Niiden yhteiskuntien varallisuus, joissa kapitalistinen tuotantotapa on vallalla, ilmenee »valtavana tavarajoukkona»[1*] ja yksityinen tavara tämän varallisuuden alkeismuotona. Tutkimuksemme sen tähden alkaa tavaran erittelystä.
Tavara on ensi kädessä ulkonainen esine, olio, joka ominaisuuksillaan tyydyttää jonkinlaisia ihmisen tarpeita. Asiaan ei vaikuta näiden tarpeiden luonne, esim. se, aiheuttaako ne vatsa vai mielikuvitus.[2*] Kysymys ei ole tässä myöskään siitä, millä tavalla olio tyydyttää ihmisen tarvetta: välittömänä elinhyödykkeenä, ts. kulutusesineenä, vaiko välillisesti tuotantovälineenä.
Jokaista hyödyllistä oliota, kuten rautaa, paperia jne., on tarkasteltava kahdelta kannalta, laadun ja määrän kannalta. Jokainen sellainen olio on useiden ominaisuuksien kokonaisuus ja siksi se voi olla moneltakin puolin hyödyksi. Näiden eri puolien ja siis kappaleiden moninaisten käyttötapojen keksiminen on historiallista toimintaa.[3*] Niinpä sitä on yhteiskunnallisten mittojen löytäminen hyödyllisten kappaleiden suuruuden määräämistä varten. Tavaramittojen erilaisuus johtuu osaksi mitattavien esineiden erilaisesta luonteesta, osaksi sovinnaissyistä.
Olion hyödyllisyys tekee sen käyttöarvoksi.[4*] Mutta tämä hyödyllisyys ei häily ilmassa. Kun hyödyllisyyden edellytyksinä ovat tavaraolion aineelliset ominaisuudet, sitä ei ilman tavaraoliota ole olemassa. Itse tavaraolio, esim. vehnä, rauta, timantti ym., on siis käyttöarvo eli hyödyke. Tämä sen luonne ei riipu siitä, vaatiiko sen käyttöominaisuuksien hyväksikäyttäminen ihmiseltä paljon vai vähän työtä. Käyttöarvoista puhuttaessa edellytetään niiden aina olevan paljoudeltaan määrättyjä, esim. tusina kelloja, kyynärä liinakangasta, tonni rautaa jne. Tavaroiden käyttöarvot antavat aineksen erikoiselle opinalalle, tavaraopille.[5*] Käyttöarvo realisoituu ainoastaan käytössä eli kulutuksessa. Käyttöarvot ovat rikkauden aineellisena sisältönä, olkoonpa rikkauden yhteiskunnallinen muoto millainen hyvänsä. Tutkittavanamme olevassa yhteiskuntamuodossa ovat käyttöarvot myös vaihtoarvon aineellisina kannattajina.
Vaihtoarvo esiintyy lähinnä määrällisenä suhteena, jossa toisenlaiset käyttöarvot vaihtuvat toisenlaisiin,[6*] suhteena, joka alituisesti vaihtelee ajan ja paikan mukaan. Vaihtoarvo näyttää siis olevan jotakin tilapäistä ja puhtaasti suhteellista, tavaran sisäinen, immanenttinen vaihtoarvo (valeur intrinsèque) on sen vuoksi contradictio in adjecto [ristiriita lisäyksessä].[7*] Katselkaammepa asiaa lähemmin.
Jokin tavara, esim. nelikko vehnää, vaihtuu määrään x saapasrasvaa tai y silkkiä tai z kultaa jne., lyhyesti sanoen toisiin tavaroihin mitä erilaisimmissa suhteissa. Vehnällä on siis yhden asemesta moninaisia vaihtoarvoja. Mutta kun x saapasrasvaa, y silkkiä ja z kultaa jne. ovat vehnänelikon vaihtoarvoja, täytyy x:n saapasrasvaa, y:n silkkiä, z:n kultaa jne. voida korvata toisen toistaan eli olla yhtä suuria vaihtoarvoja. Siitä johtuu ensiksi: saman tavaran käyvät vaihtoarvot ilmaisevat yhtä samaa. Toiseksi: vaihtoarvo voi yleensä olla vain siitä erotettavan sisällyksen ilmaisutapa, »ilmenemismuoto».
Ottakaamme edelleen kaksi tavaraa, esim. vehnä ja rauta. Olkoonpa niiden vaihtosuhde mikä tahansa, sen voi aina esittää yhtälöllä, jossa tietty vehnämäärä asetetaan yhtä suureksi kuin jokin määrä rautaa, esim. 1 nelikko vehnää = a sentneriä rautaa. Mitä tästä yhtälöstä käy selville? Että kahdessa eri oliossa, 1 nelikossa vehnää ja samoin a sentnerissä rautaa, on olemassa yhtä suuret määrät jotakin molemmille yhteistä. Molemmat oliot ovat siis yhtä suuria kuin joku kolmas, joka itsessään ei ole kumpikaan niistä. Kumpikin täytyy siis voida, mikäli se on vaihtoarvo, pelkistää täksi kolmanneksi.
Havainnollistakaamme tämä yksinkertaisella geometrisella esimerkillä. Kaikkien suoraviivaisten kuvioiden pinta-alaa määrättäessä ja verrattaessa ne jaotetaan kolmioiksi. Itse kolmio pelkistetään sen näkyvästä kuviosta kokonaan eroavaksi lausekkeeksi — pohjaviivan ja korkeuden puoleksi tuloksi. Samoin tavaroiden vaihtoarvot voidaan pelkistää yhdeksi yhteiseksi, jota ne ovat suuremmassa tai pienemmässä määrässä.
Tämä yhteinen ei voi olla mikään tavaroiden geometrinen, fysikaalinen, kemiallinen tai muu luonnollinen ominaisuus. Niiden aineelliset ominaisuudet tulevat tarkastelun alaisiksi ylipäänsä ainoastaan sikäli, mikäli ne saattavat tavarat hyödyllisiksi, siis käyttöarvoisiksi. Toisaalta taas tavaroiden vaihtosuhteelle on ilmeisen luonteenomaista juuri abstrahoiminen niiden käyttöarvoista. Vaihtosuhteessa merkitsee toinen käyttöarvo yhtä paljon kuin toinenkin, mikäli sitä vain on oikeassa suhteessa olemassa. Tai, niin kuin vanha Barbon sanoo:
»Toinen tavaralaji on yhtä hyvä kuin toinenkin, jos sen vaihtoarvo on yhtä suuri. Sellaisten kappaleiden välillä, joilla on yhtä suuri vaihtoarvo, ei ole mitään eroa tai erotettavuutta.»[8*]
Käyttöarvoina tavarat ovat ennen kaikkea laadultaan erilaisia, vaihtoarvoina ne voivat olla vain suuruudeltaan erilaisia, eikä niissä siis ole atomiakaan käyttöarvoa.
Jos nyt jättää lukuunottamatta tavaraolioiden käyttöarvon, niin niille jää jäljelle ainoastaan yksi ominaisuus, se että ne ovat työn tuotteita. Mutta työn tuotekin on jo samassa muuttunut. Jos abstrahoimme sen käyttöarvosta, niin abstrahoimme myös niistä aineosista ja muodoista, jotka tekevät tuotteen käyttöarvoksi. Se ei ole enää pöytä tai talo tai lanka tai muu hyödyllinen esine. Kaikki sen aistilliset ominaisuudet ovat hälvenneet. Se ei enää ole myöskään puusepäntyön, rakennustyön, kehruutyön tai jonkin muun määrätyn tuottavan työn tuote. Työn tuotteiden hyödyllisen luonteen mukana katoaa myös niissä esiintyvien töiden hyödyllinen luonne, siis katoavat myös näiden töiden erilaiset konkreettiset muodot; ne eivät enää eroa toisistaan, vaan ovat kaikki pelkistetyt yhtäläiseksi ihmistyöksi, abstraktisesti inhimilliseksi työksi.
Tarkastakaamme nyt työn tuotteiden jäännöstä. Niistä ei ole jäänyt jäljelle mitään muuta kuin tuo aavemainen esineellisyys, erotuksettoman ihmistyön pelkkä hyytymä, ts. ihmistyövoiman käyttäminen katsomatta sen käyttämisen muotoon. Nämä oliot osoittavat enää ainoastaan sitä, että niiden tuottamiseen on käytetty ihmistyövoimaa, kasattu ihmistyötä. Tämän niille yhteisen yhteiskunnallisen substanssin kiteinä ne ovat arvoja — tavara-arvoja.
Itse tavaroiden vaihtosuhteessa niiden vaihtoarvo osoittautui meille joksikin niiden käyttöarvosta kokonaan riippumattomaksi. Jos nyt todellakin jätetään huomioonottamatta työn tuotteiden käyttöarvo, niin niiden arvo saadaan sellaisena miksi se äsken määrättiin. Se yhteinen, mikä tavaran vaihtosuhteessa tai vaihtoarvossa esiintyy, on siis sen arvo. Tutkimuksemme jatkuminen on palauttava meidät takaisin vaihtoarvoon arvon välttämättömänä ilmaisutapana eli ilmenemismuotona, vaikka meidän kuitenkin on ensin tarkasteltava arvoa tästä muodosta riippumattomana.
Käyttöarvolla eli hyödykkeellä on siis arvo ainoastaan siksi, että siihen on esineellistynyt eli aineellistunut abstraktista ihmisen työtä. Kuinka sitten voidaan mitata sen arvon suuruus? Siihen sisältyvän »arvoa luovan substanssin» työn määrällä. Itse työn määrän mittaa sen kestoaika, ja työajalla taas on mittansa tietyissä ajanosissa, kuten tunneissa, päivissä jne.
Jos tavaran arvon määrää sen tuottamiseen kulutettu työmäärä, saattaisi näyttää siltä, että kuta laiskempi ja taitamattomampi mies on, sitä arvokkaampi on hänen tavaransa, koska hän tarvitsee sitä enemmän aikaa sen valmistamiseen. Mutta se työ, joka muodostaa arvojen substanssin, on yhtäläistä ihmistyötä, saman ihmistyövoiman käyttämistä. Yhteiskunnan koko työvoima, joka esiintyy tavaramaailman arvoissa, käy tässä yhdestä ja samasta ihmisen työvoimasta, vaikka kohta se onkin koottu lukemattomista yksilöllisistä työvoimista. Kukin näistä yksilöllisistä työvoimista on samaa ihmistyövoimaa kuin toinenkin, mikäli sillä on yhteiskunnallisen keskityövoiman luonne ja mikäli se sellaisena keskityövoimana vaikuttaa, siis vaatii jonkin tavaran tuottamiseen vain keskimäärin välttämättömän eli yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan. Yhteiskunnallisesti välttämätön työaika on työaika, joka vaaditaan jonkin käyttöarvon synnyttämiseen yhteiskunnallisesti normaalien tuotantoehtojen ja yhteiskunnallisesti keskimääräisen työtaidon ja -tehon vallitessa. Esimerkiksi Englannissa höyrykutomakoneen tultua käytäntöön riitti ehkäpä puolet entisestä työstä muuttamaan jonkin lankamäärän kankaaksi. Englantilainen käsinkutoja tarvitsi tähän toimeen todellisuudessa edelleenkin saman työajan, mutta hänen mieskohtaisen työtuntinsa tuote vastasi nyt enää ainoastaan puolta yhteiskunnallista työtuntia ja aleni siten puoleen aikaisemmasta arvostaan.
Arvon suuruuden määrää siis vain yhteiskunnallisesti välttämätön työn paljous eli käyttöarvon synnyttämiseen yhteiskunnallisesti välttämätön työaika.[9*] Yksityinen tavara käy tässä yleensä lajinsa keskikappaleesta.[10*] Tavaroilla, joihin yhtä suuret työmäärät sisältyvät eli jotka voidaan valmistaa samassa työajassa, on siis sama arvomäärä. Tavaran arvo on samassa suhteessa jokaisen muun tavaran arvoon kuin edellisen tuottamiseen välttämätön työaika jälkimmäisen tuottamiseen välttämättömään työaikaan. »Arvoina kaikki tavarat ovat vain tietty määrä jähmettynyttä työaikaa.»[11*]
Tavaran arvomäärä pysyisi siis muuttumattomana, jos sen tuottamiseen vaadittava työaika olisi muuttumaton. Mutta työaika vaihtuu aina työn tuotantovoiman vaihtuessa. Työn tuotantovoiman määräävät monet seikat, muiden muassa työntekijäin keskitaitavuus, tieteen ja sen teknologisen sovellettavuuden kehityskanta, tuotantoprosessin yhteiskunnallinen yhdistelmä, tuotantovälineiden koko ja tehokkuus sekä luonnonsuhteet. Sama työmäärä esiintyy esim. suotuisana vuodenaikana 8 bushelissa vehnää, epäsuotuisana vain 4:ssä. Sama työmäärä antaa enemmän metalleja rikkaissa kuin köyhissä kaivoksissa jne. Timantit ovat maaperässä harvinaisia ja niiden löytäminen kysyy sen vuoksi keskimäärin paljon työaikaa. Niissä on siis pienessä tilassa paljon työtä. Jacob epäilee, onko kulta koskaan maksanut täyttä arvoaan.[23] Tämä koskee vielä enemmän timantteja. Eschwegen mukaan Brasilian timanttikaivosten kahdeksankymmenvuotinen kokonaistuotto ei vielä 1823 ollut noussut Brasilian sokeri- ja kahvi-istutusten puolitoistavuotisen keskituoton hinnan tasalle, vaikka se oli kysynyt paljon enemmän työtä ja sillä oli siis enemmän arvoa. Rikkaammissa kaivoksissa saman työmäärän ilmaisuna olisi enemmän timantteja ja niiden arvo alenisi. Jos onnistutaan vähällä työllä muuttamaan hiili timantiksi, voi timantin arvo laskea tiilikiven arvoa alemmaksi. Yleensä kuta suurempi on työn tuotantovoima, sitä pienempi on tavaran valmistamiseen vaadittava työaika, sitä pienempi siihen kiteytynyt työmäärä ja sitä pienempi sen arvo. Päinvastoin kuta pienempi on työn tuotantovoima, sitä pitempi on tavaran valmistamiseen välttämätön työaika, sitä suurempi sen arvo. Tavaran arvon määrä on siis suoraan verrannollinen siinä todellistuvan työn määrään ja kääntäen verrannollinen sen tuotantovoimaan.
Olio voi olla käyttöarvo olematta arvo. Niin on asianlaita, jos sitä hyötyä, minkä olio ihmiselle tuottaa, ei välitä työ. Niin on mm. ilman, luonnontilassa olevan maan, luonnonniittyjen ja villinä kasvavan puun laita. Olio voi olla hyödyllinen ja ihmistyön tuote olematta tavara. Se joka tuotteellaan tyydyttää omaa tarvettaan, synnyttää kyllä käyttöarvon, mutta ei tavaraa. Tuottaakseen tavaran, hänen täytyy tuottaa paitsi käyttöarvoa myös käyttöarvo toisille, yhteiskunnallinen käyttöarvo. {Eikä ainoastaan toisille ylimalkaan. Keskiajan talonpoika tuotti verojyvät lääninherralle, kymmenykset papille. Mutta eivät verojyvät eivätkä kymmenykset tulleet tavaroiksi sen kautta, että ne tuotettiin muita varten. Tullakseen tavaraksi tuotteen täytyy vaihdon kautta siirtyä toiselle, jolle se on käyttöarvo.}[11a*] Lopuksi mikään olio ei voi olla arvo olematta käyttöesine. Jos se on hyödytön, on sen sisältämä työkin hyödytöntä, sitä ei pidetä työnä eikä se siis muodosta arvoa.
Alkuaan tavara näytti meistä kaksinaiselta, käyttöarvolta ja vaihtoarvolta. Myöhemmin kävi selville, ettei myöskään työllä, mikäli se ilmenee arvossa, ole enää niitä tuntomerkkejä, mitkä sillä käyttöarvojen synnyttäjänä on. Tämän tavaraan sisältyvän työn kaksinaisen luonteen olemassaolon olen minä ensimmäisenä kriittisesti osoittanut.[12*] Kun tämä kohta on juuri se, josta kansantaloustieteen ymmärtäminen riippuu, sitä sietää tässä lähemmin valaista.
Ottakaamme kaksi tavaraa, esim. takki ja 10 kyynärää liinakangasta. Olkoon edellisen arvo kaksi kertaa niin suuri kuin jälkimmäisen, siis kun 10 kyynärää liinakangasta = w, niin takki = 2w.
Takki on käyttöarvo, joka tyydyttää erityisen tarpeen. Sen tuottamiseen tarvitaan tietynlaista tuottavaa toimintaa. Tämän toiminnan määräävät sen tarkoitusperä, menettelytapa, esine, välineet ja tulos. Työtä, jonka hyödyllisyys siis esiintyy sen tuotteen käyttöarvossa eli siinä, että sen tuote on käyttöarvo, sanomme lyhyesti hyödylliseksi työksi. Tältä kannalta työtä tarkastellaan aina sen hyödyllisyystehon mukaan.
Samoin kuin takki ja liinakangas ovat laadullisesti erilaisia käyttöarvoja, niiden tuottamiseen tarvittava työ on myös erilaatuista: ompelua ja kutomista. Jolleivät nuo kappaleet olisi erilaatuisia käyttöarvoja ja siis erilaatuisen hyödyllisen työn tuotteita, niin ne eivät ylipäätään voisi joutuakaan tavaroina vastakkain. Takki ei vaihdu takkiin, sama käyttöarvo samaan käyttöarvoon.
Erilaisten käyttöarvojen eli tavaraolioiden kokonaissummassa esiintyy yhtä moninaisen, suvultaan, lajiltaan, heimoltaan, alalajiltaan, muunnokseltaan erilaisen hyödyllisen työn kokonaisuus — yhteiskunnallinen työnjako. Se on tavaratuotannon olemassaolon ehto, vaikkakaan tavarantuotanto ei päinvastoin ole yhteiskunnallisen työnjaon olemassaolon ehto. Muinaisintialaisessa kyläyhteisössä on yhteiskunnallinen työnjako vallalla, vaikka tuotteet eivät tule tavaroiksi. Tai ottakaamme lähempää esimerkki: joka tehtaassa työ on järjestelmällisesti jaettua, mutta tätä jakoa eivät välitä työmiehet mieskohtaisia tuotteitaan vaihtamalla. Ainoastaan itsenäisten ja toisistaan riippumattomien yksityistöiden tuotteet joutuvat tavaroina vastatusten.
Olemme siis nähneet, että jokaisen tavaran käyttöarvoon sisältyy tietty tarkoituksenmukaisesti tuottava toiminta eli hyödyllinen työ. Käyttöarvot eivät voi joutua vastatusten tavaroina, ellei niissä ole laadultaan eriävää hyödyllistä työtä. Sellaisessa yhteiskunnassa, jonka tuotteet saavat yleisesti tavaran muodon, ts. tavarantuottajien yhteiskunnassa, tämä itsenäisten tuottajien toisistaan riippumattomissa yksityisliikkeissä suorittaman hyödyllisen työn laadullinen eriävyys kehittyy monijäseniseksi järjestelmäksi, yhteiskunnalliseksi työnjaoksi.
Takille on muuten yhdentekevää, käyttääkö sitä vaatturi vai hänen ostajansa. Kummassakin tapauksessa se on käyttöarvo. Yhtä vähän muuttuu takin ja sitä tuottavan työn keskinäinen suhde sinänsä siitä, että ompelutyö tulee erikoiseksi ammatiksi, yhteiskunnallisen työnjaon itsenäiseksi jäseneksi. Kun vaatteiden tarve on pakottanut, ihminen on kautta vuosituhansien ommellut, ennen kuin kukaan on ruvennut vaatturiksi. Mutta takin, liinakankaan ja yleensä aineellisen rikkauden jokaisen osan, jota luonnossa ei ole valmiina olemassa, on aina täytynyt olla sellaisen erikoisen tarkoituksenmukaisesti tuottavan toiminnan tulos, joka muodostaa erityiset luonnonaineet erityisiä ihmisten tarpeita vastaaviksi. Käyttöarvojen muodostajana, hyödyllisenä työnä työ on siis kaikista yhteiskuntamuodoista riippumaton ihmisen elinehto, ikuinen luonnonvälttämättömyys, jonka tehtävänä on välittää ainesten vaihduntaa ihmisen ja luonnon välillä ja siten ylläpitää ihmiselämää.
Käyttöarvot takki, liinakangas jne., sanalla sanoen tavaraoliot, ovat kahden tekijän, luonnonaineen ja työn yhdistyksiä. Jos vähennetään se kaikkien erilaisten hyödyllisten töiden kokonaissumma, mikä takkiin, liinakankaaseen jne. sisältyy, niin jää aina jäljelle perusaine, joka on jo olemassa luonnossa ilman ihmisen vaikutusta. Tuottamistoiminnassaan ihminen voi menetellä ainoastaan samoin kuin luontokin, ts. muuttaa vain aineiden muotoa.[13*] Vieläpä itse tässä muovaamistyössä luonnonvoimat auttavat häntä alati. Työ ei siis ole tuottamiensa käyttöarvojen, aineellisen rikkauden ainoa lähde. Työ on, kuten William Petty sanoo, rikkauden isä, maa sen äiti.[24]
Siirtykäämme nyt tavarasta, mikäli se on käyttöesine, tavaraan arvona.
Olemme olettaneet, että takilla on liinakankaan kaksinkertainen arvo. Tämä on kuitenkin vain määrällinen ero, joka ei vielä aluksi meitä kiinnosta. Muistutamme siis, että kun takin arvo on kaksi kertaa niin suuri kuin 10 liinakangaskyynärän, niin 20 kyynärällä liinakangasta on sama arvomäärä kuin yhdellä takilla. Arvoina ovat takki ja liinakangas substanssiltaan yhtäläisiä olioita, yhtäläisen työn objektiivisia ilmauksia. Mutta ompeleminen ja kutominen ovat laadultaan eri töitä. On kuitenkin olemassa yhteiskuntatiloja, joissa sama ihminen vuorotellen ompelee ja kutoo, joten nämä molemmat eri työtavat ovat ainoastaan saman yksilön työn muunnoksia eivätkä vielä eri yksilöiden erityisiä vakiintuneita toimia, aivan samoin kuin takki, jonka vaatturimme ompelee tänään, ja housut, jotka hän valmistaa huomenna, edellyttävät vain saman yksilöllisen työn vaihtelua. Jokapäiväinen kokemus opettaa edelleen, että kapitalistisessa yhteiskunnassamme työnkysynnän suunnan vaihtelun mukaan tulee tietty paljous ihmistyötä käytetyksi vuorotellen ompelemisen tai kutomisen muodossa. Vaikkakaan tämä työn vuorottainen muodonvaihdos ei tapahtuisi ilman kitkaa, sen täytyy kuitenkin tapahtua. Jos jätetään huomioon ottamatta tuottavan toiminnan erikoismuoto ja siis työn hyödyllinen luonne, niin jää jäljelle se työn ominaisuus, että se on ihmistyövoiman käyttämistä. Vaikka ompeleminen ja kutominen ovatkin erilaatuista tuottavaa toimintaa, ne ovat ihmisen aivojen, lihasten, hermojen, käsien jne. tuottavaa käyttämistä ja tässä mielessä samaa ihmistyötä. Ne ovat vain ihmistyövoiman kaksi erilaista käyttämismuotoa. Tosin itse ihmistyövoiman täytyy olla enemmän tai vähemmän kehittynyttä tullakseen toisessa tai toisessa muodossa käytetyksi. Mutta tavaran arvo esittää ihmistyötä sinänsä, ihmistyön käyttämistä yleensä. Samoin kuin porvarillisessa yhteiskunnassa on kenraalilla tai pankkiirilla suuri, mutta ihmisellä sinänsä hyvin mitätön merkitys,[14*] samoin on tässä myös ihmistyön laita. Se on yksinkertaisen työvoiman käyttämistä. Tätä työvoimaa on yleensä jokaisella tavallisella ihmisellä ilman erityistä kehittämistä hänen ruumiillisessa elimistössään. Itse yksinkertainen keskimääräistyö on tosin eri maissa ja eri sivistyskausina luonteeltaan erilainen, mutta tietyssä yhteiskunnassa se on aina kulloinkin määrätynlaisena olemassa. Yhdistetty työ vastaa vain potensoitua tai paremminkin kerrottua yksinkertaista työtä, niin että pienempi määrä yhdistettyä työtä on yhtä paljon kuin suurempi määrä yksinkertaista työtä. Kokemus osoittaa, että pelkistämistä tapahtuu alituisesti. Tavara voi olla mitä monipuolisimman työn tuote, sen arvo tekee sen yhtäläiseksi yksinkertaisen työn tuotteen kanssa ja edustaa itse siten vain tiettyä määrää yksinkertaista työtä.[15*] Yhteiskunnallinen kehityskulku määrää tuottajien selän takana ne suhteet, joissa eri työlajit pelkistetään niiden mittayksikkönä olevaksi yksinkertaiseksi työksi, ja sen tähden ne näyttävät tuottajista jo alunpitäen määrätyiltä. Selvyyden vuoksi pidämme seuraavassa jokaista työvoiman lajia heti yksinkertaisena työvoimana, jonka kautta säästymme pelkistämisvaivalta.
Samoin kuin takin ja liinakankaan arvoissa on siis niiden käyttöarvojen eroavuus jätetty huomioon ottamatta, samoin on työssä, jonka ilmaisuja arvot ovat, jätetty huomioon ottamatta niiden hyödyllisten muotojen — ompelemisen ja kutomisen — ero. Kun käyttöarvot takki ja liinakangas ovat tarkoitusperäisen, tuottavan toiminnan yhdistyksiä kankaan ja langan kanssa, niin arvot takki ja liinakangas ovat sitä vastoin pelkkiä yhtäläisiä työnhyytymiä. Samoin saa näihin arvoihin sisältyvä työkin merkitystä ainoastaan ihmistyövoiman käyttämisenä eikä siitä, että se on tuottamissuhteessa kankaaseen ja lankaan. Ompeleminen ja kutominen ovat käyttöarvojen takin ja liinakankaan muodostamisalkeita juuri eri laatujensa takia; arvojen takki ja liinakangas substanssina ne ovat vain sikäli kuin niiden erikoislaatu jätetään huomioon ottamatta ja molemmat ovat laadultaan samaa ihmistyötä.
Mutta takki ja liinakangas eivät ole ainoastaan arvoja yleensä, vaan määrätyn suuruisia arvoja: olettamuksemme mukaan takki on kaksi kertaa sen arvoinen kuin 10 kyynärää liinakangasta. Mistä tämä niiden arvomäärien erilaisuus johtuu? Siitä että liinakankaaseen sisältyy vain puolet siitä työstä mikä sisältyy takkiin, niin että jälkimmäisen tuottamiseen on käytettävä työvoimaa kaksi kertaa niin pitkälti kuin edellisen tuottamiseen.
Kun siis tavaraan sisältyvällä työllä on käyttöarvolle vain laadullinen merkitys, niin arvonsuuruudelle sillä — kun se jo on pelkistetty laaduttomaksi ihmistyöksi — on vain määrällinen merkitys. Edellisessä tapauksessa on kyseessä työn »kuinka» ja »mitä», jälkimmäisessä sen »kuinka paljon», sen kestoaika. Kun tavaran arvonsuuruudessa ilmenee vain siihen sisältyvän työn määrä, täytyy tavarain, ollessaan tietyissä vertosuhteissa, olla aina yhtä suuria arvoja.
Jos kaikkien takin valmistamiseen vaadittujen hyödyllisten töiden tuotantovoima pysyy muuttumattomana, niin takkien arvon suuruus nousee niiden oman määrän mukaan. Jos 1 takki vastaa x työpäivää, niin 2 takkia vastaa 2 x työpäivää jne. Mutta otaksukaamme, että yhden takin valmistamiseen tarvittava välttämätön työ kasvaisi kaksinkertaiseksi tai vähenisi puolella. Edellisessä tapauksessa takilla on niin paljon arvoa kuin ennen kahdella takilla, jälkimmäisessä tapauksessa kahdella takilla on vain niin paljon arvoa kuin ennen yhdellä, vaikka takki molemmissa tapauksissa, ennen kuten myöhemminkin, täyttää samat tehtävät ja siihen sisältyvä hyödyllinen työ sitä ennen ja sen jälkeen on yhtä hyvää. Mutta sen tuottamiseen kulutettu työmäärä on muuttunut.
Suurempi käyttöarvomäärä muodostaa sellaisenaan suuremman aineellisen rikkauden: kaksi takkia suuremman kuin yksi. Kahdella takilla voidaan pukea kaksi henkilöä, yhdellä vain yksi jne. Kuitenkin aineellisen rikkauden määrän kasvamista voi vastata sen samanaikainen arvomäärän väheneminen. Tämä vastakkainen liike johtuu työn kaksinaisesta luonteesta. Tuotantovoima on luonnollisesti aina hyödyllisen, konkreettisen työn tuotantovoimaa ja todellisuudessa se määrää vain tarkoituksenmukaisen tuottavan toiminnan vaikutusasteen tiettynä aikana. Hyödyllinen työ tulee siten runsaammaksi tai niukemmaksi tuotteiden lähteeksi aina sen tuotantovoiman kasvamisen tai vähenemisen mukaan. Sitä vastoin tuotantovoiman muuttuminen sinänsä ei vaikuta lainkaan tavaran arvona esiintyvään työhön. Koska tuotantovoima on työn konkreettiseen hyödylliseen muotoon kuuluva, se ei luonnollisesti voi koskea enää työtä, jonka konkreettinen hyödyllinen muoto on jätetty huomioon ottamatta. Sama työ antaa siis samassa ajassa aina samat arvonmäärät, vaihdelkoonpa tuotantovoima miten hyvänsä. Mutta se tuottaa samassa ajassa eri määrät käyttöarvoja: enemmän silloin kun tuotantovoima nousee, vähemmän silloin kun se alenee. Sama tuotantovoiman vaihtelu, joka lisää työn hedelmällisyyttä ja siis sen synnyttämien käyttöarvojen määrää, vähentää siis tämän lisääntyneen kokonaismäärän arvonsuuruutta, kun kerran se lyhentää sen tuottamiseen välttämätöntä työaikaa. Ja päinvastoin.
Kaikki työ on toisaalta ihmistyövoiman käyttämistä fysiologisessa mielessä ja tällaisena yhtäläisenä inhimillisenä eli abstraktisesti inhimillisenä työnä se luo tavara-arvoa. Kaikki työ on toiselta puolen myös ihmistyövoiman kuluttamista erityisessä tarkoitusperäisessä muodossa ja tällaisena konkreettisena hyödyllisenä työnä se tuottaa käyttöarvoja.[16*]
Tavarat tulevat maailmaan käyttöarvojen eli tavaraolioiden muodossa, rautana, liinakankaana, vehnänä jne. Tämä on niiden koruton luontaismuoto. Ne ovat kuitenkin tavaroita vain sen tähden, että samalla kun ne ovat käyttöesineitä, niillä on myös arvoa. Ne esiintyvät siis tavaroina eli niillä on tavaroiden muoto ainoastaan sikäli kuin niillä on kaksinainen muoto, luontaismuoto ja arvomuoto.
Tavaroiden arvoesineellisyys [Wertgegenständlichkeit] eroaa rouva Vilkkaasta siinä, ettei tiedä, mistä sen löytäisi.[25] Ollen suoranaisena vastakohtana tavaraolioiden aistillisen karkealle esineellisyydelle, niiden arvoesineellisyyteen ei sisälly atomiakaan luonnonainetta. Kierreltäköön ja käänneltäköön yksityistä tavaraa kuinka tahansa, arvo-oliona [Wertding] se jää tavoittamattomaksi. Jos kuitenkin muistamme, että tavaroissa on arvoesineellisyyttä ainoastaan mikäli ne ovat saman yhteiskunnallisen tekijän, ihmistyön ilmaisuja, että niiden arvoesineellisyys on siis puhtaasti yhteiskunnallinen, niin on itsestään selvää, että se voi ilmetä vain tavaran yhteiskunnallisessa suhteessa toiseen tavaraan. Me lähdimme todellakin tavaroiden vaihtoarvosta eli vaihtosuhteesta päästäksemme tavaroissa piilevän arvon jäljille. Meidän on nyt palattava takaisin tähän arvon ilmenemismuotoon.
Jokainen, vaikkei hän muutoin mitään tietäisikään, tietää kuitenkin sen, että tavaroilla on niiden käyttöarvojen moninaisista luontaismuodoista hyvin räikeästi eroava, yhteinen arvomuoto: arvon rahamuoto. Tässä on kuitenkin suoritettava tehtävä, jota porvarillinen taloustiede ei ole yrittänytkään, on nimittäin osoitettava tämän rahamuodon synty, siis seurattava tavaroiden arvosuhteen sisältämän arvonilmaisun kehitystä sen yksinkertaisimmasta, mitättömimmästä muodosta aina häikäisevään rahamuotoon saakka. Sen kautta ratkeaa samalla rahan arvoitus.
Yksinkertaisin arvosuhde on ilmeisesti yhden tavaran arvosuhde yhteen ainoaan toisenlaiseen tavaraan, mihin hyvänsä. Kahden tavaran arvosuhteesta tavara saa siis yksinkertaisimman arvonilmaisunsa.
x tavaraa A = y tavaraa B eli: x tavaraa A on y tavaraa B arvoinen. (20 kyynärää liinakangasta = 1 takki eli: 20 kyynärää liinakangasta on 1 takin arvoinen.)
Koko arvomuodon salaisuus on tässä yksinkertaisessa arvomuodossa. Sen erittelyssä on siis varsinainen vaikeus.
Tässä kaksi erilaista tavaraa A ja B, esimerkissämme liinakangas ja takki, esittävät ilmeisesti kahta erilaista osaa. Liinakangas ilmaisee arvonsa takissa, takki on siis tämän arvonilmaisun aineksena. Edellinen tavara esittää aktiivista, jälkimmäinen passiivista osaa. Edellisen tavaran arvo on ilmaistu suhteellisena arvona eli se on suhteellisessa arvomuodossa. Jälkimmäinen tavara on vastikkeena eli se on vastikemuodossa.
Suhteellinen arvomuoto ja vastikemuoto ovat saman arvonilmaisun toisiinsa kuuluvia, toisensa edellyttäviä, erottamattomia puolia, mutta samalla toisensa poissulkevia eli vastakkaisia äärimmäisyyksiä, ts. saman arvonilmauksen kohtioita; ne jakautuvat aina eri tavaroiden osalle, jotka arvonilmaisu saattaa suhteeseen toistensa kanssa. Minä en voi ilmaista esim. liinakankaan arvoa liinakankaassa. 20 kyynärää liinakangasta = 20 kyynärää liinakangasta ei ole mikään arvonilmaisu. Päinvastoin tämä yhtälö sanoo: 20 kyynärää liinakangasta ei ole mitään muuta kuin 20 kyynärää liinakangasta, määrätty paljous liinakangas-nimistä käyttöesinettä. Liinakankaan arvo voidaan siis ilmaista vain suhteellisesti, ts. toisessa tavarassa. Liinakankaan suhteellinen arvomuoto edellyttää siis, että jokin toinen tavara on siihen nähden vastikemuodossa. Toiselta puolen tämä toinen tavara, joka on vastikkeena, ei voi samanaikaisesti olla suhteellisessa arvomuodossa. Se ei ilmaise omaa arvoaan. Se antaa vain aineksen toisen tavaran arvonilmaisulle.
Tosin lauseke: 20 kyynärää liinakangasta = 1 takki eli 20 kyynärää liinakangasta on 1 takin arvoinen, sisältää myös vastasuhteet. 1 takki = 20 kyynärää liinakangasta eli 1 takki on 20 liinakangaskyynärän arvoinen. Mutta näin ollen minun täytyy kääntää yhtälö ilmaistakseni takin suhteellisen arvon, ja niin pian kuin sen teen, vastikkeeksi tulee liinakangas takin asemesta. Sama tavara ei siis voi samassa arvonilmaisussa olla yhtaikaa molemmissa muodoissa. Päinvastoin nämä muodot sulkevat kohtiomaisesti pois toisensa.
Se onko tavara suhteellisessa arvomuodossa vai päinvastoin vastikemuodossa, riippuu kulloinkin yksinomaan sen asemasta arvonilmaisussa, ts. siitä, onko se tavara, jonka arvo ilmaistaan, vai se, jossa arvo ilmaistaan.
Jotta voitaisiin saada selville, millä tavalla jonkin tavaran yksinkertainen arvonilmaisu sisältyy kahden tavaran arvosuhteeseen, tätä arvosuhdetta täytyy tarkastella ensiksi aivan riippumattomana sen määrällisestä puolesta. Enimmäkseen menetellään aivan päinvastoin ja nähdään arvosuhteessa vain se suhde, missä tietyt kahden tavaralajin paljoudet ovat yhtäpätöiset. Tällöin jätetään varteenottamatta, että eri kappaleiden suuruuksia voidaan määrällisesti verrata vasta sitten kun ne on pelkistetty samoiksi yksiköiksi. Ainoastaan saman yksikön ilmaisuina ne ovat samannimisiä ja siis yhteismittaisia suureita.[17*]
Jos 20 kyynärää liinakangasta = 1 takki tai = 20 tai = x takkia, ts. jos tietty paljous liinakangasta on useiden tai muutamien takkien arvoinen, niin jokainen sellainen vertaus sisältää aina sen, että liinakangas ja takki arvosuureina ovat saman yksikön ilmaisuja, samanluontoisia kappaleita. Liinakangas = takki on yhtälön perustana.
Mutta noilla kahdella laadultaan yhtäläiseksi oletetulla tavaralla ei ole tässä sama tehtävä. Vain liinakankaan arvo tulee ilmaistuksi. Ja kuinka? Liinakankaan suhteella takkiin, joka tällöin on sen »vastike» eli siihen »vaihdettava». Tässä suhteessa takki on arvon oliomuoto, arvo-olio [Wertding], sillä ainoastaan sellaisena on se yhtä kuin liinakangas. Toiselta puolen tässä liinakankaan oma arvonaolo tulee näkyviin eli saa itsenäisen ilmaisun, sillä vain arvona on se yhdenarvoisen eli vaihdettavan suhteessa takkiin. Niinpä voihappo on eri aine kuin propyyliformaatti. Molemmat ovat kuitenkin kokoonpannut samoista kemiallisista perusaineksista — hiilestä (C), vedystä (H) ja hapesta (O) ja molemmissa on sama prosenttiyhdistys C4H8O2. Jos nyt propyyliformaatti asetettaisiin yhtäläiseksi voihapon kanssa, niin ensiksi propyyliformaatti olisi tässä verrannossa pelkästään C4H8O2:n oliomuoto ja toiseksi tulisi sanotuksi, että myös voihapon kokoomus on C4H8O2. Asettamalla propyyliformaatti yhtäläiseksi voihapon kanssa ilmaistaisiin siis niiden kemiallinen substanssi erotettuna niiden aineellisesta muodosta.
Jos sanomme: arvoina tavarat ovat vain ihmistyön hyytymiä, niin erittelymme pelkistää ne arvoabstraktioiksi, mutta ei anna niille mitään niiden luontaismuodosta poikkeavaa arvomuotoa. Toisin on asianlaita tavaran arvosuhteessa toiseen. Tavaran arvoluonteen tuo siinä esille sen oma suhde toiseen tavaraan.
Samalla kuin esim. takki arvo-oliona yhtäläistetään liinakankaan kanssa, edelliseen sisältyvä työ tulee yhtäläistettyä jälkimmäiseen sisältyvän työn kanssa. Tosin kyllä ompeleminen, jolla takki valmistetaan, on erilaatuista konkreettista työtä kuin kutominen, jolla liinakangas valmistetaan. Mutta ompelemisen olettaminen yhtäläiseksi kutomisen kanssa pelkistää todellisuudessa edellisen siksi, mikä molemmissa töissä on todella luonteeltaan yhtäläistä ja yhteistä, samaksi ihmistyöksi. Tämän kiertotien kautta on silloin saatu sanotuksi, ettei myöskään kutomisella, mikäli sillä kudotaan arvoa, ole mitään ompelemisesta erottavia tuntomerkkejä, vaan että se on abstraktista ihmistyötä. Ainoastaan erilaatuisten tavarain vastikeilmaisu tuo näkyviin arvoa muodostavan työn erikoisluonteen pelkistäessään erilaatuisissa tavaroissa olevat erilaatuiset työt todellakin siksi, mikä niille on yhteistä, yleensä ihmistyöksi.[17a*]
Ei kuitenkaan riitä, että ilmaistaan sen työn erikoisluonne, mistä liinakangas saa arvonsa. Juoksevassa tilassa oleva ihmisen työvoima eli ihmistyö synnyttää arvoa, mutta ei ole arvoa. Se tulee arvoksi jähmettyneessä tilassa, esinemuodossa. Että liinakankaan arvo voitaisiin esittää ihmistyön hyytymässä, se täytyy ilmaista »esineellisyytenä», joka oliona on erilainen kuin liinakangas itse ja samalla sille ja jollekin muulle tavaralle yhteinen. Tehtävä on jo ratkaistu.
Liinakankaan arvosuhteessa takki on laadultaan yhtäläinen, samanluontoinen kappale kuin liinakangas, koska se on arvo. Se on siinä siis kappale, jossa arvo ilmenee eli joka kouriintuntuvassa luontaismuodossa esittää arvoa. Tosin takki, takkitavaran ulkonainen olokappale, on pelkkä käyttöarvo. Takki osoittaa yhtä vähän arvoa kuin mikä liinakankaan palanen hyvänsä. Tämä todistaa vain sen, että takki arvosuhteessaan liinakankaaseen on suurempimerkityksinen kuin tämän suhteen ulkopuolella, samoin kuin niin moni ihminen koristellussa virkapuvussa on merkitsevämpi kuin ilman sitä.
Takin tuottamiseen on todella käytetty ihmistyövoimaa ompelemisen muodossa. Siihen on siis kasattu ihmistyötä. Tässä suhteessa takki on »arvonedustaja», vaikkakaan tämä sen ominaisuus ei näy takin suurimmankaan kuluneisuuden alta. Liinakankaan arvosuhteessa se pätee vain tältä kannalta, siis ruumiillistuneena arvona, arvoruumiina. Sen kiinninapitetusta ilmenemismuodosta huolimatta liinakangas on löytänyt siinä sukulaisensa ihanan arvosielun. Takki ei kuitenkaan voi esittää liinakankaan arvoa muutoin kuin että arvo liinakankaan suhteen ottaa samalla takin muodon. Eihän henkilö A voi pitää henkilöä B majesteettina ilman, että A:n silmissä majesteetti samalla saa B:n ruumiinmuodon, sillä majesteetille ominaiset kasvonpiirteet, tukka ja paljon muuta muuttuvat maanisän vaihduttua toiseen.
Arvosuhteessa, jossa takki on liinakankaan vastikkeena, takkimuoto on siis arvomuotona. Liinakangastavaran arvo ilmaistaan siis takkitavaran hahmossa, tavaran arvo toisen käyttöarvolla. Käyttöarvona liinakangas on aistillisesti erilainen esine kuin takki, arvona se on »takkimainen» ja näyttää siis takilta. Siten liinakangas saa luontaismuodostaan poikkeavan arvomuodon. Sen arvonaolo näkyy sen yhtäläisyydestä takin kanssa samoin kuin kristityn lampaanluonne hänen yhtäläisyydestään jumalankaritsan kanssa.
Huomaamme siis, että kaiken, minkä tavaranarvon erittely aikaisemmin sanoi, sanoo liinakangas itse, niin pian kuin se tulee toisen tavaran, takin, seuraan. Se vain esittää ajatuksensa ainoalla taitamallaan kielellä, tavarakielellä. Selittääkseen, että työ abstraktisena ihmistyönä muodostaa sen, liinakankaan, oman arvon, se sanoo, että takki, mikäli se käy samasta kuin liinakangas, mikäli se siis on arvo, on samaa työtä kuin liinakangas. Selittääkseen, että sen ylevä arvoesineellisyys on toista kuin sen jäykänliinainen kappalemuoto, se sanoo, että arvo näyttää ulkonaisesti takilta ja että siis itse liinakangas arvo-oliona on takin kaltainen samoin kuin muna on toisen munan kaltainen. Sivumennen sanoen tavarakielessäkin on paitsi hepreaa myös monia muita enemmän tai vähemmän täsmällisiä murteita. Saksan kielen »Wertsein» ilmaisee esim. vähemmän sattuvasti kuin romaaninen teonsana valere, valer, valoir, että tavaran B yhtäläistäminen tavaran A kanssa on tavaran A oma arvonilmaisu. Paris vaut bien une messe![26]
Arvosuhteen välityksellä tulee siis tavaran B luontaismuoto tavaran A arvomuodoksi eli tavaran B ruumis tavaran A arvonkuvastimeksi.[18*] Kun tavara A asettuu tavaran B kanssa sellaiseen suhteeseen, että B on siinä arvoruumiina, ihmistyön aineellistumana, niin se tekee käyttöarvon B oman arvonilmaisunsa ainekseksi. Tavaran A arvolla, joka siten ilmaistaan tavaran B käyttöarvolla, on suhteellisen arvon muoto.
