Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

Julkaistu: joulukuussa 1907
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 36, joulukuu 1907. Toinen vuosikerta 1907, s. 361–390. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tekstit © tekijät.

Sosialistinen aikakauslehti

N:o 36, joulukuu 1907

Taantumusta

vartioivat kaikkien silmät ja selvältä näyttää, että kolmannen duuman suitsutusten makeasta hajusta hurmaantunut hallitus ei enää ole viivyttelevä eikä jättävä tilaisuutta käyttämättä maksaakseen sitä kalavelkaa, joka sille suurlakossa jäi. Onhan tuo tiedetty ja monasti näilläkin palstoilla mainittu, että jos ja niin pian kun itsevaltainen byrokratia saa Venäjän vapausliikkeen niskalle jalkansa vähänkään vankemmin, se kyllä tännekin muistaa »rauhottavaa» siunaustaan lahjottaa. Esimaussa on tässä jo joku aika eletty. Venäjän vapaustaistelijain vainoaminen, jolle senati jo toista vuotta sitten antoi »laillisen» siunauksensa, on juuri äskettäin kaakkoiseen kulmaan nähden pantu täytäntöön tavalla, joka ei jätä epätietoisuudelle tilaa. Viipurin läänin rajakannas onkin aivan sotatilassa, virallisesti julistamattomassa tosin. Ja epäilemättömältä näyttää, että tämä ajometsästys tulee ulotettavaksi yli koko Suomenniemen. Mitä kansalaisvapauksiin tulee, niin on perustuslain selvistä määräyksistä huolimatta näillä aloilla mielivalta vallitsemassa. Kenraalikuvernööri on äsken juuri nimenomaan terottanut senatille, että yhdistysten on edelleen haettava säännöilleen vahvistus, ja painovapauteen nähden on hän pitänyt kiini vanhoille hallinnollisille asetuksille nojautuvasta oikeudestaan kieltää Suomen kansalaista julkasemasta painotuotetta, vaikka se on selvää perustuslain sanaa vastaan. Bobrikoffilais-Seynin nimitys kenraalikuvernöörin apulaiseksi, jossa ei ollenkaan välitetty noudattaa laillisia muotoja sekä lukuisat huhut, jotka tietävät Suomen kenraalikuvernööriksi lähetettävän jonkun tunnetun »rauhottajan», ovat pitäneet mieliä jännityksessä.

On selvää, että itäinen taantumus enää vain hakee sopivaa astinlautaa tästä maasta, kätyreitä, jotka sille suorittaisivat joukon roskaisia esitöitä, niin että se huolettomampana voisi antautua nauttimaan niitä vaatimattomia hyvyyksiä, joita varten se tänne on vaivautunut. Suomettarelaisista ei nyt ole puhetta. He tosin nyt kuten ennenkin yhä uudelleen vakuuttavat »lojalisuuttaan», he pyrkivät hinnalla millä tahansa pysymään sovinnossa minkä hallituksen kanssa tahansa. Heidän puoleensa voi ryssä tarvittaessa kääntyä, tällä kertaa huvittaa sitä eläinkesytys. Perustuslaillinen vastarinta tuotti sille viime sortokautena koko joukon harmia. Se tahtoisi tällä kertaa nauttia rauhassa ja siksi se, ennenkuin etenee, tahtoo saada täyden varmuuden, ettei siltä taholta mitään »rettelöitä» uhkaa. Ja vaikkakin »laillinen» sanomalehdistö Seynin nimityksen johdosta yrittikin lyödä vanhoihin, nurkista esille haettuihin rumpuihin, on kuitenkin virkaryssillä epäämättömiä todisteita siitä, että silläkin puolella on heidän liittolaistensa joukko varmentunut. Mechelinin senati ei enää puhu pariamenttarismista mitään. Se hakee vain sopivia »miehiä», sellaisia, joilla on otsaa uhitella kansan tahtoa. Kuvaavimpia ilmiöitä on hallituspuolueen lehtien tiedonanto, että kieltolain katkerimpia ivaavia, Heikki Renvall, olisi puheena senatin paikkaan, josta kieltolain kohtalo paljon riippuu! Tämän puuhan toteuttamisen kuuluu kenraalikuvernööri ehkäisseen! — ? — Venäläisten vapaustaistelijain tai yleensä vain venäläisten matkailijain ajometsästykseen ottavat venäläiset ja suomalaiset poliisit suloisessa sovussa osaa. Lakimiesten taholta on noussut ääniä varmasti väittämään, että suomalaisten viranomaisten menettely ei enää ole pysynyt muodollisestikaan laillisuuden rajoissa. Mutta mitään yleistä tyytymättömyyttä ei ole porvarillisten kesken huomattavissa. Päinvastoin, suur- ja pikkuporvarispiireissä nähdään kuin nuo »rosvot ja anarkistit» joko suoraan annetaan santarmien käsiin tai — mikä ihana laillisuuden keksintö! — viedään »irtolaisina» itäiselle rajalle, jossa heidät jätetään »herran haltuun» s. o. venäläisten sotaoikeuksien käsiin. Ja samaan aikaan on Tiderman lähetetty Siperiaan ja Stenbäck on laittomasti Pietarin vankilassa. Kansalaisvapauksien kuristamiseen ei virkavallalle jääne enää paljoa tilaa. Painokanteitten — niin virallisten kuin yksityistenkin — määrä kasvaa nopeassa tahdissa, uusi kokouslaki — sanotaan »vapauslaki» — näkyy mainiosti kelpaavan kuristusvälineeksi. Sen avulla yritetään kokousten puheenjohtajasta tehdä sensoria ja saattaa sekä hän että hiukan avosuisemmat puhujat edesvastuuseen s. o. kaikkien altisten alioikeuksien tuomittaviksi. Ei ole vielä näkynyt, miten senati aikoo menetellä kenraalikuvernöörin käskyn johdosta yhdistysten sääntöihin nähden. Se on perustuslain nojalla lähettänyt vahvistusta hakemassa olevat säännöt takasin hakijoille selittäen, että niiden nojalla saa ilman muuta toimia. Saa nähdä peruuttaako se perustuslain sanalle perustuvan tulkitsemisensa.

Mutta eihän viranomaistemme kätyripalvelukset itäiselle taantumukselle eikä senaatin haparoiva alttius ole pääasia. Astui nyt hra Mechelin yhä avonaisemmin Stolypinin palvelukseen tai väistyi sivuun avattuaan portit virkaryssien tulla sisälle, ei ole tärkeintä. Tärkeämpi on panna merkille itse yläluokassa ilmenevä taantumus. Ja kun se on selvä, niin kyllä toimeenpanevat henkilöt aina löytyvät. Kapitalistinen suurporvaristo tunsi pohjansa vankaksi heti kun perustuslaillinen poliisi oli kunnossa ja sen häikäilemättömyys on päivä päivältä yhä kasvanut pannen nuoret ammatilliset järjestömme kovalle koetukselle. Riittämättömiksi osottautuneitten perustuslaillisten ja kristillisten työväenyhdistysten avuksi on nyt rientänyt suomettarelainen rikkuriliitto, joka päristäen nationalismin ja uskon rumpuja ja häikäilemättömästi sosialisteja parjaten on saanut propagandansa alkuun. Jopa uskalsivat maanomistajatkin liikkeelle. Jonas Castrén kulissimestarina pantiin toimeen agraarien edustajakokous. Suometar haukkui hommaa, Hels. S. asettui ensin vastaan, mutta kun sen lammaslauma syöksyi sinne, seurasi se anteeksi pyydellen perässä, ja Suomalainen Kansa, porvarillisen taantumuksen vakinainen äänenkannattaja, taisi päästä vähän leviämään. Tässä kokouksessa lausuttiin suuren suosion kaikuessa historialliset sanat, että kun venäläinen näkee, että täällä on »järkeviäkin ihmisiä», niin se helpottaa hyökkäystään. Puhuja enemmän kuin suosion osottajatkaan eivät voineet olla niin naivia, että olisivat uskoneet Venäjän byrokratian tyytyvän siihen, että täälläkin on »tasasia ja rauhallisia». Mutta kädenojennuksena tuo lause on mainio. Semmoisena kuuluisi se selvemmällä suomella: täälläkin on järkeviä, älkää meitä ahdistako, vaan käydään yhdessä »järjettömien» kimppuun. Ja »järjettömiä» ovat sosialistit! Niiden kimppuun pyrkii byrokratia ja kotimainen taantumus hykertelee käsiään: mainiota! Ja mielihyvällä kantaa se puita rovioon, jota sosialidemokratiallemme valmistetaan. Ja joitakin köyhälistöläisiä on saatu mukaan. »Oi pyhä yksinkertaisuus.»

Ja arvellen raamatun sanain »sinä lyöt paimenta ja lampaat laumassa hajotetaan» toteutuvan työväenliikkeeseen nähden, iskevät porvarilliset yhä uusin kuristustoimin puolueemme toimihenkilöitä vastaan. Mutta »lampaat» eivät hajoakaan, sillä sosialidemokratia ei olekaan lauma, vaan palkkaköyhälistön järjestynyt joukko, joka välttämättömyyden pakosta pysyy koossa ja vainoissa tulee yhä tietoisemmaksi, oppii yhä jyrkempää menettelytapaa ja valmistaa ahdistajilleen vaurion toisensa jälkeen. Virkavallan, kapitalismin ja maaporhojen yhtyneet taantumukset voivat työväelle tuottaa suuria kärsimyksiä, mutta sen uskoa ja toivoa ja vihaa, oikeamielistä, voimaa antavaa vihaa, ne eivät voi riistää. Ja se on luokkataistelun perusta.

Takaisin sisällysluetteloon

Työväen pankkiko?

(Käsikirjoituksesta suomennettu.)

Työväen pankin perustamisesta oli puhetta jo v. 1899 Turun kokouksessa, jossa esitettiin ehdotus tuollaisen aikaan saamiseksi. Kokous hyväksyikin ehdotuksen ja asetti komitean sitä toimeenpanemaan. Mutta tämän komitean kävi kuten niin monen muunkin, jonka asettamisen on aiheuttanut riittämättömästi valmistettu ehdotus: se nukahti vähitellen toimittamatta mitään. Kuitenkaan ei sillä ollut kysymys työväenpankista kuollut; jonkun ajan kuluttua heräsi se jälleen ja on pysynyt hengissä näihin päiviin saakka, jolloin muutamilla tahoilla on sitä täydellä todella alettu harkita. Erittäin näytään Tampereella oltavan innokkaita, mutta myöskin Turussa ja Helsingissä. M. m. on muuan puoluetoimikunnan jäsen ottanut sen esille, mutta toimikunta ei käynyt sitä lähemmin harkitsemaan, vaan lykkäsi asian puolueneuvostoon.

Kun nyt todella usealla taholla näytään oltavan ihan innostuneita asiaa toteuttamaan, ja kun järkiperäinen selvittely näyttää etupäässä olevan tarpeen, niin suotakoon allekirjoittaneen esittää joitakin pankkiteknillisiä ja muita näkökohtia jossain määrin valaisemaan työväen pankin perustamis- ja menestymismahdollisuuksia.

Kun punnitaan pankin perustamismahdollisuuksia, on etupäässä otettava selville seuraavaa:

Voidaanko saada pankille luotettava ja kokenut johto?

Kuinka laajaksi ajatellaan pankkiliikettä ja mitä kuluja siitä olisi?

Osakepääoman suuruus?

Onko mahdollisuutta saada riittävästi talletuksia?

Mitä ensiksikin johtoon tulee niin sanottakoon heti, että puolueen keskuudesta ei liene saatavissa sopivia johtavia kykyjä, jo haettaessa johtajia helpomminkin hoidetuille liikkeille on ilmestynyt vaikeuksia. Viitattakoon vain tosiasiaan, että useitten puoluelehtien ja kirjapainojen huonoon taloudelliseen asemaan on ollut johto syynä. Myös puoluetovereitten perustamat osuuskunnat y. m. s. ovat saaneet taistella samoja vaikeuksia vastaan. Pankille on hyvä johto ehdottomasti välttämätön ja näin jäisi tuskin muuta mahdollisuutta kuin porvarillisten keskuudesta hakea pankin johtaja; jollei niin tehdä, vaan lähdetään kokeilemaan puoluetovereilla, joilla ei ole riittäviä edellytyksiä, niin saa pankki sen ennemmin tai myöhemmin kalliisti maksaa. Mutta kun hyvä pankinhoitaja porvarillisten riveistä lähteneenä vaatii sangen runsaan palkkion, on jo siinä työväen pankille epäedullinen seikka, koska se tuntuvasti kohottaa menoja, ja myöskin on varmasti odotettavissa erimielisyyksiä pankin johtajan ja pankin luoneitten valtiollisten harrastusten välillä.

Näemme siis että jo pankin johdon löytäminen kohtaa suuria vaikeuksia.

Kun pankin tehtävä on oleva koko maan työväestön tarpeiden tyydyttäminen, ei sen liike voi pysähtyä vain yhteen kaupunkiin kuten esim. Helsinkiin tai Tampereelle, vaan täytyy, jotta se saisi merkitystä eikä jäisi pelkäksi paikallispankiksi, jo alusta alkaen laskea liikkeen ulottuvan kaikkiin tärkeimpiin teollisuuskeskuksiin sekä paikkoihin, joista osakkeitten tai rahansijoitusten kautta on pankin tukemista toivottavissa. Mutta kun haarakonttorien kautta yli koko maan ulottuva pankkiliike on riippuva osakepääoman suuruudesta kuin myöskin rahansijoituksista ja näitten arvioimisessa on oltava varovaisia, täytyisi kuitenkin alussa pitää liikettä mahdollisimman suppeana. Minusta näyttää kuin oikeastaan voisivat tulla kysymykseen vain kaupungit Helsinki, Tampere, Turku ja Viipuri, ehkäpä ainoastaan kaksi ensinmainittua.

Tarkastakaamme nyt, kuinka korkeiksi kulungit vähimmän mahdollisen arvioimisen mukaan kohoaisivat.

Tämän lisäksi huomattakoon, että pääkonttorin hallintokulut joka haarakonttoria kohti kohoavat noin 1,000 mk., niin että voimme arvioida loppusumman 16,000 mk. Sen lisäksi tulee julkisen asiamiehen korvaus 1,000 mk.

