Kirjoitettu: Vuoden 1843 lopun ja vuoden 1844 tammikuun välillä
Julkaistu: »Deutsch-Französiche Jahrbücher», 1844
Suomennos: Vesa Oittinen. Suomennoksen on tarkastanut Jukka Heiskanen. © Vesa Oittinen, Jukka Heiskanen, Karl Marx -seura, Minerva Kustannus Oy.
Lähde: Karl Marx: Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä, s. 81–97. Minerva Kustannus, Helsinki–Jyväskylä 2009.
Julkaistu myös teoksessa Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 1. osa, s. 101–117. Kustannusliike Edistys, Moskova (1978). Werke, Bd. 1, S. 378–391.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Saksan kannalta on uskonnon kritiikki itse asiassa viety loppuun, ja uskonnon kritiikki on kaiken kritiikin edellytys.
Erehdyksen maallinen olemassaolo on joutunut huonoon huutoon sen jälkeen kun sen taivaallinen oratio pro aris et focis[1] on kumottu. Ihminen, joka etsi taivaan fantastisesta todellisuudesta yli-ihmistä ja löysi sieltä vain oman itsensä kajastuksen, ei enää ole taipuvainen löytämään vain oman itsensä näennäisyyttä, epäihmistä sieltä, mistä hän etsii ja hänen täytyy etsiä tosi todellisuuttaan.
Epäuskonnollisen kritiikin perusta on: ihminen tekee uskonnon, uskonto ei tee ihmistä. Ja uskonto juuri on sellaisen ihmisen itsetajuntaa ja itsetuntoa, joka ei vielä ole saavuttanut itseään tai sitten on uudestaan kadottanut itsensä. Mutta ihminen ei ole mikään abstrakti, maailman ulkopuolella kyyhöttävä olento. Ihminen, se on: ihmisen maailma, valtio, yhteisö. Tämä valtio, tämä yhteisö tuottavat uskonnon, nurinkurisen maailmantietoisuuden, koska ne muodostavat nurinkurisen maailman. Uskonto on tämän maailman yleistä teoriaa, sen ensyklopedinen yleiskatsaus, sen logiikkaa populaarissa muodossa, sen spiritualistinen point d'honneur[2] sen entusiasmia, sen moraalinen sanktio, sen juhlallinen täydennys, sen yleinen lohdutus- ja oikeutusperusta. Se on inhimillisen olemuksen fantastinen toteutuma, koska ihmisolennolta puuttuu tosi todellisuus. Taistelu uskontoa vastaan on siis välillisesti taistelua sitä maailmaa vastaan, jonka henkistä aromia uskonto on.
Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmausta ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän, aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia.
Uskonnon kumoaminen kansan illusorisena onnena on sen todellisen onnen vaatimista. Vaatimus luopua tilaansa koskevista illuusioista on vaatimus luopua tilasta, joka tarvitsee illuusioita. Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murheenlaakson kritiikkiä, jonka sädekehänä on uskonto.
Kritiikki on riipinyt kahleista niitä koristaneet epäaidot kukat, ei siksi että ihminen pantaisiin kantamaan mielikuvituksettomia, lohduttomia kahleita, vaan jotta hän heittäisi kahleet menemään ja poimisi elävän kukan. Uskonnon kritiikki saa ihmisen luopumaan illuusioista, jotta hän ajattelisi, toimisi, muokkaisi todellisuuttaan illuusioista vapautuneena, järkiinsä tulleena ihmisenä, jotta hän kiertäisi itseään ja siis todellista aurinkoaan. Uskonto on vain illusorinen aurinko, joka kiertää ihmistä niin kauan kun hän ei itse kierrä itseään.
Historian tehtävänä siis on, sen jälkeen kun tuonpuoleisuuden totuus on hävinnyt, vakiinnuttaa tämänpuoleisuuden totuus. Historian palveluksessa olevan filosofian lähimpänä tehtävänä on, sen jälkeen kun inhimillisen itsevieraantumisen pyhimyshahmo on paljastettu, paljastaa itse vieraantuminen epäpyhissä hahmoissaan. Taivaan kritiikki muuttuu näin maan kritiikiksi, uskonnon kritiikki oikeuden kritiikiksi, teologian kritiikki politiikan kritiikiksi.
Nyt seuraava esitys,[3] joka antaa oman panoksensa kyseiseen työhön, ei niinkään liity alkuperäiskappaleeseen, vaan kopioon, saksalaiseen valtio- ja oikeusfilosofiaan, ja ainoastaan siksi, että se liittyy Saksaan.
Jos haluttaisiin pitää lähtökohtana saksalaista status quota itseään, vaikkapa vain ainoalla soveliaalla tavalla, ts. negatiivisesti, olisi tuloksena silti aina anakronismi. Jopa poliittisen nykyisyytemme kieltäminen löytyy jo nykyaikaisten kansojen romuvarastosta pölyttyneenä tosiasiana. Jos kiellän puuteroidut kankipalmikot, on minulla yhä edelleen puuteroimattomat kankipalmikot. Jos kiellän Saksan tilanteen vuonna 1843, olen ranskalaisen ajanlaskun mukaan tuskin vuodessa 1789, vielä vähemmän nykyhetken polttopisteessä.
Aivan, Saksan historia ylpeilee liikkeellä, jota mikään kansa ei historiallisella taivaalla ole ennen tehnyt eikä kukaan tule jälkikäteenkään tekemään. Olemme nimittäin osallistuneet nykyaikaisten kansojen restauraatioihin osallistumatta niiden vallankumouksiin. Olemme kokeneet restauraatiot, ensinnäkin koska muut kansat uskaltautuivat vallankumoukseen, toiseksi koska muut kansat kokivat vastavallankumouksen — ensinmainitussa tapauksessa siksi, että herramme pelkäsivät, jälkimmäisessä siksi, etteivät herramme pelänneet. Me, paimenemme etunenässä, olimme aina vapauden seurassa vain yhden kerran, sen hautajaispäivänä.
Koulukunta, joka legitimoi tämän päivän halpamaisuuden eilispäivän halpamaisuudella, koulukunta, joka julistaa jokaisen maaorjan huudon solmuruoskaa vastaan kapinalliseksi sikäli kuin solmuruoska on vuosia nähnyt, perinnöllinen, historiallinen ruoska, koulukunta, jolle historia, kuten Israelin jumala palvelijalleen Moosekselle, näyttää vain a posteriorinsa, tämä oikeuden historiallinen koulukunta olisi keksinyt Saksan historian, jollei se itse olisi Saksan historian keksintö. Se on oikea Shylock, mutta palvelija-Shylock; aina kun kansan sydämestä leikataan irti naula lihaa, vannoo se oman vekselinsä nimeen, oman historiallisen vekselinsä, oman kristillis-germaanisen vekselinsä.
Hyväntahtoiset entusiastit sitä vastoin, vereltään aito saksalaisia ja refleksioltaan vapaamielisiä, etsivät vapautemme historiaa historiamme ulkopuolelta teutonisista ikimetsistä. Mutta miten vapaushistoriamme eroaisi villisian vapaushistoriasta, jos se löytyy vain metsistä? Sitä paitsi on tunnettua: niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Siis rauha teutonisille ikimetsille!
Sota Saksan oloille! Joka tapauksessa! Ne ovat historian tason alapuolella, ne ovat kaiken kritiikin alapuolella, mutta ne pysyvät kritiikin kohteena, aivan kuten rikollinen, joka on ihmisyyden tason alapuolella, pysyy pyövelin kohteena. Taistelussa niitä vastaan ei kritiikki ole mikään järjen intohimo, se on intohimon järki. Kritiikki ei ole anatominen veitsi, se on ase. Kritiikin kohteena on sen vihollinen, jota se ei halua kumota, vaan tuhota. Sillä noiden olojen henki on kumottu. Sinänsä ja itsessään ne eivät ole mitään ajatuksen arvoisia kohteita, vaan yhtä kurjia kuin halveksittaviakin eksistenssejä. Kritiikin ei tarvitse selittää itselleen mitään tähän kohteeseen liittyvää, koska sillä on jo välit selvinä sen kanssa. Se ei enää esiinny itsetarkoituksena, vaan enää vain välineenä. Sen olennaisena paatoksena on inho, sen olennaisena työnä syyttäminen.
Kyseessä on kaikkien yhteiskunnallisten alueiden toisiinsa kohdistaman vastavuoroisen ummehtuneen paineen, yleisen passiivisen alakuloisuuden, itsensä sekä tunnustavan että itseään väheksyvän rajoittuneisuuden kuvaaminen hallintojärjestelmän puitteissa, joka elää kaikkien viheliäisyyksien säilyttämisestä eikä itse ole mitään muuta kuin hallitsevaa viheliäisyyttä.
Mikä näky! Yhteiskunnan loputtomiin etenevä jakautuminen mitä erilaisimpiin kasteihin, jotka astuvat toisiaan vastaan pikku antipatioin, huonoin omintunnoin ja brutaalilla keskinkertaisuudella, joita heidän herransa käsittelevät, juuri heidän molemminpuolisen kaksiselitteisen ja epäluuloisen asemansa vuoksi kaikkia erotuksetta, jos kohta erilaisin muodollisuuksin, herrojen armoilla elävinä olioina. Ja jopa se, että heitä vallitaan, hallitaan, omistetaan, täytyy heidän tunnustaa ja myöntää taivaan armoksi! Toisaalta nuo hallitsijat itse, joiden suuruus on käänteissuhteessa heidän lukumääräänsä!
Kritiikki, joka askartelee tämän sisällön kanssa, on kritiikkiä käsikähmässä, eikä käsikähmässä ole kyse siitä, onko vastustaja jalo, tasaveroinen, mielenkiintoinen vastustaja; kyse on siitä, että häneen osutaan. Kyse on siitä, ettei saksalaisille suoda silmänräpäyksenkään verran itsepetosta tai resignaatiota. Todellinen paine on tehtävä vielä raskaammaksi lisäämällä siihen tietoisuus paineesta, häpeä vielä häpeällisemmäksi julkistamalla se. Jokaista saksalaisen yhteiskunnan aluetta on kuvattava saksalaisen yhteiskunnan partie honteusena,[4] nämä kivettyneet olosuhteet on pakotettava tanssimaan laulamalla niille niiden omaa melodiaa! On opetettava kansa pelästymään omaa itseään jotta siihen voidaan saada rohkeutta. Näin täytetään muuan Saksan kansan välttämätön tarve, ja kansojen tarpeet itse ovat niiden tyydyttämisen viimekätisiä syitä.
Nykyaikaisille kansoillekaan ei tämä taistelu saksalaisen status quon typerää sisältöä vastaan voi olla mielenkiinnotonta, sillä saksalainen status quo on ancien régimen[5] avosydämistä loppuunviemistä, ja ancien régime on nykyaikaisen valtion kätketty puute. Taistelu Saksan poliittista nykyisyyttä vastaan on taistelua nykyaikaisten kansojen menneisyyttä vastaan, ja niitä painavat yhä edelleen tämän menneisyyden muistot. Heille on opettavaista nähdä, kuinka ancien régime, joka heillä koki tragediansa, esittää nyt saksalaisessa uusinnassaan komediansa. Sen historia oli traagista niin kauan kuin se oli ennakolta olemassaollut maailman valta, vapauden sitä vastoin ollessa henkilökohtainen päähänpisto, sanalla sanoen, kuin se itse uskoi ja sen täytyi uskoa omaan oikeutukseensa. Niin kauan kuin ancien régime olemassaolevana maailmanjärjestyksenä taisteli vasta tulevan maailman kanssa, oli sen puolella ei henkilökohtainen, vaan maailmanhistoriallinen erehdys. Sen häviö oli näin ollen traaginen.
Nykyinen saksalainen hallinto, tämä anakronismi, tämä silmiinpistävä ristiriita yleisesti tunnettuihin aksioomeihin nähden, tämä maailman hämmästeltäväksi asetettu ancien régimen tyhjänpäiväisyys, enää vain kuvittelee uskovansa itseensä ja vaatii maailmaa kuvittelemaan samaa. Jos se uskoisi omaan olemukseensa, kätkisikö se sen jonkin vieraan olemuksen näennäisyyden alle ja etsisikö sen pelastusta teeskentelyistä ja sofismeista? Nykyaikainen ancien régime on enää vain maailmanjärjestyksen komediantti, maailmanjärjestyksen, jonka todelliset sankarit ovat kuolleet. Historia on perusteellinen ja käy läpi monia vaiheita kantaessaan jonkin vanhan elämänmuodon hautaan. Jonkin maailmanhistoriallisen hahmon viimeinen vaihe on sen komedia. Kreikan jumalien, jotka jo kerran haavoittuivat traagisen kuolettavasti Aiskhyloksen Kahlehditussa Prometheuksessa, oli vielä toistamiseen kuoltava koomisesti Lukianoksen vuoropuheluissa. Mistä tämä historian kulku? Jotta ihmiskunta luopuisi hilpeydellä menneisyydestään. Tätä hilpeää historiallista loppua me vaadimme Saksan poliittisille voimille.
Heti kohta kun nykyaikainen poliittis-sosiaalinen todellisuus itse alistetaan kritiikille, heti kohta kun kritiikki siis kohottautuu todella inhimillisten ongelmien tasolle, on se saksalaisen status quon yläpuolella, tai muuten se käsittelisi kohdettaan todellisen tasonsa alapuolella. Yksi esimerkki! Teollisuuden, ylipäänsä rikkauden maailman suhde poliittiseen maailmaan on nykyajan pääongelmia. Missä muodossa tämä ongelma alkaa askarruttaa saksalaisia? Suojatullien, tuonti- ja vientikieltojärjestelmän, kansantaloustieteen muodossa. Saksalaismielisyys on siirtynyt ihmisestä materiaan, ja niinpä nähtiin eräänä aamuna puuvillaritariemme ja rautasankariemme muuttuneen isänmaanystäviksi. Saksassa siis aletaan tunnustaa monopolin suvereniteetti sisältä käsin siten että sille myönnetään suvereniteetti ulkoa käsin. Saksassa ryhdytään siis aloittamaan siitä, mihin Ranskassa ja Englannissa ryhdyttiin lopettamaan. Vanhaa lahoa asiaintilaa, jota vastaan nämä maat ovat teoreettisesti kapinassa ja jota ne sietävät enää vain siten kuin kahleita siedetään, tervehditään Saksassa kauniin tulevaisuuden nousevana aamuruskona, joka tuskin uskaltaa siirtyä viekkaasta teoriasta[6] häikäilemättömimpään käytäntöön. Kun ongelma Ranskassa ja Englannissa kuuluu: poliittinen taloustiede eli yhteiskunnan herruus rikkauden yli, kuuluu se Saksassa: kansantaloustiede eli yksityisomaisuuden herruus kansallisuuden yli. Englannissa ja Ranskassa on siis kumottava monopoli, joka on edennyt viimeiseen johdonmukaiseen tulokseensa; Saksassa on edettävä monopolin viimeiseen johdonmukaiseen tulokseen. Siellä on kyse ratkaisusta ja täällä on kyse vasta yhteentörmäyksestä. Tämä on riittävä esimerkki nykyaikaisten ongelmien saksalaisesta muodosta, esimerkki siitä, kuinka meidän historiallamme on taitamattoman alokkaan tavoin ollut tehtävänään vain harjoitella perässä loppuunpuituja asioita.
Jos siis Saksan kokonaisesitys ei ylittäisi Saksan poliittista kehitystä, voisi saksalainen osallistua nykyhetken ongelmiin korkeintaan samaan tapaan kuin venäläinen voi osallistua niihin. Mutta koska yksityinen yksilö ei ole sidottu kansakunnan puitteisiin, ei koko kansakunta ole vapautettu yhden yksilön vapauttamisella. Skyytit eivät ottaneet askeltakaan eteenpäin kohti kreikkalaista kulttuuria, koska Kreikka lukee yhden skyytin[7] filosofiensa joukkoon.
Onneksi me saksalaiset emme ole skyyttejä.
Kuten vanhat kansat kokivat esihistoriansa mielikuvituksessa, mytologiassa, olemme me saksalaiset kokeneet jälkihistoriamme ajatuksissa, filosofiassa. Me olemme nykyhetken filosofisia aikalaisia olematta sen historiallisia aikalaisia. Saksalainen filosofia on Saksan historian ideaalista jatkoa. Kun me siis kritisoimme reaalisen historiamme oeuvres incompletès'ien[8] sijasta aatteellisen historiamme, filosofian, oeuvres posthumes'eja,[9] on kritiikkimme keskellä niitä kysymyksiä, joista nykyhetki sanoo: That is the question.[10] Mikä edistyneillä kansoilla on käytännöllistä rappiota nykyisine valtio-oloineen, se on Saksassa, missä näitä oloja itseään ei vielä edes ole olemassa, aluksi kriittistä rappiota näiden tilojen filosofisine heijastumineen.
Saksalainen oikeus- ja valtiofilosofia on ainoata virallisen nykyhetken kanssa al pari[11] olevaa saksalaista historiaa. Saksan kansan on näin ollen lyötävä tämä kuviteltu historiansa olemassaolevien olojen myötä ja alistettava kritiikille ei vain näitä olemassaolevia oloja vaan samalla myös niiden abstrakti jatko. Sen tulevaisuus ei voi rajoittua sen reaalisten valtio- ja oikeusolojen välittömään kieltämiseen eikä ideaalisten valtio- ja oikeusolojen välittömään toteuttamiseen, sillä se omistaa reaalisten olojensa välittömän kieltämisen ideaalisissa oloissaan, ja ideaalisten olojensa välittömän toteuttamisen se on jo miltei taas ohittanut tarkkaillessaan naapurikansoja. Oikeutetusti vaatii käytännöllinen poliittinen puolue Saksassa siis filosofian negaatiota. Sen virheenä ei ole vaatimus, vaan vaatimuksessa pysyminen, jota se ei täytä eikä voikaan täyttää vakavasti. Se luulee toteuttavansa tämän negaation siten, että se kääntää filosofialle selkänsä ja mutisee poiskäännetyin kasvoin joitakin filosofiaan kohdistettuja vihaisia ja arkipäiväisiä fraaseja. Sen näköpiirin rajoittuneisuus joko ei lue filosofiaa saksalaisen todellisuuden puitteisiin tai kuvittelee sen jopa olevan saksalaisen käytännön ja sitä palvelevien teorioiden alapuolella. Te vaaditte, että olisi tartuttava todellisiin elämän versoihin, mutta unohdatte, että Saksan kansan todellinen elävä verso on tähän asti kasvanut vain sen pääkopan alla. Sanalla sanoen: Ette voi kumota filosofiaa toteuttamatta sitä.
Saman vääryyden, ainoastaan päinvastaisin tekijöin, teki teoreettinen, filosofiasta juurensa juontava poliittinen puolue.
Se näki nykyisessä taistelussa vain filosofian kriittisen taistelun saksalaista maailmaa vastaan, se ei käsittänyt, että siihenastinen filosofia kuuluu itse tähän maailmaan ja on sen täydennystä, vaikkakin ideaalista. Se oli kriittinen vastapuoltaan, epäkriittinen omaa itseään kohtaan, koska se lähti filosofian edellytyksistä ja joko jäi sen annettuihin tuloksiin tai piti toisten kaukaa hakemia vaatimuksia ja tuloksia filosofian välittömänä vaatimuksina ja tuloksina, vaikka nämä — jos niitä pidetään oikeutettuina — päinvastoin voidaan saavuttaa vain siihenastisen filosofian negaatiolla, filosofian filosofiana negaatiolla. Pidätämme oikeuden tämän puolueen yksityiskohtaisemmasta kuvailusta. Sen peruspuute voidaan tiivistää seuraavasti: Se uskoi voivansa toteuttaa filosofian kumoamatta sitä.
Saksalaisen valtio- ja oikeusfilosofian kritiikki, joka Hegelin toimesta on saanut johdonmukaisimman, rikkaimman ja viimeisimmän muotonsa, on kumpaakin: se on sekä nykyaikaisen valtion ja siihen liittyvän todellisuuden kriittistä analyysia että saksalaisen poliittisen ja oikeudellisen tajunnan koko tähänastisen muodon päättäväistä kieltämistä, tajunnan, jonka erinomaisin, universaalisin, tieteeksi kohotettu ilmaus on juuri spekulatiivinen oikeusfilosofia itse. Jos spekulatiivinen oikeusfilosofia oli mahdollista vain Saksassa, tämä nykyaikaisen valtion abstrakti, eristäytynyt ajatteleminen, jonka todellisuus pysyy tuonpuoleisena, olkoon tämä tuonpuoleisen sitten vain Reinin tuolla puolen; niin silloin oli yhtä hyvin saksalainen, todellisesta ihmisestä abstrahoiva nykyaikaisen valtion ajatuskuva mahdollinen vain sikäli kuin nykyaikainen valtio itse oli abstrahoitunut todellisesta ihmisestä tai tyydyttänyt koko ihmistä vain näennäisesti. Saksalaiset ovat politiikassa ajatelleet sen, mitä muut kansat ovat tehneet. Saksa oli heidän teoreettinen omatuntonsa. Sen ajattelun abstraktisuus ja ylimielisyys oli aina samalla tasolla sen todellisuuden yksipuolisuuden ja mataluuden kanssa. Jos siis Saksan valtiolaitoksen status quo ilmaisee ancien régimen loppuunviemistä, nykyaikaisen kansakunnan lihassa olevan okaan loppuunviemistä, niin silloin saksalaisen valtiotiedon status quo ilmaisee nykyaikaisen valtion epätäydellisyyttä, sen oman lihan viallisuutta.
Jo saksalaisen poliittisen tajunnan tähänastisen tavan päättäväisenä vastustajana ei spekulatiivisen oikeusfilosofian kritiikki etene itsessään, vaan sellaisten tehtävien muodossa, joiden ratkaisuun on vain yksi keino: käytäntö.
Herää kysymys: voiko Saksa päästä käytäntöön à la hauteur des principes[12] ts. vallankumoukseen, joka ei vain kohota Saksaa nykyaikaisten kansojen viralliselle tasolle, vaan myös sille korkealle inhimilliselle tasolle, joka tulee muodostamaan näiden kansojen lähitulevaisuuden?
Kritiikin ase ei tosin voi korvata aseiden kritiikkiä, aineellinen voima on kukistettava aineellisella voimalla, mutta myös teoriasta tulee aineellinen voima heti kun kansanjoukot ovat omaksuneet sen. Teoria kykenee valtaamaan joukot, niin pian kuin se todistelee ad hominem[13] ja teoria todistelee ad hominem niin pian kuin siitä tulee radikaalia. Radikaalina oleminen merkitsee asian juuriin menemistä. Mutta ihmisen juurena on ihminen itse. Saksalaisen teorian radikalismin, siis sen käytännöllisen energian, ilmeisenä todistuksena on se, että se ottaa lähtökohdakseen uskonnon ratkaisevan positiivisen kumoamisen. Uskonnon kritiikki päätyy oppiin, jonka mukaan ihminen on ihmiselle korkein olento, siis kategoriseen imperatiiviin mullistaa kaikki ne olosuhteet, joissa ihminen on alennettu, alistettu, hylätty ja halveksittava olio, olosuhteet, joita kuvaa parhaiten erään ranskalaisen huudahdus suunnitellun koiraveron johdosta: Koiraparat! Teitä halutaan kohdella kuin ihmisiä!
Jo historiallisesti on teoreettisella emansipaatiolla spesifisen käytännöllinen merkitys Saksalle. Saksan vallankumouksellinen menneisyys on nimittäin teoreettista, se on uskonpuhdistus. Vallankumous alkaa, kuten silloin munkin, nyt filosofin aivoissa.
Luther on epäilemättä voittanut hartaudelle pohjautuvan alamaisuuden, koska hän on asettanut sen tilalle vakaumukselle pohjautuvan alamaisuuden. Hän on murtanut uskon auktoriteettiin, koska hän on palauttanut uskon auktoriteetin. Hän on muuttanut papit maallikoiksi, koska hän on muuttanut maallikot papeiksi. Hän on vapauttanut ihmiset ulkoisesta uskonnollisuudesta, koska hän on tehnyt uskonnollisuudesta ihmisen sisäisen maailman. Hän on vapauttanut ruumiin kahleista, koska hän on kahlehtinut sydämen.
Vaikka protestantismi ei ollut tosi ratkaisu, oli se tosi tehtävänasettelu. Nyt ei enää ollut kyseessä maallikon taistelu hänen ulkopuolellaan olevia pappeja vastaan, kyseessä oli taistelu hänen sisäistä pappiaan, hänen pappismaista luontoaan vastaan. Ja kun protestanttinen saksalaisten maallikkojen muutos papeiksi vapautti maallikkopaavit, ruhtinaat sekä heidän papistonsa, etuoikeutetut ja filisterit, niin pappismaisen saksalaisen filosofinen muutos ihmiseksi tulee vapauttamaan kansan. Mutta yhtä vähän kuin vapautuminen pysähtyi ruhtinaisiin, yhtä vähän tulee omaisuuden maallistuminen pysähtymään kirkkojen ryöstöön, jonka ennen kaikkea teeskentelevä Preussi pani toimeen. Tuolloin talonpoikaissota,[14] Saksan historian radikaalein tosiasia, kariutui teologiaan. Nyt, kun teologia itse on kariutunut, tulee Saksan historian epävapain tosiasia, meidän status quomme, kärsimään haaksirikon filosofiassa. Päivää ennen uskonpuhdistusta oli Saksa Rooman aulein renki. Päivää ennen vallankumousta on se Roomaa vähäisemmän aulein renki, Preussin ja Itävallan, maalaisjunkkerien ja filisterien renki.
Radikaalin saksalaisen vallankumouksen tiellä näyttää silti olevan muuan päävaikeus.
Vallankumoukset tarvitsevat nimittäin passiivista ainesta, materiaalista perustaa. Teoria toteutuu kansan keskuudessa aina vain siinä määrin kun se on sen tarpeiden toteutusta. Vastaako nyt saksalaisen ajatuksen vaatimusten ja saksalaisen teollisuuden antamien vastausten välistä valtavaa kuilua sama kuilu kansalaisyhteiskunnan ja valtion sekä sen itsensä välillä? Tulevatko teoreettiset tarpeet olemaan välittömästi käytännöllisiä tarpeita? Ei riitä, että ajatus pyrkii kohti toteutumista, todellisuuden on itsensä pyrittävä kohti ajatusta.
Mutta Saksa ei ole kiivennyt poliittisen vapautumisen keskitasoille samanaikaisesti nykyaikaisten kansojen kanssa. Jopa niitä tasoja, jotka se on teoreettisesti voittanut, ei se ole vielä käytännössä saavuttanut. Miten sen tulisi salto mortalella ylittää ei vain omia rajojaan, vaan samalla myös nykyaikaisten kansojen rajat, jotka se todellisuudessa käsittää vapautuksena omista todellisista rajoistaan ja joihin sen on pyrittävä? Radikaali vallankumous voi olla vain radikaalien tarpeiden vallankumous, joiden edellytykset ja synnyinsijat juuri näyttävät puuttuvan.
Mutta jos Saksa on vain ajatuksen abstraktilla toiminnalla saatellut nykyaikaisten kansojen kehitystä, ottamatta toiminnallista kantaa tämän kehityksen todellisiin taisteluihin, on se toisaalta jakanut tämän kehityksen kärsimykset, jakamatta sen nautintoja, sen osittaista tyydyttämistä. Abstraktia toimintaa yhtäällä vastaa abstrakti kärsimys toisaalla. Saksa tulee näin ollen eräänä aamuna olemaan eurooppalaisen rappion huipulla ennen kuin se koskaan tulee olemaan eurooppalaisen vapautumisen huipulla. Sitä voi verrata kristinuskon sairauksista kärsivään fetissien palvojaan.
Jos nyt tarkastellaan Saksan hallituksia, nähdään niiden — ajan olosuhteiden, Saksan aseman, saksalaisen sivistyksen kannan ja lopuksi oman oikean vaiston kannustamina — yhdistävän nykyaikaisen valtiomaailman sivilisoituneet puutteet, valtiomaailman, joiden etuja meillä ei ole, ancien régimen barbaarisiin puutteisiin, joista me nautimme täydessä mitassa, siten että Saksan pitää ottaa osaa yhä enemmän myös sen oman status quon yläpuolella olevien valtiomuodostumien jos ei ymmärrykseen, niin ainakin ymmärtämättömyyteen. Onko maailmassa esimerkiksi mitään maata, joka jakaisi niin naiivisti kaikki perustuslaillisen valtiolaitoksen illuusiot jakamatta sen realiteetteja, kuin niin sanottu perustuslaillinen Saksa? Tai eikö ollut välttämättä juuri saksalaisen hallituksen päähänpisto yhdistää sensuurin vaivat ranskalaisten syyskuun lakien[15] vaivoihin, jotka edellyttävät lehdistönvapautta. Aivan kuten roomalaisessa Pantheonissa olivat kaikkien kansakuntien jumalat, samoin ovat pyhässä saksalais-roomalaisessa valtakunnassa kaikkien valtiomuotojen synnit. Siitä, että tämä eklektisismi tulee saavuttamaan tähän asti arvaamattoman tason, antaa takuun erään saksalaisen kuninkaan[16] poliittis-esteettinen herkuttelu; hän luulee esittävänsä kaikkia kuninkuuden rooleja, feodaalisen yhtä hyvin kuin byrokraattisen, itsevaltaisen yhtä hyvin kuin perustuslaillisen, autokraattisen yhtä hyvin kuin demokraattisen — jos ei kansan persoonassa, niin ainakin omassa persoonassaan, jos ei kansaa varten, niin ainakin itseään varten. Saksa omaksi maailmakseen muodostuneena poliittisen nykyhetken puutteena ei kykene murtamaan spesifisen saksalaisia rajoja murtamatta poliittisen nykyhetken yleistä rajaa.
Saksan kannalta utooppisena unelmana ei ole radikaali vallankumous eikä yleisinhimillinen vapautuminen, vaan pikemminkin osittainen, vain poliittinen vallankumous, joka ei kajoa rakennuksen perustuksiin. Mille perustuu osittainen, vain poliittinen vallankumous? Sille että osa kansalaisyhteiskuntaa vapauttaa itsensä ja pääsee yleiseen herruuteen, sille että tietty luokka yrittää erityisestä asemastaan käsin yhteiskunnan yleistä vapauttamista. Tämä luokka vapauttaa koko yhteiskunnan, mutta vain sillä ehdolla, että koko yhteiskunta on tämän luokan asemassa, ts. se omistaa tai voi mielensä mukaan hankkia rahaa ja sivistystä.
Mikään kansalaisyhteiskunnan luokka ei voi esittää tätä osaa herättämättä joksikin hetkeksi innostusta itsessään ja joukoissa. Kyseessä on hetki jolloin tämä luokka veljestyy ja sulautuu yhteen yhteiskunnan kanssa, vaihtaa paikkaa sen kanssa, niin että tämä luokka mielletään ja tunnustetaan yhteiskunnan yleiseksi edustajaksi; se on hetki, jolloin tämän luokan omat vaatimukset ja oikeudet todellisuudessa ovat yhteiskunnan itsensä vaatimuksia ja oikeuksia, jolloin se tosiaan olennoi sosiaalista järkeä ja sosiaalista sydäntä. Vain yhteiskunnan yleisten oikeuksien nimissä voi erityinen luokka vaatia itselleen yleistä herruutta. Vapauttajan aseman saavuttamiseen ja näin kaikkien yhteiskunnan osa-alueiden poliittiseen hyväksikäyttöön oman alueen etujen nimissä eivät vallankumouksellinen energia ja henkinen itsetunto yksin riitä. Jotta kansan vallankumous ja kansalaisyhteiskunnan erityisen luokan vapautuminen kävisivät yhteen, jotta yksi sääty vastaisi koko yhteiskuntaa, täytyy päinvastoin yhteiskunnan kaikkien vikojen keskittyä johonkin toiseen luokkaan, täytyy tietyn säädyn olla yleisenä haittana, yleisen rajan ruumiillistumana; erityisen sosiaalisen osa-alueen täytyy käydä notorisesta rikoksesta koko yhteisöä vastaan siten, että vapautuminen tästä osa-alueesta ilmenee yleisenä itsevapautumisena. Jotta yksi sääty olisi vapauttajasääty par exellence[17] täytyy päinvastoin toisen säädyn olla ilmetty sortajasääty. Ranskan aatelin ja Ranskan papiston negatiivis-yleinen merkitys oli edellytys niihin lähinnä rajoittuvan ja niitä vastassa olevan porvariston luokan positiivis-yleiselle merkitykselle.
Yhdelläkään erityisellä luokalla Saksassa ei kuitenkaan ole sellaista johdonmukaisuutta, jyrkkyyttä, rohkeutta tai armottomuutta, jotka painaisivat siihen yhteiskunnan negatiivisen edustajan leiman. Millään säädyllä ei myöskään ole sitä henkistä avaruutta, joka samastuisi vaikkapa tuokioksi kansansielun kanssa, ei ole sitä nerokkuutta, joka innoittaisi aineellisen mahdin poliittiseen väkivaltaan, eikä vallankumouksellista rohkeutta, joka sinkauttaisi vastustajalle uhmaavan tunnuslauseen: En ole mitään, ja minun täytyy olla kaikki. Saksalaisen moraalin ja kunniallisuuden — ei vain yksilöiden vaan myös luokkien — ytimen muodostaa kuitenkin tuo vaatimaton egoismi, joka puolustaa rajoittuneisuuttaan ja antaa muidenkin puolustaa omaansa toistensa vastapainoksi. Saksan yhteiskunnan eri osa-alueiden suhde ei siis ole dramaattinen, vaan eeppinen. Jokainen osa-alue alkaa tajuta itsensä ja asettua erikoisvaatimuksineen muiden rinnalle ei sorrettuna ollessaan, vaan heti kun suhteiden kehittyessä on ilman sen myötävaikutusta muodostunut sitä arvoltaan alempi osa-alue jota se voi puolestaan sortaa. Jopa saksalaisen keskiluokan moraalinen itsetunto perustuu vain tietoisuudelle, että se on kaikkien muiden luokkien poroporvarismaisen keskinkertaisuuden yleinen edustaja. Siksi eivät ainoastaan saksalaiset kuninkaat ole nousseet valtaistuimelle mal-à-propos[18] vaan myös jokainen kansalaisyhteiskunnan osa-alue kokee tappionsa ehtimättä juhlia voittoaan, se kehittää omat rajansa ennen kuin on voittanut vastassaan olevat rajat, se tuo ilmi pikkumaisen olemuksensa ennen kuin onnistui ilmaisemaan suuripiirteisen olemuksensa, joten yksin mahdollisuuskin näytellä merkittävää roolia vierähtää ohi pikemmin kuin se antaa tietää itsestään, ja siis jokainen luokka, heti kun se aloittaa taistelun yläpuolellaan olevaa luokkaa vastaan, joutuu taisteluun alapuolellaan olevaa luokkaa vastaan. Näin ruhtinasvalta taistelee kuningasvaltaa vastaan, byrokraatti aatelismiestä ja porvari heitä kaikkia vastaan, ja samalla proletaari alkaa taistella porvaria vastaan. Porvaristo tuskin uskaltaa muotoilla kantansa vapautuksen ajatuksesta, kun sosiaalisten olojen kehitys sekä poliittisen teorian edistys julistavat tämän kannan itsensä vanhentuneeksi tai ainakin problemaattiseksi.
Ranskassa riittää kun ollaan jotakin jotta voitaisiin pyrkiä olemaan kaikki. Saksassa täytyy olla ei-mikään ellei halua luopua kaikesta. Ranskassa osittainen vapautuminen on universaalisen perusta. Saksassa universaalinen vapautuminen on kaiken osittaisen vapautumisen conditio sine qua non.[19] Ranskassa täydellisen vapauden synnyttää todellinen asteittainen vapautumisprosessi, Saksassa taas tämän asteittaisen prosessin mahdottomuus. Ranskassa jokainen kansanluokka on poliittinen idealisti eikä tajua itseään niinkään erityiseksi luokaksi kuin sosiaalisten tarpeiden edustajaksi ylipäänsä. Ranskassa vapauttajan rooli siirtyy siis dramaattisesti kansanluokalta toiselle, kunnes se lopulta päätyy luokkaan, joka ei enää toteuta sosiaalista vapautta tiettyjen, ihmisen ulkopuolella olevien ja kuitenkin ihmisyhteiskunnan luomien edellytysten ehtojen vallitessa, vaan päinvastoin järjestää kaikki inhimillisen olemassaolon ehdot lähtien sosiaalisen vapauden edellytyksestä. Saksassa sitä vastoin, missä käytännöllinen elämä on yhtä hengetöntä kuin henkinen elämä epäkäytännöllistä, yksikään kansalaisyhteiskunnan luokka ei tunne tarvetta eikä kykyä yleiseen vapautukseen, ennen kuin sen välitön asema, aineellinen välttämättömyys, sen omat kahleet pakottavat sen siihen.
Missä siis piilee saksalaisen vapautumisen positiivinen mahdollisuus?
Vastaus: radikaalit kahleet omaavan luokan synnyssä, kansalaisyhteiskunnan luokan, joka ei ole kansalaisyhteiskunnan luokka; sellaisen säädyn synnyssä, joka olennoi kaikkien säätyjen hajottamista, sellaisen yhteiskunnan alueen synnyssä, jolla on universaalisten kärsimystensä universaalinen luonne ja joka ei vaadi mitään erityistä oikeutta, koska sitä kohtaan ei harjoiteta mitään erityistä epäoikeudenmukaisuutta, vaan epäoikeudenmukaisuutta yleensä, joka ei enää voi vedota historialliseen, vaan ainoastaan inhimilliseen oikeuteen, joka ei ole yksipuolisessa vastakkaissuhteessa saksalaisesta valtiojärjestyksestä johtuviin seurauksiin, vaan yleisessä vastakkaissuhteessa sen edellytyksiin; vihdoin sellaisen alueen synnyssä, joka ei voi vapautua muuten kuin vapautumalla kaikista muista yhteiskunnan alueista ja näin vapauttamalla kaikki muut yhteiskunnan alueet; sanalla sanoen muodostuu alue, joka merkitsee ihmisen täydellistä menetystä ja joka voi siis syntyä uudelleen vain ihmisen täydellisen uudelleensyntymisen tietä. Tämä yhteiskunnan hajotessa syntyvä erityinen sääty on proletariaatti.
Proletariaatti alkaa syntyä Saksassa virinneen teollisen kehityksen myötä, sillä proletariaattia ei muodosta alkuvoimaisesti kehittynyt, vaan keinotekoisesti tuotettu köyhyys, ei yhteiskunnan oman painon puristuksesta, vaan sen äkillisestä hajoamisesta, eritoten keskisäädyn hajoamisesta, syntynyt ihmisjoukko. Sen rivejä täydentävät, vaikkakin vähitellen, mikä on itsestään selvää, myös alkuvoimaisesti muodostuva köyhälistö ja kristillisgermaaninen maaorjasääty.
Julistaessaan tähänastisen maailmanjärjestyksen hajoamista proletariaatti lausuu julki vain oman olemassaolonsa salaisuuden, sillä se on tämän maailmanjärjestyksen tosiasiallinen hajoaminen. Vaatiessaan yksityisomistuksen negaatiota proletariaatti vain kohottaa yhteiskunnan periaatteeksi sen, minkä yhteiskunta on kohottanut proletariaatin periaatteeksi ja mikä on proletariaatissa jo ilman sen myötävaikutusta ruumiillistunut yhteiskunnan negatiivisena tuloksena. Proletaarilla on tulevaan maailmaan nähden sama oikeus kuin mikä saksalaisella kuninkaalla on tulleeseen maailmaan hänen kutsuessaan kansaa omaksi kansakseen yhtä lailla kuin hevosta omaksi hevosekseen. Julistaessaan kansan yksityisomaisuudekseen kuningas ilmaisee vain sen, että yksityisomistaja on kuningas.
Kuten filosofia löytää proletariaatissa aineelliset aseensa, samoin löytää proletariaatti filosofiassa henkiset aseensa, ja heti kun ajatuksen salama on perusteellisesti iskenyt tähän koskemattomaan kansanpohjaan, toteutuu saksalaisen emansipaatio ihmiseksi.
Tiivistäen sanottuna:
Saksan ainoa käytännöllisesti mahdollinen vapautuminen on vapautumista sen teorian kannalta, joka selittää ihmisen korkeimmaksi olennoksi ihmiselle. Saksassa on keskiajasta vapautuminen mahdollista vain vapautumalla samalla keskiajan osittaisista ylittämismuodoista. Saksassa ei yhtään orjuuden lajia voida hävittää ellei hävitetä kaikkia orjuuden lajeja. Perusteellinen Saksa ei voi tehdä vallankumousta ellei aloita sitä perustan kumoamisesta. Saksalaisen emansipaatio on ihmisen emansipaatiota. Tämän emansipaation pää on filosofia, sen sydän on proletariaatti. Filosofia ei voi toteutua ilman proletariaatin kumoamista, proletariaatti ei voi kumota itseään ilman filosofian toteuttamista.
Kun kaikki sisäiset edellytykset on täytetty, kuuluttaa gallialaisen kukon kieunta Saksan ylösnousemuksen päivää.
[1] — itsepuolustus (kirj.: rukous alttarin ja kotilieden puolesta). Toim.
[2] — kunnia-asia. Toim.
[3] Tarkoitetaan Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Toim.
[4] — häpeätahrana. Toim.
[5] — vanhan hallitustavan (Ranskassa ennen vallankumousta). Toim.
[6] Sanaleikki: »listige Theorie» (viekas teoria), viittaus Friedrich List -nimiseen, suojatulleja kannattaneeseen taloustieteilijään. Toim.
[7] Seitsemän viisaan joukkoon luetun Anakharsiksen. Toim.
[8] — epätäydellisten teosten. Toim.
[9] — jälkeenjääneitä teoksia. Toim.
[10] — Siinä pulma (Shakespeare: Hamlet). Toim.
[11] — samalla tasolla. Toim.
[12] — joka kohottautuu periaatteiden korkeudelle. Toim.
[13] — ihmiseen liittyen. Toim.
[14] Vuosien 1524—1525 talonpoikaissota. Toim.
[15] Ranskassa syyskuussa 1835 säädetyt lait suitsivat mm. valamiesoikeuksia ja lehdistöä. Toim.
[16] Fredrik Vilhelm IV:n. Toim.
[17] — sanan varsinaisessa merkityksessä. Toim.
[18] — sopimattomaan aikaan. Toim.
[19] — välttämätön edellytys. Toim.