Kirjoitettu: 23. helmikuuta 1865
Julkaistu: Ensimmäisen kerran »Sozialistische Auslandspolitik» -lehden 18. n:ossa 1918
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 3. osa, s. 568–573. Kustannusliike Edistys, Moskova (1978).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoossa 23. helmikuuta 1865
Hyvä ystävä!
Sain eilen kirjeenne, joka oli minusta hyvin mielenkiintoinen, ja vastaan tässä siihen kohdittain.
Haluan ennen kaikkea selittää Teille lyhyesti suhtautumistani Lassalleen. Silloin kun hän harjoitti agitaatiota, suhteemme katkesivat: 1. hänen tungettelevan itsekehuntansa vuoksi, johon hänellä samanaikaisesti liittyi minun ja muiden henkilöiden teosten häikäilemätön plagiointi, 2. siksi, että tuomitsin jyrkästi hänen poliittisen taktiikkansa, 3. siksi, että täällä Lontoossa, jo ennen kuin hän aloitti agitaationsa, selitin ja »todistin» hänelle seikkaperäisesti, että »Preussin valtion» välittömästi sosialistinen sekaantuminen on järjettömyyttä. Minulle lähettämissään kirjeissä (vuosina 1848–1863) samoin kuin henkilökohtaisten tapaamistemme aikana hän ilmoitti aina olevansa minun edustamani puolueen kannattaja. Mutta heti kun hän tuli Lontoossa (vuoden 1862 lopussa) vakuuttuneeksi siitä, että minun kanssani hän ei voi pelata peliään, hän päätti esiintyä »työläisdiktaattorina» minua ja vanhaa puoluetta vastaan. Siitä huolimatta tunnustin hänen agitaatioansionsa, vaikka hänen lyhyen uransa lopussa jopa tuo agitaatiokin alkoi tuntua minusta entistä kaksimielisemmältä. Hänen äkillinen kuolemansa, vanha ystävyys, kreivitär Hatzfeldtin valituskirjeet, inho porvarilehtien pelkurimaista hävyttömyyttä kohtaan puhuessaan miehestä, jota ne hänen eläessään olivat niin pelänneet — kaikki se pakotti minut antamaan lyhyen lausunnon[1] halpamaista Blindiä vastaan (Hatzfeldt lähetti tuon lausunnon »Nordsterniin[2]). Tämä lausunto ei kuitenkaan koskenut Lassallen toiminnan sisältöä. Samoista syistä ja toivossa että voidaan poistaa ne ainekset, jotka minusta näyttivät vaarallisilta, minä ja Engels lupasimme avustaa »Social-Demokrat» lehteä[3] (lehti julkaisi Perustamismanifestin[4] käännöksen ja lehden toivomuksesta kirjoitin Proudhonin kuoleman johdosta artikkelin hänestä[5]) ja saatuani Schweitzeriltä hänen toimituksensa tyydyttävän ohjelman annoin hänelle luvan mainita meidät avustajina. Takeena meille oli vielä se seikka, että W. Liebknecht oli toimituskunnan epävirallinen jäsen. Mutta kohta kuitenkin paljastui — käsiimme joutui todistuksia siitä — että todellisuudessa Lassalle oli pettänyt puolueen. Hän oli tehnyt suoranaisen sopimuksen Bismarckin kanssa turvaamatta samalla itseään tietysti millään takeilla). Syyskuun lopulla 1864 hänen piti matkustaa Hampuriin ja siellä (yhdessä houkkio Schrammin ja preussilaisen poliisikytän Marrin kanssa) »pakottaa» Bismarck Schleswig-Holsteinin annektointiin, so. julistamaan tuo annektointi »työläisten» puolesta jne., josta hyvästä Bismarck lupasi yleisen äänioikeuden ja jonkinlaista sosialistista puoskarointia. Sääli, ettei Lassalle saanut näytellä tuota komediaa! Se olisi esittänyt hänet niin naurettavassa valossa ja tyhmänä, että olisi tehnyt ainiaaksi lopun kaikista sentapaisista yrityksistä!
Lassalle joutui tuolle väärälle tielle siksi, että hän oli herra Miquelin kaltainen »reaalipoliitikko», joskin mittavampi ja suuremmin päämäärin. (Olen muuten jo aikoja sitten päässyt niin hyvin perille Miquelista, että käsitän hänen esiintymisensä siten, että pienelle hannoverilaiselle asianajajalle Kansallisyhdistys[6] on mainio väline saada äänensä kuuluviin Saksassa, oman suppean alueensa ulkopuolella, ja nostettuaan siten oman persoonansa »reaalisuutta» saada vastavaikutuksen kautta tunnustusta hannoverilaisessa kotimaassaan ja näytellä preussilaisen suojeluksen alaisena hannoverilaista Mirabeauta.) Samoin kuin Miquel ja hänen nykyiset ystävänsä ovat tarrautuneet Preussin hallitsijaprinssin julistamaan »uuteen aikakauteen»[7] voidakseen kytkeä itsensä ja Kansallisyhdistyksen »Preussin huippukerrokseen» ja samoin kuin he yleensäkin ovat kehittäneet »kansalaisylpeyttään» preussilaisessa suojeluksessa, niin aivan samoin myös Lassalle halusi näytellä proletariaatin markiisi Posaa Uckermarkilaisen Filip II[8] aikana antaen Bismarckin esittää hänen ja Preussin kruunun välillä toimivan parittajan osaa. Hän vain jäljitteli Kansallisyhdistyksen herroja. Mutta samaan aikaan kun nämä kääntyivät porvariston etujen nimissä preussilaisen »taantumuksen» puoleen, hän puristi Bismarckin kättä proletariaatin etujen nimissä. Kansallisyhdistyksen herroilla oli siihen enemmän perusteita kuin Lassallella, koska porvaristo oli tottunut pitämään »reaalisina» vain aivan nenänsä edessä olevia etuja ja tämä luokka oli tosiasiallisesti solminut kaikkialla kompromissin jopa feodaaliherrojenkin kanssa, kun taas työväenluokan tuli jo luonnostaan olla rehellisen »vallankumouksellinen».
Sellaista kunnianhimoista ja teatraalista luonnetta kuin Lassallea (jota ei kuitenkaan voitu lahjoa sellaisilla antipaloilla kuin virat, pormestarin toimi jne.) viehätti hyvin suuresti ajatus, että Ferdinand Lassalle suorittaa välittömän urotyön proletariaatin hyväksi. Mutta tosiasiallisesti hän oli liian tietämätön sellaisen urotyön todellisista taloudellisista edellytyksistä suhtautuakseen kriittisesti itseensä! Toisaalta taas sen halpamaisen »reaalipolitiikan» seurauksena, jonka vuoksi Saksan porvaristo sieti vuosien 1849–1859 taantumusta ja katseli syrjästä kansan pettämistä, Saksan työläiset olivat siinä määrin »demoralisoituja"», etteivät he voineet olla tervehtimättä moista markkinahuijarimaista pelastajaa, joka lupasi siirtää heidät yhdellä harppauksella luvattuun maahan!
Mutta palatkaamme siihen, mistä aloin puhua. Heti kun »Social-Demokrat» oli perustettu, kävi selville, että Hatzfeldtin muori haluaa vihdoinkin panna täytäntöön Lassallen »testamentin». Wagenerin (»Kreuz-Zeitungista»[9]) kautta hän piti yhteyttä Bismarckiin. Hän antoi viimeksi mainitun käytettäväksi Saksan yleisen työväenyhdistyksen,[10] »Social-Demokratin» ym. »Social-Demokratissa» piti julistaa Schleswig-Holsteinin annektointia, yleensä tunnustaa Bismarck suojelijaksi jne. Tuo mainio suunnitelma meni myttyyn siksi, että meillä oli Berliinissä ja »Social-Demokratin» toimituksessa Liebknecht. Vaikka minua ja Engelsiä ei miellyttänytkään lehden suunta — imarteleva Lassalle-kultti, Bismarckin aika ajoittainen liehittely jne., — niin oli kuitenkin tärkeämpää olla toistaiseksi virallisessa yhteydessä lehteen voidaksemme estää Hatzfeldtin muorin juonittelut ja työväenpuolueen lopullinen kompromettointi. Siksi näytimme bonne mine á mauvais jeu,[11] vaikka privatum[12] kirjoitimme lakkaamatta »Social-Demokratin» toimitukselle, että heidän on käytävä Bismarckia vastaan yhtä kovaa taistelua, kuin progressilaisiakin vastaan.[13] Me olimme kärsivällisiä silloinkin, kun pöyhkeä houkkio Bernhard Becker, joka oli ottanut todesta Lassallen testamentin mukaan perimänsä merkityksen, juonitteli Kansainvälistä työväenliittoa vastaan.
Mutta herra Schweitzerin kirjoitukset »Social-Demokratissa» kävivät yhä bismarckilaisemmiksi. Olin jo ennemmin kirjoittanut hänelle että progressilaisia voidaan pelotella »liittymäkysymyksessä»,[14] mutta että Preussin hallitus ei milloinkaan eikä millään suostu kokonaan kumoamaan liittoja koskevia lakeja, sillä se löisi aukon virkavaltaisuuteen, johtaisi kansalaisoikeuksien myöntämiseen työläisille, palkollissäännön kumoamiseen,[15] aatelisten maaseudulla käyttämän raipparangaistuksen lopettamiseen jne. jne., mitä Bismarck ei koskaan salli ja mikä yleensä on yhteensovittamaton preussilaisen byrokraattisen valtion kanssa. Lisäsin, että jos edustajakamari hylkää liittymiä koskevat lait, niin hallitus kuittaa asian fraaseilla (esimerkiksi sellaisilla, että sosiaalinen kysymys vaatii »syvällisempiä» toimenpiteitä jne.) pitääkseen nuo lait voimassa. Ja niin tapahtuikin. Mutta mitä teki herra Schweitzer? Hän kirjoitti Bismarckia puolustavan artikkelin ja käytti koko sankarillisen urhoutensa sellaisia äärettömän pieniä suureita kuin Schulzea, Faucheria ym. vastaan.
Ajattelen, että Schweitzerillä ym. on rehelliset tarkoitukset, mutta he ovat »reaalipoliitikkoja». He haluavat ottaa huomioon vallitsevat olot eivätkä halua luovuttaa »reaalipolitiikan» erioikeuksia herra Miquelille ja Kumpp. (Viimeksi mainitut haluavat nähtävästi säilyttää erioikeutensa yhteistyössä Preussin hallituksen kanssa.) He tietävät, että työväenlehdistö ja työväenliike ovat Preussissa (ja siis myös muualla Saksassa) olemassa vain poliisin luvalla. Siksi he haluavat ottaa olot sellaisina kuin ne ovat, eivät tahdo ärsyttää hallitusta jne., aivan samalla tavalla kuin meidän »tasavaltalaiset» reaalipoliitikkomme »ottavat vastaan» keisarin Hohenzollerneista. Mutta kun minä en ole »reaalipoliitikko», niin katsoin välttämättömäksi ilmoittaa julkisesti yhdessä Engelsin kanssa (kohta voitte lukea tämän ilmoituksen yhdestä tai toisesta lehdestä), että kieltäydymme »Social-Demokratin» avustamisesta.[16]
Siitä myös näette, miksi en tällä haavaa voi tehdä mitään Preussissa. Sikäläinen hallitus kieltäytyi suoranaisesti palauttamasta minulle Preussin kansalaisen oikeuksia.[17] Minun annettaisiin harjoittaa siellä agitaatiota vain siinä tapauksessa, jos se tapahtuisi herra von Bismarckille otollisessa muodossa.
Sata kertaa mieluummin harjoitan agitaatiotani täällä Kansainvälisen liiton kautta. Siten vaikutamme Englannin proletariaattiin välittömästi, ja sillä on mitä tärkein merkitys. Nykyisin keskitämme tarmomme kysymykseen yleisestä äänioikeudesta, jolla on täällä tietenkin aivan toinen merkitys kuin Preussissa.[18]
Yleensä tämän liiton menestys täällä, Pariisissa, Belgiassa, Sveitsissä ja Italiassa on ylittänyt kaikki odotukset. Vain Saksassa minua vastaan toimivat tietysti Lassallen seuraajat, jotka: 1. perin tyhmästi pelkäävät vaikutuksensa menettämistä; 2. tietävät, että minä vastustan avoimesti sitä, mitä saksalaiset nimittävät »reaalipolitiikaksi». (Se on sellaista »reaalisuutta», joka jättää Saksan kauaksi jälkeen kaikista sivistysmaista.)
Koska jokainen, joka lunastaa šillingillä jäsenkirjan, voi tulla liiton jäseneksi; koska ranskalaiset (ditto[19] belgialaiset) ovat valinneet tämän yksilöllisen jäsenyysmuodon, kun laki kieltää heitä liittymästä meihin »assosiaationa»; koska Saksassa on asia aivan samoin — päätin nyt ehdottaa Saksan eri paikkakunnilla oleville ystävilleni, että he perustaisivat kaikkialla pieniä yhdistyksiä, yhdentekevää, kuinka suuria jäsenmäärältään, jotta jokainen tällaisen yhdistyksen jäsen hankkisi itselleen englantilaisen jäsenkirjan. Koska englantilainen yhdistys on julkinen, tämä menetelmä ei kohtaa esteitä Ranskassakaan. Toivon hartaasti, että Tekin yhdessä Teitä lähimpänä olevien henkilöiden kanssa ottaisitte tällä tavalla yhteyden Lontooseen...
[1] Marx. Brief an den Redakteur des 'Beobachters' zur Stuttgart. (Ks. Werke, Bd. 16, s. 21.) Toim.
[2] »Nordstern» (Pohjantähti) oli Hampurissa 1860–1866 ilmestynyt saksalainen viikkolehti; vuodesta 1863 otti lassallelaisen suuntauksen. Toim.
[3] »Social-Demokrat» (Sosiaalidemokraatti) oli lassallelaisen Saksan yleisen työväenliiton äänenkannattaja. Tällä nimellä lehti ilmestyi Berliinissä vuoden 1864 joulukuun 15. päivästä vuoteen 1871; 1864–1865 sitä toimitti J. B. Schweitzer. Toim.
[4] Ks. Kansainvälisen työväenliiton perustamismanifesti. Toim.
[5] Ks. »Prouhonista» (kirje Johann Baptist von Schweitzerille 24. tammikuuta 1865). Toim.
[6] Kansallisyhdistys perustettiin 15.–16. syyskuuta 1859 saksalaisvaltioiden porvarillisten liberaalien edustajakokouksessa Frankfurt am Mainissa. Yhdistyksen perustajat pitivät päämääränään koko Saksan (paitsi Itävaltaa) yhdistämistä Preussin johdolla. Pohjois-Saksan liiton perustamisen jälkeen, 11. marraskuuta 1867 yhdistys ilmoitti toimintansa lakkauttamisesta. Toim.
[7] Vuonna 1858 prinssihallitsija erotti Manteuffelin hallituksen ja asetti valtaan maltilliset liberaalit. Porvarillinen lehdistö julisti tämän suuntauksen mahtipontisesti »uudeksi aikakaudeksi». Vilhelmin noudattaman politiikan tosiasiallisena tarkoituksena oli kuitenkin vain Preussin monarkian ja junkkereiden asemien lujittaminen. »Uusi aikakausi» valmisteli itse asiassa syyskuussa 1862 valtaan tulleen Bismarckin diktatuuria. Toim.
[8] — markiisi Posa ja Filip II, Schillerin draaman Don Carlos henkilöhahmoja. »Uckermarkilaisella Filip II:lla» tarkoitetaan Vilhelm I:stä. Toim.
[9] »Kreuz-Zeitung» (Ristilehti) oli saksalaisen päivälehden »Neue Preussische Zeitungin» (Uuden Preussin lehden) nimitys, joka johtui lehden otsikossa olleesta rististä (Landwehrin tunnusmerkki). Lehti alkoi ilmestyä Berliinissä kesäkuusta 1848, se oli vastavallankumouksellisen hoviklikin ja Preussin junkkereiden äänenkannattaja. Toim.
[10] Saksan yleinen työväenyhdistys oli 1863 Lassallen aktiivisella osanotolla perustettu Saksan työläisten poliittinen järjestö. Yhdistys oli olemassa vuoteen 1875, jolloin Gothan edustajakokouksessa lassallelaiset ja eisenachilaiset (Liebknechtin ja Bebelin johtama puolue) yhdistyivät Saksan sosialistiseksi työväenpuolueeksi. Toim.
[11] — tyytyväistä naamaa huonossa pelissä. Toim.
[12] — yksityisesti. Toim.
[13] Progressisteiksi sanottiin kesäkuussa 1861 syntyneen preussilaisen porvarillisen puolueen edustajia. Progressistien puolue vaati Saksan yhdistämistä Preussin johdolla, yleissaksalaisen parlamentin koollekutsumista ja edustajakamarille vastuuvelvollisen liberaalisen ministeristön muodostamista. Toim.
[14] Kysymystä liitoista käsiteltiin Preussin maapäivillä tammikuussa 1865, koska työläiset olivat esittäneet vaatimuksia elinkeinoasetuksen niiden pykälien kumoamisesta, jotka kielsivät liittoutumisen ja lakot. Progressistit taas vaativat kumoamaan elinkeinoasetuksen 181. pykälän, joka kielsi työnantajia keskeyttämästä töitä pakottaakseen työläiset myönnytyksiin. Demagogisessa tarkoituksessa he vaativat sitä paitsi kumottavaksi 182. pykälän, joka edellytti työläisten rankaisemista yllyttämisesta lakkoon. 14. helmikuuta 1865 Preussin maapäivät kumosivat vain pykälät 181 ja 182, mutta jättivät tyydyttämättä työläisten vaatimukset. Toim.
[15] Näin Marx nimitti ironisesti Preussissa voimassa ollutta elinkeinoasetusta. 1700-luvulla Preussin provinsseissa olivat »palkollissäännön» nimellä voimassa feodaaliset säännöt, jotka myönsivät tilanomistaja-junkkereille kaikki oikeudet mielivallan harjoittamiseen maaorjatalonpoikien suhteen. Toim.
[16] Ks. Werke, Bd. 16, s. 35. Toim.
[17] Keväällä 1861 Marx ryhtyi toimiin Preussin kansalaisuuden palauttamiseksi, mikä kuitenkin kiellettiin häneltä sillä muodollisella syyllä, että hän oli 1845 »vapaaehtoisesti» luopunut Preussin kansalaisuudesta. Toim.
[18] On kysymys Englannin trade unionien laajasta osallistumisesta vuosien 1865–1867 yleisdemokraattiseen liikkeeseen toisen äänioikeusuudistuksen puolesta.
Internationaalin Pääneuvoston aloitteesta ja sen läheisellä osanotolla 23. helmikuuta 1865 äänioikeusuudistuksen kannattajien kokouksessa hyväksyttiin päätös uudistusliiton (The Reform League) perustamisesta. Liitosta tuli se poliittinen keskus, joka johti työläisten joukkoliikettä toisen uudistuksen puolesta. Marxin kehotuksesta uudistusliitto vaati antamaan yleisen äänioikeuden koko maan aikuiselle miespuoliselle väestölle. Uudistusliiton johtoon kuuluneiden ja työläisten joukkoliikettä säikähtäneiden porvarillisten radikaalien horjunta sekä trade unionien johtajien sovittelupolitiikka johtivat siihen, että liitto ei kuitenkaan pystynyt noudattamaan Pääneuvoston viitoittamaa suuntaa. Englannin porvaristo onnistui hajottamaan liikkeen, ja 1867 maassa pantiin toimeen rajoitettu uudistus, joka myönsi äänioikeuden ainoastaan pikkuporvaristolle ja työväenluokan huippukerrokselle jättäen työväenluokan perusjoukon edelleenkin poliittisesti oikeudettomaksi. Toim.
[19] — ja samoin. Toim.