Julkaistu: 1958
Lähde: »Kommunisti», kesäkuu No 6b, 1958, s. 1–18
Skannaus: Kaj Henriksson
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: © Tuure Lehén
Ihmisten moraalikäsitykset ovat käsityksiä siitä, mikä on hyvää tai pahaa, siveellistä tai siveetöntä, kiitettävää tai moitittavaa, oikeata tai väärää. Tämänluontoiset käsitykset syntyvät ihmisten päissä vain heidän kanssakäymisensä pohjalla, ei muuten. Ihminen, joka joutuisi elämään ja kasvamaan kokonaan yhteiskunnan ulkopuolella, olisi täysin »moraaliton», hyvästä ja pahasta tietämätön samassa mielessä kuin metsäneläin tahi luomistarinan Aatami ja Eeva ennen niinsanottua syntiinlankeemusta. Ja tunnustakaamme pois, että jokainen meistä sivistyneen yhteiskunnan jäsenistäkin käyttäytyy yksin ollessaan ellei nyt ehkä siveettömästi, niin ainakin melkolailla säädyttömämmin kuin hyvässä seurassa: kynsii itseään, puhuu »sopimattomia», irvistelee ja hölmöilee jos jollakin tavoin. Moraalisäännöt, »kymmenet käskyt», ovat aina lähtöisin ihmisten yhteiselämän kokemuksista ja tarpeista, sielläkin missä niiden väitetään olevan salaperäistä, jumalallista alkuperää. »Hyvän ja pahan tiedon puu» vertauksin ja tunnusmerkein puhuaksemme — voi kasvaa vain ihmisyhteiskunnassa.
Marxilaisuus sanookin, että moraali on eräs ihmisten yhteiskunnallisen tajunnan muodoista.
Mihin moraali perustuu? Mikä on sen lähde? Mistä tiedämme (tai olemme tietävinämme), mikä on hyvää tai pahaa, siveellistä tai siveetöntä jne.?
Marxilaisen käsityksen mukaan moraali, samoinkuin kaikki muutkin yhteiskunnallisen tajunnan muodot, perustuu ihmistä ympäröivään yhteiskunnalliseen todellisuuteen, yhteiskunnan elämän ehtoihin. Se on yhteiskunnallisen todellisuuden heijasteilla ihmisaivoissa. Moraali kuuluu siihen yhteiskunnan aatteelliseen, henkiseen päällysrakenteeseen, joka nousee yhteiskunnan aineellisen elämän perustalta, kehittyy ja muuttuu yhteiskunnallisten olojen muutosten vaikutuksesta ja vaikuttaa vuorostaan näiden olojen kehitykseen — suuntaan tai toiseen, edistävästi tai jarruttavasti.
»Isiltä perityn» käsityksen mukaan on moraalin alkuperä yliluonnollinen. »Ylhäältä» on ihmiselle annettu myötäsyntyisenä lahjana hyvän ja pahan tieto, salaperäinen omantunnon ääni, joka sanoo mitä sinun tulee tehdä ja mitä sinun ei tekemän pidä. Tähän mystilliseen moraalikäsitykseen ei ole syytä enempää kajota. Nekin, jotka sitä vielä meidänkin päivinämme saarnaavat, näkyvät olevan sitä mieltä, että se ei kestä arvostelua, koskapa närkästyvät arvostelusta. Jättäkäämme heidät siis rauhaan!
Vakavampaa huomiota ansaitsevat erilaiset »maalliset» moraalikäsitykset. Tunnettu englantilainen herrasfilosofi Bertrand Russell edustanee äskettäin suomeksi ilmestyneessä teoksessaan »Etiikka ja politiikka» kapitalistisen maailman moraalikäsityksen viimeisintä huutoa. Hänen pääväittämänsä kuuluu: »Moraali perustuu tunteeseen».
Ken tahansa voisi omien havaintojensa perusteella todistaa, että moraali on vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin, tiedon, ajattelun, järjen kuin tunteen asia. Mutta tällä todistuksella ei paljoa voitettaisi, sillä kysymys moraalin todellisesta lähteestä ja perustasta jäisi edelleenkin tyydyttävää vastausta ja järkeenmenevää selitystä vaille. Jos väitettäisiin, päinvastoin kuin Russell, että moraali perustuukin tietoon eikä tunteeseen, tartuttaisiin Russellin virittämään ansaan ja langettaisiin yhdessä hänen kanssaan pintapuolisuuden syntiin. Virheemme olisi siinä, että tyytyisimme »realistina» mainostetun herra Russellin tavoin etsimään moraalin perustaa ihmisestä itsestään, hänen omasta tajunnastaan, »sielustaan» ja — kaikkein »realistisimmassakin» tapauksessa — hänen elimistöstään, hermostostaan, ruoansulatuksestaan jne., mutta unohtaisimme sen maailman, ne olosuhteet, joissa ihminen elää ja vaikuttaa.
Sellainen on kapitalistiluokan aatteellisen edustajan kohtalo nykymaailmassa: hän ei saa huomata eräitä kiistattomia tosiasioita, vaikka älykin myöten antaisi. Russell on kieltämättä älykäs mies (ei nyt sentään mikään Bernard Shaw, ei lähestulkoonkaan), joten hänelle ei luulisi tuottavan ylivoimaisia vaikeuksia sen silminnähtävän totuuden oivaltaminen, että moraalin ja yleensä ihmisen koko tajunnan — aistimusten, tunteiden, mielikuvien, tiedon jne. — perusta ja lähde on häntä ympäröivä ulkomaailma aineellisine elinehtoineen, kanssaihmisineen, aatteineen, kasvatuksineen ja kaikkineen. Tällainen käsitys kestää arvostelun — mutta siinä on kapitalistiluokan edustajan kannalta katsoen se paha vika, että se on marxilainen.
*
Tieteellisen sosialismin perustajista on Friedrich Engels käsitellyt moraalikysymystä yksityiskohtaisesti teoksissaan »Anti-Dühring» ja »Perheen, yksityisomistuksen ja valtion alkuperä».[1] Todetessaan moraalia, hyvää ja pahaa koskevien käsitysten moninaisuuden, ristiriitaisuuden, muuttuvuuden ja vaihtelevuuden hän sanoo, että tässä kysymyksessä vallitsevat käsitykset ovat kirjavammat kuin millään muulla alalla, ja että »juuri sinne on viimeisen asteen lopullisia totuuksia kylvetty kaikkein harvimpaan». Kansasta toiseen ja aikakaudesta toiseen ovat käsitykset hyvästä ja pahasta muuttuneet niin suuresti, että ovat useinkin toisilleen aivan vastakkaiset. Ja samassa maassakin saarnataan samanaikaisesti mitä erilaisimpia, toisiaan vastaan sotivia moraalioppeja. Eri yhteiskuntaluokilla, jopa eri ammattienkin harjoittajilla, on kullakin oma moraalinsa. Mikä toisten mielestä on hyvää ja siveellistä, saattaa toisten mielestä olla pahaa ja siveetöntä.
Mikä selittää moraalikäsitysten kirjavuuden? Se johtuu ratkaisevasti ihmisiä ympäröivien olosuhteiden, heidän elinehtojensa erilaisuudesta. Engels toteaa, että ihmiset ammentavat — tietoisesti tai tiedottomasti — siveelliset katsomuksensa käytännöllisistä seikoista, taloudellisista suhteista, joissa he valmistavat ja vaihtavat tuotteitaan.
»Tämän mukaisesti — Engels sanoo — me torjumme jokaisen yrityksen, jolla meille tyrkytetään jotakin moraalioppia ikuisena, muuttumattomana siveyslakina... Me väitämme päinvastoin, että kaikki tähänastiset moraaliopit ovat viime kädessä kunkin ajan taloudellisen yhteiskuntatilan tuotteita». (Anti-Dühring, suom. painos, sivu 100).
Moraalikäsitykset, kuten kaikki muukin maailmassa, ovat jatkuvan muutoksen ja kehityksen alaisia. Asian tätä puolta valaisevasta marxilaisesta kirjallisuudesta on ensi tilalla mainittava Engelsin »Perheen, yksityisomistuksen ja valtion alkuperä». Tässä sisältörikkaassa ja lisäksi vielä erittäin hauskasti ja vauhdikkaasti kirjoitetussa teoksessaan Engels joutuu yhteiskuntamuotojen kehityshistoriaa seuratessaan tarkastelemaan sen varrella esiintyneitä avioelämän muotoja ja niihin liittyvien moraalikäsitteiden kehitystä.
Engels totesi tieteen esittäneen yhä selvempiä ja painavampia todistuksia siitä, että yksiavioisuus ei ole suinkaan ollut ihmisten ensimmäinen sukupuolielämän muoto, vaan että sitä ennen on vallinnut ns. promiskuiteetti, rajoittamaton ja säännöstämätön yhdyselämä, minkäänlaisiin sukulaisuussuhteisiin katsomatta.
Turmeltumattoman ihmisen on vaikea käsittää, mitä tekemistä tuolla seikalla on moraalin kanssa. Emme kai me aio ryhtyä pitämään moraalisaarnoja tuhansia vuosia sitten luonnontilassa eläneille esivanhemmillemme, syyttelemään heitä siveettömyydestä noiden elintapojen vuoksi, jotka eivät silloin varmasti loukanneet kenenkään siveellisiä tunteita?
Asiasta on tullut moraalikysymys vain senvuoksi, että se on siitä jälkeenpäin tekemällä tehty. Tiedemiestenkin keskuudessa on esiintynyt moraalinvartijoita, jotka ovat olleet näkevinään ammoisten esi-isiemme ja -äitiemme yhdyselämässä »haureutta», »prostituutiota», »sukurutsausta» jne. Nuo hyvin myöhäistä jälkiviisautta harrastavat herrat ovat siis soveltaneet uudenaikaisia käsitteitä tuhansien ja kymmenien tuhansien vuosien takaisiin aikoihin, eli, kuten Engels sanoo, »katselleet alkukantaisia oloja porttola-silmälasien läpi». Ja puhdistaakseen alkukantaisten esi-isiemme ja -äitiemme »häväistyn» maineen eräät tiedemiehet ovat kivenkovaan väittäneet, että kyllä se yksiavioisuus on sittenkin ollut ihmisten alkuperäisen avioelämän muoto, voimatta kuitenkaan todistaa väitettään.
»Entisaikaan sisar oli vaimo, ja se oli siveellistä», sanoo Marx. Ja kun aviollisesta yhdyselämästä läheisten sukulaisten kesken vihdoin luovuttiin, ei se johtunut siitä, että siinä olisi nähty jotakin siveetöntä »sukurutsausta» ja tultu niinsanottuun synnintuntoon vaan aivan käytännöllisistä syistä. »Sukurutsaus oli alussa vain keksintö, tosin arvokas keksintö», huomauttaa Engels. Aikojen kuluessa tultiin havaitsemaan läheisten sukulaisten kesken vietetyn aviollisen yhdyselämän tietty vahingollisuus, ja vasta tämän jälkeen siitä tuli moraalikysymys, se katsottiin siveettömäksi.
*
Me näillä leveysasteilla elävät ihmiset pidämme yleensä yksiavioisuutta ainoana hyväksyttävänä ja siveellisenä avioelämän muotona. Mutta yksiavioisuuden synnyn kanssa ei ihmisten moraalikäsityksillä ole ollut mitään tekemistä. Yksiavioisuuden synty, kuten Engels todistaa, perustuu ratkaisevasti taloudellisiin näkökohtiin, yksiavioisuus tulee vallitsevaksi ajankohtana, jolloin alkukantainen yhteisomistus väistyy yksityisomistukseen perustuvan yhteiskuntamuodon tieltä. Omaisuuksien isännäksi päässeen miehen oli saatava mahdollisimman varmat takeet siitä, että niiden perijät olivat hänen omia siittämiään. Yksiavioisuus ei syntynyt miehen ja naisen keskinäisen vapaaehtoisen sopimuksen pohjalla, vaan aviomiehen herruutena, naisen alamaisuutena. Yksiavioisuuden päätarkoitus — Nummisuutarin Eskoa siteerataksemme — oli siis alunperin todellakin se, että mies on vaimon pää. Engels vertaa yksityisomistukseen perustuvaa avioliittoa luokkayhteiskuntaan: aviomies on porvaristo, vaimo proletariaatti.
Järjestys on siis tässäkin ollut se, että ensin on syntynyt yksiavioisuus ja vasta sitten ovat muodostuneet käsitykset sen siveellisyydestä. Etunäkökohdille rakentuva käytäntö on kulkenut moraalioppien edellä.
Engels ei kiellä, etteikö esimerkiksi porvarispojan ja porvaristytön avioliiton perusteena voisi olla »tietty määrä rakkauttakin», mutta yleensä hänellä ei ole paljon hyvää sanottavana yksityisomistuksen herruuteen ja kaupalliseen laskelmointiin perustuvan yksiavioisuuden siveellisyydestä. Sitävastoin hän arvelee, että yksiavioisuus ei katoa kapitalistisen yksityisomistuksen katoamisen mukana, vaan silloin vasta tulee todelliseksi. Yhteiskunnassa, joka toteuttaa miehen ja naisen täydellisen tasa-arvoisuuden, jossa nainen on miehestä taloudellisesti riippumaton ja jossa siis taloudelliset etunäkökohdat eivät ole vaikuttamassa aviopuolison valintaan, katoavat avioelämästä poroporvarilliset kaupalliset piirteet. Avioliitto voi silloin perustua rakkauteen. Ja vain sellainen avioliitto on Engelsin mielestä siveellinen.