Näiden numerojen perustalla voinee ratkaista, mihin pankin on sijoitettava konttorinsa, kaikkiin neljäänkö yllämainittuun kaupunkiin vaiko vähempään määrään ja mihin silloin.

Pääkonttorin paikka näyttää sangen selvältä. Helsinki muuttuu ilmeisesti maan liike-elämän keskukseksi eikä tässä suhteessa mikään muu kaupunki voi sen kanssa kilpailla. Työväenliikkeenkin suhteen on Helsingillä suuri merkitys, ja vaikka Tampere onkin todellinen »työväen kaupunki», niin lienevät pääkonttorin Helsinkiin sijoittamisen edut voiton puolelle painavat, etenkin kun Tampere tullietuoikeuksien päätyttyä on kehityksessään pysähtynyt. Muuten on Tampere kaikissa suhteissa Helsinkiä jälellä, jonka seikan saa helposti selville silmäilemällä teollisuus- ja kauppatilastoja. Tampere taasen, kieltämättä toisena järjestyksessä ja maan sisäosien työväenliikkeen keskusahjona, on tietysti oleva haarakonttorin paikka. Kun näet työväen pankille talletukset ovat kaikkein tärkeimmät, ratkaisevat nämät, mihin haarakonttori on perustettava. Jos nyt haarakonttorin kulut lasketaan kohoavan 16,000 mk:aan ja lainanotto- ja antokorkojen ero kohoaa keskimäärin 2 % niin täytyy saada ainakin 800,000 mk. talletuksissa, jos mieli saada haarakonttorin käymään tappiotta. Sillä tällaisella nyt kyseessä olevalla työväen pankilla tulee tuskin olemaan mahdollisuutta saada muita mainittavia tuloja kuin tämän lainausten korkoeron. Ei kannattaisi kuten helposti käsittää pitää yllä haarakonttoria pelkästään lainanannon takia.

Voisiko nyt Turku, Tampere ja Viipuri kukin hankkia kokoon 800,000 mk. talletuksissa? Epäilen sitä. Suurimmat mahdollisuudet on kai Tampereella. Kun kustannukset ovat yhteydessä osakepääoman kanssa, olisi kai paras alussa tyytyä mahdollisimman vähään ja avata vain yksi haarakonttori, nimittäin Tampereelle.

Pääkonttorin ja yhden haarakonttorin kulut nousisivat ylläolevan arvioimisen mukaan 40,000 à 45,000 mk. Osakepääoma on arvioitava ainakin niin korkeaksi, että korko riittää kustannuksiin, jotta siinä tapauksessa, että pankin toiminta muuten tuottaisi voittoa, ei tarvitsisi vähentää osakepääomaa. Tähän ei lain mukaan ole oikeuttakaan kuin 10 % pääomasta. Jos tappiot ovat suuremmat, täytyy pankin lakkauttaa toimintansa ja mennä suoritustilaan, jolleivät osakkeenomistajat maksa osakepääomasta poistettua osaa. Myös muilla perusteilla, joihin laajemmin en tahdo puuttua, täytyisi osakepääoma määrätä 700,000 markaksi.

Voidaanko tällainen summa saada kokoon? — Kysymykseen voidaan tuskin antaa varmaa vastausta, mutta näyttää kuitenkin siltä kuin täytyisi tuota epäillä. Kyllähän voidaan toivoa asiaan innostuneitten ostavan osakkeita ympäri koko maan, mutta ennen kaikkea täytyisi pankin toimintapaikalla asuvain työläisten vastata summasta. Siis Helsingin ja Tampereen työväestön olisi pääasiassa se tehtävä eikä muualta voisi odottaa samassa määrin osakkeen merkitsemisiä. Mutta teollisuustyöväellä ei yleensä ole liikaa rahaa ja ne, joilla pieniä säästöjä onkin, eivät ole erikoisen halukkaat sijoittamaan niitä osakkeihin, jotka aina ovat enemmän tai vähemmän epävarmoja sijoituspaikkoja. Ennen he tallettavat ne pankkiin. Vähäväkisten keskuudessa nauttivat säästöpankit suurta suosiota ja luottamusta ja varmalta näyttää, että niiden yleisö ei ota niistä rahojaan ulos työväen pankin hyväksi. Ja turha on myöskin odottaa, että pikkuporvarit ja muut sosialidemokratian vastustajat ottaisivat osakkeita. Ja jos ottaisivatkin, niin kuinka kauvan pankki silloin olisi työväen pankki? Osakkeenomistajathan ne määräävät, mihin suuntaan pankki työskentelee. Ammatti- ja työväenyhdistyksillä ei ole uskallusta sijoittaa varojansa osakkeisiin, osaksi siitä syystä, että niillä on mahdollisimman vähän liikkuvia rahoja, osaksi koska ne ovat sijoitettavat niin että ne milloin tahansa saadaan ulos. Sitäpaitsi määrää yhtiölaki, ettei yhtiö, jossa on suurempi osakepääoma kuin 50,000 mk., saa pitää pienempiä kuin 100 mk:n osakkeita. Tämän kautta tehdään monelle työmiehelle mahdottomaksi osakkeiden hankkimisen kautta tukea pankkia.

Tästä seikasta olisi vielä paljon puhuttavaa, mutta yllä oleva riittäköön nyt. Vaikea siis tulee olemaan tuon 700,000 mk:n osakepääoman kokoon saaminen ainakin näin rahattomana aikana. Pienempi osakepääoma, esim. 500,000, jota joku puoluetoveri Tampereella on ehdottanut, ei mitenkään riitä. Tuollaiselle pienelle pääomalle perustettu pankki jää ainaiseksi mitättömäksi paikallispankiksi ilman mitään olemisperustaa. Jo 700,000 pääoma on pieni ja täytyisi sitä kohottaa aikana, jolloin pankki aikoo laajentaa toimintaansa useampiin kaupunkeihin. Tässä suhteessa tarvitsee meidän katsahtaa aikaisempiin yksityispankkeihin, miten niiden on ollut laita. Uudenmaan osakepankki, jonka pääoma on 1 milj., on pieni paikallispankki, Uuden Kaarlepyyn o. p. jolla on 300,000 osakepääoma, on aivan merkityksetön ja tuntuu se työskentelevän hiljaa ja hitaasti ilman mainittavampaa edistystä.

Tarkastelkaamme sitten, kuinka paljon talletuksia pankki tarvitsee selvitäkseen. — Työväen pankkiakin on joka tapauksessa johdettava liikeperiaatteitten mukaan ja osakkeitten osto esim. tulee ostajille pääoman sijoitukseksi, s. o. kohtuullisen koron täytyy osakkaan saada, joskaan ei aivan läheisessä tulevaisuudessa osinkoa pääomasta makseta. Kohtuullisena korkona pidetään tässä tapauksessa 6 à 7 %, koska rahaa pankkiin säästöön pannessa korko on 5 à 5¹⁄₂ %, eikä silloin juuri tarvitse pelätä menettävänsä rahaansa. Sijoittaessaan rahansa tuollaiseen osakeyritykseen, seuraa siitä rahan menemisen mahdollisuus, josta korvaukseksi täytyy saada tuntuvasti korkeampi korko. Siis on 6 à 7 % pikemmin alhainen kuin korkea määrä.

Jotta voitaisiin jakaa tuollaista korkoa tai osinkoa, täytyy pankkitoiminnan tulosten olla niin hyviä, että voidaan suorittaa sekä kulutukset että tarpeelliset poistot: osakelain määräämät 10 % voitosta vararahastoon, kunnes tämä kohoaa vähintään 25 % osakekapitaalista y. m. Kun nämät vararahastot tulevat pankin s. o. osakasten hyväksi ja ennemmin tai myöhemmin vaikuttavat osinkoon, ovat ne allaolevassa laskelmassa, joka on teoreettista luonnetta, kuitenkin poisjätetyt. Ohimennen voimme mainita että pankki, erityisesti vastaperustettuna, ei voi tyytyä yksin 10 % siirtämiseen vararahastoon, vaan täytyy ainakin alussa varata enemmän.

Vaikkakin on mahdotonta edeltäkäsin tehdä arvioita, kun kaikki riippuu pankin johdosta ja vaikkakaan ei ole tapana korkoarviolaskuihin ottaa tappioitakin, niin kehottaa varovaisuus tässä tapauksessa kuitenkin varustaumaan sangen suuriin lainaustappioihin. Pankkia on työväen pankkina ja perustettuna sosialidemokratisen puolueen avulla epäilemättä johdettava osaksi ottaen huomioon valtiollisiakin seikkoja. Lainanannoista on siis arvoittava poistoihin ¹⁄₂ %.

Ylläolevan perusteella tarvittaisiin talletuksia 5,400,000 markkaa. Asema selviää helpommin seuraavasta:

Saako pankki kokoon 5 à 6 milj. markkaa talletuksia, s. o. voivatko Helsingin ja Tampereen työläiset sijoittaa pankkiinsa tämän summan? — Kysymykseen vastaa olojen tuntija kieltävästi. Talletuksia ei saada porvarillisilta työläisiltä, ei pikkuporvareilta eikä liikemiehiltä eikä m. s., koska näillä ei ole mitään syytä tukea tällaista puoluetarkotuksia palvelevaa pankkia. Ammatti- ja työväenjärjestöillä on rahat enimmäkseen kiinteistöissä, kalustossa y. m. s. eivätkä nämät muuten sijotakaan koko rahaomaisuuttaan pankkiin, koska tämän mahdollisesti tullessa maksukyvyttömäksi koko ammattiyhdistys- ja työväenliike saisi ankaran iskun, jota kapitalistit käyttäisivät hyväkseen. Osan rahoistaan kai yhdistykset voisivat sijoittaa, mutta toistaiseksi tulisi täten kokoon vain pieniä summia.

Nuoremmista yksityispankeista meidän maassamme voi saada hyviä esimerkkejä siitä, kuinka vaikeata on talletusten saaminen. Turun ja Tampereen pankit ovat useamman vuoden toiminnalla päässeet kumpikin vain noin 10 miljoonaan ja kuitenkin tukevat niitä vankimmat teollisuuden harjoittajat ja liikemiehet paikkakunnalla ja ylipäänsä seudun asujamisto. Uuden-Kaarlepyyn pankilla on noin 3 miljonaa ja uudella viipurilaisella Kauppapankilla saman verran. — Ei, mitään toiveita ei ole saada talletuksia noin 5¹⁄₂ miljoonaa.

Näemme siis, että tältä ajatellulta työväen pankilta puuttuvat kaikki edellytykset, mitä pankki menestyäkseen tarvitsee. Johto tuottaa valkeuksia, riittävää osakepääomaa ei saada kokoon ja talletusten laita tulee olemaan sama. Näiden seikkain ohella löytyy vielä muitakin epäedullisesti vaikuttavia, mutta jätettäköön nämä, ettei esitys paisuisi kovin laajaksi. Tässä yhteydessä mainittakoon kuitenkin, että ei missään paikassa ulkomailla ole mitään pankkia, joka olisi työväen puolueen palveluksessa. Eipä Saksassakaan, jossa ammattiyhdistysten rahastot nykyisin nousevat yli 33 miljoonan markan, ole omaa pankkia perustettu, vaikkakin jossain piireissä on sitä puuhattu.

Täällä Suomessa ovat kaikki seikat työväen pankin perustamista vastaan. Työväenliikkeellä ei ole varaa tyhjentää voimiaan moisiin yrityksiin, löytyy toisia paljon tärkeämpiä ja tuottavampia.

Riittäköön nyt tällä kertaa. Ehkäpä vielä tässä asiassa ryhdyn kynään ja käsittelen ainetta laajemmin, jos näet syntyy asiasta väittelyä. Toivon kuitenkin, että toverit, jotka hautovat työväenpankin perustamisajatusta, lähemmin harkitessaan huomaavat, kuinka toivoton ja turha tämä ajatus on.

Vielä lopuksi pari sanaa: Mitä yhteistä on pankkiliikkeen perustamisella ja käyttämisellä sekä sosialidemokratian luokkataistelupolitikalla.

I. H.

Takaisin sisällysluetteloon

Kolmas duma.

Marraskuun 13 (1) p:nä avattiin Taurian palatsin ovet. Eivät tervehtineet uusia dumaedustajia riemuitsevat kansanjoukot, kuten ennen, vaan suunnattomat joukot ratsupoliiseja, santarmeja ja kasakoita. Duman puhemieheksi on valittu lokakuulainen Homjakoff, joka tervehdyspuheessaan ei maininnut sanallakaan »perustuslaista», vaan puhui »yksinvaltiaan mahtavasta tahdosta». Oikeisto tervehti tätä lausuntoa hurraa-huudoilla. Puhemiesneuvostoon jäseniksi valittiin — taantumuksellisen joukkion vaatimuksesta — muuan kreivi Volkonski (»tosivenäläisten liiton» jäsen) ja baltialainen paroni Meyendorf. Toistaiseksi on dumassa muodostunut ehdoton enemmistöryhmä, johon kuuluvat lokakuulaiset ja monarkistit, ja ilosta, että kaikki käy heidän toivomustensa mukaisesti ovat »mustansotnian» johtajat Purishkewitsh ja Kelepowski jo panneet Dumassa toimeen joitakuita »isänmaallisia» häväistyskohtauksia, joita kyllä tulee jatkumaan...

