Ei ole vähintäkään epäilystä, että työväenluokan tulevaisuudelle ja proletaarisen vallankumouksen asialle oli voitto, että sosialidemokratia paljastui siksi mitä se oli, että paljastui sen kykenemättömyys valmistamaan, järjestämään ja johtamaan proletariaattia voittoon.
Tämä paljastuminen merkitsi samalla myös sosialidemokratian sirpaleiksi menoa, sen romahtamista kasaan, sen katoamista näyttämöltä proletaarisena puolueena. Samalla kun vallankumouksen tappio terävästi paljasti ja huomattavalta osalta työväkeä murskasi kaikki ja kaikenlaiset demokraattiset harhat, murskasi se myöskin niitten harhojen sokeaksi tekemän ja halvaannuttaman sosialidemokraattisen puolueen.
Tämä sirpaleiksi särkymisprosessi oli konkreettisesti alkanut jo marraskuun puoluekokouksessa, jolloin oikeistososialidemokraatit Eetu Salinin suun kautta vaativat itselleen oikeutta »vapaasti toimia omien periaatteittensa mukaan.» Silloiset oikeistolaiset sosialidemokraatit tekivätkin sen mitä uhkasivat ja heidän tiensä on vienyt nykyiseen noskelaisuuteen, joka on porvariston »vasen» siipi.
Tämänkin on vallankumous ja sen jälkeinen aika paljastanut. Ja se on voitoksi sekin vallankumouksen asialle.
Mutta vanhan sosialidemokratian paljastuminen kelvottomaksi sen silloisen aseman asettamaan historialliseen tehtävään oli vasta toinen puoli voittoa. Se oli kyllä välttämätön edellytys askeleelle eteenpäin, nim. todella proletaarisen vallankumouksellisen puolueen perustamiselle.
Mutta vallankumous ja sen tappio teki tehtävänsä perinpohjaisesti ja synnytti sen puolueen, Suomen kommunistisen puolueen.
— Kullervo Manner: Mitä Suomen työväenluokka on voittanut vallankumoustaistelunsa kautta v. 1918? (1927)