Kirjoitettu: 12. huhtikuuta 1853
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 74–78. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Manchester, 12. huhtikuuta 1853
...Vanhoja sotaretkiä (so. 1792 jälkeen) olen penkonut melkoisesti; Napoleonin retket ovat niin yksinkertaisia, että niiden parissa ei paljon sotke. Jomini on kuitenkin loppujen lopuksi niiden paras kuvaaja, luonnonnero Clausewitz ei minusta sano asioita halki, monista mainioista jutuistaan huolimatta. Lähitulevaisuutta silmälläpitäen, so. meille, vuoden 1812 Venäjän sotaretki on tärkein. Se on ainoa, jonka piirissä on vielä ratkaisematta suuria strategisia kysymyksiä; Saksaan ja Italiaan eivät sovellu mitkään muut operaatiolinjat kuin Napoleonin määräämät, sitä vastoin Venäjään nähden kaikki on outoa ja sekavaa. Kysymys, oliko Napoleonin alkuperäinen operaatiosuunnitelma lähteä heti Moskovaan vai edetä ensimmäisessä sotaretkessä vain Dneprille ja Väinäjoelle, toistuu meille kysymyksenä, mitä vallankumouksellisen armeijan on tehtävä hyökkäyksen onnistuessa Venäjää vastaan. Tämä kysymys näyttää minusta — tietenkin jättämällä huomioonottamatta satunnaisuudet ja edellyttämällä voimien likipitäisen tasapainon — tähän mennessä olevan ratkaistavissa vain merellä, Juutinraumassa, Dardanelleilla, Pietarissa, Riiassa ja Odessassa. On luonnollisesti jätettävä laskuista pois myös sisäinen liikehtiminen Venäjällä, on mahdollinen aatelis-porvarillinen vallankumous Pietarissa sitä seuraavine sisäisine kansalaissotineen. Herra Herzen on tehnyt tehtävänsä paljon helpommaksi rakentelemalla (»Du progrès des idées révolutionnaires en Russie») demokraattis-sosiaalis-kommunistis-proudhonistisen Venäjän tasavallan hegeliläisittäin ja Bakunin-Herzen-Golovinin triumviraatin alaisena tavalla, jossa ei voi lainkaan erehtyä. Tosin on varsin epävarmaa, elääkö Bakunin enää, ja joka tapauksessa suuri, laaja ja harvaan asuttu Venäjä on sangen vaikeasti vallattava maa. Mielestäni Puolan entisistä, Väinäjoen ja Dneprin tämänpuolisista maakunnista ei voi olla puhettakaan sen jälkeen, kun olen saanut tietää kaikkien sikäläisten talonpoikien olevan ukrainalaisia ja vain aatelin ja osan porvareita puolalaisia ja että sikäläisten talonpoikien kannalta, kuten ukrainalaisessa Galitsiassakin 1840,[1] Puolan ylösnousemus merkitsisi vanhan voimakkaan aatelisherruuden ylösnousemusta. Kaikissa näissä Puolan varsinaisen kuningaskunnan ulkopuolisissa maissa asuu tuskin 500 000 puolalaista!
On muuten hyvä, että vallankumouksella on tällä kertaa varteenotettava vastustaja, Venäjä, eikä sellaisia voimattomia vastaanväittäjäpelättimiä kuin vuonna 1848.
Sillaikaa ilmenee monenmoista oiretta. Täkäläinen puuvillatuotanto kukoistaa suorastaan päätähuimaaviin korkeuksiin, kun taas jotkut puuvillateollisuuden alat (karkeat kankaat, kotikutoiset) ovat aivan maassa. Keinottelijat uskovat pelastuvansa pohjan pettämiseltä siten, että he harjoittavat ainoastaan Amerikassa ja Ranskassa tukkukauppaa (rautateiden rakentaminen englantilaisin rahoin), mutta täällä taas erä kerrallaan ja vähittäin, siis vetävät kaikki tavaranimikkeet vähä vähältä samaan keinottelukierteeseen. Ne täysin epänormaalit talven ja kevään sääsuhteet, jotka meillä täällä on, ovat pakostakin vahingoittaneet kylvöjä, ja jos, kuten on tavallista, kesästä tulee epänormaali, on sato tipotiessään. Syksyn ylitse ei minun mielestäni tämä nykyinen kukoistus voi säilyä. Kaiken kukkuraksi on jo kolmas ja lisäksi viimeinen Englannin ministeristö, joka on mahdollinen ilman radikaalin porvariston osanottoa, vuoden kuluessa saattanut itsensä noloon asemaan. Whigit, toryt ja koalitionistit kärsivät toisensa perään tappion — eikä suinkaan verojen alijäämän vuoksi, vaan ylijäämän.[2] Tämä on ominaista vanhojen puolueiden koko politiikalle ja samalla niiden äärimmäiselle voimattomuudelle. Jos nykyiset ministerit keikahtavat, niin Englantia ei voi enää hallita laajentamatta äänioikeutettujen kansalaisten piiriä; tämä sattuu todennäköisesti yhteen kriisin alun kanssa.
Pitkäveteisen kukoistuksen kestäessä on onnettoman Bonaparten käynyt miltei mahdottomaksi säilyttää arvokkuuttaan, maailma on ikävystynyt ja hän tuottaa sille ikävyyttä. Valitettavasti hän ei voi mennä uusiin naimisiin joka kuukausi. Tämä huijari, juomari ja väärinpeluri joutuu perikatoon siksi, että hänen on pakko silmänlumeeksi toteuttaa käytännössä Engelin »Ruhtinaspeilin» ohjeita. Renttu »isänmaan isänä»! Hän on perikadon partaalla. Hän ei voi edes aloittaa sotaa: tehdessään pienimmänkin liikahduksen hän törmää kaikkialla suljettuihin riveihin ja pistimiin. Samalla rauha antaa talonpojille varsin tervetullutta aikaa miettiä, miten mies, joka lupasi painaa Pariisin matalaksi talonpojan eduksi, kaunistaakin nyt. Pariisia talonpojan rahoin, ja miten hypoteekit ja verot kaikesta huolimatta pikemminkin paisuvat kuin vähenevät. Lyhyesti, tapahtumat kypsyvät tällä kertaa reseptin mukaan, ja tämä lupaa paljon.
Preussissa on hallitus saanut tuloverolla porvarin mukavasti takajaloilleen, byrokraatit korottavat veroperusteita erittäin häikäilemättömästi, ja voinet ajatella, millä mielihalulla nämä jalot kynäritarit nyt penkovat kaikkien kauppiaiden liikesalaisuuksia ja liikekirjoja. Jopa umpipreussilainen isäukkonikin[3] kiehuu raivosta. Nyt näiden heppuleiden on nautittava perustuslaillis-patriarkaalis-preussilaisen »halvan» hallituksen siunaukset pohjaan asti. Preussin valtiovelka, joka oli ennen vuotta 1848 noin 67 milj. taaleria, lienee sittemmin paisunut nelinkertaiseksi, ja he haluavat jo lainata uudelleen! On sanottava, että varmaankin paksu kuningas[4] hikoaa kernaasti vielä kerran maaliskuun päivien[5] hikikarpalot, kunhan vain hänelle turvataan ennen autuasta loppua tämä luotto. Lisäksi on Louis Napoleon auttanut häntä nostamaan uudelleen jaloilleen tulliliiton, Itävalta on sodan pelossa antanut vähän periksi, »ja nyt Herra päästä palvelijasi haudan lepoon»!
Itävaltalaiset tekevät kaiken voitavansa saadakseen jälleen liikkeelle ennen Milanon kaappausta[6] kaupankäyntiin ja kukoistukseen kohonneen Italian, sillä sellainen soveltui verotettavaksi. Ja jos tämä kaikki jatkuu vielä muutaman kuukauden, on Eurooppa erinomaisen valmis ja tarvitsee vain enää kriisin sysäyksen. Lisäksi on huomattava, että tavattoman pitkä ja yleinen hyvinvointi — 1849 alusta alkaen — on palauttanut ehtyneiden puolueiden voimat (mikäli nämä eivät ole täysin nääntyneet, kuten monarkistinen puolue Ranskassa) paljon nopeammin, kuin asianlaita oli esim. vuoden 1830 jälkeen pitkään horjuneiden ja aivan kalpeiden kauppasuhteiden vallitessa. Lisäksi oli 1848 ainoastaan Pariisin proletariaatti, sittemmin Unkari ja Italia vakavien taistelujen näännyttämiä; kesäkuun 1848 jälkeiset kansannousut Ranskassa olivat tuskin maininnan arvoisia ja nehän saattoivat loppujen lopuksi häviöön vain vanhat monarkistiset puolueet. Kaiken kukkurana on joka maassa tapahtuneen liikehdinnän tuloksen koomillisuus, tuloksenahan ei ole mitään varteenotettavaa tai tärkeää, ellei sitä ole historian valtava ironia ja Venäjän sotilaallisten voimien keskittäminen. Ja kaiken tämän jälkeen näyttää minusta selväjärkisimmänkin arvion mukaan täysin mahdottomalta, että nykyinen asiaintila jatkuu yli vuoden 1854 kevään.
On oikein hyvää, että meidän puolueemme esiintyy tällä kertaa aivan toisissa oloissa. Kaikkia niitä sosialistisia typeryyksiä, L. Blancin jne. mielettömyyksiä, joita meidän 1848 oli vielä puolustettava puhtaita demokratteja ja eteläsaksalaisia tasavaltalaisia vastaan saadaksemme Saksan sekavassa tilanteessa lähtökohtia omille katsomuksillemme — kaikkia niitä puolustavat nyt jo herrat vastustajamme, Ruge, Heinzen, Kinkel ym. Ne proletaarisen vallankumouksen ennakkoehdot, ne toimenpiteet, jotka valmentavat taistelukenttää ja avaavat tietä — yksi ja jakamaton tasavalta[7] jne., asiat, joita meidän silloin piti puolustaa niitä ihmisiä vastaan, joiden normaalina, luonnollisena asiana olisi ollut ne suorittaa taikka ainakin vaatia niitä, kaikesta tästä on nyt yhteisymmärrys, herrat ovat sen verran oppineet. Tällä kertaa aloitamme heti »Manifestista»,[8] varsinkin Kölnin oikeudenkäynnin ansiosta, jossa saksalainen kommunismi on (erityisesti Röserin hahmossa) suorittanut kypsyyskokeensa.
Kaikki tämä kuuluu tietenkin teoriaan; käytännössä joudumme entiseen tapaan siihen kapeikkoon, että on vaadittava päättäväisiä toimenpiteitä ja ehdotonta peräänantamattomuutta. Ja tässä olemme pihkassa. Aavistelen, että jonakin kauniina päivänä meidän puolueemme joutuu osallistumaan hallitusvastuuseen, kaikkien muiden puolueiden neuvottomuuden ja velttouden ansiosta, jotta loppujen lopuksi voitaisiin panna toki toimeen asioita, jotka eivät ole suoranaisesti meidän, vaan yleisvallankumouksellisuuden ja erityisesti pikkuporvariston eduksi; siinä tilanteessa meidän on pakko, proletaaristen joukkojen painostamana, omiin, enemmän tai vähemmän väärin tulkittuihin, enemmän tai vähemmän intohimoisesti puoluetaistelussa esiinvedettyihin ja painettuihin lausuntoihin ja suunnitelmiin sitoutuneena, tehdä kommunistisia kokeiluja ja hyppäyksiä, joista itse tiedämme parhaiten, miten epäajankohtaisia ne ovat. Tällöin mennään päättömyyteen — toivottavasti vain ruumiillisesti — taantumus valtaa alaa, ja kunnes maailma kykenee tekemään sellaisesta historiallisen arvion, meitä pidettäisiin paitsi hirviöinä, mikä meille olisi yhdentekevää, myös pässeinä, ja se on paljon pahempaa. En oikein oivalla, miten muuten selvittäisiin. Sellaisessa jälkeenjääneessä maassa kuin Saksassa, jossa on eturivin puolue, ja joka yhdessä sellaisen edistyneen maan kuin Ranskan kanssa joutuu eturivin vallankumoukseen, täytyy ensimmäisen vakavan yhteentörmäyksen sattuessa ja todellisen vaaran ilmaantuessa, eturivin puolueen olla ajan tasalla, ja se merkitsee joka tapauksessa ennenaikaista esiintymistä. Kuitenkaan tämä kaikki ei olisi pahitteeksi, ja parasta on, että sellaisen tapauksen varalta puolueemme kirjallisuudessa on jo ennakolta puolueemme kunnia otettu huomioon historian edessä.
Meidän tulemisemme näyttämölle on sitä paitsi näkyvä paljon huomionarvoisempana kuin viime kerralla. Ensinnäkin henkilöstön osalta olemme päässeet eroon onnellisesti kaikista sellaisista vanhoista lorvailijoista kuin Schapper, Willich ja heidän myötäjuoksijoistaan. Toiseksi olemme toki jonkin verran voimistuneet. Kolmanneksi voimme ottaa huomioon nuoremman jälkikasvun Saksassa (Kölnin oikeudenkäynti yksinään on riittävä takaamaan sen meille). Ja loppujen lopuksi me kaikki olemme huomattavasti hyötyneet maanpaossa. Keskuudessamme on tietysti väkeä, joka lähtee periaatteesta: mitä me tässä pureskelemme, sitä vartenhan on isä Marx, jonka tehtävänä on tietää kaikki. Yleensä kuitenkin Marxin puolueella on melkoisesti pureskeltavaa, ja kun tarkastelee muita maanpakolaisaaseja, jotka ovat siepanneet sieltä täältä uusia korulauseita ja siten vasta joutuneetkin sekasotkuun, on selvää, että puolueemme etevämmyys on lisääntynyt absoluuttisesti ja suhteellisesti. Mutta se onkin välttämätöntä, tarve on oleva kova...
[1] Helmikuussa 1846, kun tehtiin yritys nostaa kapina puolalaisilla alueilla Puolan vapauttamiseksi ja kapinallisten onnistui saada voitto joksikin ajaksi Krakovassa, puhkesi Galitsiassa talonpoikaiskapina. Itävallan vallanpitäjien, jotka käyttivät hyväkseen sorrettujen ukrainalaisten talonpoikien puolalaista aatelia kohtaan tuntemaa vihaa, onnistui joissakin tapauksissa kääntää kapinaannousseet talonpojat puolalaisten kapinallisten osastoja vastaan. Krakovan kapinan tultua tukahdutetuksi tukahdutettiin kovin ottein myös galitsialaisten talonpoikien liike. Toim.
[2] Kyseessä ovat Russelin whig-kabinetti, joka oli vallassa heinäkuusta 1846 helmikuuhun 1852, sen tilalle tullut Derbyn johtama tory-kabinetti, joka oli vallassa vuoden 1852 joulukuuhun asti, sekä Aberdeenin kokoomusministeristö (mukana oli sekä whigejä että peeliläisiä). Toim.
[3] — Friedrich Engels vanhempi, Engelsin isä. Toim.
[4] — Fredrik Vilhelm IV. Toim.
[5] Vuoden 1848 maaliskuussa alkoi vallankumous Preussissa. Toim.
[6] Tässä tarkoitetaan kapinaa, jonka italialaisen vallankumouksellisen Mazzinin kannattajat unkarilaisten vallankumouksellisten maanpakolaisten tukemana nostattivat Milanossa helmikuun 6. päivänä 1853. Tarkoituksena kapinallisilla, joista suurin osa oli italialaisia isänmaanystävätyöläisiä, oli suistaa Itävallan herruus Italiassa. Kuitenkin kapina, joka oli järjestetty salaliittolaistaktiikan pohjalle ja todellista tilannetta huomioon ottamatta, kärsi nopeasti tappion. Toim.
[7] Kyseessä on »Saksan kommunistisen puolueen vaatimusten» ensimmäinen kohta. Vaatimukset olivat laatineet Marx ja Engels maaliskuussa 1848 Kommunistien liiton keskuskomitean nimessä. Toim.
[8] Ks. Karl Marx ja Friedrich Engels. »Kommunistisen puolueen manifesti». Toim.