Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

 


Julkaistu: helmikuussa 1908
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 38, helmikuu 1908. Kolmas vuosikerta 1908, s. 33–64. Työväen kirjapaino, Helsinki 1908.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: N. R. af Ursin. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.


Sosialistinen aikakauslehti

N:o 38, helmikuu 1908

 

Toimitus:
Edv. Gylling
Vastaava
O. W. Kuusinen
Toimitusihteeri
Sulo WuolijokiYrjö Sirola

Sisällysluettelo:

 


Seinät supistuvat.

Olemme tällä hetkellä kuin tarinan vanki, joka aina aamulla havaitsee rautaisten seinäin supistuneen, katon laskeneen alemma ja siinä olevain akkunain luvun vähenneen. Näinä kuluneina verrattaisen vapauden vuosina on tuollaisia seinäin supistamisia sattunut useita ja säännöllisesti tullen ovat ne yhä ahtaammaksi rajottaneet kainon itsemääräämisoikeutemme jo itsessään kylläkin ahdasta aluetta. Marraskuun manifestissa luvattu laki hallituksen jäsenten juridisesta vastuunalaisuudesta jäi Pietarissa vahvistamatta, kun säädyt sitä hiukan parsivat. Säätyjen korjailemat yhdistys- ja painolait, jotka eivät suinkaan olleet vapaamielisyydellä pilatut, jäivät Pietariin. Venäläisistä vapausliikkeen henkilöistä ja muista epämukavista matkailijoista on maatamme puhdistettu Suomen poliisin avulla ja avutta — sen mukaan miten asianomainen vangitsija on suvainnut. Hallitsijan »minä käsken» eduskunnan miljoona- ja budgetipäätösten johdosta puhui selvää kieltä. Ja koko ajan on ollut tietona, että Suomen asevelvollisuuskysymys, jonka pohjalla sortovuosien taistelu käytiin, yhä on ratkaisematta, samoin kuin sen aiheuttama helmikuun julistuskirja on ollut kumoomattomana, vaikka siihen kuuluvat perussäännökset ovat olleet lakkautetut käytännöstä.

»Gömd men icke glömd», »kätkössä, mutta ei unohdettuna», voisi sanoa näistä bobrikoffilaisajan miellyttävistä muistoista. Ja vallan oikein: helmikuun manifestin 9-vuotismuistopäivänä ja samaan aikaan kuin vietetään Suomen vallotuksen alkamisen satavuotismuistoa, astuu kenraalikuvernöörinvaihdoksen kautta aimo askeleen, kai ratkaisevan, edelleen se politiikka, joka jo aikaa on ollut suunniteltu ja jota Suomesta marraskuulla 1905 pois ajetut bobrikoffilaiset nyt ovat tarkistaneet — sille uusia aseita takoen, ja joka jo Seynin nimityksen kautta epäilemättömän selvästi ilmaisi aikomuksensa.

Mitään ei ole tosin tapahtunut, ei mitään. Mutta joka päivä Pietarista tulevat viestit leikkivät tunteillamme, hermoillamme, kuin kissa hiirellä. Duuman välikysymyksen tulos häilyy tänään epämääräisenä, koska lokakuulaiset ovat jakautuneet, mutta huomenna tiedämme jo, että mustan sotnian voitto on täydellinen. Port Arturin oikeuskäynnin ja Stösselin näennäisen kuolemantuomion kautta Japanin sodan surkeuksia yhä paljastava hallitus tahtoo kai kirkastaa vallottajamainettaan kokonaisilla armeijoilla masentaen — Suomen kansan. Uusi kenraalikuvernööri lähettelee Pietarista käsin haastatteluterveisiä, että ei tarvitse olla huolissaan, hän vain vähän »lähentää» ja vain vähän »lujittaa», muuten: rauha teille. Joku lokakuulainen uhkaa: jos ette, niin — —.

Entä meillä, miltä näyttää? — Viheliäiseltä totisesti. Perustuslailliset ovat kukittaneet ja kumartaneet, itkettäneet ja imarrelleet lähtevää Gerardia, joka kuitenkin — hänen persoonallisesta mielenlaadustaan mitään pahaa sanomatta — oli hallituksensa lähettämä veretön rauhottaja, joka työnsä tehtyään sai mennä. Ja harvoinpa lieneekään rauhotus niin perin pohjin onnistunut. Mies, jonka lausuntojen perustalla kaikki viime ajan perustuslaillisen asemamme supistukset ja loukkaukset — esim. 20 miljonaa! — ovat tapahtuneet, lähtee täältä komeammin kuin kenties kukaan maanvaari, kruunattukaan, konsanaan. Perustuslaillisten kulissipolitiikka viettää siten viimeisiä naamiaiskemujaan: syökäämme ja juokaamme, huomenna me kuolemme! Senaatti viettänee samalla — joko lähtöjuhlaa tai ainakin »laillisuutensa» lopullista hautausta.

Suomettarelaishullutus on täydellisimpänä ilmennyt Mandelstam-jutussa. Jos yliopistossa vihelletään ja mellakoidaan yhden professorin artikkelista, olkoon se hiidessä »sisäinen asia», joka siellä hoidettakoon, varsinkin kun maa on surman suussa. Mutta juuri kuin hämätäkseen tätä puolta asiassa ja jotenkin »osottaakseen mieltään» hekin, panevat suomettarelaiset toimeen pirullisen rähäkän kaikissa lehdissään ja rumpua lyödään joka korven kulmalla, missä vaan »koko kansa» on onnistunut »nuijansa» pystyttämään. Kuin narrit, sankarin osaa esittäen, huutavat kaikki nämät »kansan äänet» alas-ulos-huutojaan professori-paralle, jolla onnettomuudekseen on sisukas tyyli ja — juutalainen syntyperä!

Tämä Gerard–Mandelstamilainen humala muuttuu kyllä herrain päissä kohmeloksi, jahka alkaa piiska vinkua. Se onkin ollut orjan päihtynyttä riemua, kun hän tietää tanssin odottavan. — Työväki on sitä katsellut käsivarret ristissä rinnalla ja ivan hymy huulilla. Se on koko ajan tiennyt, että välirauhaa eletään ja siksi on se — väliin rajustikin — vaatinut toteuttamaan edes pienen ripposen herrain marraskuunlupauksista. Mutta jäniksenvala on jäniksenvala, ja hätälupausta ei tarvitse pitää, niin herrat ovat arvelleet, ja nyt seisomme sortokauden kynnyksellä ainoana saaliinamme — vielä vahvistamaton — kieltolaki ja herroilla täysin kourin ja taskuin »korvauksia», »palkkioita», virkoja ja eläkkeitä. Tämän tuskaisan aavistuksen jäätäväksi tosiasiaksi muuttuessa on työväki tyyntä, se nauraa herrain humaltuneelle hätäilylle ivan naurua: ettekö tätä tienneet!

Mutta me tiesimme, me tunsimme luonnossa ja historiassa niin järkähtämättömän taantumuksen lain, odotimme ehkä, että ennen sen vaikutuksia olisi hieman enempi valmiina, olisimme täällä ja tuolla puolen itärajan hieman pitemmälle päässeet, mutta kun ei ole, niin ei ole. Ei ole tyyneytemme herrasepäilijän kylmää, ivallista välinpitämättömyyttä, ei suinkaan, vaan tietoisen ihmisen rauhallista voimainsa arvostelua hyökkäävän vastustajan liikkeitä ja aikeita silmällä pitäessään. Me tiesimme, että »Stolypinin kaulahuivi» oli kiertyvä meidänkin kaulaimme ympäri, me koitimme vain sitä ennen itseämme vahvistaa, ettemme sen kuristuksesta tukehtuisi. Miten olemme onnistuneet, sen näyttää lähiaika. Järjestöjä on, on kirjastoja ja on ajatuksia aivoissa, näitä ei hävitä sensuuri, ei diktatuuri, jos tulee. — Ja tuleehan se, kun on tullakseen. Vielä emme tiedä mitään, mutta kun tämä on lukijain käsissä, on jo Pietarin duumassa ja Suomen eduskunnassa välikysymyspesu pesty ja kai muutakin taas tapahtunut. Eduskuntapahasemme kohtalo on tietysti kyseessä y. m. pienempää. Yksityisseikkoihin nähden häilyy kyllä kaikki, mutta suuret suuntapiirteet ovat selvät, niin järkähtämättömän selvät — Seinät supistuvat.

Mutta vankilatarina ei loppunut siihen. Kun näet seinät kovin arveluttavasti lähenivät, niin ponnisti voimiaan epätoivoinen vanki, ja kas — jokin ulkopuolinen ruuvi petti, pohja retkahti alas ja mies oli pian vapaassa ilmassa. — — Niin kävi viime sortokauden lopulla suurlakossamme, ja vaikka taaskin olemme samassa leikissä, niin on varma tietomme ja toivomme, että kun itse kerran, oikeaan aikaan, ponnistamme, niin pettää taasen ruuvi, pettää sorron ruostunut koneisto ja kansa astuu oikeuksiinsa.

222 08.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Järkähtämättömän luja hallitus.

Stolypinin kaulahuivipoliitikkaa.

(Suomennettu »Folktribunen»'ista.)

Toiselle duumalle selittäessään ohjelmaansa sanoi Stolypin: »Hallituksen ohjelma on järkähtämätön lujuus. Taipumattomana ja lujana on se, käyttäen säälimätöntä ankaruutta, noudattava viime ajan politiikkaa koeteltuna ja luotettavana menettelynä vallankumousta vastaan. Me näemme, että tämän politiikan seurauksena on maan rauhottaminen, ja vallankumouksesta on jälellä vain silloin tällöin sattuvia rosvohyökkäyksiä». Korskeammin vielä puhui hän kolmannelle dumalle.

Hallitus on todellakin taipumaton ja luja. Taipumatta ja lujasti aikoo se sotalakien, vahvistettujen suojelustilojen, piirritystilojen, sotaoikeuksien ja hallinnollisten karkotusten avulla »hallita» kuilun partaalla. Se on taipumattoman luja kuolontuomiohallitus, — Stolypinin »kaulahuivi», joksi Roditschew kuvaavasti järjestelmää nimitti.

Valitettavasti on Venäjä jo pitkin aikaa nauttinut moisen »lujan», rajattoman väkivaltahallituksen omaamisen onnea, niin että tämän onnen hedelmät uhkaavat miltei tukehduttaa maan. Mihin on tämä väkivaltapolitiikka vienyt Venäjän? Vastauksen saamme helposti, jos esim. seuraamme Port Arturin antaumisjuttua. Muuttumaton väkivaltajärjestelmä on tuottanut mitä häpeällisimmän turmeluksen ja mitä hillittömimmät olot, jotka kaikesta maailmasta vertaansa hakevat. Ei kyllin siinä, että maa sotkettiin mitä kevytmielisimpään sotaan, ei, hyenan lailla hotkii byrokratia kitaansa turvattoman väestön omaisuuden ja veren. Sadattuhannet ja miljoonat ihmiset kärsivät nälkää, vilua ja kaikellaisia tauteja. Näiden avuksi määrätään varoja, mutta vain lukuisain Gurkojen, Lidvalein ynnä heidän kaltaistensa tuhlailuun kavallettaviksi. Hätäapurahat muuttuvat komeiden porttolain samppanjaksi tai menetetään ne muulla tavalla. Kansa näkee nälkää ja kuolee, työllä kootessaan sotalaitokseen ja laivastoon tarvittavia miljooneja. Pilaantuneen hallituksen tunnottomat politikot lähettävät laivaston kaukaisiin maihin varmaa tuhoa kohti, ja eri laatuiset amiraalit auttavat sen perinpohjaista tuhoutumista. Ja nyt yrittää »järkähtömättömän luja» hallitus puristaa uusia miljooneja, jotka nopeasti kasvavat miljardeiksi, rakentaakseen uuden laivaston, joka sitten uskotaan tuhlauksessa ja turmeluksessa muuttumattomille amiraaleille. Satain miljoonain varat tarvitaan, jotta legiona kuokkavieraita voisi valtion varoja varastellen elellä loiselämäänsä. Miljardi miljardin jälkeen, jotka veriveroilla on kansalta imetty, hävitetään siten kansan itsensä, tästä mitään tietämättä, eläessä ilotonta elämäänsä. Kansanvalistukseen ei järkähtämättömän lujalla hallituksella ole varoja; — puuttuu alkeisopetukseen välttämättömiä kouluja, mutta vankiloita rakennetaan joukottain ja niissä etupäässä valistushaluiset ja vapauteen pyrkivät ainekset kituvat ja kuolevat.

Totisesti: yhä on hallitus järkähtämätön, joka näkyy siitäkin, että tosi-venäläinen Schwartz on nimitetty opetusministeriksi. On valittu taantuvaisista taantuvaisin mies tukahuttamaan v:sta 1905 alkaen niin tuntuvasti kohonnutta tiedonhalua. Toiselta puolen on järkähtämättömän luja ja ankara hallitus saattanut asiat siihen tilaan, että hallitsijan asuntoa täytyy vartioida kuni vihollisen piirrittämää linnoitusta, että ministerien täytyy sähkölankaverkoilla, vartijoilla ja panssareilla suojella henkeään. Alimmatkin hallituksen kätyrit tarvitsevat suojavälineitä, jopa poliisitkin varustetaan rintaraudoilla! Ja aateli, jolle järkähtämättömän luja ja ankara hallitus kesäk. 16 p:n valtiokaappauksessa antoi mitä suurimmat valtiolliset etuoikeudet, on varma vain pistinten turvissa. Ja lopuksi sotaväki: paitsi viime juttujen paljastamia pöyristyttäviä oloja ylempien upseerien kesken, jotka merkitsevät venäläisen sotalaitoksen rappiota, vallitsee kuohu miehistön kesken, ja järjestystä voidaan pitää yllä vain välittömän kuolemanrangaistuksen uhalla. Sotilaita vartioidaan joka askeleelta, kasarmielämä on niin rajattoman sietämätöntä, että päiväjärjestykseen kuuluu sotilaitten itsemurhia, karkaamisia ja mielipuolisuutta. Toverihengen sijaan vallitsee kasarmeissa vakoilun, petoksen ja rikollisuuden likanen henki. — Tällä tavoin yleisen hajoamuksen keskellä vielä koossa pysyvä sotalaitos on läpimädän byrokratian ainoa tuki.

Taloudellisessa suhteessa on toivoton painostus vallalla. Sekä työnantajat että työläiset saavat kokea yhä kasvavaa epävarmuutta. Ei kukaan enää halua ryhtyä pitempiaikaisiin yrityksiin. Kaikkia huolettaa huomispäivä. Kaikki tietävät, että kuten tämä päivä on eilistä epävarmempi, huominen on epävarmempi tätä. Siveellinen turmelus on jo pohjaton. Kun poliisi on jokaisen yhteiskunnan jäsenen niskalla, on luonnollista, että valheella pyritään vapaaksi. Tämä on niin yleistä, että tässä suhteessa taitamatonta ei pidetä oikein täysjärkisenä. Väärien laillistuttamispapereiden käyttäminen on yhtä yleinen. Koulussa pakottaa koulujärjestys, joka samalla on valtiollinen, lapsia valehtelemaan, ja niin on koko väestö lapsesta harmaahapseen saakka valheen myrkyn vallassa. Mikä vaara tästä on tulevaisuudelle, siitä ei »järkähtämättömän lujalla» hallituksella ole mitään aavistusta.

Näemme siis mihin tuloksiin väkivaltainen, järkähtämättömän luja hallitus on päässyt, ja me voimme varmasti ennustaa, että tuskin löytyy mitään keinoa niin varmasti hallituksen tuhoon johtavaa kuin on Stolypinin kaulauivipolitiikka.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Sosiaalinen päätoimisto[1*]

Syvien rivien kasvava merkitys koko sivistyneessä maailmassa on pakoittanut eri maitten hallitukset luomaan yhä enemmän huomiota niihin kysymyksiin, jotka oleellisesti koskevat näitten kansanainesten hyvinvointia. Todellisuudessahan ei tämmöinen huolenpito olekaan muuta kuin koko kansan tukemista sen taistelussa olemisensa puolesta.

Hallituskoneisto eri haaroineen on siis sekin muutettava yhä kansanvaltaisemmaksi, yhä täydellisemmin vastaavaksi yllä mainittua tarkoitusperää, syvien rivien kaikinpuolista kohottamista, ei suinkaan vähimmin aineellisessa suhteessa.

Puhumattakaan siitä, että valtiollisesti edistyneimmissä maassa Ranskassa, jossa suuren vallankumouksen hyökyaallot vielä käyvät maininkeina, itse hallitukseen 2510 1906 on perustettu oma työväenministeriö, joka tavallansa jo ennen löyyi Uudessa Seelannissa ja Belgiassa, on useammissa sivistysmaissa herätetty eloon erityisiä työtoimistoja ja senkaltaisia laitoksia, joiden nimenomaisena tehtävänä on yksinomainen toiminta työkansan ja työväenolojen kohottamiseksi.

Ensimäinen työtilastollinen toimisto perustettiin Amerikassa Massachusets'in valtiossa. Syy sen perustamiseen on sangen merkillinen. V. 1865 oli asetettu eräs valiokunta tutkimaan normaalityöpäivän mahdollisuutta. Tämä valiokunta ehdotti muun muassa tilastollisen toimiston asettamisen työväestön tilan ja tarpeitten tutkimiseksi, mutta ensin eivät asianomaiset hallitsevat luokat siitä välittäneet, kunnes he, hylättyään työväen yhdistymisoikeuden ja normaalityöpäivän, työväen viihdyttämiseksi ja työväen äänien säilyttämiseksi puolellansa, vihdoin suostuivat v. 1869 tähän näennäisesti vähäpätöiseen myönnytykseen.

Kohta tämän jälkeen heräsi aate, että koko Amerikan valtioliitolle perustettaisiin yhteinen työtoimisto (Bureau of Labor), joka vasta v. 1884 toteutui. Sen ensimäiseksi johtajaksi määrättiin C. D. Wright, joka oli ollut Massachusets'in työtoimiston esimiehenä. Tämä mies on viimeiseen asti johtanut valtioliiton työtoimistoa ja se, joka, kuten tämän kirjoittaja, tarkasti on seurannut sen toimintaa täytyy tunnustaa, että johtaja on suorittanut tehtävänsä tavattomalla puolueettomuudella ja taitavuudella. Virkatoimintansa alussa hän lausuikin, että »sen toiminta on etenkin katsottava kasvattavaksi (»educational») ja tarkoilla tutkimuksilla sekä pelottomilla julkaisuilla voi ja tulee sen tehdä kansa kykenevämmäksi käsittämään selvemmin ja täydellisemmin monta niistä kysymyksistä, jotka sitä nykyään huolestuttavat».

Työtoimisto alistettiin ensin sisäministeristön alle, mutta »työritarien» vaatimuksesta, jotka silloin olivat mahtavia, »muutettiin se itsenäiseksi departementiksi», kunnes se taas — työväen voimasuhteiden muuttuessa — »bureau'na» tuli »kauppa ja työdepartementin» alaiseksi v. 1903. Muuten on työtoimisto täysin virallinen laitos, jossa ei työntekijöillä eikä työnantajilla ole mitään edustusta. Siihen kuuluu: johtaja (commissioner), alajohtaja, neljä statistikkoa ja parikymmentä muuta virkamiestä (pikakirjoittajia, kääntäjiä y. m.) sekä yhtä monta erikoisagenttia, jotka personallisesti kokoavat valmistettujen kaavojen perusteella aineksia, mikä kokoomistapa onkin paljon tehokkaampi kuin postin käyttäminen, jos kohta kalliimpi ja enemmänkin aikaa vaativa. Toimiston koko vuosibudgeti oli v. 1903 yli 184,000 dollaria (1 doll = 5 Smk.), lukuunottamatta painattamiskustannuksia (»exclusive of printing»), johtajan palkka 5,000 doll. Toimisto ei valmista mitään lakiehdotuksia, vaan julkaisee, välistä eduskunnan määräyksestä, tieteellisiä teoksia sosiaaliselta alalta (moni on sangen laaja: esim. The Housing of the working People käsittää 461 siv. ynnä suuren joukon kuvia). Sangen arvokas on sen aikakauskirja, Bulletin of the Bureau of Labor, josta jo on 66 vihkoa ilmestynyt; olen seurannut sitä alusta saakka: siinä on kirjoituksia ja katsauksia, joita turhaan hakee muista Euroopan paremmistakin aikakauskirjoista. Voi syystä sanoa, että toimisto sittenkin melkoisessa määrässä täyttää tarkoituksensa niinkuin tämä on määritelty sen ohjesäännön ensimäisessä pykälässä: levittää tietoja erittäin niistä »keinoista, jotka ovat omiansa kohottamaan työkansan aineellista, yhteiskunnallista, tiedollista ja siveellistä hyvinvointia (»the material, social, intellectual, and moral prosperity»).

Paitsi valtioliiton yleistä työtoimistoa löytyy eri valtioissa yhteensä noin 40 työtoimistoa, jotka pääasiallisesti ovat järjestetyt edellämainitun Washingtonissa sijaitsevan mukaan ja joiden virkailijoiksi otetaan paljon entisiä työväen luottamusmiehiä.

Sveitsi on tavallansa toinen maa, joka loi itsellensä työtoimiston v. 1886. Tosin ei tämä ole mikään varsinaisesti virallinen laitos, vaan on se syntynyt siten, että suuri työväenyhdistys »Grütliverein», väriltään sosialistinen, pyysi Sveitsin hallitukselta kannatusta tämmöiselle toiminnalle, joka työnantajien vastuksesta huolimatta annetuinkin ehdolla, että työväensihteeri (alusta saakka tov. Greulich) avustaisi koko Sveitsin työväestöä. Valtioliitto kannattaa yritystä 25,000 Smk:lla vuodessa ja sihteeristö on velvollinen muun muassa suorittamaan työväestöä koskevia tutkimuksia, antamaan vaadittaessa lausuntoja ja valmistamaan lakiehdotuksia. Sveitsissä on kyllä ehdotettu varsinaisen työtoimiston perustamista, mutta tähän saakka turhaan.

Ranskassa syntyi myöskin jo v. 1891 ajatus oman työtoimiston (»Office du travail») eloon herättämisestä ja tämä tuuma toteutuikin samana vuonna, jolloin sekä edustajakamari että senaatti yksimielisesti hyväksyivät sitä varten tehdyn ehdotuksen. Se asetettiin kauppaministerien alaiseksi. Vuosibudgeti oli v. 1901 152,000 Smk. (johtaja saapi 15–18,000). Paitsi johtajaa on kolme osastopäällikköä ja kolme alapäällikköä, yksi aktuario, viisi ekspeditööriä ja neljä toimistoapulaista. Toimisto jakaantuu kolmeen osastoon: varsinaiseen työ- ja tilastolliseen osastoon, ammattitarkastajaosastoon, joka käsittää ammattiyhdistys- ja riidanratkaisu-asioita (»associations professionnelles et conseils de Prudhommes»): ensimäiseen ja kolmanteen kuuluvat siis varsinaiset työväenkysymykset. Tämän lisäksi on toimistossa kaksi vakinaista ja useampia tilapäisiä tutkijoita (»Service exterieur»). Ranskankin työtoimisto on julaissut joukon arvokkaita sosialipoliittisia teoksia ja sisältörikkaan kuukausjulkaisun: Bulletin de l'Office du Travail, joka alkoi ilmestyä v. 1894. Olkoon vielä mainittu, että Ranskassakin työtoimisto on toteuttanut tehtävänsä: »de recueillir, de coordonner et de publier toutes informations relatives au travail, notamment en ce qui concerne — — — la condition des ouvriers» (koota ja julkaista kaikkia työtä koskevia tietoja, etenkin mikäli ne koskevat työväen tilaa).

Samana vuonna kuin l'Office du Travail perustettiin, syntyi eräs toinenkin laitos Ranskassa, joka on tämän kanssa läheisessä yhteydessä: conseil superieur du travail. Alkuunpanijan ehdotuksesta olisi siitä pitänyt tulla työväen ensimäinen edustus hallituksen avuksi työväen hyväksi säädettäviä lakeja laadittaessa, mutta hallituskoneistossa sen kokoonpano muuttui, kuten vielä monta kertaa myöhemminkin vv. 1899, 1900, 1902, 1903, 1904. Alkuansa nimitti kauppa- ja teollisuusministeri useimmat jäsenet, mutta tämä muutettiin v. 1899 asetuksen kautta (Millerandin alotteesta). Nykyään kuuluu tähän »työneuvostoon» 67 jäsentä, joista työnantajat valitsevat 27, työntekijät yhtä monta ja eri seurat ynnä eduskunta jälellä olevat. Vaali on voimassa yleensä 3 vuotta. 25 vuoden ikä on ehtona, naiset ovat myös vaalikelpoiset Neuvosto kokoontuu joka vuosi marraskuulla 2 viikon ajaksi; ylimääräisiä kokouksia määrää asianomainen ministeri. Varsinaisen työn neuvostossa suorittaa kuitenkin »pysyvä valiokunta», (commission permanente), jossa on 19 äänestävää jäsentä, ministerin alotteesta (à la demande du Ministre): tekee työväestön tilaa koskevia tutkimuksia, kuulustelee asianomaisia henkilöitä suullisesti ja kirjallisesti ja ehdottaa tarpeellisia parannuksia. Kun Cons. sup. toimittaa tutkimuksia sosiaalisella alalla, käyttää se avukseen n. s. conseils du travail, joita on sijoitettu ympäri maata ja joiden v. 1900 annettu ohjesääntö velvoittaa niitä tähän sekä antamaan vaadittaessa neuvoja (»avis») työväenasioitten käsittelyissä. —

Jo vuonna 1890 oli sosialistinen puolue Saksassa vaatinut, pohtiessaan elinkeinokin uudistamista, että jokaiseen 200,000–400,000 henkilön käsittävään alueeseen olisi perustettava paikallinen työtoimisto, jossa olisi kolme virkailijaa ja nämä valitsisivat valtiotyötoimiston jäsenet (»Reichsarbeitsamt») ja tämä vaatimus pantiin seuraavana vuonna puolueen (»Erfurtin») ohjelmaankin. Hallitus ei suostunut tämmöiseen asian järjestämiseen, vaan asetti ainoastaan tilastollisen »Kommission fur Arbeiterstatistik», jotenkin samanlaisen kuin meidän työtilastollinen osasto teollisuushallituksessa ja niinkuin sekin velvoitettu tutkimaan eri ammattien työaloja. Se suoritti kuitenkin useampia ansiokkaita tutkimuksia, mutta kun sen asiamies hra von Rottenburg hallituksen mielestä asettui liiaksi työväestön puolelle, hajoitettiin tämä kommissiooni, joten hänestä päästiin, kuten jotenkin samalla tavalla Amerikassa Carroll Wright'istä. Vaikka semmoiset miehet kuin eduskunnan keskustan johtaja Hitze ja tuo siivo työnantaja Roesicke kiivaasti Saksan eduskunnassa (kuten entinen ministeri Berlepsch julkisissa kirjoituksissa), vv. 1900 ja 1901 vaativat samaa kuin sosiaalidemokratit kymmenen vuotta ennen: varsinaisen Reichsarbeitsamtin (valtiontyöviraston) perustamista, pantiin mainitun kommissionin sijalle v. 1902 eräs osasto (!) Saksan viralliseen tilastotoimistoon, joka sai toimekseen työväenasioita koskevan tilaston toimittamisen. Tout comme chez nous, aivan kuin meillä! Tämä tapahtui tietysti parantamisen nimessä: eihän tilapäinen »kommissiooni muka voinut täyttää vakinaisen, työväentilaston suunniteltua hoitoa tarkoittavan laitoksen tehtäviä». »Es empfielt sich daher» sanotaan asianomaisessa Denkschrift'issä, »an Stelle der Kommission für Arbeiterstatistik eine neue ständige Einrichtung zur Pflege der gewerblichen Arbeiterstatistik zu schaffen», jonka asiana olisi 1) työväen tilastollisten tietojen ja muitten työväenoloille tärkeitten tiedonantojen kokoaminen, järjestäminen ja säännöllinen julkaiseminen sekä 2) erityisten tutkimusten suorittaminen kirjallisten ja suullisten tiedustelujen nojalla sekä lausuntojen antaminen». Mutta koko osasto pantiin, kuten sanottu, virkavaltaisen tilastotoimiston päällikön alaiseksi, aivan hyvällä tarkoituksella! Hänen avukseen asetettiin eräs »Beirat», johon liittoneuvosto asettaa 7 ja valtiopäivät 7 jäsentä — siis se ei ole mikään asianosaisten, työnantajain ja työntekijäin edustus; puheenjohtajana on tässäkin tuo sama päällikkö, joka kutsuu apuneuvoston kokoon milloin hyväksi katsoo! Tämä olisi siis tuon »tilapäisyyden» poistaminen! Mutta se tuntee Saksan oloja huonosti, joka hämmästyy tämmöisistä sen hallituksen yllätyksistä! Selvää on tietysti, ettei tuommoinen osasto tilastollisessa toimistossa voi tyydyttää ketään todellista sosialipolitikkoa, saatikka sosialisteja ja sen tähden onkin tänä vuonna viimeksi eräs keskustan esitys annettu valtiopäiville, jossa taas pyydetään tuon »osaston» sijaan asetettava varsinainen »Reichsarbeitsamt», jonka tehtävänä olisi työväenolojen tieteellinen valmistelu (»wissenschaftliche Bearbeitung») ja tähän perustuvan »sosialipoliittisen lainsäädännön valmistuminen» ja johonka liittyisi »pysyväinen aputyötoimisto», kokoonpantuna yhtäläisesti työnantajista ja työntekijöistä ynnä »puolueettomista» asiantuntijoista. Tämä esitys on lähtenyt siitä havainnosta, että lukuunottamatta työväenoloja valaisevan lehden, Reichsarbeitsblatfin julkaisemista huhtikuusta 1903 asti, ei tuo työosasto ole sanottavia aikaansaanut (Drucksachen des K. statistischen Amtes, Abt. f. Arbeiterstatistik; Drucksachen des Beirats f. Arbeiterstatistik: Verhandlungen). —

V. 1893 perustettiin Englannin työtoimisto. Jo v. 1886 oli tunnettu parlamenttijäsen Bradlaugh herättänyt tämän kysymyksen alahuoneessa ja sen johdosta syntyi kauppaministeriossa erityinen työosasto. Voi näyttää kummalliselta, että vasta näin myöhään Englannissa, ammattiyhdistysten luvatussa maassa, heräsi ajatus valtiollisen työosaston perustamisesta. Mutta asia on kyllä selitettävissä, jos otetaan huomioon Englannin kansan alkuperäinen vastenmielisyys kaikkea valtion sekaantumista vastaan yksityisten asioihin. Jossain määrin johtui se myös siitä, että olojen pakosta työväenkin asioitten tutkimukselle oli annettu suuri arvo kauppaministerien tilastollisessa osastossa. Yllämainittu osasto sai nyt toimeksi erityisesti pitää silmällä työväen olojen kehitystä ja sen johtajaksi otettiin työväestön omista riveistä eräs sangen älykäs »kenraalisihteeri» Burnett, joka tietääkseni vieläkin on vastaavassa toimessa.

Mutta työväenjärjestöjen vaatimuksesta, jotka kävivät kuuluisan kauppaministerin Mundellan puheilla, tehtiin v. 1903 tuosta osastosta varsinainen Department of Labour eli päätoimisto työväenasioita varten, jos kohta silli on tilastollisen ja kauppa-päätoimistojen kanssa yhteinen pääjohtaja. Työtoimistolla on kuitenkin oma asiamies (»Commissioner for Labour»), varaesimies, kirjevaihtajaesimies (Chief Labour Correspondent), 6 tutkijaa (investigators), joista kaksi naistakin. Tämän lisäisi on joukko kiijevaihtajia, muun muassa 30 paikkakunnaasta, jotka suureksi osaksi ovat työväestön älykkäimpiä aineksia ja jotka keskuslaitokseen tekevät selkoa työväkeä koskevista seikoista.

Toimiston päätehtävinä on työväentilaston ja muitten työväenasiaa koskevien tietojen kokoaminen, erityisten erikoistutkimusten (»Special inquiries») toimittaminen, varsinaisen työväenlehden (»Labour Gazette») julkaiseminen, joka sisältää paljon hyödyllisiä tietoja koti- ja ulkomaalta ja huolimatta koostaan ja sivumäärästään (32 siv. 4:o) maksaa vaan 10 p. numerolta, sekä vihdoin työriitojen sovittaminen — viimeinen tehtävä nähtävästi lisätty tätä asiaa erittäin harrastavan Mundellan vaikutuksesta, joka on laatinut koko toimiston ohjesäännön. Toimiston vuosikertomukset (noin 200 siv. kukin), Reports on the Work of Labour Department of the Board of Trade sisältävät erittäin arvokkaita tilastollisia tietoja Englannin työväenoloista. —

Se suuremmoinen voitto, minkä Belgian työkansa suurlakollaan v. 1893 saavutti pakotti hallitusta enemmän kuin ennen kääntämään huomionsa työväenasian eri haaroihin ja niin ilmestyi jo seuraavana vuonna kuninkaallinen määräys, että maaviljelys- ja teollisuus- ynnä yhteisten töitten ministeriön yhteyteen oli perustettava »työtoimisto», jonka ohjesääntö annettiin v. 1895. Tämän mukaan tulee toimiston hallituksen vaatimuksesta tutkia kaikkia työväenoloja ja niitten lakien ja määräysten vaikutuksia, jotka työväestöä eritoten koskevat, uutta lainsäädäntöä varten tällä alalla. Sen tulee myöskin julaista erityisiä tutkimuksia, joista muutamat esim. »sunnuntaityö Belgiassa ja muissa maissa» ovat sangen laajasuuntaiset (5 osaa) ja sisältörikkaat sekä vuodesta 1896 omaa työväenlehteä Revue du travail. Mutta merkillisin ja ehkä ansiokkain kaikista sen julkaisuista on Annuaire de la Legislation du Travail, vuotuisesti v. 1897 asti ilmestyvä komea teos (noin 700 sivua kukin vuosikerta), ainoa laatuansa (tavallansa Bulletin des intem. Arbeitsamtes'in rinnalla), jossa kaikkien maitten koko työväenlainsäädäntö mainitusta vuodesta saakka on tavattavissa. Mutta Belgian työtoimiston toiminta-ala on sangen laaja, laajempi kuin missään muussa maassa: se jakaantuu nykyään kuuteen osastoon 1) tilastotutkimuksia varten, 2) sovintolautakuntien ja ammattituomioistuinten, 4) ammattitarkastuksen, 4) tapaturmatarkastuksen, 5) sairas- ja vanhuudenvakuutuksen, 6) ammattiyhdistys- ja osuustoimintaliikkeitten valvontaa varten.

Keskusvirastoon kuuluu 65 henkilöä ja maaseudulla 25, jotka, kuten Amerikassa, täällä kokoovat tietoja toimiston julkaisuihin. Toimiston virkailijain palkkaamiseen meni v. 1903 256,000 mk.

Kuten Ranskassa on Belgiassakin työtoimiston ohessa ylempi työneuvosto (conseil superieur du travail), joka perustettiin v. 1892. Tämä neuvosto valmistaa ne lakiehdotukset, jotka hallitus katsoo tarpeellisiksi ja tätä varten sekin tekee asianomaisia tutkimuksia. Se on kokoonpantu, kuten Ranskassa, kolmesta ryhmästä, 16 kussakin, mutta sen jäsenet nimittää, kuten alkuansa Ranskassa, valtion päämies asianomaisen ministerin esityksestä. —

Ruotsin olot ovat vieläkin meillä monessa suhteessa esimerkkinä. Sen näkee mitä tulee työtoimistoonkin. Ruotsissa ei ole päästy pitemmälle kuin erään kauppakollegion osaston perustamiseen työväentilastoa varten (Kommerskollegii afdelning för arbetsstatistik), joka syntyi v. 1896 ja muuttui pysyväiseksi v. 1902. Siihen asetettiin esimies 5,000 kruunun palkalla ja kaksi miespuolista apulaista sekä 25 paikallisagenttia Amerikan ja Belgian esimerkin mukaan. Kyseessä oleva toimisto julkaisee etupäässä vuosittain, v:sta 1903, neljä vihkoa »Meddelanden», joissa on paljon tilastollisia tietoja, etenkin Ruotsin työväenoloista ja muitakin kirjoituksia. Mutta Ruotsissakin on huomattu tämmöisen toimiston riittämättömyys ja itsenäisyyden puute ja sen takia teki 1905 vuoden valtiopäivillä etevä valtiomies S. A. Hedin esityksen työväenlainsäädäntödepartementin perustamisesta, jonka seuraavana vuonna E. Beckman uudisti. Mutta valtiopäivät eivät — ehkä pelosta — siihen suostuneet. Viime vuoden valtiopäivillä toivat nykyinen Ruotsin konsuli Suomessa, tunnettu äänioikeusasian ajaja D. Bergström ja E. Beckman, samanlaisen esityksen ilmoille hiukan miedommassa muodossa ja se tepsi siksi paljon, että perustuslakivaliokunta (mietinnössään n:o 2) ehdotti, että hallitus, punnitessaan uuden hallitusosaston kauppaa, teollisuutta ja merenkulkua varten, ottaisi harkitakseen, eiko tähän voisi yhdistää myöskin huolenpito työväen asioista. Varsinaisen, oman departementin perustamista työväenasioita varten ei valiokunta sitä vastoin voinut puoltaa, kun todellista tarvetta (»verkligt behof») tähän ei muka ole olemassa. Ajatella voisi sen mielestä myöskin erityisesti sosiaalista keskusvirastoa.

Itävallassa koetettiin turhaan saada eduskunnassa hyväksytyksi ehdotus työtoimiston perustamisesta, kunnes v. 1898 hallinnollinen asetus siitä annettiin. Tämän mukaan on nyt olemassa työtoimisto, joka on kauppaministerien alainen ja jonka toimena on tilastollisten tietojen hankkiminen ja julkaiseminen työväen asioissa, tätä varten laadittujen lakien sopivaisuuden tutkiminen sekä ministeriön vaatimuksesta lausuntojen antaminen ja ehdotuksien tekeminen. Sen virkailijat ovat esimies, varaesimies, 7 kauppaministerien virkamiestä, 8 teknillistä avustajaa ja suuri joukko kirjureita. Vuosibudgeti oli v. 1903 185,000 Smk. Tämän toimiston avuksi on asetettu pysyväinen työneuvosto, johon kauppaministeri nimittää 30 jäsentä kolmeksi vuodeksi kerrallaan, 10 työnantajaa, 10 työntekijää, 10 oppinutta ja spesialistia ja näitten lisäksi on 10 korkeata virkamiestä de iure määrätty. Selvä on, että näin kokoonpannussa neuvostossa työntekijäin rooli on statistin ja siitä on tehty valituksia, mutta — turhaan. Työväen luottamusta se ei ole saanut. Työväestön edustajat (jotka ministeri nimittää!) saavat päivärahoissa kukin 10 Smk., muut ulkopuolella pääkaupunkia saavat päivä- ja matkarahat. Työneuvosto, jonka työtoimisto vähintäin kolme kertaa vuodessa kokoonkutsuu, antaa lausuntonsa työtoimiston pyynnöstä tahi omastakin alotteesta ja ne ovat julaistavat. Työneuvosto voi myöskin panna tutkimuksia toimeen ja tiedustella asianymmärtävien mielipiteitä ja asettaa valiokuntia, joiden avustus korvataan yleisistä varoista.

Itävallan työtoimisto on julaissut muutamia arvokkaita teoksia, esim. »der Arbeiteischutz bei Vergebung öff. Arbeiten und Lieferungen» sekä v:sta 1900 ansiokkaan kuukausjulkaisun »Soziale Rundschau», joka on hyvin halpahintainen. —

Zanardellin vapaamielinen ja työväelle ystävällinen ministeristö asetti myöskin muitten uudistusten ohessa italialaisen työtoimiston (Officio del Lavoro) v. 1902. Sen esikuvana on nähtävästi ollut Itävallan vastaava laitos, jotenka ei tarvitse siitä laveammin puhua. Ranskan esimerkin mukaan on sen täytteeksi asetettu »korkeampi työneuvosto» (Consiglio superiors del lavoro), jossa istuu itseoikeutettuina tai hallituksen nimittäminä 43 jäsentä ja joka samassa tarkoituksessa, kuin ranskalainenkin, kokoontuu määräaikaiseen kokoukseen kerran vuodessa; keskustelukysymykset määrää Italiassakin ministeri, mutta neuvosto voi johonkin seuraavaan kokoukseen pyytää omiakin kysymyksiä esille otettavaksi. Sen apuna on niinikään 9-jäseninen pysyväinen valiokunta, jolla myöskin on samat toimet kuin Ranskassa.

Espanjassakin perustettiin hallituksen määräyksestä v. 1903 »sosiaalisten uudistusten virasto» (Instituto de Reformas sociales), jonka ohjesäännön 1 § säätää, että tämän sisäministeriön yhteyteen asetetun viraston tulee »valmistaa työväenlainsäädäntöä sanan mitä laajimmassa merkityksessä» toimittamalla tilastollisia tutkimuksia ja yleensä toimia työväenluokan tilan parantamiseksi. Siinä on kolmekymmentä jäsentä, joista hallitus nimittää 18 (!), 6 valitsevat työnantajat ja yhtä monta työntekijät.

Samana vuonna säädettiin Uudella Seelannilla laki työdepartementin asettamisesta työministerin johdon alaiseksi — aivan kuten Ranskassa 1906 —, mutta jo aikaisemmin, v:sta 1891 löytyy erityinen työtoimisto. Tämä on kuitenkin, kuten samanlainen Uudessa Etelä-Wales'issa, etupäässä tarkoitettu työnvälitystä ja ammattitarkastusta varten, eikä sen takia tässä liioin voi tulla kysymykseen.

V. 1903 alkoi myöskin se osasto Norjan tilastollisessa toimistossa toimintansa, joka työväen vaikutuksesta asetettiin, varsinkin, kuten Uudella Seelannilla, työttömyyskysymystä varten.

Lopuksi sopii mainita, että muun muassa Japanissa ja Chilessäkin on pohdittu kysymystä työtoimiston perustamisesta ja että Baselissa toimii »Kansainvälinen työtoimisto», jonka erittäin arvokas julkaisu, »Bulletin des internationalen Arbeitsamtes» (myös ranskaksi) sisältää paljon aineksia työväenasian selvittämiseksi ja joka sitä paitse julkaisee erityisiä tutkimuksia, esim. naisten yötyöstä. Selonteon tästä viimemainitusta toimistosta jätän toiseen tilaisuuteen, koska se ei ole valtiollinen laitos ja siten ei koske kysymyksessä olevaa ainettani.

 

Ja meillä Suomessa?

Vuonna 1897 anoi insinööri Holmberg, että valiokunta asetettaisiin toimittamaan selvitystä varsinaisen työväentilaston aikaansaamisesta. Yleinen anomusvaliokunta kannatti tätä anomusta yksimielisesti, vaikka — 10 vuotta sille — »työväenkysymyksellä», kuten mietinnössä sanotaan, »ei ole sama välitön aktualiteetti, kuin sillä on suurissa sivistysmaissa. Mutta», lisätään mietinnössä, »meidänkin maassa on viime aikoina luonnollisten ja oikeutettujen ponnistusten ohessa (!) työväenluokan taloudellisen ja yhteiskunnallisen tilan parantamiseksi voitu huomata harrastuksia, jotka ulkomaan teollisuuskeskustoista tänne tuotuina eivät ole lähteneet vastaavista epäkohdistat (!) ja siten uhkaavat vaikuttaa epäedullisesti työväenliikkeemme kehitykseen (!). Valiokunta oli sitä mieltä, että valtio yksin voisi toimittaa kelvollisen työväentilaston, että »juoksevien toimien rasittama virkakunta», kuten tilastollinen päätoimisto, tuskin voisi suorittaa tämmöistä tehtävää ja ettei, kun nyt oli kysymyksessä tilattoman väestön olojen järjestäminen — joka muuten vielä 10 vuoden perästä on aivan järjestämätön — ei tarvitsisi ottaa maalaistyöväestöä tutkimuksen alaiseksi. Mietintö, jossa anojan ehdotus hyväksyttiin, tuli tarkastuksen alaiseksi ainoastaan aatelissa, (jossa hra von Wright myös lisäksi olisi tahtonut asetettavaksi valiokunnan ehdotuksia tekemään huomatuista epäkohdista työväenoloissa) ja porvarissäädyssä, jossa taas hra Erkko vaati maalaistyökansankin olojen tutkimista komitean toimitettavaksi. Mutta — vaikka kysymys oli vaan puhtaasti tosioloihin perustuvasta puolueettomasta työväentilan tutkimisesta — ei hallitus pitänyt kiirettä: monastihan ovat pelkät numerotkin ikävät, sillä »die Zahlen regieren die Welt». — 1 p. jouluk. 1898 annettiin teollisuushallituksen ja tilastollisen päätoimiston yhteiseksi tehtäväksi suunnitelman laatiminen puheena olevalle tutkimukselle. Vasta puolentoista vuoden perästä saivat nämä molemmat virastot ehdotuksensa valmiiksi. Täten ehdittiin jo 1900 vuoden valtiopäivillä tehdä kaksi anomusta samaan suuntaan kuin edellisillä valtiopäivillä, ennen kuin nuo virastot olivat mietintönsä jättäneet. Toisen anomuksen jätti aatelissa hra von Wright, »että hallitus työtilaston suunnittelua ja johtoa sekä muun työoloja koskevan selvityksen hankkimista, kuin myös mahdollisesti tarpeellisten uudistusehdotusten ensimmäistä valmistelua varten, jotka saadun selvityksen perustuksella saatetaan havaita tarpeellisiksi, tahtoisi mitä pikemmin asettaa pätevistä henkilöistä kokoonpannun itsenäisen kommissioonin, johon tulisi kuulua sekä työnantajain että työntekijäin edustajia» ja perustelussaan, joka muuten on sangen kuvaava tuolle uneksitulle harmoniiakannalle, lausuu anomuksentekijä vielä, epäilemättä paljoa järkevämmin: »välttämätön edellytys, jotta kaikki nämä eri edut voitaisiin ottaa asianmukaiseen huomioon, on kuitenkin se, että kaikki teollisuustyön sosiaalipoliitillista puolta kosketelevat kysymykset, jotka tulevat maan hallituksen ja kansan eduskunnan käsiteltäviksi, huolellisesti valmistellaan tähän tarkoitukseen sopivassa laitoksessa. Tällainen laitos olisi saatavissa perustamalla kommissiooni työväenasiain käsittelyä varten. Kommissiooniin pitäisi kuulua pari tiedemiestä ja teollisuudenharjoittajain ja työntekijäin edustajia. Kommissioonin toiminnan yhtäjaksoisuuden turvaamiseksi olisi tarpeellista, että puheenjohtaja, johon toimeen olisi kutsuttava etevä tiedemies, valittaisiin pitemmäksi ajaksi.» Tässä anomuksessa on kolme kohtaa huomioon otettava: kommissiooni ehdotetaan itsenäiseksi, saisi tehdä tutkimuksesta johtuvia uudistusehdotuksia, ja vaaditaan toiminnan yhdenjaksoisuuden turvaamista.

Talousvaliokunta suostui kyllä komitean asettamiseen, mutta ei itsenäiseen eikä pysyväiseen; sitä vastoin yhtyi se komitealle aloiteoikeutta antamaan siten, että se saisi tutkimusten perusteella tehdä uudistusehdotuksia.

Pari viikkoa ennen oli vihdoin teollisuushallituksen ja tilastollisen päätoimiston mietintö valmistunut, jossa tehdään vaihtopuolinen ehdotus itsenäisen kommissioonin asettamisesta tahi teollisuushallituksen tai tilastollisen päätoimiston valtuuttamisesta yhdessä K. Majesteetin asettaman kommissioonin kanssa tekemään suunnitelman asianomaisten tietojen hankkimiseksi ja siitä johtuvia uudistusehdotuksia. Virastojen komitea oli sitä mieltä, että ylsi teollisuudenhaara olisi kerraltaan otettava tutkittavaksi (kuten Ruotsissa). Tähän komitean ehdotukseen kokonaisuudessaan yhtyi senaatti, antaen teollisuushallitukselle ja asiantuntijain kommissioonille toimeksi suunnitelman laatimisen, mutta määräsi, epäilemättä ainakin jossain määrin 1900 vuoden valtiopäiviin päätöksen vaikutuksesta tässä asiassa, että mainitut virastot ja kommissiooni yhdessä miettisivät, sopisiko tutkimustyön johto vastedes antaa asiantuntevista henkilöistä vartavasten kokoonpannulle itsenäiselle komitealle.

