

Kunnallisiin luottamustoimiin on puolueen edustajiksi valittu enemmän yleistä kykyä ja luottamusta kuin kunnallispoliittista innostusta ja kypsyyttä silmälläpitäen. Samat edustajat joutuvat täten olemaan mukana miltei kaikkialla eikä heiltä riitä tarpeeksi aikaa kunnallisiin kysymyksiin. Useimpiin kunnallisiin luottamusmiehiin voi sentähden kohdistaa saman huomautuksen, jonka Jesus teki Martalle: Paljon sinä suret ja pyrit, mutta yksi on tarpeellinen.

Edustajat otetaan usein »mikä pelloltaan, mikä härjiltään» ja pannaan edesvastuullisiin paikkoihin, joissa he kohtaavat vastapuolueiden tiedoissa ja taidoissa taitavammat miehet. Useissa paikoin käyttävät vastustajat hyväkseen työväen edustajain epävarmuutta väittäen, että se tai tuo niiden ehdotus on laiton. Vaatii erikoista rohkeutta tällöin tehdä paraskin ehdotus. Työväenpuolueen edustajissa alkaa siten vakiintua käsitys, että lainsäädännön nykyisellään ollen ei kunnallisella alalla voida saada mitään aikaan. Kun meillä jossakin kaupungissa on ollut hallussamme enemmistö muutaman vuoden eivätkä pieneläjät huomaa juuri mitään parannuksia tapahtuvan, niin on aivan käsitettävää, että he menettävät luottamuksensa — muutamat parlamenttaarisiin keinoihin, toiset taas puolueemme politiikkaan yleensä.

On myöskin myönnettävä, että kansamme potee jonkunlaista arvostelukiihkoa, että luottamusmiehiä moititaan siitäkin, missä ei moitteen sijaa ole.

Ainakaan Norjan neljässä suurimmassa kaupungissa ei enemmistön menetys arvostelijan mielestä johtunut luottamusmiesten kykenemättömyydestä tai puuttuvasta yhteiskunnallisesta työskentelystä. Niin Kristianiassa kuin muissakin suurkaupungeissa on sosialistien ajama kunnallispolitiikka vastannut suuriakin vaatimuksia ja saanut osakseen yleistä tunnustusta. Tappio näissä kaupungeissa on johtunut yleisestä poliittisesta tilanteesta.

Sen sijaan niissä pohjoisissa kunnissa, joissa puolueella on vuosikausia ollut enemmistö hallussaan, ei yhteiskunnallinen uudistuspolitiikka ole suinkaan tyydyttävällä kannalla.

Useihin kuntiin sopinee vertaus viikunapuusta, joka ei kanna hedelmiä, mutta yhtä useissa paikoin lienee myöskin jäänyt kylvämättä se hyvä siemen, joka antaa sadankertaisen sadon.

Toimenpiteinä kärsityn tappion korjaamiseksi ehdottaa kirjoittaja, että olisi perustettava erikoinen kunnallissihteerin toimi koko maata varten. (Samaan tapaan kuin Suomen Sos.-dem. Kunnallistoimisto.) Tämän lisäksi olisi ryhdyttävä julkaisemaan pieniä käsikirjoja kunnallisissa luottamustoimissa oleville, erikseen holhouslautakunnan, köyhäinhoitohallituksen, koulujen johtokuntain jäsenille. Myöskin varoittaa kirjoittaja puoluetta siitä vallinneesta tavasta, että heti kun uusi kykenevä henkilö liittyy puolueeseen, hänet heti asetetaan vastuunalaisimpiin luottamustoimiin. Olisi ensin annettava tulokkaan kokeilla jonkun aikaa, ennenkuin hänelle uskotaan tärkeitä luottamustehtäviä. Kunnalliset virkailijat ja kuntain työläiset — huomautetaan artikkelissa — ovat käyttäneet hyväkseen sosialistisia enemmistöjä ajaakseen läpi kohtuuttomiakin vaatimuksia. Lopuksi kirjoittaja teroittaa mieliin, että sosialismi on paljon muutakin kuin palkkakysymys. R. I..

Kommunistit Venäjän työväen keskuudessa.

Kuten tunnettua, väittelevät Venäjän kommunistit ja toiset sosialistiset puolueet siitä, keiden puolella on Venäjän työtätekevien luokkien kannatus. Ei-kommunististen sosialististen puolueiden edustajat väittävät, että Venäjällä »neuvostojen diktatuuri» olisi itse asiassa kommunistien »diktatuuria neuvostojen yli» ja että myöskään varsinaisen palkkatyöväen enemmistö ei olisi kommunistien kannattajia.

Jonkinlaista tukea tälle väitteelle tuntuu antavan tilasto viime lokakuussa pidetystä Moskovan ammattiyhdistysten kongressista. Kun se on monessa suhteessa Neuvosto-Venäjän oloja valaiseva, selostettakoon sitä lyhyesti.

Ammattiyhdistykset oli edustajavaaleja varten jaettu 4 luokkaan: I): suurteollisuuden työläiset, 266,660 henkeä; valittu 287 edustajaa; II): pienteollisuuden työläiset, 806,200 henkeä; valittu 113 ed.; III): sekalaiset ammattiyhdistykset, (rautatieläiset, posti- ja sähkölennätinvirkailijat, neuvostojen virkailijat j.n.e., 204,100 henkeä; valittu 197 ed.; IV): sivistyneistön ammattiyhdistykset, 132,800; valittu 183 ed. Edustajien puoluekannasta laadittiin seuraava virallinen tilasto: I luokka: kommunisteja 31, näille myötämielisiä 25, puolueettomia 158, menshevikkejä 18, internatsionalisteja 3. vallankumouksellisia kommunisteja 1, anarkosyndikalisteja 1; II luokka: komm. 62, myötäm. 23, puolueettomia 25, intern. 1, anarkosynd. 2; III luokka: komm. 93, myötäm. 30, puolueettomia 71, anarkosynd. 1; IV luokka: komm. 72, myötäm. 13, puolueettomia 70, mensh. 14, intern. 12, vallankum. komm. 1., tolstoilaisia 1. Sitäpaitsi oli kongressissa Moskovan piiristä 12 edustajaa, joista 10 kommunistia, 1 niille myötämielinen ja 1 puolueeton. Yhteensä oli edustajista: kommunisteja 320, näille myötämielisiä 92, puolueettomia 325, menshevikkejä 32, internationalisteja 6, vallankumouksellisia kommunisteja 2, anarkosyndikalisteja 4 ja tolstoilaisia 1.

Kuten näkyy olivat varsinaiset kommunistit vähemmistössä eivätkä he »myötämielistenkään» kera muodostaneet kuin 52 % edustajien lukumäärästä. Huomiota herättää »puolueettomain» suuri määrä, jota virallinen selostuskin sanoo »peloittavan suureksi». — Vielä »peloittavammiksi» numerot muuttuvat, jos niitä lähemmin tarkastelee. Tällöin on ensiksikin syytä panna merkille, että vaalijärjestys on ilmeisesti ollut puolueellinen. Varsinainen teollisuiistyöväki, I ja II luokkaan kuuluvat 1,072,860 henkeä olivat lähettäneet 400 edustajaa 780:stä, kun taas pikkuporvarilliset III ja IV luokkaan kuuluvat työläisryhmät 336,900 henkeä olivat lähettäneet lähes yhtä monta eli 380 edustajaa. Mitä eri luokkien puoluejaoitukseen tulee, niin voi huomata kommunistien suurteollisuuden työväen edustajien keskuudessa olleen pienenä vähemmistönä, kun taas heillä oli suurin kannatus neuvostohallituksen virkailijain ja pikkuteollisuuden työväen keskuudessa. K.

Ranskan ammatillisesti järjestynyt työväki ja Venäjän kysymys.

Tuskin missään muussa maassa työväki niin suurella mielenkiinnolla on seurannut Venäjän tapahtumain kehitystä kuin Ranskassa ja niin innokkaasti ryhtynyt toimenpiteisiin Venäjän vallankumouksen pelastamiseksi taantumuksellisten voimain ryntäykseltä.

Jo aikaisemmin se seikka, kuu Ranskasta alettiin lähettää sotatarpeita taantumuksellisille venäläisille sotajoukoille, nostatti työväen mieliä. Eturiviin astui silloin meriväki, joka osittain jo v. 1905 oli ollut kosketuksissa Venäjän vallankumousliikkeen kanssa, se kun nimittäin hengenvaaraa pelkäämättä oli myötävaikuttanut vallankumouksellisen kirjallisuuden kuljetukseen Venäjälle. Nyt kieltäytyi meriväki toukokuusta 1919 alkaen kuljettamasta Venäjälle lähetettäviä sotatarpeita. Elokuussa yhtyivät satamatyöläiset meriväkeen julistamalla lakkoja ensin Brestissä, sitten muissakin satamissa.

Syksyllä 1919 Lyonissa pidetty Ammattijärjestön edustajakokous kehoitti puolestaan kaikkia työläisiä kieltäytymään valmistamasta ja kuljettamasta kyseessä olevia sotatarpeita. Tämä päätös antoi vastalatiseliikkeelle vielä suurempaa vauhtia, niin että sotatarpeiden lastaus miltei kaikissa satamissa lakkasi. Viranomaiset koettivat tosin selviytyä pulmasta siten, että ilmoittivat sotatarpeita sisältävissä laatikoissa olevan vain — elintarpeita tai lääkkeitä. Samalla kävivät suurporvariston äänenkannattajat Neuvosto-Venäjää vastaan kiivasta sanasotaa, johon työväki vastasi lukuisilla mielenosoituksilla.

Kun äsken Pariisissa kokoontui Ammattijärjestön kutsusta konferenssi neuvottelemaan Ranskan taloudellisen uudestirakentamisen keinoista, otettiin siellä myös Venäjän kysymys uudestaan esille. Mielihyvällä todettiin ne tulokset, joihin edellä mainittu Lyonin kokouksen päätös oli johtanut, ja oltiin yksimielisiä siitä, että samaan suuntaan oli edelleen jatkettava. Kokouksessa oli kyllä kommunistinen vähemmistö, joka oli tyytymätön järjestöjen muka riittämättömiin toimenpiteisiin ja jonka mielestä — kuten Seinen ammatillisen piirin sihteeri Perrot huomautti — »ainoastaan ne ovat Venäjän todellisia ystäviä, jotka lankeavat polvilleen Leninin eteen». Enemmistön taholta esiintyneet puhujat sitä vastoin ilmoittivat jyrkästi, että Venäjän kansalle oli jätettävä vapaus itse määrätä asioistaan, mutta että Ranskan työväki myös puolestaan tahtoi itse määrätä menettelytapansa eikä se halunnut »uudistaa Ranskassa Venäjän vallankumousta». Niinpä esim. vakuutti tunnettu zimmenvaldilainen Merrheim: »Jos te, vähemmistöläiset, tahdotte käyttää Ranskassa niitä menettelytapoja, joita on täytynyt käyttää tsaarivaltaa vastaan, niin en aio teitä seurata.» — »Ei ole kysymys — lausui Ammattijärjestön sihteeri Jouhaux — neuvostohallituksen pönkittämisestä, vaan Venäjän kansan pelastamisesta.»

Kokous uudisti aikaisemmin tehdyt päätökset asiassa ja päätti jouduttaa Amsterdamin kansainvälisen ammattikonferenssin päättämän tutkijakunnan lähettämistä Venäjälle. K. W.

TAPAHTUMAT ULKOMAILLA.

Eräitä maailmanhistoriallisia tapahtumia helmikuulla.

Viron ja Venäjän välillä viime vuoden viimeisenä päivänä solmittu aselepo päättyi t.k. 2 p:nä solmittuun Tarton rauhansopimukseen. Tämän rauhansopimuksen ratifioi Venäjän työläisten ja talonpoikain keskuskomitea t.k. 4 p :nä ja Viron perustava kokous t.k. 13 p :nä, jotenka se siis muodollisestikin on jo astunut voimaan.

Edellisistä katsauksista on jo käynyt selville, mitenkä laajakantoinen merkitys Viron ja Venäjän välisellä rauhalla on jälkimmäisen maan etuja silmälläpitäen. Mutta että myöskin Viro oli kypsynyt rauhantekoon, sitä todistaa lyhyt katsaus Viron ulko- ja sisäpoliittiseen asemaan ennen Tarton rauhaa.

