Kirjoitettu: 18. helmikuuta 1865
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 164–166. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
[Lontoo], 18. helmikuuta 1865
Hyvä Fred!
Oheisena kaksi kirjettä Liebknechtiltä, toinen Sinulle, toinen minulle. Samoin eräs aikaisempi Schweitzerilta.
Mielipiteeni on seuraava:
Koska Liebknecht on ilmoittanut,[1] niin on lopetettava. Jos hän olisi lykännyt asiaa, niin olisimme mekin voineet lykätä, koska Sinun vihkosesi[2] on valmistumassa.
Pidän Schweitzeria parantumattomana (todennäköisesti hän on salaisessa liitossa Bismarckin kanssa).
Tätä käsitystäni vahvistaa seuraava:
1. Alleviivaamani kohta hänen oheenliittämässäni kirjeessään 15. päivältä;
2. Ajankohta, jolloin hänen »Bismarck III»[3] ilmestyi.
Jotta voisit tehdä arvion kummastakin, esitän Sinulle tässä sanatarkkana jäljennöksenä kohdan hänelle helmikuun 13. päivänä lähettämästäni kirjeestä.
»...koska M. Hessin kirjoituksen ansiosta tänään tulleessa 21. numerossa meidän lausuntomme[4] on osittain vanhentunut, jääköön asia täten sikseen.[5] Lausuntomme sisälsi kuitenkin vielä erään toisenkin kohdan, kiitoksen Pariisin proletariaatin bonapartenvastaiselle asenteelle ja vihjeen Saksan työläisille jäljitellä tätä mallia. Tämä oli meille tärkeämpää kuin esiintyminen Kessiä vastaan. Tulemme kuitenkin esittämään jossakin toisaalla käsityksemme työläisten suhteesta Preussin hallitukseen.
»Teidän kirjeessänne helmikuun 4. päivältä sanotaan, että minä itse olen varoittanut Liebknechtiä pysymään aisoissa, jottei häntä ajettaisi hiiteen. Aivan oikein. Mutta kirjoitin hänelle samalla, että voidaan sanoa kaikki, jos vain löydetään oikea muoto. Jopa Berliinin meridiaanilla »mahdollinen» hallituksenvastaisen polemiikin muoto eroaa varmaan suuresti keimailusta tai vieläpä näennäiskompromissista hallituksen kanssa. Kirjoitin Teille henkilökohtaisesti, että itse »Social-Demokratin» tulisi välttää sellaisen kompromissin häivettäkin.
»Näen lehdestänne, että aikaa voittaakseen ministeristö esittää käsityksiään liittymälakien kumoamisesta kaksimielisesti. Sitä vastoin eräs 'Times'-sähke kertoo[6] hallituksen ottaneen myönteisen asenteen aikomuksena esitettyyn valtiontukeen osuuskunnille.[7] Minua ei laisinkaan ihmetyttäisi, jos »Times» olisi tällä kertaa poikkeuksena antanut oikeita tietoja!
»Liittymät niistä kasvavine ammattiyhdistyksineen ovat tavattoman tärkeä keino järjestää työväenluokka taisteluun porvaristoa vastaan — asian merkitys näkyy mm. siinä, että jopa Yhdysvaltojen työläiset eivät äänioikeudesta ja tasavallasta huolimatta tule toimeen ilman niitä. Mutta Preussissa ja yleensä Saksassa merkitsee liittymäoikeus sen lisäksi poliisiherruuden ja byrokratismin murtumista, se repii hajalle palkollissäännön[8] ja aatelistalouden maaseudulta, lyhyesti, se on sellainen »alamaisten» täysi-ikäistämisen toimenpide, jonka Edistyspuolue, so. jokainen porvarillinen oppositiopuolue Preussissa (ellei se sitten ole aivan päästään sekaisin) voisi hyväksyä sata kertaa pikemmin kuin Preussin hallitus, saati sitten Bismarckin hallitus! Sitä vastoin Preussin kuninkaallisen hallituksen tuki osuuskunnille — ja jokainen, joka tuntee Preussin olot, tuntee myös ennalta kyseisen tuen kääpiömäiset mittasuhteet — on taloudellisena toimenpiteenä nollan arvoinen, kun taas samanaikaisesti sen välityksellä laajennetaan holhousjärjestelmää, lahjotaan osa työväenluokkaa ja liike kuohitaan. Porvarillinen puolue on Preussissa nolannut itsensä ja saattanut itsensä nykyiseen surkeuteen nimenomaan sillä, että se on uskonut vakavissaan, että sille muka »uuden aikakauden» myötä ja prinssihallitsijan armosta putoaa hallitseminen[9] syliin. Yhtälailla tulee työväenpuolue vieläkin nolatummaksi, jos se kuvittelee että Bismarckin aikakauden taikka jonkin muun Preussin aikakauden ansiosta ja kuninkaan armosta sen suuhun putoaa kultaisia omenia. On epäilemätöntä, että pettymys on tuleva Lassallen onnettomien haavekuvien suhteen, joiden mukaan jokin Preussin hallitus puuttuu asioihin sosialistisesti. Asioiden logiikka tekee tehtävänsä. Mutta työväenpuolueen kunnia vaatii, että työväenpuolue torjuu moiset harhakuvat jo ennen, kuin kokemus paljastaa niiden onttouden. Työväenluokka on joko vallankumouksellinen tai se ei ole mitään.»
No niin. Tähän minun kirjeeseeni 13. päivältä hän vastaa kirjeellään 15. päivältä, missä hän vaatii minun alistumistani hänen taktiikkaansa kaikissa »käytännön» kysymyksissä, hän esittää »Bismarck III:tta» tämän taktiikan uutena näytteenä!! Ja minusta näyttää nyt tosiaankin päivänselvältä, että se koppava tapa, jolla hän Hessiä vastaan suuntaamamme lausunnon vuoksi asetti eroamiskysymyksen, ei johtunut hienotunteisuudesta Mosesta kohtaan, vaan lujasta päätöksestä olla antamatta »Social-Demokratissa» missään tapauksessa tilaa Saksan työläisille osoittamallemme neuvolle.
Kun yhtäkaikki tämän kaverin kanssa on pantava välit poikki, niin tämä on tehtävä mieluummin heti. Mitä saksalaisiin tomppeleihin tulee, niin kirkukoot niin paljon, kuin haluavat. Heidän joukkonsa käyttökelpoinen osa liittyy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin meihin. Jos Sinä hyväksyt oheisen lausunnon, niin jäljennä, allekirjoita ja lähetä se minulle. Koska se on äkkipikaa tuherrettu, muuta se, mikä Sinusta näyttää sopimattomalta, taikka tee lausunto kokonaan uudestaan, kuten haluat.
Sinun K. M.
[1] — eroamisestaan »Social-Demokratin» toimituksesta. Toim.
[2] Friedrich Engels. »Die preussische Militärfrage und die deutsche Arbeiterpartei». Toim.
[3] Tässä tarkoitetaan J. B. von Schweitzerin kolmatta kirjoitusta sarjasta »Bismarckin ministeristö». Kirjoitus julkaistiin »Social-Demokratissa» n:o 23, helmikuun 17. päivänä 1805, ts. sen jälkeen, kun Marx oli päättäväisesti vaatinut Bismarckin liehittelyn lopettamista. Kyseisessä kirjoitussarjassa Schweitzer esiintyi avoimesti sen Bismarckin politiikan tukijana, joka tähtäsi Saksan yhdistämiseen »raudalla ja verellä». Toim.
[4] Ks. Karl Marx ja Friedrich Engels. »'Social-Demokratin' toimitukselle. Lausunto», 6. helmikuuta 1865. Toim.
[5] Marx liitti tähän kirjeeseen alustavan luonnoksen lausunnoksi »'Social-Demokrat' -sanomalehden toimitukselle» (ks. Ks. Karl Marx ja Friedrich Engels. »'Social-Demokratin' toimitukselle. Lausunto», 6. helmikuuta 1865). Koska lehti muutti jossakin määrin äänensävyään ja vuoden 1865 helmikuussa siinä julkaistiin M. Hessin oikaisu, jossa tämä luopui Internationaalin ranskalaisten jäsenten ylle varjon langettavista väitteistään, eivät Marx ja Engels pitäneet kiinni vaatimuksestaan saada julkaistuksi kyseinen lausunto. Mutta kuitenkin he päättivät olla enää kirjoittamatta lehteen. Marxin ja Engelsin välien rikkoutumisesta lopullisesti »Social-Demokrat» -lehden kanssa he ilmoittivat uudessa, Marxin helmikuun 18. päivänä 1865 kirjoittamassa lausunnossa, joka heidän toistuvasta vaatimuksestaan julkaistiin lehdessä maaliskuun 3. päivänä (lausunto on päivätty 23. helmikuuta; ks. Ks. Karl Marx ja Friedrich Engels. »'Social-Demokratin' toimitukselle», 23. helmikuuta 1865). Toim.
[6] »The Times» (»Aikamme») on suurin englantilainen päivälehti, suuntaukseltaan konservatiivinen. Se on ilmestynyt Lontoossa vuodesta 1785 alkaen. Toim.
[7] Siloitellakseen yhdistymisvapautta koskevan asenteensa kaksikäsitteisyyden vaikutelmaa Preussin hallitus suostui käsittelemään kysymystä valtionavun antamisesta osuuskunnille. Tätä koskeva sähke julkaistiin »Timesissä» n:o 25107 vuoden 1865 helmikuun 13. päivänä. Toim.
[8] Palkollissäännöksi Marx nimittää ironisesti Preussissa voimassaollutta elinkeinosääntöä, joka kielsi työläisten yhteenliittymät ja lakot, sekä vuoden 1854 lain maatyöläisten oikeuksista.
»Palkollissäännön» nimellä kulkivat Preussin maakunnissa 18. vuosisadalla feodaaliset säännökset, jotka antoivat junkkeritilanomistajille täyden mielivallan maaorjatalonpoikiin. Toim.
[9] Astuessaan vuoden 1858 lokakuussa prinssihallitsijaksi Preussin prinssi Wilhelm (vuodesta 1861 Preussin kuningas) myönsi eron Manteuffelin kabinetille ja kutsui hallitukseen maltillisia liberaaleja. Porvarillisessa lehdistössä tämä suuntaus sai komealta kalskahtavan nimen »uusi aikakausi». Itse asiassa Wilhelmin politiikka tähtäsi yksinomaan preussilaisen monarkian ja junkkeriston asemien lujittamiseen. Toiveissaan pettynyt porvaristo kieltäytyi vahvistamasta hallituksen esittämää sotalaitoksen uudistusluonnosta. Tämän johdosta vuonna 1862 syntynyt perustuslakiselkkaus ja Bismarckin valtaantulo syyskuussa 1862 tekivät lopun »uudesta aikakaudesta». Toim.