Pitemmälle ei meillä päästy koko tässä kysymyksessä kuin siihen, että teollisuushallitus sai pääasiallisesti tämän asian hoidettavakseen ja näin on v. 1902 viime vuoden loppuun asti tieteellisen työnjohtajan ja hänen apuriensa toimesta teollisuushallituksen johdon alla toimitettu neljä erikoistutkimusta ruotsalaisen mallin mukaan: tupakka-, kutoma-, leipuri- ja kirjapainoteollisuudesta. Nämä ovat sangen ansiokkaasti ja puolueettomasti toimitetut — josta kiitos suurimmaksi osaksi lankeaa johtajan, maist G. R. Snellmanin osaksi —, mutta käytännöllisiin tuloksiin ne eivät ole johtaneet, paitse leipuriammatin alalla; mutta siihen olisi muutenkin tultu, koska oli olemassa perintöä tässä kysymyksessä aina v. 1897 valtiopäiviltä ja leipuriolojen parantaminen on erityisesti yläluokankin huolenpidon esineenä helposti ymmärrettävistä syistä.

V. 1902 teki tosin kyllä teollisuushallituksen yli-intendentti, A. F. Tigerstedt, nähtävästi sen ruotsalaisen mietinnön mukaan, joka v. 1903 hra Elmqvistin johdolla laadittiin, sen ehdotuksen, että yleisemmätkin työväen oloja koskevat tutkimusalat otettaisiin käsittelyn alaisiksi, kuten kysymykset työpalkoista, työlakoista, järjestöistä y. m. ja että nämä tutkimukset jupistaisiin erityisessä sännöllisessä julkaisussa Ruotsin kauppakollegion työtilasto-osaston julkaisemien »Meddelanden'ien» mukaisesti. Tätä hanketta kannatti tilastollinen päätoimista lausunnossaan ja senaatti suostui siihen; jotenka meillä nyt on kolme vihkoa »Työtilastollista aikakauslehteä» viime vuoden alusta saakka.

Tämä on nyt toistaiseksi kaikki. Itsenäisestä kommissionista ei ole tullut mitään — tuskin on teollisuushallitus ottanut sitä pohtiakseensakaan, senaatin kehoituksesta huolimatta —; yhdenjaksoisuudesta — joka on välttämätön ehto tämmöisen työn menestymiselle, jos se käypi laajemmaksi, ei ole paljon toiveita; parannusehdotuksista työväenkysymyksissä ei kuulu liikoja, kun tutkimukset vaan jäävät tutkimuksiksi syystä, ettei ole semmoista virastoa ja välittäjää, joka varsinaisesti huolehtisi, että tultaisiin »from sounds to things» — lainvalmistelun toisesta osastosta ei tiedetä mitään — ja että hallitukselle tehtäisiin painavia ehdotuksia uudistuksien toimeenpanemiseksi.

Tämä asiain tila ei tietysti meillä voi kauvan jatkua. Maassa, jonka kansa eduskuntaan on valinnut 25, siis lähes puoleksi sosialisteja, syvien rivien, työväen varsinaisia edustajia, voisi syystä vaatia, että hallituksessa, jos se tahtoisi käydä parlamentarisesta hallituksesta, eikä vaan valtion esimiehen hallituksesta, istuisi 4 tai 5 sosialistia ja että siinä olisi, kuten esim. Ranskassa ja Uudessa Seelannissa, oma »työväen ministerinsä» omine »työdepartementinensa». Mutta jos kohta tämä vaatimus jätetäänkin tuonnemmaksi, täytyy työväestön jyrkästi vaatia, että aivan kohta perustetaan oma keskusvirasto työväen asioita varten, kuten on esim. teollisuushallitus, tilastollinen päätoimista y. m. Ei enää millään muotoa saa sallia, että työväenasioita käsitellään »en passant», sivumennen jossakin muussa virastossa, olkoon tämä sitten teollisuushallitus tai tilastollinen päätoimista, tahi muussa laitoksessa, kuten lainvalmistelussa, vaan ne tulee pohtia erityisessä päätoimistossa, jossa ovat kaikki tarpeelliset edellytykset, että ne tulevat huolellisen ja sosioalipoliittisesti ymmärtäväisen käsittelyn alaiseksi. Vielä vähemmin sopii tietysti antaa tämmöisiä asioita n. s. hallituksen asettamille komiteoille, joihin haalitaan kokoon jäseniä maan eri tahoilta, semmoisia henkilöitä, joilla on muu, varsinainen toimi ja koko asialle uhraavat jotkut lomahetket monen vuoden kuluessa, tavallisesti runsasta palkkiota vastaan. Etteivät tavalliset, vakinaiset virastot ehdi luovuttaa monihaaraisten työväenkysymysten tutkimiseen paljon aikaa, huomautti jo, mitä tulee tilastolliseen päätoimistoon, jolla on riittävästi työtä muun tilaston aikaansaamisessa, talousvaliokunta 1897 vuoden valtiopäivillä ja sama muistutus on tietysti aivan paikallansa, mitä tulee esim. teollisuushallitukseen. Tämä käypi ilmeiseksi, jos tarkastaa, mitä kaikkea teollisuushallituksen on tehtävä sen ohjesäännön mukaan. Yleensä sopii ensin huomauttaa, että teollisuushallituksen varsinainen tarkoitus epäilemättä on Suomen teollisuuden kohottaminen ja elvyttäminen, huolenpito siitä, mitenkä Suomen teollisuus kasvaisi ja varttuisi taloudellisen elämämme vaurastuttamiseksi. Ettei se voi kasvaa, jos laiminlyödään työkansan aineellisia etuja, on selvä, mutta tämä ei silti kuulu sen varsinaisiin tehtäviin, yhtä vähän kuin rahaolojemme tukeminen ja kehittäminen. Yllä mainittu, niin sanoakseni päätehtävä sisältyykin teollisuuden v. 1884 annetun ohjesäännön ensimmäiseen pykälään. Mitä toisessa pykälässä mainittuun tarkastukseen tulee, on se melkein tykkänään kadottanut merkityksensä ammattitarkastajien asettamisella, jotka nyt vaan suorittavat tehtävänsä teollisuushallituksen »valvonnan alla» ja sen antaman »suunnitelman mukaan». Vielä tulee teollisuushallituksen toimittaa Suomen teollisuuden tilasto (S. V. T. XVIII, XXVI) ja katsauksia Suomen Teollisuusolojen valaisemiseksi. Sangen tärkeä ja työtä kysyvä pitäisi teollisuushallituksen velvollisuuden olla, mikäli se koskee huolenpitoa polyteknillisestä opistosta ja maan kaikista teollisuus- ja käsityökouluista, niiden tarkastamisesta ja töitten näytteelle panosta y. m. sekä teollisuusharjoittajien kokouksia teollisuusolojen pohtimiseksi ynnä yleisten teollisuuden kohottamista tarkoittavien näyttelyiden toimittamista. Tässä suhteessa tuskin lieneee liikoja tehty — ennen päinvastoin. Stipendioitten antaminen, patenttien antaminen ja valvominen, rekisteröimisasiat, lausuntojen valmistaminen teollisuusasioissa tuottanevat myöskin suhteellisesti paljon työtä.

Ainoastaan sivumennen viitataan teollisuushallituksen ohjesäännössä varsinaisten työväenasiain hoitoon (§ 4 mom. 3 ja § 7 mom. 4). Jos nämä aksessooriset asiat erotetaan tykkänään pois ja jos vielä sen lisäksi ne tehtävät, jotka samaan suuntaan myöhemmin on teollisuushallitukselle annettu työväensuojeluslaissa, työväen vakuutuslaeissa, laissa työväen apukassoista ja ainakin osaksi entiset säännökset elinkeinolaissa ja ammattitarkastajain ohjesäännössä, niin on varmaksi katsottava, että teollisuushallitus paljoa suuremmalla menestyksellä voisi antautua varsinaiseen tehtäväänsä, joka on ja tulee olla teollisuuden kohottaminen Suomessa kaikenmoisilla asianmukaisilla keinoilla, kuin jos sama teollisuushallitus vielä sen lisäksi rupeaa sekaantumaan yhä laajemmaksi paisuvan ja yhä monimutkaisemmaksi käyvän työväenkysymyksen eri haaroihin. Sillä huolimatta siitä, että maalaistyöntekijäin olot nyt jo välttämättä vaativat tehokasta edustusta — jota ei mitenkään voi saada mahtumaan teollisuushallituksen tehtäviin —, on tosiaan muunkin työväestön asiain huolenpito yhdelle itsenäiselle virastolle aivan riittävän laaja, niin laaja, että sen viraston koko aika ja harrastus tarvitaan tämmöiseen työhön. Välttämättä on uudistuksia kosolta tarpeen työväen hyväksi, joista eivät meidän enimmäkseen sosiaalipoliittisesti ymmärtämättömät juristit lainvalmisteluosastoissa tahi pitkäpiimäisissä komiteoissa (jotka vaan aniharvoissa tapauksissa voivat tulla kysymykseen) kykene suorittamaan, eikä myöskään teollisuushallitus tahi tilastollinen päätoimista monine varsinaisten ja juoksevien tehtäviensä ohessa, vaan siihen on vaadittava koko itsenäisen, sopivasti kokoonpännun pääviraston tarmoa ja intoa ajamaan työväenolojen parantamiseksi suunnattuja reformeja.

Tämmöinen virasto on siis tarpeen vaatima ja se on pysyväisenä virastona tarpeen vaatima jo siitä syystä, josta hra Wright v. 1900 valtiopäivillä puhuessaan itsenäisestä työväenkommissioonista huomautti: kaikkien töitten yhdenjaksoisuuden säilyttämiseksi. Muuten ei työväenlainsäädännössämme synny mitään oikeata kokonaisuutta ja johdonmukaisuutta. Virkakuntien ja virkamiesten luvatussa maassa tosin ei ole hauska ehdottaa yhtä virastoa lisää, mutta työväelle, joka useimmat kustantaa, täytyy saada yksi oma korkeampi virasto, jossa sen asioita yksinomaan valvotaan. Ja siinä pitää istua myös sen omia miehiä, jotka sen aatteita kannattavat. Voisi ehkä riittää, jos siinä olisi ainoastaan (paitsi apuväkeä) kolme jäsentä, esimiehenä joku tieteellisesti sivistynyt, työväenasioihin perehtynyt henkilö ja pari muuta jäsentä, toinen lainopillisesti ja sosiaalipoliittisesti kasvatettu ja toinen itse työväen luokasta, joka suorastaan elämästä voi tuoda kokemusta työväenasioissa mukaansa. Näiden tulisi keskusvirastona hoitaa työväenasioita, ja täydellisen initsiatiivioikeuden nojalla tehdä tarpeellisia reformiehdotuksia.

Mutta tämmöinenkään virasto ei voisi yksin suorittaa tehtäväänsä kunnollisesti.

Ulkomaan esimerkki antaa meille aihetta sopivien apuvoimien keksintään.

Tarvitaan, kuten Ranskassa, Belgiassa ja Italiassa erityinen, pääasiallisesti työnantajista ja työntekijöistä kokoonpantu neuvoskunta (conseuil superieur du travail, consiglio superiore del lavoro) jossa eri ammattialat ovat niin täydellisesti kuin suinkin edustetut, että vaan hyvin harvoissa poikkeustiloissa olisi pakko turvautua asiantuntijoihin. Tämä neuvoskunta pohtisi kokonaisuudessaan kaikkia tärkeämpiä lakiehdotuksia työväen suojaamiseksi ja kokoonkutsuttaisiin tilapäisesti tätä varten. Mutta sitä ennen olisi niistä tyystin ja tarkasti keskusteltava tämän »korkeamman työneuvoston» »pysyväisessä kommissioonissa», jossa kuten Ranskassa voisi olla noin 15–20 jäsentä. Tämä kommissiooni ei tietysti yhtä mittaa kokoontuisi, vaikka se olisikin »pysyväinen»; se olisi aina toimiston lähin parlamentaarinen neuvonantaja. Tietysti valitsisivat työnantajain ja työntekijäin edustukset jäsenet sekä suurempaan että (välillisesti) pienempään neuvoskuntaan.

Mutta ennen kuin asiat otetaan lopullisesti päätettäväksi edes pienessä neuvostossa, olisi tieteellinen tosipohja hankittava tilastollisessa alaosastossa, joka nykyään on jonkunlaisena provisoorisena laitoksena »koetteeksi» liitetty teollisuushallitukseen, mutta tietysti olisi asetettava yhteyteen sosiaalisen päätoimisten kanssa, johon se luonnolisesti kuuluu ja sitä paitse laajennettava ja järjestettävä enemmän vakinaiselle kannalle ulkomaan mallin mukaan (ei kuitenkaan erityisesti Ruotsin, joka itse hakee mallejaan ulkomaalta). On huomioon otettava, että se myös saisi, teollisuuden ohessa, tehtäväkseen tutkia maanviljelystyöväestön oloja, joka käsittää suurimman osan meidän köyhälistöstämme ja sen takia olisi parasta, että sen henkilökunta ei olisi aivan pieni ja että se työskentelisi kahdella, maanviljelys- ja teollisuusosastolla. Ja kuten jo on huomautettu, ei enää käy päinsä, että korkeintaan joka vuosi saadaan joku erikoistutkimus jostakin erityisestä ammatista, vaan me tarvitsemme välttämättä yleisempiä tutkimuksia työpalkoista, työajasta, työttömyydestä, jommoisia on toimitettu ulkomaalla runsaasti. Nämäkin tutkimukset ovat tietysti juhlistavat erikseen ja yhteenvedot »Työtilastollisessa aikakauslehdessämme», jossa myöskin painettaisiin kaikki työväenoloja koskevat lait ja asetukset (joita tosiaan, jumala paratkoon, ei ole vielä liioin!), suhteellisesti laaja selonteko työväenliikkeen eri ilmestysmuodoista kotimaassa ja supistuneempi ulkomaan työväenoloista. Ulkomaan virallisista työväenlehdistä, Labour Gazette, Bulletin du travail, Revue du travail, Bolletino del lavoro, Reichsarbeitsblatt ja Soziale Rundschau sopinee jossain määrin, ehkä paraimmiten viime mainittu itävaltalainen, esimerkiksi, varsinkin konsentreeratun (keskitetyn) esitystapansa nojalla.

Mutta mistä otetaan rahat kaikkeen tähän? Suomella täytyy olla rahaa, kun on kysymyksessä sen pohjakerrosten todellinen kohottaminen virkakoneiston kautta, mikäli se yleensä on mahdollista nykyisten yhteiskunnallisten laitosten vallitessa. Täytyy voida ylläpitää Suomessa yhtä virastoa pääasiallisesti kansan pohjakerrosten kohottamiseksi, kun muut virastot — sanottakoon muuten siitä mitä tahansa — etupäässä katsovat ylempien kansanluokkien hyvää ja hyötyä. Ja sen takia tulee näitten pohjakerrosten edustajien, Suomen sosialidemokratien tarmokkaasti ja pontevasti vaatia ylläesittämieni aatteiden toteuttamista mitä lähimmässä tulevaisuudessa. Sillä ei se kansan pohjakerroksille suinkaan ole yhdentekevä, mitenkä nykyajan vielä mahtava virkamieskunta on järjestetty ja mitenkä se toimii syvien rivien hyväksi tai vahingoksi. On vielä suhteellisesti pitkä taival, ennen kuin koko valtiollinen valta on köyhälistön käsissä ja vaikka tuskin yksikään rehellinen ja ymmärtäväinen ihminen epäilee, että kerran jokaisen kansan ohjakset ovat koko kansan hallussa, täytyy toistaiseksi tyytyä pienempiinkin parannuksiin, kun ne ovat saatavissa, aina pitäen silmien edessä loistavana johtotähtenä tulevaisuuden kaunista ihannetta.