Kesäkuun 16 (3) päivän valtiokaappauksen jälkeen oli jokaiselle selvää se, että taantumukselliset ainekset saisivat kolmannessa Dumassa vallitsevan aseman, sillä sitä tarkotusta vartenhan voimassa oleva vaalilaki oli kumottu. Tehkäämme vielä aivan lyhyesti selvää hallituksen kesäkuun 16 p:nä julkaiseman käskykirjeen sisällöstä: Dumaedustajien luku supistettiin 524:stä 442:en, jolla tavalla yhdellä iskulla vapauduttiin noin 70 epämieluisasta edustajasta, jotka tulivat vallankumouksellisista ja vastustusmielisistä rajamaista (Puolasta, Kaukasiasta, Siperiasta ja Keski-Aasiasta). Eri valitsijaryhmien keskinäinen suhde muutettiin tykkänään omistavien luokkien eduksi. Aikaisemman joulukuun 11 p:nä v. 1905 annetun vaalilain mukaan oli talonpoikain, työmiesten ja kaupunkilaisten vaalikurialla^[1*] 68 % ja maanomistajat vaalikurialla ainoastaan 32 % kaikista äänistä. Nyt muutettiin suhde yhdellä kynän pyyhkäisyllä suorastaan päinvastaiseksi: omistavat luokat saavat nyt 64 % kaikista valitsijamiehistä, kun taas varattomille kansankerroksille, talonpojille, työläisille ja kaupunkilaisille jätettiin ainoastaan 36 %. 5,161 valitsijamiehestä oli suurmaanomistajilla yksin 2,647 (siis 51 %); sitä paitse muodostettiin kesäkuun 16 päivän käskykirjeellä uusi kaupunkilaistalonomistajain vaalikuria, joka sai 693 valitsijamiestä (siis 13 %). Sanoaksemme asian lyhyesti ja selvään: varakkaat ja rikkaat luokat, joiden valittavana ensimäisen ja toisen Duman vaaleissa oli noin kolmannes kaikista valitsijamiehistä, saivat nyt oikeuden valita kaksi kolmannesta. Nämä luvut leimaavat riittävästi kesäkuun 16 päivän vaalilain vastavallankumoukselliseksi valtiokaappaukseksi »130,000 suurmaanomistajan» hyväksi, joiden etujen valvomisen pääministeri Stolypin on sanonut olevan hallituksen tärkeimpänä tehtävänä! Täytyy vielä mainita vaalikurioiden suhteista toisiinsa: Europan Venäjän 31 kuvernementista, Puolaa ja Kaukasiaa lukuunottamatta, oli suurmaanomistajilla yksinään 28:ssa ehdoton enemmistö dumaedustajia lopullisesti valittaessa, muissa 23:ssa oli heillä enemmistö jos yhtyivät ensimäisen kaupunkilaiskurian edustajain kanssa. Tähän asti oli talonpoikain valitsijamiehillä oikeus valita yksi dumajäsen joka kuvernementista erikoisesti heidän etujensa edustajaksi, mutta nyt saivat kuvemementin valitsijamiehet (s. o. suurtilalliset) määrätä, kenestä tuli talonpoikain edustaja. Kesäkuun 16 päivän ukaasilla on kaikin keinoin koetettu auttaa taantumuksellisten suurtilallisten luokkaa ehdottomaan herruuteen Dumassa. Aina vallankumouksen puhkeamiseen saakka oli venäläinen virkavalta koettanut pysytteleidä itsenäisenä mahtina suurtilallisten ja suurteollisuuden harjoittajien etujen välillä. Nyt tunsi virkavaltainen valtiovalta olevansa pakotettu hylkäämään entisen välittäjäasemansa ja astumaan julkisesti mahdillansa aatelisten suurtilallisten puolelle. Kesäkuun 16 päivän valtiokaappaus nostatti aatelisjunkkarien täydellisesti rappeutuneen loisluokan ratkaisemaan Venäjän kansan kohtaloita, perin juurin hävittämään vapausliikkeen saavuttamat tulokset ja Duman avulla julkisesti hyväksymään taantumuksellisten väkivaltaherruuden ja raa'an, heidän luokkansa etujen valvonnan.

Olihan ymmärrettävää, että uuden vaalilain julkaisemisen jälkeen syvä alakuloisuus valtasi laajat kansankerrokset, koska kansalla ensimäisen ja toisen Duman kokemusten jälkeen ei ollut mitään odotettavaa kolmannelta Dumalta, jossa taantumuksellisen joukon herruus jo edeltäpäin oli varma. Ensi aluksi tahtoi suuri osa sosialidemokratista työväestöäkin (erittäinkin bolshevikit) täydellisesti boikottaa vaaleja ja ainoastaan vaivoin onnistui puolueen johtajien pidättää heitä tästä tyhmästä ja ajattelemattomasta teosta. Bolshevikien tunnettu johtaja Ljenin todisti lentokirjasessaan, että vaalien boikottaus olisi paikallaan ainoastaan vallankumousliikkeen mahtavasti kohotessa (kuten esim. syksyllä 1905), mutta että vallankumouksellisen kriisin aikana, jollainen nykyään vallitsee Venäjällä, merkitsisi vaaleista poisjääminen ainoastaan toimetonta syrjästä katselemista, joka aiheuttaisi ainoastaan masentumista, alistumista ja järjestöjen rappeutumista työläisjoukkojen keskuudessa. Juuri kootakseen kansanjoukkoja sosialidemokratian lipun alle, heitä vielä enemmän politisesti valistaakseen ja järjestääkseen ja sen kautta valmistuakseen ratkaisutaisteluihin täytyi sosialidemokratian ottaa osaa tähän vaalitaisteluun, niin pienet kuin tulosten toiveet olivatkin. Aletun taistelun jatkaminen epäsuotuisissakin oloissa »kerskailematta ja valittelematta» — sen pitää ainaisesti olla vallankumouksellisen työväestön tunnussanana. Ja vaalit osottivat kuinka oikea oli hyväksytty menettelytapa: vaalien tulokset työmieskuriassa ovat uuden kerran loistavasti todistaneet, että työväestö on nykyisen väkivaltahallituksen leppymätön vastustaja ja pysyy sellaisena ja että vallankumouksellinen mieliala työläisjoukkojen keskuudessa on pysynyt muuttumattomana. Kaikki laajan Venäjän valtakunnan tehdaskeskustat valitsivat etupäässä ainoastaan radikalisia edustajia, vaikkakin osanotto vaaleihin vallitsevan boikottausmielialan vuoksi paikottain, esim. Pietarissa, oli pieni. Kuinka suuri sosialidemokratian vaikutus työväestön keskuudessa on näkyy selvimmin siitä, että työmiesten vaalikurian 112 valitsijamiehestä noin 70 tunnusti julkisesti olevansa sosialidemokratisen puolueen jäseniä.

Hallitsevat luokat Venäjällä eivät enää odota, että työväki pettäisi vallankumousasiansa ja orjain tavoin uudelleen alistuisi. Mutta ihan viimeisiin saakka toivoivat he, että venäläinen talonpoikaisväestö henkisessä tylsyydessään ja tietämättömyydessään, köyhyydessään ja orjuudessaan antaisi nykyiselle järjestelmälle luotettavimmat tuet. Senpävuoksi juuri oli aikaisempi vaalilaki asettanut sen erikoisedustajoineen etuasemaan. Mutta kun venäläisten talonpoikain enemmistö lähetti ensimäiseen ja toiseen Dumaan ainoastaan sellaisia edustajia, jotka myrskyisellä kiihkolla vaativat »maata ja vapautta», havaitsivat hallitsevat piirit kauhulla, että syvät virtaukset olivat pohjiaan myöten mullistaneet tuon muuten niin rauhallisen talonpoikaismeren. Nyt ei enää luotettu »oikeauskoisiin ja monarkistismielisiin» mushikoihin ja senvuoksi kesäkuun 16 päivän ukasi niin suuressa määrässä supisti ja rajotti talonpoikaisväestön vaalioikeutta. Epäluuloin ja masentuneina katselivat nyt talonpojat, jotka ennen niin paljo toivoivat ja odottivat Dumalta, toimeenpantaviksi määrättyjä vaaleja. Vallankumouspuolueiden suoranaisena velvollisuutena oli herätellä kansanjoukkoja sameasta epätoivosta ja vetää heitä vaalitaisteluun, jotta heidän pohtinen oikeudettomuutensa etuoikeutetussa asemassa oleviin tilallisiin verraten räikeästi kävisi selville ja että heille tämä pohtinen opetus selittäisi perin pohjin nykyisen hallitusjärjestelmän todellisen luonteen. Sillä lailla olisi suoritettu aimo määrä polkista kasvatustyötä, jyrkennetty luokkavastakohtia, annettu luonnon alkuvoiman mullistusten tavoin puhkeaville maalaiskapinoille määrätty suunta — mutta tämän asemasta katsoi »sosialistivallankumouksellinen» puolue soveliaaksi julistaa vaalilakkoa talonpoikain keskuudessa! Ainoa tulos tästä menettelystä oli se, ettei sitä valtiollisena puolueena ole arvosteltava vakavalta kannalta.

Venäläisen talonpoikaisväestön keskuudessa vallitsee nyt, kuten sanoimme, synkkä mieliala, joten vaalilakko ja välinpitämättömyys vaaleihin nähden on kylläkin selitettävissä. Mutta täytyy sentään hiukan selittää polisiterrorismia, jonka kynsissä Venäjän maaseudutkin nykyjään kituvat, joka ei tee mahdottomaksi ainoastaan kaikkea julkista valtiollista agitatiota, vaan melkein kaiken valistavan sivistystyönkin. Hallitus oh tällä kertaa tosiaankin käyttänyt kaikki keinonsa estääkseen hallitusvastaisia vaaleja, niinpä esim. ei valitsijoille maaseudulla monastikaan ilmoitettu ollenkaan milloin ja missä vaalien pitäisi tapahtua. Sitä enemmän voimme ihmetellä, että hallitusvastainen mieliala kaikesta huolimatta talonpoikaisväestön keskuudessa purkautui esille ja että talonpoikaisvaalikurian 1,139 valitsijasta 319 (noin 30 %) kuului vasemmistolaisvastustuspuolueisiin. Lopuista 800:sta oli 361 puolueetonta ja ainoastaan 8 valitsijaa koko vaalikuriasta tunnusti julkisesti olevansa »Venäjän kansan liiton» jäseniä.

Kansanvaltaiset kaupunkilaiset pysyivät näissäkin vaaleissa uskollisina hallituksen vastustuspuolueille. Tiedämme, että kadettien kannattajat ovat pääasiassa kaupunkilaisen sivistyneen väestön keskuudesta (asianajajia, opettajia, virkamiehiä j. n. e.) ja keskivarakkaasta porvaristosta, jotka tälläkin kerralla uudelleen päättäväisinä antoivat äänensä perustuslaillis-kansanvaltaisille ehdokkaille (66 % toisen kaupunkilaisvaalikurian valitsijamiehistä oli kadetteja). Täytyy erikoisesti huomauttaa, että kaupunkilaistyöväestöllä on sangen rajotetussa määrässä pääsy vaaliuurnille (ainoastaan itsenäinen asunto antaa äänioikeuden), niin ettei ole syytä ihmetellä, että sosialidemokratinen puolue sai toiseen kaupunkilaisvaalikuriaan ainoastaan 11 % valitsijamiehiä. Oikeistolla oli tässä vaalikuriassa ainoastaan 14 % valitsijamiehiä, ja »tosivenäläisten liitolla» oli kaiken kaikkiansa 6 miestä. Kun Stolypin kyhäsi kokoon uutta vaalilakiansa ei hän ollut hetkeäkään epätietoinen kaupunkilaisväestön hallitusvastaisesta mielialasta, jota ei voinut poisjuurittaa millään väkivaltakeinoilla eikä hallinnollisella vaalipraktikalla. Sen vuoksipa oikeastaan luotiin ensimäinen kaupunkilaisvaalikuria suurporvaristolle (talonomistajille, suurkauppiaille, tehtailijoille j. n. e.) ja annettiin sille 693 valitsijamiestä (toisella kaupunkilaisvaalikurialla on ainoastaan 570 vaiitsijamiestä). Mutta laskut eivät menneet ihan paikalleen, sillä rikkaan porvaristonkin piireistä äänesti 45 % vastustuspuolueita.

Jos otamme vielä vaalitulokset työmiesten, talonpoikain ja kaupunkilaisvalitsijain vaalikuriassa yhdessä, niin huomaamme, että melkein kaksikolmannesta näistä oli lujasti ja horjumatta äänestänyt vastustuspuolueita. Näiden vaalikuriain 2,251 valitsijamiehestä kuului 1,165 vastustusryhmiin (äärimmäinen vasemmisto 448, kadetit 425, edistysmieliset 311), kun taas oikeistoon kuului ainoastaan 821 valitsijamiestä (tasaisia 165, lokakuulaisia 125, äärimmäisiä oikeistolaisia 531), joiden lisäksi tuli vielä 263 puolueetonta. Jos olisi ollut voimassa aikaisempi vaalilaki, niin olisi kolmaskin Duma — nykyisen väkivaltahallituksen kaiken painostuksen uhallakin — tullut varmasti hallitusvastaiseksi, aivan niin kuin sen molemmat edeltäjätkin. Mutta nyt painuivat miljoonien tehtaalaistyömiesten, talonpoikain ja kaupunkilaisten äänet mitättömiin 130,000 suurtitallisen taantumuksellisen kastin etuoikeuksien rinnalla!

Kuten jo sanoimme, oli kesäkuun 16 päivän ukasin erityistarkotuksena turvata suurtilallisille ylivalta Duman vaaleissa, jonka vuoksi heidän valitsijamiestensä lukua sangen suuresti lisättiin (entisen vaalilain mukaan 1,727 valitsijamiestä, nykyisen mukaan 2,647). Eihän todella voisikaan selvemmin ilmaista hallituksen huolenpitoa näistä aatelisjunkkareista, näistä raaoista, ahneista loiseläjistä! Venäjän »maanomistajaliittolaiset» olivat maakuntakongressissaan Moskovassa avomielisesti nimittäneet itseänsä »villihäriksi»,^[2*] joita täytyy ylläpitää valtion kustannuksella ja oikeina »villihärkinä» esiintyivät he vaaleissakin. »Ei vain edistysmielisiä!» — oli heidän ainoa vaalitunnuslauseensa ja niinpä he valitsivatkin vaalikuriassaan mitä puhdasverisimpiä »villihärkiä», aikansa palvelleita kaartinupseereita, eläkkeellä olevia virkamiehiä ja heidän kaltaisiaan. Ainoastaan suurtilallisten vaalikuriassa olikin huomattavissa vahva taipumus oikeaan: 2,647 valitsijamiehestä kuului ainoastaan 387 edistysryhmiin, noin 500 kutsui itseään lokakuulaisiksi ja loput olivat »taantumuksellista joukkoa», joka intoilee rajottamattomaan itsevaltiuteen palaamisen puolesta. Täytyy huomauttaa välinpitämättömyydestä vaaleihin nähden tässäkin vaalikuriassa, useimmissa tapauksissa saapui vaalitilaisuuteen noin 11–20 suurtilallista ja vähemmänkin koko piiristä nimittämään jonkun keskuudestaan valitsijamieheksi (Goldingenin piirissä, Kuurinmaalla, valitsi 3 paronia 2 valitsijamiestä, Volyniassa 3 tilanomistajaa 1 j. n. e.) Monasti oli poisjääminen tahallista ja tarkotuksella tehtyä, jotta sillä tavalla osotettaisiin kansanedustuksen halveksimista ja etuoikeutettua valta-asemaa muiden vaalikurioiden tuhansien ja kymmenien valitsijoiden rinnalla.

Lähenivät dumaedustajain lopulliset valitsemiset, joissa vasemmistolaisainesten tappio oli jo etukäteen selvä. Mutta ollakseen asiastaan aivan varmoja tekivät hallinnolliset viranomaiset työtä täydellä höyryllä: epämieluisia valitsijamiehiä vangittiin, asetettiin syytteeseen tai pyyhittiin mitä pienimmistä ja naurettavimmista syistä valitsijalistoista pois.^[3*] Taantumukselliset viettivät voittonsa juhlaa jo edeltäpäin. Kadetit, jotka herkeämättä himoitsevat sovintoa hallitsevien luokkien kanssa, tarjosivat nöyrimmästi alistuen lokakuulaisille vaaliliittoa, mutta saivat näiltä raa'at rukkaset, eikä auttanut heitä vähintäkään se, että parjasivat sosialidemokrateja vasemmistolaisvihollisikseen. Lokakuulaiset menivät kaikkialla käsikädessä äärimmäisten taantumuksellisten kanssa: yhteiskunnallisen vallankumouksen peikon, talonpoikaislevottomuuksien ja työlakkojen synnyttämä viha ja pelko liitti vaaleissa yhteen teollisuuden harjottajat ja suurtilalliset, niin erilaisia kuin heidän etunsa ja valtiolliset mielipiteensä muuten ovatkin. Liittoutuneet oikeistolaiset esiintyivät vaaleissa sellaisella häikäilemättömyydellä, joka voitti kaikki odotukset: kaikki sivistyneet, älykkäät ja toimikykyiset ehdokkaat hylättiin, jos he vain pienessäkin määrässä olivat osottaneet edistysmielisyyttä sen sijaan antoivat he äänensä mitä epäiltävimmille valonvihollisille, jos vain »tosivenäläisten liitto» oli suositellut heitä luotettavina monarkisteina. Monissa kuvemementeissä (esim. Volynian, Tulan, Minskin, Wilnan, Witebskin j. m.) muodostuivat vaalit isänmaallisten huliganien mielenosotuksiksi ja valittuja edustajia voi pitää ainoastaan kansan edustuksen pilkkana! Mainitsemme tässä esimerkkinä kuuluisan Schmidtin, joka aikoinaan linnotusten karttojen myymisen vuoksi oli häpeällä ajettu tiehensä sotapalveluksesta, jolloin hänet oli tuomittu menettämään kaikki kansalaisoikeudet ja joka nyt tosivenäläisenä sankarina valittiin Minskissä valtavalla enemmistöllä edustajaksi Dumaan. »Peretshemosotili!» — s. o. on aivan liian paljo valittu »mustastasotniasta» — oli vaalien jälkeen lentävänä sanana, jonka maltilliset lokakuulaiset olivat laskeneet liikkeelle. Hämmästyksellä näki nyt Venäjä tämän monarkistisen dumaedustajain kammottavan seurueen kasvavan, siinä oli toistensa rinnalla velkaantuneita kreivejä, erotettuja virkamiehiä, kiihkomielisiä pappeja, palkkaa kantavia poliisikätyreitä ja urkkijoita j. n. e. Ja näiden hurraahuutajain ja mellakkasankarien pitäisi nyt olla kansanedustuksena!

Loppuvaalit antoivat seuraavan tuloksen: 442 dumaedustajasta kuuluu 171 äärimmäiseen oikeistoon (niistä on 32 »Venäjän kansan liittolaista», 45 monarkistia, 94 maltillista oikeistolaista), keskustassa on 128 lokakuulaista ja vasemmistossa on noin 140 edustajaa (kadetteja yhdessä heihin liittyneiden muhamettilaisten ja puolalaisten kanssa 74, edistysmielisiä 34 ja äärimmäisiä vasemmistolaisia 32). Paraan kuvan kolmannen Duman siirtymisestä oikealle antaa se seikka, että vastustuspuolueet ovat sullotut kolmannekseen, kun ensimäisessä Dumassa vallitsevina olivat kadetit ja trudovikit (työryhmä) ja toisessa oli noin 100 sosialistia ja yhtä monta trudovikia! Onneksi voimme sanoa, että kolmas Duma ja sen enemmistö aivan vääristi ja kierosti kuvastaa maan sisäistä valtiollista asemaa eikä millään tavalla ilmaise Venäjän kansan todellista tahtoa, ei sen vaatimuksia, eikä sen toiveita. Olkoon Duma vain oikeistolaisduma, kansanjoukot seisovat ja taistelevat yhä edelleen vasemmalla puolella...

Tämän Duman äärimmäisenä vasemmistona on 32 edustajaa, joista 15 lukeutuu trudovikeihin ja 17 on yhtynyt sosialidemokratiseksi puolueryhmäksi. Edellä olleen selityksen jälkeen ei meitä ihmetytä, että venäläinen talonpoikaisväestö on valinnut tällä kertaa niin pienen määrän radikalisia edustajia. Tässä mainittakoon vielä siitä sikamaisesta häikäilemättömyydestä, jolla suurtilalliset vaaleissa pakottivat talonpojat valtoihinsa: kaikkialla äänestivät he talonpoikaisvalitsijamiesten yksimielisesti asettamat ehdokkaat kumoon ja nostivat sitte äänten enemmistöllään talonpoikaisedustajan arvoon jonkun heistä riippuvan tai heidän kätyrikseen taipuisan olion (Harkovissa esim. entisen santarmin j. n. e.). Radikalisia vaaleja voi tapahtua ainoastaan sellaisissa kuvernementeissa, joissa suurmaanomistus ei ole vallitsevana (esim. Wjatkassa, Permissä, Ufassa). Mitä sosialidemokratiaan tulee, niin on se kesäkuun 16 päivän vaalilain uhallakin tunkeutunut tähän Dumaan 17 miehen edustamana. Ensiksi lausuen eivät työväen vaalikurian 6 laissa määrättyä edustajaa voineet olla muita kuin sosialidemokrateja, sillä tässä ei valitsijamiesten enemmistö (suurtilalliset) voineet saada mitään aikaan, koska ei ollut valittavana muita kuin sosialidemokrateja. Kaukasiakin, jossa sosialidemokratia on järkkymättömästi voitolla, lähetti taas sosialidemokratisia edustajia, lisäksi onnistui sosialidemokratian joissakuissa kuvemementeissa (Wjatkassa, Orenburgissa, Kownossa) saada ehdokkaitaan valituiksi; 5 suurkaupungista (Pietari, Moskova, Kiew, Odessa, Riga), joilla on oma edustuksensa Dumassa, valitsi Riga, Venäjän kenties vallankumouksellisin kaupunki, toisessa vaalikuriassa sosialidemokratin.

Minkälainen vaikutus on nyt tuleva kolmannelle Dumalle Venäjän valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä? Kykeneekö se toteuttamaan hallituksen niin monet kerrat lupaamat »uudistukset» ja siten palauttamaan »rauhan ja järjestyksen» valtakunnassa? Astuuko Venäjä nyt kolmannen Duman avulla selkeämmille vesille nykyisestä anarkistisen sekasotkun tilasta ja voidaanko sen avulla luoda pohja ja perusta maan säännölliselle valtiolliselle ja taloudelliselle kehitykselle?

Vastaus kuuluu: ei! Kolmas Duma ei voi ratkaista ainoatakaan niistä suurista taloudellisista ja politisista kysymyksistä, joita suuri vallankumous on synnyttänyt, se ei voi täyttää ainoatakaan vallankumouksen asettamaa tehtävää.

Katsokaamme vielä kerran Duman kokoonpanoa! Siellä on meillä äärimmäisessä oikeistossa noin 80 edustajaa, jotka eivät suorastaan kykene minkäällaiseen parlamentariseen työhön ja jotka kuuluvat korkeintaan ravintolahuoneeseen eikä suinkaan Duman istuntosaliin. Ne ovat »tosivenäläisen kansanliiton» surulliset sankarit, kuuluisa Purishkewitsh, Kelepowski, kreivi d'Horrere ja muita samallaisia. He ovat läheisessä yhteydessä Zarskoje Selon hovijoukkion kanssa ja he sanovatkin aivan avonaisesti, että he pyrkivät täydelleen palauttamaan rajattoman itsevaltiuden. He eivät ylipäätään tahdo minkäänlaista Dumaa, ei edes näinkään rajotettua kansanedustuslaitosta, koska tsarismi takaa heille kylliksi valtaa ja tuloja, koska he ehdottoman mielivaltahallituksen aikana voivat kaikkein paraiten sortaa ja ryöstää kansaa. He eivät ylipäänsä tahdo kuullakaan »reformeista» — Stolypinkin on heistä liian vapaamielinen! — ja he koettavat kaikkensa Dumassa estääkseen jokaista todellisen reformin toteuttamista. Toistaiseksi on heillä työnään Dumassa alinomainen vallankumousliikkeen kiroaminen ja parjaaminen, vastustuspuolueen edustajain alashuutaminen ja lisäksi isänmaallisen hurraan kiljuminen ja keisarihymnin laulaminen.

Tästä mustasta joukosta hiukan erilleen ryhmittyneenä on tasaisten oikeistolaisten ryhmä (n. 70) kreivi W. Bobrinski ja Krupenski johtajinaan, joilla on sentään suhteellisesti enemmän älyä ja säädyllisyyttä kuin heidän naapureillaan ja ystävillään äärimmäisessä oikeistossa. Hekin ovat väkivaltahallituksen uskollisia palvelijoita ja kannattajia, mutta heillä ei ole lopuksi paljo mitään valeperustuslaillisuuttakaan, hallitsevien luokkien Dumaa vastaan, jos tämä vain pitää yllä suurmaanomistuksen etuoikeudellista valta-asemaa. Ei vain kansanjoukkojen vaatimuksiin suostumista, ei vain sotaoikeuksien eikä kenraalikuvernöörien erikoisvaltuuksien lopettamista, ei vain maakysymyksen ratkaisua maan pakkoluovutuksella ilman yli arvonmenevää korvausta maanomistajille.

Duman keskustassa istuvat lokakuutaiset (130–140 edustajaa) johtajinaan Gutshkoff ja Rodsjanko. Voidaan sanoa, että tässä puolueessa ovat vallitsemassa kauppa- ja teollisuuspääoman edut, vaikka siihen on liittynyt paljo maanomistajiakin (etenkin Keski- ja Etelä-Venäjältä). He ovat luonnollisesti vallankumouksen ilmeisiä vastustajia ja vihollisia, mutta kuitenkin on heillä tunne siitä, että lokakuun 30 päivä on punaisena rajaviivana vanhan ja uuden Venäjän välillä ja että balsaminen on enää mahdotonta entiseen hallitustapaan. Periaatteessa eivät he olisi aivan kaikkia uudistuksia (maakunta-itsehallintoa, oikeusreformia j. n. e.) vastaan ja jotkut heistä — niin sanotut vasemmistolaislokakuulaiset — huomannevat myöskin, ettei Venäjää ajan pitkään enää voida hallita hirsipuilla ja kasakanruoskilla, mutta he ovat kuitenkin täydelleen samaa mieltä kuin Stolypinkin, että vallankumous on ensiksi lopetettava ja maa »rauhotettava» ennenkuin voidaan ryhtyä panemaan »reformeja» täytäntöön. Aivan täydellä syyllä sanotaan puoluetta »viimeisen ukasin puolueeksi», sillä he kulkevat aina korkeissa virkavaltaisissa piireissä vallalla olevien virtauksien mukana, itsellään ei heillä ole varmaa eikä selvää ohjelmaa ja sen mukaan on heidän menettelynsäkin Dumassa horjuvaa ja sekavaa. Marraskuun 26 päivän muistettavassa istunnossa, kun Duma muodosteli adressinsa Nikolai II:lle ja jolloin syntyi intohimoisen kiivas keskustelu Venäjän voimassa olevasta valtiomuodosta, olivat lokakuulaiset aluksi valmiita — äärimmäisen oikeiston mieliksi — lisäämään adressiin sanan »itsevaltias». Vasta myödemmin kun »mustansotnian» ostetut kätyrit ja kiihkokirkolliset ja tietämättömät papit olivat Duman puhujalavalta saarnanneet raivokkaissa ja surkeissa puheissaan palautumista XVI vuosisadan byzantilais-moskovalaiseen itsevaltiuteen, erkanivat lokakuulaiset pitkät ajat epäröityään liittolaisistaan ja äänestivät »itsevaltiutta» vastaan. Mutta kun Stolypin kolme päivää sen jälkeen luki vastaukseksi Duma-adressiin hallituksen selityksen, jossa hän vaatelijain sanoin terotti mieliin itsevaltiuden periaatteita, jossa hän lupasi jatkaa veristä sortopolitiikkaansa, jossa hän uhkasi kumota voimassa olevan tuomarien erottamattomuuden, ei ole synnyttänyt vastalauseita lokakuulaisten taholta, saipa osakseen suosiotakin.

Lokakuulaisten puolue ei ole niin suuri että, ne yksin voisi päättää Dumassa, sen on sen vuoksi pakko äänestyksissä etsiä tukea itselleen joko oikealta tai vasemmalta. Dumassa voi siis syntyä kaksi enemmistöä: monarkistis-lokakuulainen ja lokakuulais-kadettinen enemmistö. On kysymyksessä nyt kumpi liittouma syntyy ja kauvanko se pysyy pystyssä. Vaaleista ja lokakuulaisten ensimäisistä askeleista Dumassa voimme arvella että lokakuulaiset ja »maltilliset oikeistolaiset» liittyvät yhteen ja että sen vuoksi ilmeisesti vastavallankumouksellinen enemmistö määrää Duman toiminnan.

On kyllä totta, että keskiaikaisen maa-aateliston valta ei ole edullinen teollisuuspääomalle, että lokakuulaiset jonkunverran vastenmielisesti sietävät äärimmäisen oikeiston diktaturia Dumassa, mutta näitä ryhmiä sitoo kuitenkin lujasti toisiinsa niiden menneisyys ja nykyisyys ja vallankumouksen pelko. Jos nyt todella syntyisi ero lokakuulaisten ja monarkistien kesken, jos keskusta päättäisi yhtyä kadettiryhmiin, niin olisi tämä ohimenevä ilmiö ja silloinkin täytyisi kadettien tärkeimmissä kysymyksissä kokonaan luopua perustuslailliskansanvaltaisista periaatteistaan. Silloin ehkä Duma päättäisi joitakuita surkeita puolireformeja, jotka eivät ollenkaan tyydyttäisi laajoja kansanjoukkoja. Sitäpaitse olisi edessä vielä kysymys, voisivatko Duman päätökset nykyisen hallitsijajärjestelmän aikana tulla todellisiksi laeiksi? Sitä paitse epäilemme vielä, tokko kadetit sentään, niin kurjaa kuin heidän hyötypolitiikkansa onkin, todella täydellisesti tekisivät pesäeron menneisyydestään, tokko he lainlaadintakysymyksissä uhraisivat etuoikeutettujen luokkien mieliksi kokonaan entiset periaatteensa.

Kadetit ovat kolmannessa Dumassa oikeastaan joutuneet jyrkän vastustuksen edustajiksi. Mutta tämän puolueen politinen luonne on nyt kerran sellainen, että se tuntee itsensä liian heikoksi ja liian araksi tätä kunniakasta tehtävää täyttämään ettei se mitään kiivaammin halua kuin hyväksyttävää sovintoa hallitsevien luokkien kanssa. Niinpä he tulevat kolmannessa Dumassakin noudattamaan entistä pikkumaista valtioviisauttaan, entistä puolinaisuuttaan ja epärehellisyyttä esiintymisessään: he käyvät joskus kiivaasti hallituksen kimppuun ja lyöden kansan tribunin tavoin mahtavasti rintoihinsa ja heti sen jälkeen vakuuttavat he syvin kumarruksin uskollisuuttaan ja häpäisevät itsensä ottamalla osaa suosion osotuksiin hallituksen jäsenille (kuten Roditshevinjutussa).

Kansanjoukkojen todellisten etujen rohkea ja peloton edustaminen jää pienten vasemmistolaisryhmän, ennen kaikkia sosialidemokratien asiaksi. Vastaukseksi Stolypinin selitykseen lausui toveri Pokrowski ryhmän nimessä, että sosialidemokratiset edustajat [ovat] tässäkin Dumassa sinkauttaneet orjuutetun ja oikeuksia vailla olevan kansan vastalauseen hallitsevain luokkain veristä väkivaltapolitikaa vastaan, että he ottavat puheeksi työtätekevän kansan tarpeet ja vaatimukset ja paljastavat Duman enemmistön taantumukselliset mielihalut. »Ei huoju kansan asian taistelulippu meidän käsissämme!» lopetti Pokrowski puheensa. — — —

Olemme päässeet kirjotelmamme loppuun. Venäjän kansalla ei ole odotettavissa kolmannelta Dumalta lievennystä kovaan kohtaloonsa, eikä ylipäänsä mitään positivisia, pysyviä tuloksia millään lainsäädäntöalalla. Uusille oloille pohjaa luovia reformeja ei tämä Duma voi toteuttaa ja Venäjän suuret valtiolliset ja taloudelliset kysymykset jäävät ratkaisematta. Mutta kolmas Duma suorittaa tärkeän kasvatustyön: se paljastaa hallitsevien keskenkin edut ja harrastukset ja selventää sen kautta suurille kausanjoukoille mitä heidän tulee vaatia ja tehdä, se osottaa ilmiselvästi kuinka rappeutuneen kykenemätön nykyinen hallitusjärjestelmä on ja kärjistää siten yleistä asemaa Venäjällä. Nykyinen kriisi Venäjällä ei mene ohitse rauhallista tietä, ainoana selviytymistienä on vallankumouksellinen loppusuoritus.

O. Braun.

Takaisin sisällysluetteloon

Stuttgartin kongressi.

4. Työväen siirtolaisuus.

Siirtolaisuuskysymys ei suinkaan ollut helpoimmin ratkaistavia kansainvälisen kongressin käsittelemistä kysymyksistä Kun esim. Amerikan tai Australian kapitalistit, lisätäkseen liikevoittoaan ja polkeakseen työväen palkkoja, tuottavat laumottain maahan äärimmäisen kurjiin elintapoihin tottunutta japanilaista ja kiinalaista työväkeä, niin on luonnollista, että kotimainen työväki käy katkeraksi noita vieraita lakonrikkuritulokkaita kohtaan ja tahtoo estää tai ainakin rajottaa heidän maahanmuuttoaan. Erityisesti juuri Amerikassa ja Australiassa, missä kapitalismi ei viime aikoihin asti ole vielä kerinnyt luomaan suurta seisovaa työväen reserviarmeijaa ja jonne siirtolaisuus muualta on ollut tavattoman suuri, on täten kotimainen työväki saavutuksiaan puolustaessaan johtunut täydellä syyllä pitämään ylenmääräistä siirtolaistulvaa itselleen vahingollisena ja vaarallisena. Amerikan ja Australian työväen siirtolaisuusvastustus ei ole kuitenkaan sanottavasti kohdistunut europalaisiin eikä yleensä valkoisen, vaan keltaisen rodun siirtolaisia, varsinkin kiinalaisia vastaan. Europasta muuttavalla työväellä on näet jo ennestään kumminkin jossain määrin samallaiset elinvaatimukset kuin noiden siirtolaismaiden omalla työväellä, ja lisäksi saadaan Europasta siirtyvä työväki siellä verrattain helposti järjestymään. Mutta kiinalaiset kulit, joita tuodaan kaikesta kehityksestä takapajulle jääneiltä nälkämailta, eivät tarvitse eivätkä vaadi muuta kuin »linnunravinnon» henkensä pitimiksi, ja kovin vaikeaa näyttää — ainakin toistaiseksi — olevan saada heitä innokkaimmallakaan agitatsionilla liittymään ammattijärjestöihin. Näin ollen voi syrjästä katsoen ainakin ymmärtää Amerikan ja Australian työväen keskuudessa vallitsevan keltaisen siirtolaisuuden vastustuksen, vaikkakaan ei sitä hyväksyisi. Tuo vastustus on jokseenkin yhtä luonnollista kuin se, että esim. useimmissa Europan maissa, joihin ei siirtolaisia sanottavasti tule, vaan päinvastoin niistä siirtyy muualle, että työväki niissä maissa vaatii täydellistä muuttovapautta.

Luonnollista oli myös, että nämä molemmat vastakkaiset kannat esiintyivät Stuttgartin kongressissa, joka edusti kaikkien niiden maiden järjestynyttä työväkeä, missä vain kapitalismi on saanut kyntensä kiinni. Varsinkin Australian järjestyneiden puolesta vastustettiin valiokunnassa aasialaisen työväen siirtolaistulvaa ja puolustettiin rajottavaa ponsilauselmaa. Amerikalaisten taholta taas esitettiin tavallaan välittävä kanta: ei tahdottu vastustaa »luonnollista» siirtolaisuutta, joka johtuu suorastaan kapitalistisen kehityksen luonnosta, vaan sitä keinotekoista siirtolaisuutta, jonka kapitalistit aiheuttavat värväämällä vieraista maista palkkain polkijoita ja lakonrikkureja. Tämä kanta ei kuitenkaan saanut yleisempää kannatusta, sillä — kuten amerikkalaisille valiokunnassa huomautettiin — oli aivan mahdotonta vetää rajaa niin venyväin käsitteiden välillä kuin on »luonnollinen» ja »keinotekoinen» siirtolaisuus. Kuitenkin tuli valiokunnan lopulliseen ponsiehdotukseen usampiakin erikoismääräyksiä, joiden tarkotuksena on estää ja vaikeuttaa työväen siirtolaisuuden väärinkäyttämistä kapitalistisen voitonhimon palvelukseen. Niin esim. kielto, ettei saa kulettaa maahan eikä maasta pois sellaisia työläisiä, jotka ovat tehneet kontrahdin, mikä riistää heiltä vapaan määräämisvallan työvoimansa ja palkkainsa suhteen; samoin vaatimukset, että höyrylaiva- ja siirtolaistoimistojen hommia siirtolaisten haalimiseksi on tarkasti valvottava sekä koko nykyinen kurja kuletusliike perinpohjin uudistettava, mikä tietystikin on usein tekevä siirtolaisrikkurien hankkimisen kapitalisteille kannattamattoman kalliiksi.

Varsinaiseen pääkysymykseen nähden asettui valiokunnan suuri enemmistö — niinkuin sittemmin myös koko kongressi — selvästi ja ehdottomasti sille kannalle, joka tässä asiassa on lopultakin ainoa sosialidemokratian periaatteiden mukainen kanta: siirtymisvapauden kannalle. Sosialidemokratia ei saata asettua rajotuksilla estämään työväen siirtolaisuutta, joka kumminkin suurimmaksi osaksi on aivan luonnollisesti nykyajan taloudellisesta kehityksestä johtuva ilmiö. Sitäpaitsi ei sosialidemokratian kansainvälisen yhteenkuuluvaisuuden periaate salli mitään erityisiä kansallisuuksia tai rotuja asetettavan lapsipuolen asemaan toisten, ehkä kehittyneempäin rinnalla. Kansainvälinen sosialidemokratia on yhtä lailla valvova kaikkien kansain työläisköyhälistön etuja, yhtä lailla taisteleva niin kiinalaisen kuin amerikkalaisenkin työväen riistämistä vastaan.

Tämä periaatteellinen kanta, joka oli lausuttu ranskalaisten esittämässä ponsiehdotuksessa, sai nyt, kuten sanottu, valiokunnan enemmistön kannatuksen. Kuitenkaan ei hyväksytty sellaisenaan ranskalaisten pontta, vaan asetettiin alavaliokunta laatimaan uutta, johon olisi koottu kaikki tärkeimmät erikoismääräykset, mitä keskustelussa oli ehdotettu sekä niitä maita varten, joihin siirtolaisia virtaa, että niitä varten, joista siirtolaisia lähtee. Täten saatiin valiokunnan lopullinen ponsiehdotus kypsytettyä varsin selväksi ja täydelliseksi sekä kongressin suuren enemmistön kantaa pääasiassa hyvin vastaavaksi.

Tuo ponsiehdotus, joka sitte yhtä pienempää korjausta lukuunottamatta sellaisenaan hyväksyttiin kongressin päätökseksi, on siksi seikkaperäinen, ettei se kaivanne mitään selittelemistä. Johtavana ajatuksena on sen pohjalla pitkin matkaa se, ettei työväen vapaata siirtymistä maasta toiseen saa millään tavalla estää, vaan siirtolaisuuden yhteydessä ilmeneviä haittoja vastaan on taisteltava suojelemalla joka maassa yhtä lailla siirtolaistyöväkeä kuin kotimaistakin. Päätehtävät tässä suhteessa kuuluvat kunkin maan ammattijärjestöille.

Kongressin täysi-istunnossa ei asiasta syntynyt pitempiä keskustelua. Itävaltalainen toveri Ellenbogen pohjusti sen mainiolla puheenvuorollaan. Yhdysvaltain edustaja Morris Hillquitt vakuutti, että vaikkakin he amerikkalaiset ovat nyt olleet hieman eri kannalla kuin nähtävästi kongressin enemmistö, niin tulevat he tästälähin mielihyvällä noudattamaan sitä onnellista ratkaisua, jonka kongressi on tässä vaikeassa kysymyksessä löytänyt. Ja Australian edustaja lausui personallisesti täysin hyväksyvänsä enemmistön kannan, samalla toivoen että tässä suhteessa myös hänen kotimaansa järjestyneet, joista enemmistö on vielä toisella kannalla, pian omaksuisi tämän ainoan sosialismin periaatteiden mukaisen ratkaisun siirtolaisuuskysyinyksessä.

Pari pienempää korjausehdotusta tekivät valiokunnan ponteen Karl Kautsky ja Rosa Luxemburg, vaikka he eivät saaneet tilaisuutta niitä tarkemmin perustella. Ensiksikin tahtoivat he, että välikäsi- eli Sveatingjärjestelmä, työväen jättäminen monien välikäsiteettäjäin nylettäväksi, olisi poistettava eikä vain »järjestettävä», niinkuin valiokunta ehdotti. Tämä muutos hyväksyttiinkin yksimielisesti. Sitävastoin hylättiin heidän toinen ehdotuksensa, ettei ponnessa vaadittaisi alimman työpalkan määräämistä, jota valiokunta myös ehdotti. Kunnan ja valtion töissä voisi heidän mielestään alimman palkan määrääminen olla aivan paikallaan, samoin erikoisissa tariffisopimuksissa; mutta sitä ei voitaisi — niinkuin tässä — vaatia yleiseen työväensuojeluslainsäädäntöön kuuluvana osana. Nykyajan valtio ei voi asettaa yksityisten liikkeenharjoittajain noudatettavaksi mitään määrättyä palkkaussääntöä, yksinkertaisesti siitä syystä, että kapitalistisen tuotantotavan vallitessa ja hintain lakkaamatta vaihdellessa on mahdotonta pysyvästi säätää minkään tavaran, siis myöskin työvoiman hintaa. — Nähtävästi »tieteen edustajat» tässä kysymyksessä olivat oikeassa, vaikka heidän ehdotuksensa, perustelun puutteessa jäi huomioon ottamatta.

Päätöslauselma, joka sitte hyväksyttiin suurella ääntenenemmistöllä, kuului seuraavasti:

Kongressi selittää:

Työväen siirtolaisuus on kapitalismin luonnosta yhtä erottamaton ilmiö kuin työttömyys, ylituotanto ja työväen liian niukka kulutus. Se on usein keinona, millä vähennetään työväen osuutta työtuotannosta, ja ajoittain paisuu se valtiollisten, uskonnollisten ja kansallisten vainojen johdosta suunnattoman laajaksi.

Kongressi ei voi havaita, että keinona työväestölle vahingollisia siirtolaisuuden seurauksia vastaan saattaisi olla mitkään taloudelliset tai valtiolliset poikkeustoimenpiteet, sillä ne ovat tehottomia ja luonnostaan taantumuksellisia, ei siis varsinkaan muuttovapauden rajoittaminen eikä vierasten kansallisuuksien tai rotujen poissulkeminen.

Sitävastoin selittää kongressi järjestyneen työväestön velvollisuudeksi puolustaa itseään toimeentulonsa polkemista vastaan, mikä monasti johtuu järjestymättömien työläisten joukkotuonnin seurauksena, ja sitäpaitsi selittää sen velvollisuudeksi estää lakonrikkurien maahantuontia ja muualle viemisiä. Kongressi myöntää kyllä ne vaikeudet, joita monissa tapauksissa korkeammalla kapitalismin kehitysasteella olevan maan köyhälistölle koituu, kun maahan siirtyy joukottain ja alhaisempaan elantoon tottuneita työläisiä maista, joissa pääasiassa on vielä maanviljelys ja maatalous vallalla, sekä ne vaarat, joita siitä syntyy määrätystä siirtolaisuuden muodosta. Mutta kongressi ei pidä oikeana keinona niiden vastustamiseksi sitä, että joitakin kansallisuuksia tai rotuja estetään maahan siirtymästä, mikä muuten on köyhälistön yhteenkuuluvaisuudenkin kannalta hylättävä. Kongressi suosittaa näin ollen seuraavia toimenpiteitä:

I. Sitä maata varten, johon siirtolaisia virtaa:

1. On kiellettävä maahan tuomasta ja muualle viemästä sellaisia työläisiä, jotka ovat tehneet kontrahdin, mikä riistää heiltä vapaan päättämisvallan työvoimansa ja palkkainsa suhteen.

2. Laissa on saatava aikaan sellainen työväensuojelus, että työpäivää lyhennetään, otetaan käytäntöön alimman palkan määräävä sääntö, poistetaan Sveating-järjestelmä, kotityö järjestetään ohjeiden mukaan ja valvotaan tarkasti asunto-oloja.

3. On poistettava kaikki rajotukset, jotka estävät tai vaikeuttavat määrättyjen kansallisuuksien ja rotujen oleskelua maassa ja samojen yhteiskunnallisten, valtbllisten ja tabudellisten oikeuksien nauttimista kuin kotimaalaisilla on; maan kansalaiseksi pääsemistä on kaikin tavoin helpotettava.

4. Kaikkien maiden ammattiyhdistyksillä olkoot tässä suhteessa seuraavat periaatteet yleispäteviä: a) Maahan siirtyneet työtäiset on ilman minkäänlaisia rajotuksia päästettävä kaikkien maiden ammattiyhdistyksiin: b) pääsyä on helpotettava asettamalla pääsymaksut kohtuullisiksi; c) on päästettävä maksutta siirtymään toisesta maajärjestöstä toiseen sitä ennen täytettyään kaikki sitoumukset entisessä maajärjestössä; d) on koetettava saada aikaan kansainvälisiä ammattiyhdistysrenkaita, joiden kautta käy mahdolliseksi näiden periaatteiden ja välttämättömäin vaatimusten kansainvälinen toteuttaminen.

5. On tuettava niiden maiden ammattijärjestöjä, joista etupäässä siirtolaisia lähtee.

II. Sitä maata varten, josta siirtolaisia lähtee:

1. Ammattiyhdistysten on innokkaasti agiteerattava.

2. Työväelle ja yleisölle on selitettävä, millainen työolojen todellinen tila on niissä maissa, mihin siirtolaisia pyrkii.

3. Ammattiyhdistysten on oltava vilkkaassa vuorovaikutuksessa sen maan ammattiyhdistysten kanssa, johon siirtolaisia virtaa, ja sovittava yhteisestä menettelystä siirtolaisuuden suhteen.

4. Kun työväen siirtolaisuutta sitäpaitsi usein rautatie- ja höyrylaivayhtiöt, maakeinottelijat ja muut huijausliikkeet keinotekoisesti kiihottavat houkutellen työväkeä valheellisilla lupauksilla, niin vaatii kongressi:

että laivain asiamiestoimet ja siirtolaistoimistot on saatettavat valvonnan alaisiksi ja joko lainsäädännöllisillä tai hallinnollisilla toimenpiteillä estettävä siirtolaisuuden väärinkäyttäminen tuottoisten kapitalististen yritysten eduksi.

III. Kuletusliike on uudestijärjestettävä, varsinkin laivoilla; määräyksiä valvomaan on asetettava kurinpitovaltaa nauttivia tarkastajia ammatillisesti järjestyneen työväen riveistä niin hyvin siitä maasta, mistä siirtolaisia tulee kuin siitä, mihin heitä menee; vastasaapuneista siirtolaisista on pidettävä huolta, etteivät he pääoman kärkkyjäin kautta oitis joudu riistämisen uhreiksi.

Kun siirtolaisten knletus voidaan ainoastaan kansainvälisellä pohjalla saada laissa määrättävien sääntöjen mukaan järjestetyksi, antaa kongressi kansainväliselle sosialistitoimistolle tehtäväksi valmistaa tällaista uudestijärjestämistä koskevia ehdotuksia, joissa on määrättävä millaiseen kuntoon laivat pitää olla laadittu ja miten varustettu sekä kuinka suuri tila ilmaa täytyy vähintäin olla varattu jokaista siirtolaista kohti, ja erityistä painoa on pantava siihen, että yksityiset siirtolaiset sopivat matkasta suoraan asianomaisen liikkeen kanssa ilman minkäänlaisten välittäjäin apua. Nämä ehdotukset on annettava tiedoksi puoluejohdoille sekä lainsäädäntötointa että agitatsioonia varten.»

Vielä oli kongressissa käsiteltävänä kysymys naisten äänioikeudesta, ja sen suhteen hyväksyttiin sosialidemokratisten naisten samaan aikaan Stuttgartissa pitämän erikoiskonferenssin esittämä ponsi. Kun taistelu naisten valtiollisen äänioikeuden puolesta on meillä jo saanut onnellisen ratkaisunsa, voinemme tämän kysymyksen käsittelyn, ainakin tällä kertaa, jättää selostelematta.

Takaisin sisällysluetteloon

Sosialidemokratinen filosofia.

(Jatkoa.)^[1]

Niin, minkälaisia ovat yleiset tulokset ihmisen tiedontoiminnan historiallis-verrannollisesta tutkimuksesta?

1) Sielun toiminta on yksi niistä muodoista, joissa toteutuu elimistön itsensäsäilyttämispyrkimys.

2) Elimistön itsensäsäilyttämispyrkimys on todistus siitä tosiasiasta, että kaikki prosessit, jotka syntyvät elimistössä, ovat määrätyn ajan tasapainotilassa, uudistuvat määrättyjen lakien mukaan ja laajenevat, s. o. valloittavat toiminta-alansa piiriin yhä suuremman määrän sisältöä ja voimaa.

3) Elimistön ulkopuolella olevan maailman suhteen ilmenee elimistön itsensäsäilyttämispyrkimys siinä, että a) elimistö pyrkii puolustautumaan ulkoapäin tulevia vaikutuksia vastaan, jotka uhkaavat sen kokonaisuutta, sellaisten sisällisten prosessien: eli varustuksien avulla, joiden tarkotuksena on suojella elimistöä ulkoapäin uhkaavia vaikutuksia vastaan tahi korjata niiden mahdollisesti jo tuottamat vahingolliset seuraukset (passiivinen itsensäsäilyttäminen) ja b) elimistö voi elimiään liikuttamalla synnyttää määrättyjä muutoksia siinä maailmassa, joka on ulkopuolella sitä, tahi siten, että se ottaa itseensä aiheita ulkomaailmasta, tahi siten, että se muuttaa yhden energian muodon toiseksi (aktiivinen itsensä säilyttäminen).

4) Silloin kuin aineet, joita elimistöt tarvitsevat ravinnokseen, eivät ole aina niiden välittömässä läheisyydessä, täytyy niillä olla elimiä, jotta ne voivat liikkua ja liikuttaa yksityisiä orgaanejaan.

5) Siitä johtuu myöskin sellaisen orgaanin tarpeellisuus, jonka tehtävänä on yhdistää ja järjestää elimien liikkeet.

6) Sellainen orgaani on hermosto.

7) Kaikki prosessit jotka tapahtuvat hermostossa ovat yhden ainoan alkuprosessin muutoksia, tämä toiminta on tiedoton heijastusprosessi; heijastus tapahtuu vähintäin kolmen hermosysteemin muutoksen muodossa; alkujäsenenä on sarjassa sellainen hermosysteemin muutos, jonka aiheuttaa häiritsevät vaikutukset hermoston ulommaisiin pääteosiin uhatesaan elimistön säilymistä ja loppujäsenenä on niiden aiheiden poistaminen, jotka ovat tuon häiriön saaneet syntymään. Uhkaavan häiriön poistaminen tapahtuu elimiä liikuttamalla, joka toiminta siten on sarjan keskimäisenä jäsenenä, ja jota sanotaan vegetariseksi, eli ruumiillisen elämän säilyttämistä tarkoittavaksi sarjaksi.

8) Enin osa alkuperäsiä heijastustoimintoja tapahtuu ilman mitään osanottoa tajuntamme puolelta, sitä todistaa muun muassa sekin, että tuo heijastus- eli refleksitoiminta voi jatkua vielä senkin jälkeen kun hermokeskusta on lakannut toiminnasta.

9) Tietoinen sieluntoiminta ulottuu vaan joihin-kuihin täydellisimpiin elimillisten sarjain muotoihin ja ainoastaan silloin, »kuin tarpeelliset edellytykset siihen ovat olemassa.

10) Niiden muotojen ja edellytyksien tutkimus osoittaa, että tietyllä eläinelimistön kehitysasteella heijastustoiminta itsestään ei riitä suojelemaan elimien yhteistä toimintaa yksilön säilyttämiseksi, nimittäin silloin kuin elimistön olemassaolon ehdot monilaistuvat, pitää elimistön vastata mitä erilaisimpiin tapauksiin ja voidakseen sen tehdä, asettaa hermojärjestelmä alkumuutoksensa ja häiriön vastaavien toimintaliikkeittensä välille uuden elimen, tajunnan, sielullisen toiminnan, joka antaa sille mahdollisuuden valita monesta mahdollisesta liikkeestä sen, joka parhaiten voi torjua ulkonaisen häiriön.

11) Sielullisen toiminnan elimellisenä tehtävänä on avustaa elimistön säilyttämispyrkimyksiä ulmomaailman monilaisuudessa ja sen se voi täyttää vaan sen kautta, että eläinelimistöillä on olemassa erityinen muistikyky, jonka kautta se voi säilyttää ja uudelleen esiintuoda jo ennen koettua, sanalla sanoen, valita keinoja, joilla se vastaisi ulkonaisiin häiriöihin.

12) Jokaisella elimellä on kyky säilyttää aistimuksien jälkiä; sen takia on muistilla yhtä paljon toimialoja kuin elimiäkin, eikä ole syytä puhua jostain muistista ylipäätään; toiselta puolelta on tajunta, joka perustuu muistiin sitä kehittyneempi ja rikkaampi, mitä järjestyneemmin, elävämmin, nopeammin ja rikkaammin elimet ovat ulkomaailmasta ottaneet vastaan aistimuksia.

13) Sielullinen toiminta ei ole toiselta puolelta koskaan eristetty kokemus, vaan aina yhteys siitä mitä paraikaa koetaan ja ennen on koettu, yksityinen aistimus yksinään ei tule tajuntaan, se joutuu tajuntaan vaan sen takia, että se kuuluu johonkin tiettyyn aistimusryhmään. Poincaré'n mukaan on tajunta aistimuksien välisten suhteitten järjestelmä. Jos tapaamme kokemuksessamme aineksia ennen koetusta, niin nämä ainekset ilmestyvät tajuntaamme eri valossa, jota sanotaan tuntemisprosessiksi, ja samassa nämä ainekset kutsuvat muistiimme muitakin jälkiä siitä entisestä aistimusryhmistä, mihin ne kuuluvat. Sillä tavalla yhdistyvät aistimuksemme tuntemis- ja yhdistämis (assosiation)-prosessien kautta, joilla molemmilla on tärkeä osa sieluelämämme kehityksessä, kuten huomaamme seuraavasta.

14) Kokemuksemme alkumuodon muodostaa aistimusryhmä, joka sulautuu yhteen kokonaisuuteen mielikuviemme kanssa s. t. s. entisten kokemuksien aineksien kanssa. Tätä kokonaisuutta sanotaan aistihavainnoksi.

15) Juuri aistihavainto onkin se, mitä me sanomme »asiaksi», »objektiksi», itse asiassa me tajuamme kerrallaan vaan joitakuita kokemuksien aineksia, ja niitä me täydennämme niillä aineksilla, joita ennen olemme kokeneet yhdessä edellisten aineksien kanssa; tämä täydentämisprosessi ei tietysti tapahdu samassa silmänräpäyksessä, kuin tajuaminen; aistinhavainto on silloin kuin se tapahtuu, aina kokonainen, vasta myöhemmin huomaamme, miten se on liitetty yhteen mitä monilaisimmista kokemusaineksista.

Mutta jos kerran aistinhavainto meidän mielestämme sisältää nykyisestä ja entisestä yhteisen kokemuksen, ja kokemuksemme voi joutua tietoomme vaan yhteydessä entisen kokemuksen kanssa, niin huomaamme, että me voimme tajuta »asioita» vaan niiden suhteissa toisiin asioihin, ja ei itsestään »an und fur sich». Suhteellisuus on sillä tavalla tietomme pääominaisuus.

16) Seuraava tietomme kehitysaste on siinä, että useammista aistinhavainnostamme samanlaiset ainekset pyrkivät erottamamaan ja yhdistyvät erityiseksi tajunnan objektiksi.

17) Sen takia tapahtuu tajunnan kehitys kokemuksen aineksien erottamisen (dissosiationin) ja yhdistämisen (assosiationin) kautta.

18) Sielullinen toimintamme, jota sanomme ajatteluksi, ei ole oikeastaan muuta, kuin kokemuksen aineksien yhdistämis ja erottamisprosessien yhteys. Niin on ajattelun elimellinen tehtävä Mach'in mukaan, »sovittaa ajatuksia (mielikuvia) tosiseikkoihin ja ajatuksia toisiinsa, jotta elimistöt helpoimmin voisivat mukautua niitä ympäröiviin moni- ja erilaisiin elinehtoihin.» Yhtä sattuvasti määrittelee Duhem ajattelun olemuksen: »se on tihestetty (condensirte) kokemus.» Sillä tavalla on ajattelu luonteeltaan taloudellinen toiminta, koska se koettaa hankkia mahdollisemman paljo aineksia, mahdollisemman vähemmän energiakulutuksen kautta.

19) Ajattelulla on ollut kaksi kehitysastetta, a) ajattelu n. s. yleisten havaintojen eli konkreettien avulla ja b) ajattelu käsitteiden abstraktien avulla.

20) Ensimäisellä kehitysasteella ajattelu ei käytä vielä sanoja, vaan ainoastaan niin sanottuja konkreetteja, yleisiä havaintoja, sielullisia muodostuksia, jotka ovat väliasemassa muistin muodostamien aistinhavaintojen ja käsitteiden välillä. Nämä yleiset havainnot muodostuvat usein koettujen samanlaisten mielikuvien yhteensulattamisen kautta.

Ajattelu, joka omistaa sellaisia yleisiä havaintoja voi jo aikaan saada kaikenlaisia alkuperäisiä johtopäätöksiä. Alkuihminen, joka ensimäisenä on keksinyt ajatuksen suojella puuastiaansa tulen vaikutukselta savikuoren avulla, on luultavasti päätellä seuraavalla tavalla: »puuastia (ensimäinen yleinen havainto) palaa tulessa (toinen)». »Savi (kolmas) ei pala.» »Puu peitettynä savella ei pala (neljäs)». Tämä n. s. havaintojen logiikka myöntää siis tiedollemme mahdollisuuden valita keinoja, joilla se vastaa ulkonaisiin häiriöihin.

22) Ajattelun kehitys johtaa sen toimimaan symbooleilla eli käsitteillä, jotka johtuvat konkreeteista eli n. s. yleisistä havainnoista niiden aineksien erottamis- eli yhdistämispresessien kautta, niin on ero konkreettien ja käsitteiden välillä siinä, että jälkimmäiset ovat vielä kauempana aistinhavainnoista kuin edelliset. Käsitteeseen kuuluu juuri vähemmin ominaisuuksia ja aistimusaineksia kuin yleiseen havaintoon, koska käsite juuri yhdistää useampia »yleisiä havaintoja» niin sanotun abstraksionin kautta. Mitä korkeampi on abstraktionin aste, sitä vähemmin kykenee käsite esittämään mielikuvituksellemme jotain konkreetista kuvaa, paitsi puhuttua eli painettua »sanaa». »Käsite on vainajan ruumis», — sanoo T. Ribeau, — »olisi kumminkin ehkä sattuvampi sanoa, että käsite on luuranko, koska kerran tieteellinen abstraktioni ei ole mitään muuta kuin ilmiöitten luuranko.» Kumminkin pitää muistaa, ettei käsite ole yksistään ominaisuuksia seuraava. Esim. eläimen käsitteeseen ei kuulu yksistään sen elimien, lihaksien ja muitten ruumiinosien mielikuvat, vaan sitä paitsi vielä niiden ominaisuuksien määrätyt keskinäiset suhteet. Käsite ei sisällä yksistään ominaisuuksien yhteyttä, vaan vielä ne määrätyt muodot, joissa nämä ominaisuudet riippuvat toisistaan.

Millä tavalla täyttävät käsitteet symboolit, taloudellista tehtävätään. Oikeastaan sanojen, kielen, puheen kautta.

Jos käsite on vaan symbooli, joka esittää tiedossamme määrättyä konkreettisten aineksien ryhmää, niin on sama symbooli merkki, joka esittää itse käsitteen; sana on symbolin symboli. Sen takia voi käsite vaan silloin täyttää tehtävänsä, kun se omistaa vastaavan sanan, jota käyttämällä voimme tarpeen tullessa tuoda esiin koko sen konkretisten asioiden suhteiden ryhmän, jonka symbolina on tietty käsite.

Abstraktisen ajattelun päämerkitys ei ole Machin mukaan se, että erotamme konkretisen asian tietyistä aineksista, vaan se, että keskitämme huomiomme erinäisiin tärkeämpiin aineksiin, yhdistämällä ne erityiseen ryhmään. Yhdistävien ominaisuuksien valinta riippuu niiden biologisesta merkityksestä.

Tavallisesti yhdistetään käsitteisiin vaan sellaiset ilmiöainekset, jotka kuuluvat määrättyyn ominaisuusryhmään. Ainoastaan yhdistämällä kaikki ilmiöiden ainekset yhteen tai toiseen käsitteeseen, saadaan lopuksi iso määrä käsitteitä, jotka ovat muodostuneet satunnaisesti, ilman suunnitelmaa ja joutuvat useinkin keskenään ristiriitaan. Siitä johtuu ihmiselle tarve järjestää tietonsa erinäiseen järjestelmään, jossa käsitteet olisivat yhdistettyjä toisiinsa eli toisin sanoen, »tulee tarve sovittaa käsitteet toisiinsa.»

23) Käsitevarastomme järjestäminen tapahtuu seuraavalla tavalla:

I) Kahdesta ristiriidassa olevista käsitteistä poistetaan toinen.

II) Kaikki käsitteet järjestetään sillä tavalla, että enemmän abstraktinen käsite (genus) tulee sisältämään useampia vähemmän abstraktisia (species). Silloin saamme sen järjestelmän alimmaksi asteeksi käsitteen joka on kaikkein lähimpänä konkreetista kokemusta ja sisältää siitä syystä eniten yksityisiä ominaisuuksia; toiselta puolen taas järjestelmien korkeampana asteena tulee olemaan käsite, joka on rikkain sisällykseltähän ja kaikkein kauimpana kokemuksesta (summumgenus).

24) Ajattelun varsinainen tehtävä on yhdistää käsitteet erityisiin ryhmiin. Semmoinen yhdistäminen tapahtuu päätelmän muodossa, joka sisältää enemmän eli vähemmän pysyvän yhteyden yksityisten käsitteiden eli niiden aineksien välille. Sellaisia yhteyksiä käsitteiden välillä sanotaan laeiksi. Tieteellisiä lakeja on kahta lajia: enemmän satunnaisia kokemuksellisia käsitteiden yhteyksiä sanotaan kokemukselliseksi laeiksi, sitä vastoin enemmän eli vähemmän pysyväiset yhteydet muodostavat abstraktisia lakeja.

Tieteellisillä laeilla on sama merkitys kun käsitteilläkin: ne auttavat elimistöä sen taistelussa olemassaolon puolesta. Jos katsomme tieteellisten lakien historiallista kehitystä, niin huomaamme että abstraktiset lait ovat muodostuneet kokemuksellisten lakien yhdistämisestä. Mutta käsitteet, joiden avulla nämä lait ovat kokoonpantuja eivät aina ole olleet kokemuksellista alkuperää, usein sitä varten on käytetty fikseerattuja käsitteitä, niinkuin atomin ja eetterin käsitteet fysikassa. Näitä käsitteitä ei tähän saakka pidetty todellisina asioina eli voimina, vaan nykyajan huomattavimmat tiedemiehet vaativat, että niillä käsitteillä olisi tieteessä vaan auttava osa, niin kuin matematikassa on algebran merkeillä ja että toiselta puolelta koettaisiin välttää sellaisia käsitteitä ja asettaa niiden sijalle matemaattisia symboleja, mikä on täysin mahdollista. Meidän näkökannaltamme on siis idealista tieteen systeemi sellainen, missä kaikki eri tieteitten haarat ovat muodostuneita säännöllisestä kokemuksen ainesten tutkimuksesta ja jossa kaikki lait ilmaisevat kokemuksen aineksien eli aines ryhmien keskinäistä riippuvaisuutta. Toiselta puolelta tiede voi käsittää vaan kokemuksen aineksia ja niiden suhteita, kaikki mikä on ylä- eli alapuolella kokemusta, luontoa, ei ole enää tiedettä. Onhan tieteen merkitys ihmisen elämässä siinä, että se auttaa ihmistä näkemään edeltäpäin jonkun asianlaidan eli toiminnan seurauksia, s. t. s. todellisia seurauksia, jotta ihminen voisi toimia suuremmalla menestyksellä elämänsä suojelemiseksi ja sitä tehtävätään voi tiede vaan silloin täyttää, kun se pysyy kokemuksessa, siinä, mikä todellisesti on olemassa. Tieteen lähteenä on kokemus, sen tarkoitusperä on kokemuksen kuvaus tarkoitusmukaisen käsite- ja lakijärjestelmän muodostuksen kautta.

25) Viimeinen ja kaikkein tärkein tietoteorian periaate on se, joka määrää käsitteiden ja käsiteryhmien keskenäisen riippuvaisuuden yleisen luonteen, sen, jota nykyajan tiede sanoo lainmukaiseksi riippuvaisuudeksi. Nykyajan tiede sanoo sen riippuvaisuuden yleisesti funktionaliseksi riippuvaisuudeksi (matemaattisessa merkityksessä). Se merkitsee, että kaksi eli useampia käsitteitä, jotka ovat yhdistettyjä tieteteellisen lain muotoon, ovat seuraavassa suhteessa toisiinsa: jos käsiteryhmässä, jonka laki sisältää, muuttuu yksi käsite ja muut paitsi yksi, pysyvät muuttumattomina, niin muuttuu määrätyllä, tietyllä tavalla, myöskin se viimeinen. Nähtävästi tämä riippuvaisuusmuoto edellyttää, että meillä on mahdollisuus mitata kaikkien käsitteiden muutokset, jotka siitä syystä tulevat suuriksi matematisessa merkityksessä.

Siinä määrässä, kuin tieteitten, s. t. s. käsitteiden ja lakien luku on karttunut, on myöskin kasvanut se vakaumus että kaikki ilmiöt, koko kokemus, on alistettu sellaisen lainmukaisuuden alle; tätä vakaumusta sanotaan kaiken olemassaolon yleisen ehdollisuuden (Bedingtheit) eli täydellisen määrättyisyyden periaatteeksi.

Maailmanjärjestyksen täydellisen määrättyisyyden laki merkitsee sitä, että jokainoa prosessi luonnossa on kaikissa osissaan täydellisesti määrätty ja ettemme missään elämässä tapaa epämääräisyyttä eikä mielivaltaa, eli toisin sanoen: yhtä luonnonprosessia varten voi aina löytää luonnossa toisia prosesseja, jotka täydellisesti määräävät sen kulun siinä merkityksessä, että joka kerta, kun ne ovat olemassa, on meillä olemassa myöskin edellinen prosessi ja että sentakia jokainoa muutos prosessin kulussa edellyttää myös jonkun muutoksen sitä määräävissä ehdoissa. Sellaisia luonnon prosessien riippuvaisuusyhteyksiä on kahta lajia, samanaikainen, jossa muutokset tapahtuvat yhtaikaa ja toistaan seuraava, jossa yksi muutos tapahtuu toisen jälkeen.

Ensimäisessä, samanaikaisessa riippuvaisuusyhteydessä molemmat olotilat riippuvat toisistaan ja molemmat voivat määrätä toisiaan ja tulla määrätyksi toistensa kautta.

Toisin on asianlaita sen riippuvaisuuden kanssa, jossa yksi ilmiö seuraa toista. Se eroaa yllämainitusta sen kautta, että jokainen sitä määräävistä ehdoista (tässä tapauksessa ajassa edelläkäyvistä) voi yhdestä olotilastaan siirtyä toiseen ainoastaan käymällä läpi kaikki olotilat niiden välillä. Putoava kappale ei voi esim. 100 metrin korkeudelta pudota välittömästi 50 metrin korkeudelle; sen putoomisnopeus ei voi ilman ylimenoastetta muuttua 10 metristä minuutissa 20:een eli 30:een. Jäähtyvä taivaankappale ei voi välittömästi siirtyä 70 lämpöasteesta 40:een j. n. e. Sanalla sanoen, luonto ei tunne hyppäyksen tapaisia muutoksia. Itse n. s. katastrofeissakin, maanjäristyksissä, räjähdyksissä, ei tapahdu hyppäystä, vaan ylimenot siellä tapahtuvat niin lyhyessä ajassa, että niitä voi huomata vaan hidastuttamalla prosessia useampia tuhansia kertoja.

Itse asiassa on sellainen muutoksien keskeytymättömyys vaan erityinen tulos luonnossa vallitsevasta samankaltaisuuden laista. Ainoastaan sillä ehdolla, että määräävä tekijä keskeytymättä kehittyy, voimme me määrätä määrättävän suuruuden, koska muutoin sama määrättävän tekijän suuruus voisi edellyttää erilaisia määrääviä tekijöitä. Joka tapauksessa on muutoksien keskeytymättömyys todistettu kaikkiin fysikalisiin suureisiin nähden.

Toinen ja paljoa tärkeämpi toistaan seuraavien riippuvaisuusyhteyksien erityinen ominaisuus on luonnossa tapahtuvien muutosten suunta. Samanaikaisten riippuvaisuuksien alalla me näemme vaan, että määräävän tekijän suuruutta vastaa määrätyn suuruus, ja että edellämainitun vähentymistä vastaa toisen vähentyminen tai lisääntyminen. Mutta yhtäläisyyden laki ei puhu meille mitään siitä, mihin suuntaan nämä määrääväin tekijäin suuruusmuutokset tapahtuvat, lisääntyykö määräävien tekijäin suuruus tahi vähentyykö se. Itse asiassa näiden suuruudet lisääntyvät (jos puhumme asioista, jotka sijaitsevat maanpallon vaikutuksen alla). Ja ylipäätään luonto koettaa korjata kaksinaisuutta muutoksien suunnan suhteen. Esim. voi sanoa todistetuksi, että fysikaalisten massojen liike itsestään aina on suunnattu ylimenoon korkeammasta asteesta alempaan asteeseen s. t. s. silloin kun ei ote olemassa sivuvoimia, jotka voisivat kääntää prosessin kulun toiseen suuntaan; lämmöllä ja sähköllä on pyrkimys siirtyä korkeammasta lämpöasteesta ja korkeammasta potentialista alempaan lämpöasteeseen ja alempaan potentialiin. Mutta luonnon yhtäläisyyden laki ei sisällä itsessään minkäänlaisia viittauksia muutoksien summan suhteen; se vaatii vaan, että kerran aloitettu suunta ei muuttuisi itsestään.

Meidän järkemme ei voisi koskaan suostua ajatukseen, että esim. putoova esine itsestään yhtäkkiä muuttaisi suuntaa. Jos luonto sitä paitsi meille vielä osoittaa, että kaikki muutokset yleisesti tapahtuvat yhteen suuntaan, nimittäin eron vähentämiseen korkeuksien, lämpöasteiden ja potentialien väliltä, niin tämä lainmukaisuus nähtävästi siirtyy jo ulkopuolelle yhtäläisyydenkin rajoja ja on uusi periaate, jota ei löydy ilmiöiden yhtäläisyysperiaatteessa, mutta joka täydentää sitä jokaisen luonnonprosessin täydellisen määrättyisyyden merkityksessä.

Jos ajattelumme päätehtävänä on tosiseikkojen jäljentäminen, niin kaiken olemassaolevan täydellisen määrättyisyyden periaatteen pitäisi kuvastua myöskin mielikuvissamme. Fyysillisen prosessin täydellistä määrättyisyyttä pitäisi sentähden vastata myöskin käsityksemme täydellinen määrättyisyys. Käsityksemme määrättyisyys on sitä, että käsitteessämme määrätyt ominaisuudet ovat määrätyissä suhteissa keskenään, se merkitsee meidän pitävän edellyttää, että samassa silmänräpäyksessä, samassa suhteessa tietyllä käsitteellä ovat tietyt ominaisuudet. Vakuuttamalla, että tiettynä aikana, tietyssä suhteessa, tiettyyn käsitteeseen kuuluvat määrätyt ominaisuudet, me myönnämme, ettei sillä ole toisia ominaisuuksia tahi että ne ovat poissa.

Siitä täydellisen määrättyisyyden laista johtuvat jotkut viittaukset luonnon ja ihmisen kehityslakien suhteen. Yllämainitun lain käsittelystä näkyy selvästi, että liikkeen eli muuttumisen käsite ja kehityksen käsite eivät ole samoja.

Muutoksen käsite edellyttää vaan, ettei mikään aineksien yhteys ole ehdottomasti varma ja pysyvä, että samat ainesosat voivat sisältyä erilaisiin yhteyksiin, jotka alituisesti nousevat toistensa sijalle. Muutosten yhtäläisyyden laki vaatii vaan, että yhden ainesosan muutoksiin löytyisivät vastaavat muutokset toisessa ainesosassa ja että muutokset, jotka kulkevat tiettyyn suuntaan, eivät itsestään muuta sitä suuntaa. Mutta mihin suuntaan nämä muutokset tapahtuvat, siitä ei ole minkäänlaisia edellytyksiä ei muutoksen käsitteessä itsessään eikä yhtäläisyyden laissa.

Kehityksen käsite nähtävästi edellyttää, ei ainoastaan, että ainesosan tiettyä muutosta vastaisi muutos toisessa ainesosassa, vaan myöskin että muutos ensimäisessä ainesosassa tapahtuisi tietyn lain mukaan, eli oikeammin, yhteen suuntaan, s. o. vähenemisen tai lisääntymisen suuntaan.

Ja tosiaan luonnossa jokainoan ainesosan muutos tapahtuu nähtävästi ainesosain suuruuden eron vähentämisen suuntaan.

Sellaiset ovat tietomme ja sen historiallisen kehityksen pääperiaatteet sekä pohjapiirros biososiologisen sielutieteen näkökannalta. Periaatteemme kannalta tiedon ihanteen pitää toteuttaa kaksi ajattelumme päätehtävää: sovittaa ajatukset tosiseikkoihin ja sovittaa ne keskenään. Täydellinen ajatusten sovittaminen tosiseikkoihin tapahtuu silloin, kun ei jää minkäänlaisia tosiseikkoja eikä muutoksia, joita tietojärjestelmämme ei käsittäisi, ja päinvastoin, kun tietojemme järjestelmässä ei tule olemaan ainoatakaan käsitettä, jota ei olisi saavutettu tutkimalla metoodisesti tosiseikkoja.

Idealinen ajatusten sovittaminen toisiinsa nähtävästi tapahtuu silloin, kun

1) tietojemme järjestelmässä ei tule olemaan käsitteitä eikä lakeja, jotka olisivat ristiriidassa keskenään,

2) kun tietomme ovat saatu sellaiseen järjestelmään, jossa voimme jokaisen ilmiön asettaa väliasteeksi siihen muutossakaan, jota sanotaan yleismaailmallisen kehityksen prosessiksi.

Olemme nyt koettaneet yleisissä piirteissä esittää ne vaatimukset, jotka asetetaan tiedollemme nykyajan tieteitä hallitsevien metodien näkökannalta.

Jos tarkastamme lähemmin niitä vaatimuksia, niin huomaamme, että ne pääpiirteissään ovat vaan marxilaisen teorian pääperiaatteiden kehittämistä ja syventämistä siinä muodossa, kuin ylempänä olemme esittäneet. Tosin aikamme tietoteoria myöskin lähtee vakaumuksesta, ettei mikään olioiden tai niiden aineksien olotila ole pysyvä eikä muuttumaton; se tuo ainoastaan enemmän tarkkuutta muutoksen käsitteeseen, eroittamalla muutoksen eli liikkumisen ja kehityksen toisistaan. Sitäpaitsi on sen tieteellisten tutkimusten edellytyksenä, niinkuin marxilaisuudellakin, kaikkien muutoksien tarkka lainmukaisuus, mutta samassa se antaa lainmukaisuuden käsitteelle selvemmän ja asiallisemman sisällön, ja lopuksi, se kapinoi vielä pontevammin kuin Marx ja Engels todellisuuden väärentämistä vastaan, sitä vastaan, että todellisuuteen sekoitetaan aineksia, jotka ovat ulkopuolella kokemusta, vaikkapa niitä puettaisiin mihin filosofiseen muotoon tahansa; tietoteoria sen tekee sillä perusteema, ettei ajattelu ole mitään muuta kuin »työväline» (Instrument — Dietzgenin nimitys) todellisuuden tarkasti kuvaamiseksi. On mahdollista, että tulokset, jotka johtuvat siitä nykyajan tieteellisen filosofian viimeisestä edellytyksestä, eivät yksityiskohdissaan tyydytä, ovat vaillinaisia, epätarkkoja, mutta joka tapauksessa Marxin teorian puoltajien kannalta tämä uusi filosofinen aatesuunta on oikealla tiellä, sillä tiellä, jota »kapitalin» tekijä nerokkaisuudellaan ja kaukonäköisyydellään jo ennusti. Vaan yhdessä näkökohdassa emme vielä löydä yhteyttä Marxin edellytysten ja nykyajan tiedettä hallitsevan näkökannan väliltä. Se on kysymys kehityslakien olemuksesta yleensä ja yhteiskunnallisten muotojen kehityksestä erityisesti.

Se seikka, ettei löydy yhteyttä Marxin mielipiteitten välillä historiallisen prosessin luonteen suhteen ja nykyajan luonontieteen välillä, ei todista suinkaan, että niiden kesken olisi ristiriita, vaan se on todistus siitä, ettei kehitysopin teoretiset perusteet ole vielä tarpeeksi tutkittuja. Selvä on vaan yksi seikka, nimittäin se, ettei yleisen muuttuvaisuuden laki yhdessä ilmiöiden yleisen lainmukaisuuden lain eli yleisen määrättyisyyden periaatteen kanssa vielä käsitä koko kehitys-käsitteen sisällystä. Totta on, että siihen suuntaan nykyaikana ovat suunnanneet ajatuksensa melkein kaikki biologit ja filosofit, mutta paitsi joitakuita enemmän tai vähemmän sattuvia arveluja ei ole vielä mitään aikaan saatu.

Samoin ei ole vielä olemassa yleisesti tunnustettua henkisten ilmiöiden kehityksen teoriaa, joka käsittäisi henkisen toiminnan muodot ikäänkuin yleensä tietyn puolen elimellisestä elämästä. Jonkunlaisena poikkeuksena ovat ainoastaan, niinkuin edellä näimme, sielutiede ja tietokritiikki, joka perustuu tutkittuihin tosiseikkoihin ja niiden yhteyksiin; ja tässäkin ovat juuri ne järjen muodostukset vähemmän tutkitut, jotka niiden historiallisen kehityksen ja polveutumisen suhteen ovat korkeimmillaan, niinkuin yhteiskunnallisen tajunnan oikeudelliset, poliittiset ja uskonnolliset muodot, ilmiöt, jotka kehittyvät rinnan ja läheisessä yhteydessä yhteiskunnallis-taloudellisten toimintamuotojen kanssa. Näiden vaillinaisuuksien täyttämiseen pitäisi kaikkien tutkijoiden, jotka työskentelevät marxilaisen teorian kehittämiseksi, keskittää toimintansa, jos he toivovat, että marxilaisuus edelleenkin säilyttäisi tieteellisen sosialismin nimen.

(Вѣстникъ жизни.)

J. Beerman.

Takaisin sisällysluetteloon

Katsauksia.

Maanpuute ja Talonpoikaispankki Venäjällä on nimenä Toivo Kailan kirjoituksella Yhteiskuntataloudellisessa Aikakauskirjan 4 numerossa. Koska talonpoikeispankki varsin läheisesti vastaa meidän tilattoman väestön lainarahastoamme, kannattaa tämä varsin valaiseva kirjotus jo tästä syystä lukemista. Erityisesti tässä vaan huomautamme niistä tiedoista jotka annetaan pankin maanoston vaikutuksesta maanhintoihin, tämä kysymys kuin meilläkin on ollut keskustelun alaisena. Keskimäärin maksettiin siitä maasta, jonka ostoa pankki välitti,

Maan hinta ei siis ainoastaan ole noussut pankin toiminnan aikana, vaan vieläpä voi selvästi huomata, että niinä vuosina, jolloin pankin välityksellä on enemmän maata ostettu, on maan hinta noussut, milloin taas välitys on ollut pienempi, on maanhinta osoittanut taipumusta vähenemään. Ja kuitenkin on Venäjän talonpoikaispankin välittämä maanosto venäjän oloihin suhteellisesti pieni. Tulevaisuus osoittanee, miten meidän tilattoman väestön lainarahastomme suurisuuntaiseksi suunniteltu toiminta maanhintoihin tulee vaikuttamaan.

Kirjallisuutta.

Toimitukselle tullutta kirjallisuutta:

F. Max Müller: Luonnollinen uskonto. Suom. A. B. Mäkelä. Tampere, M. V. Vuolukka. Siv. 116, hinta –:75.

Verner Sombart: Köyhälistö. Suom. Väinö Tanner. Pori, osuusk. Kehitys. Siv. 90, hinta –:80.

Verner Sombart: Sosialismi ja sosialinen liike. Suom. J. K. Kari. Helsinki, Kustannusosakeyht. Otava. 1 vihko, siv. 48, hinta –:50

R. Hesse: Polveutumisoppi ja darvinismi. Suomennos. Helsinki, Kansanvalistusseura. Siv. 129, hinta 1:50.

Anatole France: Crainque bille ynnä muita kertomuksia. Ranskasta suom. O. Manninen. Porvoo, Verner Söderström o. y. Siv. 132, hinta 1:50.

Lukijoille ja asiamiehillemme.

Lehtemme ystäviä kehoitetaan rupeamaan lehtemme asiamiehiksi. Joka hankkii vähintään 5 tilaajaa joko koko tai puolivuodeksi saa lukea hyväkseen 5 % tilausrahoista, vähintään 10:stä tilaajasta 10 %. Tilaajien nimet ja selvät osotteet ynnä tilausrahat ovat tammikuun kuluessa lähetettävät lehden konttoriin.

Sosialistisen aikakauslehden toimituksen ja konttorin osote on Helsinki, Länsi-Heikinkatu 14. Telef. 60 44.

Takaisin sisällysluetteloon

Sosialistinen Aikakauslehti

tulee ilmestymään vuonna 1908 sosialidemokratisena puoluelehtenä noudattaen Suomen sosialidemokratisen puolueen ohjelmaa. Lehti tulee ilmestymään samaan tapaan toimitettuna, saman kokoisena, yhtä usein ja samanhintaisena kuin tänäkin vuonna.

Kirjoituksillaan ovat lehteämme tänä vuonna avustaneet useat ulkomaalaiset sosialidemokratit, sekä puoluetoverit Erland Aarnio, Julius Ailio, Matti Autio, Martti Kovero, Vilho Leino, Hannes Ryömä, Eetu Salin, Väinö Tanner, N. R. af Ursin y. m.

Toivoen puoluetoverien tulevanakin vuonna avustavan lehteämme kirjoituksillaan ja luottaen siihen, että lehden ystävät muutenkin sen hyväksi työskentelevät, lähtee toimitus taas uutta toimintavuotta alkamaan.

Lehden toimitus pysyy tulevana vuonna samoissa käsissä kuin tähänkin asti.

Kirjoittajien huomautukset:

^[1*] Äänioikeus Venäjällä ei ole yhtäläinen, alkuvalitsijat jakaantuvat erityisiin vaalikurioihin, talonpoikiin, maanomistajiin, kaupunkilaisiin ja työmiehiin, joista jokainen vaalikuria valitsee joko välillisillä tai välittömillä vaaleilla määrätyn luvun n. s. valitsijamiehiä, jotka sitte kuvenermentittäin valitsevat dumaedustajat. Toimitus.

^[2*] Tarkotetaan suurilla keisarillisilla tiluksilla rauhotettuina, korkeita metsästyksiä varten elätettyjä buffelihärkiä.

^[3*] Tarvitsee vain muistaa Miljukovin juttua, jolloin tahdottiin riistää äänioikeus kadettien johtajalta, koskei hänellä ollut Pietarissa ollut koko vuotta omaa asuntoa, vaan ainoastaan — 360 päivää.

^[4*] Desjatiina hiukan yli 1 ha.

Toimituksen viitteet:

^[1] Ks. kirjoituksen aiemmat osat Sosialistisen aikakauslehden numeroista numeroista 32 (1907) ja 33 (1907) ja 34–35 (1907). MIA huom.

Takaisin Sosialistisen aikakauslehden luettelosivulle
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto