Missä voisikaan tuntua paremmalta
kuin oman perheensä sylissä?[1]
Kriittinen kritiikki on absoluuttisessa olemassaolossaan herra Brunona julistanut sen joukkomaisen ihmiskunnan, joka ei ole kriittistä kritiikkiä, vastakohdakseen, olennaiseksi kohteekseen, olennaiseksi, koska joukko on olemassa ad majorem gloriam dei,[2] kritiikin, hengen vuoksi; sen kohteeksi, koska joukko on pelkkää kriittisen kritiikin materiaa. Kriittinen kritiikki on julistanut suhteensa joukkoon nykyajan maailmanhistorialliseksi suhteeksi.
Mitään maailmanhistoriallista vastakohtaisuutta ei kuitenkaan muodosteta selittämällä, että ollaan vastakohtaisuudessa koko maailmaan nähden. Voi kuvitella olevansa yleinen kompastuskivi, koska kompastelee taitamattomuuttaan. Maailmanhistorialliseen vastakohtaisuuteen ei riitä vain se, että julistan maailman omaksi vastakohdakseni, vaan toisaalta on tarpeen, että maailma julistaa minut olennaiseksi vastakohdakseen, käsittelee minua sellaisena ja tunnustaa minut. Tämän tunnustuksen kriittinen kritiikki hankkii itselleen kirjeenvaihdolla, jonka tehtävänä on todistaa maailman edessä kriittinen vapahtajanvirka sekä maailman yleinen mieliharmi kriittiseen evankeliumiin nähden. Kriittinen kritiikki on oma kohteensa maailman kohteena. Kirjeenvaihdon on näytettävä kritiikki sellaisena, nykyisenä maailmanintressinä.
Kriittinen kritiikki käy omasta mielestään absoluuttisesta subjektista. Absoluuttinen subjekti tarvitsee kulttia. Todelliseen kulttiin kuuluvat kolmannet ainekset uskovaiset yksilöt. Charlottenburgin pyhä perhe saa näin osakseen tarpeellisen palvonnan kirjeenvaihtajiltaan. Kirjeenvaihtajat sanovat sille, mitä se on ja mitä sen vastustaja, joukko, ei ole.
Kritiikki sortuu kuitenkin epäjohdonmukaisuuteen kun tällä tavoin se esittää mielipiteen itsestään maailman mielipiteenä, kun sen käsite toteutetaan. Sen itsensä puitteissa on havaittavissa tietynlaista joukonmuodostusta, nimittäin kriittisen joukon muodostumista, jonka yksitavuisena tehtävänä on olla kriittisten iskusanojen väsymätön kaiku. Johdonmukaisuuden vuoksi tämä epäjohdonmukaisuus on anteeksiannettavaa. Kriittisen kritiikin, joka ei ole kotonaan syntisessä maailmassa, täytyy toteuttaa omassa kodissaan syntinen maailma.
Kriittisen kritiikin kirjeenvaihtaja, kriittisen joukon jäsen, ei vaella ruusuilla. Hänen tiensä on vaikea, täynnä okaita, kriittinen tie. Kriittinen kritiikki on spiritualistinen herra, puhdasta spontaanisuutta, actus purus,[3] se ei siedä mitään ulkopuolista vaikutusta. Kirjeenvaihtaja saa siis olla vain näennäissubjekti, suhtautua vain näennäisen itsenäisesti kriittiseen kritiikkiin, ilmoittaa sille vain näennäisesti jotain uutta ja omaa. Todellisuudessa hän on vain kritiikin oma tekele, sen vain silmänräpäykseksi esineellistynyttä ja itsenäistynyttä oman itsensä käsittämistä.
Kirjeenvaihtajat eivät siis lakkaa loputtomasti vakuuttamasta, että kriittinen kritiikki itse tietää, havaitsee, tuntee, käsittää, ja näkee sen, mitä sille samassa silmänräpäyksessä tiedotetaan näennäisyyden vuoksi. Niinpä esim. Zerrleder käyttää seuraavia käänteitä: »Käsitättekö sen?»; »Tiedätte»; »Tiedätte» toisen jos kolmannenkin kerran. »Olette nyt kuulleet tarpeeksi voidaksenne itse havaita.»
Näin Breslaun kirjeenvaihtaja Fleischhammer: »Mutta että» jne., »on Teille yhtä vähän kuin minullekin arvoitus». Tai Zürichin kirjeenvaihtaja Hirzel: »Tietänette itsekin.» Kriittinen kirjeenvaihtaja kunnioittaa niin huolekkaasti kriittisen kritiikin absoluuttista käsityskykyä, että hän olettaa käsittämistä sielläkin, missä ei ehdottomasti ole mitään käsitettävää, kuten esim. Fleischhammer:
»Käsitätte» (!) »minut täydellisesti» (!), »kun sanon Teille, että voi tuskin mennä ulos kohtaamatta nuoria katolisia hengenmiehiä pitkissä mustissa kaavuissaan ja viitoissaan.»
Aivan, ahdistuksessaan kirjeenvaihtajat kuulevat kriittisen kritiikin sanovan, vastaavan, huudahtavan, nauravan!
Niinpä esim. Zerrleder: »Mutta — sanotte Te; no hyvä, kuulkaa.» Tai Fleischhammer: »Mutta kuulen jo, mitä Te sanotte — tarkoitin tällä vain myös.» Tai Hirzel: »Edelmann, tulette huudahtamaan! Tai muuan Tübingenin kirjeenvaihtaja: »Älkää naurako minulle!»
Kirjeenvaihtajat käyttävät sellaisiakin sanakäänteitä: hehän tiedottavat kriittiselle kritiikille tosiasioita ja odottavat siltä henkistä tulkintaa, toimittavat sille premissejä ja jättävät sen tehtäväksi johtopäätöksen, tai jopa pyytävät siltä anteeksi, että jauhavat sen jo kauan tuntemia seikkoja.
Näin Zerrleder:
»Teidän kirjeenvaihtajanne on mahdollista tarjota vain kuva, tosiasioiden kuvaus. Se henki, joka elävöittää näitä asioita, ei toki ole Teille tuntematon.» Tai myös: »Nyt vetänette jo itse johtopäätöksen.»
Näin Hirzel:
»Tuskin kuulette vasta minulta sen spekulatiivisen lauseen, että jokainen luomakappale on syntynyt oman vastakohtansa äärim, mäisyydestä.»
Joskus taas kirjeenvaihtajien kokemukset ovat vain kriittisten profetointien toteutumista ja vahvistumista.
Näin Fleischhammer: »Ennustuksenne on toteutunut.» Tai Zerrleder:
»Teille kuvaamani virtaukset Sveitsissä, jotka leviävät yhä laajemmalle, eivät suinkaan ole turmiollisia, vaan ainoastaan onnekkaita... ne vahvistavat vain Teidän jo usein lausumanne ajatuksen...» jne.
Kriittinen kritiikki tuntee välistä, että sen on pakko ilmaista kirjeenvaihdannassaan ilmenevä alentuvaisuus ja se motivoi tätä alentuvaisuutta sillä, että kirjeenvaihtaja on onnellisesti selviytynyt jostakin läksystä. Niinpä herra Bruno kirjoittaa Tübingenin kirjeenvaihtajalle:
»Omasta puolestani on todellakin epäjohdonmukaista, että vastaan kirjeeseesi... Toisaalta olet taas... tehnyt niin osuvan huomautuksen,, etten voi kieltäytyä pyytämästäsi selityksestä.»
Kriittinen kritiikki antaa itsensä saada kirjeitä provinssista, millä ei tarkoiteta provinssia poliittisessa mielessä, jota tunnetusti ei Saksassa ole missään olemassa, vaan kriittistä provinssia, jonka pääkaupunkina on Berliini. Berliini on kriittisten patriarkkojen ja pyhän kriittisen perheen tyyssija, kun kriittiset joukot taas asustavat provinsseissa. Kriittiset provinssin asukkaat uskaltavat kiinnittää korkeimman kriittisen tahon huomion itseensä vain kumarruksin ja anteeksipyynnöin.
Niinpä muuan anonyymi kirjeenvaihtaja kirjoittaa herra Edgarille, joka pyhän perheen jäsenenä on hänkin huomattava herra:
»Kunnioitettu herra! Toivottavasti löydätte anteeksipyynnön näille riveille siitä, että nuoriso liittyy mielellään yhteisiin pyrkimyksiin (keskinäinen ikäeromme on vain kaksi vuotta).»
Tämä herra Edgarin ikätoveri luonnenhtii itseään ohimennen uusimman filosofian olemukseksi. Eikö olekin asiaankuuluvaa, että kritiikki on kirjeenvaihdossa filosofian olemuksen kanssa? Kun herra Edgarin ikätoveri vakuuttaa jo menettäneensä hampaansa, on tämä vain viittaus hänen allegoriseen olemukseensa. Tämä »uusimman filosofian olemus» on »oppinut Feuerbachilta asettamaan sivistyksen momentin objektiiviseen näkemykseen». Se antaa heti näytön sivistyksestään ja näkemyksestään vakuuttamalla samalla herra Edgarille, että se on saanut »kokonaisnäkemyksen tämän novellista» »Eläkööt lujat periaatteet!», ja tunnustaa samalla avoimesti ettei herra Edgarin tarkoitus ole tullut sille täysin selväksi, sillä saadun kokonaisnäkemyksen vakuuttelu halvautuu kysymyksen: »Vai olenko yleensä väärinkäsittänyt Teidät?» edessä. Tämän näytteen jälkeen on aivan asiaankuuluvaa, että uusimman filosofian olemus lausahtaa kansanjoukkoihin nähden seuraavaa:
»Meidän on ainakin kerran laskeuduttava alas tutkimaan ja avaamaan sitä taikasolmua, joka sulkee tavallisen ihmisymmärryksen pääsyn rajoittamattomaan ajatusvirtaan.»
Jos halutaan saada täydellinen käsitys kriittisestä joukosta, niin luettakoon zürichiläisen herra Hirzelin kirjeenvaihto (vihko V). Tämä onneton toistaa todella liikuttavalla oppineisuudella ja ylistettävällä muistilla kriittisiä perusfraaseja. Herra Brunon lempifraasit hänen käymistään taisteluista, suunnittelemistaan ja johtamistaan sotaretkistä eivät puutu. Herra Hirzel täyttää tehtävänsä kriittisen joukon jäsenenä varsinkin intoillessaan profaanista joukosta ja sen suhteesta kriittiseen kritiikkiin.
Hän puhuu joukosta, joka aikoo osallistua historiaan, »puhtaasta joukosta», »puhtaasta kritiikistä», »tämän vastakohdan puhtaudesta» — »niin puhtaan vastakohdan, ettei historiassa ole ollut mitään niin puhdasta» — »tyytymättömästä olennosta», »joukon täydellisestä tyhjyydestä, pahantahtoisuudesta masentuneisuudesta, sydämettömyydestä, horjuvuudesta, vihasta, katkeruudesta kritiikkiä kohtaan», »joukosta, joka on olemassa vain tehdäkseen vastarintansa kautta kritiikin terävämmäksi ja valppaammaksi». Hän puhuu »kehkeytymisestä äärimmäisestä vastakohdasta käsin», kritiikin ylevyydestä vihaan ja muihin sellaisiin maallisiin affekteihin nähden. Herra Hirzelin koko panos »Literatur-Zeitungiin» rajoittuu tähän kriittisten fraasien runsauteen. Syyttäessään joukkoa tyytyväisyydestä pelkkään »asenteeseen», »hyvään tahtoon», »fraasiin», »uskoon» jne. tyytyy hän itse kriittisen joukon jäsenenä fraaseihin, »kriittisen asenteensa», »kriittisen uskonsa», »kriittisen hyvän tahtonsa» ilmaisemiseen sekä jättää herroille Bruno ja kumpp. »toiminnan, työn, taistelun» ja »luomisen».
Huolimatta siitä kauheasta kuvauksesta, jonka »kriittisen joukon» edustajat luonnostelevat profaanin maailman ja »kriittisen kritiikin» välisestä maailmanhistoriallisesta jännityksestä, ei ainakaan uskottoman kannalta ole edes todettu tämän maailmanhistoriallisen jännityksen tosiasiaa. Kriittisten »luulojen» ja »aikomusten» palvelushaluinen ja kritiikitön toistaminen todistaa vain että herran päähänpiintymät ovat myös palvelijan päähänpiintymiä. Muuan kriittisistä kirjeenvaihtajista yrittää tosin todistella tosiasioista käsin.
»Näette», kirjoittaa hän pyhälle perheelle, »että 'Literatur-Zeitung' täyttää tarkoituksensa, ts. ettei se löydä mitään vastakaikua. Vastakaikua se löytäisi vain, jos se kaikuisi tahdissa ajatuksettomuuden kanssa, jos etenisitte ylväästi käypien kategorioiden sanankäänteiden janitšaarimusiikin kulkusten tahtiin».
Käypien kategorioiden sanankäänteiden janitšaarimusiikin kulkusten tahti! Kuten näette, kriittinen kirjeenvaihtaja yrittää hölkätä ei-»käyvin» sanankääntein. Hänen esityksensä siitä tosiasiasta, ettei »Literatur-Zeitung» saa osakseen mitään vastakaikua, on torjuttava täysin apologeettisena. Tämä tosiasia voitaisiin päinvastoin esittää siten, että kriittinen kritiikki on sopusoinnussa suuren joukon kanssa, nimittäin niiden kirjoittajien suuren joukon kanssa, jotka eivät saa osakseen mitään vastakaikua.
Ei siis riitä, että kriittiset kirjeenvaihtajat suuntaavat kriittiset sanankäänteet sekä »rukouksena» pyhälle perheelle että »pannajulistuksena» joukolle. Tarvitaan epäkriittisiä, joukkomaisia kirjeenvaihtajia, tarvitaan todellisia joukon edustajia kriittisen kritiikin rinnalle joukon ja kritiikin välisen todellisen jännityksen todistamiseksi.
Kriittinen kritiikki antaa näin tilaa myös epäkriittiselle joukolle. Se antaa sen luontevien edustajien käydä kirjeenvaihtoa itsensä kanssa, tunnustaa joukon ja kritiikin vastakohdan tärkeäksi, absoluuttiseksi ja vastakohdasta vapahtamista pyytävän ahdistuneen huudon kajahtaa.
»Joukon» sydämenkovuudella, paatuneisuudella ja sokealla epäuskoisuudella on yksi melko päättävä edustaja. Tämä edustaja puhuu »'Berliner Couleurin'[4] yksinomaan hegeliläisestä filosofisesta kasvatuksesta».
»Tosi edistys», sanoo hän, »jonka voimme tehdä, piilee yksinomaan todellisuuden tiedostuksessa. Teiltä saamme kuitenkin tietää, että tiedostuksemme ei koskenut todellisuutta, vaan jotakin epätodellista».
Hän sanoo »luonnontiedettä» filosofian perustaksi.
»Hyvä luonnontutkija suhtautuu filosofiin kuten tämä teologiin».
Hän huomauttaa edelleen »Berliinin Couleurista»:
»Luulen, etten ole sanonut liikaa yrittäessäni selittää noiden ihmisten tilaa siitä, että he tosin ovat läpikäyneet henkisen nahanluonnin prosessin, mutteivät ole päässeet eroon vanhasta nahastaan omaksuakseen uudelleenmuodostumisen ja nuorentumisen ainekset.» »Nämä» (luonnontieteelliset ja teolliset) »tiedot meidän on vielä omaksuttava.» »Meille ennen kaikkea tarpeellista maailman- ja ihmistuntemusta ei saada pelkästään ajattelun terävyydellä, vaan kaikkien aistien on oltava myötävaikuttamassa siihen ja kaikkia ihmisen taipumuksia on sovellettava siihen tarpeellisena ja välttämättömänä välineenä, muuten näkemys ja tiedostus pysyvät aina puutteellisina... ja johtavat moraaliseen kuolemaan».
Tämä kirjeenvaihtaja makeuttaa kuitenkin kriittiselle kritiikille ojentamansa pillerit. Hän »löytää Bauerin sanoille oikean sovellutuksen», on »seurannut Bauerin ajatuksia», antaa »Bauerin sanoa oikein», ja lopuksi hän ei näennäisesti polemisoi itse kritiikkiä, vaan siitä erillistä »Berliinin Couleuria» vastaan.
Kriittinen kritiikki tuntee saaneensa osuman ja on muutenkin kaikissa uskon asioissa herkkätuntoinen kuin vanhapiika; se ei anna näiden erottelujen ja puolinaisten kunnianosoitusten pettää itseään.
»Olette erehtyneet», se vastaa, »mikäli luulette näkevänne puolueessa, jota kuvaatte kirjeenne alussa, vastustajanne; tunnustakaa mieluummin itsellenne» (ja nyt seuraa musertava pannajulistus) »että olette itse kritiikin vastustaja!»
Onneton! Joukkomainen ihminen! Kritiikin itsensä vastustaja! Mitä taas tuon joukkomaisen polemiikin sisältöön tulee, niin kriittinen kritiikki ilmoittaa kunnioittavansa sen kriittistä asennetta luonnontutkimukseen ja teollisuuteen.
»Kaikki kunnia luonnontutkimukselle! Kaikki kunnia James Wattille ja» — todella ylevä käänne! — »ei mitään kunniaa niille miljoonille, jotka hän on hankkinut sukulaisilleen».
Kaikki kunnia kriittisen kritiikin kunnialle! Samassa kirjeessä, jossa kriittinen kritiikki syyttää juuri mainitun Berliinin Couleurin edustajia siitä, että nämä selviävät helpolla paksuista ja tukevista teoksista tutkimatta niitä, että he ovat selvittäneet jonkun teoksen merkityksen huomauttamalla siitä, että se on käänteentekevä jne., selvittää se itse yksinkertaisella kunnianosoituksella kaiken luonnontutkimuksen ja teollisuuden merkityksen. Klausuuli, jonka kriittinen kritiikki lisää luonnontutkimuksen kunnianosoitusjulistukseen, muistuttaa autuaan ritari Krugin ensi ukonvaajaa luonnonfilosofiaa vastaan.
»Luonto ei ole ainoa todellisuus, koska juomme ja syömme sitä sen yksilöllisissä tuotteissa».
Kriittinen kritiikki tietää luonnon yksilöllisistä tuotteista sen verran, »että me syömme ja juomme niitä». Kaikki kunnia kriittisen kritiikin luonnontieteelle!
Kritiikki asettaa johdonmukaiseen tapaan epämukavasti tunkeilevan vaatimuksen vastapainoksi (tutkia »luontoa» ja »teollisuutta») seuraavan kiistämättä henkevän, retorisen huudahduksen:
»Vai» (!) »luuletteko, että historiallisen todellisuuden tiedostus on jo loppuunviety? Vai» (!) »tunnetteko mitään historian aikakautta, joka on jo todella tiedostettu?»
Vai luuleeko kriittinen kritiikki päässeensä edes historiallisen todellisuuden tiedostamisen alkuun suljettuaan pois historiallisen liikkeen ulkopuolelle ihmisen teoreettisen ja käytännöllisen suhtautumisen luontoon, luonnontieteen ja teollisuuden? Vai onko se mielestään jo todella tiedostanut jonkun aikakauden tiedostamatta esim. tuon aikakauden teollisuutta, elämän itsensä välitöntä tuotantotapaa? Joka tapauksessa spiritualistinen, teologinen kriittinen kritiikki tietää vain — tietää ainakin mielikuvituksessaan — historian poliittiset, kirjalliset ja teologiset suurteot. Kuten se erottaa ajattelun aisteista, sielun ruumiista, oman itsensä maailmasta, samoin se erottaa historian luonnontieteestä ja teollisuudesta, samoin se ei näe historian synnyinsijoja maanpäällisessä karkean-aineellisessa tuotannossa, vaan taivaan utuisissa pilvimuodostumissa.
»Paatuneen» ja »kovasydämisen» joukon edustajasta osuvine tukistuksineen ja neuvoineen tehdään selvää julistamalla hänet joukkomaiseksi materialistiksi. Eräälle toiselle, vähemmän pahantahtoiselle, vähemmän joukkomaiselle kirjeenvaihtajalle, joka tosin panee kriittiseen kritiikkiin toiveita pitämättä sitä kuitenkaan tyydyttävänä, ei käy sen paremmin. »Tyydyttämättömän» joukon edustaja kirjoittaa:
»Silti minun on tunnustettava, ettei lehtenne ensimmäinen vihko ollut lainkaan tyydyttävä. Olimme toki odottaneet jotain muuta.»
Kriittinen patriarkka vastaa omassa persoonassaan:
»Tiesin etukäteen, ettei se tyydyttäisi odotuksia, koska kykenin melko helposti arvaamaan nämä odotukset. Ihmiset ovat niin uupuneita, että haluavat kaikki yhdellä kertaa. Kaikki? Ei! Mikäli mahdollista, kaikki ja ei mitään samalla kertaa. Kaikki, josta ei ole vaivaa, kaikki, joka voidaan omaksua käymättä läpi kehitystä, kaikki, joka on läsnä yhdessä sanassa.»
Tyytymättömyydessään »joukon» asiaankuulumattomiin vaatimuksiin, joukon, joka vaatii periaatteeltaan ja luonnontaipumuksiltaan »mitäänantamattomalta »kritiikiltä jotakin, jopa kaikkea, kertoo kriittinen patriarkka vanhojen herrojen tapaan anekdootin. Äskettäin on kuulemma muuan berliiniläinen tuttava valitellut katkerasti hänen kirjoitustensa monisanaisuutta ja laveaa seikkaperäisyyttä (herra Bruno vääntää tunnetusti vaikka kuinka pienestä näennäisen ajatuksen minimistä moniarkkisen teoksen). Herra Bauer lohdutti tätä lupaamalla lähettää tälle omaksumisen helpottamiseksi kirjan painamiseen tarvittavan painomusteen pieneksi palloksi muotoiltuna. Patriarkka selittää »teostensa» laveuden johtuvan painomusteen harvasta jakautumisesta, aivan kuten hän selittää »Literatur-Zeitunginsa» tyhjyyden johtuvan »profaanin joukon» tyhjyydestä, joukon, joka täyttääkseen itsensä haluaisi nielaista Kaiken ja Ei-mitään yhdellä kertaa.
Yhtä vähän kuin ollaan havaitsematta tähänastisten selostusten tärkeyttä, yhtä vähän voidaan nähdä mitään maailmanhistoriallista vastakohtaa siinä, että kriittisen kritiikin yksi joukkomainen tuttava julistaa sen ontoksi, se taas hänet epäkriittiseksi, etteivät toisen tuttavan odotukset täyty »Literatur-Zeitungissa» ja että kolmas tuttava ja perheystävä havaitsee kritiikin teokset liian laveiksi. Kuitenkin tuttava n:o 2, joka hellii odotuksia ja perheystävä n:o 3, joka ainakin haluaa oppia tuntemaan kriittisen kritiikin salaisuudet, muodostavat siirtymän kritiikin ja »epäkriittisen joukon» sisällökkäämpään ja jännittyneempään keskinäissuhteeseen. Yhtä julma kuin kritiikki on »sydämensä paaduttanutta» joukkoa vastaan, jolla on vain »tavallista ihmisymmärrystä», yhtä alentuvaksi havaitsemme sen vastakohtaisuudesta vapahduttamista kerjäävää joukkoa kohtaan. Joukko, joka lähestyy murtunein sydämin, katuvaisin mielin ja nöyrässä hengessä kritiikkiä, saa kelpo pyrkimystensä palkinnoksi moniaan punnitun, profeetallisen ja rehdin sanan.
Sentimentaalisen, sydämellisen, lunastuksen tarpeessa olevan joukon edustaja rukoilee ja maanittelee kriittiseltä kritiikiltä ystävällistä sanaa sydämestä lähtevin vuodatuksin, kumarruksin ja silmäinpyörittelyin seuraa vaan tapaan:
»Miksi kirjoitan Teille tätä, miksi puolustaudun edessänne? Koska kunnioitan Teitä ja siksi toivon Teidän kunnioitustanne; koska olen Teille mitä suurimman kiitoksen velkaa henkisestä kehityksestäni ja rakastan siksi Teitä. Sydämeni pakottaa minua puolustautumaan Teidän edessänne.., Teidän, joka olette moittinut minua... Kaukana siitä että haluaisin tunkeutua seuraanne; itsekseni päätellen olen ajatellut, että osanoton todistus Teidän muuten vielä vähän tuntemanne miehen taholta saattaisi toki olla Teistä ilahduttavaa. En millään muotoa luule, että Te vastaisitte tähän kirjeeseen: en halua riistää Teiltä aikaa jonka voisitte käyttää paremmin, enkä sälyttää harteillenne taakkaa, enkä myöskään asettua alttiiksi sille, että jokin, jota toivoisin, jäisi toteutumatta. Te voinette tulkita kirjeeni sentimentaalisuuden, tunkeilevaisuuden tai turhamaisuuden» (!) »osoitukseksi tai miksi haluatte; vastannette tai ette, en voi vastustaa halua lähettää tätä kirjettä ja toivon vain, että voitte ymmärtää hyvänsuopuuden, joka minulle on sanellut sen.»
Aivan kuten jumala aikoinaan armahti henkisesti köyhät, tämä joukkomainen, mutta nöyrä ja kriittistä armahdusta anova kirjeenvaihtajakin näkee toiveensa täytetyksi. Kriittinen kritiikki vastaa hänelle hyvää tarkoittaen. Enemmänkin! Se antaa hänelle mitä syvällisimmät selitykset hänen tiedonjanonsa kohteista.
»Kaksi vuotta sitten», opettaa kriittinen kritiikki, »oli hyvä muistuttaa kahdeksannentoista vuosisadan ranskalaisten valistuksesta, jotta myös nämä kevyet joukot voisivat toimia tuolloin käytävässä taistelussa. Nyt on kyse jostain aivan muusta. Totuudet vaihtuvat nyt hyvin nopeasti. Mikä silloin oli paikallaan, on nyt laiminlyöntiä.»
Tietysti oli silloinkin vain »laiminlyöntiä», mutta laiminlyöntiä »paikallaan», kun absoluuttinen kritiikki omassa korkeassa persoonassaan (ks. »Anekdota» II, s. 89)[5] nimitti näitä kevyitä joukkoja »pyhimyksiksemme», »profeetoiksemme», »patriarkoiksemme» jne. Kuka nimittäisi kevyitä joukkoja »patriarkkojen» joukoiksi? Oli erehdys »paikallaan», kun kritiikki puhui innokkaasti siitä itsekieltäymyksestä, siveellisestä energiasta ja innoituksesta, jolla nämä kevyet joukot »olivat koko elämänsä aikana ajatelleet, tutkineet totuutta ja tehneet työtä totuuden puolesta». Oli »erehdys», kun kritiikki »Paljastettu kristillisyys» -teoksen esipuheessa selitti että nämä »kevyet» joukot olivat »näyttäneet voittamattomilta ja jokainen asian tunteva kykenisi etukäteen havaitsemaan että ne repisivät maailman liitoksistaan» ja että oli »näyttänyt epäilemättömältä, että niiden onnistuisi antaa maailmalle uusi muoto». Näiden kevyiden joukkojenko?
Kriittinen kritiikki opettaa edelleen »sydämellisen joukon» tiedonhaluista edustajaa:
»Vaikka ranskalaisten uudeksi historialliseksi ansioksi onkin luettava heidän yrityksensä esittää sosiaalinen teoria, ovat heidän mahdollisuutensa silti nyt ammennettu tyhjiin; heidän uusi teoriansa ei ollut vielä puhdas, heidän sosiaaliset kuvitelmansa, heidän rauhallinen demokratiansa eivät vielä ole laisinkaan vanhan järjestyksen edellytyksistä vapaita.»
Kritiikki tarkoittaa tässä — jos se nyt yleensä tarkoittaa jotakin — fourierismia, ja eritoten »Démocratie pacifiquen»[6] fourierismia. Mutta kaukana siitä, että viimeksimainittu olisi ranskalaisten »sosiaalista teoriaa». Ranskalaisilla on sosiaalisia teorioita, eikä yksi sosiaalinen teoria. »Démocratie pacifiquen» saarnaama vesitetty fourierismi ei ole mitään muuta kuin filantrooppisen porvariston erään osan sosiaalista oppia; kansa on kommunistista ja vieläpä lukuisiin eri ryhmäkuntiin jakautunutta. Näiden eri sosiaalisten värisävyjen tosi liike ja niiden muokkaaminen ei ainoastaan ole tyhjentymättä, vaan se vasta alkaa kunnolla nyt. Mainittu liike ei kuitenkaan päädy puhtaaseen, ts. abstraktiin teoriaan kuten kriittinen kritiikki toivoisi, vaan aivan käytännölliseen käytäntöön, joka vähät välittää kritiikin kategorisista kategorioista.
»Ei mikään kansakunta», lavertelee kritiikki edelleen, »ole tähän mennessä toista edellä. Jos jokin saa toisiin nähden henkisen yliotteen.., tulee se olemaan se kansakunta, joka kykenee kritisoimaan itseään ja toisia ja tiedostamaan yleisen rappion syyt».
Jokainen kansakunta on tähän mennessä jossakin suhteessa toista edellä. Mutta jos kriittinen profetointi on oikeassa, ei mikään kansakunta tule koskaan olemaan toista edellä, sillä kaikki Euroopan sivilisoituneet kansat — englantilaiset, saksalaiset, ranskalaiset — »kritisoivat» nyt »itseään ja toisia» ja »kykenevät tiedostamaan yleisen rappion syyt». Ja lopuksi on tyhjää tautologiaa sanoa, että »kritisoiminen», »tiedostaminen», henkinen toiminta antaa henkisen yliotteen. Kritiikki, joka asettuu äärettömällä itsetietoisuudella kansakuntien yläpuolelle ja odottaa niiden anovan polvillaan valaisua, osoittaa vasta tällä karrikoidulla kristillis-germaanisella idealismilla todella sen, että se on vielä korviaan myöten saksalaisen nationalismin sonnassa.
Ranskalaisilla ja englantilaisilla kritiikki ei ole abstrakti, tuonpuoleinen persoonallisuus ihmiskunnan ulkopuolella, se on yksilöiden todellista inhimillistä toimintaa, yksilöiden, jotka ovat yhteiskunnan työtätekeviä jäseniä ja jotka ihmisinä kärsivät, tuntevat, ajattelevat ja toimivat. Siksi heidän kritiikkinsä on samalla käytännöllistä, heidän kommunisminsa on sellaista sosialismia, jossa he osoittavat käytännölliset, kouriintuntuvat toimenpiteet, jossa he eivät vain ajattele vaan ennemminkin toimivat; heidän kritiikkinsä on olemassaolevan yhteiskunnan elävää, todellista kritiikkiä, »rappion» syiden tiedostamista.
Kriittisen kritiikin annettua valistusta joukon tiedonhaluiselle jäsenelle voi se oikeutetusti sanoa »Literatur-Zeitungistaan»:
»Tässä harjoitetaan puhdasta, havainnollista, asiaankuuluvaa, mitään omaa lisäämätöntä kritiikkiä».
Tässä »ei anneta mitään itsenäistä», tässä ei yleensäkään anneta mitään paitsi mitäänantamatonta kritiikkiä, toisin sanoen kritiikkiä, joka päätyy äärimmäiseen epäkritiikkiin. Kritiikki antaa painaa alleviivattuja kohtia ja saavuttaa kukoistuksensa ekserpteissä. Wolfgang Menzel ja Bruno Bauer ojentavat toisilleen veljenkättä, ja kriittinen kritiikki on siinä, missä identiteettifilosofia oli tämän vuosisadan ensi vuosina Schellingin protestoidessa sitä joukkomaista oletusta vastaan, että hän muka haluaisi antaa jotain muuta kuin puhdasta, läpeensä filosofista filosofiaa.
Pehmeäsydäminen kirjeenvaihtaja, jonka opettamisessa äsken viivähdimme, oli mukavassa suhteessa kritiikkiin. Joukon ja kritiikin välinen jännitys esiintyi hänessä vain idyllisessä muodossa. Molemmat maailmanhistoriallisen vastakohtaisuuden puolet suhtautuivat toisiinsa hyväntahtoisesti ja kohteliaasti, siispä eksoteerisesti.
Epäterveellisessä, mieltä horjuttavassa vaikutuksessaan joukkoon ilmenee kriittinen kritiikki vasta eräässä kirjeenvaihtajassa, jolla jo on yksi jalka kritiikissä, toinen taas vielä profaanissa maailmassa. Hän edustaa »joukkoa» sen sisäisessä taistelussa kritiikin kanssa.
Monin kohdin hänestä näyttää, että »herra Bruno ja hänen ystävänsä eivät ymmärrä ihmiskuntaa», että nämä »ovat niitä varsinaisesti sokaistuja». Tosin hän korjaa heti itseään:
»Minulle on tietysti päivänselvää, että Te olette oikeassa ja että ajatuksenne ovat tosia, mutta, suokaa anteeksi, kansa ei myöskään ole väärässä... Aivan niin! Kansa on oikeassa... En voi kiistää, ettettekö Te olisi oikeassa... En todellakaan tiedä, mihin tämä kaikki vie. Te tulette sanomaan... no, pysy toki kotona... Voi, en enää voi... Voi... tässä loppujen lopuksi tulee hulluksi... Suvaitkaa hyväksyä... Uskokaa minua, saatu tieto tekee monasti ihmisen niin tyhmäksi, että on ikään kuin myllynpyörä pyörisi päässä.»
Myös eräs toinen kirjeenvaihtaja kirjoittaa, että hän »välistä menettää käsityskykynsä». Näkee, että tässä joukkomaisessa kirjeenvaihtajassa kriittinen armo tekee työtään. Vaivainen matonen! Synnillinen joukko vetää häntä yhtäänne, kriittinen kritiikki toisaanne. Ei saavutettu tieto suista tätä kriittisen kritiikin katekumeenia tähän sekavuustilaan, vaan uskon- ja omantunnonkysymys; joko kriittinen Kristus tai kansa, jumala tai maailma, Bruno Bauer ystävineen tai profaani joukko! Samoin kuin jumalallisen armon vuodatusta edeltää synnintekijän äärimmäinen kurjuus, samoin myös musertava tyhmistyminen toimii kriittisen armon edeltäjänä. Ja kun armo lopulta lankeaa, niin valittu ei tosin menetä tyhmyyttä, mutta kylläkin tietoisuutensa tyhmyydestä.
Kriittinen kritiikki ei ole onnistunut esittämään itseään ihmiskunnan joukon olennaisena vastakohtaisuutena ja näin samalla olennaisena kohteena. Paitsi uppiniskaisen joukon edustajia, jotka soimaavat kriittistä kritiikkiä sen kohteettomuudesta ja antavat sen ymmärtää mitä kohteliaimmalla tavalla, ettei se vielä ole läpikäynyt henkistä »sulkasatoprosessia» ja että sen täytyy ennen kaikkea hankkia itselleen tukevaa tietoutta, saimme tutustua vielä kahteen kirjeenvaihtajaan. Pehmeäsydäminen kirjeenvaihtaja ei muodosta mitään kritiikin vastakohtaa ja silloin hänen varsinainen kriittiseen kritiikkiin lähentymisensä perusta on puhtaasti henkilökohtainen. Hän haluaa, kuten hänen kirjeistään jatkossa käy ilmi, varsinaisesti vain yhdistää pieteettinsä herra Arnold Rugea kohtaan pieteettiin herra Bruno Baueria kohtaan. Tämä sovitteluyritys tekee kunniaa hänen hyvälle sydämelleen. Se ei kuitenkaan missään tapauksessa edusta joukkomaista intressiä. Viimeksi esiintyvä kirjeenvaihtaja ei taas enää ollut joukon todellinen jäsen, hän oli kriittisen kritiikin katekumeeni.
Yleensäkin joukko on epämääräinen objekti, joka näin ollen ei voi harjoittaa määrättyä toimintaa eikä astua määrättyyn suhteeseen. Joukolla yleensä, joka on kriittisen kritiikin kohteena, ei ole mitään yhteistä todellisten joukkojen kanssa. Nämä puolestaan muodostavat hyvin joukkomaisia vastakohtaisuuksia keskenään. Kriittisen kritiikin joukko on sen itsensä »tekemä», samaan tapaan kuin luonnontutkija sen sijaan että puhuisi määrätyistä kasvien ja eläinten luokista asettaisi luokan yleensä vastakohdakseen.
Tämän abstraktin joukon, oman aivokummituksensa ohella kriittinen kritiikki tarvitsee siis vielä määrätyn, empiirisesti osoitettavan, ei vain verukkeellisen joukon, omatakseen todella joukkomaisen vastakohdan. Tämän joukon pitää nähdä kriittisessä kritiikissä sekä oma olemuksensa että samalla oman olemuksensa tuhoaminen. Sen täytyy pyrkiä olemaan kriittistä kritiikkiä, ei-joukkoa, voimatta toteuttaa tätä pyrkimystään. Tämä kriittis-epäkriittinen joukko on yllä mainittu »Berliner Couleur». Kriittisen kritiikin parissa vakavasti askarteleva ihmiskunnan joukko rajoittuu yhteen berliiniläiseen yhdistykseen.
»Berliner Couleur» (kriittisen kritiikin »olennainen kohde», jota se aina ajattelee ja jonka se luulee aina ajattelevan sitä itseään) koostuu, sikäli kun tiedämme, muutamista ci-devant[7] nuorhegeliläisistä, joihin kriittinen kritiikki valaa oman väittämän mukaan toisaalta horror vacuin,[8] toisaalta mitättömyyden tunteen. Emme tutki asiaintilaa, vaan jättäydymme kritiikin lausuntojen varaan.
Kirjeenvaihdon päätarkoituksena on kritiikin ja »Berliner Couleurin» maailmanhistoriallisen suhteen esittäminen lavealti yleisölle, tuon suhteen syvän merkityksen paljastaminen, sen osoittaminen, miksi kritiikin täytyy välttämättä olla julma tätä »joukkoa» kohtaan ja lopuksi sen näennäisyyden synnyttäminen, että koko maailma seuraa ahdistuneesti tätä antagonismia ilmaisten olevansa milloin kritiikin menettelyn puolesta, milloin sitä vastaan. Niinpä absoluuttinen kritiikki kirjoittaa esim. eräälle kirjeenvaihtajalle, joka on ottanut kantaa »Berliner Couleurin» puolesta:
»Tuollaisia seikkoja olen jo niin usein kuullut, että olen päättänyt olla enää ottamatta niitä huomioon.»
Maailma ei aavista kuinka usein se on ollut tekemisissä tuollaisten kriittisten seikkojen kanssa.
Kuulkaamme nyt, mitä muuan kriittisen joukon jäsen kertoo »Berliner Couleurista»:
»'Jos joku tunnustaakin Bauerit'» (pyhä perhe on aina tunnustettava pêle-mêle[9]), »alkoi hänen[10] vastauksensa, — 'niin juuri minä. Mutta ‘Literatur-Zeitung‘! Oikeudenmukaisuus on yli kaiken!'. Minusta oli kiinnostavaa kuulla, mitä muuan näistä radikaaleista, näistä vuoden 42 viisastelijoista, ajatteli teistä...»
Tämän jälkeen tiedotetaan, että tuo onneton löysi kaikenlaista moitittavaa »Literatur-Zeitungista».
Herra Edgarin novelli »Kolme kelpo miestä» oli hänestä raaka ja liioitteleva. Hän ei käsittänyt, että sensuuri on enemmän sisäistä kuin ulkoista taistelua, kuin taistelua mies miestä vastaan. Tällaiset ihmiset eivät viitsi nähdä vaivaa syventyä itseensä ja asettaa sensuurin kannalta kelpaamattoman fraasin sijaan hienosti ilmaistua, kaikinpuolin muotoiltua kriittistä ajatusta. Herra Edgarin artikkeli Beraudista oli hänestä perustelematon. Kriittisen reportoijan mielestä se on perusteltu. Tosin hän tunnustaa: »En tunne Beraudin kirjaa.» Sitä vastoin hän uskoo, että herra Edgarin on onnistunut jne., ja uskohan tunnetusti tekee autuaaksi. »Ylipäänsä», jatkaa kriittinen uskovainen edelleen, »hän ('Berliner Couleuriin' kuuluva) ei ole lainkaan tyytyväinen Edgarin juttuihin.» Hänen mielestään myös »Proudhonia ei ole käsitelty riittävän perusteellisella vakavuudella». Tässä kohtaa raportoija luovuttaa herra Edgarille todistuksen:
»Tosin kyllä tunnen» (!?) »Proudhonin, tiedän että Edgar on ottanut esitykseen Proudhonilta luonteenomaiset kohdat ja järjestänyt ne perätysten havainnollisella tavalla.»
Ainoa syy siihen, miksi herra Edgarin niin erinomainen Proudhonin kritiikki ei tyydytä noita herroja, voi raportoijan mielestä olla vain se, ettei herra Edgar ole laskenut irti mitään myrskyä omaisuuden ylle. Eikä siinä kaikki. Ajatelkaahan, vastustajan mielestä herra Edgarin artikkeli »Työväenliitosta» on merkityksetön. Raportoija lohduttaa herra Edgaria:
»Tietenkään artikkelissa ei ole mitään itsenäistä ja nämä ihmiset ovat todella palanneet takaisin Gruppen kannalle, jolla he tosin ovat aina olleet. Kritiikin pitää heidän mielestään antaa, antaa ja antaa!»
Ikään kuin kritiikki ei olisi antanut meille aivan uusia kielitieteellisiä, historiallisia, filosofisia, kansantaloudellisia ja juristisia keksintöjä! Ja se on niin vaatimaton, että antaa sanoa, ettei se anna mitään itsenäistä! Jopa kriittinen kirjeenvaihtajamme on antanut jotakin tähänastiselle mekaniikalle tuntematonta, kun hän antaa ihmisten palata samalle kannalle, jolla he ovat aina olleet. Viittaus Gruppen kantaan on taitamaton. Gruppe kysyi muuten herra Brunolta kurjassa brosyyrissään, joka ei ole mainitsemisen arvoinen, mitä kriittistä herra Bruno saattaisi antaa spekulatiivisesta logiikasta. Herra Bruno viittasi tuleviin sukupolviin ja —
»tyhmä odottaa vastausta»[11].
Kuten jo jumala rankaisi uskotonta faaraota siten että paadutti tämän sydämen eikä pitänyt tarpeellisena valistaa tätä, samoin raportoija vakuuttaa:
»He eivät näin ollen ole lainkaan arvoisia näkemään Teidän 'Literatur-Zeitunginne' sisältöä tai tietämään siitä.»
Ja sen sijaan että neuvoisi ystäväänsä Edgaria hankkimaan itselleen ajatuksia ja tietoa, antaa hän neuvoksi:
»Edgar hankkikoon itselleen fraasisäkin ja poimikoon sieltä umpimähkään fraaseja saavuttaakseen yleisön parissa vastakaikua herättävän tyylin.»
»Tiettyä raivoa, pahansuopaisuutta, sisällyksettömyyttä, ajatuksettomuutta, asian aavistelua jota pidemmälle ei päästä, viheliäisyyden tunnetta» koskevien vakuuttelujen ohella — kaikki nämä epiteetit, sehän on selvää, koskevat »Berliner Couleuria» — pyhälle perheelle laaditaan seuraavantapaisia elogeja:
»Asian läpitunkeva käsittelyn helppous, kategorioiden hallinta, tutkimustyöllä saavutettu syvällinen näkemys, lyhyesti: herruus kohteiden yli. Hän» (ihminen »Berliner Couleurista») »selvittää helposti välinsä asian kanssa, kun taas Te teette itse asian helpoksi.» Tai: »Te harjoitatte 'Literatur-Zeitungissa' puhdasta, havainnollista, asioihin käyvää kritiikkiä.»
Ja lopuksi kuullaan:
»Olen kirjoittanut Teille kaikesta tästä niin seikkaperäisesti, koska tiedän että tuotan iloa Teille ilmoittamalla ystäväni mielipiteet. Näette tästä, että 'Literatur-Zeitung' täyttää tarkoituksensa».
Sen tarkoituksena on olla vastakohdassa »Berliner Couleurin» kanssa. Kun olemme juuri kokeneet »Berliner Couleurim polemiikin kriittistä kritiikkiä vastaan ja »Berliner Couleurin» tästä saamat läksytykset, niin nyt saamme kaksinaisen kuvauksen sen pyrkimyksistä saada armoa kriittiseltä kritiikiltä.
Muuan kirjeenvaihtaja kirjoittaa:
»Tuttavani Berliinissä sanoivat minulle ollessani vuoden alussa siellä, että Te torjuitte ja piditte kaikki loitolla, eristäydyitte täysin ja vältitte kaikkea lähentymistä, kaikkea seurustelua tahallisesti. En tietenkään voi tietää, kummassa osapuolessa vika on».
Absoluuttinen kritiikki vastaa:
»Kritiikki ei ota kantaa, ei halua omaa puoluettaan, se on yksin — yksin silloin, kun se syventyy omaan» (!) »kohteeseensa ja yksin silloin, kun se asettuu sitä vastaan. Se irroittautuu kaikesta».
Aivan kuten kriittinen kritiikki luulee kohottautuvansa kaikkien dogmaattisten vastakohtaisuuksien yläpuolelle asettaessaan todellisten vastakohtaisuuksien tilalle kuvitellut itseään ja maailmaa, pyhää henkeä ja profaania joukkoa koskevat vastakohdat, aivan samoin se luulee kohoavansa puolueiden yläpuolelle pudotessaan puoluekannan alapuolelle, asettaessaan itsensä puolueena muuta ihmiskuntaa vastaan ja keskittäessään kaiken mielenkiinnon herra Brunon ja kumpp. henkilöllisyyteen. Kritiikki istuu yksinäisyydessä abstraktion valtaistuimella ja kun se askartelee näennäisesti jonkin kohteen parissa se ei itse asiassa astu kohteettomasta yksinäisyydestään ulos todella yhteiskunnalliseen todellista kohdetta koskevaan suhteeseen, sillä sen kohde on vain sen kuvittelun kohde, vain kuviteltu kohde. Tämän kriittisen tunnustuksen totuuden osoittaa koko esityksemme. Yhtä oikein se määrittää abstraktionsa luonteen absoluuttiseksi abstraktioksi siten, että se »irroittautuu kaikesta»; siispä juuri tämä ei-minkään irrottautuminen kaikesta, kaikesta ajattelusta, havainnoinnista jne. on absoluuttista järjettömyyttä. Muuten, yksinäisyys jonka se saavuttaa kiitos irrottautumisen, abstrahoitumisen kaikesta, on yhtä vähän vapaa kohteesta, josta se abstrahoi, kuin Origenes oli vapaa sukupuolielimestä, jonka hän irroitti itsestään.
Toinen kirjeenvaihtaja alkaa kuvaamalla erästä »Berliner Couleuriin» kuuluvaa miestä, jonka hän on nähnyt ja jonka kanssa keskustellut, »apeamieliseksi», »masentuneeksi», »kyvyttömäksi enää avaamaan suutaan»— vaikka hän aiemmin aina oli »valmis hyvinkin röyhkeään sutkaukseen»— ja »arkamaiseksi». Tämä »Berliner Couleurin» jäsen kertoo kirjeenvaihtajalle ja tämä taas kritiikille:
»Hän ei voinut käsittää, miten sellaiset ihmiset kuin Te molemmat, jotka sentään kunnioitatte humanismin periaatetta, voitte käyttäytyä niin eristäytyvään, niin luotaantyöntävään, ja jopa ylimieliseen tapaan.» Hän ei tiennyt, »miksi on joitakin, jotka, niin kuin näyttää, aikaansaavat tarkoituksella hajaannusta. Mehän olemme kaikki samalla kannalla, me kunnioitamme kaikki äärimmäisyyttä, kritiikkiä, kykenemme kaikki, jos emme synnyttämään, niin ainakin käsittämään ja käyttämään äärimmäistä ajatusta». Hän »ei näe tässä hajaannuksessa muuta johtavaa periaatetta kuin egoismin ja ylimielisyyden».
Nyt kirjeenvaihtaja lisää hyvittävän sanasen:
»Eivätkö sitten ainakin jotkut ystävistämme ole käsittäneet kritiikkiä tai ehkä kritiikin hyvää tahtoa... 'ut desint vires, tamen est laudanda voluntas'[12].»
Kritiikki vastaa seuraavin antiteesein itsensä ja »Berliner Couleurin» välillä:
»On erilaisia, kritiikin kantoja». Nuo herrat »luulevat saaneensa kritiikin taskuunsa», kritiikki taas »tuntee ja soveltaa todella kritiikin mahtia», ts. se ei pidä sitä taskussa. Ensin mainituille kritiikki on puhdasta muotoa, kritiikille taas »sisällöllisintä, oikeastaan ainoa sisällöllinen». Samoin kuin absoluuttinen ajattelu kriittinen kritiikki pitää itseään koko todellisuutena. Se ei näin ollen havaitse itsensä ulkopuolella mitään sisältöä, se ei näin ollen ole todellisten, kriittisen subjektin ulkopuolella oleskelevien kohteiden kritiikkiä, vaan se itse tekee kohteen, se on absoluuttinen subjekti-objekti. Edelleen: »Ensimmäinen kritiikin laji asettautuu sanankääntein kaiken yläpuolelle, asioiden tutkimisen yläpuolelle, toinen irroittautuu kaikesta sanankääntein». Ensimmäinen laji on »tietämättömän viisas», toinen on »aina oppiva». Toinen on joka tapauksessa epäviisas ja oppii par ça, par là,[13] mutta vain näennäisesti, vain singotakseen pinnallisesti opitun omana sen keksimänä viisautena, »iskusanana» joukkoa vastaan ja muuttaen opitun kriittis-kriittiseksi järjettömyydeksi.
Ensin mainitulle ovat sellaiset sanat kuin »äärimmäinen», »mennä edelleen», »ei mennä tarpeeksi pitkälle» merkityksellisiä ja korkeimpia palvottuja kategorioita, jälkimmäinen tutkailee näkökannat eikä sovella niihin mainittujen abstraktien kategorioiden mittoja.
Kritiikki n:o 2:n huudahdukset siitä, ettei nyt voi enää olla puhetta politiikasta ja että filosofiasta on selvitty, sen sosiaalisten järjestelmien laiminlyönti sekä kehittelyt sellaisilla sanoilla kuin »fantastinen», »utopistinen» jne. — mitä muuta tämä kaikki on kuin kriittisesti korjattua »pidemmälle menemisen», »tarpeeksi-pitkälle-menemättömyyden» muunnelmaa? Ja sen »mitat» kuten »historia yleensä», »kritiikki yleensä», »kohteiden yleistys», »vanha ja uusi», »kritiikki ja joukko», »näkökantojen tutkailu» — lyhyesti, kaikki sen iskusanat, eivätkö ne ole kategorioista, vieläpä abstraktisista kategorioista tekaistuja mittoja!?
»Ensin mainittu on teologinen, pahansuopa, kateellinen, pikkumainen, suuriluuloinen, jälkimmäinen on kaiken tämän vastakohta.»
Sen jälkeen kun kritiikki on ylistänyt itseään tusinan kertaa yhdessä hengenvedossa ja ominut itselleen kaiken sen mikä »Berliner Couleurilta» puuttuu samaan tapaan kuin jumala on kaikkea sitä mitä ihminen ei ole, todistaa se itsestään:
»Se saavutti selvyyden, opinhalun ja rauhan, jossa se on koskematon ja voittamaton.»
Se voi kunnioittaa vastakohtaansa, »Berliner Couleuria», »korkeintaan olympisella naurulla». Tämä nauru — totunnaisella perusteellisuudella kritiikki kehittelee, mitä tämä nauru on ja mitä se ei ole —, »tämä nauru ei ole mitään ylimielisyyttä». Ei millään muotoa! Se on kieltämisen kieltämistä. Se on »vain se prosessi, jota kriitikon on mielihyvällä ja sielunrauhalla sovellettava alempiasteista kantaa kohtaan, joka luulee olevansa samanarvoinen sen kanssa» (Mitä suuriluuloisuutta!). Siis kun kriitikko nauraa, soveltaa hän prosessia! Ja »sielunrauhassaan» ei hän sovella nauramisen prosessia henkilöitä kohtaan, vaan näkökantaa kohtaan! Jopa nauraminen on kategoria, jota hän soveltaa, ja joka hänen jopa täytyy soveltaa!
Maailman ulkopuolinen kritiikki ei ole mitään todellisen, ts. nykyisessä yhteiskunnassa elävän, kärsivän, sen vaivoihin ja iloihin osallistuvan inhimillisen subjektin olemustoimintaa. Todellinen yksilö on vain aksidenssi, kriittisen kritiikin mainen astia, jossa kritiikki ilmentyy ikuisena substanssina. Ei ihmisyksilön kritiikki, vaan kritiikin epäinhimillinen yksilö on subjekti. Kritiikki ei ole ihmisen ilmausta, vaan ihminen on kritiikin vieraantumista; kriitikko elää näin täysin yhteiskunnan ulkopuolella.
»Voiko kriitikko elää samassa yhteiskunnassa, jota hän kritisoi?»
Olisi kysyttävä päinvastoin: Eikö hänen pidä elää tässä yhteiskunnassa, eikö hänen itsensä pidä olla tämän yhteiskunnan elämänilmaus? Miksi kriitikko myy henkensä tuotteet, kun kerran hän näin tekee nyky-yhteiskunnan huonoimman lain omaksi laikseen?
»Kriitikko ei edes saa uskaltautua paneutumaan henkilökohtaisesti yhteiskuntaan.»
Siksi hän luo itselleen pyhän perheen samoin kuin yksinäinen jumala pyrkii korvaamaan ikävystyttävän erittymisensä kaikesta seurasta pyhän perheen avulla. Jos kriitikko haluaa vapautua huonosta seurasta, vapautukoon hän ennen kaikkea omasta seurastaan.
»Näin kriitikko luopuu kaikista yhteiskunnan iloista, mutta myös sen kärsimykset pysyvät etäällä hänestä. Hän ei tunne ystävyyttä!» (lukuunottamatta kriittisiä ystäviä) »eikä rakkautta» (lukuunottamatta itserakkautta) »ja siksi myös panettelu kimpoaa voimatta hänestä takaisin; mikään ei voi loukata häntä; mikään viha eikä mikään kateus ei kosketa häntä; harmi ja murhe ovat hänelle tuntemattomia affekteja.»
Lyhyesti, kriitikko on vapaa kaikista inhimillisistä intohimoista, hän on jumalallinen persoona, hän voi laulaa itsestään nunnan laulua:
Mielessä ei miehet ole.
Kaipaa rakkautta en.
Jumalaa vain ajattelen
Hän on turva ikuinen.[14]
Kritiikki ei ole onnistunut kirjoittamaan ainoatakaan teesiä olematta ristiriitainen. Niinpä se sanoo meille lopuksi:
»Poroporvarillisuus, joka kivittää kriitikkoa», (raamatullisen analogian mukaan kriitikkoa tulee kivittää) »joka ei ymmärrä häntä ja väittää hänellä olevan epäpuhtaita motiiveja» (puhtaalla kritiikilläkö epäpuhtaita motiiveja!) »tehdäkseen hänestä kaltaisensa» (tuo yllä tukistusta saanut tasa-arvoisuuden suuriluuloisuus) »ei saa osakseen naurua kriitikon taholta, silla se ei ole sen arvoista, vaan kriitikko näkee sen läpi ja asettaa sen rauhallisesti takaisin paikalle, joka vastaa sen merkityksetöntä merkitystä».
Ylempänä kriitikon täytyi »soveltaa» nauramisen prosessia »alempitasoiseen kantaan, joka luuli olevansa sen vertainen». Kriittisen kritiikin epäselvyys omasta menettelytavastaan jumalatonta »joukkoa» kohtaan näyttää miltei viittaavan kritiikin sisäiseen kiihtymykseen, sappeen, jolle »affektit» eivät ole suinkaan »tuntemattomia».
Ei kuitenkaan pitäisi olla kyse väärinkäsityksestä. Kun kritiikki tähän asti on taistellut kuin Herkules irroittautuakseen epäkriittisestä »profäänistä joukosta» ja »kaikesta», on se lopulta onnellisesti saavuttanut yksinäisen, jumalallisen, itseriittoisen, absoluuttisen olemassaolonsa. Kun tämän sen »uuden vaiheen» ensimmäisessä ilmentymässä synnillisten affektien vanhalla maailmalla näyttää vielä olevan ote kritiikistä, näemme nyt kritiikin esteettisesti rauhoittuneen ja kirkastuneen eräänlaisessa »taidehahmossa». Tuossa »taidehahmossa» kritiikki sovittaa syntinsä, jotta se lopulta toisena, voittokulussa käyvänä Kristuksena julistaisi kriittistä viimeistä tuomiota ja lohikäärmeen voitettuaan voisi rauhallisesti nousta taivaisiin.
[1] Sanat otettu ranskalaisen kirjailijan Jean-François Marmontelin yksinäytöksisestä komediasta Lucile, 4. kohtaus. Toim.
[2] — jumalan suuremmaksi kunniaksi. Toim.
[3] — puhdas teko. Toim.
[4] Berliiniläiseksi kerhoksi (Berliner Couleur) »Allgemeine Literatur-Zeitungin» kirjeenvaihtaja nimittää Bruno Bauerin ryhmään kuulumattomia berliiniläisiä nuorhegeliläisiä, jotka arvostelivat kuukausijulkaisua eräiden pienten ja yksityisten kysymysten johdosta. Heihin kuului Max Stirner. Toim.
[5] Marx tarkoittaa kokoelman Anekdota zur neuesten deutschen Philosophie und Publicistik (Julkaisemattomia kirjoituksia uusimman saksalaisen filosofian ja yhteiskuntapoliittisen kirjallisuuden alalta) 2. nidoksessa julkaistua Bruno Bauerin artikkelia Leiden und Freuden des theologischen Bewußtseins (Teologisen tietoisuuden kärsimykset ja ilot). Tämä kaksiosainen kokoelma ilmestyi 1843 Sveitsissä. Siinä julkaistiin Feuerbachin, Marxin, Koeppenin ym. kirjoituksia. Toim.
[6] La Démocratic pacifique (Rauhanomainen demokratia) oli fourieristien päivälehti, joka ilmestyi Pariisissa 1843–1854 Victor Considérantin toimittamana. Toim.
[7] — entisistä. Toim.
[8] — tyhjyyden kammo. Toim.
[9] — kasapäissä. Toim.
[10] — kirjeenvaihtajan keskustelukumppani, joka on »Berliner Couleurin» kannalla. Toim.
[11] Heine, Pohjanmeri (toinen vihko, Kysymyksiä-runo). Toim.
[12] — vaikka kykyä puuttuukin, niin tahto on kiitettävä. Toim.
[13] — siellä täällä. Toim.
[14] Saksalaisesta kansanlaulusta »Nunna». Toim.