N. R. af Ursin.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Vallankumous ja vastavallankumous Venäjän Puolassa.

(Käsikirjoituksesta suomennettu.)

Venäjän Puolassa, jossa v. 1905 köyhälistön vallankumouksellinen taistelu oli voimakkaampaa ja paremmin järjestettyä kuin muualla Venäjällä, ja jossa vuosisatoja kestänyt kansallinen sorto ei ole voinut olla vaikuttamatta koko maan asutuksen asemaan, on kuluneen vuoden 1907 kuluessa (etenkin sen jälkipuoliskolla) ollut huomattavissa vallankumouksellisen liikkeen asteettainen heikkeneminen ja vastavallankumouksen voimakas lisääntyminen. — Tämmöisen ilmiön täytyy olla mieltäkiinnittävän Suomenkin tovereille, jossa maassa porvariston keskuudessa on viime aikoina ollut huomattavissa vastavallankumouksellisten virtausten lisääntyminen huolimatta siitä, että Venäjän hallitus on aikeissa riistää maalta sen kalliilla hinnalla ostetut oikeudet.

Ymmärtääksemme, mikä on syynä vallankumouksen heikkenemiseen ja vastavallankumouksen voimistumiseen Venäjän Puolassa, täytyy meidän pysähtyä tarkastelemaan viime kahden vuoden tapahtumia, ja etenkin vuoden 1905 vallankumousta.

Mistä tapaukset saivat alkunsa? Mikä oli syynä Venäjän vallankumoukseen, johon tapaukset johtivat?

Venäjän vallankumous on porvarillinen laadultaan, joskin päävoimana siinä esiintyy köyhälistö. Tämä vallankumous on luonnollinen seuraus kapitalismin kehityksestä, sen tehtävänä on hävittää maaorjuuden viimeiset jätteet, jotka haittaavat sen kehityksen jatkuvaa etenemistä, ja ennen kaikkea muuttaa nykyinen valtiollinen järjestelmä toiseksi. Vaan köyhälistön taistelu etujensa puolesta ja nimenomaan se tärkeä työ, jonka köyhälistö on suorittanut vuoden 1905 vallankumouksellisissa tapahtumissa, eivät ole voineet olla vaikuttamatta porvaristoon; se on alkanut peljätä köyhälistöä, ja siksi se on taipuvaisempi tekemään myönnytyksiä hallitukselle. Jos hallitus puolestaan tarjoutuu myönnytyksiin, niin sen, luultavasti, onnistuu tehdä sovinto porvariston kanssa, se saa sidotuksi ei-tietoisten, itsenäiseen järjestelmälliseen taisteluun kykenemättömien talonpoikien silmät ja turvaa valtion olemassaolon, aina sosialistiseen vallankumoukseen asti. Jos hallitus sen sijaan pitää itsepintaisesti kiinni nykyisestä järjestelmästään, siinä tapauksessa joko ennemmin tai myöhemmin tapahtuu radikalinen valtiollinen mullistus, josta seurauksena saattaa olla kansanvaltaisen tasavallan syntyminen.

Tällä ei ole vielä sanottu, että mullistus tapahtuu pian. Se tapahtuu vasta, silloin kun siihen tarjoutuu sopiva tilaisuus. V. 1905, kun laajojen kansankerrosten vapautustaistelu alkoi, oli sen alkamiseen 2 sopivaa edellytystä: 1) ankara pula kaikilla tuotannon aloilla, pääasiallisesti seurauksena sodasta ja 2) suuri tyytymättömyys hallitukseen, syystä kun se oli seikkailuhalustaan alkanut sodan, jonka seuraukset vaikuttivat erittäin tuhoisasti koko teollisuuteen, sekä yleensä kansaan ja eritoten työväen tilaan. Vallankumouksellinen taistelu saatiin kukistetuksi, sillä työläisjoukot olivat järjestyneet heikosti, vapaamielisyyttä oli vähän ja kylien asutus välinpitämätöntä. Mutta niin kauan kuin ei ole vapautta, jota tarvitaan kapitalismin monipuoliseen kehitykseen, niin kauan tulee vallankumouksellinen taistelu yhä uusintamaan sopivalla hetkellä. Vallankumouksellisen liikkeen voimakkuus taas tulee riippumaan eri luokkien välisistä keskinäisistä suhteista.

 

II

Nyt siirrymme Puolaan ja tarkastamme, mikä tavalla vallankumoukselliset tapahtumat siellä ovat kehittyneet, missä määrin niissä kuvastuvat Puolan kansan eri luokkien edut ja harrastukset. Kuitenkin on meidän ensin luotava silmäys tämän maan taloudelliseen elämään ja siihen, minkälainen valtiollinen väritys oli kansan eri luokilla ennen vallankumousta.

Kapitalismi Puolassa alkoi kehittyä vasta sen jälkeen kun maa oli yhdistetty Venäjään. Sen kehittymistä edistävinä asianhaaroina voidaan mainita: Napoleon I, joka sotaretkensä aikana hävittää maaorjuuden, saattaa käytöntöön Napoleonin lakikokoelman, sekä, ennen kaikkea, Venäjän hallituksen suojelus ja venäläiset sekä yleensä idän markkinapaikat, joissa vaihdetaan rahaksi 23 Puolan tuotteista, samalla yleensä Venäjän hallituksen huolehtiminen Puolan teollisuuden kehityksestä, tarkoituksella saada hyvä tulolähde valtakunnan menojen suorittamiseksi ja myöskin aineellisia edellytyksiä Puolan ja Venäjän välisten siteitten lujittamiseksi.

V. 1904 oli kapitalismi kehittynyt jo hyvin korkealle ei ainoastaan teollisuuden vaan myöskin maanviljelyksen alalla. Vakuudeksi otamme muutamia numeroita. Suurteollisuuden tuotteiden arvo nousi 650 miljoonaan ruplaan, pikkuteollisuuden — 150 miljoonaan, maanviljelyksen — 400 miljoonaan. Suurteollisuuden käytettävissä on ollut noin 600,000 työmiestä, maatalouden — 1 miljoona; ammattilaisten luku on ollut noin 150,000. Kylissä on harjoitettu voimaperäistä maanviljelystä ei ainoastaan keskikokoisilla ja suurilla, vaan myöskin pienillä talonpoikaistiluksilla. Noin 2 12 miljoonaa talonpoikaa muodostavat vahvan keskivarakkaan isäntäluokan.

Varakkaat porvarit, joista tuntuva määrä on ulkomaalaisia kapitalisteja, ovat Puolassa jo 80:luvulta alkaen olleet Venäjän hallituksen liittolaisia. Samoin on suurviljelijäin laita. Jo XIX:vuosisadan lopulla he mieluimmin taipuivat vieraan vallan ikeen alle kuin että olisivat luopuneet etuoikeuksistaan talonpoikien hyväksi. Kun sittemmin kyläteollisuuden ja voimaperäsen maanviljelyksen kehittyessä heidän maatiloillaan valmistettuja tuotteita alettiin kuljettaa Venäjän markkinoille, liittyivät he hallitukseen yhtä lujilla siteillä kuin porvaritkin. Vaan 80:luvulla ja 90:luvun alkupuolella oli porvariston ja aateliston keskuudessa vielä voimakas aines semmoisia, jotka eivät olleet tyytyväisiä hallitukseen. Näihin kuului se osa porvaristosta, jonka eduille oli suureksi haitaksi kilpailu ulkomaalaisten ja juutalaisten suurkapitalistien kanssa. Tyytymättömiä olivat myöskin aatelinen ja pikkuporvarinen intelligenssi sekä pikkuaateliset, jotka ovat johtaneet kansallisia kapinoita ja jotka eniten ovat saaneet kärsiä hallituksen vainoista, mitkä ovat ilmenneet siinä, että puolalaisilta on ollut kiellettynä pääsy valtionvirkoihin ja oikeus ostaa talonpojilta maata. Nämä ainekset pyrkivät silloin Puolan uudistamiseen.

Mitä puolalaisiin talonpoikiin tulee, ovat he vielä suuremmassa määrässä kuin muitten maitten talonpojat vanhoillisia, passiivisia ja täysin välinpitämättömiä yhteiskunnallis-valtiollisissa asioissa, sekä lisäksi heiltä kokonaan puuttuu isänmaallisuus. Tämä johtuu historiallisista syistä; tilanomistajat, jotka Puolassa ovat olleet voimakkaampia kuin muissa maissa, ovat sortaneet ja nylkeneet talonpoikaa, ja talonpojalla ei myöskään ollut mitään merkitystä valtiollisessa elämässä. —

Ainoana vallankumouksellisena luokkana Puolassa esiintyy köyhälistö. Sen vallankumouksellisuus on ollut seurauksena sen taistelusta taloudellisten etujensa puolesta. 15 vuoden kuluessa ennen vallankumousta on köyhälistön asema Puolassa tuntuvasti huonontunut, ja näin oli sopiva maaperä vallankumouksen puhkeamiselle valmiina; samalla aikaa kuin tuotteiden hinta kohosi 50 %, ei palkka noussut kuin 25–30 %.

Puolassa on työväenliike ollut paljon voimakkaampaa kuin Venäjällä, ja tämä seikka on suuresti vaikuttanut Puolan porvariston valtiolliseen luonteeseen. Kun v:sta 1890 alkoi kehittyä taloudellinen luokkaliike ja etenkin v:sta 1900, kun työväenliike muuttuu poliittiseksi, käy porvaristo yhä enemmän taantumukselliseksi. Vuonna 1904 edusti omistavia luokkia kolme puoluetta: 1) realipolitiikot, tai niinkuin heitä aikaisemmin kutsuttiin »sovittajainpuolue». Tämä puolue jo 80:luvulla kehoitti puolalaisia tyytymään siihen, että Puola kuului Venäjään, ja myös tyytymään Venäjän itsevaltiuteen. Vuoden 1905 alussa se esitti vaatimuksenaan puolankielen ja kuntalaitoksen käytäntöönottamisen. 2) kansalliskansanvaltainen puolue (N. D.); 80:luvulla oli tällä puolueella nimenä »Puolalainen Liiga», se valmisteli kansallista kapinaa Puolan vapauttamiseksi. Vallankumouksen alkaessa se luopui tästä aikeestaan, ja sen sijaan puolsi taistelua Puolan itsehallinnon säilyttämiseksi laillisilla keinolla. Puolueen tuntomerkkinä ovat kansallisuus, vihamielisyys juutalaisia ja venäläistä sekä puolalaista vallankumousta kohtaan. Siihen aikaan oli puolueen vaikutus levinnyt talonpoikaisväestön laajoihin kerroksiin. Tämä seikka ja samalla kapitalismin sekä työväenliikkeen kehitys saivat aikaan sen, että puolue siirtyi taantumuksellisten leiriin. 3) Kansalliskansanvaltaisten siirtymisen johdosta taantumuksen ja kansalliskiihkoilun teille muodostivat vuoden 1905 alussa puolalainen ja juutalainen vapaamielinen porvaristo ja porvarillinen intelligenssi vähälukuisen edistysmielisten-puolueen, jonka vaatimuksena olivat Venäjän perustuslaki ja Puolan itsehallinto.

Kuitenkaan ei realipolitiikoilla yhtä vähän kuin edistysmielisillä ollut minkäänlaista merkitystä vallankumouksen aikana. Kansalliskansanvaltaisista taas, kuten saamme nähdä, syntyi vahva poliittinen voima.

Sosialismin lippua kantoivat vuonna 1904 kolme eri puoluetta: 1) Puolan tsaarikunnan ja Liettuan sosialidemokratia (S. D. P. ja L.), joka oli jyrkän luokkataistelun kannalla. Sosialistisen propagandan ohella se koki saada laajat kansankerrokset vaatimaan yleisvenäläistä lakiasäätävää kokousta ja Puolan itsehallintoa. Sikäli kuin valtiollinen tietoisuus kasvoi köyhälistön keskuudessa, alkoi puolueen vaikutus kaupunkien työväen keskuudessa nopeasti lisääntyä Puolan sosialistisen puolueen kustannuksella. 2) Puolan sosialistinen puolue (P. P. S.) lähentelee maailmankatsomuksessaan suuresti länsimaitten revisionisteja, ja se pitää lähi tehtävänään taistella Puolan itsenäisyyden puolesta; tällä puolueella oli kannattajia pääasiallisesti kyläköyhälistön keskuudessa. 3) Kolmas puolue »Proletariat» ei myöskään vastustanut Puolan itsenäisyyttä, vaan kuitenkin piti se tätä vaatimusta tulevien aikojen ihanteena, nykyhetkellä oli »Proletariat»'in mielestä välttämätöntä hankkia Venäjälle perustuslaki ja Puolalle itsehallinto; puolueella oli mitättömän vähän kannattajia kansan keskuudessa.[2*]

Tämmöiset olivat puolueitten voimasuhteet Puolassa vallankumouksen kynnyksellä. (jatk.)[1]

K. Zalewskij.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Siirtomaapolitiikan vaikuttavat voimat.

Tästä suurissa sivistysmaissa nykyään polttavasta päivän kysymyksestä antaa K. Kautsky lentokirjasessaan »Sosialismista ja siirtomaapolitiikasta» varsin valaisevan selonteon. Siinä ei ainoastaan tehdä selväksi nykyajan kapitalistisen siirtomaapolitikan luonne, vaan luodaan samalla valaiseva katsaus kapitalismin luonteeseen ja pyrkimyksiin yleensä meidän päivinämme. Teemme sen vuoksi seuraavassa lukijoillemme lyhyesti selkoa kirjasen sisällyksestä.

Entiseen aikaan perustivat valtiot siirtomaita etupäässä saadakseen niistä tuotteita, s. o. pääomaa mitä erilaisimmissa muodoissa. Siirtomaita hallitsevat valtiot kasasivat täten itselleen suuria rikkauksia, jotka vuorostaan olivat niiden niiden mahtavuuden perustana. Nykyaikana sitävastoin on kapitalististen maiden tuottovoima suurteollisuuden ja työväenluokan riistämisen kautta niin mahtavasti kehittynyt, että se vuosittain tuottaa melkoisia ylijäämiä tuotantovälineiden omistajille. Nämä ylijäämät ovat niin suuret, ettei niitä parhaalla tahdollakaan voi nykyajan tavaton ylellisyys tuhlata, suuri osa niitä jää uudelleen pääomana voittoa tuottavaan tuotantaan käytettäväksi. Tälle pääomalle tulee siirtomaiden tarjota sijoitusmahdollisuuksia.

Jo kapitalistisen tuotannon omasta luonteesta seuraa, ettei tälle pääomalle kotimaassa ole sijoitusmahdollisuuksia. Kapitalistinen tuotantotapa kohottaa kyllä tavaratuotannon tuottavaisuutta mitä suurimmassa määrin, mutta se rajoittaa ja supistaa toiselta puolen työmiesten joukkokulutusta, painamalla heidän taloudellisen asemansa niin huonoksi, etteivät he kykene kyllin suuressa määrin tällaisia tavaroita ostamaan. Tästä syystä ollaan pakotettuja hakemaan ostajia ulkopuolelta työväenluokan. Tavaroiden myyntimahdollisuus kotimaasa ja muissakin kapitalistisissa maissa tulee täten yhä vaikeammaksi. Kapitalismi näyttää joutuvan omaan kaivamaansa kuoppaan.

Tästä pälkähästä päästäkseen ja pidentääkseen valtansa päiviä on kapitalistiluokka erilaisiin apukeinoihin tarttunut. Lähinnä on se pyrkinyt rajoittamaan kapitalististen tuottajien keskinäistä kilpailua ja hankkimaan ylimääräisiä voittoja yksinoikeuksien, monopoolien kautta. Ulkomaiden kilpailua on suojelustullien kautta koeteltu vaikeuttaa. 1850- ja 60-luvuilla vallitsevan vapaakaupan sijalle ovat tulleet sekä teollisuus että myöskin maanviljelystullit, joilla ei ainoastaan ole tarkoituksena kehittää oman maan teollisuutta, vaan suuressa määrin myöskin hankkia tuotantovälineiden omistajille ylimääräisiä voittoja kuluttajien kustannuksella. Kotimaassa taas koetettiin hintoja polkevaa ja siis tuottajien voittoja kalvavaa kilpailua supistaa tuottajajärjestöjen, renkaiden, kartellien ja trustien avulla. Nämä järjestöt pyrkivät jopa vähentämään tuotantolaitosten tuotantokykyäkin, voidakseen pitää hintoja korkeina.

Kilpailun rajoittaminen ja tuotannon keinotekoinen supistaminen eivät kuitenkaan ole ainoa keino, joiden kautta kapitalistiluokka on koettanut kapitalismia pelastaa ja päästä uhkaavasta välttämättömyydestä, käyttää työn lisääntynyttä tuottavaisuutta työväenluokan kulutustavaroiden tuottamiseen. Koettaapa se suoranaisen tuhlauksenkin avulla päästä liikkeitensä tuotannon ylijäämistä. Paras ja vaikuttavin keino on tässä suhteessa sotavarustusten lisääminen, se kilpavarustustautuminen, joka viime vuosikymmeninä kaikissa kapitalistisissa maissa on vallinnut ja vuosi vuodelta yhä huimaavammaksi kasvanut. Keksijäin nerokin on yhä enemmän kääntynyt tuotantovälineiden alalta hävitysvälineitten kehittämiseen. Mutta nykyajan kapitalismi tarvitsee pystyssä pysyäkseen välttämällä tällaista työvoimien tavatonta tuhlausta.

Ainoastaan sosialismin kautta voidaan tämä militarismi samaten kun trusti- ja kartellijärjestelmäkin voittaa. Kapitalismi ei voisi enää tarjota paikkaa ja tilaa sille tavattomalle tuotantovoimien joukolle, jotka vapautuisivat, jos kaikki hävitysvälineiden tuotantoon ja sotalaitoksen alalla käytetyt ihmisvoimat ja apuvälineet siirrettäisiin kulutushyödykkeiden tuotantoon. On kyllä löytynyt ja löytyy yhäkin sosialisteja, jotka militarismia puolustavat sillä, että se tarjoaa niin useille työmiehille, jotka muuten olisivat työttöminä, työtä ja toimeentulon. Jos porvarilliset valtiomiehet, joiden mielestä sosialismi on ainoastaan utukuva, jolla ei ole käytännöllistä merkitystä, militarismia täten puolustavat, olisi asia ymmärrettävissä. Sosialisti sitävastoin voi siinä tosiasiassa, että kapitalismi ainoastaan tällaisen murhaavan tuhlauksen kautta voi ylläpitää tuotannon jatkumista, nähdä ainoastaan todistuksen kapitalismia vastaan, mutta ei koskaan tällaisen tuhlauksen puolesta.

Mutta vieläkin toinen keino on kapitalistiluokalla päästä tuottamasta kulutustavaroita kotimaan tarvitseville, nimittäin pääomankuletus ulkomaille, ulkomaiden riistämiseksi. Kapitalismi sioittaa yhä kasvavassa määrässä pääomiaan ulkomaisiin vuorikaivoksiin, rautateihin, j. n. e. Suojellakseen ja turvatakseen taas pääomiaan, riistää se kysymyksessä olevalta maalta itsenäisyyden. Eikä se tyydy siihen, että joku eurooppalainen valtio hankkii itselleen siirtomaita ja siten takaa eurooppalaisen pääomaan turvallisuuden, sillä, koska kukin valtio etupäässä omissa siirtomaissaan etupäässä suosii oman maan kapitalisteja, pyrkii kukin maa hankkimaan itselleen omat siirtomaansa.

Tällaisistä syistä kehittyy 1880-luvulta alkaen uusi siirtomaapolitiikan kausi. Saksa perustaa siirtomaavaltakuntansa, Englanti, Ranska ja Alamaat laajentavat omiaan ja tuskin ovat Pohjois-Amerikan Yhdysvallat päässeet niin pitkälle, että voivat ruveta ajattelemaan pääoman kuljetusta ja siirtämistä omasta maastaan, kun ne jo anastavat itselleen muutamia Tyynenvaltameren saarista, Filippinit, Puertorican ja Cuban. Etupäässä kuuman ilmanalan seudut, edulliset riistämis-siirtolat, ovat tämän siirtomaanälän esineinä. Mutta tämä uusi siirtomaapolitiikka on kuitenkin kokonaan toisenlaista riistämispolitiikkaa kuin entinen, jonka mielestä siirtomaat vaan olivat olemassa ryöstämistä ja tavaran kokoamista varten, joka sitten pääomana emämaahan kuletettiin. Päin vastoin kulkevat pääomat nykyään siirtomaihin, niiden avulla toimitetaan siellä kaikenlaisia parannuksia ja ne vaikuttavat siis näköjään sivistyksen palveluksessa ja sen edistämiseksi. Se tuotantovoimien lisääntyminen, joka voisikin olla seurauksena tästä pääomien kuljetuksesta siirtomaihin, tulee kuitenkin täysin tyhjäksi tehdyksi siitä johtuvan sotalaitoksen kasvamisen kautta, joka moninkerroin tuhlaa kootut varat ja lisäksi raskaalla verotaakalla rasittaa kotimaan köyhälistöä. Tämän ohella täytyy siirtomaissa useimmiten ensiksi sinne siirtyvää pääomaa varten keinotekoisesti valmista maaperää ja tehdä sikäläinen väestö kelvolliseksi riistämisen esineeksi siirtomaakapitalismille. Alkuasukkaat täytyy pakottaa työhön, jotta pääoma voisi tuottaa voittoja. Ja tästä syystä uusiutuvat nykyajan siirtomaapolitiikan alalla kaikki entisaikain julmuudet ja hirmut, eikä ainoastaan jo kuuluksi tulleessa Kongovaltiossa, vaan samaa menettelytapaa noudattavat myöskin ranskalaiset, englantilaiset, saksalaiset ja amerikkalaisetkin omissa siirtoloissaan.

Uusi siirtomaapolitiikka on samaten kuin sotalaitos ja kartellit sekä trustit keino pönkittää horjuvaa kapitalistista tuotantotapaa ja estää sen kukistumista, jonka muuten piankin täytyisi tapahtua. Kapitalistiluokalle on siirtomaapolitiikka sen vuoksi välttämätön. Mutta tästä ei seuraa, kuten uskotellaan, että se myöskin köyhälistölle olisi tarpeellinen. Päinvastoin on se sille yhtä vahingollinen, kuin ikänään sotalaitos siihen liittyvine tuotantovoimien tuhlauksineen. Sillä samalla kuin kapitalistinen tuotantotapa nykyään on sekä köyhälistön että koko yhteiskunnan etujen kannalta on turmiollinen, se kun estää ihmiskunnan tuotantovoimien täyttä käyttöä, samaten siirtomaapolitiikkakin, joka on keino pidentää kapitalistisen tuotantotavan elinpäiviä, on muuttunut turmioksi, sikäli kun se ei enää ole tuotantovoimien lisäämisen, vaan niiden tuhlauksen palveluksessa. Sitä on senvuoksi vastustettava sielläkin, missä se näköjään esiintyy hyväksyttävän muotoisenakin.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Tilastollisia katsauksia.

II. Yksityisten omistamat metsämaat

Viime numerossa teimme lyhyesti selkoa kruununmetsistä maassa.[2] Esitämme seuraavassa muutamia lukuja yksityisten omistamista metsämaista ja niiden tilasta. Koska nyt koossa oleville valtiopäiville tulee jätettäväksi lakiehdotus yksityismetsien hoidosta ja kysymys senvuoksi tulee erityisesti polttavaksi, tulee tutustuminen tähän kysymykseen varsin tarpeelliseksi.

Yksityisille henkilöille, niihin laskettuina myöskin kunnat, kuuluu nykyään suurin osa maan pinta-alasta, v. 1901 22,4 milj. hehtaaria kaikkiaan 36,6 milj. hehtaarista. Kun kruununmetsien pääosa on Oulun läänissä, ovat yksityisten hallussa olevat maat sitävastoin pääosana kaikissa muissa lääneissä, tehden niissä, paitsi Kuopion läänissä, yli 90 % läänin koko pinta-alasta. — Kaikki yksityisten hallussa oleva maa ei kuitenkaan ole metsämaata, paitsi viljelysmaata löytyy runsaasti soita ja vuoria, jotka eivät metsää kasva. 1890-luvun lopulla arvosteltiin yksityisten hallussa olevan maan jakaantuvan seuraavalla tavalla:

 

 

  tuhatta ha %
Peltoa 1,136.8 5,2
Luonnonniittyä 2,293.2 10,5
Kuivaa metsämaata 9,680.3 44,3
Metsää kasvavia soita 1,793.0 18,2
Vuoria, nevoja y. m. hylkymaata 6,960.0 31,8
Yhteensä 21,803.8 100,0

 

Uudempien tietojen mukaan on (v. 1901) laskettu koko maassa olevan 1,568.1 tuhatta ha peltoa, mutta luonnonniittyä vaan 1,281.2 tuhatta ha, josta melkein kaikki on yksityisille kuuluvalla maalla. Viljellyn maan pinta-ala voidaan siis jotenkin varmasti määrätä; sitävastoin on ylläolevassa tilastossa tavattava metsämaiden jako kuivaan maahan, metsää kasvaviin soihin ja täydelliseen hylkymaahan jotenkin epävarmoilla perusteilla tehty. Paremman tilaston puutteessa on siihen kuitenkin tyydyttävä. — Tältä yksityisten omistamalta metsämaalta otetaan nykyään kaikki ne tarves-, poltto- y. m. puuaineet, joita kansamme talous tarvitsee, sen tulee varustaa teollisuutemme raaka-aineilla ja lopulta on sillä myöskin kasvanut suurin osa niitä puutavaroita, joita maastamme viedään ulkomaille sieltä tuotujen tavaroiden, viljan, tupakan y. m. maksuksi. Kykeneekö ja miten hyvin yksityisten omistamat metsät ajan pitkään täyttämään tämän tehtävänsä ja millaiseksi on niiden tila muuttunut viime aikoina, kas siinä kysymys, jota meidän lähemmin on tarkastettava.

Pelko, ettei metsäntuotteet ajan pitkään riittäisi, on meillä jo vanhaa juurta. Jo 2–300 vuotta sitten, vaikka asutus silloin oli nykyiseen verraten varsin harvaa, pelättiin niin yleisesti metsien loppuvan, että monilla ankaroilla lakisäädöksillä nähtiin välttämättömäksi estää niiden pikaista häviötä. Sittemmin 1700-luvulla tämä pelko huomattiin turhaksi ja siitä lähtien on maanomistajain käyttövapautta metsäänsä nähden laajentamistaan laajennettu. Tämä olikin välttämätöntä, sillä maamme nuori kapitalismi tarvitsi metsiin nähden vapaat kädet, voidakseen niiden tuotteita viedä maailmanmarkkinoille ja kootakseen täten uusia pääomavoittoja itselleen.

Jo 1800-luvun lopulla alkaa kuitenkin vastavaikutus ilmetä. Nykyinen metsälaki vuodelta 1886 jo jonkun verran rajoittaa maanomistajan käyttöoikeutta metsään nähden koettamalla suojata metsänkasvua. Määräykset tässä laissa ovat kuitenkin jääneet kuolleiksi pykäliksi, joita ei ole käytännössä noudatettu. Viime vuosina on sen takia yhä yleisemmin alettu vaatia uusia ja ankarampia rajoituksia ja tehokkaampia metsänsuojeluskeinoja. Kannattaa sen vuoksi tarkastella samalla, ovatko sellaiset tarpeen vaatimia ja tarvitseeko yksityisten omistama metsämaa erityisiä suojelutoimenpiteitä.

Tämän seikan seikan selvittämiseksi on koetettu laskea kuinka paljon metsävarat kasvaessaan joka vuosi lisääntyvät ja toiselta puolen, paljoko kulutus eri tarkotuksiin niitä vuosittain vähentää. Niin tarkkojen laskujen mukaan, kuin suinkin on ollut mahdollista, ottamalla huomioon metsän erilainen kasvuvoima etelä- ja pohjoisosissa maata sekä kuivalla metsämaalla ja soilla, on vuodelta 1897 koetettu määrätä vuotuisen lisäkasvun suuruus metsissämme.[3*] Tällä tavalla laskien on voitu arvioida metsävarojen lisääntyvän kasvamisen kautta vuosittain noin 20 milj. kuutiometriä. Tämä vuotuinen lisäkasvu jakaantuu seuraavalla tavalla kruununmetsiä ja muuta, siis etupäästä yksityisten omistamaa maata kohden.

 

  Lisäkasvu milj.
kuutiometriä.
Yksityisten omistamalla kuivalla metsämaalla 14,35
Yksityisten omistamilla metsää kasvavilla soilla 0,98
Kruununmetsissä 4,81
Yhteensä 20,14

 

Metsävarojen kulutus taas on arvioitu seuraavalla tavalla. Ensiksikin on ollut määrättävä kotitarvekulutuksen suuruus. Tämä on saatu, mitä maaseutuun tulee, siten, että lukuisain tiedustelujen kautta on laskettu keskimäärin kuinka paljon talon savut, torpan savut ja muut savut maaseudulla kotitarpeisiin puuta kuluttavat. Näillä keskimäärillä on kerrattu talon, torpan ja muiden savujen luku v. 1897, josta tietoja on kerätty kunnallislautakuntain kautta. Koko maata kohden saatiin täten seuraavia lukuja:

 

  Puutavaran kulutus kotitarpeeksi
  Savujen luku
v. 1897.
savua kohden
kuutiometriä.
yhteensä kuutio-
metriä.
Talon savut 122,383 108 13,262,900
Torpan savut 71,152 45 3,174,683
Muut savut 137,149 17 2,381,517
Yhteensä savuja 330,684 18,819,100

 

Kaupungeissa on puutavaran kotitarvekulutus laskettu keskimäärin 4 kuutiometriksi hengeltä eli yhteensä 1,213,600 m3, ja siis yhteensä koko maassa 20,032,700 m3. Nämä kuutiometrit ovat tavallisia jokapäiväisessä elämässä käytetyltä kuutiometrejä. Ne eivät kuitenkaan sisällä kokonaista kuutiometriä kiinteätä puutavaraa, vaan menee melkoinen osa niiden sisällöstä tyhjiin lomakkeisiin puiden välillä. Kiinteän puun määrä kuutiometrissä on senvuoksi melkoista pienempi. Tämä täytyy myöskin ottaa huomioon verratessa kotitarvekulutuksen suuruutta vuotuiseen lisäkasvuun, joka on arvioitu kiinteän mitan mukaan. Jos laskee kotitarvekulutuksen kiinteän mitan mukaan ja lisäksi vielä siitä vähentää pois kruununmetsätorppien kotitarvekulutuksen, koska he tämän saivat kruununmetsistä, osoittaa täten saatu luku siitä puutavaramääärää, joka vuosittain kotitarvetta varten yksityismetsistä otetaan. V. 1897 oli tämän kotitarpeen suuruus noin 13,19 milj. m3.

Paitsi kotitarpeeseen, käytettiin yksityismetsistä saatuja puutavaroita moneen muuhunkin tarkotukseen. Seuraavat luvut osoittavat kiinteän mitan mukaan laskettuna koko puutavarakulutuksen eri tarkotuksiin:[4*]

 

  Milj.
kuutio-
metriä.
Kotitarpeeksi käytetty 13,19
Kulkuneuvojen, rautateiden, telegraafien y. m. tarpeeksi käytetty 0,58
Tehdaslaitosten polttopuiksi käytetty 1,68
Tehdaslaitosten (niihin luettuna sahalaitokset) raaka-aineena käytetty 2,28
Maasta viety jalostamatonta puutavaraa 1,24
Maasta viedyn tervan polttoon y. m. käytetty 0,24
Yhteensä 19,19

 

Kun tästä puutavaramäärästä 0,47 milj. kuutiometriä oli valtionmetsistä saatua, on siis yksityismetsistä otetun puutavaran määrä 18,72 milj. m3. Edellä on vuotuinen lisäkasvu yksityismetsissä laskettu 15,93 milj. m3, joten siis kulutus on 3,39 milj. m3 suurempi kuin lisäkasvu, s. o. yksityismetsien metsävarat vähenevät vuosittain tällä määrällä. Vaikkakin tämä lasku on toimitettu vaan yhdeltä vuodelta, voi arvostella jotenkin varmasti samallaisen asiantilan yleensä muinakin vuosina olevan vallalla.

Ylläesitetyt luvut eivät tosin ole vallan täydelliset. Otaksuttava nimittäin on, että myöskin se maa, joka tilastossa on hylkymaaksi merkitty, on metsää kasvavaa, vaikka metsänkasvu sillä on huonoa. Toiselta puolen on metsänkulutus myöskin paljoa suurempi kuin ylläolevat luvut osoittavat. Niihin ei ole otettu sitä puutavarain kulutusta, joka menee sen tervan polttamiseen, joka kotimaassa käytetään eikä sitä vahinkoa, jonka kaskeaminen ja kulovalkeat metsälle tuottavat, syystä että se puutavaran häviö, jonka ne aiheuttavat on varsin vaikea määrätä. Että kysymys kuitenkaan ei ole mistään pienistä määristä, käy jo selville siitä, että melkein koko Mikkelin, itäisessä osassa Viipurin ja suuressa osassa Kuopion lääniä 20, 30 jopa 50 % kaikesta rukiin kylvöstä tehdään kaskimaihin. Tuntematon ei kaskenpoltto ole muuallakaan Suomessa. Tervanpoltto kotimaan tarpeeksi on osassa maata myöskin varsin suuri.

Että näin ollen meidän metsistämme otetaan enempi puutavaraa, kuin niistä järkiperäistä metsänhoitoa silmällä pitäen voisi ottaa, on päivän selvä. Seuraus tästä on, että suuremmat puut yksityismetsissä alkavat vähetä, jopa loppuakin. Tämä käy selvästi esille siitä, että kun v. 1884 yhteen standarttiin sahattua puutavaraa käytettiin vaan noin 30 tukkipuuta, oli v. 1891 vastaava luku 36,1 ja v. 1897 jo 42. Samaa kehitystä on sittemmin yhä jatkunut.

Muitakin tuloksia tästä jatkuvasta metsien ryöstökäytöstä on selvästi huomattavissa. Melkoinen osa maan taloja kärsii jo nyt metsän puutetta. V. 1896 koottu tilasto talojen metsävaroista antaa seuraavan kuvan oloista:

 

Taloja
  joilla ei metsä
riittänyt polt-
topuiksi ja
aidaksiin.
% jotka metsäs-
tään saivat
polttop. mutta
ei rak.-aineita.
% joilla oli
metsää
kotitarp.
joilla oli
metsää
myydä.
Uudenmaan lääni 96 1 415 6 2,716 3,986
Turun ja Porin lääni 550 4 1,642 14 5,216 4,821
Hämeen lääni 159 2 438 6 3,427 3,834
Viipurin lääni 958 3 3,995 13 15,711 9,341
Mikkelin lääni 262 3 836 9 4,407 3,568
Kuopion lääni 740 5 1,085 8 4,997 6,501
Vaasan lääni 973 5 3,433 18 9,931 4,913
Oulun lääni 907 8 2,001 18 5,695 2,828
Koko maa 4,645 4 13,845 13 52,010 39,792

 

Varsin huomattava on, että pohjoisosissa maata, jossa talojen maat ovat suuremmat ja viljelykset pienemmät, metsän puute on suurempi. Jo tämä viittaa siihen, mistä syy metsänpuutteeseen on haettava, ei metsien vähyydestä ja riittämättömyydestä tai siitä, että metsämaa liian suuressa määrässä on otettu viljelykseen. Ainoastaan 391 tilasta oli ilmotettu syyksi metsänpuutteeseen viljelyksien laajentaminen, kun sitävastoin yli 6,000 tilalta oli metsä loppunut liikanaisen myynnin takia, kaskenpolton takia 2,577:ltä, noin 1,000:lta tervanpolton takia ja 1,700:lta oli metsän kulovalkea vienyt. Suoranainen metsänraiskaus oli noin 1,048 talon metsäpuutteen syynä, ja lopulta oli syyksi metsäpuutteeseen 3,033 tilalta ilmotettu pieni metsämaa ja 1,656 tilalta metsämaan huonomaisuus.

Sellainen asiantila, jonka ylläolevat luvut osoittavat, on jo huolestuttava. Kun talot kärsivät metsänpuutetta, merkitsee tämä jo paljoa pahempaa tilattomalle väestölle, jonka ostamalla on hankittava puutavara kulutustaan varten.

Kahdelta taholta näin ollen liika hakkaus yksityismetsistä uhkaa käydä tuhoatuottavaksi. Raaka-ainetta sahalaitoksiin alkaa olla yhä riittämättömämmin ja näin ollen käy vaaranalaiseksi koko tärkeä puutavaraliike, josta maan talous niin suuressa määrin riippuu. Toiselta puolen alkaa metsä kotitarpeiksi loppua. Mitä tämä merkitsee meidän pohjoisessa maassamme, arvaa jokainen. Metsien suojelemista liikanaiselta myynniltä yhtä hyvin kuin liikanaiselta kotitarvekäytöltä on pakko ruveta järjestämään. Miten yleiset sellaiset vaatimukset ovat, jotka tarkoittavat metsänomistajain käyttövapauden supistamista metsiinsä, osoittaa se, että 453 kunnasta 274 oli v. 1897 kysyttäessä puoltanut rajoituksien asettamista.

Asia näyttääkin jo lähenevän ratkaisuaan. Valtion asettama komitea käsitteli kysymystä 1890-luvun lopulla ja sen ehdotuksen perusteella lienee tehty se eduskunnalle luvattu lakiehdotus, joka ennen pitkää sen käsiteltäväksi joutunee. Jo viime valtiopäivillä jätettiin metsäkysymyksestä myöskin eduskunnan taholta useita esitys- ja anomusehdotuksia, jotka tosin jäivät käsittelemättä, mutta jotka olivat paljoa jyrkempiä kuin se hallituksen taholta odotettava lakiehdotus, sikäli kuin sen sisällöstä sanomalehdissä olleen selonteon mukaan voi päättää. Joka tapauksessa siis metsäkysymys kohta on päiväjärjestyksessä ja, jos valtiolliset olomme sallivat, tulee ratkaistuakin. Toivomme voivamme palata asiaan sitten kuin hallituksen lupaama armollinen esitys asiassa säädyille jaetaan.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Katsauksia.

Taloudellisen kehityksen alalta.

Suurteollisuuden vaikutus maakeinotteluun. Viikkolehdessä Kommunale Praxis 1907 n:rot 38 & 57, on tästä seuraavia tietoja Ruhrin kaivos- ja teollisuusalueilta Saksassa.

Dortmundin kaupungissa ostettiin eräästä vastikään valmiiksi saadusta ulkopiiristä useampia tontteja kadun rakentamista varten. Silloin saatiin merkitä se tosiasia, että näillä seuduin oli maanarvo noussut 4,200 Saksan markasta hehtaaria kohti vuonna 1884 35,000 Saksan markkaan Vuonna 1901. Tämän lisäksi kertoo eräs oloja tutkinut tri Boldt äskettäin ilmestyneessä teoksessaan »Arvonousuvero», että kaukana sijaitsevan, vielä suureksi osaksi niittynä olevan maan arvo on jo 10,000 Saksan markkaa hehtaaria kohti, maan jonka käytäntöön ottoa vielä ei pitkiin aikoihin voi ajatellakaan. Sellaisen rakentamattoman maan arvo taas joka on kaupunkipiirissä, lasketaan yllämainitussa seudussa 336,000 Saksan markkaan hehtaaria kohti.

Yhtäläisiä maanarvon kasvamisia on Essenissä ja muissa kaupungeissa huomattavissa. Bochumissa arvioitiin 1889 hehtaari maata 10,500–14,000 Saksan markaksi, 1902 84,000 Saksan markaksi, Rocklinghausenissa 1896–97 520–2,400 Saksan markkaan, 1900 28,000 Saksan markkaan, Hördessä 1853 4,800–6,000, vuonna 1902 175,000 Saksan markkaan; Hochfeld-Meiderichissä v. 1880 6,000, 1902 22,500 Saksan markkaan; Ruhrrotissa 1855 4,800–6,000, 1902 280,000 Saksan markkaan. Pienimmissäkin kunnissa on sama ilmiö huomattavissa, varsinkin sellaisissa, joissa väenlisääntyminen on ollut tuntuva. Niinpä maksaa Hambornissa hehtaari rakennusmaata katujen varsilla keskimäärin 140,000 Saksan markkaa, kun se 20 vuotta aikaisemmin ei maksanut siitä sadannettakaan osaa.

Dortmundissa on viides osa rakentamatonta maata maakeinotteluyhtiöitten hallussa, ja samoin on suuremmassa tai vähemmässä määrin asian laita kaikissa muissakin läntisissä teollisuuspiireissä. Huonommin on asianlaita kuitenkin pohjoisen piirin kunnissa ja kaupungeissa, jotka ovat nopean kehityksen alaisia. Gelsenkirchen kaupungin piirissä on maanomistus sitävastoin melkein kokonaan entisten tilallisten käsissä.

Tri Boldtin mukaan on tonttien hinnat Gelsenkirchessa, jossa ne melkein kokonaan ovat entisten tilallisten hallussa ja siis maanviljelystila-hintoihin hankitut, keskimäärin nousseet noin 5,000 %, jouduttuaan paremmiksi tonttimaiksi.

Tämän tavattoman ansiottoman arvonnousun maanomistajille on tuonut mukanaan se tavaton teollisuuden kehitys, joka kysymyksessä olevalla alueella on tapahtunut.

Maatilain arvon kohoamisesta Norjassa on esitetty seuraavat mieltäkiinnittavat luvut. Koko maassa on arvioitu maatilain yhteenlasketut arvot allamainittuina vuosina seuraaviksi:

 

Miljoonaa kruunua.
v. 1802 100
v. 1836 385
v. 1896 85312
v. 1905 972
v. 1907 1050

 

Tämä tavaton arvonnousu ei ole tapahtunut tasasesti, vaan on se yleensä aikoina, jolloin taloudellinen kehitys on käynyt nopeaan, huimasti edistynyt, jotavastoin se taloudellisina pulakausina on pysähtynyt kasvussaan, onpa maanarvo silloin joskus laskenutkin. Kouraantuntuva todistus siitä, että yhteiskunnan yleinen kehitys luo tämän arvonnousun, vaikka maanomistajat sen taskuunsa pistävät.

Venäjän kansan olojen kurjistumista todistaa selvästi eräs äskettäin ilmestynyt tilastollinen julkaisu, jonka tarkoituksena on ylistää maan nykyisen keisarin hallitusaikaa. Hänen hallituksensa ensimäisellä vuosikymmenellä on kansan ravintosuhteet yhä huonontuneet. Keskimäärin kulutti henkilö vuodessa Venäjällä:

 

  Vehnää Ruista
v. 1894 4.46 puutaa. 10.6 puutaa.
v. 1904 3.53 puutaa. 9.0 puutaa.

 

Jo v. 1894 eli suuri osa väestöä alituisessa puutteessa. Sen jälkeen ovat kadot tulleet jokavuotisiksi ilmiöiksi ja nälänhätä samoin. Paloviinan kulutus, josta hallitus saa suurimmat tulonsa, on huimasti lisääntynyt. Tällaiset olot johtavat välttämättömyydellä vallankumoukseen.

 

Lainsäädäntöä.

Austraalian sosialipolitiikkaa. Viime numerossa olleeseen katsaukseen Austraalian uudempaan sosialipolitiseen lainsäädäntöön tahdomme täydennyksenä lisätä seuraavaa. Austraalian Yhdysvaltojen toiselle kamarille on hallitus jättänyt lakiluonnoksen, josta viime numerossa mainitsimme ja jonka tarkoituksena on tehtailijain, työläisten ja kuluttajat yhteinen suojeleminen. Lain sisällys käy selville seuraavista erään australialaisen selostuksen otteista.

Sen saavuttamiseksi, että tehtailijat, joiden tuotteita uusi tullitariffi tulee suojelemaan, tulisivat nauttimaan tätä etua vain sillä ehdolla, että he maksavat työläisilleen vastaavia palkkoja, on meidän tarkoituksenamme kulkea seuraavaa tietä:

1. Kaikista Australiassa valmistetuista tuotteista on kannettava veroa puoleen sen tullimaksun määrään, jonka tariffi panee ulkomailta tuoduille samallaisille tavaroille.

2. Verosta vapaina tulevat olemaan kaikki tavarat, jotka valmistetaan tyydyttävien työehtojen vallitessa.

Päävaikeus on ilmeisesti tyydyttävien työehtojen määräämisessä. Yleinen normi on välttämätön. Meidän aikomuksenamme on valita tietyillä muutoksilla se normi, joka saattaa tehtailijat oikeutetuksi asettamaan Unionin kauppamerkin tavaroihinsa. Unionin kauppamerkillä varustetut tavarat tulisivat olemaan vapaat uudesta verosta, kun taas tavaroista, jotka ovat ilman ajateltua merkkiä, tulisi vero kannettavaksi. Nykyaikana voidaan vain sellaisiin tavaroihin ministerin luvalla merkki liittää, jotka valmistetaan työehtojen vallitessa, jotka joko molemmat kamarit ovat hyväksyneet kohtuullisiksi ja riittäviksi, tai jotka vastaavat Unionin tai sen jonkun valtion elinkeinotuomioistuinten tai palkkavirastojen ratkaisuja, tai työtariffisopimuksia. Siis, lukuunottamatta molempien kamarien päätöstä, voi tehtailija hankkia itselleen oikeuden käyttämään merkkiä ainoastaan siinä tapauksessa, että hän työskentelee elinkeinollisen tuomioratkaisun tai työsopimuksen alaisena.

Meidän aikomuksemme on nyt perustaa uusi tuomioistuin, verokollegi, jonka erikoisena tehtävänä tulisi olemaan työehtojen tutkiminen, jonkin suojellun teollisuuden piirissä, tehtailijain pyynnöstä, ja niiden julistaminen kohtuullisiksi ja tyydyttäviksi, jos ne sitä ansaitsevat. Tämä julistaminen tulisi sitten oikeuttamaan tehtailijat varustamaan tavaransa puheenalaisella merkillä, niin että ne tulisivat vapaiksi veroista. Kollegin tulisivat muodostamaan kolme kenraalikuvernöörin asettamaa henkilöä, puheenjohtajana joku asianajaja, kuitenkin tulisi kollegilla olemaan valta täydentää itseään kandella neuvovalla lisäjäsenellä. Kollegi on valtuutettu mielensä mukaan jättämään kysymyksiä valtion teollisuusvirastojen, elinkeinotuomioistuinten tai poliisivirastojen käsiteltäviksi, kollegi itse on oikeutettu tarkastamaan tehtaita, kutsumaan todistajia ja kuulustamaan niitä valallisesti, sekä vaatimaan kirjojen esille jättämistä.

Vakuudeksi siitä että kerran tyydyttäviksi julistetut työehdot tulisivat sellaisina myöskin vastaisuudessa pysymään, on kaikki työpajat rekisteröitävät ja tulli- ja verovirkamiehet valtuutettavat tarkastamaan kaikki liikkeet.

 

Eri aloilta.

Perunaviljelyksen historiasta Suomessa ja Ruotsissa sisältää eräs 160 vuotta sitten julaistu kirjanen seuraavan mieltäkiinittävän jutun. Kirjan kirjoittaja kertoo, kuinka hän 1720-luvulla oli tuottanut maahan silloin vielä aivan tuntematonta kasvilajia, potaatteja eli perunoita, sekä kuinka hän oli suosittanut niitä muutamille tuttavilleen, jotka hänen mielestään olivat siksi järkeviä ja edistyneitä, että he kykenivät kasvia viljelemään ja esimerkillään vaikuttamaan kasvin viljelyksen levittämiseksi kansan keskuuteen. Vuonna 1730 kertoo sitten kirjoittajamme heiltä kysyneensä, kuinka viljelys oli edistynyt ia saaneensa vastauksen, että he olivat koko kasvin sukupuuttoon hävittäneet, ja syyksi tähän esittivät, että jos tämä kasvi, joka niin uskomattoman runsaasti lisääntyi, rahvaan keskuudessa tulisi tunnetuksi ja yleisesti käytäntöön, oli pelättävä, ettei voitaisi ketään talonpoikaa ja rahvaanmiestä saada työtä tekemään, koska hän perunoiden kautta saisi ylläpitonsa mitättömän vähällä tai melkein ilmaiseksi. Vastuksensa on, kuten näkyy, jokaisella uudella asialla tässä maailmassa.

 

Kirjallisuutta.

Englannin ammattiyhdistysliikkeen historia. Kirj. Sidney ja Beatrice Webb, I osa, suomensi Aku Rissanen.[3]

Nyt jo jotenkin runsaassa puoluekirjallisuudessamme on tähän asti ammattikunnallista puolta liikkeessämme käsittävä kirjallisuus tullut kovin heikosti edustetuksi. Sitä ei voi pitää pelkkänä sattumana, vaan pikemmin suoranaisena seurauksena meikäläisen työväenliikkeen tilasta. Maamme vanhentunut valtiomuoto ja sekava suhde Venäjään ovat täällä vieneet valtiollisen puolen niin etualalle, että suoraan työoloihin, taloudelliseen puoleen kohdistuvat pyrkimykset ovat jääneet varjoon. Luonnollisesti siihen on suuresti vaikuttanut myöskin liike-elämämme heikkous. Palkkatyöläisten armeija tosin on kohtalaisen suuri, mutta siinä joukossa on verrattain pieni osa sellaisia työläisiä, jotka tuntevat omaavansa jonkin pysyvän ammatin tai työalan, ja nekin ripoteltu pieniin ryhmiin harvaan asutussa maassa. Nämä kaikki seikat yhteensä ovat varmaankin vaikuttaneet sen, että maamme lienee ainoa maa, jossa puolueeseen kuuluvia on tuntuvasti enemmän kuin ammattikuntaliikkeeseen kuuluvia.

Valtiollisen äänioikeuden saavuttaminen on kuitenkin vakiinnuttanut puolueemme asemaa niin, että nyt jo voidaan katsoa päästyksi säännöllisen parlamenttaarisen elämän alkuun. Silloin toiminta alkaa kulkea yhä enemmän vakiintuvaa rataansa. Ja silloin tulee suurempia mahdollisuuksia huomion kiinnittämiseen myöskin ammattikunnalliseen liikkeeseen. — Siksipä näemmekin tämän puolen ilahduttavassa määrässä elpyvän. Ja sitä on kaikin keinoin edistettävä, sillä kokemus on osoittanut että taloudellisen etujen ajamisen pohjalle järjestyneet rivit voivat muodostaa vankimman armeijan myöskin valtiolliseen taisteluun. Ammattikunnittain ryhmittyminen on kaupungeissa ja tehdasseuduilla edullisempi järjestäytymisen phjaksi kuin äänestysalueet.

Niin, kun liike elpyy, niin se synnyttää myöskin tarvitsemansa kirjallisuuden. Puolueemme kiijallisuudessa on käännöskirjallisuus tähän asti muodostanut arvokkaimman puolen ja tulee eteenkinpäin vielä pitkät ajat niin olemaan. Sama on suhde myöskin ammattikunnallista liikettä käsittävässä kirjallisuudessa. Silläkin alalla löytvy vierailla kielillä joukko hyvinkin arvokkaita teoksia, joista vasta vain jokunen pienempi on ilmestynyt suomeksi.

Koko sivistyneen maailman alallaan arvokkaimpien joukkoon on alusta lähtien asetettu puolisojen Sidney ja Beatrice Webb'ien v. 1891 kirjoittama Englannin ammattiyhdistysliikkeen historia, jonka ensimäinen osa joku kuukausi sitten ilmestyi suomeksi Sosialistin kirjapaino-osuuskunnan kustannuksella Turussa. Tämän teoksen merkitykseen ansaitsee kiinnittää suurempaa huomiota kuin mitä tähän asti on tehty.

Me tiedämme ennestään, että Englanti on ammattikuntaliikkeen oikea kotimaa, vaikka ei olekaan jaksanut pysytellä viime vuosikymmeninä aseman valtiaana. Siellä sillä on vuosisadan historia, ehkä hieman pitempikin takanaan, joten siis sitä esittävällä teoksella on jo yksin siitäkin syystä merkityksensä. Lisäksi Webb'ien jättilaistyö aineiston hakemisessa ympäri kuningaskunnan ammattiliittojen katoavista arkistoista ja museoista, niiden perusteella suoritettu tutkimus, sekä yleensä kirjoittamistapa jo semmoisenaan on saanut osakseen täyden tunnustuksen niin työväestön kuin tiedemiestenkin piireissä. Siihen on pyritty tutustumaan toisissakin maissa, siksipä onkin siitä suoritettu useita käännöksiä vieraille kielille, m. m. ruotsiksikin on se julkaistu jo vuosia sitte. Se on pysyvästi vaikuttanut muihin maihin, joissa on ryhdytty selostelemaan ammattikuntaliikettä.

Jo on siis aika meillä suomalaisillakin siihen tutustua!

Tämä jo julkaistu ensimäinen osa ei ole luonnollisesti yhtä keveätä lukea kuin ne toiset kaksi myöhemmin julaistavaa, varsinkin romaanien lukijoille, sillä tässähän on tuntuva osa suoritetun työn perusteluja. Mutta niiden ei saa antaa häiritä siihen tutustumista; »tyvestä puuhun noustaan». — Ensimäisessä luvussa käsitellään ammattiyhdistysliikkeen alkuperää. Sen varsinainen alku lasketaan kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolelta. Kirjoittajat eivät sano näillä olevan mitään todellista yhteyttä aikaisemman keskiajan järjestäytymisen kanssa, jolloin työnantajat ja »isällinen hallitus» järjestivät työ- ja palkkasuhteet. — Vuosien 1799–1825 välikausi oli aikaa, jolloin nykyinen keinottelu ja suurtuotantomuodot alkoivat syrjäytttää käsityöläismestarikautta ja jolloin siis työväestönkin järjestäytyminen olisi ollut välttämätöntä, mutta silloin kaikki »ammatille vahingollinen lailla kiellettiin. Kielto tosin näennäisesti koski sekä työnantajia että työläisiä, mutta lakia ei kertaakaan sovelletettu edellisiin. Jälkimäisiin sitä sovellutettiin etupäässä työnantajain vaatimuksesta. Ammattiliittoja tosin oli, sillä kaikki ne eivät joutuneet vainon alaiseksi, vaikka lakimiehet ammatillista yhteenliittymistä pitivätkin valtiollisena rikoksena. Silloin, kuten vieläkin yhdistymisvapautta vailla olevissa maissa, kävi toiminta enemmän johtajien viittauksien kuin keskinäisten päätösten mukaan. Toimintamuotoihin liittyi lisäksi tavaton »vapaamuurariliikettä» muistuttava salaperäisyys kummallisine jäseneksiottovaloineen y. m. temppuineen, jotka säilyivät käytännössä pitkät ajat jälkeenpäinkin.

Näiden lakien kumottua vuoteen 1829, alkoi vallankumouksellinen ajanjakso, joka kesti v. 1842. Tätä aikaa selostaa kolmas ja tämän osan viimeinen luku. Näillä vuosilla on muutamissa suhteissa paljo yhtäläisyyttä viime vuosien kanssa meillä. Tosin silloin vasta ikäänkuin kokeiltiin erilaisilla järjestömuodoilla ja ajatussuunnilla, mutta yhtäläisyys on siinä, että silloin oli vallalla innostusta, yritteliäisyyttä, joka, vaikkakin vei väliin kompastuksiin, oli kaikissa tapauksissa luovaa kevätmieltä. Se synnytti kaikkiin sivistysmaihin ulottuvan, joskin muualla sittemmin hiukan parannellun ammattikuntaliikkeen.

Koko teos tulee suomalaisessa asussaan noin 500 sivun laajuiseksi, ja ilmestyy kolmessa osassa. Toinen osa joutuu valmiiksi tämän vuoden ensimäisellä ja kolmas osa jälkimäisellä puoliskolla. Kunkin osan hinnaksi tulee 1 k. 50 p. Ensimäisen osan on suomentanut Aku Rissanen ja seuraavien osien suomennoksen suorittaa J. . ari.

Tämän arvokkaampaa ja välttämättömämpää teosta ammattikuntaliikettä käsittävän kirjaston peruskirjaksi ei ole voitu missään maassa tarjota, eikä ilman sitä voi meilläkään sillä alalla luoda riittävää sivistystä. Siksi se on kaikille edistyshaluisille puoluetovereillemme välttämätön teos, samoin myöskin jokaiselle porvarille, ken haluaa nykyaikaiseen ammattikuntaliikkeeseen asiallisesti tutustua.

P. L.

Valtiolliset murhat ja Sosialidemokratia, Bebelin pitämä puhe on samalla kustannuksella myöskin ilmestynyt.[4] Bebel ruoskii tässä purevasti porvaristoa ja sen tukemia hallituksia, jotka toiminnallaan synnyttävät anarkismia kaikkialla ja täten aiheuttavat itse sellaiset epätoivoset murhateot, joista nykyaika on niin rikas. Todistaapa Bebel lukuisilla esimerkeillä sattuvasti, kuinka useat valtiolliset murhat suorastaan on hallitusten kätyrien toimeenpanemia, siten saadakseen aihetta käydä sosialidemokratian kimppuun, joka muka on ollut syynä näihin väkivallantekoihin. Jokaisen puoluetoverin meillä on tutustuttava tähän kirjaseen, jonka hinta on 20 enniä, sillä meillähän juuri nykyään porvariston taholta koitetaan uskotella, että useat äsken tapahtuneista murhista ja rosvouksista meillä muka ovat sosialistien toimeenpanemia.

Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja Sosialidemokratia niminen Karl Kautskyn kirjoittama teos on säkettäin ilmestynyt Sosialistisen Aikakauslehden kustannuksella, hinta sid. :75.[5] Tässä teoksessaan tämä meilläkin suosittu saksalainen puoluetoveri esittää, mikä merkitys parlamentarismilla, s. o. kansan eduskuntalaitoksella, on työväen luokalle ja sen pyrinnöille. Samalla luodaan valaiseva katsaus ihmiskunnan taloudellisen kehityksen pääpiirteisiin ja todistetaan tämän nojalla eduskunnallisen lainsäädäntötyön välttämättömyys nykyaikana. Palaamme myöhemmin tähän teokseen lähemmin.

Maa kuuluu kaikille. Tämän niminen Arv. Järnefeltin useammille epäilemättä jo tuttu kirjanen esittää lämpimästi oloja Laukon kuululta lakialueelta ja samalla yleisemmältäkin kannnalta torppari- ja maatyöväen kysymystämme. Järnefelt ei hyväksy yksityistä maanomistusta, vaan astuu hyvin jyrkästi sitä vastaan. Sosialismin oppeja ei hän kuitenkaan sinänsä kannata, ehdottaen puolestaan maankysymyksemme ratkaisuksi keinoja, jotka hän on lainannut kuuluisalta »maareformistilta» Henry Georgelta. Tämän pääteos »Edistys ja köyhyys», yksi taloudellisia merkkiteoksia, löytyy myöskin suomeksi.

Toimitukselle lähetettyä kirjallisuutta:

Friedrich Engels: Sosialismin kehitys haaveesta tieteeksi, suomentanut Aku Rissanen, Turku, Sosialistin kirjapaino-osuuskunta i. l., siv. 54, hinta –:60.

Gustaf Bang: Sosialistinen tulevaisuusvaltio,[6] suomentanut O. N:nen, Turku, Sosialistin kirjapaino-osuuskunta i. l., siv. 96, hinta 1:–.

Sidney ja Beatrice Webb: Englannin ammattiyhdistysliikkeen historia, I osa, suomensi Aku Rissanen, Turku, Sosialistin kirjapaino osuuskunta, siv.    , hinta 1:–.

Alex Halonen: Historiallinen materialismi, ulkomaalaisten lähteiden mukaan, Tampereella, Kansan lehden kustannuksella, siv. 95, hinta 1:–.

Aug. Hjelt: Väestösuhteet Suomessa v. 1906, Tilastollisia tiedonantoja julaissut Tilastollinen päätoimisto nro 6, Helsingissä, siv. 13, 4:o.

Maanvuokraajain toisen edustajakokouksen pöytäkirja sekä liitteenä Suomen eduskunnan maatalousvaliokunnan ehdotus maanvuokralaiksi vastalauseineen, Helsinki, Maanvuokraajain keskustoimikunnan kustannuksella, siv. 113 + 62, hinta 1:25.

I torparfrägan, några ord i frågan om ny arrendelag och om jord åt den obesuttna befolkningen, Helsingfors, skrifter utgifna af Finlands Svenska Arbetareförbund nro 8, siv. 68, hinta –:50.

Sosialistinen Aikakauslehti, toinen vuosikerta 1907, on myytävänä konttorissamme sekä muiden työväenlehtien konttoreissa. Sidottuna koviin kansiin maksaa se 4 markkaa 75 penniä ja nidottuna 4 markkaa. Maaseudulle tulee lisää lähetyskustannukset. Nidos lähetetään jälkivaatimuksella ellei raha seuraa tilausta.

Myöskin Sosialistisen aikakauslehden ensimäistä vuosikertaa on vielä yllämainittuihin hintoihin rajoitettu määrä saatavana.

 


 

Lukijoillemme.

Kehotamme lukijoitamme, jotka eivät vielä ole uudistaneet tilaustaan, tekemään sen ensi tilassa. Tilaushinta on Suomessa koko vuodelta 4 markkaa, puolelta vuodelta 2 markkaa; Venäjällä koko vuodelta 1 rupla 50 kopeekkaa; Amerikassa 1 dollari ja muualla ulkomailla 5 markkaa. Tilauksia ottavat Suomessa vastaan postitoimistot, puoluelehden konttorit, kirjakaupat sekä lukuisat asiamiehet; yksityiset tilaukset maaseudulla tapahtuvat paraiten postitoimistoissa. Asiamiehiä kehotetaan edelleen innokkaasti jatkamaan tilausten keräämistä ja lähettämään konttooriimme postikortilla tilaajien nimet. Tilitys tapahtuu paraiten posti-osotusten kautta.

Viime vuoden tilaajille ilmoitamme, että lehtemme viime vuoden yksityisnumeroita on 25 pennin maksusta kultakin numerolta saatavana konttorissamme ja lähetämme niitä pyydettäissä maaseudulle postivapaasti, kun raha seuraa tilausta.

 


 

Lukijoille ja asiamiehillemme.

Lehtemme ystäviä kehoitetaan rupeamaan lehtemme asiamiehiksi. Joka hankkii vähintään 5 tilaajaa joko koko tai puolivuodeksi, saa lukea hyväkseen 5 % tilausrahoista, vähintään 10:stä tilaajasta 10 %. Tilaajien nimet ja selvät osotteet ovat lähetettävät lehden konttoriin.

Sosialistisen Aikakauslehden konttorin ja toimituksen osote on Sirkuskatu 3, (Työmiehen talo.)

 


Kirjoittajien huomautukset:

[1*] Päälähteinä ovat olleet Bulletin of the department of Labor, Correspondensblatt der Gewerkschaften Deutschlands, Bulletin des intern. Arbeitsamtes, Annuaire de la legislation de travail ja melkein lukemattomia tiedonantoja eri aikakauslehdissä ja tilapäisissä julkaisuissa.

[2*] Katso lähemmin K. Zalewskijin kirjotusta »Sosialismin vaiheesta Venäjän Puolassa», Sosialistinen aikakauslehti 1907, siv. 245.

[3*] Katso n. s. yksityismetsäkomitean mietintöä vuodelta 1900.

[4*] Luvut ovat saadut viranomaisilta ja liikemiehiltä kyselemällä ja osittain myöskin suorastaan virallisesta tilastosta.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Ks. kirjoituksen toinen osa lehden seuraavasta numerosta. MIA huom.

[2] Ks. mainittu artikkeli edellisestä numerosta. MIA huom.

[3] Ks. Sidney & Beatrice Webb, Englannin ammattiyhdistysliikkeen historia, osat I–III. MIA huom.

[4] Ks. August Bebel, Valtiolliset murhat ja sosialidemokratia. MIA huom.

[5] Ks. Karl Kautsky, Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja sosialidemokratia. MIA huom.

[6] Ks. Gustav Bang, Sosialistinen tulevaisuusvaltio. MIA huom.