Jokainen tavara, jonka arvo on ilmaistava, on määrätynsuuruinen käyttöesine, esim. 15 sheffeliä vehnää, 100 naulaa kahvia jne. Tämä tietty tavaramäärä sisältää tietyn määrän ihmistyötä. Arvomuodon pitää siis ilmaista, ei ainoastaan arvoa yleensä, vaan määrällisesti tiettyä arvoa eli arvosuuretta. Tavaran A arvosuhteessa tavaraan B, liinakankaan takkiin, tavaralajia takki ei siis yhtäläistetä vain yleensä arvoruumiina laadultaan liinakankaaseen, vaan määrättyyn liinakankaanpaljouteen, esimerkiksi tietty määrä arvoruumista eli vastiketta, esim. 1 takki, asetetaan vastaamaan 20 kyynärää liinakangasta.
Yhtälö »20 kyynärää liinakangasta = 1 takki eli 20 kyynärää liinakangasta on 1 takin arvoinen» edellyttää, että 1 takissa on juuri yhtä paljon arvon substanssia kuin 20 kyynärässä liinakangasta, että molemmat tavaramäärät maksavat siis yhtä paljon työtä eli yhtä suuren työajan. Mutta 20 liinakangaskyynärän tai yhden takin tuottamiseen välttämätön työaika muuttuu joka kerta kutomisen tai ompelemisen tuotantovoiman muuttuessa. Sellaisten muutosten vaikutusta arvomäärän suhteelliseen ilmaisuun on nyt tutkittava lähemmin.
I. Muuttukoon liinakankaan arvo[19*] takin arvon jäädessä entiselleen. Jos liinakankaan tuottamiseen välttämätön työaika tulee kaksinkertaiseksi, esim. liinaa kasvavan maan lisääntyvän hedelmättömyyden takia, niin sen arvo kaksinkertaistuu. Yhtälön 20 kyynärää liinakangasta = 1 takki asemesta olisi meillä yhtälö: 20 kyynärää liinakangasta = 2 takkia, koska 1 takki sisältää nyt ainoastaan puolet siitä työajasta, minkä 20 kyynärää liinakangasta sisältää. Jos taas liinakankaan tuottamiseen välttämätön työaika vähenee puolella, esim. kangaspuiden parantamisen johdosta, niin liinakankaan arvo alenee puolella. Sen mukaisesti siis 20 kyynärää liinakangasta = 1⁄2 takkia. Tavaran A suhteellinen arvo, ts. sen arvo tavarassa B ilmaistuna, kasvaa ja vähenee siis samassa suhteessa kuin tavaran A arvo, tavaran B arvon pysyessä entisellään.
II. Pysyköön liinakankaan arvo samana, samalla kun takin arvo muuttuu. Jos tällöin takin tuottamiseen välttämätön työaika tulee kaksinkertaiseksi, esim. epäsuotuisan villasadon takia, niin meillä on yhtälön 20 kyynärää liinakangasta = 1 takki asemesta yhtälö 20 kyynärää liinakangasta = 1⁄2 takkia. Jos sitä vastoin takin arvo vähenee puolella, niin on 20 kyynärää liinakangasta = 2 takkia. Tavaran A arvon pysyessä samana kasvaa tai vähenee siis sen suhteellinen, tavarassa B ilmaistu arvo käännetyssä suhteessa B: n arvon vaihteluun.
Jos vertaa tapauksia kohdissa I ja II, niin huomaa, että sama suhteellisen arvon suuruuden muutos voi johtua aivan vastakkaisista syistä. Siten yhtälöstä 20 kyynärää liinakangasta = 1 takki saadaan yhtälö 20 kyynärää liinakangasta = 2 takkia joko sen kautta että liinakankaan arvo tulee kaksinkertaiseksi tai sen kautta että takin arvo alenee puolella; ja toisaalta yhtälö 20 kyynärää liinakangasta = 1⁄2 takkia joko sen kautta että liinakankaan arvo alenee puolella tai että takin arvo nousee kaksinkertaiseksi.
III. Muuttukoot liinakankaan ja takin tuottamiseen välttämättömät työmäärät yhtaikaa, samaan suuntaan ja samassa suhteessa. Tässä tapauksessa on edelleenkin 20 kyynärää liinakangasta = 1 takki, olkootpa niiden arvot muuttuneet miten hyvänsä. Niiden arvon muuttumisen huomaa heti, kun vertaa niitä kolmanteen tavaraan, jonka arvo on jäänyt samaksi. Jos kaikkien tavaroiden arvot nousisivat ja laskisivat yhtaikaa ja samassa suhteessa, niin niiden suhteelliset arvot jäisivät muuttumattomiksi. Niiden todellinen arvonmuutos nähtäisiin siitä, että samassa työajassa nyt yleensä tuotettaisiin suurempi tai pienempi tavaramäärä kuin ennen.
IV. Muuttukoot liinakankaan ja takin tuottamiseen välttämättömät työajat ja siis niiden arvot yhtaikaa ja samaan suuntaan, mutta eri määrin, tai vastakkaisiin suuntiin jne. Kaikkien sellaisten yhdistelmien vaikutus tavaran suhteelliseen arvoon käy yksinkertaisesti selville tapauksista I, II ja III.
Arvon suuruuden todelliset vaihtelut eivät siis kuvastu selvästi eivätkä täydellisesti sen suhteellisessa ilmaisussa eli suhteellisen arvon suuruudessa. Tavaran suhteellinen arvo voi muuttua, vaikka sen arvo jää samaksi. Sen suhteellinen arvo voi jäädä samaksi, vaikka sen arvo muuttuu, ja lopuksi sen arvomäärässä ja tämän arvomäärän suhteellisessa ilmaisussa sattuneiden yhdenaikaisten vaihtelujen ei tarvitse suinkaan vastata toisiaan.[20*]
Olemme nähneet, että tavara A (liinakangas) ilmaisee arvonsa erilaisen tavaran B (takin) käyttöarvossa, se antaa jälkimmäiselle omalaatuisen arvomuodon, vastikemuodon. Liinakangastavara saattaa näkyviin oman arvonaolonsa siten, että takki ottamatta ulkonaisesta olomuodostaan eroavaa arvomuotoa käy samasta kuin se. Liinakangas ilmaisee siis oman arvonaolonsa siinä, että takki voidaan vaihtaa suorastaan siihen. Tavaran vastikemuoto on niin ollen muoto, jossa tavara voidaan välittömästi vaihtaa toiseen tavaraan.
Jos jokin tavaralaji, esim. takit, on toisen tavaralajin, esim. liinakankaan, vastikkeena, ja siten takit saavat sen tunnusomaisen ominaisuuden, että ne ovat välittömästi liinakankaaseen vaihdettavassa muodossa, niin sen kautta ei mitenkään tule määrätyksi se suhde, missä takit voidaan vaihtaa liinakankaaseen. Se riippuu — kun liinakankaan arvon suuruus on määrätty — takkien arvon suuruudesta. Esiintyköönpä takki vastikkeena ja liinakangas suhteellisena arvona tai päinvastoin liinakangas vastikkeena ja takki suhteellisena arvona, takin arvon suuruuden määrää kummassakin tapauksessa sen tuottamiseen välttämätön työaika, siis riippumatta sen arvomuodosta. Mutta niin pian kuin tavaralaji takki saa arvonilmaisussa vastikkeen paikan, sen arvomäärä ei tule ilmaistuksi arvon suuruutena. Sen arvomäärä esiintyy arvoyhtälössä vain tiettynä määränä jotakin.
Esim. 40 kyynärää liinakangasta on »arvoltaan» — mitä? 2 takkia. Koska tavaralaji takki on tässä vastikkeena, käyttöarvo takki liinakankaan suhteen arvoruumiina, niin myös tietty määrä takkeja riittää ilmaisemaan tiettyä liinakankaan arvon suuruutta. Kaksi takkia voi sen vuoksi osoittaa 40 liinakangaskyynärän arvon suuruuden, mutta ne eivät voi koskaan ilmaista omaa arvon suuruuttaan, takkien arvon määrää. Pintapuolinen käsitys siitä tosiasiasta, että vastikkeella arvoyhtälössä on aina vain jonkin olion, jonkin käyttöarvon pelkän määrän muoto, on eksyttänyt Baileyn, samoin kuin useat hänen edeltäjistään ja seuraajistaan, ymmärtämään arvonilmaisun ainoastaan määrälliseksi suhteeksi. Mutta tavaran vastikemuoto ei sisällä mitään määrällistä arvonmääräystä.
Ensimmäinen erikoisuus, jonka huomaa kun tarkastaa vastikemuotoa, on se että käyttöarvo tulee vastakohtansa, arvon, ilmenemismuodoksi.
Tavaran luontaismuoto tulee arvomuodoksi. Mutta, huomattakoon, tämä quid pro quo [osien vaihtuminen] tapahtuu tavaralle B (takille tai vehnälle tai raudalle jne.) ainoastaan siinä arvosuhteessa, jossa mikä muu tavara A hyvänsä (liinakangas jne.) siihen on, ja vain tämän suhteen puitteissa. Koska mikään tavara ei voi olla vastikkeena itselleen eikä siis myöskään tehdä omaa luontaisasuaan oman arvonsa ilmaisuksi, sen täytyy ottaa toinen tavara vastikkeekseen eli tehdä toisen tavaran luontaisasu omaksi arvomuodokseen.
Havainnollistamme tätä esimerkillä mitasta, joka kuuluu tavaraolioihin tavaraolioina, so. käyttöarvoina. Kappaleena sokerikeko on raskas ja sillä on siis paino, mutta minkään sokerikeon painoa ei päältä päin voida nähdä eikä tuntea. Otamme nyt muutamia raudanpalasia, joiden paino on ennalta tiedetty. Raudan ruumiinmuoto itsessään on yhtä vähän painon ilmenemismuoto kuin oli sokerikeonkin. Kuitenkin osoittaaksemme sokerikeon painon asetamme sen painosuhteeseen raudan kanssa. Tässä suhteessa rauta on kappale, joka ei esitä mitään muuta kuin painoa. Rautamäärät ovat siis sokerin painomittana ja edustavat sokerikappaleeseen nähden pelkkää painonhahmoa, painon ilmenemismuotoa. Tämä tehtävä on raudalla ainoastaan suhteessa, johon sokeri tai mikä kappale hyvänsä, jonka paino on otettava selville, joutuu rautaan nähden. Jollei molemmilla kappaleilla olisi painoa, ne eivät voisi tulla tällaiseen suhteeseen eikä toinen voisi olla toisen painon ilmaisuna. Jos me asetamme molemmat vaakalaudalle, näemme todellakin, että painona ne ovat samaa ja siis määrätyssä suhteessa myös samanpainoisia. Samoin kuin raudankappale painomittana edustaa sokerikekoon nähden ainoastaan painoa, edustaa arvonilmaisussamme takkikappale liinakankaaseen nähden vain arvoa.
Mutta tässäpä yhdenmukaisuus loppuukin. Sokerikeon painonilmaisussa rauta edustaa molemmille kappaleille yhteistä luonnonominaisuutta, niiden painoa, jota vastoin takki liinakankaan arvonilmaisussa edustaa molemmille kappaleille yhteistä yliluonnollista ominaisuutta, niiden arvoa, jotakin puhtaasti yhteiskunnallista.
Kun tavaran, esim. liinakankaan, suhteellinen arvomuoto ilmaisee tavaran arvonaolon sen ruumiista ja tämän ominaisuuksista jonakin kokonaan eroavana, esim. takkimaisena, itse lausumistapa viittaa jo siihen, että siinä piilee yhteiskunnallinen suhde. Päinvastoin on vastikemuodon laita. Vastikemuotohan on juuri sitä, että tavarakappale, sanokaamme takki, tämä olio sellaisena kuin se on, ilmaisee arvoa, sillä on siis jo luonnostaan arvomuoto. Tämä pitää tosin paikkansa ainoastaan siinä arvosuhteessa, mikä liinatavaralla on takkitavaraan vastikkeena.[21*] Mutta kun olion ominaisuudet eivät johdu sen suhteesta muihin olioihin, vaan sellaisessa suhteessa ne ainoastaan todetaan, näyttää myös takilla olevan vastikemuotonsa, ominaisuutensa tulla luonnostaan välittömästi vaihdetuksi, yhtä suuressa määrin kuin sillä on ominaisuus olla painava tai lämmönpitävä. Siitä johtuu se vastikemuodon arvoituksellisuus, jonka kansantaloustieteilijäin porvarillisesti kehittymätön silmä havaitsee vasta sitten kun tämä muoto kohtaa hänet valmiina, rahana. Silloin hän koettaa selitellä kullan ja hopean salaperäistä luonnetta olemattomaksi asettelemalla niiden sijalle vähemmän häikäiseviä tavaroita ja lukea lurittaa yhä tyytyväisemmin kaiken sen tavaranroskan luetteloa, joka aikoinaan on näytellyt tavaravastikkeen osaa. Hän ei aavistakaan, että jo yksinkertaisinkin arvonilmaisu, niin kuin se, että 20 kyynärää liinakangasta = 1 takki, ratkaisee vastikemuodon arvoituksen.
Vastikkeen asemassa oleva tavarakappale käy aina abstraktisesti inhimillisen työn ruumiillistumasta ja on aina määrätyn hyödyllisen, konkreettisen työn tuote. Tämä konkreettinen työ tulee siis abstraktisen ihmistyön ilmaisuksi. Jos esim. takki on abstraktisen ihmistyön pelkkä toteutuma, on ompeleminen, joka takissa toteutuu, tämän abstraktisen ihmistyön pelkkä toteutumismuoto. Liinakankaan arvonilmaisussa ei ompelemisen hyödyllisyys johdu siitä, että sillä tehdään vaatteita, siis myös ihmisiä,[i] vaan siitä, että sillä tehdään kappale, josta näkyy, että se on arvo, siis sellaisen työn hyytymä, joka ei ensinkään eroa liinakankaan arvossa esineellistetystä työstä. Tullakseen sellaiseksi arvon kuvastimeksi ompelemisen itsensä ei saa kuvastaa mitään muuta kuin sen abstraktisen ominaisuutensa, että se on ihmistyötä.
Sekä ompelemisessa että kutomisessa käytetään ihmisen työvoimaa. Molemmilla on siis ihmistyön yleinen ominaisuus ja ne voivat siis tietyissä tapauksissa, esim. arvontuotannossa, tulla lukuunotetuiksi vain tältä kannalta katsottuina. Kaikessa tässä ei ole mitään salaperäistä. Mutta tavaran arvonilmaisussa asia mutkistuu. Kun esim. tahdotaan ilmaista, ettei kutominen muodosta liinakankaan arvoa konkreettisessa muodossaan kutomisena, vaan yleisessä ominaisuudessaan ihmistyönä, sitä vastaamaan asetetaan ompeleminen, konkreettinen työ, joka tuottaa liinakankaan vastikkeen abstraktisen ihmistyön kouriintuntuvana toteutumismuotona.
Vastikemuodon toinen erikoisuus on siis se, että konkreettinen työ tulee vastakohtansa, abstraktisen ihmistyön, ilmenemismuodoksi.
Mutta koska tämä konkreettinen työ, ompeleminen, on tässä erotuksettoman ihmistyön pelkkä ilmaisu, se on muodoltaan yhtäläinen toisen, liinakankaaseen sisältyvän työn kanssa, ja siksi, vaikka se onkin yksityistyötä, niin kuin kaikki muukin tavaroita tuottava työ, se on kuitenkin työtä välittömästi yhteiskunnallisessa muodossa. Juuri sen tähden se esittäytyy tuotteessa, joka voidaan välittömästi vaihtaa toiseen tavaraan. Vastikemuodon kolmas erikoisuus on siis se, että yksityistyö tulee vastakohtansa muodoksi, ts. välittömästi yhteiskunnallisessa muodossa olevaksi työksi.
Molemmat vastikemuodon viimeksi esitetyt erikoisuudet tulevat vielä paremmin käsitettäviksi, jos palaamme ajassa siihen suureen tutkijaan, joka on ensiksi eritellyt arvomuodon niin monien ajatus-, yhteiskunta- ja luonnonmuotojen ohessa. Se on Aristoteles.
Ensiksikin Aristoteles osoittaa selvästi, että tavaran rahamuoto on yksinkertaisen arvomuodon, ts. missä muussa tavarassa hyvänsä esitetyn tavaran arvon ilmaisun, pelkkä edelleen kehitetty hahmo, sillä hän sanoo:
yhtälö »5 patjaa = 1 talo»
(»Κλίναι πέντε ἀντί οἰκίας»)
»ei eroa» yhtälöstä:
»5 patjaa = niin ja niin paljon rahaa»
(»Κλίναι πέντε ἀντί... ὄσου αί πέντε κλίναι»).
Aristoteles huomaa edelleen, että se arvosuhde, jossa tämä arvonilmaisu on, edellyttää puolestaan, että talo oletetaan laadultaan yhtäläiseksi patjan kanssa, ja että nämä ulkonaisesti erilaiset oliot eivät ilman sellaista olemuksen yhtäläisyyttä olisi yhteismittaisina suureina toisiinsa verrattavissa. Hän sanoo: »Vaihtoa ei voi olla ilman yhtäläisyyttä, yhtäläisyyttä taas ei voi olla ilman yhteismittaisuutta» (»οὕτ' ίσότης μή οὕσης συμμετρίας»). Mutta tässä hän joutuu ymmälle ja luopuu arvomuodon enemmästä erittelystä. »Todellisuudessa on kuitenkin mahdotonta» (»τῆ μὲν οὗν ἀληυεία ἀδύνατον»), »että niin erilaatuiset kappaleet olisivat yhteismittaisia», ts. laadultaan yhtä. Tämä yhtäläistyminen voi olla ainoastaan jotakin olioiden todelliselle luonteelle vierasta, siis vain »käytännöllisen tarpeen hätävara».[27]
Aristoteles sanoo meille siis itse, mihin hänen erittelynsä kompastuu, nimittäin arvokäsitteen puutteeseen. Mitä on se yhtäläinen, ts. se yhteinen substanssi, joka talolla ja patjalla on patjan arvonilmaisussa? Sellaista ei voi »todellisuudessa olla olemassa», Aristoteles sanoo. Miksi ei? Talo esittää yhtäläistä kuin patja, mikäli se edustaa sitä, mikä molemmille, patjalle ja talolle, on todella yhtäläistä. Ja se on ihmistyö.
Kun kreikkalainen yhteiskunta perustui orjien työhön ja kun sen luontaisena pohjana oli siis ihmisten ja heidän työvoimiensa erilaisuus, ei Aristoteles voinut nähdä itse arvomuodosta, että kaikenlainen työ on tavaranarvojen muodossa ilmaistu yhtäläisenä ihmistyönä ja siis yhtä pätevänä. Arvonilmaisun salaisuus, kaiken työn yhtäläisyys ja yhtäpätevyys, koska ja mikäli se on ihmistyötä yleensä, voidaan selittää vasta sitten kun käsitys ihmisten tasa-arvoisuudesta on tullut pysyväiseksi kansan katsantotavaksi. Tämä taas on mahdollista vasta sellaisessa yhteiskunnassa, missä tavaramuoto on työn tuotteiden yleinen muoto ja missä siis myös vallitsevana yhteiskunnallisena suhteena on ihmisten keskinäinen suhde tavaranomistajina. Aristoteleen nero näkyy juuri siinä, että hän tavaroiden arvonilmaisussa keksi yhtäläisyyssuhteen. Vain sen yhteiskunnan historiallinen rajoittuneisuus, missä hän eli, esti hänet keksimästä, mitä tämä yhtäläisyyssuhde »todellisuudessa» on.
Tavaran yksinkertainen arvomuoto sisältyy sen ja jonkin toisen erilaatuisen tavaran väliseen arvosuhteeseen eli näiden vaihtosuhteeseen. Tavaran A arvo saa laadullisen ilmaisunsa siitä, että tavara B vaihtuu välittömästi tavaraan A. Määrällisen ilmaisunsa se saa siitä, että määrätty paljous tavaraa B vaihtuu määrättyyn paljouteen tavaraa A. Toisin sanoen: tavaran arvo saa itsenäisen ilmaisunsa sen kautta, että se esitetään »vaihtoarvona». Kun tämän luvun alussa tavallisen kielenkäytön mukaan sanottiin: tavara on käyttöarvo ja vaihtoarvo, niin täsmällisesti sanottuna se oli väärin. Tavara on käyttöarvo eli käyttöesine ja »arvo». Se osoittaa tämän kaksinaisuutensa kohta kun sen arvolla on oma, sen luontaismuodosta eroava ilmenemismuoto, vaihtoarvon muoto; mutta tavaralla ei ole koskaan tätä muotoa, jos sitä tarkastellaan eristettynä, ja on aina vain arvo- eli vaihtosuhteessa toiseen, erilaiseen tavaraan. Kun tämä tiedetään, ei mainittu sanontatapa haittaa, vaan sitä voi lyhyyden vuoksi käyttää.
Erittelymme on osoittanut, että tavaran arvomuoto eli arvonilmaisu johtuu tavaranarvon luonnosta eikä päinvastoin arvo ja arvon suuruus sen ilmaisutavasta vaihtoarvona. Tämä harhaanjohtava käsitys on kuitenkin sekä merkantilisteilla ja heidän nykyaikaisilla seuraajillaan, kuten Ferrier'llä, Ganilh'illa ym.,[22*] että heidän antipodeillaan, uudenaikaisilla vapaakaupan kauppamatkustajilla Bastiat'lla ja kumppaneilla. Merkantilistit panevat pääpainon arvonilmaisun laadulliseen puoleen, tavaran vastikemuotoon, jolla rahassa on lopullinen asunsa, jota vastoin uudenaikaiset vapaakauppasaksat, joiden on hintaan mihin hyvänsä päästävä irti tavarastaan, panevat sen suhteellisen arvomuodon määrälliseen puoleen. Heidän mielestään ei siis tavaralla ole arvoa eikä arvonsuuruutta muualla kuin vaihtosuhteen ilmaisussa, siis vain päivittäisen hintaluettelon lehdillä. Skotlantilainen Macleod, joka silailee Lombard Streetin[28] sekamelskaiset käsitykset mahdollisimman oppineeseen muotoon, on taikauskoisten merkantilistien ja valistuneiden vapaakauppasaksojen onnistunut synteesi.
Kun olemme lähemmin tutkineet tavaran A arvonilmaisua, joka sisältyy sen arvosuhteeseen tavaraan B, olemme nähneet, että tässä arvonilmaisussa tavaran A luontaismuoto esiintyy ainoastaan käyttöarvon asuna, tavaran B luontaismuoto vain arvomuotona eli arvohahmona. Tavarassa piilevä käyttöarvon ja arvon välinen sisäinen vastakohta ilmenee siis ulkonaisena vastakohtana, ts. kahden tavaran suhteena, jossa toinen tavara, jonka arvo on ilmaistava, esiintyy välittömästi vain käyttöarvona, jota vastoin toinen tavara, jossa arvo ilmaistaan, esiintyy välittömästi ainoastaan vaihtoarvona. Tavaran yksinkertainen arvomuoto on siis sen käyttöarvon ja arvon välisen vastakohdan yksinkertainen ilmenemismuoto.
Työn tuote on kaikissa yhteiskuntatiloissa käyttöesine, mutta vain historiallisesti määrätty yhteiskunnallinen kehityskausi, jonka aikana käyttöesineen tuottamiseen käytetty työ esiintyy sen »esineellisenä» ominaisuutena, so. sen arvona, muuttaa työn tuotteen tavaraksi. Siitä on seurauksena, että tavaran yksinkertainen arvomuoto on samalla työn tuotteen yksinkertainen tavaramuoto, että siis myös tavaramuodon kehitys sattuu yhteen arvomuodon kehityksen kanssa.
Jo ensi silmäyksellä huomaamme, kuinka puutteellinen yksinkertainen arvomuoto on, tämä itumuoto, joka vasta pitkän vaihtelujen sarjan läpi kuljettuaan kypsyy hintamuodoksi.
Tavaran A arvon ilmaiseminen jossakin tavarassa B erottaa sen arvon ainoastaan sen omasta käyttöarvosta ja asettaa sen siten myös vain vaihtosuhteeseen johonkin yksityiseen siitä eroavaan tavaralajiin, sen sijaan että se osoittaisi sen laadultaan yhtäläiseksi ja määrältään verrannolliseksi kaikkien muiden tavaroiden kanssa. Tavaran yksinkertaista suhteellista arvomuotoa vastaa toisen tavaran yksinäinen vastikemuoto. Niinpä takilla on liinakankaan suhteellisessa arvonilmaisussa ainoastaan vastikemuoto eli se muoto, että se välittömästi vaihtuu tuohon yksityiseen tavaralajiin, liinakankaaseen.
Kuitenkin yksinäinen arvomuoto muuttuu itsestään täydellisemmäksi muodoksi. Se tosin ilmaisee tavaran A arvon vain yhdessä toisenlaatuisessa tavarassa. Mutta minkälainen tämä toinen tavara on, onko se takki, rauta, vehnä tms., se on aivan yhdentekevää. Aina sitä mukaa kuin se siis joutuu arvosuhteeseen johonkin toiseen tavaralajiin, syntyy erilaisia yksinkertaisia saman tavaran arvonilmaisuja.[22a*] Tavaran mahdollisten arvonilmaisujen lukumäärää rajoittaa ainoastaan siitä eroavien tavaralajien luku. Tavaran yksinäinen arvonilmaisu muuttuu siis sen erilaisten yksinkertaisten arvonilmaisujen alati jatkuvaksi sarjaksi.
z tavaraa A = u tavaraa B tai = v tavaraa C tai = y tavaraa D tai = x tavaraa E tai = jne.
(20 kyynärää liinakangasta = 1 takki tai = 10 naulaa teetä tai = 40 naulaa kahvia tai = 1 nelikko vehnää tai = 2 unssia kultaa tai = 1⁄2 tonnia rautaa tai = jne.)
Tavaran, esim. liinakankaan, arvo on nyt ilmaistu lukemattomissa tavaramaailman muissa aikeissa. Jokainen muu ta-varaolio tulee liinakankaan arvon kuvastimeksi.[23*] Siten itse tämä arvo esiintyy vasta nyt todellakin erotuksettoman ihmistyön hyytämänä. Sillä työ, joka sen muodostaa, on tässä esitetty selvästi sellaisena työnä, joka on minkä hyvänsä muun ihmistyön veroista, huolimatta siitä luontoismuodosta, mikä tällä työllä on, ja siis huolimatta siitä, esineellistyykö se takissa, vehnässä, raudassa, kullassa vai muussa. Arvomuotonsa kautta liinakangas on siis nyt myös yhteiskunnallisessa suhteessa, ei enää vain yhteen ainoaan muuhun tavaralajiin, vaan koko tavaramaailmaan. Tavarana se on tämän maailman kansalainen. Samanaikaisesti sen arvonilmaisujen jakson loputtomuudesta seuraa, että tavaran arvoon ei vaikuta sen käyttöarvon erikoismuoto, missä tämä arvo ilmenee.
Ensimmäisessä muodossa — 20 kyynärää liinakangasta = 1 takki — voi olla satunnaista, että nämä kaksi tavaraa ovat tietyssä määräsuhteessa toisiinsa vaihdettavissa. Toisessa muodossa sitä vastoin näemme heti taustan, joka olennaisesti eroaa tilapäisestä ilmiöstä ja josta tämä ilmiö on riippuvainen. Liinakankaan arvo pysyy yhtä suurena, esitettäköönpä se takissa, kahvissa, raudassa tai missä hyvänsä lukemattomista erilaisista tavaroista, joilla on mitä erilaisimmat omistajat. Kahden yksilöllisen tavaranomistajan tilapäinen suhde tällöin katoaa. Tulee ilmeiseksi, ettei tavaran arvomäärä riipu vaihdosta, vaan päinvastoin tavaran vaihtosuhteet sen arvomäärästä.
Jokainen tavara, takki, tee, vehnä, rauta jne., käy liinakankaan arvonilmaisussa vastikkeesta ja siis arvoruumiista. Kunkin tällaisen tavaran tietty luontoismuoto on tällöin erikoisena vastikemuotona useiden muiden ohella. Samoin ne moninaiset, tietyt, konkreettiset, hyödylliset työlajit, jotka sisältyvät eri tavaraolioihin, edustavat tällöin yhtä monta ihmistyön erikoista toteutumis- eli ilmenemismuotoa.
Ensiksikin tavaran suhteellinen arvonilmaisu on epätäydellinen, koska sitä esittävä sarja on päättymätön. Sitä ketjua, jossa arvoyhtälö liittyy toiseen, voidaan alati jatkaa uudella tavaralajilla, joka antaa aineksen uudelle arvonilmaisulle. Toiseksi se muodostaa kirjavan mosaiikin toisistaan erillään olevia ja erilaisia arvonilmaisuja. Jos taas jokaisen tavaran suhteellinen arvo tulee ilmaistuksi tässä kehkeytyneessä muodossa, kuten täytyykin käydä, niin jokaisen tavaran suhteellisena arvomuotona on jokaisen muun tavaran suhteellisesta arvomuodosta eroava loppumaton sarja arvonilmaisuja. Kehkeytyneen suhteellisen arvomuodon puutteellisuudet kuvastuvat sitä vastaavassa vastikemuodossa. Koska jokaisen yksityisen tavaralajin luontoismuoto on tässä erikoisena vastikemuotona lukemattomien muiden erikoisten vastikemuotojen ohessa, niin on olemassa yleensä vain rajoitettuja vastikemuotoja, joista jokainen sulkee pois toiset. Jokaisen erikoiseen tavaravastikkeeseen sisältyvän tietyn, konkreettisen, hyödyllisen työn laji on samoin vain erikoinen ihmistyön ilmenemismuoto, joka ei siis esitä tyhjentävästi ihmistyötä yleensä. Tosin noiden erikoisten ilmenemismuotojen yhteissummassa ihmistyöllä on täydellinen eli kokonais-ilmenemismuoto. Mutta näin sillä ei ole mitään yhtenäistä ilmenemismuotoa.
Kehkeytynyt suhteellinen arvomuoto on kuitenkin vain joukko ensimmäisen muodon yksinkertaisia suhteellisia arvonilmaisuja eli yhtälöjä, kuten:
20 kyynärää liinakangasta = 1 takki,
20 kyynärää liinakangasta = 10 naulaa teetä jne.
Mutta jokainen näistä yhtälöistä sisältää käännettynä myös identtisen yhtälön:
1 takki = 20 kyynärää liinakangasta,
10 naulaa teetä = 20 kyynärää liinakangasta jne.
Todella onkin niin, että jos mies vaihtaa liinakankaansa useihin muihin tavaroihin ja siis ilmaisee sen arvon sarjassa muita tavaroita, niin täytyy välttämättä noiden monien muidenkin tavaranomistajien vaihtaa tavaransa liinakankaaseen ja ilmaista erilaisten tavaroidensa arvot samassa kolmannessa tavarassa, liinakankaassa. Jos siis sarja: 20 kyynärää liinakangasta = 1 takki tai = 10 naulaa teetä tai = jne. käännetään, ts. jos asia ilmaistaan jo sarjaan sisältyneen vastasuhteen mukaan, saadaan
| 1 takki | = | 20 kyynärää liinakangasta |
| 10 naulaa teetä | = | |
| 40 naulaa kahvia | = | |
| 1 nelikko vehnää | = | |
| 2 unssia kultaa | = | |
| 1⁄2 tonnia rautaa | = | |
| x tavaraa A | = | |
| jne. tavaraa | = |
Tavarat esittävät arvonsa nyt 1. yksinkertaisesti, yhdessä ainoassa tavarassa ja 2. yhtenäisesti, samassa tavarassa ilmaistuina. Niiden arvomuoto on yksinkertainen ja kaikille yhteinen, siis yleinen.
Muodot I ja II riittivät kumpikin ilmaisemaan vain sen, että tavaran arvo on jotakin sen omasta käyttöarvosta eli sen tavararuumiista eroavaa.
Ensimmäinen muoto antoi sellaisia arvoyhtälöitä kuin: 1 takki = 20 kyynärää liinakangasta, 10 naulaa teetä = 1⁄2 tonnia rautaa jne. Takin arvo ilmaistaan liinakankaan kaltaisena, teen arvo raudan kaltaisena jne., mutta nämä liinakankaan kaltainen ja raudan kaltainen, nämä takin ja teen arvonilmaisut ovat yhtä erilaiset kuin liinakangas ja rauta. Tämä muoto tavataan käytännössä ilmeisesti ainoastaan ensi alussa, jolloin työn tuotteet muuttuvat tilapäisen ja satunnaisen vaihdon kautta tavaroiksi.
Toinen muoto erottaa täydellisemmin kuin ensimmäinen tavaran arvon sen omasta käyttöarvosta, sillä esim. takin arvo joutuu nyt vastakkain luontoismuotonsa kanssa kaikissa mahdollisissa muodoissa, liinakankaan kaltaisena, raudan kaltaisena, teen kaltaisena jne., kaiken muun paitsi takin kaltaisena. Toiselta puolen tästä on jokainen tavaroille yhteinen arvonilmaisu suljettu kokonaan pois, sillä kunkin tavaran arvonilmaisussa ovat nyt kaikki muut tavarat ainoastaan vastikkeen muodossa. Kehkeytynyt arvomuoto esiintyy todellisuudessa vasta sitten kun työn tuotteita, esim. karjaa, vaihdetaan tavanmukaisesti eikä enää poikkeustapauksissa muihin eri tavaroihin.
Viimeksi saatu muoto III ilmaisee tavaramaailman arvot samassa siitä erkaantuneessa tavaralajissa, esim. liinakankaassa, ja esittää siten kaikkien tavaroiden arvot niiden ja liinakankaan yhtäläisyyden kautta. Liinakankaan kaltaisena jokaisen tavaran arvo ei nyt eroa ainoastaan sen omasta käyttöarvosta, vaan kaikesta käyttöarvosta, ja juuri sen kautta se tulee ilmaistuksi yhteisenä tälle ja kaikille muille tavaroille. Vasta tämä muoto asettaa siis todellakin tavarat suhteisiin toisiinsa arvoina eli saattaa ne esiintymään toisiinsa nähden vaihtoarvoina.
Molemmat aikaisemmat muodot ilmaisevat yhden tavaran arvon joko yhdessä ainoassa erilaisessa tavarassa tai useiden siitä eroavien tavaroiden sarjassa. Molemmissa tapauksissa on niin sanoaksemme yksityisen tavaran yksityisasia ottaa itselleen arvomuoto, ja se tekee sen ilman muiden tavaroiden avustusta. Nämä esittävät siihen nähden ainoastaan vastikkeen passiivista osaa. Sitä vastoin yleinen arvomuoto syntyy vain tavaramaailman yhteistyön tuloksena. Tavara saa yleisen arvonilmaisun vain siksi, että kaikki muut tavarat ilmaisevat samalla kertaa arvonsa samassa vastikkeessa, ja jokaisen uuden tavaralajin on tehtävä samoin. Siitä käy selville, että myös tavaroiden arvoesineellisyys, se kun on näiden olioiden pelkkä »yhteiskunnallinen oleminen», voidaan ilmaista vain niiden kaikinpuolisten yhteiskunnallisten suhteiden kautta ja että niiden arvomuodon siis täytyy olla yhteiskunnallisesti pätevä muoto.
Liinakangasmaisessa muodossa tavarat eivät nyt näytä ainoastaan laadullisesti yhtäläisiltä, arvoilta yleensä, vaan samalla keskenään määrällisesti verrattavilta arvosuureilta. Ja kun niiden arvonsuuruudet ilmaistaan samassa aineessa, liinakankaassa, nämä arvonsuuruudet kuvastavat kukin puolestaan toinen toistaan. Esim. 10 naulaa teetä = 20 kyynärää liinakangasta ja 40 naulaa kahvia = 20 kyynärää liinakangasta. Eli 1 naulassa kahvia on ainoastaan 1⁄4 siitä arvonsubstanssista, työstä, mikä on 1 naulassa teetä.
Tavaramaailman yleinen suhteellinen arvomuoto antaa vastiketavaralle, liinakankaalle, joka jää tämän tavaramaailman ulkopuolelle, yleisen vastikkeen luonteen. Sen oma luontoismuoto on tämän maailman yhteinen arvoasu; liinakangas voidaan niin muodoin vaihtaa välittömästi kaikkiin muihin tavaroihin. Sen ruumiinmuoto on kaiken ihmistyön näkyväinen olennoituma, sen yleinen yhteiskunnallinen hahmo. Kutominen, yksityistyö, joka liinakankaan tuottaa, on samalla yleisessä yhteiskunnallisessa muodossa, sellaisessa muodossa, että se on yhtäläistä kaikkien muiden töiden kanssa. Ne lukemattomat yhtälöt, joista yleinen arvomuoto on kokoonpantu, asettavat liinakankaassa toteutuneen työn järjestään jokaisen muuhun tavaraan sisältyvän työn kaltaiseksi ja tekevät sen kautta kutomisen ylipäänsä ihmistyön yleiseksi ilmenemismuodoksi. Tavaran arvossa esineellistynyt työ ei siis esiinny ainoastaan kielteisesti työnä, jossa todellisten töiden kaikki konkreettiset muodot ja hyödylliset ominaisuudet jätetään huomioonottamatta, vaan sen oma positiivinen luonne tulee selvästi esille. Tänä luonteena on kaikkien todellisten töiden pelkistetty muoto, jossa niillä on yhteistä se, että ne ovat ihmistyötä, ihmistyövoiman käyttämistä.
Yleinen arvomuoto, jossa työn tuotteet esiintyvät erotuksettoman ihmistyön pelkkinä hyytyminä, näyttää omalla rakenteellaan, että se on tavaramaailman yhteiskunnallinen ilmaisu. Se osoittaa siis, että tämän maailman piirissä työn yleisinhimillinen luonne muodostaa sen erikoisen yhteiskunnallisen luonteen.
Suhteellisen arvomuodon kehitysastetta vastaa vastikemuodon kehitysaste. Mutta — se on tarkoin huomattava — vastikemuodon kehitys on ainoastaan suhteellisen arvomuodon kehityksen ilmaus ja tulos.
Tavaran yksinkertainen eli yksinäinen suhteellinen arvomuoto tekee toisen tavaran yksinäiseksi vastikkeeksi. Suhteellisen arvon kehkeytynyt muoto, tämä tavaran arvon ilmaisu kaikissa muissa tavaroissa, antaa näille viimeksi mainituille erilaisten erikoisvastikkeiden muodon. Vihdoin yksi erikoinen tavaralaji saa yleisen vastikkeen muodon sen kautta, että kaikki muut tavarat tekevät sen yhtenäisen, yleisen arvomuotonsa ainekseksi.
Mutta samassa määrässä kuin kehittyy arvomuoto yleensä, kehittyy myös sen molempien kohtioiden, suhteellisen arvomuodon ja vastikemuodon, vastakohtaisuus.
Jo ensimmäinen muoto — 20 kyynärää liinakangasta = 1 takki — sisältää tämän vastakohdan, mutta ei kiinnitä sitä. Aina sen mukaan, luetaanko sama yhtälö eteen- vai taaksepäin, molemmat tavarat — tässä liinakangas ja takki — ovat milloin suhteellisessa arvomuodossa, milloin vastikemuodossa. Tässä on vielä vaikeata pitää kiinni kohtiomaisesta vastakohtaisuudesta.
Toisessa muodossa vain yksi tavaralaji voi aina kulloinkin kehittää täydellisesti suhteellisen arvonsa eli sillä on kehkeytynyt suhteellinen arvomuoto vain koska ja mikäli kaikki muut tavarat ovat siihen nähden vastikemuodossa. Tässä ei enää voi vaihtaa keskenään arvoyhtälön — esim. 20 kyynärää liinakangasta = 1 takki tai = 10 naulaa teetä tai = 1 nelikko vehnää jne. — molempia puolia muuttamatta sen yleistä luonnetta ja siirtämättä sitä kokonaismuodosta yleiseen arvomuotoon.
Viimeinen eli kolmas muoto antaa vihdoin tavaramaailmalle yleisyhteiskunnallisen suhteellisen arvomuodon, koska ja mikäli siinä kaikki tavarat, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ovat yleisen vastikemuodon ulkopuolella. Yksi tavara, liinakangas, on siis siinä muodossa, että se on välittömästi vaihdettavissa kaikkiin muihin tavaroihin eli välittömästi yhteiskunnallisessa muodossa, koska ja mikäli mitkään muut tavarat eivät ole siinä muodossa.[24*]
Toiselta puolen tavara, joka esiintyy yleisenä vastikkeena, on suljettu pois tavaramaailman yhtenäisestä ja siis yleisestä suhteellisesta arvomuodosta. Jos liinakankaan tai yleensä jonkin yleisessä vastikemuodossa olevan tavaran pitäisi samalla olla osaltaan yleisessä suhteellisessa arvomuodossa, niin sen täytyisi olla omana vastikkeenaan. Me saisimme silloin yhtälön: 20 kyynärää liinakangasta = 20 kyynärää liinakangasta, tautologian, joka ei ilmaise arvoa eikä arvon suuruutta. Ilmaistaksemme yleisen vastikkeen suhteellisen arvon meidän täytyy kääntää muoto III. Yleisellä vastikkeella ei ole muiden tavaroiden kanssa yhteistä suhteellista arvomuotoa, vaan sen arvo ilmaistaan suhteellisena kaikkien muiden tavaraolioiden loppumattomassa sarjassa. Siten kehkeytynyt suhteellinen arvomuoto eli muoto II osoittautuu vastiketavaran erikoiseksi suhteelliseksi arvomuodoksi.
Yleinen vastikemuoto on arvon muoto yleensä. Siinä muodossa voi siis olla mikä tavara hyvänsä. Toiselta puolen on tavara yleisessä vastikemuodossa III vain silloin ja sikäli kuin kaikki muut tavarat sulkevat sen vastikkeenaan itsensä ulkopuolelle. Ja vasta siitä hetkestä lähtien, jona tämä ulossulkeminen lopullisesti rajoittuu johonkin erikoiseen tavaralajiin, tavaramaailman yhtenäinen suhteellinen arvomuoto on saanut objektiivisen kiinteyden ja yleisyhteiskunnallisen pätevyyden.
Se erikoinen tavaralaji, jonka luontaismuodon kanssa vastikemuoto on yhteiskunnallisesti yhteenkasvanut, tulee rahatavaraksi eli toimii rahana. Sen erityiseksi yhteiskunnalliseksi tehtäväksi ja siis sen yhteiskunnalliseksi yksinoikeudeksi tavaramaailman piirissä tulee yleisenä vastikkeena oleminen. Tämän etuoikeutetun aseman on sellaisten tavaroiden joukossa, jotka muodossa II ovat liinakankaan erikoisvastikkeina ja muodossa III yhteisesti ilmaisevat suhteellisen arvonsa liinakankaassa, saanut historiallisen kehityksen kautta vallatuksi yksi tavara, kulta. Jos siis muotoon III liinakangastavaran sijaan pannaan kultatavara, niin saadaan:
| 20 kyynärää liinakangasta | = | 2 unssia kultaa |
| 1 takki | = | |
| 10 naulaa teetä | = | |
| 40 naulaa kahvia | = | |
| 1 nelikko vehnää | = | |
| 1⁄2 tonnia rautaa | = | |
| x tavaraa A | = |
Kun muodosta I siirrytään muotoon II ja muodosta II muotoon III, ovat muutokset olennaisia. Muoto IV ei sitä vastoin eroa muodosta III muussa kuin että yleisen vastikkeen muodossa on nyt kulta liinakankaan asemesta. Kulta on muodossa IV se, mikä liinakangas oli muodossa III, siis yleinen vastike. Edistysaskel rajoittuu siihen, että välittömän, yleisen vaihdettavuuden muoto eli yleinen vastikemuoto on nyt yhteiskunnallisen tottumuksen kautta kasvanut lopullisesti yhteen kultatavaran erikoisen luontaismuodon kanssa.
Kulta asettuu muita tavaroita vastaan rahana ainoastaan sen tähden, että se jo aikaisemmin oli niitä vastassa tavarana. Kaikkien muiden tavaroiden tavoin se oli myös vastikkeena, joko yksinäisenä vastikkeena yksityisissä vaihtotoimituksissa tai erikoisena vastikkeena muiden tavaravastikkeiden ohessa. Vähitellen se alkoi esiintyä ahtaammissa tai laajemmissa piireissä yleisenä vastikkeena. Niin pian kuin se oli vallannut tavaramaailman arvonilmaisussa yksinoikeuden tähän sijaan, se tuli rahatavaraksi, ja vasta siitä hetkestä alkaen, jolloin se jo oli tullut rahatavaraksi, muoto IV alkoi erota muodosta III eli yleinen arvomuoto muuttui rahamuodoksi.
Jonkin tavaran, esim. liinakankaan, yksinkertainen suhteellinen arvonilmaisu jo rahatavarana olevassa tavarassa, esim. kullassa, on hintamuoto. Liinakankaan »hintamuoto» on siis:
20 kyynärää liinakangasta = 2 unssia kultaa
tai jos 2 unssia kultaa on rahanimeltään 2 puntaa
20 kyynärää liinakangasta = 2 puntaa.
Rahamuodon käsitteen ymmärtämisessä ei ole muuta vaikeutta kuin yleisen vastikemuodon, siis yleisen arvomuodon yleensä, muodon III, ymmärtäminen. Muodosta III johtuu taaksepäin muoto II, kehkeytynyt arvomuoto, ja sen perustavana alkuaineksena on muoto I: 20 kyynärää liinakangasta = 1 takki eli x tavaraa A = y tavaraa B. Yksinkertainen tavaramuoto on siis rahamuodon itu.
Ensi silmäyksellä tavara näyttää itsestään selvältä, jokapäiväiseltä oliolta. Sen erittely osoittaa kuitenkin, että se on hyvin kiero olio, täynnä metafyysistä rikkiviisautta ja teologisia oikkuja. Mikäli se on käyttöarvo, ei siinä ole mitään hämäräperäistä, pidettäköön siinä silmällä joko sitä puolta, että se ominaisuuksillaan voi tyydyttää ihmisen tarpeita, tai sitä, että se vasta ihmistyön tuotteena saa nämä ominaisuudet. On aivan selvää, että ihminen toiminnallaan muuttaa luonnonaineiden muodot itselleen hyödyllisiksi. Esim. puun muoto muuttuu, jos siitä tehdään pöytä. Siitä huolimatta pöytä pysyy puuna, tavallisena aistillisesti havaittavana oliona. Mutta niin pian kuin se esiintyy tavarana, se muuttuu aistillisesti yliaistilliseksi esineeksi. Se ei ainoastaan seiso jaloillaan maassa, vaan suhteessaan kaikkiin muihin tavaroihin se asettuu päälaelleen ja kehittää puupäästään houreita, paljoa ihmeellisempiä kuin jos se alkaisi itsestään tanssia.[25*]
Tavaran salaperäinen luonne ei siis johdu sen käyttöarvosta. Yhtä vähän se johtuu arvon määräysten sisällöstä. Sillä ensiksikin, niin erilaisia kuin hyödylliset työt eli tuottavat toiminnat lienevätkin, fysiologinen totuus on, että ne ovat ihmisen elimistön toimintoja ja että jokainen sellainen toiminto, olkoonpa sen sisällys ja muoto mikä hyvänsä, on olennaisesti ihmisen aivojen, hermojen, lihasten, aistimien jne. käyttämistä. Toiseksi, mitä tulee arvon suuruuden määräämisen perustaan, tuon käyttämisen kestoaikaan tai työn määrään, niin työn määrä on aivan selvästi erotettavissa työn laadusta. Sen työajan, jonka elinhyödykkeiden tuottaminen maksaa, on kaikissa yhteiskuntatiloissa täytynyt herättää ihmisen mielenkiintoa, vaikkakaan ei ole ollut yhtä suurta eri kehitysasteilla.[26*] Vihdoin siitä hetkestä saakka, kun ihmiset jollakin tavoin työskentelevät toisiaan varten, heidän työnsä saa myös yhteiskunnallisen muodon.
Mistä siis johtuu työn tuotteen arvoituksellinen luonne, niin pian kuin työn tuote saa tavaramuodon? Ilmeisesti itse tästä muodosta. Ihmistöiden yhtäläisyys saa työn tuotteiden yhtäläisen arvoesineellisyyden oliomuodon; ihmistyövoiman käyttämisen määrä mitattuna tuon käyttämisen kestoajalla saa työn tuotteiden arvonsuuruuden muodon; ja vihdoin tuottajien väliset suhteet, joissa heidän töittensä edellä mainitut yhteiskunnalliset määrättävyydet toteutuvat, saavat työn tuotteiden yhteiskunnallisen suhteen muodon.
Tavaramuodon salaperäisyys johtuu siis yksinkertaisesti siitä, että se kuvastaa ihmisille heidän oman työnsä yhteiskunnallisen luonteen itse työn tuotteiden esineellisenä luonteena, näiden tuotteiden luonnostaan yhteiskunnallisina ominaisuuksina, ja siis myös tuottajien yhteiskunnallisen suhteen heidän kokonaistyöhönsä heidän ulkopuolellaan olevana esineiden yhteiskunnallisena suhteena. Tämän quid pro quo [vaihdoksen] kautta työn tuotteet tulevat tavaroiksi, aistillisesti yliaistillisiksi eli yhteiskunnallisiksi olioiksi. Niinpä näköhermo ei havaitse olion valovaikutusta itse näköhermon subjektiivisena kiihotuksena, vaan silmän ulkopuolella olevan olion esineellisenä muotona. Näkemisessä kuitenkin valoa sinkoaa todella jostakin oliosta, ulkonaisesta esineestä, toiseen olioon, silmään. Se on fyysisten olioiden välistä fyysistä suhdetta. Sitä vastoin tavaramuodolla ja työn tuotteiden arvosuhteella, jossa se ilmenee, ei ole kerrassaan mitään tekemistä esineiden fyysisen luonnon ja siitä johtuvien esineellisten suhteiden kanssa. Vain itsensä ihmisten keskinen tietty yhteiskunnallinen suhde saa heidän silmissään olioiden keskisen suhteen mielikuvituksellisen muodon. Löytääksemme jotakin tätä vastaavaa, meidän täytyy paeta uskonnollisen maailman usvakerroksiin. Siellä ihmisaivojen tuotteet näyttävät eläviltä, keskenään ja ihmisten kanssa suhteissa olevilta itsenäisiltä olennoilta. Samoin on ihmiskäden tuotteiden laita tavaramaailmassa. Tätä minä sanon fetišismiksi, joka takertuu työn tuotteisiin, mikäli niitä tavaroina tuotetaan, ja joka siis on eroamattomasti tavarantuotantoon kuuluva.
Niin kuin yllä oleva erittely jo on osoittanut, tämä tavaramaailman fetiššiluonne johtuu tavaroita tuottavan työn omalaatuisesta yhteiskunnallisesta luonteesta.
Käyttöesineet tulevat tavaroiksi ainoastaan mikäli ne ovat toisistaan riippumatta suoritettujen yksityistöiden tuotteita. Yhteiskunnan kokonaistyö on näiden yksityistöiden summa. Kun tuottajat joutuvat keskenään yhteiskunnalliseen kosketukseen vasta työnsä tuotteita vaihtamalla, heidän yksityistöittensä spesifinen yhteiskunnallinen luonne näyttäytyy myös vasta tässä vaihdossa. Toisin sanoen, yksityistyöt tulevat yhteiskunnallisen kokonaistyön osiksi vasta niiden suhteiden kautta, joihin vaihto saattaa työn tuotteet ja niiden välityksellä myös tuottajat. Siksi viimeksi mainituille, ts. tuottajille, ilmenevät heidän yksityistöittensä yhteiskunnalliset suhteet sinä, mitä ne ovat, so. ei henkilöiden välittöminä yhteiskunnallisina suhteina heidän töissään, vaan päinvastoin henkilöiden esineellisinä suhteina ja esineiden yhteiskunnallisina suhteina.
Vasta vaihdossa työn tuotteet saavat aistillisesti erilaisesta käyttöesineellisyydestään erotetun, yhteiskunnallisesti yhtäläisen arvoesineellisyyden. Tämä työn tuotteen kahtiajako hyödylliseksi olioksi ja arvo-olioksi saa käytännöllisen merkityksen vasta sitten, kun vaihto jo on tullut riittävän yleiseksi ja tärkeäksi, niin että hyödykkeitä tuotetaan vaihtoa varten ja siis olioiden arvoluonnetta pidetään silmällä jo niitä tuotettaessa. Tästä hetkestä lähtien tuottajien yksityistyöt saavat todellisuudessa kaksinaisen yhteiskunnallisen luonteen. Niiden täytyy toisaalta määrättyinä hyödyllisinä töinä tyydyttää määrätty yhteiskunnallinen tarve ja siten osoittautua kokonaistyön, yhteiskunnallisen työnjaon luontaissyntyisen järjestelmän osiksi. Toisaalta ne tyydyttävät omien tuottajiensa moninaisia tarpeita vain sikäli kuin kukin erikoinen hyödyllinen yksityistyö voidaan vaihtaa mihin tahansa muuhun hyödyllisen yksityistyön lajiin ja on siis samanveroinen kuin se. Kokonaan erilaiset työt voivat olla yhtäläisiä ainoastaan siten, että niiden todellinen erilaisuus jätetään huomioon ottamatta, ainoastaan pelkistämällä ne niin, että ne ihmistyövoiman käyttämisenä, abstraktisesti inhimillisenä työnä ovat luonteeltaan yhtä. Yksityistuottajien aivot kuvastavat tämän heidän yksityistöidensä kaksinaisen yhteiskunnallisen luonteen ainoastaan niissä muodoissa, jotka ilmenevät käytännöllisessä elämässä, tuotteiden vaihdossa: heidän yksityistöidensä yhteiskunnallinen hyödyllisyys siis siinä muodossa, että työn tuotteen täytyy olla hyödyllinen ja hyödyllinen muille; erilaisten töiden yhteiskunnallinen yhtäläisyys siinä muodossa, että näillä aineellisesti erilaisilla olioilla, työn tuotteilla, on yhteinen arvoluonne.
Ihmiset eivät siis aseta töidensä tuotteita arvoina keskinäisiin suhteisiin sen tähden, että nämä oliot olisivat heidän mielestään yhtäläisen ihmistyön pelkkiä esineellisiä verhoja. Päinvastoin. Asettaessaan vaihdossa erilaiset tuotteensa arvoina keskenään yhtäläisiksi, he asettavat erilaiset työnsä ihmistyönä keskenään yhtäläisiksi. He eivät kyllä sitä itse tiedä, mutta niin he kuitenkin tekevät.[27*] Arvon otsaan ei ole kirjoitettu, mitä se on. Päinvastoin arvo muuttaa jokaisen työn tuotteen yhteiskunnalliseksi hieroglyyfiksi. Myöhemmin ihmiset koettavat päästä selville hieroglyyfin merkityksestä, päästä oman yhteiskunnallisen tuotteensa salaisuuden perille, sillä käyttöesineiden määräytyminen arvoiksi on ihmisten yhteiskunnallinen tuote yhtä hyvin kuin kieli. Se myöhään tapahtunut tieteellinen keksintö, että mikäli työn tuotteet ovat arvoja, ne ovat ainoastaan niiden tuottamiseen käytetyn ihmistyön esineellisiä ilmaisuja, muodostaa käännekohdan ihmiskunnan kehityshistoriassa, mutta se ei suinkaan hävitä työn yhteiskunnallisen luonteen esinemäistä ulkonäköä. Se mikä koskee ainoastaan tätä erikoista tuotannon muotoa, tavaratuotantoa, että nimittäin toisistaan riippumattomien yksityistöiden spesifisen yhteiskunnallisen luonteen muodostaa niiden keskinäinen yhtäläisyys ihmistyönä ja että tämä luonne saa työn tuotteiden arvoluonteen muodon, tuntuu tavarantuotannon oloissa elävistä — sekä ennen yllä mainittua keksintöä että sen jälkeen — aivan yhtä lopullisen selvältä kuin se että ilmamuoto fysikaalisena oliomuotona on edelleenkin olemassa huolimatta ilman tieteellisestä jakamisesta sen alkuaineisiin.
Tuotteiden vaihtajia kiinnostaa käytännöllisesti ennen kaikkea kysymys, kuinka paljon vieraita tuotteita he saavat omasta tuotteestaan, missä määräsuhteissa tuotteet siis vaihtuvat toisiinsa. Niin pian kuin nämä suhteet ovat saavuttaneet jonkinlaisen tavanmukaiseksi käyneen kiinteyden, ne näyttävät johtuvan työn tuotteiden luonnosta, niin että esim. tonni rautaa ja 2 unssia kultaa ovat yhden arvoisia, samoin kuin naula kultaa ja naula rautaa erilaisista fysikaalisista ja kemiallisista ominaisuuksistaan huolimatta ovat yhtä raskaita. Todellisuudessa työn tuotteiden arvoluonne vakautuu vasta sen kautta, että työn tuotteet esiintyvät käytännössä arvosuureina. Nämä suureet vaihtelevat määrältään alati riippumatta vaihtajien tahdosta, kaukonäköisyydestä ja toimenpiteistä. Heidän omalla yhteiskunnallisella liikkeellään on heidän mielestään olioiden liikkeen muoto ja he ovat näiden olioiden valvonnan alaisina sen sijaan, että kontrolloisivat niitä. Tavarantuotannon täytyy olla täydellisesti kehittynyttä, ennen kuin itse kokemuksesta kasvaa se tieteellinen oivallus, että toisistaan riippumatta suoritettuja, mutta yhteiskunnallisen työnjaon luontaissyntyisinä jäseninä kaikinpuolisesti toisistaan riippuvia yksityistöitä rajoitetaan jatkuvasti yhteiskunnallisesti suhteelliseen määräänsä, koska tuotteiden tuottamiseen yhteiskunnallisesti välttämätön työaika toteutuu tuotteiden tilapäisissä ja alati horjuvissa vaihtosuhteissa vain väkivaltaisesti säännöstelevänä luonnonlakina, joka vaikuttaa samoin kuin painolaki silloin kun rakennus luhistuu.[28*] Arvon suuruuden määrääminen työajalla on siis suhteellisten tavaran arvojen näkyviin liikkeisiin kätketty salaisuus. Sen keksiminen tekee lopun siitä harhanäöstä, että työn tuotteiden arvon suuruudet tulevat ainoastaan tilapäisesti määritellyiksi, mutta se ei tee suinkaan loppua arvon suuruuden määrittelyn asiallisesta muodosta.
Inhimillisen elämän muotojen ajatteleminen — ja siis myös niiden tieteellinen erittely — kulkee yleensä päinvastaiseen suuntaan kuin todellinen kehitys. Se alkaa post festum ja siis kehitysjuoksun valmiista tuloksista. Muodoilla, jotka leimaavat työn tuotteet tavaroiksi ja jotka siis ovat tavarankierron edellytyksinä, on yhteiskunnallisen elämän luontaismuotojen kiinteys jo ennen kuin ihmiset koettavat tehdä itselleen tiliä, ei näiden muotojen historiallisesta luonteesta — nehän päinvastoin ovat heidän mielestään jo muuttumattomia — vaan niiden sisällyksestä. Niinpä vain tavaranhintojen erittely johti arvon suuruuden määräämiseen, vain tavarain yhteinen ilmaisu rahassa johti tavaran arvoluonteen toteamiseen. Mutta juuri tämä tavaramaailman valmis muoto — rahamuoto — peittää esi-neellisesti yksityistöiden yhteiskunnallisen luonteen ja siis myös yksityisten työntekijöiden yhteiskunnalliset suhteet, sen sijaan että se paljastaisi ne. Jos sanon, että takki, saapas jne. ovat suhteessa liinakankaaseen kuin abstraktisen ihmistyön yleiseen ruumiillistumaan, niin tämän lauseen järjettömyys on silmiinpistävä. Mutta kun takin, saappaan jne. tuottajat vertaavat näitä tavaroita liinakankaaseen — tai kultaan ja hopeaan, mikä ei muuta asiaa — yleisenä vastikkeena, heidän yksityistöidensä suhde yhteiskunnalliseen kokonaistyöhön esiintyy heille juuri tässä samassa järjettömässä muodossa.
Tuollaiset muodot juuri muodostavatkin porvarillisen taloustieteen kategoriat eli yleiskäsitteet. Ne ovat tämän historiallisesti määrätyn yhteiskunnallisen tuotantotavan, tavarantuotannon, tuotantosuhteita ilmaisevia, yhteiskunnallisesti päteviä ja siis objektiivisia ajatusmuotoja. Kaikki tavaramaailman hämäräperäisyys, kaikki se tenho ja aavemaisuus, joka työn tuotteita ympäröi tavarantuotannon vallitessa, häviää sen tähden heti, kun siirrymme muihin tuotantomuotoihin.
Koska kansantaloustiede rakastaa Robinson-juttuja,[29*] niin annammepa aluksi Robinsonin ilmestyä saarelleen. Vaikka hän onkin vaatimaton, hänen on kuitenkin saatava tyydytetyksi erilaisia tarpeita ja hänen siis täytyy suorittaa erilaatuisia hyödyllisiä töitä, tehdä työkaluja, valmistaa huonekaluja, kesyttää laamoja, kalastaa, metsästää jne. Rukoilemisesta yms. emme tässä puhu, koska se tuottaa Robinsonille mielihyvää ja hän pitää senlaatuista toimintaa virkistyksenään. Tuottavien toimiensa erilaisuudesta huolimatta hän tietää, että ne ovat vain saman Robinsonin erilaisia toimintamuotoja, siis ihmisen erilaisia työtapoja. Hätä pakottaa hänet jakamaan aikansa tarkoin eri toimiensa kesken. Siitä suuremmasta tai pienemmästä vaikeudesta, joka on voitettava jos mielii saavuttaa tarkoitetun tuloksen, riippuu, ottaako joku toimi enemmän kuin toinen tilaa hänen kokonaistoiminnassaan. Kokemus opettaa hänelle tämän, ja Robinsonimme, joka haaksirikosta on pelastanut kellon, pääkirjan, mustetta ja kynän, alkaa kunnon englantilaisena pian pitää kirjaa itsestään. Hänen inventariossaan on luettelo käyttöesineistä, joita hänellä on, niistä eri laitteista, joita niiden tuottamiseksi vaaditaan, ja vihdoin siitä työajasta, minkä tietyt määrät näitä eri tuotteita hänelle keskimäärin maksavat. Kaikki suhteet Robinsonin ja niiden olioiden välillä, jotka ovat hänen itsehankkimanaan rikkautena, ovat tässä niin yksinkertaiset ja ilmeiset, että itse herra M. Wirthinkin pitäisi ne ymmärtää ilman erityistä päänvaivaa. Ja kuitenkin niihin sisältyvät kaikki olennaiset arvonmääräykset.
Siirtykäämme nyt Robinsonin valoisalta saarelta Euroopan pimeään keskiaikaan. Riippumattoman Robinsonin sijasta näemme tällöin jokaisen olevan riippuvassa asemassa: maaorjien ja maanomistajien, vasallien ja lääniherrojen, maallikkojen ja pappien. Henkilöllinen riippuvuus lyö leimansa aineellisen tuotannon yhteiskunnallisiin suhteisiin, samoin kuin niihin perustuviin elämänoloihinkin. Mutta juuri sen tähden, että henkilöllisen riippuvuuden suhteet ovat tämän yhteiskunnan perustana, ei töiden ja tuotteiden tarvitse saada todellisuudesta poikkeavaa mielikuvituksellista hahmoa. Ne liittyvät luontaispalveluksina ja luontaissuorituksina yhteiskunnalliseen koneistoon. Työn välittömänä yhteiskunnallisena muotona on tässä työn luontaismuoto, sen erikoisuus, eikä sen yleisyys kuten tavaratuotantoon perustuvassa yhteiskunnassa. Aika mittaa veropäivätyön samoin kuin tavaroita tuottavan työnkin, mutta jokainen maaorja tietää, että se, mitä hän herransa palveluksessa menettää, on määrätty paljous hänen henkilöllistä työvoimaansa. Papille suoritettava kymmenys on selvempi kuin papin siunaus. Millä tavalla siis arvosteltaneenkaan niitä luonnenaamioita, joiden verhossa keskiajan ihmiset kohtaavat toisensa, henkilöiden yhteiskunnalliset suhteet heidän töissään näyttävät kaikissa tapauksissa heidän omilta mieskohtaisilta suhteiltaan, eivätkä ole kätketyt olioiden, työn tuotteiden yhteiskunnallisten suhteiden verhoon.
Tarkastellaksemme yhteistä, ts. välittömästi yhteiskunnallistettua, työtä meidän ei tarvitse palautua sen luontaissyntyiseen muotoon sellaisena kuin tapaamme sen kaikkien sivistyskansojen historian kynnyksellä.[30*] Lähempänä olevan esimerkin tarjoaa talonpoikaisperheen maalaispatriarkallinen talous, joka tuottaa omiksi tarpeikseen viljaa, karjaa, lankaa, liinakangasta, vaatekappaleita ym. Nämä eri oliot ovat perheeseen nähden perhetyön erilaisten tuotteiden asemassa, mutta eivät toistensa suhteen tavaroiden asemassa. Ne erilaiset työt, jotka synnyttävät nämä tuotteet, maanviljelys; karjanhoito, kehruu, kutominen, neulominen jne., ovat luontaismuodossaan yhteiskunnallisia tehtäviä, koska ne ovat perheen tehtäviä ja perheellä on oma luonnollinen työnjakonsa samoin kuin tavaratuotannollakin. Sukupuoli- ja ikäeroavuudet sekä vuodenaikojen mukaan muuttuvat työn luontaisehdot säännöstelevät työnjaon perheessä sekä yksityisten perheenjäsenten työajan. Mutta työn kestoajalla mitattu yksilöllisten työvoimien käyttäminen esiintyy tässä alun pitäen itse töiden yhteiskunnallisena luonteena, koska yksilölliset työvoimat toimivat alun pitäen vain perheen yhteisen työvoiman eliminä.
Kuvitelkaamme vihdoin vaihteen vuoksi mielessämme vapaiden ihmisten liittoa, jonka jäsenet työskentelevät yhteisillä tuotantovälineillä ja käyttävät monia yksilöllisiä työvoimiaan itsetietoisesti yhtenä yhteiskunnallisena työvoimana. Kaikki se, minkä olemme todenneet Robinsonin työstä, uudistuu tässä; nyt vain yhteiskunnallisesti yksilöllisen sijasta. Kaikki Robinsonin tuotteet olivat pelkästään hänen mieskohtaisia tuotteitaan ja siis välittömiä käyttöesineitä hänelle. Liiton kokonaistuotto on yhteiskunnallinen tuote. Osa tästä tuotteesta käytetään uudestaan tuotantovälineinä. Se pysyy yhteiskunnallisena. Mutta toisen osan liiton jäsenet kuluttavat elinhyödykkeinään. Se on siis jaettava heidän keskensä. Tämän jakamisen tapa vaihtelee yhteiskunnallisen tuotantoelimistön erikoislaadun ja tuottajien historiallisen kehitystason mukaan. Mutta saadaksemme vertauskohdan tavarantuotannon kanssa edellytämme, että itse kunkin työaika määrää hänen osuutensa elin-hyödykkeistä. Työaika esittäisi siis tällöin kaksinkertaista osaa. Sen yhteiskunnallisesti suunnitelmallinen jako järjestää oikeaan suhteeseen erilaiset työtoiminnat ja eriävät tarpeet. Toisaalta työaika mittaa samalla tuottajien yksilöllisen osuuden yhteistyöstä ja siis myös sen yhteistuotteen osuuden, mikä tulee yksilön kulutettavaksi. Ihmisten yhteiskunnalliset suhteet työhönsä ja työnsä tuotteisiin pysyvät tässä läpinäkyvän yksinkertaisina sekä tuotannossa että tuotteiden jaossa.
Tavarantuottajien yhteiskunnalle, jossa yhteiskunnallisena tuotantosuhteena on tuottajien suhtautuminen tuotteisiinsa tavaroina, siis arvoina, ja heidän yksityistöidensä asettaminen tässä esineellisessä muodossa keskinäisiin suhteisiin yhtäläisenä ihmistyönä, tälle yhteiskunnalle soveliain uskonnonmuoto on kristinusko abstraktisen ihmisen palveluksineen ja etenkin sen porvarilliset muunnokset: protestanttisuus, deismi jne. Muinaisaasialaisten, antiikin yms. tuotantotapojen vallitessa on tuotteen muuttumisella tavaraksi ja siis ihmisillä tavarantuottajina vähäpätöinen merkitys, joka kuitenkin tulee yhä huomattavammaksi sikäli kuin nämä yhteiskuntamuodot lähenevät häviötään. Varsinaisia kauppakansoja on vanhassa maailmassa aivan kuin Epikuroksen jumalia vain intermundioissa[33] tai niin kuin juutalaisia puolalaisen yhteiskunnan huokosissa. Nuo vanhat yhteiskunnalliset tuotantoelimistöt ovat paljoa yksinkertaisemmat ja läpikuultavammat kuin porvarillinen yhteiskunta, mutta niiden perustana on joko ihmisyksilön epäkypsyys — tämä yksilö ei vielä ole leikannut poikki sitä napanuoraa, joka kiinnittää hänet luonnollisin sitein toisiin samaan ihmissukuun kuuluviin olentoihin — tai suoranaiset herruus- ja orjuussuhteet. Niiden edellytyksinä ovat työn tuotantovoimien alhainen kehitysaste ja se, että ihmisten yhteiskunnalliset suhteet aineellisen elämän ylläpitoprosessin piirissä, siis heidän keskinäiset suhteensa ja heidän suhteensa luontoon ovat vastaavassa määrin rajoitetut. Tämä todellinen rajoittuneisuus kuvastuu aatteellisessa muodossa vanhoissa luonnon- ja kansanuskonnoissa. Todellisen maailman uskonnollinen heijastuskuva voi kadota yleensä vasta silloin, kun ihmisten jokapäiväisen elämän käytännölliset suhteet alkavat esiintyä ihmisten ilmeisinä ja järjellisinä yhteyksinä toisiin ihmisiin ja luontoon. Yhteiskunnallisen elämänkulun, ts. aineellisen tuotantoprosessin muoto heittää päältään salaperäisen sumuhuntunsa vasta silloin, kun se joutuu vapaasti yhteiskunnallistuneiden ihmisten tuotteena heidän tietoisen suunnitelmanmukaisen valvontansa alaiseksi. Siihen vaaditaan kuitenkin aineellinen yhteiskunnan perusta eli joukko aineellisia olemassaolon ehtoja, jotka taas itse puolestaan ovat pitkän ja tuskallisen kehityshistorian luonnollisia tuotteita.
Kansantaloustiede on tosin, vaikkakin epätäydellisesti,[31*] eritellyt arvoa ja arvon suuruutta ja löytänyt näihin muotoihin kätketyn sisällön. Mutta se ei ole koskaan asettanutkaan vastattavaksi kysymystä, miksi tämä sisältö saa juuri tuon muodon, toisin sanoen miksi työtä esittää työn tuotteen arvo ja työn määrää, sen kestoajalla mitattuna, työn tuotteen arvon suuruus?[32*] Mallit, joissa on ihan otsaan kirjoitettu, että ne kuuluvat yhteiskuntamuodostumaan, missä tuotantoprosessi on ihmisen, mutta ihminen ei vielä tuotantoprosessin herra, nämä mallit tuntuvat heidän porvarillisen järkensä mukaan yhtä itsestään selvältä luonnonvälttämättömyydeltä kuin itse tuottava työ. Niitä yhteiskunnallisen tuotantoelimistön muotoja, jotka olivat olemassa ennen porvarillisia muotoja, he käsittelevät samoin kuin esim. kirkkoisät esikristillisiä uskontoja.[33*]
Kuinka suuressa määrin tavaramaailmaan tarttunut fetišismi eli yhteiskunnallisten työnmääritysten esineellinen näkö pettää osaa taloustieteilijöistä, sitä osoittaa mm. tuo ikävystyttävän tympäisevä riita luonnon osuudesta vaihtoarvon muodostumiseen. Kun vaihtoarvo on vain tietty yhteiskunnallinen tapa esittää esineen tuotantoon käytettyä työtä, ei vaihtoarvossa voi olla enempää luonnonainetta kuin esim. vekselikurssissa.
Kun tavaramuoto on porvarillisen tuotannon yleisin ja kehittymättömin muoto, jonka tähden se esiintyykin aikaisin, joskaan ei yhtä vallitsevana ja siis koko tuotantoon leimansa lyövänä kuin nykyaikana, sen fetiššiluonne näyttää vielä verrattain helposti ymmärrettävältä. Konkreettisemmissa muodoissa tämä näennäinenkin yksinkertaisuus katoaa. Mistä ovat peräisin monetaarijärjestelmän kuvitelmat? Siitä että se ei pitänyt kultaa eikä hopeaa sellaisina, jotka rahana esittävät yhteiskunnallista tuotantosuhdetta, vaan erikoisilla yhteiskunnallisilla ominaisuuksilla varustettuina luonnonolioina. Ja vaikka uudenaikainen taloustiede irvisteleekin ylväästi monetaarijärjestelmälle, niin eikö sen fetišismi tule aivan kouraantuntuvaksi heti kun se alkaa käsitellä pääomaa? Onkohan siitä kovinkaan pitkä aika kun hälveni se fysiokraattien kuvitelma, että maankorko kasvaa maasta eikä yhteiskunnasta?
Ettemme kuitenkaan harppaisi liian kauaksi edelle, tyydymme tässä vielä vain yhteen esimerkkiin, joka koskee itse tavaramuotoa. Jos tavarat voisivat puhua, niin ne sanoisivat: kiinnostakoon vain meidän käyttöarvomme ihmisiä. Olioina se ei kuulu meihin. Mutta mikä meihin olioina kuuluu, on meidän arvomme. Sen todistaa meidän oma kiertoliikkeemme tavaraolioina. Vain vaihtoarvoina meillä on suhteet toisiimme. Kuulkaammepa nyt, kuinka taloustieteilijä puhuu tavarasielun sisältä:
»Arvo» (vaihtoarvo) »on olioiden ominaisuus, rikkaus» (käyttöarvo) »ihmisen. Arvo tässä merkityksessä sisältää välttämättömästi vaihdon, rikkaus ei.»[34*] »Rikkaus» (käyttöarvo) »on ihmisen attribuutti, arvo tavaroiden attribuutti. Ihminen tai yhteisö on rikas; helmi tai timantti on arvokas... Helmellä tai timantilla on arvoa helmenä tai timanttina.»[35*]
Tähän saakka ei vielä kukaan kemisti ole löytänyt vaihtoarvoa helmessä eikä timantissa. Mutta tämän »kemiallisen» perusaineen taloustieteelliset löytäjät, jotka vaativat itselleen erityistä tunnustusta kriittisestä perinpohjaisuudesta, ovat sitä mieltä, että käyttöarvo kuuluu olioihin huolimatta niiden aineellisista ominaisuuksista, kun arvo kuuluu sen sijaan niihin esineinä. Tässä vakaumuksessa heitä vahvistaa se omituinen seikka, että olioiden käyttöarvo toteutuu ihmisille ilman vaihtoa, siis välittömässä esineen ja ihmisen välisessä suhteessa, niiden arvo taas ainoastaan vaihdossa, ts. yhteiskunnallisessa prosessissa. Ken ei muistaisi tässä kunnon Dogberryä, joka neuvoo yövartija Seacoalia:[34] »Hyvä ulkonäkö on olosuhteiden lahja, mutta lukemisen ja kirjoittamisen taito johtuu luonnosta.»[36*]
Tavarat eivät voi itse mennä markkinoille eivätkä itse vaihtaa itseänsä. Meidän täytyy siis kääntyä niiden vartijain, tavaranomistajien puoleen. Tavarat ovat esineitä ja sen tähden voimattomia ihmisen edessä. Jolleivät ne taivu hänen tahtoonsa, hän voi käyttää väkivaltaa, toisin sanoen ottaa ne.[37*] Voidakseen asettaa nämä oliot keskinäiseen suhteeseen tavaroina, tavaranomistajien täytyy olla suhteissa keskenään henkilöinä, joiden tahdot asuvat noissa olioissa, niin että toinen ainoastaan toisen tahdosta, siis kumpikin vain molemmille yhteisen tahdontoiminnan kautta voi ottaa itselleen vieraan tavaran, samalla kun hän luovuttaa omansa. Heidän täytyy siis tunnustaa toinen toisensa yksityisomistajiksi. Tämä oikeussuhde, jonka muotona on sopimus, olipa se sitten laillisesti tehty tai ei, on tahtojen suhde, jossa taloudellinen suhde kuvastuu. Ja juuri tämä taloudellinen suhde määrää oikeus- eli tahtojen suhteen sisällyksen.[38*] Henkilöt ovat tässä toisiinsa nähden vain tavaran edustajia ja siis tavaranomistajia. Esityksemme edistyessä tulemme tekemään sen yleisen huomion, että henkilöiden taloudelliset luonnenaamiot ovat ainoastaan niiden taloudellisten suhteiden henkilöitymiä, joiden edustajina henkilöt joutuvat toistensa kanssa tekemisiin.
Tavaranomistajaa erottaa tavarasta nimenomaan se, että jokainen muu tavaraolio esiintyy tavaran suhteen ainoastaan sen oman arvon ilmenemismuotona. Synnynnäisenä tasoittajana ja kyynikkona tavara on aina valmis vaihtamaan sekä sielun että ruumiin jokaiseen muuhun tavaraan, vaikkapa tämä olisi vastenmielisempi kuin itse Maritorne. Tätä tavaroilta puuttuvaa kykyä huomata se, mikä tavaraoliossa on konkreettista, tavaranomistaja täydentää viidellä tai useammalla aistillaan. Hänen tavarallaan ei ole hänelle itselleen mitään välitöntä käyttöarvoa. Muutoin hän ei sitä markkinoille veisikään. Sillä on käyttöarvoa muille. Omistajalle sillä on ainoastaan se välitön käyttöarvo, että se on vaihtoarvon edustaja ja siis vaihtoväline.[39*] Siksi hän tahtoo luovuttaa sen tavarasta, jonka käyttöarvo tuottaa hänelle tyydytystä. Kaikki tavarat ovat ei-käyttöarvoja omistajilleen, käyttöarvoja ei-omistajilleen. Niiden täytyy siis vaihtaa jatkuvasti omistajia. Mutta tämä omistajien vaihtaminen on tavaroiden vaihtamista, ja niiden vaihtaminen asettaa ne arvoina keskinäisiin suhteisiin ja realisoi ne arvoina. Tavaroiden täytyy siis realisoitua arvoina ennen kuin ne voivat realisoitua käyttöarvoina.
Toisaalta niiden täytyy kelvata käyttöarvoiksi ennen kuin ne voivat realisoitua arvoina. Sillä niihin käytetyllä ihmistyöllä on merkitystä vain sikäli kuin sen käyttäminen on tapahtunut muille hyödyllisessä muodossa. Mutta sen, onko työ muille hyödyksi ja tyydyttääkö sen tuote vieraita tarpeita, voi osoittaa vain niiden vaihto.
Kukin tavaranomistaja tahtoo luovuttaa tavaransa ainoastaan toista tavaraa vastaan, jonka käyttöarvo tyydyttää hänen tarvettaan. Sikäli vaihto on hänen kannaltaan vain yksilöllinen prosessi. Toisaalta hän tahtoo realisoida tavaransa arvona, siis vaihtaa sen jokaiseen haluamaansa samanarvoiseen tavaraan, huolimatta siitä, onko hänen omalla tavarallaan toisen tavaran omistajalle käyttöarvoa vai ei. Sikäli vaihto on hänen kannaltaan yleinen yhteiskunnallinen prosessi. Mutta sama prosessi ei voi yhtaikaa olla kaikille tavaranomistajille vain yksilöllinen ja samalla vain yleisyhteiskunnallinen.
Jos asiaa lähemmin tarkastamme, niin huomaamme, että jokaisesta tavaranomistajasta on kukin vieras tavara hänen oman tavaransa erikoisvastike ja siis hänen tavaransa kaikkien muiden tavaroiden yleinen vastike. Mutta kun kaikkien tavaranomistajien laita on sama, niin mikään tavara ei ole yleinen vastike eikä tavaroilla siis ole myöskään mitään yleistä suhteellista arvomuotoa, jossa ne voisivat olla arvoina yhtäläisiä ja jossa niitä arvosuureina voitaisiin verrata toisiinsa. Ne eivät siis olekaan toistensa suhteen tavaroita, vaan ainoastaan tuotteita eli käyttöarvoja.
Tässä pulassaan tavaranomistajamme ajattelevat Faustin tavoin: »Alussa oli teko.»[36] He ovat siis toimineet jo ennen kuin ovat ajatelleet. Tavaranluonnon lait ovat astuneet voimaan tavaranomistajien luonnonvaistossa. He voivat asettaa tavaransa keskinäisiin suhteisiin arvoina ja siis myös tavaroina vain asettamalla ne vastakkain jonkin muun tavaran kanssa niin että tämä on yleisenä vastikkeena. Se kävi selville tavaran erittelystä. Mutta vain yhteiskunnallinen teko voi muuttaa tietyn tavaran yleiseksi vastikkeeksi. Kaikkien muiden tavaroiden yhteiskunnallinen toiminta sulkee siis erilleen tietyn tavaran, jossa ne kaikki ilmaisevat arvonsa. Tämän tavaran luontaismuoto tulee siten yhteiskunnallisesti päteväksi vastikemuodoksi. Yleisenä vastikkeena oleminen tulee tuon yhteiskunnallisen prosessin kautta erilleen suljetun tavaran erityiseksi yhteiskunnalliseksi tehtäväksi. Niin siitä tulee raha.
»He ovat yksituumaiset ja jättävät pedolle arvonsa ja mahtinsa. Ja ettei kenkään tainnut ostaa eikä myydä, jolla ei se merkki ollut, taikka pedon nimi, eli hänen nimensä luku.» (Ilmestyskirja.)[37]
Rahaksi kiteytyminen on välttämätön tulos vaihtoprosessista, jossa erilaiset työn tuotteet oletetaan tosiasiallisesti yhtäläisiksi ja siis todellisuudessa muutetaan tavaroiksi. Vaihdon historiallinen laajeneminen ja syveneminen kehittävät tavaranluonnossa uinuvaa käyttöarvon ja arvon vastakohtaisuutta. Tarve tämän vastakohtaisuuden ulkonaiseen ilmaisemiseen liike-elämää varten vie tavaranarvon itsenäistämiseen, eikä tämä tarve lakkaa eikä laimene ennen kuin päämäärä vihdoinkin on saavutettu siten, että tavara on tullut kaksinaiseksi, tavaraksi ja rahaksi. Samassa määrin kuin työn tuotteet muuttuvat tavaroiksi, tapahtuu siis tavaroiden muuttuminen rahaksi.[40*]
Välittömällä tuotteiden vaihdolla on toisaalta yksinkertaisen arvonilmaisun muoto, toisaalta sillä ei vielä sitä ole. Mainittu muoto oli: x tavaraa A = y tavaraa B. Välittömän tuotteiden vaihdon muoto on: x käyttöesinettä A = y käyttöesinettä B.[41*] Oliot A ja B eivät tässä ole ennen vaihtoa tavaroita, vaan tulevat niiksi vasta vaihdon kautta. Ensimmäinen tapa, jossa jokin käyttöesine on mahdollisuuksiltaan vaihtoarvo, on sen oleminen ei-käyttöarvona, sen omistajan välittömien tarpeiden tyydyttämisen yli jääneenä käyttöarvon määränä. Esineet ovat sinänsä ihmisen ulkopuolella olevia ja siis luovutettavia. Että tämä luovuttaminen tulisi molemminpuoliseksi, ihmisten tarvitsee vain ääneti kohdata toisensa noiden luovutettavien olioiden yksityisomistajina ja juuri siten toisistaan riippumattomina henkilöinä. Sellaista molemminpuolista vieraantumissuhdetta ei kuitenkaan ole luontoperäisen yhteisön jäsenten välillä, olkoonpa tuolla yhteisöllä patriarkaalisen perheen, muinaisintialaisen kyläkunnan, Inkavaltion[38] tms. muoto. Tavaranvaihto alkaa siinä, missä yhteisöt loppuvat, niiden yhtymäkohdissa vieraiden yhteisöjen tai näiden jäsenten kanssa. Mutta niin pian kuin esineet muuttuvat tavaroiksi oman yhteisön ulkopuolella, ne tulevat siksi myös oman yhdyskunnan sisäisessä elämässä. Niiden määrällinen vaihtosuhde on ensiksi laadultaan hyvin tilapäinen. Vaihdettaviksi ne tekee vain niiden omistajien tahto, päätös luovuttaa ne molemminpuolisesti toisilleen. Mutta vieraiden käyttöesineiden tarve vähitellen vakiintuu. Vaihdon alituinen uudistuminen tekee sen säännönmukaiseksi yhteiskunnalliseksi prosessiksi. Aikaa myöten täytyy siis tuottaa ainakin osa työn tuotteita nimenomaan vaihdon tarvetta varten. Tästä hetkestä lähtien toisaalta vakiintuu erotus esineen välitöntä tarvetta tyydyttävän hyödyn ja sen vaihtokelpoisuuden välillä. Sen käyttöarvo eroaa sen vaihtoarvosta. Toisaalta se määrällinen suhde, jossa esineet vaihtuvat, tulee riippuvaksi niiden tuotannosta. Käytäntö antaa niille arvosuureiden kiinteyden.
Tuotteiden välittömässä vaihdossa jokainen tavara on välitön vaihtoväline omistajalleen ja vastike ei-omistajalleen, kuitenkin vain mikäli se on käyttöarvo viimeksi mainitulle. Vaih-donesine ei siis saa vielä mitään sen omasta käyttöarvosta tai vaihtajien yksilöllisestä tarpeesta riippumatonta arvomuotoa. Tämä muoto tulee välttämättömäksi vaihtoprosessiin joutuvien tavaroiden lukumäärän kasvaessa ja moninaistuessa. Tehtävä ilmestyy samalla kuin sen ratkaisukeinotkin. Liiketoimintaa, jossa tavaranomistajat vaihtavat ja vertaavat omaa tavaraansa muihin erilaisiin tavaroihin, ei tapahdu milloinkaan ilman sitä, etteivätkö tavaranomistajat vaihtaisi ja arvoina vertaisi erilaisia tavaroitaan samaan kolmanteen tavaralajiin. Sellainen kolmas tavara, tullessaan vastikkeeksi muille erilaisille tavaroille, saa välittömästi yleisen eli yhteiskunnallisen vastikemuodon, vaikkakin ahtaissa puitteissa. Tämä yleinen vastikemuoto syntyy ja häviää sen hetkellisen yhteiskunnallisen kosketuksen myötä, joka on sen synnyttänyt. Se liittyy vaihdellen ja hetkeksi milloin tähän milloin tuohon tavaraan. Tavaranvaihdon kehittyessä yleinen vastikemuoto kuitenkin liittyy yksinomaan muutamiin erikoisiin tavaralajeihin ja kiteytyy rahamuodoksi. Se mihin tavaralajiin se takertuu kiinni, on alussa sattuma. Ratkaisu riippuu kuitenkin yleensä kahdesta seikasta. Rahamuoto tarttuu tärkeimpiin vieraasta maasta tuotaviin vaihtotavaroihin, jotka todellisuudessa ovatkin kotimaisten tuotteiden vaihtoarvon ilmenemismuotoja. Tai se tarttuu sellaiseen käyttöesineeseen, joka on pääosana kotimaisessa luovutuskelpoisessa omaisuudessa, esim. karjaan. Paimentolaiskansoilla rahamuoto kehittyy ensiksi siksi, että koko niiden omaisuus on liikutettavassa ja siis välittömästi luovutettavassa muodossa, sekä siksi, että niiden elintapa saattaa ne alituisesti kosketukseen vieraiden yhteisöjen kanssa ja siten kiihottaa niitä vaihtamaan tuotteita. Ihmiset ovat tehneet usein ihmisen itsensä orjan muodossa alkuperäiseksi rahanainekseksi, mutta eivät koskaan maata. Sellainen ajatus saattoi syntyä vasta porvarillisessa yhteiskunnassa. Se on peräisin 1600-luvun viimeiseltä kolmannekselta ja sen toteuttamista kansallisessa mitassa kokeiltiin vasta vuosisataa myöhemmin ranskalaisten porvarillisessa vallankumouksessa.
Tavaranvaihdon murtaessa paikalliset rajoituksensa ja siis tavaranarvon laajetessa ihmistyön yleiseksi aineellistumaksi rahamuoto siirtyy sellaisiin tavaroihin, jotka kelpaavat luonnostaan yleisen vastikkeen yhteiskunnalliseen tehtävään, jaloihin metalleihin.
Sen että »raha on luonnostaan kultaa ja hopeaa, vaikka kulta ja hopea eivät ole luonnostaan rahaa»,[42*] osoittaa näiden metallien luonnollisten ominaisuuksien soveltuvaisuus rahan tehtäviä täyttämään.[43*] Toistaiseksi kuitenkin tunnemme rahan tehtävistä vain yhden: olla tavaranarvon ilmenemismuotona eli sinä aineksena, jossa tavaroiden arvonsuuruudet saavat yhteiskunnallisen ilmaisunsa. Arvon ilmenemismuotoa vastaavana eli abstraktisen ja siis yhtäläisen ihmistyön aineellistumana voi olla vain sellainen aine, jonka kaikilla eri kappaleilla on sama yhtäläinen laatu. Kun toiseksi arvon suuruuksien erotus on puhtaasti määrällinen, rahatavaran täytyy olla puhtaasti määrällisiin erotuksiin soveltuva, siis mielin määrin jaollinen ja osistaan jälleen kokoonkoottava. Kullalla ja hopealla ovat nämä ominaisuudet luonnostaan olemassa.
Rahatavaran käyttöarvo tulee kaksinaiseksi. Sen erikoisen käyttöarvon ohella, joka sillä on tavarana — esim. kulta voi olla viallisten hampaitten täyttöaineena, ylellisyysesineiden raaka-aineena jne. — se saa muodollisen käyttöarvon, joka johtuu sen erikoisista yhteiskunnallisista tehtävistä.
Kun kaikki muut tavarat ovat ainoastaan rahan erikoisvastikkeita ja raha niiden yleinen vastike, ne ovat erikoistavaran asemassa rahaan nähden, joka silloin on suhteessa niihin yleinen tavara.[44*]
Olemme nähneet, että rahamuoto on ainoastaan yhteen tavaraan tarttunut heijastus kaikkien muiden tavaroiden suhteista tähän yhteen tavaraan. Se että raha on tavaraa,[45*] on siis uusi keksintö ainoastaan sille, joka pitää lähtökohtanaan sen valmista muotoa ja ryhtyy sitä vasta jäljestäpäin erittelemään. Vaihtoprosessi ei anna rahaksi muuttamalleen tavaralle sen arvoa, vaan erikoisen arvomuodon. Molempien näiden määritysten sekoittaminen on johtanut siihen, että kullan ja hopean arvoa on alettu pitää vain näennäisenä.[46*] Kun raha voidaan erinäisissä tehtävissä korvata sen pelkillä merkeillä, niin on syntynyt toinen erehdys, että raha olisi pelkkä merkki. Toiselta puolen tähän on kuitenkin sisältynyt se aavistus, että esineen rahamuoto on jotakin itse esineen ulkopuolella olevaa ja että se on vain muoto, jossa ilmenevät esineen taakse kätketyt ihmisten suhteet. Tässä mielessä jokainen tavara olisi ainoastaan merkki, koska arvona se on vain siihen käytetyn ihmistyön aineellinen verho.[47*] Mutta jos selitetään pelkiksi merkeiksi ne yhteiskunnalliset ominaisuudet, jotka tietyn tuotantotavan perusteella oliot saavat, tai ne esineelliset muodot, jotka tämän tuotantotavan perusteella työn yhteiskunnalliset määritykset saavat, niin ne selitetään samalla ihmisten mietiskelyn mielivaltaiseksi tuotteeksi. Tällainen oli 1700-luvun suosima selitystapa, jolla koetettiin edes hetkeksi hälventää outouden varjoa ihmisten arvoituksellisilta suhteilta, joiden syntymisprosessia ei vielä osattu selvittää.
Jo ennemmin on huomautettu, että tavaran vastikemuoto ei sisällä sen arvon suuruuden määrällistä määritystä. Kun tiedämme, että kulta on rahaa ja siis välittömästi vaihtuvaa kaikkiin muihin tavaroihin, niin emme silti suinkaan tiedä, minkä arvoinen on esim. 10 naulaa kultaa. Niin kuin jokainen muukin tavara, raha voi ilmaista oman arvonsa suuruuden ainoastaan suhteellaan muihin tavaroihin. Sen oman arvon määrää sen tuottamiseen vaadittu työaika ja se ilmaisee arvonsa sillä määrällä mitä muuta tavaraa hyvänsä, johon on kiteytynyt yhtä paljon työaikaa.[48*] Tämä kullan suhteellisen arvonsuuruuden määrääminen tapahtuu sen tuottamispaikalla välittömässä vaihtokaupassa. Heti kun se rahana astuu kiertokulkuun, sen arvo on jo määrätty. Vaikka jo 1600-luvun viimeisinä vuosikymmeninä oli päästy selville siitä, että raha on tavaraa, se oli kuitenkin vain rahan erittelyn alkua. Vaikeus ei ole sen seikan ymmärtämisessä, että raha on tavaraa, vaan siinä, kuinka ja miksi, minkä kautta tavara on rahaa.[49*]
Näimme, että jo yksinkertaisimmassa arvonilmaisussa, x tavaraa A = y tavaraa B, sillä oliolla, jossa toisen olion arvon suuruus ilmaistaan, näyttää olevan tästä suhteesta riippumaton vastikemuoto yhteiskunnallisena luonnonominaisuutenaan. Me olemme seuranneet tämän petollisen ulkonäön vakiintumista. Se tulee täydelliseksi heti kun yleinen vastikemuoto on kasvanut yhteen jonkin erityisen tavaralajin luontaismuodon kanssa eli on kiteytynyt rahamuodoksi. Tavara ei näytä tulevan rahaksi vain sen tähden, että muut tavarat esittävät kaikinpuolisesti siinä arvonsa, vaan nämä tavarat näyttävät päinvastoin esittävän arvonsa siinä sen tähden, että se on rahaa. Välittävä toiminta katoaa omaan tulokseensa jälkiä jättämättä. Itse puolestaan tavarat tapaavat mitään tekemättä valmiina oman arvohahmonsa ulkopuolellaan ja ohessaan olevana tavaraoliona. Nämä oliot, kulta ja hopea, sellaisina kuin ne tulevat ulos maan uumenista, ovat samalla kaiken ihmistyön välitöntä lihaksitulemista. Siitä rahan magia. Ihmisten pelkkä atomistinen suhde heidän yhteiskunnallisessa tuotantoprosessissaan ja heidän omien tuotantosuhteidensa aineellisen muodon riippumattomuus heidän omasta valvonnastaan ja itsetietoisesta, yksilöllisestä toiminnastaan esiintyy lähinnä siten, että heidän töittensä tuotteet saavat yleisesti tavaramuodon. Rahafetiššin arvoitus on siis vain näkyväiseksi tullut, silmiä häikäisevä tavarafetiššin arvoitus.
Yksinkertaisuuden vuoksi edellytän kaikkialla tässä teoksessani, että rahatavarana on kulta.
Kullan ensimmäisenä tehtävänä on antaa materiaali tavaramaailman arvonilmaisulle, ts. esittää tavaranarvot samannimisinä suureina, laadultaan yhtäläisinä ja määrältään verrannollisina. Näin ollen se toimii yleisenä arvojen mittana ja ennen kaikkea tämän tehtävänsä kautta kulta, tämä erikoinen vastiketavara, tulee rahaksi.
Raha ei tee tavaroita yhteismittaisiksi. Päinvastoin. Koska kaikki tavarat arvoina ovat esineellistynyttä ihmistyötä, siis jo itsessään yhteismittaisia, niiden arvo voidaan mitata yhteisesti samassa erikoistavarassa ja tämä erikoistavara voi siten muuttua niiden yhteiseksi arvonmitaksi eli rahaksi. Arvonmittana raha on tavaroiden sisäisen arvonmitan, työajan,[50*] välttämätön ilmenemismuoto.
Tavaran arvonilmaisu kullassa — x tavaraa A = y rahatavaraa — on sen rahamuoto eli sen hinta. Yksi ainoa yhtälö, esim. 1 tonni rautaa = 2 unssia kultaa, riittää nyt osoittamaan yhteiskunnallisesti pätevässä muodossa raudan arvon. Yhtälön ei enää tarvitse marssia esiin rivistössä muiden tavaroiden arvoyhtälöiden kanssa koska vastiketavaralla, kullalla, jo on rahan luonne. Tavaroiden yleisellä suhteellisella arvomuodolla on siis nyt taas alkuperäisen, yksinkertaisen eli yksinäisen suhteellisen arvomuodon asu. Toiselta puolen kehkeytynyt suhteellinen arvonilmaisu eli suhteellisten arvonilmaisujen päättymätön sarja tulee rahatavaran erikoiseksi suhteelliseksi arvomuodoksi. Mutta tämä sarja on jo yhteiskunnallisesti olemassa tavaroiden hinnoissa. Luettakoon vain jonkin hintaluettelon hintailmoitukset takaperin, niin nähdään rahanarvon suuruus esitettynä kaikissa mahdollisissa tavaroissa. Rahalla ei sitä vastoin ole mitään hintaa. Jotta raha pääsisi osalliseksi tästä muiden tavaroiden yhtenäisestä suhteellisesta arvomuodosta, sitä pitäisi verrata itseensä, niin että se olisi omana vastikkeenaan.
Tavaroiden hinta eli rahamuoto, samoin kuin niiden arvomuoto yleensä, on niiden kouraantuntuvasta, todellisesta kappalemuodosta eroava, siis ainoastaan kuvaannollinen muoto. Raudan, liinakankaan, vehnän ym. arvo on näissä olioissa itsessään, vaikkakin näkymättömänä; se esitetään niiden yhtäläisyytenä kullan kanssa, niiden ja kullan välisenä suhteena, joka niin sanoaksemme kummittelee vain niiden aivoissa. Tavaranomistajan on siis pistettävä kielensä tavaroiden päähän eli ripustettava niihin paperilappuja ilmoittaakseen niiden hinnat ulkomaailmalle.[51*] Kun tavaranarvojen ilmaisu kullassa on laadultaan kuvaannollinen, tähän kelpaa ainoastaan kuviteltu eli kuvaannollinen kulta. Jokainen tavaranomistaja tietää, ettei hän läheskään tee tavaroitaan kullaksi sillä, että antaa niiden arvolle hinnan eli kuvitellun kullan muodon, ja ettei hän tarvitse hituistakaan oikeata kultaa arvioidakseen kullassa miljoonia tavaranarvoja. Arvonmittana ollessaan raha on siis vain kuviteltua eli kuvaannollista rahaa. Tämä seikka on antanut aihetta mitä mielettömimpiin teorioihin.[52*] Jos kohta vain kuviteltu raha suorittaa arvonmitan tehtäviä, on hinta täydellisesti riippuvainen todellisesta rahamateriaalista. Arvo, ts. ihmistyön määrä, jonka esim. tonni rautaa sisältää, ilmaistaan kuvitellulla määrällä rahatavaraa, joka sisältää yhtä paljon työtä. Aina siis sen mukaan, onko kulta, hopea tai kupari arvonmittana, rautatonnin arvo saa aivan erilaisia hinnanilmaisuja eli se esitetään aivan eri suurilla määrillä kultaa, hopeaa tai kuparia.
Jos siis kaksi eri tavaraa, esim. kulta ja hopea, ovat yhtäaikaa arvonmittana, kaikkien tavaroiden hinnat voidaan ilmaista kahdella tavoin, kultahinnalla ja hopeahinnalla, jotka kulkevat rauhallisesti rinnakkain niin kauan kuin hopean suhde kultaan pysyy muuttumattomana, esim. 1:15. Mutta jokainen muutos tässä arvosuhteessa synnyttää sekaannusta tavaroiden kultahintojen ja hopeahintojen keskinäisessä suhteessa ja siten todellisuudessa osoittaa, että arvonmitan kahdentaminen ei ole sopusoinnussa arvonmitan tehtävien kanssa.[53*]
Kaikki tietynhintaiset tavarat esiintyvät muodossa: a tavaraa A = x kultaa; b tavaraa B = z kultaa; c tavaraa C = y kultaa jne., jolloin a, b, c merkitsevät tiettyjä määriä tavaralajeja A, B, C, ja x, z, y tiettyjä määriä kultaa. Tavaran arvot ovat siis muutetut eri suuriksi kuvitelluiksi kultamääriksi, siis huolimatta tavarakappaleiden kirjavasta erilaisuudesta samannimisiksi suureiksi, kultasuureiksi. Sellaisina kultamäärinä niitä voidaan verrata toisiinsa ja mitata toisillaan, ja tulee teknisesti välttämättömäksi, että ne asetetaan suhteeseen tiettyyn määrään kultaa niiden mittayksikkönä. Tämä mittayksikkö puolestaan kehittyy, kun se jaetaan tiettyihin osiin, mitta-asteikoksi. Kullalla, hopealla ja kuparilla on jo ennen rahaksi tulemistaan sellaiset mitta-asteikot metallipainoissaan: jos siis mittayksikkönä on esim. naula, niin toisaalta se jaetaan edelleen unsseihin jne., toisaalta kerrotaan sentnereiksi jne.[54*] Sen vuoksi kaikkialla, missä on metallikanta, painomitta-asteikon nimitykset ovat antaneet alkuperäiset nimet myös raha- eli hinta-asteikolle.
Arvojen mittana ja hintojen asteikkona raha suorittaa kahta aivan erilaista tehtävää. Ihmistyön yhteiskunnallisena lihaksitulemisena se on arvojen mitta, vahvistettuna metallipainona hintojen asteikko. Arvojen mittana sen tehtävänä on muuttaa kirjavan moninaisten tavaroiden arvot hinnoiksi, kuvitelluiksi kultamääriksi; hintojen asteikkona se mittaa nämä kultamäärät. Arvojen mitalla mitataan tavarat arvoina, sitä vastoin hinta-asteikko mittaa kultamäärät annetulla kultamäärällä, eikä annetun kultamäärän arvoa toisen painolla. Jotta saataisiin hinta-asteikko, on tietty painomäärä kultaa vahvistettava mittayksiköksi. Tässä samoin kuin kaikessa muussakin samannimisten suureiden määrittelemisessä on mittasuhteiden kiinteydellä ratkaiseva merkitys. Hinta-asteikko täyttää siis tehtävänsä sitä paremmin, mitä muuttumattomampana sama mittayksikkönä oleva kultamäärä pysyy. Arvojen mittana kulta voi olla vain siitä syystä, että se itse on työn tuote ja että siis sen arvon muuttuminen on mahdollinen.[55*]
Ensiksikin on selvää, ettei kullan arvon muuttuminen millään tavoin ehkäise sen tehtävää hinta-asteikkona. Muuttukoon kullan arvo kuinka hyvänsä, tietyt kultamäärät pysyvät alati samassa arvosuhteessa toisiinsa. Vaikka kullan arvo vähenisi 1000 %, niin senkin jälkeen 12 unssia kultaa olisi samoin kuin aikaisemminkin 12 kertaa suurempi arvoltaan kuin yksi unssi kultaa, ja hinnoissahan on kysymys vain eri kultamäärien suhteista toisiinsa. Kun toisaalta unssi kultaa ei muuta painoaan kullan arvon aletessa tai noustessa, ei myöskään sen osien paino sen enempää muutu; siis kulta kiinteänä hinta-asteikkona suorittaa aina samat tehtävät, muuttukoon sen arvo miten hyvänsä.
Kullan arvon muuttuminen ei ehkäise myöskään sen tehtäviä arvonmittana. Se koskee yhtaikaa kaikkia tavaroita ja jättää siis caeteris paribus [muiden ehtojen pysyessä ennallaan] niiden koskiset suhteelliset arvot muuttumattomiksi, jos kohta ne kaikki nyt ilmaistaan kalliimmilla tai halvemmilla kultahinnoilla kuin aikaisemmin.
Samoin kuin tavaran arvoa ilmaistaessa jonkin toisen tavaran käyttöarvolla, samoin myös tavaroita kullassa arvioitaessa edellytetään, että annettuna ajankohtana tietyn kultamäärän tuottaminen maksaa tietyn paljouden työtä. Tavaranhintojen liikkeeseen nähden yleensä ovat voimassa jo edellä kehitellyt yksinkertaisen suhteellisen arvonilmaisun lait.
Rahanarvon jäädessä ennalleen tavaroiden hinnat voivat yleisesti kohota vain siinä tapauksessa, että tavaroiden arvot nousevat, ja tavaroiden arvojen pysyessä ennallaan vain siinä tapauksessa, että rahanarvo alenee. Ja päinvastoin rahanarvon pysyessä entisellään tavaroiden hinnat voivat yleisesti aleta vain siinä tapauksessa, että tavaroiden arvot alenevat, ja tavaroiden arvojen pysyessä ennallaan vain siinä tapauksessa, että rahanarvo nousee. Siitä ei suinkaan seuraa, että ylenevä rahanarvo edellyttää vastaavaa tavaran hintojen alenemista ja aleneva rahanarvo vastaavaa tavaran hintojen ylenemistä. Tämä pitää paikkansa vain niistä tavaroista, joiden arvo on muuttumaton. Esim. sellaiset tavarat, joiden arvo nousee samanaikaisesti ja samassa määrin kuin rahanarvo, pitävät entiset hintansa. Jos niiden arvo nousee hitaammin tai nopeammin kuin rahanarvo, niiden hinnan laskemisen tai nousemisen määrää niiden arvon ja rahanarvon liikkeiden välinen ero jne.
Palatkaamme nyt hintamuotoon.
Useista syistä metallipainojen rahanimet alkavat vähitellen erota alkuperäisistä painojen nimistä. Ratkaiseva merkitys siinä on seuraavilla historiallisilla seikoilla: 1. Vieraan rahan tuonti vähemmän kehittyneille kansoille, niin kuin esim. Muinaisessa Roomassa hopea- ja kultarahat kiersivät aluksi ulkomaisina tavaroina. Näiden vieraiden rahojen nimet ovat toiset kuin kotimaiset painojen nimet. 2. Rikkauden kasvaessa jalompi metalli syrjäyttää vähemmän jalon metallin arvonmitan tehtävistä, hopea kuparin, kulta hopean, niin pahasti kuin tämä järjestys sotineekin kaikkea runollista kronologiaa[41] vastaan.[56*] Olihan esim. punta eli naula todellisen hopeanaulan rahanimenä. Heti kun kulta syrjäyttää hopean arvonmitan asemasta, tämä sama nimi tarttuu ehkä 1⁄15 jne. naulaan kultaa aina kullan ja hopean välisen arvosuhteen mukaan. Naula rahanimenä ja kullan tavallisena painonimenä ovat nyt erotetut.[57*] 3. Vuosisatoja kestänyt ruhtinaitten suorittama rahanväärentäminen; se jätti metallirahan alkuperäisestä painosta todellisuudessa jäljelle vain nimen.[58*]
Nämä historialliset prosessit tekevät metallipainojen rahanimen eroamisen niiden tavallisista painonimistä totuntatavaksi. Kun raha-asteikko on toisaalta puhtaasti sovinnainen ja toisaalta sen tulee olla yleispätevä, niin se viimein säännöstellään lailla. Määrätty paino-osa jaloa metallia, esim. unssi kultaa, jaetaan virallisesti tiettyihin osiin, jotka saavat lailliset ristimänimet, esim. punta, taalari ym. Tämä osa, joka on rahan varsinaisena mittayksikkönä, jaetaan taas vuorostaan joihinkin alaosiin laillisine ristimänimineen, kuten šillinki, penny jne.[59*] Mutta määrätyt metallipainot pysyvät edelleenkin metallirahan asteikkona. Muuttuu vain osiin jaon ja osien nimittämisen tapa.
Hinnat eli kultamäärät, joiksi tavaroiden arvot ovat kuvaannollisesti muuttuneet, ilmaistaan nyt siis rahanimillä eli kulta-asteikon laillisesti pätevillä laskunimillä. Sen sijaan, että sanottaisiin nelikon vehnää olevan yhtä kuin unssi kultaa, Englannissa sanottaisiin, että se on yhtä kuin 3 puntaa 17 šillinkiä 10l/2 pennyä. Tavarat ilmoittavat siis rahanimillään, minkä arvoisia ne ovat, ja raha toimii taskurahana joka kerta kun on määriteltävä jokin esine arvona, ts. rahamuodossa.[60*]
Jonkin olion nimi on jotakin kokonaan sen luonnon ulkopuolella olevaa. En tiedä ihmisestä mitään tietäessäni, että hänen nimensä on Jaakko. Samoin rahanimistä punta, taalari, frangi, dukaatti jne. häviävät kaikki arvosuhteen jäljet. Näiden kabbalististen merkkien salaperäisyyden synnyttämä sekaannus on sitä suurempi, kun rahanimet ilmaisevat samalla kertaa tavaroiden arvoa ja jonkin metallipainon, raha-asteikon osia.[61*] Toiselta puolen on välttämätöntä, että arvo, toisin kuin tavaramaailman kirjavan moninaiset kappaleet, kehittyy tähän käsitteettömästi aineelliseen, mutta samalla puhtaasti yhteiskunnalliseen muotoon.[62*]
Hinta on tavarassa esineellistetyn työn rahanimi. Samanarvoisuus tavaran ja sen rahamäärän välillä, jonka nimi tavaran hinta on, on siis tautologiaa,[63*] niin kuin yleensäkin tavaran suhteellinen arvonilmaisu on aina kahden tavaran samanarvoisuuden ilmaisu. Mutta joskin hinta tavaran arvon suuruuden osoittajana on samanaikaisesti sen ja rahan välisen vaihtosuhteen osoittaja, niin siitä ei seuraa, että tavaran ja rahan välisen vaihtosuhteen osoittajan on välttämättä oltava arvon suuruuden osoittajana. Olettakaamme, että yhtä suuri yhteiskunnallisesti välttämätön työ ilmaistaan 1 nelikolla vehnää ja 2 punnalla (noin 1⁄2 unssilla kultaa). Kaksi puntaa on vehnänelikon arvon suuruuden ilmaisu rahassa eli sen hinta. Jos nyt olosuhteet sallivat sen hinnoittamisen 3 punnaksi tai pakottavat hinnoittamaan sen 1 punnaksi, niin 1 ja 3 puntaa ovat vehnän arvon suuruuden ilmaisuina liian vähän tai liian paljon, mutta ne ovat kaikissa tapauksissa sen hintoja, sillä ensiksikin ne ovat sen arvomuoto, rahaa, ja toiseksi sen ja rahan välisen vaihtosuhteen osoittajia. Jos tuotantoehdot pysyvät yhtäläisinä eli työn tuotantovoima samana, niin vehnänelikon uudestituottamiseen täytyy kuten ennenkin käyttää yhtä paljon yhteiskunnallista työaikaa. Tämä seikka ei ole riippuvainen vehnäntuottajan eikä muiden tavaranomistajien tahdosta. Tavaran arvon suuruus ilmaisee siis välttämätöntä, jo tavaran muodostumisprosessiin sisältyvää suhdetta yhteiskunnalliseen työaikaan. Arvon suuruuden muuttuessa hinnaksi tämä välttämätön suhde näyttää tavaran vaihtosuhteelta sen ulkopuolella olevaan rahatavaraan. Mutta tässä vaihtosuhteessa voi ilmetä yhtä hyvin tavaran arvon suuruus kuin se enempi tai vähempi, mistä se tietyissä olosuhteissa luovutetaan. Se mahdollisuus, etteivät hinta ja arvon suuruus määrällisesti vastaa toisiaan, eli että hinta poikkeaa arvon suuruudesta, sisältyy siis itse hintamuotoon. Se ei ole mikään tämän muodon puutteellisuus, vaan päinvastoin nimenomaan tämä erikoispiirre tekee sen sellaista tuotantotapaa vastaavaksi muodoksi, jonka vallitessa sääntö toteutuu ainoastaan säännöttömyyden sokeasti toimivana keskimääräislakina.
Mutta hintamuoto ei anna ainoastaan sijaa sille mahdollisuudelle, että arvon suuruus ja hinta, ts. arvon suuruus ja sen oma ilmaisu rahassa, eivät määrällisesti vastaa toisiaan, vaan se voi myös sisältää laadullisen ristiriidan, niin että hinta lakkaa yleensä olemasta arvon ilmaisuna, vaikka raha onkin vain tavaroiden arvomuoto. Olioita, jotka sinänsä eivät ole mitään tavaroita, esim. omatunto, kunnia ym., niiden omistajat voivat kaupata rahasta, ja ne voivat siten saada hintansa kautta tavaramuodon. Oliolla voi siis muodollisesti olla hinta, vaikka sillä ei ole arvoa. Hintailmaisu tulee tässä imaginaariseksi niin kuin erinäiset suureet matematiikassa. Toiselta puolen imaginaarisessa hintamuodossa, esim. sellaisen viljelemättömän maan hinnassa, jolla ei ole mitään arvoa, koska siihen ei ole esineellistetty mitään ihmistyötä, voi myös piillä todellinen arvosuhde tai siitä johdettu suhde.
Samoin kuin suhteellinen arvomuoto yleensä, hinta ilmaisee tavaran, esim. rautatonnin, arvon sen kautta, että tietty määrä vastiketta, esim. unssi kultaa, voidaan välittömästi vaihtaa rautaan, mutta siitä ei kuitenkaan seuraa päinvastaista, sitä että rauta puolestaan voitaisiin välittömästi vaihtaa kultaan. Jotta tavara siis voisi käytännössä vaikuttaa vaihtoarvona, sen täytyy riisua pois luonnollinen ulkoasunsa, muuttua pelkästään kuvitellusta kullasta todelliseksi kullaksi, vaikkapa tämä transsubstantiaatio tuntuisikin siitä tukalammalta kuin Hegelin »käsitteestä» voi tuntua siirtyminen välttämättömyydestä vapauteen tai hummerista kuorensa särkeminen tai kirkkoisä Hieronymuksesta vanhan Aatamin ulosajaminen.[64*] Todellisen asunsa, esim. raudan, ohessa tavaralla voi olla hinnassa kuvaannollinen arvoasu, eli kuviteltu kulta-asu, mutta se ei voi samalla kertaa olla todellista rautaa ja todellista kultaa. Sen hinnan määräämiseksi riittää, että se asetetaan yhtäläiseksi kuvitellun kullan kanssa. Mutta sen sijalle täytyy asettaa todellista kultaa, jotta se voisi suorittaa omistajalleen yleisen vastikkeen palveluksen. Jos esim. raudan omistaja astuisi jonkin yleisesti halutun tavaran omistajan luo ja osoittaisi hänelle, että raudan hinta muka on jo rahamuoto, niin jälkimmäinen vastaisi hänelle samoin kuin taivaan pyhä Pietari Dantelle, joka luki hänelle uskon kaavoja:
»Assai bene è trascorsa
D'esta moneta già la lega e'l peso,
Ma dimmi se tu l'hai nella tua borsa.»[ii][44]
Hintamuoto sisältää mahdollisuuden luovuttaa tavarat rahaa vastaan ja tämän luovuttamisen välttämättömyyden. Toiselta puolen kulta on ainoastaan kuvaannollinen arvonmitta siitä syystä, että se jo vaihtoprosessissa kiertää rahatavarana. Arvojen aatteellisessa mitassa väijyy siis kova raha.
Olemme huomanneet, että tavaroiden vaihtoprosessiin sisältyy ristiriitaisia ja toisiaan poissulkevia suhteita. Tavaran kehittyminen ei poista näitä ristiriitaisuuksia, mutta se synnyttää muodon, jossa ne voivat liikkua. Tämä on se yleinen menettelytapa, jolla todelliset ristiriitaisuudet ratkeavat. Ristiriitaisuushan on esim. siinä, että kappale alati putoaa toista vastaan ja yhtä alituisesti pakenee sitä. Soikio on sellainen liikunnan muoto, jossa tämä ristiriitaisuus sekä toteutuu että ratkeaa.
Mikäli vaihtoprosessi siirtää tavarat henkilöiltä, joille ne ovat ei-käyttöarvoja, henkilöille, joille ne ovat käyttöarvoja, se on yhteiskunnallista ainesten vaihtoa. Hyödyllisen työtavan tuote korvaa toisen hyödyllisen työtavan tuotteen. Kun tavara tulee siihen kohtaan, jossa se toimii käyttöarvona, se siirtyy tavaranvaihdon piiristä kulutuksen piiriin. Ainoastaan edellinen kiinnittää tässä huomiotamme. Meidän on siis tarkasteltava koko prosessia vain muodon kannalta, siis ainoastaan tavaroiden muodonvaihdosta eli metamorfoosia, joka välittää yhteiskunnallista ainesten vaihtoa.
Syynä siihen, että tämä muodonvaihdos on aivan vaillinaisesti ymmärretty, on lukuunottamatta itse arvokäsitteen epäselvyyttä ollut se seikka, että yhden tavaran muodonvaihdos tapahtuu aina kahden tavaran, tavallisen tavaran ja rahatavaran vaihdossa. Jos pidetään silmällä vain tätä aineellista seikkaa, tavaran vaihtamista kultaan, niin jää huomaamatta juuri se, mikä olisi huomattava, nimittäin mitä tavaran muodolle tapahtuu. Jää huomaamatta, että kulta pelkkänä tavarana ei ole rahaa ja että muut tavarat suhteuttavat hintojensa kautta itsensä kultaan omana raha-asunaan.
Tavarat joutuvat ensiksi vaihtoprosessiin kultaamattomina, sokeroimattomina, sellaisina kuin ne alkuaan ovat. Vaihtoprosessi synnyttää tavaran kaksinaistumisen tavaraksi ja rahaksi aiheuttaen siten ulkonaisen vastakohtaisuuden, jossa tavarat ilmaisevat käyttöarvon ja arvon välisen sisäisen vastakohtaisuutensa. Tässä vastakohtaisuudessa tavarat joutuvat käyttöarvoina vaihtoarvoa, rahaa, vastaan. Toisaalta molemmat vastakohdan puolet ovat tavaroita, siis käyttöarvon ja arvon yhteyksiä. Mutta tämä erilaisten yhteys ilmenee kummassakin kohtiossa päinvastaisena ja esittää sen kautta samalla niiden vuorosuhdetta. Tavara on todellisuudessa käyttöarvo, sen arvonaolo esiintyy vain kuvaannollisesti hinnassa, joka asettaa tavaran suhteeseen sitä vastassa olevaan kultaan todellisena arvoasunaan. Päinvastoin taas kulta-aine käy vain arvon aineellistumasta, rahasta. Se on siis todellisuudessa vaihtoarvoa. Sen käyttöarvo esiintyy enää vain kuvaannollisesti suhteellisten arvonilmaisujen sarjassa, jossa se suhtautuu vastassaan oleviin tavaroihin todellisten käyttöasujensa piirinä. Nämä tavaroiden vastakohtaiset muodot ovat niiden vaihtoprosessin todellisia liikuntamuotoja.
Seuratkaamme nyt jotakin tavaranomistajaa, esim. vanhaa tuttavaamme liinakankaan kutojaa, vaihtoprosessin näyttämölle, tavaramarkkinoille. Hänen tavarallaan, 20 kyynärällä liinakangasta on määrätty hinta. Hinta on 2 puntaa. Hän vaihtaa tavaran 2 puntaan, ja vanhan ajan miehenä hän vaihtaa nämä 2 puntaansa taas perheraamattuun, jolla on sama hinta. Liinakangas, joka on kutojalle vain tavara, arvonedustaja, luovutetaan kullasta, sen arvoasusta, ja tästä asusta se jälleen luovutetaan toista tavaraa, raamattua vastaan, jonka kuitenkin pitää joutua käyttöesineenä kutojan kotiin ja siellä tyydyttää uskonnollisen hartauden tarpeita. Tavaran vaihtoprosessi toteutuu siis kahdessa vastakohtaisessa ja toisiaan täydentävässä muodonvaihdoksessa: tavaran muuttumisessa rahaksi ja sen jälleen muuttumisessa rahasta tavaraksi.[65*] Tavaran muodonvaihdoksen eri kohdat ovat samalla tavaranomistajan kauppatoimia: myyntiä, tavaran vaihtamista rahaan; ostoa, rahan vaihtamista tavaraan, ja molempien toimien yhteyttä: myymistä ostamista varten.
Jos liinakankaan kutoja nyt katselee kaupan lopputulosta, on hänellä liinakankaan asemesta raamattu, alkuperäisen tavaran asemesta toinen samanarvoinen, mutta eri tavalla hyödyllinen. Samoin hän hankkii omakseen muut elinhyödykkeensä ja tuotantovälineensä. Hänen kannaltaan katsoen koko prosessi vain välittää hänen työnsä tuotteen vaihtamista vieraan työn tuotteeseen, tuotteiden vaihtoa.
Tavaran vaihtoprosessi tapahtuu siis seuraavanlaisessa muodonvaihdoksessa:
| Tavara | — | Raha | — | Tavara |
| T | — | R | — | T |
Aineelliselta sisällykseltään tämä liike on T — T, tavaran vaihtamista tavaraan, yhteiskunnallisen työn ainesten vaihtoa, jonka tulokseen itse prosessi päättyy.
T — R. Tavaran ensimmäinen metamorfoosi eli myyminen. Tavaran arvon hyppäys tavararuumiista kultaruumiiseen on, niin kuin olen toisessa paikassa osoittanut,[45] tavaran salto mortale. Jos se epäonnistuu, niin ei petetä tavaraa, mutta kyllä tavaranomistajaa. Yhteiskunnallinen työnjako tekee hänen työnsä yhtä yksipuoliseksi kuin hänen tarpeensa ovat monipuolisia. Juuri sen tähden hänen tuotteensa on hänelle ainoastaan vaihtoarvo. Mutta yleisen yhteiskunnallisesti pätevän vastikemuodon se saa vain rahassa, ja raha on toisen taskussa. Jotta se saataisiin sieltä ulos, tavaran täytyy olla ennen kaikkea käyttöarvo rahanomistajalle, tavaraan käytetyn työn tulee siis olla käytetty yhteiskunnallisesti hyödyllisessä muodossa eli sen täytyy olla yhteiskunnallisen työnjaon renkaana. Mutta työnjako on luontaissyntyinen tuotantoelimistö, jonka langat ovat kudotut ja edelleen kudotaan tavarantuottajien selän takana. Ehkä tavara on jonkin uuden työtavan tuote, joka on tyydyttävinään uutta äsken syntynyttä tarvetta tai tahtoo ensin omin päinsä synnyttää tarpeen. Jokin erikoinen toimitus, joka vielä eilen oli yhtenä tehtävänä saman tavarantuottajan monien tehtävien joukossa, irrottautuu ehkä tänään tästä yhteydestä, itsenäistyy ja lähettää juuri sen tähden markkinoille osatuotteensa itsenäisenä tavarana. Olosuhteet voivat olla kypsyneet tai kypsymättömät tätä eroamisprosessia varten. Tänään tuote tyydyttää yhteiskunnallisen tarpeen. Huomenna ehkä toinen samanlainen tuotelaji työntää sen pois asemastaan joko kokonaan tai osittain. Vaikkapa työ, niin kuin on liinakankaan kutojamme työn laita, olisikin yhteiskunnallisen työnjaon patentin saanut jäsen, niin sen kautta ei suinkaan vielä ole taattu juuri hänen 20 liinakangaskyynäränsä käyttöarvo. Jos kilpailevat liinakankaan kutojat ovat jo tyydyttäneet yhteiskunnan liinakankaan tarpeen — silläkin on rajansa niin kuin kaikella muullakin — on ystävämme tuote liikaa, tarpeeton ja siten hyödytön. Tosin ei lahjahevosen suuhun ole katsomista, mutta kutojamme ei menekään markkinoille lahjoja jakaakseen. Mutta olettakaamme, että hänen tuotteensa käyttöarvo pätee ja tavarasta saadaan rahaa. Silloin kuitenkin kysytään, kuinka paljon rahaa? Vastaus on tosin jo ennakolta edellytetty tavaran hinnassa, sen arvonsuuruuden osoittajassa. Emme ota laskuun joitakin tavaranomistajan puhtaasti omakohtaisia laskuvirheitä, jotka markkinoilla tulevat heti objektiivisesti oikaistuiksi. Me oletamme, että tuottaja on käyttänyt tuotteeseensa ainoastaan yhteiskunnallisesti välttämättömän keskimäärän työaikaa. Tavaran hinta on siis vain siihen esineellistetyn yhteiskunnallisen työmäärän rahanimi. Mutta ilman kutojamme lupaa ja hänen selkänsä takana liinankutomisen entiset tuotantoedellytykset ovat joutuneet kuohumistilaan. Se mikä eilen epäilemättä oli yhteiskunnallisesti välttämätön työaika liinakangaskyynärän tuottamiseksi, ei tänään ole enää sitä, ja rahanomistaja on kiihkein todistamaan tätä seikkaa ystävämme eri kilpailijoiden hinnoittelujen avulla. Ystävämme onnettomuudeksi maailmassa on paljon kutojia. Olettakaamme lopuksi, että jokainen markkinoilla oleva kappale liinakangasta sisältää vain yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan. Siitä huolimatta näiden kappaleiden yhteissummassa voi olla tarpeettomasti käytettyä työaikaa. Jollei markkinavatsa jaksa niellä liinakankaan koko määrää normaalihintaan, 2 šillinkiä kyynärältä, se todistaa, että on kulutettu liian suuri osa yhteiskunnallista kokonaistyöaikaa liinankutomisen muodossa. Vaikutus on sama kuin jos kukin yksityinen kutoja olisi käyttänyt yksityistuotteeseensa enemmän kuin yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan. Tässä pitää paikkansa sananlasku: Mitgefangen, mitgehangen (yhdessä vangittu, yhdessä hirtetty). Kaikki markkinoilla oleva liinakangas käy vain yhdestä kauppatavarasta, jokainen kappale sitä on vain kokonaisuuden osa. Ja todellisuudessahan kunkin yksityisen kyynärän arvo onkin vain yhtäläisen ihmistyön saman yhteiskunnallisesti määrätyn paljouden aineellistuma.[iii]
Näemme, että tavara rakastaa rahaa, mutta »the course of true love never does run smooth».[46] Yhtä luontaissyntyisesti satunnainen kuin on yhteiskunnallisen tuotantoelimistön laadullinen jäsentyminen on sen määrällinenkin jäsentyminen, kun tämä tuotantoelimistö esittää membra disjecta [eri jäsenensä][47] työnjaon järjestelmässä. Tavaranomistajamme huomaavat siis, että sama työnjako, joka tekee heidät riippumattomiksi yksityistuottajiksi, tekee samanaikaisesti heistä itsestään riippumattomiksi yhteiskunnallisen tuotantoprosessin sekä heidän suhteensa tässä prosessissa, ja että henkilöiden riippumattomuutta toisistaan täydentää esineiden kaikinpuolisen riippuvaisuuden järjestelmä.
Työnjako muuttaa työn tuotteen tavaraksi ja tekee siten välttämättömäksi sen muuttumisen rahaksi. Se jättää samalla sattuman varaan, onnistuuko tämä transsubstantiaatio. Tässä on kuitenkin tarkastettava ilmiötä sen puhtaassa muodossa ja siis edellytettävä sen normaalia kehittymistä. Jos se muutoin ensinkään tapahtuu, jos siis tavara ei ole kaupaksi kelpaamaton, siinä tapahtuu aina muodonvaihdos, vaikka tämän muodonvaihdoksen tavallisuudesta poikkeavissa tapauksissa substanssi — arvon suuruus — saattaa vähetä tai lisääntyä.
Toiselle tavaranomistajalle kulta korvaa hänen tavaransa ja toiselle tavara hänen kultansa. Näkyväisenä ilmiönä on tavaran ja kullan, 20 liinakangaskyynärän ja 2 punnan, omistajan eli paikan vaihtuminen, ts. niiden vaihto. Mutta mihin tavara vaihdetaan? Sen omaan yleiseen arvoasuun. Entä mihin kulta? Sen käyttöarvon erikoiseen asuun. Miksi kulta joutuu rahana liinakangasta vastaan? Siksi että jo liinakankaan hinta, 2 puntaa, eli sen rahanimi asettaa sen suhteeseen kultaan rahana. Alkuperäisestä tavaramuodosta luopuminen tapahtuu tavaran luovuttamisessa, ts. samalla hetkellä kun sen käyttöarvo todella pukeutuu kultaan, joka oli ainoastaan kuviteltua tavaran hinnassa. Hinnan eli tavaran pelkästään kuvaannollisen arvomuodon todellistaminen on samalla päinvastoin rahan pelkästään kuvaannollisen käyttöarvon todellistamista, muutos tavarasta rahaksi on samalla muutos rahasta tavaraksi. Tämä yhtenäinen prosessi on näin ollen kaksipuolinen prosessi: tavaranomistajan puolelta myyntiä, vastakkaiselta rahanomistajan puolelta ostoa. Myyminen on ostamista, T — R on samalla R — T.[66*]
Toistaiseksi emme tunne muuta ihmisten välistä taloudellista suhdetta kuin heidän suhteensa tavaranomistajina. Tässä suhteessa he ottavat itselleen muiden työn tuotteita vain luovuttamalla muille omiaan. Tavaranomistajan voi siis toinen kohdata vain rahan omistajana joko sen tähden, että hänen työnsä tuotteella on jo luonnostaan rahamuoto, ts. se on raha-ainetta, kultaa yms., tai sen tähden, että hänen tavaransa on jo lähtenyt omasta nahkastaan ja luopunut alkuperäisestä käyttömuodostaan. Täyttääkseen rahan tehtävät kullan täytyy luonnollisesti joutua jossakin kohdassa tavaramarkkinoille. Tänä paikkana on sen tuotantolähteet, joissa se välittömänä työn tuotteena vaihtuu muuhun saman arvoiseen työn tuotteeseen. Mutta tästä hetkestä alkaen se esittää aina todellistettuja tavaranhintoja.[67*] Kun jätetään huomioon ottamatta kullan vaihtuminen tavaraan sen tuotantolähteillä, niin kulta on itsekunkin tavaranomistajan kädessä hänen luovutetun tavaransa irtautunut asu, myynnin eli tavaran ensimmäisen metamorfoosin, T — R, tulos.[68*] Kulta tuli kuvaannolliseksi rahaksi eli arvonmitaksi siksi, että kaikki tavarat mittasivat siinä arvonsa ja tekivät sen siten käyttöasunsa kuvitelluksi vastakohdaksi, arvoasukseen. Todelliseksi rahaksi se tulee siksi, että tavarat tullessaan kauttaaltaan luovutetuiksi tekevät sen todella irtautuneeksi eli muutetuksi käyttöasukseen ja siten todelliseksi arvoasukseen. Arvoasussaan ollen tavara karistaa pois jokaisen jäljenkin synnynnäisestä käyttöarvostaan ja siitä erikoisesta hyödyllisestä työstä, jota se saa kiittää synnystään, ja muuttuu erotuksettoman ihmistyön kauttaaltaan yhtäläiseksi yhteiskunnalliseksi aineellistumaksi. Rahasta ei siis näe, millainen siksi muuttunut tavara on ollut. Toinen tavara näyttää rahamuodossaan samalta kuin toinenkin. Raha voi siis olla kuraa, vaikkakaan kura ei ole rahaa. Olettakaamme, että ne kaksi kultarahaa, joista liinakankaan kutojamme antaa tavaransa, ovat yhden vehnänelikon muuttunut asu. Liinakankaan myyminen, T — R, on samalla sen ostamista, R — T. Mutta liinakankaan myyntinä tämä prosessi alkaa liikkeen, joka päättyy sen vastakohtaan, raamatun ostamiseen; liinakankaan ostamisena se päättää liikkeen, joka alkoi vastakohdastaan, vehnän myymisestä. T — R (liinakangas — raha), tämä T — R — T:n (liinakangas — raha — raamattu) ensimmäinen vaihe, on samalla R — T (raha — liinakangas), ts. toisen liikkeen T — R — T:n (vehnä — raha — liinakangas) viimeinen vaihe. Jonkin tavaran ensimmäinen metamorfoosi, sen muuttuminen tavaramuodosta rahaksi, on aina samalla jonkin toisen tavaran toinen päinvastainen metamorfoosi, sen jälleenmuuttuminen raha-muodosta tavaraksi.[69*]
R — T. Tavaran toinen eli loppumetamorfoosi: ostaminen. Koska raha on kaikkien muiden tavaroiden irtautunut asu eli niiden yleisen luovuttamisen tuote, se itse on absoluuttisesti luovutuspätöinen tavara. Raha lukee kaikki hinnat takaperin ja kuvastaa siten itsensä kaikissa tavararuumiissa, jotka ovat sille alttiina aineksina sen omaa tavaraksi tulemista varten. Samalla hinnat, nuo rakkauden silmäykset, joita tavarat heittävät rahalle, osoittavat rahan muuttumiskyvyn rajat, nimittäin sen oman määrän. Kun tavara rahaksi tullessaan häviää, ei rahasta näe, kuinka se on joutunut omistajansa käsiin tai mikä on muuttunut rahaksi. Non olet (raha ei haise),[49] olkoonpa sen alkuperä mikä hyvänsä. Jos se toisaalta edustaa myytyä tavaraa, niin toisaalta se edustaa myös ostettavia tavaroita.[70*]
R — T, ostaminen on samalla myymistä T — R; jonkin tavaran viimeinen metamorfoosi on siis samalla jonkin toisen tavaran ensimmäinen metamorfoosi. Liinakankaan kutojamme tavaran elämänjuoksu loppuu raamattuun, joksi hän on taas vaihtanut 2 puntaansa, mutta raamatun myyjä muuttaa liinakankaan kutojalta saamansa 2 puntaa paloviinaksi. R — T, T — R — T:n (liinakangas — raha — raamattu) loppuvaihe, on samalla T — R, T — R — T:n (raamattu — raha — paloviina) ensimmäinen vaihe. Kun tavarantuottaja valmistaa vain yhtä ainoaa tuotetta, hän myy sitä usein suurissa määrin, samalla kun hänen moninaiset tarpeensa pakottavat hänet alati hajottamaan saadun hinnan eli irtisaadun rahasumman lukuisiin ostoihin. Yksi myynti päättyy siis moniin useiden eri tavaroiden ostoihin. Jonkin tavaran loppumetamorfoosi muodostaa täten muiden tavaroiden ensimmäisten metamorfoosien summan.
Jos nyt tarkastelemme tavaran, esim. liinakankaan, kokonaismetamorfoosia, niin näemme ensiksikin, että se on kokoonpantu kahdesta vastakkaisesta ja toisiaan täydentävästä liikkeestä, T — R ja R — T. Nämä tavaran kaksi päinvastaisiin suuntiin kulkevaa vaellusta tapahtuvat tavaranomistajan kahdessa vastakkaisessa yhteiskunnallisessa prosessissa ja ne kuvastuvat hänen kahdessa vastakkaisessa taloudellisessa ominaisuudessaan. Myynnin toimittajana hän on myyjä, oston toimittajana ostaja. Mutta samoin kuin jokaisessa muutoksessaan tavara on samalla kertaa molemmissa muodoissaan, tavara- ja rahamuodossa, jotka ovat vain vastakkaisissa kohtioissa, samoin on tavaranomistajan laita: hänen ollessaan myyjänä vastassa on toinen ostajana ja hänen ollessaan ostajana vastassa on toinen myyjänä. Samoin kuin samassa tavarassa tapahtuu kaksi vastakkaista muutosta perättäin, tavarasta tulee rahaa ja rahasta tavaraa, aivan samoin sama tavaranomistaja näyttelee vuorotellen myyjän ja ostajan osaa. Osat eivät siis ole mitään pysyviä, vaan tavaran kiertokulun piirissä alati henkilöä vaihtavia tehtäviä.
Tavaran kokonaismetamorfoosi edellyttää yksinkertaisimmassa muodossaan neljää äärikohtaa ja kolmea personae dramatis [toimivaa henkilöä]. Ensiksi raha joutuu tavaran kanssa vastakkain sen arvoasuna, jolla »toisella puolen», vieraan taskussa, on aineellinen kova todellisuus. Siten rahanomistaja tulee tavaranomistajaa vastaan. Niin pian kuin tavara on nyt muuttunut rahaksi, viimeksi mainittu tulee sen ohimeneväksi vastikemuodoksi, jonka käyttöarvo eli sisältö on »tällä puolen», muissa tavarakappaleissa. Ollessaan ensimmäisen tavaranmuutoksen päätekohtana raha on samalla toisen alkukohtana. Näin ollen se, joka ensimmäisessä muutoksessa oli myyjänä, tulee ostajaksi toisessa, jossa kolmas tavaranomistaja on häntä vastassa myyjänä.[71*]
Tavaran metamorfoosin molemmat päinvastaiset liikuntavaiheet muodostavat yhden kehäkierron: tavaramuoto, tavaramuodon poistuminen, tavaramuodon palaaminen. Tosin tavaralla itsellään on tässä päinvastaiset tehtävät. Alkukohdassa se on omistajalleen ei-käyttöarvo, päätekohdassa käyttöarvo. Aivan samoin raha näyttää aluksi siltä kiinteältä arvokiteeltä, joksi tavara muuttuu, hajotakseen myöhemmin pelkästään tavaran vastikemuodoksi.
Ne kaksi metamorfoosia, jotka muodostavat tietyn tavaran täyden kehäkierron, synnyttävät samalla kahden muun tavaran päinvastaiset osametamorfoosit. Sama tavara (liinakangas) aloittaa omien metamorfoosiensa sarjan ja päättää samalla toisen tavaran (vehnän) kokonaismetamorfoosin. Ensimmäisessä muutoksessaan, myynnissä, se esittää näitä kahta osaa omassa persoonassaan. Sitä vastoin kimaltelevaksi kullaksi muuttuneena, itse vaeltaen siinä muodossa minkä hyvänsä tavararuumiin tietä, se päättää samalla kolmannen tavaran ensimmäisen metamorfoosin. Se kehä, jonka jokaisen tavaran metamorfoosien sarja piirtää, kietoutuu siten irrottumattomasti muiden tavaroiden kiertämiin kehiin. Kokonaisprosessi esiintyy tavaroiden kiertokulkuna.
Tavaroiden kiertokulku eroaa välittömästä tuotteiden vaihdosta paitsi muodollisesti myös olennaisesti. Heittäkäämme jälkisilmäys tapahtumaan. Liinakankaan kutoja on kieltämättä vaihtanut liinakankaan raamattuun, oman tavaransa vieraaseen. Mutta tämä ilmiö on tosi vain häneen nähden. Raamatun kauppias, joka pitää tulivettä kylmää hurskautta parempana, ei ajatellut vaihtaa itselleen liinakangasta raamattua vastaan, samoin kuin liinakankaan kutoja ei tiedä, että hänen liinakankaaseensa on vaihdettu vehnää jne. B:n tavara korvaa A:n tavaran, mutta A ja B eivät vaihda tavaroita keskenään. Todellisuudessa saattaa sattua, että A ja B ostavat vuorotellen toisiltaan, mutta tavaran kiertokulun yleiset suhteet eivät suinkaan tee välttämättömäksi tätä erikoissuhdetta. Toisaalta tästä näkyy, kuinka tavaranvaihto murtaa välitöntä tuotteiden vaihtoa rajoittavat yksilölliset ja paikalliset siteet ja kehittää ihmistyön ainesten vaihduntaa. Toisaalta syntyy kokonainen piiri yhteiskunnallisia luonnonsuhteita, joita toimivat henkilöt eivät voi valvoa. Kutoja voi myydä liinakangasta vain sen tähden, että maanviljelijä jo on myynyt vehnää, paloviinan ystävä raamatun sen tähden, että kutoja on myynyt liinakangasta, viinanpolttaja tulivettä sen tähden, että toinen on jo myynyt ikuisen elämän vettä jne.
Kiertokulkuprosessi ei sen tähden myöskään pääty niin kuin välitön tavaranvaihto käyttöarvon paikan eli omistajan vaihtamiseen. Raha ei silti katoa, vaikka se lopulta joutuukin pois jonkin tavaran metamorfoosisarjasta. Se ottaa aina sijansa siinä kiertokulun paikassa, mikä tavaran jälkeen on jäänyt tyhjäksi. Esim. liinakankaan kokonaismetamorfoosissa: liinakangas — raha — raamattu liinakangas jää ensiksi pois kierrosta, raha tulee sen sijaan; sitten joutuu pois raamattu ja raha tulee sen sijaan. Kun tavara tulee toisen sijaan, rahatavara joutuu kolmannelle henkilölle.[72*] Kiertokulku hikoilee alituisesti rahaa.
Mikään ei voi olla typerämpää kuin dogmi, että tavaroiden kiertokulku edellyttäisi välttämättömästi tasapainoa myyntien ja ostojen välillä, koska jokainen myynti on ostamista ja vice versa [päinvastoin]. Jos sillä tarkoitetaan, että todella suoritettujen myyntien lukumäärä on yhtä kuin sama lukumäärä ostoja, niin se on vain latteaa tautologiaa. Tällä dogmilla halutaan kuitenkin osoittaa, että myyjä tuo omat ostajansa markkinoille. Myyminen ja ostaminen ovat sama toimitus, kahden kohtiomaisesti vastakkaisen henkilön, tavaranomistajan ja rahanomistajan, vuorosuhde. Saman henkilön toimina ne ovat kaksi kohtiomaisesti vastakkaista toimitusta. Myynnin ja oston samaisuus sisältää siis sen, että tavara tulee hyödyttömäksi, jos se, heitettynä kiertokulun alkemistiseen sulattoon, ei tule sieltä ulos rahana, jos sitä tavaranomistaja ei myy eikä rahanomistaja siis osta. Tuohon samaisuuteen sisältyy edelleen se, että vaihtoprosessi onnistuessaan synnyttää tavaran elämässä lepokohdan, välihetken, joka voi olla pitempi tai lyhyempi. Kun tavaran ensimmäinen metamorfoosi on samalla kertaa myymistä ja ostamista, on tämä osaprosessi samalla itsenäinen prosessi. Ostajalla on tavara, myyjällä on raha, ts. tavara, joka säilyttää kiertokykyisen muotonsa, joutukoon se sitten ennemmin tai myöhemmin uudelleen markkinoille. Kukaan ei voi myydä, jollei toinen osta. Mutta kenenkään ei tarvitse heti ostaa vain sen tähden, että hän on jotain myynyt. Kiertokulku murtaa tuotteiden vaihdon ajalliset, paikalliset ja henkilölliset rajat juuri sen kautta, että se jakaa tässä olemassaolevan oman ja vieraan työn tuotteen vaihdon välittömän samaisuuden kahteen vastakohtaan, myymiseen ja ostamiseen. Se että itsenäisesti toisensa kohtaavat prosessit muodostavat sisäisen ykseyden, on samalla sitä, että niiden sisäinen ykseys liikkuu ulkoisissa vastakohdissa. Jos toisiaan täydentävien, sisäisesti epäitsenäisten prosessien ulkonainen itsenäistyminen jatkuu tiettyyn kohtaan saakka, niin niiden ykseys purkautuu väkivaltaisesti esiin — pulana. Tavaraan sisältyvä käyttöarvon ja arvon välinen vastakohtaisuus, vastakohtaisuus yksityistyössä, jonka samalla täytyy esiintyä välittömästi yhteiskunnallisena työnä, erikoisessa ja konkreettisessa työssä, joka samalla käy vain abstraktisesti yleisestä työstä, esineiden henkilöllistymisen ja henkilöiden esineellistymisen vastakohtaisuus — tämä sisäinen ristiriita saa tavaran metamorfoosin vastakohdissa kehittyneet liikuntamuotonsa. Näihin muotoihin sisältyy siis pulien mahdollisuus, mutta myös vain mahdollisuus. Tämän mahdollisuuden kehittyminen todellisuudeksi vaatii koko joukon suhteita, joita tavaran yksinkertaisen kiertokulun kannalta ei vielä ensinkään ole olemassa.[73*]
Tavaran kiertokulun välittäjänä raha saa kiertokulun välineen tehtävän.
Se muodonvaihdos, jossa työn tuotteiden esineellinen vaihto, T — R — T, tapahtuu, edellyttää, että sama arvo tavarana muodostaa prosessin alkukohdan ja tavarana palaa samaan kohtaan. Tämä tavaroiden liike on siis kehäkiertoa. Toiselta puolen sama muoto tekee rahan kehäkierron mahdottomaksi. Sen tuloksena on rahan alituinen loittoneminen alkukohdastaan eikä sen palaaminen siihen. Niin kauan kuin myyjä pitää kiinni tavaransa muuttuneesta muodosta, rahasta, tavara on ensimmäisen metamorfoosin tilassa eli on kulkenut ainoastaan ensimmäisen puolen kiertokulustaan. Jos prosessi — myydä ostaakseen — on päättynyt, niin myös raha on jälleen siirtynyt pois alkuperäisen omistajan käsistä. Kun liinakankaan kutoja, ostettuaan raamatun, myy uudelleen liinakangasta, niin rahakin kyllä palaa takaisin hänen käsiinsä. Mutta se ei palaa 20 ensimmäisen liinakangaskyynärän kierron johdosta, joka päinvastoin on siirtänyt rahan liinakankaan kutojan käsistä raamatun myyjän käsiin. Raha palaa takaisin ainoastaan siten, että uusi tavara uudistaa eli kertaa saman kiertoprosessin, joka päättyy nyt niin kuin silloinkin samaan tulokseen. Se liikuntamuoto, jonka tavaran kiertokulku välittömästi rahalle antaa, on siis rahan alituista loittonemista alkukohdasta, siirtymistä tavaranomistajan käsistä toisen omistajan käsiin eli rahan kiertoliikettä (currency, cours de la monnaie).
Rahan kiertoliikkeessä uudistuu alati sama yksitoikkoinen prosessi. Tavara on aina myyjän puolella, raha aina ostajan puolella ostovälineenä. Se on ostovälineenä siksi, että se realisoi tavaran hinnan. Tämän tehdessään raha siirtää tavaran myyjältä ostajalle, samalla kun se itse loittonee ostajalta myyjälle, uudistaakseen saman prosessin toisella tavaralla. Se että tämä rahan liikkeen yksipuolinen muoto johtuu tavaran liikkeen kaksipuolisesta muodosta, ei ole selvästi nähtävissä. Itse tavaran kiertokulun luonne luo päinvastaisen ulkonäön. Tavaran ensimmäinen metamorfoosi näyttää paitsi rahan liikkeeltä myös itse tavaran omalta liikkeeltä, mutta sen toinen metamorfoosi näyttää ainoastaan rahan liikkeeltä. Kiertonsa ensimmäisellä puoliskolla tavara vaihtaa paikkaa rahan kanssa. Samalla myös tavaran käyttöarvo poistuu kiertokulun piiristä kulutuksen piiriin.[74*] Sen arvoasu eli rahanaamio tulee sen sijaan. Kiertopiirinsä toista puolta se ei enää kulje omassa luontaiskuoressaan, vaan kulta-kuoressa. Liikkeen yhtenäinen jatkuminen jää siis kokonaan rahan puolelle, ja sama liike, joka tavaraan nähden sisältää kaksi vastakkaista prosessia, sisältää rahan omana liikkeenä aina saman prosessin, sen paikanvaihdon alati uuden tavaran kanssa. Tavaran oma muodonvaihdos ei siis näytä aiheuttavan tavaran kiertokulun tulosta, tavaran korvaamista toisella, vaan sen aiheuttaa rahan toiminta kiertokulkuvälineenä, joka panee sinänsä liikkumattomat tavarat kiertämään, siirtää ne toiselta, jolle ne ovat ei-käyttöarvoja, toiselle, jolle ne ovat käyttöarvoja, aina oman kulkunsa vastaiseen suuntaan. Raha poistaa alati tavaroita kiertokulun piiristä astuessaan aina niiden kiertopaikkaan ja loitotessaan siten omasta lähtökohdastaan. Vaikka rahan liike onkin siis vain tavaran kiertokulun ilmaisu, tavaran kiertokulku näyttää päinvastoin vain rahan liikkeen tulokselta.[75*]
Toisaalta rahalla on kiertokulkuvälineen tehtävä vain sen tähden, että se on tavaroiden itsenäistynyt arvo. Rahan liike kiertokulkuvälineenä on siis itse teossa vain tavaroiden omaa muotoliikettä. Tämän liikkeen täytyy siis myös aistein havaittavasti kuvastua rahan kiertoliikkeessä. Niinpä esim. liinakangas muuttaa tavaramuotonsa ensin rahamuodokseen. Sen ensimmäisen metamorfoosin T — R:n viimeinen ääri, rahamuoto, tulee sitten sen viimeisen metamorfoosin R — T:n ensimmäiseksi ääreksi, sen jälleen vaihtamiseksi raamattuun. Mutta kumpikin näistä kahdesta muodonvaihdoksesta tapahtuu tavaran ja rahan vaihtamisen, niiden keskinäisen paikanvaihdon kautta. Samat rahat, jotka joutuvat myyjän käsiin tavaran luovutettuna asuna, jättävät hänet tavaran absoluuttisesti luovutuskykyisenä asuna. Ne vaihtavat kahdesti paikkaa. Liinakankaan ensimmäinen metamorfoosi vie nämä rahat kutojan taskuun, toinen ottaa ne sieltä pois. Saman tavaran molempia päinvastaisia muodonvaihdoksia kuvastaa siis rahan kaksi kertaa tapahtuva paikanvaihto päinvastaisiin suuntiin.
Jos sitä vastoin tapahtuu vain yksipuolisia tavaran metamorfooseja, samantekevää, ovatko ne pelkkiä myyntejä tai pelkkiä ostoja, niin sama raha vaihtaa vain yhden kerran paikkaa. Sen toinen paikanvaihto esittää aina toista tavaran metamorfoosia, tavaran jälleenmuuttumista rahasta tavaraksi. Samojen rahojen usein uudistuvissa paikanvaihdoksissa ei kuvastu vain yhden ainoan tavaran metamorfoosisarja, vaan myös koko tavaramaailman lukemattomat toisiinsa kietoutuneet metamorfoosit. Muuten on itsestään ymmärrettävää, että kaikki tämä pitää paikkansa vain tässä käsiteltyyn tavaran yksinkertaisen kiertokulun muotoon nähden.
Kiertokulkunsa ensi askeleella, ensimmäisessä muodonvaihdoksessaan jokainen tavara joutuu pois kiertokulusta, johon uusi tavara tulee alati sijaan. Sitä vastoin raha kiertokulkuvälineenä oleksii alituisesti kiertokulun piirissä ja koluaa siinä alati. Herää siis kysymys, kuinka paljon rahaa kiertokulku jatkuvasti nielee.
Jokaisessa maassa tapahtuu joka päivä lukuisia, yhdenaikaisia ja siis paikallisesti rinnatusten kehittyviä yksipuolisia tavaran metamorfooseja, toisin sanoen pelkkiä myyntejä toisaalta ja pelkkiä ostoja toisaalta. Hinnoissaan tavarat on jo yhtäläistetty määrättyjen kuviteltujen rahamäärien kanssa. Kun nyt tässä puheena ollut välitön kiertokulun muoto asettaa aina tavaran ja rahan ruumiillisesti vastakkain, toisen myynnin kohtioon, toisen päinvastaiseen oston kohtioon, niin jo tavaroiden hintojen summa määrää tavaramaailman kiertokulkuprosessin vaatiman kiertokulkuvälineiden paljouden. Todellisuudessa raha esittääkin vain reaalisesti sitä kultasummaa, minkä tavaroiden hintojen summa on jo ajatuksellisesti ilmaissut. On siis itsestään selvää, että nämä summat ovat yhtä suuret. Me tiedämme kuitenkin, että kun tavaroiden arvot pysyvät samoina, niiden hinnat vaihtelevat itse kullan (raha-aineen) arvon vaihtelun mukaan, nousevat samassa suhteessa kuin se laskee ja laskevat samassa kuin se nousee. Yletköön tai aletkoon siis tavaroiden hintojen summa, kiertävän rahan määrän täytyy suureta tai pienetä samassa suhteessa. Kiertokulkuvälineiden määrän muuttuminen johtuu tällöin tosin rahasta itsestään, mutta ei sen tehtävästä kiertokulkuvälineenä, vaan sen tehtävästä arvonmittana. Tavaroiden hinta muuttuu ensin kääntäen verrannollisesti rahan arvon muuttumiseen ja sitten muuttuu kiertokulkuvälineiden määrä suoraan verrannollisesti tavaroiden hinnan muuttumiseen. Aivan sama ilmiö voitaisiin todeta, jos esim. kullan arvo ei alenisi, vaan hopea tulisi kullan sijalle arvonmittana, tai jos hopean arvo ei ylenisi, vaan kulta syrjäyttäisi sen arvonmitan tehtävästä. Edellisessä tapauksessa hopeaa pitäisi olla kiertämässä enemmän kuin aikaisemmin kultaa, jälkimmäisessä vähemmän kultaa kuin ennen hopeaa. Kummassakin tapauksessa muuttuisi raha-aineen arvo, ts. sen tavaran arvo, joka toimii arvojen mittana, ja siis muuttuisi myös tavaranarvojen hintailmaisu ja sen kiertävän rahan määrä, jonka avulla nämä hinnat realisoituvat. Olemme nähneet, että tavaroiden kiertokulun piirissä on aukko, josta kulta (hopea, lyhyesti sanoen raha-aine) pääsee siihen määrätyn arvoisena tavarana. Tämä arvo on edellytetty rahan toiminnassa arvonmittana, siis hinnanmääräyksessä. Jos nyt esim. itse arvonmitan arvo alenee, niin tämä näkyy lähinnä niiden tavaroiden hinnan muuttumisessa, jotka vaihdetaan jaloihin metalleihin kuten tavaraan välittömästi näiden metallien tuotantolähteillä. Etenkin vähemmän kehittyneissä porvarillisen yhteiskunnan oloissa suurta osaa muita tavaroita arvioitiin vielä pitkät ajat arvonmitan nyt pelkästään harhanäöksi tulleessa, vanhentuneessa arvossa. Sillä välin toinen tavara tartuttaa arvosuhteensa toiseen, tavaroiden kulta- ja hopeahinnat tasaantuvat vähitellen tavaroiden omien arvojen määräämiä suhteita vastaaviksi, kunnes viimein kaikki tavaranarvot arvioidaan rahametallin uudessa arvossa. Tätä tasaantumisprosessia seuraa jalojen metallien jatkuva lisääntyminen sen kautta, että näitä metalleja virtaa niihin välittömästi vaihdettujen tavaroiden korvaukseksi. Näin ollen samassa määrin kuin tavarat yhä yleisemmin saavat oikaistut hintansa eli niiden arvot määrätään metallin uuden, alenneen ja määrättyyn kohtaan saakka jatkuvasti alenevan arvon mukaan, samassa määrin on jo varalla näiden uusien hintojen realisoimiseen välttämätön lisämäärä tätä metallia. Huomion kiinnittäminen yksipuolisesti uusien kulta- ja hopealähteiden löytämistä seuranneihin seikkoihin johti 1600- ja etenkin 1700-luvulla siihen harhaanvievään johtopäätökseen, että tavaroiden hinnat olivat nousseet, koska kiertokulkuvälineenä oli enemmän kultaa ja hopeaa kuin ennen. Seuraavassa edellytetään kullan arvo tietyksi, niin kuin se hinnan määräyshetkellä todella on.
Tällä edellytyksellä kiertokulkuvälineiden paljouden määrää siis realisoitavien tavaroiden hintojen summa. Jos edelleen oletamme, että kunkin tavaralajin hinta on tietty, niin tavaroiden hintojen summa riippuu ilmeisesti kiertämässä olevien tavaroiden määrästä. Ei tarvitse paljon vaivata päätään ymmärtääkseen, että kun nelikko vehnää maksaa 2 puntaa, niin 100 nelikkoa maksaa 200 puntaa, 200 nelikkoa 400 puntaa jne., että siis rahan määrän, joka myynnissä vaihtaa paikkaa vehnän kanssa, pitää kasvaa vehnän määrän mukaan.
Kun tavaroiden määrä oletetaan tietyksi, kiertävän rahan määrä lisääntyy ja vähenee tavaroiden hinnanvaihtelujen mukaan. Se nousee tai laskee riippuen siitä, lisääntyy tai vähenee tavaroiden hintojen summa hinnanvaihtelun johdosta. Tällöin ei ole suinkaan välttämätöntä, että kaikkien tavaroiden hinnat nousevat tai laskevat yhtaikaa. Jos jokin määrä tärkeimpiä tavaroita kallistuu tai halpenee hinnaltaan, se riittää korottamaan tai alentamaan kaikkien kiertokulussa olevien tavaroiden realisoitavaa hintojen summaa ja siis saattamaan enemmän tai vähemmän rahaa liikkeeseen. Vaikutus kiertokulkuvälineiden määrään on sama, kuvastakoon tavaroiden hintojen vaihtelu todellista arvonvaihtelua tai vain markkinahintojen heilahteluja.
Ottakaamme jokin määrä toisistaan riippumattomia, yhdenaikaisia ja siten rinnakkaisia myyntejä eli osittaisia metamorfooseja, esim. 1 vehnänelikon, 20 liinakangaskyynärän, 1 raamatun ja 4 viinagallonin metamorfoosit. Jos kunkin tavaran hinta on 2 puntaa, realisoitava hintojen summa siis 8 puntaa, niin kiertämässä täytyy olla 8 punnan rahamäärä. Mutta jos nämä tavarat ovat jäseninä meille tunnetussa metamorfoosisarjassa: 1 nelikko vehnää — 2 puntaa — 20 kyynärää liinakangasta — 2 puntaa — 1 raamattu — 2 puntaa — 4 gallonia paloviinaa — 2 puntaa, niin samat 2 puntaa saattavat nämä tavarat kiertämään toinen toisensa perästä samalla kun ne realisoivat niiden hinnat toinen toisensa jälkeen ja siis myös hintojen summan 8 puntaa, joutuakseen lopulta viinanpolttajan taskuun. Ne tekevät neljä kiertoliikettä. Tämä samojen rahojen uusiintunut paikanvaihto vastaa tavaran kaksinkertaista muodonvaihdosta, sen liikettä kahden vastakkaisen kiertovaiheen kautta ja eri tavaroiden metamorfoosien yhteenkytkeytymistä.[76*] Tämän kehitysprosessin vastakkaiset ja toisiaan täydentävät asteet eivät voi olla paikallisesti rinnakkaisia, vaan ne voivat ainoastaan ajallisesti seurata toisiaan. Ajanosat ovat siis prosessin kestoajan mittana, eli samojen rahojen kiertojen luku määrättynä aikana mittaa rahan kiertoliikkeen nopeuden. Olettakaamme, että mainittujen neljän tavaran kiertokulkuprosessi kestää esim. yhden päivän. Silloin on realisoitava hintojen summa 8 puntaa, samojen rahojen kiertojen luku päivän kuluessa 4, ja kiertävän rahan määrä 2 puntaa, eli kiertokulkuprosessin tiettynä ajanosana:
| tavaroiden hintojen summa | = kiertokulku- |
| samannimisten rahojen kiertojen lukumäärä |
välineenä olevan rahan määrä. Tämä laki pitää yleisesti paikkansa. Jonkin maan kiertokulkuprosessi sisältää tosin tiettynä ajanjaksona toisaalta useita erillään olevia, yhdenaikaisia ja paikallisesti rinnakkain tapahtuvia myyntejä (ja ostoja) eli osametamorfooseja, joissa samat rahat vain kerran vaihtavat paikkaa eli tekevät vain yhden kiertoliikkeen, toisaalta useita osittain rinnakkaisia, osittain toisiinsa kietoutuvia useampi- tai vähempijäsenisiä metamorfooseja, joissa samat rahat tekevät lukuisampia tai harvempia kiertoliikkeitä. Kaikkien kiertokulussa olevien samannimisten rahojen kiertoliikkeiden kokonaisluvusta saa kuitenkin selville yksityisen rahan kiertoliikkeiden keskimääräisen luvun eli rahan kiertoliikkeen keskinopeuden. Sen rahan paljouden, joka esim. päivittäisen kiertokulkuprosessin alkaessa siihen heitetään, määrää luonnollisesti samanaikaisesti ja paikallisesti rinnatusten kiertävien tavaroiden hintasumma. Mutta itse prosessissa jokainen rahayksikkö tulee niin sanoaksemme vastuunalaiseksi toisesta. Jos yhden kiertonopeus kiihtyy, hidastuu toisen, tai se tulee sysätyksi pois koko kiertokulun piiristä, kun tässä on tilaa vain sellaiselle kultamäärälle, että se yhden perusosansa kiertoliikkeiden keskiluvulla kerrottuna on yhtä kuin realisoitava hintojen summa. Jos rahojen kiertoliikkeiden lukumäärä siis kasvaa, niin niiden kiertävä paljous vähenee. Jos niiden kiertoliikkeiden lukumäärä pienenee, niin kasvaa niiden paljous. Koska tunnetun keskinopeuden säilyessä sen rahan määrä, joka voi olla kiertokulkuvälineenä, on määrätty, on siis esim. vain heitettävä tietty määrä punnan seteleitä kiertokulkuun, jotta tungettaisiin yhtä monta kultapuntaa siitä ulos; temppu, jonka kaikki pankit sangen hyvin tuntevat.
Kun rahan kiertoliikkeessä yleensä ilmenee vain tavaroiden kiertokulkuprosessi, ts. niiden kehäkierto vastakkaisten metamorfoosien kautta, niin rahan kiertoliikkeen nopeudessa ilmenee tavaroiden muodonvaihdoksen nopeus, metamorfoosisarjojen yhtämittainen toisiinsa punoutuminen, ainesten vaihdon nopeus, tavaroiden nopea häviäminen kiertokulun piiristä ja niiden yhtä nopea korvaaminen uusilla tavaroilla. Rahan kiertoliikkeen nopeudessa ilmenee siis vastakkaisten ja toisiaan täydentävien vaiheiden juokseva yhteys, tavaran käyttömuodon vaihtuminen arvomuodoksi ja arvomuodon takaisinvaihtuminen käyttömuodoksi, eli myynnin ja oston molemmat prosessit. Päinvastoin rahan kiertoliikkeen hidastumisessa ilmenee näiden prosessien eroaminen ja vastakohtainen itsenäistyminen toisiinsa nähden, muodonvaihdon ja siis ainesten vaihdon pysähtyminen. Kiertokulusta itsestään ei tietysti voi nähdä, mistä tämä pysähtyminen johtuu. Siitä näkyy vain itse ilmiö. Rahvaanomainen käsitys, joka rahan kiertoliikkeen hidastuessa näkee rahaa harvemmin ilmaantuvan ja katoavan kiertokulun piirin kaikissa kohdissa, selittää helposti tämän ilmiön johtuvan kiertokulkuvälineiden puutteesta.[77*]
Kiertokulkuvälineenä olevan rahan kokonaismäärän kunakin ajanhetkenä määrää siis toisaalta kiertämässä olevien tavaroiden hintojen summa, toisaalta tavaroiden vastakkaisten kiertokulkuprosessien hitaampi tai nopeampi virta, josta riippuu, kuinka monennen osan mainitusta hintojen summasta samat rahat voivat realisoida. Mutta tavaroiden hintojen summa riippuu kunkin tavaralajin määrästä sekä hinnasta. Nämä kolme tekijää: hintojen liike, kiertävä tavaramäärä ja rahan kiertonopeus voivat kuitenkin vaihdella eri suuntiin ja eri suhteissa; realisoitava hintojen summa sekä siitä riippuva kiertokulun välineiden määrä voivat siis esiintyä hyvin monenlaisissa yhdistelmissä. Luettelemme tässä ainoastaan ne, jotka tavaran hintojen historiassa ovat tärkeimmät.
Tavaran hintojen pysyessä ennallaan kiertokulkuvälineiden määrä voi kasvaa, jos kiertävien tavaroiden määrä lisääntyy tai rahan kiertonopeus vähenee tai molemmat seikat vaikuttavat yhtaikaa. Päinvastoin kiertokulkuvälineiden määrä voi vähetä tavaroiden määrän vähetessä tai kiertokulun vauhdin lisääntyessä.
Tavaran hintojen yleisesti noustessa kiertokulkuvälineiden määrä voi jäädä samaksi, jos kiertävien tavaroiden määrä vähenee samassa suhteessa, missä niiden hinta nousee, tai rahan kiertonopeus lisääntyy yhtä nopeasti kuin hinta kohoaa, samalla kun kiertävä tavaramäärä jää samaksi. Kiertokulkuvälineiden määrä voi vähetä, jos tavaramäärä vähenee tai kiertoliikkeen nopeus lisääntyy nopeammin kuin hinnat.
Tavaran hintojen yleisesti laskiessa kiertokulkuvälineiden määrä voi jäädä samaksi, jos tavaramäärä kasvaa samassa suhteessa kuin sen hinta laskee tai rahan kiertoliikkeen nopeus vähenee samassa suhteessa kuin hinnat. Se voi kasvaa, jos tavaramäärä kasvaa tai kiertokulun vauhti vähenee nopeammin kuin tavaran hinnat laskevat.
Näiden tekijäin vaihtelut voivat tasoittaa toisensa niin että huolimatta niiden alituisesta epävakaisuudesta tavaran hintojen realisoitava kokonaissumma ja samoin kiertävä rahamäärä jäävät samoiksi. Sen tähden, etenkin jos pidetään silmällä pitkänpuoleisia ajanjaksoja, kiertävän rahamäärän keskitaso on jokaisessa maassa paljoa pysyväisempi ja poikkeamiset tästä keskitasosta paljon vähäisempiä kuin ensi silmäyksellä saattaisi odottaa; poikkeuksia ovat pahat häiriöt, joita tuotanto- ja kauppapulat, harvemmin itse rahan arvon muuttuminen aiheuttavat.
Se laki, että kiertävien tavaroiden hintojen summa ja rahan kiertoliikkeen keskinopeus määräävät kiertokulkuvälineiden paljouden,[78*] voidaan ilmaista myös seuraavasti: kun tavaroiden arvosumma ja tavaroiden metamorfoosien keskinopeus ovat määrätyt, on kiertävän rahan tai raha-aineen määrä riippuvainen sen omasta arvosta. Se harhaluulo, että päinvastoin kiertokulkuvälineiden paljous määräisi tavaroiden hinnat ja että maassa olevan raha-aineen paljous määräisi kiertokulkuvälineiden paljouden,[79*] perustuu sen ensimmäisillä edustajilla siihen typerään olettamukseen, että tavarat ovat ilman hintaa ja raha ilman arvoa joutuessaan kiertokulkuprosessiin, jossa sitten joku osa tavaroiden hinnasta vaihtuu osaan metallivuorta.[80*]
Rahan toiminnasta kiertokulkuvälineenä johtuu sen asu lyötynä rahana. Tavaroiden hinnassa eli rahanimissä esitetyn ajatellun painomäärän kultaa täytyy kiertokulussa kohdata näitä tavaroita samannimisenä kultakappaleena eli lyötynä rahana. Samoin kuin hintojen mitta-asteikon vahvistaminen, samoin myös rahan lyöminen kuuluu valtion tehtäviin. Niissä erilaisissa kansallispuvuissa, joihin kulta ja hopea ovat lyötynä rahana puetut, mutta jotka ne maailmanmarkkinoilla riisuvat pois, näkyy erotus tavaroiden kiertokulun sisäisen eli kansallisen piirin ja sen yleisen maailmanmarkkinapiirin välillä.
Rahaksi lyöty ja harkkoina oleva kulta eroavat toisistaan alkuaan siis vain ulkomuodoltaan, ja kultaa voi aina muuttaa muodosta toiseen.[81*] Mutta tie rahapajasta poispäin on samalla kulkua sulattoon. Kiertomatkallaan kultarahat näet kuluvat, toiset enemmän, toiset vähemmän. Kultanimen ja kultasubstanssin, nimellisen pitoisuuden ja todellisen pitoisuuden eroamisprosessi alkaa. Samannimiset kultarahat tulevat eri arvoisiksi siksi, että niillä on nyt eri paino. Kiertokulkuvälineenä oleva kulta poikkeaa hinta-asteikkona olevasta kullasta ja lakkaa siten olemasta niiden tavaroiden todellisena vastikkeena, joiden hinnat se realisoi. Tämän sekamelskan historia sisältää lyödyn rahan historian keskiajalla ja uudella ajalla 1700-luvulle saakka. Kiertokulkuprosessin luontaisen taipumuksen muuttaa lyödyn rahan kultaolemus kultanäöksi eli lyöty raha sen virallisen metallipitoisuuden vertauskuvaksi tunnustavat uusimmatkin lait: ne määrittelevät metallikulumisen sen asteen, joka tekee kultarahan käyttökelvottomaksi, ts. demonetisoi sen.
Kun itse rahankierto saattaa lyödyn rahan todellisen pitoisuuden eroamaan sen nimellisestä pitoisuudesta, sen metalliolemuksen sen toimivasta olemuksesta, niin siihen sisältyy latentti mahdollisuus korvata metalliraha sen toimiessa lyötynä rahana muusta aineesta tehdyillä merkeillä eli symboleilla. Historiallisen selityksen hopea- ja kuparimerkkien esiintymiselle kultarahan sijaisina antavat ne tekniset vaikeudet, jotka kohtaavat aivan pienten kullan — tai hopean — paino-osien rahaksi lyömistä, ja se seikka, että alkuaan halvemmat metallit olivat arvonmittana, hopea kullan ja kupari hopean asemesta, ja siis kiersivät rahana sillä hetkellä, jolloin jalompi metalli syöksi ne valtaistuimelta. Ne korvaavat kultaa niissä tavaran kiertokulun piireissä, joissa raha nopeimmin kiertää ja siis nopeimmin kuluu, ts. joissa pieniä ostoja ja myyntejä tapahtuu lakkaamatta. Jotteivät nämä aseenkantajat vakiintuisi pysyväisiksi kullan sijaisiksi, laissa määrätään ne sangen alhaiset rajat, joissa niitä on pakko ottaa maksuksi kullan asemesta. Ne erikoiset piirit, joissa lyötyjen rahojen eri lajit kiertävät, koskettavat tietysti toinen toisensa alaa. Vaihtoraha ilmestyy kullan ohessa pienimpien kultarahojen murto-osien maksamista varten; kulta tunkeutuu alati vähittäiskiertokulkuun, mutta yhtä alituisesti se tulee siitä poistungetuksi vaihtorahaan vaihdettaessa.[82*]
Laki määrää mielivaltaisesti hopea- ja kuparimerkkien metallipitoisuuden. Ne kuluvat kiertoliikkeessä vielä nopeammin kuin kultaraha. Niiden tehtävä lyötynä rahana tulee siis todellisuudes 78 sa aivan riippumattomaksi niiden painosta, ts. arvosta yleensä. Kullan rahaolemus eroaa kokonaan sen arvosubstanssista. Verrattain arvottomat oliot, paperisetelit, voivat siis sen sijasta suorittaa lyödyn rahan tehtäviä. Metallisissa rahamerkeissä on niiden pelkkä symbolinen luonne vielä jonkin verran piilossa. Paperirahassa se tulee silminnähtäväksi. Nyt nähdään, että ce n'est que le premier pas qui coûte [vain ensimmäinen askel ottaa koville].
Tässä on kysymys vain valtion paperirahasta, joka käy pakkokurssilla. Se kehittyy välittömästi metallirahan kierrosta. Luottoraha sitä vastoin edellyttää oloja, jotka meille yksinkertaisen tavaran kiertokulun kannalta ovat vielä aivan tuntemattomia. Sivumennen kuitenkin huomautettakoon, että samoin kuin varsinainen paperiraha saa alkunsa rahan toiminnasta kiertokulkuvälineenä, luottorahalla on luonnolliset juurensa rahan toiminnassa maksuvälineenä.[83*]
Valtio heittää kiertokulkuprosessiin ulkoapäin paperiseteleitä, joihin on painettu niiden rahanimet: 1 punta, 5 puntaa jne. Mikäli ne todellakin ovat liikkeessä samannimisen kultamäärän sijasta, niiden liikkeessä kuvastuvat vain itse rahankiertoliikkeen lait. Erikoisen paperirahakierron laki voi johtua vain sen edustussuhteesta kultaan. Ja tämä laki on yksinkertaisesti se, että paperirahan liikkeeseen laskemista on rajoitettava siihen määrään, missä sen symbolisesti edustamaa kultaa (tai hopeaa) todellakin täytyisi olla liikkeessä. Tosin se kultamäärä, jonka kiertokulun piiri voi niellä, vaihtelee alati tietyn keskitason ylä- tai alapuolella. Tietyn maan kiertokulkuvälineen määrä ei kuitenkaan koskaan laskeudu alemmaksi tiettyä vähimmäismäärää, jonka käytäntö vakiinnuttaa. Se seikka, että tämä vähimmäismäärä muuttuu alati aineosiltaan, ts. on kokoonpantu aina uusista kultakappaleista, ei luonnollisesti ensinkään muuta sen kokoa eikä sen pysyväistä liikettä kiertokulun piirissä. Sen sijalle voidaan siis asettaa paperisymboli. Jos sitä vastoin tänään kaikki kiertokulkua välittävät kanavat täytetään paperirahalla niin täyteen kuin ne voivat niellä rahaa, niin ne voivat tavaroiden kiertokulussa tapahtuvien muutosten johdosta olla huomenna liian täynnä. Kaikki mitat menettävät merkityksensä. Mutta jos paperin paljous lisääntyy yli määränsä, ts. suuremmaksi sitä samannimisen kultarahan paljoutta, joka voisi olla liikkeessä, niin se, lukuunottamatta sitä vaaraa, mikä johtuu paperirahaa kohtaavasta yleisestä epäluottamuksesta, edustaa sittenkin tavaramaailmassa vain tämän omien sisäisten lakien määräämää kullan paljoutta, jota yksin se vain voikin edustaa. Jos paperisetelimäärä esittää esim. 2 unssia kultaa l:n asemesta, niin todellisuudessa tulee esim. 1 punta sanokaamme 1⁄8 unssin rahanimeksi 1⁄4 unssin asemesta. Vaikutus on sama kuin jos kulta olisi muuttunut hintojen mittana ollessaan. Samoja arvoja, joita aikaisemmin siis ilmaisi 1 punnan hinta, ilmaisee nyt 2 punnan hinta.
Paperiraha on kullan merkki eli rahan merkki. Sen suhde tavaran arvoihin on vain siinä, että nämä ilmaistaan kuvaannollisesti samoilla kultamäärillä, joita paperisymboli havainnollisesti esittää. Paperirahat ovat arvomerkkejä vain sikäli kuin ne edustavat kultamääriä, jotka samoin kuin kaikki muutkin tavaramäärät ovat arvomääriä.[84*]
Lopuksi herää kysymys, miksi kultaa voidaan korvata pelkillä sitä esittävillä arvottomilla merkeillä? Mutta kuten olemme nähneet, sitä voidaan korvata vain sikäli kuin se toimiessaan lyötynä rahana eli kiertokulkuvälineenä eristyy eli itsenäistyy. Tosin tämä toiminnan itsenäistyminen ei tapahdu yksityisiin kultarahoihin nähden, vaikka se näkyykin siitä, että kuluneet kultakappaleet edelleenkin pysyvät liikkeessä. Pelkkiä rahoja eli kiertokulkuvälineitä kultakappaleet ovat vain niin kauan kuin ne todella ovat liikkeessä. Mutta se mikä ei koske yksityisiä kultarahoja, koskee paperirahalla korvattavissa olevaa vähintä kullan määrää. Se pysyy alati kiertokulun piirissä, toimii edelleenkin kiertokulun välineenä ja on siis olemassa yksinomaan tämän tehtävän edustajana. Sen liike esittää siis ainoastaan tavarametamorfoosin T — R — T:n vastakkaisten prosessien yhtämittaista toisikseen muuttumista, jolloin sen arvohahmo kohtaa tavaraa vain kadotakseen heti jälleen. Tavaran vaihtoarvon itsenäinen esittäminen on tässä vain ohimenevä ilmiö. Toinen tavara tulee heti sen sijaan. Sen tähden rahan pelkkä symbolinen merkki riittääkin tässä prosessissa, joka siirtää rahan alati kädestä toiseen. Rahan toiminnallinen olemus niin sanoaksemme nielee sen aineellisen olemuksen. Tavaran hintojen ohimenevänä objektivoituna heijastuksena se toimii enää vain omana merkkinään, ja sitä voi siis korvata myös pelkkä merkki.[85*] Rahan merkki tarvitsee vain oman objektiivisesti yhteiskunnallisen pätevyyden ja sen paperisymboli saa pakkokurssin avulla. Tämä valtionpakko on voimassa vain jonkin yhteiskunnan rajojen sisällä eli sisäisen kiertokulun piirissä, mutta ainoastaan tässä raha täydellisesti antautuukin tehtäväänsä kiertokulkuvälineenä eli lyötynä rahana ja voi siis saada paperirahassa metallisubstanssistaan ulkonaisesti eroavan ja pelkästään toiminnallisen oliomuodon.
Tavara, joka toimii arvonmittana ja siis myös — joko omassa persoonassaan tai sijaisensa kautta — kiertokulun välineenä, on rahaa. Kulta (tai hopea) on siis rahaa. Rahana kulta toimii toisaalta siellä, missä sen täytyy esiintyä kultaisessa (tai hopeisessa) hahmossaan, siis rahatavarana, ts. siellä, missä se ei esiinny pelkästään kuvaannollisena, niin kuin arvonmittana ollessaan, eikä myös siinä asussa, jossa sitä voi edustaa toinen, niin kuin kiertokulkuvälineenä toimiessaan; toisaalta siellä, missä sen oma toiminta — omassa persoonassaan taikka sijaisen kautta — kiinnittää sen kaikkiin muihin, pelkkinä käyttöarvoina oleviin tavaroihin nähden ainoaksi arvohahmoksi eli vaihtoarvon ainoaksi täysipätöiseksi olemukseksi.
Kahden vastakkaisen tavarametamorfoosin keskeytymättä jatkuva kiertoliike eli myynnin ja oston lakkaamaton toisiinsa vaihtuminen kuvastuu rahan väsymättömässä kiertoliikkeessä eli sen toiminnassa kiertokulun perpetuum mobilena [ikiliikkujana]. Mutta niin pian kuin metamorfoosisarja katkeaa eikä myyntiä enää täydennä sitä seuraava osto, rahan liike lakkaa eli se muuttuu, niin kuin Boisguillebert sanoo, meuble'sta [liikkuvasta] immeuble'ksi [liikkumattomaksi],[52] pelkästään lyödystä rahasta rahaksi yleensä.
Jo kohta alussa, kun tavaran kiertokulku alkaa kehittyä, kehittyy välttämättömyys ja kiihkeä halu pitää kiinni ensimmäisen metamorfoosin tuloksesta, tavaran muuttuneesta hahmosta eli sen kultanukesta.[86*] Tavaraa ei myydä sitä varten, että toista tavaraa ostettaisiin sen sijaan, vaan jotta voitaisiin korvata tavaramuoto rahamuodolla. Pelkästä aineenvaihdon välityksestä tämä muodonvaihdos tulee itsetarkoitukseksi. Tavaran muuttunut asu estetään toimimasta sen rajattomasti luovutuspätöisenä hahmona eli vain ohimenevänä rahamuotona. Siten raha kivettyy aarteeksi ja tavaran myyjästä tulee aarteen muodostaja.
Aivan tavaran kiertokulun alkuasteilla rahaksi muuttuu vain käyttöarvojen liikamäärä. Kulta ja hopea tulevat siten itsestään yltäkylläisyyden eli rikkauden yhteiskunnallisiksi ilmaisuiksi. Tämä aarteen kasaamisen alkeellinen muoto ikuistuu niillä kansoilla, joilla perinnäistä ja oman tarpeen tyydyttämistä tarkoittavaa tuotantotapaa vastaa vakiintunut, rajoitettu ryhmä tarpeita. Niin on aasialaisten, etenkin intialaisten laita. Vanderlint, jonka mielipiteen mukaan kussakin maassa olevan kullan ja hopean paljous määrää tavaroiden hinnat, kysyy itseltään, miksi intialaiset tavarat ovat niin halpahintaisia? Ja vastaa: siksi, että intialaiset hautaavat rahansa maahan. Vuodesta 1602 vuoteen 1734, hän huomauttaa, he hautasivat 150 miljoonaa puntaa hopeaa, joka alkuaan oli tullut Amerikasta Eurooppaan.[87*] Vuosina 1856–1866, siis 10 vuoden aikana, Englanti vei Intiaan ja Kiinaan (Kiinaan viety metalli virtaa suureksi osaksi takaisin Intiaan) 120 miljoonaa puntaa hopeaa, joka aikaisemmin oli vaihdettu australialaiseen kultaan.
