Rosa Luxemburg

Sosialidemokratian kriisi

1915

Kirjoitettu: Barminstrassen naisvankilassa Berliinissä, huhtikuussa 1915
Julkaistu: Zürichissä 1916
Suomennos: © Matti Viikari (lähdeteos: Rosa Luxemburg, Politische Scriften, Verlag Philipp Reclam jun., Leipzig 1970)
Lähde: »Sosialidemokratian kriisi», s. 7–124. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1973
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine

I

Tilanne on muuttunut perin juurin. Kuuden viikon marssi Pariisiin on kasvanut maailmanlaajuiseksi draamaksi; joukkoteurastus on käynyt väsyttävän yksitoikkoiseksi rutiiniksi eikä se kuitenkaan ole vaikuttanut ratkaisuun — ei puoleen eikä toiseen. Porvarillinen valtiotaito on pinteessä, langennut omaan kuoppaansa; henget, jotka manattiin esiin, eivät enää ole kahlittavissa.

Huuma on ohi. Ohi on katujen isänmaallinen melu, kultaa kuljettaneen auton takaa-ajo, toisiaan seuraavien väärien sähkösanomien tulva; kolerabasillien myrkyttämiä kaivoja ei enää ole, venäläiset opiskelijat eivät enää heitä pommejaan jokaiselta Berliinin rautatiesillalta eivätkä ranskalaiset lennä Nürnbergin yllä; ohi on vakoojia vainuavan yleisön mellastelu kaduilla, aaltoileva ihmistungos kahviloissa, joissa korviahuumaava musiikki ja isänmaalliset laulut kaikuivat korkeimmalle; ohi on aika, jolloin joidenkin kaupunkien kaikki asukkaat muuttuivat roskajoukoksi ja olivat valmiit antamaan toinen toisensa ilmi, pahoinpitelemään naisia, huutamaan hurraata ja kiihottamaan itsensä tuulesta temmattujen huhujen avulla houreisiin. Poissa on rituaalimurhien ilmapiiri, Kišinevin tunnelma, jonka vallitessa kadunkulmassa seisova poliisi oli ainoa ihmisarvon edustaja.

Esitys on ohi. Saksalaiset oppineet, »horjuvat lemuurit», on jo ajat sitten kutsuttu pois näyttämöltä. Reserviläisjunia ei enää seuraa junan perään ryntäävien neitojen rikkumaton riemu, reserviläiset eivät enää tervehdi yleisöä junan vaunun ikkunasta iloisesti hymyillen; he tarpovat pakkaus kädessään äänettä läpi katujen, joilla ihmiset nyrpein naamoin kulkevat asioillaan.

Kalpean päivän raittiissa ilmassa kaikuu toisenlainen kuoro: taistelukenttien korppikotkien ja hyeenojen käheä huuto. Kymmeniä tuhansia telttakankaita, määräysten mukainen takuu. 100 000 kiloa silavaa, kaakaojauhetta, kahvinkorviketta — vain käteisellä — toimitetaan heti! Kranaatteja, sorvipenkkejä, patruunalaukkuja, avioliittovälitystä kaatuneiden leskille, nahkavöitä, armeijan tarvikkeiden välitystä — vain vakavat tarjoukset otetaan huomioon! Elo- ja syyskuussa juniin lastattu ja isänmaallista intoa täyteen pumpattu tykinruoka mätänee Belgian, Vogeesien, Masurian kuolemankentillä, joilla liikevoitto kasvaa kohisten. Valtameren yli ojentuu tuhat ahnasta kättä saaliin jakoon.

Kauppa kukoistaa raunioilla. Kaupungit muuttuvat sorakasoiksi, kylät hautausmaiksi, kokonaiset maat autioiksi, väestö kerjäläislaumoiksi, kirkot hevostalleiksi; kansainoikeus, valtiosopimukset, liitot, pyhimmät sanat ja korkeimmat auktoriteetit on revitty hajalle. Hallitsijat, diplomaatit ja hallitukset saavat osakseen enää vain yleistä halveksuntaa; jokainen hallitsija Jumalan armosta nimittää vastapuolella hallitsevaa serkkuaan tylsimykseksi ja sanansa syöneeksi raukaksi, jokainen diplomaatti kutsuu toisen puolen virkaveljeä paatuneeksi lurjukseksi, jokainen hallitus syyttää toista hallitusta hallitsemansa kansan tuhosta. Nälkiintynyt kansa kapinoi Venetsiassa, Lissabonissa, Moskovassa, Singaporessa. Rutto raivoaa Venäjällä, kurjuus ja epätoivo ovat kaikkialla.

Häväisty, kunniansa menettänyt, veressä kahlaava, likaa tiukkuva — tällaiselta näyttää nyt porvarillinen yhteiskunta, tällainen se on. Se ei esitä enää nuoltua ja säädyllistä naamaa eikä teeskentele olevansa kulttuurin, filosofian ja etiikan, järjestyksen, rauhan ja oikeusvaltion kannattaja. Se on raateleva peto, anarkian noitasapatti, rutonlöyhkä kulttuurille ja ihmiskunnalle. Tältä se näyttää todellisessa alastomassa hahmossaan.

Tämän noitasapatin keskellä tapahtui maailmanhistoriallinen katastrofi: kansainvälinen sosialidemokratia antautui. Typerintä ja kohtalokkainta, mitä proletariaatille saattaisi tapahtua, olisi itsensä pettäminen tällä kohden, tämän tosiasian salaaminen. Marx sanoo: »... niin kuin demokraatti (ts. vallankumouksellinen pikkuporvari. R.L.:n lisäys) on joutunut viattomana häpeällisimpään tappioon, niin hän selviää siitä tahrattomana. Hänessä vain vahvistuu vakaumus, että hän on voittava. Hän ei usko, että hänen ja hänen puolueensa on hylättävä vanhat näkökannat, vaan hän päinvastoin kuvittelee, että olosuhteiden on kypsyttävä hänelle otollisiksi.» Nykyaikainen proletariaatti selvittää historialliset kokeensa toisin. Sen erehdykset kuten myös tehtävät ovat jättiläismäiset. Ei ole olemassa ennalta suunniteltua, ikuisiksi ajoiksi pätevää kaavaa, ei erehtymätöntä johtajaa, joka osoittaisi proletariaatille kuljettavan tien. Historiallinen kokemus on sen ainoa oppimestari, sen vapautumisen ohdakepolku on kivetty paitsi mittaamattomin kärsimyksin myös lukemattomin erehdyksin. Saavuttaako se päämääränsä, vapautumisen, riippuu siitä, kykeneekö se oppimaan erehdyksistään. Itsekritiikki, häikäilemätön, julma, asioiden juuriin ulottuva itsekritiikki on työväenliikkeen elinehtoja ohjenuora. Sosialistisen proletariaatin lankeemus parhaillaan käytävässä maailmansodassa on ennenkuulumaton ja onnettomuus koko ihmiskunnalle. Mutta sosialismi olisi tuhoon tuomittu vain siinä tapauksessa, että kansainvälinen proletariaatti ei haluaisi mitata lankeemuksen syvyyttä eikä oppia siitä.

Käsiteltävänä on koko viimeksi kulunut neljäkymmentäviisivuotinen jakso nykyaikaisen proletariaatin kehitystä. Koettavanamme lähes puolivuosisataisen työmme kritiikki ja tilinpäätös. Pariisin kommuunin hauta päätti Euroopan työväenliikkeen ensimmäisen vaiheen ja ensimmäisen Internationaalin. Sen jälkeen alkoi uusi vaihe. Spontaanien vallankumousten, kapinoiden ja barrikaditaisteluiden sijasta — joiden jälkeen proletariaatti oli aina vaipunut takaisin passiivisuuteen — alkoi järjestelmällinen jokapäiväinen taistelu. Porvarillista parlamentarismia alettiin käyttää hyväksi, joukkojärjestöt syntyivät, taloudellinen taistelu yhtyi poliittiseen ja sosialistiset ihanteet liitettiin päivän tarpeiden tinkimättömään puolustamiseen. Ensimmäistä kertaa proletariaatin asian ja vapautumisen johtotähtenä oli tiukka tieteellinen oppi. Lahkojen, koulujen, utopioiden ja kussakin maassa tapahtuneiden omatoimisten kokeilujen sijaan syntyi yhtenäinen teoreettinen perusta, joka yhdisti maat ja taistelurivit. Marxilainen tieto antoi koko maailman työväenliikkeelle kompassin käteen niin että työväenliike kykeni löytämään tiensä päivänkohtaisten tapahtumien pyörteissä ja ohjaamaan hetken taistelutaktiikan kohti muuttumatonta päämäärää.

Tämän uuden toimintatavan ja menetelmän kantaja, puolustaja ja vaalija oli Saksan sosialidemokratia. Vuoden 1870 sota ja Pariisin kommuunin tappio olivat siirtäneet Euroopan työväenliikkeen painopisteen Saksaan. Niin kuin Ranska oli proletariaatin luokkataistelun ensimmäisen vaiheen klassinen maa ja Pariisin Euroopan työväenluokan sykkivä ja vertavuotava sydän, niin Saksan työväestöstä tuli toisen vaiheen etujoukko. Se rakensi väsymättömällä ja uhrautuvalla arkisella työllä järjestön, joka oli Euroopan työväenliikkeen voimakkain ja samalla esimerkiksi muille, se loi suurimman lehdistön, se synnytti tehokkaimmat koulutus- ja valistus menetelmät ja -järjestöt, se keräsi kannattajikseen laajimmat äänestäjäjoukot ja valloitti useimmat parlamenttipaikat. Saksan sosialidemokratiaa pidettiin marxilaisen sosialismin puhtaimpana ruumiillistumana. Sillä oli erikoisasema Toisen Internationaalin oppimestarina ja johtajana. Tämän aseman se myös katsoi kuuluvan itselleen. Friedrich Engels kirjoitti 1895 kuuluisassa esipuheessaan Marxin teokseen 'Luokkataistelut Ranskassa vuosina 1848–1850': »Riippumatta siitä, mitä muissa maissa tapahtuu, Saksan sosialidemokratialla on erikoisasema ja siksi ainakin toistaiseksi myös erikoistehtävä. Ne kaksi miljoonaa äänestäjää, jotka se lähettää vaaliuurnille — niiden äänioikeudettomien nuorten naisten ja miesten ohella, jotka seisovat sen takana — muodostavat kansainvälisen proletaariarmeijan suurimman, yhtenäisimmän massan, sen ratkaisevan 'sotajoukon'.» Niin kuin Wiener Arbeiterzeitung kirjoitti elokuun 5. p:nä 1914, Saksan sosialidemokratia oli »luokkatietoisen proletariaatin järjestön helmi». Sen jalanjäljissä astuivat yhä innokkaammin Ranskan, Italian ja Belgian sosialidemokraatit, Hollannin, Skandinavian, Sveitsin ja Yhdysvaltojen työväenliike. Ja slaavilaiset maat, venäläiset, Balkanin sosialidemokraatit ihailivat sitä suunnattomasti, lähes kritiikittömästi. Toisessa Internationaalissa Saksan »sotajoukolla» oli ratkaiseva osa. Kongresseissa, Internationaalin Toimiston kokouksissa kaikkeen tarvittiin saksalaisten mielipidettä. Nimenomaan militarismin ja sodan vastaisen taistelun kysymyksissä Saksan sosialidemokratia esiintyi aina ratkaisevana tekijänä. »Me saksalaiset emme voi tätä hyväksyä» riitti säännöllisesti määrittelemään Internationaalin kannan. Sokean luottamuksen vallassa Internationaali antautui Saksan ihaillun ja mahtavan sosialidemokratian johdettavaksi: Saksan sosialidemokratia oli jokaisen sosialistin ylpeys ja kaikkien maiden hallitsevien luokkien kauhu.

Mutta mitä koimmekaan Saksassa, kun suuren historiallisen kokeen aika tuli? Syvimmän lankeemuksen, valtavimman romahduksen. Missään proletariaatin järjestöä ei ole niin täydellisesti valjastettu imperialismin palvelukseen kuin Saksassa, missään ei piiritystilaa siedetä samalla tavalla vastarinnatta, missään lehdistön suuta ei ole niin täydellisesti tukittu eikä yleistä mielipidettä tukahdutettu. Missään Saksan ulkopuolella ei ole niin täydellisesti luovuttu työväenluokan taloudellisesta ja poliittisesta luokkataistelusta.

Saksan sosialidemokratia ei ollut vain Internationaalin voimakkain etujoukko, vaan myös sen toimivat aivot. Sen vuoksi lankeemuksen analyysin, itsetutkiskelun on alettava Saksan sosialidemokratiassa. Sen kunniavelvollisuus on lähteä pelastamaan kansainvälistä sosialismia, s.o. sen on aloitettava säälimätön itsekritiikki. Mikään muu porvarillisen yhteiskunnan puolue, mikään muu sen luokka ei voi näyttää omia virheitään ja heikkouksiaan kritiikin kirkkaassa valossa kaikelle maailmalle, sillä tässä valossa kaikki muut luokat ja puolueet näkevät edessään historian asettamat rajat ja takanaan historian antaman tuomion. Työväenluokka voi aina katsoa totuutta suoraan kasvoihin, se voi kestää katkerimmankin itsesyytöksen, sillä sen heikkous ei ole muuta kuin hairahdus ja historian ankara laki antaa sille takaisin voiman, takaa sen lopullisen voiton.

Säälimätön itsekritiikki ei vain anna työväenluokalle olemassaolon oikeutta, se on työväenluokan ylin velvollisuus. Me kuljetimme mukanamme ihmiskunnan kalleimpia aarteita, joiden vartijaksi proletariaatti oli määrätty. Ja kun porvarillinen yhteiskunta, joka on häpäisty ja menettänyt kunniansa veriorgioissa, rientää kohtaloonsa, kansainvälisen proletariaatin täytyy nousta ja se on nouseva ja keräävä ne kultaiset aarteet, jotka se pudotti maailmansodan villeissä pyörteissä hämmennyksen ja heikkouden hetkellä.

Yksi on varmaa. Maailmansota on koko maailmaa koskettava käänne. On typerää hourailua kuvitella, että meidän on vain kestettävä sota samaan tapaan kuin jänis, joka odottaa rajuilman loppumista pensaan alla, jotta voisimme sodan jälkeen taas jatkaa vanhan polkumme taivaltamista. Maailmansota on muuttanut taistelumme edellytyksiä ja vielä enemmän meitä. Ei kuitenkaan niin, että kapitalistisen kehityksen peruslait, työn ja pääoman välinen sota elämästä ja kuolemasta olisi muuttunut tai lieventynyt. Jo nyt keskellä sotaa naamiot putoavat ja meitä vastaan irvistävät vanhat tutut piirteet. Mutta imperialistisen tulivuoren purkautuminen on yhdellä iskulla kiihdyttänyt valtavasti kehityksen vauhtia. Yhteiskunnan uumenissa käytävän kamppailun kiivaus, sosialistisen proletariaatin lähimpien tehtävien suuruus — se saa näyttämään kaiken tähän asti työväenliikkeen historiassa koetun lempeältä idylliltä.

Historiallisesti katsoen tämä sota oli tarkoitettu edistämään voimakkaasti proletariaatin asiaa. Kuten tunnettua Marxin profeetallinen katse löysi tulevaisuuden hämärästä monia historiallisia tapahtumia. Hänen teoksestaan 'Luokkataistelut Ranskassa' voimme lukea seuraavan merkillisen kohdan:

»Ranskassa pikkuporvari tekee sen, mikä normaalisti on teollisen porvarin tehtävä (taistelee parlamentaarisista oikeuksista, R.L.:n lisäys); työläinen sen, mikä normaalisti olisi pikkuporvarin tehtävä (taistelee demokraattisesta tasavallasta, R.L.:n lisäys). Kuka silloin ratkaisee työläiselle annetun tehtävän. Ei kukaan. Ranskassa sitä ei ratkaista, sitä julistetaan. Sitä ei ratkaista missään kansallisten rajojen sisäpuolella. Ranskalaisen yhteiskunnan luokkasota muuttuu maailmansodaksi, jossa kansat seisovat toinen toistaan vastaan. Ratkaisu alkaa vasta sinä hetkenä, jolloin maailmansota työntää proletariaatin sen kansan johtoon, joka hallitsee maailmanmarkkinoita. — Englannin johtoon. Vallankumous, joka ei lopu tähän vaan saa tästä järjestöllisen alkunsa, ei pidä kiirettä. Nykyinen sukupolvi on kuin ne juutalaiset, jotka Mooses johti läpi erämaan. Nykyisen sukupolven tehtävä ei ole vain uuden maailman valloitus, sen on tuhouduttava tehdäkseen tilaa ihmisille, jotka ovat uuden maailman arvoisia.»

Tämä kirjoitettiin 1850, jolloin Englanti oli ainoa kapitalistisesti kehittynyt maa. Tuohon aikaan Englannin proletariaatti oli parhaiten järjestäytynyt ja Englannin taloudellisen kukoistuksen vuoksi näytti siltä, että Englannin proletariaatin kutsumuksena oli astua kansainvälisen työväenluokan johtoon. Mikäli edellä lainatussa katkelmassa korvataan sana »Englanti» sanalla »Saksa», Marxin sanat ovat nykyisen maailmansodan nerokas ennakkoaavistus. Maailmansodan tehtävänä oli nostaa Saksan proletariaatti Saksan kansan johtoon ja saattaa siten työn ja pääoman suuri kansainvälinen yleistaistelu valtion poliittisesta vallasta »järjestölliseen alkuunsa».

Mutta olemmeko kuvitelleetkaan työväenliikkeen osaa maailmansodassa joksikin muuksi. Muistelkaamme, miten meillä vielä vähän aikaa sitten oli tapana kuvata tulevaa.

»Sitten tulee katastrofi (kursivointi R.L.:n). Sen jälkeen alkaa suuri lähtömarssi, johon osallistuu 16–18 miljoonaa miestä. He ovat eri kansojen paras osa ja he käyvät taistelukentälle vihollisina, varusteenaan parhaat murha-aseet. Mutta oman vakaumukseni mukaan suuri lähtömarssi on alkuna suurelle rähinälle. Me emme saa sitä aikaan, vaan Te. Te kiristätte tilanteen äärimmilleen. Te viette sen katastrofiin. Te korjaatte, mitä olette kylväneet. Porvarillisen maailman jumaltentuho on tulossa. Olkaa varmat, se on tulossa (kursivointi R.L.:n)!»

Valtiopäiväryhmämme puheenjohtaja Bebel puhui näin kun valtiopäivillä keskusteltiin Marokon kriisistä.

Puolueen virallinen lentolehtinen »Imperialismi vai sosialismi», jota levitettiin muutamia vuosia sitten sadoin tuhansin kappalein, päättyi sanoihin:

»Imperialismin vastainen taistelu muuttuu siten yhä enemmän pääoman ja työn väliseksi ratkaisutaisteluksi. Sodan vaara, taloudellinen ahdinko ja kapitalismi — rauha, hyvinvointi kaikille, sosialismi, ne ovat vaihtoehdot. Historia kulkee kohti suuria ratkaisuja (kursivointi R.L.:n). Proletariaatin on lakkaamatta työskenneltävä maailmanhistoriallisen tehtävänsä eteenpäinviemiseksi, sen on vahvistettava järjestönsä voimaa ja selkeytettävä tietoaan. Sitten tapahtukoon mitä tahansa. Riippumatta siitä onnistuuko proletariaatin voimallaan varjella ihmiskunta maailmansodan hirvittäviltä kauhuilta vai vaipuuko kapitalistinen maailma historiaan niin kuin se siitä syntyikin — verisenä ja väkivaltaisena — historiallisella hetkellä (kursivointi R.L.:n) työväenluokka on valmis ja valmiina oleminen on kaikki.»

Viimeisiin valtiopäivävaaleihin tehdystä virallisesta »Sosalidemokraattisen äänestäjän käsikirjasta» vuodelta 1911 voidaan sivulta 42 lukea tulevasta maailmansodasta seuraavaa:

»Uskovatko hallitsijamme ja hallitsevat luokkamme voivansa vaatia tällaisia hirvittävyyksiä kansoilta? Eikö kauhun, vihan, suuttumuksen huuto tartu kansoihin ja saa niitä tekemään lopun tästä murhaamisesta.

»Eivätkö ne kysy: Ketä, mitä varten tämä kaikki? Olemmeko mielisairaita, kun meitä kohdellaan näin tai kun sallimme itseämme kohdeltavan näin?

»Se, joka rauhallisesti pohtii suuren eurooppalaisen sodan todennäköisyyttä, ei voi tulla muihin johtopäätöksiin kuin tässä esitettyihin.

»Seuraava eurooppalainen sota on oleva uhkapeliä, jollaista maailmassa ei vielä ole nähty. Se on kaiken todennäköisyyden mukaan viimeinen sota.»

Tällaisin puhein, tällaisin sanoin nykyiset valtiopäiväedustajamme tavoittelivat 110 paikkaansa.

Kun pantterinhyppy Agadiriin ja Saksan imperialistien äänekäs kiihotus olivat tuoneet kesällä 1911 eurooppalaisen sodan pelottavan lähelle, Lontooseen kokoontunut kansainvälinen kokous hyväksyi elokuun 4. päivänä seuraavan julkilausuman:

»Työläisjärjestöjen saksalaiset, espanjalaiset, englantilaiset, hollantilaiset ja ranskalaiset valtuutetut ilmoittavat olevansa valmiit vastustamaan jokaista sodanjulistusta kaikin käytettävissä olevin keinoin. Jokainen edustettuna oleva kansakunta vastaa siitä, että toimitaan hallitsevien luokkien kaikkia rikollisia juonia vastaan kansallisten ja kansainvälisten kongressien päätösten mukaisesti.»

Kun Internationaali kokoontui marraskuussa 1912 Baselissa ja kun työläisedustajien pitkä jono saapui tuomiokirkkoon, kylmä väristys kävi läpi läsnäolevien sydämien tulevan kohtalonhetken suuruuden vuoksi, ja niissä kasvoi sankarillinen päätös.

Viileä, skeptinen Victor Adler huudahti:

»Toverit, tärkeintä on, että olemme täällä voimamme yhteisellä lähteellä, että otamme täältä mukaamme voiman tehdäksemme kukin maassamme sen, minkä voimme, sodan rikoksen vastustamiseksi käyttämällä hallussamme olevia menetelmiä ja keinoja ja koko sitä valtaa, joka meillä on. Ja jos tuo rikos tehdään, jos se todellakin tehdään, meidän on huolehdittava siitä, että se merkitsee kapitalistisen yhteiskunnan loppua (kursivointi R.L.:n).

»Tämä mieliala siivittää koko Internationaalia.

»Me voimme ajatella vain kauhistuneina sitä mahdollisuutta, että murhat, palot ja rutto kulkevat läpi Euroopan. Samalla suuttumus ja närkästys myllertävät rinnassamme. Ja me kysymme itseltämme: ovatko ihmiset, ovatko proletaarit todella vielä nykyäänkin sellaisia lampaita (kursivointi R.L.:n). että heidät voidaan kuljettaa mykkinä teurastuspenkkiin?...»

Troelstra puhui »pienten kansojen», myös Belgian nimissä;

»Pienten maiden proletariaatti on henkineen ja ruumiineen Internationaalin käytettävissä kaikessa, mitä Internationaali päättää sodan estämiseksi. Ja kun suurten valtioiden hallitsevat luokat kutsuvat proletariaatin pojat aseisiin, jotta hallitusten ahneus ja vallanhimo voitaisiin tyydyttää pienten kansojen veressä ja niiden maaperällä, odotamme, että proletaarivanhempien, luokkataistelun ja proletaarilehdistön suuri vaikutusvalta panee proletariaatin pojat harkitsemaan kolme kertaa, ennen kuin he tekevät meille — veljilleen — mitään pahaa tämän kulttuurille vihamielisen yrityksen palveluksessa (kursivointi R.L.:n).»

Sen jälkeen kun Jaurès oli lukenut Internationaalin Toimiston nimissä sodan vastaisen manifestin, hän lopetti puheensa seuraavasti;

»Internationaali edustaa kaikkia siveellisiä voimia maailmassa. Jos kerran tulee traaginen hetki, jolloin meidän on annettava kaikkemme, vahvistakoon ja tukekoon tämä tietoisuus meitä. Emme esitä tätä huolettomasti, ei, sisimmästämme julistamme, että olemme valmiit kaikkiin uhreihin (kursivointi R.L.:n).»

Se oli kuin Rütlin vala. Koko maailma käänsi katseensa Baselin tuomiokirkkoon, jonka kellot soittivat vakavasti ja juhlallisesti työn armeijan ja pääoman vallan välistä suurta tulevaa taistelua.

Joulukuun 3. päivänä 1912 sosialidemokraattisen valtiopäiväryhmän puheenjohtaja David sanoi valtiopäivillä:

»Tunnustan, että se oli elämäni kauneimpia hetkiä. Kun tuomiokirkon kellot saattelivat sosialidemokraattien kansainvälistä kulkuetta, kun punaiset liput asettuivat kirkon kuorissa alttarin ympärille ja kun urkujen soitto tervehti kansojen lähettiläitä, jotka halusivat julistaa rauhaa — tämä jätti eittämättä vaikutelman, jota en unohda ... Sen, mikä on tapahtumassa, pitäisi tulla teille selväksi. Massat lakkaavat olemasta tahdottomia, ajatuksettomia laumoja (kursivointi R.L.:n). Tämä on uutta historiassa. Aikaisemmin ne, joilla oli jotakin voitettavaa sodasta, saattoivat kiihottaa massat toisiaan vastaan ja ajaa ne joukkomurhaan — massat tottelivat sokeasti. Se loppuu. Massat lakkaavat olemasta joidenkin luokkaetujen tahdottomia välineitä ja seuraajia (kursivointi R.L.:n).»

Vielä viikkoa ennen sodan puhkeamista, elokuun 26. päivänä 1914 puoluelehdet kirjoittivat:

»Emme ole nukkeja. Taistelemme kaikin voimin sellaista järjestelmää vastaan, joka tekee ihmisistä sokeasti hallitsevien olosuhteiden tahdottomia työvälineitä, tätä kapitalismia vastaan, joka valmistautuu muuttamaan rauhaa janoavan Euroopan höyryäväksi teurastamoksi. Jos tuho kulkee kulkuaan, jos saksalaisen, kansainvälisen proletariaatin päättäväinen rauhantahto — joka lähipäivinä tulee julki mahtavina mielenosoituksina — ei kykene torjumaan maailmansotaa, silloin tämän sodan on oltava kuitenkin viimeinen sota, kapitalismin jumalten tuho.» (Frankfurter Volksstimme.)

Vielä heinäkuun 30. päivänä 1914 Saksan sosialidemokratian pää-äänenkannattaja julisti:

»Sosialistinen proletariaatti ei ole millään tavoin vastuussa niistä tapahtumista, jotka sokaistunut, lähes typerän ylimieliseksi muuttunut hallitseva luokka manaa esiin. Proletariaatti tietää, että raunioista nousee uusi elämä juuri sille. Kaikki vastuu lankeaa nykyisten vallanpitäjien harteille!

»Nykyisten vallanpitäjien kannalta on kysymys eloonjäämisestä tai tuhoutumisesta!

»Maailmanhistoria on viimeinen tuomio!»

Silloin tapahtui ennen kuulumatonta, ennen tapahtumatonta, tuli elokuun neljäs 1914.

Täytyikö juuri sen tapahtua. Näin merkittävä tapahtuma ei varmaankaan ole sattuman tulosta. Sen pohjalla täytyy olla syviä ja laajalle ulottuvia objektiivisiä syitä. Mutta syyt voivat olla myös proletariaatin johtajan, sosialidemokratian virheissä, taistelutahtomme, uskalluksemme herpaantumisessa, aidon vakaumuksen puutteessa. Tieteellinen sosialismi on opettanut meidät käsittämään historiallisen kehityksen objektiiviset lait. Ihmiset eivät tee historiaa mielensä mukaan. Mutta he tekevät historian itse. Proletariaatti on toiminnassaan riippuvainen yhteiskunnan kehityksen saavuttamasta tasosta, mutta yhteiskunnan kehitys ei tapahdu proletariaatin vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Proletariaatti on yhtä suuressa määrin yhteiskunnan kehityksen eteenpäin viejä ja syy, kuin se on tuon kehityksen tulos ja seuraus. Proletariaatin toiminta vaikuttaa historian kulkuun. Ja vaikka voimme yhtä hyvin hypätä oman varjomme kuin historiallisen kehityksen yli voimme toki nopeuttaa tai hidastaa kehitystä.

Sosialismi on maailmanhistorian ensimmäinen kansanliike, jonka päämääränä ja historiallisena kutsumuksena on tietoisen mielen, suunnitellun ajatuksen ja siten vapaan tahdon tuominen ihmisen yhteiskunnalliseen toimintaan. Siksi Friedrich Engels nimittää sosialistisen proletariaatin lopullista voittoa ihmiskunnan hyppäykseksi eläinten valtakunnasta vapauden valtakuntaan. Myös tämä »hyppy» on sidottu historian ankariin lakeihin, edellä käyneen tuskallisen ja aivan liian hitaan kehityksen tuhansiin askelmiin. Mutta »hyppyä» ei tehdä ikinä, ellei kaikista kehityksen kasaamista materiaalisista edellytyksistä kimpoa suurten kansanjoukkojen tietoisen tahdon sytyttävä kipinä. Sosialismin voitto ei lankea kuin sallimus taivaasta. Voitto saavutetaan vain taistelemalla monet vanhojen ja uusien voimien väliset koitokset, joissa kansainvälinen proletariaatti oppii ja pyrkii sosialidemokratian johdolla ottamaan kohtalon omiin käsiinsä, valloittamaan yhteiskuntaelämän peräsimen ja kasvamaan oman historiansa tahdottomasta pelinappulasta sen tietoiseksi ohjaajaksi.

Friedrich Engels sanoi kerran, että porvarillisen yhteiskunnan ongelmana on joko siirtyä sosialismiin tai vaipua lakaisin barbariaan. Mitä »vaipuminen takaisin barbariaan» merkitsee eurooppalaisen kulttuurin nykyisellä kehitystasolla? Tähän saakka olemme lukeneet Engelsin sanat ajattelematta niitä ja toistaneet niitä aavistamatta niiden pelottavaa vakavuutta. Silmäys ympärillemme osoittaa, mitä porvarillisen yhteiskunnan vaipuminen barbariaan merkitsee. Maailmansota — se on vaipumista barbariaan. Imperialismin voitto johtaa kulttuurin häviöön — nykyaikaisessa sodassa hetkellisesti ja lopullisesti, jos nyt alkanut maailmansotien aikakausi jatkuu esteettä viimeiseen seuraamukseensa saakka. Niin kuin Friedrich Engels ennusti miespolvea aikaisemmin, neljäkymmentä vuotta sitten, meidän on valittava: joko imperialismin voitto ja kaiken kulttuurin häviö niin kuin vanhassa Roomassa — väestön kato, autioituminen, rappio, maan muuttuminen suureksi hautausmaaksi — tai sosialismin voitto, s.o. kansainvälisen proletariaatin tietoisen taistelutoiminnan voitto imperialismista ja sen menettelytavasta, sodasta. Tämä on maailmanhistoriallinen ongelma, joko-tahi-asetelma, jossa vaakakupit heilahtavat vapisten puolelta toiselle ennen luokkatietoisen proletariaatin päätöstä. Kulttuurin ja ihmiskunnan tulevaisuus riippuu siitä, heinääkö proletariaatti miehekkään päättävästi vallankumouksellisen taistelumiekkansa vaakakuppiin. Parhaillaan käytävässä sodassa imperialismi on voittanut. Sen verinen miekka, joka rypee kansanmurhassa, on väkivaltaisella ylivoimallaan vetänyt vaakakupin tuskan ja häpeän syövereihin. Tuska ja häpeä voidaan voittaa vain siten, että me opimme sodasta sodan aikana, miten proletariaatti kasvaa hallitsevien luokkien rengistä oman kohtalonsa herraksi.

Nykyaikainen työväenluokka ostaa kalliisti kaiken tiedon omasta historiallisesta kutsumuksestaan. Sen vapautumisen Golgatan tie on pelottavien uhrien reunustama. Kesäkuun taistelut, Kommuunin uhrit. Venäjän vallankumouksen marttyyrit — ne ovat osa veristen varjojen lähes lukematonta saattoa. Nuo uhrit kaatuivat kunnian kentillä. He ovat — niin kuin Marx kirjoitti Kommuunin sankareista — ikuisiksi ajoiksi »kätketyt työväenluokan suureen sydämeen». Tällä hetkellä sen sijaan kaatuu miljoonia kaikkia kieliä puhuvia proletaareja häpeän, veljesmurhan, itseraatelun kentillä orjanlaulu huulillaan. Tältäkään emme säästyneet. Me muistutamme todellakin juutalaisia, joita Mooses ohjasi erämaan läpi. Mutta me emme ole tuomitut tuhoon ja me voitamme, mikäli emme ole menettäneet kykyämme oppia. Ja jos proletariaatin nykyinen johtaja, sosialidemokratia ei kykene oppimaan, se kulkee häviöön »jotta se tekisi tilaa ihmisille, jotka ovat uuden maailman arvoisia.»

Takaisin sisällysluetteloon

II

»Edessämme on sodan ankara tosiasia. Vihollisen maahantunkeutumisen mukanaan tuomat kauhut uhkaavat meitä. Meidän ei ole ratkaistava, olemmeko sotaa vastaan vai sen puolella, meidän on ratkaistava kysymys maan puolustamisen tarvitsemista varoista ... Paljon ellei kaikki on kansamme ja sen vapaan tulevaisuuden kannalta vaakalaudalla siinä tapauksessa, että kansansa parhaiden vereen tahriintunut Venäjän yksinvaltius voittaa. Meidän tehtävämme on tämän vaaran torjuminen, oman maamme kulttuurin ja riippumattomuuden turvaaminen. Siten toteutamme sen, mitä aina olemme pitäneet tärkeänä. Emme jätä vaaran hetkellä omaa isänmaatamme pulaan. Tunnemme toimivamme Internationaalin periaatteiden mukaisesti; Internationaali on aina tunnustanut jokaisen kansan oikeuden itsenäisyyteen ja itsepuolustukseen. Samalla tuomitsemme yhteisymmärryksessä Internationaalin kanssa jokaisen valloitussodan ... Näiden periaatteiden pohjalta myönnämme vaaditut sotaluotot.»

Tässä julistuksessa valtiopaiväryhmä esitti elokuun 4. päivänä ohjeen, jonka piti määrätä ja ohjata Saksan työväestön asennoitumista sodan aikana. Isänmaa vaarassa, kansallinen puolustus, kansansota olemassaolosta, kulttuuri ja vapaus — nämä olivat sosialidemokraattisen parlamenttiedustuksen esittämiä iskusanoja. Kaikki muu seurasi itsestään: puolue- ja ammattiyhdistyslehdistön asennoituminen, kansanjoukkojen isänmaallinen huuma, linnarauha. Internationaalin äkillinen hajoaminen. Kaikki tämä oli vain valtiopäivillä tapahtuneen ensimmäisen suunnanmäärityksen väistämätöntä seurausta.

Jos todellakin on kysymys kansakunnan olemassaolosta ja vapaudesta ja jos niitä voidaan puolustaa vain miekkaa käyttäen, jos sota on kansan pyhä asia, silloin kaikki on itsestään selvää, silloin kaikki tapahtunut on otettava mukisematta vastaan. Joka hyväksyy päämäärän, sen on hyväksyttävä keinot. Sota on järjestelmällistä, järjestettyä, jättimäistä murhaamista. Ihminen, joka on taipumuksiltaan normaali, kykenee murhaamaan järjestelmällisesti vasta sitten, kun hänet on huumattu. Tämä on ollut sotaa käyvien perusteltu ja toimiva ohje jo ammoisista ajoista alkaen. Ajatusten ja mielen petomaisuuden täytyy vastata, valmistaa ja seurata käytännön petomaisuutta. Siispä elokuun 28. päivän Wahrer Jakob, jossa ilmestyi kuva saksalaisesta »puimamiehesta», Chemnitzin, Hampurin, Kielin, Frankfurtin, Koburgin ja muiden kaupunkien puoluelehdet, joissa oli sekä runomuotoista että suorasanaista isänmaallista kiihotusta, olivat tarpeellista ja välttämätöntä henkistä huumausainetta proletariaatille, joka voi pelastaa olemassaolonsa ja vapautensa enää vain työntämällä miekan venäläisten, ranskalaisten ja englantilaisten veljiensä rintaan. Nuo kiihotuslehdet ovatkin siten johdonmukaisempia kuin ne lehdet, jotka haluavat yhdistää tulen ja veden, liittää sodan »inhimillisyyteen», murhaamisen veljesrakkauteen, varojen myöntämisen sotaa varten sosialistiseen ja veljelliseen kansojen lähentymiseen.

Mikäli valtiopäiväryhmän elokuun 4. päivänä esittämä ohje oli oikea, silloin Internationaalille on lausuttu tuomio — ei vain tämän sodan ajaksi vaan ylipäänsä. Ensimmäistä kertaa nykyaikaisen työväenliikkeen olemassaolon aikana proletaarien kansainvälisen solidaarisuuden sekä kansojen vapauden ja kansallisen olemassaolon etujen välillä ammottaa kuilu. Ensimmäistä kertaa havaitsemme kansojen riippumattomuuden ja vapauden vaativan pakottavasta että eri kieliä puhuvat proletaarit surmaavat toisiaan, tappavat toisensa sukupuuttoon. Tähän asti olemme eläneet siinä vakaumuksessa, että kansojen edut ja proletaarien luokkaedut yhtyvät kitkattomasti, että ne ovat sama asia ja että niiden on mahdotonta joutua ristiriitaan keskenään. Se oli teoriamme ja käytäntömme perusta, kansanjoukkojen keskuudessa harjoittamamme agitaation ydin. Olimmeko täydellisesti erehtyneet tässä maailmankatsomuksemme peruskohdassa? Tämä on kansainvälisen sosialidemokratian elinkysymys.

Maailmansota ei ole kansainvälisten periaatteidemme ensimmäinen koe. Ensimmäisen kokeensa puolueemme selvitti 45 vuotta sitten. Silloin, heinäkuun 21. päivänä 1870 Wilhelm Liebknecht ia August Bebel esittivät Pohjois-Saksan valtiopäivillä seuraavan historiallisen julistuksen:

»Nykyinen sota on dynastinen sota, jota käydään Bonaparten dynastian etujen ajamiseksi samoin kuin vuoden 1866 sotaa käytiin Hohenzollernien etujen vuoksi.

»Me emme voi myöntää varoja, joita on vaadittu valtiopäiviltä sodan käymiseksi, sillä se merkitsisi luottamuslauseen antamista Preussin hallitukselle, joka valmisteli toiminnallaan vuonna 1866 nykyistä sotaa.

»Yhtä vähän me, voimme evätä vaadittuja varoja, sillä se voitaisiin käsittää Bonaparten röyhkeän ja rikollisen politiikan hyväksymiseksi.

»Koska olemme kaikkien dynastisten sotien periaatteellisia vastustajia, sosiaalitasavaltalaisia ja Kansainvälisen Työväenliiton jäseniä — Kansainvälinen Työväenliitto taistelee kaikkia sortajia vastaan riippumatta siitä, mitä kansallisuutta he ovat, ja yrittää yhdistää kaikki sorretut suureen veljesliittoon — emme voi julistautua suorasti emmekä epäsuorasti nykyisen sodan kannattajiksi ja pidättäydymme sen vuoksi äänestyksestä sekä lausumme samalla julki luottavaisen toiveemme siitä, että Euroopan kansat — nykyisten onnettomien tapahtumien opettamina — yrittäisivät kaikkensa valloittaakseen itsemääräämisoikeuden ja syrjäyttääkseen nykyisen sapeli- ja luokkavallan, sillä se on kaikkien valtiollisten ja yhteiskunnallisten epäkohtien syy.»

Tällä julistuksellaan Saksan proletariaatin edustajat yhdistivät proletariaatin asian selvästi ja epäämättömästi Internationaalin periaatteisiin ja kiistivät Ranskaa vastaan käytävän sodan kansallisen, vapautta puolustavan luonteen kokonaan. Kuten tunnettua, Bebel sanoo muistelmissaan, että hän olisi äänestänyt lainan myöntämistä vastaan jos hän olisi jo äänestäessään tiennyt kaiken seuraavina vuosina esiin tulleen.

Tuossa sodassa, jota koko porvarillinen yleinen mielipide ja kansan huomattava enemmistö piti — Bismarckin petollisen toiminnan vaikutuksesta — Saksan kansallisena elinetuna, sosialidemokratian johtajat edustivat sitä näkökantaa, että kansakunnan elinedut ja proletariaatin luokkaedut ovat yhtä, molemmat ovat sotaa vastaan. Vasta parhaillaan käytävä maailmansota, vasta vuoden 1914 elokuun 4. päivän julistus paljastivat pelottavan ongelman: toisaalla kansallinen vapaus — toisaalla kansainvälinen sosialismi.