Mutta Engels pysyy tässäkin asiassa uskollisena omaksumalleen historialliselle moraalikäsitykselle. Hän ei saarnaa »ikuista» moraalia tuleville sukupolville. Hän huomauttaa, että uusissa oloissa kasvavat tulevaisuuden miehet ja naiset muodostavat itselleen oman käyttäytymistapansa ja oman moraalinsa, välittämättä vähääkään niistä säännöistä, joita me ehkä tänään haluaisimme heidän noudatettavakseen säätää.
Esimerkkejä niin sanottujen »ikuisten siveellisten arvojen» suhteellisuudesta ja »ajallisuudesta» voitaisiin esittää loppumattomiin. Teoksessaan »Anti-Dühring» Engels osoittaa, että myös varastamisen kieltoa voidaan tarvita vain tiettynä historian ajanjaksona, mutta ei suinkaan ikuisesti. Alkukantaisessa yhteisössä jossa vallitsi täydellinen yhteisomistus, ei tuollaista kieltoa olisi kukaan osannut keksiä. Se voi syntyä ja tulla ymmärretyksi vasta yhteiskunnassa, jossa vallitsee irtainten esineiden yksityisomistus. Sen näennäinen muuttumattomuus ja iankaikkisuus johtuu vain siitä, että yksityisomistus on säilynyt useissa toisiaan seuraavissa yhteiskuntamuodoissa ja ollut siis pitkäaikainen. Tulee kuitenkin jälleen aika, jolloin varastamisen kiellolta puuttuu todellisuuspohja. Engels sanoo:
»Yhteiskunnassa, jossa varastamisen syyt on poistettu, jossa siis ajanmittaan korkeintaan vain mielisairaat voivat varastaa, kuinka tällaisessa yhteiskunnassa pilkattaisiinkaan moraalisaarnaajaa, joka juhlallisesti julistaisi ikuista totuutta: älä varasta!»
*
Amerikkalaiset sensuuriviranomaiset näyttävät puolestaan pitävän suurena siveettömyytenä ajatustakin yhteiskuntajärjestyksestä, jossa ei varasteta. Pari vuotta sitten, kuten maailman lehdistö kertoi, oli amerikkalainen sensuuri katsonut siveelliseksi velvollisuudekseen pyyhkiä lähes kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten eläneen kreikkalaisen näytelmäkirjailijan Aristofaneen näytelmästä »Naisten kansankokous» pois kohdat, joissa miesten tilalle valtaan nousseet naiset kaavailivat oikeudenmukaista tulevaisuuden yhteiskuntaa siihen tapaan, että »kaikki panisivat omaisuutensa yhteen», »kukaan ei olisi velkaa koronkiskurille», »ei tulisi myöskään olemaan varkaita», sillä »miten voidaan varastaa sitä minkä omistaa?»
Sosialismin maissa, Neuvostoliitossakaan, ei ole vielä päästy siihen, ettei tarvitsisi huolehtia kansalaisten henkilökohtaisen omaisuuden suojelemisesta, siis kieltää varastamasta. Mutta muutos on tapahtunut siinä, että raskaimmaksi omaisuusrikokseksi katsotaan yhteiskunnan omaisuuteen kohdistettu anastus ja vahingonteko. Yhteiskunnan omaisuus on lain erikoisessa suojeluksessa.
Kapitalistisessa valtiossa näyttää asia olevan päinvastoin, ainakin käytännössä. Yksityisomistus on pyhitetty, lähimmäisen huoneen, aviopuolison, palkollisten ja karjan sekä kaiken hänen omansa himoitseminen kielletty. Yhteisen kansan taskuista veroina kiskottuja valtion varoja saa sensijaan rohmuta »konnain kukkaroon» miljardittain kunhan se vain tapahtuu niin sanotuissa laillisissa muodoissa - esimerkiksi niin, että nuo miljardit muutetaan suurkapitalistien pyhäksi yksityisomaisuudeksi erilaisten korvausten, hyvitysten ja velkojen poispyyhkimisen muodossa.
*
Koko kapitalistinen järjestelmä sinänsäkin merkitsee laillistettua varkautta ja rosvoutta, koska se on kansan työllä luotujen ja oikeutta myöten kansalle kuuluvien arvojen anastusta riistäjien yksityisomaisuudeksi. Kapitalismin kausi on ollut välttämätön vaihe ihmiskunnan kehityksessä, ja siis historiallisesti yhtä oikeutettu kuin mikä muu vaihe tahansa. Marxilaisuus myöntää jopa orjanomistusjärjestelmänkin esittäneen aikanaan edistyksellä osaa, mikäli se on vienyt tuotantovoimien ja kulttuurin kehitystä eteenpäin. Nyt on ihmiskunta kuitenkin päässyt kehityksessään niin pitkälle, että päiväjärjestykseen on noussut kysymys kaikenlaisen riiston hävittämisestä. Sosialismin maiden kokemus on vaikuttavasti osoittanut, että kansat tulevat mainiosti toimeen ilman kapitalisteja. Tämän historian todistuksen valossa katsellen näkyy räikeänä kapitalistisen järjestelmän loismaisuus. Riistojärjestelmän puolustelija on nyt samanlaisessa asemassa kuin henkilö, joka yrittäisi todistaa, että ihminen kaipaa ehdottomasti syöpäläisiä ruumiissaan terveenä pysyäkseen.
»Älä varasta!» on kapitalistisessa yhteiskunnassa hyvinkin tarpeellinen kielto. Mutta jotta osoite olisi oikea, on tuon kiellon kärki yhä selvemmin kohdistettava kapitalistisiin riistäjiin ja loiseläjiin.
Älköön kuitenkaan luultako, että kapitalistinen riistojärjestelmä on poistettavissa pelkillä moraalisaarnoilla. Riiston loppuminen edellyttää kapitalistisen järjestelmän hävittämistä, suurtuotantovälineiden ottamista pois yksityisiltä pohatoilta yhteiskunnan haltuun.
Maailmassa esiintyy nykyään suurta melua itsestään ja ylevistä tarkoitusperistään pitävä liike, joka jumalansanan, teatteriesitysten ynnä muun maallisen tingeltangelin säestämänä esiintyy iskulausein: »Maailman tuho voidaan välttää vain yksilöiden sisäisen uudistumisen kautta», »uudistuneiden ihmisten kautta luonaan uusi maailma ja uusi ihmiskunta», »vallankumouksista suurin on ihmisen muuttuminen» jne. Tuo lupsakkaaksi ja repäiseväksi, mutta samalla sielukkaaksi tarkoitettu tosiamerikkalainen touhu on niin sanottua »moraalisen varustautumisen» liikettä, joka sen suomalaisen pääapostolin, prelaatti Paavo Virkkusen sanojen mukaan »pyrkii määrätietoisesti maailmanvaltaan, mutta sisäisen vallankumouksen kautta, joka tapahtuu ihmisten sydämissä». (Uusi Suomi 28.7.1955). Sama herra antaa selvin sanoin ymmärtää, että »moraalisen varustautumisen» liike on perustettu kommunismin pään menoksi.
Mutta jos niin on — ja herra Virkkunenhan sen tietää — niin miksi silloin tarvitaan noita ihmeen soinnukkaita ja sielukkaita iskulauseita »ihmisen sisäisestä uudistumisesta». Eihän kommunisteilla ole mitään sitä vastaan, että ihmistä uudistetaan niin sisältä kuin päältäkin. Kapitalismin kukistamiseen — jota ilman uuden maailman, uuden ihmiskunnan, nykyistä paremman yhteiskunnan luominen ei ole mahdollista — tarvitaan ihmisiä, jotka ovat siinä määrin valistuneita ja »sisäisesti uudistuneita», että ovat oppineet vihaamaan kapitalismia ja ovat valmiit taistelemaan sosialismin puolesta. Tämä taistelu edellyttää hyvin korkeata moraalia, ihmisrakkautta, uskollisuutta kansan asialle, epäitsekästä toimintaa sen hyväksi, pelottomuutta. »Moraalinen varustautuminen», joka uskottelee, että uuden yhteiskunnan luomiseen tarvitaan vain ihmisyksilöiden sydämissä aikaansaatuja muutoksia eikä kapitalistisen riistojärjestelmän kukistamiseen suuntautuvia tekoja, on säädyllisimmässä tapauksessa kaunosieluista haihattelua, tyhjän vellomista.
*
Maailmassa on esiintynyt todella vilpittömiäkin ihmisystäviä, jotka ovat erehtyneet luulemaan, että ajatus uudesta, oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta toteutuu pelkällä siveellisellä voimallaan. Sellaisia olivat suuret utopisti-sosialistit (Saint-Simon, Fourier, Owen ym.), jotka perustivat ylevän yhteiskunnallisia uudistusohjelman ajasta ja paikasta riippumattoman »ikuisen» siveellisyyden vaatimuksiin. Kun se ihanneyhteiskunta, jonka he mielikuvituksessaan kaavailivat kapitalistisen riistoyhteiskunnan tilalle, täytti kaikki ajateltavissa olevat oikeudenmukaisuuden vaatimukset, uskoivat he sen olevan vaikeuksitta toteutettavissa. Kysymys uuden yhteiskunnan synnyn reaalisista edellytyksistä jäi kokonaan heidän näköpiirinsä ulkopuolelle.
Marxilaisen tieteellisen sosialismin mukaan sitävastoin ei mikään uusi yhteiskuntamuoto, niin oikeudenmukainen kuin se lieneekin, ota syntyäkseen ilman vastaavia historiallisia ja taloudellisia edellytyksiä. Sosialismin moraalinen paremmuus kapitalismiin nähden on kiistaton, mutta tämä ei vielä riitä todistukseksi sen toteutettavuudesta. Kommunismin periaate »jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan» merkitsee täydellisempää oikeudenmukaisuutta kuin sosialismin periaate »jokaiselle työnsä mukaan». Mutta siirtyminen kapitalismista kommunistiseen yhteiskuntaan ja tuohon täydellisimpään ajateltavissa olevaan oikeudenmukaisuuteen ei ole välittömästi toteutettavissa, koska kommunismiin siirtymisen edellyttämä tuotteiden runsaus voidaan luoda vasta sosialismin vallitessa.
Niin ilmeinen kuin sosialistisen järjestelmän moraalinen paremmuus kapitalistiseen järjestelmään verraten onkin, eivät tieteellisen sosialismin suuret edustajat ole vedonneet siihen todistaessaan kapitalismin tuhon ja sosialismin voiton väistämättömyyden. He ovat perustaneet johtopäätöksensä yksinomaan yhteiskuntaelämässä vallitsevan syy-yhteyden, yhteiskunnan objektiivisten kehityslakien tutkimiseen. Sosialismi astuu kapitalismin tilalle, koska kapitalistisen yhteiskunnan uumenissa syntyvät taloudelliset ja historialliset edellytykset sosialismiin siirtymiselle.
Marx ja Engels pitivät tärkeänä, että sosialismin tieteelliseen perusteluun ei ole sekoitettava moraaliin vetoamista. Miksi? Siksi, että tarkastellessaan yhteiskunnallista kehitystä siveellisyyden näkökulmasta ihmiset luisuivat helposti yhteiskunnallisten ilmiöiden idealistiseen selittämiseen, pääpaino pantiin moraalisaarnoihin ja siten johdettiin työtätekevien joukkojen huomio pois yhteiskuntajärjestelmän muuttamisen historiallisista ja taloudellisesta perusedellytyksistä — pääasiasta.
Tällaista huomion poisjohtamista yhteiskunnan uudistumisen todellisista ongelmista merkitsevät kaikki opit, jotka selittävät vallankumousta tarvittavan vain ihmisen sydämessä. Ei olekaan sattuma, vaan luonnostaan lankeava ilmiö, että »moraalisen varustautumisen» herraskainen tingeltangel-liike on Suomesta, samoinkuin muualtakin, saanut innokkaimmiksi kannattajikseen eräitä kaikkein mustimman taantumuksen merkkimiehiä, fasistisien »kevätvirtain» ihailijoita, kapitalistisen järjestelmän pönkittäjiä, mutta ei juuri nimeksikään työläisiä.
*
Eräät kenties hyvääkin tarkoittavat ihmiset ovat erehtyneet väittämään, että marxilainen sosialismi perustuu muka Raamatun moraalioppeihin. Tällaisia ajatuksia on esitetty mm. Työläisopiskelijassa. Nämä kenties hyvää tarkoittavat ihmiset eivät huomaa, että he tulevat noin väittäessään puhaltaneeksi samaan hiileen niiden kapitalistien palveluksessa olevien kynä- ja saarnamiesten kanssa, jotka panevat parastaan saattaakseen marxismin tieteellisyyden epäilyn alaiseksi, leimatakseen marxilaiset intoileviksi maailmanparantajiksi ja pelkiksi moraalisaarnaajiksi. Eivätkä vain porvarilehtien petiittinilviäiset, vaan arvovaltaiset kirkonmiehetkin katsovat velvollisuudekseen levittää sellaista käsitystä, että kommunismi on vain eräänlaista uskontoa, ilman vankkaa tieteellistä pohjaa. Niinpä prelaatti Paavo Virkkunen antaa jo mainitussa kirjoituksessaan sellaisenkin väärän todistuksen, että »materialistisen kommunismin kannattavat ideologiset ajatukset on lainattu kristinuskosta joko tietoisesti tai tietämättä». Herra Virkkunen puhuu tässä silkkaa pötyä — joko tietoisesti tai tietämättä. Mutta onhan se sentään jotakin, kun pappismiehen pitää kommunismia herjatessaan väittää sen perustuvan kristinoppiin!
*
Marxilaisuus ei sekoita moraalikysymystä sosialismin tieteelliseen perusteluun. Mutta aatteelliselta sisällöltään se edustaa erittäin korkeata moraalia, sillä se on riistettyjen luokkien ja sorrettujen kansojen vapauden aatetta, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja kansojen veljeyden aatetta. Sen sisältämä tieteellinen totuus vetoaa sellaisenaan hyvin voimakkaasti ihmisten oikeudentuntoon, heidän »parempaan minäänsä».
Emme tekisi täyttä oikeutta Marxin ja Engelsin muistolle, jos selittäisimme heidän siirtymisensä porvariston leiristä työväenluokan puolelle johtuneen siitä, että he tieteellisesti näkivät ennakolta sosialismin voiton väistämättömyyden. Todellisuudessa heidät toi työväenluokan puolelle heidän ihmisrakkautensa, lahjomaton oikeudentuntonsa, moraalinen suuttumuksensa kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevaa vääryyttä, lämmin myötätuntonsa sorrettuja luokkia ja sorrettuja kansoja kohtaan. Nämä moraaliset tekijät kannustivat heitä myös ryhtymään jättimäiseen tutkimustyöhönsä, jonka veroista tieteellisen ennakkonäkemyksen voimassa ei yhteiskuntatiede tunne.
On vaikeata tunnustaa kommunistiksi ihmistä, jonka harrastus työväen asiaa kohtaan perustuisi pelkkään laskelmointiin, voitonvarmuuteen. Kommunistin paikka on työväen taistelurintamassa niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina, aina ja ehdottomasti, täysin riippumatta siitä, millaisia kulloinkin ovat voiton toiveet. Kommunistiksi tullaan ennen kaikkea senvuoksi, että halutaan taistella kaikenlaista vääryyttä vastaan, puolustaa kansan asiaa, sen oikeutettuja vaatimuksia.
Tällaista moraalia opettaa jäsenilleen ja kannattajilleen Suomen Kommunistinen Puolue. Eikä vain opeta, vaan myös noudattaa sitä, kuten esimerkiksi tämän puolueen maanalaisuuden kauden sankarillinen historia vakuuttavasti osoittaa.
Joutuessamme toteamaan moraalikäsitysten erilaisuuden ja ristiriitaisuuden kysymme, eikö ole mahdollista päästä sellaiseen käsitykseen hyvästä ja pahasta, joka yhtäläisesti tyydyttäisi kaikkia ihmisryhmiä. Kysymys tällaisesta yleisinhimillisestä moraalista on askarruttanut myös marxilaisuuden suuria edustajia. He katsovat sellaisen moraalin olevan täysin toteutettavissa mutta vasta sitten, kun yhteiskunnan jakautuminen riistäjiin ja riistettäviin on tullut poistetuksi. »Luokkavastakohtien ja niiden muistojen yläpuolella oleva, todella inhimillinen moraali käy mahdolliseksi vasta sillä yhteiskunta-asteella, jossa luokkavastakohdat ovat, paitsi voitetut, myöskin elämän kulussa unohdetut». (Engels)
Omasta työstään elävien yhteiskuntaryhmien, työläisten, työtätekevän maanviljelijäväestön ja sivistyneistön edut, vaikka ne poikkeavatkin toisistaan, ovat kuitenkin aina yhteensovitettavissa, sillä kysymys on kansankerroksista, jotka tarvitsevat toisiaan ja joita yhteiskunta kokonaisuudessaan tarvitsee. Siellä missä ei sellaiseen yhteensovittamiseen päästä, on »johdossa vika». Aivan erilaisessa asemassa on kapitalistinen riistäjäluokka. Riistäjien ja riistettävien edut eivät ole yhteensovitettavissa, niin sinnikkäästi kuin riistäjäluokkien asianajajat sitä uskottelevatkin. Päätä vaivaamalla voidaan tietenkin keksiä ehkä moniakin todella yleishyödyllisiä asioita, jotka ovat kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten etujen mukaisia ja siis kaikkien mielestä hyviä, esimerkiksi taistelu keuhkotautia, syöpää, lapsihalvausta jne. vastaan.
Mutta niin pian kuin tullaan kysymykseen kansantulon jakautumisesta, käyvät riistäjien ja riistettävien edut ristiin, ja tämä tuo mukanaan moraalikäsitystenkin vastakkaisuuden. Luokkayhteiskunnassa on moraali tämän tai tuon luokan moraalia. Kapitalistisen yhteiskunnan luokkarakenteesta johtuu, että tässä yhteiskunnassa törmäävät porvarillinen ja proletaarinen luokkamoraali jyrkimmin vastakkain.
Kapitalistiluokan moraali on riistäjien moraalia. Se ei näe mitään sopimatonta siinä, että ihminen voi käyttää toista oman rikastumisensa välikappaleena, anastaa itselleen tämän työn tulokset. Se katsoo kapitalistien luonnolliseksi oikeudeksi vangituttaa, tuomituttaa, pieksättää ja surmauttaa työläisiä, jotka nousevat oikeuksiaan puolustamaan. Rahavaltiaiden omaatuntoa ei kolkuta, kun he valloitus- ja saalistuspyrkimystensä vuoksi ajavat kuolemaan joukoittain työtätekeviin luokkiin kuuluvia kansalaisia. Porvarillinen moraali on hyväksynyt aikoinaan orjien metsästyksen ja hyväksyy meidänkin päivinämme pöyristyttävät julmuudet kansallista vapauttaan vaativia siirtomaakansoja vastaan (Kenya, Algeria, Kypros jne.).
*
Porvarilliselle moraalille on ominaista sen tekopyhyys ja kaksinaamaisuus. Riistäjillä ei ole moraalista rohkeutta myöntää avoimesti totuutta, että heidän moraalinsa on luokkamoraalia. Asiaan kuuluu, että he pyrkivät verhoamaan itsekkäät luokkapyyteensä »yhteisen hyvän», »koko kansan edun» jopa »lähimmäisenrakkaudenkin» valhevaipalla. Heitä ei ujostuta, kun he lahjomillaan kynä- ja saarnamiehillä esityttävät itsensä jonkinlaisina yhteiskunnan hyväntekijöinä. Oikeuksiaan puolustamaan nousseiden kansalaisten vainoaminen, piekseminen ja surmauttaminen on heidän murteellaan »laillisuuden ja järjestyksen ylläpitämistä», toisinaan peräti »vapaussotaa», kansanmiesten joukkotapattaminen kapitalististen saalistuspyyteiden vuoksi »taistelua kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta», kansallisuusvihan lietsonta »suoraselkäistä suomalaisuutta», orjien metsästys ja julmuudet siirtomaakansoja kohtaan, »taistelua terroristeja vastaan». Ja koko kapitalistista riisto-, sorto- ja terrorijärjestelmää pitää nimittää ihan »vapaaksi maailmaksi». Rumille asioille pitää ehdottomasti keksiä kauniita nimiä!
Työväenluokan moraali, proletaarinen moraali on kaikissa oleellisissa kohdissaan edellä luonnehditun porvarillisen moraalin suoranainen vastakohta, sillä se on omalla työllään elävän, riiston ja sorron kahleista vapauteen pyrkivän luokan moraalia. Työväestön edut vaativat myös kaikkien maiden työtätekevien kansainvälistä solidaarisuutta. Kansallisuusvihan lietsonta on sen kannalta katsoen ihmisarvoa alentavaa, kansallisuussorto suurta vääryyttä ja raakalaisuutta, kapitalistien riistoetujen vuoksi käytävät sodat rikos ihmiskuntaa kohtaan.
Niin ilmeinen kuin marxilaisen, proletaarisen moraalikäsityksen ylemmyys porvarilliseen nähden jokaiselle oikeamieliselle ihmiselle onkin, eivät eräät filosofeiksi itseään nimittävät viisastelijat ole sitä huomaavinaan, vaan kysyvät ylimielisesti kuin itse Pontius Pilatus: »Mikä on totuus?» He selittävät, että yhden Pulliaisen moraalikäsitys on yhtä hyvä kuin toisenkin ja että on mahdotonta löytää arvioperustetta, joka antaisi oikeuden puhua paremmasta tai huonommasta, korkeammasta ja matalammasta moraalista. Asia olisi aina vain kunkin yksilön ja kunkin ryhmän mielivallan varassa, ja lopputulos olisi muka se, että »minun moraalikäsitykseni on hyvä, sinun kelvoton».
Noiden viisastelijain onnettomuudeksi, mutta ihmiskunnan onneksi on kuitenkin löydettävissä selvä, objektiivisesti pätevä ja tieteellisesti perusteltavissa oleva arvioperuste korkeamman moraalin erottamiselle matalammasta. Se on historian näkökohta, inhimillisen kehityksen ja edistyksen marxilainen näkökohta. Engels vastaa kysymykseen, mikä on sitä »oikeata» moraalia:
»Ei mikään, ehdottomaksi ja lopulliseksi käsitettynä; mutta varmaan on eniten pitkää ikää lupaavia aineksia siinä moraalissa, joka nykyisyydessä edustaa nykyisyyden kumoamista, tulevaisuutta, siis proletaarisessa».
Historian näkökulmasta, edistyksen ja taantumuksen voimien välisen taistelun kannalta on asioita katseltava, jos halutaan päästä selville, mikä arvo kullekin monista erilaisista moraalikäsityksistä on annettava. Korkeinta moraalia on se, mikä parhaiten palvelee ihmiskunnan eteenpäinmenoa, moraalisesti tuomittavaa se, mikä palvelee taantumusta. »Siveellisyys palvelee ihmisyhteiskunnan kohoamista korkeammalle ja vapautumista työn riistosta... Siveellisyyttä on se, mikä auttaa vanhan riistoyhteiskunnan hävittämistä ja kaikkien työtätekevien liittämistä proletariaatin ympärille, joka luo uutta kommunistista yhteiskuntaa... Meidän siveellisyytemme johdetaan proletariaatin luokkataistelun eduista». (Lenin, Puhe Venäjän Kommunistisen Nuorisoliiton III yleisvenäläisessä edustajakokouksessa v. 1920).[2]
*
Työväenluokan kutsumuksena on edustaa korkeinta nykyisin ajateltavissa olevaa moraalia senvuoksi, että se on aikakautemme historian kehityksen johtava voima. Sen historiallinen päämäärä, sosialismi ja kommunismi, on se yhteiskuntamuoto, jota kohti kehitys kapitalismista eteenpäin vääjäämättömästi kulkee. Niiden ihmisten määrä, jotka eivät tätä näe, hupenee silminnähtävästi. Paljon on niitä, jotka ymmärtävät, mutta eivät ole ymmärtävinään, koketeeraavat. Monet niistä, joita sosialismi ei miellytä, näyttävät olevan aivan vuorenvarmoja sosialismin voitosta. He vihaavat edelleenkin kommunisteja, mutta eivät kuulema enää senvuoksi, että me pyrimme kapitalismin kukistamiseen ja sosialismiin, vaan siksi, että meillä on sinne heidän mielestään liian kova kiire.
Elämme sosialismin ja kommunismin aatteiden vastustamattoman voittokulun aikaa. Tosin on ministeri Hannes Tiainen suvainnut eräässä äskettäin pitämässään puheessa ilmoittaa »kommunististen aatteiden vararikko-loppuunmyynnin» alkaneen. Kyllä maailmaan ministerinkin ääntä mahtuu, mutta pitäisi sentään muistaa kunnon sotamies Shvejkin kuolemattomia sanoja: »Ministeritkin voivat erehtyä».
Niin totta kuin onkin, että moraali luokkayhteiskunnassa on luokkamoraalia, lähenee työväenluokan moraali eniten yleisinhimillisen moraalin ihannetta, sillä se käy yhteen kehityksen tosiasiallisen suunnan kanssa. Se mikä tänään on tavoitetta, pyrkimystä, on ennen pitkää muuttuva todellisuudeksi. Todella oikeamielinen henkilö, kuulukoon hän mihin ryhmään tahansa, ei voi olla myöntämättä moraalisesti oikeutetuiksi sosialismin lippua seuraavan työväenluokan yleviä tavoitteita: riiston lopettamista, kansallisuusvihan ja kansallisuussorron poistamista, kansojen veljeyden aatteen toteuttamista, sotien syiden poistamista.
Kun me selitämme avoimesti, että arvioimme moraalikysymystä työn ja pääoman, edistyksen ja taantumuksen välisen taistelun, luokkataistelun näkökulmasta, meille sanotaan: kas vain, te olette siis sitä mieltä, että »tarkoitus pyhittää keinot». Ei, vastaamme, jesuiittain kanssa meillä ei ole mitään yhteistä, ei tarkoitusten enempää kuin keinojenkaan puolesta. Olemme työtätekevän kansan asialla, ja silloin tulevat kysymykseen vain kansan oikeudentuntoa ja moraalikäsitystä vastaavat keinot. Siellä missä yritettäisiin toisenlaisia keinoja käyttää, ei varmasti edistettäisi, vaan vahingoitettaisiin työtätekevän kansan asiaa. Moraalisesti ala-arvoiset keinot, jesuiittain konstit, eivät olisi loppujen lopuksi tarkoituksenmukaisiakaan.
Mutta, kysytään, mitä ne sitten ovat nuo kansan oikeudentuntoa vastaavat, moraalisesti hyväksyttävät keinot? Kertakaikkista, joka aikaan ja paikkaan soveltuvaa luetteloa ei niistä voitane laatia, koska tilanne ja sen mukana myös käsitykset sen asettamista vaatimuksista vaihtelevat. Joskus on sanottu, että siveellistä on vain se mikä on laillista. Siinä on yritetty kytkeä keinotekoisesti toisiinsa kaksi aivan eri tasoille kuuluvaa asiaa, eikä Suomen työväki ole koskaan omaksunut tuota virkaherrasmaista käsitystä. Sitäpaitsi näyttää luokkayhteiskunnassa olevan aivan mahdotonta päästä yksimielisyyteen edes siitä, mikä on laillista mikä laitonta. Porvariston poliittiset kellokkaat ovat selittäneet vuoden 1956 yleislakonkin laittomaksi. Mutta varmaa ja tiettyä on se, että tuo taistelu vastasi kansamme valtavan enemmistön oikeudentuntoa. Samaa on sanottava vuoden 1905 suurlakosta ja myös vuonna 1918 käydystä Suomen työläisten ja torpparien aseellisesta itsepuolustustaistelusta, vaikka edellinen oli työtätekevän kansan vihollisten mielestä vähintään laitonta ja jälkimmäinen peräti rikollista.
*
Viime aikoina on kommunistisessa lehdistössä kirjoitettu paljon kapitalismista sosialismiin siirtymisen teistä ja varsinkin rauhanomaisen, jopa parlamentaarisenkin tien mahdollisuudesta. Tällaisten asiain julkinen käsittely on erittäin tarpeellista ja työväen yhteiselle asialle hyödyksi. Mitä enemmän niistä keskustellaan, sen selvemmäksi käy, kuinka kestämättömällä pohjalla ovat väitteet, että kommunistien suosittelemat taistelukeinot voisivat olla esteenä kommunistisesti ja sosialidemokraattisesti ajattelevien työläisten yhteiselle taistelulle sosialismin puolesta.
Mutta pysyäksemme asian moraalisessa puolessa on huomautettava, että rauhanomaisen sosialismiin siirtymisen mahdollisuuksien toteaminen ei suinkaan merkitse siveellisen tuomion langettamista niille tapauksille, joissa työtätekevien joukkojen on ollut pakko puolustaa sosialismin asiaa ase kädessä. Rauhanomaisten sosialismiin siirtymismahdollisuuksien toteaminen ei ole mitään »vaivaista syntistä». Nämä mahdollisuudet ovat tulleet entistä reaalisemmiksi juuri niiden valtavien voittojen vuoksi, joita sosialismi on saavuttanut maailmanmitassa Lokakuun vallankumouksesta lähtien.
Ihmisten moraali ilmenee heidän käyttäytymisessään. Kaikenlaiset yhteisöt ovat kaikkina aikoina pyrkineet säätämään jäseniään ja kannattajiaan velvoittavia, kirjoitettuja tai kirjoittamattomia käyttäytymisohjeita ja -normeja, moraalisääntöjä, »kymmeniä käskyjä». Eikä käyttäytymisohjeiden aika ole suinkaan ohi, niitä tarvitaan työväenliikkeenkin piirissä.
Marxilaisuuden kannattaja johtaa käyttäytymisohjeensa siitä yleisestä periaatteesta, että hyvää on se mikä palvelee työväenluokan ja kansan asiaa, pahaa se mikä sitä vahingoittaa. Pyrkiessämme ratkaisemaan käyttäytymistämme koskevat kysymykset tästä näkökulmasta huomaamme helposti, että velvoituksemme eivät rajoitu ainoastaan välittömään yhteiskunnalliseen toimintaamme, vaan ulottuvat aika pitkälle niin sanottujen »yksityisasioidenkin» alueelle, esim. siihen, miten suhtaudumme naapureihin, työtovereihin, perheeseen jne. Voimme helposti kuvitella sitä iloa ja riemua, mikä porvariston leirissä nousisi, jos joku kommunisti syyllistyisi esimerkiksi näpistelyyn, murhaan tai pienimpään siveellisyysrikokseen. Tiedämme hyvin, kuinka virkaintoisesti tietynlaiset propagandaveijarit yrittävät leimata toimintamme rikolliseksi.
Vihollistemme propaganda jääköön omaan arvoonsa, mutta todellistakin aihetta olisi mielestäni esimerkiksi sellaiseen kysymykseen, osaammeko aina ja kaikissa tilanteissa olla riittävän kohteliaita ja ystävällisiä kanssaihmisiämme kohtaan. En väitä, että kommunistit olisivat tylympiä ja epäkohteliaampia kuin muutkaan suomalaiset. Mutta parantamiseen olisi syytä — ja varaakin, koska se ei maksa mitään.
Tärkeintä työväenliikkeen henkilön käyttäytymisessä on kuitenkin uskollisuus työväenluokan asialle, yhteisen edun asettaminen omien henkilökohtaisten etujen yläpuolelle, pelottomuus taistelussa työväenluokan vihollisia vastaan.
*
Kunnioitamme ihmisissä sellaisia ominaisuuksia kuin ovat rehellisyys, vaatimattomuus, sydämellisyys, työteliäisyys jne. Mutta jos emme osaa olla varuillamme, jos unohdamme, että moraalikysymystä on katseltava inhimillisen edistyksen puolesta käytävän taistelun näkökulmasta, joudutaan helposti siihen, että rehellisyyttämme, vaatimattomuuttamme ja muita avujamme käytetään väärin, taantumuksen asiaa palvelemaan, jolloin nuo hyvät ominaisuutemme muuttuvat kelvottomiksi.
Kapitalistien äänenkannattaja Uusi Suomi julkaisee palstoillaan säännöllisin väliajoin, monta kertaa vuodessa, melkein sanasta sanaan saman jutun, jonka tarkoituksena on osoittaa, kuinka moraalitonta väkeä kommunistit oikeastaan ovat. Kun SKP:n maanalaisuuden kaudella ohranan kynsiin joutuneet kommunistit kieltäytyivät ilmiantamasta tovereitaan, antamasta puolueen vihollisille tietoja, jotka saattoivat vaarantaa työväen järjestöjä ja johtaa niissä toimivia ihmisiä ohranan kidutettaviksi, niin se oli kuulemma — moraalittomuutta, epärehellisyyttä. Uuden Suomen moraalikäsityksen mukaan olisi rehellisyys vaatinut sitä, että pidätetyt kommunistit olisivat suinpäin tarjoutuneet kokoomuslaisen puoluepukarin Esko Riekin päällikkyyden alaisen ohranan vasikoiksi, ylevän ja oikean asian puolesta taistelevan puolueensa ja luokkansa kavaltajiksi.
Yhtä auttamattomasti käyvät käsitykset ristiin esimerkiksi siitä, milloin on aihetta puhua sankaruudesta, milloin ei. Voiko olla sankaruutta, urhoollisuutta, kunniaa siellä, missä taistellaan väärän asian puolesta? Mennäkseni hienotunteisesti »merta edemmäs kalaan» kysyisin, olivatko huimapäisimmätkään Saksan hitleriläiset sankareita? Eikö villisika, susi tai elefantti saata olla vieläkin rohkeampi, jos niikseen tulee? Me puolestamme olemme sitä mieltä, että todellista sankaruutta voidaan osoittaa vain taisteltaessa suuren ja oikean asian puolesta, ihmisyyden puolesta, vääryyttä ja taantumusta vastaan.
Marxilaisen moraalikäsityksen mukaan on yksilön ja yhteiskunnan etujen keskinäisen suhteen määrittely siveysopin peruskysymyksiä. Suuri neuvostoliittolainen kasvattaja A. S. Makarenko sanoo siitä:
»Kaikessa käyttäytymisessämme on ajateltava yhteisöä, yhteistä voittoa, yhteistä menestystä... Käyttäytymisemme mittapuuna ovat yhteisön ja sen jäsenten edut... Moraalinen velvollisuus ei ole mitään muuta kuin yksilön velvollisuudeksi ja hänen henkilökohtaiseksi edukseen tullut yhteinen etu».
Kommunistinen moraali ei siis kiellä ihmisiä tavoittelemasta omaa henkilökohtaista etuaan. Mutta se vaatii yhteisön etujen ensiarvoisuuden tunnustamista yksilöllisiin etuihin nähden. Se ei salli yksilön etuilua yhteisön kustannuksella.
Sosialismin vihollisten rahoittama halpahintainen propaganda peloittelee erikoisesti sivistyneistöön lukeutuvia ihmisiä sillä, että sosialistinen yhteisomistus ja sosialistiset elämänmuodot merkitsevät muka yleistä »massoittumista», kaavoittumista, ihmisten yksilöllisyyden runtelemista, persoonallisuuden hävittämistä, väittäen samalla, että kapitalistisen yksityisyritteliäisyyden ilmapiiri takaa parhaiten persoonallisuuden kehityksen. Asia on päinvastoin, Makarenko selittää. Juuri suurten yhteisöjen piirissä eläminen ja niiden puitteissa toimiminen avartaa ihmisen näkemyksen ja harrastusten puitteita, antaa elämälle arvokasta sisältöä, kun taas omaan ahtaaseen pikkumaailmaan sulkeutuminen tekee yksilön elämän sisällyksettömäksi ja arvottomaksi. »Mitä laajempi on yhteisö, jonka näköpiiri on samalla ihmisen henkilökohtainen näköpiiri, sitä kauniimpi ja ylevämpi on ihminen».
*
Oman maamme työväenliikkeen kokemukset tarjoavat loputtomasti esimerkkejä siitä, kuinka työväenluokan yhteisten etujen tajuaminen, luokkatietoisuuden herääminen, työläisten yhteenkuuluvuuden tunne vaikuttaa kohottavasti yhteisen asian puolesta käytävän taistelun osanottajien moraaliseen kuntoon. Niinpä kertoo henkilö, joka tämän vuosisadan alussa (1905—1906) oli seuraamassa kokonaisen vuoden kestänyttä, Pohjolan tukkityöläisten Kemi-yhtiötä vastaan käymää suurta lakkotaistelua:
»Kuten Pohjolassa asuvat muistanevat, oli tukkityöläisten elämä siellä ennen kaiken arvostelun alapuolella. Juominen, tappelut, uhkapelit, rivo elämä ja törkeät siveellisyysrikokset kuuluivat päiväjärjestykseen. Mutta työläisten ryhtyessä taisteluun vapautensa, paremman toimeentulonsa puolesta lakkasi myöskin tuo epäsiveellinen elämä. Itse rikkoivat työläiset itseltänsä ja tovereiltansa väkijuomapullot ja varastot, repivät korttinsa ja alkoivat tutkia sosialidemokratiaa». (Emil Lehén: »Pohjolan tukkityöläisten lakko»).
Se ihailtava yksimielisyys, jolla maamme työläiset kävivät äskeisen yleislakkotaistelunsa, oli rohkaiseva, kohottava elämys jokaiselle taisteluun osallistuneelle, kaikille vilpittömille kansan ystäville. Pikkumaiset kinastelut, solvaava nimittely ja epäluuloisuus eri ajatussuuntiin lukeutuvien työläisten kesken tekivät tilaa toverilliselle luottamukselle, ystävystymiselle. Sellaiset elämykset eivät voi olla jättämättä pysyvää jälkeä.
Lopuksi kajoan vielä lyhyesti kysymykseen kahdesta periaatteellisesti erilaisesta suhtautumisesta ihmisten vikoihin ja niiden voittamiseen. Kriitillisessä moraalikäsityksessä, ainakin sellaisena kuin maamme evankelis-lutherilaisen valtiokirkon papit sitä nykyisin selittävät, pistää näin »maailmanlapsen» silmään eniten sen väheksyvä suhtautuminen ihmisen omien siveellisten pyrkimysten arvoon. »Kristityksi ei tulla jättämällä huonot tavat, vaan tulemalla Kristuksen orjaksi... Siveellinen kilvoitus ei kenestäkään tee kristittyä, sen voi tehdä vain Kristus». Tähän tapaan lausuili Uuden Suomen selostuksen mukaan äskettäin muuan huomattava suomalainen teologi. Suorastaan pessimistinen luottamuksen puute ihmisen omiin voimiin kuvastuu siinä käsityksessä, että ihminen on luonnostaan paha ja syntinen. Tällainen käsitys ei kannusta ihmistä ponnistelemaan voittaakseen omat vikansa eikä myöskään taistelemaan ympäristössään esiintyvää vääryyttä vastaan. Armon ja anteeksiantamuksen lupaaminen jostakin ihmisen ulkopuolelta raskaimmistakin rikoksista ei ole omiaan edistämään taistelua rikoksia vastaan.
Marxilaisuus on tässä asiassa periaatteellisesti päinvastaisella kannalla. »Ei saa olla vikoja», sanoo Makarenko. Kukaan ei väitä, että Makarenkon kasvatit ja muut neuvostoihmiset olisivat joka suhteessa täydellisiä ihmisiä. Ei, kysymys onkin vain siitä, että tällainen moraalikäsitys, joka suhtautuu periaatteessa suvaitsemattomasti vikoihin ja rikoksiin, on omiaan johtamaan myönteisiin tuloksiin — täällä »maan päällä» tietenkin — paremmin kuin sellainen, joka avokätisesti lupaa antaa raskaimmatkin rikokset anteeksi.
Marxilaiselle, kommunistiselle moraalikäsitykselle on ominaista valoisa usko ja luottamus ihmiseen, myönteinen käsitys hänen kehityskyvystään, mahdollisuuksistaan ja voimistaan. Se kunnioittaa ihmistä ja juuri senvuoksi vaatii häneltä paljon.
[1] Ks. Friedrich Engels, »Anti-Dühring» (1878) ja »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä» (1884). MIA huom.
[2] Ks. Vladimir Lenin, »Nuorisoliiton tehtävät» (1920) [PDF]. MIA huom.