Tavaratuotannon kehittyessä edelleen jokaisen tavarantuottajan pitää varata itselleen nervus rerum, »yhteiskunnallinen käteispantti».[88*] Hänen tarpeensa uudistuvat lakkaamatta ja pakottavat alati ostamaan vierasta tavaraa, samalla kun hänen oman tavaransa tuottaminen ja myyminen vaativat aikaa ja ovat satunnaisista olosuhteista riippuvaisia. Ostaakseen myymättä hänen on täytynyt aikaisemmin myydä ostamatta. Tämä toiminta, yleisesti suoritettuna, näyttää ristiriitaiselta. Tuotantolähteillään jalot metallit vaihtuvat kuitenkin välittömästi muihin tavaroihin. Tässä on myyntiä (tavaran omistajien taholta) ilman ostoa (kullan- ja hopeanomistajien taholta).[89*] Ja myöhemmät myynnit ilman niitä seuraavia ostoja vain välittävät jalojen metallien jatkuvaa jakautumista kaikkien tavaranomistajien kesken. Siten vaihtoliikkeen kaikkiin kohtiin syntyy kooltaan mitä erilaisimpia kulta- ja hopea-aarteita. Mahdollisuus säilyttää tavara vaihtoarvona eli vaihtoarvo tavarana synnyttää rahanhimon. Tavaran kiertokulun laajetessa kasvaa rahan, rikkauden aina iskuvalmiin, absoluuttisesti yhteiskunnallisen muodon valta.
»Kulta on ihmeellinen olio! Jolla sitä on, hän on kaiken haluamansa herra. Kullalla voi saattaa vaikka sieluja paratiisiin» (Columbus, kirjeessään Jamaicasta, 1503).
Kun rahasta ei näe, mikä on siksi muuttunut, muuttuu rahaksi kaikki, olipa se tavaraa tai ei. Kaikki tulee myytäväksi ja ostettavaksi. Kiertokulusta tulee se suuri yhteiskunnallinen sulatto, johon kaikki uppoaa tullakseen siitä jälleen pois rahakiteenä. Tätä alkemiaa eivät voi vastustaa edes pyhimysten luut puhumattakaan vähemmän karkeista res sacrosanctae, extra commercium hominum [pyhiksi julistetuista olioista ihmisten kaupan käynnin ulkopuolella].[90*] Samoin kuin rahassa ovat kadonneet kaikki tavaroiden laatueroavuudet, rahakin puolestaan hävittää kiihkeänä tasoittajana kaikki eroavuudet.[91*] Mutta raha itse on tavaraa, ulkonainen olio, joka voi tulla kenen yksityisomaisuudeksi hyvänsä. Yhteiskunnallinen voima tulee siten yksityishenkilön yksityismahdiksi. Siksipä antiikin yhteiskunta julistaakin sen taloudellisen ja siveellisen järjestyksensä kumoojaksi, erorahaksi.[92*] Uudenaikainen yhteiskunta, joka jo lapsuusvuosinaan vetää Plutonin tukasta ylös maan sisuksista,[93*] tervehtii kultaa oman ominaisimman elämänprinsiippinsä toistavana lihaksitulemisena.
Käyttöarvona tavara tyydyttää jonkin erikoisen tarpeen ja muodostaa aineellisen varallisuuden erikoisen alkutekijän. Mutta tavaran arvo mittaa sen vetovoiman asteen, mikä tavaralla on aineellisen varallisuuden kaikkiin muihin alkutekijöihin, se mittaa siis tavaranomistajan yhteiskunnallisen varallisuuden. Barbaarisen yksinkertaisen tavaranomistajan, vieläpä länsieurooppalaisen talonpojankin mielestä arvo ja arvomuoto eivät ole toisistaan erotettavissa, kulta- ja hopea-aarteen lisäys on siis arvon lisäystä. Tosin rahan arvo vaihtelee joko sen oman arvon vaihtelun tai tavaroiden arvon vaihtelun johdosta. Mutta se ei kuitenkaan estä sitä, että ensinnäkin 200 unssissa kultaa on aina enemmän arvoa kuin 100:ssa, 300:ssa enemmän kuin 200:ssa jne. ja että toiseksi tämän olion metallinen luontaismuoto pysyy edelleenkin kaikkien tavaroiden yleisenä vastikemuotona, kaiken ihmistyön välittömänä yhteiskunnallisena lihaksitulemisena. Aarteen kasaamisen vietti on luonnostaan mittaamaton. Laadullisesti eli muotonsa puolesta raha on rajaton, ts. aineellisen varallisuuden yleinen edustaja, koska se voidaan muuttaa välittömästi miksi tavaraksi hyvänsä. Mutta samalla jokainen todellinen rahasumma on määrällisesti rajoitettu ja sillä on siis vain rajoitettu vaikutus ostovälineenä. Tämä vastakohtaisuus rahan määrällisen rajoittuneisuuden ja laadullisen rajattomuuden välillä johtaa aarteen muodostajan alituiseen kasaamiseen, Sisyfoksen työhön. Hänen käy samoin kuin maailman valloittajan, joka jokaisen uuden maan mukana valloittaa ainoastaan uuden rajan.
Jotta kullan voisi säilyttää rahana ja siis aarteen muodostamisen aikeena, se on estettävä kiertämästä eli hajaantumasta ostovälineenä kulutustarvikkeeksi. Aarteen kasaaja uhraa siis kultafetiššille lihanhimonsa. Hän tekee totta itsensäkieltämisen evankeliumista. Toiselta puolen hän voi saada kiertokulusta rahana vain sen, minkä hän siihen tavarana panee. Kuta enemmän hän tuottaa, sitä enemmän hän voi myydä. Työteliäisyys, säästäväisyys ja itaruus ovat siis hänen päähyveensä; myydä paljon, ostaa vähän — siinä koko hänen kansantaloustieteensä.[94*]
Aarteen välittömän muodon rinnalla tapaamme sen esteettisen muodon; kulta- ja hopeatavaroiden omistamisen. Se kehittyy porvarillisen yhteiskunnan rikkauden mukana. »Soyons riches ou paraissons riches.» [Olkaamme rikkaita tai näyttäkäämme rikkailta.] (Diderot.)[53] Täten kehittyvät osittain yhä laajenevat markkinat kullalle ja hopealle riippumatta niiden tehtävistä rahana, osittain syntyy piilevä rahalähde, joka pulppuaa etenkin yhteiskunnallisina myrskyaikoina.
Aarteen kasaaminen suorittaa erinäisiä tehtäviä metallikiertokulun taloudessa. Lähin tehtävä johtuu lyödyn kulta- ja hopearahan kiertoehdoista. Olemme nähneet, kuinka tavaroiden kiertokulun vaihdellessa alituisesti laajuudeltaan, hinnoiltaan ja nopeudeltaan rahan kiertämässä oleva määrä laskee ja nousee herkeämättä luoteen ja vuoksen tavoin. Rahamäärän täytyy siis kyetä suppenemaan ja paisumaan. Milloin on rahaa — lyötynä rahana — vedettävä mukaan, milloin on lyötyä rahaa sysättävä pois rahana. Että liikkeessä oleva rahamäärä todella vastaisi aina kiertokulun kyllästysastetta, maan kulta- ja hopeamäärän täytyy olla suurempi kuin näiden metallien rahaksi lyödyn määrän. Tämä ehto tulee täytetyksi rahan aarremuodon avulla. Aarresäiliöt ovat samalla kanavia, jotka joko vetävät itseensä liikkeestä tai työntävät itsestään liikkeeseen rahaa, joten sen kiertokanavat eivät koskaan tule liian täyteen.[95*]
Tavaroiden kiertokulun välittömässä muodossa, jota olemme tähän asti käsitelleet, sama arvosuure esiintyi aina kaksinaisena, tavarana toisessa kohtiossa ja rahana päinvastaisessa kohtiossa. Tavaranomistajat tulivat sen vuoksi tekemisiin toistensa kanssa vain molemmilla puolilla olevien vastikkeiden edustajina. Tavaran kiertokulun kehittyessä syntyy kuitenkin suhteita, jotka saavat aikaan sen, että tavaran luovuttaminen ja sen hinnan realisoiminen tapahtuvat eri aikoina. Tässä riittää viittaus yksinkertaisimpiin näistä suhteista. Toisen tavaralajin tuottamiseen vaaditaan pitempi, toisen lyhempi aika. Eri tavaroiden tuottaminen on sidottu eri vuodenaikoihin. Toinen tavara syntyy markkinapaikallaan, toisen täytyy matkata kaukaisille markkinoille. Toinen tavaranomistaja voi siis esiintyä myyjänä ennen kuin toinen ostajana. Kun samojen henkilöiden välillä uudistuvat alati samat liiketoimitukset, niin tavaroiden myyntiehdot järjestyvät niiden tuotantoehtojen mukaisiksi. Toiselta puolen myydään eräiden tavaralajien, esim. talon, käyttöoikeus määräajaksi. Vasta määräajan kuluttua on ostaja todellakin saanut tavaran käyttöarvon. Hän ostaa sen siis ennen kuin hän sen maksaa. Toinen tavaranomistaja myy valmista tavaraa, toinen ostaa vain rahan edustajana tai vain tulevan rahan edustajana. Myyjästä tulee velkoja, ostajasta velallinen. Kun tavaran metamorfoosi eli sen arvomuodon kehittyminen tulee tässä toisenlaiseksi, saa myös raha toisen tehtävän. Siitä tulee maksuväline.[96*]
Velkojan tai velallisen osat juontuvat tässä yksinkertaisesta tavaran kiertokulusta. Sen muuttunut muoto painaa myyjään ja ostajaan tämän uuden leiman. Aluksi ne ovat siis samojen kiertokulun välittäjien vuorotellen näyttelemiä ja yhtä ohimeneviä osia kuin myyjän ja ostajan osat. Kuitenkin vastakohta näyttää tässä jo alusta pitäen vähemmän hauskalta ja se on soveliaampi kiteytymään.[97*] Mutta samat osat voivat juontua myös riippumatta tavaran kiertokulusta. Esim. antiikin maailman luokkataistelu liikkuu pääasiallisesti velkojien ja velallisten välisen taistelun muodossa ja Roomassa se päättyy velallisen plebeijin häviöön, jonka jälkeen orjat tulevat hänen sijaansa. Keskiajalla taistelu päättyy feodaalisen velallisen häviöön ja tämä menettää valtiollisen valtansa samalla kun sen taloudellisen perustankin. Kuitenkin rahamuoto — velkojan ja velallisen suhteen muotona on rahasuhde — kuvastaa tässä vain syvemmällä olevien taloudellisten elinehtojen vastakohtaisuutta.
Palatkaamme taas tavaran kiertokulkuun. Vastikkeiden, tavaran ja rahan, yhdenaikaista esiintymistä myyntiprosessin molemmissa kohtioissa ei enää ole. Raha toimii nyt ensiksikin arvonmittana myydyn tavaran hintaa määrättäessä. Sen sovittu hinta mittaa ostajan velkasitoumuksen suuruuden, ts. rahasumman, joka hänen on suoritettava määrättynä ajankohtana. Toiseksi raha toimii kuvaannollisena ostovälineenä. Huolimatta siitä, että se on olemassa vain ostajan rahallisessa sitoumuksessa, se aikaansaa kuitenkin tavaran siirtymisen toisiin käsiin. Vasta määrätyn maksuajan tultua maksuväline joutuu todella kiertokulkuun, ts. siirtyy ostajan kädestä myyjän käteen. Kiertokulkuväline muuttui aarteeksi sen tähden, että kiertokulkuprosessi keskeytyi ensi asteeseensa, ts. raha eli tavara muuttuneessa asussaan otettiin pois kiertokulusta. Maksuväline joutuu kiertokulkuun, mutta vasta sitten kun tavara on jo siitä joutunut pois. Raha ei enää välitä prosessia. Vaihtoarvon absoluuttisena olemassaolona eli yleisenä tavarana raha päättää sen itsenäisesti. Myyjä muutti tavaran rahaksi tyydyttääkseen rahalla jonkin tarpeen; aarteen kasaaja teki sen säilyttääkseen tavaran rahan muodossa, velassa oleva ostaja voidakseen maksaa. Jollei hän maksa, niin hänen omaisuutensa myydään pakkokaupalla. Tavaran arvohahmosta, rahasta, tulee siis nyt itse kiertokulkuprosessin suhteita vastaavan, yhteiskunnallisen välttämättömyyden kautta myynnin itsetarkoitus.
Ostaja muuttaa rahan takaisin tavaraksi ennen kuin hän on muuttanut tavaran rahaksi eli hän toteuttaa tavaran toisen metamorfoosin aikaisemmin kuin ensimmäisen. Myyjän tavara taas kiertää ja realisoi hintansa, mutta vain yksityisoikeudellisena rahavaatimuksena. Se muuttuu käyttöarvoksi ennen kuin se on muuttunut rahaksi. Sen ensimmäinen metamorfoosi seuraa vasta jäljestäpäin.[98*]
Kiertokulkuprosessin kunakin tiettynä ajankohtana maksettavaksi langenneet velkasitoumukset edustavat niiden tavaroiden hintojen summaa, joiden myynti nuo sitoumukset aiheutti. Tämän hintasumman realisoimiseen tarvittavan rahan määrä riippuu lähinnä maksuvälineiden kiertonopeudesta. Sen määrää kaksi seikkaa: velkojien ja velallisten suhteiden toisiinsa kytkeytyminen siten, että A, joka saa rahaa velalliseltaan B:ltä, maksaa sen velkojalleen C:lle jne., ja eri maksuaikojen välien pituus. Maksujen eli jäljestäpäin tapahtuvien ensimmäisten metamorfoosien jatkuva ketju eroaa olennaisesti aikaisemmin käsitellyistä metamorfoosisarjojen kietoutumisista. Kiertokulkuvälineen liikkeessä ei myyjien ja ostajien välinen keskinäinen yhteys tule ainoastaan ilmaistuksi, vaan itse tämä yhteyskin syntyy vasta rahankierrossa ja sen kanssa. Sitä vastoin maksuvälineen liike ilmaisee jo ennen sitä olleen valmiin yhteiskunnallisen suhteen.
Myyntien tai ostojen yhdenaikaisuus ja rinnakkaisuus rajoittavat lyödyn rahan määrän korvaamista kiertonopeudella. Ne muodostavat päinvastoin uuden vipusimen maksuvälineiden taloudessa. Maksujen keskittyessä samaan paikkaan kehittyy itsestään erityisiä laitoksia ja menettelytapoja niiden tasoittamiseksi. Sellaisia olivat esim. virements keskiajan Lyonissa. A:n velkasaatava B:ltä, B:n C:ltä, C:n A:lta, jne. on vain saatettava vastakkain, jolloin ne positiivisina ja negatiivisina suureina tasoittavat toisensa tiettyyn määrään saakka. Maksettavaksi jää vain velkatase. Kuta suuremmassa määrässä maksut keskittyvät, sitä pienempi on suhteellisesti tase ja siis kiertävien maksuvälineiden määrä.
Rahan tehtävään maksuvälineenä sisältyy sovittamaton ristiriita. Sikäli kuin maksut tasoittavat toisensa, rahalla on vain kuvaannollinen merkitys laskurahana eli arvojen mittana. Mikäli suoritettava on todellinen maksu, raha ei esiinny kiertokulun välineenä, vain aineenvaihdon häviävänä ja välittävänä muotona, vaan yhteiskunnallisen työn yksilöllisenä ruumiillistumana, vaihtoarvon itsenäisenä olemuksena, absoluuttisena tavarana. Tämä ristiriita puhkeaa ilmi siinä tuotanto- ja liikepulien vaiheessa, jota sanotaan rahakriisiksi.[99*] Se syntyy vain siellä, missä maksujen keskeytymätön ketju ja niiden keinotekoinen tasoittamisjärjestelmä ovat täysin kehittyneet. Kun tässä koneistossa tapahtuu yleisiä häiriöitä, johtukootpa ne mistä hyvänsä, niin raha muuttuu äkillisesti ja välittömästi taskurahan pelkästä kuvaannollisesta asusta kovaksi rahaksi. Tavalliset tavarat eivät voi sitä enää korvata. Tavaran käyttöarvo tulee arvottomaksi ja tavaran arvo katoaa oman arvomuotonsa tieltä. Vielä äsken porvari julisti menestyksestä juopuneessa valistuneisuudessaan rahan tyhjäksi harhakuvaksi: vain tavara on rahaa. Vain raha on tavaraa! kaikuu nyt kautta maailmanmarkkinoiden. Niin kuin peura janoaa raikasta vettä, niin porvarin sielu janoaa rahaa, tuota ainoaa rikkautta.[100*] Pulassa vastakohta tavaran ja sen arvoasun, rahan, välillä kehittyy absoluuttiseen ristiriitaan saakka. Tässä on siis myös yhdentekevä, missä muodossa raha esiintyy. Suoritettakoonpa maksut kullassa tai luottorahassa, esim. pankkiseteleissä, rahannälkä pysyy samana.[101*]
Jos nyt tarkastelemme jonakin ajanjaksona kiertoliikkeessä olevan rahan kokonaissummaa, niin se on — kun kiertokulun ja maksuvälineiden kiertonopeus on tietty — yhtä kuin realisoitavien tavaran hintojen summa plus langenneiden maksujen summa, miinus toisensa tasoittavien maksujen summa ja lopuksi miinus niiden kiertoliikkeiden lukumäärä, joissa sama rahakappale toimii vuoroin milloin kiertokulku-, milloin maksuvälineenä. Esim. talonpoika myy viljansa 2 punnasta, jotka silloin ovat kiertokulkuvälineenä. Hän maksaa niillä kutojan hänelle toimittaman liinakankaan. Samat 2 puntaa ovat nyt maksuvälineenä. Kutoja ostaa nyt raamatun käteisellä, nuo 2 puntaa ovat uudelleen kiertokulkuvälineenä jne. Jonkin ajanjakson, esim. yhden päivän, aikana liikkeessä oleva rahamäärä ja kiertävä tavaramäärä eivät siis enää vastaa toisiaan, eivät edes silloin, kun hinnat, rahankierron nopeus ja maksujen hoito ovat tietyt. Kiertoliikkeessä on rahaa, joka edustaa kiertokulusta jo aikoja sitten pois joutuneita tavaroita. Kiertämässä on tavaroita, joiden rahavastike näyttäytyy vasta tulevaisuudessa. Toiselta puolen ovat kunakin päivänä solmitut maksusitoumukset ja samana päivänä langenneet maksut aivan erimittaisia suureita.[102*]
Luottoraha syntyy välittömästi rahan toiminnasta maksuvälineenä, kun myytyjen tavaroiden velkakuitit puolestaan kiertävät velkasaatavien siirtoina. Toiselta puolen taas rahan toiminta maksuvälineenä laajenee samassa määrin kuin luottojärjestel-mäkin. Maksuvälineenä raha saa erikoisia olomuotoja, joissa se asustaa suurien kauppatoimien piirissä, jota vastoin kultaja hopearahat tulevat tungetuiksi pääasiallisesti vähittäiskaupan alalle.[103*]
Kun tavarantuotanto on saavuttanut tietyn kehitysasteen ja tietyn laajuuden, rahan tehtävä maksuvälineenä laajenee tavaran kiertokulun piirin ulkopuolelle. Rahasta tulee yleinen tavara kaikissa maksusopimuksissa.[104*] Korot, verot yms. muuttuvat luontaissuorituksista rahamaksuiksi. Sen kuinka suuresti tämä muutos riippuu tuotantoprosessin kokonaisrakenteesta, osoittaa esim. Rooman keisarikunnan kahdesti epäonnistunut yritys kantaa kaikki maksut rahassa. Ranskan maalaisväestön hirveä kurjuus Ludwig XIV aikana, minkä Boisguillebert, marsalkka Vauban ym. niin kaunopuheisesti paljastavat, ei johtunut ainoastaan verojen suuruudesta, vaan myös luonnossa suoritettujen verojen muuttamisesta rahaveroiksi.[105*] Kun toiselta puolen luonnossa suoritettava maankorko — Aasiassa se on samalla valtion verojen päätekijä — perustuu tuotantosuhteisiin, jotka luonnonsuhteiden tavoin alati uusiintuvat, niin mainittu maksutapa ylläpitää takautuvasti vanhaa tuotannon muotoa. Se on yksi Turkin valtakunnan itsesäilyttämisen salaisuuksista. Jos Japanissa eurooppalaisten sille sanelema ulkomaankauppa tuo mukanaan maankoron luontaismaksujen muuttumisen rahamaksuiksi, niin Japanin mallikelpoinen maanviljelys on hukassa. Sen ahtaat taloudelliset elinehdot hajoavat kokonaan.
Jokaisessa maassa vakiintuvat tietyt yleiset maksuajat. Ne riippuvat osittain vuodenaikojen vaihteluun liittyneistä tuotannon luonnollisista ehdoista — muut uusintamisen kiertokausista johtuvat tekijät jätämme huomioon ottamatta. Näiden maksuaikojen mukaan säännöstellään myös ne maksut, jotka eivät johdu suoranaisesti tavaran kiertokulusta, kuten verot, korot jne. Se rahamäärä, joka tiettyinä vuodenpäivinä tarvitaan näihin yli koko yhteiskunnan siroteltuihin maksuihin, aiheuttaa maksuvälineiden taloudessa aika-ajoin toistuvia, mutta aivan pinnallisia häiriöitä.[106*] Maksuvälineiden kiertonopeuden laista seuraa, että kaikkiin määräaikaisiin maksuihin — olkoonpa niiden aihe mikä hyvänsä — tarvittava määrä maksuvälineitä on suoraan[iv] verrannollinen maksuaikojen pituuteen.[107*]
Rahan kehittyminen maksuvälineenä aiheuttaa välttämättä rahan kasaantumista velkasummien maksupäiviksi. Samalla kun porvarillisen yhteiskunnan edistyessä aarteiden muodostaminen itsenäisenä rikastumismuotona lakkaa, se lisääntyy tämän edistyksen mukana maksuvälineiden vararahastojen muodossa.
Joutuessaan sisäisen kiertokulkupiirin ulkopuolelle raha hylkää siinä kehittyneet paikalliset muotonsa hintojen mitta-asteikkona, lyötynä rahana, vaihtorahana ja arvomerkkinä ja palaa alkuperäiseen jalojen metallien harkkomuotoon. Maailmankaupassa tavarat kehittävät arvonsa kaikkialla yleisesti tunnustetuksi. Tavaroiden itsenäinen arvoasu kohtaa niitä tällöin maailmanrahana. Vasta maailmanmarkkinoilla raha toimii kaikessa laajuudessaan tavarana, jonka luontoismuoto on samalla ihmistyön välitön yhteiskunnallinen toteutumismuoto in abstracto. Rahan olemassaolotapa tulee sen käsitettä vastaavaksi.
Sisäisessä kiertopiirissä voi vain yksi tavara olla arvonmittana ja siis rahana. Maailmanmarkkinoilla on käytännössä kaksinkertainen arvonmitta, kulta ja hopea.[108*]
Maailmanraha toimii yleisenä maksuvälineenä, yleisenä ostovälineenä ja yleensä rikkauden (universal wealth) absoluuttisen yhteiskunnallisena aineellistumana. Vallitsevana on sen toiminta maksuvälineenä, kansainvälisten tilinpäätösten tasoittajana. Siitä merkantiilijärjestelmän tunnussana — kauppatase.[109*] Kulta ja hopea ovat kansainvälisenä ostovälineenä itseasiassa silloin, kun kansojen välisen ainesten vaihdon alkuperäinen tasapaino äkillisesti häiriytyy. Lopuksi ne ovat rikkauden absoluuttisen yhteiskunnallisena aineellistumana silloin, kun ei ole kysymys ostamisesta eikä maksamisesta, vaan rikkauden siirtämisestä maasta toiseen ja kun tämä siirtäminen ei käy päinsä tavaramuodossa joko tavaramarkkinoiden konjunktuurien takia tai itse sen tarkoitusperän takia johon pyritään.[110*]
Jokainen maa tarvitsee maailmanvaihtoaan samoin kuin sisäistä vaihtoaan varten tietyn vararahaston. Aarteiden tehtävät johtuvat siis osittain rahan tehtävästä sisäisenä kiertokulku- ja maksuvälineenä, osittain sen tehtävästä maailmanrahana.[110a*] Viimeksi mainitussa tehtävässä tarvitaan aina todellista rahatavaraa, todellista kultaa tai hopeaa, minkä tähden James Steuart selittääkin kullan ja hopean — toisin kuin niiden paikallisten sijaisten — olevan luonteeltaan money of the world [maailmanrahaa].
Kulta- ja hopeavirran kulku on kahtalainen. Ensiksikin se vyöryy lähteiltään yli maailmanmarkkinoiden, mistä sen kaappaavat eri määrissä pois kansalliset kiertokulkupiirit, ja se joutuu niiden sisäisiin kiertokanaviin, korvaa kuluneita kulta- ja hopearahoja, antaa aineksia ylellisyystavaroille ja jähmettyy aarteiksi.[111*] Tätä ensimmäistä liikettä välittää tavaroissa realisoitujen kansallisten töiden välitön vaihto kultaa ja hopeaa tuottavien maiden jaloissa metalleissa realisoituun työhön. Toisaalta kulta ja hopea virtailevat jatkuvasti edestakaisin kansallisten kiertokulkupiirien välillä seuraten liikkeessään vaihtokurssin alituisia heilahduksia.[112*]
Kehittyneen porvarillisen tuotannon maat rajoittavat pankkisäiliöihin joukoittain keskittyneet aarteensa niiden erikoisten tehtävien vaatimaan vähimmäismäärään.[113*] Lukuunottamatta muutamia poikkeuksia aarresäiliön liiallinen täyttyminen yli keskimääränsä osoittaa seisahdusta tavaran kiertokulussa eli tavarametamorfoosien virran keskeytymistä.[114*]
[1*] Karl Marx, »Zur Kritik der Politischen Oekonomie». Berlin 1859, pag. 3.
[2*] »Halu sisältää tarpeen; se on mielen ruokahalu ja yhtä luonnollinen kuin ruumiinkin nälkä... useimmat (oliot) saavat arvonsa siitä, että ne tyydyttävät mielen tarpeita.» Nicholas Barbon, »A Discourse concerning Coining the New Money lighter. In Answer to Mr. Locke's Considerations etc.». London 1696, p. 2, 3.
[3*] »Olioilla on sisäinen avu» (vertue, tätä erikoisnimitystä Barbon käyttää käyttöarvosta), »joka kaikkialla on sama; esim. magneetin ominaisuus vetää puoleensa rautaa» (N. Barbon, mt., s. 6). Magneetin ominaisuutta vetää puoleensa rautaa voitiin käyttää hyödyksi vasta sitten kun sen avulla oli keksitty magneetin polariteetti.
[4*] »Olion luonnollinen arvo [natural worth] on sen kyky tyydyttää ihmiselämän välttämättömiä tarpeita tai täyttää sen mukavuusvaatimuksia» (John Locke, »Some Considerations of the Consequences of the Lowering of Interest, 1691», in »Works», edit. London 1777, v. II, p. 28). 1600-luvulla tapaamme vielä usein englantilaisten kirjailijain teoksissa »worth» sanan merkitsemässä käyttöarvoa ja »value» sanan merkitsemässä vaihtoarvoa aivan englannin kielen hengen mukaisesti, joka mielellään ilmaisee välittömän asian germaanisella sanalla ja heijastetun asian romaanisella.
[5*] Porvarillisessa yhteiskunnassa on vallalla se fictio juris (oikeuskuvitelma), että jokainen ihminen tavaranostajana tuntee ensyklopedisesti opin tavaroista.
[6*] »Arvo sisältyy kahden tavaran, kahden tuotemäärän keskinäiseen vaihtosuhteeseen» (Le Trosne, »De l'Intérêt Social», »Physiocrates», éd. Daire, Paris 1846, p. 889).
[7*] »Millään ei voi olla sisäistä arvoa» (N. Barbon, mt., s. 6) tai niin kuin Butler sanoo:
»The value of a thing
Is just as much as it will bring»
[»Olion arvo on juuri niin suuri kuin mitä se voi tuoda.»][22]
[8*] »Toinen tavaralaji on yhtä hyvä kuin toinenkin, jos sen vaihtoarvo on yhtä suuri. Sellaisten kappaleiden välillä, joilla on yhtä suuri vaihtoarvo, ei ole mitään eroa tai erotettavuutta... Sadan punnan arvoinen lyijy tai rauta on yhtä arvokasta kuin sadan punnan arvoinen hopea tai kulta.» (N. Barbon, mt., s. 53 ja 7.)
[9*] Viite 2. painokseen. »Tarvikkeita toisiinsa vaihdettaessa niiden arvon määrää niiden (kulutustarvikkeiden) tuottamiseen välttämättömästi vaaditun ja tavallisesti käytetyn työn määrä.» (»Some Thoughts on the Interest of Money in general, and particularly in the Public Funds etc.». London, p. 36.) Tähän merkilliseen nimettömään kirjaan, joka on peräisin viime vuosisadalta, ei ole merkitty julkaisemisaikaa. Sen sisällyksestä käy kuitenkin selville, että se on julkaistu Yrjö II:n hallitessa, noin 1739 tai 1740.
[10*] »Kaikki samanlaatuiset tuotteet muodostavat oikeastaan vain yhden ryhmän, jonka hinta tulee määrätyksi yleisesti ja erikoisseikkoihin katsomatta.» (Le Trosne, mt., s. 893.)
[11*] K. Marx, »Zur Kritik etc.», p. 6.
[11a*] {Viite 4. painokseen. Lisään tähän suluissa olevan huomautuksen, koska sen poisjääminen on usein aiheuttanut sen väärinkäsityksen, että Marx pitää tavarana jokaista tuotetta, jonka kuluttaa joku muu kuin tuottaja. F. E.}
[12*] »Zur Kritik etc.», s. 12, 13 ym.
[13*] »Mitkään ilmiöt maailmassa, olkootpa ne sitten ihmiskäden työtä tai luonnon yleisten lakien synnyttämiä, eivät ole todellista luomistyötä, vaan ainoastaan aineen muodostelemista. Yhdistäminen ja erottaminen ovat ainoat alkeistoiminnat, mitkä ihmisjärki löytää aina uudelleen eritellessään tuottamisen käsitettä. Samoin on sekä arvon» (käyttöarvon, vaikka Verri tässä fysiokraatteja vastustaessaan ei itse oikein tiedä, mistä arvolajista hän puhuu) »että rikkauden tuottamisen laita, kun maa, ilma ja vesi muuttuvat pellossa vehnäksi, taikka kun hyönteisen erite muuttuu ihmiskäden kautta silkiksi tai metallinkappale muovautuu työkaluksi.» (Pietro Verri, »Meditazioni sulla Economia Politica», painettu ensi kerran 1771 Custodin julkaisemassa italialaisten taloustieteilijöiden teosten sarjassa, Parte Moderna, t. XV, p. 21, 22.)
[14*] Vrt. Hegel, »Philosophie des Rechts». Berlin 1840, S. 250, § 190.
[15*] Lukijan on huomattava, että tässä ei ole puhe siitä palkasta, eli arvosta, jonka työläinen saa yhdestä työpäivästä, vaan tavara-arvosta, jossa hänen työpäivänsä esineellistyy. Työpalkan käsitettä ei esityksemme tällä asteella vielä ole olemassakaan.
[16*] Viite 2. painokseen. Todistaakseen, »että työ yksin on lopullinen ja todellinen mitta, jolla kaikkien tavaroiden arvo voidaan kaikkina aikoina mitata ja verrata toisiinsa», A. Smith sanoo: »Työmiehelle itselleen täytyy yhtä suurilla työmäärillä olla kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa sama arvo. Kun hänen terveytensä, voimansa ja työkykynsä ovat normaalit ja hänellä on se keskimääräinen työtaito, joka hänellä yleensä voi olla, hänen täytyy aina luovuttaa sama määrä rauhaansa, vapauttaan ja onneaan» (»Wealth of Nations», v. I, ch. V). Toiselta puolen Smith sekoittaa tässä (ei kuitenkaan kaikkialla) arvon määräämisen tavaran tuottamiseen käytetyllä työnpaljoudella tavaran arvojen määräämiseen työnarvolla ja koettaa siten osoittaa, että yhtä suurilla työmäärillä on aina sama arvo. Toiselta puolen hän aavistaa, että työllä, mikäli se esiintyy tavaroiden arvossa, on merkitystä vain työvoiman käyttämisenä, mutta hän pitää tätä käyttämistä taas pelkkänä rauhan, vapauden ja onnen uhrauksena eikä samalla myös normaalina elämäntoimintana. Tietenkin hän ajattelee tällöin uudenaikaista palkkatyöläistä. — Paljon sattuvammin sanoo 9. selityksessä mainittu A. Smithin nimetön edelläkävijä: »Mies on käyttänyt viikon valmistaakseen tämän tarvikkeen... ja se joka antaa hänelle siitä vaihdossa toisen esineen, voi parhaiten arvioida, mikä todella on samanarvoinen, laskemalla, mikä maksaa hänelle juuri yhtä paljon työtä [labour] ja aikaa. Tämä ei ole itse asiassa muuta, kuin että toisen jonkin aikaa kestänyt työ jonkin tavaran muodossa vaihdetaan toisen saman ajan kestäneeseen työhön toisen tavaran muodossa» (»Some Thoughts on the Interest of Money in general etc.», p. 39).
{4. painokseen: Englannin kielellä on se etu, että sillä on kaksi eri sanaa näitä työn eri puolia varten. Työ, joka synnyttää käyttöarvoja ja on laadultaan määrätty, merkitään sanalla work vastakohtana sanalle labour; työ, joka synnyttää arvoa ja jota mitataan vain määrän mukaan on labour vastakohtana sanalle work. Ks. selitystä englanninkieliseen käännökseen, s. 14 [ks. tätä osaa, s. 45, selitys [4*]]. F. E.}
[17*] Ne harvat taloustieteilijät, jotka S. Baileyn tavoin ovat koettaneet eritellä arvomuotoa, eivät voineet päästä mihinkään tulokseen, ensiksikin, koska he sekoittavat arvomuodon ja arvon, ja toiseksi, koska he kehittymättömän käytännöllisen porvarin tavoin jo ennakolta kiinnittivät huomionsa yksinomaan määrälliseen. »Määrän hallitseminen... tekee arvon.» (»Money and its Vicissitudes». London 1837, p. 11.) Tekijä S. Bailey.
[17a*] Viite 2. painokseen. Yksi ensimmäisistä taloustieteilijöistä, joka William Pettyn jälkeen on selvästi käsittänyt arvon luonteen, kuuluisa Franklin, sanoo: »Kun kauppa ylipäänsä ei ole mitään muuta kuin toisen työn vaihtamista toiseen, niin kaikkien kappaleiden arvo voidaan oikeimmin mitata työllä.» (»The Works of B. Franklin etc.», edited by Sparks. Boston 1836, v. II, p. 267.) Franklin ei huomaa, että kun hän mittaa »työllä» kaikkien kappaleiden arvon, hän jättää huomioon ottamatta vaihdettujen töiden erilaisuuden ja pelkistää ne siten yhtäläiseksi ihmistyöksi. Mitä hän ei tiedä, sen hän kuitenkin sanoo. Hän puhuu ensin »toisesta työstä», sitten »toisesta», lopulta vain »työstä» ilman enempää selittelyä, kaikkien olioiden arvon olemuksena.
[18*] Tavallaan ihmisen laita on sama kuin tavarankin. Kun hän ei tule maailmaan peili kädessä eikä myöskään fichteläisenä filosofina, jolle »minä olen minä» riittää, niin hän näkee itsensä ensiksi kuvastuvan toisessa ihmisessä. Vasta sen kautta, että Pekka on suhteessa itsensä kaltaiseen ihmiseen Paavoon, hän asettuu suhteessa itseensä ihmisenä. Mutta sen kautta myös Paavo nahkoineen, karvoineen, paavolaisessa yksilöllisyydessään, edustaa hänen mielestään ihmissuvun ilmenemismuotoa.
[19*] Sanaa »arvo» käytetään tässä, niin kuin jo paikoittain aikaisemminkin, paljoudeltaan määrätystä arvosta, siis arvosuureesta.
[20*] Viite 2. painokseen. Tätä arvon suuruuden ja sen suhteellisen ilmaisun epäyhdenmukaisuutta on vulgaaritaloustiede tavallisella tarkkanäköisyydellään käyttänyt hyväkseen. Esim.: »Myöntäkääpä vain, että A:n arvo laskee siksi että B:n, johon se vaihdetaan, nousee, vaikka A:han käytetään yhtä paljon työtä kuin ennenkin, ja teidän yleinen arvoprinsiippinne luhistuu kokoon... Jos myönnämme, että kun A:n arvo kohoaa suhteessa B:hen, B:n arvo suhteessa A:han alenee, niin kaatuu se perustus, jolle Ricardo on rakentanut suuren väitteensä, että tavaran arvon määrää aina siihen sisällytetty työ, sillä jos muutos A:n kustannuksissa muuttaa paitsi sen omaa arvoa B:n suhteen, johon se vaihdetaan, myös B:n arvoa verrattuna A:n arvoon, huolimatta siitä että B:n tuottamiseen tarvittavassa työmäärässä ei ole mitään muutosta tapahtunut, niin silloin luhistuu tyhjiin ei ainoastaan se opinkappale, joka väittää, että tuotettuun tavaraan käytetystä työmäärästä riippuu sen arvo, vaan myös se opinkappale, jonka mukaan tavaran arvo määrää sen tuotantokustannukset.» (J. Broadhurst, (Political Economy». London 1842, p. 11, 14.)
Herra Broadhurst voisi yhtä hyvin sanoa: katselkaammepa lukusuhteita 10⁄20, 10⁄50, 10⁄100 jne. Luku 10 pysyy muuttumattomana ja kuitenkin sen suhteellinen suuruus, sen suuruus suhteessa nimittäjiin 20, 50, 100 jne. alati vähenee. Siten luhistuu tyhjiin se yleinen perussääntö, että kokonaisluvun, esim. 10:n, suuruuden »määrää» siihen sisältyvien yksikköjen lukumäärä.
[21*] Sellaisten refleksiomääreiden laita on yleensä sangen omituinen. Tämä mies on esim. kuningas vain siksi, että muut ihmiset ovat alamaisen suhteessa häneen. Mutta päinvastoin he luulevat olevansa alamaisia siksi, että hän on kuningas.
[22*] Viite 2. painokseen. F. L. A. Ferrier (sous-inspecteur des douanes), »Du Gouvernement considéré dans ses rapports avec le commerce». Paris 1805, ja Charles Ganilh, »Des Systèmes de l'Économie Politique», 2ème éd., Paris 1821.
[22a*] Viite 2. painokseen. Esim. Homeros ilmaisee olion arvon sarjalla eri olioita.
[23*] Siksi puhutaankin liinakankaan takkiarvosta, kun sen arvo esitetään takeissa, sen vilja-arvosta, kun se esitetään viljassa jne. Jokainen sellainen arvolauseke sanoo, että juuri liinakankaan arvo ilmenee käyttöarvoissa takki, vilja jne. »Tavaran arvo merkitsee sen suhdetta vaihdossa ja me voimme puhua siitä... vilja-arvona, kangasarvona ym. aina sen tavaran mukaan, johon sitä verrataan; on siis tuhansia eri arvolajeja, yhtä monia arvolajeja kuin on tavaroita ja kaikki ne ovat yhtä todellisia ja yhtä nimellisiä.» (»A Critical Dissertation on the Nature, Measures, and Causes of Value; chiefly in reference to the writings of Mr. Ricardo and his followers. By the Author of Essays in the Formation etc. of Opinions.» London 1825, p. 39.) S. Bailey, tämän nimettömän, aikoinaan Englannissa paljon melua synnyttäneen kirjasen kirjoittaja, luulee tehneensä mahdottomaksi kaiken arvokäsitteen määräämisen sillä, että hän viittaa saman tavaranarvon sekavankirjaviin suhteellisiin ilmaisuihin. Sitä että hän omasta yksinkertaisuudestaan huolimatta oli kuitenkin koskenut kipeihin paikkoihin Ricardon teoriassa, osoitti se kiihkeys, millä Ricardon koulukunta kävi hänen kimppuunsa esim. »Westminster Review'ssa».
[24*] Yleisestä, välittömästä vaihdettavuuden muodosta ei tosiaankaan heti huomaa, että se on vastakkainen tavaramuoto, yhtä erottamaton ei-välittömästä vaihdettavuuden muodosta kuin magneettinavan positiivisuus toisen negatiivisuudesta. Sen tähden saatetaan yhtä hyvin kuvitella, että kaikkiin tavaroihin voidaan yhtaikaa painaa välittömästi vaihdettavan leima, kuin saatetaan kuvitella, että kaikki katolilaiset voidaan tehdä paaveiksi. Pikkuporvarista, joka tavaratuotannossa näkee inhimillisen vapauden ja yksilöllisen riippumattomuuden huipun, olisi luonnollisesti hyvin toivottavaa, että hänet olisi korotettu tämän muodon synnyttämien epäkohtien yläpuolelle, erityisesti myös sen tavaroiden ominaisuuden yläpuolelle, että niitä ei välittömästi voida vaihtaa. Tämän poroporvarillisen ihannekuvan maalailemista on koko Proudhonin sosialismi, jolla, niin kuin olen toisessa paikassa osoittanut,[29] ei ole edes sitä ansiota, että se olisi alkuperäinen. Päinvastoin Gray, Bray ym. ovat aikoja ennen häntä esittäneet sen paljoa paremmin. Se ei estä tätä viisautta nykyisin herrastelemasta eräissä piireissä nimellä »science» (tiede). Mikään koulukunta ei ole Proudhonin koulukuntaa enemmän huitonut ympärilleen »science»-sanalla, sillä
»Wo Begriffe fehlen,
Da stellt zur rechten Zeit ein Wort sich ein.»
(Kun käsitteitä puuttuu, pujahtaa sana avuks' aikanaan.)[30]
[25*] Muistetaanhan, että Kiina ja pöydät alkoivat tanssia, kun koko muu maailma näytti olevan hiljaa, — pour encourager les autres [rohkaistakseen muita].[31]
[26*] Viite 2. painokseen. Muinaiset germaanit laskivat maa-morgenin suuruuden yhden päivän työn mukaan ja kutsuivat morgenia nimellä Tagwerk (eli Tagwanne) (jurnale eli jurnalis, terra jurnalis, jornalis eli diurnalis), Mannwerk, Mannskraft, Mannsmaad, Mannshauet jne. Ks. Georg Ludwig von Maurer, »Einleitung zur Geschichte der Mark-, Hof-. u.s.w. Verfassung». München 1854, S. 129 sq.
[27*] Viite 2. painokseen. Kun siis Galiani sanoo: arvo on kahden henkilön keskinäinen suhde — »La Ricchezza è una ragione tra due persone» — niin hänen olisi pitänyt lisätä: olioiden verhoon kätketty suhde. (Galiani, »Della Moneta», s. 221, n. III Custodin kokoelmassa »Scrittori Classici Italiani di Economia Politica». Parte Moderna. Milano 1803.)
[28*] »Mitä on ajateltava laista, joka voi päästä voimaan ainoastaan ajoittain uudistuvien kumousten kautta? Se on juuri luonnonlaki, joka perustuu osallisten tiedottomuuteen.» (Friedrich Engels, »Umrisse zu einer Kritik der Nationalökonomie» aikakauskirjassa »Deutsch-Französische Jahrbücher», toim. Arnold Ruge ja Karl Marx. Pariisi 1884.)
[29*] Viite 2. painokseen. Myöskään Ricardo ei ole ilman Robinson-juttuaan. »Hän antaa alkukalastajan ja alkumetsästäjän vaihtaa heti tavaranomistajina kaloja ja metsänriistaa näissä vaihtoarvoissa esineellistetyn työajan mittasuhteissa. Hän lankeaa tällöin siihen erehdykseen, että alkukalastaja ja alkumetsästäjä käyttävät ohjeenaan työvälineittensä laskemisessa Lontoon pörssissä 1817 käytettyjä vuositaulukoita. 'Herra Owenin suunnikkaat'[32] näyttävät olevan ainoa yhteiskuntamuoto, jonka hän porvarillista lukuunottamatta tunsi.» (Karl Marx, »Zur Kritik etc.», p. 38, 39.)
[30*] Viite 2. painokseen. »Uusimpana aikana on levinnyt se naurettava ennakkoluulo, että luontaisen yhteisomaisuuden muoto olisi muka erikoisesti slaavilainen, vieläpä yksistään venäläinen muoto. Se on alkumuoto, jonka voimme osoittaa olleen roomalaisilla, germaaneilla ja kelteillä, mutta josta intialaisilla tapaamme yhä vieläkin kokonaisen mallikokoelman monine näytteineen, joskin osittain jäännösmäisenä. Aasialaisten, erittäinkin intialaisten yhteisomaisuuden muotojen tarkempi tutkiminen osoittaisi, kuinka luontaisen yhteisomaisuuden erilaisista muodoista johtuvat sen hajoamisen eri muodot. Niinpä esim. roomalaisen ja germaanisen yksityisomaisuuden alkutyypit voidaan johtaa intialaisen yhteisomaisuuden eri muodoista.» (Karl Marx, »Zur Kritik etc.», p. 10.)
[31*] Se missä suhteessa Ricardon arvonsuuruuden erittely — ja se on sittenkin paras — on vajanainen, nähdään tämän teoksen kolmannesta ja neljännestä kirjasta. Mutta mitä tulee arvoon yleensä, ei klassinen kansantaloustiede tee missään selvää ja tietoista eroa työn välillä, mikäli se ilmenee sen tuotteen arvossa, ja saman työn välillä, mikäli se ilmenee sen käyttöarvossa. Tietysti se tekee tämän eron asiallisesti, kun se käsittelee työtä toisella kertaa sen määrään, toisella sen laatuun katsoen. Mutta sille ei pälkähdä päähän, että töiden pelkkä määrällinen ero edellyttää niiden laadullista ykseyttä eli yhtäläisyyttä, siis niiden pelkistämistä abstraktiseksi ihmistyöksi. Ricardo esim. sanoo yhtyvänsä Destutt de Tracyn sanoihin: »Kun on epäämättömän varmaa, että meidän fyysiset ja henkiset kykymme ovat meidän ainoat alkuperäiset rikkautemme, niin näiden kykyjen käyttäminen, ts. työ, on meidän alkuperäinen aarteemme. Vain tämä käyttäminen synnyttää kaikki ne esineet, joita me kutsumme rikkaudeksi... Niin ikään on varmaa, että nämä kaikki esineet edustavat ainoastaan sitä työtä, joka on synnyttänyt ne, ja jos niillä on arvoa tai vieläpä kaksi eri arvoa, ne voivat johtua vain sen työn arvosta, josta ne ovat saaneet alkunsa.» (Ricardo, »The Principles of Political Economy», 3rd ed. London 1821, p. 334.) Huomautamme vain, että Ricardo panee Destuttin sanoihin oman syvämielisemmän merkityksensä. Tosin Destutt toisaalta sanoo, että kaikki oliot, jotka muodostavat rikkauden, »edustavat sitä työtä, joka on luonut ne», mutta toisaalta hän taas väittää, että ne saavat »kaksi arvoansa» (käyttöarvon ja vaihtoarvon) »työn arvosta». Siten hän vajoaa vulgaarin taloustieteen pintapuolisuuteen, joka edellyttää yhden tavaran arvon (tässä työn arvon) olevan määrätyn määrätäkseen sillä myöhemmin muiden tavaroiden arvon. Ricardo lukee hänen sanansa niin, että työtä (ei työn arvoa) esiintyy sekä käyttö- että vaihtoarvossa. Mutta hän itse ottaa niin vähän huomioon työn kaksinaista luonnetta, joka on kahtena esitetty, että käyttää kokonaisen luvun »Value and Riches, their Dinstinctive Properties» J. B. Sayn kaltaisen miehen latteuksien torjumiseen. Lopussa hän onkin sitten vallan hämmästynyt siitä, että Destutt, joka tosin on yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että työ on arvonlähde, on kuitenkin samanaikaisesti myös Sayn kanssa samaa mieltä arvokäsitteestä.
[32*] Klassisen kansantaloustieteen peruspuutteita on juuri se, että sen ei onnistunut koskaan löytää tavaran ja erittäinkin tavaranarvon erittelystä sitä muotoa, joka nimenomaan tekee arvon vaihtoarvoksi. Sen parhaimmatkin edustajat» kuten A. Smith ja Ricardo, kohtelevat arvomuotoa ikään kuin se olisi jotakin aivan yhdentekevää tai itse tavaran luonnon ulkopuolella olevaa. Syynä tähän ei ole yksin se, että arvon suuruuden erittely vaatii koko heidän huomionsa. Syy on syvemmällä. Työn tuotteen arvomuoto on porvarillisen tuotantotavan abstraktisin, mutta myös yleisin muoto, jonka kautta porvarillinen tuotantotapa saa yhteiskunnallisen tuotannon erikoislajin ja samalla historiallisen luonteen. Jos siis tätä tuotantotapaa pidetään erehdyttävästi yhteiskunnallisen tuotannon ikuisena luonnonmuotona, niin pakostakin jätetään huomioon ottamatta se, mikä on erikoista arvomuodossa, ja siis myös tavaramuodossa, edelleen kehitettynä rahamuodossa, pääomamuodossa jne. Sen vuoksi havaitsemme taloustieteilijöillä, jotka ovat kauttaaltaan yhtä mieltä siitä, että työaika on arvon suuruuden mitta, mitä monikirjavimpia ja ristiriitaisimpia käsityksiä rahasta, ts. yleisen vastikkeen valmiista asusta. Tämä tulee selvästi näkyviin esim. pankkilaitosta käsiteltäessä, jolloin kuluneet rahan määritelmät eivät enää riitä. Toiseen vastakohtaan poikkesi uudistettu merkantiilijärjestelmä (Ganilh ym.), joka näkee arvossa ainoastaan yhteiskunnallisen muodon eli paremminkin vain sen substanssittoman varjon. — Huomautan tässä kerta kaikkiaan, että minä pidän klassisena kansantaloustieteenä kaikkea W. Pettyn jälkeistä taloustiedettä, joka tutkii porvarillisten tuotantosuhteiden sisäistä yhteyttä vastakohtana vulgaaritaloustieteelle, joka liikkuu ainoastaan näennäisen yhteyden piirissä ja märehtii alati uudelleen tieteellisen taloustieteen jo aikoja sitten antamaa aineistoa tehdäkseen laatuun käyvällä tavalla ymmärrettäväksi niin sanoaksemme kouraantuntuvimpia ilmiöitä ja porvarillista kotitarvetta. Mutta muutoin se rajoittuu pedanttisesti systematisoimaan ja julistamaan ikuisina totuuksina porvarillisten tuotantoasioitsijain kuluneita ja omahyväisiä käsityksiä heidän omasta maailmastaan, joka heidän mielestään on paras maailmoista.
[33*] »Taloustieteilijät menettelevät merkillisesti. Heidän mielestään on olemassa vain kahdenlaisia laitoksia, joko keinotekoisia tai luonnollisia. Feodaaliset laitokset ovat keinotekoisia, kun taas porvarilliset luonnollisia. Taloustieteilijät muistuttavat tässä teologeja, jotka niin ikään erottavat kahdenlaisia uskontoja. Jokainen vieras uskonto on ihmisten keksimä, kun taas heidän oma uskontonsa on jumalan ilmestystä. — Näin ollen on ollut olemassa historia, mutta nyt sitä ei ole enää.» (Karl Marx, »Filosofian kurjuus». Moskova 1971, s. 130.) Herra Bastiat on todellakin huvittava. Hän kuvittelee, että muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset olisivat eläneet vain ryöstämisellä. Mutta kun kautta vuosisatojen elää ryöstämisellä, niin totta kai aina täytyy olla jotain ryöstettävääkin tai ryöstön esineen täytyy alati uusiintua. Näyttää siis siltä, että myöskin kreikkalaisilla ja roomalaisilla oli omat tuotantoprosessinsa, siis talous, joka oli heidän maailmansa aineellisena perustana aivan samoin kuin porvarillinen talous on nykyisen maailman perustana. Vai arveleeko ehkä Bastiat, että orjien työhön perustuva tuotantotapa on ryöstöjärjestelmän varassa? Silloin hän asettuu vaaralliselle pohjalle. Kun Aristoteleen tapainen ajatuksen jättiläinen erehtyi orjien työtä arvioidessaan, niin miksi pitäisi sellaisen kääpiötaloustieteilijän kuin Bastiat'n osua oikeaan palkkatyötä arvioidessaan? — Käytän tätä tilaisuutta torjuakseni lyhyesti erään väitteen, jonka muuan saksalais-amerikkalainen lehti esitti minua vastaan kirjani »Zur Kritik der Pol. Oekonomie» ilmestyttyä 1859. Mainitun lehden mielestä se minun mielipiteeni, että tietty tuotantotapa ja sitä kulloinkin vastaavat tuotantosuhteet, lyhyesti sanoen »yhteiskunnan taloudellinen rakenne on se reaalinen perusta, jolle juridinen ja poliittinen päällysrakenne kohoaa ja jota yhteiskunnallisen tajunnan tietynlaiset muodot vastaavat», että yhteiskunnallisen, poliittisen ja henkisen elämän prosessin määrää ylipäänsä »aineellisen elämän tuotantotapa» — kaikki tämä on lehden mielestä oikein nykyiseen maailmaan nähden, jossa aineelliset intressit ovat hallitsevia, mutta ei keskiaikaan nähden, jolloin vallitsi katolisuus, eikä Ateenaan ja Roomaan nähden, joissa hallitsi politiikka. Ensiksikin on oudoksuttavaa, että jonkun voi tehdä mieli olettaa, että nuo kautta maailman tunnetut puheenparret keskiajasta ja antiikin maailmasta olisivat kenellekään tuntemattomat. Se on ainakin ilmeistä, ettei keskiaika voinut elää katolisuudesta eikä antiikin maailma politiikasta. Päinvastoin se tapa, jolla ne elinhyödykkeensä saivat, selittää miksi jälkimmäisessä politiikka, edellisessä katolisuus näytteli pääosaa. Muuten tarvitsee olla hyvin vähän perehtynyt esim. Rooman tasavallan historiaan tietääkseen, että sen maaomaisuuden historia muodostaa Rooman historian salaisuuden. Toiseksi jo Don Quijote sai sovittaa erehdyksensä luullessaan kuljeksivan ritarikunnan voivan mukautua samalla tavalla kaikkiin yhteiskunnan taloudellisiin muotoihin.
[34*] »Observations on certain verbal disputes in Political Economy, particularly relating to Value, and to Supply and Demand». London 1821, p. 16.
[35*] S. Bailey, »A Critical Dissertation on the Nature etc. of Value», p. 165.
[36*] Teoksen »Observations» tekijä ja S. Bailey ovat syyttäneet Ricardoa siitä, että hän muka ei ole huomannut vaihtoarvon suhteellista luonnetta ja on muuttanut sen joksikin absoluuttiseksi. Päinvastoin. Sen näennäisen suhteellisuuden, mikä näillä olioilla, esim. timantilla ja helmillä, on vaihtoarvoina, hän on johtanut tämän ulkonäön takana piileväksi todelliseksi suhteeksi, niiden suhteellisuudeksi ihmistyön pelkkinä ilmaisuina. Se että Ricardon kannattajat vastasivat Baileylle karkeasti, mutta eivät vakuuttavasti, johtui ainoastaan siitä, että he eivät ole saaneet Ricardolta itseltään mitään selvitystä arvon ja arvomuodon eli vaihtoarvon sisäisestä yhteydestä.
[37*] Kahdennellatoista, hurskaudestaan niin ylistetyllä vuosisadalla, näiden tavaroiden joukossa tapaa usein sangen arkaluontoisia kapineita. Niinpä eräs sen aikainen ranskalainen runoilija luettelee Landit[35] torille tuotujen tavaroiden joukossa vaatetavaroiden, kenkien, nahkojen, maanviljelystyökalujen, vuotien ym. ohella myös »femmes folles de leur corps» (ruumiiltaan riivattuja naisia).
[38*] Proudhon ottaa ensin ikuinen oikeus-, justice éternelle -ihanteensa tavaratuotannon mukaisista oikeussuhteista ja siten hän, sivumennen sanoen, saa myös sen kaikille poroporvareille niin lohdullisen todistuksen, että tavarantuotannon muoto on yhtä ikuinen kuin oikeus. Sitten hän tahtoo päinvastoin muovata todellisen tavarantuotannon ja sitä vastaavan todellisen oikeuden tämän ihanteen mukaiseksi. Mitä ajattelisimmekaan kemististä, joka sen sijaan, että tutkisi aineenvaihdunnan todellisia lakeja ja sen perusteella ratkaisisi tiettyjä tehtäviä, tahtoisi muovata aineenvaihduntaa »ikuisilla aatteilla», »naturalité'lla» ja »affinité'lla» [luonnonmukaisuudella ja sukulaisuudella]? Tiedämmeköhän enemmän koronkiskomisesta, jos sanomme, että se on vastoin »justice éternelle» [ikuista oikeutta] ja »équité éternelle» [ikuista kohtuutta] ja »mutualité éternelle» [ikuista vastavuoroisuutta] ja muita »vérités éternelles» [ikuisia totuuksia], kuin kirkkoisät tiesivät sanoessaan sen olevan vastoin »crâce éternelle» [ikuista armoa], »foi éternelle» [ikuista uskoa], »volonté éternelle de dieu» [jumalan ikuista tahtoa]?
[39*] »Sillä jokaista oliota voidaan käyttää kahdella tavalla. — Toinen on oliolle sellaisenaan ominainen, toinen ei; niinpä sandaalia voidaan käyttää jalkineena ja vaihtamiseen. Molemmat ovat sandaalin käyttöarvoja, sillä sekin, joka vaihtaa sandaalin johonkin, jota häneltä puuttuu, esim. ravintoon, käyttää sandaalia sandaalina. Mutta hän ei käytä sandaalia sen luonnollisella käyttämistavalla. Sillä se ei ole olemassa vaihtamisen tähden.» (Aristoteles, »De Republica», 1. k. 9. l.)
[40*] Tämän nojalla voimme arvostella pikkuporvarillisen sosialismin nerokkuutta, se kun tahtoo ikuistaa tavarantuotannon ja samalla poistaa »rahan ja tavaran vastakohtaisuuden», siis itse rahan, sillä se perustuu juuri tähän vastakohtaisuuteen. Yhtä hyvin voitaisiin poistaa paavi ja jättää katolisuus jäljelle. Lähemmin tästä katso kirjasta »Zur Kritik der Pol. Oekonomie», s. 61 ja seur.
[41*] Niin kauan kuin ei vielä vaihdeta kahta eri käyttöesinettä toisiinsa, vaan niin kuin villikansojen keskuudessa usein saamme nähdä, tarjotaan sekava joukko kappaleita vastikkeeksi kolmannesta, välitönkin tuotteiden vaihto on vasta esikartanossaan.
[42*] Karl Marx, »Zur Kritik etc.», p. 135. »Metallit... ovat luonnostaan rahaa.» (Galiani, »Della Moneta», Custodin kokoelmassa Parte Moderna, n. III, s. 72.)
[43*] Lähemmin siitä juuri mainitussa teoksessani, osastossa: »Die edlen Metalle».
[44*] »Raha on yleistavara.» (Verri, mt.t s. 16.)
[45*] »Itse kulta ja hopea, joita voimme nimittää yhteisellä niinellä jalometallit, ovat... tavaroita... joiden arvo nousee ja laskee... Jalometallien voi silloin sanoa olevan suuremman arvoisia, kun pienemmällä painolla voi ostaa suuremman määrän maan maatalous- tai teollisuustuotteita jne.» ([S. Clement.] »A Discourse of the General Notions of Money, Trade, and Exchanges, as they stand in relation each to other.» By a Merchant. London 1695, p. 7.) »Hopea ja kulta, rahaksi lyöty ja rahaksi lyömätön, eivät ole vähemmän tavaraa kuin viini, öljy, tupakka, voi, verka tai villakangas, vaikka niitä käytetäänkin kaikkien muiden olioiden mittana.» ([J. Child.] »A Discourse concerning Trade, and that in particular of the East-Indies etc.». London 1689, p. 2.) »Valtakunnan omaisuutta ja rikkautta ei voi oikeastaan rajoittaa rahaan, kultaa ja hopeaa ei myöskään voi estää olemasta tavaraa.» ([Th. Papillon.] »The East-India Trade a most Profitable Trade». London 1677, p. 4.)
[46*] »Kullalla ja hopealla metalleina on arvo ennen kuin niistä tulee rahaa.» (Galiani, mt., s. 72.) Locke sanoo: »Ihmisten yleisestä sopimuksesta hopea sai luulotellun arvon niiden ominaisuuksiensa tähden, jotka tekevät sen sopivaksi rahan tehtävään.» Law sitä vastoin sanoo: »Kuinka eri kansat voisivat antaa millekään oliolle luulotellun arvon... tai kuinka tämä luuloteltu arvo olisi voinut säilyä?» Sen kuinka vähän hän itse ymmärsi tätä asiaa, osoittavat hänen sanansa: »Hopea vaihtui sen käyttöarvon mukaan, mikä sillä oli, siis todellisen arvonsa mukaan; sen jälkeen kun se oli saanut rahan ominaisuuden, se sai lisäksi vielä uuden arvon (une valeur additionnelle).» (Jean Law, »Considérations sur le numéraire et le commerce», E. Dairen julk. »Économistes Financiers du XVIII siècle», p. 469, 470.)
[47*] »Raha on niiden» (tavaroiden) »merkki.» (V. de Forbonnais, »Éléments du Commerce». Nouv. Édit. Leyde 1766, t. II, p. 143.) »Tavarat vetävät sitä puoleensa merkkinä.» (Mt., s. 155.) »Raha on olion merkki ja edustaa sitä.» (Montesquieu, »Esprit des Lois». Oeuvres. London 1767, t. II, p. 2.) »Raha ei ole pelkkä merkki, sillä se on rikkautta jo sinänsä; se ei edusta arvoa, se on sitä.» (Le Trosne, mt., s. 910.) »Jos pidämme silmällä arvon käsitettä, niin itse kappaletta on silloin pidettävä vain merkkinä, ja se ei käy siitä, mitä se itse on, vaan siitä, minkä arvoinen se on.» (Hegel, »Philosophie des Rechts», S. 100.) Jo kauan ennen taloustieteilijöitä lakimiehet saattoivat yleiseen tietoon käsityksen kullasta pelkkänä merkkinä Ja jalojen metallien arvosta vain näennäisenä liehakoidessaan kuninkaallista valtaa, jonka rahanväärennysoikeutta he kautta keskiajan tukivat Rooman keisarikunnan perinteillä ja pandektien[39] rahankäsitteillä. »Kukaan ei voi eikä saa tehdä epäilyksenalaiseksi», näiden lakimiesten hyväoppinen oppilas Philipp Valois sanoo eräässä asetuksessaan vuodelta 1346, »että meille ja meidän kuninkaalliselle majesteetillemme yksinomaan kuuluu rahojen lyöminen, tekeminen, laatu, hankkiminen ja koko määräämisvalta niihin, sellaisen kurssin antaminen ja sellaisen hinnan määrääminen niille kuin me suvaitsemme ja hyväksi katsomme.» Roomalainen oikeusdogmi oli se, että keisari määrää rahan arvon. Oli ehdottomasti kielletty käsittelemästä rahaa tavarana. »Kenenkään ei ole sallittu ostaa rahaa, sillä julkisesti käytettäväksi luotuna se ei saa olla tavaraa.» Hyvän esityksen tästä on kirjoittanut G. F. Pagnini, »Saggio sopra il giusto pregio delle cose». 1751, Custodi. Parte Moderna, t. II. Etenkin kirjansa toisessa osassa Pagnini polemisoi herroja lakimiehiä vastaan.
[48*] »Jos joku voi kaivaa Perun kaivoksista unssin hopeaa ja tuoda sen Lontooseen samassa ajassa kuin hän voi tuottaa buššelin viljaa, niin toinen näistä on toisen luonnollinen hinta; jos hän taas uusien ja parempituottoisten kaivosten ansiosta voi tuottaa kaksi unssia hopeaa yhtä helposti kuin aikaisemmin yhden, niin vilja tulee yhtä halpahintaiseksi maksaessaan 10 šillinkiä buššeli kuin se oli aikaisemmin maksaessaan 5 šillinkiä muiden olosuhteiden pysyessä ennallaan.» (William Petty, »A Treatise of Taxes and Contributions». London 1667, p. 31.)
[49*] Herra professori Roscher ensiksi opettaa meille: »Rahan väärät määritelmät voidaan jakaa kahteen pääryhmään: sellaisiin, joiden mukaan se on enemmän, ja sellaisiin, joiden mukaan se on vähemmän kuin tavara.» Sitten seuraa sekavankirjava luettelo rahalaitosta koskevaa kirjallisuutta. josta ei kajasta kaukaisinkaan käsitys rahalaitoksen todellisesta historiasta. Ja lopuksi moraali: »Muuten ei ole kiellettävissä, että useimmat uudemmat kansantaloustieteilijät eivät ole riittävästi pitäneet mielessään niitä ominaisuuksia, jotka erottavat rahan muista tavaroista.» (Siis kuitenkin enemmän tai vähemmän kuin tavara?)»...Sikäli on Ganilhin ym. puolimerkantilistinen vastavaikutus jossakin määrin perusteltua.» (Wilhelm Roscher, »Die Grundlagen der Nationalökonomie», 3. Aufl., 1858, S. 207–210.) »Enemmän — vähemmän — ei kyllin — sikäli — jossain määrin!» Millaisia käsitemääritelmiä! Ja moiselle eklektiselle professorijaaritukselle herra Roscher antaa kiltisti nimen kansantaloustieteen »anatomisfysiologinen metodi»! Yksi keksintö on kuitenkin hänen ansiotaan, nimittäin se, että raha on »miellyttävää tavaraa».
[50*] Kysymys, miksi raha ei edusta välittömästi itse työaikaa, miksi esim. paperiseteli ei esitä x työtuntia, muuttuu yksinkertaiseksi kysymykseksi, miksi tavarantuotannon vallitessa työn tuotteiden täytyy esiintyä tavaroina, sillä niiden esiintyminen tavaroina merkitsee niiden esiintymistä kaksoismuodossa, tavarana ja rahatavarana; tai miksi yksityistyötä ei voida käsitellä sen vastakohtana, välittömästi yhteiskunnallisena työnä. Olen toisessa paikassa (»Zur Kritik etc.», s. 61 ja seur.) lausunut ajatukseni pintapuolisesta »työrahan» utopiasta tavarantuotannon pohjalla. Tässä vielä huomautettakoon, että esim. Owenin »työraha» on yhtä vähän »rahaa» kuin jokin pääsylippu teatteriin. Owen edellyttää välittömästi yhteiskunnallistettua työtä, aivan päinvastaista tuotantomuotoa kuin tavaratuotanto. Työkuitti todentaa ainoastaan tuottajan yksilöllisen osuuden yhteistyössä ja hänen yksilöllisen vaatimuksensa kulutukseen määrätystä yhteistuotteen osasta. Mutta Owenin mieleen ei johdu, että hän edellyttää tavaratuotantoa ja kuitenkin tahtoo rahapuoskaroinnilla kiertää sen välttämättömiä ehtoja.
[51*] Villi eli puolivilli ihminen käyttää kieltään toisella tavalla. Kapteeni Parry huomauttaa esim. Baffinlahden länsirannan asukkaista: »Tässä tapauksessa» (tuotteiden vaihdossa) »...he nuolaisivat sitä» (heille tarjottua tavaraa) »kahdesti kielellään, jonka jälkeen he näyttivät katsovan kaupan päätetyksi heidän mielikseen».[40] Itäisten eskimoiden kesken jokainen tavaranvaihtaja nuolaisi samoin joka kerran tavaraa sitä vastaanottaessaan. Kun pohjolassa on kieli omaksumiselimenä, ei ole mikään kumma, että etelässä pidetään vatsaa kokoonkasatun omaisuuden elimenä ja että kafferi laskee miehen rikkauden hänen ihramahansa mukaan. Kafferit ovat peräti nerokkaita miehiä; samaan aikaan kun virallisessa brittiläisessä terveyskertomuksessa vuodelta 1864 valitettiin, että rasvaa muodostavien aineiden puute vaivasi suurta osaa työväenluokasta, muuan tri Harvey, joka ei kuitenkaan ollut keksinyt veren kiertokulkua, saavutti onnensa mainosresepteillään, joilla luvattiin parantaa porvaristo ja ylimystö liiallisen lihavuuden tuottamasta taakasta.
[52*] Ks. Karl Marx, »Zur Kritik etc.». »Theorien von der Masseinheit des Geldes», p. 53—.
[53*] Viite 2. painokseen. »Siellä missä kulta ja hopea ovat rahana, ts. laillisesti määrättynä arvonmittana. rinnakkain, on aina tehty epäonnistuneita yrityksiä käsitellä niitä yhtenä aineena. Jos edellytetään, että saman työajan täytyy esineellistyä muuttumattomasti samoissa suhteissa kullassa ja hopeassa, niin edellytetään todellisuudessa, että hopea ja kulta ovat samaa ainetta ja että tietty määrä vähemmän arvokasta metallia, hopeaa, muodostaa muuttumattoman murto-osan tietystä määrästä kultaa. Edward III hallituksesta Yrjö II aikaan saakka oli englantilaisen rahajärjestelmän historia aivan kauttaaltaan täynnä häiriöitä, jotka johtuivat siitä, että kullan ja hopean laillisesti määrätty arvosuhde ja niiden todelliset arvonvaihtelut joutuivat ristiriitaan. Milloin kultaa pidettiin liian suuressa arvossa, milloin taas hopeaa. Liian vähässä arvossa pidetty metalli joutui pois kiertokulusta, sulatettiin ja vietiin maasta. Molempien metallien arvosuhdetta muutettiin sitten lailla, mutta uusi nimellisarvo joutui todellisten arvosuhteiden kanssa pian samoihin ristiriitoihin kuin vanha. — Meidän aikanamme kullan arvossa tapahtunut heikko ja tilapäinen aleneminen hopeaan verrattuna Intian ja Kiinan hopeankysynnän vuoksi on aiheuttanut Ranskassa hyvin laajassa mitassa saman ilmiön, nimittäin hopean ulosviennin ja sen siirtymisen pois kiertokulusta kullan tieltä. Vuosina 1855, 1856, 1857 oli kullan tuonti Ranskaan 41 580 000 puntaa suurempi kuin sen vienti, samalla kun hopean vienti oli 34 704 000 puntaa suurempi kuin hopean tuonti. Maissa, joissa molemmat metallit ovat laillisia arvonmittoja ja siis molempia on otettava maksuissa vastaan — siis jokainen voi maksaa tahtonsa mukaan hopeassa tai kullassa — on arvossa nousevalla metallilla agio ja se mittaa samoin kuin kaikki muutkin tavarat hintansa liian suuressa arvossa pidetyssä metallissa jälkimmäisen ollessa yksinomaisena arvonmittana. Koko historiallinen kokemus supistuu tällä alalla yksinkertaisesti siihen, että siellä missä kaksi tavaraa toimittaa lain mukaan arvonmitan tehtäviä, todellisuudessa aina vain yksi säilyttää paikkansa sinä.» (Karl Marx, »Zur Kritik etc.», p. 52, 53.)
[54*] Viite 2. painokseen. Se kummallinen seikka, että vaikka unssi kultaa on Englannissa rahan mittayksikkönä, sitä ei ole jaettu yhtä suuriin osiin, saa selityksensä seuraavasta: »Meidän rahajärjestelmämme oli alkuaan sovitettu ainoastaan hopean käyttöön — sen tähden unssi hopeaa voidaan aina jakaa johonkin määrään yhtä suuria rahoja; mutta kun myöhemmin kulta liitettiin rahajärjestelmään, joka oli sovitettu ainoastaan hopean käyttöön, ei unssista kultaa voida lyödä vastaavaa määrää rahoja.» (Maclaren, »History of the Currency». London 1858, p. 16.)
[55*] Viite 2. painokseen. Englantilaisissa teoksissa on sekoitettu käsitteet »arvojen mitta» (measure of value) ja »hinta-asteikko» (standard of value) aivan tavattomasti. Alituisesti sekoitetaan nämä tehtävät ja niiden nimitykset toisiinsa.
[56*] Se ei muuten ole myöskään historiallisesti yleispätevä.
[57*] Viite 2. painokseen. Niinpä Englannin punnassa on vähemmän kuin kolmas osa sen alkuperäisestä painosta, Skotlannin punnassa ennen maan yhtymistä Englantiin[42] vain 1⁄36, Ranskan livressä 1⁄74, Espanjan maravedissa vähemmän kuin 1⁄1000 ja Portugalin reissä vieläkin pienempi osa.
[58*] Viite 2. painokseen. »Rahat, joiden nimet nykyään ovat enää vain kuvaannollisia, ovat kunkin kansan vanhimmat; mutta kaikki ne olivat aikanaan todellisia, ja koska ne olivat todellisia, niin niillä laskettiin.» (Galiani, »Della Moneta», p. 153.)
[59*] Viite 2. painokseen. Herra David Urquhart huomauttaa teoksessaan »Familiar Words» siitä hirvittävästä (!) seikasta, että punta, englantilaisen raha-asteikon yksikkö, on nykyisin noin 1⁄4 unssia kultaa: »Tämä on mitan väärentämistä eikä mitta-asteikon säätämistä.» Tässä kultapainon »väärässä nimityksessä» samoin kuin kaikkialla muuallakin hän näkee sivistyksen väärentävän käden.
[60*] Viite 2. painokseen. »Kun Anakharsikselta kysyttiin, mihin helleenit tarvitsevat rahaa, hän vastasi: laskemiseen.» (Athenaeus, »Deipnosophistarum [libri quindecim]», I, IV, 49, v. II, ed. Schweighäuser, 1802 [p. 120].)
[61*] Viite 2. painokseen. »Koska kulta hinta-asteikkona ilmaistaan samoilla laskunimillä kuin tavaran hinnat, siis esim. unssi kultaa yhtä hyvin kuin rautatonnin arvo ilmaistaan 3 punnalla 17 šillingillä 101⁄2 pennyllä, niin näitä kullan laskunimiä on sanottu sen rahahinnaksi. Siten on syntynyt se kummallinen käsitys, että kulta (tai hopea) arvostetaan sen omassa aineessa ja saa toisin kuin kaikki muut tavarat valtion toimesta kiinteän hinnan. Määrättyjen kultapainojen laskunimien vakiinnuttaminen ymmärrettiin virheellisesti näiden painojen arvon vakiinnuttamiseksi.» (Karl Marx, »Zur Kritik etc.», p. 52.)
[62*] Vrt. »Theorien von der Masseinheit des Geldes» teoksessa »Zur Kritik der Pol. Oekon. etc.», p. 53 —. Kuvitelmia »rahanhinnan» nousemisesta tai laskemisesta, joka tapahtuu niin, että laillisesti vahvistettujen kullan ja hopean paino-osien lailliset rahanimet siirretään valtion toimesta suuremmille tai pienemmille paino-osille ja sen mukaisesti esim. 1⁄4 unssia kultaa lyödään vastaisuudessa 20:n asemesta 40 šillingiksi — näitä kuvitelmia, mikäli niiden tarkoituksena eivät ole taitamattomat finanssitoimet valtion ja yksityisten velkojia kohtaan, vaan taloudelliset »ihmeparannukset», on jo Petty käsitellyt niin tyhjentävästi kirjassaan »Quantulumcunque concerning Money. To the Lord Marquis of Halifax, 1682», että jopa hänen välittömät seuraajansa Sir Dudley North Ja John Locke, myöhemmistä puhumattakaan, voivat ainoastaan pilata hänen esitystään. »Jos kansakunnan rikkaus», hän mm. sanoo, »voitaisiin jollakin asetuksella tehdä kymmenkertaiseksi, niin olisi kummallista, elleivät meidän hallituksemme olisi jo aikoja sitten sellaista asetusta antaneet.» (Mt., s. 36.)
[63*] »Tai on myös suostuttava sanomaan, että miljoonan arvo rahassa on enemmän arvoinen kuin sama arvo tavarassa» (Le Trosne, mt., s. 919), siis »että arvo on arvokkaampi kuin yhtäläinen arvo».
[64*] Samoin kuin Hieronymuksen nuoruudessaan oli taisteltava ankarasti aineellista lihaansa vastaan, kuten hänen taistelunsa erämaassa kauniita naishaamuja vastaan osoittaa, samoin hänen oli vanhoilla päivillään taisteltava henkistä lihaansa vastaan. »Minä uskoin hengessä olevani», hän sanoo esim. »maailmantuomarin edessä.» »Kuka sinä olet?» ääni kysyi. »Minä olen kristitty.» »Valehtelet», maailmantuomari jyrisi, »sinä olet vain ciceronilainen!»[43]
[65*] »Mutta tulesta tulevat kaikki oliot, sanoo Herakleitos, ja kaikista olioista tulta, samoin kuin kullasta tulee rahaa ja rahasta kultaa.» (F. Lassalle, »Die Philosophie Herakleitos des Dunkeln». Berlin 1858, Bd. I, S. 222.) Huomautuksessaan tässä kohden, s. 224, selitys 3, Lassalle selittää väärin rahan pelkäksi arvomerkiksi.
[66*] »Kaikki myyminen on ostamista» (Tri Quesnay, »Dialogues sur le Commerce et les Travaux des Artisans». »Physiocrates», ed. Daire, partie I, Paris 1846, p. 170), eli niin kuin sama Quesnay sanoo: »Myydä on ostaa.»[48]
[67*] »Tavaran hinta voidaan maksaa vain toisen tavaran hinnalla.» (Mercier de la Rivière. »L'Ordre Naturel et Essentiel des Sociétés Politiques», »Physiocrates», ed. Daire, partie II, p. 554.)
[68*] »Omatakseen rahaa on täytynyt myydä.» (Mt., s. 543.)
[69*] Poikkeuksena on, niin kuin ennemmin on huomautettu, kullan ja hopean tuottaja, joka vaihtaa tuotteensa sitä ensin myymättä.
[70*] »Jos raha meidän käsissämme edustaa tavaroita, joita mahdollisesti haluamme ostaa, se edustaa myös tavaroita, jotka me olemme tästä rahasta myyneet.» (Mercier de la Rivière, mt., s. 586.)
[71*] »On siis neljä äärikohtaa ja kolme sopimuksentekijää, joista yksi esiintyy kaksi kertaa» (Le Trosne, mt., s. 909).
[72*] Viite 2. painokseen. Niin kouraantuntuva kuin tämä ilmiö onkin, taloustieteilijät jättävät sen enimmäkseen kuitenkin huomioon ottamatta, etenkin vulgaarit vapaakaupan puolustajat.
[73*] Vrt. huomautuksiani James Millistä. »Zur Kritik etc.», s. 74–76. Tässä on kaksi ekonomistien apologetiikan metodille luonteenomaista kohtaa. Ensiksikin tavaran kiertokulun ja tuotteiden välittömän vaihdon samaistaminen sen kautta, että niiden eroavuudet jätetään yksinkertaisesti huomioon ottamatta. Toiseksi yritys kieltää kapitalistisen tuotantoprosessin ristiriitaisuudet hajottamalla sen tuotantotekijöiden suhteet niiksi yksinkertaisiksi suhteiksi, jotka johtuvat tavaran kiertokulusta. Mutta tavaratuotanto ja tavaran kiertokulku ovat ilmiöitä, jotka kuuluvat mitä erilaisimpiin tuotantotapoihin, joskin eri laajuisina ja eri kantavuudella. Jos tunnemme vain näille tuotantotavoille yhteiset tavaran kiertokulun abstraktiset yleiskäsitteet, emme tunne vielä niiden differentia specifica [yksityiskohtaisia eroavuuksia], emmekä siis voi niitä arvostella. Kansantaloustiedettä lukuunottamatta missään tieteessä ei ratsasteta niin paljon alkeellisilla yleisillä puheenparsilla. Esim. J. B. Say on kyllin rohkea lausuakseen lopullisen tuomion pulista, kun hän tietää, että tavara on tuote.
[74*] Vaikka tavara myytäisiinkin yhä uudestaan ja uudestaan — ilmiö, jota emme vielä tässä tunne — se joutuu viimeisen lopullisen myynnin kautta pois kiertokulun piiristä kulutuksen piiriin palvellakseen täällä elinhyödykkeenä tai tuotantovälineenä.
[75*] »Sillä» (rahalla) »ei ole muuta liikettä kuin se, johon tuotteet sen saattavat.» (Le Trosne, mt., s. 885.)
[76*] »Nimenomaan tuotteet panevat sen» (rahan) »liikkeeseen ja kiertämään... Sen» (rahan) »liikkeen nopeus korvaa sen määrän. Kun niin tarvitaan, se kulkee kädestä käteen hetkeksikään pysähtymättä.» (Le Trosne, mt., s. 915, 916.)
[77*] »Koska raha... on tavallinen osto- ja myyntiväline, on jokainen, jolla on jotakin myytävänä mutta ei löydä sille ostajaa, heti valmis ajattelemaan, että rahan puute maassa tai maakunnassa on syynä siihen, etteivät hänen tavaransa mene kaupaksi; ja niin on yleisenä huutona rahan puute. Tämä on kuitenkin suuri erehdys... Mitä tahtoo väki, joka huutaa rahaa? ...Farmari valittaa... hän luulee, että jos maassa olisi enemmän rahaa, hän saisi hyvän hinnan tuotteistaan. Hän ei siis näytä olevan vailla rahaa, vaan hyvää hintaa jyvistään ja elukoistaan, jotka hän tahtoo myydä, mutta ei voi... Miksei hän voi saada niistä hyvää hintaa? 1. Joko maassa on liian paljon viljaa ja elukoita, joten useimmat, jotka tulevat markkinoille, tahtovat välttämättä myydä samoin kuin hänkin ja vain harvat ostaa. 2. Tai tavallinen vienti muihin maihin puuttuu... 3. Tai kulutus vähenee, kun esim. ihmiset köyhtymisen takia eivät käytä yhtä paljon taloudessaan kuin aikaisemmin. Farmarin hyödykkeiden myyntiä ei siis edistäisi rahan lisääntyminen yleensä, vaan se, että poistetaan jokin näistä kolmesta, todella markkinoita rasittavasta syystä. Kauppias ja rihkamasaksa tarvitsevat rahaa samassa mielessä, ts. he tarvitsevat myyntimahdollisuutta niille tavaroille, joita he kaupitsevat; näin siksi että markkinat ovat lamassa. Kansakunta ei koskaan menesty paremmin kuin silloin, kun rikkaudet siirtyvät jatkuvasti kädestä käteen.» (Sir Dudley North, »Discourses upon Trade». London 1691, p. 11–15 passim.) Herrenschwandin kaikki huijaukset perustuvat siihen, että tavaran luonnosta johtuvat ja siten tavaran kiertokulussa ilmenevät ristiriitaisuudet voidaan muka poistaa kiertokulkuvälineitä lisäämällä. Siitä kansan harhaluulosta, jonka mukaan pysähdykset tuotanto- ja kiertokulkuprosessissa johtuvat kiertokulkuvälineiden puutteesta, ei muutoin lainkaan seuraa, etteikö todellinen kiertokulkuvälineiden puute, esim. »regulation of currency» [»kiertoliikkeen järjestämisessä»] havaitusta virallisesta puoskaroinnista johtuva, voi puolestaan synnyttää pysähdyksiä.
[78*] »Kansakunnan kaupankäyntiä varten on tarpeen tietty rahan paljous ja suhde; suurempi tai pienempi määrä vahingoittaisi sitä. Aivan samoin kuin pienessä vähittäiskaupassa tarvitaan jokin määrä kuparirahaa (farthings) hopearahan vaihtamiseen sekä sellaisiin maksuihin, joita ei voida suorittaa pienimmillä hopearahoilla... Samoin kuin kaupankäyntiin tarvittavien kuparirahojen lukumäärä riippuu ostajien luvusta ja heidän ostojensa lukuisuudesta ja pääasiallisesti pienten hopearahojen arvosta, samoin rahan» (kulta- ja hopeakolikkojen) »määrä, joka tarvitaan kauppaamme varten, riippuu niin ikään vaihtotoimitusten luvusta ja maksujen suuruudesta.» (William Petty. »A Treatise on Taxes and Contributions». London 1667, p. 17.) Humen teoriaa puolusti J. Steuartia ja muita vastaan A. Young teoksessaan »Political Arithmetic». London 1774, jossa on erityinen luku: »Prices depend on quantity of money» [»Hinnat riippuvat rahan määrästä»], s. 112 —. Teokseni »Zur Kritik etc.» sivulla 149 olen tehnyt seuraavan huomautuksen: »Hän (A. Smith) sivuuttaa vaieten kysymyksen kiertävän rahan määrästä käsitellessään rahaa aivan väärin pelkkänä tavarana.» Tämä koskee kuitenkin vain niitä kohtia, joissa A. Smith käsittelee rahaa ex officio [viran puolesta]. Erinäisissä tapauksissa, esim. arvostellessaan aikaisempia kansantaloustieteen järjestelmiä, hän sanoo kuitenkin oikein: »Rahan paljouden määrää kussakin maassa niiden tavaroiden arvo, jotka sen avulla ovat joutuneet kiertämään... Maassa vuosittain ostetun ja myydyn tavaran arvo vaatii tietyn määrän rahaa tavaran kuljetukseen ja jakoon varsinaisille kuluttajille eikä se voi käyttää suurempaa määrää. Kiertokulkukanava vetää välttämättä itseensä summan, joka riittää sen täyttämiseen, eikä se koskaan voi ottaa enempää.» (»Wealth of Nations», b. IV, ch. I.) Samoin A. Smith aloittaa teoksensa ex officio ylistämällä työnjakoa. Myöhemmin viimeisessä kirjassa valtion tulojen lähteistä hän uudistaa satunnaisesti opettajansa A, Fergusonin lausunnon työnjakoa vastaan.
[79*] »Jokaisen kansakunnan tavaroiden hinnat nousevat varmasti sikäli kuin kulta ja hopea lisääntyvät kansan keskuudessa; ja jos siis kansakunnan kulta ja hopea vähenevät, kaikkien tavaroiden hintojen täytyy laskea samassa suhteessa kuin raha vähenee.» (Jacob Vanderlint, »Money answers all Things». London 1734, p. 5.) Lähempi vertailu Vanderlintin kirjan ja Humen »Essays» välillä ei jätä minulle vähintäkään epäilystä siitä, että Hume tunsi ja käytti hyväkseen tätä Vanderlintin muutoin huomattavaa kirjaa. Sen mielipiteen, että kiertokulkuvälineiden paljous määrää hinnat, tapaa myös Barbonilla ja vielä paljoa vanhemmilla kirjailijoilla. »Mitään haittoja», Vanderlint sanoo, »ei voi syntyä rajoittamattomasta kaupasta, mutta hyvinkin suuria etuja, sillä jos sen kautta kansan puhtaan rahan varasto vähenee, minkä estämistä suojelutullit ja tuontikiellot tarkoittavat, niin ne kansat, jotka saavat käteisen rahan, saavat varmasti nähdä kaikkien tavaroiden hintojen nousevan samassa määrin kuin käteisen rahan paljous niillä kasvaa. Ja... meidän tehdastavaramme ja kaikki muut tavaramme tulevat pian niin halvoiksi, että ne kääntävät kauppataseen jälleen meidän eduksemme ja sen seurauksena raha virtaa meille taas takaisin.» (Mt., s. 43, 44.)
[80*] On itsestään selvää, että jokainen yksityinen tavaralaji on hintansa kautta kaikkien kiertävien tavaroiden hintojen summan alkutekijä. Mutta on aivan käsittämätöntä, kuinka keskenään yhteismitattomien käyttöarvojen pitäisi kokonaisuudessaan vaihtua jossakin maassa olevaan kulta- tai hopeamäärään. Jos tavaramaailma kuvitellaan yhdeksi ainoaksi kokonaistavaraksi, jossa kukin tavara on vain yhtenä osana, niin saadaan tämä ihana laskuesimerkki: kokonaistavara = x sentneriä kultaa, tavara A = joku osa yhteistavarasta = sama osa x sentneristä kultaa. Montesquieu sanookin tämän rehellisesti: »Jos vertaa maailmassa olevan kullan ja hopean määrää maailman kaikkien tavaroiden määrään, niin on varmaa, että kutakin yksityistä tuotetta tai tavaraa voidaan verrata tiettyyn rahan määrään. Olettakaamme, ettei maailmassa olisi kuin yksi tuote tai tavara, tai ettei olisi kuin yksi ainoa laji joka on myytävänä, ja että se olisi jaettavissa samoin kuin raha. Määrätty osa tätä tavaraa vastaisi yhtä suurta osaa rahamäärästä, puolet koko tavaramäärästä puolta koko rahamäärästä jne... tavaroiden hinnan muodostuminen riippuu aina viime kädessä tavaroiden kokonaismäärän suhteesta rahamerkkien kokonaismäärään.» (Montesquieu, mt., s. 12, 13.) Siitä kuinka tätä teoriaa edelleen kehittivät Ricardo, hänen oppilaansa James Mill, Lord Overstone ym., vrt. »Zur Kritik etc.», s. 140–146 ja s. 150—. Herra J. St. Mill ymmärtää eklektisen logiikkansa avulla, jossa hän on niin taitava, olla samaa mieltä kuin hänen isänsä J. Mill ja samalla kertaa päinvastaista mieltä. Jos vertaa hänen kokoomusteoksensa »Princ. of Pol. Econ.» tekstiä esipuheeseen (ensimmäisen painoksen), jossa hän julistaa itsensä nykyajan Adam Smithiksi, niin eipä tiedä mitä enemmän ihmettelisi, lapsellisuutta miehessä vaiko yleisössä, joka uskossa ja totuudessa otti hänet vastaan kaupassa Adam Smithinä, johon hän on samassa suhteessa kuin esim. kenraali Williams Kars von Kars Wellingtonin herttuaan. Herra J. St. Millin alkuperäiset tutkimukset kansantaloustieteen alalla, jotka eivät ole laajoja eivätkä sisältörikkaitakaan, mahtuivat kaikki järjestään hänen 1844 ilmestyneeseen kirjoitukseensa: »Some Unsettled Questions of Political Economy». Locke sanoo suoraan julki sen, että kullan ja hopean arvottomuus on yhteydessä niiden arvon määräämiseen niiden paljouden mukaan. »Kun on yhdytty panemaan kullalle ja hopealle kuviteltu arvo, niin näissä metalleissa kysymykseen tuleva sisäinen arvo ei ole muuta kuin niiden määrä.» (»Some Considerations of the Consequences of the Lowering of Interest, 1691». Works, ed. 1777, vol. II, p. 15.)
[81*] Luonnollisestikaan ei tehtäviini kuulu käsitellä sellaisia yksityiskohtia kuin lyöntiveroa yms. Esitettäköön kuitenkin vastoin romanttista sykofanttia, Adam Mülleriä, joka ihailee Englannin hallituksen »suurenmoista liberaalisuutta», kun se lyö rahaa »ilmaiseksi»,[50] seuraava Sir Dudley Northin arvostelu: »Hopealla ja kullalla samoin kuin muillakin tavaroilla on vuoksensa ja luoteensa. Kun niitä on saatu Espanjasta... ne viedään Toweriin ja lyödään rahaksi. Vähän ajan kuluttua kulta- tai hopeaharkkoja tarvitaan vientiä varten. Jollei niitä ole, vaan kaikki on lyöty rahaksi, mitä silloin on tehtävä? Sulatettava uudestaan; siitä ei ole mitään vahinkoa, sillä rahaksi lyöminen ei maksa omistajalle mitään. Mutta kansa saa kärsiä vahingon ja maksaa olkien palmikoitsemisesta aasien syötäväksi. Jos kauppiaan» (North itse oli suurimpia kauppiaita Kaarle II aikaan) »olisi maksettava rahaksi lyönnistä, hän ei olisi noin vain lähettänyt hopeaansa Toweriin; ja lyödyllä rahalla olisi aina suurempi arvo kuin lyömättömällä hopealla.» (North, mt., s. 18.)
[82*] Kun hopearahan määrä ei koskaan nouse suuremmaksi kuin mitä tarvitaan pienempiä maksuja varten, ei sitä voida koota riittävän paljon suurempia maksuja varten... Kullan käyttäminen suuremmissa maksuissa tuo välttämättä mukanaan myös sen käyttämisen vähittäiskaupassa: ne, joilla on kultarahaa, antavat sitä pienistä ostoksista ja saavat takaisin ostetun tavaran kanssa erotuksen hopeassa; sillä tavoin se liika hopea, joka muutoin olisi vähittäiskauppiaan vastuksina, tulee poisvedetyksi ja jaetuksi yleiseen kiertokulkuun. Mutta jos on niin paljon hopeaa, että pienet maksut voidaan suorittaa sillä kullasta riippumatta, vähittäiskauppiaan täytyy ottaa hopeaa pienistä ostoksista Ja sen täytyy välttämättömästi kokoontua hänen käsiinsä.» (David Buchanan, »Inquiry into the Taxation and Commercial Policy of Great Britain». Edinburgh 1844, p. 248, 249.)
[83*] Finanssimandariini Wan-mao-in rohkeni esittää Taivaan Pojalle suunnitelman, joka peitetysti tähtäsi kiinalaisten valtioassignaattien muuttamiseen konvertoitaviksi pankkiseteleiksi. Assignaattikomitean kertomuksessa vuoden 1854 huhtikuulta hän saa asianmukaisen löylytyksen. Saiko hän myös välttämättömän kurituksen bambukepeillä, ei kerrota. »Komitea», sanotaan kertomuksen lopussa, »on tarkasti punninnut hänen suunnitelmaansa ja havaitsee, että siinä kaikki tarkoittaa kauppiaiden etua eikä mikään ole eduksi kruunulle.» (»Arbeiten der Kaiserlich Russischen Gesandtschaft zu Peking über China.» Aus dem Russischen von Dr. K. Abel und F. A. Mecklenburg. Erster Band. Berlin 1858, S. 47 sq.) Eräs Englannin pankin »Governor» ollessaan todistajana lordien huoneen asettamassa komiteassa (pankkilaeista) sanoi kiertokulun aiheuttamasta kultarahojen alituisesta metallihukasta seuraavaa: »Joka vuosi tulee uusi joukko suvereeneja» (ei valtiollisia, vaan sovereign on punnan nimitys[51]) »liian keveiksi. Ne jotka yhtenä vuotena käyvät täysipainoisesta, menettävät kulumisen kautta riittävästi, kääntääkseen seuraavana vuonna vaa'an itseään vastaan.» (House of Lords' Committee 1848, n:o 429.)
[84*] Viite 2. painokseen. Sitä kuinka epäselvästi rahalaitosta käsitelleet parhaimmatkin kirjailijat ymmärtävät rahan eri tehtäviä, osoittaa esim. seuraava kohta Fullartonin teoksesta: »Mitä tulee meidän kotimaiseen kauppaamme, voidaan kaikki ne rahan tehtävät, joita tavallisesti kulta- ja hopearahat suorittavat, suorittaa yhtä tehokkaasti lunastamattomilla seteleillä, jotka ovat liikkeessä ja joilla ei ole muuta arvoa kuin lain niille antama kuviteltu ja sovinnainen arvo. Tämä on tosiasia, jota minun ymmärtääkseni ei voida kieltää. Sellainen arvo voisi täyttää täysiarvoisen rahan nykyisin tyydyttämät tarpeet, vieläpä suorittaa arvon ja hintojen mitta-asteikon tehtävänkin, mutta vain sillä edellytyksellä, että liikkeeseen laskettujen setelien määrä pidetään oikeissa rajoissa.» (Fullarton, »Regulation of Currencies», 2nd ed. London 1845, p. 21.) Koska siis rahatavara voidaan kiertokulussa korvata pelkillä arvomerkeillä, se on arvojen mittana ja hinta-asteikkona tarpeeton!
[85*] Siitä että kulta ja hopea lyötynä rahana eli toimiessaan yksinomaan kiertokulkuvälineenä tulevat omiksi merkeikseen, Nicholas Barbon johtaa hallituksille oikeuden »to raise money» [korottaa rahan arvoa], ts. antaa esim. sille määrälle hopeaa, jonka nimenä on ollut groschen, suuremman hopeamäärän, esim. taalerin, nimen ja siis maksaa velkojalle groschenin taalerin asemesta. »Rahat kuluvat ja tulevat keveämmiksi, kun ne käyvät monen käden kautta... Kaupassa ihmiset katsovat rahan nimeen ja käypään arvoon eikä hopean määrään... Hallituksen arvovalta tekee metallin rahaksi.» (N. Barbon, mt., s. 29, 30, 25.)
[86*] »Raharikkaus ei ole muuta kuin... rikkautta tuotteista, jotka on muutettu rahaksi.» (Mercier de la Rivière, mt., s. 573.) »Tuotteissa oleva arvo on vain muuttanut muotoaan.» (Mt., s. 486.)
[87*] »Tämän menettelyn kautta he pitävät tavaransa ja valmisteensa niin alhaisissa hinnoissa.» (Vanderlint, mt., s. 95, 96.)
[88*] »Raha on pantti.» (John Bellers, »Essays about the Poor, Manufactures, Trade, Plantations, and Immorality». London 1699, p. 13.)
[89*] Osto yleiskäsitteellisessä merkityksessä edellyttää, että kulta ja hopea ovat jo tavaran muuttuneena hahmona eli myynnin tuotteena.
[90*] Henrik III, Ranskan kristillisin kuningas, ryöstää luostareilta niiden aarteet ja muuttaa hopeaksi. Tiedämme, mitä osaa näytteli Kreikan historiassa Delfoin temppelin aarteiden ryöstö, jonka fokaialaiset suorittivat. Kuten tunnettua, vanhan ajan kansojen keskuudessa temppelit olivat tavaroiden jumalan asuinsijoja. Temppelit olivat »pyhiä pankkeja». Foinikialaiset, kauppakansa par excellence [etupäässä], pitivät rahaa kaikkien olioiden muuttuneena muotona. Sen tähden olikin asianmukaista, että neitsyet, jotka antautuivat rakkauden jumalattaren juhlissa vieraille, uhrasivat palkkioksi saamansa rahan jumalattarelle.
[91*]
...Mitä? Kultaa?
Keltaista kiiltokultaa?
Tuo tuota, niin on musta valkoinen,
Ruma kaunis, huono hyvä, vanha nuori,
Pelokas urhoollinen, halpa jalo.
Jumalat, miksi tätä, miksi tätä?
Tää pappinnekin viehtää alttarilta,
Pään alta potevalta patjan riistää.
Tää orja keltainen se pyhät liitot
Sitoo ja purkaa, siunaa kirotut,
Jumaltaa kupansyömät, varkait auttaa
Ja heidät kunniaan ja arvoon nostaa
Senaattorien rinnalle; niin tämä
Se pidellynkin lesken jälleen naittaa,
...Kirottu sa kuona,
Sa ihmiskunnan katuluuska...
(Shakespeare, »Timon Ateenalainen». Cajanderin käännös.)
[92*]
Ei maailmaan lie luotu toista laitosta
Niin surkeaa kuin raha on: se kaupungit
Hävittää, miehet kartanoista karkottaa,
Se ihmislasten kelpo mielet turmelee
Ja ilkitöihin viettelee ne suostumaan;
Se neuvoo heille juonia jos joitakin,
Pahuutta kaikenlaista aina suosimaan.
(Sofokles, »Antigone». Forsmanin käännös.)
[93*] »Ahneus toivoo voivansa vetää itse Plutonin maan sisästä.» (Athenaeus, »Deipnosophistarum».)
[94*] »Lisätä niin paljon kuin mahdollista kaikkien tavaroiden myyjien lukua, vähentää niin paljon kuin mahdollista ostajien lukua, siinä saranat, joissa kaikki kansantaloustieteen toimenpiteet pyörivät.» (Verri, mt., s. 52.)
[95*] »Jokaisen kansakunnan kauppaa varten tarvitaan määrätty summa metallirahaa, joka vaihtelee ja jota on milloin enemmän, milloin vähemmän, sen mukaan kuin olosuhteet vaativat... Nämä rahan luode ja vuoksi vaihtelevat itse ilman valtiomiesten apua. Säiliöt toimivat vuoroin; kun rahaa on niukasti, lyödään harkkoja rahaksi, kun harkkoja on vähän, suistetaan rahaa.» (Sir D. North, mt. [Postscript.], s. 3.) John Stuart Mill, joka pitkän aikaa oli Itä-Intian komppanian[54] virkamiehenä, vakuuttaa, että Intiassa vieläkin hopeakoriste toimii ilman muuta aarteena. »Hopeakoristeet vedetään esiin ja lähetetään rahapajaan, kun korkokanta on korkea, ja ne vaeltavat jälleen takaisin, kun korkokanta laskee.» (J. St. Millin lausunto »Reports on Bankacts 1857», n:o 2084 ja 2101.) Erään vuodelta 1864 olevan parlamenttiasiakirjan mukaan, joka koskee kullan ja hopean tuontia Intiaan ja vientiä sieltä,[55] kullan ja hopean maahantuonti 1863 oli 19 367 764 puntaa suurempi kuin maastavienti. Vuoden 1864 edellisinä 8 vuotena oli jalojen metallien tuonti 109 652 917 puntaa suurempi kuin vienti. Tämän vuosisadan aikana lyötiin Intiassa rahaksi paljon yli 200 000 000 puntaa.
[96*] Luther tekee eron rahan välillä ostovälineenä ja maksuvälineenä. »Aiheutat minulle kaksinkertaisen vahingon: en voi täällä maksaa ja tuolla ostaa.» (Martin Luther, »An die Pfarrherrn, wider den Wucher zu predigen». Wittenberg 1540.)
[97*] Velallisen ja velkojan suhteista englantilaisten kauppiaiden keskuudessa 1700-luvun alussa sanotaan: »Täällä Englannissa on liikemiesten keskuudessa vallalla niin julma henki, ettei sellaista tavata missään muussa yhteiskuntaluokassa eikä missään valtakunnassa koko maailmassa.» (»An Essay on Credit and the Bankrupt Act». London 1707, p. 2.)
[98*] Viite 2. painokseen. Vuonna 1859 ilmestyneestä kirjastani lainatusta seuraavasta otteesta näkyy, miksi minä en ota tekstissä ensinkään huomioon päinvastaista muotoa: »Päinvastoin prosessissa R — T voidaan raha luovuttaa todellisena ostovälineenä ja siten realisoida tavaran hinta ennen kuin rahan käyttöarvo realisoidaan eli tavara luovutetaan. Tämä tapahtuu esim. tavallisessa sanomalehtien yms. tilauksessa. Tai siinä tavassa, jolla Englannin hallitus ostaa ryotien oopiumin Intiassa... Niin raha vaikuttaa kuitenkin vain jo tunnetussa ostovälineen muodossa... Pääomaa maksetaan luonnollisesti myös ennakolta rahan muodossa... Tämä näkökohta ei kuitenkaan tule kysymykseen yksinkertaisessa kiertokulussa.» (»Zur Kritik etc.», p. 119, 120.)
[99*] Rahakriisi sellaisena kuin olemme sen tekstissä määritelleet, nim. jokaisen yleisen tuotanto- ja liikapulan erityisenä jaksona, on tarkoin erotettava siitä erikoislaatuisesta pulasta, jota myös sanotaan rahakriisiksi, mutta joka voi esiintyä itsenäisesti vaikuttaen vain takautuvasti teollisuuteen ja kauppaan. Näiden pulien liikuntakeskuksena on rahapääoma ja niiden välittömänä alana pankki, pörssi ja finanssit. (Marxin selitys 3. painokseen.)
[100*] »Tämä luottojärjestelmän äkillinen muuttuminen rahajärjestelmäksi tuo käytännölliseen paniikkiin teoreettista pelkoa; ja kiertokulun aiheuttajat ovat kauhuissaan omien suhteittensa läpitunkemattoman salaisuuden edessä.» (Karl Marx, »Zur Kritik etc.», p. 126.) »Köyhät ovat toimettomina, koska rikkailla ei ole rahaa, millä voisivat antaa köyhille työtä, vaikka heillä on sama maa ja samat kädet hankkiakseen ruokatarvikkeita ja vaatteita kuin aikaisemminkin; ja juuri nämähän, eikä raha, ovat kansan todellinen rikkaus.» (John Bellers, »Proposals for Raising a College of Industry». London 1696, s. 3, 4.)
[101*] Kuinka »amis du commerce» [»kaupan ystävät»] käyttävät hyväkseen sellaisia hetkiä, osoittaa seuraava: »Eräänä sellaisena hetkenä» (1839) »muuan vanha koronkiskoja, pankkiiri» (Cityssä) »avasi yksityishuoneessaan pöytälaatikkonsa kannen ja näytti ystävälleen kokonaisia nippuja pankkiseteleitä ilmaisten peittelemättömän riemukkaasti, että niissä oli 600 000 puntaa, että hän oli pidättänyt ne pahentaakseen rahannälkää ja että hän päästää ne liikkeeseen kello 3 jälkeen samana päivänä.» ([H. Roy,] »The Theory of the Exchanges. The Bank Charter Act of 1844». London 1864, p. 81.) Puolivirallinen lehti »The Observer» huomauttaa 24. huhtikuuta 1864: »Liikkeellä on hyvin merkillisiä huhuja niistä keinoista, joita on käytetty synnyttämään pankkisetelien puutetta... Niin kyseelliseltä kuin näyttääkin oletus, että sellaisia temppuja olisi tehty, on juttu käynyt niin yleiseksi, että siitä todellakin täytyy mainita.»
[102*] »Päivän kuluessa päätettyjen myyntien tai sopimusten määrä ei vaikuta samana päivänä liikkeessä olevan rahan määrään; useimmissa tapauksissa ne esiintyvät mitä erilaatuisimpina vekseleinä, jotka on asetettu vasta myöhemmin liikkeeseen joutuville rahasummille... Tänään tunnustettujen vekseleiden tai avattujen tilien ei tarvitse suuruudeltaan, määrältään eikä kestoajaltaan olla lainkaan niiden kaltaisia, jotka huomenna tai ylihuomenna tunnustetaan tai avataan; päinvastoin monet tämän päivän vekseleistä ja veloista langetessaan kuitataan kokonaista sitoumusten ryhmää vastaan, joiden alkuna on melkeinpä loppumaton taaksepäin ulottuva sarja päiviä. Useinkin 12, 6, 3 ja 1 kuukauden paperit kokoontuvat yhteen samaksi päiväksi ja lisäävät täten sinä päivänä lankeavien suorituksien määrää.» (»The Currency Theory Reviewed; in a Letter to the Scottish People», By a Banker in England. Edinburgh 1845, p. 29, 30 passim.)
[103*] Esimerkiksi siitä, kuinka vähän todellista rahaa tarvitaan varsinaisiin kauppatoimiin, otamme tähän yhteenvedon erään Lontoon suurimman kauppahuoneen (Morrison, Dillon & Co.) vuotuisista rahatuloista ja maksuista. Sen vuotuinen (1856) kauppavaihto, joka nousi useihin miljooniin puntiin, on supistettu yhden miljoonan mittakaavaan.
| Tulot | Punnissa | Menot | Punnissa | |
| Pankkiirien ja kauppiaiden määräpäivänä maksettavia vekseleitä | 533 596 | Määräpäivänä maksettavia vekseleitä | 302 674 | |
| Pankkiirien ym. näytettäessä maksettavia šekkejä | 357 715 | Lontoon pankkiirien šekkejä | 663 672 | |
| Maapankin seteleitä | 9 627 | Englannin pankin seteleitä | 22 743 | |
| Englannin pankin seteleitä | 68 554 | Kultaa | 9 427 | |
| Kultaa | 28 089 | Hopeaa ja kuparia | 1 484 | |
| Hopeaa ja kuparia | 1 486 | |||
| Postitse rahaosoituksia | 933 | |||
| Kaikkiaan | 1 000 000 | Kaikkiaan | 1 000 000 | |
| (»Report from the Select Committee on the Bankacts», July 1858, p. LXXI.) | ||||
[104*] »Kaupankäynti on nyt muuttunut tavaroiden vaihtamisesta tavaroihin eli niiden toimittamisesta ja vastaanottamisesta pelkästään myymiseksi ja maksamiseksi. Kaikki liikkeen lajit ovat täten muuttuneet puhtaiksi rahatoimituksiksi.» ([D. Defoe,] »An Essay upon Public Credit», 3 ed. London 1710, p. 8.)
[105*] »Raha on tullut kaikkien tavaroiden pyöveliksi.» Raha-asiain taito on se »retortti, jolla haihdutetaan suunnattomat määrät hyödykkeitä ja elintarvikkeita tuon tuhoatuottavan pohjasakan voittamiseksi». »Raha julistaa sodan koko ihmiskunnalle.» (Boisguillebert, »Dissertation sur la Nature des Richesses, de l'Argent et des Tributs» édit. Daire, »Économistes financiers». Paris 1843, t. I, p. 413, 419, 417, 418.)
[106*] »Helluntaimaanantaina 1824», herra Craig kertoo parlamentin tutkimuskomitealle 1826, »Edinburghissa oli niin tavaton pankkisetelien kysyntä, ettei meillä enää kello 11 ollut yhtään seteliä säilössä. Me pyysimme vuoron perään eri pankkeja lainaamaan seteleitä, mutta emme voineet saada mitään ja useita toimia jouduttiin tasaamaan vain slips of paper [paperilapuilla]. Kello 3 ip. olivat kuitenkin jo kaikki setelit palanneet pankkeihin, joista ne olivat lähteneet. Ne olivat vain vaihtaneet omistajia.» Vaikka pankkisetelien todellinen keskikiertomäärä Skotlannissa on vähemmän kuin 3 miljoonaa puntaa, otetaan kuitenkin niinä vuoden päivinä, jolloin suoritetaan erilaisia maksuja, käytäntöön jokainen pankkiirien hallussa oleva seteli, kaiken kaikkiaan noin 7 miljoonaa puntaa. Näissä tapauksissa setelien on suoritettava yksi ainoa ja erikoinen tehtävä, ja niin pian kuin ne ovat sen täyttäneet, ne virtaavat takaisin niihin pankkeihin, joista ne ovat lähteneet. (John Fullarton, »Regulation of Currencies», 2nd. ed. London 1845, p. 86, selitys.) Selitykseksi on lisättävä, että Fullartonin kirjan ilmestyessä ei Skotlannissa talletuksista annettu šekkejä, vaan ainoastaan seteleitä.
[107*] Kysymykseen, »riittäisivätkö samat 6 miljoonaa» (kultaa) »kiertokulkua varten, jos vuotuiseen liikevaihtoon tarvitaan 40 miljoonaa», Petty vastaa tavanomaisen mestarillisesti: »Minä vastaan: kyllä, sillä jos yksi kierto tapahtuisi niin lyhyessä ajassa kuin viikossa, kuten tapahtuu köyhien käsityöläisten ja työmiesten kesken, joiden maksupäivä on lauantai, niin jo 40⁄52 miljoonaa riittäisi täyttämään 40 miljoonan vaihtoon vaadittavan käteisrahan tarpeen; mutta jos kierto tapahtuisi neljännesvuosittain, niin kuin me maksamme korot ja verot, niin silloin tarvitaan 10 miljoonaa. Edellyttäen siis, että kiertoajat yleensä vaihtelevat yhdestä viikosta 13:een, meidän on otettava keskiarvo ja laskettava yhteen 10 ja 40⁄52 miljoonaa, josta puolet 51⁄2 miljoonaa. Tämä määrä olisi niin muodoin riittävä.» (William Petty, »Political Anatomy of Ireland, 1672», edit. London 1691, p. 13, 14.)»[56]
[108*] Tästä selviää, kuinka mielettömiä ovat kaikki lainsäädännöt, jotka määräävät. että kansallispankkien on koottava varastoon ainoastaan sitä jaloa metallia, joka kotimaassa suorittaa rahan tehtäviä. Siten syntyneet Englannin pankin »suloiset esteet» ovat tunnettuja. Kullan ja hopean suhteellisen arvonvaihtelun suurista historiallisista ajanjaksoista ks. Karl Marx, »Zur Kritik etc.», p. 136 —. Lisäys 2. painokseen. Sir Robert Peel koetti pankkilaissaan vuodelta 1844 poistaa epäkohtaa sillä, että hän salli Englannin pankin laskea liikkeeseen seteleitä hopeaharkkovakuudella, niin että hopeavarasto ei kuitenkaan koskaan saisi olla enempää kuin neljäs osa kultavarastosta. Hopean arvo määrättiin tässä sen markkinahinnan mukaan (kullassa) Lontoon markkinoilla.
{4. painokseen. Me elämme jälleen aikaa, jona kullan ja hopean välinen arvosuhde vahvasti vaihtelee. Noin 25 vuotta sitten kullan ja hopean arvosuhde oli 151/2: 1, nyt se on noin 22: 1, ja hopean arvo kultaan verrattuna laskee yhä edelleen. Tämä on olennaisena seurauksena molempien metallien tuotantotavan muuttumisesta. Aikaisemmin kultaa saatiin melkein yksinomaan huuhtomalla kultapitoisia juoksuhietakerroksia, kultapitoisten vuorilajien rapautumisen tuotteita. Nyt tämä menettelytapa ei enää riitä, ja sen on syrjäyttänyt aikaisemmin vain toissijaisesti harjoitettu, vaikkakin jo muinaiskansojen tuntema (Diodoros, III, 12–14) kultapitoisten kvartsisuonien käyttö. Toiselta puolen Amerikan Kalliovuorten länsiosassa löydettiin uusia tavattoman suuria hopeakerroksia, ja nämä sekä Mexikon hopeakaivokset saatettiin rautateiden kautta muun maailman yhteyteen, joten kävi mahdolliseksi käyttää niissä uudenaikaisia koneistoja ja polttoainetta ja siten tuottaa hopeaa suuressa määrässä ja vähemmillä kustannuksilla. Nämä metallit esiintyvät malmisuonissa kuitenkin eri tavoin. Kulta on enimmäkseen puhtaana, mutta mitättömän pieninä kimpaleina kvartsiin hajaantuneena, koko malmisuoni on sen tähden muserrettava ja kulta siitä huuhdottava tai vedettävä ulos elohopealla. Miljoonaa kvartsigrammaa kohti tulee siten usein tuskin 1–3, hyvin harvoin 30–60 grammaa kultaa. Hopeaa on harvoin puhtaana, mutta sitä vastoin on se erikoisissa, verrattain helposti suonista irrotettavissa malmeissa, jotka enimmäkseen sisältävät 40–90 % hopeaa; tai sitä on myös pienemmissä määrin kupari-, lyijy- ym. malmeissa, joiden louhinta jo muutenkin maksaa vaivan. Jo tästä käy selville, että samaan aikaan kun kullan tuotantoon käytetty työ on paremminkin lisääntynyt, hopean tuotantoon käytetty työ on ehdottomasti vähentynyt, ja että viimeksi mainitun arvon aleneminen saa aivan luonnollisen selityksensä. Tämä arvon aleneminen ilmenisi vieläkin suurempana hinnan alenemisena, jollei hopean hintaa vieläkin keinotekoisesti pidettäisi korkealla. Mutta Amerikan hopea-aarteet ovat vasta vain pieneksi osaksi tulleet käytetyiksi ja kaikki edellytykset ovat olemassa siihen, että hopean arvo tulee vielä pitkän aikaa alenemaan. Tähän vaikuttaa lisäksi suhteellinen vähentyminen hopean kysynnässä käyttö- ja ylellisyysesineinä ja sen korvaaminen silatuilla tavaroilla, alumiinilla ym. Sen mukaan arvosteltakoon kaksimetallikannan puoltajien haavetta, että kansainvälinen pakkokurssi lykkäisi hopean takaisin sen vanhaan arvosuhteeseen 1: 151⁄2. Ennemminkin hopea supistanee yhä enemmän rahanaoloaan maailmanmarkkinoilla. F. E.}
[109*] Kun merkantiilijärjestelmä piti maailmankaupan tarkoituksena kauppabilanssien tasaamista kullalla ja hopealla, sen vastustajat ymmärsivät puolestaan vallan väärin maailmanrahan tehtävän. Sen että jalojen metallien kansainvälistä liikettä koskevassa väärässä käsityksessä heijastuu vain väärä käsitys kiertokulkuvälineiden määrää säännöstelevistä laeista, olen perinpohjaisesti osoittanut esimerkillä Ricardon teoksesta. (»Zur Kritik etc.», p. 150—.) Hänen väärä väitteensä: »Epäedullinen kauppatase ei voi koskaan johtua muusta kuin liian suuresta liikkeessä olevasta rahamäärästä... Lyödyn rahan viennin syynä on sen halpuus eikä se ole seuraus, vaan syy epäedulliseen taseeseen[57] löytyy jo Barbonilta: »Kauppabilanssien tasaaminen (jos sellaista tapahtuu) ei ole syynä rahan lähettämiseen maasta, vaan se johtuu jalometalliharkkojen arvon erotuksesta eri maissa.» (N. Barbon, mt., s. 59.) MacCulloch kiittää teoksessaan »The Literature of Political Economy: a classified catalogue». London 1845, Barbonia tästä aikansa edellä olemisesta, mutta karttaa visusti mainitsemastakaan niitä naiiveja muotoja, joissa Barbon esittää »currency principle»[58] mielettömät edellytykset. Tämän luettelon arvostelukyvyttömyys ja vieläpä epärehellisyyskin kohoavat huippuunsa osastoissa rahanteorian historiasta; MacCulloch liehakoi tässä lordi Overstonea (entistä pankkiiri Loydia), jonka sykofantti hän on ja jota hän nimittää »facile princeps argentariorum» [pankkiirien kiistämättömäksi johtajaksi].
[110*] Arvo voidaan vaatia juuri rahan muodossa esim. apumäärärahoihin, rahalainoihin sodankäyntiä varten tai kun pankit alkavat jälleen maksaa puhtaassa rahassa jne.
[110a*] Viite 2. painokseen. »Ei todellakaan voida toivoa vakuuttavampaa todistusta siitä, että aarteenmuodostamiskoneisto metallikannan maissa kykenee täyttämään jokaisen välttämättömän toiminnon kansainvälisten maksusitoumuksien suorituksessa ilman huomattavaa avustusta tavallisessa kiertokulussa olevasta rahamäärästä, kuin se helppous, jolla Ranska, joka oli juuri toipumassa ulkomaisen hyökkäyksen hävittävän iskun jälkeen, suoritti 27 kuukauden kuluessa siltä vaaditun sotakorvauksen, lähes 20 miljoonaa (puntaa) liittoutuneille valloille ja vieläpä huomattavan osan tästä summasta puhtaassa rahassa, ilman nähtävää supistusta tai häiriötä sen kotimaisessa rahankierrossa tai mitään hälyyttävää vaihtokurssien horjumista.» (Fullarton, mt., s. 141.) {4. painokseen. Vieläkin valaisevampana esimerkkinä on se, että sama Ranska kykeni niin helposti vuosina 1871–1873 suorittamaan 30 kuukaudessa enemmän kuin kymmenkertaisen sotakorvauksen, niin ikään suureksi osaksi metallirahassa. F. E.}
[111*] »Raha jakaantuu kansojen kesken suhteellisesti niiden tarvitseman määrän mukaan... sitä kun tavarat aina vetävät puoleensa.» (Le Trosne, mt., s. 916.) »Kaivokset, jotka jatkuvasti antavat kultaa ja hopeaa, antavat sitä riittävästi, jotta jokainen kansa saa tämän välttämättömän määrän.» (J. Vanderlint, mt., s. 40.)
[112*] »Vaihtokurssit nousevat ja laskevat joka viikko, ja tiettyinä ajankohtina vuodessa ne ovat korkealla tietyn maan hyväksi ja toisina ovat yhtä korkealla päinvastaiseen suuntaan.» (N. Barbon, mt., s. 39.)
[113*] Nämä erilaiset tehtävät voivat joutua vaaralliseen ristiriitaan niin pian kuin kullan ja hopean on oltava myös pankkisetelien lunastusrahastona.
[114*] »Se rahamäärä, mikä ylittää kotimaisen kaupan välttämättömän tarpeen, on kuollutta pääomaa eikä tuota voittoa sille maalle, joka sen omistaa; sitä ulkokaupassa vain tuodaan maahan ja viedään maasta.» (John Bellers, »Essays about the Poor». London 1699, p. 13.) »Entä jos meillä on liian paljon lyötyä rahaa? Me voimme sulattaa painavimmat ja muuttaa ne loistaviksi pöytäkalustoiksi, tai lähettää ne maasta tavarana sinne, missä lyötyä rahaa puuttuu tai halutaan, tai panna ne korkoa kasvamaan sinne, missä korko on korkea.» (W. Petty, »Quantulumcunque concerning Money, 1682», p. 39.) »Raha on vain rasva valtion ruumiissa, liian suuri määrä sitä estää yhtä usein valtion liikkuvaisuutta kuin liian pieni tekee sen sairaaksi... samoin kuin rasva keventää lihasten liikkeen, ravitsee ruuan puutteessa, täyttää epätasaisuuksia ja kaunistaa ruumiin, aivan samoin raha tekee valtion liikkeet nopeiksi, hankkii ravintoa muualta kun kotimaassa on kallis aika, tasoittaa velat... ja kaunistaa kokonaisuutta; vaikkakin», hän lopettaa ivallisesti, »eniten niitä yksityisiä henkilöitä, joilla sitä on yllin kyllin.» (W. Petty, »Political Anatomy of Ireland», p. 14, 15.)
[i] Käsikirjoituksessa on muunneltu tunnettua saksalaista sananpartta »Kleider machen Leute» (kirjaimellisesti: »vaatteet tekevät ihmisiä», sisällöltään: »koristeltuna kantokin kaunis eli vaatteita myöten miestä kunnioitetaan»). Toim.
[ii] »Tutkittu jo kyllin tarkkaan on laatu ynnä paino myntin tämän. Mut' lausu, onko se sun kukkarossas!»
[iii] Marraskuun 28. 1878 päivätyssä kirjeessään N. F. Danielsonille (Nikolai —onille), joka käänsi »Pääoman» venäjän kielelle, Marx muuttaa viimeisen lauseen näin kuuluvaksi: »Ja todellisuudessahan kunkin yksityisen kyynärän arvo onkin vain kyynäröiden kokonaismäärässä käytetyn yhteiskunnallisen työmäärän osan aineellistuma.» Samanlainen korjaus on tehty myös »Pääoman» ensimmäisen osan saksankielisen painoksen Marxille kuuluvaan kappaleeseen, tosin ei Marxin käsialalla. Toim.
[iv] Alkutekstissä on: kääntäen, mikä on ilmeisesti kirjoitusvirhe. Toim.
[22] Muunneltu sanonta Samuel Butlerin runoelmasta »Hudibras», II osa, I. laulu. — 46.
[23] Ks. kirjaa: W. Jacob, »An Historial Inquiry into the Production and Consumption of the Precious Metals». In two volumes. London 1831 (»Historiallinen tutkielma jalometallien tuotannosta ja käytöstä». Kaksi nidosta. Lontoo 1831). — 49.
[24] [W. Petty] »A Treatise of Taxes and Contributions». London 1667, p. 47 (»Tutkielma veroista ja maksuista». Lontoo 1667, s. 47). — 52.
[25] Marx käyttää tässä Shakespearen historiallisesta kroniikasta (»Kuningas Henrik IV», I osa) ottamaansa dialogia. Kolmannen näytöksen 3. kohtauksessa Falstaff sanoo rouva Vilkkaalle, »eihän sitä oikein tiedä, mistä hän käy». Tämä vastaa siihen: »Sinä ja joka mies sen tietää, mistä minä käyn». — 56.
[26] »Paris vaut bien une messe» (»Pariisi on kyllä yhden messun arvoinen») — Henrik IV sanat, jotka hän lausui 1593 sen yhteydessä, että pariisilaiset lupasivat tunnustaa hänet kuninkaaksi, jos hän siirtyy protestanttisesta uskosta katolilaisuuteen. — 60.
[27] Marx siteeraa tässä Aristoteleen teosta »Ethica Nicomachea» kirjasta: »Aristotelis opera ex recensione Immanuelis Bekkeri», Tomus IX, Oxonii 1837, p. 99, 100 (Aristoteles. Teokset. Immanuel Bekkerin julkaisu. IX osa, Oxford 1837, s. 99, 100). — 67.
[28] Lombard Street — katu Lontoon Cityssä (finanssikeskuksessa). Tällä kadulla on useita suurpankkeja; se on synonyymi Lontoon rahamarkkinoille. — 68.
[29] Marx »Filosofian kurjuus. Vastaus herra Proudhonin 'Kurjuuden filosofiaan'», 1. luku. — 75.
[30] Goethe, »Faust», 1. osa, neljäs kohtaus (»Lukukammio»). — 75.
[31] Vuosien 1848–1849 vallankumouksen kärsittyä tappion Euroopassa alkoi mustan poliittisen taantumuksen kausi. Tähän aikaan Euroopan maiden ylhäisöpiireissä alettiin harrastaa spiritismiä ja etenkin pöydänpyöritystä. Kiinassa alkoi samaan aikaan feodalisminvastainen vapautusliike, joka kehittyi valtavaksi talonpoikaissodaksi (Taipingin vallankumous). — 77.
[32] Owenin suunnikkaista Ricardo mainitsee teoksessaan »On Protection to Agriculture». Fourth edition. London 1822, p. 21 (»Maatalouden suojelemisesta». Neljäs painos. Lontoo 1822, s. 21). Kehitellessään yhteiskunnallisten muutosten utooppista suunnitelmaansa Owen todisteli, että suunnikkaan- tai neliönmuotoisten asutusten rakentaminen on taloudellisesti sekä kotielämän järjestelyn kannalta tarkoituksenmukaisinta. — 82.
[33] Muinaiskreikkalaisen filosofin Epikuroksen — yleensä materialistin ja ateistin — mielipiteen mukaan on olemassa lukematon määrä maailmoja. Nämä maailmat syntyvät ja ovat olemassa omien luonnollisten lakiensa mukaisesti. Vaikka jumalia olisikin olemassa, ovat ne maailmojen ulkopuolella, intermundioissa, eikä niillä ole mitään vaikutusvaltaa maailmankaikkeuden kehitykseen enempää kuin ihmisen elämäänkään. — 85.
[34] Shakespeare, »Paljon melua tyhjästä», III näytös, kolmas kohtaus. — 88.
[35] Landit — suuri markkina-alue Pariisin lähettyvillä. 1100–1800-luvulla nämä markkinat olivat jokavuotisia. — 89.
[36] Goethe, »Faust», 1. osa, kolmas kohtaus (»Lukukammio»). — 91.
[37] Ilmestyskirja — varhaiskristillisen kirjallisuuden teoksia, kuuluu Uuteen testamenttiin (Raamattu, Johanneksen ilmestys). Kirjoitettu 1000-luvulla. Se sisältää mystisiä ennustuksia maailmanlopusta ja Kristuksen uudesta ilmestymisestä. Ilmestyskirjan tekijä tuo ilmi yleisen vihantunteen Rooman keisarikuntaa kohtaan, jonka hän leimaa »pedoksi» ja pitää sitä paholaisen ruumiillistumana. Lainaukset on otettu luvuista 17 ja 13. — 91.
[38] Inka-valtio oli orjavaltio. Se oli olemassa 1400-luvun alusta 1500-luvun puoliväliin saakka nykyisen Perun alueella ja siellä oli säilynyt huomattavia alkukantaisen yhteiskuntajärjestelmän jäänteitä. Valtiossa hallinnut inkaheimo jakautui 100 sukuyhteisöön (aylla), jotka muuttuivat vähitellen kylä- (naapuri-) yhteisöiksi. — 92.
[39] Pandektit — kreikkalaisittain digestit (lat. Digesta — kootut) olivat Rooman siviililakikokoelman tärkeimpiä osia. Digestit olivat Rooman lakimiesten kirjoitusten otekokoelmia ja ilmensivät orjanomistajien etuja. Ne julkaistiin vuonna 533 Bysantin keisarin Justinianuksen aikana. — 95.
[40] [W. E. Parry.] »Journal of a Voyage for the Discovery of a North-West Passage from the Atlantic to the Pacific; performed in the Years 1819–20, in His Majesty 's Ships Hecla and Griper, under the Orders of William Edward Parry». London 1821 (»Päiväkirja matkasta, joka tehtiin vuosina 1819–20 hänen majesteettinsa laivoilla 'Hecla' ja 'Griper' William Edward Parryn johdolla luoteisen kulkureitin löytämiseksi Atlantin valtamereltä Tyynelle valtamerelle». Lontoo 1821). Kirjan toisessa painoksessa, joka ilmestyi Lontoossa samana 1821 vuonna, lainattu kohta on s. 277–278. — 98.
[41] Antiikin mytologiassa ihmiskunnan historia jakautui viiteen aikakauteen. Kulta- ja hopeakausi olivat kaksi ensimmäistä kautta noista viidestä. Onnellisimmalla kultakaudella ihmiset elivät muka ilman mitään vastoinkäymisiä ja vasta seuraavilla kausilla heidän elämänsä muuttui toisenlaiseksi. Viides ja kausista viimeinen — rautakausi — oli täynnä epäoikeudenmukaisuutta, väkivaltaa ja murhia. Taru viidestä aikakaudesta on kerrottu kreikkalaisen runoilijan Hesiodoksen ja roomalaisen lyyrikon Ovidiuksen teoksissa. — 101.
[42] Tarkoitetaan vuoden 1707 Englannin ja Skotlannin unionia, jonka mukaan Skotlanti liitettiin lopullisesti Englantiin. Tämän asiakirjan perusteella laskettiin hajalle Skotlannin parlamentti ja hävitettiin myös kaikki kahden maan väliset taloudelliset raja-aidat. — 101.
[43] Marx siteeraa Pyhää Hieronymusta: »Kirje Eustochiumille neitsyyden säilyttämisestä.» — 104.
[44] Dante, »Jumalainen näytelmä», »Paratiisi», 24. laulu. — 105.
[45] K. Marx, »Kansantaloustieteen arvostelua». — 107.
[46] »The course of true love never does run smooth» (»Uskollisen rakkauden tie ei ole koskaan tasainen») — W. Shakespeare, »Kesäyön unelma», 1. näytös, ensimmäinen kohtaus. — 108.
[47] »Disjecta membra poetae» (»runoilijan eri jäsenet») — sanonta Horatiuksen satiireista, ensimmäinen kirja, 4. satiiri. — 109.
[48] Marx siteeraa tässä Dupont de Nemours 'in teosta »Maximes du docteur Quesnay, ou Résumé de ses principes d'économie sociale» (»Tohtori Quesnayn väittämät eli tiivistelmä hänen yhteiskuntataloudellisista perusperiaatteistaan»), joka oli julkaistu kirjassa: »Physiocrates». Aves une introduction et des commentaires par E. Daire. Partie I. Paris 1846, p. 392 (»Fysiokraatit». Alkusanat ja selitykset E. Dairen. 1. osa. Pariisi 1846, s. 392). — 109.
[49] Raha non olet (ei haise) — nämä sanat sanoi Rooman keisari Vespasianus (67–79) pojalleen, joka moitti häntä erikoisen käymäläveron voimaan saattamisesta. — 111.
[50] A. H. Müller, »Die Elemente der Staatskunst», Theil II. Berlin 1809, S. 280 (»Valtiotaidon alkeet», 2. osa. Berliini 1809, s. 280). — 123.
[51] Sanaleikki: englantilainen sana »sovereign» merkitsee »suvereeni», »monarkki»; sitä paitsi »sovereign» on myös kultapunnan nimitys. — 125.
[52] P. Boisguillebert, »Le détail de la France». In: »Économistes financiers du XVIII-e siècle». Paris 1843, p. 213 (»Vähittäismyynti Ranskassa». Kirjassa: »1700-luvun taloustieteilijät ja finanssistit». Pariisi 1843, s. 213). — 128.
[53] D. Diderot, »Vuoden 1767 salonki». — 131.
[54] Itä-Intian komppania — englantilainen kauppayhtiö, joka toimi vuosina 1600–1858. Se oli välikappale, jonka avulla Englanti harjoitti ryövärimäistä siirtomaapolitiikkaansa Intiassa, Kiinassa ja muissa Aasian maissa. 1700-luvun keskivaiheilla komppaniasta, jolla oli armeija ja laivasto, tuli mahtava sotilaallinen voima. Komppanian lipun alla englantilaiset siirtomaaorjuuttajat valloittivat Intian. Intiankauppa oli pitkän aikaa komppanian monopolina ja se suoritti tärkeimmät hallinnolliset tehtävät Intiassa. Intian kansallinen vapautuskapina vuosina 1857–1859 pakotti englantilaiset muuttamaan siirtomaaherruuden muotoja: komppania laskettiin hajalle ja Intia julistettiin Britannian kruunun alusmaaksi. — 131.
[55] »East India (Bullion). Return to an Address of the Honourable the House of Commons, dated 8 February 1864» (»Itä-Intia (Harkot). Selostus, tehty 8. helmikuuta 1864 kunnianarvoisen alahuoneen pyynnöstä»). — 131.
[56] Marx siteeraa W. Pettyn teosta: »Verbum Sapienti» (»Puheenvuoro viisaille»), joka oli julkaistu Marxin tässä mainitseman toisen kirjan »The Political Anatomy of Ireland. 1672». London 1691 (»Irlannin poliittinen anatomia. 1672». Lontoo 1691) liitteenä. — 137.
[57] Marx siteeraa tässä D. Ricardon kirjaa: »The High Price of Bullion a Proof of the Depreciation of Bank Notes». The Fourth Edition, Corrected. London 1811 (»Harkkojen korkea hinta pankkisetelien arvonmenetyksen todisteena». Neljäs korjattu painos. Lontoo 1811). — 138–139.
[58] »Currency principle» (»rahan kiertokulun periaate») eli »rahakoulukunta» — yksi kvantiteettiteoriaa kannattavan koulukunnan muunnoksista. Sen edustajat väittivät, että tavaroiden arvon ja hinnan määrää kiertokulun piirissä olevan rahan paljous. He asettivat päämääräkseen pysyvän rahankiertokulun tukemisen ja pitivät sen ainoana keinona pankkisetelien ehdottoman kultakatteen turvaamista sekä niiden liikkeeseenlaskun sääntelyä jalometallien viennillä ja tuonnilla. Näitä virheellisiä teoreettisia premissejä ohjeenaan pitäen »rahakoulukunta» katsoi taloudellisten liikatuotantopulien perussyyksi julistamiensa rahan kiertokulun lakien rikkomisen. »Rahakoulukunnan» teoria oli yleisesti tunnettu Englannissa 1800-luvun alkupuoliskolla. Tähän teoriaan perustuneet Englannin hallituksen yritykset (vuoden 1844 pankkilaki) eivät johtaneet mihinkään tulokseen ja vain todistivat sen tieteellisesti kestämättömäksi ja täysin kelvottomaksi käytännöllisiin tarkoituksiin. — 139.