Valtiopäiväryhmämme julistuksen perustava tosiasia, työväen politiikan periaatteellinen uudelleenarviointi, oli joka tapauksessa aivan äkillinen keksintö. Se oli yksinkertaisesti vain elokuun 4. päivän vaitaistuinpuheessa ja kanslerin puheessa ilmaistun käsityksen kaiku. Vaitaistuinpuheessa sanottiin: »Meitä ei kannusta valloitushalu, meitä siivittää taipumaton tahto: me haluamme säilyttää sekä itsellemme että kaikille tuleville sukupolville sen paikan, johon Jumala on meidät asettanut. Teille annetuista asiakirjoista näette, että hallitukseni ja ennen kaikkea kanslerini yritti viimeiseen hetkeen saakka torjua pahimman. Tartumme miekkaan hätävarjelukseksi, puhtain omintunnoin ja käsin.» Ja Bethmann Hollweg selitti: »Taistelumme on hätävarjelua ja hätä ei lue lakia ... Joka on niin uhattu kuin me ja joka taistelee kalleimmastaan, sen ei tarvitse ajatella muuta kuin selviämistään ... Taistelemme rauhanomaisen työmme hedelmistä, suuren menneisyyden perinnöstä ja tulevaisuudestamme.» Sosialidemokraattisen julistuksen sisältö on täsmälleen sama: 1) olemme tehneet kaikkemme rauhan säilyttämiseksi, muut ovat pakottaneet meidät sotaan, 2) koska sota on puhjennut, meidän on puolustauduttava, 3) tässä sodassa on Saksan kansan kannalta kaikki vaakalaudalla. Valtiopäiväryhmimme julistus poikkeaa hallitusjulistuksista vain stilisoinniltaan. Niin kuin hallitusjulistukset vetoavat Bethmann Hollwegin diplomaattisia kanavia pitkin tapahtuneisiin rauhanponnisteluihin niin valtiopäiväryhmä vetoaa sosialidemokratian ennen sotaa järjestämiin rauhanmielenosoituksiin. Niin kuin valtaistuinpuhe etääntyy kaikesta valloitushalusta, niin ryhmä torjuu puheet valloitussodasta viittaamalla sosialismiin. Ja kun keisari ja kansleri kuuluttavat: Taistelemme kalleimmastamme! Ei ole puolueita, on vain saksalaisia, sosialidemokraattisen julistuksen kaiku vastaa: Kansamme kannalta on kaikki vaakalaudalla, emme jätä hädän hetkellä omaa isänmaatamme pulaan. Vain yhdessä kohdassa sosialidemokraattinen julistus poikkeaa hallituksen kaavasta; se asettaa suunnan määrittelyssään päällimmäiseksi Venäjän yksinvallan, joka on sen mielestä uhkana Saksan vapaudelle. Valtaistuinpuheessa sanotaan Venäjästä valittaen: »Raskain sydämin Minun täytyi panna armeijani liikekannalle naapuria vastaan, jonka kanssa se on taistellut yhdessä niin monilla taistelukentillä. Vilpittömästi surren näin Saksan uskollisesti vaaliman ystävyyden rikkoutuvan.» Sosialidemokraattinen valtiopäiväryhmä on muuttanut uskollisesti vaalitun ystävyyden tuskallisen rikkoutumisen yksinvaltiuden vastaiseksi vapauden fanfaariksi. Siis siinä ainoassa kohdassa, jossa sosialidemokraattinen julistus on riippumaton hallituksen julistuksesta, sosialismin vallankumouksellisia perinteitä käytetään sodan demokraattiseen aatelointiin, antamaan sodalle kansanomaista sädekehää.

Kuten sanottu, edellä esitetty selvisi sosialidemokratialle yhtäkkiä elokuun 4. päivänä. Kaikki, mitä sosialidemokratia oli sodan aattona tuohon päivään saakka sanonut, oli täydellisessä ristiriidassa ryhmäjulistuksen kanssa. Vorwärts kirjoitti heinäkuun 25. päivänä, kun sodan sytyttänyt asiakirja, Itävallan uhkavaatimus Serbialle, julkaistiin:

»Tunnottomat ainekset, joilla on Wienin Hofburgissa vaikutus- ja ratkaisuvalta, haluavat sotaa. He haluavat sotaa, sen on kuullut mustakeltaisen kiihotuslehdistön villistä huudosta jo viikkoja. He haluavat sotaa — Itävallan Serbialle lähettämä uhkavaatimus tekee sen selväksi ja ilmeiseksi kaikelle maailmalle...

»Koska Franz Ferdinandin ja hänen puolisonsa veri vuoti hullun fanaatikon laukauksista, tuhansien työläisten ja talonpoikien veren on vuodettava, mielipuolinen rikos on peitettävä vielä mielipuolisemmalla rikoksella!... Itävallan Serbialle lähettämä uhkavaatimus voi olla se sytyke, joka sytyttää Euroopan tuleen kaikilta neljältä kulmaltaan!

»Sillä tämä uhkavaatimus on sekä muodoltaan että vaatimuksiltaan siinä määrin hävytön, että Serbian hallituksen. — joka perääntyisi nöyrästi tämän nootin tieltä — täytyisi ottaa huomioon sellainen mahdollisuus, että se joutuisi juoksemaan kujaa kansanjoukkojen välistä...

»Oli Saksan kiihkokansallisen lehdistön rikos yllyttää rakkaan liittolaisen sotahaluja äärimmilleen ja epäröimättä herra v. Bethmann Hollwegkin lupasi turvata Berchtoldin selustan. Mutta Berliinissä leikitäänkin yhtä vaarallista leikkiä kuin Wienissä...»

Leipziger Volkszeitung kirjoitti heinäkuun 24. päivänä:

»Itävallan sotilaspuolue ... asettaa kaiken yhden kortin varaan, koska kansallisella ja militaristisella kiihkoisänmaallisuudella ei ole missään maailman maassa mitään menetettävää ... Itävallassa kiihkokansalliset piirit ovat aivan erityisesti vararikossa, niiden kansallisen ulvonnan tehtävänä on kätkeä niiden taloudellinen perikato, sodan ryöstöt ja murhat saavat täyttää niiden kassat...»

Dresdner Volkszeitung sanoi samana päivänä:

»...Toistaiseksi Wienin Ballplatzin sotakiihkoilijat eivät ole esittäneet yhtään pätevää todistetta siitä, että Itävallalla olisi oikeus vaatia Serbialta mitään.

»Niin kauan kuin Itävallan hallitus ei kykene tuomaan julki todisteita, sen provokatorinen ja loukkaava esiintyminen Serbiaa kohtaan vain osoittaa koko Euroopalle, että se on väärässä. Ja vaikka Serbian syyllisyys osoitettaisiinkin, vaikka Sarajevon attentaatin valmistelu olisikin suoritettu Serbian hallituksen tieten, nootin sisältämät vaatimukset ylittävät huomattavasti kaiken, mitä voidaan pitää normaalina. Vain jonkin hallituksen röyhkeimmät sotasuunnitelmat voivat selittää tuonkaltaiset jollekin toiselle valtiolle esitetyt vaatimukset...»

Münchner Postin mielipide heinäkuun 25. päivänä oli:

»Tämä Itävallan nootti on asiakirja, jolla ei ole vertaa viimeksi kuluneen kahdensadan vuoden historiassa. Se asettaa Serbialle vaatimuksia — joiden hyväksyminen merkitsisi Serbian valtion itsemurhaa — sellaisten tutkintatoimien pohjalta, joiden sisältöä ei ole toistaiseksi paljastettu Euroopan julkisuudelle ja joiden tukena ei ole kruununperijäparin murhaajia vastaan järjestettyä julkista oikeudenkäyntiä .. .»

Schleswig-Holsteinische Volkszeitung julisti heinäkuun 24. päivänä:

»Itävalta provokoi Serbiaa, Itävalta-Unkari haluaa sotaa, se tekee rikoksen, joka voi hukuttaa koko Euroopan vereen...

»Itävalta pelaa uhkapeliä. Se uskaltaa provokoida Serbian valtiota, joka ei varmasti alistuisi provokatorisiin vaatimuksiin, ellei olisi täysin puolustuskyvytön.

mJokaisen kulttuuri-ihmisen on erittäin päättäväisesti esitettävä vastalauseensa Itävallan vallanpitäjien rikollista toimintaa vastaan. Ennen kaikka työläisten ja kaikkien muiden vähänkin rauhasta ja kulttuurista välittävien ihmisten asiana on tehdä kaikkensa, jotta Wienissä puhjenneen verihulluuden seuraukset saadaan estetyksi.»

Magdeburgin Volksstimme sanoi heinäkuun 25. päivänä: »Serbian parlamentti ja kansa lakaisisi pihalle hetkessä jokaisen hallituksen, jolla olisi pienintäkään aikomusta käsitellä vakavasti yhtäkään sille esitetyistä vaatimuksista.

»Itävallan menettely on sitäkin tuomittavampaa, koska Berchtoldin hallitus esitti perättömiä väitteitä Serbian hallitukselle ja siten koko Euroopalle...

»Sillä tavoin ei voi enää nykyään juonia sotaa, josta todennäköisesti tulee maailmansota. Siten ei voi menetellä ellei halua häiritä kokonaisen maanosan rauhaa. Niin ei voi tehdä moraalisia valloituksia tai vakuuttaa ulkopuolisia omasta oikeudesta. Sen vuoksi on luultavaa, että Euroopan lehdet ja sen jälkeen Euroopan hallitukset komentavat Wienin turhamaiset ja sekapäiset valtiomiehet tarmokkaasti ja jyrkästi järjestykseen.»

Frankfurter Volksstimme kirjoitti heinäkuun 24. päivänä:

»Itävallan hallituksen tukena ovat ultramontaanisen lehdistön vehkeilyt — ultramontaaninen lehdistö suri Franz Ferdinandissa parasta ystäväänsä ja halusi kostaa tämän kuoleman Serbian kansalle — ja osa Saksan valtakunnan sotakiihkoilijoita, joiden kieli on tullut päivä päivältä uhkaavammaksi ja alhaisemmaksi. Tähän tukeen nojaten Itävallan hallitus ajautui harhateille; se esitti Serbian hallitukselle uhkavaatimuksen, joka ei pelkästään ole laadittu kielellä, jonka röyhkeys ei jätä sijaa toivomuksille, vaan joka myös sisältää muutamia vaatimuksia, joiden täyttäminen on Serbian hallitukselle yksinkertaisesti mahdotonta.»

Elberfeldissä ilmestyvä Freie Presse kirjoitti samana päivänä:

»Puolivirallisen Wolffin tietotoimiston sähkösanoma toistaa Itävallan Serbialle esittämät vaatimukset. Siitä käy ilmi, että Wienin vallanpitäjät lietsovat sotaa kaikin voimin. Sillä Belgradissa eilen illalla jätetyssä nootissa vaaditaan tosiasiassa Serbian saattamista Itävallan jonkinmoiseen suojelukseen. Olisi erittäin tarpeellista, että Berliinin diplomatia antaisi Wienin sotakiihkoilijoiden ymmärtää, että Saksa ei voi liikauttaa sormeaankaan sellaisten loukkaavien vaatimusten tukemiseksi ja että Itävallan vaatimusten takaisin vetäminen on sen vuoksi paikallaan.»

Ja Solingenin Bergische Arbeiterstimme sanoi:

»Itävalta haluaa konfliktia Serbian kanssa ja käyttää Sarajevon attentaattia vain tekosyynä, jonka avulla se yrittää vierittää moraalisen vastuun Serbian niskoille. Mutta koko juttu on rakennettu niin kömpelösti, ettei se voi pettää Euroopan yleistä mielipidettä...

»Mikäli Wienin Ballplatzin sotakiihkoilijat uskovat, että kolmiliittoon kuuluvat Itävallan liittolaiset Saksa ja Italia tulevat sen avuksi konfliktissa, johon myös Venäjä vedetään, he elättelevät turhia kuvitelmia. Italialle olisi Itävalta-Unkarin heikentyminen erittäin tervetullut asia, sillä nämä maat ovat kilpailijoita Balkanilla ja Adrian meren alueella. Sen vuoksi Italia ei liikauta sormeaankaan Itävallan tukemiseksi. Mikäli Saksassa vallanpitäjät uskaltavat panna altiiksi yhdenkään sotilaan elämän Habsburgien rikollisen valtapolitiikan puolesta, kansan vihan on noustava heitä vastaan. He eivät saa uskaltaa, vaikka he olisivat niin typeriä, että haluaisivat.»

Sillä tavoin puoluelehdistömme arvioi poikkeuksetta sotaa vielä viikkoa ennen sen puhkeamista. Puoluelehdistön mukaan kysymys ei ollut Saksan olemassaolosta ja vapaudesta, vaan Itävallan sotapuolueen rikollisesta seikkailusta, ei hätävarjeluksesta, kansallisesta puolustustaistelusta eikä muiden sytyttämästä pyhästä sodasta, jota käytiin oman vapauden nimissä, vaan vieraan, Serbian itsenäisyyden ja vapauden röyhkeästä provokoinnista ja häpeämättömästä uhkailusta.

Mitä_tapahtui elokuun 4. päivänä, että tämä sosialidemokratiassa niin selväksi piirtynyt ja laajalle levinnyt käsitys kääntyi yhtäkkiä päälaelleen? Vain yksi tosiasia tuli entisten lisäksi: Saksan hallitus antoi samana päivänä valtiopäiville valkoisen kirjan. Tämän asiakirjan sivulta 4 voidaan lukea seuraavaa:

»Näissä olosuhteissa Itävallan täytyi todeta, että monarkian arvoja pysyvyys kärsivät, mikäli rajan toisella puolella tapahtuvaa menoa katsotaan edelleen toimettomana. Kuninkaallinen unkarilainen ja keisarillinen hallitus ilmoitti meille käsityksensä ja pyysi mielipidettämme. Täydestä sydämestä kykenimme ilmoittamaan liittolaisellemme, että olemme samaa mieltä sen tekemästä tilanteen arviosta, ja saatoimme vakuuttaa, että hyväksymme toimenpiteet, joita liittolaisemme pitää välttämättöminä Serbiassa toimivan monarkian vastaisen liikkeen lopettamiseksi. Tiesimme tällöin hyvin, että Itävallan Serbian vastainen sotilaallinen toiminta voisi tuoda Venäjän näyttämölle ja saattaisi täten vetää meidät sotaan liittolaisvelvollisuuksiemme mukaisesti. Mutta koska tunsimme Itävallan vaakalaudalla olevat elintärkeät edut, emme voineet neuvoa liittolaistamme myöntyväisyyteen, joka olisi ollut ristiriidassa sen arvon kanssa, emmekä myöskään kieltää siltä apuamme tällä vaikealla hetkellä. Sitäkin vähemmän kykenimme menettelemään toisin, kun Serbian jatkuva myyräntyö uhkasi meidänkin etujamme erittäin tuntuvasti. Jos serbit olisivat saaneet edelleen vaarantaa naapurimonarkian olemassaolon — Venäjän ja Ranskan tukemina — seurauksena olisi ollut Itävallan vähittäinen luhistuminen ja kaikkien slaavien joutuminen Venäjän valtikan alaisuuteen, mikä olisi tehnyt germaanisen rodun aseman Keski-Euroopassa kestämättömäksi. Moraalisesti heikentynyt, venäläisen panslavismin etenemisen murentama Itävalta ei enää olisi liittolainen, jonka voisimme ottaa huomioon ja johon voisimme luottaa. Itäisten ja läntisten naapuriemme yhä uhkaavammaksi käyvän asenteen vuoksi sellainen liittolainen on meille välttämättömyys. Sen vuoksi annoimme Itävallalle täysin vapaat kädet, kun se ryhtyi toimenpiteisiin Serbiaa vastaan. Emme osallistuneet toimenpiteiden valmisteluun, (kursivoinnit R.L.:n)»

Nämä sanat olivat sosialidemokraattisen valtiopäiväryhmän nähtävinä elokuun 4. päivänä, sanat, jotka ovat ainoa tärkeä suuntaa antava kohta koko valkoisessa kirjassa. Saksan hallituksen lyhyt, sitova julistus, jonka rinnalla kaikki muut keltaiset, harmaat, siniset ja punakeltaiset kirjat ovat täysin merkityksettömiä ja yhdentekeviä, kun yritetään selvittää sodan diplomaattista esihistoriaa ja sen syntyyn vaikuttaneita lähimpiä voimia. Valtiopäiväryhmällä oli tässä avain tilanteen arviointiin. Koko sosialidemokraattinen lehdistö oli huutanut viikkoa aikaisemmin, että Itävallan uhkavaatimus on maailmansodan rikollista provokoimista ja oli toivonut, että Saksan hallitus vaikuttaisi hillitsevästi ja tyynnyttävästi Wienin sotakiihkoilijoihin. Koko sosialidemokratia ja Saksan yleinen mielipide kaikilta tahoiltaan oli vakuuttunut siitä, että Saksan hallitus työskenteli kaikin voimin Euroopan rauhan säilyttämiseksi Itävallan uhkavaatimuksen esittämisestä lähtien. Koko sosialidemokraattinen lehdistö oletti, että tämä uhkavaatimus oli Saksan hallitukselle samanlainen salama kirkkaalta taivaalta kuin se oli Saksan yleiselle mielipiteelle. Valkoinen kirja selitti lyhyesti ja selvästi: 1) että Itävallan hallitus oli hankkinut Saksan suostumuksen ennen ryhtymistään Serbian vastaisiin toimenpiteisiin: 2) että Saksan hallitus oli täysin selvillä siitä, että Itävallan menettely johtaisi sotaan Serbian kanssa ja jatkossa eurooppalaiseen sotaan; 3) että Saksan hallitus ei neuvonut Itävaltaa taipuvaisuuteen, vaan päinvastoin selitti, että taipuvainen heikentynyt Itävalta ei enää voisi olla arvokas liittolainen Saksalle; 4) että Saksan hallitus oli luvannut Itävallalle — ennen tämän Serbian vastaisia toimenpiteitä — joka tapauksessa apunsa sodan mahdollisesti syttyessä, ja lopuksi 5) että Saksan hallitus ei ollut pidättänyt itselleen oikeutta tarkastaa Itävallan Serbialle esittämää ratkaisevaa uhkavaatimusta, josta maailmansodan syttyminen riippui, vaan oli antanut itävallalle »täysin vapaat kädet».

Tämän kaiken valtiopäiväryhmämme sai tietää elokuun 4. päivänä. Lisäksi se sai kuulla hallituksen suusta samana päivänä vielä yhden uuden tosiasian: Saksan armeija oli jo marssinut Belgiaan. Kaikesta kuulemastaan sosialidemokraattinen valtiopäiväryhmä teki sen johtopäätöksen, että kysymyksessä oli Saksan puolustussota viekasta maahantunkeutujaa vastaan, isänmaan olemassaolo, kulttuuri ja venäläistä despotismia vastaan käytävä vapaussota.

Saattoiko sodan selvänä näkyvä tausta ja sitä vain heikosti peittävä kulissi, saattoiko sodan puhkeamista ympäröivä kiireinen diplomaattinen toiminta, huuto kokonaisesta vihollislaumasta, joka tavoitteli Saksan olemassaoloa, halusi heikentää, häväistä ja alistaa Saksan, saattoiko tämä kaikki olla yllätys Saksan sosialidemokratialle, saattoiko se asettaa liian suuria vaatimuksia sosialidemokratian arviointikyvylle ja kriittiselle teraväkatseisuudelle? Ei, juuri meidän puolueellemme vaatimukset eivät olleet liian suuret! Se oli jo kokenut kaksi suurta Saksan käymää sotaa ja molemmista se oli kyennyt ammentamaan merkittäviä opetuksia.

Jokainen historian alkeiden opiskelija tietää nykyään, että Bismarck oli suunnitellut pitkään ensimmäistä näistä sodista, vuoden 1866 sotaa Itävaltaa vastaan ja että hänen politiikkansa johti alusta alkaen johdonmukaisesti välirikkoon ja sotaan Itävallan kanssa. Itse silloinen kruununprinssi ja myöhempi keisari Friedrich puhuu päiväkirjassaan vuoden 1866 marraskuun 14. päivän kohdalla kanslerin tällaisesta aikomuksesta:

»Hänellä (Bismarckilla) oli virkaa vastaanottaessaan vakaana aikomuksena viedä Preussi sotaan Itävaltaa vastaan, mutta hän varoi tarkoin puhumasta siitä Hänen Majesteetilleen silloin tai ylipäänsä liian aikaisin; hän puhui asiasta vasta kun katsoi ajankohdan sopivaksi.»

Auer sanoo kirjassaan 'Die Sedanfeier und die Sozialdemokratie':

»Verrattakoon tähän tunnustukseen kuningas Wilhelmin 'kansalleen' osoittaman vetoomuksen sanamuotoa:

'Isänmaa on vaarassa!

'Itävalta ja suuri osa Saksaa seisovat isänmaatamme vastaan aseissa. On kulunut vain muutamia vuosia siitä, kun ojensin Itävallan keisarille liittolaiskäden vapaasta tahdostani, muistelematta Itävallan aikaisempaa tylyyttä; silloin piti vapauttaa saksalaisia alueita vieraan vallan alaisuudesta. — Mutta toiveeni petti. Itävalta ei halua unohtaa, että sen ruhtinaat hallitsivat kerran Saksaa; Itävalta ei halua nähdä nuoremmassa, mutta voimakkaasti kehittyvässä Preussissa luonnollista liittolaista, vaan pelkästään vaarallisen kilpailijan. Sen mielestä Preussia on vastustettava kaikessa, koska se arvelee, että mikä hyödyttää Preussia, vahingoittaa Itävaltaa. Vanha onneton kateus on leimahtanut jälleen kirkkaisiin liekkeihin: Preussia täytyy heikentää, se täytyy hävittää ja häväistä. Siihen nähden tehdyt sopimukset eivät enää ole päteviä. Saksan liiton ruhtinaita ei vain kehoteta toimintaan Preussia vastaan, heidät johdatetaan liiton rikkomiseen. Minne tahansa Saksassa katsommekin, olemme vihollisten ympäröimät ja näiden taisteluhuuto on: Preussin nöyryyttäminen!'

»Voidakseen rukoilla tälle oikeudenmukaiselle sodalle taivaan siunausta, kuningas Wilhelm sääti kesäkuun 18. päivän yleiseksi rukous- ja katumuspäiväksi; säädöksessään hän sanoi: 'Jumala ei ole halunnut kruunata menestyksellä ponnistuksiani, joiden tarkoituksena on ollut rauhan siunausten säilyttäminen kansalleni.'»

Eikö sodan syttymistä säestäneen musiikin olisi pitänyt kuulostaa elokuun 4. päivänä valtiopäiväryhmästämme jo kauan sitten tutuiksi tulleiden sävelten ja sanojen elävältä kaiulta — mikäli se ei ollut kokonaan unohtanut puoluehistoriaa.

Mutta ei tässä vielä kyllin. Vuonna 1870 seurasi sota Ranskaa vastaan ja sen puhkeamiseen liittyy historiassa erottamattomasti eräs asiakirja: Emsin sähkösanoma, asiakirja, josta on tullut porvarilliselle valtiotaidolle klassillinen sodantekemistä merkitsevä tunnus ja joka kertoo myös puolueemme historiaan liittyvästä muistamisen arvoisesta tapahtumasta. Siihen aikaan vanha Liebknecht ja Saksan sosialidemokratia pitivät tehtävänään ja velvollisuutenaan tutkia ja osoittaa kansalle »Miten sotia tehdään.»

»Sodantekeminen» pelkästään ja yksinomaan uhatun isänmaan puolustamiseksi ei muuten ollut Bismarckin keksintöä. Hän vain noudatti hänelle ominaisella häikäilemättömyydellä porvarillisen valtiotaidon vanhaa, todella kansainvälistä reseptiä. Niin kauan kuin ns. yleisellä mielipiteellä on ollut osansa hallitusten laskelmissa, onko ollut sotaa, jossa ei jokainen sotaa käyvä osapuoli ole vetänyt raskain sydämin miekkaa tupesta yksinomaan isänmaan puolustamiseksi, oman oikeutetun asian puolesta vastustajan häpeällistä hyökkäystä vastaan? Tämä legenda kuuluu sodankäyntiin yhtä lailla kuin ruuti ja lyijy. Leikki on vanha. Uutta on vain se, että leikkiin osallistui jokin sosialidemokraattinen puolue.

Takaisin sisällysluetteloon

III

Mutta vieläkin syvemmät yhteydet ja perusteellisemmat oivallukset valmistivat puoluettamme näkemään tämän sodan todellisen luonteen, sen todelliset päämäärät niin ettei sota pettäisi sitä missään suhteessa. Tapahtumat ja voimat jotka johtivat vuoden 1914 elokuun 4:een päivään eivät olleet mikään salaisuus. Maailmansotaa valmisteltiin vuosikymmeniä askel askeleelta ja hetki hetkeltä aivan julkisesti, kirkkaimmassa päivänvalossa. Ja kun erilaiset sosialistit syyttävät tuhosta nykyään kiukkuisesti »salaista diplomatiaa», joka on kulissien takana saanut aikaan nämä pirun juonet, he olettavat syyttä suotta että tuolla kurjalla lurjuksella on salainen taikavoima aivan kuin botokudi, joka piiskaa fetiššiään, jotta rajuilma puhkeaisi. Ns. valtioiden kohtaloiden ohjaajat olivat tällä kertaa kuten aina vain pelinappuloita, joita ylivoimaiset historialliset tapahtumat ja porvarillisen yhteiskunnan kerrostumat siirtelivät. Ja jos ylipäänsä joku niin juuri Saksan sosialidemokratia pyrki ja kykeni näkemään nämä tapahtumat ja kerrostumat kaiken aikaa kirkkain silmin.

Kaksi tuoreimman historian kehityslinjaa johtaa viivasuorasti nykyiseen sotaan. Toinen linja saa alkunsa ns. kansallisvaltioiden, s.o. nykyaikaisten kapitalististen valtioiden muodostumisen ajalta, ajalta jolloin käytiin Bismarckin sotaa Ranskaa vastaan. Vuoden 1870 sota, joka työnsi Ranskan tasavallan Venäjän syliin Elsass-Lothringenin Saksaan liittämisen seurauksena, joka jakoi Euroopan kahteen vihamieliseen leiriin ja aloitti mielettömän kilpavarustelun aikakauden, toimitti nykyisen maailmanpalon ensimmäiset sytykkeet. Kun Bismarckin joukot vielä olivat Ranskassa, Marx kirjoitti Braunschweigin valiokunnalle:

»Sen, jota hetken huuto ei ole kokonaan tehnyt kuuroksi tai joka ei halua tehdä Saksan kansaa kuuroksi, täytyy nähdä, että vuoden 1870 sota kantaa kohdussaan aivan yhtä välttämättä Saksan ja Venäjän välistä sotaa kuin vuoden 1866 sota kantoi vuoden 1870 sotaa.

»Sanon välttämätön, väistämätön paitsi siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että vallankumous puhkeaa Venäjällä ennen aikojaan.

»Mikäli tämä epätodennäköinen tapahtuma ei tule, Saksan ja Venäjän välistä sotaa täytyy käsitellä valmiina tosiasiana (fait accompli).

»Riippuu kokonaan saksalaisten voittajien käyttäytymisestä tuleeko tuosta sodasta hyödyllinen vai vahingollinen.

»Mikäli saksalaiset ottavat Elsassin ja Lothringenin, Ranska taistelee Venäjän rinnalla Saksaa vastaan. Tässä tapauksessa on tarpeetonta selvitellä onnettomia seurauksia.»

Tälle ennustukselle naurettiin silloin; Preussia ja Venäjää yhdistävää sidettä pidettiin niin vahvana, että katsottiin mielettömäksi ajatellakaan yksinvaltaisen Venäjän ja tasavaltalaisen Ranskan välistä liittoa. Marxin ennustuksen kannalla olevia pidettiin pelkkinä houruinhuonelaisina. Ja kuitenkin kaikki, mitä Marx ennusti, on tapahtunut viimeistä kirjainta myöten. Auer sanoo 'Sedanin juhlassaan': »Juuri sosialidemokraattinen politiikka näkee asiat selvästi; tässä se poikkeaa siitä tavanomaisesta politiikasta, joka sokeasti ratkeaa riemuun jokaisen menestyksen vuoksi.»

Tapahtumia ei toki pidä käsittää siten, että Ranska olisi pakosta ajautunut mittelemään voimiaan Saksan valtakunnan kanssa vain kostaakseen — kuten oli odotettu — Bismarckin ryöstön vuodelta 1870, että nykyinen maailmansota olisi paljon puhuttu revanssi Elsass-Lothringenin anastuksesta. Tämä on saksalaisten sotakiihkoilijoitten keksimä mukava nationalistinen legenda; kertovat satuja synkästä, kostoa hautovasta Ranskasta, joka »ei voinut unohtaa» tappiotaan, aivan samoin kuin Bismarckin lehtimieslakeijat kertoivat satuja vallasta syöstystä prinsessa Itävallasta, joka »ei voinut unohtaa» olleensa paremmassa asemassa kuin viehättävä Tuhkimo Preussi. Todellisuudessa Elsass-Lothringenin valloituksen kostaminen oli enää vain eräiden patrioottisten narrien näyttämörekvisiittaa. »Lion de Belfort» oli nyt vanha vaakunaleijona.

Ranskan politiikassa Elsassin ja Lothringenin liittäminen Saksaan oli ollut voitettu kanta jo kauan muut huolet olivat peittäneet sen; ei hallitus eikä mikään vakavasti otettava puolue ajatellut ryhtyä sotaan Saksan kanssa näiden alueiden takia. Kun Bismarckin jälkisäädöksestä tuli ensimmäinen tervas nykyisen maailmanpalon rovioon, näin tapahtui siinä mielessä, että se toisaalta sysäsi Saksan ja Ranskan sekä siten koko Euroopan sotilaallisen kilpavarustelun äkkijyrkälle polulle ja toisaalta tuotti väistämättömänä seurauksenaan Ranskan liiton Venäjän ja Saksan liiton Itävallan kanssa. Se merkitsi Venäjän tsaarivallan ylenmääräistä vahvistumista Euroopan politiikan valtatekijänä — siitä lähtien näet juuri alkoi Preussi Saksan ja Ranskan tasavallan välinen järjestelmällinen, orjamainen kilpailu Venäjän suosiosta — se merkitsi myös Saksan valtakunnan sitoutumista Itävalta-Unkariin; tämän sitoutumisen kruununa on — kuten Saksan valkoisesta kirjasta lainatut sanat osoittavat — »aseveljeys» nykyisessä sodassa.

Näin Euroopan ulkopoliittinen ryhmittyminen Saksan ja Ranskan vastakkaisuuden muodostaman akselin ympärille juontuu vuoden 1870 sodasta ja sen seuraamuksista, samoista tapahtumista saa alkunsa militarismin ulkonainen valta Euroopan kansojen elämässä. Mutta historiallinen kehitys on antanut sen jälkeen näille molemmille asioille aivan uuden sisällön. Toinen linja, joka päättyy nykyiseen maailmansotaan ja toteuttaa Marxin ennustuksen loistavasti, lähtee kansainvälisistä tapahtumista, joita Marx ei enää kokenut: imperialismin kehityksestä viimeksi kuluneina 25 vuotena.

Kapitalistisen talouden elpyminen, joka alkoi uudelleen järjestetyssä Euroopassa 60- ja 70-luvun sota-ajan jälkeen ja joka saavutti ennen näkemättömän lakipisteen 90-luvun korkeakonjunktuurissa sen jälkeen kun keinottelukuumetta ja vuoden 1873 romahdusta seurannut pitkä lama oli voitettu, aloitti kuten tunnettua Euroopan valtioiden uuden Sturm-und-Drang-kauden: Euroopan valtiot laajenivat kilpaa maailman ei-kapitalistisiin maihin ja vyöhykkeisiin. Jo 80-luvulta lähtien on nähtävissä uusi erittäin voimakas pyrkimys siirtomaiden valtaamiseen. Englanti anastaa Egyptin ja hankkii Etelä-Afrikasta itselleen valtavan siirtomaavaltakunnan. Ranska miehittää Tunisian Pohjois-Afrikassa ja Tonkinin Itä-Aasiassa. Italia saa jalansijaa Abessiniassa, Venäjä saattaa loppuun valloituksensa Keski-Aasiassa ja tunkeutuu Mantsuriaan. Saksa hankkii Afrikasta ja Etelämereltä ensimmäiset siirtomaansa ja lopulta Yhdysvallatkin liittyy joukkoon ja hankkii Filippiinien myötä 'intressejä' Itä-Aasiasta.

Tämä Afrikan ja Aasian kuumeisen paloittelun aikakausi, joka — 1895 käydystä Kiinan ja Japanin välisestä sodasta lähtien — päästää riehumaan veristen sotien lähes katkeamattoman sarjan, huipentuu suuressa Kiinan sotaretkessä ja päättyy Venäjän ja Japanin väliseen sotaan vuonna 1904.

Nämä satelevien iskujen tavoin toisiaan seuranneet tapahtumat loivat uusia Euroopan ulkopuolisia vastakohtaisuuksia joka suunnalla: Italian ja Ranskan välille Pohjois-Afrikkaan, Ranskan ja Englannin välille Egyptiin, Englannin ja Venäjän välille Keski-Aasiaan, Venäjän ja Japanin välille Itä-Aasiaan, Japanin ja Englannin välille Kiinaan, Yhdysvaltojen ja Japanin välille Tyynelle merelle — syntyi helposti myrskyävä meri, jyrkkien vastakohtaisuuksien ja väliaikaisten liittoumien, jännitystilojen ja niiden laukeamisten edestakainen aaltoilu, joka uhkasi joka toinen vuosi puhjeta Euroopan valtojen väliseksi osittais-sodaksi: sota kyettiin kuitenkin yhä uudestaan siirtämään. Jokaiselle oli selvää: 1) että salainen ja hiljainen kaikkien kapitalististen valtioiden sota kaikkia vastaan — jota käytiin Aasian ja Afrikan kansojen kustannuksella — johtaisi ennemmin tai myöhemmin yleiseen välienselvittelyyn, että Afrikkaan ja Aasiaan kylvetty tuuli iskisi kerran Eurooppaan pelottavana myrskynä sitäkin todennäköisemmin, kun Aasian ja Afrikan tapahtumien alituisena seurauksena oli lisääntyvä varustelu Euroopassa, 2) että eurooppalainen maailmansota purkautuisi niin pian kuin imperialististen valtioiden väliset osittaiset ja vaihtelevat vastakohtaisuudet löytäisivät keskusakselin, erittäin voimakkaan ristiriidan, jonka ympärille ne sitten voisivat hetkeksi ryhmittyä. Tällainen tilanne syntyi, kun Saksan imperialismi nousi.

Saksassa voidaan tarkastella imperialismin syntyä erittäin lyhyeen aikaväliin ahdettuna, puhtaaksiviljeltynä. Suurteollisuuden ja kaupan ennennäkemätön nousu Saksan valtakunnan perustamisen jälkeen tuotti 80-luvulla pääomien kasaantumisen kaksi luonteenomaista ja omalaatuista, muotoa: voimakkaimman kartellien kehityksen Euroopassa ja pankkilaitoksen suurimman kasvun ja keskittymisen koko maailmassa. Kartellien kehittymisen myötä valtion vaikutusvaltaisimmaksi tekijäksi organisoitui raskas teollisuus, s.o. valtion tilauksista, sotavarustelusta sekä imperialistisista yrityksistä (rautateiden rakentamisesta, malmiesiintymien hyväksikäytöstä jne.) välittömästi kiinnostunut pääomahaara. Pankkien kasvu ja keskittyminen puristi finanssipääoman kiinteäksi voimaksi, joka toimii erittäin tehokkaasti ja jäntevästi, esiintyy käskijänä sitoen ja päästäen maan teollisuudessa, kaupassa ja luottomarkkinoilla voimaksi, joka on yhtä ratkaiseva sekä yksityisessä että valtiontaloudessa, hillitön ja räjähdysmäiseen laajenemiseen kykenevä, voimaksi joka janoaa kaiken aikaa voittoa ja toimintaa, on persoonaton ja siksi suuripiirteinen, rohkea ja häikäilemätön, voimaksi, joka on alunperinkin kansainvälinen ja jonka tekojen näyttämönä on luonnostaan koko maailma.

Mikäli tähän lisätään voimakkain, poliittisissa aloitteissaan laskemattomin, yhteen henkilöön sidottu hallitus ja heikoin, oppositiota muodostamaan kykenemätön parlamentarismi, edelleen työväenluokan jyrkäksi vastavoimaksi yhteenliittyneet porvarilliset kerrostumat, jotka olivat linnoittautuneet hallituksen selän taakse, saattoi ennustaa että tästä nuoresta, voiman tuntoonsa pakahtuvasta, estottomasta imperialismista, joka esiintyi maailmalla valtavan ruokahaluisena vielä silloinkin kun maailma oli jo käytännöllisesti katsoen jaettu, tulisi väistämättä ja erittäin nopeasti arvaamaton rauhan häiritsijä.

Sitä kuulutti jo valtakunnan sotilaspolitiikan radikaali suunnanmuutos 90-luvun lopulla, kun vuosina 1898 ja 1899 esitettiin nopeassa tahdissa kaksi laivastolakia, jotka merkitsivät taistelulaivaston äkillistä kaksinkertaistamista tavalla, jota ei oltu ennen nähty, ja merivarustelujen valtavaa, lähes kahdeksi vuosikymmeneksi suunniteltua rakennusohjelmaa. Tämä ei ollut vain valtakunnan finanssi- ja kauppapolitiikan syvälle käyvää uudelleen muokkausta — vuoden 1902 tullitariffi oli vain laivastolakeja seuraava varjo — näiden tapahtumien johdonmukaisena seurauksena myös sosiaalipolitiikka muuttui samoin kuin kaikki sisäiset luokka- ja puoluesuhteet. Laivastolait merkitsivät ennen muuta näkyvää kurssin muutosta siinä ulkopolitiikassa, jota oli harjoitettu valtakunnan perustamisesta lähtien. Bismarckin politiikka rakentui sille periaatteelle, että Saksan valtakunta on maavalta ja sellaisena sen tulee pysyä ja että Saksan laivaston tehtävänä on toimia korkeintaan rannikkopuolustuksen ylimääräisenä rekvisiittana — itse meriministeri Hollmann selitti valtiopäivien budjettikomissiossa maaliskuussa 1897: »Rannikkojen suojaamiseksi emme tarvitse laivastoa, ne suojaavat itse itsensä»; nyt sen sijaan esitettiin kokonaan uusi ohjelma: Saksasta piti tulla ensimmäinen valta sekä maalla että merellä. Se merkitsi siirtymistä Bismarckin mannermaapolitiikasta maailmanpolitiikkaan, varustelujen päämääränä ei enää ollut puolustus vaan hyökkäys. Tosiasioiden kieli oli niin selvää että jopa valtiopäivillä kyettiin antamaan tapahtumista tarpeellinen tulkinta. Keskustan silloinen johtaja Lieber puhui jo maaliskuun 11. päivänä 1896 »rannattomista laivastosuunnitelmista», joita täytyy päättävästi vastustaa, sen jälkeen kun keisari oli pitänyt Saksan valtakunnan 25-vuotisjuhlassa yleisesti tunnetun puheensa, joka oli laivastolakien airut ja kehitteli uutta ohjelmaa. Ja eräs toinen Keskustan johtaja Schädler huudahti valtiopäivillä maaliskuun 23. päivänä kun ensimmäistä laivastolakiehdotusta käsiteltiin: »Kansalla on sellainen käsitys, että me emme voi olla ensimmäinen valta sekä maalla että merellä. Kun minulle heti huudetaan, että me emme haluakaan olla — niin hyvät herrat — sallikaa minun sanoa, että Te olette alkaneet pyrkiä siihen suuntaan, vieläpä oikein tukevasti.» Ja kun toisen laivastolain esitys tuli, samainen Schädler julisti valtiopäivillä helmikuun 8. päivänä 1900. sen jälkeen kun hän oli viitannut kaikkiin aikaisempiin selityksiin, joissa vakuutettiin, että uutta laivastolakia ei ajatellakaan: »Ja nyt tämä lisälaki, josta nimenomaan alkaa maailmanlaivaston rakentaminen maailmanpolitiikan perustaksi; se kaksinkertaistaa laivastomme ohjelmalla, joka on sitova lähes kaksikymmentä vuotta.» Sitä paitsi itse hallitus ilmoitti selvästi uuden kurssin poliittisen ohjelman; joulukuun 11. päivänä 1899 von Bülow, silloinen ulkoministeri, sanoi perustellessaan toista laivastolakiehdotusta: »Kun englantilaiset puhuvat greater Britainista, (suuremmasta Britanniasta) ja kun ranskalaiset kertovat nouvelle Francesta (uudesta Ranskasta), kun venäläiset tunkeutuvat Aasiaan, on meillä saksalaisillakin oikeus vaatia suurempaa Saksaa... Jos emme hanki laivastoa, joka on riittävä suojaamaan kauppaamme ja maanmiehiämme kaukomailla, lähetystöjämme ja rannikoidemme turvallisuutta, vaarannamme maan tärkeimmät edut ... Tulevalla vuosisadalla Saksan kansa on joko vasara tai alasin.» Jos puheesta poistetaan korulauseet rannikoiden suojaamisesta, lähetystöistä ja kaupasta, jäljelle jää ytimekäs ohjelma: suurempi Saksa, vasaran politiikka muita kansoja kohtaan.

Se, ketä vastaan nämä provokaatiot ensi sijassa suuntautuivat, oli kaikille selvää: uuden aggressiivisen laivastopolitiikan piti tehdä Saksasta ensimmäisen merivallan, Englannin kilpailija. Ja Englannissa asia ymmärrettiin juuri näin. Laivastouudistus ja ohjelmapuheet, jotka sitä säestivät saivat Englannissa aikaan erittäin suurta levottomuutta, joka ei sen jälkeen vähentynyt. Maaliskuussa 1910 lordi Robert Cecil puhui Englannin alahuoneen laivastokeskustelussa. Hän vaati jokaista ilmoittamaan yhdenkin ajateltavan syyn, jonka vuoksi Saksa rakentaa jättiläismäistä laivastoa, vaikka tämä syy olisi se, että Saksan tarkoituksena on aloittaa sota Englantia vastaan. Molempien osapuolten välinen laivastokilpailu, joka kesti puolitoista vuosikymmentä — viimeksi dreadnoughtien ja suurdreadnoughtien kuumeinen rakentaminen — oli jo Englannin ja Saksan välistä sotaa. Vuonna 1899 joulukuun 11. päivänä esitetty laivastolaki oli Saksan sodanjulistus, jonka Englanti kuittasi elokuun 4. päivänä 1914.