Tarton rauhan kautta Viro ulkopoliittisessa suhteessa itse asiassa irtautui liittolaisvaltain talutusnuorasta. Tämä johtui ennen kaikkea siitä, että Viro oli kuukausmäärin turhaan saanut odottaa elinvaatimuksensa, ehdottoman valtiollisen riippumattomuutensa tunnustamista liittolaisvaltaiu taholta. Jakimmäisten läheinen suhde Koltshakiin ja Denikiniin, jotka kuten tunnettua suhtautuivat pienten reunavaltioiden itsenäisyyteen vihamielisesti, oli vain omiansa jouduttamaan ratkaisevaa askelta. Samaan suuntaan vaikuttivat eräät tärkeät sisäpoliittiset syyt. Maan taloudellinen asema oli kuudetta vuotta kestäneen sotatilanteen ja saksalaisen valtauskauden johdosta muodostunut kerrassaan epätoivoiseksi. Valtiokassassa ei ollut mitään kultavaroja. Maksaakseen yhäti kasvavat sota- y.m. menot oli haltitus pakotettu painattamaan arvotonta paperirahaa ja turvautumaan raskailla ehdoilla tarjottuihin ulkomaalaisiin lainoihin. Maan koko talouselämän ollessa miltei seisauksissa ei vientitavaroita ollut juuri nimeksikään, jotavastoin tuonti tämän poikkeuksellisen aseman vallitessa nousi suhteettoman korkeaksi. Seurauksena tästä kaikesta oli m.m. se, että Viron markkaa ei enää pitkiin aikoihin noteerattu missään ulkomaan pankissa.

Mitä itse Tarton sopimukseen tulee, ovat sen tärkeimmät ehdot seuraavat: Rajat molempien tasavaltojen välillä noudattavat etupäässä kansatieteellisiä suhteita. Rajan molemmin puolin kulkee muutamia kilometrejä leveä puolueeton vyöhyke. Virolaiset satamat ja rautatiet avataan venäläiselle transitoliikkeelle. Virolle myönnetään oikeus rakentaa yksi- tai kaksiraiteinen rata Moskovasta Viron rajalle sekä konsessioni yhden milj. desjatiinan suuruiseen metsäalueeseen Venäjällä. Viro vapautetaan osuudestaan tsaarinaikuisiin sotavelkoihin sekä saa raha-arvonsa kohottamiseksi Venäjältä 15 milj. ruplaa kullassa Venäjä tunnustaa ja takaa Viron itsenäisyyden ikuisiksi ajoiksi. — Rauhansopimus vastaa täten sisällyksensäkin puolesta niitä rauhan edellytyksiä, joista jo edellä mainittiin. Tarton rauhansopimusta ei voida pitää Brestl-Litovskin, Bukarestin ja Versaillesin ryöstösopimusten luontoisena senkään takia, että se ei todellisuudessa ole kummankaan sopimuspuolen yksipuolisesti sanelema. On kuitenkin myönnettävä, että Viron diplomaatit ovat osanneet kiristää maalleen melko pitkälle meneviä taloudellisia etuja. Tämä koskee erikoisesti Viron saamia arvokkaita konsessioneja (1 milj, desj. metsää, Moskovan–Tallinnan rautatielinjan rakentamisoikeus). On väitetty — ja syystä kyllä — että englantilaisen, uusia siirtomaita etsivän kapitaalin sormenjäljet näkyvät juuri näissä rauhansopimuksen kohdissa. Jos siis Tarton sopimusta tulevaisuudessa tullaan tarkistamaan, niin saanevat epäilemättä juuri mainitut kohdat toisen muodon — ellei niitä kokonaan poisteta.

Bolshevikkien laskelmat Tarton rauhan yleispoliittiseen merkitykseen nähden näyttävät, mikäli on puhe muitten reunavaltioitten ja Venäjän välisestä suhteesta, suurpiirtein katsoen toteutuvan. Tarton rauha puhkaisi Clemenceaun sommittelemaan piikkiaitaan leveän aukon. Kun Englannin hallitus äskettäin on lisäksi ilmoittanut, että se puolestaan jättää »sodan ja rauhankysymykset reunavaltioitten itsensä ratkaistaviksi», on hyvin ymmärrettävissä se äkkikäännös, joka eteläisten reunavaltioitten, Puolan ja Latvian, Venäjän politiikassa viime päivinä on sattunut. Kummankin maan hallitus on nimittäin ilmoittanut olevansa halukas ryhtymään rauhanneuvotteluihin Venäjän neuvostohallituksen kanssa. Tietymätöntä vielä tällä hetkellä on, tulevatko kaikki jälelläolevat reunavaltiot yhdessä ryhtymään rauhanneuvotteluihin Venäjän kanssa, vai solmiiko kukin niistä erikoisrauhan. Liettuan ja Puolan välillä vallitsevat syvälliset erimielisyydet viiltaavat siihen suuntaan, että yhteistoiminta näiden maiden kesken käynee vaikeaksi. Kokonaan eri lukunsa ansaitsisi n.s. sotarikollisten luovutuskysymys, joka t.k. keskivaiheilla ehti jo niin tavattomasti kärjistää sisäpoliittista tilannetta Saksassa. T.k. 3 p:nä jätti nimittäin Ranskan uusi pääministeri Millerand Saksan Pariisin lähettiläälle Lersnerille nootin, missä Versaillesin sopimuksen 227–230 artiklojen mukaisesti vaadittiin yhteensä noin 900 saksalaisen sotarikollisen luovuttamista liittolaisvaltojen oikeusviranomaisten käsiin. Sittenkuin nootti monien mutkallisten tapausten jälkeen — Lersner ei suostunut sitä vastaanottamaan, vaan erosi virastaan — oli tullut tunnetuksi Saksassa, synnytti se kansalliskiihkoisten ja taantumuksellisten ainesten keskuudessa sellaisen vastalausemyrskyn. että valtakunnanhallitus katsoi t.k. puolivälissä olevansa pakotettu — arvatenkin oikeistotaholta uhkaavaa vallankaappausta peläten — antamaan liittolaisten noottiin kieltävän vastauksen. Täten syntyneeseen asemaan suhtauduttiin liittolaisten korkeimman neuvoston taholta odottamattoman ymmärtäväisesti, seikka, joka arvatenkin johtuu Lloyd Georgen kaukonäköisen kannan voitollepääsystä ja siitä, että suurpoliittiselta näyttämöltä oli äskettäin kadonnut tuo leppymätön Ranskan »tiikeri» Clemeneeau. T.k. puolivälissä lähetettiin Saksalle liittolaisten korkeimman neuvoston vastausnootti, missä, myönnytään siihen, että saksalaiset sotarikolliset tutkitaan ja tuomitaan valtakunnan korkeimmassa oikeudessa Leipzigissä, kuitenkin sillä ehdolla, että liittolaisvaltoilla on oikeus vaatia niiden sotarikollisten luovuttamista, joita ei Leipzigissä ole tuomittu tarpeeksi ankaraan rangaistukseen tekemiensä rikoksien suuruuden mukaisesti. Täten olivat liittolaisvallat varanneet itsellensä väljän takaportin siltä varalta, että asema Saksassa alkaisi odottamatta kehittyä niille epämieluisaan suuntaan.

Politiikkaa kuvissa.

Liittoutunut suurkapitalismi. (»Daily Herald») »Tämä on sinulle sopiva elämä! Allekirjoita vaan, rakas Wilhelm, niin saat anteeksi sekä entiset että — vastaiset rikoksesi!»

Veren ja maidon poliisi. (»Daily Herald») »Kuinka moninaiset ovatkaan kokoomushallituksen hyveet! Ne tekevät mahdolliseksi Lloyd Georgen saada venäläisen maitonsa estämättä Churchillia saamasta venäläistä verta!»

Diplomaattinen »toivomus». (»Politiken») Hollanti: »Te siis toivotte, että minä luovuttaisin entisen keisarin?» Liittolaisvalt. poliisi: »No, hyvä rouva, niin pitkälle en suinkaan mennyt. Minähän vain kysyin.»

Rauhanvesa. (»Hojas Selectas».) Jokainen liittolaistarhuri kastelee pientä ja hentoa rauhanvesaa omalla ruiskukannullaan — omien salaisten suunnitelmiensa toteuttamiseksi.

Takaisin Sosialidemokraattisen aikakauslehden luettelosivulle
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto