Julkaistu: lokakuussa 1906
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 17–18, lokakuu 1906. Ensimäinen vuosikerta 1906, s. 385–432. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Edvard Gylling, Eduard Bernstein. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Edv. Gylling Vastaava | O. W. Kuusinen Toimitusihteeri |
| Sulo Wuolijoki | Yrjö Sirola |
Tällaisena mullistusten ja kuohunnan aikakautena, jolloin järjestyneen työväen voimat näyttävät aivan silmissä lisääntyvän, jolloin puolueemme lukumäärä pitkin maata suurenee, jolloin, ainakin puusta katsoen, kansanvaltaisuuden raikas ja virvoittava tuulahdus puhaltaa yli koko virkavaltaisuuden alla huokailevan maamme, tulee puolueessamme panna kolmin kerroin enemmän painoa jyrkälle luokkatietoisuudelle. Ellemme sitä tee, niin porvarilliset puolueet voivat hyvinkin hyvillä menestyksen toiveilla harjoittaa köyhälistöä vahingoittavaa äänten kalastelemista tulevissa eduskuntavaaleissa.
Eikä tuota luokkatietoisuutta tule terottaa ainoastaan yleensä porvarillisiin puolueisiin nähden, vaan on katseet tällä kertaa erityisesti kohdistettava erääseen vissiin puolueeseen. Puolue, jota vastaan nämät rivit ovat tähdätyt, on suomettarelainen puolue, puolueen keskuudessa myös suomalaisen puolueen nimellä tunnettu.
Suomettarelaisen puolueen johtomiehet olivat ennen viime vuoden suurlakkoa hallituksessa, vuosi takaperin syöstiin heidät sieltä pois. Nyt ovat he nähtävästi päättäneet päästä jälleen senattiin, päästä tavalla tai toisella. Valta ja valtaan pyrkiminen näyttää olevan heille pääasia, sivuasioita kaikki muut.
Mutta suomettarelaiset tilanomistajat eivät noin vaan voi miehiään hallitukseen asettaa, vaan laajempienkin kansankerrosten kannatus tulee näillä sitävasten olla. Kannatusta taas ei nykyään enää tuo yksin kieliasia, vaan nykyajan tunnussana on kansanvaltasuus. No, ollaan sitten kansanvaltasia, ajattelivat suomettarelaisuuden puolueen eturivin miehet ja muuttivat entisen yleisiin sanoihin puetun ohjelmansa koko joukon kansanvaltasemmaksi. Tällä ohjelmallaan — joka tosin tätä kirjottaessa vielä on puoluekokouksen hyväksymistä vailla aikovat he nyt haalia puolen Suomen kansaa tai ehkä enemmänkin äänestämään heidän miehiään valtiopäiville, ja auttamaan heitä hallitukseen.
Vaara ei ole niinkään pieni, sillä syötti on tarkasti laskien heitetty. Maanvuokralakiehdotuksensa selittävät suomettarelaiset jotakuinkin yhtäpitäväksi Tampereen torpparikokouksen päätösten kanssa. Tällä pyydystetään torppareita. Sitte esittävät he toimittavansa tilattomille tonttipaikkoja, palstatiloja jopa talojakin aivan omaksi j. n. e. Tätä tällaista, mitä häikäilemättömintä tosiasioita vääristelevää vaalikiihotusta harjottavat suomettarelaiset sangen suurella tarmolla aina Karjalaa ja Pohjolan periä myöten.
Tämän kaiken johdosta näyttää nykyään siltä, kuin puolueemme agitatorien tulisi ensi sijassa kääntyä pitämään silmällä juuri suomettarelaisen puolueen vaalikeinottelua. Ja sitävarten tulisi tilattomille terottaa seuraavia seikkoja:
Suomettarelaisen puolueen maalaisohjelma ei likimainkaan ole Tampereen torpparikokouksen päätösten mukanen, vaan eroaa siitä sangen tärkeissä kohdissa. Vuokralautakunnan puheenjohtajan tahtovat he asettaa epäkansanvaltaisella tavalla, torpparihäätöjä eivät näytä tahtovan estää ennen uuden maanvuokralain voimaanastumista ja koko heidän maanvuokrakiehdotuksensa tarkottaa vaan suurtorppia, s. o. niitä torppia, joitten viljelemä maa-ala on yli kaksi tynnyrinalaa.
Suomettarelaisen puolueen ohjelmaehdotus ei suinkaan takaa sitä, että tilattoman väestön kysymys tulisi onnellisesti ratkaistuksi. He tahtovat myöntää valtion varoista tilattomille lainoja, jotta nämät voisivat lunastaa maatilkkuja itselleen. Maaseudulla kuuluvat he agiteeratessaan selittelevän, että he toimittavat maata tilattomille omaksi, mutta sosialistit muka vaan lainaksi. Tähän tulee ensiksikin huomauttaa, että heidänkään ohjelmaehdotuksensa mukaan ei mainitut tilat tulisi suinkaan olemaan viljelijäinsä ehdottomana yksityisomaisuutena, vaan omistusoikeus olisi eräissä suhteissa rajotettu. Toiseksi tulee tilattomille terottaa sitä, että köyhälistöpuolueen vaatimusten mukaan nykyset kruunun maat ja virkatalot sekä valtiolle vastedes pakkoluovutuksen kautta joutuvat suurtilat tulevat jaettaviksi tilattomille täysin turvatulla hallinto-oikeudella, joka itse asiassa, yksinpä porvarillisten tiedemiestenkin mukaan, paljoa paremmin takaa sen, että tila tulee pysymään viljelijänsä hallussa, kuin porvarillisten puolustama omistusoikeus. Lisäksi tulee viljelyspakon kautta kaikki yksityistenkin omistama viljelyskelpoinen viljelemätön maa olemaan köyhälistön käytettävänä uutisviljelystä varten, ilman minkäännäköisiä lunastusmaksuja. Säädettyä vuokramaksua tulee tilattomain tietystikin valtiolle suorittaa, mutta sen määräämisessä saavat he itse edustajainsa kautta olla mukana. Ja ne rahat ja valtiolainat, joita porvarilliset maan hankkimiseksi tilattomille antaisivat, tulisivat köyhälistön vaatimusten mukaan vielä suurennettuina käytettäväksi lainoina tilattomille maan parantamiseksi ja saattamiseksi yhä tuottavampaan kuntoon.
Kolmanneksi tulee agitatoriemme terottaa torppareille ja tilattomille sitä, että tämän nykyisen, surkean kuuluisan, kartanonherrain etuja puoltavan torpparilain, joka vasta pari vuotta takaperin astui voimaan, ovat laatineet juuri suomettarelaisen puolueen johtomiehet. Silloin olisivat he kyllä voineet käytännössä toteuttaa ne periaatteet, joiden nyt vakuuttavat puoluettaan elähyttäneen kenties vuosikymmeniä. Miksi eivät he sitä tehneet?
Vielä tulee ottaa huomioon eduskunnan salainen äänestys. Vaikka suomettarelaisen puolueen ohjelma olisi vieläkin rajumpi ja radikaalisempi, vaikka se olisi sanasta sanaan kopioitu meidän vaaliohjelmastamme, niin sittenkään meillä ei olisi oikeutta uskoa vastustajaimme käsiin kansanedustajan tointa. Sillä vielä eduskunnassa on heillä, nykyisen valtiopäiväjärjestyksen mukaan, mahdollisuus pettää kansan pyhä asia. Varsinkin talonpoikaissäädystä on lukuisia esimerkkejä siitä, että edustajat ovat puhuneet toista ja äänestäneet toista, itse tehneet anomuksia ja kuitenkin äänestäneet niitä vastaan.
Suomettarelaiset kyllä vakuuttavat, että heillä on mitä kiitettävin tahto toimia juuri torpparien ja tilattomain etujen puolesta. Tuo tahto on tullut kyllä näkyviin erittäin kiitettävällä tavalla. Kun Laukon suomalaiset torpparit ryhtyivät lakkotaistelun avulla koettamaan itselleen parannuksia oloissansa, jotka tosiaankin olivat siihen määrään sietämättömät, että itse Suomettarenkin on täytynyt se myöntää, niin jokainen luonnollisesti odotti, että suomettarelaiset aivan puolueena rientäisivät avustamaan lakkolaisia ja nöyryyttämään ylpeätä ruotsinkieliseen hienostoon kuuluvata kartanonherraa, jonka tulkin kautta täytyy suomeapuhuvain työläistensä kanssa seurustella. Mutta kuinkas kävi! Suomettarelaiset talonisännät kyllä seurasivat jännitettyinä lakon vaiheita, mutta myötätuntosuusadresseja lähettelivät he Laukon ruotsinkieliselle paroonille. Menipä eräitten paikkakunnan suomettarelaisten johtomiesten kiitettävä into torppariasiain harrastamisessa niinkin pitkälle, että he menivät itse ja pakottivat työväkensä menemään lakonrikkojiksi tämän »ruotsinkielisen», »ruotsinmielisen», »epäkansallisen» paroonin vainioille, vaikka parooni ei osannut ilman tulkkia edes kiittää heitä tästä hellän liikuttavasta ystävällisyydestä. Siinä me itse teossa näemme millaista se on tuo suomettarelaisten mantalimiesten torpparivaltaisuus.
Kaiken tämän edelläsanotun johdosta katsomme olevamme pakotettuja huomauttamaan agitatoreillemme, että entistä enemmän ryhtyvät kääntämään agitatsioninsa kärkeä juuri suomettarelaisia vastaan.
Että tietopuolinen anarkismi on suorastaan sosialismin vastakohta, lienee selvä asia kaikille, jotka näitä molempia oppeja vähänkään tuntevat. Anarkismi perustuu kokonaan saman individualistisen, yksilökohtaisen mailmankatsomuksen pohjalle, kuin nykyinen kapitalistinen yhteiskuntajärjestys. Se on porvarillisen aatesuunnan äärimmäisin ja johdonmukaisin uskontunnustus. Ja sen täydellisenä vastakohtana on sosialismin yhteisöllinen mailmankatsomus. (Tästä oli lähemmin tämän lehden 5 n:ossa kirjotuksessa »Anarkismi ja sosialismi».)
Anarkismin taktiikka on yhtä yhteiskuntavastaista kuin sen oppikin. Kuten tiedetään, käyttävät anarkistit yleisimmin taistelukeinonaan terrorismia. Toisin sanoen he koettavat yksityisten toimeenpanemilla ja yksityisiä henkilöjä vastaan tähdätyillä väkivallanteoilla saada yhteiskunnassa aikaan pelästystä, sekasortoa ja hävitystä.
Sellaista mieletöntä taistelutapaa ei sosialidemokratia luonnollisesti koskaan voi hyväksyä. Ja kaikissa maissa ovatkin sosialidemokratit aina tarmokkaasti esiintyneet anarkistien törkeitä rikoksia vastaan. Vaikka yhtä luonnollista on, että porvarillisten vallassaolijain taholta on siitä huolimatta säännöllisesti koetettu vierittää nuo anarkismin, porvarillisen yhteiskunnan lehtolapsen, synnit sosialidemokratien niskoille.
Ne yleistä huomiota herättäneet terroristiset teot, joita meillä on viime aikoina sattunut, ovat tuskin olleet minkään teoretisella pohjalla kehittyneen anarkistisen liikkeen työtä; siksi ovat anarkismin opit meillä liian vähän tunnettuja. Aivan tavallisia rikoksellisten konnantöitä ne silminnähtävästi eivät myöskään ole, eivät ainakaan kaikki, vaikka sellaisiakin saattaa niissä olla enemmän kuin mitä säikähtynyt yleisö uskoo. Mutta mistä lähteistä ne sitte ovat peräisin? Sen kysymyksen suhteen eivät — varsinkaan tällaisina aikoina kuin nykyään — ketkään vakavasti ajattelevat kansalaiset voi pysyä välinpitämättömällä kannnalla.
Kaikkein vähimmän sosialidemokratit. Sosialidemokratiselle puolueelle ei ole suinkaan yhdentekevää, että anarkistisia väkivallantöitä saadaan harjottaa sen laskuun ja sen ajaman asian vahingoittamiseksi. Nähdäänhän joka päivä kuinka porvarilliset kilvalla rientävät syyttämään puoluettamme ja puolueagitatsionia jokaisesta uudesta väkivallanteosta ja siten saattamaan toimintamme tietämättömän kansan silmissä epäluulon alaiseksi. Sen vuoksi on sekä puoluesanomalehtien että kaikkien puolueen jäsenten ehdoton velvollisuus ryhtyä tarmokkaasti toimimaan moista väkivallanharjotusta vastaan.
Noita viimeaikaisia väkivallantekoja ei kuitenkaan kaikkia voi katsella eikä arvostella aivan samalta kannalta. Friarin teko on yksi sellainen, jota ei voi sekottaa esim. niihin pommiräjähdyksiin, joita salaperäiset terroristit ovat Helsingissä toimeen panneet. Se esiintyy pikemmin epätoivoiseen asemaan ajetun proletarin epätoivoisena itsepuolustuksena kuin minään väkivaltaisena hyökkäyksenä. Ja samallaisilta näyttävät myös jotkut muutkin, suurten lakkojen tai työnsulkujen yhteydessä työväen puolelta hiljan tapahtuneet väkivaltaisuudet.
Tuollaista itsepuolustustakaan ei sosialidemokratia voi hyväksyä. Mutta se ei myöskään voi ottaa noista epätoivoisista teoista vastatakseen, koska niitä välittömästi aiheuttavat kapitalististen riistäjäin kuristustoimet, joita estämään sosialidemokratia on toistaiseksi vielä aivan voimaton. Tämäntapaista anarkiaa synnyttää aina porvarillinen yhteiskunta, palkkaorjain riistämisjärjestelmä taloudellisen elämän alalla ja kiristys, taantumus valtiollisessa elämässä. Mitä julmempi on riistäminen, mitä synkempi hallinnollinen taantumus, sitä laajempana ja tuhoisampana esiintyy myös tuo epätoivon anarkia. Ja että omistavain luokkain harjottama taloudellinen sorto on meillä taas viime aikoina ollut arveluttavan räikeää, se täytyy myöntää jokaisen, joka vain on puolueettomasti seurannut kaikkia ylenlukuisia työselkkauksia maassamme viime kevättalvesta alkaen. Monet armottomat torpparihäädöt, lukuisat ja laajat työnsulut, nälkäänäkevien lakkolaisjoukkojen kohtuullisimpainkin vaatimusten röyhkeä vastustaminen, kaikki tuo kuristustoiminta on ollut kuin yhteisen suunnitelman mukaan järjestettyä. Aika ajoin on saattanut tuntua aivan siltä, kuin tahtoisivat omistavat luokat taloudellisen elämän alalla alkamansa kiristyksen kautta korvata sen etuoikeutetun valtiollisen valtansa menetyksen, mikä heitä on kohdannut eduskuntauudistuksen toteutumisessa. Ja niin näyttävätkin he nykyään jo monin paikoin maassamme kerinneen saattaa köyhälistön sellaiseen epätoivoiseen tilaan, josta anarkistiset teot ovat suoranaisena seurauksena. Niitä eivät tällöin meidän rauhottavat saarnamme saa loppumaan, jolleivät porvarilliset ensin tuntuvasti vähennä hajottamaansa tahallista työläisten sortamista.
Mutta, kuten tiedämme, meillä on esiintynyt toisenkin laista anarkiaa. Muolan ryöstömurha, Helsingin pommiräjähdykset ja vesijohtokanavan särkemisyritys, Yhdyspankin haarakonttorin ryöstö, jotkut muut ryöstöt ja useat murhapolttoyritykset, ne eivät näytä niin aivan epätoivoisten teoilta. Niissä voi etsimättäkin havaita suunnitelmallista liigatoimintaa, jonka ainakin lähimpänä tarkotuksena näyttää olevan ryöstö ja yhteiskunnan sekä erityisesti järjestysvallan terroriseeraaminen. Tämän terroristisen toiminnan salaperäisistä lähteistä ei näihin saakka ole oltu juuri ensinkään selvillä, mutta nyt alkaa vähitellen tulla ilmi valaisevia seikkoja. Onpa paljon puhuvilla todennäköisyyssyillä jo viitattu siihenkin, että noitten väkivallantekojen takana — mahdollisesti usein niitten toimeenpanijainkaan siitä tietämättä — ovat mustasotnialaisten provokatorien sormet voineet pelata likaista peliään. Mutta koska näistä seikoista ei vielä ole esitetty mitään täysin varmoja tietoja, on enempien mietelmienkin esittäminen niitten suhteen ennenaikaista.
Olen ottanutkin nämä asiat puheeksi oikeastaan vain siitä syystä, että erityisesti oman puolueemme keskuudessa ymmärrettäisiin olla antamatta tuollaisille rikoksellisille ilmiöille minkäänlaista rehellisen ja vakavasti tarkotetun vallankumoustoiminnan merkitystä. Taantumukselliset porvarislehdet toitottavat näet alinomaa, että tuollaista se on se sosialidemokratien vallankumouksellisuus. Ja onpa parissa puoluelehdessäkin ollut lausuntoja, joitten sisältämistä viittauksista päättäen myös muutamain pelästyneitten puoluetoverien aivoissa ovat käsitteet tässä suhteessa menneet sekasin. Kun nähdään Venäjän vallankumousliikkeen yhteydessä esiintyvän joukottain samallaisia väkivaltaisa ilmiöitä, ja kun kerran on kuultu joittenkin meikäläisten sosialidemokratien puhuvan mahdollisesti täälläkin odotettavissa olevasta vallankumouksesta, — tässäkin lehdessä on valitettavasti joskus lausuttu sana siihen suuntaan, — niin päättävät vallankumouspeikon riivaamat yksinkertaiset sanomalehtidetektivit, että nämä pankinryöstöt ja pommiräjähdykset ovat nyt tietysti noitten meikäläisten »vallankumouksellisten» hommia tai ainakin heidän kiihotustyönsä tuloksia. Näin hatara logiikka osottaa tosin arveluttavaa löyhäpäisyyttä, mutta koska on yleisesti tunnettua, että taantumus koettaa aina rikoksellisesta anarkismista syyttämällä tehdä kaikki sosialidemokratien vallankumoukselliset pyrkimykset epäluulon alaisiksi ja vihatuiksi, niin ansainnee asia vähän selvittämistä.
Onko siis tuontapaisilla anarkistisilla teoilla maassamme mitään tekemistä todellisen vallankumouksen kanssa? — On. Aivan varmaan. Ne edistävät kaikki vastavallankumousta.
Ei silti tarvitse kaikkien niitten, jotka tuollaisiin hommiin antautuvat, olla suorastaan mustaan sotniaan värvättyjä. Heissä saattaa olla aivan suurin osa sellaisia, joita toiset ovelammat vetävät nenästä. Vaikea taloudellinen toimeentulo ja nykyiset levottomat valtiolliset ajat ovat epäilemättä siellä täällä maassamme kasvattaneet joukkoa, jonka siveellinen omatunto ei ole enää kaikissa pikkusynneissä niin aivan turhantarkka ja jonka verrattain helposti saa sitte rahalla, lupauksilla ja kauniilla uskotteluilla astumaan isommissakin asioissa jokapäiväisen moralikannan ulkopuolelle. Venäjällä vallitseva olojen sekasorto ja käsitteiden hämmennys omassa maassa lisäävät vielä rohkeutta, ja niin on monesta kunnon miehestä tullut edesvastuuntunnetta vailla oleva seikkailija, altis rikoksellisen liigan jäsen.
Olisiko joittenkin viime aikaisten väkivallantöitten takana ollut myös sellaisia vallankumousurheilijoita, jotka luulotelisivat tuollaisilla teoilla valmistavansa tai edistävänsä jotain vallankumousta, siitä nyt ei voi varmaa sanoa. Mutta mahdollista sekin voi olla. Venäjällähän näyttää — täältä katsoen — olevan sellaisia »vallankumouksellisia» paljonkin. Siis miksei täällä voisi alottaa yhtä roimasti! Rohkeita tekoja, ihailua, mainetta, rahaa..!
Tuollaiset »vallankumousmiehet» olisivat tosiaan niitä kaikkein järjettömimpiä hulluja, mitä sitä laatua on maailmassa koskaan ollut ja ansaitseisivat jo »vallankumoukselle vaarallisina henkilöinä» tulla köysiin kytketyiksi. Mitä ihmettä luulevat he voivansa aikaansaada toimeenpanemalla pommiräjähdyksiä rauhallisessa Helsingissä? Näinköhän sellaisesta hommasta koskaan syntyisi vallankumousta? Sitä ei varmaankaan kukaan selväpäinen lähde väittämään. — Auttaa tavalla tai toisella Venäjän vallankumouksellisia, vaikkapa mennä heidän rinnallaan taistelemaan — siinä on järkeä ja siinä on todellista vallankumouksellisuutta. Mutta ei vähääkään noissa ryöstöissä eikä pommihälyytyksissä. Niistä kaikista hyötyy joka tapauksessa yksin musta kumous. Juuri sellaisia inhottavia vehkeilyjä järjestää Venäjän hallinnollinen taantumus kansan vapausliikkeen mustaamiseksi ja tukahuttamiseksi. Toimittaisivatko meillä sellaisia vehkeilyjä herkkäuskoiset, oikealta suunnalta eksyneet vallankumoushullut omasta alotteestaan? Vai maksaako heille musta kumous päiväpalkkaa? — niinkuin hyvin kannattaisi.
Miten lienee. Mutta julkinen sota sosialidemokratien puolelta heitä vastaan! Sillä niinkauvan kuin tuollaiset ainekset saavat luulotella, että heitä pidetään todellisina vallankumouksellisina ja ehkä salaa suositaan, niinkauan eivät he tule järkiinsä. —
Ja nyt ryhdymme puhumaan siitä todellisesta vallankumoushommasta.
Jotenkin yhtä typerää kuin edellä kuvattu pommiromantiikka olisi myös sellainen luulottelu, että vallankumous voitaisiin saada syntymään alkamalla harjottaa vallankumouksellista kiihotusta rauhallisen ja tyytyväisen kansan keskuudessa. Sellaista kiihotusta ei kukaan ottaisi kuuleviin korviinsa ja hommattu »vallankumous» raukeisi omaan hulluuteensa. Sillä alhaaltapäin tapahtuvan vallankumouksen suhteen on aina muistettava, että sitä ei tekemällä tehdä, vaan se syntyy. Sitä ei pane toimeen mikään salaisesti toimiva sakki, ei mikään ryhmäkunta eikä mikään puolue, vaan se syntyy aina laajasta kansanliikkeestä, jota ei voida keinotekoisesti nostattaa ja jota ei myöskään keinotekoisesti saada asettumaan. Tämän tosiasian ovat sosialidemokratit, jotka täysin tietoisesti seisovat materialistisen historiankäsityksen kannalla, aina oivaltaneet.
Mutta tämäkin tosiasia on vielä selittämättä epäselvä. Voidaan näet huomauttaa, että jos kerran vallankumous on luonnontapahtuma, joka syntyy itsestään ja jota ei koskaan tekemällä saada aikaan, niin eikö sitte kaikki vallankumouksellinen toiminta ole aina turhaa? Ja miten on selitettävä, että esim. Marx ja Engels — jotka nyt lienevät olleet selvillä materialistisesta historiankäsityksestä sen verran kuin kunnon sosialidemokratin tarvitsee olla — että he aikanaan olivat monasti korviaan myöten kiini vallankumoushommissa, puuhasivat salaa ja julkisesti, saarnasivat välittömän vallankumoustaistelun puolesta, yllyttivät kansaa aseelliseen kapinaan ja ottivat kapinoihin itsekin osaa, sanalla sanoen »tekivät» vallankumousta tapellen sekä sanalla että miekalla? Sellaisia »anarkososialistisia» hurjimuksia me nykyajan vallankumoukselliset kai rientäisimme läksyttämään materialistisen historiankäsityksen polkemisesta.
Kumminkin olisivat Marx ja Engels oikeassa, me maltilliset väärässä.
Tässä on ensinnäkin tarkasti erotettava toisistaan kaksi eri katsantokantaa: historioitsijan, tiedemiehen kanta ja käytännöllisen politikon, valtiollisessa elämässä toimivan henkilön kanta. Tieteelliselle tutkimukselle esiintyy koko ihmiskunnan kehitys materialistisen historiankäsityksen mukaan itsestään, omasta sisäisestä olemuksestaan kehkeytyvänä, määrätyistä perinnä aina aineellisista syistä määrättyihin välttämättömiin seurauksiin johtuvana tapahtumasarjana, aivan samoin kuin kaikkinainen luonnonkehityskin. Jos käytännöllinen politikko, toisin sanoen kaikki ne ihmiset, jotka kulloinkin ottavat valtiolliseen toimintaan osaa, jos he asettuisivat tälle kannalle, niin olisi heidän johdonmukaisesti pantava kätensä ristiin ja annettava olojen kehittyä »itsestään». Sitä he eivät nyt tee, vaan päinvastoin koettavat aina ohjata tuota kehitystä, asettavat itselleen määrättyjä päämaaleja ja pyrkivät muuttamaan oloja siten että nuo päämaalit saavutettaisiin. Se on heidän luonnollinen kantansa, ja sillä kannalla seisoo aina esim. sosialidemokratia niinkuin muutkin valtiolliset puolueet. Ja jos sanotaan, että jotkin tuollaiset »mailmanparantajat», kuten esim. juuri sosialidemokratit ovat nekin materialistisen historiankäsityksen kannalla, niin ei sillä voida tarkottaa muuta kuin että he koettavat johtaa uudistuspyrkimyksensä aina siihen suuntaan, mihin materialistisen historiankäsityksen pohjalla oleva historiallinen tutkimus viittaa kehityksen itsestäänkin suuntautuvan, ja lisäksi koettavat aina toimia sillä tavalla jotta tarkotuksenmukaisimmin edistäisivät tuonsuuntaista kehitystä. Näin käsittäen pitää nykyaikainen sosialidemokratiakin esim. sosialistista yhleiskuntajärjestelmää lopullisena päämääränään, koska ennakkoluuloton tieteellinen tutkimus viittaa kehityksen johtavan siihen suuntaan. Mutta se ei pyri kumoamaan nykyistä yhteiskuntaa eikä yritä pystyttää sosialistista järjestelmää, niinkauvan kuin kapitalismi vielä näyttää pysyvän elinvoimaisena. Lopullisella proletarisella vallankumouksella ei ilmeisesti vielä nykyhetkellä ole missään maassa historiallisia edellytyksiä, ja sen vuoksi ei meidän päiväimme sosialidemokratia yritäkään sellaista vallankumousta keinotekoisesti synnyttää.
Kaikessa toiminnassaan on niinmuodoin käytännöllisen politikon, joka tahtoo pysyä materialistisen historiankäsityksen pohjalla, aina ensiksi kysyttävä noita historiallisia edellytyksiä jokaisen olojenmuutoksen suhteen, minkä hän tahtoo läpiajaa. Varsinkin ja ennen kaikkea silloin, kun on kysymyksessä sellainen äkillinen ja suurempi, tavallisia laillisia muotoja syrjäyttämällä tapahtuva valtasuhteitten muutos kuin vallankumous aina on. Sillä jollei vallankumouksella ole noita aineellis-historiallisia edellytyksiä, niin kaikki vallankumouksellinen puuha on silloin turhaa ja vahingollista.
Minkälaisia seikkoja pitäisi sitte huomioon ottaa vallankumouksen historiallisina edellytyksinä?
Ensiksikin täytyisi luonnollisesti sellaisen olevien valtasuhteitten muutoksen, jonka lähestyvä vallankumous voisi toteuttaa, olla näkyvissä historiallisella kehityslinjalla, vieläpä olla verrattain läheisessä tulevaisuudessa odotettavana. Taantumus, esim. feodalinen tai pikkuporvarillinen aatesuunta, voi kyllä pyrkiä synnyttämään vallankumousta, joka palauttaisi vanhat »kultaiset ajat», mutta sellaisella hommalla ei saata enää olla mitään pysyvää menestystä, niinkuin monet esimerkit viime vuosisadan historiasta osottavat. Vallankumous palvelee kehitystä ja kehitys käy aina eteenpäin. Mutta ei edes eteenkään päin voida vallankumouksen kautta kehitystä mielinmäärin sysätä. Yhteiskunnan sisässä täytyy aina jo olla tapahtunut määrätty hiljainen kypsyminen, ennen kuin vallankumous voi syntyä. Ja sen lisäksi täytyy kehityksen vapaata kulkua olla jo jonkun aikaa keinotekoisesti pidätetty, siten esim. että joku valtaanpäässyt yhteiskuntaluokka on koettanut ulkonaisilla esteillä, »laillisilla» muodoillaan kehitystä ja valtansa menettämistä viivyttää. Silloin vasta voi vallankumous syntyä syrjäyttämään nuo esteet ja luomaan uudet »lailliset muodot», jotka avaavat kehitykselle vapaan väylän.
Muista vallankumouksen edellytyksistä on ennen kaikkea mainittava vallankumouksellinen ajankohta, situatsioni. Ilman sellaista ei alhaaltapäin tapahtuvaa vallankumousta voida kuvitellakaan. Sellaisen ajankohdan syntymiseen taas vaikuttavat monet erilaiset seikat. Tärkeimpiä vaikutteita on varmasti kansanenemmistön erityisen raskas taloudellinen ahdinkotila. Taloudellisina kukoistusaikoina, yleisen hyvinvoinnin vallitessa, syntyy harvoin mitään vallankumouksellisia liikkeitä. Aivan ilmeisesti on nykyään Venäjälläkin kansanenemmistöä painava puute, suoranainen nälkä, suurena tekijänä siellä tapahtuvissa vallankumouksellisissa purkauksissa. Valtiollinenkin sorto vaikuttaa luonnollisesti aina samaan suuntaan — varsinkin milloin sitä harjotetaan niin hillittömässä muodossa ja niin suunnattomassa määrässä kuin Venäjän nykyisten vallanpitäjäin taholta, — mutta sittenkään valtiollinen sorto tuskin voinee koskaan siinä määrin vaikuttaa vallankumouksellisen ajankohdan syntymiseen ja vallankumouksellisten voimain kuohuttaniiseen kuin nälkä ja taloudellinen sorronalaisuus.
Tämän ohella vaikuttavat ulkopoliitiset suhteet ja tapahtumat nykyään jokaisessa maissa sangen suuresti vallankumouksellisen ajankohdan syntymiseen. Vallankumoukselliset purkaukset pyrkivät yhä enemmän tulemaan kansainvälisiksi. Muistetaan miten esim. v. 1848 vallankumouksen pyörremyrsky kulki Ranskasta lähtien lähes yli koko Europan. Ja varsinkin ovat onnettomat sodat aina omiaan herättämään vallankumouksellista kuohuntaa. Sitä todistavat esim. Parisin kommunin ajat ranskalais-saksalaisen sodan jaloissa ja samoin nykyinen Venäjän vallankumous japanilais-venäläisen sodan jälkimaininkina.
Tietysti täytyy myös laajoissa kansankerroksissa olla vallalla tyytymättömyyttä ja vihaa niitä oloja vastaan, jotka vallankumous on muuttava, tietysti täytyy yleensä kansanenemmistön ainakin vaistomaisesti tuntea vallassa, olijain vallan ja »laillisuuden» painavan, sortavan itseään, ennen kuin mitään vallankumouksellista kansanliikettä voi syntyä. Vallankumouksellinen mieliala kansassa voi herätäkseen tarvita usein hyvinkin pitkän ajan. Voipa vallankumouksellista henkeä jo olla kaikkialla ilmassa ja lähestyvä vallankumous miltei kaikkien huulilla, ilman että siitä sittenkään tarvitsee tulla mitään valmista. Vallanpitäjäin varustukset ehkä osottautuvat vielä voittamattomiksi, ja valppaudellaan voivat he tukahuttaa kaikki kansannousuyritykset ensi idussaan — ja niin lykkäytyy kumous mahdollisesti vielä pitkiksi ajoiksi. Ehkä puuttuu myös vallankumousmyrskyn puhkeamiseen välitön aihe, joka sekin voi olla tärkeä tekijä. Esim. meidän pikku vallankumouksemme viime syksynä syntyi selvästi vain Venäjällä nousseen suuren pyörteen aallokosta — ilman sitä olisi meillä kai pysytty jokseenkin rauhallisina.
Näemme siis, mitä se merkitsee, kun sanotaan, että vallankumous syntyy eikä sitä tekemällä tehdä. Se merkitsee, että vallankumous on historiallinen kehitystapahtuma, jota ei mielivaltaisesti luoda eikä lopeteta, vaan joka syntyy ja toteutuu historiallisten lakien mukaan. Tällä ei kuitenkaan ole vielä sanottu, ettei vallankumousta voitaisi tarkotuksenmukaisen toiminnan kautta edistää ja sen onnistumista auttaa, silloin kun kerran on olemassa sen syntymiseen historialliset edellytykset Päinvastoin sitä voidaan silloin suurestikin edistää, sillä vallankumous, niinkuin kaikkinainen muukin historiallinen kehitystapahtuma, toteutuu aina inhimillisen toiminnan kautta. Sen vuoksi onkin aina erittäin tärkeätä, että inhimillisen edistyksen etupäähän asettuneet suuret liikkeet ja puolueet, niinkuin esim. nykyaikana sosialidemokratia, pitävät tarkkaa vaaria lähestyvistä vallankumouksellisista ajakohdista ja milloin selvästi huomaavat sellaisen ajankohdan olevan tulossa, käyttävät sitä hyväkseen ja tekevät voitavansa tehokkaasti edistääkseen vallankumouksen toteutumista. Sillä kaikessa vallankumouksessa taistelevat keskenään edistys ja taantumus, ja jos edistys saavuttaa, niin saavuttaa se silloin aina tavallista paljon suuremman voiton. Ja sokea olisi se edistyksen joukko, joka ei vallankumouksessa tahtoisi taistella edistykselle mahdollisimman rikkaita voittoja.
Vallankumouksen historiallisia edellytyksiä arvioitaessa tosin voidaan monasti erehtyä. Marx ja Engels, jotka niin täydellisesti käsittivät vallankumouksen historiallisen luonteen, hekin aikoinaan erehtyivät luullessaan lopullisen proletarisen vallankumouksen olevan niin likellä, että yhtäjaksoiset vallankumoussarjat viime vuosisadan puoliväleiltä alkaen tulisivat suorastaan johtamaan siihen. Mutta erehtymisen vaara ei oikeuta koskaan edistystaistelijoita ummistamaan silmiään vallankumouksen mahdollisuudelta. —
Tällainen teoretiseeraava keskustelu saattaa monesta näyttää hyödyttömältä saivartelulta, mutta kuitenkin on siitä mielestäni se hyöty, että milloin meilläkin nykyään puhutaan lähestyvästä vallankumouksesta, niin tiedetään aina, mistä silloin on kysymys: ei vallankumouksen synnyttämisestä keinotekoisen kiihotuksen kautta, vaan olevista historiallisista edellytyksistä, joista mahdollisesti meillä voi syntyä vallankumous. Ei myöskään siitä voi olla kysymys, onko vallankumous oikeutettu vai epäoikeutettu, järkevä vai järjetön, luonnollinen vai luonnonvastainen tapahtuma, sillä se on yhtä vähän epäoikeutettu, järjetön tai luonnonvastainen kuin esim. lapsen syntyminen sitä olisi sen vuoksi että se tapahtuu synnyttäjän kivun ja tuskan kautta. Yksin siitä voi olla kysymys: onko nykyään huomattavista historiallisista edellyksistä päättäen meillä lähestymässä vallankumouksellinen situatsioni vai ei?
Siitä kysymyksestä voidaan keskustella ja siitä täytyy jo alkaa keskustella. Sillä jos kerran katsotaan meillä vallankumouksen syntyminen läheisessä tulevaisuudessa mahdolliseksi, niin sen varalle on tietysti myös valmistauduttava.
Olen jo aikaisemmin (tämän lehden 11 n:ossa) esittänyt sen mielipiteen, että vallankumouksen syntyminen meillä Venäjän vallankumouksen lopullisen ratkaisun yhteydessä näyttää ei ainoastaan mahdolliselta, vaan vieläpä aivan todennäköiseltä. Tarkempaa perustelua kuin mitä jo olen esittänyt, ei tämä mielipide minun puoleltani kaivanne, ennen kuin ne, jotka eivät pidä vallankumouksen syntymistä mahdollisena, ryhtyvät asiallisessa polemiikissa ja asiallisilla todisteluilla osottamaan edellä mainitun mielipiteen erehdykseksi.
Niitä, jotka epäilevät vallankumouksen syntymistä, on kaikissa maissa ollut runsaasti vielä vallankumouksen aattona. Niitä, jotka epäilevät vallankumouksen onnistumista, on aina ollut vieläkin runsaammin. Siitä huolimatta on maailmassa hyvin usein tapahtunut vallankumouksia, onnistuneitakin.
Meidän epäilijöillemme tahtoisin tässä vain muistuttaa viime syksyisen suurlakon aikoja. Päivää paria ennen kuin suurlakko syntyi, olivat kaikki järkevät ihmiset epäilijöitä. Ei siitä tule mitään, vaikka kuinka koetettaisiin. Ja jos tulisikin jotain, niin olisi se sulaa hulluutta, vieläpä hyvin vaarallista hulluutta. Niin hoettiin. Jotenkin kaikki, joilla oli jotain vaikutusvaltaa, niin järjestyneen työväen kuin porvarillistenkin joukossa, panivat viimeseen saakka vastaan.
Siitä tuli sittenkin suurlakko proletarisen kansanliikkeen pakotuksesta. Ja sitte ei enää kukaan pannut vastaan. Tuli tavallaan vallankumouskin, onnistunut vallankumous, joka kantoi odottamattoman kauniita hedelmiä. M. m. eduskuntauudistuksen sellaisen, jota ei kukaan ollut siihen saakka vielä todenteolla edes vaatinut — me jyrkimmätkin näet vaadittiin siihen aikaan vasta kahden säädyn kansanvaltaistuttamista, — ja jota, jos sitä joku hullu olisi ennen suurlakkoa lähtenyt vaatimaan, niin ainakin kaikki porvarilliset olisivat sitä yksimielisesti vastustaneet.
Ja kaikki tämä oli välittömänä seurauksena vain siitä, että Venäjällä oli sattunut syntymään suurlakko ja se synnytti meilläkin vallankumouksellisen situatsionin.
Tuo venäläisten silloinen suurlakko lisäksi epäonnistui. Se oli vain vähäinen lyhyt välinäytös Venäjän kansan suuressa vallankumouskamppailussa, jossa ratkaisun hetki ei vieläkään ole saapunut, vaikka se ilmeisesti läheneekin suurin askelin. Se saapuu kyllä yhtä varmasti kuin jäiden lähtö keväällä. Vai epäilläänkö sitäkin? Sarvilahden paroonikaan tuskin voi enää kuvitella, että Venäjällä on nykyistä hallitusjärjestelmää kannattava taantumus täydellisesti voittava ja moniksi vuosikymmeniksi tukahuttava kaikki kansan vapauspyrkimykset. Mutta saattaahan käydä niin onnettomasti, että vallankumouksellisten vaatimukset toteutuvat siellä vain vähäiseksi osaksi. Niin esim. että itsevaltiuden sijaan tulee perustuslaillinen parlamentarinen yksinvalta, jota maltillisista kansanvapauteen puolustajista, perustuslaillis-kansanvaltaisista (kadeteista), kaikkein maltillisimmat, sellaiset kuin Muromtsewit, Miljukowit y. m. vaativat. Se nyt on kai vähin mullistus, mitä Venäjän vapausliikkeestä voidaan odottaa. Mutta sekin on jo ratkaisu sellainen, että se vallankumouksen hetki, jolloin se toteutuu, varmaan painostaa meille käsin kymmenen kertaa valtavammin kuin Venäjän viime syksyinen pieni suurlakon yritys. Onko tällöin tosiaankin liikaa pitää todennäköisenä, että tuo lähestyvä Venäjän vallankumouksen ratkaiseva hetki voi synnyttää meillä vallankumouksellisen situatsionin?
Tämän ohella huomattakoon, että meillä on nykyään epäämättömästi olemassa toinenkin tärkeä vallankumouksen historiallinen ehto: kansanenemmistöä raskaasti painava taloudellinen ja sosialinen kurjuus ja sen synnyttämä katkeruus. Suuret, päivä päivältä lisääntyvät työläislaumat ovat jo pitkät ajat olleet työttöminä, sulkulaisina tai nälkää näkevinä työnkerjureina. Heidän elämänsä on jo aivan epätoivoista leipätaistelua, katkeraa kamppailua olemassaolon elinehdoista. Toiset suuret työläislaumat taas, joilla on jonkinlaista ansiota, saavat elää kädestä suuhun alituisesti pelossa odottaen milloin heiltäkin leipä riistetään. Te rauhallisia, mukavia oloja rakastavat maltilliset herrat, menkää vain työmaille kurkistamaan ja utelemaan »hyvää vointia niin tulette ehkä vakuutetuiksi siitä, ettei tämä kuvaus ole yksipuolisen synkkä.
Tuota kurjuutta todistavat parhaiten sellaiset epätoivon-anarkian ilmaukset kuin Friarin teko y. m. samallaiset, joista tämän kirjotuksen alussa oli puhe. Ei sellaisiin tekoihin ryhdytä muulloin kuin milloin kurjuuden kalkki on kukkuroillaan. Nälkä, kauan kärsitty nälkä ja kauan pidätetty katkeruus — ne neuvovat mielettömiä keinoja. Ja niin on tuontapainen anarkia yhtaikaa sekä varottava sormi kurjuuden ylläpitäjille että selvä merkki vallankumouksellisen mielialan kypsymisestä kansassa.
Te meikäläiset »rauhallisen uudistustyön» kannattajat, elkää te luulko että nuo puutteenalaiset sorretut joukot tulevat vielä yksin siihen tyytymään, kun saavat joka kolmen vuoden päästä käydä vetämässä punasen viirun kouraan pistettyyn vaalilippuun. Ne joukot ovat nyt valveillaan ja vaativat todellisia, pikaisia ja tuntuvia parannuksia eikä vain tyhjiä lupauksia, joita mille on jo pitkät ajat syötetty.
Mutta tehän tahdotte juuri laillista tietä, uudessa eduskunnassa, hankkia noita »tuntuvia» parannuksia. Viittaatte meidän vaaliohjelmaamme, joka aijotaan eduskunnassa läpiajaa. Eikö siinä ole tuntuvia parannuksia?
On. Hyvä ohjelma se on. Jos olisi vain takeita siitä, että se edes puoleksikaan saadaan toteutettua ensi lainsäädäntökaudella, niin tässä maassa oltaisi nykyään hyvin toivorikkaita. Ja vallankumouksesta, laillisten keinojen syrjäyttämisestä tuskin puhuisi kukaan: täällä ei voisi syntyä vallankumouksellista ajankohtaa, kun kaikki näkisivät pelastuksen laillisessa eduskuntataistelussa.
Antakaa siis kansalle nuo takeet.
Niitä ei voida antaa. Jos väitetään — ja niinhän ne laillisuuden ritarit väittävät — että nyt kun on saatu yksikamarinen eduskunta ja verrattain yleinen äänioikeus, on meillä olemassa kaikki rauhallisen lainsäädännöllisen uudistustyön kansanvaltaiset edellytykset — niin on se kansan pettämistä. Ja jos me kaikki nyt tuota porvarillisten pettävää nukutusvirttä laulaisimme, niin sellainen varmaan rankaiseisi itsensä verisen anarkian kautta, silloin kun kärsinyt kansa ei enää jaksaisi odottaa noita luvattuja lainsäädännöllisiä uudistuksia.
Meillä ei ole nykyään mitään takeita siitä, ettei tuo odotusaika veny hyvinkin pitkäksi, jollei vallankumous aikaansaa meillä suurempaa valtiollisten olojen muutosta. Muistakaamme toki, että vaikka eduskunta hyväksyisikin meidän tärkeimmät uudistusvaatimuksemme, niin eivät eduskunnan päätökset ole vielä valmiita lakeja. »Meidän maamme on sentään yksinvaltainen maa» — niin lohdutteli säätyeduskunnan viimeinen maamarsalkka eron hetkellä jalosyntyisiä säätyveljiään, joita pelotti uuden eduskunnan kansanvaltaisuus — ja aina pahimmassa tapauksessa »vetoamme me siihen valtaan, mikä kuuluu yksinvaltiaalle ja hänen vastuunalaiselle hallitukselleen maan kohtaloissa». Siinä sitä ollaan. Kun nämä herrat vetoavat korkeisiin viranomaisiin — ja sen he varmasti tekevät aina kun heidän luokkaetujaan uhataan — niin kansaneduskunnan päätökset eivät merkitse mitään.
Voi hyvin kuvitella, millaisessa asemassa uuden kansaneduskunnan jäsenet saattaisivat olla silloin kun he nyt kolme, neljä vuotta olisivat puuhanneet »rauhallisessa lainsäädäntötyössä» — jos nim. ei sitä ennen ole mitään vallankumousta syntynyt — Mitä te olette aikaansaaneet? kysytään heiltä tiukasti kotipaikkakunnallaan. Kuinka on sen uuden maanvuokralain laita? Entä kieltolain? Koska tulee kunnallinen äänioikeus? j. n. e. — Sangen onnellisessa tapauksessa voisivat edusmiehet silloin vastata tähän tapaan: Kyllä siellä eduskunnassa tehtiin niistä päätökset, valmistettiin hyvinkin tyydyttävät lakiesitykset. Mutta — pahuus — senaatti pani vastaan, samoin kenraalikuvernööri ja ministerivaltiosihteeri ja lopuksi pani keisarikin vastaan, eikä niistä asioista saatu mitään lakia. Kaikkien noitten korkeitten viranomaisten sanat painavat näet nykyään enemmän kuin kansaneduskunnan tahto. Ja taantumusmieliset porvarilliset saavat aina nuo korkeat herrat puolelleen. Me emme voi sille asialle mitään.
Niin se asia on ja se asia on rehellisesti tunnustettava. Että jos nyt eduskunta ja äänioikeus menisikin mukiin — niin ei kansalla sittenkään ole vielä todellista sananvaltaa maan asioita järjestettäessä ja uusia lakeja säädettäessä. Miksei? Siksi, että meidän hallitusmuotomme on aivan itsevaltainen ja virkavaltainen, eikä kansan valitsemalla eduskunnalla ole mitään sellaisia oikeuksia, jotta se todella voisi esiintyä kansan etujen tehokkaana valvojana. Se uusi eduskunta on toistaiseksi ainoastaan mitätön leikkikalu itsevaltiuden ja virkavallan, taantumuksen ja vanhoillisuuden käsissä.
Eikö se ole totta? te laillisen taistelun sokeat ihannoijat.
En tarkota tällaisella puheella suinkaan sitä, ettei meidän maksaisi vaivaa nyt valita omia miehiämme uuteen eduskuntaan. Aivan päinvastoin. Juuri sitä varten, että tuolle eduskunnalle saataisiin valtaa ja oikeuksia, on sinne nyt valittava mahdollisimman suuri määrä meidän miehiä. Joka ainoa sosialidemokratinen jäsen merkitsee siellä paljon. Sillä kyllä minunkin mielestäni tuo uusi eduskunta voi hankkia itselleen oikeuksia, vieläpä voi toteuttaa maassamme täydellisen valtiollisen kansanvallan, niinkuin vaaliohjelmassamme vaaditaan.
Mutta ei laillista tietä.
Jos Englannin parlamentti päättäisi lakkauttaa kuninkaanviran ja julistaa maan tasavallaksi, niin olisiko se laillista? Ei. Se olisi vallankumouksellinen päätös. Niin, mutta tuo Englannin parlamentin toimeenpanema muutos ei vielä tosiasiassa olisi suhteellisesti sadanneksi osaksikaan niin laaja kuin mitä me Suomen sosialidemokratit nyt vaadimme vaaliohjelmamme ensimäisessä kohdassa. Täydellinen valtiollinen kansanvalta mailman itsevaltaisimman perustuslaillisen hallitusjärjestelmän sijaan! Eikö se huimaa päätä? Ja senkö uudistuksen meidän suuret parlamenttineromme sutkauttaisivat läpi vain ihan rauhallisesti? — Mitähän keisari sanoisi tällaisesta tuumasta?
Ei. Jokseenkin vähällä miettimisellä luulisi järkevän ihmisen heti käsittävän, että koettaa toteuttaa täydellista valtiollista kansanvaltaa uuden eduskunnan kautta aivan laillisella tavalla — se on samaa kuin yrittäisi omasta tukastaan nostaa itseään suosta.
Ainoastaan vallankumouksessa ja vallankumouksellista tietä, se on: julistautumalla täysvaltaiseksi perustuslakeja säätäväksi kansalliskokoukseksi, voi uusi eduskuntamme hankkia itselleen täydet oikeudet ja toteuttaa maassamme valtiollisen kansanvallan.
Oulun puoluekokouksen taktiikkapäätös tässä suhteessa kuului näin:
Koska puolue täysin selvästi käsittää, että niin kaavan kuin Venäjän nykyinen hallitusjärjestelmä jatkuu, ei Suomen sisäinen itsemääräämisoikeus ole heikostikaan turvattu, eikä täysiä takeita rauhallisen lainsäädäntötyön säännölliselle jatkumiselle ole olemassa, katsoo puolue vakavaksi velvollisuudekseen olla solidarinen Venäjän kansan vapausliikkeen kanssa ottaen kuitenkin huomioon kussakin tapauksessa erittäin Suomen erikoisasemasta johtuvat toimintamahdollisuudet täydellisen valtiollisen kansanvallan toteuttamiseksi maassamme.
Lienee terveellistä, että nykyään jokainen puoluetoveri tarkasti miettii, mitä nuo sanat sisältävät.
Edellä sanotusta lienee jo käynyt selville, että sen vallankumouksen päämääränä, jonka voidaan odottaa meillä syntyvän Venäjällä lähestyväin mullistusten yhteydessä, saatetaan pitää ainoastaan valtiollisen kansanvallan lopullista toteutumista. Tuollainen tärkeä uudistus ei ole muuta kuin suoranaista ja aivan luonnollista kehityksenjatkoa siinä valtiomuotomme kansanvaltaistumisessa, mikä alkoi viime syksyisestä suurlakosta kehkeytyneellä eduskuntauudistuksella. Tämä kehitys on jatkuva luonnonlain välttämättömyydellä. Tuskin lienee enää nykyaikana monta porvariIlistakaan valtiooikeuden tutkijaa, jotka eivät myöntäisi, että valtiomuotojen kehitys ilmiselvästi käy kaikkialla yhä täydellisempää kansanvaltaistumista kohti. Ja ainoastaan tämän kehityksen luonnollista jatkumista mekin nyt vallankumoukselta odotamme emmekä mitään muuta.
Tosin huutavat meillä taantumuksen edustajat, että me sosialidemokratit tahdomme nyt jo hommata väkivaltaista kumousta sosialistisen yhteiskunnan toteuttamiseksi. Se on luonnollisesti vain typerä ja ilkeä valhe, jolla nuo mustat korpit koettavat saattaa vallankumoukselliset pyrkimykset epäluulonalaisiksi tietämättömän kansan silmissä. Aivan samallaista peliä kuin Itämeren-maakunnissa, missä saksalaiset paroonit ja papit ovat tuollaisella väärällä ilmiannolla toimittaneet monta sosialidemokratia hirteen. Ikävä vain, että meillä ovat jotkut puoluetoveritkin vallankumouksellisuutta vastaan polemiseeratessaan eksyneet tekemään samallaisen väärän syytöksen.
Ennen aikojaan pelkäätte, hyvät herrat, punasta kummitusta. Toistaiseksi meillä »vallankumouksellisilla» on vain aivan porvarillinen päämäärä, minkä monien muitten maitten porvarit itse ovat suurissa vallankumouksissa jo aikoja sitte toteuttaneet.
Tosin ne porvarit eivät ole olleet poroporvareja. Kyllä Ranskassakin taantumusmieliset poroporvarit aina ovat pelänneet vallankumouksen peikkoa ja jokaisen vallankumouksen aattona huutaneet täyttä kurkkua laillisen järjestyksen pyhyyttä. Poroporvarit eivät koskaan jaksa käsittää, että kun kansa taistelee valtiollisen kansanvallan toteuttamiseksi, niin se taistelee silloin juuri porvarillisen »laillisen järjestyksen» puolesta. Se järjestys ei voisi näet kauvankaan säilyä, jollei kansa kokonaisuudessaan ja kaikki sen jäsenet tasaarvoisina pääsisi lakeja säätämään ja yhteiskunnan kohtaloja ohjaamaan. Mutta lyhytnäköinen, taantumuksellinen poroporvarijoukko, se näkee valtiomuodon kansanvaltaistumisessa vain valtiollisten etuoikeuksien, sortooikeuksien lipuvan käsistään, ja jaksamatta muuta käsittää haraa se vimmatusti kehitystä vastaan. Ja niin täytyy kansan nousta vallankumoukseenkin laillisuuden toteuttamiseksi, toisin sanoen luodakseen pohjan lailliselle, rauhalliselle edistykselle.
Juuri tällä tavalla täytynee meilläkin vielä kansan kestää vallankumouksen myrskyt, ennenkuin itsevaltius, virkavalta ja vallassaoleva taantumuksellinen, luokkalaillisuutta saamaava poroporvarista näkee olevansa pakotettu myöntämään kansalle rauhallisen, lainsäädännöllisen edistyksen välttämättömät edellytykset: valtiollisen kansanvallan.
Nykyään saattaa tuokin kohtuullinen päämäärä tuntua meistä monesta kovin utopistiselta. Ja kuitenkin täytyy meidän myöntää, ettei se ole läheskään niin utopistinen päämäärä kuin yksikamarinen eduskunta oli viime vuonna tähän aikaan. Se on nyt rohkeasti präntätty aivan meidän vaaliohjelmaamme maanvuokralaki- ja työväensuojeluslakiuudistusten rinnalle. Aivan niinkuin se ei olisikaan yhtään vallankumouksellinen päämäärä.
Ja katsokaas porvarillisia. Uskaltavatko ne nyt julkisuudessa nauraa tälle päämäärällemme niinkuin ennen nauroivat yksikamariutopialle? Tuskinpa. Heti Oulun puoluekokouksen jälkeen katsoi hra Mechelin, kotimaisen hallituksen valtioviisas päämies, tarpeelliseksi puhua kauniita sanoja välttämättömästä hallitusmuotouudistuksesta. Puhui aivan kuin joku »vallankumouksellinen» sosialidemokrati, vain vähän — ylimalkaisemmin, niinkuin hallituksen päämiehen sopii. Luokkaeduskunnan entinen päämies, nykyään viraton parooni von Born, puolustaa toistaiseksi vielä yksinvaltaista valtiomuotoa. Mutta hän saa siitä kimppuunsa ne nuoret porvarisherrat, jotka nimittävät itseään radikaleiksi ja jotka sanovat kannattavansa täydellistä parlamentarisuutta aivan niinkuin me »vallankumoukselliset». Kun näin tapahtuu jo tuoreessa puussa, niin mitä sitte kuivassa! Jos kerran vallankumous syntyy, niin on aivan mahdollista, että Danielsonista silloin tulee yhdessä yössä — tasavaltalainen.
Siis kaikki on nykyään paljon valmiimpaa kuin viime syksynä. Ja jos Venäjällä lopullisen ratkaisun tulo viipyy vielä vuoden tai pari kolmekin — mikä olisi vallankumouksen onnistumiselle suuri etu — niin ennättää täällä kaikki kypsyä vieläkin valmiimmaksi. —
Monia arveluttanevat vallankumouksen väkivaltaiset taistelumuodot. Siis siitä vielä pari sanaa.
jokainen vallankumous luo aina omat taistelumuotonsa, mutta vallankumous ja väkivalta eivät suinkaan välttämättä kuulu yhteen. Taistelun väkivaltaisuus riippuu suureksi osaksi vallassaolevan taantumuksen vimmasta ja voimasta ja sen käytettävinä olevista voimakeinoista. Ja osaksi riippuu se myös siitä siveellisestä kannasta, jonka pohjalla vallankumoukselliset järjestöt toimivat.
Tiedämme, että Venäjän vallankumouksessa käyttävät yksilökohtaista väkivaltaa porvarilliset sekä puoliporvarilliset vallankumoustaistelijat ja etupäässä taantumus. Venäjän sosialidemokratia on sellaisen taisteltavan tuominnut, samoinkuin kaikenlaisen kajoamisen yksityisten omaisuuteen. Taistelun verisyyttä ei siellä kuitenkaan voida välttää, kun taantumus käyttää aseenaan yksinomaan mitä raa'inta ja petomaisinta väkivaltaa.
Viime syksyinen suurlakko oli meillä aivan veretön. Se johtui siitä, että Helsingissä valvoi kansalaisten rauhaa ja turvallisuutta järjestyneen työväen joukot.
Jos meillä vielä toistamiseen syntyy vallankumous, tiedämme kaikki, että ainakin sosialidemokratinen järjestynyt työväki on taaskin tekevä kaiken voitavansa estääkseen väkivaltaa, suojatakseen rauhallisten kansalaisten henkeä ja omaisuutta ja säilyttääkseen vallankumouksen lipun veren tahroista puhtaana. Sosialidemokratia on aina vallankumouksessakin viimeseen saakka taisteleva yksinomaan siveellisillä aseilla. —
Voinemme olla vakuutettuja siitä, että meidän sosialidemokratiamme ymmärtää olla keinotekoisesti vallankumousta hommaamatta, mutta että se myös ymmärtää valmistautua sen varalle, silloin kun vallankumouksen lähestyminen näyttää mahdolliselta.
O. W. K.
Torppariväestön keskuudessa syntynyt liike on monessa suhteessa esiintynyt sangen huomattavana ja muusta köyhälistöliikkeestä sen verran päämäärään nähden eroavanakin, että se on säilyttänyt puolueessa jonkunverran itsenäisemmän sijan sekä antanut oman värityksensä ohjelmallekin mitä maatalouskysymykseen tulee. Sangen luonnollista onkin että eriluontoiset työläisryhmät luovat oman piirteensä yhteiseen vapausliikkeeseen, joskin toiselta puolen nämä »yksilölliset» vaikutukset kaikki kehittyvät yhteisen luokkataistelun varmaan kehykseen. Tämä ei kuitenkaan estäne, että nuo erilaiset ryhmät kukin elinkysymyksilleen antavat tärkeimmän merkityksen. Päin vastoin, tämä on vaan luonnollista ja toivottavaa, sillä innokas työ juuri kutakin ryhmää lähinnä olevia epäkohtia vastaan on agitatsionikeino ilman vertaistaan.
Se vetää uneliaimmat ja epäröivätkin mukaan ja paremmin kuin muu on se omiaan kokoomaan hajanaiset työväen ryhmät. Täten saa puolue sen voiman, jolle se kykenee jotain suorittamaan, samalla kun se kokoaa omat rivinsä. Ilman tällaista työtä hajottaa se omat rivinsä, jättää kaikki epävarmat aineksensa porvarillisten viritettyihin pyydyksiin, eikä sillä kenties tule olemaan ratkaisevana hetkenä mitään valtaa ja kykyä, jotka vaaditaan kansanvallan täydelliseksi saattamiseksi maassamme ja hallitusvallan täydelliseksi kukistamiseksi. Tältä kannalta katsottuna saa ratkaisunsa puolueessamme kenties aivan liika suurta melua synnyttänyt kiista eduskuntataistelun arvosta ja merkityksestä taistelukeinona. Mutta muuten, koko mainittu kiista on mielestämme ilman suurempaa käytännöllistä arvoa, sillä käytännössä ei kumpikaan suunta kieltäne saavutetun äänioikeuden merkitystä ja kumpikin ovat valmiit kaikin voimin sitä hyväkseen käyttämään.
Yllä lausuttuja näkökohtia silmällä pitäen on siis puolueella täysi syy ryhtyä yksityiskohtaisemmin valmistamaan toimintaa. Tässä tarkoituksessa otamme seuraavassa käsitelläksemme erityistä ohjelmamme kohtaa, nimittäin kysymystä viljelyspakosta.
Vaatimuksen viljelyspakon aikaansaamisesta esiintoi ensinnä Tampereen torppari kokous. Tällöin lähdettiin siitä näkökannasta, että, paremman vuokralain aikaansaatua, otaksuttavasti torppain perustaminen kokonaan tulisi lakkaamaan. Koska uudistorpan raivaaminen on ollut melkein ainoa tapa, jolla köyhemmät kansankerrokset ovat voineet päästä maata viljelemään, tulisi tällainen seuraus torpparien aseman parantamisesta kurjentamaan tilattoman väestön asemaa. Viljelyspakko hyväksyttiin senvuoksi tämänlaisen mahdollisuuden torjumiseksi. Ja erinomaisen välttämätön se näyttää olevankin, kun nyt jo porvarilliset lehdet kilvan keskustelevat torpparilaitoksen lakkauttamisesta. Ja todellakin on jokainen torppariolojen uudistus, joka ei samalla ryhdy vastakeinoihin, vaan askel mainittuun suuntaan. Syyttä eivät n. s. perustuslailliset väitä suomettarelaisten torppariohjelman vievän samaan loppukohtaan.
Tampereen torpparikokouksen hyväksymä kysymyksessä oleva ponsi kuuluu: »On määrättävä sellainen yleinen viljelyspakko, että kaikki valtion omistamien metsämaiden, kruununpuistojen, virkatalojen, sekä kuntien, seurakuntien, yhtiöiden ja yksityisten hallussa oleva viljelyskelpoinen maa on uuden maanvuokralain ehdoilla annettava etupäässä tilattoman väestön viljeltäväksi, jollei omistaja sitä itse viljele. Ei kuitenkaan yksityisille suuremmissa kuin 25 hehtaarin suuruisissa tiloissa viljelyskelpoista maata».
Hyväksytyn ponnen päätarkoitus on luonnollisesti avata maan viljelyskelpoinen maan halullisille viljeliöille, olla siis perustana tulevalle uudisasutukselle, mutta toiselta puolen jälleen myöskin suojella, ettei jo viljelyksessä olevaa maata metsistymään jätetä. Tältä viimeksimainitulta kannaltakin tämä pykälä on sangen terveellinen varsinkin tukkiyhtiöiden omistamilla tiloilla, jossa suuret alueet peltoja on metsälle hylätty.
Uudisviljelyksen edistämisessä kuitenkin luonnollisesti on viljelyspakon suurin merkitys. Yhdessä sosialidemokratisen puolueen entisten ja Oulussa hyväksyttyjen uusien maatalousohjelmaa koskevien ponsien kanssa tämä pykälä muodostaa valmiin rungon enään vaan yksityskohtaisempaa kehitystä kaipaavalle uudisasutusjärjestelmälle. Ennenkuin tähän lähemmin käymme käsiksi on syytä hiukan tarkastaa muitten maamme puolueitten asemaa uudisviljelykseen ja tilattoman väestön parantamiseen nähden. Sillä edellinen on luonnollisesti oleva keino jälkimmäisen seikan aikaansaamiseksi. Otamme tässä ensin tutkittavaksi tavan, jolla he vaativat maata uudisasutukselle hankittavaksi.
Nuorsuomalaisten puolueen ohjelman kysymyksessä olevat ponnet sisältävät seuraavat kohdat:
1:o Kruununmetsämaitten viljelyskelpoiset osat, varsinkin hyväluontaiset, kulkuneuvojen läheisyydessä olevat suomaat ovat uudisasutettavat.
2:o Kruunun ja kirkon omistamien virkatalojen maista on aluksi ainakin joku osa käytettävä samaan tarkoitukseen.
3:o Valtion on lisäämällä tilattoman väestön lainarahastoa avustettava tilatonta väestöä (johon luetaan maanviljelystyöväki, muu irtain työväki ja käsityöläiset) lainoilla hankkimaan itselleen pienempiä itsenäisiä maanviljelystiloja ja asuntopalstoja. Lainoja annettaissa olisivat välittäjinä kunnat, maanviljelysseurat, talousseurat kuin myös asianmukaisesti laillistetut yhdistykset, osuuskunnat ja yhtiöt, jotka ovat tätä tarkoitusta varten perustetut.
4:o Missä edellisessä kohdassa mainituita otollisia välittäjiä ei ole, tulisi valtion suorastaan ostaa suurempia kiinteistöjä ositettaviksi pienemmiksi maanviljelystiloiksi ja asuntopalstoiksi.
Ruotsalaisen puolueen maalaisohjelmaa emme ole olleet tilaisuudessa tarkastamaan, mutta pääkohdissaan lienee se edellisen kaltainen, pannen kuitenkin vähempää painoa kruununmetsien asuttamiseen, tällaisia maita kun ruotsinkielisen väestön asumilla seuduilla ei juuri lainkaan löydy.
Nuorsuomalaisten ohjelman mukaan tulisi siis 1:o uudisasutukselle jätettäviksi valtion omistajat viljelemättömät maat ja 2:o tämän lisäksi lainoilla avustettava tilattomia lunastamaan itselleen maata. Kruununmetsien alue on kyllä tavaton 13 miljoonaa ha eli noin 37% koko maan alasta. Tällä suunnattomalla alueella löytyy vaan muutama tuhat kruununmetsätorppaa, joilla v. 1904 oli yhteensä viljelyksiä noin 30,000 ha. Nämä viljelysmaat tekivät vaan 0,2% metsien koko alasta. Mutta toiselta puolen lienee kruunun metsämaa suurimmaksi osaksi viljelykseen kelpaamatonta ja joka tapauksessa tulee nähtävästi viljelykseen kelpaava maa kuitenkin olemaan suhteellisesti pieni osa kruununmetsäalasta.[1*] Tämä onkin luonnollista koska kruununmetsät ovat pääasiassa viljelyksen hylyksi jättämiä alueita. Laskemalla kruununmaitten viljelyskelpoisuuden hyvin runsaalla mitalla, ei kuitenkaan voine sitä arvioida suuremmaksi kun noin 10% niiden alasta tai 1–1,2 milj. ha Tämä onkin jo kyllä huomattava määrä. Jos laskettaisiin noin 16–17 hä viljelysmaata uudisviljelystä kohden voitaisiin mainittuihin metsiin perustaa noin 60.000 uudistilaa.
Mutta joskin arvioi kruununmetsien koko viljelyskelpoisen alan yllämainitun suuruiseksi, ei tästä alueesta toiselta puolen muutakuin vähäinen osa ole nyt heti viljelykseen otettavassa kunnossa. Kruununmetsistä sijaitsee suurin osa pohjoisosassa maata, Oulun läänissä on yli 12 milj. ha. joten muissa lääneissä on vaan runsaasti 1 miljoona. Jos laskee tästä jälkimmäisestä 1⁄10 osan viljelyskelpoiseksi, voitaisiin eteläisiin kruununmetsiin korkeintaan perustaa yllämainitun laskun perusteella 6,000 uudistilaa. Ja kaikkien näidenkään perustamiseen ei voisi lainkaan heti ryhtyä, sillä suuria valmistustöitä soiden kuivattamjseksi ja teitten rakerntamiseen olisi uhrattava, ennenkuin kunnollista uudisasutusta voisi ruveta harjoittamaan. Vielä enemmän olisi näin asianlaita Oulun läänissä, jossa kruununmaat ovat vieläkin raivaamattomammassa kunnossa ja teitä tuskin ollenkaan. Sen lisäksi nämä pohjoisessa ja hallanaroissa paikoin sijaitsevat eivät voine erityisesti vetää siirtolaisia puoleensa. Näin ollen olisi, jollei aivan suunnattomia summia yritykseen tahdottaisi käyttää, ensi aluksi, vaikka täydellä voimalla asiaa ajettaisiinkin, vaan jotenkin rajoitettu uudisasutus mahdollinen. Korkeintaan voisi ajatella 500–600 uudistilaa vuodessa perustettavaksi. Tämä tuskin kykenisi korvaamaan sitä vähenemistä yksityisten maitten uudisasuttamisessa, jonka parannettu vuokralaki epäilemättä tulisi aikaansaamaan. N. k. kruununmetsätorppia on tähän saakka perustettu vuosittain noin 60–100, joten uudisasutuksen todellinen lisääntyminen kruununmailla ei tulisi erityisesti suureksi. Tämä uudisasutus kykenisi siis vaivoin jatkamaan entistä hiljaista uraansa kulkevaa raivaustyötä, mutta lainkaan se ei voisi vaikuttaa siirtolaisten luvun vähentämiseen ja tilattomain aseman parantamiseen.
Se vähäinen mahdollisuus uudisviljelyksiin joka valtion ja kirkon puustellien mailla tarjoutuu, on edelliseen verraten jotenkin vähäpätöinen. Luonnollista onkin että tilattomain aseman parantamiseksi näin ollen ehdotetaan muita teitä. Nuorsuomalaiset ehdottavat että tilattomia olisi lainoilla autettava lunastamaan itselleen maata. Ennenkuin ryhdymme tätä ehdotusta tarkastamaan lähemmin, esitämme n. k. vanhan suomenmielisen puolueen kannan kysymyksessä olevassa asiassa.
Heidän ohjelmaehdotuksensa kysymyksessä olevat kohdat sisältävät seuraavaa:
1:o Valtion on luovutettava viljelyskelpoisia kruununmaita tilattomien viljeltäviksi.
2:o Valtion tulee lisäksi ostaa suurtiloja ja palstoittaa ne tilattomille.
3:o Kuntien tulee saamillaan valtiolainoilla ostaa ja palstoittaa tiloja tilattomille luovutettaviksi sekä suorastaan välittää tilattomille lainoja maanhankkimista varten.
4:o Valtion tulee myös antaa lainoja asianmukaisesti perustetuille maanosto-osuuskunnille, joiden tarkoituksena on maan hankkiminen osuuskunnan jäsenille.
Pääkohdissaan on siis suomettarelaisten ohjelma jotenkin samanlainen kuin n. s. perustuslaillisten. Valtion maita on tilattomille luovutettava uudisasutettaviksi sekä tämän lisäksi ostamalla yksityisten omistamaa maata varustaa samaan tarkoitukseen lisää tarvittavaa alueita. Erotus tulee silmiin pistävämmäksi vasta siinä, millä tavoin tuon maanoston tulisi tapahtua. Nuorsuomalaiset ehdottavat mitä kirjavinta välittäjäjoukkoa tähän, suomettarelaiset luottavat valtioon. Jo äsken esitimme syyt minkä vuoksi uudisasutus valtion mailla yksin ei voi riittää tilatonta väestöä avustamaan, vaan välttämättä, jos yleensä on mieli tämän väestön asemaa parantaa, ollaan pakoitetut sangen suuressa määrin harjoittamaan tällaista yksityisten maitten lunastamista ja jälleen lainaa vastaan luovuttamista tilattomille. Mutta tällainen lunastustyö yksistään, pontevasti ajettuna tulisi vaatimaan melkoisia summia. 1,000 tilattoman varustaminen riittävällä määrällä viljelymaata (10–15 ha) tulisi epäilemättä heille myönnettävinä lainoina vaatimaan melkoisia summia, kenties 3–4–5 miljoonaa markkaa. Sillä lainojen tulisi käsittää tilojen koko lunastusarvon, jos mieli yleensä avustaa varsinaista varattominta, etupäässä avustuksen tarpeessa olevaa väestöä. Näin ollen olisi parin kolmen vuoden kuluessa sidottu ne varat, jotka tähän tarkoitukseen voitaisiin käytttää (ehdotettu on noin 15 miljoonaa), ja luultavasti olisi koko lunastuspolitiikka pakoitettu loppumaan. Sillä niin auliisti kun nyt näytään rahoja myönnettävän mainittuun tarkoitukseen, ei niitä loppumattomasti liene.
Mutta tätä näkökohtaa huomioon ottamatta, voidaan tällaista lunastuspolitiikkaa vastaan tehdä painavia vastaväitöksiä. Vetoomme kokemuksiin ulkomailta. Venäjällä on vuonna 1882 perustetun »talonpoikaispankin» tehtävänä ollut lainoilla avustaa talonpoikia ostamaan maata. Aluksi se, kuten nuorsuomalaiset meilläkin ehdoittavat, supisti toimintansa lainojen myöntämiseen, jättäen pääasiallisen palstoitus- ja asutustoiminnan yksityisille »osuuskunnille ja yhtiöille». Seuraus tästä oli, että kaikenlaiset keinottelijat rupesivat välittäjiksi ja saivat maan ostohinnan suunnattomasti kohoamaan.[2*] Useat talonpojat, jotka täten olivat maata hankkineet, olivat ennen pitkää pakoitetut vararikkoon ja talonpoikaispankki sai kärsiä suuria tappioita. Vuonna 1895 pankki tosin sai tehtäväkseen tutkia kauppojen laatuja pitää huolta, että talonpojat saisivat maan ehdoilla, joilla heidän kannattaisi sitä asua. Lisäksi sai pankki toimekseen suoranaisesti ostaa ja palstoittaa suurtiloja. Tämä luonnollisesti on vähentänyt keinottelua, mutta pahan juurta se ei ole kyennyt poistamaan. Kaikkialta Venäjältä valitetaan, että pankin välityksellä harjoitettu suurisuuntainen maanosto on yhä suuremmassa määrin keinotekoissesti nostanut maan hintoja. Valitettavasti ei ole tilastollisia lukuja maan hintojen kasvamisesta nyt käytettävänämme.
Aivan samanlainen on kokemus ollut Itä-Saksassa, jossa hallitus myöskin tällaista maanostopolitiikkaa on harjoittanut. Täälläkin on ollut huomattavissa samanlainen maanhintojen keinotekoinen kasvu.
Tämä onkin sangen luonnollista. Lainauspolitiikka edistää keinotekoisesti maan kysyntää ja pakostakin siis vie hintojen nousuun. Epäilemättä kokemus meilläkin tulisi olemaan aivan samanlainen. Jo nyt ovat maat metsä- y. m. huijausten kautta nousseet paljon yli arvonsa s. o. yli tuotantoarvon. Uudisasukkaat tulisivat täten heti aalussa rasitetuiksi liika suurten ostohintojen aiheuttamilla kuoletuksilla ja koroilla. Tämän lisäksi olisi kaikki uudisasukkaat suurilla lainoilla autettava panemaan tilansa heti hyvään kunton, jos mieli lainkaan tehdä heidät maksukykyisiksi. Mutta varmaa myöskin on, että suuri osa uudisasukkaista tällaista kuoletus- ja korkotaakkaa ei kestäisi, ja seuraus koko toiminnasta olisi sama kuin Venäjällä. Saksalainen ostopolitiikka on menestynyt vaan siitä selvään lausutusta syystä, että uudisasukkailta on vaadittu melkoista omaa varallisuutta. Heidän keskimääräinen pääomansa on tehnyt 4,000–6,500 Saksan markkaa (= Suomen rahassa 5,000–8,000 Smk.) Tällöinkin väitetään heidän kuluttaneen kaikki varansa tilojensa kuntoon panoon, joten heidän taloudellinen asemansa heti uudistuksen jälkeen ei suinkaa ole ollut vankka. Meillä taas, jos mieli parantaa tilattomien asemaa, ollaan pakoitetut antamaan kaikki osto- ja kuntoonpanokustannukset lainaksi, sillä tilattomalla väestöllämme ei ole mitään omia pääomia.
Tämän lisäksi on huomattava, että jos maakeinottelujen estämiseksi valtion suoranaista lainaus- ja palstoitustoimmtaa laajennetaan, eikä jätetä yksityisille välittäjille varsinaista toimialaa, koko asutustoiminta supistuu sangen vähäan. Valtio ei kykene sitä alkuun panemaan riittävän suuressa määrässä, ainakaan ei ennen kuin se tähän tarkoitukseen on järjestyötä kysyvän, suuren ja kallispalkkaisen virkamiehistön kustantanut ja kasvattanuti. Tämä kokemus on sekä Venäjällä, että Saksassa saatu. Koko uudisasutuksen täytyy tällöin, kuten Saksassa, supistua jokseenkin vähäpätöiseksi, johon korkeintaan voidaan viitata silmänlumeiksi, mutta joka itse asiassa ei saa parannuksia aikaan. Meillä valtio ja varsinkin kunnat sen lisäksi tuskin voivat pysyä keinotteluista vapaina, niissäkun, varsinkin jälkimmäisissä, tilalliset ovat melkein yksin määräävinä.
Toinen näkökanta on, että rahat, jotka tähän lunastustoimintaan käytettäisiin, olisivat erittäin huonosti s. o. improduktiivisesti käytetyt. Ne suorittaisi maan varattomin kansanluokka sen varakkaammalle, talollisluokalle, joka muutenkin valtionavustusta niin runsaassa määrin nauttii. Hyvin luultavaa on, että nämä rahat, kuten samalle väestöluokalle tukkirahojen muodossa virranneet kenties sadat miljoonat, samppanjoina ja punsseina menisivät ulkomaille ja tuskin ollenkaan tulisivat maanviljelyksen eduksi käytetyiksi. Koko lunastusrahojen käytäntö olisi siis mitä ajattelemattomilta valtionvarojen käyttöä. Koska suurviljeliät etupäässä luonnollisesti tulisivat maita myömään, olisi koko lunastustoiminta vaan tämän muutenkin etuoikeuksia nauttivan rusthollari- ja suurtilallisluokan taloudellista tukemista.
Onkin kerrassa mahdoton selvittää kuinka ne puolueet, jotka lunastuspolitiikan aikovat toimeenpanna, tositeolla sitä kykenevät toimeenpanemaan ja samalla aikaa lupaavat kannattaa kymmeniä miljoonia kysyviä toimenpiteitä, kuten uudisasutusten avustamista viljelyslainoilla, valtion maitten uudisasutuksen harjoittamsta- vanhuus- y. m. työväenvakuutuksen järjestämistä, koulupakkoa siitä johtuvine menoineen. Vieläpä monet kiivaasti vaativat torppien lunastamista itsenäisiksi tiloiksi, joka toimeenpantuna kysyisi satoja miljoonia. Joko he näillä vaatimuksillaan todistavat, että he eivät ole asiaa täysin punninneet tahi esittävät vaatimuksensa vaan syöttinä, varmasti tietäen mahdottomuuden niiden toimeenpanossa. Ja sangen merkillistä on, että samat säätypuolueet, jotka nyt mainittuun lunastuspolitiikkaan kehottavat, vielä 1897 vuoden valtiopäivillä ilman muita perusteluja epäsivät erään samaan suuntaan, jota itse nyt ajavat, menevän eduskunta — ehdotuksen, koska se muka oli tällöin heidän mielestään »anarkistinen ja kommunistinen».
Tehtyämme täten selkoa muitten puolueitten asemasta tilattoman väestön kysymykseen nähden, palaamme samaan asiaan ensi numerossa[1] tarkastamaan paria muuta näkökantaa uudisasutuskysymyksessä. Sen jälkeen käymme lähemmin kehittämään ja tarkastamaan sosiaalidemokraattisen puolueen kantaa kysymyksessä olevaan tilattoman väestön aseman parantamiseen nähden, lähemmin huomioon ottaen kysymyksen viljelyspakosta. Jätämme tässä kuten edelläkin toistaiseksi käsittelemättä uudisasutuskysymyksen yksityskohdat.
Edvard Gylling.
Tunnetun saksalaisen aikakauskirjan »Sozialistische Monatsheften» heinäkuun numerossa selittää Eduard Bernstein loogillisella, käsitteellisesti selvällä ja nerokkaalla tavallaan luokkataistelun käsitettä.[2] Bernstein on, kuten tiedetään, sosialismin teoriassa useissa tärkeissä kohdin toisella kannalla kun puhdas marxilainen suunta, ja erityisesti siitä syystä tahdomme tutustuttaa lukijoitamme hänen esitykseensä luokkataistelusta, jotta tämä, mikä on Marxin opin peruskäsitteitä, tulisi mahdollisimman monipuolisesti valaistua. Otamme mainitun kirjoituksen tähän miltei kokonaisuudessaan.
Luokkataistelusta puhutaan nykyään paljon, sosialidemokratiassa on tuolla sanalla seisova kurssi, tuskin ainoatakaan pointista esitelmää pidetään, missä sitä ei tavalla tai toisella esiinvedettäisi, joten voisi otaksua, että se olisi jotenkin kaikille sosialidemokrateille, kaikille sosialidemokratien kokouksissa kävijöille ja sosialidemokratisten kirjotusten ja sanomalehtien lukijoille, mikäli he kuuluvat työväen luokkaan, ei ainoastaan kaikkein tutuimpia sanoja, vaan myöskin yksi kaikkein selvimpiä käsitteitä. Että asia ei kuitenkaan ole niin, sen osoitti minulle muuan kirje, minkä hiljattain sain eräältä työmieheltä, jonka tiedän vuosikausia ahkerasti käyneen kuulemassa sosialidemokratisia esitelmiä ja tarkkaavasti lukeneen sosialidemokratista kirjallisuutta. Tämä työmies selitti minulle siinä, että käsitteissä luokkataistelu ja luokkatietoisuus on hänelle vielä hyvin paljon hämärää, ja myöhemmin suullisessa keskustelussa sain sitte häneltä kuulla, että hänen työtoveriensa keskuudessa, mikäli he yleensä tätä kysymystä ajattelivat, on mitä suurimpia mielipiteitten eroavaisuuksia näitten käsitteiden merkityksestä. Kun koetteeksi ryhtyy mieskohtaisesti asiaa kyselemään, huomaa samaa. Eikä tämä koske ainoastaan sellaisia työmiehiä, jotka ovat saaneet verrattain vähän koulusivistystä. Ei, yliopistosivistystäkin nauttineilta henkilöiltä saa aivan eroavia vastauksia. Niin yksinkertaiselta kuin asia näyttääkin, niin tulee vastaajan eteen, heti kun hänen pitäisi tarkemmin määritellä, tavallisesti hyvin pian sellainen kohta, missä hän takertuu eikä pääse auttamatta edemmäs. Koetelkoon lukija tätä vain itsessään. Että luokkataistelu on luokkain taistelu, sen olisi kai jo vanha setä Bräsig osannut selittää. Mutta mitä ovat luokat, mitä tuntomerkkejä niillä on, milloin luokkataistelua käydään, mikä sen ehtona on ja mistä sen tuntee?
Tämän esipuheen jälkeen uskallan esittää tässä tiedustajani kysymykset, koska saanen nyt toivoa, ettei lukija niiden eriskummaiselta näyttävän muodon takia ole niitä ylimielisellä hymyilyllä sivuuttava, ei ole näkevä niissä vain yksinomaan merkkejä vielä nuorenpuoleisen ja vähän koulusivistyksen kera elämään astuneen työmiehen yksinkertaisesta ajatustavasta, vaan pikemmin todistuksia taipumuksista terävään mietiskelemiseen. Yllämainitussa kirjeessä sanotaan:
»Minä olen vuodesta 1899, josta saakka olen kuulunut järjestyneisiin, lukenut jo paljon yhtä ja toista mutta en pääse kaikesta oikein selville. Niin esimerkiksi sanoista luokkataistelu ja luokkatietoisuus. Mitä merkitsee luokkataistelu? Sitä tahtoisin kysyä teiltä. Onko luokkataistelu sitä, kun jokin luokka, esimerkiksi sosialidemokratia, käy taistelua toista tai kolmatta luokkaa vastustaakseen tai oikeammin: sortaakseen? Tai olisiko sekin luokkataistelua, jos olisi vain yksi luokka — sosialidemokratia —, joka tosin vielä taistelee, mutta ei nyt tietystikään voi taistella mitään toista luokkaa vastaan, koska muita ei ole enää olemassa, vaan taistelee vain vielä omien etujensa puolesta, jotta niitä ei enään menetettäisi? Lyhyesti, merkitseekö luokkataistelu jonkin luokan taistelua vain omien etujensa hyväksi ottamatta siinä toista luokkaa sen kanssa huomioon, vai merkitseekö luokkataistelu taistelua toisen luokan kukistamiseksi ja sortamiseksi? Ja entäs luokkatietoisuus? Mitä se merkitsee? Siitäkään en ole aivan selvillä.. Onko se luokkatietoisuutta, että jokin luokka on tietoinen itsestään, omasta asemastaan j. n. e. mutta ottamatta siinä mitään toista luokkaa lukuun? Vai onko se luokkatietoisuutta, että jokin luokka tietää olevan useampia luokkia? Käytettäisiinkö niinmuodoin sanaa luokkatietoisuus vielä sittenkin, vaikka olisi ainoastaan yksi luokka, esimerkiksi vain sosialidemokratia?»
Näin pitkälle kysymysten esittäjä. Ensi silmäyksellä näyttää kuin ei hän näkisi metsää puilta, ja kuin olisi vastaus tavattoman yksinkertainen. Luokkataistelu merkitsee ilmeisesti taistelua eri luokkain välillä eli luokkain taistelua yhtä tai useampaa luokkaa vastaan. Siitä voi niinmuodoin olla puhetta vain silloin kun on useampia tai vähintäin kaksi yhteiskuntaluokkaa. Luokka sanan käsitteeseen sisältyy erottaminen, rajottaminen, niinkuin jo sen kielellinenkin alkuperä osoittaa. Yhdestä ainoasta luokasta puhuminen on sen vuoksi käsitteellisesti mieletöntä; missä ei ole olemassa vähintäin kahta eri luokkaa, siellä ei ole ylipäänsä mitään luokkia, vaan ainoastaan ihmisiä, jotka tosin eroavat toisistaan ijän, sukupuolen, ruumiillisten ja henkisten ominaisuuksien y. m. puolesta, mutta joitten kesken ei ole pysyvämpää erotusta syntyperän, omistuksen, yhteiskunnallisten oikeuksien tai yhteiskunnallisen mahtiaseman suhteen. Sillä viimeksi mainitut ovat yhteiskuntaluokkain merkkejä. Luokkatietoisuus merkitsee täten lähinnä tietoisuutta määrättyyn, muista yhteiskuntaluokista erotettuun yhteiskuntaluokkaan kuulumisesta. Mutta tämä sisältää jo vaatimuksen, että ollaan jonkun verran selvillä sekä omasta että muitten luokkain olemuksesta, ja siihen kuuluu myös etueroavaisuuksien ja niistä johtuvain oman luokan erikoisten yhteiskunnallisten vaatimusten ja päämääräin käsittäminen. Vaativatko nämä edut tai päämäärät toisten luokkain sortamista tai ainoastaan niitten vastustamista siinä tarkotuksessa, että etuoikeudet hävitettäisiin ja estettäisiin ne toteuttamasta vaatimuksiaan, se riippuu kulloinkin kysymyksessä olevan luokan erikoisuuksista ja tuotannonkehityksen korkeusasteesta. Nijn vaati porvariston etu aikoinaan kyllä erittäin aateliston etuoikeuksien poistamista, mutta ei suinkaan vielä aateliston sortamista, samoin aateliston edun kannalta oli tarpeen muutamain porvariston vaatimusten vastustaminen, mutta ei suinkaan tuon luokan sortaminen.
Nämä viittaukset näyttävät ensi silmäyksellä vastaukselta edellä esitettyihin kysymyksiin, mutta itse asiassa ne eivät noita kysymyksiä vielä ensinkään täytä. Kaikki mitä tässä on sanottu, oli asian puolesta mainitun kirjeen kirjottajalle tuttua; miten johtui hän sitte päättämään, täytyy meidän kysyä, ettei tällä vielä ole tyhjentävästi selitetty luokkataistelun ja luokkatietoisuuden käsitteitä?
Tämän selittämiseen viittaa se seikka, minkä jokainen pelkästään teoretisesti ajatteleva heti huomaa, että kirjeen kirjoittaja mainitsee esimerkkinä jostain luokasta aina ja yksistään sosialidemokratian, joka, vaikka se esiintyykin erityisesti ja milteipä yksinomaan yhden määrätyn luokan puolueena, ei kuitenkaan tosiasiassa ole tämä luokka itse, vaan juuri valtiollinen puolue, joka toiselta puolen ei sentään käsitä koko tätä luokkaa, ja johon toiselta puolen kuuluu jäseniä myöskin toisista luokista. Kirjeen kirjottaja on palkkatyöläinen rakennusammattialalla ja sellaisena, samoin kuin sosialidemokratisen puolueen jäsenenä, järjestynyt. Ettei hän mainitse omaa erikoisammattikuntaansa minään luokkana, on tietysti oikein. Mutta ettei hän valitse sitä yhteiskuntaluokkaa, johon hän kuuluu, nimittäin palkkaköyhälistöä, lähinnä olevaksi esimerkiksi luokasta, on hämmästyttävää. Muurarit, kirvesmiehet, peltisepät j. n. e. ovat tietysti yhtä vähän luokkia yhteiskunnallisessa merkityksessä kuin esim. kirjanpainajat, kivipainajat, mekanikot, kuvanveistäjät, maalarit j. n. e. Ammattinimitykset käsittävät aina — vaikkakin nykyään jo vähemmän kuin noin kaksisataa vuotta sitte — ihmisiä eri yhteiskuntakerroksista: liikkeenharjoittajia, mestareja, työnjohtajia, yksinkertaisia palkkatyöläisiä. Ammattieroavaisuus, miten jyrkkä se lieneekään, ei koskaan sinänsä tee luokkaerotusta. Sen tietää aivan koulunkäymätönkin työmies, tai hänellä on se tieto niin sanoaksemme tunnossaan. Tavallisesti aina kun tuntonsa sanoo hänelle, että joku henkilö on hänen luokkatoverinsa, sinuttelee hän tätä. Mutta tässäkin on poikkeuksia, sillä muutamissa ammateissa ei työväki erotuksetta sinuttele toisiaan, ja enimmäkseen juuri ammattiraja tekee sellaisen erotuksen, että palkkatyöläinen ei sinuttele toista palkkatyöläistä. Tämä selittää mielestäni sen seikan, miksi käsite työväenluokka, joka teoretisesti ajatelevalle on nykyään aivan tuttu ja ilmaisee elävää todellisuutta, on työväelle itselleen jotain käsitteellis-ylimalkaista. Sen vuoksi käyttääkin sosialismin herättämä työmies mieluummin aina laajempaa ilmaisua köyhälistö, jossa häntä ei häiritse mitkään muistot tosioloisista eroavaisuuksista, niinkuin sanassa työväenluokka. Olkoon oikein tahi ei, mutta sanaan köyhälistö liittyy mielikuva tarkasti määrätystä aseman yhteydestä, niinkuin sosialidemokratia ilmaisee tahtomisen yhteyttä.
Mutta mikä määrää luokan: taloudellis-yhteiskunnallinen asema, vaiko yhteiskuntapoliitinen tahtominen? Jos tämä kysymys esitetään materialistisen historiankäsityksen tunnustajalle, on hän nykyään viipymättä vastaava: edellinen. Mutta merkillistä kyllä tapaamme eräässä tämän teorian perustajat parhaimmassa kirjotuksessa lauseen, joka sanoo päinvastaista. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisessa manifestissa mainitaan kommunistien »lähimpänä päämääränä» »köyhälistön muodostaminen luokaksi». Tässä ei niinmuodoin taloudellis-yhteiskunnallisesti jo määrätty köyhälistö vielä sellaisenaan esiinny luokkana, vaan se tulee luokaksi vasta järjestymisen kautta, joka on mahdollinen vain määrätyn tahtomisen perusteella. Tieteellisesti en minä pidä tätä hyväksyttävänä, eikä se loogillisestikaan sovellu oppiin, joka johtaa yhteiskuntapoliitisen tahtomisen yhteiskuntataloudellisesta asemasta, selittää jälkimäisen aina määräävän edellisen suuremmissa ihmisryhmissä. Ei kukaan tule määrätyn yhteiskuntaluokan jäseneksi sen kautta, että hän tahtoo sitä tai tätä, kuuluu siihen tai siihen yhdistykseen, vaan sen kautta, että hän on pysyväisesti määrätyssä taloudellisessa asemassa. Järjestymätönkin palkkatyöläinen kuuluu palkkatyöväen luokkaan, köyhälistöön. Kaikki sosiologinen, yhteiskuntatieteellinen luokittelu kadottaisi merkityksensä, jos hän tahtomisensa tai tekemisensä perusteella tulisi kuulumaan toiseen yhteiskuntaluokkaan. Kuitenkin katsoen siihen vaikutukseen, mikä Marxin ja Engelsin ohjelmalausunnoilla on nykyään sosialistiseen ajatteluun ja toimintaan, on joka tapauksessa tärkeätä tulla selville siitä, minkä merkityksen he perustavassa ohjelmakirjotuksessaan antavat luokka-käsitteelle. Siinä merkitsee luokka samaa kuin luokkapuolue, ja meidän kirjeenkirjottajamme voi vedota Kommunistiseen manifestiin mainitessaan sosialidemokratian esimerkkinä luokasta.
Hänellä on siihen vielä toinen vahvempi peruste. Luokat sosiologisina yhteyksinä eivät taistele. Ei missään ole vielä joku määrätty porvaristo kokonaisuudessa taistellut koko määrättyä köyhälistöä vastaan, taikka päinvastoin. Suuremmat tai pienemmät köyhälistön ryhmät ovat käyneet taloudellisia ja valtiollisia taisteluja suurempia tai pienempiä porvariston ryhmiä vastaan, ja sellaisia taisteluja tullaan vastakin käymään, mutta koskaan ei ole tapahtunut eikä koskaan tule tapahtumaan, että määrätty porvaristo kokonaisena yhteytenä käy taistelua määrättyä, samalla tavoin yhteydeksi muodostunutta köyhälistöä vastaan. Sen voi huoleti sanoa tarvitsematta pelätä että tapaukset tulisivat rankaisemaan valheesta. Sillä sellainen vastakkain-asettuminen olisi vain silloin mahdollinen, kun historian pyörää olisi väännetty niin pitkälle taaksepäin, että meillä olisi jälleen edessämme keskiajan suljettu säätytalous. Ja se on meidän nykyisellä liikeaikakaudellamme niin ilmeinen mahdottomuus, etteivät äärimmäisetkään feodalisuuden ja ammattikuntalaisuuden haaveksijat enää siihen usko. Säädyt saattoivat entisaikaan, ja ammattisäädyt voivat joskus nykyäänkin vielä taistella suljettuina yhteyksinä, mutta luokat, jotka eivät ole niin rajotettuja, että ne sattuisivat aina yhteen ammattisäätyjen kanssa — ja niin ei ole laita enemmän porvariston kuin köyhälistönkään suhteen — eivät sitä voi. Mitä me nimitämme luokkataisteluksi porvariston ja köyhälistön välillä, esiintyy joko osataisteluissa määrättyjen tyhmäin välillä, jotka ovat näitten luokkain jako-osia, tahi — politisella alalla — välijäsenen, nim. puolueitten kautta, jotka tosin voivat suuremmalla tai vähemmällä oikeudella sanoa itseään luokkain edustajiksi, mutta eivät koskaan ole luokka itse. Tämä sisältyy valtiollisen taistelun olemukseen, missä luokkaetu ei koskaan ole yksinomaan määräävänä, vaan alati vaikuttaa mukana myös itsenäiseksi tehty puolueen etu.
Mitä on ylipäänsä luokkaetu? Se mitä me tavallisesti tällä nimellä tarkotamme, on suureksi osaksi otaksuminen, johon me ryhdymme, muuttaaksemme sen luokan kuvan, jota siinä ajattelemme, käsitteellisestä ylimalkaisuudesta eläväksi todellisuudeksi. Yksityisen tehtailijan etu hänen palveluksessaan olevain työläisten suhteen on jotain jotenkin määrättyä, vaikka tässäkin toisen tehtailijan yksilöllisyys muodostanee asian vähän toiseksi kuin jos on kysymyksessä toinen tehtailija. Nämä erotukset häviävät tehtailijaryhmässä, niinpian kun se järjestäytyy, mutta ei tehtailijaryhmä eivätkä kaikki tehtailijayhdistykset yhdessäkään ole vielä sitä, mikä täyttää luokkakäsitteen porvaristo. Kuinka vaikeata sentään on saada edes tehtailijoitakaan kokonaisuudessa yhtenäiseen toimintaan työväenjärjestöjä vastaan, osottaa liikkeenharjottajaliittojen kohtalo. Niissä ilmenee aina kaikenlaisia erikoisetuja, jotka vastustavat muun liikkeenharjoittajakunnan luultua etua ja heikentävät sen vaikutusvoimaa. Noitten liittojen mahti onkin nykyään selvästi alenemassa.
Liikkeenharjoittajakuntaa kokonaisuudessaan voidaan hyvin pitää erityisenä yhteiskuntaluokkana, juuri liikkeenharjottajainluokkana, mutta tämä luokka, kuten huomautettiin, ei ole vielä läheskään koko porvaristo, vaan ainoastaan osa siitä, joskin tärkein osa. Mutta voidaksemme oikein ymmärtää ja arvostella luokkaetujen leikkiä nykyisessä yhteiskunnassa, täytyy tehdä erotus teollisuus- ja kauppaliikkeenharjottajakunnan välillä, tehtailijamaailman ja kauppamaailman välillä, joitten edut ovat usein jyrkemmin toisiaan vastassa kuin työläisten ja liikkeenharjoittajain edut. Tapaamme sen vuoksi kaikissa nykyaikaisen kehityksen maissa kyllä puolueita, joita suuremmalta tai vähemmällä oikeudella voi nimittää porvaristopuotueiksi, mutta emme missään puoluetta, jota voisi pitää koko porvariston puolueena, kaikkien itsenäistä taloutta pitävän tai korkeammassa asemassa olevain porvarillisten puolueena. Yritykset muodostaa yksinomaan porvarillisen järjestyksen puolueita, jotka käsittäisivät koko porvariston, ovat tosin siellä täällä erityisen kiivaiden valtiollisten järistysten vaikutuksesta joksikin lyhyeksi aikaa voineet menestyä, mutta mitään pysyväistä ei niistä ole syntynyt. Mitä suurempi kulloinkin sellaisten yksinomaan-järjestyspuolueitten hetkellinen menestys on ollut, sitä nopeammin ovat ne taas hajonneet porvarillisen maailman tosioloisten vastakohtain edessä.
Koko porvariston puolue oli mahdollinen niin kauvan kun oli kysymyksessä oikeuksien hankkiminen porvaristolle taistelemalla sen vastassa olevia korkeampia luokkia, säätyjä ja järjestöjä vastaan, kaiken sen perustaminen, mitä nimitetään porvarillisiksi vapauksiksi ja porvarilliseksi valtiomuotoelämäksi. Kun sitten nämä oikeudet oli saavutettu, täytyi porvarillisten puolueitten asettaa itselleen muita tarkoitusperiä, osottaakseen olemassaolonsa oikeutetuksi, ja kun porvarillisessa maailmassa on suunnattoman paljon tarkotusperiä, kun tämä maailma, sen sijaan että se kävisi yksinkertaisemmaksi, trusteista, renkaista ja suurista varastoista huolimatta yhä enemmän erilaistuu, täytyy porvariston erikoisten luokkapuolueiden pakosta väistyä toisten puoluemuodostusten tieltä.
Työväen puolella on asianlaita miltei aivan päinvastoin kuin porvarillisten luokkain puolella. Niin paljon kuin nykyään onkin työmiehen ja työmiehen välillä erotusta sivistyksessä, työnlaadussa, palkkamäärässä ja työtavassa, niin että oikeastaan voitaisi puhua myöskin työväenluokista yhden ainoan työväenluokan sijasta, niin väistyvät kuitenkin kaikki erotukset nykyajan suurissa valtiollisissa taisteluissa sen tosiasian tieltä syrjään, että kaikille työläisille on yhteistä tuo yksi ja sama: juuri palkkatyöläisenä (eikä liikkeenharjottajana) oleminen. Nykyajan työmies harrastaa vain hyvin vähän sen yksityisen liikeyrityksen menestystä, johon hän juuri tekee työtä. Niin kauvan kun hän on nuori ja naimaton, ei hän tavallisesti suuria sure työpaikan vaihtelua. Naineen työmiehen suhteen on asia tosin toinen, mutta työväen järjestöt apu- ja vakuutuslaitoksineen vähentävät sentään osan työnvalhtelun kauhuja. Ja kun hänen tulonsa määrää yleinen markkinaintila, nykyään myös vhä enemmän aina kysymyksessä olevan teollisuuden työtariffi, mutta ei liikeyrityksen voitto tai tappio, niin ei erikoisharrastus tähän liikeyritykseen jonkin toisen vastakohtana voi olla sielläkään, missä se esiintyy, merkitykseltään muuta kuin alempiarvoinen ammatti- ja luokkasolidariteetin (yhteistunteen) rinnalla, mikä yhdistää häntä tuon toisen liikeyrityksen työläisiin. Se saattanee siellä täällä saada tavallista voimakkaamman muodon ja johtaa todellisiin ristiriitoihin, mutta ne ovat yksityistapauksia, jotka häviävät suuressa joukossa eivätkä vaikuta poliitiseen kannan-ottamiseen. Samoin on kahden eri teollisuuden mahdollisten etuvastakkaisuuksien laita. Suhteeton palkkain kohoaminen toisessa teollisuudessa voi jo toisessa synnyttää häiriötä. Mutta kun se ja niin kauvan kun se koskee työväkeä vain välijäsenen, vasta kummankin teollisuuden työnantajan kautta, ei se aiheuta syvempiä, poliitisessa elämässä tuntuvia vastakohtia noitten eri teollisuushaarain työntekijäin välillä.
Lyhyesti sanottuna, työväkeä pakottaa koko nykyaikainen kehitys poliitiseen yhtenäistymiseen. Yhtäkaikki mitä oppisuunta-, uskontunnustus- tai kansallisuusvastakohtia työväestössä vielä vallinneekaan, valtiollinen kehitys osottaa kaikkialla selvää pyrkimystä työntää ne syrjään yhteisen toiminnan eduksi. Lähettäköön työväki omat edustajansa kansaneduskuntaan punaisina, sinisinä, keltaisina tai mustina, niin — missä ei tapahdu suoranaista uskottujen etujen myymistä, mikä taas pitemmän päälle ei ole mahdollinen — näyttäytyy välttämättömästi lisääntyvä lähestyminen useimmissa vaatimuksissa. Ja samoin on pakosta se työväenpuolue ajanpitkään osottava työläisiin nähden suurinta valtiollista vetovoimaa, joka ajaa työväen etuja ottamatta huomioon muitten luokkain etuja, ja se on sosialidemokratia.
Päinvastoin kuin porvarillisten puolueitten on sosialidemokratian hyökkäysvoima kaikissa teollisuusmaissa alituisesti kasvamassa. Siinä suhteessa on poliitisen kehityksen kuva kaikissa näissä maissa yhtäläinen. Mutta siinä myös loppuu yhtäläisyys. Sitä katsantokantaa tai teoriaa — miksi sitä tahtoo nimittää —, että porvarilliset puolueet käyvät myös välttämättä yhä taantumuksellisemmiksi, ei kokemus osota todeksi. Tässä suhteessa nähdään eri maissa mitä suurimpia eroavaisuuksia. Vaikka kaikkialla käydäänkin työläisten ja liikkeenharjottajain kesken yhä laajempia etutaisteluja ja usein tavattoman kärjistyneessä muodossa, näemme useimmissa näissä porvarillisten radikalisten puolueitten yhä pysyvän elossa, vieläpä kehittyvän vasemmalle, sen sijaan että taantuisivat.
Mistä johtuu tämä ilmiö? Miksi esiintyy yhden taantumuksellisen paljoston sijasta yhä uudelleen blokkeja (liittoja), joissa on yhtyneinä porvarillisia radikaleja ja sosialidemokrateja.
Läheisin selitys on se, että varsinaisen porvariston ja työväenluokan välillä on vielä suuria välikerroksia eli luokkia, joitten edut kallistuvat osaksi jälkimäisen leirin suuntaan. Nämä välikerrokset eivät sellaisinaan häviä, mutta ovat miltei kauttaaltaan alituisen muuttumisen alaisina ja niitten valtiollinen puolueasema on sen vuoksi horjuva. Niihin vaikuttavat aina enimmän aatevirtaukset, historialliset perinnäisyydet ja vallitsevat valtiolliset voimasuhteet. Niillä ei ole mitään tarkasti rajoitettuja luokkaetuja ja ne ovat värväysalueina kaikille mahdollisille puolueille. Niihin kuuluu kaikellaisten virkamiesten lauma, niin sanottujen vapaiden ammattien harjoittajia, pikkukauppiaitten, pikkumestarien ja pikkutilallisten joukot j. n. e. Mutta varsinaisesta porvaristostakaan ei puutu aineksia, joitten luokkavastakohta työväenliikkeen suhteen on ainoastaan välillinen ja jättää tilaa kaikellaisille poliitisille aatesuunnille. Ja niinkuin tehtailijamaailmassakin tavataan liikkeenharjoittajia, jotka ovat taipuvaisia järkeviin sovittelukin työntekijäin kanssa, niin on sellaisia porvarillisiakin, jotka juuri valtiollisesta kansanvallasta odottavat, jollei nyt juuri oman luokkansa pelastusta, niin kuitenkin yhteiskunnan rauhallisen edistyksen pelastusta.
Tästä löydämme yllämainittuun ilmiöön toisen, syvemmän selityksen. Kokemus osottaa, ettei työväenluokassa taipumus toimia rajusti suinkaan kasva samassa suhteessa kuin se saavuttaa valtaa. Ammattikuntaliikkeen alalla ei tämä ole asiantuntijalle enää mikään salaisuus. Mutta valtiollisellakin alalla on asianlaita sama. Valta on ylöspäin pyrkivälle puolueelle aina kasvattava tekijä, koska se kehittää vastuunalaisuuden tuntoa ja opettaa tarkoituksenmukaisesti käyttämään saavutettua voimaa. Järjestymättömät työväenjoukkojen puolelta voi vallankumouksen aikana aina odottaa hurjimpia, kerrassaan hävittäviä tekoja. Sellaisesta työväestöstä sitä vastoin, joka on käynyt lainsäädännön koulua valtiossa ja kuntain hallinnossa sekä on järjestynyt puolueeksi ja ammattiliitoiksi, voi varmasti otaksua, että se, vaikkapa sen käsiin joutuu koko, täysi valtiollinen mahti, on ymmärtävä järjestää ja valita toimenpiteensä tietoisena siitä, ettei mikään yhteiskuntaluokka pidä tuotannon menestystä enemmän silmällä kuin juuri työväenluokka. Työväenluokka harrastaa yhtälailla käytännöllistä kouluuntumista valtiollisen vallan harjoittamiseen kuin järjestäyty-mistäkin. Mutta valtiollisen vallan valtaaminen, valtiollis-kansanvaltaisten laitosten kehitys on monastikin saavutettavissa ja vakaannutettavissa ainoastaan sosialidemokratisten työväenpuolueiden ja porvarillisten kansanvaltaisten puolueitten yhteistoiminnan kautta. Siitä johtuvat nuo vasemmistopuolueiden blokit, jotka näennäisesti ovat ristiriidassa luokkataisteluaadeen kanssa.
Valtiollisten taistelujen olemukseen kuuluu, että naapuripuolueet usein katkerimmin kiistelevät keskenään, sillä ne kosivat suureksi osaksi samojen väestöpiirien ääniä, ja toisen on vahvistuakseen koetettava heikontaa toista. Näin on laita, vaikka yleinen valtiollinen asema vaatii usein juuri molemminpuolista vahvistumista. Tässä on kysymys, joka ei ole muutamin sanoin ratkaistavissa. Poliitisia blokkeja varten ei ole olemassa mitään kaikkiin olosuhteisiin sopivia sääntöjä. (Tässä selittää Bernstein, ettei hänen mielestään esim. Saksan valtiopäivävaaleja varten muodostetusta vasemmistopuolueiden liitosta olisi kenellekään mitään erityistä hyötyä, koska muutoikin jälkivaaleissa, milloin vain kansanvaltaisvapaamielinen ehdokas on vanhoillista vastassa, sosialidemokratit aina äänestävät edellistä. Mutta toista on Saksan maapäivävaaleissa. Niissä voivat vapaamieliset tuskin mitään enää menettää, ja sosialidemokratit ainoastaan voittaa, joten niissä olisi mitä suotuisimmat edellytykset valtiolliselle yhteistoiminnalle, mikäli vapaamieliset tahtovat ajaa radikaliskansanvaltaista politiikkaa. Saada vapaamieliset valitsijat tällaista politiikkaa tahtomaan, näyttää kyllä nykyään — huomauttaa B. — tavattoman vaikealta. Nuo vapaamieliset eivät ota käsittääkseen sosialidemokratisen taistelun olemusta, ja varsinkin luokkataisteluoppia vastaan kiivaillaan heidän sanomalehdissään alinomaa).
Mieletöntä olisikin porvarillis-kansanvaltaisten puolueitten julistaa luokkataistelua sillä luokkana voisivat ne enää eteenpäin käyden tuskin minkään puolesta taistella. Vanhoillisia puolueita vastaan ei porvarillinen liberalismi tai radikalismi käy enää mitään luokkataistelua suuren vapautustaistelun merkityksessä vaan taistelua pienten etuoikeutettujen nurkkakuntain erikoisvaatimuksia vastaan, vanhentuneita valtiolaitoksia ja väärää porvarillista politiikkaa vastaan. Toisin on työväenluokan laita. Se taistelee yhteiskunnallista vapautustaistelua ja sen täytyy käsittää se ja käydä sitä luokan taisteluna, jotta se ei pirstoutuisi pienten erikoisryhmäin otteluiksi.
Luokkataisteluja — palataksemme jälleen tämän kirjotuksen lähtökohtaan — on historiassa ollut niin kauvan kun on ollut luokkaerotuksia, ja niitä on myös oleva yhtä kauvan kuin luokkaerotuksiakin. Ne ovat yhteiskunnallisen kehityksen välttämättömiä tekijöitä sekä kehityksen kulkuun että päämäärään nähden. Niitten muodot vaihtelevat yhteiskuntalaitosten luonteen ja kulloinkin vallitsevan luokkavallan muotojen mukaan. Mitä sortavampia ovat jälkimäiset ja mitä kangistuneempia edelliset, sitä kiivaampana, väkivaltaisempana esiintyy luonnollisesti sorrettujen luokkataistelu. Mitä lain-alaisempi hallitsevain luokkain valta, mitä taipuisampia, kehityskykyisempiä lakipohjaiset laitokset, sitä inhimillisempiä ja lainmukaisempia ovat myöskin luokkataistelun muodot. Ja tuo taistelu on häviävä sitä mukaa kuin luokkaerotuksia poistetaan luomalla sosialistisia yhteiskuntalaitoksia, mikä tosin ei toteudu vielä tänään eikä huomenna.
Kuten muistamme, esitti puoluetoveri Jaurès Ranskan edustajakamarissa tämän vuoden istuntokauden alkaessa suurta huomiota herättäneen lausunnon, missä hän ruhjovasti arvosteltuaan nykyisen radikalisen hallituksen ohjelmaa samalla veti esiin vakavan kysymyksen sosialistisen yhteiskunnan toteuttamisesta sekä selvitti sitä nerokkaasti ja vakuuttavasti monelta eri kannalta. Se oli ensi kertaa kuin tällöin sosialistisen yhteiskunnan peikko astui vakavaa huomiota vaatien nykyaikaisen kansaneduskunnan eteen, ja sen vuoksi on tätä tapausta pidettävä tavallaan historiallisena merkkitapauksena.
Jaurèsin lausunnosta ja siitä väittelystä, mikä sen johdosta edustajakamarissa syntyi hänen ja sisäasiainministerin Clemenceaun välillä, oli kyllä aitanaan sanomalehdissä tarkkojakin selontekoja, mutta silti lienee yhtenäinen esitys asiasta vielä paikallaan, semminkin kun tiedämme, että niitä vastakkaita aatesuuntia, mitkä tuossa väittelyssä törmäsivät yhteen, edusti siinä niin sosialistein kuin porvarillistenkin puolelta miehet, joitten kummankin voidaan katsoa nykyään kuuluvan oman suuntansa ensimäisten ja etevimpäin edustajain joukkoon. Huomautettakoon, että otamme tässä tuosta väittelystä huomioon ainoastaan ne mielipiteet, mitkä tavalla tai toisella koskevat ja valaisevat kysymystä sosialistisen yhteiskunnan toteuttamisesta.
Jaurès luki lausunnossaan otteita eräästä vanhoillisesta lehdestä, jossa sanotaan m. m. näin: »Me olemme menettäneet, me vanhoilliset, valtiollisen mahtimme, mutta — vielä on meillä jälellä taloudellinen mahtimme, jota meidän siis täytyy käyttää hyväksemme». Tämä lausunto on erittäin kuvaava. Valtiolliset olot ovat nykyään Ranskassa, joskaan ei vielä edes likipitäen ihanteelliset, kuitenkin kokonaisuudessaan katsottuina vapaammat ja kansanvaltaisemmat kuin ehkä missään muualla. Mutta silti ei ole siellä orjuus loppunut, yhtä vähän kuin muissakaan nykyajan kapitalistisissa valtioissa. Päinvastoin on valtiollisen vapauden lisääntyessä yhteiskunnallinen ja taloudellinen orjuus vain vuosi vuodelta kiristinyt. Valtiollisen sorron ja valtiollisten etuoikeuksien hävittyä ovat taloudellinen sorto ja pääoman etuoikeudet saaneet yhteiskuntaelämässä yhä suuremman merkityksen ja matkaansaattaneet yhä tuhoisampia vaikutuksia. Sen valtiollisen oikeudettomuuden sijaan, mikä ennen pikkuporvarillisissa oloissa rasitti kansanenemmistöä, on nyt astunut palkkaorjuus, joka niin henkisesti kuin ruumiillisestikin kiduttaa, näännyttää suurinta osaa nykyajan yhteiskunnan jäsenistä, vieläpä sangen useita uhkaa nälkäkuolemakin.
Sen orjuuden poistamiseksi vaati nyt Jaurès hallitusta ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin.
Ranskan porvarilliset radikalit, jotka nyt ovat edustajakamarin enemmistönä ja joiden käsissä on hallitus ja valtiollisen vallan johto, olivat ennen aina antaneet sosialisteille suuria lupauksia ja sen kautta saaneet näiltä voimakasta apua taistelussaan tasavaltaisen hallitusmuodon vihollisia vastaan. Nyt on tullut aika täyttää noita lupauksia, selitti Jaurès.
Jo parikymmentä vuotta sitte (1885) olivat radikalit vallankumouksellisessa vaalijulistuksessaan kokonaan tuominneet nykyisen yhteiskuntajärjestelmän ja selittäneet tahtovansa vapauttaa työväen palkkaorjuudesta. »Sen jälkeen — lausui Jaurès — ovat radikalit ja sosialistiset radikalit aikakaudesta aikakauteen ja selityksestä selitykseen palkkaorjuuden hallitustapaan nähden uudistaneet saman hylkäämistuomion; kaikki ovat he sanoneet, että on olemassa ristiriita sen taloudellisen, joka tekee palkkatyöntekijän orjaksi, riippuvaksi olennoksi, ja tasavaltaisen hallitustavan välillä, joka tekee kansalaisen vapaaksi ja antaa hänelle osan hallituksessa; kaikki ovat he sanoneet teollisuus- ja maanviljelystyöväelle: palkkaorjuus voi olla vain pysähdyskohta, väliaikainen hallitustapa toiseen muotoon siirtyessä». »Nyt — jatkoi Jaurès — on teillä täydellisesti valta käsissänne ja te olette siis edesvastuussa siitä. Minä kysyn nyt teiltä: mitä aijotte te tehdä vapauttaaksenne työväenluokan kahleista, toteuttaaksenne yhteiskunnallisen ja taloudellisen tasavallan samaten kuin me yhteistyöllämme olemme toteuttaneet valtiollisen tasavallan?
Porvarillistenkin taholta on paljon haikeasti valitettu sitä turmiollista kansalaissotaa, mikä ilmenee esim. työlakoissa, selitti Jaurès edelleen. Ei tahdota nähdä eikä tunnustaa, että lakot ovat ainoastaan vähäinen pinnalle kohoava ilmaus suuresta luokkasodasta, minkä juuret ovat syvällä nykyisen yhteiskunnan perustuksissa, nykyisessä omistusjärjestelmässä, joka antaa toisille vallan ja velvottaa toiset tottelemaan. »Taloudellinen kansalaissota tulee jatkumaan, milloin julkisesti, milloin salaa, milloin hiipien ja milloin taas väkivaltaisesti, mutta aina samoilla kärsimyksillä, samalla katkeruudella, samalla epätasaisuudella, niinkauvan kun tuotanto on kahden toisilleen vihamielisen mahdin välisenä riitakapulana». Pikkuparannuksilla voidaan lieventää yhteentörmäyksiä, mutta ei voida poistaa pysyväistä vihollisuutta, joka johtuu itse omistusetuoikeudesta. »On olemassa vain yksi keino sen poistamiseksi ja se keino on se, että pääoma nautitaan työssä ja työstä, yhteiskunta järjestetään niin, että on olemassa ainoastaan yksi omistava ja johtava mahti, työn luova mahti».
Tämä nykyisen yhteiskuntajärjestelmän perinpohjainen muutos on se kumouksellinen päämäärä, mihin sosialistit pyrkivät, käsittäen että palkkaorjuus voidaan poistaa vain yhteiskunnallisen kumouksen kautta, jonka tuloksena on tuotannonvälineitten yhteisomistus.
Mutta miten on yhteiskunnallinen kumous saatava aikaan? Miten on siirtyminen sosialistiseen yhteiskuntaan tapahtuva? Väkivaltaisesti vaiko rauhallisesti? Kumouksellisilla vaiko laillisilla keinoilla?
Jaurès lausui, ettei hän voi mennä ennustamaan, millä tavalla tuo siirtyminen sosialistiseen omistusjärjestelmään, millä tavalla kapitalistisen omaisuuden pakkoluovutus todellisuudessa tulee tapahtumaan. Se saattaa kyllä tapahtua enemmän tai vähemmän kumouksellisella tavalla, laillisia, rauhallisia keinoja sivuuttamalla, jos vallassaolijain vastarinta on sokea. Eikä puhuja puolestaan tahtonut edeltäkäsin asettaa mitään ehtoja työväenluokalle, vaan sanoi tunnustavansa, että työn oikeus on ehdoton itsevaltias. Mutta hän huomautti samalla, että tuo yhteiskuntaolojen mullistus voi myös tapahtua aivan laillista tietä, aivan rauhallisen kehityksen kautta. »Se voi tapahtua ilman epäjärjestyksiä, ilman väkivaltaa, ryöstöä ja sekamelskaa. Se voi tapahtua oikeudellisilla ja yhteiskunnallisilla keinoilla, jotka jo ovat käytettävissämme». Ja Jaurès lausui elävästi toivovansa ja itse puolestaan tekevänsä työtä siihen suuntaan, että voitaisiin kerran kulkea juuri jälkimäistä tietä.
Hän vetosi myös suuriin sosialistisiin teoretikkoihin, jotka ovat yhteiskunnallisen uudistuksen hyödyksi puolustaneet pakkoluovutusta korvausta vastaan. Ensimäisenä oli Marx tätä ajatusta kannattanut, koska kumous siten tulisi vaatimaan vähemmän uhrauksia, eikä muutosta toimeenpantaessa maan tuotannon tarvitseisi silmänräpäykseksikään keskeytyä. Samaan tapaan ovat puhuneet Kautsky ja Vandervelde, ja erityisesti on Liebknecht vakuuttanut, että »siirtyminen laillisesta vääryydestä lailliseen oikeuteen» on tapahtuva noudattaen mitä suurinta säästäväisyyttä etuoikeutettujen henkilöön, elintapoihin ja elinehtoihin nähden, koska luonnollisestikin »olisi väärin asettaa ne, jotka ovat hankkineet itselleen edullisen aseman huonon lainsäädännön nojalla, personallisesti vastuunalaisiksi tästä huonosta lainsäädännöstä ja rangaista heitä siitä».
Sellainen oikeudellinen keino, jolla tarkotettu yhteiskunnan muutos voidaan toteuttaa, on nyt lainmukainen pakkoluovutus. »Jos te tahdotte, hyvät herrat, lausui Jaurès hallituksen edustajille, voidaan jo nyt panna toimeen pääoman käyttäminen työn hyväksi. Te voitte koko kapitalistiseen omaisuuteen sovittaa sen lain, joka löytyy teidän lakikirjoissanne, lain pakkoluovutuksesta yleistä hyvää ja menestystä varten yhteydessä oikeudenmukaisen vahingonkorvauksen kanssa. Yleinen hyöty vaatii, etteivät kaivokset, tehtaat ja suuret maatilat enään kauvempaa ole yksinomaan vähemmistön käsissä. Yleinen hyöty vaatii, ettei yhteiskunta kauvempaa ole jakaantunut kahteen luokkaan — toiseen, joka omistaa kaikki tuotannon välikappaleet ja toiseen, joka saa käyttää käsivarsien voimaa ainoastaan sillä ehdolla, että se hyväksyy edellä mainitun luokan ehdot ja maksaa sille veronsa. Yleinen hyöty vaatii, ettei työ ole ikuisena lähteenä pääomanomistajain ja palkansaajain välisiin selkkauksiin».
Jaurès vakuutti hallituksen edustajille, ettei milloinkaan ole ollut tärkeämpää etua, mikä oikeuttaisi lain sekaantumisen omaisuuden käyttämiseen kuin mikä nyt on kysymyksessä. Työväenluokan aseman kurjuus on epäkohta, joka vaatimalla vaatii valtion pikaista ja tehokasta sekaantumista omistusoloihin yksityisomistuksesta johtuvan sorron ja mielivallan hillitsemiseksi. »Sitten kun te olette käyttäneet tätä lakia kapitalivallan hyväksi, on nyt hetki tullut, jolloin sitä on käytettävä oikeuksiaan vaativan työn hyväksi.»
Vahingonkorvaus, jonka yhteiskunta myöntää pakkoluovutuksella anastetun pääoman omistajille, tulee määrättäväksi uuden yhteiskunnan luonteen mukaan, niin että sitä ei voida enää käyttää tuotannon- ja voitonkappaleitten ostamiseen. »Kun laki on poistanut orjuuden ja antanut korvauksen orjain omistajille, eivät nämä enää voi käyttää vahingonkorvausta orjain ostamiseen. Kun kapitalistinen omaisuus on joutunut yhteiskunnan haltuun, eivät vahingonkorvauksen omistajat enää voi ostaa tuotannonvälikappaleita eikä työmiehiä, he voivat ostaa ainoastaan tuotteita». »Sosialistisen yhteiskunnan arvojen ja kapitalistisen yhteiskunnan arvojen välillä on olemassa se perusolemuksellinen erotus, että viimeksimainitut ovat valta- ja toisten työn hyväksikäyttämisarvoja, joita tuotetaan rajaton määrä inhimillisen työn kustannuksella, kun ensinmainitut sitä vastoin ovat kulutusarvoja, jotka mukautuvat kulutuksen mukaan ja pian vapauttavat järjestyneen työn kaikista taakoista».
»Niin on yhteiskunta muutettava, niin on työ vapautettava ilman että käydään käsiksi etuoikeutettujen tapoihin; he tulevat saamaan valmistusajan, jota porvarillisen vallankumouksen isät eivät ole milloinkaan suoneet papistolle ja aatelistolle, mukautuakseen uusiin olosuhteisiin. Suurten omaisuuksien omistajat, etuoikeutetut saavat aikaa elämässä tottuakseen siihen uuteen järjestykseen, joka perustuu yhtäläiselle työlle».
Tämän jälkeen ryhtyi Jaurès vielä pääpiirteissään selvittämään kysymystä, mitä yhteiskunta tulee tekemään niillä apuneuvoilla, niillä yhteiskunnallisilla arvoilla, jotka välittömästi asetetaan yhteiskunnan käytettäväksi sen kautta, että poistetaan kaikki, mikä nykyään tuottaa etua vain pääomanomistajille, jako-osuudet, vuokrat, voittoosuudet j. n. e., jotka Ranskassakin nykyään kohoavat yli 7 tai 8 miljardin vuosittain. Kolmen suuren välittömän uudistuksen kautta, lausui hän, tullaan niitten avulla ensi sijassa parantamaan ihmisten elinehtoja.
Ensiksikin tulee yhteiskunta käyttämään osan apulähteistään ja tuloistaan, jotka ovat sen käytettävänä pääoman pakkoluovutuksen jälkeen, suuriin töihin, jotka ovat todellakin yhteiskunnallisesti ja yleisesti hyödyllisiä, rakentamalla suuret joukot terveellisiä ja tilavia asuntoja, vapauttaen ihmiset siten niistä epäterveellisistä ja likaisista komeroista, joissa pääoma ja isäntätyrannius antaa heidän nykyään elää laahustaa. Ja sen ohessa tulee se lahjoittamaan vapaasti yhdistyneille pikkuviljelijöille apuneuvoja maan parantamiseksi ja lisätäkseen sen hedelmällisyyttä.
Toiseksi saattaa yhteiskunta noiden hallussaan olevien varojen kautta turvata laajalti hengenvaaroja, vanhuuden heikkoutta ja työkyvyttömyyttä vastaan ei ainoastaan niitä, jotka nykyään ovat palkkalaisia, vaan myöskin mitä, jotka nykyään kuuluvat keskiluokkaan ja jotka ostavat vähäisen määrän hyvinvointia alituisen epävarmuuden ja pelon hinnalla.
Kolmanneksi voidaan silloin tuntuvasti korottaa työnkorvausta. Se korottaminen on tapahtuva samaan suuntaan kuin mitä työväki nykyään yksityisiltä työnantajilta vaatii. »Yhteiskunta on, toimeenpantuaan pakkoluovutuksen, ryhtyvä lisäämään pitkin koko linjaa työmiesten ja talonpoikain työnkorvausta, mutta ei tasoittamaan eikä alentamaan kaikkia palkkoja samalle keskitasolle. Yksikään työmies ei sen kautta tule menettämään mitään. Suuressa yhteiskuntauudistuksessa, joka on vapauttava työn, tullaan noudattamaan sääntöä, jota työläiset nykyään noudattavat esittäessään lakkojen aikana vaatimuksiaan, nimittäin kaikkia palkkoja tulee lisätä, mutta alempia palkkoja suhteellisesti enemmän ja siten jatkuvasti aina sen mukaan kuin yhteiskunnan tuotanto kasvaa, kunnes lopuksi työn koko korvaus sen kautta, että se tasoitetaan ylöspäin eikä alaspäin, muodostaa yhden suuren edistysaskeleen».
Lopuksi tahtoi Jaurès vielä vastata kysymykseen, mitenkä se yhteiskunnallisen omaisuuden ja yhteiskunnallisen tuotannon mahtava koneisto, mikä täten on astuva yksityisen yritteliäisyyden sijalle, tulee toimimaan ja mitenkä sitä hallitaan?
Nykyinen valtio, jonka kaikkivoimaisuuteen esim. n. s. valtiososialistit täydellisesti luottavat, tuskin pystyisi sellaiseen tehtävään kuin mistä tässä on kysymys. Mutta sitä suurta yhteiskunnallista omaisuutta, joka syntyy pääoman pakkoluovutuksen kautta, ei tulekaan hoitamaan nykyinen virkavaltainen valtio, vaan kansanvaltainen valtio koko kansan välittömällä myötävaikutuksella. Ja vaikeassa työssään tulee se saamaan tukea ammattijärjestöiltä, joita nyt muodostetaan inhimillisen työn kaikilla aloilla.
»Nykyisessä yhteiskunnassa esiintyy kaksinainen pyrkimys, lausui puhuja. Toiselta puolelta on olemassa pyrkimys yhteisyyttä ja keskittymistä kohti; kaikki työn muodot pyrkivät itse järjestäytymään. Me näemme pyrkimyksen ylimpään johtoon kaupan ja teollisuuden alalla. Koko taloudellisen elämän kulkuun sekaantuvat maanviljelys- ja kauppalaitokset ja itse eduskuntakin käsitellessään vero-, tulli- ja vakuutuslainsäädäntöä. Mutta samaan aikaan kun yhteiskuntaamme hallitsee tämä yhteisyyden tavoiteleminen, esiintyy onnellisena vastapainona sille pyrkimys muodostaa itseään johtavia ryhmiä — ammattiryhmiä, ammattiyhdistyksiä tai työnantajain liittoja, joiden toiminta-alueet yhä enemmän laajenevat. Kun työ kerran hallitsee omaisuutta, ei sen tarvitse luoda uusia voimia, sen tarvitsee vain saattaa sopusointuisaan yhteistoimintaan nämät kaksi voimaa ja kaksi pyrkimystä, jotka yhä enemmän esiintyvät yhteiskunnassa rinnakkain. Se tulee luomaan yleiset hallintolaitokset, jotka saavat tehtäväkseen järjestää eri toimintalajien yhteistoiminnan ja samalla kertaa jättää joka työalalla yleisten tasaarvoisuussääntöjen pohjalla melkoisen määrän riippumattomuutta ja itsehallintoa ammatti- ja paikallisjärjestöille, niin että jokaisen toiminta ja alote saa kiihoitusta ja tarmoa itsevaltiaan työn yleisten lakien ja sääntöjen alla».
Tämä oli pääsisällys Jaurèsin verrattomassa puheessa, mikäli se koski sosialistisen yhteiskunnan toteuttamista. Kuulkaamme nyt, mitä tähän vastattiin porvarillisten puolelta.
Clemenceaun vastauksessa on nähdäkseni kaksi pääkohtaa. Ensiksikin väittää hän, että sosialistinen yhteiskunta on vain tuulentupa, jonka esittäjät jättävät kokonaan yhteiskunnan luonnollisen kehityksen huomioon ottamatta. Ja toiseksi selittää hän, että on kokonaan nurinkurista koettaa ensin muuttaa yhteiskunnallinen ympäristö, niinkuin sosialistit tahtovat, ja unohtaa kokonaan yksilö, kun päinvastoin pitäisi ensin koettaa muuttaa yksilö, sillä yksilö kyllä muodostaa sitte ympäristönsä sellaiseksi, mihin hän parhaiten soveltuu.
Nyt on kysymys siitä, lausui Clemenceau, sisältääkö nykyinen yhteiskunta alkeita luonnolliseen kehitykseen suurempaa ja korkeampaa oikeutta kohti, vai täytyykö meidän ottaa osaa suureen yhteiskunnalliseen vararikkoon ja ryhtyä pakkoluovutukseen yleisen hyödyn vuoksi, ryhtyä rakentamaan suurta rakennusta, jonka haahmopiirteet te sittemmin tahdotte vetää. »Minä tahdon tehdä vain yhden huomautuksen. Oletteko te milloinkaan nähneet yhteiskunnan tulleen esiin yhden ainoan neron päästä? Eikö ole totta, että jokainen yhteiskuntatila on hedelmä yleisen järjen pitkällisen kehityksen tiloista ja tuloksista, järjen, joka määrää kunkin ihmisen teot ja toiminnan?»
Sosialistit tahtovat Clemenceaun selityksen mukaan »korvata entiset uskonnot, jotka lupasivat paremman elämän toisessa elämässä, ihmeellisillä ennustuksilla». »Ennustakaa vain, lausui puhuja. Tulevat sukupolvet, jotka uinuvat tulevaisuuden povessa, eivät nouse teitä vastustamaan». Mittaan uusi ei se ihanneyhteiskunta puhujan mielestä ollut, minkä sosialistit nyt ovat esittäneet »Teidän ihanteellisesta yhteiskuntatyypistänne uneksi kerran koko Aasia. Profeettain suuren joukon jälkeen tuli Jeesus, julistain rakkautta ja rauhaa, ja hänen sanojaan on toistettu kautta koko maailman, mutta yhtä kaikki ovat hänen oppilaansa palauttaneet sen väkivallan yhteiskunnan, jota vastaan he ovat saarnanneetu. Teidän voittonne ei tule olemaan suurempi kuin hänen. Vuonna 1848 näemme uusia yhteiskuntain rakentajia, ja Pierre Leroux ja Victor Considerant ovat puhuneet yksityisomaisuutta vastaan, jonka omaisuusmuodon jo Tuomas Morus 16-vuosisadalla oli hyljännyt Missä ovat nämä miehet nyt? Te olette astuneet heidän sijaansa, samaten kuin toiset tulevat teidän sijaanne».
Sitte esitti Clemenceau toisen päävalttinsa. »Yhteiskunnallisessa järjestössä pitää ottaa huomioon kaksi asiaa, selitti hän, ihminen ja hänen ympäristönsä. Unohutetaan usein ihminen, sillä näyttää helpommalta muuttaa hänet kuin ympäristö. Mutta jälkimäinen on ainoastaan hedelmä ihmisten käsityskannasta ja ajatuksista, ja kysymys on siitä, voitteko te luoda ihmisiä, jotka voivat liikkua tällaisten puitteitten ja ympäristön sisäpuolella. Siten tullaan todelliseen kysymyksen ratkaisuun, nimittäin että tulee uudistaa ihmiset. Silloin tulee ihminen itsestään muuttamaan puitteet sellaisiksi, että ne paraiten hänelle sopivat välittämättä teidän ennustuksistanne. Teidän yhteiskuntaanne täytyy asettua uusi ihminen».
Nämä olivat ne painavat vastaväitteet, jotka Clemenceau tiesi esiin tuoda Jaurèsin edellä esitettyjä vaatimuksia vastaan, ja joille hän luonnollisesti sai koko oikeistonkin paukuttamaan käsiään. Niitä ei tosiaankaan ollut vaikea kumota, ja Jaurès tekikin sen oitis ja perinpohjaisesti.
»Herra sisäasiainministeri näyttää luulevan, lausui Jaurès, että sosialistinen puolue tahtoo luoda uuden yhteiskunnan yhdellä käden käänteellä sekä panna toimeen jonkin keksinnön, joka on lähtenyt yhden ihmisen aivoista, ja että me pidämme yhdentekevinä ihmiskunnan ennen vääryyksistä ja epäkohdista saavuttamia voittoja. Ei ole olemassa yhtään puoluetta, joka olisi selvemmin vakuutettu kehitysaatteesta kuin meidän. Sosialismin tekee juuri oikeutetuksi ei ainoastaan se, että se toteuttaa korkeamman oikeudenmukaisuuden aatteen, vaan myöskin se, että se tahtoo johtaa eteenpäin ja täydentää sitä mihin edellisten aikain ihmiset ovat pyrkineet».
Edelleen selitti Jaurès, kuinka juuri Clemenceaulle näytti puheestaan päättäen kehitysaate olevan vieras. »Minä en tunne mitään historian filosofialle niin vastakkaista kehityksen aatetta kuin se, jonka te olette tekaisseet taistellaksenne meitä vastaan, lausui Jaurès. Kristinusko olisi sen mukaan vain toistanut vaikka uudessa muodossa muinaisuuden raakuuden kokonaisuudessaan! Vuoden 1848:n aatteen miehet, joku Pierre Leroux, Louis Blanc, Proudhon ja ennen heitä joku Fourier eivät olisi jättäneet jälkeäkään jälkeensä historiaan ja yhteiskuntaelämään! Ja kumminkin ovat meidän aatteemme, meidän taisteluliikkeemme kokonaisuudessaan lähteneet heidän esiintymisestään. Juuri he antavat vielä tänä päivänäkin leiman meidän taisteluillemme».
Se seikka, että Clemenceau tuolla tavoin oli rohjennut väittää nykyaikaisen sosialismin periaatteellisia vaatimuksia pelkästään ilmassahäilyviksi utopioiksi, jotka kokonaan syrjäyttävät kehitysaatteen, on todellakin kuvaava. Se tuo taas selvästi päivänvaloon sen monasti ennenkin havaitun tosiasian, että vanhat mielipiteet ja vastaväitteet, joista yleensä vakava porvarillinen tiede jo vuosikymmeniä sitte on ollut pakotettu luopumaan, ne kelpaavat porvarillisten politiikassa yhäti vielä aseiksi sosialismia vastaan. Silmää räpäyttämättä laskettelevat heidän suurimmatkin politikoitsijansa sosialismin oppeja kumotakseen, noita menneellä vuosisadalla haudottuja »totuuksia», kun vain luulevat sellaisen menettelyn politiikkaansa hyödyttävän.
Aivan samanlaisen totuuden sisälsi Clemenceaun toinenkin pääväite, jota tuskin ainoakaan nykyaikainen tiedemies enää ottaisi sellaisenaan puolustaakseen. Jaurèsin todistelu sitä vastaan kävi seuraavaan tapaan:
»Moittiessanne meitä siitä, että me tahdomme luoda uuden yhteiskunnallisen koneiston ja ympäristön, jossa ihmisten taipumukset ja mahdollisuudet voivat kehittyä sopusuhtaisemmin, sanotte te meille: on olemassa vain yksi elävä voima ja se on yksilö, on olemassa vain yksi keino, joka on yhteiskunnallisen uudistuksen a ja o, nimittäin se, että yksilö siveellisesti kohotetaan. Te, tieteen mies, lääkäri ja 'vanha välskäri', kuten te itse itseänne nimitätte, eristätte yksilöllisen elimistön yhteiskunnallisesta ympäristöstä. Sen kautta julistatte te mitä pilventakaisimpia ajatuskuvia. Sillä yksilön ja ympäristön, ympäristön ja yksilön välillä vallitsee vuorovaikutus, joka määrää inhimillisen edistyskulun». — Tällä kohdalla puuttui Clemenceau Jaurèsin puheeseen lausuen: »Mutta se on yksilö, joka luo ympäristön». — Jaurès jatkoi: »Ja se on ympäristö, joka luo yksilön. Se määrää rajat ja toimintakeinot yksilöille ja pakottaa ne mukautumaan, jos elää tahtovat. Teidän oppinne, ehdottoman yksilöllisyyden oppi, joka väittää, että yhteiskunnallinen uudistus on kokonansa siinä, että yksilöt siveellisesti tulevat paremmiksi, kieltää kaikki ne mahtavat edistysliikkeet, jotka ovat määränneet historian kulun, se kieltää yksin Ranskan vallankumouksenkin. Onko se tahtonut muuttaa vain yksilöt? Jo puolen vuosisataa olivat filosoofit saarnanneet siveysoppia, mutta ajattelijain työ yksinään ja sen vaikutus yksilöjen käsitykseen ei olisi johtanut maailmojen mullistukseen, jolleivät suuret henget olisi huomanneet välttämättömäksi muodostaa uudestaan itse ympäristön ja luoda uudestaan sen. Myöskin silloin löytyi vanhollisia, jotka sanoivat vallankumouksen miehille: »Te tahdotte muuttaa ihmiselämän ulkonaiset ehdot. On olemassa kuitenkin yksi asia, jota te ette ota laskuun, se on tietoisuus, on olemassa tärkeä kohta, nimittäin sisäinen yksilö. Antakaamme mennä, jatkakaamme sisäistä, hiljaista ja pitkällistä hengen ja tietoisuuden kehitystä». Vastaus annettiin ukkosen jyrinällä, joka mullisti ympäristön ja jonka vaikutukset vieläkin tuntuvat».
Että Clemenceau porvarillisen maailmankatsomuksen ja kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän ritarina oli asettunut äärimmäisen yksilöllisyyskatsomuksen, individualismin kannalle, se oli epäilemättä kyllä aivan johdonmukaista, vaikka hän samalla paljastikin, kuinka vanhoilla ja tutisevilla perustuksilla porvarillinen maailmankatsomus todella seisoo. Eikä tuota porvarillisten individualistien johdonmukaisuuttakaan näy enää muualla kuin heidän ammattipolitikoitsijainsa juhlasaarnoissa sosialismia vastaan. Sillä tiedämmehän, että todellisessa elämässä on porvarillisten vallassaolijain alituisesti täytynyt tinkiä yksilöllisen vapauden ihanteistaan. Joka ainoalla mainittavammalla yhteiskunnallisella uudistuksella, mihin porvarillisten jo on täytynyt myöntyä, on tavalla tai toisella rajotettu yksilöllistä mielivaltaa, on muutettu ympäristöä ja käsketty hangottelevain yksilöitten muuttua perässä. Ja erityisen huvittavana seikkana kerrottakoon tässä, kuinka Jaurès puheenaolleessa väittelyssä otti Clemenceaunkin oitis suuresta epäjohdonmukaisuudesta kiini. Hallituksen juuri esittämässä ohjelmanselityksessä oli näet m. m. mainittu muuan aivan uudenaikainenkin uudistus, nim. joukkotyösopimuksen voimaan saattaminen. Varomattomasti kyllä, sillä Jaurès sai siitä hyvän tilaisuuden heittää Clemenceaulle seuraavan huomautuksen: »Samalla kertaa kun te siis ylistätte pilventakaista ehdotonta yksilöllisyyttä, on sillä ainoalla yhteiskunnallisella uudistuksella, jonka te olette osottaneet, joko se merkitys, että se synnyttää kaikkiyhteisyyden siteitä, tai ei sillä ole mitään merkitystä». —
Edellä lienee nyt pääpiirteissään tullut kerrotuksi tuo merkillinen parlamentarinen väittely sosialismin periaatteista. Loppuarvosteluna voi tuskin sanoa muuta kuin että siinä Clemenceau, Ranskan kätevistä politikoitsijoista nykyään ehkä kaikkein etevin, oli — huolimatta siitä runsaasta suosiosta, mitä edustajakamarin enemmistö hänelle tuhlasi — todellakin osottautunut »välskäriksi», vaikka syy oli mahdollisesti enemmän siinä potilaassa, jota hän oli pantu parantamaan, kuin lääkärin kätevyyden puutteessa.
Jaurès oli rohkeana ja — kuten hän itsekin lausui — täysin tietoisena siitä vihamielisyydestä ja ivasta, mitä arvasi vastustajansa taholta kohtaavansa, vetänyt sosialismin äärimmäiset vaatimukset keskustelun alaisiksi parlamentin edessä. Hän ei ollut luonnollisestikaan ryhtynyt puhumaan siinä mielessä, että hän saisi käännetyksi puolelleen edustajakamarin enemmistön tai edes yhden ainoankaan siellä istuvista porvarien edustajista. Hän oli vain arvellut, että on jo aika tullut kerran siinäkin paikassa julistaa vallassaolijoille täysi totuus. Ja hän tiesi, että siinä samassa paikassa tullaan sitä totuutta kyllä toistamaan siihen saakka, kunnes porvarillisten luokkaetujen vartijat siellä eivät enää kykene sen voimaa vastustamaan.
O. W. K.
Oulun puoluekokouksen menettelytapapäätökset kuuluivat:
Vastaiseen toimintaansa nähden lausuu puolue seuraavaa:
a) Taloudellisten ja yhteiskunnallisten uudistusten toteuttamiseksi toimii puolue ottamalla pontevasti osaa lähestyviin eduskuntavaaleihin, saadakseen tulevaan eduskuntaan mahdollisimman voimakkaan sosialidemokratisen edustajaryhmän. Puolue ei tule hyväksymään minkäänlaisia vaaliliittoja porvarillisten puolueiden kanssa, vaan tulee se itsenäisesti ja tarmokkaasti ajamaan läpi vaaliohjelmassaan esitettyjä taloudellisia ja yhteiskunnallisia vaatimuksia, tukien ulkopuolelta kaikilla tarpeellisilla keinoilla edusmiestensä tärkeää työtä eduskunnassa.
b) Estääkseen porvaripuolueiden heikontamis- ja hajoittamisyrityksiä mainitun työn suorittamisessa, kieltää puolue jäseniään porvaripuolueiden ehdokkaiksi asettumasta ja katsoo puolueen jäsenen, joka tästä huolimatta suostuu porvaripuolueen ehdokkaaksi, puolueesta eronneeksi.
c) Koska puolue täysin selvästi käsittää, että niin kauan kuin Venäjän nykyinen hallitusjärjestelmä jatkuu, ei Suomen sisäinen itsemäärämisoikeus ole heikostikaan turvattu eikä täysiä takeita rauhallisen lainsäädäntötyön säännölliselle jatkumiselle ole olemassa, katsoo puolue vakavaksi velvollisuudekseen olla solidarinen Venäjän kansan vapausliikkeen kanssa, ottaen kuitenkin huomioon kussakin tapauksessa erittäin Suomen erikoisasemasta johtuvat toimintamahdollisuudet, täydellisen valtiollisen kansanvallan toteuttamiseksi maassamme ja jättää lähemmän päätösvallan kussakin tilaisuudessa puolueneuvostolle.
d) Tätä silmällä pitäen on puolueen jäsenien ehdoton velvollisuus noudattaa mitä ankarinta puoluekuria ja kaikenlaiset omapäiset, hajanaiset yritykset asian suhteen ovat jyrkästi kielletyt.
e) Kun vakavaa aikomusta on huomattavissa rikkaitten eduskunnassa Suomen oman sotaväen aikaansaamiseksi, katsoo puolue tämän homman kansallemme vahingolliseksi vaatien siitä yläluokkia täydellisesti luopumaan ja tulee puolue toimeenpanemaan väsymättömän agitatsionin tämän aikomuksen toteuttamistä vastaan ja vaatii puolue ohjelmansa mukaisen kansanpuolustuksen järjestämistä.
f) Puolue katsoo tärkeäksi että puolueen kokonaisuuden ja lujuuden saavuttamiseksi on pantava erityistä painoa toverihengen kohottamiseksi puolueessa ja taistelu ulospäin on saatava ei yksin voimakkaaksi ja tehoisaksi, vaan myöskin puolueen arvokkuudelle sopivaksi.
Maan punaiset kaartit muodostuivat ylläpitämään järjestystä työväen kokouksissa ja mielenosoitusretkillä, suojaamaan työväen yhdistymis- ja kokoontumisoikeutta kaikenlaisia sortoyrityksiä vasiaan. Tämän tehtävänsä ovat ne yleensä kunnialla täyttäneet, vaikuttaen osaltaan pontevasti eduskuntakysymyksen ratkaisuun. Joskin niiden eräissä osastoissa on tapahtunut harkitsemattomia tekoja, ei sitä tietenkään ole luettava koko maan punasten kaartien viaksi. Tämän kaiken luonnollisestikin selvästi käsittäen, on maan jo muutenkin surkean kuuluisaksi itsensä tehnyt senaatti kuitenkin julennut mitä törkeimmin polkea kansan itse itselleen hankkimaa kokoontumis- ja yhdistymisvapautta, tahtoessaan hajottaa koko maan punaset kaartit. Tämä toimenpide on köyhälistön siveellistä oikeudentuntoa sitäkin loukkaavampi, kun viranomaiset samanaikaisesti sekä salaisesti että julkisestikin suosivat ja perustavat aseellisia järjestöjä yläluokkien etuoikeuksien turvaksi. Mutta koska punaset kaartit jo ovat suorittaneet tärkeimmät tehtävänsä, niin välttääkseen koko kansalle turmiollista molemminpuolista uhittelua ja osottaakseen, että köyhälistön edustajilla sittenkin on enemmän mielenmaltttia ja harkitsemiskykyä kuin keisarin suomalaisilla neuvonantajilla,
julistaa puolueen edustajakokous punaset kaartit hajonneeksi.
Kari-juttu.
1. Muitten maitten sosialidemokratian yleensä hyväksymän periaatteen mukaisesti selittää kokous, että puolueen jäsen, joka kerran on mennyt porvarillisen hallituksen jäseneksi ilman puolueen edustajakokouksen nimenomaista lupaa, on sen tekonsa kautta eronnut puolueesta;
2. Tämä yleinen sääntö on erityisesti sovitettava J. K. Kariin, joka on mennyt sellaiseen kaiken parlamentarisen vastuunalaisuuden ulkopuolella olevaan porvarilliseen keisarin neuvoskuntaan kuin meidän nykyinen senaattimme on.
Puolueen vaaliohjelmaan oli viime numeroon koulukysymys tullut vaillinaisesti. Se kuuluu: »Kouluasetukset ovat asetettavat perinpohjaisen uudistuksen alaisiksi siten että
1:o kansakoulu on muutettava kaikkien muitten oppilaitosten pohjakouluna olevaksi kansalaiskouluksi;
2:o korkeampi sekä oppi- että teknillinen kouluopetus ovat järjestettävät jaksoiksi, jotka asteettain johtavat yliopistoon ja teknillisiin korkeakouluihin asti;
3:o opetus on järjestettävä käytännöllistä elämää ja ajanvaatimuksia vastaavalle kannalle; ja
4:o yleinen koulupakko 7–15 vuosien ikärajojen välillä oleville on säädettävä».
Jaurèsin lausunto työtaisteluista. Samassa kuuluisassa puheessaan, jonka pääsisällyksestä on tehty tarkempaa selkoa toisessa paikassa lehteäinme, polemiseerasi Jaurès sisäasiainministeri Clemenceauta vastaan myös työtaisteluja koskevassa kysymyksessä. Koska meillä on juuri nykyään mitä kiivaimpain työtaistelujen aika, otamme tähän pääkohdat Jaurèsin lausunnon tästäkin osasta.
»Järjestön perustaminen edellyttää työläisten puolelta mahtavaa ja kolmenkertaista voimainponnistusta, lausui Jaurès. Avustuksia varten on heidän pakko säästää palkasta, joka jo muutenkin on riittämätön; voidakseen ankarasta työstä huolimatta kohota jokapäiväisten huolien yläpuolelle ja valmistaakseen koko luokalle yhteisen tulevaisuuden täytyy heidän koko lailla ponnistaa myöskin ajatuskykyään; ja vihdoin vaaditaan heitä rohkeutta sankaruuteen saakka, sillä työnantajain ankarat iskut kohtaavat taistelevia järjestöjä ja niiden virkailijoita».
»Me tahdomme kehottaa työväenluokkaa laillisesti järjestymään välttääkseen kaikki kiusaukset tehdä väkivaltaa. Mutta me emme voi sallia että meitä petetään hallitsevan luokan yhteiskunnallisella tekopyhyydellä. Heidän käsityksensä järjestyksen ylläpitämisestä on se, että kaikki työläisten tekemät erehdykset järjestystä vastaan tulee ehkäistä väkivallalla, ja sillä tekosyyllä, että ehkäistään epäjärjestyksiä, raivata kenttä vapaaksi työnantajain väkivallalle. Kun arvostellaan lakkoja ja yhteiskunnallisia selkkauksia, unohdetaan helposti erilainen ja vastakkainen merkitys, joka samalla seikalla on työnantajain ja työntekijäin luokalle. Taistelemisen ehdot ovat tavattoman vaikeat työmiehille, mutta väkivaltainen teko, se otetaan heti huomioon. Joku uhkaava kädenliike vain, ja se heti merkitään muistiin.
»Erikoisena piirteenä työväen toiminnalle on se, että kun se yltyy yli rajojen, saa se silminnähtävien ja selvästi huomattavien höyläämättömien tekojen luonteen. Mutta työnantajain ei tarvitse menetelläkseen väkivaltaisesti tehdä uhkaavia eleitä tai käyttää uhkaavia sanoja. Muutamia henkilöitä kokoontuu suljettujen ovien taakse neuvottelemaan ja kaikessa hiljaisuudessa ja rauhassa he kuten valtiomiehet viheriän pöydän ympärillä päättävät kieltää työmieheltä kohtuullisen palkan, he päättävät, että työmiehet, jotka jatkavat taistelua, erotetaan, karkoitetaan pois ja annetaan ilmi toisille työnantajoille. Minkäänlaista erotettelua ei ole. Aivan kun joku koneista tekisi työtään, koneista joka ei jyrise eikä pihise.
»Sama vastakohta esiintyy, kun on kysymys edesvastuusta. On helppo muutamien todistajain avulla näyttää todeksi rikkomus ja rangaista työmiestä. Sentähden seuraa lakkoaikaa itsestään lisääntynyt määrä tuomioita. Mutta milloin tulee kysymykseen työnantajain edesvastuu?»
Esimerkkinä siitä, miten työmiesten väkivaltaiset teot aina voidaan selvästi nähdä, kun sen sijaan suurten työnantajain vastuunalaisuus häviää hämärään, mainitsi Jaurès Courrières'in kaivosonnettomuuden, jossa 1,400 työläistä joutui surman suuhun ja jonka johdosta sitte työväen puolelta syntyi lakkoja ja levottomuuksia sekä seurasi joukko vangitsemisia. »Minä en syytä tuomaria, enkä niitä, joitten tehtävänä on ollut tutkia Courrières'in onnettomuutta», lausui Jaurès. »Vaikkakin heillä olisi kylliksi miehuutta tunnustaa, että suuret työnantajat, sekä suurten työnantajain insinöörit saattavat olla yhtä rikollisia kuin työmiehet, jotka kuletettiin pois vanginvaunuilla tuomioistuimen eteen, tulisi asiassa sittenkin olemaan suurempia vaikeuksia syystä että nimettömän osakeyhtiöpääoman vastuunalaisuus, olkoon niin, että se esiintyy hyvinkin selvästi kun kokonaisuus otetaan huomioon, yksityiskohtaisesti on hämärä ja helposti löydetään verukkeita, joitten avulla insinööri voi sanoa: »On totta että on laskeudettu kaivoksiin huolimatta siitä että tiedettiin, että tulipalo siellä raivosi, mutta kemiallisten ja tietopuolisten tutkimusten perustuksella ei katsottu mitään vaaraa olevan olemassa; vaara huomattiin vasta myöhemmin». — Te sanoitte, hra ministeri, että me syytämme teitä siitä, että te olette salanneet yhden ruumiin. Ei, siitä me emme ole teitä syyttäneet, mutta on olemassa 1,400 ruumista, joita kapitalistinen yhteiskunta koittaa salata. Se ennen kuulumaton tosiasia on olemassa, että olisi tarvittu vain muutamiksi päiviksi keskeyttää työ, kunnes tulipalo olisi tutkittu tarkemmin, mutta että siitä ei välitetty tai sitä ei tahdottu, ja että tämä saituus on maksanut 1,400 ihmisen hengen. Teidän tuomarinne hakevat hakemistaan, teidän asiantuntijanne tutkivat, tutkivat tutkimistaan, mutta työmiehiä varten ei ollut mitään tutkimusta olemassa, heidät vietiin tuomioistuimen eteen ja tuomittiin».
»Minä olen sanonut ja sanon vieläkin, että vastoin teidän tahtoannekin itse asiain luonnosta johtuu suunnaton eroavaisuus, joka on olemassa sen raakamaisen helppouden, joille työmiesten vastuunalaisuus näytetään toteen ja sen hämäryyden välillä, johon työnantajain vastuunalaisuus peittyy. Minä lisään, että luotaessa sitä yhteistä voimaa, joka useinkin yhteiskunnallisissa selkkauksissa on voiton ehtona, on taistelu työnantajille paljon helpompi kuin työmiehelle.
»Adam Smith on lausunut: 'On olemassa alituinen liitto työnantajain välillä, eikä heitä tarvitse liittyä yhteen enempää kymmentä, viittätoista tai kahtakymmentä kun heidän tahtonsa jo on ehdottomasti määräävä. Sitä, joka tahtoo kieltäytyä noudattamasta työnantajain sopimusta, uhataan kaikessa hiljaisuudessa, tai käydään hänen luottonsa ja kauppa- ja teollisuussuhteensa kimppuun. On olemassa uhkauksia, joita ei kuulla.'
»Joku aika sitten oli meillä tilaisuus väitellä lakko-oikeudesta tuomioistuimen petoksen johdosta, jossa lakko katsottiin rikokseksi työsopimusta vastaan. Yhdessä monen juristin kanssa lausuin minä silloin, että lakko ei ole rikos työsopimusta vastaan, että työmiehet, niin kauvan kun ei ole julkisesti välejä katkaistu, edelleenkin oikeudellisesti ovat liikkeen työntekijöitä ja että juuri työnantaja, joka korvaa heidät toisilla, mielivaltaisesti rikkoo työsopimuksen.
»Mutta te, hra ministeri, joka jalomielisessä äänilajissa olette lausuneet, että työmiehillä, silloinkin kun he eivät ole oikeassa, on toisinaan syytä olla oikeassa — ajatelkaa te tarkemmin työmiesten mielialaa silloinkun he ovat tehneet lakon! Te olette sanoneet, että he eivät taistele elämisen alkeellisimman oikeuden puolesta. Se on sen verran totta, että he ruumiillisesti päivää ennen elivät sillä palkalla, joka heillä oli, ja että he eivät voi perustella palkankorotusvaatimustaan sillä ankaralla välttämättömyydellä, että heidän on elettävä. Mutta mitä te ymmärrätte elämisellä? Te, joka äskettäin puhuitte yksilöiden siveellisestä parantumisesta yhteiskunnallisen edistyksen ehtona — minkälaisiksi tulisivatkaan heidän aineelliset ja siveelliset elinehtonsa jäämään, kuinka alas he yhteiskunnallisesti ja siveellisesti olisivat vaipuneetkaan, jolleivät he olisi vaatineet myöskin taistelun ja lakon avulla hiukan parempia elinehtoja, vähän enemmän leipää, vähän enemmän vapaata aikaa, vähän enemmän vapautta?
»Millaiseksi tulisi ihmisen elämä? Eläimen elämäksi.
»Kun nämät ihmiset taistelevat ovat he, ihmiskunnan kehitystä kannattavia sivistysvoimia. Ja jos mikään on kaunista, suurta ja ihailtavaa heissä, niin juuri se, että he eivät taistele ainoastaan itsensä puolesta, vaan kaikkien tovereittensa, koko luokkansa puolesta, että he useinkin jatkavat taistelua, vaikkakin hyvin tietävät, että heidät voitetaan, ainoastaan ajatellen sitä, että he siten uusia ponnistuksia, tulevia sukupolvia varten valmistavat parempia elinehtoja.
»Siellä löytyy aatteellista alttiutta, siveellisyyttä ja yksilöllisiä arvoja, jotka kasvamistaan kasvavat. Mutta mitä pitää heidän ajatella, kuinka voivat ne olla ryhtymättä uudistuksiin kun he uhrautuvat ja voivat voittaa ainoastaan kaikkien työläisten yksimielisyyden kautta, mutta näkevät silloin, kuinka osa työläisistä kääntyy köyhälistön vapauspyrkimyksiä vastaan tahi heikkoudesta ja kurjuudesta juoksee työnantajain asioilla? He ovat vankeja jotka ovat kahlehditut samoilla kahleilla, eivätkä rohkeimmat voi edes koettaa vapauttaa itseään, sillä silloin tulee heidän vetää mukanaan kahletoverit, jotka hangoittelevat heidän ponnistuksiaan vastaan.
»Koska nyt on niin asianlaita, koska taisteluehdot työläisille ovat epäsuotuisat, koetamme me järjestelmällisen osanoton kautta palauttaa tasapainon. Työnantajain puolella painaa vaa'assa koko rahan mahti, koko se aika, joka aina on niiden käytettävissä, jotka eivät riipu työstä, koko helposti aikaansaatava yhteistoiminnan mahti, koko rangaistusvapauden mahti, joka johtuu siitä, etteivät ihmiset, vaan laitokset ovat vastuunalaisia. Kun siis tasapaino, jossa työnantajain ja työväenluokan aseman tulisi olla, häiriintyy ja keikahtaa, kun koko kohtalon ja aseman paino laskeutuu työläisten hartioille, menemme me silloin heidän luokseen ja sanomme: 'te olette oikeassa', ja me hyökkäämme niiden hallitusten kimppuun, jotka luulevat voivansa piilottautua tasasuhtaisen puolueettomuuden valheellisen tasapainon taakse, jota he muuten lopuksi kumminkin loukkaavat työväenluokan kustannuksella».
Torppariliike. Sangen kuvaavana esimerkkinä millaisiksi kehittyvät porvarillisten puolueitten kannattamat »tilojen palstoittamiset ja myymiset tilattomille» lainaamme »Anolan maanosto-osuuskunnasta» seuraavan kertomuksen, joka on ollut luettavana »Sosialidemokratissa». Torppareille antaa se paljon miettimisen aihetta.
»Kuultuaan, että Anolan kartano Nakkilassa on myytävänä heräsi muutamissa kekseliäissä ja yrittelijäissä henkilöissä ajatus ostaa yhteisvoimin valtion avustuksella tämä suurehko lohko isänmaata ja sitte jakaa se pikkutiloiksi. Erään porilaisen liikemiehen aivoissa tämä suloinen juoni ensinnä sai alkunsa. Tuumasta ryhdyttiin toimeen. Alettiin pitää kokouksia ja 'isänmaan rakkaus' veti kansaa puoleensa.
»Alusta tarttui moni kartanon alustalaisistakin syöttiin. Eikä ihmekään, sillä tarjoutuihan siinä sopiva tilaisuus päästä 'vuokralla eläjästä' oman konnun omistajaksi. Olihan se hyvin houkuttelevaa: saada omaa maata, jota tuskin unissasakaan oli osannut toivoa.
»Mutta kun oli muutamia kokouksia pidetty ja niissä asiasta lähemmin keskusteltu selvisi näille Anolan köyhille alustalaisille, joiden eläminen tapahtuu kädestä suuhun, kuten sanotaan, ettei yritys tarkoitakaan heidän parastaan, vaan pikemmin päin vastoin. He havaitsivat etteivät voikaan osuuskunnan avulla päästä itsenäisiksi tilallisiksi, kuten ensin toivoivat, — vaan mahdollisesti joutuvat ajettavaksi pois siltäkin vuokratulta maatilkulta, johon nyt ovat mökkinsä rakentaneet. Yritykseen osallisilta vaadittiin heti alussa 1,000 markkaa rahoja osuuden lunastamiseen. Sen lisäksi täytyy kaikilla olla jonkun verran 'liikepääomaa' voidakseen alkukuluista suoriutua. Tyhjin käsin, kuten useat alustalaiset ovat ei voi ajatellekaan niin suurisuuntaiseen hommaan ryhtyä.
»Tämä yrityksen rahallinen puoli sai jo alussa sen aikaan, että alustalaiset, nuo ikänsä kaiken raskaassa maan muokkaamisessa myörineet kalpeat torpparit — kukkaronsa laihuuden tuntien — yksi toisinsa perään olivat pakotetut luopumaan yrityksen osallisuudesta. Mutta pian olivat aukot taasen täytetyt. Henkilö, jonka rahapussi oli pulleampi otti useamman kuin yhden osuuden (siis useamman kuin yhden palstan) jonka ohessa alustalaisten piirin ulkopuolelta liittyi yhä uusia pikkuvarakkaita suurkapitalistiksi pyrkijöitä joukkoon.
»Sitten tuli osuuskunnan jäsenet olemaan hyvin kirjavia yhteiskunnallisen asemansa puolesta. Puuhan johtomiehenä on eräs entinen konkurssin tehnyt sahanomistaja, joka sen jälkeen on ollut jos jossakin puuhassa osallisena. Muut jäsenet ovat tori- ja maakauppiaita, tuhansia markkoja omaavia tilallisten poikia kaupunkilaisia talonomistajia, pika-ajureita, sekä joukko varakkaampia, torppareita Nakkilasta ja sen läheisestä ympäristöltä y. m. Ainoastaan hyvin harvalukuisesta ovat kuitenkin Anolan nykyiset alustalaiset osuuskunnassa edustettuna.
»Nykyisen kurjan maatalousjärjestelmän vallitessa, on suurempaa tyytymättömyyttä maalaisväestön keskuudessa koeteltu tukahuttaa vallasssolevan kansanluokan puolelta siten, että on myönnetty helppokorkosia valtiolainoja tilattomille oman maan hankkimista varten. Tätä huokeakorkoisten rahojen sijottamiskeinoa aikovat Anolan maanosto-osuuskunnan jäsenetkin hyväkseen käyttää.
»Nyt herää kysymys, ovatko nämät henkilöt, jotka 'tilattomina' tilattoman väestön rahastosta lainaa hakevat, oikeutetut sitä sieltä saamaan? Onko heidän yhteiskunnallinen asemansa ja varallisuutensa sellainen, että valtion on heitä ensi kädessä avustettava 'oman maan' hankinnassa.
»'Tilattomia' he tosin ovat, sillä maaseudulla on 'tilaton' miltei jokainen tilallisen poika ja maakauppias niin kauan kun eivät vielä ole ehtineet itselleen taloa ostaa. Tavallisesti saa yksi tilallisten pojista haltuunsa kototalon ja suorittaa toisille perillisille heidän perintöosansa rahassa, jolla he taas vuorostaan ostavat oman itsenäisen tilan, elleivät rupea maakauppiaiksi, siirry kaupunkiin j. n. e.
»Tuleeko valtion näitä 'isänmaattomiksi' joutuneita tilallisten poikia maahan kiinnittää helppokorkosia lainoja myöntämällä? Sekö on 'tilattoman väestön lainarahaston' tarkotuksena? Sitä ei tämän kirjottaja ainakaan usko ja olenpa varma siitä, että moni Anolan maanosto-osuuskuntaan yhtynyt itsekin sitä epäilee ja pitää lainan saantia mahdottomana.
»Tämä kuitenkin on osuuskuntaan yhtyneitten pikkukapitalistien toivona ja päämääränä. Keinottelua siinä ostopuuhassa on mukana, — miten paljon, sitä en vielä voi tarkalleen sanoa, mutta tulevaisuus sen on osottava. — Sitä todistaa m. m. sekin äläkkä, jonka »Satakunnassa» eräs 'K. V. K.' nosti sen johdosta kun muka Anolan kartanon pehtoori Rönnholm ja useat kartanon vähävaraiset alustalaiset tahtovat tätä 'kansan parasta tarkottavaa pyrintöä estää'.»
Kun tämä alustalaisten ja pehtoori Rönnholmin sekaantuminen ostohommiin valaisevasti kuvaa alustalaisten tulevaa asemaa ja kartanon ostohommassa vallitsevaa keinotteluhalua, kerromme asiasta mikäli siitä eräs asioita tunteva henkilö on antanut tietoja.
»Kartanon nykyisiä alustalaisia on mainitussa osuuskunnassa jäseninä mitättömän pieni joukko, jotka ovat jollakin keinoin onnistuneet saamaan lainaksi tarvittavat 'käsirahat', jollakin oli ehkä itselläkin tarvittava kapitaali. Mutta sitten tuo suuri enemmistö, varsinaisia köyhälistöläisiä, jotka tuskin kaikki yhteensähän saisivat 1,000 mk. lainaksi, ovat siitä erillään. Viimemainituita on jo kauvan aikaa vaivannut paha aavistus siitä, mikä tulee heidän kohtalokseen, jos kartano joutuu osuuskunnan käsiin ja maat jaetaan pieniksi palstoiksi. Osuuskunta ei tästä asiasta tietääkseni ole kokouksissaan tehnyt minkäänlaista päätöstä, vaikka asia on pyydetty esille ottamaan. Johtavien henkilöiden puheista ja itse asian menosta ovat torpparit saaneet sen käsityksen, että he tullaan häätämään pois torpistaan. Yhteisvoimin ovat nämä torpparitkin päättäneet ryhtyä oikeuksiansa turvaamaan ja etujansa valvomaan. Sitä varten ovat he pitäneet kokouksen, jossa laativat kirjelmän kartanon omistajalle. Kirjelmässä he alamaisimmasti pyysivät, että kartanon omistaja ottaisi turvataksensa heidän asemansa, sillä he vanhoilla ehdoilla edelleenkin haluaisivat olla torpissaan. En tarkoin tiedä kun en ole kirjelmää nähnyt, mutta kuuluu siinä myös jotakin olleen siitä, mitä he ajattelevat tästä osuuskunnasta. Kynään pystyviä miehiä kun ei sanottavasti ole torpparien joukossa, pyysivät pehtoorin laatimaan kirjeen, jonka alle sitte nimensä kirjoittivat. Sivumennen voin mainita että torpparien kontrahdit on hyvin lyhytaikasia, 2–3 vuotta kestäviä.
»Torppareita Anolan kartanon mailla on noin 150. Valtavan suurilukuinen enemmistö heistä on kartanon palstoittamisen takia pakotettu muuttamaan pois torpistaan. Osuuskunnan jäsenluku on ainoastaan 72, ja kun siihen kuuluu runsaasti enemmän kuin puolet ulkopuolelta Anolan nykyisiä alustalaisia, joutuu suurilukuinen joukko nykyään maahan kiintyneitä pikkuviljelijöitä s. o. maatorppareita pois viljelyksiltään lisäämään työttömäin muutenkin lukuisaa armeijaa. Tämäkö on tilattoman väestön lainarahaston tarkotuksena?
»Emme usko sitä, että tilattoman väestön lainarahastoa käytetään tekemään maahan kiintyneistä varattomista torppareista maantienkulkijoita. Se ei liene rahaston tarkotuksena! Jos näin asia ymmärretään sielläkin, josta helppokorkoisen valtiolainan saanti riippuu, niin seuraa itsestään luonnollisena asiana, ettei valtion rahoja tällaiseen keinotteluun uhrata. Jos tahdotaan 'tilatonta' väestöä maahan kiinnittää, niin avustettakoon silloin todellista maalaistyöväkeä, joka on asiaan innostunutta, — tässä tapauksessa Anolan kartanon nykyisiä alustalaisia — eikä kaikenlaisia pikkukapitalisteja, maakauppiaita, tilallisten poikia, kaupunkitalojen omistajia y. m., joita helppo ansaitsemistilaisuus osuuskuntaan yhtymään on houkutellut.»
Ylläoleva osoittanee kuinka vähän mahdollisuutta torppareilla ja muulla köyhälistöllä on hyötyä tuollaisen palstoittamispolitiikan ajamisesta. Toiset palstoittamispuuhat eri osissa maata ovat saaneet raueta sen suunnattoman hinnan vuoksi, jonka tilalliset taloistaan vaativat. Selvää näin ollen on, että tämänkaltaiset palstoittamiset ainoastaan silloin tulevat oikein järjestetyiksi, jos valtio omaan laskuunsa lunastaa tilan ja entiset alustalaiset ensi tilassa ja sitten muu köyhälistö Tampereen torpparikokouksen hyväksymällä vakaalla hallintooikeudella saa tilukset. Mutta kaikki tätenkin järjestetyt palstoittamiset ovat vaan hyvin rajoitetussa määrin ja siis poikkeustapauksissa mahdolliset, ei edes valtio voi suurissa piirtein tällaista rahoja kysyvää politiikkaa ajaa. Viittaamme muuten tässä numerossamme olevaan kirjoitukseen viljelyspalsta.
Osuustoimintaliike Suomessa; Pellervon vuosikirja V 1905. Tämä vuosikirja on jälleen todistuksena siitä erinomaisesta menestyksestä, jonka osuustoimintaliike meillä on saavuttanut, kiitos sekä innokkaan johdon että valmiin, otollisen maaperän. Osuuskuntien luku teki v. 1905 lopulla 596. Lisääntyminen vuoden kuluessa teki 52%, siis huomattavan suuri. Huomattavimmat osuuskunnat ovat yhä edelleen meijerit, kassat ja kaupat. Molempien edellisten lisääntyminen oli suurin, jotavastoin kauppojen vaan 44%.
Vuosikirjan rikkaasta sisällöstä olemme poimineet seuraavat huomiot. Osuuskuntamuodoissa on osuuskunta rajoitetulla lisämaksuvelvollisuudella se, joka yhä enemmän voittaa alaa. V. 1905–06 oli näitten lisääntymisprosentti 92, osuuskuntien rajoittamattomalla lisämaksuvelvollisuudella vaan 23. Kuitenkin edustaa jälkimäinen muoto puhdasta osuuskuntatyyppiä, edellinen on jo hiukan osakeyhtiöön päin haiskahtavaa, ei enää vaadi täyttä osuushenkeä osakkaissa. Tässä täytyy siis huomata että liike on jonkun verran syrjäytynyt oikealta tolaltaan ja menettää luonnollisesti paljon, jos se lakkaa olemasta aivan uuteen periaatteeseen rakentuvaa yhteiskuntaa uudelleen luova liike, ja muuttuu vaan lievennetysti kapitalistiseksi. Kuitenkin on mahdollista, että mainittu kehitys osittain ainakin on osuustoimintalain aikaansaama. Samanluontoisia piirteitä huomaamme kuitenkin muuallakin osuustoimintatilasloa tarkastellessa. Varsinkin on näin laita osuusmeijeritilaston. Osuusmeijereitä oli v. 1905 lopulla kokonaista 52% ilman lisämaksuvelvollisuutta. Lisämaksuvelvollisuudella perustetut osuusmeijerit ovat kuitenkin viime aikoina olleet kasvamaan päin. Yhtä kaikki väitetään että lisämaksuvelvollisuutta, rajoitettuakin, vieläkin monessa paikkakunnassa kiivaasti vastustetaan. Niinpä näyttävät osuusmeijerit vaan jonkun verran enemmän toteuttavan osuuskuntaaatetta kuin entiset osakemeijerit. Tähän kehitykseen on mahdollisesti syynä ollut, että osuusmeijerit yhä enemmän pyrkivät muodostumaan keskikokoisten viljelijäin ja karjanhoitajain osuuskunniksi. Näille väestöryhmille on osuustoiminta tai paremmin yhteistoiminta kyllä taloudellisesti sangen edullista ja senvuoksi suosittua, mutta niin hengen asia se ei ole, että se kykenisi varsinaista osuushenkeä luomaan. Ja sangen huomattavaa on kuinka osuusmeijerit tällä pohjalla rakentaen, yhä enemmän vieroittavat varsinaisista pikkuviljelijöistä. Näiden suhteellinen luku on melkoisesti ollut alenemaan päin, tehden v. 1905 lehmänomistajain luku, joilla oli lehmiä 1–3 vaan 37% kaikista, niitten jälleen joilla oli 4–15 lehmää sitävastoin 53,2%. Yhtäkaikki lienee karjanomistajia, joilla on 1–3 lehmää kaikkiaan paljon enemmän kun sellaisia, joilla on 4–15 lehmää. Pienten karjan omistajain suhteellisen vähenemisen selittää kirjoituksen kirjoittaja, ilman mitään todistuksia, sangen naivisti johtuvan siitä, että pienten karjain omistajat nähdessään osuusmeijerin taikavoiman, josta ei saata muuta kuin iloita. Esitetyt luvut eivät kuitenkaan anna vähintäkään syytä tähän iloiseen huomioon, päinvastoin osoittavat ne vaan että liittyneiden pienten karjanomistajat luku, suhteellisesti koko liittyneiden lukuun, on yhä vähentynyt. Tosin kyllä suurten karjain omistajain luku samaten on suhteellisesti laskenut ja vaan keskikokoisten määrä lisääntynyt, mutta tämä osoittaa ainoastaan selvästi sitä, johon äsken viittasimme, että osuusmeljeriliike alkaa yhä selvemmin muodostaa keskikokoisten viljelysten erikoisliikkeeksi. Tämä seikka mielestämme selvittää myös hyvin osuusmeijerien osuustoiminnallisen kehityksen, s. o. varsinaisen osuustoimintahengen puutteen.
Ylläsanottuun täytyy kuitenkin tehdä se huomautus, että on sangen luultavaa, että osuustoiminnan levenemistä pienten karjanomistajain piirissä on estänyt myöskin se seikka, että nämä ovat etupäässä torppareita. Ja näiden oikeudellisesti kurja asema jo panee sulun kaikille heidän taloutensa parantamisyrityksille, niin osuustoiminnallisesti kuin muuta tietä, sillä tästä tulisi vaan heidän isäntänsä hyötymään, he itse palkakseen saamaan verokoroituksen. Vasta torpparien piireistä, ainakin Länsi-Suomessa, voisi osuusliike löytää väestöryhmän joka sekä taloudellisesti että oikeudellisesti olisi avun tarpeessa. Luulisi sen vuoksi olevan erityistä syytä osuustoimintaliikkeellä koettaa saada torppareita mukaan. Samaten ei olisi muuta kun osuustoimintahengen mukaista jos käytettäisiin pontevaa tointa torpparien oikeudellisen aseman vahvistamiseksi, koska tämä on osuustoiminnallisen liikkeen edellytys heidän keskuudessaan. Ainakin voisi vaatia, että Pellervon neuvojat eivät suorastaan toimi päinvastaiseen suuntaan, kuten äskeisessä Pohjanmaalla pidetyssä kokouksessa, jossa he kehottivat maalaispuoluetta perustamaan, josta aivan välttämättömästi on tuleva torpparisvastainen puolue, ainakin kunnes torpparikysymys on ratkaistu. Torppariväestön suhde osuustoimintaan ja sen mahdolliseksi tekeminen heille on mielestämme puoli osuustoimintaa, jonka Pellervo, kuten olemme osoittaneet, tyyten on laiminlyönyt. Täällä se voisi kipeintä tarvetta tyydyttää, joskin työ olisi vaikeampaa, eikä mahdollisesti heti toisi niin loistavia lukuja liikkeen kehityksestä, kuin nykyisissä piireissä.
Muihin osiin vuosikirjaa emme tällä kertaa ole tilaisuudessa kajoomaan, mutta voinemme siihen joskus palata.
Palkolliset heräävät. Sanomalehtiä seurannut on jo kuukauden päivät voinut huomata merkkiä tähän suuntaan. Palkolliskokouksia on pidetty ja vaatimuksia asetettu. Epäilemättä on tässä syntymäisillään viime kevään torppariliikkeen kaltainen palkollisten liike. Tervetullut rengas maatyöväen järjestämisessä se joka tapauksessa tulisi olemaan. Mihin suuntaan liike kehittyy ei vielä ole selvä, mutta »vapaaviikolla» vaaditaan koko maata käsittävää palkolliskokousta pidettäväksi, jossa asiat lähemmin pohdittaisiin. Lehdissä olleista kokousponsista päättäen ovat mielipiteet vielä sangen vähän tasoittuneet eri osissa maata, ja yhteisiä, tärkeitä ehdotuksia on tehty vain muutama, kuten esim. palvelusajan lyhentämisestä kokovuotisesta kuukautiseksi tahi ylössanomisesta riippuvaksi. Palaamme näihin esitettyihin vaatimuksiin seuraavassa. Lopuksi voisi huomauttaa eikö palkollisliikkeeseen sopivasti voisi liittää muonamiesten ja muonarenkien liikkeen, olot kun ovat heillä jotenkin samat kun palkollisten. Sitä varten siis muonarengit hereille!
Valvoja. Professori E. G. Palmén, joka usein ennenkin on tavannut kirjottaa Venäjän taloudellisesta asemasta Valvojassa, on taas kirjottanut samasta kysymyksestä. Kirjotuksessaan tarkastelee hän niitä mahdollisuuksia, mitä Venäjällä on nykyisen 22 miljardin suuruisen valtiovelkansa suorittamiseen. Vaikka nykyaika on sen unohtanut, lausuu kirjottaja, ei se kuitenkaan olisi ensi kerta eikä siis mikään mahdottomuus, että jokin valtio tekee vararikon. Niin tekivät useimmat Europan valtiot Napoleonin sotien jälkeen, toiset lunastivat paperirahansa ainoastaan 1⁄15 nimellisarvosta. Samoin Venäjä Nikolai I:sen aikana muuttaessaan hopean vakinaiseksi maksuvälineeksi v. 1839 maksoi ainostaan 2⁄7 paperirahan nimellisarvosta ja »5⁄7 oli siis siirtynyt yksityisten taskusta valtion pohjattomaan säkkiin». Samoin laski valtio Krimin sodan aikana 1854–56 satoja miljoonia paperirahaa liikkeeseen, kieltäytyen kuitenkin jo 1858 näitä seteleitä lunastamasta. Tämän johdosta pysyikin Venäjän paperiruplan kurssi sitten pitkin aikaa hyvin alhaalla; Turkin sodan aikana oli sen käypä arvo 60—50% nimellisarvosta. Ja taas kun v. 1898 kulta tuli Venäjän valtion lailliseksi maksunvälineeksi, suoritti valtio ainostaan 2⁄3 hopearuplan alkuperäisestä arvosta. Ja nyt on Japanin sota taas lisännyt Venäjän valtion velkoja usealla miljardilla, ja kun valtion tulot eivät ole ennenkään riittäneet tavanmukaisten noin kahteen miljardiin nousseiden vuotuisten menojen suoritukseen, vaan on täytynyt yhtenään lainata varoja ulkomailta, niin jos ulkomaan pankkiirit nyt kieltäytyisivät enään uutta lainaa antamasta, ei Venäjän valtiolla olisi taaskaan muuta keinoa kuin tehdä uusi vararikko. Tämä tapaus ei koskisi niin paljon Venäjän omiin rahamiehiin, kuin ulkomaihin, sillä Venäjän lainat ovat pääasiallisesti ulkomaisia. Ranska menettäisi arviolta 10 miljardia frangia, joka vastaa kymmenettä osaa Ranskan kansan irtaimesta pääomasta. Saksa menettäisi 2 1⁄2 miljardia vastaava 1⁄40 kansan irtaimesta pääomasta. Myöskin suomalaiset rahamiehet menettäisivät tämän tapauksen kautta verrattain paljon, joutuen näin yksityisten keinottelijain toimesta hukkaan tuntuva osa kansamme hiellä ja työllä koottuja säästöjä.
Venäjän pankin kulta-aarre teki vuoden alussa 800 miljoonaa ruplaa, mutta liikkeessä oleva setelistö teki samaan aikaan 1,300 miljoonaa ruplaa. Venäjän valtion velka on kasvanut seuraavassa suhteessa:
| 1887 | v. | alussa | velka | 4,357 | milj. | ruplaa, |
| 1897 | » | » | » | 6,735 | » | » |
| 1905 | » | » | » | 7,082 | » | » |
Tämän vuoden alussa teki valtion velka uusimpien laskujen mukaan 22 miljardia Suomen markkaa, johon summaan on vielä lisättävä uusimman lainan nostettu osa. Seuraavat lyhenipiaikaiset sitoumukset lankeavat piakkoin suoritettaviksi:
| 1906, | marraskuulla | 400 | milj. | ruplaa |
| 1908, | elokuulla | 150 | » | » |
| 1909, | toukokuulla | 800 | » | frangia |
| 1911, | heinäkuulla | 500 | » | saksanmarkkaa |
Näin tulee Venäjän hankkia tilapäisten lainojen kuolettamiseen tämän vuoden lokakuusta 1911 vuoden keskipalkoille tasasissa luvuissa 3,200 miljoonaa Suomen markkaa sekä sen lisäksi vanhemman valtiovelan vuotuismaksua 700–800 miljoonaa markkaa joka vuosi. Kirjottaja arvelee, että Venäjän hallituksen täytyy 5–6 lähimmän vuoden kuluessa säänöllisten menojen ohessa hankkia yli 7 miljardia markkaa yksistään valtiovelan järjestämiseksi.
Varoja on siis hankittava keinolla vaikka millä, »joko veroja sekä muita valtiotuloja enentämällä, tahi uusia lainoja ottamalla, tahi velkakuormaa epäsäännöllisellä tavalla vähentämällä».
Ensimainitun keinon katsoo kirjottaja mahdottomaksi. Maanviljelys on jo ennestäänkin nääntymäisillään liiallisista veroista. Tullit ovat myöskin ennestään jo mahdottoman korkeat, eräiden tarveaineiden verotus on jo nykyään 1 1⁄2–4 kertaa suurempi kuin vastaavat verot esim. Saksassa. Jos otettaisiin käytäntöön yleinen tuloverotus, joka tähän asti vielä on ollut käyttämättä, on senkin avulla laskettu saatavan ainostaan noin 40 miljoonaa vuodessa. Ei siis ole kysymyskään saada korotetuksi verojen entistä määriä, vaan päinvastoin on hyvin mahdollista, ettei saada niissä kokoon edes entisiä määriä. Maanviljelys kärsii alituisista rauhattomuuksista; hävitetty on myös suuri osa siitä seudusta, missä muodossa on saatu satoja maan povesta. Sokuriteollisuus on pulassa, kansa hävittää kapakat. Kauppa kärsii levottomuuksien vuoksi, jotenka on hyvin luultavaa, että tullitulotkin vähenevät entisestääni. Rautateihin on valtio viiden viime vuoden aikana saanut suorittaa vuosittain paitsi lainojen korkoja vielä lisää 500 miljoonaa markkaa, jotenka Venäjän rautatieverkko, »pituuteen nähden 20 kertaa suurempi kuin Suomen, mutta hintaan katsoen ehkä 500 kertaa kalliimpi, tuottaa valtiolle vain kuluja.
Uusien lainojen saanti alkaa myöskin olla lopussa. »Valtio», lausuu kirjottaja, »joka saa antaa sitoumukset sadasta, mutta jolle ei uskota sen enempää kuin 82–85, on jo saavuttamaisillaan luottonsa rajan». Ja sitten kuin tämäkin »tulolähde» loppuu, silloin ei ole enään jälellä muuta keinoa kuin vähentää velkakuormaa epäsäännöllisellä tavalla: lakata korkoja maksamasta. Ja tästä on seurauksena, että luotto on toistaiseksi kokonaan loppu.
Kirjottaja ottaa esimerkiksi Ranskan aseman ennen suurta vallankumousta. Suuri valtiovelka vaikutti silloin kuninkuuden kaatumisen. Ja asemasta selvittiin ainostaan vararikolla. »Valtiovelkojen vähennyksellä päästiin 3 miljardista frangista, mutta antamalla noita kuuluisia assignaatteja, jotka vihdoin vaihdettiin n. k. mandaatteihin, siirrettiin koko 24 miljardia frangia yksityisten taskuista valtion hyväksi! Annetut sitoumukset eivät lopuksi olleet sen paperin arvoiset, jolle olivat painetut». Kirjottaja lainaa taloudentutkija Wilhelm Roscherin lausunnon valtion vallankumouksesta: »Vararikko on valtion finanssien alalla mikä vallankumous yleisesti valtiollisella: aina se on mitä arveluttavin sairaus, aina se itsessään on kansan taloudelle kuten sen henkiselle olemisellekin suuri onnettomuus, mutta toivottomien asianhaarain vallitessa se sittenkin joskus on vähempi paha, on tie parannukseen. Sellainen doktrinarismi (puhdasoppisuus), joka pikemmin antaa valtion kaatua kuin tehdä vararikon, ei tarkota täyttä totta».
Professori Palmén on kirjottanut tässä esitetyn kirjotuksen ennen valtakunnan duuman hajotusta. Duuman jäsenten julistuksessaan kansalle antama kehotus kieltäytyä veroja maksamasta ynnä monet muut tapaukset duuman hajotuksen jälkeen jouduttavat vaan kehityksen kulkua siihen suuntaan kuin kirjottaja on arvellut. Kaikesta päättäen voi otaksua, että Venäjän valtion huonot rahaasiat tulevat olemaan nykyisen hallituksen hirttonuora ja että uudella hallituksella ei ole muuta keinoa kuin kieltäytyä maksamasta vanhan hallituksen syntejä, s. o. päästää valtion raha-asiat joko täydelliseen tai osittaiseen vararikkokaan ja sen jälkeen johtaa valtiolaivan kulkua uudelta pohjalta uuteen ja onnellisempaan suuntaan. H. R.
Saksan siirtomaapolitiikka. »Vorwärts», Saksan sosialidemokratisen puolueen pää-äänenkannattaja, julkasee seuraavat numerot Saksan siirtomaapolitikasta:
Vuonna 1906 on Saksalla snrtomaittensa johdosta menoja 165 miljoonaa markkaa (Suomen rahassa) ja niistä tuloja 13 3⁄4 miljoonaa markkaa; ja vielä on odotettavissa valtiopäiville tämän syksyn kuluessa esitys 125 miljoonan markan myöntämisestä siirtomaatarkotuksiin. Vuoteen 1904 asti eli siis niiden 20 vuoden kuluessa, jonka ajan Saksalla on ollut siirtomaita, teki Saksan tavarain vienti siirtomaihin yhteensä 3971⁄2 miljoonaa markkaa; samana aikana oli Saksalla menoja siirtomaiden johdosta 937 1⁄2 miljoonaa markkaa. Eräs siirtomaa, Kiautschou, 9 neliöpeninkulman laajuinen ala Kiinassa, on yksistään tullut Saksalle maksamaan 450 miljoonaa markkaa, ja vienti sinne teki v. 1905 — 10 miljoonaa markkaa. Kaikkiin siirtomaihin yhteensä teki Saksan vienti v. 1905 56 1⁄4 miljoonaa markkaa, mikä vastaa yhtä kolmatta osaa siitä, mitä Saksalla on viimeisen kolmen vuoden aikana ollut menoja siirtomaittensa johdosta. Saksan koko vienti teki vuonna 1905 7,301 1⁄4 miljoonaa markkaa, jotenka sen omiin siirtomaihin on tästä viety ainoastaan 1⁄130 osa. Saksalainen Etelä-Afrika on tähän asti maksanut Saksalle n. 500 miljoonaa markkaa, ja jos aijotaan toteuttaa aikomus pitää siellä vielä sodan päätyttyäkin 7,000 miehinen sotavoima, tulee se seuraavana 10 vuotena maksamaan uuden 500 miljoonaa lisäksi. Ja kuitenkin on maanviljelys siellä säännöllisten kuivain aikojen vuoksi hyvin vähän kannattavaa.
Osotettuaan näin Saksan siirtomaapolitiikan hulluuden taloudelliselta kannalta katsottuna, esittää Vorwärts tämän politiikan siveellisen puolen valaisemiseksi seuraavaa: Herbert Spencer kutsuu englantilaista ei-byrokratista siirtomaapolitiikkaa »saaliinjaoksi, järjestelmälliseksi ryöstämiseksi». Sosialisti van Kol, monivuotinen siirtomaavirkamies, joka tuntee tarkkaan kauppiasmaisen ei-byrokratisen hollantilaisen siirtomaapolitiikan, kirjottaa: »Kaikkien maiden siirtomaahistoria on paljasta yhtämittaista jättiläismäistä varkautta, josta on seurauksena ilkitöitä ja julmuuksia».
Ei ainoastaan Saksan, vaan m. m. myöskin Englannin ja Ranskan järjestynyt työväki on asettunut siirtomaapolitiikkaa, tuota kansainvälistä nvlkemis- ja sortopolitiikkaa vastaan, millainen ei uudessa sosialistisessa yhteiskunnassa enään luonnollisesti tulisi kysymykseenkään. Ja tämän poliitiikan tähdenhän kuitenkin pääasiallisesti nykyään tapahtuu suurvaltojen suurien maa- ja merisotavoimien ylläpito; Saksassa esim. kaikista valtionmenoista menee noin 7⁄8 sotilas- ja siirtomaatarkotuksiin. Meillä Suomessa ei kaikeksi onneksi ole siirtomaata eikä siirtomaapolitiikkaa.
Englanti lakonrikkurien hankkijana. Kun Hampurissa Saksassa kuluvan vuoden toukokuun 2 p:nä suljettiin tuhansia satamatyömiehiä työstä senvuoksi, että olivat jääneet pois työstä luokkatietoisen köyhälistön kansainvälisenä juhlapäivänä, toukokuun 1 päivänä, on työnantajien onnistunut saada Englannista 4,000 lakonrikkuria sen jälkeen kun olivat ensin turhaan koettaneet saada sellaisia omasta maasta. »Vorwärts» kutsuu tätä tapahtumaa häpeäksi englantilaiselle työväelle. Englanti, vanhimman työväenliikkeen maa, on nim. säännöllisesti antanut lakonrikkureita saksalaisille työnantajille, milloin nämä ovat joutuneet riitoihin omien työmiestensä kanssa. Ja jatkaa Vorwärts: »Englannissa tulee vielä tehdä hyvin paljon valistustyötä. Paperille laadituilla ponsilla yksistään ei vakuuteta kansainvälistä yhteenkuuluvaisuutta. Tämä häpeällinen lakonrikkurianto täytyy ottaa puheeksi kansainvälisissä työväenkongresseissa».
Syyksi tällaisen mahdollisuuteen arvelee Vorwärts sen, että Englannissa on työväen luokkataistelu ollut näihin asti yksinomaan taloudellista laatua, s. o. ammattijärjestöjen taistelua, eikä lainkaan politista luokkataistelua, työväki kun on politisesti kokonaan kulkenut porvarillisten puolueiden talutusnuorassa. Täten ei sitä ole elähyttänyt sama yhteenkuuluvaisuudentunne kuin politisesti itsenäistä sosialidemokratian lipun alla taistelevaa saksalaista työväestöä.
Mainittakoon tässä, että myöskin meiltä Suomesta yritettiin viime keväänä saada lakonrikkureita samaiseen lakkoon, mutta onneksi huonolla menestyksellä. Ja vaikka meilläkin n. k. perustuslailliset työväenyhdistykset, kristilliset työväenyhdistykset ynnä muut sen kaltaiset sosialidemokratiasta erillää olevat työläisliitot vaikuttavat häiritsevästi sisäiseen luokkataisteluun, niin on kuitenkin toivottava, että Suomen työväki esiintyy edes ulkomaisia kapitalisteja vastaan yksimielisenä, ett'ei meidän maata voitaisi kutsua lakonrikkurien maaksi.
Levottomuuksia Ranskan ja Italian armeijoissa. Venäjän armeijan esimerkki alkaa jo tuntua länsimaissakin. Ranskan armeijassa tapahtui näet viime syyskuun 15 päivänä sellaisia levottomuuksia, että 300 rekryyttiä solvasi useampaa upseeria Chalonin rautatieasemalla ja samaan aikaan esiintyi tyytymättömyyttä myöskin Poitiersin luona olevissa joukoissa, missä 200 reservistiä kieltäytyi ottamasta heille tarjottua ravintoa. Antimilitaristisia julistuksia levitetään sotaväen keskuuteen.
Italialaiset Cuorgnèssa leirissä olleet reservimiehet alkoivat viime elokuun 26 p:nä osottaa tyytymättömyyttään sen johdosta, että heidän perheilleen myönnetty apu oli myöhästänyt. Kun vahdissa olevia ei-reservimiehiä käskettiin asevoimin kukistamaan tyytymättömyyttä, kieltäytyivät nämä siitä. Tapahtuman johdosta vangittiin 7 reservistiä, joista tuomioistuin vapautti 3, tuomiten loput 4–9 kuukauden vankeuteen.
Ajanmerkit ovat siis kapitalistisille vallassaolijoille vaaralliset. Heidän paras tukensa, sotaväki, alkaa kaikissa maissa kieltäytyä tottelemasta käskijöitään. Ilmankos Ruotsin porvarilliset katsoivatkin varmimmaksi pistää sikäläisen innokkaan rauhanasian ajajan, sosialistisen nuorisonliiton johtajan Hinke Beigegrenin 10 kuukaudeksi linnaan; samassa Ruotsissa annettiin kuitenkin akateminen Nobel-palkinto vapaaherratar Bertha von Suttnerille, joka oli ajanut rauhanasiaa — romaanissa. Myöskin Saksan keisari Vilhelm II on jo pitänyt puheita rauhanaatteen ajajia vastaan, leimaten ne pahimmiksi edistyksen vastustajasi. Saa sitten nähdä, milloin alkaa kuulua Saksan joukoista samaa kuin nykyään jo naapurimaitten. Eiköhän sekin lienee vaan enää ajan kysymys. Olisi ollut hauskaa nähdä, miten olisi käynyt, jos saksalaiset sotamiehet olisivat komennetut Venäjän vallankumousta kukistamaan, niinkuin Saksan hovipiirissä lienee kyllä ajateltu.
Ammatillinen liitttytyminen ulkomailla v. 1904. Eri maitten ammatillisten keskusliittojen yhteinen kansainvälinen sihteeristö on julaissut tilaston ammatillisesta järjestäymisestä v. 1904. Tilasto käsittää Europan etevimmät sivistysmaat, Belgiaa ja Ranskaa lukuunottamatta, joista ei tietoja ole jätetty. Samaten ei myöskään Venäjältä ja Suomesta ole mitään lukuja.
Vuonna 1903 on ammatillinen järjestäyminen kehittynyt takaperoisin Englannissa ja Serbiassa, joissa järjestyneiden luku on vähentynyt 33,190 ja 586 hengellä. Englannin ammattijärjestöt ovat maailman suurimmat ja niihin ovat aina sosialismia vastustavat porvarilliset ja sosialistitkin viitanneet hokiessaan, miten työväenkysymys paraiten nykyisen yhteiskunnan piirissä ilman sosialismia ratkaistaan. Ainakin näiden järjestöjen kehityksessä nyt on tapahtunut seisaus. Kaikissa muissa maissa ovat järjestöt vahvistuneet, niinpä Saksassa 189,794:llä, Itävallassa 28,059:llä, Unkarissa 12,131:llä. Tanskassa 3,462:lla, Ruotsissa noin 25,000:lla, Norjassa vaan 231:llä hengellä. Eri maitten järjestöjen järjestyneiden luvusta antaa seuraava taulu lähemmin selkoa:
| Ammatillisissa järjes- töissä jäseniä. |
Edellämainituista kuului kunkin maan keskus- liittoon jäseniä. |
|
| Englanti | 1,889,590 | 469,590 |
| Alamaat | 37,221 | 6,671 |
| Tanska | 89,788 | 67,503 |
| Ruotsi | 104,999 | 81,736 |
| Norja | 16,227 | 9,043 |
| Saksa | 1,466,625 | 1,052,108 |
| Itävalta | 205,651 | 205,651 |
| Unkari | 53,169 | 53,169 |
| Serbia | 2,932 | 2,932 |
| Bulgaria | 1,672 | 1,672 |
| Sveitsi | 41,862 | 26,784 |
| Italia | 260,102 | 260,102 |
| Espanja | 56,900 | 56,900 |
| Yhteensä | 4,226,738 | 2,293,861 |
Ammattijärjestöihin kuului siis mahtava työmiesryhmä. 4 1⁄4 miljoonaa henkilöä, johon vielä olisi lisättävä Belgian 95,000 sekä Ranskan 715,576 järjestäytynyttä. Tällöin nousee Europan järjestyneen työväen luku melkoisesti yli 5 miljoonan. Yksin Saksassa nousi työmiesten luku v. 1825 noin 16 miljoonaan, koko Europassa tekee työmiesten luku ainakin 4 tai 5 kertaisen määrän, 60–75 miljoonaa. Järjestyneiden luku, vaikka sinänsä melkoinen, käsittää siis vaan jotenkin vähäisen osan koko työväestöä, ja suunnaton järjestystyö on siis vielä tehtävänä.
Järjestöjen merkitystä palkkataistelussa vähentää lisäksi eripuraisuus eri ammattiliittojen kesken. Niinpä esimerkiksi koko maita käsittävään keskusliittoon kuuluu vain osa, vaan hiukan yli puolet järjestyneistä. Englannissa keskusliittoon kuuluu täten tuskin 1⁄4 järjestyneitä, Saksassa ja Ruotsissa jo paljon suurempi luku, Itävallassa, Unkarissa ja muutamissa muissa maissa, jos tilaston luvut pitävät paikkansa, kuuluvat kaikki järjestyneet myöskin keskusliittoon.
Paljon on siis tässäkin suhteessa toimittava, ennenkuin aikaansaadaan jotain merkitsevä kansainvälinen järjestö, joka kykenisi ratkaisevaan taisteluun kapitalismin kanssa.
Valitettavasti ei Suomesta löydy mitään tilastoa ammatillisesta järjestäymisestä.
Sosialismin kehitystä ja voimaa sivistysmaissa kuvaa sangen hyvin sosialististen edustajain luku kansaneduskunnissa (kaksikamarisien eduskuntien alahuoneessa), jossa edustajat ovat tilaisuudessa todella vaikuttamaan aatteensa ja asiansa puolesta koko maan hallitukseen. Seuraavat luvut tekevät tästä selkoa, sellaisena kuin asian tila juuri nyt on. Maat ovat järjestetyt sosialististen edustajien suhteellisen lukumäärän mukaan.
| Edustajia kaikkiaan |
Sosialistisia edustajia |
Sosialistien lukum. pros. |
|
| Tanska | 114 | 24 | 21,1 |
| Saksa | 397 | 78 | 20,2 |
| Belgia | 166 | 30 | 18,1 |
| Ranska | 584 | 76 | 13,0 |
| Norja | 117 | 11 | 9,5 |
| Hollanti | 100 | 7 | 7,0 |
| Ruotsi | 230 | 13 | 5,7 |
| Englanti | 670 | 30 | 4,5 |
| Italia | 508 | 21 | 4,1 |
| Itävalta | 325 | 11 | 3,4 |
| Sveitsi | 167 | 2 | 1,2 |
| Serbia | 160 | 1 | 0,6 |
Sosialistien todellinen vaikutus eri maitten hallintoon ja lainsäädäntöön ei kuitenkaan ole lainkaan suhteessa heidän edustajiensa lukuun. Niinpä esim. Saksassa sosialistit suorastaan eivät ole paljoakaan voineet maan lainsäädäntöön, saatikka sitten hallitukseen vaikuttaa, jota vastoin esimerkiksi Ranskassa, jossa edustajia on suhteellisesti vähemmän, heidän vaikutuksensa yhtäkaikki on paljon suurempi.
Ammattijärjestöt Saksassa v. 1905. Lopulla v. 1905 oli Saksassa 2,010,427 ammatillisesti järjestäytynyttä työmiestä. Nämä olivat jakautuneet seuraaviin pääryhmiin:
| jäseniä | |
| Vapaat ammattijärjestöt | 1,429,303 |
| Hirsch-Dunckerilaiset | 217,097 |
| Kristilliset | 191,690 |
| Muut pienemmät | 172,337 |
Huomattavimmat näistä järjestöistä ovat n. k. »vapaat» sekä »kristilliset», ei ainoastaan nykyisen jäsenmääränsä perusteella, vaan myös koska niitten jäsenten lisääntyminenkin on ollut suurin. Jälkimäisten jäsenluku kasvoi v. 1905 kuluessa 72,773 hengellä, eli noin 60%. Vapaitten järjestöjen jäsenluku oli kasvanut 316,084 hengellä, eli 28,3%. Viimeksi mainitut ovat siis yhä vielä kaikin puolin mahtavimmat, joten se paljo puhe kristillisten järjestöjen piakkoisesta ylivallasta Saksan työväen ammatillisen liikkeen alalla on turhaa puhetta. Yhtä kaikki ovat ne hyvä todistus pappien agitatsionikyvystä.
Päivälehdet. Viime numeromme pääkirjotus (»Eduskuntataistelu on hyvä, vaikkei se yksin auta») on aiheuttanut polemiikkia, joka ainakin osaksi näyttää johtuneen väärinkäsityksestä. Sosialistissa (syysk. 29 p:nä) siteeraa puoluetoveri T. Tainio meidän lauseemme: »niin itsevaltaisessa maassa kuin meillä ei sosialidemokratia koskaan voi panna eduskuntataistelulle suurta merkitystä» (joka lause yksinään antaa aivan yksipuolisen käsityksen kirjotuksestamme), ja saa sen kautta esitetyksi meidän kantamme siinä väärässä valossa kuin emme me ensinkään ymmärtäisi emmekä tunnustaisi »äänestyslipun voimaa», toisin sanoen eduskuntataistelun hyviä puolia, joista hän puhuu.
Jokaisen, joka on vuoden ajalla seurannut lehteämme, varsinkin eduskuntauudistusta koskevia kirjoituksiamme, on täytynyt huomata, että mekin panemme eduskuntataistelulle »suuren, hyvinkin suuren merkityksen». Ja siinäkin viime numerossamme olleesta lausunnossa, josta tässä on puhe, sanottiin selvästi, että »eduskuntataistelu on erinomaisen hyvä taistelutapa». Voimme vielä Sosialistille aivan hyvin myöntää, että — jos nyt välttämättä tahdotaan eri aseita keskenään verrata — niin vaalilippu on meillä tästä lähin oleva köyhälistön parhain ase. Olkoon menneeksi. Mutta sen rinnalla on muita hyviä aseita, esim. ammattikunnallisen taistelun eri muodot y. m. — ja tarkotuksemme olikin vain huomauttaa, ettei noita »muitakaan» pitäisi tyyten unohtaa. Eikä sekään lause jonka T. T. siteeraa — kun sen vain oikein lukee ja koko kirjotuksen hengessä tulkitsee — merkitse mitään muuta kuin tätä: eduskuntataistelu on jo nykyään hyvä, mutta vielä parempi se on ja vielä suurempi merkitys sillä meille on sitten kun nykyinen itsevaltainen hallitusmuotomme on saatu kansanvaltaiseksi, sittenkun eduskunnallemme on saatu laajemmat oikeudet.
Entä se kumouksellisuus, josta myöskin puhuimme? Se vasta näyttää pelottavan. Helsingin Sanomain Turkan ja Yrjö Mäkelinin mielestä se on tietysti aivan samaa kuin anarkismi ja terrorismi tai selvemmin sanoen pankkien ryöstö ja poliisin ja viskaalin asunnon pommittaminen. Meidän mielestämme se on lyhyesti selitettynä seuraavaa:
Sosialismi on teoretiselta pohjaltaan aina kumouksellista siinä merkityksessä että sen päämääränä on nykyisen kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kumoaminen ja sosialistisen, tuotannonvälineitten yhteisomistukseen nojautuvan yhteiskunnan perustaminen. Tämän lopullisen sosialisen kumouksen voi yhtä hyvin ajatella toteutuvan aivan rauhallisesti, lainsäädännöllistä tietä kuin suuren proletarisen vallankumouksen kautta. Mutta kumous se on oleva kummassakin tapauksessa, ja kaikki toiminta sen edistämiseksi on tässä merkityksessä kumouksellista toimintaa. — Mitä taas valtiolliseen vallankumoukseen tulee, josta me myöskin olemme puhuneet, ei se ole mitään muuta kuin tavallista äkillisempi valtiollisten valtasuhteitten muutos, joka tapahtuu entisiä laillisia muotoja syrjäyttämällä aikaansaadun valtiomuotouudistuksen kautta. Jos esim. yksinvaltaisessa valtiossa kansaneduskunta kokonaan syrjäyttää hallitsijan määräämisvallan ja julistautuen täysvaltaiseksi, suvereniseksi kansalliskokoukseksi, ryhtyy itsenäisesti säätämään maalle uusia perustuslakeja niin on se juuri tuollainen vallankumouksellinen tapahtuma. Mäkelin ja Helsingin Sanomat eivät sellaista hyväksy, koska se on »laitonta» — meistä tuollainen laittomuus on aivan paikallaan, koska ei näytä olevan toivoa, että muulla tavalla saataisiin meillä koskaan eduskuntavaltaista, parlamentarista hallitusmuotoa, joka on rauhallisen lainsäädännöllisen edistystyön tärkeimpiä edellytyksiä. Meidänkään mielestämme ei luonnollisesti tuollainen vallankumouksellinen tapahtuma ole mahdollinen muulloin kuin milloin historiallisten olojen pakosta maassa on syntynyt vallankumouksellinen situatsioni eli ajankohta, jollaista ei koskaan voida mielivaltaisesti synnyttää. Ja vasta tällaisen vallankumouksellisen situatsionin aikana voi vallankumouksellinen toimintakin tulla kysymykseen, toisin sanoen — pysyäksemme äskeisessä esimerkissä — kaikki toiminta siihen suuntaan, jolla eduskunnasta saataisiin kansalliskokous ja sen kansalliskokouksen kautta valtiomuotouudistus.
Tämä käsiteselvittely asian valaisemiseksi niille, jotka ovat meitä väärinkäsittäneet. Ei Helsingin Sanomille eikä Mäkelinille.
Yhteiskuntataloudellisen aikakauskirjan viimeisessä (4:ssä) numerossa kirj. I. V. Kaitila Saksan kunnallisen työttömyystilaston metoodeista. Voisikin tällaisia tutkimuksia meilläkin suositella, jotta kaupunkien isät meilläkin oppisivat saamaan työttömyydestä ja sen laadusta laajempia näköpiirejä, kuin mikä heidän nykyinen vaivaisavustusjärjestelmäkantansa myöntää.
Pikku tietojen joukossa esitetään samassa numerossa muutamia lukuja maksetuista palkoista Helsingin suurimmissa metalliteollisuustehtaissa v. 1905, joista selviää, että urakkatyöllä on saavutettu, joskin tavallisesti sangen vähän suurempi tuntiansio, kun tuntipalkalla työskennellen. Mutta että urakkapalkka yhtäkaikki olisi työmiehelle tuntipalkkaa edullisempi ei tällä ole todistettu, kuten aikakauskirjassa väitetään. Urakkapalkalla luonnollisesti myöskin suoritetun työn määrä on suurempi kuin tuntipalkalla tehdyn, ja palkan nousun urakkatyössä, ollakseen vähimmässäkään määrissä oikeudenmukaisen, täytyy siis olla ainakin yhtäsuuren kun työn tulosten kasvaminen, vieläpä, vastatakseen jossain määrin työmiehen suurempia ponnistuksia, työn tuloksen kasvua melkoista suurempi. Työnantaja yhtäkaikki voittaa melkoisesti urakkatyön kautta koroitetun työintensiteetin kautta. Tätä ei aikakauskirjassa lainkaan oteta huomioon, yhtä vähän kuin perusteista, jotka tekevät mahdolliseksi vertailun tunti- ja urakkapalkkojen vertailun, tehdään selkoa. Onko tunti- ja urakkatyötä tehneet samat työmiehet ja samassa työssä?
Uusia työväenlehtiä on alkanut ilmestyä: Sorretun Voima Jyväskylässä, Rajavahti Sortavalassa ja Yhdenvertaisuus Forssassa.
»Puhtaan sosialidemokratisen» lehden perustavat hrat Mäkelin, Kosonen, Kaatra ja Drockila Helsinkiin. — Aikovat siitä puoluelehteä!
Toimitukselle tulleita julkaisuja.
»Kansan nainen» 2. Hinta 35 p.
Vastaisuus N:o 20 ja 21.
Sosialidemokratian vuosisata, 24 ja 25 vihko. Werner Söderström. Porvoo.
Sosialismista ja kristinuskosta. Sosialistin ja papin kirjeenvaihto. 86 siv. Hinta 1 markka. J. G. Gummerus Jyväskylä. Kirjanen — siten syntynyt että eräs suomalainen pappi ja työmies yksityisessä kirjeenvaihdossa jatkoivat satunnaisesti alkanutta sanomalehtipolemiikkia ja kahdenpuolisen suostumuksen mukaan sen nyt julkaisevat. Väittely koskettelee useita tärkeitä kysymyksiä ja tarjoaa mielenkiintoa.
Vaaliopas joka miehelle. V. Malinen. 64 siv. Hinta 35 p.
Alas sosialidemokratit. Mukaelma saksasta. Hinta 25 p.
Tilaton työväestö ja työväenliike. Kirj. Kalle Hämäläinen. Siv. 47. Hinta 25 p.
Lausuttavia runoja. Työväen sanomalehti o.-y:n kustannuksella Helsingissä.
Lauri Mäkinen. Käsiteollisuutemme harrastajat osuustoimintaa ajamaan, siv. 47 hinta 50 p. Yrjö Weilinin kustannuksella.
Raamatun opetuksesta kouluissamme II. Maisteri Ernst Lampénin vastaus Paavo Virkkuselle. Nuoren Suomen kirjasia N:o 2, siv. 115, hinta 85 p.
Taistelu leivästä. Kirj. Petter Krapotkin. Suom. Kaapo Murros. Varustettu kuvalla ja Georg Brandes'in ja Elisée Reclusin kirjoittamalla esipuheella. Sivuja 206, hinta 2:25. Tampereen työväen sanomalehti o.-y.n kustannuksella.
Vaalioppaita, ilmestyy nykyisin useita. Hyvin asiallinen on M. V. Vuolukan kustantamana:
Työväen vaaliopas, jonka on laatinut Yrjö Mäkelin. Kirjassa on vaalilain teksti, selitys ja asiakirjain kaavoja. Sivuja 63, hinta 35 p.
Vallanhimouskirjallisuutta, todella valistavaa, kaivataan meillä kipeästi. Nyt on Kotkassa työväen sanomalehtiosuuskunnan kustannuksella ilmestynyt:
Venäjän vallankumouspuolueet. Kirj. tri Ida Axelrod, suom. E. A. sivuja 72, hinta 60 p. Kirja on kaikkien hankittava.
Yhteiskuntataloudellinen tutkimus on tri J. V. Ronimuksen väitöskirja: Novgorodin votjakisen viidenneksen verokirja v. 1500 ja Karjalan silloinen asutus.
Miten pappi kääntyi sosialidemokratiksi. Kirj. P. Göhre. Viipuri »Työn» kirjapaino. Siv. 24, hinta 35 p.
[1*] Tilattoman väestön alakomitean mietintö n:o 2.
[2*] Vertaa tämän numeron katsausten joukossa olevaa selontekoa »Anolan maanosto-osuuskunnasta».
[1] Ks. 'Viljelyspakko ja tilattoman väestön asema', »Sosialistinen aikakauslehti» n:o 22–24, joulukuu 1906. MIA huom.
[2] Eduard Bernstein. »Vom Klassenkampf», Sozialistische Monatshefte. Heft 7, Juli 1906, s. 548–557. MIA huom.