On muistettava, että tällä laivastokilpailulla ei ollut mitään tekemistä maailmanmarkkinoista käytävän taloudellisen kilpailun kanssa. 'Englannin monopoli' maailmanmarkkinoilla, jonka väitettiin tukahduttavan saksalaisen kapitalismin kehityksen ja josta nykyään jaaritellaan niin paljon, kuuluu isänmaallisten sotalegendojen maailmaan; siitä ei kuitenkaan ole lakattu puhumasta niin kuin ei Ranskan julmasta 'revanssistakaan'. Tuo 'monopoli' muuttui jo 80-luvulla — englantilaisten kapitalistien suruksi — vanhaksi saduksi. Ranskan, Belgian, Italian, Venäjän, Intian, Japanin ja ennen muuta Saksan sekä Yhdysvaltojen teollinen kehitys oli tehnyt lopun tästä monopolista, jota kesti vuosisadan alusta aina 60-luvulle saakka. Viimeksi kuluneina vuosikymmeninä maa toisensa jälkeen astui maailmanmarkkinoille Englannin rinnalle, kapitalismi kehittyi luontonsa mukaisesti ja myrskyn nopeudella kapitalistiseksi maailmantaloudeksi.

Mutta Englannin merien herruus, joka nykyään riistää rauhallisen yöunen jopa monilta saksalaisilta sosialidemokraateilta ja jonka hävittäminen on näiden kunnon miesten ja naisten mukaan pakottavan välttämätöntä kansainvälisen sosialismin hyvinvoinnille, tämä merien herruus — seuraus brittien valtakunnan leviämisestä viiteen maanosaan — on tähän mennessä häirinnyt saksalaista kapitalismia niin vähän, että saksalaisesta kapitalismista on kasvanut tämän ikeen alla varsin voimakasrakenteinen pulloposkinen veitikka. Niin, juuri Englanti ja sen siirtomaat ovat Saksan suurteollisuuden nousun tärkein tukipilari, ja toisaalta taas Saksasta on tullut brittien valtakunnan tuotteiden tärkein, korvaamaton ostaja. Britannian ja Saksan suurkapitalismin kehitys eivät ole lainkaan toistensa tiellä, vaan niiden on turvauduttava erittäin paljon toisiinsa ja ne ovatkin pitkälle menevän työnjaon toisiinsa sitomat; tätä kehitystä on suosinut nimenomaan Englannin vapaa kauppa. Saksan tavarakaupalla ja sen maailmanmarkkinaeduilla ei siis ollut mitään tekemistä Saksan politiikan suunnanmuutoksen ja laivaston rakentamisen kanssa.

Yhtä vähän Saksan siirtomaaomistukset sinänsä johtivat vaaralliseen, maailmanlaajuiseen vastakohtaisuuteen ja laivastokilpailuun Englannin kanssa. Saksan siirtomaat eivät tarvinneet mitään ensimmäistä merivaltaa suojakseen, koska niiden vuoksi kukaan ei kadehtinut Saksaa — kaikkein vähiten Englanti. Se, että Englanti ja Japani ovat ottaneet ne haltuunsa nyt sodan kestäessä, se, että ryöstösaalis vaihtaa omistajaa, on sodan tavanomainen seuraus ja sotaan kuuluva normaali toimenpide; eihän yksikään tavallinen hullujenhuonetta kaihtava ihminen olisi voinut kehittää rauhan aikana suunnitelmaa Belgian anastamiseksi, ja kuitenkin saksalaisten imperialistien halu ahmaista Belgia on tällä hetkellä silmitön. Kaakkois- ja Lounais-Afrikasta, Wilhelmin maasta tai Tsingtausta ei olisi ikinä syttynyt maa- eikä merisotaa Englannin ja Saksan välille; olihan juuri ennen nykyisen sodan puhkeamista saatu valmiiksi Englannin ja Saksan välinen sopimus, jonka piti aloittaa Portugalin afrikkalaisten siirtomaiden rauhanomainen jakaminen molempien maiden kesken.

Merimahdin ja maailmanpoliittisten tunnusten kehittyminen Saksassa kuulutti saksalaisen imperialismin uusia suuria retkiä maailmalla. Ensiluokkaisen aggressiivisen laivaston rakentaminen ja sen kanssa rinnan tapahtuva armeijan erittäin nopea kasvu loivat vasta aseet tulevalle politiikalle, jonka suunta ja päämäärät avasivat kaikki portit laskemattomille mahdollisuuksille, laivaston rakentamisesta ja muusta varustelusta tuli Saksan suurteollisuuden erinomainen liiketoimi, se avasi samalla rajattomia näkymiä kartelli- ja pankkipääoman toimintahalulle kaikkialla maailmassa. Siten kaikkien porvarillisten puolueiden ajautuminen imperialismin lippujen alle oli turvattu. Kansallisliberaalien, imperialistisen raskaan teollisuuden ydinryhmän esimerkkiä seurasi Keskusta, josta vuonna 1900 tuli lopullisesti selvä hallituspuolue, kun se hyväksyi tavoitteiltaan maailmanpoliittisen laivastolain jota se oli niin äänekkäästi parjannut. Keskustan perässä ravasivat vapaamieliset hyväksymällä nälkätullitariffin laivastolain vanavedessä. Joukon hännänhuippuna tulivat junkkerit, jotka olivat kääntyneet »kauhean laivaston» ja kanavien rakentamisen uhittelevista vastustajista vesimilitarismin, siirtomaaryöstöjen ja niihin liittyvän tullipolitiikan innokkaiksi loisiksi ja parasiiteiksi. Vuoden 1907 valtiopäivävaalit, ns. hottentottivaalit paljastivat, että koko porvarillinen Saksa oli imperialistisen innostuspuuskan vallassa liittynyt lujasti yhteen, yhden lipun alle, että von Bülowin Saksa tunsi kutsumuksekseen esiintyä vasarana maailmassa. Myös nämä vaalit — joille oli ominaista pogromi-ilmapiiri, jotka olivat alkusoitto elokuun 4. päivän Saksalle — olivat haaste ei pelkästään Saksan työväenluokalle, vaan muille kapitalistisille valtioille; nuo vaalit olivat puristettu nyrkki, joka ei ollut suunnattu nimenomaisesti ketään vastaan, vaan yhteisesti kaikkia vastaan.

Takaisin sisällysluetteloon

IV

Saksan imperialismin tärkein toimintakenttä oli Turkki; tiennäyttäjänä täällä esiintyi Deutsche Bank ja sen summattoman suuret aasialaiset liiketoimet, jotka muodostavat Saksan Itämaiden politiikan keskipisteen. 50- ja 60-luvulla Aasian puoleisessa Turkissa toimi lähinnä englantilainen pääoma, joka rakensi Smyrnasta lähtevät rautatiet ja oli vuokrannut myös Anatolian radan ensimmäisen osuuden Izmitiin saakka. 1888 saksalainen pääoma tuli mukaan ja sai Abdul Hamidilta käyttöönsä englantilaisten rakentaman rataosuuden ja rakennettavakseen uuden osuuden Izmitistä Angoraan. Tältä radalta erkanivat sivuradat Skutariin, Brussaan, Koniaan ja Kaizarileen. 1899 Deutsche Bank sai luvan Haidar Pashan sataman ja sen laitteiden rakentamiseen ja käyttöön; samalla sen yksinomaiseen hallintaan tulivat sataman kauppa ja tullilaitos. 1901 Turkin hallitus antoi Deutsche Bankille Persian lahdelle saakka ulottuvan suuren Bagdadin radan rakentamisluvan ja 1907 Karaviranin järven kuivatus- sekä Komatasangon kasteluluvan.

Näiden suurenmoisten 'rauhanomaisten kulttuuritöiden' kääntöpuoli on Vähän-Aasian talonpoikaiston 'rauhanomainen' ja suurenmoinen tuho. Deutsche Bank luonnollisesti lainasi valtavien liiketoimiensa kustannukset Turkin hallitukselle laajan valtiovelkajärjestelyn avulla. Turkin valtiosta tuli siten herrojen Siemens, Gwinner, Helfferich jne. velallinen ikuisiksi ajoiksi niin kuin se oli jo ennestään englantilaisen, ranskalaisen ja itävaltalaisen pääoman velallinen. Velallisen ei täytynyt siitä lähtien vain pumpata valtavia summia velkojen koron maksuun, sen piti myös taata velaksi rakennettujen rautateiden bruttovoitot. Nykyaikaisimmat liikennevälineet ja laitteet ympättiin siten aivan takapajuisiin, suureksi osaksi vielä luontoistaloudellisiin oloihin, erittäin primitiiviseen talonpoikaistalouteen. Tämän talouden karusta maaperästä ei tietenkään voi syntyä tarpeellista liikennettä ja voittoja rautateille; onhan itämainen despotia jo vuosisatoja häikäilemättömästi imenyt tätä taloutta kuiviin eikä se tuota valtiolle menevien maksujen lisäksi juuri korttakaan talonpoikien omaksi ravinnoksi. Tavarakauppa ja henkilöliikenne — ne vastaavat maan taloudellisia ja kulttuurioloja — ovat erittäin kehittymättömät ja kasvavat vain hitaasti. Sen, mikä jää uupumaan tarpeellisesta kapitalistisesta voitosta. Turkin valtio maksaa rautatieyhtiöille vuosittain ns. kilometritakuun muodossa. Tällaisia järjestelyjä käyttäen itävaltalainen ja ranskalainen pääoma rakensi rautateitä Turkin Euroopan puoleisessa osassa, samoja järjestelyjä käytettiin Deutsche Bankin yrityksissä Turkin Aasian puoleisessa osassa. Sen pantiksi ja vakuudeksi, että vuosittainen maksu suoritetaan, Turkin hallitus on luovuttanut Euroopan pääoman edustajille, valtion velan ns. hallintoneuvostolle, eräiden provinssiensa kymmenykset, jotka ovat Turkin valtion tärkein tulolähde. Vuodesta 1893 vuoteen 1910 Turkin hallitus on maksanut tällä tavalla Angoraan ulottuvasta radasta ja rataosuudesta Eskishehir–Konia 90 miljoonaa frangia. Turkin valtion eurooppalaisille velkojilleen yhä uudestaan panttaamat kymmenykset' ovat ikivanhoja talonpoikaisia luontoismaksuja, jotka suoritetaan viljassa, lampaissa, silkissä jne. Kymmenyksiä ei kanneta suoraan, vaan vuokraajat keräävät ne samaan tapaan kuin vallankumousta edeltäneen ajan Ranskan kuuluisat veronkantajat; valtio myy jokaisen vilajetsin (provinssin) maksujen odotettavan tuoton huutokaupassa, s.o. eniten tarjoavalle, käteismaksua vastaan. Kun keinottelija tai keinottelijaryhmä on huutanut yhden vilajetsin kymmenykset, nämä myyvät kunkin yksityisen sandshakin (piirin) kymmenykset toisille keinottelijoille, jotka puolestaan myyvät osuutensa joukolle vielä pienempiä agentteja. Koska jokainen haluaa peittää kustannuksensa ja saada voittoa niin paljon kuin mahdollista, kymmenykset kasvavat vyörynomaisesti kun loitonnutaan hallituksesta ja lähestytään talonpoikaa. Jos vuokraaja on erehtynyt laskuissaan, hän pyrkii korvaamaan tappionsa talonpojan kustannuksella. Talonpoika, joka on lähes aina veloissa, odottaa kärsimättömänä hetkeä jolloin hän voi myydä satonsa. Mutta kun hänen viljansa on leikattu, hän joutuu usein odottamaan viikkokausia puimista aina siihen saakka kunnes vuokraajalle sopii ottaa osansa. Vuokraaja, joka on tavallisesti myös viljakauppias, käyttää talonpojan tilaa hyväkseen; sillä kun talonpojan vilja uhkaa mädäntyä pelloilla, vuokraajalla on mahdollisuus ottaa sato talonpojalta alhaiseen hintaan ja vuokraaja osaa varmistaa virkamiesten ja erityisesti muktarien (kylänvanhimpien) avun tyytymättömien valituksia vastaan. Mikäli veronvuokraajaa ei löydetä, hallitus ottaa kymmenykset luonnontuotteina, kuljettaa ne varastoon ja osoittaa ne kapitalisteille vuosittaisena 'takuumaksuna'. Tämä on Euroopan pääoman kulttuuritöiden aikaansaaman 'Turkin talouden uudistumisen' sisäinen mekanismi.

Näillä toimenpiteillä saavutetaan kahdenlaisia tuloksia. Vähäaasialaisesta talonpoikaistaloudesta tulee hyvinjärjestetyn verenimennän kohde; verenimentä tapahtuu eurooppalaisen, tässä tapauksessa saksalaisen pankki- ja teollisuuspääoman hyväksi. Sen myötä Saksan 'etualueet' Turkissa kasvavat, mikä antaa sekä perustan, että syyn Turkin poliittiselle 'suojelulle'. Samanaikaisesti imemisväline, jonka avulla talonpoikien taloudellinen hyväksikäyttö tapahtuu, s.o. Turkin hallitus, muuttuu Saksan ulkopolitiikan kuuliaiseksi työkaluksi, sen vasalliksi. Jo aikaisemmin Turkin finanssit, tulli- ja veropolitiikka sekä valtion maksut olivat eurooppalaisten valvonnassa. Saksan vaikutus tuntuu ennen muuta sotilaskoneistossa.

Edellä sanotun jälkeen on selvää, että saksalaisen imperialismin edun mukaista on Turkin valtiovallan lujittaminen niin pitkälle, että se suojataan ennenaikaiselta hajoamiselta. Turkin nopeutettu suoritustilaan saattaminen johtaisi sen jakoon Englannin, Venäjän, Italian, Kreikan ja muiden valtojen kesken, jolloin Saksan pääoman suuret liiketoimet menettäisivät ainoalaatuisen toiminta-alueen. Samanaikaisesti tapahtuisi Venäjän ja Englannin sekä Välimeren valtioiden vallan tavaton kasvu. Saksan imperialismin on siis pidettävä pystyssä »Turkin itsenäisen valtion» helposti käsiteltävä koneisto, Turkin »integriteetti» niin kauan että Turkki putoaa Saksan syliin kypsänä hedelmänä, joka on saksalaisen pääoman sisältä rikkisyömä samaan tapaan kuin Egypti oli englantilaisten ja — vähän aikaa sitten — Marokko ranskalaisten nakertama. Sanoohan esim. Saksan imperialismin tunnettu puolestapuhuja Paul Rohrbach aivan avoimesti ja rehellisesti:

»Olosuhteiden luonteesta johtuu, että Turkki, jota ahneet naapurit ympäröivät joka puolelta, saa tukensa vallasta, jolla ei ole juuri minkäänlaisia alueellisia etuja ajettavanaan itämailla. Tämä valta on Saksa. Me puolestamme kärsimme erittäin suuren vahingon, mikäli Turkki hajoaa. Koska Venäjä ja Englanti ovat turkkilaisten pääperilliset, on selvää, että Turkin hajotessa näiden molempien valtioiden valta kasvaisi huomattavasti. Mutta vaikka Turkki jaettaisiin niin, että merkittävä osa lankeaisi meille, merkitsee tällainen jako meille loppumattomia vaikeuksia, sillä Venäjä, Englanti ja tietyssä mielessä myös Ranska sekä Italia ovat Turkin nykyisen alueen naapureita ja kykenevät joko maitse tai meritse tai kummallakin tavalla miehittämään osalleen tulevan alueen ja puolustamaan sitä. Meillä sen sijaan ei ole suoraa yhteyttä itämaille ... Saksan Vähästä-Aasiasta ja Mesopotamiasta voisi tulla totta vain siinä tapauksessa, että vähintäänkin Venäjän ja siten myös Ranskan olisi pakko luopua nykyisistä poliittisista päämääristään ja ihanteistaan, s.o. vain siinä tapauksessa, että maailmansota olisi päättynyt selvästi Saksan etujen mukaisella tavalla», (kursivoinnit R.L.:n) (Der Krieg und die deutsche Politik, s. 36)

Saksa, joka vannoi marraskuun 8. päivänä 1898 Suuren Saladinin varjossa Damaskuksessa puolustavansa ja suojaavansa muhamettilaista maailmaa ja profeetan vihreätä lippua, vahvisti vuosikymmenen ajan innokkaasti verisulttaani Abdul Hamidin hallitusta ja jatkoi tätä työtään — välirikon aiheuttaman lyhyen tauon jälkeen — nuorturkkilaisten ollessa vallassa. Saksan edustajien toiminnan sisältönä oli — paitsi Deutsche Bankin tuottoisat liiketoimet — pääasiassa saksalaisten neuvonantajien suorittama Turkin militarismin uudelleen organisointi ja järjestykseen saattaminen. Von der Goltz Pasha toimi neuvonantajien johtajana. Armeijalaitoksen uudelleenjärjestäminen vieritti luonnollisesti uusia painavia rasitteita Turkin talonpoikien harteille, mutta se avasi myös uusia loistavia kauppoja Kruppille ja Deutsche Bankille. Samalla Turkin militarismi tuli riippuvaiseksi saksalais-preussilaisesta militarismista, siitä tuli Saksan politiikan tukikohta Välimerelle ja Vähään-Aasiaan.

Turkin vallankumouksen kohtalo osoittaa parhaiten, että Saksan toimeksipanema Turkin »uudistuminen» on pelkkä kuolleen ruumiin keinotekoinen henkiinherättämisyritys. Vallankumouksen ensimmäisessä vaiheessa, jolloin ideologisilla tekijöillä oli etusija nuorturkkilaisessa liikkeessä, jolloin nuorturkkilainen liike vielä vaali korkealentoisia suunnitelmia ja pettäviä kuvitelmia Turkin todellisesta elämää lupaavasta keväästä ja sisäisestä uudistumisesta, nuorturkkilaiset tunsivat selvää poliittista mieltymystä Englantia kohtaan, jossa he näkivät liberaalin nykyaikaisen valtiolaitoksen ihanteen, kun taas Saksa, vanhan sulttaanin pyhän hallituksen virallinen monivuotinen suojelija, esiintyi nuorturkkilaisten vastustajana. Vuoden 1908 vallankumous näytti Saksan politiikan vararikolta ja sitä pidettiin yleisesti sellaisena. Abdul Hamidin vallasta syökseminen näytti Saksan vaikutusvallan viralta panemiselta. Mutta sitä mukaa kuin — valtaan päässeet — nuorturkkilaiset osoittautuivat täysin kykenemättömiksi tekemään minkäänlaisia nykyaikaisia taloudellisia, sosiaalisia ja kansallisia suurisuuntaisia uudistuksia, sitä mukaa kuin heidän vastavallankumouksellinen pukinsorkkansa pisti yhä enemmän näkyviin, he palasivat luonnon pakosta Abdul Hamidin vanhoihin taattuihin hallintamenetelmiin; valtio nojasi — nyt niin kuin aikaisemminkin — kahteen tukipilariin, ajoittain järjestettyihin, toisiaan vastaan kiihotettujen alistettujen kansojen välisiin verilöylyihin ja talonpoikaisen määrättömään itämaiseen riistämiseen. Siten myös »nuorten turkkilaisten» päähuoleksi tuli väkivaltahallinnon keinotekoinen ylläpitäminen ja he palasivat myös ulkopolitiikassa sangen pian Abdul Hamidin perinteisiin — liittoon Saksan kanssa.

Kaikille ja nimenomaan Saksan sosialidemokratialle oli jo ajat sitten aivan selvää, että Turkin valtion todellinen uudistaminen on täysin toivoton yritys ja että kaikki ponnistukset tämän mädän, hajoavan jätekasan koossapitämiseksi ovat pakosta taantumuksellisia siksi, että Turkin valtiota hajottavat kansallisuuskysymykset olivat aivan liian monet — ratkaistavina olivat armenialaisten, kurdien, syyrialaisten, arabien, kreikkalaisten (ja vielä vähän aikaa sitten myös albanialaisten ja makedonialaisten) ongelmat — siksi että valtakunnan eri osien taloudellis-sosiaaliset probleemat olivat lukuisat, että nuorissa Balkanin naapurivaltioissa oli syntynyt voimakas elinkykyinen kapitalismi ja ennen kaikkea siitä syystä, että kansainvälisen pääoman ja kansainvälisen diplomatian hajottava taloudenpito oli jatkunut vuosikausia. Jo 1896 tapahtuneen Kreetan kapinan johdosta Saksan puoluelehdistössä oli käyty perusteellinen keskustelu itämaiden ongelmasta; se johti siihen että Marxin Krimin sodan aikoihin edustama käsitys revisioitiin ja sosialidemokratia lakkasi lopullisesti kannattamasta »Turkin integriteettiä», koska se piti sitä Euroopan taantumuksen vankkana perintönä. Eikä missään nuorturkkilaisen hallinnon sisäistä sosiaalista hedelmättömyyttä ja sen vastavallankumouksellista luonnetta havaittu niin nopeasti ja tarkasti kuin Saksan sosialidemokraattisessa lehdistössä. Oli sitä paitsi peripreussilaista ajatella, että tarvitaan vain strategisia rautateitä — jotka mahdollistavat nopean liikekannallepanon — ja teräviä sotilasneuvonantajia, jotta niin laho rakennus kuin Turkin valtio voidaan saattaajälleen kuntoon.^[1*]1

Jo kesällä 1912 nuorturkkilaisen komennon täytyi tehdä tilaa vastavallankumoukselle. Turkin »uudistumisen» ensimmäinen näytös vuoden 1912 sodassa oli — kuvaavaa kyllä — vallankaappaus, valtiomuodon kumoaminen; siis myös tässä suhteessa tapahtui muodollinen paluu Abdul Hamidin komentoon.

Saksalaisten pystyyn nostama turkkilainen militarismi kärsi jo ensimmäisessä Balkanin sodassa kurjan vararikon. Ja nykyinen sota, jonka pelottaviin pyörteisiin Turkki sysättiin Saksan 'suojattina', johtaa väistämättömän kohtalon tavoin Turkin valtakunnan lisääntyvään tai suorastaan lopulliseen hajoamiseen — aivan riippumatta siitä, miten sota päättyy.

Saksan imperialismin asema, jonka ytimenä olivat Deutsche Bankin edut, aiheutti sen, että Saksan valtakunta joutui itämailla vastakkain kaikkien muiden valtioiden kanssa. Ennen muuta Englannin kanssa. Englannin oli täytynyt luovuttaa kilpailevia liiketoimia, siis lihavia pääomavoittoja Anatoliassa ja Mesopotamiassa saksalaiselle kilpailijalleen; siihen Englanti kuitenkin lopulta taipui. Sen sijaan strategisten rautateiden rakentaminen ja Turkin militarismin vahvistaminen Saksan vaikutusvallan alaisena tapahtui Englannin kannalta yhdessä maailmanpolitiikan herkimmistä kohdista; kohdassa, jossa Keski-Aasiasta, Persiasta ja Intiasta tulevat linjat leikkaavat Egyptistä tulevan linjan.

Rohrbach kirjoitti kirjassaan 'Bagdadbahn': »Englantia vastaan voidaan Euroopasta käsin hyökätä ja haavoittaa vaikeasti maitse ainoastaan yhdessä kohdassa: Egyptissä. Mikäli Englanti menettäisi Egyptin, se menettäisi paitsi Suezin kanavan herruuden ja yhteydet Intiaan sekä Aasiaan, todennäköisesti myös Keski- ja Itä-Afrikassa sijaitsevat omistuksensa. Jos jokin muhamettilainen valta kuten esim. Turkki valloittaisi Egyptin, se saattaisi vaikuttaa vaarallisesti Englannin 60 miljoonaan muhamettilaiseen alamaiseen Intiassa, ja lisäksi Afganistaniin sekä Persiaan. Mutta Turkki voi ajatella Egyptiä vain sillä edellytyksellä, että sillä on käytettävissään valmis rautatiejärjestelmä Vähässä-Aasiassa ja Syyriassa, että se voi torjua Englannin hyökkäyksen Mesopotamiaan jatkamalla Anatolian rataa, että sen armeijaa suurennetaan ja parannetaan ja että sen yleinen taloudellinen tila sekä finanssit kehittyvät.»

Ja maailmansodan alussa ilmestyneessä kirjassaan 'Der Krieg und die deutsche Politik' samainen Rohrbach sanoo:

»Bagdadin radan tarkoitus oli alunperinkin saattaa Konstantinopoli ja Turkin Valtakunnan Vähässä Aasiassa sijaitsevat sotilaalliset ydinalueet välittömään yhteyteen Syyrian sekä Eufratin ja Tigrisin varrella sijaitsevien provinssien kanssa ... Oli luonnollisesti nähtävissä, että tämä rata yhdessä osin suunniteltujen, osin rakenteilla olevien tai jo valmiiden Syyrian ja Arabian rautateiden kanssa mahdollistaisi Turkin joukkojen käytön Egyptin suunnalla ... Kukaan ei kiellä, että jos Saksan ja Turkin välinen liitto solmitaan ja kyetään toteuttamaan eräitä vielä vaikeampia asioita. Bagdadin rata merkitsee Saksalle poliittista henkivakuutusta.»

Näin avoimesti Saksan imperialismin puliviralliset puolestapuhujat kertoivat imperialismin päämääristä ja suunnitelmista itämailla. Siellä Saksan politiikka sai määrätyt, laajalle piirtyvät ääriviivat, aggressiivisen suunnan, joka särki maailmanpolitiikan siihenastisen tasapainon perusteitaan myöten. Siellä Saksan politiikan kärki alkoi selvästi suuntautua Englantia vastaan. Saksan itämaiden politiikasta tuli siten kouriintuntuva kommentaari vuonna 1899 aloitettuun laivastopolitiikkaan.

Koska Saksan ohjelmana oli Turkin integriteetin säilyttäminen, se asettui Balkanin valtioita vastaan, joiden historiallinen synty ja sisäinen elpyminen merkitsi samaa kuin Turkin Euroopan puoleisen osan hajottaminen. Saksa joutui lopulta vastakkain myös Italian kanssa, jonka imperialistiset halut suuntautuivat ensi sijassa Turkin omistuksiin. Algecirasissa 1905 pidetyssä Marokon konferenssissa Italia olikin jo Englannin ja Ranskan rinnalla. Ja kuusi vuotta myöhemmin Italian Tripolin retki, joka liittyi Itävallan suorittamaan Bosnian anastukseen ja joka aloitti ensimmäisen Balkanin sodan, merkitsi Italian kieltäytymistä yhteistyöstä Saksan kanssa, kolmiliiton hajoamista ja Saksan politiikan eristämistä myös tällä suunnalla.

Saksan laajentumispyrkimyksen toinen suunta tuli esiin Marokkoa koskevassa kiistassa, siis lännessä. Missään luopuminen Bismarckin politiikasta ei näkynyt selvemmin. Kuten tunnettua Bismarck suosi tarkoituksellisesti Ranskan siirtomaapyrkimyksiä, jotta hän olisi voinut ohjata Ranskan pois mannermaan polttopisteistä, pois Elsass-Lohringenista. Saksan politiikan uusin kurssi tähtäsi sen sijaan suoraan Ranskan siirtomaiden laajentamista vastaan. Marokossa asiat olivat kuitenkin merkittävästi toisella kannalla kuin Turkin Aasian puoleisissa osissa. Saksan pääomalla oli oikeutettuja etuja ajettavanaan Marokossa sangen vähän. Tosin Saksan imperialistit paisuttelivat Marokon kriisin aikana hädässään remscheidilaisen kapitalistifirma Mannesmannin vaatimuksia voimainsa takaa »isänmaallisina elinetuina»; Mannesmann oli näet lainannut rahaa Marokon sulttaanille ja saanut vastineeksi toimilupia kaivoksiin. Kuitenkin se ilmeinen tosiasia, että kumpikin Marokossa kilpailevista pääomaryhmittymistä, sekä Mannesmann että Krupp-Schneider, oli täysin kansainvälinen sekoitus saksalaisia, ranskalaisia ja espanjalaisia yrittäjiä, estää puhumasta vakavasti ja menestyksellisesti »Saksan etupiiristä». Sitäkin oireellisempaa oli se päättäväisyys ja painokkuus, jolla Saksan valtakunta vaati yhtäkkiä 1905 osallisuutta Marokon asioiden järjestelyyn ja jolla se esitti vastalauseensa Ranskan Marokon herruutta vastaan. Tämä oli ensimmäinen maailmanpoliittinen yhteentörmäys Ranskan kanssa. Vielä 1895 Saksa oli yhdessä Ranskan ja Venäjän kanssa estänyt Shimonosekissa voittoisaa Japania käyttämästä hyväkseen Kiinasta saamaansa voittoa. Viisi vuotta myöhemmin se lähti täysin kansainvälisessä falangissa Ranskan kanssa rinta rinnan ryöstöretkelle Kiinaan. Nyt Marokossa Saksan Ranskan-poiitiikan radikaali suunnanmuutos tuli esiin. Marokon kriisissä, joka seitsemänvuotisen kestonsa aikana johti Saksan ja Ranskan kaksi kertaa aivan sodan partaalle, ei enää ollut kysymys »revanssista» eikä näiden valtioiden välisistä mannermaisista vastakohtaisuuksista. Täällä tuli ilmi uusi vastakohtaisuus, joka syntyi siten, että Saksan imperialismi astui Ranskan imperialismin alueelle. Kriisin lopuksi Saksa tyytyi Ranskan Kongoon ja myönsi siten samalla itsekin, että sillä ei ollut Marokossa mitään todellisia etuja ajettavana eikä suojattavana. Mutta juuri siksi Saksan hyökkäävällä esiintymisellä Marokon kriisin aikana oli laaja poliittinen merkitys. Juuri Saksan havaittujen päämäärien ja vaatimusten epämääräisyys paljasti, millainen Saksan Marokon-politiikka oli, kuinka mittaamaton sen ruokahalu oli, miten Saksa hapuili ja etsiskeli saalista — Saksan Marokon-politiikka oli aivan yleisesti esitetty imperialistinen sodanjulistus Ranskalle. Näiden kahden valtion välinen vastakohtaisuus näkyi räikeässä valossa. Toisaalla hidas teollistumiskehitys, tuskin lainkaan lisääntyvä väestö, koroillaan elävä valtio, joka harjoittaa pääasiassa ulkomaisia finanssioperaatioita ja jonka taakkana on vain vaivoin koossa pysyvä siirtomaaimperiumi, toisaalla mahtava, nuori, ensimmäistä sijaa tavoitteleva kapitalismi, joka lähtee maailmalle metsästämään siirtomaita. Englannin siirtomaiden valloittamista ei voinut ajatella. Niinpä Saksan imperialismi ahnehti — Turkin Aasian puoleisten osien lisäksi — ensi sijassa Ranskan perintöä. Tämä perintö tarjosi myös mukavan syötin, jota tarjoamalla Italialle voitiin tarpeen tullen korvata Itävallan Balkanille suuntautuvat laajentumishalut Ranskan kustannuksella samalla kun Italia voitiin pitää yhteisten kauppojen avulla kolmiliitossa. Saksan Marokkoon kohdistuvien vaatimusten täytyi tehdä Ranskan imperialismi äärettömän rauhattomaksi — tämä on selvää kun ottaa huomioon, että mikäli Saksa olisi pureutunut johonkin Marokon osaan, se olisi voinut asetoimituksin sytyttää Ranskan pohjoisafrikkalaisen siirtomaaimperiumin joka nurkan tuleen milloin tahansa, sillä tuon alueen väestö käy jatkuvaa sotaa ranskalaista valloittajaa vastaan. Kun Saksa viime kädessä kuitenkin luopui vaatimuksistaan ja tyytyi siihen mitä sai, välitön vaara oli torjuttu, mutta Ranskan tuntema yleinen huoli ja luodut maailmanpoliittiset vastakohtaisuudet jäivät ennalleen.^[2*]

Ajaessaan Marokon-politiikkaansa Saksa ei kuitenkaan joutunut vastakkain vain Ranskan vaan välillisesti jälleen myös Englannin kanssa. Saksan imperialismin ilmaantuminen Marokkoon aivan lähelle Gibraltaria, jossa on Englannin valtakunnan maailmanpoliittisten teiden toinen erittäin tärkeä solmukohta, Saksan vaatimukset ja se yllättävä paino, joka tälle toimenpiteelle annettiin, saatettiin käsittää vain Englannin vastaiseksi mielenosoitukseksi. Saksan ensimmäinen vastalause suuntautui myös muodollisesti suoraan Englannin ja Ranskan 1904 tekemää Egyptiä ja Marokkoa koskevaa sopimusta vastaan ja saksalaisten sumeilematon vaatimus oli, että Englanti täytyy pitää Marokon ongelman järjestelyjen ulkopuolella. Tämän kannanoton väistämätön vaikutus Saksan ja Englannin välisiin suhteisiin ei voinut olla kenellekään salaisuus. Silloin luotua tilannetta kuvaa selvästi eräs Frankfurter Zeitungin kirje, joka ilmestyi lokakuun 11. päivänä 1908:

»Lopputulos on: miljoona neekeriä Kongon varrelta, mahtava krapula ja voimakas raivo 'uskotonta Albionia' kohtaan. Krapulan Saksa kestää. Mutta mitä tulee Englannin suhteistamme? Nykyisen kaltaisina ne eivät voi missään tapauksessa jatkua, vaan niiden täytyy — kaiken historiallisen todennäköisyyden mukaan — joko huonontua, siis johtaa sotaan tai pikaisesti parantua ... 'Pantherin' matka oli — niin kuin Frankfurter Zeitungin yksi Berliinin kirje äskettäin sattuvasti huomautti — tönäisy, jonka tarkoituksena oli osoittaa Ranskalle, että Saksakin on olemassa. Berliinissä ei voinut koskaan olla epäselvää, minkä vaikutuksen tämä hyökkäävä toimenpide saisi täällä aikaan. Ainakaan kukaan täkäläinen lehtikirjeenvaihtaja ei ole epäillyt sitä, että Englanti menisi tarmokkaasti Ranskan puolelle. Kuinka Norddeutsche Allgemeine Zeitungissa voidaan aina vain pitää kiinni sellaisesta puhetyylistä, että Saksan olisi neuvoteltava 'pelkästään Ranskan' kanssa. Muutaman sadan vuoden kuluessa poliittiset edut ovat Euroopassa nivoutuneet kasvavassa määrin toisiinsa. Jos jotakin kohdellaan huonosti, se täyttää muut osin ilolla osin surulla — sen politiikan luonnonlain mukaan, joka meitä hallitsee. Kun itävaltalaiset kävivät kaksi valotta sitten kauppojaan Bosniasta Venäjän kanssa, Saksa ilmaantui näyttämölle 'kimallelevassa sotisovassa', vaikka Wienissä olisi mieluummin hoidettu asia yksin, kuten jälkeenpäin kerrottiin ... Ei voi ymmärtää, kuinka Berliinissä saatettiin olla sitä mieltä, että englantilaiset, jotka juuri olivat päässeet voimakkaasta saksalaisvastaisuuden kaudesta, voitaisiin yhtäkkiä taivuttaa siihen, että meidän neuvottelumme Ranskan kanssa eivät heitä lainkaan koskisi. Viime kädessä oli kysymys vallasta, sillä tönäisy — näyttäköön se kuinka ystävälliseltä tahansa — on jotakin, joka tuntuu, eikä kukaan voi ennustaa milloin tönäisyä seuraa nyrkin isku leukaan ... Sen jälkeen tilanne on ollut vähemmän kriitillinen. Mutta sinä hetkenä, jolloin Lloyd George puhui, Saksan ja Englannin välinen sota oli erittäin lähellä puhkeamistaan; tätä koskevat tietomme ovat erittäin tarkat ... Kun Edward Grey ja hänen edusmiehensä ovat jo pitkään noudattaneet tällaista politiikkaa eikä sen oikeutusta täällä pohdita, voi kysyä, oliko heiltä lupa odottaa Marokon kysymyksessä mitään muuta asennetta. Meistä näyttää, että mikäli Berliinissä tätä odotettiin, se merkitsee tuomiota Berliinin politiikalle.»

Imperialistinen politiikka oli siis luonut sekä Lähi-Idässä että Marokossa jyrkän vastakohtaisuuden Saksan ja Englannin samoin kuin Saksan ja Ranskan välille. Mutta millaiset olivat Saksan ja Venäjän väliset suhteet. Mikä yhteentörmäyksen perustana oli täällä. Siinä pogromitunnelmassa, joka oli vallannut saksalaisen yleisön ensimmäisinä sotaviikkoina, uskottiin kaikkea. Uskottiin, että belgialaiset naiset puhkaisevat saksalaisilta haavoittuneilta silmät, että kasakat syövät steariinikynttilöitä, tarttuvat imeväisikäisiä lapsia raajoihin ja repivät kappaleiksi, uskottiin myös, että venäläisten päämääränä oli Saksan valtakunnan liittäminen Venäjään. Saksan kulttuurin hävittäminen ja yksinvallan toteuttaminen Warthesta Reiniin, Kielistä Müncheniin.

Sosialidemokraattinen Chemnitzissä ilmestyvä Volksstimme kirjoitti elokuun 2. päivänä:

»Tällä hetkellä me kaikki tunnemme velvollisuudeksemme ennen kaikkea taistella venäläistä ruoskavaltaa vastaan, Saksen lapset ja naiset eivät saa joutua venäläisten petomaisuuksien uhreiksi eikä Saksan maa kasakoiden saaliiksi. Sillä mikäli Venäjä ja sen liittolaiset voittavat, Saksaa ei hallitse englantilainen kuvernööri eikä ranskalainen tasavaltalainen, vaan venäläinen tsaari. Sen takia puolustamme tällä hetkellä kaikkea saksalaiseen kulttuuriin ja vapauteen kuuluvaa leppymätöntä ja barbaarista vihollista vastaan.»

Fränkische Tagespost huudahti samana päivänä:

»Me emme halua, että kasakat, jotka ovat jo miehittäneet kaikki rajaseudut, ryntäävät maahamme ja tuovat kaupunkeihimme tuhoa. Me emme halua että Venäjän tsaari, jonka rauhanrakkauteen sosialidemokratia ei uskonut edes sinä päivänä jolloin hän julkaisi rauhanmanifestinsa, ja joka on Venäjän kansan pahin vihollinen, hallitsee yhtäkään Saksan heimoon kuuluvaa.»

Ja elokuun 3. päivän Königsberger Volkszeitung kirjoitti:

»Kukaan meistä — olipa asevelvollinen tai ei — ei voi epäillä hetkeäkään sitä, että jokaisen on tehtävä kaikkensa niin kauan kuin sotaa käydään, jotta tuo täysin arvoton tsarismi voitaisiin pitää rajoiltamme mahdollisimman kaukana; kukaan ei voi epäillä sitä, että mikäli tsarismi voittaa, se ajaa tuhansia toverejamme Venäjän kammottaviin tyrmiin. Venäjän valtikan alaisuudessa ei ole jälkeäkään kansan itsemääräämisoikeudesta, sosialidemokraattisilla lehdillä ei ole lupaa ilmestyä, sosialidemokraattiset yhdistykset ja kokoukset on kielletty. Sen vuoksi kukaan meistä ei ajattele, että tällä hetkellä voitaisiin jättää jotakin sen varaan, voittaako Venäjä vai ei, mikäli me kaikki haluamme — sodan vastaisessa kannassamme pysyen — vaikuttaa siihen, että säästymme Venäjää hallitsevien lurjusten kauhuteoilta.»

Emme puutu lähemmin saksalaisen kulttuurin ja Venäjän tsarismin välisiin suhteisiin; ne ovat oma lukunsa saksalaisen sosialidemokratian tämän sodan aikaisissa asenteissa. Mutta mitä tulee tsaarin haluun liittää Saksan valtakunta Venäjään, niin aivan yhtä hyvin voisi olettaa, että Venäjä aikoi liittää Euroopan tai myös kuun maihinsa. Nykyisessä sodassa on ylipäänsä kysymys vain kahden valtion olemassaolosta: Belgian ja Serbian. Molempia vastaan suunnattiin Saksan kanuunat ja huudettiin samalla, että on kysymys Saksan olemassaolosta. Kuten tunnettua, keskustelu on mahdotonta niiden kanssa, jotka ovat valmiit rituaalimurhaan. Sen sijaan niille, jotka turvautuvat poliittisiin näkökohtiin, eivät laumavaistoihin eivätkä kansalliskiihkoisen lehdistön roskaväelle suuntaamiin karkeakaliiberisiin iskusanoihin, täytyy olla selvää että Venäjän tsarismi saattoi tavoitella yhtä hyvin kuun kuin Saksan valtakunnan liittämistä alueisiinsa. Venäjän politiikkaa johtavat paatuneet lurjukset, mutta eivät hullut, ja yksinvaltiuden politiikka on — kaikessa omalaatuisuudessaan — sikäli samanlaista kuin muukin politiikka, että se ei liiku kuvitelmien, vaan todellisten mahdollisuuksien maailmassa, jonka avaruus on täynnä toisiinsa rajusti iskeviä esineitä. Mitä siis tulee saksalaisten toverien pelättyyn vangitsemiseen ja elinikäiseen Siperiaan karkoitukseen sekä venäläisen yksinvaltiuden tuomiseen Saksan valtakuntaan, niin veritsaarin valtiomiehet ovat — kaikessa henkisessä alemmuudessaankin — parempia historiallisia materialisteja kuin meidän puoluetoimittajamme. Nämä valtiomiehet tietävät varsin hyvin, että valtiomuotoa ei voida mielivaltaisesti tuoda minne tahansa, vaan jokaista valtiomuotoa vastaa tietty taloudellis-sosiaalinen perusta: he tietävät omasta katkerasta kokemuksestaan, että jopa Venäjällä heidän valtansa on käynyt melkein liian ahtaaksi siellä vallitseville olosuhteille: ja lopuksi he tietävät, että myös hallitseva taantumus tarvitsee ja voi ylläpitää kussakin maassa vain tuohon maahan sopivia muotoja ja että yksinvaltiuden saksalaisia luokka- ja puolueoloja vastaava huonontunut muunnelma on Hohenzollernin poliisivaltio ja Preussin kolmiluokkainen vaalitapa. Mikäli asioita olisi tarkasteltu selkeästi, ei alun alkaenkaan ollut syytä sellaiseen huoleen, että Venäjän tsarismi tuntisi vakavaa tarvetta horjuttaa näitä saksalaisen kulttuurin tuotteita siinäkään epätodennäköisessä tapauksessa, että se saisi sodassa täyden voiton.

Tosiasiassa aivan toiset vastakohtaisuudet vaikuttivat Saksan ja Venäjän välillä. Ne eivät törmänneet vastakkain sisäpolitiikassa, jonka samansuuntaisuudelle ja sisäiselle sukulaisuudelle näiden molempien valtioiden 100 vuotta vanha perinteinen ystävyys perustui, ne törmäsivät vastakkain huolimatta sisäpolitiikan alueella tunnetusta solidaarisuudesta, vastoin tuon solidaarisuuden vaatimuksia ulkopolitiikassa, maailmanpolitiikan metsästysmailla.

Venäjän imperialismi niin kuin läntisten valtioidenkin imperialismi on punottu kokoon erilaisista tekijöistä. Sen voimakkain juonne ei kuitenkaan ole — ei Saksassa eikä Englannissa — kasautumaan pyrkivän pääoman taloudellinen laajentuminen, vaan valtion poliittinen etu. Tosin Venäjän teollisuus on jo pitkän aikaa — niin kuin kapitalistiselle tuotannolle ylipäätään on tyypillistä — vienyt tavaroitaan itämaille. Kiinaan, Persiaan, Keski-Aasiaan huolimatta siitä, että Venäjän sisäiset markkinat ovat kehittymättömät, ja tsaarin hallitus yrittää edistää tätä vientiä kaikin keinoin toivoen siitä perustaa 'etupiirilleen'. Mutta valtiollinen politiikka on täällä määräävä tekijä. Toisaalta tsaarivaltakunnan vaikutuspyrkimyksissä ilmenee valtavan valtakunnan perinteinen laajentumispolitiikka; tuossa valtakunnassa asuu nykyään 170 miljoonaa ihmistä ja se yrittää päästä — sekä taloudellisista että strategisista syistä — vapaille maailmanmerille, Tyynelle merelle idässä ja Välimerelle etelässä. Toisaalta on kysymys yksinvaltiuden elineduista; yksinvaltiuden on välttämättä säilytettävä kunnioitusta herättävä asema suurvaltojen välisessä yleisessä kilpailussa maailmanpolitiikan kentällä, muuten se ei voi turvata finanssiluoton saantia kapitalistisilta ulkomailta, ja ilman finanssiluottoa se ei ole missään tapauksessa elinkelpoinen. Ja lopuksi mukana on — niin kuin kaikissa monarkioissa — dynastinen etu; dynastinen valtiotaito tarvitsee välttämättä ulkomaiden arvonantoa ja sen on johdettava massojen huomio pois sisäisistä vaikeuksista, koska hallitusmuodon ja väestön suuren massan välinen vastakohtaisuus tulee hetki hetkeltä jyrkemmäksi.

Mutta myös nykyaikaisen porvariston edut vaikuttavat yhä enemmän tsaarivaltakunnan imperialismiin. Nuori venäläinen kapitalismi, joka ei voi tietenkään kehittyä mahdollisuuksiensa mukaan yksinvaltaisen hallinnon alaisuudessa ja joka ei voi — mikäli sitä tarkastellaan kokonaisuutena — päästä primitiivisen ryöstöjärjestelmän tilasta, näkee kuitenkin jättiläisvaltakunnan mittaamattomissa luonnon tarjoamissa apulaitteissa suuren tulevaisuuden. Ei ole epäilystäkään siitä, että niin pian kuin yksinvaltius on syrjäytetty, Venäjä kehittyy nopeasti ensimmäiseksi kapitalistiseksi valtioksi edellyttäen, että luokkataistelun kansainvälinen tila myöntää sille sen tarvitseman ajan. Suuren tulevaisuuden aavistus ja pääomien kasaamisen himo täyttää jo etukäteen venäläisen porvariston erittäin selväpiirteisellä imperialistisella kiihkolla ja saa sen ilmoittamaan innokkaasti vaatimuksensa kun maailmaa jaetaan. Venäjän porvariston voimakkaat edut tässä ja nyt tukevat samalla tätä historiallista kiihkoa. Ensinnäkin varusteluteollisuudella ja sen alihankkijoilla on tässä kouriintuntuva etu ajettavanaan; voimakkaasti kartellisoituneella raskaalla teollisuudella on myös Venäjällä erittäin merkittävä asema. Toiseksi vastakohtaisuus 'sisäiseen viholliseen', vallankumoukselliseen proletariaattiin nostaa venäläisen porvariston tuntemaa arvonantoa militarismia kohtaan ja antaa maailmanpolitiikan evankeliumin johdattelutehtävälle lisäpainoa sekä yhdistää porvariston vastavallankumouksellisen hallituksen lippujen suojaan. Porvarillisten, erityisesti liberaalien piirien imperialismi on Venäjällä silminnähden kasvanut vallankumouksen rajuilmassa ja antanut tsaarivaltakunnan perinteiselle ulkopolitiikalle nykyaikaisen leiman näissä nykyaikaisen politiikan nykyaikaisissa ristiäiskemuissa.

Tsarismin perinteisen politiikan samoin kuin Venäjän porvariston nykyaikaisten pyrkimysten päämaali on Dardanellien salmi, joka Bismarckin tunnettujen sanojen mukaan on avain Venäjän omistuksiin Mustan meren rannalla. Saavuttaakseen tämän päämäärän Venäjä on käynyt 1700-luvulta lähtien sarjan verisiä sotia Turkkia vastaan, omaksunut vapauttajan tehtävän Balkanilla, ja tätä vapauttajan tehtävää suorittaessaan kasannut valtavia ruumisröykkiöitä Ismailissa, Navarinossa, Sinopessa, Silistrassa, Sevastopolissa, Plevnassa ja Shipkassa. Slaaviveljien ja kristittyjen puolustaminen Turkin kauhutöitä vastaan oli musikkojen keskuudessa aivan yhtä tehokas sotalegenda kuin Saksan kulttuurin ja vapauden puolustaminen Venäjän kauhutöitä vastaan on tällä hetkellä saksalaisten sosialidemokraattien keskuudessa. Mutta myös Venäjän porvaristo on lämmennyt paljon enemmän mahdollisuuksista päästä Välimerelle kuin kulttuurityöstä Mantšuriassa ja Mongoliassa. Liberaali porvaristo kritikoi Japanin sotaa mielettömäksi seikkailuksi erityisesti sen vuoksi, että se merkitsi Venäjän politiikan tärkeimmän tehtävän, s.o. Balkanin asioiden syrjään joutumista. Epäonnistunut Japanin sota vaikutti toisellakin tavalla samaan suuntaan. Venäjän vallan leviäminen Itä-Aasiaan, Keski-Aasiaan aina Tiibetiä ja Persiaa myöten pakostakin herätti englantilaisen imperialismin valppauden. Koska Englanti oli huolissaan valtavasta Venäjän valtakunnasta, se seurasi tsaarivaltakunnan tunkeutumista Aasiaan yhä epäluuloisempana. Tosiasiassa Englannin ja Venäjän vastakohtaisuus oli vuosisadan alussa voimakkain kansainvälisessä tilanteessa vaikuttava maailmanpoliittinen vastakohtaisuus. Tämä vastakohtaisuus on erittäin todennäköisesti myös tulevan imperialistisen kehityksen polttopiste nykyisen maailmansodan jälkeen. Venäjän romahdusmainen tappio vuonna 1904 ja vallankumouksen puhkeaminen muuttivat tilanteen. Tsaarivaltakunnan näkyvää heikkenemistä seurasi välien paraneminen Englannin kanssa, mikä johti jopa yhteistä Persian kontrollia koskevaan sopimukseen 1907 ja ystävällisiin naapurisuhteisiin Keski-Aasiassa. Siten Venäjän suurilta yrityksiltä tukittiin tie idässä ja sen tarmo suuntautui sitäkin voimakkaammin entisen päämäärän tavoitteluun — Balkanin politiikkaan. Täällä tsaristinen Venäjä, joka oli pitänyt vuosisadan ajan yllä uskollista ja perusteltua ystävyyssuhdetta saksalaiseen kulttuuriin, joutui ensi kertaa tuskallisesti vastakkain sen kanssa. Tie Dardanellien salmeen kulkee Turkin ruumiin yli, mutta Saksa oli pitänyt jo vuosikymmenen ajan tämän ruumiin 'integriteetin' säilyttämistä ensimmäisenä maailmanpoliittisena tehtävänään. Tosin Venäjän Balkanin politiikan menetelmät ovat vaihdelleet huomattavasti ja myös Venäjä — joka katkeroitui vapautettujen Balkanin slaavien 'kiittämättömyydestä', nämä näet pyrkivät irtautumaan Venäjän vasalliudesta — edusti jonkin aikaa Turkin integriteetin ohjelmaa samoin varauksin kuin Saksakin, s.o. Turkin jakaminen olisi siirrettävä suotuisampiin aikoihin. Turkin lopullinen hajottaminen sopi kuitenkin ennen pitkää Venäjän suunnitelmiin samoin kuin Englannin politiikkaan; Englanti nimittäin pyrki vahvistamaan omia asemiaan Intiassa ja Egyptissä sekä siinä tarkoituksessa yhdistämään näiden maiden välissä olevat turkkilaiset alueet — Arabian ja Mesopotamian — suureen Englannin valtikan alaiseen muhamettilaiseen valtakuntaan. Venäjän imperialismi joutui täten — niin kuin jo aiemmin Englannin imperialismi — itämailla vastakkain Saksan imperialismin kanssa, joka oli asettunut vahtiin Bosporin rannalle Turkin hajaannuksen etuoikeutettuna hyväksikäyttäjänä.^[3*]

Mutta vielä enemmän kuin suoraan Saksan kanssa Venäjän politiikka törmäsi yhteen Itävallan kanssa Balkanilla. Itävallan imperialismi on Saksan imperialismin poliittinen täydennys, sen siamilainen kaksoisveli ja samalla sen tuhoa tuova kohtalo.

Saksa, joka joutui maailmanpolitiikkansa vuoksi joka suunnalla eristettyyn asemaan, sai ainoaksi liittolaisekseen Itävallan. Liitto Itävallan kanssa on tosin vanha. Bismarckin vuonna 1879 perustama, mutta tuon vuoden jälkeen sen luonne on täysin muuttunut. Niin kuin Saksan ja Ranskan vastakkaisuus niin myös Saksan ja Itävallan liitto on saanut viimeksi kuluneiden vuosikymmenien kehityksen vuoksi uuden sisällön. Bismarck ajatteli ainoastaan vuosina 1864–1870 käydyissä sodissa hankittujen omistusten puolustamista. Hänen solmimallaan kolmiliitolla oli täysin konservatiivinen luonne erityisesti siinä mielessä, että tuo liitto merkitsi Itävallan lopullista luopumista Saksan valtioliiton mahdollisesta jäsenyydestä, sopeutumista Bismarckin luomaan tilanteeseen, Saksan kansallisen hajanaisuuden ja Suur-Preussin sotilashegemonian sinetöintiä. Itävallan Balkanille suuntautuvat pyrkimykset olivat Bismarckille yhtä vastenmielisiä kuin Saksan Etelä-Afrikasta hankkimat alueet. Muistelmateoksessaan 'Gedanken und Erinnerungen' Bismarck sanoo:

»On luonnollista, että Tonavan altaan asukkailla on tarpeita ja suunnitelmia, jotka ulottuvat monarkian nykyisten rajojen ulkopuolelle. Ja Saksan valtakunnan valtiomuoto osoittaa sen tien, jota kulkien Itävalta voi sovittaa ne erilaiset poliittiset ja taloudelliset edut, jotka tavataan Romanian itärajan ja Cattaron lahden väliltä. Mutta Saksan valtakunnan tehtävä ei ole johdattaa alamaisiaan karvoineen päivineen toteuttamaan naapurin toiveita.»

Saman asian hän ilmaisi kerran jyrkemmin esittämällä nuo tunnetut sanansa siitä, että Bosnia ei ole hänelle yhden pommerilaisen krenatöörin luun arvoinen. Bismarck ei todellakaan ajatellut asettaa kolmiliittoa Itävallan laajentumispyrkimysten palvelukseen; tämän osoittaa parhaiten Venäjän kanssa 1884 solmittu 'jälleenvakuutussopimus', jonka mukaan Saksan valtakunta ei asettuisi Venäjän ja Itävallan välisessä sodassa Itävallan puolelle, vaan pysyisi 'suopean puolueettomana'.

Sen jälkeen kun Saksan politiikka oli muuttunut imperialistiseksi, muuttui myös sen suhde Itävaltaan. Itävalta-Unkari sijaitsee Saksan ja Balkanin välillä, siis sillä tiellä, joka johtaa Saksan itämaiden politiikan polttopisteeseen. Jos Itävalta olisi ollut Saksan vihollinen, se olisi merkinnyt sitä, että Saksan olisi pitänyt luopua kaikista maailmanpoliittisista suunnitelmista, Saksa kun oli saattanut itsensä politiikallaan täysin eristettyyn asemaan. Mutta myös siinä tapauksessa että Itävalta olisi heikontunut ja hajonnut — mikä olisi merkinnyt Turkin nopeata jakamista. Venäjän, Balkanin valtioiden ja Englannin suunnatonta vahvistumista — Saksa olisi tosin yhdistynyt kansallisesti ja voimistunut, mutta Saksan valtakunnan imperialistisen politiikan elinmahdollisuudet olisivat loppuneet.^[4*]

Kun Turkin säilyttäminen oli Saksan imperialismin päätehtävä, siitä johdonmukaisesti seurasi, että Habsburgien monarkian pelastamisesta ja säilyttämisestä tuli sen sivutehtävä.

Mutta Itävalta merkitsee jatkuvaa piilevää sotatilaa Balkanilla. Sen jälkeen kun Turkin hajoamisen vastustamaton prosessi oli johtanut Balkanin valtioiden muodostumiseen aivan lähelle Itävaltaa ja niiden vahvistumiseen, Habsburgien valtion ja sen nuorten naapureiden ristiriidat alkoivat. On selvää, että itsenäisten elinkelpoisten kansallisvaltioiden syntyminen Habsburgien monarkian välittömään läheisyyteen nopeutti ilman muuta jo ennestään rapistuneen monarkian lahoamista, sillä tuo monarkia on pelkästään noissa valtioissa asuvien kansallisuuksien sirpaleiden kokoelma ja kykenee hallitsemaan alaisiaan kansallisuuksia vain diktatuurisäännösten patukalla. Itävallan sisäinen elinkelvottomuus näkyi juuri sen Balkanin politiikassa ja erityisesti sen suhteessa Serbiaan. Huolimatta imperialistisista pyrkimyksistään, jotka suuntautuivat umpimähkäisesti milloin Salonikiin milloin Durazzoon, Itävalta ei kyennyt liittämään Serbiaa alueisiinsa, ei silloinkaan, kun Serbia ei ollut vahvistunut ja laajentunut molempien Balkanin sotien seurauksena. Mikäli Itävalta olisi yhdistänyt Serbian alueisiinsa, se olisi voimistanut sisällään erästä vastahakoista eteläslaavilaista kansallisuutta vaarallisella tavalla; Itävallan taantumus kykeni tuskin muutenkaan pitämään eteläslaaveja kurissa raa'alla ja mielettömällä hallinnollaan.^[5*] Mutta Itävalta ei voi sietää myöskään Serbian itsenäistä normaalia kehitystä eikä hyötyä siitä tavanomaisten kauppasuhteiden välityksellä. Habsburgien monarkia ei näet ole porvarillisen valtion poliittinen organisaatio, vaan pelkästään yhteiskunnassa elävien loisten muodostamien klikkien löyhä syndikaatti, loisten, jotka pyrkivät — valtion voimakeinoja hyväkseen käyttäen — kahmimaan pussinsa täyteen niin kauan kuin monarkian laho rakennus vielä kestää. Unkarin maatalouden harjoittajien edun nimissä ja nostaakseen keinotekoisesti maataloustuotteiden hintoja Itävalta kielsi Serbiaa tuomasta karjaa ja hedelmiä Itävaltaan; siten se vei talonpoikaismaan tuotteilta niiden tärkeimmät markkinat. Itävallan kartellisoituneen teollisuuden edun vaatimana Itävalta pakotti Serbian ostamaan teollisuustuotteita korkeimpiin mahdollisiin hintoihin vain Itävallasta. Pitääkseen Serbian poliittisessa ja taloudellisessa riippuvuussuhteessa, Itävalta esti Serbiaa pääsemästä idässä yhdessä Bulgarian kanssa Mustallemerelle ja hankkimasta lännessä satamaa Albaniasta Adrian meren rannalta. Itävallan Balkanin politiikka tähtäsi yksinkertaisesti Serbian kuristamiseen. Se suuntautui ylipäänsä kaikenlaista Itävallan ja Balkanin valtioiden lähentymistä ja näiden maiden sisäistä elpymistä vastaan ja oli pysyvä vaara niille. Itävallan imperialismihan uhkasi — milloin liittämällä Bosnian Itävaltaan, milloin vaatimalla Sandshak Novibazaria, Salonikia ja Adrian meren rannikkoa — yhtä mittaa Balkanin valtioiden olemassaoloa ja kehitysmahdollisuuksia. Näistä Itävallan pyrkimyksistä ja Italian kilpailusta johtui, että toisen Balkanin sodan jälkeen täytyi luoda saksalaisen ruhtinaan hallitsema 'riippumaton Albania', kaikkea riippumattomuutta pilkkaava valtiomuodostuma, joka ei alun alkaenkaan ollut mitään muuta kuin imperialististen kilpailijoiden juonien pelinappula.

Niin Itävallan imperialistisesta politiikasta tuli viimeksi kuluneena vuosikymmenenä Balkanin normaalin ja edistyksellisen kehityksen jarru ja se synnytti ongelman: joko Habsburgien monarkia tai Balkanin valtioiden kapitalistinen kehitys! Balkan, joka oli vapautunut Turkin vallasta, näki edessään lisätehtävän: Itävallan muodostama este oli raivattava pois tieltä. Itävalta-Unkarin hajottaminen on historiallisesti katsoen vain Turkin hajoamisen jatke ja historiallinen kehitys vaatii molempia.

Mutta syntynyttä ongelmaa ei voitu ratkaista muuten kuin sodalla, maailmansodalla. Serbian takana seisoi nimittäin Venäjä, joka ei voinut luopua vaikutusvallastaan eikä 'suojelijan' osastaan Balkanilla luopumatta samalla koko imperialistisesta itämaiden politiikastaan. Venäjän politiikka ja Itävallan politiikka olivat toisilleen täysin vastakkaiset, sillä Venäjä pyrki yhdistämään Balkanin kansat — luonnollisesti omassa suojeluksessaan. Balkanin liitto, jonka käymä voittoisa sota vuonna 1912 johti Turkin vallan lähes täydelliseen loppumiseen Euroopassa, oli Venäjän työtä ja Venäjä halusi suunnata sen kärjen pääasiassa Itävaltaa vastaan. Tosin Balkanin liitto hajosi jo toisen Balkanin sodan aikana huolimatta Venäjän kaikista ponnisteluista, mutta tämän sodan voittoisasti selvittänyt Serbia joutui turvautumaan aivan yhtä suuressa määrin Venäjän liittolaisuuteen, kun Itävallasta tuli sen pahin vihollinen. Habsburgien monarkian kohtaloihin sidottu Saksa katsoi, että sen oli pakko tukea monarkian ääritaantumuksellista Balkanin politiikkaa joka askeleella ja asettua kaksin verroin jyrkästi Venäjää vastaan.

Itävallan Balkanin politiikka johti myös vastakohtaisuuteen Italian kanssa, joka oli erittäin kiinnostunut sekä Itävallan että Turkin hajottamisesta. Italian imperialismi saa Itävallan italialaisista omistuksista suosituimman ja siksi lähimmän ja mukavimman verukkeen laajentumishaluilleen, joiden päämääränä on Balkanin asioiden uudelleen järjestely ja ennen muuta vastapäätä sijaitseva Albanian Adrian meren rannikko. Balkanin sodista lähtien Balkanin akuutti kriisi teki jo Tripolin sodassa kovia kolhuja saaneesta kolmiliitosta täysin onton ja vei nämä molemmat keskusvallat jyrkkään vastakohtaisuuteen kaikkialla maailmassa. Saksan imperialismi kulki kytkettynä kahteen ruumiiseen suoraa tietä maailmansotaan.

Kulku oli sitä paitsi täysin tietoista. Nimenomaan Itävalta — liikkeelle paneva voima — oli juossut kohtalonomaisen sokeasti jo vuosia kohti tuhoaan. Arkkiherttua Ferdinandin ja hänen kätyrinsä paroni von Chlumezkin johtama sotilaallis-papillinen klikki, joka hallitsi Itävaltaa, sananmukaisesti kahmi tekosyitä päästäkseen iskemään. Vuonna 1909 se laaditutti professori Friedmannilla kuuluisat asiakirjat, joiden nimenomaisena tarkoituksena oli tarvittavan sotakiihkon nostaminen Itävallan saksalaisissa osissa ja jotka paljastivat serbien laajan ja pirullisen salaliiton Habsburgien monarkiaa vastaan. Niissä oli vain se pieni virhe, että ne olivat väärennetyt a:sta ö:hön. Muutamia vuosia myöhemmin kaupiteltiin päiväkaudet uutista Itävallan Üskübin konsulin Prohaskan kauheasta marttyyrikuolemasta; se oli tarkoitettu lentämään kuin kipinä ruutitynnyriin, ja kuitenkin Prohaska käveli samanaikaisesti terveenä ja iloisesti vihellellen pitkin Üskübin katuja. Lopulta tuli Sarajevon attentaatti, pitkään kaivattu todellinen, pöyristyttävä rikos. »Jos veriuhrilla on koskaan ollut vapauttava, lunastava vaikutus, niin nyt», Saksan imperialismin äänitorvet riemuitsivat. Itävallan imperialistit riemuitsivat vielä äänekkäämmin ja päättivät käyttää hyväkseen arkkiherttuallisia ruumiita niin kauan kuin ne vielä olivat lämpimät.^[6*] Sen jälkeen kun Berliinin kanssa oli nopeasti päästy yksimielisyyteen, sodasta sovittiin ja uhkavaatimus lähetettiin sytykkeenä, jonka oli määrä sytyttää kapitalistinen maailma tuleen kaikilta laidoiltaan.

Mutta Sarajevon välikohtaus oli vain veruke. Sodan syyt, sotaan, johtaneet vastakohtaisuudet olivat jo pitkään olleet valmiina, se asioiden tila, jota nyt elämme oli valmis jo vuosikymmen sitten. Jokainen vuosi ja jokainen viime vuosien poliittinen tapahtuma toi sotaa askeleen lähemmäksi: Turkin vallankumous, Bosnian liittäminen Itävaltaan, Marokon kriisi, Tripolin retki, molemmat Balkanin sodat. Kaikki viime vuosien sotilasasioita koskevat lakiehdotukset esitettiin tätä sotaa silmällä pitäen, tietoisina valmistavina toimenpiteinä väistämättömän yleisen välienselvittelyn varalle. Viime vuosien kuluessa sota oli jo viisi kertaa vain hiuskarvan päässä: kesällä 1905, jolloin Saksa esitti ensimmäistä kertaa ratkaisevassa muodossa Marokkoa koskevat vaatimuksensa: kesällä 1908, kun Englanti, Venäjä ja Ranska halusivat antaa Turkille uhkavaatimuksen Makedonian kysymyksen vuoksi monarkkien tavattua Tallinnassa ja Saksan valmistautuessa rynnäkköön Turkkia suojellakseen — tällä kertaa vain Turkin vallankumouksen äkillinen puhkeaminen esti sodan;^[7*] vuoden 1909 alussa, kun Venäjä vastasi Itävallan tekoon, Bosnian anastukseen panemalla joukkonsa liikekannalle, minkä jälkeen Saksa ilmoitti Pietarissa — kaikkien muotojen mukaan — olevansa valmis asettumaan Itävallan puolelle mikäli sota syttyy; kesällä 1911, kun »Panther» lähetettiin Agadiriin — tämä olisi ehdottomasti johtanut sodan puhkeamiseen, ellei Saksa olisi luopunut osuudestaan Marokossa ja tyytynyt Kongoon; ja lopuksi vuoden 1913 alussa, jolloin Saksa jälleen ilmoitti Pietarissa — kaikkien muotojen mukaan — olevansa valmis sotaan — syynä oli tällöin Venäjän aikomus marssia Armeniaan.

Maailmansota oli tällä tavoin kahdeksan vuotta ilmassa. Kun se kuitenkin yhä uudestaan lykkääntyi, syynä oli vain se, että joka kerta jomman kumman puolen sotilaalliset valmistelut olivat vielä kesken. Erityisesti »Pantherin» seikkailussa 1911 nykyinen maailmansota oli jo valmis — vaikka arkkiherttuaparia ei ollut murhattu, vaikka ranskalaiset eivät lentäneet Nürnbergin yllä, vaikka venäläiset eivät olleet tunkeutuneet Itä-Preussiin. Saksa vain siirsi sotaa sille suotuisampaan ajankohtaan. Myös tällä kohden tarvitsee lukea vain Saksan imperialistien avomielistä esitystä: »Kun ns. aitosaksalaisten taholta moitittiin Saksan politiikkaa heikkoudesta vuoden 1911 Marokon kriisin aikana, että väärä käsitys kaatuu jo yksistään siihen, että kun me lähetimme »Pantherin» Agadiriin, Kielin kanavan uudistaminen oli vielä kesken, Helgolantin rakentaminen suureksi merilinnoitukseksi ei ollut vielä läheskään päättynyt ja meidän laivastomme dreadnoughtit ja apuaseistus olivat suhteessa Englannin merimahtiin huomattavasti kehittymättömämmät kuin kolme vuotta myöhemmin. Verrattuna tähän vuoteen, vuoteen 1914, kanava, Helgolanti ja laivaston voima olivat osin huomattavasti heikommalla kannalla, osin vielä kokonaan käyttöön kelpaamattomat. Tilanteessa jossa tietää että vähän myöhemmin mahdollisuudet ovat paljon paremmatt ratkaisusodan provosoiminen olisi ollut yksinkertaisesti typerää. (Kursivointi R.L.:n)»^[8*] Ensin Saksan laivasto täytyi saattaa kuntoon ja viedä suuri armeijalakiehdotus läpi valtiopäivillä. Kesällä 1914 Saksa tunsi olevansa valmis sotaan samaan aikaan kuin Ranska vielä valmisteli kolmivuotista palvelusaikaa ja Venäjän sekä laivasto-ohjelma että maa-armeijan kehittäminen oli kesken. Tilannetta täytyi käyttää tarmokkaasti hyväksi. Rohrbach, joka ei ainoastaan ole Saksan imperialismin puolestapuhuja, vaan joka tuntee tarkoin Saksan politiikan johtavat piirit ja on niiden lähes puolivirallinen äänitorvi, kirjoitti elokuussa 1914 vallinneesta tilanteesta: »Meidän s.o. Saksan ja Itävalta-Unkarin päähuoli oli siinä, että Venäjän ohimenevä ja näennäinen myöntyvyys saattoi moraalisesti pakottaa meidät odottamaan, kunnes Venäjä ja Ranska olisivat olleet todella valmiit (kursivointi R.L.:n)».^[9*] Toisin sanoen: päähuoli heinäkuussa 1914 oli siinä, että Saksan hallituksen »rauhantoiminta» voisi johtaa menestykseen, että Venäjä ja Serbia voisivat taipua. Ne täytyi pakottaa sotaan. Ja yritys onnistui. »Syvän tuskan vallassa näimme maailmanrauhan säilyttämiseen tähtäävien väsymättömien ponnistelujemme epäonnistuvan» jne.

Kun Saksan pataljoonat marssivat Belgiaan, kun Saksan valtiopäivät joutuivat toteamaan sodan ja piiritystilan tapahtuneiksi tosiasioiksi, se ei ollut mikään salama kirkkaalta taivaalta, ei uusi ennen kuulumaton tilanne eikä tapahtuma, joka saattoi olla poliittisilta yhteyksiltään yllätys sosialidemokraattiselle valtiopäiväryhmälle. Elokuun 4. päivänä virallisesti alkanut maailmansota oli juuri se sota, jonka aikaansaamiseksi saksalainen ia kansainvälinen imperialismi, oli vuosikymmeniä väsymättömästi työskennellyt, jonka lähestymistä Saksan sosialidemokratia oli vuosikymmenen ajan lähes joka vuosi yhtä väsymättömästi ennustanut, sota, jonka sosialidemokraattiset parlamentaarikot, lehdet ja lentokirjaset olivat tuhanteen kertaan leimanneet häpeamättömäksi imperialistiseksi rikokseksi, jolla ei ollut mitään tekemistä sen enempää kulttuurin kuin kansallisten etujenkaan kanssa, vaan joka päinvastoin oli näiden molempien suoranainen vastakohta.

Ja todellakin. Tässä sodassa ei ollut kysymys »Saksan olemassaolosta ja vapaasta kehityksestä», niin kuin sosialidemokraattisen valtiopäiväryhmän julistuksessa sanottiin, ei myöskään Saksan kulttuurista, niin kuin Saksan sosialidemokraattinen lehdistö kirjoitti, vaan Deutsche Bankin nykyisistä voitoista Turkin Aasian puoleisissa osissa ja Mannesmannin sekä Kruppin tulevista voitoista Marokossa, oli kysymys Itävallan olemassaolosta ja taantumuksesta — Itävallan, »tämän Habsburgien monarkiaksi itseään nimittävän läjän, jonka lahoaminen on organisoitu», kuten Vorwärts kirjoitti heinäkuun 25. päivänä 1914 — oli kysymys Unkarin sioista ja veskunoista, 14. pykälästä, leikkitrumpetista ja Friedmann-Prohaska-kulttuurista, Turkin keskiaikaisen herruuden säilyttämisestä Vähässä Aasiassa ja vastavallankumouksen hengissä pitämisestä Balkanilla.

Suuri osa puoluelehdistöämme oli siveellisesti närkästynyt siitä, että Saksan vastustajat kiihottivat 'värillisiä ja villejä', neekereitä, sikhejä, maoreja sotaan. No, näillä kansoilla on tässä sodassa suurin piirtein sama osa kuin Euroopan valtioiden sosialistisilla proletaareilla. Ja kun Uuden Seelannin maorit — Reuterin tiedonantojen mukaan — paloivat halusta päästä halkaisemaan kalloja Englannin kuninkaan puolesta, he osoittivat tiedostavansa omat etunsa täsmälleen yhtä hyvin kuin Saksan sosialidemokraattinen valtiopäiväryhmä, joka piti Habsburgien monarkian, Turkin ja Deutsche Bankin rahavarojen säilyttämistä Saksan kansan kulttuurin ja vapauden puolustamisena. Kaikesta huolimatta on olemassa eräs suuri ero: sukupolvi sitten maorit vielä harjoittivat ihmissyöntiä eivätkä marxilaista teoriaa.

Takaisin sisällysluetteloon

V

Mutta tsarismi! Se epäilemättä ratkaisi puolueen asennoitumisen erityisesti sodan ensi hetkillä. Sosialidemokraattinen valtiopäiväryhmä oli esittänyt julistuksessaan taisteluhuudon: tsarismia vastaan. Sosialidemokraattinen lehdistö teki siitä heti taistelun 'kulttuurista' koko Euroopan hyväksi.

Frankfurter Volksstimme kirjoitti jo heinäkuun 31. päivänä:

»Saksan sosialidemokratia on jo kauan syyttänyt tsaarivaltaa siitä, että se on Euroopan taantumuksen verinen linnake; näin on tapahtunut aina niistä ajoista lähtien, jolloin Marx ja Engels seurasivat terävin silmin tämän barbaarisen komennon jokaista liikettä, nykypäiviin saakka, jolloin sen vankilat ovat täynnä poliittisia vankeja ja se kuitenkin vapisee jokaisen työläisliikkeen edessä. Nyt olisi tilaisuus päästä tilintekoon tämän pelottavan yhteiskunnan kanssa Saksan sotalippujen alla.»

Ludwigshafenissa ilmestyvä Pfälzische Post sanoi samana päivänä:

»Tämä on periaate, jolle unohtumaton August Bebelimme antoi tunnusomaisen leiman. Tässä on kysymys kulttuurin taistelusta raakalaisuutta vastaan, siihen taisteluun asettaa myös proletariaatti miehensä.»

Münchner Post kertoi elokuun 1. päivänä:

»Kun on kysymyksessä velvollisuus puolustaa maata veristä tsaarivaltaa vastaan emme salli, että meistä tehdään toisen luokan kansalaisia.»

Haliessa ilmestyvä Volksblatt esitti elokuun 5. päivänä:

»Jos on totta, että Venäjä hyökkäsi meidän kimppuumme — ja kaikki uutiset ovat tähän saakka esittäneet asian niin — on itsestään selvää, että sosialidemokratia myöntää kaikki puolustuksen tarvitsemat varat. Tsarismi pitää heittää kaikin voimin ulos maasta.»

Sama lehti elokuun 18. päivänä:

»Kun nyt rautaiset arpakuutiot ovat lähteneet vierimään, ei pelkästään isänmaan puolustamisen ja kansallisen itsesäilytyksen velvollisuus paina asetta meidän niin kuin muidenkin saksalaisten käteen, vaan myös tietoisuus siitä, että taistellessamme itäistä vihollista vastaan taistelemme samalla kaiken edistyksen ja kulttuurin vihollista vastaan ... Venäjän tappio on vapauden voitto Euroopassa.»

Elokuun 5. päivän braunschweigilainen Volksfreund kirjoitti:

»Sotilaallisen väkivallan vastustamaton paine vetää kaikki mukaansa. Mutta luokkatietoiset työläiset eivät seuraa vain ulkoista pakkoa, he tottelevat sisäistä vakaumusta, kun he puolustavat kamaraa, jolla he seisovat, idän maahantunkeutujia vastaan.»

Esseniläinen Arbeiterzeitung huudahti jo elokuun 3. päivänä:

»Kun Venäjän ratkaisut uhkaavat tällä hetkellä tätä maata, niin sosialidemokraatit eivät uhrivalmiudessa eivätkä velvollisuuden täyttämisessä jää jälkeen kenestäkään tässä maassa, sillä he tietävät sen tosiasian, että kysymys on taistelusta Venäjän veristä tsaarivaltaa, vapauden ja kulttuurin moninkertaista rikkojaa vastaan ... Alas tsarismi! Alas barbarian linnake! Se on taisteluhuutomme.»

Samoin bielefeldiläincn Volkswacht elokuun 4. päivänä: »Tunnussana on kaikkialla sama: venäläistä despotiaa ja salakavaluutta vastaan! ...»

Elberfeldin puoluelehti esitti elokuun 5. päivänä:

»Koko läntisen Euroopan elinedun mukaista on tappaa sukupuuttoon hirvittävä murhaaja-tsarismi. Tätä koko ihmiskunnan etua yrittää tukahduttaa Englannin ja Ranskan kapitalistiluokan ahneus; ne yrittävät hyötyä niistä liikevoiton mahdollisuuksista, jotka olivat aikaisemmin saksalaisen pääoman käytössä.»

Kölnissä ilmestyvä Rheinische Zeitung sanoi:

»Tehkää velvollisuutenne, ystävät, riippumatta siitä, mihin kohtalo teidät asettaa. Te taistelette Euroopan kulttuurin puolesta, isänmaan vapauden ja oman hyvinvointinne puolesta.»

Schleswig-Holsteinische Volkszeitung kirjoitti elokuun 7. päivänä:

»On itsestään selvää, että elämme kapitalismin aikaa ja aivan varmasti meillä on myös suuren sodan jälkeen luokkataisteluita, mutta nämä luokkataistelut tapahtuvat vapaammassa valtiossa kuin se, jonka me tänään tunnemme, nämä luokkataistelut rajoittuvat nykyistä paljon enemmän taloudelliselle alueelle ja sosialidemokraattien kohtelu ulkopuolisina, toisen luokan kansalaisina, poliittisesti oikeudettomina on tulevaisuudessa mahdotonta, koska Venäjän tsaarivalta on hävinnyt maailmasta.»

Hamburger Echo huudahti elokuun 11. päivänä:

»Meidän käytävänämme ei ole vain puolustussota Englantia ja Ranskaa vastaan, meidän on käytävä sotaa ennen muuta tsarismia vastaan, ja sitä sotaa käymme erittäin innostuneina. Sillä se on sotaa kulttuurin puolesta.»

Ja Lyypekin puoluelehti julisti vielä syyskuun 4. päivänä:

»Mikäli Euroopan vapaus pelastetaan, Eurooppa saa kiittää siitä — nyt kun sota kerran on syttynyt — Saksan aseiden voimaa. Päätaistelumme suuntautuu kaiken demokratian ja vapauden perivihollista vastaann.»

Sillä tavoin Saksan puoluelehdistö kajahteli moniäänisenä kuorona.

Saksan hallitus hyväksyi sodan alkuvaiheessa tarjotun avun: se asetti veltolla kädellä Euroopan kulttuurin vapauttajan laakerin kypärälleen. Niin, se myöntyi — tosin silminnähden vastenmielisesti ja jokseenkin töksähtelevää suloutta eleissään — omaksumaan »kansojen vapauttajan» osan. Armeijoiden esikunnat oppivat jopa solkkaamaan juulalaisittain — hätähän ei lue lakia — ja puhuivat mielistellen »kerjäläisille ja salaliittolaisille» Venäjän Puolassa. Puolalaisille esitettiin samoin muuttoa maanpäälliseen paratiisiin. Hintana oli luonnollisesti se, että he tekevät joukoittain tsaarin hallitusta vastaan saman »valtiopetoksen», jota duala-päällikkö Manga Bellin väitettiin yrittäneen Kamerunissa ja josta hänet hirtettiin ilman kiusallista oikeudenkäyntiä sodan synnyttämän hälinän keskellä kenenkään kuuluttamatta perään. Ja kaikissa näissä Saksan imperialismin hätä-häränpyllyissä sosialidemokraattinen lehdistö oli mukana. Samalla kun valtiopäiväryhmä vaikeni tahdikkaasti duala-päällikön ruumiista, sosialidemokraattinen lehdistö täytti ilman riemukkaalla leivonlaululla vapaudesta, jonka »Saksan kiväärinperät» toivat tsarismin kurjille uhreille.

Puolueen teoreettinen lehti Die Neue Zeit kirjoitti elokuun 28. päivän numerossa:

»Taattosen valtakunnan rajaväestö on tervehtinyt riemuhuudoin Saksan etujoukkoja — sillä näillä alueilla asuviin puolalaisiin ja juutalaisiin on iskostunut se, että he ovat aina saaneet maistaa isänmaan käsitettä vain korruption ja ruoskan hahmossa. Kurjina piruina ja isänmaattomina veitikkoina näillä verisen Nikolain nyljetyillä alamaisilla ei olisi mitään muuta puolustettavaa kuin kahleensa, ei siinäkään tapauksessa, että heillä olisi halua enempään ja sen vuoksi he tällä hetkellä elävät ja tekevät työtä sitä ainoaa kaivaten ja toivoen, että Saksan kiväärinperät, saksalaisten kourien heiluttamina, hajottavat koko tsaristisen järjestelmän mahdollisimman nopeasti ... Samalla kun maailmansodan salamat purkautuvat Saksan työväenluokan päiden yläpuolella, myös siinä elää päämäärästään tietoinen poliittinen tahto: sen on puolustauduttava itäisen barbarian liittolaisia vastaan lännessä, jotta niiden kanssa päästään kunnialliseen rauhaan, ja käytettävä miehet ja hevoset viimeiseen hengenvetoon saakka tsarismin hävittämiseksi. (kursivoinnit R.L.:n)»

Sen jälkeen kun sosialidemokraattinen valtiopäiväryhmä oli runoillut, että sota oli Saksan kansakunnan ja kulttuurin puolustamista, sosialidemokraattinen lehdistö jopa runoili, että sota oli vieraiden kansojen vapauttamista. Hindenburgista tuli Marxin ja Engelsin testamentin toimeenpanija.

Muisti teki tässä sodassa puolueellemme kohtalokkaan tepposen: samalla kun puolue unohti kaikki periaatteensa, kansainvälisten kongressien lupaukset ja päätökset täydellisesti juuri sinä hetkenä, jolloin niitä piti käyttää, se muisti epäonnekseen Marxin erään testamentin ja kaivoi sen esiin aikojen tomusta hetkellä, jolloin se saattoi pelkästään koristaa preussilaista militarismia — militarismia, jonka vastaiseen taisteluun Marx tahtoi lähettää »miehet ja hevoset viimeiseen hengenvetoon saakka». Saksan sosialidemokratian korviin tunkeutuivat yhtäkkiä, pelastuksen vuonna 1914 Neue Rheinische Zeitungin, Saksan maaliskuun vallankumouksen jäätyneet trumpetin sävelet, jotka olivat suunnatut alunperin Nikolai I:n maaorja-Venäjää vastaan. Nämä sävelet painoivat »saksalaisen kiväärinperän» sosialidemokratian käteen, kun se lähti taisteluun suuren vallankumouksen Venäjää vastaan rinta rinnan preussilaisten junkkereiden kanssa.

Mutta juuri tässä on aloitettava 'revisio' ja punnittava maaliskuun vallankumouksen aikaisia iskusanoja lähes 70 vuoden historiallisella kokemuksella.

1848 Venäjän tsarismi oli todella »Euroopan taantumuksen linnake». Yksinvaltius, joka oli Venäjän sosiaalisten olosuhteiden tuote ja syvään juurtunut näiden olosuhteiden keskiaikaiseen luontoistaloudelliseen perustaan, suojasi ja voimakkaalla kädellä ohjasi monarkistista taantumusta, jota porvarillinen vallankumous oli järkyttänyt ja jota erityisesti Saksassa heikensi valtiollinen hajanaisuus. Vielä 1851 Nikolai I saattoi antaa Preussin lähettiläs von Rochowin välityksellä Berliinin ymmärtää, että hän »olisi epäilemättä mielellään nähnyt, että kenraali von Wrangelin marssiessa Berliiniin marraskuussa 1848 vallankumous olisi tukahdutettu juuriaan myöten» ja että »oli ollut muitakin hetkiä, jolloin ei olisi tarvinnut antaa huonoa perustuslakia». Ja toisen kerran ojentaessaan Manteuffelia Nikolai sanoi, että hän »luottaa siihen, että hänen ylhäisyytensä johtama kuninkaallinen ministeriö puolustaa mahdollisimman päättäväisesti kruunun oikeuksia molempia kamareita vastaan ja saattaa konservatiiviset periaatteet voimaan». Samainen Nikolai saattoi myös antaa eräälle Preussin pääministerille Aleksanteri Nevski -kunniamerkin tunnustukseksi siitä, että tämä oli »alituisesti ponnistellut ... vahvistaakseen laillista järjestystä Preussissa».

Jo Krimin sota merkitsi suurta muutosta. Se tuotti vanhan järjestelmän sotilaallisen ja siten myös poliittisen vararikon. Venäjän yksinvaltius havaitsi, että sen oli pakko astua reformien tielle, modernisoitua, sopeutua porvarillisiin olosuhtetsiin; siten se olikin antanut pikkusormensa pahalle, jolla on tällä hetkellä jo vahva ote kädestä ja joka vie lopulta sen kokonaan. Krimin sodan tulokset ravistelevat samalla opettavaisesti dogmia, jonka mukaan »kiväärinperät» voivat tuoda vapautuksen orjuutetulle kansalle. Sedanissa tapahtunut sotilaallinen vararikko lahjoitti Ranskalle tasavallan. Mutta tämä tasavalta ei ollut Bismarckin sotilaslaumojen lahja: Preussilla ei ollut silloin — niin kuin ei ole nytkään — mitään muuta lahjoitettavaa toisille kansoille kuin oma junkkerihallintonsa. Ranskan tasavalta oli vuodesta 1789 käytyjen sosiaalisten taistelujen ja kolmen vallankumouksen sisäisesti kypsynyt hedelmä. Sevastopolin romahdus taas vaikutti samalla tavalla kuin Jenan tappio: koska maan sisällä ei ollut vallankumouksellista liikettä tapahtui vain vanhan hallinnon restaurointi ja vahvistaminen.

Mutta Venäjän 60-luvun reformit, jotka aukoivat uraa porvarillis-kapitalistiselle kehitykselle voitiin toteuttaa vain porvarillis-kapitalistisen talouden rahavaroilla. Länsieurooppalainen pääoma toimitti nämä varat — ne tulivat Ranskasta ja Saksasta. Silloin solmittiin uusi suhde, joka on jatkunut nykypäiviin saakka: länsieurooppalainen porvaristo pitää yllä Venäjän yksinvaltiutta. »Venäläiset ruplat» eivät enää vieri diplomaattien kamareihin eivätkä — niin kuin Preussin prinssi Wilhelm valitti katkerasti vielä vuonna 1854 — »kuninkaan esikamareihin saakka», vaan päinvastoin, saksalainen ja ranskalainen raha virtaa Pietariin ja ruokkii siellä tsaarin hallintoa, joka olisi jo ajat sitten joutunut luopumaan leikistä ilman tätä elävöittävää ruisketta. Venäjän tsarismi ei enää ole pelkästään venäläisten olosuhteiden tuote, sen toiset juuret ulottuvat Länsi-Euroopan kapitalistiseen maaperään. Niin, tsarismin ja Länsi-Euroopan välinen suhde muuttuu vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä enemmän. Samalla kun Venäjän kapitalismin kehitys nakertaa Venäjän yksinvaltiuden sisäisiä, kotoperäisiä juuria, länsieurooppalaiset juuret vahvistuvat yhä enemmän. Finanssiavun lisäksi Venäjä on saanut kasvavassa määrin poliittista tukea, joka on johtunut Saksan ja Ranskan välisestä 1870 sodan jälkeen alkaneesta kilpailusta. Mitä enemmän Venäjän kansan keskuudesta nousee vallankumouksellisia voimia yksinvaltiutta vastaan, sitä enemmän ne törmäävät Länsi-Euroopasta peräisin oleviin esteisiin; Länsi-Eurooppa antaa uhatulle tsarismille sekä moraalisen että poliittisen tuen. Kun vanhemman venäläisen sosialismin terroristinen liike oli 80-luvun alussa järkyttänyt hetkeksi vakavasti tsaristista hallintoa ja tuhonnut sen arvovallan sekä kotimaassa että ulkomailla, juuri silloin Bismarck solmi Venäjän kanssa »jälleenvakuutussopimuksen» ja varmisi siten venäläisten selustan kansainvälisessä politiikassa. Mitä enemmän Saksan politiikka kosiskeli Venäjää, sitä avarammaksi Ranskan porvaristo avasi pussiansa suut. Yksinvaltius, joka ammensi voimaa molemmista apulähteistä, kykeni sillä lavalla elää kituuttamaan taistelussa sisäisen vallankumousliikkeen nousevaa tulvaa vastaan.

Kapitalistinen kehitys, jota tsarismi vaali ja hoiti omin käsin, tuotti vihdoinkin hedelmää: 90-luvulla alkoi Venäjän proletariaatin vallankumouksellinen joukkoliike. Tsarismin alaisuudesta sen oma perusta alkoi huojua ja horjua. Entinen »Euroopan taantumuksen linnake» havaitsi pian, että sen itsensä oli pakko antaa »huono perustuslaki» ja etsiä pelastava »linnake» kotomaassa nousevaa tulvaa vastaan. Ja se löysi sen — Saksasta. Bülowin Saksa maksoi sen kiitollisuuden velan, johon Wrangelin ja Manteuffelin Preussi oli joutunut. Suhde muuttui aivan käänteiseksi: Venäjän avunannon Venäjän vallankumousta vastaan korvasi Saksan avunanto Venäjän vallankumousta vastaan. Poliisiurkinta, karkotukset, luovutukset — Saksassa päästettiin valloilleen oikea Pyhän allianssin aikainen »demagogivaino» venäläisiä vapaustaistelijoita vastaan; se jatkui aina Venäjän vallankumouksen kynnykselle saakka. Königsbergin oikeudenkäynti 1904 ei ainoastaan kruunannut vainoa: se valaisi salaman tavoin historiallisen kehityksen koko taipaleen vuodesta 1848 lähtien, osoitti miten Venäjän yksinvaltiuden ja Euroopan taantumuksen välisessä suhteessa osat olivat tyystin vaihtuneet. Tua res agitur! huusi Preussin oikeusministeri Saksan hallitseville luokille ja viittasi sormellaan tsaristisen hallinnon horjuviin perusteisiin Venäjällä. »Mikäli Venäjälle perustettaisiin demokraattinen tasavalta, se vaikuttaisi Saksaan erittäin tuntuvasti», selitti ensimmäinen yleinen syyttäjä Schütze Königsbergissa. Ja edelleen: »Jos naapurini talo palaa, on omanikin vaarassa.» Hänen avustajansa Caspar painotti: »Vaikuttaa paljon Saksan yleisiin etuihin, jääkö yksinvaltiuden varustus pystyyn vai ei. Vallankumouksellisen liikkeen liekit voivat lyödä epäilemättä myös Saksaan...» Lopultakin voitiin tuntea aivan kourissa, miten historiallisen kehityksen myyrä kaivaa maata jalkojen alta, panee asiat päälaelleen, miten se oli haudannut vanhan fraasin »Euroopan taantumuksen linnakkeesta». Euroopan taantumus ja ensi sijassa Preussin junkkereiden taantumus oli nyt Venäjän yksinvaltiuden linnake. Siihen nojaten yksinvaltius pysyi vielä pystyssä, siihen osuneet iskut saattoivat vahingoittaa yksinvaltiutta kuolettavasti. Venäjän vallankumouksen kohtalot ovat tästä todistuksena.

Vallankumous lyötiin maahan. Mutta juuri sen väliaikaisen epäonnistumisen syyt — kun tarkastelee niitä hiukan syvemmin — ovat opettavaisia keskusteltaessa Saksan sosialidemokratian asemasta nykyisessä maailmansodassa. Kaksi syytä voi selittää sen, että Venäjän kansannousu kärsi tappion vv. 1905–1906 huolimatta ennen näkemättömästä vallankumouksellisen voiman käytöstä, määrätietoisuudesta ja sitkeydestä. Toinen syy on itse vallankumouksen sisäisessä luonteessa; sen valtavassa historiallisessa ohjelmassa, niissä monissa taloudellisissa ja poliittisissa ongelmissa, jotka vallankumous toi esiin samoin kuin Ranskan vallankumous sata vuotta aikaisemmin ja joista eräitä kuten esimerkiksi maatalouskysymystä ei voinut ratkaista särkemättä nykyistä yhteiskuntajärjestystä; niissä vaikeuksissa, joita syntyi kun täytyi luoda porvariston luokkavallalle nykyaikainen valtiomuoto huolimatta valtakunnan kaikkien porvarien vastavallankumouksellisesta vastarinnasta. Näin katsottuna Venäjän vallankumous epäonnistui, koska se oli proletaarinen vallankumous, jonka tehtävät olivat porvarilliset — tai jos niin halutaan — porvarillinen vallankumous, jonka taistelukeinot olivat proletaaris-sosialistiset, kahden aikakauden salamoiva ja jyrisevä yhteentörmäys, Venäjän luokkasuhteiden myöhästyneen kehityksen ja Länsi-Euroopan ylikypsien luokkasuhteiden hedelmä. Näin katsottuna sen tappio vuonna 1906 ei ollut vararikko, vaan vain ensimmäisen luvun luonnollinen päätös, jota seuraa luonnonlain välttämättömyydellä muita lukuja. Toinen syy oli ulkopuolinen: se on löydettävissä Länsi-Euroopasta. Euroopan taantumus riensi jälleen ahdistetun suojattinsa avuksi. Se ei kuitenkaan vielä tuonut mukanaan ruutia ja lyijyä, vaikka »saksalaiset kiväärinperät» »saksalaisissa kourissa» odottivatkin jo 1905 vain viittausta Pietarista naapurissa sijaitsevaan Puolaan. Mutta sillä oli muita yhtä tehokkaita apukeinoja: tsarismia tuettiin finanssitoimenpitein ja poliittisin liitoin. Ranskalaisilla rahoilla tsarismi hankki ne kartessit, joilla se hakkasi maahan venäläiset vallankumoukselliset ja Saksasta se sai moraalista ja poliittista vahvistusta, jonka avulla se kiipesi siitä häpeän suosta, johon Japanin torpedot ja Venäjän proletariaatin nyrkit olivat se suistaneet. Virallinen Saksa otti tsarismin vastaan avosylin 1910 Potsdamissa. Veren tahriman tsarismin vastaanotto Saksan valtakunnan pääkaupungin porteilla ei ollut Saksan siunaus vain Persian kuristamiselle, vaan ennen muuta Venäjän vastavallankumouksen hirttotyölle; se oli saksalaisen ja eurooppalaisen 'kulttuurin' virallinen juhlatilaisuus Venäjän vallankumouksen kuvitellulla haudalla. Ja mikä merkillisintä, Saksan sosialidemokratia ei sanonut sanaakaan ollessaan näissä Venäjän vallankumouksen uhreille omistetuissa peijaisissa, se oli kokonaan uhohtanut »vanhojen mestareittemme testamentin» vuodelta 1848. Kun sodan alkaessa pieninkin puoluelehti syyti hurmioituneena verisiä sanoja Venäjän vapauden hirttäjia vastaan — poliisin annettua siihen luvan — 1910, kun hirttäjä oli Potsdamissa, yksikään ääni, yksikään vastalausemielenosoitus, yksikään artikkeli ei kuuluttanut solidaarisuuttaan Venäjän vapaudelle eikä esittänyt vastalausetta Venäjän vastavallankumouksen tukemisen johdosta. Ja kuitenkin juuri tsaarin triumfimatka Eurooppaan 1910 paljasti paremmin kuin mikään muu, että maahanlyödyt venäläiset proletaarit eivät olleet vain kotimaansa vaan myös Länsi-Euroopan taantumuksen uhreja, että he eivät lyöneet päätään veriin vain kotimaansa taantumuksen vaan myös sen ulkomaisen »linnakkeen» vastaisessa taistelussa — aivan samoin kuin vuoden 1848 maaliskuun taistelijat.

Vallankumouksellisen voiman elävä lähde on kuitenkin Venäjän proletariaatissa yhtä ehtymätön kuin sen kärsimysten malja tsarismin ja pääoman kaksinkertaisen ruoskavallan alaisuudessa. Vastavallankumouksen raakamaisen ristiretken jälkeen alkoi vallankumouksellinen kuohunta uudelleen. Vuodesta 1911, Lenan teurastuksesta lähtien työläismassat nousivat jälleen taisteluun, tulva alkoi nousta ja kuohua. Taloudellisiin lakkoihin osallistui Venäjällä virallisten tietojen mukaan 1910 46 623 työläistä ja lakkopäiviä oli yhteensä 256 385. 1911 lakkoilevia työläisiä oli 96 730 ja lakkopäiviä 768 556, vuoden 1912 viitenä ensimmäisenä kuukautena lakoissa oli mukana 98 771 työläistä ja lakkopäiviä oli 1 214 881. Poliittisiin joukkolakkoihin, vastalausetoimintaan, mielenosoituksiin osallistui 1912 1 005 000 ja 1913 1 272 000 työläistä. 1914 tulva nousi kumeasti kohisten yhä uhkaavammaksi ja korkeammaksi. Tammikuun 22. päivänä, vallankumouksen alkamisen vuosipäivänä 200 000 työläistä osallistui mielenosoitustarkoituksessa järjestettyihin joukkolakkoihin. Kesäkuussa liekki iski Kaukasuksella, Bakussa korkeuksiin aivan kuin vuoden 1905 vallankumouksen edellä. 40 000 työläistä oli joukkolakossa. Liekki hypähti heti Pietariin; heinäkuun 17. päivänä oli lakossa 80 000 työläistä ja heinäkuun 20. päivänä 200 000. Heinäkuun 23. päivänä yleislakko alkoi levitä kaikkialle Venäjän valtakuntaan, rakennettiin jo barrikadeja, vallankumous oli liikkeellä ... Vielä muutamia kuukausia ja se olisi varmasti kulkenut hulmuavin lipuin. Vielä muutamia vuosia ja se olisi voinut lamauttaa tsarismin niin, että tsarismia ei olisi voitu käyttää vuodeksi 1916 suunniteltuun kaikkien valtioiden imperialistiseen tanssiin. Siten ehkä maailmanpolitiikan kuviot olisivat muuttuneet perin juurin, imperialismin laskun yli olisi vedetty henkselit ...

Mutta Saksan taantumus vetikin henkselit Venäjän liikkeen vallankumouksellisten laskujen yli. Wien ja Berliini päästivät sodan valloilleen ja se hautasi Venäjän vallankumouksen raunioihin — ehkä jälleen vuosiksi. »Saksalaiset kiväärinperät» eivät musertaneet tsarismia, vaan tsarismin vastustajan. Ne auttoivat tsarismia sodalla, joka on Venäjällä suositumpi kuin mikään sota vuosisataan. Kaikki vaikutti tällä kertaa Venäjän hallituksen moraalisen arvovallan hyväksi: Wienin ja Berliinin rikollinen provokaatio sodan aikaansaamiseksi, joka oli selvää kaikille Saksan ulkopuolella, »linnarauha» Saksassa ja sen aikaansaamat kansalliskiihkoiset houreet. Belgian kohtalo, Ranskan tasavallan avustamisen välttämättömyys; koskaan yksinvaltiudella ei ole ollut niin tavattoman edullista asemaa eurooppalaisessa sodassa. Vallankumouksen toiveikkaasti liehuva lippu sortui sodan villeihin pyörteisiin — mutta se vaipui kunniakkaasti ja on vielä nouseva tästä tuhoisasta verilöylystä — huolimatta »saksalaisista kiväärinperistä», huolimatta tsarismin voitoista tai tappioista taistelukentillä.

Myös kansalliset kapinat loppuivat Venäjällä. Hindenburgin kohorttien vapautustehtävä ei ilmeisestikaan voinut houkutella »kansakuntia» yhtä paljon kuin Saksan sosialidemokratiaa. Juutalaiset — käytännöllinen kansa kun ovat — lienevät laskeneet sormillaan yksinkertaisen laskuesimerkin: kun »saksalaiset kourat» eivät ole kyenneet »murskaamaan» edes kotimaansa preussilaista taantumusta, esim. kolmiluokkaista vaalitapaa, eivät ne varmaankaan kelpaa Venäjän yksinvaltiuden murskaajiksi. Puolalaiset, jotka oli ajettu sodan kolminkertaiseen helvettiin, eivät kyenneet ääneen vastaamaan »vapauttajiensa» tuomaan taivaita lupaavaan ilosanomaan: »vapauttajat» tulivat Wreschenistä, jossa puolalaisiin lapsiin istutettiin saksankielistä isä-meidän-rukousta hakkaamalla verisiä juomuja heidän ruumiiseensa, ja Preussin asutuskomissioista. Mutta puolalaiset luultavasti käänsivät kaikessa hiljaisuudessa Götz von Berlichingenin saksankielisen ydinlauseen vieläkin ytimekkäämmälle puolan kielellä. Kaikki, puolalaiset, juutalaiset, venäläiset tekivät kai aika pian sen yksinkertaisen havainnon, että »saksalaiset kiväärinperät». joilla heidän kallojaan halkaistiin, eivät tuoneet heille vapautta vaan kuoleman.

Saksan sosialidemokratian tämän sodan aikana esittämä vapautuslegenda, johon yhdistettiin Marxin testamentti, on kuitenkin enemmän kuin huonoa pilaa, se on irvokasta. Marxille Venäjän vallankumous merkitsi käännekohtaa maailmanhistoriassa. Kaikki hänen poliittiset ja historialliset kaavailunsa olivat yhdistyneet varaukseen: »ellei Venäjällä puhkea vallankumous sillä välin». Marx uskoi Venäjän vallankumoukseen ja odotti sitä, vaikka hänen silmiensä edessä olikin vielä maaorjien Venäjä. Vallankumous oli sillä välin tullut. Se ei voittanut ensi iskulta, mutta sitä ei voida enää hillitä, se on ajankohtainen, se oli jälleen nousemassa. Mutta silloin Saksan sosialidemokraatit tulivat yhtäkkiä mukanaan »saksalaiset kiväärinperät» ja julistivat Venäjän vallankumouksen olemattomaksi, he pyyhkivät sen historiasta. He nostivat esiin yllättäen vuoden 1848 ohjelman: eläköön sota Venäjää vastaan. Mutta 1848 Saksassa oli vallankumous ja Venäjällä vallitsi jäykkä toivoton taantumus. 1914 sitä vastoin Venäjää vapisutti vallankumous, kun taas Saksaa hallitsivat preussilaiset junkkerit. »Euroopan vapauttajat» eivät lähteneet täyttämään kulttuuritehtäväänsä Venäjää vastaan Saksan barrikadeilta, niin kuin Marx 1848 edellytti, vaan suoraan arestikopista, jossa pieni luutnantti piti heitä teljettynä. He lähtivät sotaan yhtenäisenä kansana yhdessä junkkereiden kanssa, jotka olivat Venäjän tsarismin lujin linnake, näiden veljellisessä syleilyssä. »Linnarauha» oli sulkenut heidät syleilyynsä yhdessä ministerien ja Königsbergin yleisten syyttäjien kanssa — näin he lähtivät sotaan Venäjän tsarismia vastaan ja särkivät »kiväärinperät» venäläisen proletariaatin kalloihin.

Verisempää historiallista ilveilyä, karkeampaa Venäjän vallankumouksen ja Marxin testamentin pilkkaa voi tuskin kuvitella. Tämä on pimein episodi sosialidemokraattien poliittisessa käyttäytymisessä sodan aikana.

Euroopan kulttuurin vapauttamisesta olikin tuleva vain episodi. Saksan imperialismi poisti kasvoiltaan epämukavan naamion sangen pian, rintama kääntyi avoimesti Ranskaa ja erityisesti Englantia vastaan. Osa puoluelehdistöä oli urheasti mukana myös tässä käänteessä. Se alkoi kirjoittaa halveksivasti uskottomasta Albionista ja sen kamasaksaluonteesta, kun se aikaisemmin oli kirjoittanut veritsaarista, se alkoi vapauttaa Euroopan kulttuuria Englannin meriherruudesta, kun se aikaisemmin oli vapauttanut sitä Venäjän yksinvaltiudesta. Se parantumattoman sekava tilanne, johon puolue oli kulkenut, saattoi silti tuskin missään näkyä räikeämmin kuin taantumusrintaman pelästyttämän puoluelehdistön paremman osan kouristuksenomaisissa ponnistuksissa; se yritti kaikin voimin kääntää sodan kohti sen alkuperäisiä päämääriä, naulata sen kiinni »mestareidemme testamenttiin», s.o. myyttiin, jonka se — sosialidemokratia itse — oli luonut. »Raskain sydämin minun täytyi panna armeijani liikekannalle naapuria vastaan, jonka kanssa se on taistellut yhdessä niin monilla taistelukentillä. Vilpittömästi surren näin Saksan uskollisesti vaaliman ystävyyden rikkoutuvan.» Tämä oli yksinkertaista, avointa ja rehellistä. Saksan sosialidemokraattinen valtiopäiväryhmä ja lehdistö oli vain stilisoinut tuon katkelman uudelleen erääksi Neue Rheinische Zeitungin artikkeliksi. Kun imperialismin proosallinen ja ytimekäs tyyli oli karkoittanut ensimmäisten sotaviikkojen retoriikan, Saksan sosialidemokratian asenteen ainoa heikko selitys haihtui ilmaan.

Takaisin sisällysluetteloon

VI

Sosialidemokratian asenteen toinen puoli oli linnarauhan virallinen hyväksyminen, s.o. luokkataistelun keskeyttäminen sodan ajaksi. Valtiopäivillä elokuun 4. päivänä luettu valtiopäiväryhmän julistus oli luokkataistelun lopettamisen ensimmäinen näytös; sen sanamuoto oli ennakolta sovittu yhdessä valtakunnan hallituksen ja porvarillisten puolueiden edustajien kanssa. Elokuun 4. päivän juhlallinen akti oli kulissien takana valmisteltu isänmaallinen näytelmä, joka oli tarkoitettu kansalle ja ulkomaille ja jossa sosialidemokratia esitti omaksumaansa osaa muiden esiintyjien rinnalla.

Kun valtiopäivaryhmä hyväksyi sotaiuotot, se merkitsi ohjenuoraa työväenliikkeen kaikille johtaville elimille. Ammattiyhdistysjohtajat saivat aikaan heti kaikkien palkkataisteluiden keskeytymisen, ja he ilmoittivat siitä yrittäjille vedoten nimenomaan linnarauhan isänmaallisiin velvoitteisiin. Kapitalistisen riiston vastaisesta taistelusta luovuttiin vapaaehtoisesti sodan ajaksi. Samaiset ammattiyhdistysjohtajat ottivat hoitaakseen työvoiman toimittamisen maanomistajille, jotta voitaisiin turvata häiriötön sadonkorjuu. Sosialidemokraattisen liikkeen johto julisti liiton porvarillisten naisten kanssa yhteisen »kansallisen naispalvelun» aikaansaamiseksi, jotta liikekannallepanon jälkeen maahan jäänyt puolueen tärkein työvoima voitaisiin komentaa sosialidemokraattisen agitaation sijasta kansalliseen samarialaisen työhön, kuten esim. keiton jakoon, neuvojen antoon jne. Sosialistilain aikana puolue oli käyttänyt parlamenttivaaleja ennen muuta valistuksen levittämiseen ja asemiensa puolustamiseen huolimatta sosialidemokraattisen lehdistön piirityksestä ja vainosta. Nyt sosialidemokratia luopui valtiopäivien, maapäivien ja kunnallisten edustuselinten vaaleissa kaikesta vaalitaistelusta, s.o. kaikesta agitaatiosta ja valistustyöstä proletaarisen luokkataistelun mielessä ja supisti parlamenttivaalien sisällön täysin porvarilliseksi: puolue haali edustuselinten paikkoja, joista se sopi sulassa sovussa porvarillisten puolueiden kanssa. Kun sosialidemokraattiset edustajat äänestivät talousarvioiden puolesta maapäivillä ja kunnallisissa edustuselimissä — lukuunottamatta Preussin ja Elsass-Lothringenin maapäiviä — vedoten juhlallisesti linnarauhaan, tämä korosti sotaa edeltäneen käytännön jyrkkää katkeamista. Sosialidemokraattinen lehdistö, korkeintaan paria poikkeusta lukuunottamatta, nosti äänekkäästi kansallisen yhtenäisyyden periaatteen Saksan kansan elinehdoksi. Heti sodan syttyessä se varoitti nostamasta säästöjä säästökassalta ja varjeli siten kaikin voimin maan talouselämää epävakaisuudelta ja varmisti sen, että säästökassat osallistuivat varsin merkittävällä tavalla sotaluottojen antoon. Se varoitti proletaarinaisia kertomasta sodassa oleville miehilleen omasta ja lastensa hädästä, valtion tarjoaman huoltoavun riittämättömyydestä ja neuvoi heitä mieluummin vaikuttamaan sotilaisiin »rauhoittavasti ja kohottavasti»: piti kuvata herttaista perheonnea ja »lausua ystävällisiä sanoja avusta, joka on tähän saakka myönnetty».^[10*] Se ylisti nykyaikaisen työväenliikkeen kasvatustyötä sodankäynnin erinomaiseksi apuneuvoksi esim. seuraavassa klassillisessa näytteessä:

»Hädässä ystävä tutaan. Tämä vanha sananlasku tulee tällä hetkellä todeksi. Kiusatut, piinatut ja kidutetut sosialidemokraatit nousevat tällä hetkellä kuin mies kotomaansa suojaksi ja saksalaiset ammattiyhdistyskeskukset, joiden elämä Preussi-Saksassa on niin usein ollut katkeraa, kertovat yhtäpitävästi, että heidän parhaat miehensä ovat lippujen alla. Jopa Generalanzeigerin kaltaiset yrittäjälehdet ilmoittavat tämän tosiasian ja lisäävät olevansa vakuuttuneita siitä, että 'nämä ihmiset' täyttävät velvollisuutensa siinä kuin muutkin ja että siellä, missä he seisovat, iskuja annetaan ehkä kaikkein tiheimmin.

»Meidän vakaumuksemme on, että koulutetut ammattiyhdistysmiehemme osaavat enemmänkin kuin 'iskeä'. Nykyaikaiset massa-armeijat eivät ole tehneet sodankäyntiä kenraalien kannalta entistä helpommaksi. Nykyaikaisilla jalkaväen luodeilla voi osua lähes 3000 metrin ja aivan varmasti vielä 2000 metrin päähän, ja tästä syystä sotapäälliköiden on täysin mahdotonta johtaa suuria joukko-osastoja suljettuina marssirivistöinä. Täytyy osata ajoissa 'kulkea erilleen' ja erilleen kulkeminen vaatii entistä enemmän patrulleja sekä sellaista kuria ja teräväkatseisuutta ei vain eri osastoissa vaan myös kunkin yksityisen miehen kohdalla, että tässä sodassa todellakin nähdään, kuinka kasvattavia ammattiyhdistykset ovat olleet ja kuinka hyvin tähän kasvatukseen voidaan luottaa nykyisen kaltaisina pahoina päivinä. Venäläinen ja ranskalainen sotilas voi yltää urhoollisuudessaan ihmeisiin, mutta saksalainen ammattiyhdistysmies voittaa heidät kylmässä, rauhallisessa harkintakyvyssään. Lisäksi on otettava huomioon, että järjestyneet ihmiset tuntevat usein rajaseutujen tiet ja polut kuin taskunsa, että monet ammattiyhdistystoimitsijat osaavat kieliä jne. Kun vuonna 1866 sanottiin, että preussilaisten joukkojen eteneminen oli koulumestarin voitto, tällä kertaa voidaan puhua ammattiyhdistystoimitsijoiden voitosta.» (Frankfurter Volksstimme, 18.8. 1914)

Puolueen teoreettinen julkaisu Die Neue Zeit (nro 23, 25.9.1914) julisti: »Niin kauan kuin kysytään vain, voitto vai tappio, kaikki muut kysymykset jäävät syrjään, jopa kysymys sodan tarkoituksesta. Siis aivan erityisesti kaikki puolue-, luokka- ja kansallisuuserot sekä armeijassa että väestössä.» Ja numerossaan 8 marraskuun 27. päivänä 1914 samainen Neue Zeit julisti artikkelissa »Internationaalin rajat»: »Maailmansota jakaa sosialistit eri leireihin, ennen muuta kansallisiin leireihin. Internationaali ei kykene estämään sitä. (kursivointi R.L.:n) Se merkitsee, että Internationaali ei ole sodan aikana tehokas työkalu, se on olennaisesti rauhan ajan työväline.»

Sosialidemokratia julisti siis, että luokkataistelua ei ole olemassa elokuun 4. päivästä 1914 tulevaan rauhantekoon saakka. Kruppin kanuunoiden jylistessä ensi kertaa Belgiassa Saksa muuttui luokkasolidaarisuuden ja yhteiskunnallisen harmonian ihmemaaksi.

Millaiseksi tämä ihme pitäisi oikeastaan kuvitella. Luokkataistelu ei tunnetusti ole mikään keksintö, sosialidemokratian vapaa luomus. Sitä ei voi keskeyttää mielivaltaisesti ja vapaasti tietyiksi ajoiksi. Proletaarinen luokkataistelu on vanhempi kuin sosialidemokratia, se on luokkayhteiskunnan perustuotteita, se syttyi jo silloin kun kapitalismi tuli Eurooppaan. Nykyaikaista proletariaattia ei ole suinkaan vasta sosialidemokratia johtanut luokkataisteluun, pikemminkin luokkataistelu on synnyttänyt sosialidemokratian, jotta luokkataistelun erilaisiin paikallisiin ja ajallisiin osasiin saataisiin määrätietoisuutta ja yhtenäisyyttä. Mitä muutoksia sodan puhkeaminen on tässä suhteessa saanut aikaan. Onko yksityisomaisuus, kapitalistinen riisto, luokkavalta ehkä loppunut. Ovatko omistavat luokat ehkä julistaneet isänmaallisessa hurmiossaan: nyt, sodan vuoksi me annamme tuotantovälineet, s.o. maan ja tehtaat yleiseen omistukseen, luovumme omaisuuden yksinoikeudellisesta hyväksikäytöstä, poistamme kaikki poliittiset etuoikeudet ja uhraamme ne isänmaan alttarille niin pitkäksi aikaa kuin isänmaa on vaarassa. Tämä olettamus on lattea ja muistuttaa lasten satua. Ja kuitenkin tämä olisi ainoa edellytys, jota loogisesti voisi seurata työväenluokan julistus: luokkataistelu on keskeytetty. Mitään sen kaltaista ei tietenkään tapahtunut. Päinvastoin, kaikki omistussuhteet, riisto, luokkavalta, jopa poliittinen oikeudettomuus sen monissa preussilais-saksalaisissa muodoissa jäivät koskemattomiksi. Kanuunoiden jyrinä Belgiassa ja Itä-Preussissa ei muuttanut lainkaan Saksan taloudellista, sosiaalista ja poliittista rakennetta.

Luokkataistelun kumoaminen oli siis täysin yksipuolinen toimenpide. Kun työväenluokan 'sisäinen vihollinen', kapitalistinen riisto ja sorto jäivät ennalleen, työväenluokan johtajat eli sosialidemokratia ja ammattiyhdistykset luovuttivat isänmaallisessa jalomielisyydessään työväenluokan taistelutta tälle viholliselle sodan ajaksi. Kun hallitsevat luokat pysyivät omaisuus- ja valtaoikeuksiensa täydessä varustuksessa, sosialidemokratia suositteli proletariaatille »aseiden riisuntaa».

Nykyaikaisen porvarillisen yhteiskunnan luokkaharmonian ja kaikkien kerrosten veljeyden ihme on jo kerran koettu — 1848 Ranskassa.

Marx kirjoittaa teoksessaan 'Luokkataistelut Ranskassa':

»Niiden proletaarien ajatuksissa, jotka sekoittivat finanssiaristokratian koko porvaristoon, kunnon tasavaltalaisten kuvitelmissa, jotka kielsivät jopa luokkien olemassaolon tai pitivät niitä korkeintaan perustuslaillisen monarkian seurauksena, tähän saakka valtaa vaille jääneiden porvarillisten ryhmien tekopyhissä fraaseissa porvariston valta loppui tasavallan perustamisen mukana (kursivointi sanasta »loppui» sanaan »mukana» R.L.:n). Kaikki kuningasmieliset muuttuivat silloin tasavaltalaisiksi ja kaikki Pariisin miljonäärit työläisiksi. Fraasi, joka vastasi luokkasuhteiden kuviteltua kumoutumista, oli fraternité, yleinen veljeyden voimaantulo, veljeys. Tämä luokkavastakohtaisuuksista tehty mukava abstraktio, tämä ristiriitaisten luokkaetujen sentimentaalinen yhteensovittaminen, tämä haaveellinen kohoaminen luokkataistelun yläpuolelle, fraternité, oli helmikuun vallankumouksen todellinen tunnussana. Pariisin proletariaatti rellesti tässä jalomielisessä fraternité-humalassa ... Pariisin proletariaatti, joka tunsi tasavallassa oman luomuksensa, osoitti luonnollisesti suosiotaan jokaiselle väliaikaisen hallituksen toimenpiteelle, joka helpotti hallituksen pyrkimyksiä saada jalansijaa porvarillisessa yhteiskunnassa. Proletariaatti asettui poliisitoimissa mielellään Caussidièren käyttööön, jotta olisi voitu suojata Pariisissa olevaa omaisuutta, samoin kuin se salli työläisten ja Louis Blancin mestareiden välisten palkkakiistojen sovittamisen. Sen kunnia-asiana oli pitää tasavallan porvarillinen kunnia koskemattomana Euroopan silmien edessä.»

Helmikuussa 1848 Pariisin proletariaatti oli siis naiivien kuvitelmien vallassa keskeyttänyt luokkataistelun, mutta huomatkaa, vasta sen jälkeen kun se oli vallankumouksellisella toiminnallaan murskannut heinäkuun monarkian ja pakkoa käyttäen saanut aikaan tasavallan. Elokuun 4. päivä 1914 oli päälaelleen käännetty helmikuun vallankumous; tapahtui luokkavastakohtaisuuksien kumoaminen — mutta ei tasavallassa, vaan sotilasmonarkiassa, ei sen jälkeen kun kansa oli saanut voiton taantumuksesta, vaan sen jälkeen kun taantumus oli voittanut kansan, ei vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden, vaan piiritystilan julistuksin, samalla kun lehdistön vapaus tukahdutettiin ja valtiomuoto kumottiin. Hallitus julisti juhlallisesti linnarauhan ja vannotti sen jälkeen kaikkia puolueita pitämään linnarauhan rehellisesti. Mutta poliittisesti kokenut hallitus ei oikein luottanut annettuun lupaukseen ja se varmisti »linnarauhan» sotilasdiktatuurin kovin ottein. Sosialidemokraattinen valtiopäiväryhmä hyväksyi tämänkin ilman vastalauseita tai vastarintaa. Valtiopäiväryhmän elokuun 4. ja joulukuun 2. päivänä antamissa julistuksissa ei tavullakaan vastustettu piiritystilan antamaa korvapuustia. Hyväksymällä linnarauhan ja sotaluotot sosialidemokratia hyväksyi hiljaisesti piiritystilan, joka asetti sen suu kapuloituna hallitsevien luokkien jalkojen juureen. Siten se samalla tunnusti, että piiritystila, kansan suun kapulointi ja sotilasdiktatuuri ovat välttämättömiä isänmaan puolustamiseksi. Mutta piiritystila ei ollut suunnattu ketään muuta kuin sosialidemokraatteja vastaan. Vain sosialidemokraattien taholta saattoi odottaa vaikeuksia, vastarintaa ja vastalauseita sodan vuoksi. Samaan hengenvetoon kuin julistettiin linnarauha, siis luokkavastakohtaisuuksien kumoutuminen sosialidemokratian suostumuksella, julistettiin sosialidemokratia itse piiritystilaan ja taistelu työväenluokkaa vastaan sen ankarimmassa muodossa: julistettiin sotilasdiktatuuri. Antautumisensa tuloksena sosialidemokratia sai sen, mitä se olisi saanut pahimmassa tapauksessa vastarinnan päätyttyä tappioon: piiritystilan. Perustellessaan sotaluottojen myöntämistä valtiopäiväryhmän juhlallinen julistus vetosi sosialistiseen periaatteeseen: kansojen itsemääräämisoikeuteen. Saksan kansan »itsemääräämisoikeuden» ensimmäinen vaihe oli tässä sodassa piiritystilan pakkopaita, johon sosialidemokratia pantiin. Historian kuluessa tuskin mikään puolue on pilkannut itseään karkeammin.

Hyväksymällä linnarauhan sosialidemokratia kielsi luokkataistelun sodan ajaksi. Mutta siten se kielsi oman olemassaolonsa ja politiikkansa perustan. Onko sen mikään hengenveto mitään muuta kuin luokkataistelua? Mitä osaa se saattoi esittää sodan aikana, kun se oli luopunut tärkeimmästä periaatteestaan, luokkataistelusta? Kiellettyään luokkataistelun se ei enää ollut aktiivinen poliittinen puolue eikä työväenpolitiikan edustaja. Mutta siten se heitti myös tärkeimmän aseensa kädestään: sodan arvostelemisen työväenluokan omalta näkökannalta. Se jätti »isänmaan puolustamisen» johtavien luokkien_käsiin, tyytyi asettamaan työväenluokan niiden käskyvaltaan ja huolehtimaan yhteiskuntarauhan säilymisestä piiritystilan aikana, toisin sanoen se tyytyi esittämään työväenluokkaa vartioivan santarmiston osaa.

Sosialidemokratia on asennoitumisellaan vahingoittanut erittäin vakavasti ja huomattavasti ohi nykyisen sodan Saksan vapauden asiaa, josta valtiopäiväryhmän julistuksen jälkeen huolehtivat Kruppin kanuunat. Johtavissa sosialidemokraattisissa piireissä rakennetaan nykyään paljon sen toiveen varaan, että sodan jälkeen työväenluokalle annetaan palkinnoksi sen isänmaallisesta käyttäytymisestä sodan aikana merkittävä demokraattisten oikeuksien laajennus, porvarillinen tasavertaisuus. Mutta historian kuluessa hallitsevat luokat eivät ole vielä koskaan antaneet poliittisia oikeuksia hallituille luokille juomarahana hyvästä käytöksestä. Päinvastoin, historia on täynnä esimerkkejä hallitsevien hapeämättömästä sanapattoisuudesta sellaisissakin tapauksissa, joissa on annettu juhlallisia lupauksia ennen sotaa. Tosiasiassa sosialidemokratia ei ole varmistanut toiminnallaan poliittisten vapauksien tulevaa laajentumista Saksassa, vaan on järkyttänyt ennen sotaa voimassa olleita vapauksia. Tapa jolla Saksassa on monia kuukausia taistelematta siedetty — niin, sosialidemokraattien osoittaessa osin jopa suosiotaan^[11*] — lehdistön- ja kokoontumisvapauden puuttumista, julkisen elämän loppumista ja piiritystilaa, on ennen näkemätön nykyaikaisen yhteiskunnan historiassa. Englannissa vallitsee täydellinen lehdistön vapaus. Ranskassa lehdistön suuta ei ole tukittu läheskään samalla tavalla kuin Saksassa. Missään maassa yleinen mielipide ei ole sillä tavoin täysin kadonnut kuin Saksassa, missään sitä ei ole noin vain korvattu puolivirallisella 'mielipiteellä', hallituksen käskyllä. Venäjälläkin tunnetaan vain sensorin pahaa jälkeä jättävä punakynä, joka tukahduttaa opposition mielipiteen, täysin tuntematon on sitä vastoin sellainen järjestely, että opposition lehdistö painaa hallituksen tarjoamia artikkeleita, että sen on edustettava omissa artikkeleissaan tiettyjä käsityksiä, jotka hallitusvirastot sanelevat sille »lehdistön kanssa käymissään luottamuksellisissa keskusteluissa». Saksassakaan ei vuoden 1870 sodan aikana koettu mitään tämän kaltaista. Lehdistöllä oli täydellinen vapaus ja se seurasi sotatapahtumia Bismarckin suureksi harmiksi osittain ankaran kriittisesti ja kävi reipasta mielipidetaistelua erityisesti myös sodan päämääristä, alueiden anastamiseen liittyvistä kysymyksistä, valtiomuotokysymyksista jne.

Kun Johann Jacoby vangittiin, suuttumuksen myrsky kävi yli koko Saksan ja itse Bismarck piti tätä taantumuksen rohkeinta tekoa erehdyksenä eikä halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä. Sellainen oli tilanne Saksassa sen jälkeen kun Bebel ja Liebknecht olivat työväenluokan nimissä kieltäytyneet jyrkästi kaikesta yhteistyöstä hallitsevien yltiöpatrioottien kanssa. Tarvittiin isänmaallinen sosialidemokratia, jolla oli neljä ja puoli miljoonaa äänestäjää, linnarauhan liikuttava sovinnonjuhla ja sosialidemokraattisen valtiopäiväryhmän puoltolause sotaluotoille, jotta Saksaan olisi voitu pystyttää ankarin sotilasdiktatuuri, jonka täysi-ikäinen kansa on ikinä ottanut niskoilleen. Kun tämä on Saksassa nykyään mahdollista, kun porvarillisen lehdistön ohella myös pitkälle kehittynyt ja vaikutusvaltainen sosialidemokraattinen lehdistö hyväksyy tämän taistelutta ja yrittämättä näkyvää vastarintaa, tilanne on Saksan vapauden kohtalolle onnettomalla tavalla merkityksellinen. Se osoittaa, että saksalaisella yhteiskunnalla ei ole itsessään mitään poliittisten vapauksien perustaa — sehän pystyy olemaan erittäin helposti ja täysin kitkattomasti vailla vapautta. Älkäämme unohtako, että Saksan valtakunnassa ennen sotaa vallinneet surkeat poliittiset oikeudet eivät olleet suurten monta kertaa toistuneiden vallankumouksellisten taisteluiden tulos eivätkä juurtuneet taisteluiden perinteen avulla syvälle kansan elämään — niin kuin Ranskassa ja Englannissa — vaan Bismarckin politiikan lahja yli kaksi vuosikymmentä kestäneen voittoisan vastavallankumouksen jälkeen. Saksan valtiomuoto ei ollut kypsynyt vallankumouksen kentillä, vaan Preussin sotilasmonarkian pelaamassa diplomaattisessa pelissä; siinä sementti, jolla sotiiasmonarkiasta rakennettiin nykyinen Saksan valtakunta. Saksan »vapaata kehitystä» uhkaavat vaarat eivät ole Venäjällä niin kuin valtiopäiväryhmä arveli, vaan Saksassa itsessään. Ne ovat Saksan valtiomuodon omalaatuisessa vastavallankumouksellisessa alkuperässä, niissä saksalaisen yhteiskunnan taantumuksellisissa tekijöissä, jotka ovat käyneet jatkuvaa hiljaista sotaa surkeata »saksalaista vapautta» vastaan valtakunnan perustamisesta lähtien: nuo tekijät ovat: Elben itäpuolisten alueiden junkkerit, suurteollisuuden kiillottajat, peritaantumuksellinen keskusta, Saksan liberalismin perinpohjainen kuihtuminen, yhden miehen käsissä oleva hallitus ja kaikista näistä tekijöistä yhdessä syntynyt sapelivalta, Zabernin politiikka, joka vietti Saksassa voitonjuhlaa juuri ennen sodan syttymistä. Nämä ovat Saksan kulttuuria ja »vapaata kehitystä» uhkaavat todelliset vaarat. Sota, piiritystila ja Saksan sosialidemokratian asenne vahvistavat noita tekijöitä tällä hetkellä erittäin suuresti. On tosin olemassa yksi aidosti liberaalinen veruke Saksassa nykyään vallitsevalle hautausmaarauhalle: oikeuksista on luovuttu vain »väliaikaisesti» sodan ajaksi. Mutta poliittisesti kypsä kansa voi yhtä vähän luopua »väliaikaisesti» poliittisista oikeuksistaan ja julkisesta elämästään kuin elävä ihminen voi »luopua» hengittämisestä. Kansa, joka käytöksellään myöntää, että piiritystila on sodan aikana välttämätön, myöntää samalla, että poliittista vapautta ei ylipäätään tarvita. Kun sosialidemokratia sietää ja hyväksyy nykyisen piiritystilan — sotaluottojen myöntäminen ilman minkäänlaisia ehtoja sekä linnarauhan hyväksyminen merkitsevät juuri tätä — sen täytyy vaikuttaa kansanjoukkoihin, jotka ovat Saksan valtiomuodon ainoa tuki, yhtä lailla turmelevasti kuin se vaikuttaa rohkaisevasti ja vahvistavasti vallassaolevaan taantumukseen, valtiomuodon viholliseen.

Luopumalla luokkataistelusta puolueemme vei samalla itseltään mahdollisuuden vaikuttaa tehokkaasti sodan pituuteen ja rauhanteon muotoon. Tässä se löi omaa julistustaan suoraan korvalle. Puolue, joka juhlallisesti torjui kaiken alueiden anastuksen, s.o. sotilaallisesti onnistuneen imperialistisen sodan väistämättömän, johdonmukaisen seurauksen, luovutti samalla — hyväksymällä linnarauhan — kaikki keinot ja aseet, joiden avulla se olisi voinut saada kansanjoukot, yleisen mielipiteen liikkeelle tarkoittamallaan tavalla. Kansanjoukkojen ja yleisen mielipiteen avulla se olisi voinut harjoittaa tehokasta painostusta, kontrolloida siten sotaa sekä vaikuttaa rauhan tekoon. Mutta tapahtumien kulku oli päinvastainen. Kun sosialidemokratia varmisti yhteiskuntarauhan militarismin selustassa hyväksymällä linnarauhan, se salli militarismin seurata omia latujaan välittämättä muista kuin hallitsevien luokkien eduista, päästi valloilleen militarismiin olennaisesti liittyvät imperialistiset voimat, jotka pyrkivät anastamaan ja joiden täytyy anastaa vieraita alueita. Toisin sanoen, hyväksymällä linnarauhan ja riisumalla työväenluokan aseista sosialidemokratia tuomitsi alueiden anastamista vastustavan juhlallisen asenteensa jäämään pelkäksi voimattomaksi fraasiksi.

Mutta tästä seurasi muutakin, nimittäin sodan pitkittyminen. Tässä voidaan kouriintuntuvasti havaita, millainen proletaariselle politiikalle vaarallinen ansa nykyään vallalla olevaan dogmiin sisältyy. Dogmin mukaan meidän kannattaa vastustaa sotaa vain niin kauan kuin sodan vaara on olemassa. Jos sota syttyy sosialidemokraattinen politiikka on menettänyt pelinsä. Silloin on enää kysymys vain voitosta tai tappiosta, s.o. luokkataistelu loppuu sodan ajaksi. Tosiasiassa sosialidemokraattisen politiikan suurin tehtävä alkaa sodan sytyttyä. Saksan puolue- ja ammattiyhdistysedustajien yksimielisesti hyväksymä Stuttgartin Internationaalin päätös vuodelta 1907, joka hyväksyttiin uudelleen Baselissa 1912. sanoo:

»Mikäli sota kuitenkin syttyy, (sosialidemokratian) velvollisuus on esiintyä sen nopean lopettamisen puolesta ja pyrkiä kaikin voimin käyttämään hyväksi sodan aikaansaamaa poliittista ja taloudellista kriisiä kansan herättämiseksi ja siten nopeuttaa kapitalistisen yhteiskunnan hävittämistä kursivointi R.L.:n).»

Mitä sosialidemokratia on tehnyt tässä sodassa. Se on tehnyt täsmälleen päinvastoin kuin Stuttgartin ja Baselin Kongressien käsky sanoi. Myöntämällä sotaluotot ja hyväksymällä linnarauhan se on vaikuttanut kaikin keinoin sen hyväksi, että sota ei saisi aikaan taloudellista ja poliittista kriisiä, että sota ei herättäisi kansaa. Se on »pyrkinyt kaikin voimin» pelastamaan kapitalistisen yhteiskunnan tämän omalta anarkialta, joka seuraa sotaa, ja siten toiminut sodan esteettömän jatkamisen ja sen uhrien lukumäärän lisäämisen puolesta. Niin kuin valtiopäiväedustajilta saa usein kuulla, taistelukentällä kaatuneiden miesten lukumäärä on ollut muka täysin riippumaton sotaluottojen myöntämisestä tai myöntämättä jättämisestä. Niin, puoluelehdistömme on edustanut sitä mielipidettä, että on nimenomaan osallistuttava »maan puolustamiseen» ja tuettava sitä, jotta voitaisiin vähentää sodan uhrien lukumäärä meidän kansamme kohdalla mahdollisimman vähiin. Harjoitettu politiikka on johtanut päinvastaiseen tulokseen. Vasta sosialidemokratian »isänmaallisen» käyttäytymisen vuoksi, selustassa vallitsevan linnarauhan ansiosta imperialistinen sota saattoi päästää hurjan raivonsa pelotta valloilleen. Aikaisemmin pelko sisäisistä levottomuuksista, kärsivän kansan vihasta oli jatkuva painajainen ja siten hallitsevien luokkien sotahimojen tehokkain jarru. Bülowin tiedetään sanoneen, että pääasiassa sosialidemokraatteja kohtaan tunnetun pelon vuoksi sotaa pyritään mahdollisuuksien mukaan siirtämään. Rohrbach sanoo kirjassaan 'Der Krieg und die deutsche Politik' sivulla VII: »Mikäli ei tapahdu mitään luonnonkatastrofia, ainoa asia, joka saattaisi pakottaa saksalaiset rauhaan, on leivättömien nälkä.» Hän ilmeisesti ajatteli nälkää, joka ilmoittaa itsestään, joka on kuultavissa ja nähtävissä ja saa siten hallitsevien luokkien huomion kiinnittymään itseensä. Kuunnelkaamme lopuksi, mitä eräs huomattava sotilas ja sodan teoreetikko, kenraali von Bernhardi sanoo. Suuressa teoksessaan 'Vom heutigen Kriege' hän kirjoittaa:

»Nykyaikaiset massa-armeijat vaikeuttavat siten sodankäyntiä mitä moninaisimmilla tavoilla. Sitä paitsi ne ovat itsessään vaaratekijä, jota ei sovi aliarvioida (kursivointi R.L.:n).

»Tuollaisen armeijan mekanismi on niin valtava ja monimutkainen, että se on toimintakykyinen ja johdettavissa vain silloin, kun koko pyorästö toimii luotettavasti vähintäänkin pääpiirteissään ja laajoja massoja koskettavat voimakkaat moraaliset järkytykset voidaan välttää. Mutta yhtä vähän kuin voidaan luottaa siihen, että kaikki taistelut ovat voitokkaita, voidaan luottaa siihen, että sellaisilta ilmiöiltä voidaan kokonaan välttyä vaihtelevan sodan kuluessa. Mikäli moraalisten järkytysten laajuus on vähäinen, ne voidaan myös voittaa. Mutta mikäli suuret, yhteenahdetut massat pääsevät johdon käsistä, joutuvat paniikinomaiseen tilaan, mikäli suuri osa huoltoa ei toimi ja tottelemattomuuden henki saa joukoissa vallan, silloin massat eivät pelkästään tule puolustuskyvyttömiksi vihollista vastaan, vaan niistä tulee vaara sekä itselleen että omalle johdolleen, ne näet rikkovat joukko-osastojen kurin, häiritsevät mielivaltaisesti operaatioiden kulkua ja asettavat siten johdon sellaisten tehtävien eteen, joita se ei kykene ratkaisemaan.

»Nykyaikaisilla armeijamassoilla käytävä sota on siis kaikissa tapauksissa uskallettua leikkiä, joka asettaa erittäin suuria vaatimuksia valtion sekä henkilö- että finanssivoimavaroille. Sen vuoksi on vain luonnollista, että kaikkialla ryhdytään järjestelyihin, joiden tarkoituksena on mahdollistaa puhjenneen sodan nopea lopettaminen ja sen valtavan jännityksen nopea laukaiseminen, joka ilman muuta syntyy, kun kokonaiset kansat kutsutaan aseisiin (kursivointi R.L.:n).»

Porvarilliset poliitikot samoin kuin sotilaalliset asiantuntijat pitivät siis nykyaikaisilla massa-armeijoilla käytävää sotaa »uskallettuna leikkinä» ja tämä oli tehokkain keino, jolla nykyisiä vallanpitäjiä olisi voitu estää valmistelemasta sotaa ja sodan syttyessä huolehtia sen mahdollisimman nopeasta lopettamisesta. Sosialidemokratian käytös, joka vaikuttaa joka taholla hillitsevästi »valtavaan jännitykseen», hajotti tämän sodan aikana huolet, se mursi ne yksittäiset padot, jotka olivat pidättämässä militarismin esteetöntä myrskytulvaa. Niin, tapahtui jopa sellaista, mitä kukaan Bernhardt tai porvarillinen valtiomies ei olisi voinut unissaankaan pitää mahdollisena; sosialidemokraattien leiristä kaikui iskusana »pidä puolesi!» — ihmisteurastuksen jatkamista kannattava iskusana. Ja niin jo kuukausien ajan tuhannet taistelukenttiä peittävät uhrit ovat langenneet omalletunnollemme.

Takaisin sisällysluetteloon

VII

Mutta kaikesta huolimatta — kun emme ole kyenneet estämään sotaa, kun sota on syttynyt, kun vihollinen uhkaa tunkeutua maahan — onko meidän jätettävä oma maamme suojattomaksi, onko meidän luovutettava maamme viholliselle — saksalaisten venäläisille, ranskalaisten ja belgialaisten saksalaisille, serbien itävaltalaisille? Eikö sosialistinen periaate, kansojen itsemääräämisoikeus sano, että jokainen kansa on oikeutettu ja velvollinen suojelemaan vapauttaan ja riippumattomuuttaan? Kun talo palaa, eikö ennen kaikkea pidä sammuttaa palo eikä etsiä palon sytyttänyttä syyllistä? Argumentilla »palavasta talosta» on ollut sekä täällä että muualla, Saksassa samoin kuin Ranskassa, merkittävä osa. Myös puolueettomissa maissa sen ympärille on muodostunut koulukuntia. Hollanniksi käännettynä argumentti kuuluu: kun laiva vuotaa, eikö silloin pidä ennen kaikkea yrittää paikata reikä?

Se kansa joka antautuu ulkoiselle viholliselle, ei tietenkään ote minkään arvoinen, ei liioin se puolue, joka antautuu sisäiselle viholliselle. »Palavan talon» palokuntalaiset ovat vain unohtaneet yhden asian, sen, että sosialistin suussa isänmaan puolustaminen merkitsee jotakin muuta kuin tykinruoaksi joutumista imperialistisen porvariston komennossa. Ensinnäkin »maahan tunkeutuminen» — onko tämä todella se kauhukuva, jonka tieltä kaikki maan sisäinen luokkataistelu häviää kuin ylivoimaisen taian loihtimana ja lamaannuttamana? Porvarillisen isänmaallisuuden ja piiritystilan poliisiteorian mukaan kaikki luokkataistelu on rikos maanpuolustuksen etuja vastaan, koska luokkataistelu — niin väitetään — merkitsee kansakunnan puolustuskyvyn vaarantamista ja heikentämistä. Virallinen sosialidemokratia on antanut tämän huudon sekoittaa itsensä. Ja porvarillisen yhteiskunnan uusin historia osoittaa kuitenkin joka vaiheessaan, että vieraan vallan maahan tunkeutuminen ei merkitse porvarilliselle yhteiskunnalle sitä kauhujen kauhua, joksi se nykyään kuvataan, vaan kokeiltua ja mielellään käytettyä keinoa »sisäistä vihollista» vastaan. Eivätkö Bourbonit ja Ranskan aristokraatit kutsuneet vieraita valtoja maahan jakobiineja vastaan? Eikö Itävallan ja Kirkkovaltion vastavallankumous kutsunut 1849 ranskalaisen maahan tunkeutujan Roomaan, venäläisen Budapestiin? Eikö Ranskassa »järjestyspuolue» uhannut 1850 avoimesti kasakoiden maahantunkeutumisella saadakseen kansalliskokouksen alistumaan? Ja eikö vuoden 1871 toukokuun 18. päivän mainiolla sopimuksella, joka solmittiin Jules Favren, Thiersin & Kumpp. ja Bismarckin välillä, sovittu bonapartistiarmeijan vangittujen vapauttamisesta ja Preussin joukkojen suoranaisesta tuesta Pariisin kommuunin hävittämiseksi. Tässä oli Karl Marxille tarpeeksi historiallista kokemusta — jo 45 vuotta sitten hän kykeni sen avulla paljastamaan nykyaikaisten porvarillisten valtioiden »kansalliset sodat» petokseksi. Kansainvälisen Työväenliiton Pääneuvoston kuuluisassa Pariisin kommuunin kukistumiselle omistetussa adressissa Marx sanoo:

»Kun uudemman ajan suurimman sodan jälkeen voittanut ja voitettu armeija liittoutuvat proletariaatin teurastamiseksi, tämä ennen kuulumaton tapahtuma ei osoita — niin kuin Bismarck luulee — esiin tunkeutuvan uuden yhteiskunnan lopullista voittamista, vaan vanhan porvarillisen yhteiskunnan täydellistä murentumista. Korkein sankarillinen nousu, johon vanha yhteiskunta vielä kykeni, oli kansallinen sota ja tämä paljastuu nyt pelkäksi hallituspetokseksi (kursivointi R.L.:n), jolla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin luokkataistelun lykkääminen ja joka joutuu syrjään niin pian kuin luokkataistelu liekehtii kansalaissotana. Luokkavalta ei kykene enää verhoutumaan kansalliseen univormuun; kansalliset hallitukset ovat yhtyneet proletariaattia vastaan!»

Maahan tunkeutuminen ja luokkataistelu eivät siis ole porvarillisessa yhteiskunnassa vastakohtia niin kuin virallisessa legendassa sanotaan, vaan toinen on toisen keino ja ilmaus. Ja kun maahan tunkeutuminen merkitsee hallitseville luokille koettua keinoa luokkataistelua vastaan, ylöspäin pyrkiville luokille jyrkin luokkataistelu on osoittautunut aina parhaaksi aseeksi maahan tunkeutumista vastaan. Jo uuden ajan kynnyksellä kaupunkien myrskyinen, monien sisäisten mullistusten ja ulkoisten vihollisuuksien myllertäma historia, Firenzen ja Milanon historia, näiden kaupunkien satavuotinen taistelu Hohenstaufeja vastaan osoittaa että sisäisten luokkataistelujen väkivaltaisuus ja hurjuus ei vähennä yhteisön ulkoista puolustusvoimaa vaan päinvastoin; vasta näiden taisteluiden ahjosta nousee mahtava liekki, joka on tarpeeksi vahva vastustamaan jokaista ulkoapäin tulevaa vihollisrynnäkkoä. Mutta kaikkien aikojen klassillinen esimerkki on Ranskan vallankumous. Tuskin koskaan mikään paikka on ollut sillä tavalla vihollisten ympäröimä kuin vuoden 1793 Ranska. Ranskan sydän Pariisi. Kun Ranska ja Pariisi eivät sortuneet liittoutuneen Euroopan myrskytulvaan, joka puolelta maahan tunkeutuvien joukkojen jalkoihin, vaan nousivat yhä mittavampaan vastarintaan taistellessaan kasvavaa vaaraa vastaan ennennäkemättömällä tavalla ja löivät jokaisen vihollisliittoutuman perinpohjin ehtymättömän taistelutahdon kasvaessa yhä uusiin ihmeisiin, tämä johtuu yksinomaan siitä, että yhteiskunnan sisäiset voimat olivat päässeet täysin valloilleen luokkien välisessä suuressa yhteenotossa. Nyt, vuosisadan perspektiivissä, voidaan selvästi nähdä että vain tuon yhteenoton jyrkin ilmaus, Pariisin kansan diktatuuri ja sen häikäilemätön radikalismi kykeni polkemaan kansakunnan maaperästä ne keinot ja voimat, joilla pystyttiin puolustamaan ja ylläpitämään vastasyntynyttä porvarillista yhteiskuntaa kokonaista vihollismaailmaa vastaan — hallitsijasuvun juonia, aristokraattien maanpetoksellisia vehkeilyjä, papiston konnankoukkuja, Vendéen kansannousua, kenraalien petosta, kuudenkymmenen departementin ja provinssipääkaupungin vastarintaa sekä Euroopan monarkistisen liittouman yhtyneitä armeijoita ja laivastoja vastaan. Niin kuin vuosisadat todistavat, maan paras suoja ja turva ulkoisia vihollisia vastaan ei ole piiritystila, vaan häikäilemätön luokkataistelu, joka ravistaa kansanjoukkojen omanarvontunnon, uhrimielen ja siveellisen voiman hereille.

Sama traaginen quidproquo tapahtuu sosialidemokratialle, kun se vetoaa kansojen itsemääräämisoikeuteen perustellessaan asennoitumistaan tässä sodassa. On totta, että sosialidemokratia tunnustaa jokaiselle kansalle oikeuden riippumattomuuteen ja vapauteen, oman kohtalon itsenäiseen ohjaamiseen. Mutta on todellista sosialismin pilkkaa, kun nykyiset kapitalistiset valtiot esitetään tämän kansojen itsemääräämisoikeuden ilmentyminä. Missä näistä valtioista kansakunta on tähän mennessä päättänyt kansallisen, poliittisen tai sosiaalisen olemassaolonsa muodoista ja edellytyksistä.

Mitä Saksan kansan itsemäärääminen merkitsee ja mitä se on, sitä vuoden 1848 demokraatit ja Saksan proletariaatin esitaistelijat Marx, Engels ja Lassalle, Bebel ja Liebknecht julistivat ja sen puolesta he taistelivat; heidän päämääränään oli yhtenäinen suursaksalainen tasavalta. Tämän ihanteen vuoksi maaliskuun taistelijat suodattivat sydänverensä Wienin ja Berliinin barrikadeilla, tämän ohjelman toteuttamiseksi Marx ja Engels olisivat halunneet pakottaa Preussin sotaan Venäjää vastaan 1848. Tämän kansallisen ohjelman täyttymisen ensimmäisenä vaatimuksena oli lopettaa Habsburgien monarkiaksi kutsuttu »läjä, jonka lahoaminen on organisoitu» sekä hävittää Preussin sotilasmonarkia ja kaksi tusinaa saksalaisia kääpiömonarkioita. Kun Saksan vallankumous kärsi tappion ja Saksan porvaristo petti omat demokraattiset ihanteensa, seurauksena oli Bismarckin komento ja sen luoma Suur-Preussi, jossa kaksikymmentä isänmaata oli koottu Saksan valtakunnaksi kutsutun kypäränpiikin alle. Nykyinen Saksa on rakennettu maaliskuun vallankumouksen haudalle ja Saksan kansan itsemääräämisoikeuden raunioille. Nykyinen sota, jonka tarkoituksena on Turkin säilyttämisen ohella Habsburgien monarkian säilyttäminen ja Preussin sotilasmonarkian vahvistaminen, on maaliskuun kaatuneiden ja Saksan kansallisen ohjelman uusi hautaus. On todellakin historian ivaa, että sosialidemokraatit, vuoden 1848 isänmaan ystävien perilliset, menevät tähän sotaan kädessään »kansojen itsemääräämisoikeuden» lippu. Vai onko ehkä kolmas tasavalta, jolla on siirtomaaomistuksia neljässä maanosassa ja joka harjoittaa siirtomaajulmuuksia kahdessa maanosassa, Ranskan kansan »itsemääräämisen» ilmaus. Tai onko itsemäärääminen ehkä toteutunut Brittien valtakunnassa, johon kuuluu Intia ja jossa miljoona eteläafrikkalaista valkoista hallitsee viittä miljoonaa värillistä. Tai ehkä peräti Turkissa tai tsaarivaltakunnassa. Vain porvarillisen poliitikon mielestä, jolle herrarodut edustavat ihmiskuntaa ja hallitsevat luokat kansakuntaa, voi siirtomaavaltioiden kohdalla ylipäänsä olla puhe »kansojen itsemääräämisestä». Tämän käsitteen sosialistisessa merkityksessä kansakunta ei ole vapaa, jos sen olemassaolo perustuu muiden kansojen orjuutukseen, sillä myös siirtomaakansat ovat kansoja ja valtioiden jäseniä. Kansainvälinen sosialismi tuntee vapaiden, riippumattomien, tasa-arvoisten kansakuntien oikeuden, mutta vain se voi luoda sellaisia kansakuntia, vasta se voi toteuttaa kansojen itsemääräämisoikeuden. Myöskään tämä sosialismin tunnuslause ei ole — sen enempää kuin muutkaan — olemassaolevan pyhitys, vaan proletariaatin vallankumouksellisen, uutta muovaavan, aktiivisen politiikan tiennäyttäjä ja kannustin. Niin kauan kuin on olemassa kapitalistisia valtioita ja erityisesti niin kauan kuin imperialistinen maailmanpolitiikka määrää ja hahmottaa valtioiden sekä sisäisen että ulkoisen elämän, kansojen itsemääräämisoikeudella ei ole mitään tekemistä tuon politiikan käytännön kanssa sen enempää sodan kuin rauhankaan aikana.

Voisi sanoa vielä enemmän. Nykyisessä imperialistisessa tilanteessa ei voi enää ylipäätään olla kansallisia puolustussotia, ja sosialistinen politiikka, joka ei ota huomioon tätä nimenomaista historiallista tilannetta ja jota maailman tapahtumien pyörteissä ohjaavat vain yhden maan erilliset näkökannat, on rakennettu hiekalle.

Tässä esityksessä on jo yritetty osoittaa Saksan ja sen vihollisten tämänhetkisen yhteentörmäyksen tausta. On ollut tarpeen valaista lähemmin nykyisen sodan varsinaisia vaikuttavia tekijöitä ja sisäisiä yhteyksiä, koska Saksan olemassaolon, vapauden ja kulttuurin puolustamisella on ollut ratkaiseva osa sekä valtiopäiväryhmämme että lehdistömme kannanotoissa. Näitä kannanottoja vastaan on pidettävä kiinni siitä historiallisesta totuudesta, että kysymyksessä on ehkäisysota, jota Saksan imperialismi valmisteli päämäärien asettelullaan vuosia ja jonka se määrätietoisesti laski valloilleen kesällä 1914 Saksan ja Itävallan diplomatian avulla. Tämän toteamuksen ohi kysymys puolustuksesta ja hyökkäyksestä, kysymys »syyllisestä» on täysin merkityksetön, kun arvioidaan yleisemmin maailmansotaa ja sen merkitystä proletariaatin luokkapolitiikalle. Jos Saksa ei missään tapauksessa puolusta itseään, eivät itseään puolust myöskään Ranska ja Englanti, sillä ne eivät »puolusta» kansallista vaan maailmanpoliittista asemaansa, vanhoja imperialistisia omistuksiaan, joita uuden tulokkaan, Saksan iskut uhkaavat. Jos Saksan ja Itävallan seikkailut itämailla epäilemättä sytyttivätkin maailmanpalon, vähä vähältä siihen raahasivat ja kasasivat polttoainetta Ranskan imperialismi, joka ahmaisi Marokon, Englannin imperialismi, joka valmistautui ryöstämään Mesopotamian ja Arabian ja joka monin toimenpitein pyrki varmistamaan pakkovaltansa Intiassa, sekä Venäjän imperialismi, joka Balkanin politiikallaan tähtäsi Konstantinopolin anastamiseen. Sotilaalliset varustelut, joilla oli olennainen osa katastrofin puhkeamisen aiheuttajana, olivat kaikkien valtioiden kilpailua. Ja kun Saksa, Bismarckin politiikka vuonna 1870 laski perustan eurooppalaiselle kilpavarustelulle, toisen keisarikunnan politiikka oli ennen vuotta 1870 antanut sysäyksen tuolle politiikalle ja kolmannen tasavallan seikkailupolitiikka. Ranskan laajentuminen Itä-Aasiassa ja Afrikassa edisti sitä.

Ranskalaiset sosialistit ajoi »kansallisen puolustuksen» harhakuvitelmaan ennen muuta se tosiasia, että Ranskan hallituksella ja Ranskan koko kansalla ei ollut heinäkuussa 1914 pienimpiäkään sota-aikeita. »Ranskassa ovat nykyään kaikki vilpittömästi ja rehellisesti, suoraan ja varauksetta rauhan kannalla», Jaurès todisti elämänsä viimeisessä puheessa sodan aattona Brysselin Kansantalossa. Tämä toteamus pitää täysin paikkansa, ja se voi tehdä psykologisesti ymmärrettäväksi sen närkästyksen, jonka valtaan ranskalaiset sosialistit joutuivat kun heidän maansa pakotettiin rikolliseen sotaan. Mutta maailmansodan arvioimiseen historiallisena ilmiönä ja proletaarisen politiikan kannanmäärittelyyn tämä tosiasia ei riitä. Historia, joka synnytti nykyisen sodan, ei ala vasta heinäkuussa 1914, vaan se ulottuu vuosikymmenien taakse; lanka liittyi lankaan luonnonlain välttämättömyydellä kunnes imperialistisen maailmanpolitiikan tiheäsilmäinen verkko oli kietonut pauloihinsa viisi maanosaa — kysymyksessä on valtava rykelmä historiallisia ilmiöitä, joiden juuret ulottuvat taloudellisen kehityksen alun uumeniin saakka ja joiden ulommaiset oksat viittovat epäselvästi häämöttävään uuteen maailmaan, ilmiöitä, joiden laajuuden rinnalla syyllisyyden ja sovituksen, puolustuksen ja hyökkäyksen käsitteet kalpenevat olemattomiin.

Imperialistinen politiikka ei ole jonkin tai joidenkin valtioiden työn tulos, se on kapitalismin maailmanlaajuisen kehityksen tietyn asteen tuote, perusluonnoltaan kansainvälinen ilmiö, jakamaton kokonaisuus, joka voidaan havaita vain kaikissa keskinäissuhteissaan ja josta yksikään yksityinen valtio ei voi irtautua.

Vasta tältä pohjalta voidaan oikein arvioida »kansallisen puolustuksen» kysymystä nykyisessä sodassa. Kansallisvaltio, kansallinen yhtenäisyys ja riippumattomuus — tämän ideologisen kyltin alla porvarilliset suuret valtiot rakentuivat Keski-Euroopassa viime vuosisadalla. Kapitalismi ei voi sietää pikkuvaltioita, taloudellista ja poliittista hajanaisuutta, se tarvitsee kehittyäkseen mahdollisimman suurta, sisäisesti suljettua aluetta ja henkistä kulttuuria, jota ilman yhteiskunnan tarpeita ei voida nostaa kapitalistista tavaratuotantoa vastaavalle tasolle eikä modernin porvarillisen luokkayhteiskunnan mekanismi voi toimia. Ennen kuin kapitalismi saattoi kasvaa koko maapallon käsittäväksi maailmanlaajuiseksi maailmantaloudeksi, se pyrki luomaan itselleen suljetun alueen yhden valtion kansallisten rajojen sisäpuolella. Tämä ohjelma toteutettiin vain Ranskassa, suuressa vallankumouksessa, sillä se voitiin viedä läpi vain vallankumouksellista tietä feodaalisen keskiajan perinnöksi jättämällä poliittisella ja kansallisella shakkilaudalla. Muualla Euroopassa tuo ohjelma, niin kuin porvarillinen vallankumous ylipäätään, jäi keskeneräiseksi, puolitiehen. Saksan valtakunta ja nykyinen Italia, Itävalta-Unkarin ja Turkin pystyssä pysyminen, Venäjän valtakunta ja Brittiläinen imperiumi ovat siitä elävä todistus. Kansallisella ohjelmalla oli vain ohimenevä historiallinen osa nousevan, valtiollista valtaa tavoitelevan porvariston ideologisena ilmauksena, kunnes porvarillinen luokkavalta oli selvästi vakiinnuttanut asemansa Keski-Euroopan suurissa valtioissa, luonut niissä itselleen tarpeelliset työkalut ja edellytykset.

Sen jälkeen imperialismi on haudannut kokonaan vanhan porvarillis-demokraattisen ohjelman kohottamalla kaikkien maiden porvarien ohjelmaksi laajentumisen yli kansallisten rajojen välittämättä kansallisista yhteyksistä. Kansalliset fraasit ovat tosin jääneet elämään. Mutta niiden todellinen sisältö, niiden tehtävä on muuttunut vastakohdakseen; ne olivat enää vain imperialististen pyrkimysten läpinäkyvä tekosyy ja imperialistisen kilpailun taisteluhuuto, ainoa ja viimeinen ideologinen keino, jonka avulla kansanjoukot saadaan narratuksi tykinruoan osaan imperialistisissa sodissa.

Nykyisen kapitalistisen politiikan yleinen suunta hallitsee lähes vastustamattomana, sokeasti toimivana lakina yksityisten valtioiden politiikkaa samalla tavalla kuin taloudellisen kilpailun lait määräävät pakon lailla yksityisen yrittäjän tuotannon edellytykset.

Ajatelkaamme hetken — tutkiaksemme »kansallisen sodan» aistiharhaa, joka tällä hetkellä hallitsee sosialidemokraattista politiikkaa — että jossakin nykyisessä valtiossa sota on alkanut alunperin pelkkänä kansallisena puolustussotana. Tästä huolimatta mahdollinen sotilaallinen menestys johtaa vieraiden alueiden miehittämiseen. Ja koska on olemassa erittäin vaikutusvaltaisia kapitalistiryhmiä, jotka ovat kiinnostuneita imperialistisesta alueiden hankinnasta, laajentumishalu herää itse sodan kuluessa, imperialistinen pyrkimys, joka oli sodan alussa vasta idullaan tai nukkui, kasvaa sodan kuluessa kuin ansari-ilmastossa ja määrää sodan luonteen, sen päämäärät ja tulokset. Edelleen: sotilasvaltioiden välisten liittojen järjestelmä, joka on hallinnut valtioiden välisiä suhteita vuosikymmeniä, aiheuttaa sen, että kumpikin sotaa käyvä osapuoli yrittää saada sodan kuluessa puolelleen liittolaisia myös pelkkien puolustusnäkökohtien vuoksi. Siten yhä useammat maat vedetään sotaan ja samalla välttämättä sotketaan maailmanpolitiikan imperialistisia ympyröitä sekä luodaan uusia. Niin on toiselta puolen Englanti vetänyt sotaan Japanin, siirtänyt sodan Euroopasta Itä-Aasiaan ja saattanut Kiinan kohtalon päiväjärjestykseen, lisännyt Japanin ja Yhdysvaltojen, Englannin ja Japanin välistä kilpailua, siis kasannut uutta ainesta tuleviin konflikteihin. Niin on toiselta puolen Saksa raastanut Turkin sotaan, minkä vuoksi Konstantinopolin kysymys, koko Balkan ja Etu-Aasia ovat joutuneet välittömästi selvitettäviksi. Joka ei käsittänyt, että maailmansota oli jo syiltään ja alkuperältään pelkästään imperialistinen, voi näiden seurausten jälkeen joka tapauksessa nähdä, että sodan täytyi kasvaa nykyisten olosuhteiden vallitessa aivan mekaanisesti, väistämättömästi imperialistiseksi maailman uudelleen jakamisprosessiksi. Niin, sellainen siitä tuli melkein ensi hetkestään. Taistelevien osapuolten horjuva voimatasapaino pakottaa kunkin niistä — jo pelkästään sotilaallisten näkökohtien vuoksi, oman aseman vahvistamiseksi tai uusien vihollisuuksien aiheuttamien vaarojen välttämiseksi — pitämään puolueettomat valtiot kurissa käymällä kansoista ja maista intensiivistä, häpeämätöntä kauppaa. Esimerkkeinä tästä ovat toiselta puolen saksalais-itävaltalaiset, toiselta puolen englantilais-venäläiset »tarjoukset» Italiassa, Romaniassa, Kreikassa ja Bulgariassa. Ns. »kansallisella puolustussodalla» on siis se yllättävä vaikutus, että se saa aikaan jopa sotaan osallistumattomissa maissa omistusten ja valtasuhteiden siirtymän ja tämä siirtymä tapahtuu selvästi laajentumisen suuntaan. Lopuksi se tosiasia, että nykyään kaikilla kapitalistisilla valtioilla on siirtomaaomistuksia, jotka vedetään sodan aikana sotaan jo pelkästään sotilaallisten näkökohtien vuoksi, muuttaa samoin automaattisesti jokaisen nykyisen sodan imperialistiseksi maailmanpaloksi. Sillä vaikka sota alkaisi »kansallisena puolustussotana», jokainen sotaa käyvä maa yrittää miehittää vastustajan siirtomaat tai ainakin saada aikaan kapinan niissä — esimerkkeinä tästä ovat Saksan siirtomaiden takavarikointi Englannin toimesta ja yritykset sytyttää »pyhä sota» Englannin ja Ranskan siirtomaissa.

Niin tuon vaatimattoman, hyveellisen, isänmaallisen puolustussodan käsitekin, joka väikkyy parlamentaarikkojemme ja toimittajiemme silmien edessä, on pelkkää kuvittelua, josta puuttuu kokonaisuuden ja sen yli maailman ulottuvien yhteyksien historiallinen taju. Sodan luonnetta eivät nimittäin ratkaise juhlalliset julistukset eivätkä edes niin sanottujen johtavien poliitikkojen rehelliset aikomukset, vaan yhteiskunnan ja sen sotilaallisen organisaation kulloinenkin historiallinen laatu.

Puhtaan »kansallisen puolustussodan» kaava voisi ensi näkemältä soveltua sellaiseen maahan kuin Sveitsi. Mutta Sveitsi ei missään tapauksessa ole mikään kansallisvaltio eikä sitä paitsi mikään esikuva nykyisille valtioille. Juuri »puolueeton» olemassaolo ja se että Sveitsi nauttii sellaisesta ylellisyydestä kuin miliisistä on vain sitä ympäröivien suurten sotilasvaltioiden piilevän sotatilan negatiivinen hedelmä ja kestää vain niin kauan kuin Sveitsi ei joudu ristiriitaan tuon tilanteen kanssa. Belgian kohtalo osoittaa, millä tavoin imperialismin sotilassaapas polkee hajalle tuollaisen puolueettomuuden nykyisessä maailmansodassa. Tässä tulemme erityisesti pienten valtioiden tilanteeseen. Serbia muodostaa nykyään suorastaan klassisen kokeen »kansallisen sodan» olettamuksen paikkansapitävyydestä. Jos millään valtiolla on kaikkien ulkoisten muodollisten tunnusmerkkien mukaan kansallisen puolustuksen oikeus puolellaan min Serbialla. Koska Itävalta on anastuksillaan hajottanut Serbian kansallisen yhtenäisyyden, koska se on uhannut ja uhkaa Serbian kansallista olemassaoloa, koska se on pakottanut Serbian sotaan, Serbia käy kaikkien inhimillisten arvioiden mukaan aitoa puolustussotaa kansakuntansa olemassaolosta, vapaudesta ja kulttuurista. Mikäli sosialidemokraattinen valtiopäiväryhmä on kannanotossaan oikeassa, niin serbialaiset sosialidemokraatit, jotka Belgradin parlamentissa esittivät vastalauseensa sotaa vastaan ja hylkäsivat sotaluotot, ovat suorastaan oman maansa elinetujen pettäjiä. Todellisuudessa serbien Lapčevićin ja Kaclerovićin nimet on kirjoitettu kultakirjaimin kansainvälisen sosialismin historiaan, ja lisäksi he ovat osoittaneet, että heillä on terävä historiallinen näkemys sodan todellisista yhteyksistä; kansaansa valistaessaan he ovat tehneet maalleen erittäin hyvän palveluksen. Serbia käy kyllä muodollisesti kansallista puolustussotaa. Mutta sen monarkian ja hallitsevien luokkien pyrkimykset suuntautuvat laajenemiseen välittämättä kansallisista rajoista, niin kuin kaikkien nykyisten valtioiden hallitsevien luokkien pyrkimykset, ja saavat siten aggressiivisen luonteen. Täten Serbia pyrkii Adrian meren rannikolle, jossa se joutuu käymään aito imperialistisen kamppailun Italian kanssa Albanian kustannukselta, kamppailun, jonka lopputuloksen suurvallat ratkaisevat Serbian ulkopuolella. Pääasia on kuitenkin tämä: serbialaisen nationalismin takana seisoo venäläinen imperialismi. Serbia itse on vain nappula maailmanpolitiikan sakkipelissä, ja Serbiassa käytävän sodan arviointi ilman näitä suuria yhteyksiä yleistä maailmanpoliittista taustaa, jää roikkumaan ilmaan. Sama koskee viimeksi käytyjä Balkanin sotia. Erikseen ja muodollisesti tarkasteltuna nuorilla Balkanin valtioilla oli perusteltu historiallinen oikeus puolellaan, ne toteuttivat kansallisvaltion vanhan demokraattisen ohjelman. Mutta todellisessa historiallisessa yhteydessään, jossa Balkanista on tullut imperialistisen maailmanpolitiikan polttopiste ja rajuilman keskus, Balkaninkin sodat olivat objektiivisesti vain yleisen välien selvittelyn osanen, yksi rengas turmiollisessa tapahtumaketjussa, joka johti nykyiseen maailmansotaan kohtalokkaan välttämättömästi. Myös kansainvälinen sosialidemokratia esitti innostuneet suosionosoituksensa Balkanin sosialisteille, kun nämä kieltäytyivät päättävästi avustamasta Balkanin sotaa sen enempää moraalisesti kuin poliittisestikaan ja kun nämä paljastivat sen todelliset kasvot; siten Balkanin sosialistit tuomitsivat Saksan ja Ranskan sosialistien asennoitumisen nykyiseen sotaan jo ennakolta.

Mutta nykyään kaikki pikkuvaltiot ovat samassa asemassa kuin Balkanin valtiot, siis esimerkiksi myös Hollanti. »Kun laiva vuotaa, täytyy ajatella ennen kaikkea sen paikkaamista.» Ja mistä muusta pienen Hollannin kohdalla voisi tosiaankaan olla kysymys kuin pelkästä kansallisesta puolustuksesta, maan olemassaolon ja riippumattomuuden puolustamisesta? Jos otetaan huomioon vain Hollannin kansan, jopa sen hallitsevien luokkien aikomukset, kysymyksessä on kyllä pelkkä kansallinen puolustussota. Mutta proletariaatin politiikka, joka perustuu historialliseen tietoon, ei voi mukautua yhdessä maassa esiintyviin subjektiivisiin aikomuksiin, sen täytyy suunnistaa kansainvälisesti maailmanpoliittisen tilanteen kokonaisuuden mukaan. Myös Hollanti on — tahtoi se sitä tai ei — vain pieni ratas nykyisen maailmanpolitiikan ja diplomatian koneistossa. Tämä kävisi ilmi heti, jos Hollanti todella vedettäisiin maailmansodan pyörteisiin. Ensinnäkin sen viholliset yrittäisivät iskeä myös sen siirtomaihin. Hollannin sodankäynti suuntautuisi siis itsestään sen nykyisten omistusten säilyttämiseen. Pohjanmeren rannalla asuvan flaamikansan kansallisen riippumattomuuden puolustaminen laajenisi malaijeihin kohdistuvien valta- ja riisto-oikeuksien puolustamiseksi Itä-Intian saaristossa. Mutta ei tässä kylliksi: Hollannin militarismi — jätettynä yksikseen — särkyisi maailmansodan pyörteissä kuin pähkinäkuori, myös Hollannista tulisi — tahtoi se tai ei — toisen taistelevan suurvaltaryhmittymän jäsen, siitä siis tulisi myös tältä osin imperialististen pyrkimysten kantaja ja työväline.

Tällä tavalla nykyisen imperialismin historiallinen miljöö määrää yhä uudelleen yksittäisten maiden sotien luonteen ja tämä miljöö aiheuttaa sen, että nykyään kansalliset puolustussodat eivät enää ole mahdollisia.

Niin kirjoitti myös Kautsky vielä muutamia vuosia sitten pamfletissaan 'Patriotismus und Sozialdemokratie', joka ilmestyi Leipzigissa 1907:

»Vaikka porvariston ja proletariaatin isänmaallisuus ovat kaksi aivan erilaista, suorastaan vastakkaista ilmiötä, on kuitenkin tilanteita, joissa molemmat isänmaallisuuden lajit voivat yhtyä yhteiseksi toiminnaksi jopa sodassa. Jonkin kansakunnan porvaristo ja proletariaatti ovat yhtä lailla kiinnostuneita riippumattomuudestaan ja itsenäisyydestään, jonkin vieraan kansakunnan harjoittaman kaikenlaisen sorron ja riiston lopettamisesta ja loitolla pitämisestä ... Kansallisissa taisteluissa, jotka nousevat tuonkaltaisista pyrkimyksistä, proletariaatin isänmaallisuus on aina yhtynyt porvariston isänmaallisuuteen ... Mutta siitä lähtien kun proletariaatista on tullut voima, joka käy vaaralliseksi hallitseville luokille joka kerta kun valtio suuremmin järkkyy, siitä lähtien kun vallankumous uhkaa jokaisen sodan lopussa, niin kuin Pariisin kommuuni 1871 ja venäläinen terrorismi venäläis-turkkilaisen sodan jälkeen osoittivat, siitä lähtien porvaristoon tosiasiassa luopunut kansallisista päämääristään — mikäli ne voidaan saavuttaa vain kumoamalla hallitus — myös sellaisissa kansakunnissa, jotka eivät tai eivät vielä ole riittävän itsenäisiä ja yhtenäisiä, sillä porvaristo vihaa ja pelkää enemmän vallankumousta kuin se rakastaa kansakunnan itsenäisyyttä ja suuruutta. Sen vuoksi se on luopunut Puolan itsenäisyyden ajamisesta ja jättänyt eloon sellaiset vedenpaisumusta edeltäneet valtiomuodostumat kuin Itävallan ja Turkin, jotka näyttivät tuhon omilta jo ihmisikä sitten. Siten kansalliset taistelut ovat lakanneet olemasta vallankumousten tai sotien syynä Euroopan sivistyneissä osissa. Kansalliset ongelmat, jotka toki vielä nykyäänkin voidaan ratkaista vain sodan tai vallankumouksen avulla, voidaan tästä lähin ratkaista vasta proletariaatin voiton jälkeen. Mutta silloin ne saavat kansainvälisen solidaarisuuden vuoksi heti aivan toisenlaisen hahmon kuin nykyään — riiston ja sorron yhteiskunnassa. Niiden ei tarvitse enää askarruttaa kapitalististen valtioiden proletariaattia sen tämän hetken käytännön taisteluissa, proletariaatin on suunnattava koko voimansa muihin tehtäviin.» (ss. 12–14)

»Sillä välin tulee yhä epätodennäköisemmäksi, että proletariaatin ja porvariston isänmaallisuus enää koskaan yhtyisivät oman kansan vapauden puolustamiseksi.» Ranskan porvaristo ja tsarismi ovat yhtyneet. Venäjä ei enää ole uhka Länsi-Euroopan vapaudelle, koska se on vallankumouksen heikentämä. »Näissä olosuhteissa ei voida enää missään odottaa sellaista sotaa kansakunnan puolustamiseksi, jossa porvariston ja proletariaatin isänmaallisuus voisivat yhtyä.» (s. 16)

»Olemme jo nähneet, että ne vastakohtaisuudet ovat loppuneet, jotka vielä 1800-luvulla saattoivat pakottaa monen vapaan kansan vastustamaan naapuriaan asevoimin; olemme nähneet, että nykyinen militarismi ei merkitse vähimmässäkään määrin kansan tärkeiden etujen puolustamista, vaan pelkästään liikevoittojen puolustamista; se ei merkitse oman kansallisuuden riippumattomuuden ja loukkaamattomuuden varmistamista — sitä ei kukaan uhkaa — vaan pelkästään merentakaisten valloitusten varmistamista ja laajentamista, ja merentakaiset valloitukset edistävät vain liikevoittoja. Nykyiset valtioiden väliset vastakohtaisuudet eivät voi enää saada aikaan sotaa, jota isänmaallisen proletariaatin ei olisi erittäin päättävästi vastustettava. (Kursivointi R.L.:n).»(s. 23)

Mitä tämä kaikki merkitsee sosialidemokratian käytännön toiminnalle nykyisessä sodassa? Pitäisikö sen ehkä julistaa; koska tämä sota on imperialistinen, koska tämä valtio ei vastaa sosialistista itsemääräämisoikeutta eikä kansallista ihannetta, me emme välitä tästä valtiosta, me jätämme sen viholliselle? Passiivinen asioiden silleen jättäminen ei voi olla koskaan sosialidemokraattisen puolueen kaltaisen vallankumouksellisen puolueen toiminnan ohjenuora. Ei ole asetuttava hallitsevien luokkien komentoon olemassa olevan luokkavaltion puolustamiseksi eikä ole astuttava vaieten sivuun odottamaan myrskyn päättymistä, vaan on ryhdyttävä harjoittamaan itsenäistä luokkapolitiikkaa, joka jokaisessa porvarillisen yhteiskunnan kriisissä piiskaa hallitsevia luokkia eteenpäin, pakottaa kriisin yli omien rajojensa; tämä on sosialidemokratian tehtävä taistelevan proletariaatin etujoukkona. Sen sijaan että imperialistinen sota verhottiin petollisesti kansallisen puolustuksen viittaan, tehtävänä oli tehdä totta kansojen itsemääräämisoikeudesta ja kansallisesta puolustuksesta, käyttää niitä vallankumouksellisena vipusimena imperialistista sotaa vastaan. Kansallisen puolustuksen alkeellisin vaatimus on se, että kansa ottaa puolustuksen omiin käsiinsä. Ensimmäinen askel sen toteuttamiseksi on miliisi, ei pelkästään koko miespuolisen täysikasvuisen väestön pikainen aseistaminen, vaan ennen muuta kansan ratkaisu sodasta ja rauhasta, mikä taas merkitsee kaiken poliittisen oikeudettomuuden pikaista lopettamista, koska erittäin suuri poliittinen vapaus on kansanpuolustuksen välttämätön perusta. Näiden kansallisen puolustuksen todellisten toimenpiteiden julistaminen, niiden toteuttamisen vaatiminen oli sosialidemokratian ensimmäinen tehtävä. Me olemme todistaneet neljänkymmenen vuoden ajan sekä hallitseville luokille että kansanjoukoille, että vain miliisi kykenee todella puolustamaan isänmaata, tekemään sen voittamattomaksi. Ja kun tuli ensimmäisen suuren kokeen aika, annoimme maan puolustuksen itsestään selvänä asiana vakinaisen armeijan, hallitsevien luokkien valvoman tykinruoan käsiin. Parlamentaarikkomme eivät selvästikään huomanneet, että saatellessaan tämän tykinruoan sotaan »lämpimin toivotuksin» isänmaan todellisena suojana, myöntäessään muitta mutkitta kuninkaallis-preussilaisen vakinaisen armeijan maan todelliseksi pelastajaksi sen suurimman hädän hetkellä, he samalla yhdellä iskulla luopuivat poliittisen ohjelmamme pääkohdasta, miliisistä, hajottivat 40-vuotisen miliisiagitaatiomme käytännöllisen merkityksen kuin tuhkan tuuleen, tekivät siitä doktrinaaris-utooppisen päähänpiston, jota kukaan ihminen ei enää voi ottaa todesta.^[12*]

Kansainvälisen proletariaatin mestarit ymmärsivät toisin isänmaan puolustuksen. Kun proletariaatti otti Preussin piirittämässä Pariisissa 1871 vallan käsiinsä, Marx kirjoitti innostuneena sen toiminnasta:

»Pariisi, vanhan hallitusvallan keskuspiste sekä toimintapaikka ja Ranskan työväenluokan yhteiskunnallinen painopiste, oli noussut aseisiin Thiersiä ja hänen kelvottomia aatelismiehiään vastaan, kun nämä yrittivät palauttaa ja ikuistaa tämän keisarikunnalta heille periytyneen vanhan hallitusvallan. Pariisi kykeni tekemään vain sen vuoksi vastarintaa, että se oli piirityksen vuoksi vapautunut armeijasta, jonka tilalle se oli asettanut pääasiassa työläisistä koostuvan kansalliskaartin. Tämä tosiasia oli nyt muutettava pysyväksi laitokseksi. Kommuunin ensimmäinen määräys oli sen vuoksi vakinaisen armeijan kukistaminen ja sen korvaaminen aseistetulla kansalla ... Kun kommuuni siten oli Ranskan yhteiskunnan kaikkien terveiden ainesten todellinen edustaja, ja sen vuoksi todella kansallinen hallitus (kursivointi R.L.:n), se oli samalla työläishallituksena, työn vapautumisen rohkeana esitaistelijana sanan täydessä merkityksessä kansainvälinen. Preussin armeijan silmien edessä, joka oli liittänyt kaksi Ranskan provinssia Saksaan, kommuuni liitti koko maailman työläiset Ranskaan.» (Kansainvälisen Työväenliiton Pääneuvoston julkilausuma.)

Ja mitä vanhat mestarimme ajattelivat sosialidemokratian osasta nykyisen kaltaisessa sodassa? Friedrich Engels kirjoitti vuonna 1892 proletariaatin puolueen politiikan peruslinjoista suuren sodan aikana näin:

»Sota, jossa venäläiset ja ranskalaiset tunkeutuisivat Saksaan, olisi Saksan kannalta taistelu elämästä ja kuolemasta jossa Saksa voisi varmistaa kansallisen olemassaolonsa vain käyttämällä syvästi vallankumouksellisia toimenpiteitä. Nykyinen hallitus ei varmasti päästä vallankumousta valloilleen, jollei sitä pakoteta siihen. Mutta meillä on voimakas puolue, joka voi pakottaa hallituksen siihen tai hätätilassa korvata hallituksen, sosialidemokraattinen puolue.

»Ja me emme ole unohtaneet sitä suurenmoista esimerkkiä, jonka Ranska antoi meille 1793. Vuoden 1793 satavuotisjuhla lähestyy. Mikäli tsaarin valloitushalu ja Ranskan porvariston kiihkokansallinen kärsimättömyys pysähdyttää saksalaisten sosialistien voitokkaan mutta rauhallisen etenemisen, nämä ovat valmiit — voitte luottaa siihen — todistamaan maailmalle, että tämän päivän saksalaiset proletaarit eivät ole huonompia kuin ranskalaiset sansculotit sata vuotta sitten ja että vuosi 1893 voidaan nähdä vuoden 1793:n rinnalla (kursivointi R.L.:n). Ja kun sitten herra Constansin sotilaat astuvat Saksan alueelle, heitä tervehditään Marseljeesin sanoin:

Quoi, ces cohortes étrangères
Feraient la loi dans nos foyers!

»Sanalla sanoen: rauha varmistaa Saksan sosialidemokraattisen puolueen voiton noin kymmenessä vuodessa. Sota tuo sille joko voiton kahdessa kolmessa vuodessa tai täydellisen tappion vähintään viideksitoista kahdeksikymmeneksi vuodeksi.»

Kun Engels kirjoitti tämän, hänellä oli mielessään aivan toisenlainen tilanne kuin nykyinen. Hänellä oli silmiensä edessä vielä vanha tsaarivaltakunta, kun taas me olemme kokeneet Venäjän suuren vallankumouksen. Hän ajatteli lisäksi todellista kansallista puolustussotaa, jossa hyökkäyksen kohteeksi joutunut Saksa puolustautuu kahta yhtäaikaista hyökkäystä vastaan idässä ja lännessä. Ja lopuksi hän yliarvioi Saksan olosuhteiden kypsyysasteen ja sosiaalisen vallankumouksen mahdollisuudet, niin kuin todelliset taistelijat yleensä yliarvioivat kehityksen nopeuden. Mutta kaiken tämän huomioon ottaen hänen esityksestään käy erittäin selvästi ilmi, että Engels ei ymmärtänyt sosialidemokraattisen politiikan mukaisella kansallisella puolustuksella Preussin junkkerien sotilashallituksen ja sen pääesikunnan tukemista, vaan vallankumouksellista toimintaa Ranskan jakobiinien esikuvan mukaan.

Niin, sosialidemokraattien velvollisuus on puolustaa maataan suuren historiallisen kriisin hetkellä. Ja sosialidemokraattisen valtiopäiväryhmän suuri virhe on juuri siinä, että se kuulutti juhlallisesti julistuksessaan elokuun 4. päivänä 1914: »Me emme jätä isänmaata vaaran hetkellä pulaan», mutta samalla hetkellä söi sanansa. Se jätti isänmaan suurimman vaaran hetkellä pulaan. Sillä ensimmäinen velvollisuus isänmaata kohtaan tuolla hetkellä oli: näyttää tämän imperialistisen sodan todellinen tausta, repiä rikki isänmaallisten ja diplomaattisten valheiden verkko, johon tämä isku isänmaata vastaan oli kiedottu; oli lausuttava äänekkäästi ja selvästi julki, että sekä tappio että voitto tässä sodassa ovat Saksan kansalle yhtä kohtalokkaat: oli vastustettava viimeiseen asti isänmaan suun tukkimista piiritystilan avulla; oli julistettava kansan pikaisen aseistamisen välttämättömyyttä ja julistettava, että kansan tuli ratkaista sotaa ja rauhaa koskevat asiat; oli vaadittava erittäin painokkaasti kansanedustuslaitoksen pysyvää kokoontumista sodan ajaksi, jotta kansanedustuslaitos olisi voinut valppaasti valvoa hallitusta ja kansa kansanedustuslaitosta; oli vaadittava kaiken poliittisen oikeudettomuuden pikaista poistamista, koska vain vapaa kansa voi todella puolustaa maataan; oli asetettava imperialistista, Itävallan ja Turkin, toisin sanoen Euroopan ja Saksan taantumuksen säilyttämiseen tähtäävää sodan ohjelmaa vastaan vuoden 1848 demokraattien ja isänmaan ystävien todella kansallinen ohjelma, Marxin, Engelsin ja Lassallen ohjelma, yhtenäisen suuren saksalaisen tasavallan tunnus. Tämä oli lippu joka oli asetettava maan johtoon, ja se olisi ollut todella kansallinen, todella vapaa ja sopusoinnussa sekä Saksan että kuin myös proletariaatin luokkapolitiikan parhaiden traditioiden kanssa.

Maailmansodan suuri historiallinen hetki vaati selvästi päättäväistä poliittista suoritusta, suurisuuntaista laajaa kannanottoa, maan ylivertaisen taitavaa ohjaamista, — tähän tehtävään vain sosialidemokratia oli kutsuttu. Sen sijasta työväenluokan parlamentaarinen edustus, jolla tuolla hetkellä oli ratkaisu käsissään, petti kurjasti, ennen näkemättömällä tavalla. Sosialidemokratia — johtajiensa ansiosta — ei tuolla hetkellä valinnut väärää politiikkaa, sillä se ei valinnut ylipäänsä mitään politiikkaa, se lakkasi toimimasta erityisenä luokkapuolueena jolla on oma maailmankatsomus, se luovutti maan kritiikittä — ulkoisesti imperialistiselle sodalle ja sisäisesti sapelidiktatuurille, ja otti lisäksi vastuun sodasta omille hartioilleen. Valtiopaiväryhmän julistus sanoo, että valtiopäiväryhmä on vain myöntänyt varat puolustukseen, sen sijaan se on torjunut vastuun sodasta. Tämän suoranainen vastakohta on totta. Sosialidemokratian ei tarvinnut ensinkään myöntää varoja tähän »puolustukseen», s.o. sotilasmonarkian armeijoiden harjoittamaan imperialistiseen ihmisteurastukseen, sillä varojen käyttö ei ollut vähääkään kiinni sosialidemokratian myöntymyksestä: sosialidemokraattista vähemmistöä vastassa seisoi porvarillisten valtiopäivien kahden kolmasosan enemmistö. Myöntäessään varat vapaaehtoisesti sosialidemokraattinen valtiopäiväryhmä sai aikaan vain yhden asian: näytöksen joka todisti koko kansan yhtenäisyydestä sodan aikana, linnarauhan julistamisen, toisin sanoen luokkataistelun keskeyttämisen, sosialidemokratian oppositiopolitiikan sammumisen sodan ajaksi, siis moraalisen osavastuun sodasta. Myöntäessään varat vapaaehtoisesti se antoi tälle sodankäynnille demokraattisen isänmaan puolustuksen leiman, se tuki kansan harhauttamista, niin että kansa ei olisi päässyt perille isänmaan puolustuksen todellisista edellytyksistä ja tehtävistä, ja sinetöi harhautuksen.

Siten vakava valintaongelma isänmaan etujen ja proletariaatin kansainvälisen solidaarisuuden välillä, traaginen ristiriita, jonka parlamentaarikkomme antoivat »raskain sydämin» ratketa imperialistisen sodan hyväksi, on pelkkää kuvittelua, porvarillisnationalistista tarua. Maan etujen ja proletaarisen Internationaalin luokkaetujen välillä vallitsee pikemminkin sekä sodassa että rauhassa täydellinen sopusointu; molemmat vaativat luokkataistelun mahdollisimman tehokasta kiihdyttämistä ja sosialidemokraattisen ohjelman hyvin painokasta puolustamista.

Mutta mitä puolueemme olisi pitänyt tehdä antaakseen sodan vastaiselle oppositiolleen, noille vaatimuksille painokkuutta? Olisiko sen pitänyt julistaa yleislakko? Vai olisiko sen pitänyt kehottaa sotilaita kieltäytymään aseista. Kysymys asetetaan tavallisesti tällä tavalla. Myöntävä vastaus tuollaisiin kysymyksiin olisi täsmälleen yhtä naurettava kuin jos puolue haluaisi päättää: »Kun sota puhkeaa, me teemme vallankumouksen.» Vallankumouksia ei »tehdä», ja suuria kansanliikkeitä ei panna liikkeelle puolue-elinten taskuista kaivetuilla teknisillä resepteillä. Pienet salaliittolaisryhmät voivat 'valmistella' kapinaa tiettyä päivää ja hetkeä varten, ne kykenevät antamaan parille tusinalle kannattajalleen sopivalla hetkellä merkin 'hyökkäykseen'. Suurten historiallisten hetkien joukkoliikkeitä ei voida johtaa sen kaltaisin alkeellisin keinoin. »Parhaalla mahdollisella tavalla valmisteltu» yleislakko voi mahdollisesti juuri silloin surkeasti epäonnistua, kun puoluejohto antaa 'merkin' sen aloittamiseksi, tai luhistua heti alun jälkeen. Sen, syntyykö tosiasiassa suuria kansan tahdon ilmaisevia mielenosoituksia ja laajaa joukkotoimintaa missään muodossa, ratkaisee koko joukko taloudellisia, poliittisia ja psyykkisiä tekijöitä, luokkavastakohtaisuuksien kulloinenkin jännitystila, valistusaste, joukkojen taistelumielialan saavuttama kypsyys, — kaikki laskemattomia asioita joita mikään puolue ei voi tuottaa keinotekoisesti. Tämä erottaa historian suuret kriisit pienistä paraatinäytöksistä, joita kurinalainen puolue voi järjestää rauhan aikana siististi 'puolue-elinten' tahtipuikon mukaan. Historialliset hetket vaativat joka kerta niitä vastaavia kansanliikkeen muotoja, luovat itse uusia, improvisoivat ennen tuntemattomia taistelukeinoja, valikoivat ja rikastuttavat kansan asevarastoa riippumatta puolueiden kaikista säännöistä.

Sosialidemokratian johtajien ei tullut antaa luokkatietoisen proletariaatin etujoukkona naurettavia teknisiä määräyksiä ja reseptejä, vaan poliittinen tunnus, selvyys proletariaatin poliittisista tehtävistä ja eduista sodan aikana. Kaikkiin joukkoliikkeisiin sopii se, mikä voidaan sanoa yleislakoista Venäjän vallankumouksessa:

»Kun vallankumouksellinen ajankohta itsessään huolehtii yleislakkojen johtamisesta siinä merkityksessä että se määrää niiden syntymisestä ja laskee sekä kattaa niiden kustannukset, johtaminen aivan toisessa merkityksessä tulee sosialidemokratian ja sen johtavien elinten tehtäväksi. Sen sijaan että sosialidemokratia miettisi päänsä puhki joukkoliikkeen teknistä puolta, mekanismia, sosialidemokratia on kutsuttu ottamaan käsiinsä poliittinen johto myös keskellä poliittista kriisiä. 'Johdon' tärkeä tehtävä suuressa historiallisessa kriisissä on antaa tunnussana, suunta taistelulle, suunnata poliittisen taistelun taktiikka niin, että joka vaiheessa ja joka hetkellä proletariaatin olemassaolevan ja liikkeelle lasketun, toiminnassa olevan voiman koko summa muuttuu todellisuudeksi ja pääsee ilmenemään puolueen taisteiuryhmityksessä, että sosialidemokratian taktiikka ei koskaan jää päättäväisyydeltään ja terävyydeltään tosiasiallisen voimasuhteen tason alapuolelle, vaan pikemminkin on tämän suhteen edellä. Ja tämä johto muuttuu itsestään tietyssä määrin tekniseksi johdoksi. Sosialidemokratian johdonmukainen, päättäväinen, eteenpäin pyrkivä taktiikka herättää joukoissa varmuuden, itseluottamuksen ja taisteluhalun tunteen; horjuva, heikko, proletariaatin aliarvioimiselle perustuva taktiikka vaikuttaa joukkoihin lamaannuttavasti ja hämmentävästi. Edellisessä tapauksessa joukkotoiminta alkaa 'itsestään' ja aina 'oikeaan aikaan', jälkimmäisessä tapauksessa johdon suoranaiset kehotukset joukkotoimintaan jäävät silloin tällöin tehottomiksi.»

—Sen, että kysymys ei ole toiminnan ulkoisesta teknisestä muodosta, vaan sen poliittisesta sisällöstä, osoittaa se tosiasia, että esimerkiksi juuri parlamentin puhujakoroke, ainoana vapaana, laajalti kuultavana ja kansainvälisesti näkyvänä vartiopaikkana, olisi voinut tässä tapauksessa tulla voimakkaaksi aseeksi, jolla kansa olisi ravisteltu hereille, mikäli sosialidemokraattinen edustajaryhmä olisi käyttänyt sitä tähän kriisiin liittyvien työväenluokan etujen, tehtävien ja vaatimusten kuuluvaan ja selvään muotoilemiseen.

Olisivatko massat esiintymisellään antaneet painokkuutta näille sosialidemokratian tunnuksille? Kukaan ei osaa sanoa sitä varmasti. Mutta se ei ole lainkaan ratkaisevaa. Ovathan parlamentaarikkomme päästäneet Preussi-Saksan armeijan kenraalit »luottavaisina» sotaan vaatimatta näiltä ennen luottojen myöntämistä ennakolta kummallista vakuutusta siitä, että he voittavat ehdottomasti, että tappioita ei tule. Mikä pitää paikkansa sotilaallisista armeijoista, pitää paikkansa myös vallankumouksellisista armeijoista: ne aloittavat taistelun kun tilaisuus siihen tarjoutuu olematta ennakolta varmoja onnistumisesta. Pahimmassa tapauksessa puolueen ääni olisi aluksi jäänyt vaille näkyvää vaikutusta. Puolueemme olisi todennäköisesti saanut palkaksi miehekkäästä asennoitumisestaan erittäin ankaran vainon, joka oli Bebelin ja Liebknechtin palkka 1870. »Mutta mitä tämä tähän kuuluu?» Ignaz Auer huomautti koruttomasti puheessaan Sedanin voiton juhlasta 1895, »puolueen, joka haluaa valloittaa maailman, täytyy kunnioittaa periaatteitaan ottamatta huomioon niitä vaaroja, joitä siihen liittyy; jos puolue menettelisi toisin, se olisi hukassa!»

»Uiminen virtaa vastaan ei ole koskaan helppoa», vanha Liebknecht kirjoitti, »ja kun virta juoksee vastustamattoman nopeasti ja voimakkaasti kuin Niagara, silloin uiminen vasta onkin kaikkea muuta kuin leikintekoa.

»Vanhemmilla tovereille on vielä muistissa sosialistivaino syvimmän kansallisen häpeän, häpeällisen sosialistilain vuodelta 1878. Miljoonat näkivät silloin jokaisessa sosialidemokraatissa murhaajan ja alhaisen rikollisen, niin kuin he 1870 näkivät näissä isänmaan petturin ja perivihollisen. Tuollaisissa 'kansansielun' purkauksissa on jotakin hämmästyttävää, huumaavaa, painostavaa niiden suunnattoman alkuvoimaisuuden takia. Tuntee olevansa voimaton korkeampaa voimaa — oikeata, kaikki epäilykset syrjään sysäävää force majeurea vastaan. Ei ole kouriintuntuvaa vastustajaa. Kysymys on ilmiöstä joka on kuin epidemia — ihmisissä, ilmassa, kaikkialla.

»Vuoden 1878 purkaus ei kuitenkaan ollut voimaltaan eikä hurjuudeltaan läheskään verrattavissa vuoden 1870 purkaukseen. 1870 vastassa ei ollut pelkästään inhimillisten intohimojen hirmumyrsky, joka taivuttaa, heittää maahan ja särkee kaiken, mihin tarttuu — sen lisäksi militarismin pelottava koneisto oli pahimmassa, pelottavimmassa työssään, ja me olimme hurjasti pyörivien rautaisten pyörien välissä, joiden koskettaminen olisi merkinnyt kuolemaa, ja rautaisten käsivarsien välissä, jotka viuhtoivat ympärillämme ja saattoivat joka hetki tarttua meihin. Irti päästettyjen alkuvoimaisten henkien rinnalla murhaamistaidon täydellisin mekanismi, jonka maailma oli siihen mennessä nähnyt. Ja kaikki hurjimmassa työssään — kaikki höyrykattilat räjähdyspisteessään. Mihin silloin jää yksityisen ihmisen voima ja tahto? Erityisesti jos tietää olevansa osa häviävän pientä vähemmistöä eikä saa kansasta mitään tukea.

»Puolueemme oli vasta syntymässä. Meidän oli selvittävä vaikeimmasta ajateltavissa olevasta kokeesta eikä tarpeellinen organisaatio ollut vielä valmis. Kun sosialistilaki tuli — vihollistemme häpeän ja sosialidemokratian maineen vuonna — meillä oli jo niin voimakas ja laajalle ulottuva organisaatio, että jokaista vahvisti tietoisuus voimakkaasta tuesta ja kukaan ajattelemaan pystyvä ei voinut uskoa puolueen sortumiseen.

»Siihen aikaan ei ollut leikintekoa uida vastavirtaan. Mutta mitä muuta oli tehtävissä? Sen, minkä täytyi tapahtua, sen täytyi tapahtua. Silloin oli purtava hampaat yhteen ja annettava sen tapahtua, mikä oli tapahtuva. Pelkoon ei ollut aikaa ... Niin. Bebel ja minä ... emme joutuneet murehtimaan. Me emme voineet jättää taistelukenttää, meidän täytyi pysyä vartiopaikalla, kävi miten kävi.»

He jäivät vartiopaikalleen ja Saksan sosialidemokratia eli neljäkymmentä vuotta siitä moraalisesta voimasta, jonka he silloin asettivat kokonaista vihollismaailmaa vastaan.

Näin olisi tapahtunut myös tällä kertaa. Ensi alkuun olisi ehkä pelastettu vain Saksan proletariaatin kunnia, olisi saavutettu vain se, että tuhannet ja jälleen tuhannet proletaarit, jotka nyt kuolevat yössä ja usvassa juoksuhautoihin, eivät kuolisi synkässä sielullisessa hämmennyksessä, vaan valonkipinä aivoissaan: se, mikä heille oli elämässä kalleinta, kansainvälinen, kansat vapauttava sosialidemokratia, ei ole harhakuva. Mutta puolueemme rohkea ääni olisi vaikuttanut jo kansanjoukkojen kiihkokansallisen huuman ja harkintakyvyttomyyden voimakkaana vaimentajana, se olisi suojellut valistuneet kansalaispiirit houreilta ja vaikeuttanut imperialistien harjoittamaa kansan myrkyttämistä ja tyhmistämistä. Juuri sosialidemokratian vastainen ristiretki olisi saanut kansanjoukot nopeimmin selviämään. Ja sitten sodan jatkuessa, sitä mukaa kuin loputtoman, hirvittävän joukkoteurastuksen tuottama krapula kasvaa, sodan imperialistinen pukinsorkka pistää yhä selvemmin näkyviin, vertajanoavien keinottelijoiden markkinamelu käy yhä röyhkeämmäksi, kaikki elävä, rehellinen, inhimillinen ja edistyksellinen olisi kokoontunut sosialidemokratian lippujen ympärille. Ja ennen kaikkea: silloin Saksan sosialidemokratia olisi pysynyt yleisessä kurimuksessa, hajaannuksessa ja romahduksessa kuin kallio pauhaavassa meressä, Internationaalin korkea majakka, jonka mukaan kaikki muut työväenpuolueet olisivat suunnistaneet. Se summaton moraalinen arvovalta, jota Saksan sosialidemokratia nautti koko proletaarisessa maailmassa elokuun 4. päivään saakka 1914, olisi epäilyksettä saanut aikaan muutoksen myös tässä yleisessä sekaannuksessa. Samalla rauhanmieliala ja kansanjoukkojen painostus rauhan aikaansaamiseksi olisivat kaikissa maissa kasvaneet, joukkomurhan loppuminen olisi nopeutunut ja sen uhrien lukumäärä vähentynyt. Saksan proletariaatti olisi pysynyt sosialismin ja ihmiskunnan vapautumisen majakanvartijana — ja siinäpä olisikin isänmaallinen työ, Marxin. Engelsin ja Lassallen opetuslasten arvon mukainen.

Takaisin sisällysluetteloon

VIII

Huolimatta sotilasdiktatuurista ja lehdistösensuurista, huolimatta sosialidemokratian lamautumisesta huolimatta sodasta, jossa veli murhaa veljensä, luokkataistelu nousee vastustamattomasti »linnarauhasta» ja työläisten kansainvälinen solidaarisuus taistelukenttien verihöyryistä. Kysymys ei ole heikoista yrityksistä herättää keinotekoisesti vanha Internationaali henkiin, ei lupauksista, joita milloin yhtäällä milloin toisaalla uudistetaan ja joiden mukaan heti sodan jälkeen lyöttäydytään jälleen yhteen. Ei, nyt sodan aikana, sodan keskellä tulee aivan uusin voimin jälleen eläväksi se tosiasia, että kaikkien maiden proletaareilla on yhteiset edut. Maailmansota itse osoittaa vääräksi tuottamansa harhan.

Voitto vai tappio? Niin kuuluu hallitsevan militarismin tunnus jokaisessa sotaa käyvässä maassa, ja sosialidemokraattiset johtajat ovat omaksuneet sen kuin kaiku. Saksan ja Ranskan, Englannin ja Venäjän hallitsevat luokat ja myös näiden maiden työläiset eivät enää muuta mieti kuin voittoa ja tappiota taistelukentällä, näin luullaan. Heti kun kanuunat jylähtävät, kaikkien maiden proletariaatit ovat muka kiinnostuneet vain oman maansa voitosta, siis muiden maiden tappiosta. Tarkastelkaamme, mitä voitto voi merkitä proletariaatille.

Sosialidemokratian johtajien kritiikittömästi omaksuman virallisen kannan mukaan voitto merkitsee Saksalle esteettömän, rajattoman taloudellisen kasvun mahdollisuutta, mutta tappio taloudellista perikatoa. Tämä käsitys seuraa suurinpiirtein vuoden 1870 sodan tarjoamaa mallia. Mutta se kapitalismin kukoistus, joka Saksassa seurasi vuoden 1870 sotaa, ei ollut sodan, vaan poliittisen yhdistymisen seuraus — olkoonkin, että yhdistyminen pysähtyi siihen vaillinaiseen ja rujoon muotoon, jota Bismarckin luoma Saksan valtakunta merkitsi. Taloudellinen nousu oli tulos yhdistymisestä huolimatta sodasta ja niistä monenlaisista taantumuksellisista esteistä, jotka sotaa seurasivat. Voitollisen sodan oma lisä tähän kehitykseen oli sotilasmonarkian vahvistuminen Saksassa ja preussilaisen junkkerikomennon lujittuminen, kun taas tappio auttoi Ranskaa lopettamaan keisarikunnan ja perustamaan tasavallan. Mutta nykyään asiat ovat toisin kaikissa sotaan osallistuvissa maissa. Nykyinen sota ei ole dynaaminen menetelmä joka auttaa nousevaa nuorta kapitalismia luomaan sen 'kansallisen' kehityksen välttämättömimmät poliittiset edellytykset. Sodalla on tämä luonne korkeintaan Serbiassa ja tällöin tarkastellaan yhteyksistään irroitettua sodan osaa. Nykyinen maailmansota, jos se pelkistetään objektiiviseen historialliseen merkitykseensä, on kokonaisuutena jo täyteen kukkaan kehittyneen kapitalismin taistelua maailman herruudesta, ei-kapitalististen vyöhykkeiden viimeisten jäänteiden riistosta. Tästä syystä sota ja sen vaikutukset ovat aivan toiset kuin ennen. Kapitalistisen tuotannon maailmanlaajuisen taloudellisen kehityksen korkean asteen osoittaa tässä sodassa sekä erittäin korkea tekniikka, sota-aseiden erittäin suuri tuhovoima, että tekniikan lähes täsmälleen yhtä korkea taso kaikissa sotaa käyvissä maissa. Murha-aseteollisuuden kansainvälinen organisaatio heijastuu tällä hetkellä sotilaallisena tasapainona, joka palautuu yhä uudestaan osittaisratkaisujen ja vaakakuppien heilahtelun keskellä ja siirtää yleistä ratkaisua kerta kerran jälkeen. Sodan sotilaallisten tulosten ratkaisun viipyminen johtaa puolestaan siihen, että sotaa käyvien maiden kansanjoukkojen yhä uusia reservejä sekä yhä useampia toistaiseksi puolueettomina pysyneitä maita lähetetään tuleen. Sota löytää kaikkialta imperialistisia pyrkimyksiä ja vastakohtaisuuksia valmiiksi kasautuneena, sota luo itse uusia ja leviää siten kuin preeriapalo. Mutta mitä suurempia joukkoja ja mitä useampia maita kaikilla tahoilla vedetään sotaan, sitä kauemmin sota kestää. Kaikki tämä tuottaa sodan tulokseksi jo ennen voittoa ja tappiota koskevaa sotilaallista ratkaisua ilmiön, joka oli tuntematon aikaisemmissa uuden ajan sodissa: taloudellisen tuhon kaikissa sotaan osallistuvissa ja yhä suuremmassa määrin myös muodollisesti sotaan osallistumattomissa maissa. Jokainen sodan kestoa pitkittävä kuukausi vahvistaa ja pahentaa tätä tulosta ja hävittää siten sotilaallisen menestyksen odotetut hedelmät vuosikymmeneksi eteenpäin.

Tätä tulosta ei sen enempää voitto kuin tappiokaan voi viime kädessä muuttaa lainkaan, päinvastoin puhdas sotilaallinen ratkaisu tulee ylipäätään epävarmaksi ja yhä suuremmalla todennäköisyydellä sota loppujen lopuksi päättyy kaikkien osapuolten äärimmäiseen väsymykseen. Näiden olosuhteiden vallitessa voittoisakin Saksa saisi vain Pyrrhoksen voiton siinäkin tapauksessa, että sen imperialististen sotakiihottajien onnistuisi jatkaa joukkomurhaa kaikkien vastustajien täydelliseen kukistamiseen saakka ja että nämä rohkeat unelmat kävisivät joskus toteen. Tuon voiton merkkeinä olisivat: muutamat keppikerjäläisen tilaan saatetut, väestönsä menettäneet anastetut alueet ja oman katon alla irvistelevä taloudellinen ahdinko, joka näyttäytyy heti kun sotalainoille perustuvan finanssitalouden maalattu kulissi ja sotatoimituksin pystyssä pidetyn 'kansan järkkymättömän hyvinvoinnin' Potemkinin kylät työnnetään syrjään. Pintapuolisimmallekin tarkkailijalle on selvää, että nykyään voitokaskaan valtio ei voi ajatella saavansa sellaisia sotakorvauksia, että ne läheskään kykenisivät parantamaan sodan iskemät haavat. Tämän korvikkeena ja »voiton» täydennyksenä olisi voitetun osapuolen, siis Englannin ja Ranskan ehkä vielä hiukan suurempi taloudellinen tuho, s.o. niiden maiden suurempi tuho, joihin Saksa on sidottu taloudellisin suhtein kaikkein kiinteimmin ja joiden hyvinvoinnista sen oman talouden nousu riippuu eniten. Saksan kansan olisi todellisuudessa näissä puitteissa sodan — ja huomatkaa »voitokkaan» sodan — jälkeen katettava isänmaallisen kansanedustuslaitoksen etukäteen »myöntämät» sotakulut jälkikäteen, s.o. otettava niskoilleen »voiton» ainoa, pysyvä, kouraantuntuva hedelmä: summaton verotaakka yhdessä voimistuneen sotilastaantumuksen kanssa.

Jos yrittää kuvitella tappion pahimpia seuraamuksia, ne muistuttavat kohta kohdalta edellä esitettyjä voiton väistämättömiä seurauksia, jollei oteta huomioon imperialistisia anastuksia. Sodankäynnin vaikutukset ovat nykyään niin syvälle käyviä ja laajalle ulottuvia, että sodan sotilaallinen lopputulos voi muuttaa niitä vain vähän.

Olettakaamme kuitenkin hetken, että voitokas valtio kykenee kaikesta huolimatta vyöryttämään suuremman tuhon omilta niskoiltaan voitetun vastustajan hartioille ja haitata tämän taloudellista kehitystä kaikenlaisin estein. Voiko Saksan työväenluokka edetä menestyksellisesti ammatillisessa taistelussaan, mikäli taloudellinen takaisku ehkäisee Ranskan, Englannin, Belgian, Italian työläisten ammatillista toimintaa? Vielä vuoteen 1870 saakka työväenliike eteni kussakin maassa itsenäisesti, niin, vieläpä yksittäisissä kaupungeissa tehtiin itsenäisiä ratkaisuja.

Pariisi oli se paikka, jonka kaduilla proletariaatin taistelut taisteltiin ja ratkaistiin. Nykyinen työväenliike, sen vaivalloinen taloudellinen arkipäivän taistelu, sen joukko-organisaatio perustuu kaikkien kapitalistisen tuotannon maiden yhteistoimintaan. Jos pitää paikkansa, että työläisten asia voi menestyä vain terveen, voimakkaasti sykkivän taloudellisen elämän pohjalla, niin tämä ei pidä paikkaansa vain Saksasta, vaan myös Ranskasta, Englannista, Belgiasta, Venäjästä, Italiasta. Ja jos työväenliike polkee paikallaan Euroopan kaikissa kapitalistisissa maissa, jos palkat ovat alhaiset, ammattiyhdistykset heikot, jos riistettyjen vastustuskyky on mitätön, niin ammattiyhdistysliike ei voi kukoistaa Saksassa. Saksalaisen kapitalismin vahvistuminen ranskalaisen kapitalismin kustannuksella, on tältä kannalta katsoen viime kädessä yhtä suuri tappio työväenluokan asemalla sen taloudellisessa taistelussa kuin englantilaisen kapitalismin vahvistuminen saksalaisen kapitalismin kustannuksella.

Mutta kääntäkäämme huomiomme sodan poliittisiin tuloksiin. Täällä lienee erottelun tekeminen helpompaa kuin talouden alueella. Vanhastaan sosialistien sympatiat ja kannanotot ovat olleet sen sotaa käyvän puolella, joka on taistellut historiallisen edistyksen puolesta taantumusta vastaan. Kumpi puoli edustaa nykyisessä maailmansodassa edistystä ja kumpi taantumusta? On selvää, että tätä kysymystä ei voida arvioida sotaa käyvien valtioiden sellaisten ulkoisten tunnusmerkkien mukaan kuin »demokratia» tai »absolutismi», vaan pelkästään kummankin puolen edustaman maailmanpoliittisen aseman objektiivisten tendenssien mukaan. Ennen kuin voimme arvioida mitä Saksan voitto voi merkitä Saksan proletariaatille, meidän on tarkasteltava, miten Saksan voitto vaikuttaisi Euroopan poliittisten olosuhteiden kokonaisjärjestelyihin. Saksan ehdoton voitto johtaisi ensiksikin siihen, että Saksa ottaisi haltuunsa Belgian sekä mahdollisesti eräitä idässä ja lännessä sijaitsevia maa-alueita ja osan Ranskan siirtomaita; samalla Habsburgien monarkia pysyisi pystyssä ja siihen liitettäisiin uusia alueita sekä lisäksi Turkin kuvitteellinen »integriteetti» säilyisi Saksan suojeluksessa, s.o. Vähä-Aasia ja Mesopotamia muuttuisivat jossakin muodossa tosiasiallisesti Saksan provinsseiksi. Edelleen Saksan voitosta seuraisi Saksan tosiasiallinen sekä taloudellinen että poliittinen hegemonia Euroopassa. Kaikki nämä Saksan perinpohjaisen sotilaallisen voiton tulokset ovat odotettavissa, ei sen vuoksi, että ne vastaavat imperialististen huutajien toiveita tässä sodassa, vaan koska ne ovat Saksan maailmanpoliittisen aseman aivan väistämättömiä seurauksia, seurauksia niistä vastakohtaisuuksista, joihin Saksa on joutunut Englannin, Ranskan ja Venäjän kanssa ja jotka ovat kasvaneet sodan kuluessa summattomasti yli alkuperäisten mittasuhteidensa. Näiden asioiden mieliin muistuttaminen riittää sen seikan oivaltamiseksi, että ne eivät tuota missään tapauksessa edes jossakin määrin pysyvää maailmanpoliittista tasapainoa. Vaikka sota merkitsee valtavaa tuhoa kaikille sotaan osallistuville ja ehkä vielä valtavampaa häviäjille, uuden maailmansodan valmistelut alkaisivat tässä tapauksessa Englannin johdolla rauhansolmimista seuraavana päivänä Eurooppaa ja Etu-Aasiaa painavan Preussi-Saksan militarismin ikeen murtamiseksi. Saksan voitto olisi siten vain heti perään seuraavan toisen maailmansodan esinäytös ja sen vuoksi vain uusien kuumeisten sotilaallisten varustelujen alkusoitto sekä lähtomerkki mustimman taantumuksen valloilleen laskemiseksi kaikissa maissa, mutta ensi sijassa Saksassa itsessään. Toiselta puolen Englannin ja Ranskan voitto johtaa erittäin todennäköisesti siihen, että Saksa menettää ainakin osan siirtomaistaan sekä valtakunnan maat ja aivan varmasti siihen, että Saksan imperialismin maailmanpoliittinen asema kärsii vararikon. Mutta se merkitsee Itävalta-Unkarin paloittelemista osiin ja Turkin täydellistä lopettamista. Niin patataantumuksellisia muodostumia kuin nuo molemmat valtiot ovatkin ja niin hyvin kuin niiden mureneminen vastaakin edistyksellisen kehityksen vaatimuksia, nykyisessä konkreettisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa Habsburgien monarkian ja Turkin hajoaminen voi johtaa vain siihen että niiden maat ja kansat kaupataan Venäjälle, Englannille, Ranskalle ja Italialle. Tähän suurisuuntaiseen maailman uudelleen jakoon ja Balkanilla sekä Välimerellä tapahtuvaan vallan siirtymään liittyisi vastustamattomasti toinen, joka tapahtuisi Aasiassa: Persian hajottaminen ja uusi Kiinan paloitteleminen. Siten Englannin ja Venäjän samoin kuin Englannin ja Japanin vastakohtaisuus työntyisi maailmanpolitiikan keskeiseksi kysymykseksi, mistä ehkä seuraisi että nykyisen maailmansodan lopettamiseen liittyisi välittömästi uusi maailmansota vaikkapa Konstantinopolin omistuksesta; tässäkin tapauksessa uusi sota olisi kuitenkin väistämätön tulevaisuuden näkymä. Myös Englannin ja Ranskan voitto olisi siis esinäytös kaikkien valtioiden uusille kuumeisille varusteluille — voitettu Saksa kulkisi tietysti etunenässä — ja militarismin sekä taantumuksen jakamattoman vallan aikakaudelle koko Euroopassa — lopullisena päämääränä olisi uusi maailmansota.

Mikäli proletariaatin politiikan pitää ottaa nykyisessä sodassa kantaa jommankumman puolen hyväksi edistyksen ja demokratian asiaa siimämäaränään pitäen, se on — jos otetaan huomioon koko maailmanpolitiikka ja sen tulevat näkymät — ahdistettu Skyllan ja Kharybriksen väliin; kysymys voitosta ja tappiosta merkitsee näissä olosuhteissa Euroopan työväenluokalle poliittisessa yhtä hyvin kuin taloudellisessa katsannossa pelkästään toivotonta valintaa kahden selkäsaunan välillä. Sen vuoksi on pelkkää kohtalokasta harhaa, että Ranskan sosialistit otaksuvat Saksan sotilaallisen kukistamisen avulla lyövänsä militarismin tai suorastaan imperialismin päävoimat ja uurtavansa uraa rauhanomaiselle demokratialla maailmassa. Imperialismi ja sen palvelija, militarismi saavat täyden maksun laskustaan tämän_sodan jokaisessa voitossa ja tappiossa, lukuunottamatta sitä ainoaa tapausta, että kansainvälinen proletariaatti vetää vallankumouksellisella väliintulollaan paksun viivan tuon laskun yli.

Tämän sodan tärkein opetus proletariaatin politiikalle on sen vuoksi se järkkymätön tosiasia, että ei Saksassa eikä Ranskassa, ei Englannissa eikä Venäjällä saa kritiikittömästi kaikuna toistaa tunnusta: voitto vai tappio. Sillä tuolla tunnuksella on todellista sisältöä vain imperialismin kannalta ja jokaiselle suurvallalle se on yhtä kuin maailmanpoliittisen valta-aseman, anastusten, siirtomaiden ja sotilaallisen ylivallan saaminen tai niiden menetys. Kummankin sotaa käyvän leirin voitto ja tappio on Euroopan proletariaatille kokonaisuutena katsoen yhtä kohtalokas kun asiaa tarkastellaan luokkakantaisesti. Juuri sota sellaisenaan — olkoon sen sotilaallinen lopputulos mikä tahansa — merkitsee suurinta ajateltavissa olevaa tappiota Euroopan proletariaatille, ja voiton proletariaatin asialle voi tuoda ainoastaan sodan vastaisen taistelun voitokas päättäminen ja valtioiden pakottaminen rauhaan proletariaatin kansainvälisen taistelutoiminnan avulla. Ja vain tämä voitto voi saada aikaan Belgian ja Euroopan demokratian pelastumisen.

Nykyisessä sodassa luokkatietoinen proletariaatti ei voi samastaa asiaansa kummankaan sotaa käyvän leirin kanssa. Seuraako tästä ehkä, että proletariaatin politiikka vaatii tällä hetkellä status quon säilyttämistä, että meillä ei ole muuta toimintaohjelmaa kuin toive, että kaikki pysyisi vanhalla sotaa edeltäneellä kannalla? Vallitseva tilanne ei ole kuitenkaan koskaan ollut ihanteemme, se ei ole koskaan ollut kansojen itsemääräämisoikeuden ilmaus. Ja vielä enemmän: aikaisempaa tilannetta ei enää voida pelastaa, sitä ei enää ole olemassa siinäkään tapauksessa, että tähän astiset valtioiden väliset rajat säilyvät ennallaan. Sota on jo ennen sen tulosten muodollista loppuselvitystä sekoittanut perinpohjin valtasuhteet, keskinäiset arviot eri osapuolten voimasta, liitot ja vastakohtaisuudet, se on muuttanut niin rajusti valtioiden välisiä suhteita ja luokkien suhteita kunkin yhteiskunnan sisällä, hävittänyt niin monia vanhoja illuusioita ja mahteja, luonut niin paljon uusia tarpeita ja uusia tehtäviä, että palaaminen siihen Eurooppaan, joka oli olemassa ennen elokuun 4. päivää 1914, on yhtä mahdotonta kuin palaaminen vallankumousta edeltäneeseen tilanteeseen lyödynkin vallankumouksen jälkeen. Proletariaatin politiikka ei tunne sanaa »taaksepäin», se voi pyrkiä vain eteenpäin, sen täytyy aina ylittää vallitseva ja aikaisemmat saavutukset. Vain tässä mielessä se kykenee asettamaan oman politiikkansa imperialistisen maailmansodan molempia leirejä vastaan.

Mutta tämä politiikka ei voi olla sitä, että sosialidemokraattiset puolueet kukin yksinään tai yhteistoimin kansainvälisissä konferensseissa tekevät kilvan projekteja ja keksivät reseptejä rauhan solmimisen tavasta porvarilliselle diplomatialle sekä yrittävät näin tehdä mahdolliseksi rauhanomaisen ja demokraattisen kehityksen tulevaisuuden. Vaatimukset, jotka koskevat täydellistä tai asteittaista »aseiden riisuntaa», salaisen diplomatian lopettamista, kaikkien suurten valtioiden hajottamista pieniin kansallisiin valtioihin ja muuta sellaista, ovat kaikki tyynni utooppisia niin kauan kuin kapitalistisella luokkavallalla on ohjakset käsissään. Kapitalistisen luokkavallan on tämänhetkisen imperialistisen suunnan vallitessa täysin mahdotonta luopua nykyisestä militarismista, salaisesta diplomatiasta suuresta useita kansallisuuksia käsittävästä, keskitetystä valtiosta niin mahdotonta, että kaikki mainitut postulaatit voidaan oikeastaan esittää johdonmukaisemmin selvänä 'vaatimuksena': lopettakaa kapitalistinen luokkavaltio! Proletariaatin politiikka voi valloittaa sille kuuluvaa asemaa takaisin esittämällä oppisia neuvoja ja ohjelmia siitä, miten imperialismia lievennetään, kesytetään ja hillitään osittaisuudistusten avulla porvarillisen valtion asettamissa rajoissa. Se todellinen ongelma, jonka maailmansota on asettanut sosialististen puolueiden selvitettäväksi ja jonka ratkaisusta työväeniiikkeen tuleva kohtalo riippuu, on proletariaatin joukkojen toimintakyky imperialismin vastaisessa taistelussa. Kansainväliseltä proletariaatilta ei puutu vaatimuksia, ennusteita, tunnuksia, vaan siltä puuttuu teot, tehokas vastarinta, kyky hyökätä imperialismia vastaan ratkaisevalla hetkellä juuri sodan aikana ja muuttaa vanha tunnus »sota sodalle» käytännöksi. Tämä on se Rhodos, jossa on hypättävä, tässä on proletariaatin politiikan ja sen tulevaisuuden solmukohta.

Imperialismi, koko sen häikäilemätön väkivaltapolitiikka ja sen aiheuttamien sosiaalisten katastrofien koko sarja ovat tosin nykyisen kapitalistisen maailman hallitseville luokille historiallinen välttämättömyys. Mikään ei olisi kohtalokkaampaa kuin se, että proletariaatti itse pelastaisi itselleen nykyisestä maailmansodasta pienenkin illuusion tai toiveen kapitalismin idyllisen ja rauhallisen jatkokehityksen mahdollisuudesta. Mutta proletariaatin politiikan kannalta imperialismin historiallisesta välttämättömyydestä ei seuraa, että sen täytyy antautua imperialismille voidakseen elää tästä eteenpäin imperialismin varjossa sen voiton armopaloista.

Historian dialektiikka kulkee ristiriitojen kautta ja tuottaa jokaiselle välttämättömyydelle myös tämän vastakohdan. Porvarillinen luokkaherruus on epäilemättä historiallinen välttämättömyys, mutta niin on myös työväenluokan kapina sitä vastaan; pääoma on historiallinen välttämättömyys, mutta niin on sen haudankaivajakin, sosialistinen proletaari; imperialismin maailmaiivaltius on historiallinen välttämättömyys, mutta historiallisesti välttämätöntä on myös sen kukistuminen proletaarisen Internationaalin toiminnan tuloksena. Joka hetki on olemassa kaksi historiallista välttämättömyyttä, mutta meidän välttämättömyytemme, sosialismin välttämättömyys on kestävämpi. Meidän välttämättömyytemme pääsee täysiin oikeuksiinsa sinä hetkenä, jolloin tuo toinen välttämättömyys, porvarillinen luokkaherruus, lakkaa olemasta historiallisen edistyksen kantaja, jolloin siitä tulee este, vaara yhteiskunnan tulevalle kehitykselle. Juuri nykyinen maailmansota on paljastanut, että kapitalistinen yhteiskuntajärjestys on joutunut tähän vaiheeseen.

Kapitalismin imperialistinen laajentumistarve, joka on sen korkeimman kypsyyden, sen viimeisen elinvaiheen ilmaus, pyrkii talouden alueella muuttamaan koko maailman kapitalistisella tavalla tuottavaksi, lakaisemaan syrjään kaikki vanhentuneet, esikapitalistiset tuotanto- ja yhteiskuntamuodot, tekemään maailman kaikista rikkauksista ja kaikista tuotantovälineistä pääomaa ja kaikkien vyöhykkeiden työtä tekevistä kansanjoukoista palkkaorjia. Afrikassa ja Aasiassa, Amerikan pohjoisimmalta rannikolta sen eteläkärkeen ja Etelämerellä pääoma hävittää ja survoo rikki vanhojen alkukommunististen ryhmien, feodaalisten valtasuhteiden, patriarkaalisten talonpoikaistalouksien ja ikivanhan käsiteollisen tuotannon jätteet, tappaa sukupuuttoon kokonaisia kansoja, tallaa maan tasalle ikivanhoja kulttuureja tuodakseen niiden tilalle voiton tavoittelun sen nykyaikaisimmassa muodossa.

Tällä pääoman yli maailman ulottuvalla häikäilemättömällä voittokululla, jolle raivasivat tietä ja jota saattelivat väkivallan, ryöstön ja alhaisuuden kaikki keinot, oli yksi valopuoli: se loi oman lopullisen tuhonsa edellytykset, se rakensi kapitalistisen maailmanherruuden, jota ilman sosialistista maailmanvallankumousta ei voi tapahtua. Tämä oli kapitalismin voittokulun primitiivisissä maissa tekemien niin sanottujen kultturitöiden ainoa kulturelli ja edistyksellinen puoli. Porvarillis-liberaaleille taloustieteilijöille ja poliitikoille rautatiet, ruotsalaiset tulitikut, katujen viemäröinti ja tavaratalot merkitsevät 'edistystä' ja 'kulttuuria'. Sinällään nuo laitokset ja tuotteet — primitiivisiin oloihin ympättyinä — eivät merkitse sen enempää kulttuuria kuin edistystäkään, sillä niiden hintana on kansojen nopea taloudellinen ja sivistyksellinen rappio: kansojen on samalla kertaa kärsittävä kahden aikakauden, perinteisten luontoistaloudellisten valtasuhteiden ja nykyaikaisimman, hienostuneemman kapitalistisen riiston koko kurjuus ja kaikki kauhut. Kapitalismin yli maailman ulottuvan voittokulun saavutuksilla oli ylipäätään edistyksen luonne laajemmassa historiallisessa mielessä vain pääoman vallan kumoamisen, luokkayhteiskunnan hävittämisen aineellisina edellytyksinä. Tässä mielessä imperialismi työskenteli viime kädessä meidän hyväksemme.

Nykyinen maailmansota merkitsee käännettä kapitalismin voittokulussa. Repivät pedot, jotka Euroopasta laskettiin kaikkien muiden maanosien kimppuun, ovat nyt ensimmäistä kertaa yhdellä hyppäyksellä tunkeutuneet keskelle Eurooppaa. Kautta maailman kaikui kauhun huuto, kun Belgia, Euroopan kulttuurin kallisarvoinen pieni helmi, kun Pohjois-Ranskan kunnioitetuimmat kulttuurimuistomerkit särkyivät helisten pirstaleiksi sokean hävittävän voiman rynnäkössä. 'Kulttuurimaailma', joka oli katsellut tyynesti vierestä, kun samainen imperialismi ajoi kymmeniä tuhansia hereroja hirvittävään tuhoon ja täytti Kalaharin autiomaan janoon menehtyvien mielipuolenhuudolla, kuolevien korinalla, kun eurooppalaisten teollisuusritarien joukko kidutti kymmenessä vuodessa neljäkymmentätuhatta ihmistä kuolemaan ja hakkasi erään kansan jäännökset rammoiksi Putumayon varrella, kun Kiinassa ikivanha kulttuuri jätettiin hävityksen ja anarkian armoille antamalla eurooppalaisten kurittomien sotamiesjoukkioiden kulkea polttaen ja murhaten kaiken aikaa kiristyvässä silmukassa, kun Tripolissa arabit taivutettiin tulen ja miekan avulla pääoman ikeeseen ja heidän kulttuurinsa sekä asuinsijansa poljettiin maan tasalle — tämä 'kulttuurimaailma' on huomannut vasta nyt, että imperialististen petojen purema on kuolettava, että niiden henki on alhainen. Se on huomannut tämän vasta nyt, kun pedot ovat iskeneet repivät kyntensä omaan äidinkohtuun, Euroopan porvarilliseen kulttuuriiin. Ja tämäkin huomio pääsee vain vaivoin esiin porvarillisesti tekopyhässä, vääristyneessä muodossa, kun jokainen kansa näkee häpeän vain toisen kansan kansallisessa univormussa. »Saksalaiset, barbaarit» — ikään kuin jokainen kansa, joka lähtee murhaamaan organisoidusti, ei tuolla hetkellä muuttuisi barbaarilaumaksi. »Kasakoiden kauhutyöt» — ikään kuin sota ei olisi kaikista kauhuteoista kauhein, ikään kuin ihmisteurastuksen kehuminen sosialistisessa nuorisolehdessä sankaruudeksi ei olisi henkistä kasakkamaisuutta puhtaassa muodossaan.

Mutta imperialistisen petomaisuuden raivoaminen Euroopan kentillä johtaa vielä yhteen seuraukseen, jota 'kulttuurimaailma' ei seuraa kauhistunein silmin ja tuskasta vapisevin sydämin, nimittäin Euroopan proletariaatin joukkotuhoon. Koskaan sota ei ole tässä mitassa tuhonnut sukupuuttoon kokonaisia kansankerroksia, vuosisataan sota ei ole koskettanut tällä tavalla kaikkia Euroopan suuria ja vanhoja kulttuurimaita. Miljoonia ihmishenkiä tuhotaan Vogeeseilla, Ardenneilla, Belgiassa, Puolassa, Karpaateilla, Sava-joella, miljoonat hakataan rammoiksi. Näistä miljoonista yhdeksän kymmenesosaa on työtätekevää väkeä kaupungeista ja maalta. Niin kuin sirpillä leikataan ruohoa niin siellä joka päivä niitetään joukoittain meidän toivoamme, meidän voimaamme. Tällä hetkellä vaiennetaan ja teurastetaan joukoittain kansainvälisen sosialismin parhaita, älykkäimpiä, kouliintuneimpia voimia, nykyaikaisen työväenliikkeen pyhimpien perinteiden ja rohkeimman sankaruuden edustajia, koko maailman proletariaatin etujoukkoa: Englannin, Ranskan, Belgian, Saksan, Venäjän työläisiä. Juuri näillä Euroopan johtavien kapitalististen maiden työläisillä on historiallisena tehtävänään sosialistisen kumouksen toteuttaminen. Vain Euroopasta, vanhimmista kapitalistisista maista voi lahteä merkki ihmiset vapauttavan sosiaalisen vallankumouksen tekemiseksi, kun hetki on kypsynyt. Vain Englannin, Ranskan, Belgian, Saksan, Venäjän, Italian työläiset yhdessä voivat johtaa viiden maanosan riistettyjen ja orjuutettujen armeijaa. Vain he voivat vaatia kapitalismin tilille niistä rikoksista, joita se on tehnyt vuosisatojen kuluessa primitiivisiä kansoja kohtaan, sen maapallolla suorittamasta hävitystyöstä. Vain he voivat kostaa. Mutta sosialismin eteenpäinmeno ja voitto vaatii voimakasta, toimintakykyistä, koulutettua proletariaattia, joukkoja joiden voima on sekä niiden henkisessä sivistyksessä että lukumäärässä. Ja näitä joukkoja maailmansota harventaa. Parhaissa voimissaan olevia miehiä ja nuorukaisia satoja tuhansia, joiden koulutus Englannissa ja Ranskassa, Belgiassa Saksassa ja Venäjällä oli vuosia kestäneen valistus- ja agitaatiotyön tulos, lisäksi satoja tuhansia jotka olisi voitu voittaa lähitulevaisuudessa sosialismin puolelle, kaatuu ja mätänee tällä hetkellä taistelukentillä. Sukupolvien vuosikymmenten aikana tekemien uhrausten ja ponnistusten hedelmät tuhotaan muutamassa viikossa, kansainvälisen proletariaatin ydinjoukkojen elinhermo on vakavasti uhattu.

Kesäkuun teurastusten suonenisku lamautti Ranskan työväenliikkeen puoleksitoista vuosikymmeneksi. Ja kommuunin verilöylyn aiheuttama suonenisku heitti sen asemiin, jotka sillä oli ollut yli vuosikymmenen aikaisemmin. Tällä hetkellä on menossa ennen näkemätön joukkoteurastus, joka karsii täysi-ikäistä työläisväestöä niin, että jäljelle jää yhä enemmän vain naisia, vanhuksia ja vammautuneita, suonenisku, joka uhkaa imeä Euroopan työväenliikkeen kuiviin. Vielä yksi tällainen maailmansota ja sosialismiin siirtymisen mahdollisuudet hautautuvat imperialistisen barbarian kasaamien raunioiden alle. Tämä on pahempaa kuin Louvainin ja Reimsin katedraalin häpeämätön tuhoaminen. Tämä ei ole attentaatti menneisyyden porvarillista kulttuuria vaan tulevaisuuden sosialistista kulttuuria vastaan, tämä on kuolettava isku niitä voimia vastaan, jotka kantavat kohdussaan ihmiskunnan tulevaisuutta ja jotka ainoina voivat pelastaa menneisyyden kallisarvoiset aarteet parempaan yhteiskuntaan. Tässä kapitalismi paljastaa kuoleman kasvonsa, tässä se ilmaisee, että sen olemassaolon oikeus on kulunut loppuun, että sen valta tästä eteenpäin ei käy yksiin ihmiskunnan edistyksen kanssa.

Mutta nykyinen maailmansota paljastuu täten ei vain Euroopan työväenluokan murhaksi, vaan myös sen itsemurhaksi. Nimittäin sosialismin soturit, Englannin, Ranskan, Saksan, Venäjän ja Belgian proletaarit itse ovat teurastaneet toisiaan jo kuukausia kapitalismin käskystä, työntäneet kylmää miekkaa toistensa sydämeen, kietoneet toisensa kuolettavin käsivarsin syleilyyn ja horjuneet siten yhdessä hautaan.

»Saksa, Saksa yli kaiken! Eläköön demokratia! Eläköön tsaari ja slaavit! Kymmeniä tuhansia telttakankaita, määräysten mukainen takuu! Sata tuhatta kiloa silavaa, kahvin korviketta, toimitetaan heti!» ... Osingot nousevat ja proletaarit kaatuvat. Ja jokaisen proletaarin mukana vaipuu hautaan tulevaisuuden taistelija, vallankumouksen soturi, joka olisi voinut olla pelastamassa ihmiskuntaa kapitalismin ikeen alta.

Mielettömyys loppuu ja helvetin veriset näyt katoavat vasta silloin, kun Saksan ja Ranskan, Englannin ja Venäjän työläiset heräävät huumasta, ojentavat veljellisesti toisilleen kätensä ja laskevat pauhaten ilmoille yli imperialististen sotakiihottajien petomaisen kuoron ja kapitalististen hyeenojen käheän huudon, työn vanhan ja mahtavan sotahuudon: kaikkien maiden proletaarit liittykää yhteen!

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] Ensimmäisen Balkanin sodan jälkeen joulukuun 12. p:nä sosialidemokraattisen valtiopäiväryhmän puhemies David esitti valtiopäivillä seuraavaa: »Eilen täällä huomautettiin, että Saksan itämaiden politiikka ei ole syypää Turkin luhistumiseen, että Saksan politiikka on ollut hyvää politiikkaa. Herra Valtakunnan Kansleri oli sitä mieltä, että me teimme monia hyviä palveluksia Turkille ja herra Basermann sanoi, että meidän ansiostamme Turkki on tehnyt järkeviä uudistuksia. Tehdyistä järkevistä uudistuksista en tunne ainuttakaan (hilpeyttä sosialidemokraattien keskuudessa); ja myös hyvien palvelusten kohdalle haluaisin panna kysymysmerkin. Miksi Turkki luhistui? Siellä luhistui junkkerihallinto — samanlainen kuin meillä on Elben itäpuolisilla alueilla. (Sosialidemokraatit: »Aivan oikein» — naurua oikealta.) Turkin luhistuminen on samansuuntainen ilmiö kuin mantsurialaisen junkkerihallinnon kukistuminen Kiinassa. Junkkerihallinto näyttää kaikkialla vähitellen loppuvan (sosialidemokraattien huutoja: »Toivottavasti!»); se ei vastaa enää nykyajan tarpeita.
»Sanoin, että Turkin olot muistuttivat tietyssä määrin Elben itäpuolisten alueiden oloja. Turkkilaiset ovat hallitseva valloittajakasti, he ovat vain pieni vähemmistö. Heidän lisäkseen on ei-turkkilaisia, jotka ovat omaksuneet muhamettilaisen uskonnon; mutta varsinaiset kantaturkkilaiset ovat vain pieni vähemmistö, sotilaskasti, kasti, joka on ottanut haltuunsa kaikki johtavat paikat hallinnossa, diplomatian alalla ja armeijassa aivan niin kuin Preussissa; kasti, jonka taloudellinen asema on perustunut suurmaanomistukseen, epävapaiden talonpoikien hyväksikäyttöön aivan kuten Elben itäpuolisilla alueilla: kasti, joka on noudattanut samaa häikäilemätöntä maanomistajapolitiikkaa vieraaseen heimoon kuuluvia ja vierasta uskontoa tunnustavia alustalaisiaan, bulgarialaisia ja serbialaisia talonpoikia kohtaan kuin meidän spahimme. (Hilpeyttä.) Niin kauan kuin Turkissa oli vallalla luontoistalous, tämä vielä menetteli. Luontoistalouden vallitessa tuollainen maanomistajahallinto on vielä jossakin määrin siedettävä, koska maanomistajalle ei ole kovin tärkeätä puristaa talonpojasta kaikkea irti. Maanomistaja on tyytyväinen, mikäli hän voi syödä ja elää kohtalaisen hyvin. Mutta sinä hetkenä, jolloin kosketukset Eurooppaan siirsivät Turkin rahatalouteen, turkkilaisten junkkereiden talonpoikiin kohdistama paine kävi hetki hetkeltä sietämättömämmäksi. Talonpojista puristettiin kaikki mahdollinen irti ja suuri osa heistä joutui lähtemään kerjuulle; monista tuli rosvoja. Nämä ovat komitadšia! (Naurua oikealta.) Turkkilaiset junkkerit eivät ainoastaan käyneet sotaa ulkoista vihollista vastaan, ei, käytäessä tätä sotaa Turkissa tapahtui talonpoikaisvallankumous. Se mursi turkkilaisten selkärangan ja se merkitsi heidän junkkerijärjestelmänsä luhistumista!
Kun sanotaan, että Saksan hallitus on tehnyt hyviä palveluksia, huomauttaisin vain, että parhaat palvelukset, jotka se olisi voinut tehdä Turkille ja nuorturkkilaiselle järjestelmälle, se on jättänyt tekemättä. Sen olisi pitänyt neuvoa nuorturkkilaista hallitusta toteuttamaan ne uudistukset, joihin Berliinin pöytäkirja Turkin velvoitti, sen olisi pitänyt neuvoa nuorturkkilaista hallitusta antamaan talonpojille todellisen vapauden niin kuin Bulgariassa ja Serbiassa tehtiin. Mutta miten preussilais-saksalainen junkkeridiplomatia olisi voinut tehdä sellaista?
»Ohjeet, jotka herra on Marschall sai Berliinistä, eivät kuitenkaan missään tapauksessa koskeneet todella hyvien palvelusten tekemistä nuorturkkilaisille. Nuo ohjeet antoivat nuor-turkktiaisille — sotilasteknisistä asioista en halua tässä puhua — tietyn hengen, jonka ne istuttivat turkkilaiseen upseeristoon, 'elegantin kaartinupseerinhengen'. (Hilpeyttä sosialidemokraattien keskuudessa.) Tuo henki osoittautui tässä taistelussa Turkin armeijalle erittäin vahingolliseksi. Kerrotaan, että upseerien ruumiita löydettiin kiiltonahkasaappaat jalassa jne. Upseerien nouseminen kansanjoukkojen yläpuolelle, ja ennen kaikkea tavallisten sotilaiden yläpuolelle, heidän kääntymisensä pois kansasta, tämä ylhäältä alas käskeminen tuhosi upseerien ja sotilaiden välisen luottamussuhteen Turkin armeijassa perin juurin. Niinpä onkin ymmärrettävää, että tämä henki vaikutti Turkin armeijan sisäiseen hajoamiseen.
»Hyvät herrat, olemme siis sittenkin eri mieltä kysymyksestä, kuka on syypää Turkin luhistumiseen. Preussilaisen hengen avunanto ei yksinään aiheuttanut Turkin luhistumista, ei tietenkään, mutta se myötävaikutti siihen, se nopeutti sitä. Pohjimmiltaan on kysymys taloudellisista syistä niin kuin esitin.»

^[2*] Saksan imperialistisissa piireissä vuosikausia harjoitettu äänekäs Marokko-kiihotus ei myöskään ollut omiaan vähentämään Ranskan tuntemaa huolta. Aitosaksalainen liitto edusti äänekkäästi Marokon anastamisen ohjelmaa. Se piti luonnollisesti tätä asiaa Saksan »elinkysymyksenä» ja levitti puheenjohtajansa Heinrich Classin kynästä syntynyttä lentokirjasta, jonka nimi on: »Länsi-Marokko saksalaiseksi!» Kun Kongon kaupat oli saatu päätökseen ja kun professori Schiemann yritti puolustaa ulkoministeriön tekemää sopimusta ja luopumista Marokosta Kreuz-Zeitungissa, Post hyökkäsi hänen kimppuunsa seuraavalla tavalla:
»Herra professori Schiemann on syntynyt Venäjällä, eikä ehkä ole puhdasta saksalaista sukujuurtakaan. Kukaan ei voi sen vuoksi moittia häntä siitä, että hän suhtautuu kylmästi ja pilkallisesti kysymyksiin, jotka koskettavat erittäin syvästi jokaisen valtakunnan saksalaisen kansallistietoisuutta ja hänen rinnassaan asuvaa patrioottista ylpeyttä. Kun vieras väittää Saksan kansan patrioottisia sydämeniskuja ja sen levottoman sielun tuskaista värähtelyä pillastuneeksi poliittiseksi houreeksi, konquistadoriseikkailuksi, vieraan antama tuomio on haaste meidän oikeutetulle vihallemme ja halveksunnallemme sitäkin suuremmalla syyllä kun tämä vieras nauttii Berliinin yliopiston opettajana Preussin valtion vieraanvaraisuutta. Syvä tuska täyttää meidät sen vuoksi, että tämä mies, joka on tällä tavoin uskaltanut loukata Saksan kansan pyhimpiä tunteita saksalais-konservatiivisen puolueen pää-äänenkannattajassa, on keisarimme opettaja ja neuvonantaja poliittisissa asioissa ja on — syystä tai syyttä — keisarin äänitorven maineessa.»

^[3*] Saksalaisten lehtien mukaan venäläinen liberaali poliitikko Peter von Struve kirjoitti tammikuussa 1908: »On tullut aika kertoa, että on olemassa vain yksi tie suuren Venäjän luomiseen: kaikki voimat on ohjattava alueelle, jossa Venäjän kulttuurilla on todellisia vaikutusmahdollisuuksia. Tämä alue on Mustanmeren koko allas, kaikki ne Aasian ja Euroopan maat, joista on pääsy Mustallemerelle. Siellä on pohja sellaiselle taloudelliselle herruudelle, jota kukaan ei voi meiltä viedä. Siellä on ihmisiä, kivihiiltä ja rautaa. Taloudellisesti voimakas Suur-Venäjä voidaan rakentaa tälle todelliselle pohjalle — ja vain tälle — väsymättömällä kulttuurityöllä, jota valtion on tuettava kaikilla tahoilla.»
Nykyisen maailmansodan syttymisen aikoihin samainen Struve kirjoitti ennen Turkin sotaanlähtöä: »Saksalaiset poliitikot ajavat itsenäistä Turkin politiikkaa, joka on tiivistynyt ajatukseksi ja ohjelmaksi Turkin egyptiläistämisestä Saksan suojeluksen alaisuudessa. Bosporin ja Dardanellien on määrä tulla Saksan Sueziksi. Jo ennen Italian ja Turkin välistä sotaa, joka tunki Turkin pois Afrikasta, ja ennen Balkanin sotaa, joka heitti Turkin lähes kokonaan ulos Euroopasta, Saksalle ilmaantui selvä tehtävä: Turkki ja sen riippumattomuus on säilytettävä Saksan taloudellisen ja poliittisen vahvistamisen vuoksi. Edellä mainittujen sotien jälkeen tehtävä muuttui vain sikäli, että Turkki oli paljastunut äärimmäisen heikoksi. Vallitsevissa oloissa liitto muuttui tosiasiallisesti pakostakin protektoraatiksi tai holhoussuhteeksi, mikä vei väkisinkin Ottomaanien valtakunnan lopulta Egyptin tasolle. Mutta on täysin selvää, että Venäjälle Mustanmeren ja Marmarameren rannalla sijaitseva Saksan Egypti on perinjuurin sietämätön ajatus. Sen vuoksi ei ole ihme, että Venäjän hallitus on aina esittänyt välittömästi vastalauseensa tuollaista politiikka ajavien toimenpiteiden johdosta. Niinpä se protestoi kenraali Liman von Sandersin Turkkiin lähettämisen johdosta; von Sandersin ei pitänyt vain organisoida uudestaan Turkin armeijaa, vaan myös komentaa armeijakuntaa Konstantinopolissa. Venäjä sai muodollisesti tässä kysymyksessä hyvityksen, mutta tosiasiallisesti asiain tila ei muuttunut vähääkään. Niinpä Saksan ja Venäjän välinen sota oli joulukuussa 1913 erittäin lähellä puhkeamistaan, sillä Liman von Sandersin Turkkiin lähettäminen oli paljastanut, että Saksan politiikka tähtää Turkin egyptiläistämiseen. Jo tämä Saksan politiikan uusi suunta olisi riittänyt synnyttämään Saksan ja Venäjän välisen aseellisen konfliktin. Joulukuussa 1913 alkoi siis konfliktin kypsymisen aikakausi. Tuo konflikti sai pakostakin maailmankonfliktin luonteen.»

^[4*] Imperialistisessa lentokirjasessa »Warum es der deutsche Krieg ist?» sanotaan: »Venäjä oli jo aikaisemmin houkutellut meitä tarjoamalla meille Itävallan saksalaista osaa, noita kymmentä miljoonaa saksalaista, joiden täytyi jäädä ulkopuolelle, kun kansallinen yhtenäistymisemme tapahtui 1866 ja 1870–71. Mikäli olisimme luovuttaneet Venäjälle Habsburgien vanhan monarkian, olisimme saaneet palkinnon petoksestamme.»

^[5*] Kun Saksan virallisen politiikan kortteja ei vielä ollut paljastettu, Kölnische Zeitung kirjoitti Sarajevon attentaatin jälkeen, siis sodan aattona:
»Olosuhteisiin vihkiytymätön kysyy, mistä johtuu että Bosniassa serbit, joita on 42 % väestöstä, eivät vain ole pitämättä, vaan suorastaan vihaavat Itävaltaa huolimatta tämän Bosnialle tekemistä hyvistä töistä. Vastauksen ymmärtää vain kansan ja olosuhteiden todellinen tuntija, sivullinen, erityisesti sellainen, joka on tottunut eurooppalaisiin käsitteisiin ja oloihin, ei voi ymmärtää sitä. Vastaus kuuluu suoraan sanottuna: Bosnian hallinto oli rakenteeltaan ja perusajatuksiltaan täysin hutiloitua työtä. Siihen on syypää se suorastaan rangaistava tietämättömyys, joka maan todellisista oloista vallitsee osaksi vielä nykyäänkin, enemmän kuin miespolvi valloituksen jälkeen.»

^[6*] »Warum es der deutsche Krieg ist» s. 18.
Arkkiherttuan klikin äänenkannattaja Gross-Österreich kirjoitti viikko viikon jälkeen tulipaloartikkeleita seuraavaan tyyliin:
»Mikäli arkkiherttua-kruununperillisen Franz Ferdinandin kuolema halutaan kostaa arvokkaalla ja arkkiherttuan tunteet huomioon ottavalla tavalla, niin pantakoon valtakunnan eteläosan olosuhteiden onnettoman kehityksen tuloksena kaatuneen viattoman uhrin poliittinen testamentti toimeen niin pian kuin mahdollista.
»Jo kuusi vuotta olemme odottaneet kaikkien niiden painostavien jännitysten lopullista purkautumista, jotka tunnemme niin perinjuurin tuskallisina koko politiikassamme.
»Koska tiedämme, että vain sodasta voi syntyä uusi ja suuri Itävalta, onnellinen kansansa vapauttava Suur-Itävalta, haluamme sotaa.
»Haluamme sotaa, koska sisäinen vakaumuksemme on, että vain sodan avulla voidaan saavuttaa radikaalisti ja äkillisesti ihanteemme: voimakas Suur-Itävalta, jossa Itävallan valtioidea, Itävallan lähetysajatus, vapauden ja kulttuurin tuominen Balkanin kansoille, kukoistaa suuren ja iloisen tulevaisuuden auringonpaisteessa.
»Siitä lähtien kuin Suuri Mies, jonka voimakas käsi ja taipumaton energia olisi voinut luoda Suur-Itävallan yhdessä yössä, on kuollut, toivomme tätä kaikkea enää vain sodalta.
»Se on viimeinen kortti, jonka varaan asetamme kaiken.
»Ehkä se suunnaton ärtymys, joka Itävallassa ja Unkarissa tunnetaan tämän attentaatin jälkeen Serbiaa kohtaan, johtaa Serbian vastaiseen ja jatkossa myös Venäjän vastaiseen räjähdykseen.
»Arkkiherttua Franz Ferdinand oli ainoa, joka valmisteli tätä imperialismia, mutta ei saanut sitä toteuttaa. Hänen kuolemansa on toivottavasti se veriuhri, joka oli välttämätön, että koko Itävallassa sytyttäisiin imperialismille.»

^[7*] Saksan poliittisissa piireissä luonnollisesti tiedettiin, mitä tuleman pitää, ja nykyään ei paljasteta enää salaisuutta, kun kerrotaan se tosiasia, että Saksan meritaisteluvoimat olivat silloin Euroopan muiden laivastojen tavoin välittömässä sotavalmiudessa (kursivointi R.L.:n). Rohrbach, Der Krieg und die deutsche Politik, s. 32.

^[8*] Rohrbach, Der Krieg und die deutsche Politik, s. 41.

^[9*] Rohrbach, Der Krieg und die deutsche Politik, s. 82–83.

^[10*] Kts. puolueen Nürnbergin äänenkannattajan artikkelia, joka on painettu uudelleen Hamburger Echossa lokakuun 6. p:nä 1914.

^[11*] Chemnitzer Volksstimme kirjoitti lokakuun 21. p:nä 1914: »Joka tapauksessa sotasensuuri kokonaisuutena ottaen on Saksassa kunniallisempi ja järkevämpi kuin Ranskassa tai Englannissa. Sensuuria koskeva meteli, jonka taakse usein kätkeytyy horjuva kannanotto sodan ongelmiin, auttaa vain Saksan vihollisia levittämään valhetta, jonka mukaan Saksa on toinen Venäjä. Se, joka ei usko nykyisen sotasensuurin vallitessa voivansa kirjoittaa mielipiteidensä mukaisesti, laskekoon kynän kädestään ja vaietkoon.»

^[12*] Puolueen Münchenin äänenkannattaja kirjoitti elokuun 6.p:nä: »Kun sosialidemokraattinen valtiopäiväryhmä siitä huolimatta myönsi yksimielisesti sotaluotot, kun se antoi menestyksen lämpimät toivotukset evääksi kaikille niille, jotka lähtevät puolustamaan Saksan valtakuntaa, kysymyksessä ei ollut mikään 'taktinen veto', kysymyksessä oli luonnollinen seuraus sellaisen puolueen asennoitumisesta, joka on ollut aina valmis asettamaan isänmaan puolustajaksi kansanarmeijan sellaisen järjestelmän sijaan, joka on puolueesta näyttänyt enemmän luokkavallan kuin röyhkeitä hyökkäyksiä vastaan suuntautuvan kansakunnan puolustustahdon ilmaukselta.»
On näyttänyt!... Neue Zeitissa nykyinen sota on korotettu suorastaan »kansansodaksi», ja vakinainen armeija »Kansanarmeijaksi» (kts, n:ot 20 ja 23 elokuulta ja syyskuulta 1914). — Sosialidemokraattinen sotilaskirjoittaja Hugo Schulz kehuu sotaraportissaan elokuun 24. p:nä 1914 sitä »voimakasta miliisihenkeä», joka »elää» Habsburgien armeijassa!...

Suomenkielinen Rosa Luxemburg -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto