Alussa käsittelimme työprosessia abstraktisesti (ks. viidettä lukua) riippumatta sen historiallisista muodoista, ihmisen ja luonnon välisenä prosessina. Sanoimme silloin: »Jos koko työprosessia tarkastellaan sen tuloksen, tuotteen, kannalta, niin molemmat, työväline ja työn esine, esiintyvät tuotantovälineinä ja työ itse tuottavana työnä.» Ja 7. viitteessä lisäsimme tähän: »Tämä tuottavan työn määrittely yksinkertaisen työprosessin kannalta katsottuna ei suinkaan ole riittävä kapitalistiselle tuotantoprosessille.» Tässä on lähemmin selitettävä tätä.
Mikäli työprosessi on puhtaasti yksilöllistä laatua, yhtyvät samassa työmiehessä kaikki ne tehtävät, jotka myöhemmin eroavat toisistaan. Omaksuessaan yksilöllisesti luonnonesineitä elämäntarkoituksiinsa työmies itse on oma valvojansa. Myöhemmin häntä valvovat muut. Yksityinen ihminen ei voi vaikuttaa luontoon panematta lihaksiaan toimintaan omien aivojensa valvonnan alla. Samoin kuin luonnonjärjestelmässä pää ja käsi kuuluvat yhteen, samoin työprosessi yhdistää henkisen ja ruumiillisen työn. Myöhemmin ne eroavat ja jopa keskenään vihamielisiksi vastakohdiksi. Tuote muuttuu yleensä yksityisen tuottajan välittömästä tuotteesta kokonaistyöläisen yhteiskunnalliseksi tuotteeksi, yhteiseksi, ts. yhdistetyn työkunnan tuotteeksi; työkunnan jäsenet ovat lähempänä tai kauempana työn esineen käsittelemistä. Luonteeltaan yhteistoiminnallinen työprosessi laajentaa siis välttämättömästi tuottavan työn ja sen edustajan, tuottavan työläisen käsitettä. Tehdäkseen tuottavaa työtä yksilön ei ole enää tarpeellista tarttua siihen omin käsin; riittää, että on kokonaistyöläisen elimenä, tekee jonkin sen alatehtävistä. Yllä mainittu tuottavan työn alkuperäinen määritelmä, joka on johdettu itse aineellisen tuotannon luonteesta, pitää aina paikkansa kokonaistyöläisestä kokonaisuutena katsottuna. Mutta se ei enää pidä paikkaansa jokaisesta sen jäsenestä erikseen otettuna.
Mutta toisaalta tuottavan työn käsite tulee suppeammaksi. Kapitalistinen tuotanto ei ole yksinomaan tavaran tuotantoa, vaan se on olennaisesti lisäarvon tuotantoa. Työläinen ei tuota itseään, vaan pääomaa varten. Sen tähden ei enää riitä se, että hän ylipäätään tuottaa. Hänen täytyy tuottaa lisäarvoa. Ainoastaan se työläinen on tuottava, joka tuottaa lisäarvoa kapitalistille eli palvelee pääoman arvonlisäystä. Jos on lupa valita esimerkki aineellisen tuotannon alan ulkopuolelta, niin opettaja on tuottava työläinen, koska hän ei ainoastaan muokkaa lasten päitä, vaan myös kuluttaa itseään rikastuttaakseen työnantajaa. Suhdetta ei yhtään muuta se, että viimeksi mainittu on pannut pääomansa oppitehtaaseen makkaratehtaan asemesta. Tuottavan työläisen käsite ei siis suinkaan sisällä ainoastaan toiminnan ja hyödyllisen seurauksen keskinäistä suhdetta, suhdetta työläisen ja hänen työnsä tuotteen välillä, vaan myös erityisesti yhteiskunnallisen, historiallisesti syntyneen tuotantosuhteen, joka tekee työläisestä suorastaan pääoman arvonlisäyksen välineen. Tuottavana työläisenä oleminen ei siis ole mikään onni, vaan onnettomuus. Tämän teoksen neljännessä kirjassa, jossa käsitellään teorian historiaa, saamme lähemmin nähdä, että klassinen kansantaloustiede teki jo ajat sitten lisäarvon tuottamisesta tuottavan työläisen päätunnusmerkin. Sikäli kuin sen käsitys lisäarvon luonteesta muuttuu, muuttuu siis myös sen määritelmä tuottavasta työläisestä. Niinpä fysiokraatit selittävät, että ainoastaan maanviljelystyö on tuottavaa, koska ainoastaan se tuottaa lisäarvoa. Mutta fysiokraatit pitävät lisäarvona yksinomaan maankorkoa.
Kun työpäivää pidennetään yli sen ajankohdan, jolloin työläinen on tuottanut vain työvoimansa arvon vastikkeen, ja kun pääoma anastaa tämän lisätyön, niin silloin tuotetaan absoluuttista lisäarvoa. Absoluuttisen lisäarvon tuotanto on kapitalistisen järjestelmän yleisenä perustana ja suhteellisen lisäarvon tuotannon lähtökohtana. Suhteellista lisäarvoa tuotettaessa työpäivä on jo alusta alkaen jaettu kahteen osaan: välttämättömään työhön ja lisätyöhön. Lisätyön pidentämiseksi lyhennetään välttämätöntä työtä keinoin, jotka mahdollistavat työpalkan vastikkeen tuottamisen lyhyemmässä ajassa. Absoluuttisen lisäarvon tuotanto riippuu vain työpäivän pituudesta; suhteellisen lisäarvon tuotanto mullistaa kauttaaltaan työn tekniset prosessit ja yhteiskunnalliset ryhmitykset.
Suhteellisen lisäarvon tuotanto edellyttää siis erityisesti kapitalistista tuotantotapaa, joka itse puolestaan menettelytapoineen, keinoineen ja edellytyksilleen syntyy ja kehittyy luontoperäisesti vasta sillä perustalla, minkä työn muodollinen alistaminen pääoman alaiseksi luo. Työn muodollisen alistamisen sijaan tulee sen todellinen alistaminen pääoman alaiseksi.
Tarvitsee vain viitata niihin välimuotoihin [Zwitterformen], joissa lisätyötä ei enää puserreta suoranaisella pakolla tuottajasta eikä tätä myöskään ole vielä alistettu muodollisesti pääoman alaiseksi. Pääoma ei tällöin vielä ole saanut työprosessia välittömästi valtaansa. Niiden itsenäisten tuottajien rinnalle, jotka perityissä ikivanhoissa muodoissa harjoittavat käsityötä tai maanviljelystä, astuu koronkiskoja tai kauppias, koronkiskojan pääoma tai kauppapääoma, joka loiseläimen tavoin imee näistä tuottajista elinvoimaa. Tämän riistomuodon vallallaolo jossakin yhteiskunnassa sulkee pois kapitalistisen tuotantotavan, vaikka se toisaalta voikin olla siirtymismuotona siihen, kuten myöhemmällä keskiajalla. Lopuksi, kuten esim. uudenaikainen kotityö osoittaa, uudistuvat tietyt välimuodot paikoittain suurteollisuuden taustalla, joskin ulkonaisesti kokonaan muuttuneina.
Kun toisaalta työn pelkkä muodollinen alistaminen pääoman valtaan on riittävää absoluuttisen lisäarvon tuottamiseksi, kun esim. on riittävää, että käsityöläiset, jotka ennen tekivät työtä itselleen tai sitten ammattikuntamestarin kisälleinä, joutuvat nyt palkkatyöläisinä kapitalistin välittömän valvonnan alaisiksi, niin toisaalta olemme nähneet, miten suhteellisen lisäarvon tuottamistavat samalla ovat keinoja absoluuttisen lisäarvon tuottamiseksi. Työpäivän rajaton pidentäminenkin osoittautui suurteollisuuden luonteenomaiseksi tulokseksi. Yleensä erityisesti kapitalistinen tuotantotapa lakkaa olemasta pelkkä suhteellisen lisäarvon tuottamisen keino niin pian kuin se on saanut haltuunsa kokonaisen tuotannonhaaran, ja vieläkin enemmän, kun se on saanut haltuunsa kaikki ratkaisevat tuotannonhaarat. Siitä tulee nyt tuotantoprosessin yleinen, yhteiskunnallisesti vallitseva muoto. Erikoisena suhteellisen lisäarvon tuottamisen keinona se vaikuttaa enää ainoastaan, mikäli se valtaa tähän saakka vain muodollisesti pääoman valtaan alistetut teollisuudenhaarat, siis levenemisensä kautta. Ja toiseksi, mikäli vaihdokset tuotantotavoissa aiheuttavat yhä jatkuvaa kumousta sen valtaan jo alistetuissa teollisuudenhaaroissa.
Tietyltä näkökannalta katsottuna absoluuttisen ja suhteellisen lisäarvon välinen ero tuntuu yleensä vain näennäiseltä. Suhteellinen lisäarvo on absoluuttista, sillä se edellyttää työpäivän absoluuttista pidentämistä yli sen työajan, mikä on välttämätön työläisen itsensä olemassaololle. Absoluuttinen lisäarvo on suhteellista, sillä se edellyttää sellaista kehitystä työn tuottavuudessa, joka sallii välttämättömän työajan rajoittamisen yhteen osaan työpäivästä. Mutta jos pidetään silmällä lisäarvon liikettä, niin tämä näennäinen yhtäläisyys häviää. Niin pian kuin kapitalistinen tuotantotapa kerran on syntynyt ja tullut yleiseksi tuotantotavaksi, absoluuttisen ja suhteellisen lisäarvon välinen ero tulee huomattavaksi heti, kun on kysymyksessä yleensä lisäarvon suhdeluvun korottaminen. Jos edellytämme, että työvoimasta maksetaan sen täysi arvo, niin meillä on silloin valittavanamme vaihtoehto: kun työn tuotantovoima ja sen voimaperäisyyden normaaliaste ovat tietyt, lisäarvon suhdelukua voidaan korottaa vain työpäivää absoluuttisesti pidentämällä; jos taas toisaalta työpäivän pituus on tietty, lisäarvon suhdelukua voidaan korottaa vain sen osien, välttämättömän työn ja lisätyön, suhteellista suuruutta muuttamalla, mikä taas puolestaan edellyttää muutosta työn tuottavuudessa tai voimaperäisyydessä, jottei palkka alenisi työvoiman arvon alapuolelle.
Jos työläinen tarvitsee kaiken aikansa tuottaakseen omaan ja perheensä ylläpitoon välttämättömät elinhyödykkeet, niin hänelle ei jää aikaa tehdäkseen ilmaista työtä muille ihmisille. Ilman tiettyä työn tuottavuusastetta työläinen ei voi siis saada käytettäväkseen sellaista aikaa, ilman sellaista liika-aikaa ei voi olla lisätyötä eikä siis kapitalisteja, mutta ei myöskään orjanomistajia eikä läänitysparoneja, sanalla sanoen ei mitään suuromistajaluokkaa.[1*]
Voidaan siis puhua lisäarvon luonnollisesta perustasta, mutta ainoastaan siinä aivan yleisessä merkityksessä, ettei ole olemassa mitään ehdotonta luonnonestettä, joka estäisi toista lykkäämästä ylläpidokseen välttämätöntä työtä omilta niskoiltaan toisen niskoille, yhtä vähän kuin esim. ehdottomat luonnonesteet ehkäisevät toista käyttämästä toisen lihaa ravintonaan.[1a*] Ei ole mitään syytä liittää, niin kuin joskus on tapahtunut, salaperäisiä käsityksiä tähän työn luontoperäiseen tuottavuuteen. Vasta sitten, kun ihmiset pääsivät työnsä avulla kehittymään ensimmäisiltä eläimellisiltä kehitysasteiltaan korkeammalle ja heidän työnsä siis tuli jo jossakin määrin yhteiskunnalliseksi, syntyivät suhteet, joiden vallitessa toisen lisätyö tulee toisen olemassaolon ehdoksi. Sivistyksen alkuasteilla työn saavuttama tuotantovoima on vähäistä, mutta samoin ovat ne tarpeetkin, jotka kehittyvät niiden tyydyttämiskeinojen mukana ja kautta. Lisäksi noilla alkuasteilla ne yhteiskunnan osat, jotka elivät toisten työstä, olivat mitättömän pienet välittömien tuottajien rinnalla. Työn yhteiskunnallisen tuotantovoiman kehittyessä nämä osat lisääntyvät sekä absoluuttisesti että suhteellisesti.[2*] Pääomasuhde syntyy muuten taloudellisella perustalla, joka on pitkän kehitysprosessin tulos. Työn jo olemassaoleva tuottavuus, joka on pääoman pohjana, ei ole mikään luonnon anti, vaan historiallisen kehityksen luomus, joka on vaatinut tuhansia vuosisatoja.
Jos ei oteta huomioon yhteiskunnallisen tuotannon enempää tai vähempää kehittymistä, jää työn tuottavuus riippuvaiseksi luonnonsuhteista. Ne voidaan kaikki pelkistää ihmisen omaan luontoon, kuten rotuun yms. ja häntä ympäröivään luontoon. Ulkonaiset luonnonedellytykset jakautuvat taloudellisesti kahteen suureen luokkaan: elinhyödykkeiden luonnolliseen runsauteen, siis maan hedelmällisyyteen, kalarikkaisiin vesiin yms., ja työvälineiden luonnolliseen runsauteen, kuten voimakkaisiin vesiputouksiin, laivaliikenteelle soveliaisiin jokiin, puuhun, metalliin, hiileen yms. Sivistyksen alkuasteilla on ratkaiseva merkitys edellisillä ja sen korkeammilla kehitysasteilla taas jälkimmäisillä luonnollisen rikkauden muodoilla. Verrattakoon vain esim. Englantia Intiaan tai vanhassa maailmassa Ateenaa ja Korinttia Mustanmeren rannikkomaihin.
Kuta pienempi on ehdottomasti tyydytettävien luonnollisten tarpeiden lukumäärä, kuta suurempi maan luonnollinen hedelmällisyys ja kuta suotuisampi ilmasto, sitä pienempi on se välttämätön työaika, joka tarvitaan tuottajan ylläpitoon ja uudistamiseen. Sitä suurempi voi siis olla hänen työssään se ylijäämä, joka jää muita varten sen lisäksi, mitä hän tekee itseään varten. Niinpä jo Diodoros huomauttaa muinaisista egyptiläisistä:
»On ihan uskomatonta, kuinka vähän vaivaa ja kustannuksia heidän lastensa kasvattaminen heille tuottaa. He keittävät lapsille jotakin yksinkertaista ruokaa, aivan mitä sattuu; he antavat heille syötäväksi myös paperipensaan tyvipuolta, mikäli sitä voi tulessa paahtaa, sekä suolakasvien juuria ja varsia, osaksi raakana, osaksi keitettynä ja paistettuna. Useammat lapset käyvät kengittä ja vaatteitta, kun ilma on niin leuto. Sen vuoksi lapsen kasvattaminen täysi-ikäiseksi saakka tulee maksamaan vanhemmille enintään 20 drakmaa. Tällä on pääasiassa selitettävissä se, että Egyptin väkiluku on niin suuri ja että on voitu saada aikaan niin paljon suuria töitä.»[3*]
Kuitenkaan muinaisen Egyptin suuriin rakennustöihin ei ole vaikuttanut niinkään paljon sen väkiluvun suuruus kuin se, että tätä väestöä voitiin niin suuressa määrin käyttää. Yksityinen työmies voi tehdä lisätyötä sitä enemmän, mitä pienempi on hänen välttämätön työaikansa. Samoin on työläisväestön laita: mitä pienempi on se osa työläisväestöstä, joka tarvitaan välttämättömien elinhyödykkeiden tuottamiseen, sitä suurempi on muita toimia varten käytettävissä oleva osa.
Kun kapitalistinen tuotantotapa kerran on edellytetty ja olosuhteet pysyvät muutoin samoina sekä työpäivän pituus on tietty, vaihtelee lisätyön määrä työn luonnollisten edellytysten, nimenomaan myös maan hedelmällisyyden mukaan. Mutta siitä ei suinkaan päinvastoin seuraa, että hedelmällisin maa olisi soveliain kapitalistisen tuotantotavan kehitykselle. Tämä edellyttää näet ihmisen valtaa luonnon yli. Liian tuhlaavainen luonto »kuljettaa häntä kädestä kuin lasta talutusnuorassa».[140] Silloin sen oma kehittyminen ei ole mikään luonnon välttämättömyys.[4*] Pääoman synnyinmaana ei ole troopillinen ilmanala rehevine kasvullisuuksineen, vaan lauhkea vyöhyke. Ei maan ehdoton hedelmällisyys, vaan sen erilaisuus, sen luonnollisten tuotteiden moninaisuus muodostavat yhteiskunnallisen työnjaon luonnollisen pohjan; ja ne luonnonolojen muutokset, joiden keskellä ihminen elää, kannustavat häntä moninaistamaan tarpeitaan, kykyjään, työvälineitään ja työtapojaan. Teollisuuden historiassa esittää ratkaisevaa osaa välttämättömyys asettaa tietty luonnonvoima yhteiskunnallisen valvonnan alaiseksi, käyttää sitä ja omaksua sekä kesyttää se ihmiskäsin rakennettujen suurten laitteiden avulla. Niin on esim. veden säännöstelyn laita Egyptissä,[5*] Lombardiassa, Hollannissa ym. tai Intiassa, Persiassa ym., missä kastelu keinotekoisten kanavien avulla tuo paitsi välttämätöntä vettä maalle myös samalla sen liejussa kivennäislannoitteita vuorilta. Espanjan ja Sisilian taloudellisen kukoistuksen salaisuus arabialaisten hallitessa perustui kanavien rakentamiseen.[6*]
Suotuisa luonto antaa aina vain mahdollisuuden lisätyöhön, mutta se ei luo itsestään todellista lisätyötä enempää kuin lisäarvoa tai lisätuotettakaan. Työn erilaiset luonnolliset edellytykset ovat syynä siihen, että sama määrä työtä tyydyttää eri maissa erilaiset määrät tarpeita,[7*] että siis muissa samanlaisissa oloissa välttämätön työaika on erilainen. Lisätyöhön ne vaikuttavat vain luonnonrajana, ts. määräävät sen kohdan, missä työ muita varten voi alkaa. Sitä mukaa kuin teollisuus edistyy, tämä luonnonraja väistyy syrjään. Länsieurooppalaisessa yhteiskunnassa, jossa työläinen vain lisätyöllä voi ostaa luvan työskennellä oman olemassaolonsa ylläpitämiseksi, kuvittelee helposti mielessään, että lisätuotteen tuottaminen on ihmistyön synnynnäisiä olennaisia ominaisuuksia.[8*] Mutta ottakaamme esim. Aasian saaristomeren itäisten saarien asukkaat, joille sago kasvaa villinä metsässä.
»Kun asukkaat kaivettuaan reiän puuhun vakuuttuvat siitä, että ydin on kypsä, he kaatavat puun ja katkovat useihin osiin, kaivavat ytimen pois, sekoittavat veteen ja siivilöivät, ja niin on saatu täysin käyttökelpoista sagojauhoa. Yhdestä puusta saadaan tavallisesti 300 naulaa, mutta siitä voidaan saada myös 500–600 naulaa. Siellä mennään siis metsään ja leikataan leipää samoin kuin meillä hakataan polttopuuta.»[9*]
Olettakaamme, että sellainen itäaasialainen leivänleikkaaja tarvitsee 12 työtuntia viikossa kaikkien tarpeittensa tyydyttämiseen. Suotuisa luonto antaa välittömästi hänelle runsaasti joutoaikaa. Jotta hän käyttäisi tätä tuottavasti itseään varten, vaaditaan joukko historiallisia olosuhteita; jotta hän käyttäisi sitä lisätyöhön vieraita henkilöitä varten, vaaditaan ulkonaista pakkoa. Jos kapitalistinen tuotantotapa pantaisiin toimeen, tuon kunnon miehen täytyisi ehkä työskennellä 6 päivää viikossa voidakseen saada omakseen yhden työpäivän tuotteen. Luonnon suotuisuus ei selitä, minkä tähden hän nyt työskentelee 6 päivää eli miksi hän tekee 5 päivää lisätyötä. Se selittää vain, minkä tähden hänen välttämätön työaikansa supistuu yhdeksi päiväksi viikossa. Mutta missään tapauksessa hänen lisätuotteensa ei johtuisi ihmistyön omasta synnynnäisestä salaisesta ominaisuudesta.
Luonnonsuhteista riippuvat työn tuotantovoimat samoin kuin historiallisesti kehittyneet, yhteiskunnalliset tuotantovoimatkin esiintyvät pääoman tuotantovoimina, pääoman, johon työ sulautuu.
Ricardo ei koskaan välittänyt lisäarvon alkuperästä. Hän käsitteli sitä ikään kuin se kuuluisi elimellisesti kapitalistiseen tuotantotapaan, jota hän piti yhteiskunnallisen tuotannon luonnollisena muotona. Siellä missä hän puhuu työn tuottavuudesta, hän ei etsi siitä syytä lisäarvon olemassaoloon, vaan ainoastaan sitä syytä, joka määrää sen suuruuden. Sitä vastoin hänen koulukuntansa on äänekkäästi julistanut työn tuotantovoiman voiton (lue: lisäarvon) syntymisen syyksi. Joka tapauksessa tämä tietää edistystä merkantilisteihin verraten, jotka puolestaan johtavat tuotteiden hinnan nousun niiden tuotantokustannusten yläpuolelle vaihdosta, niiden myynnistä arvoaan kalliimmasta. Kuitenkin Ricardon koulukuntakin oli vain kiertänyt tehtävän, mutta ei ratkaissut sitä. Todellisuudessa näillä porvarillisilla taloustieteilijöillä oli se oikea vaisto, että oli hyvin vaarallista liian syvästi aprikoida polttavaa kysymystä lisäarvon alkuperästä. Mutta mitä on sanottava siitä, että puoli vuosisataa Ricardon jälkeen herra John Stuart Mill toteaa mahtavasti ylemmyytensä merkantilisteihin nähden kertaamalla kömpelösti Ricardon ensimmäisten mataloittajien kelvottomia verukkeita?
Mill sanoo:
»Voiton syynä on se, että työ tuottaa enemmän kuin sen ylläpitoon vaaditaan.»
Näin pitkältä tämä on vain vanhaa virttä; mutta Mill tahtoo lisätä myös omiaan:
»Tai muuttaaksemme lauseen muotoa: syynä siihen, miksi pääoma tuottaa voittoa, on se, että ravintoaineet, vaatteet, raaka-aineet ja työvälineet kestävät kauemman aikaa kuin mitä tarvitaan niiden tuottamiseen.»
Mill sekoittaa tässä työajan keston sen tuotteiden kestoon. Tämän mukaan leipuri, jonka tuotteet kestävät vain yhden päivän, ei voisi koskaan saada palkkatyöläisistään samaa voittoa minkä saa koneenrakentaja, jonka tuotteet kestävät 20 vuotta ja kauemmin. Jos todellakaan linnunpesät eivät kestäisi kauempaa kuin vaaditaan niiden rakentamiseen, niin lintujen täytyisi tulla toimeen ilman pesiä.
Esitettyään ensiksi tämän perustotuuden Mill vahvistaa etevämmyytensä merkantilistien rinnalla seuraavasti:
»Me näemme siis, ettei voitto synny vaihtojen välikohtauksesta, vaan työn tuotantovoimasta; kunkin maan kokonaisvoiton määrää aina työn tuotantovoima, tapahtukoonpa vaihtoa tai ei. Jollei olisi mitään toimien jakoa, niin ei olisi ostoa eikä myyntiä, mutta kuitenkin aina voittoa.»
Tässä vaihto, osto ja myynti ovat siis kapitalistisen tuotannon yleisiä edellytyksiä, pelkkä välikohtaus; ja kuitenkin on voittoa ilman työvoiman ostoa ja myyntiä!
Edelleen:
»Jos maan kaikki työläiset tuottavat 20 % yli palkkasummansa, niin voitot ovat 20 %, olkootpa tavaran hinnat millaiset tahansa.»
Tämä on toisaalta erittäin onnistunutta tautologiaa, sillä jos työläiset tuottavat kapitalisteilleen 20 % lisäarvoa, niin voitot suhtautuvat työläisten kokonaispalkkaan samoin kuin 20 : 100. Toisaalta on ehdottomasti väärin sanoa, että voitot »ovat 20 %». Niiden täytyy aina olla pienempiä, koska voitot lasketaan liikkeeseen sijoitetun pääoman kokonaissummasta. Olettakaamme, että kapitalisti on sijoittanut pääomaa esim. 500 puntaa ja siitä 400 puntaa tuotantovälineisiin sekä 100 puntaa työpalkkaan. Jos lisäarvon suhdeluku on, kuten on oletettu, 20 %, niin voiton suhdeluvuksi tulee 20 : 500, ts. 4 % eikä 20 %.
Sitten seuraa loistava näyte siitä, miten Mill käsittelee yhteiskunnallisen tuotannon erilaisia historiallisia muotoja: »Minä oletan kaikkialla asioiden nykyistä tilaa, joka muutamin poikkeuksin on vallalla kaikkialla, ts. että kapitalisti tekee kaikki ennakkosijoitukset, niihin laskettuna myös työläisen maksamisen.» Outo näköhäiriö: nähdä kaikkialla asiaintila, joka näihin saakka on vallinnut maapallolla vain poikkeuksellisesti! Mutta eteenpäin. Mill on kyllin hyvä myöntääkseen, että »tämä ei ole ehdottomasti välttämätöntä».[i] Päinvastoin.
»Työläinen voisi odottaa koko palkkaansa siihen saakka, kunnes työ on täysin valmis, jos hänellä olisi tänä väliaikana ylläpitoonsa tarpeelliset varat. Mutta tässä tapauksessa hän olisi jossain määrin kapitalisti, joka sijoittaisi pääomaa liikkeeseen ja antaisi osan sen harjoittamiseen tarpeellisista varoista.»
Yhtä hyvin Mill voisi sanoa, että työläinen, joka ei anna itselleen ainoastaan elintarpeita, vaan myös työvälineet, on todellisuudessa oma palkkatyöläisensä. Tai että amerikkalainen talonpoika on oma orjansa, joka raataa vain itselleen vieraan herran asemesta.
Sitten kun Mill on täten selvästi todistanut, että kapitalistinen tuotanto, vaikkapa sitä ei olisikaan, sittenkin olisi aina olemassa, hän on kyllin johdonmukainen todistaakseen, ettei sitä silloinkaan ole olemassa, kun se on olemassa.
»Ja edellisessä tapauksessakin» (kun kapitalisti antaa ennakolta palkkatyöläiselle hänen kaikki elintarvikkeensa) »työläistä voidaan katsoa samalta näkökannalta» (ts. kapitalistina). »Sillä kun hän luovuttaa työnsä alle sen markkinahinnan (!), voidaan asiaa katsoa ikään kuin hän antaisi ennakolta erotuksen (?) työnantajalleen jne.»[9a*]
Todellisuudessa työläinen antaa kapitalistille koko viikon jne. työnsä ennakolta ilmaiseksi saadakseen viikon jne. lopussa sen markkinahinnan; se tekee hänet Millin mukaan kapitalistiksi! Tasaisella kentällä näyttävät multakasatkin kukkuloilta; mitattakoon nykyisen porvaristomme latteutta sen »suurten ajattelijoiden» kaliiperin mukaan.
Keskimääräiselle työläiselle totunnaisesti välttämättömien elinhyödykkeiden arvo määrää työvoiman arvon. Näiden elinhyödykkeiden määrä, vaikka se muodoltaan voikin vaihdella, on tiettynä aikana tietyssä yhteiskunnassa tietty ja sitä on käsiteltävä siis pysyväisenä suureena. Tämän määrän arvo vain muuttuu. Kaksi muutakin tekijää on otettava huomioon työvoiman arvon määräämisessä. Ensiksikin työvoiman kehityskustannukset, jotka muuttuvat tuotantotavan muuttuessa, toiseksi sen luonnolliset eroavuudet riippuen siitä, onko se miespuolista vai naispuolista, täysikasvuista vai alaikäisten työvoimaa. Näiden erilaisten työvoimien käyttämisestä, joka taas riippuu tuotantotavasta, johtuu suuria eroavuuksia työläisperheen uusintamiskustannuksissa ja täysi-ikäisen miespuolisen työntekijän arvossa. Nämä molemmat tekijät jätetään kuitenkin seuraavassa tutkimuksessa huomioon ottamatta.[9b*]
Me edellytämme: 1. että tavarat myydään niiden arvosta ja 2. että työvoiman hinta tosin voi tilapäisesti kohota sen arvoa korkeammaksi, mutta ei koskaan laskeudu sitä alemmaksi.
Näin edellyttäen havaitsimme, että työvoiman hinnan ja lisäarvon suhteelliset määrät riippuvat kolmesta seikasta: 1. työpäivän pituudesta eli työn ekstensiivisestä suuruudesta; 2. työn normaalista voimaperäisyydestä eli sen intensiivisestä suuruudesta, ts. siitä, että tietty määrä työtä käytetään määräajassa; 3. lopuksi työn tuotantovoimasta, ts. siitä, että tuotantoehtojen kehitysasteen mukaan aina sama työmäärä antaa samassa ajassa suuremman tai pienemmän määrän tuotteita. Tässä ovat ilmeisesti mahdollisia hyvin erilaiset yhdistelmät aina sen mukaan, onko yksi näistä kolmesta tekijästä pysyväinen ja kaksi vaihtelevaa, vai kaksi tekijää pysyväistä ja yksi vaihteleva, vai ovatko kaikki kolme samalla kertaa vaihtelevia. Nämä yhdistelmät tulevat vielä moninaisemmiksi sen kautta, että kun eri tekijät vaihtelevat samalla kertaa, vaihtelun suuruus ja suunta voivat olla erilaiset. Seuraavassa esitetään vain pääyhdistelmät.
Tässä tapauksessa työvoiman arvon ja lisäarvon määrää kolme lakia.
Ensiksi: Tietynpituinen työpäivä antaa aina saman arvotuloksen, vaihdelkoonpa työn tuottavuus ja sen ohessa tuotteiden määrä ja siis yksityisten tavaroiden hinta kuinka hyvänsä.
Esim. 12-tuntisen työpäivän arvotuote on 6 šillinkiä, vaikka tuotetun käyttöarvon paljous muuttuu työn tuotantovoiman muuttuessa, joten siis 6 šillingin arvo jakautuu useampien tai harvempien tavaroiden osalle.
Toiseksi: Työvoiman arvo ja lisäarvo muuttuvat käännetyssä suhteessa toisiinsa. Muutokset työn tuotantovoimassa, sen lisäytyminen tai väheneminen, vaikuttavat päinvastaiseen suuntaan työvoiman arvoon ja samaan suuntaan lisäarvoon.
Kaksitoistatuntisen työpäivän arvotuote on pysyvä suure, esim. 6 š. Tämä pysyvä suure on yhtä kuin lisäarvo plus työvoiman arvo, jonka työläinen korvaa vastikkeella. On itsestään selvää, että pysyvän suureen kahdesta osasta kumpikaan ei voi lisääntyä toisen vähenemättä. Työvoiman arvo ei voi kohota 3 š:stä 4:ään lisäarvon alenematta 3 š:stä 2:een, eikä lisäarvo voi nousta 3:sta 4 š:iin työvoiman arvon alenematta 3 š:stä 2:een. Näiden edellytysten vallitessa mitkään muutokset työvoiman arvon tai lisäarvon absoluuttisessa suuruudessa eivät siis ole mahdollisia muutoin kuin että niiden relatiiviset eli suhteelliset suuruudet samalla muuttuvat. Niiden on mahdotonta yhtaikaa vähentyä tai lisääntyä.
Edelleen työvoiman arvo ei voi alentua eikä siis lisäarvo kohota työn tuotantovoiman kohoamatta; esim. yllä mainitussa tapauksessa työvoiman arvo ei voi alentua 3:sta 2 š:iin muutoin kuin että työn tuotantovoiman lisääntymisen kautta on käynyt mahdolliseksi tuottaa 4 tunnissa sama määrä elinhyödykkeitä kuin aikaisemmin 6 tunnissa. Päinvastoin työvoiman arvo ei voi nousta 3:sta 4 š:iin muutoin kuin että työn tuotantovoima alenee, että siis vaaditaan 8 tuntia sen saman elinhyödykemäärän tuottamiseen, johon ennen riitti 6 tuntia. Tästä seuraa, että työn tuottavuuden lisääntyminen alentaa työvoiman arvoa ja siten korottaa lisäarvoa, kun taas työn tuottavuuden vähentyminen korottaa työvoiman arvoa ja alentaa lisäarvoa.
Tätä lakia esittäessään Ricardo jätti huomioonottamatta erään seikan: vaikka lisäarvon eli lisätyön suuruuden muuttuminen edellyttää päinvastaista muuttumista työvoiman arvossa eli välttämättömässä työssä, ei siitä suinkaan seuraa, että ne muuttuvat samassa suhteessa. Ne lisääntyvät tai vähenevät yhtä paljon. Mutta se suhde, missä arvotuotteen tai työpäivän kukin osa lisääntyy tai vähenee, riippuu siitä alkuperäisestä jaosta, mikä oli olemassa ennen työn tuotantovoiman muuttumista. Jos työvoiman arvo oli 4 š eli välttämätön työaika 8 tuntia, lisäarvo 2 š eli lisätyö 4 tuntia, ja jos työn tuotantovoiman kohoamisen takia työvoiman arvo alenee 3 š:iin eli välttämätön työ 6 tuntiin, niin lisäarvo nousee 3 š:iin eli lisätyö 6 tuntiin. Sama 2 tunnin tai 1 š:in suure on yhdessä tapauksessa lisätty, toisessa vähennetty. Mutta suhteellisen suuruuden muutos on molemmin puolin erilainen. Kun työvoiman arvo laskee 4 š:stä 3:een, siis 1⁄4 eli 25 %, nousee lisäarvo 2 š:stä 3:een, siis 1⁄2 eli 50 %. Siitä seuraa, että lisäarvon suhteellinen enentyminen tai vähentyminen työn tuotantovoimassa tapahtuvan tietyn muutoksen takia on sitä suurempi, kuta pienempi on alkuaan se osa työpäivää, joka esittää lisäarvoa, ja sitä pienempi, kuta suurempi se on.
Kolmanneksi: Lisäarvon lisääntyminen tai väheneminen ovat aina seurauksena vastaavasta työvoiman arvon lisääntymisestä tai vähenemisestä eivätkä koskaan syynä siihen.[10*]
Kun työpäivä on pysyvä suure, ts. sitä esittää pysyvä arvosuure, ja kun edelleen jokaista lisäarvon suuruuden muutosta vastaa päinvastainen muutos työvoiman arvossa ja työvoiman arvo voi muuttua vain työn tuotantovoiman muuttuessa, niin tästä kaikesta ilmeisesti seuraa, että jokaiseen lisäarvon suuruuden muutokseen on syynä päinvastainen muutos työvoiman arvossa. Kun edellä näimme, ettei mikään absoluuttinen suuruuden muutos työvoiman arvossa ja lisäarvossa ole mahdollinen, ellei niiden suhteellinen suuruus muutu, niin nyt huomaamme, ettei mikään muutos niiden suhteellisissa suuruuksissa ole mahdollinen, ellei työvoiman absoluuttinen arvosuuruus muutu.
Kolmannen lain mukaan muutos lisäarvon suuruudessa edellyttää työn tuotantovoimassa tapahtuneen muutoksen aiheuttamaa muutosta työvoiman arvossa. Tuon muutoksen rajan määrää työvoiman uusi arvonraja. Mutta vaikka olosuhteet sallisivatkin lain vaikuttaa, voi tapahtua väliliikkeitä. Jos esim. työn tuotantovoiman kohoamisen takia työvoiman arvo alenee 4 š:stä 3:een tai välttämätön työaika 8 tunnista 6:een, niin työvoiman hinta voi kuitenkin aleta vain 3 š 8 pennyä, 3 š 6 pennyä, 3 š 2 pennyä jne., siis lisäarvo nousta vain 3 š 4 pennyä, 3 š 6 pennyä, 3 š 10 pennyä jne. Alenemisen aste, jonka alirajana on 3 š, riippuu siitä suhteellisesta painosta, minkä pääoman painostus toisaalta ja työläisten vastarinta toisaalta panevat vaakalaudalle.
Työvoiman arvon määrää tietyn elinhyödykepaljouden arvo. Työn tuotantovoiman muutos saa aikaan muutoksen näiden elinhyödykkeiden arvossa, mutta ei niiden määrässä. Itse määrä voi työn tuotantovoiman noustessa kasvaa sekä työläiselle että kapitalistille yhtaikaa ja samassa suhteessa ilman mitään suuruusmuutosta työvoiman hinnan ja lisäarvon välillä. Jos työvoiman alkuperäinen arvo on 3 š ja välttämätön työaika on 6 tuntia, jos lisäarvo samoin on 3 š eli lisätyö myös 6 tuntia, niin työn tuotantovoiman kaksinkertaistuminen työpäivän jaon pysyessä entisellään jättää työvoiman hinnan ja lisäarvon muuttumatta. Kumpikin niistä ilmaistaan nyt vain kaksi kertaa niin monella, mutta suhteellisesti halventuneella käyttöarvolla. Vaikka työvoiman hinta on jäänyt muuttumatta, se on kuitenkin kohonnut sen arvoa korkeammaksi. Jos työvoiman hinta alenisi, mutta ei sen uuden arvon määräämään alirajaan 11⁄2 š:iin saakka, vaan 2 š:iin 10 pennyyn, 2 š:iin 6 pennyyn jne., niin tämä aleneva hinta edustaisi yhä edelleenkin lisääntyvää elinhyödykkeiden määrää. Työvoiman hinta voisi siten työn tuotantovoiman kohotessa alati alentua työläisen elinhyödykemäärän yhtaikaa ja jatkuvasti lisääntyessä. Mutta suhteellisesti, ts. lisäarvoon verrattuna, työvoiman arvo alati alenisi ja siis kuilu työläisen ja kapitalistin elinehtojen välillä syvenisi.[11*]
Ricardo on ensimmäisenä antanut tarkan sanamuodon kolmelle yllä mainitulle laille. Hänen esityksensä heikkoutena on: 1. että hän pitää niitä erikoisia edellytyksiä, joiden vallitessa nuo lait vaikuttavat, kapitalistisen tuotannon itsestään ymmärrettävinä, yleisinä ja välttämättöminä ehtoina. Hän ei tiedä mistään muutoksista työpäivän pituudessa eikä työn voimaperäisyydessä, niin että hänen esityksessään työn tuottavuus tulee itsestään ainoaksi vaihtelevaksi tekijäksi. 2. Samoin kuin muutkin taloustieteilijät Ricardo ei ole koskaan tutkinut lisäarvoa sellaisenaan, ts. riippumatta sen erikoismuodoista, kuten voitosta, maankorosta jne. Tämä toinen heikkous aiheutti hänen erittelyssään paljon pahemman virheen kuin oli ensimmäinen. Hän sekoittaa lait lisäarvon suhdeluvusta ilman muuta voiton suhdeluvun lakeihin. Kuten on jo sanottu, voiton suhdeluku on lisäarvon suhde liikkeeseen sijoitettuun kokonaispääomaan, kun taas lisäarvon suhdeluku on lisäarvon suhde vain tämän pääoman vaihtelevaan osaan. Olettakaamme, että 500 punnan pääoma (C) jakautuu raaka-aineeseen, työvälineisiin jne., jotka tekevät yhteensä 400 puntaa (c), ja 100 puntaa työpalkkoihin (v), ja että edelleen lisäarvo on 100 puntaa (m). Silloin lisäarvon suhdeluku on m / v = 100 puntaa / 100 puntaa = 100 %. Mutta voiton suhdeluku m / C = 100 puntaa / 500 puntaa = 20 %. Sitäpaitsi on ilmeistä, että voiton suhdeluku voi olla riippuvainen olosuhteista, jotka eivät suinkaan vaikuta lisäarvon suhdelukuun. Tämän teoksen kolmannessa kirjassa todistan myöhemmin, että tietyissä oloissa sama lisäarvon suhdeluku voi esiintyä mitä erilaisimpina voiton suhdelukuina ja erilaiset lisäarvon suhdeluvut samana voiton suhdelukuna.
Työn voimaperäisyyden lisääntyminen edellyttää enentynyttä työn käyttöä samassa ajassa. Voimaperäisempi työpäivä esineellistyy siis useammiksi tuotteiksi kuin vähemmän voimaperäinen yhtä monituntinen päivä. Tosin tuotantovoiman noustessakin sama työpäivä antaa enemmän tuotteita. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa alenee yksityisen tuotteen arvo, koska se maksaa vähemmän työtä kuin ennen; edellisessä tapauksessa se pysyy muuttumattomana, koska tuote maksaa nyt yhtä paljon työtä kuin ennenkin. Tuotteiden lukumäärä kasvaa tällöin aiheuttamatta niiden hinnan alenemista. Niiden lukumäärän mukana kasvaa myös niiden hintasumma, kun tuotantovoiman noustessa vain sama arvosumma esiintyy suuremmassa tuotteiden määrässä. Kun siis työtuntien lukumäärä pysyy samana, voimaperäisempi työpäivä ruumiillistuu korkeammaksi arvotuotteeksi ja siis rahanarvon pysyessä samana suuremmaksi määräksi rahaa. Työpäivän aikana muodostettu arvotuote vaihtelee sitä mukaa kuin työpäivän voimaperäisyys poikkeaa yhteiskunnallisesta normaaliasteesta. Sama työpäivä ei siis esiinny niin kuin ennen pysyvänä, vaan vaihtelevana arvotuotteena, voimaperäisempi, kaksitoistatuntinen työpäivä esim. 7 š:ssä, 8 š:ssä jne. 6 š:n asemesta, kuten voimaperäisyydeltään tavallinen kaksitoistatuntinen työpäivä. Selvää on, että jos työpäivän arvotuote vaihtelee esim. 6:sta 8 š:iin, niin tämän arvotuotteen molemmat osat, työvoiman hinta ja lisäarvo, voivat kohota yhtaikaa joko samassa tai eri määrässä. Työvoiman hinta ja lisäarvo voivat kumpikin samaan aikaan kohota 3 š:stä 4:ään, kun arvotuote kohoaa 6 š:stä 8:aan. Työvoiman hinnan korotus ei tässä välttämättä sisällä sen hinnan nousemista yli sen arvon. Päinvastoin sitä voi seurata sen aleneminen alle[ii] arvon. Tämä tapahtuu aina, jollei työvoiman hinnankorotus riitä korvaamaan sen nopeammaksi tullutta kulumista.
Tiedämme, että lukuunottamatta tilapäisiä poikkeuksia muutos työn tuottavuudessa aiheuttaa ainoastaan silloin muutoksen työvoiman arvon suuruudessa ja siksi lisäarvonkin suuruudessa, kun kysymyksessä olevien teollisuudenhaarojen tuotteet sisältyvät työläisen tavalliseen kulutukseen. Tämä rajoitus jää tässä kohden pois. Muuttukoonpa työn suuruus ekstensiivisesti tai intensiivisesti, sen suuruuden muutosta vastaa muutos sen arvotuotteen suuruudessa, sen tarvikkeen luonteesta riippumatta, jossa tämä arvo esiintyy.
Jos työn voimaperäisyys kohoaisi kaikissa teollisuudenhaaroissa yhtaikaa ja samassa määrin, niin uudesta korkeammasta intensiteetin (voimaperäisyyden) asteesta tulisi tavallinen yhteiskunnallinen normaaliaste ja sitä lakattaisiin samalla pitämästä ekstensiivisenä (ulottuvaisuus-) suureena. Mutta silloinkin työn keskimääräiset voimaperäisyyden asteet jäisivät eri kansakunnilla erilaisiksi ja ne rajoittaisivat siis arvolain soveltamista erilaisiin kansallisiin työpäiviin. Toisen kansakunnan voimaperäisemmän työpäivän ilmaisu rahassa olisi suurempi kuin toisen vähemmän voimaperäisen työn ilmaisu.[12*]
Työpäivä voi muuttua kahteen suuntaan. Sitä voidaan lyhentää tai pidentää.
1. Tiettyjen edellytysten vallitessa, ts. työn tuotantovoiman ja voimaperäisyyden pysyessä entisellään, tapahtuva työpäivän lyhentäminen jättää työvoiman arvon ja siis myös välttämättömän työajan muuttamatta. Se lyhentää lisätyötä ja pienentää lisäarvoa. Kun viimeksi mainitun absoluuttinen suuruus pienenee, pienenee myös sen suhteellinen suuruus, ts. sen suuruus suhteessa työvoiman samana pysyvän arvon suuruuteen. Ainoastaan painamalla työvoiman hinnan sen arvoa alemmaksi kapitalisti voisi tällöin pelastua tappiolta.
Kaikissa työpäivän lyhentämistä vastaan esitetyissä lausunnoissa edellytetään, että tämä ilmiö tapahtuu tässä oletettujen edellytysten vallitessa, kun todellisuudessa asia on päinvastoin: muutokset työn tuottavuudessa ja voimaperäisyydessä tapahtuvat joko ennen työpäivän lyhentämistä tai välittömästi sen jälkeen.[13*]
2. Työpäivän pidentäminen. Olkoon välttämätön työaika 6 tuntia eli työvoiman arvo 3 š, samoin lisätyö 6 tuntia ja lisäarvo 3 š. Tällöin kokonaistyöpäivä on 12 tuntia ja se esiintyy 6 š:n arvotuotteessa. Jos työpäivää pidennetään 2 tunnilla ja työvoiman hinta jää muuttumatta, niin lisäarvon absoluuttisen suuruuden ohella kasvaa myös sen suhteellinen suuruus. Vaikka työvoiman arvosuuruus jääkin absoluuttisesti muuttumatta, se laskee suhteellisesti. I kohdassa mainittujen edellytysten vallitessa työvoiman arvon suhteellinen suuruus ei olisi voinut muuttua, ellei sen absoluuttinen suuruus olisi muuttunut. Tässä sitä vastoin työvoiman arvon suhteellisen suuruuden muutos on seuraus lisäarvon absoluuttisen suuruuden muutoksesta.
Kun arvotuote, joka työpäivää edustaa, kasvaa työpäivän pidentyessä, niin työvoiman hinta ja lisäarvo voivat nousta yhtaikaa joko yhtä tai eri suuressa määrin. Tämä samanaikainen kasvaminen on siis mahdollinen kahdessa tapauksessa, kun työpäivää absoluuttisesti jatketaan ja kun työn voimaperäisyys kasvaa ilman sellaista jatkamista.
Kun työpäivää jatketaan, työvoiman hinta voi laskeutua alle arvonsa, vaikka se nimellisesti jääkin muuttumattomaksi, vieläpä voi noustakin. Työvoiman päiväarvo, kuten muistetaan, on näet laskettu työläisen normaalin elinajan keskimääräisen keston ja sitä vastaavan normaalin ihmisluonnon mukaisen elinaineen vaihtumisen mukaan.[14*] Tiettyyn kohtaan saakka työpäivän pidentämiseen erottamattomasti liittyvä työvoiman suurempi kuluminen voidaan tasata suuremmalla korvauksella. Mutta tämän jälkeen kuluminen suurenee geometrisessa sarjassa ja samalla tuhoutuvat kaikki työvoiman normaalit uusintamisen ja toiminnassa pitämisen edellytykset. Työvoiman hinta ja sen riistoaste lakkaavat olemasta keskenään yhteismitallisia suureita.
Tässä ovat ilmeisesti hyvin monet yhdistelmät mahdollisia. Kumpikin kahdesta tekijästä voi vaihdella ja yksi jäädä pysyväksi tai kaikki kolme voivat yhtaikaa vaihdella. Ne voivat vaihdella yhtä suuressa tai eri suurissa määrin, samaan tai eri suuntaan, ja siis niiden muutokset joko osittain tai kokonaan tasoittavat toisensa. Mutta kaikkien mahdollisten tapausten erittely on kuitenkin helppoa kohdissa I, II ja III esitettyjen selitysten mukaan. Kaikista mahdollisista yhdistelmistä saa tuloksen, kun käsittelee aluksi vuorotellen yhtä tekijää muuttuvana ja toisia aluksi pysyvinä. Panemme sen tähden merkille tässä vielä lyhyesti kaksi tärkeätä tapausta.
1. Työn tuotantovoima vähenee työpäivää samanaikaisesti pidennettäessä:
Kun puhumme tässä työn vähenevästä tuotantovoimasta, niin tarkoitamme niitä työnhaaroja, joiden tuotteet määräävät työvoiman arvon, siis esim. työn tuotantovoiman vähenemistä maan lisääntyvän hedelmättömyyden ja sitä vastaavan maantuotteiden kallistumisen takia. Olettakaamme, että työpäivä on kaksitoistatuntinen, sen arvotuote on 6 š, josta toinen puoli korvaa työvoiman arvoa ja toinen muodostaa lisäarvon. Työpäivä jakautuu siis 6 tuntiin välttämätöntä työtä ja 6 tuntiin lisätyötä. Olettakaamme edelleen, että maantuotteiden kallistumisen takia työvoiman arvo kohoaa 3:sta 4 š:iin, siis välttämätön työaika 6:sta 8 tuntiin. Jos työpäivä pysyy muuttumattomana, vähenee lisätyö 6:sta 4 tuntiin, lisäarvo 3:sta 2 š:iin. Jos työpäivää pidennetään 2 tunnilla, siis 12:sta 14 tuntiin, pysyy lisätyö 6 tuntina, lisäarvo 3 š:nä, mutta sen suuruus vähenee verrattuna välttämättömällä työllä mitattuun työvoiman arvoon. Jos työpäivää pidennetään 4 tunnilla, 12:sta 16 tuntiin, pysyvät lisäarvon ja työvoiman arvon, lisätyön ja välttämättömän työn suhteelliset suuruudet muuttumattomina, mutta lisäarvon absoluuttinen suuruus kasvaa 3:sta 4 š:iin, lisätyön 6:sta 8 tuntiin, siis 1⁄3 eli 331⁄3 %. Kun siis työn tuotantovoima vähenee työpäivää samanaikaisesti pidennettäessä, niin lisäarvon absoluuttinen suuruus voi pysyä muuttumattomana, vaikka sen suhteellinen suuruus pienenee; sen suhteellinen suuruus voi pysyä muuttumattomana, vaikka sen absoluuttinen suuruus lisääntyy, ja aina työpäivän pidentämisen mukaan voivat molemmat kasvaa.
Elinhyödykkeiden hintojen kohoaminen vuosina 1799–1815 aiheutti Englannissa nimellisen palkkojen korotuksen, vaikka todelliset, elinhyödykkeissä ilmaistut työpalkat alenivat. Tämän johdosta West ja Ricardo päättivät, että maanviljelystyön tuottavuuden vähentyminen oli aiheuttanut lisäarvon suhdeluvun pienenemisen, ja he tekivät tämän ainoastaan heidän omassa mielikuvituksessaan olevan olettamuksen lähtökohdaksi tärkeän erittelyn suorittamiseen työpalkan, voiton ja maankoron relatiivisista suuruussuhteista. Mutta työn lisääntyneen voimaperäisyyden ja työajan pakollisen pidentämisen johdosta lisäarvo oli silloin todellisuudessa sekä absoluuttisesti että suhteellisesti kasvanut. Tämä oli sitä kautta, jolloin työpäivän rajaton pidentäminen hankki itselleen kansalaisoikeuden,[15*] kautta, jota erityisesti luonnehtii pääoman yhä nopeampi lisääntyminen toisessa kohtiossa ja kurjuuden lisääntyminen toisessa.[16*]
2. Työn voimaperäisyyden ja tuotantovoiman lisääntyminen työpäivää samanaikaisesti lyhennettäessä:
Työn tuotantovoiman kohoaminen ja sen voimaperäisyyden lisääntyminen vaikuttavat samalla lailla yhteen suuntaan. Kumpikin lisää tiettynä ajankohtana valmistettujen tuotteiden määrää. Kumpikin siis lyhentää sitä työpäivän osaa, jonka työläinen käyttää elinhyödykkeidensä tai niiden vastikkeiden tuottamiseen. Työpäivän absoluuttisen alirajan muodostaa yleensä tämä sen välttämätön, mutta kokoonpuserrettava osa. Jos koko työpäivä kutistuisi siihen saakka, niin katoaisi lisätyö, mikä kapitalistisen järjestelmän vallitessa on mahdotonta. Kapitalistisen tuotantomuodon poistaminen mahdollistaa työpäivän rajoittamisen välttämättömään työhön. Kuitenkin viimeksi mainittu, olosuhteiden pysyessä muuten samoina, laajenisi alaltaan. Ensinnäkin siksi, että työläisen elinehdot tulisivat runsaammiksi ja hänen elämänvaatimuksensa suuremmiksi. Toiseksi osaa nykyisestä lisätyöstä pidettäisiin välttämättömänä työnä, nimittäin sitä työtä, joka on tarpeen yhteiskunnallisen vara- ja kasautumisvarannon aikaansaamiseen.
Kuta suuremmaksi työn tuotantovoima tulee, sitä enemmän voidaan työpäivää lyhentää, ja kuta enemmän työpäivää lyhennetään, sitä enemmän voi lisääntyä työn voimaperäisyys. Yhteiskunnallisesti katsottuna työn tuottavuus lisääntyy myös sen säästämisen ohessa. Tämä ei sisällä ainoastaan tuotantovälineiden säästämistä, vaan myös kaiken hyödyttömän työn välttämisen. Samalla kun kapitalistinen tuotantotapa pakottaa jokaisessa yksityisessä liikkeessä säästäväisyyteen, sen anarkinen kilpailujärjestelmä synnyttää yhteiskunnallisten tuotantovälineiden ja työvoimien rajatonta tuhlaamista sekä lukemattomia nyt välttämättömiä, mutta itsessään tarpeettomia toimia.
Kun työn voimaperäisyys ja tuotantovoima ovat tietyt, niin aineelliseen tuotantoon välttämätön yhteiskunnallisen työpäivän osa on sitä lyhempi ja siis yksilöiden vapaaseen, henkiseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan jäävä ajanosa sitä pitempi, kuta yhdenmukaisemmin työ on jaettu kaikkien työhön pystyvien yhteiskunnan jäsenten kesken, kuta vähemmän toinen yhteiskuntakerros voi lykätä luonnostaan välttämättömän työn omilta harteiltaan toisen kerroksen kannettavaksi. Työpäivän lyhentämisen absoluuttisena rajana tähän suuntaan on työn yleisyys. Kapitalistisessa yhteiskunnassa saadaan vapaata aikaa yhdelle yhteiskuntaluokalle muuttamalla syvien rivien koko elinaika työajaksi.
Olemme nähneet, että lisäarvon suhdelukua esittävät seuraavat kaavat:
| I. | lisäarvo / vaihteleva pääoma (m / v) | = | lisäarvo / työvoiman arvo | = | lisätyö / välttämätön työ. |
Molemmat ensimmäiset kaavat esittävät arvojen suhteena sen, minkä kolmas esittää niiden aikojen suhteena, joissa nämä arvot tuotetaan. Nämä kaavat, joita voi käyttää toistensa sijasta, ovat tarkoin käsitteen mukaisia. Jo klassisessa kansantaloustieteessä niitä on kyllä käsitelty asiallisesti, mutta ei tietoisesti. Sen sijaan tapaamme siinä seuraavat johdetut kaavat:
| II. | lisätyö / työpäivä | = | lisäarvo / tuotearvo | = | lisätuote / kokonaistuote. |
Sama suhde ilmaistaan tässä vuorotellen joko työajan muodossa tai niiden arvojen muodossa, joissa tämä työaika esineellistyy tai niiden tuotteiden muodossa, joissa nämä arvot ovat olemassa. Tietysti tällöin edellytetään, että tuotteen arvolla tarkoitetaan ainoastaan työpäivän arvotuotetta, kun sitä vastoin tuotearvon pysyvä osa on poissuljettu.
Kaikissa näissä kaavoissa on työn todellinen riistoaste eli lisäarvon suhdeluku esitetty väärin. Olettakaamme työpäivä 12 tunniksi. Samoin edellytyksin kuin edellisissä esimerkeissä esitämme tässä tapauksessa työn todellisen riistoasteen seuraavissa verrannoissa:
| 6 tuntia lisätyötä / 6 tuntia välttämätöntä työtä | = | 3 š lisäarvo / 3 š vaihteleva pääoma | = | 100%. |
Kaavojen II mukaan saamme sitä vastoin:
| 6 tuntia lisätyötä / 12 tunnin työpäivä | = | 3 š lisäarvo / 6 š arvotuote | = | 50%. |
Nämä johdetut kaavat ilmaisevat todellisuudessa sitä suhdetta, missä työpäivä tai sen arvotuote jakautuu kapitalistin ja työläisen kesken. Jos ne siis käyvät pääoman arvon lisäyksen asteen välittömistä ilmaisuista, niin pitää paikkansa väärä laki: lisätyö eli lisäarvo ei voi koskaan nousta 100 %:iin.[17*] Kun lisätyö voi aina muodostaa vain osan työpäivästä tai lisäarvo aina vain osan arvotuotteesta, on lisätyö aina välttämättömästi pienempi kuin työpäivä, tai lisäarvo aina pienempi kuin arvotuote. Mutta ollakseen suhteessa 100 / 100, niiden täytyisi olla yhtä suuret. Jotta lisätyö käsittäisi koko työpäivän (tässä on kysymys työviikon, työvuoden jne. keskimääräisestä työpäivästä), välttämättömän työn täytyisi vähetä nollaan. Mutta jos välttämätön työ katoaa, niin häviää myös lisätyö, koska jälkimmäinen riippuu edellisestä. Verranto lisätyö / työpäivä = lisäarvo / arvotuote ei siis voi koskaan päästä rajaan saakka ja vielä vähemmän nousta suhteeksi 100 + x / 100. Mutta sen kyllä voi tehdä lisäarvon suhdeluku eli työn todellinen riistoaste. Ottakaamme esim. herra L. de Lavergnen arvio, jonka mukaan englantilainen maanviljelystyöläinen saa vain 1⁄4, kapitalisti (vuokraaja) sitä vastoin 3⁄4 tuotteesta[18*] tai sen arvosta miten saalis sitten jakautuneekaan edelleen kapitalistin ja maanomistajan ym. kesken. Englantilaisen maatyömiehen lisätyö suhtautuu sen mukaan hänen välttämättömään työhönsä = 3 : 1, joten siis riistämisen prosenttimäärä on 300 %.
Klassiselle kansantaloustieteelle ominaisen metodin, jonka mukaan työpäivää on käsiteltävä pysyvänä suureena, vahvisti kaavojen II käyttäminen, koska siinä aina verrataan lisätyötä määrätyn pituiseen työpäivään. Samoin on asianlaita, jos pidetään silmällä yksinomaan arvotuotteen jakoa. Työpäivä, joka jo on esineellistynyt arvotuotteessa, on aina määrätyn pituinen työpäivä.
Lisäarvon ja työvoiman arvon esittäminen arvotuotteen murto-osina — tämä esittämistapa muuten johtuu itse kapitalistisesta tuotantotavasta ja sen merkitys selvenee myöhemmin — peittää pääomasuhteen erityisen luonteen, nimittäin vaihtelevan pääoman vaihtamisen elävään työvoimaan ja sen mukaisesti työläisen jättämisen tuotteesta osattomaksi. Sijaan tulee sellaisen osuussuhteen näennäisyys, jossa työläinen ja kapitalisti jakavat tuotteen sen osan mukaan, mikä heillä kummallakin on sen muodostamisessa.[19*]
Muuten kaavat II voidaan aina muuttaa kaavoiksi I. Jos meillä on esim.
| 6 tunnin lisätyö / 12 tunnin työpäivä, |
niin välttämätön työaika = kahdentoista tunnin työpäivä vähennettynä kuuden tunnin lisätyö, ja niin saadaan:
| 6 tunnin lisätyö / 6 tunnin välttämätön työ | = | 100 / 100. |
Kolmas kaava, jonka jo ennakolta olen tullut esittäneeksi, on:
| III. | lisäarvo / työvoiman arvo | = | lisätyö / välttämätön työ | = | maksamaton työ / maksettu työ. |
Se väärinkäsitys, johon kaava maksamaton työ / maksettu työ voisi johtaa, että muka kapitalisti maksaisi työn eikä työvoimaa, ei edellä esitetyn jälkeen ole mahdollinen. Maksamaton työ / maksettu työ on vain kansantajuisempi sanontatapa kaavalle lisätyö / välttämätön työ. Kapitalisti maksaa työvoiman arvon tai siitä poikkeavan hinnan ja saa vaihdossa käyttöoikeuden itse elävään työvoimaan. Tämän työvoiman käyttäminen jakautuu kahteen jaksoon. Toisen ajanjakson kuluessa työläinen tuottaa vain arvon, joka = hänen työvoimansa arvo, siis vain vastikkeen. Työvoiman ennakkohinnan sijaan kapitalisti saa siis samanhintaisen tuotteen. On kuin hän olisi ostanut tämän tuotteen valmiina markkinoilta. Sitä vastoin lisätyön aikana työvoiman käyttäminen muodostaa kapitalistille arvoa, josta hänen ei tarvitse maksaa arvonkorvausta.[20*] Hän saa tämän työvoiman käytön ilmaiseksi. Tässä mielessä lisätyötä voidaan sanoa maksamattomaksi työksi.
Pääoma ei siis ole vain työn komentaja, kuten A. Smith sanoo. Se on oleellisesti maksamattoman työn komentaja. Kaikki lisäarvo, mihin voiton, koron, vuokran yms. erikoismuotoon se myöhemmin kiteytyneekin, on substanssiltaan maksamattoman työajan aineellistumaa. Pääoman arvonlisäyksen salaisuus muuttuu sen oikeudeksi määrättyyn paljouteen maksamatonta vierasta työtä.
[1*] »Jo kapitalistien pelkkä olemassaolokin erityisenä luokkana on riippuvainen työn tuottavuudesta.» (Ramsay, mt., s. 206.) »Jos itsekunkin työ riittäisi tuottamaan ainoastaan hänen oman ylläpitonsa, ei voisi olla mitään omaisuutta.» (Ravenstone, mt., s. 14.)
[1a*] Äskettäin tehdyn laskelman mukaan yksistään jo nyt tutkituissa osissa maapalloa elää vielä vähintään neljä miljoonaa ihmissyöjää.
[2*] »Amerikan villien intiaanien keskuudessa on melkein kaikki työläisen omaa, 99 sadasosaa tuotteesta lasketaan kuuluvan työlle. Englannissa työläisten osalle lankeaa ehkä alle 2⁄3.» (»The Advantages of the East-India Trade etc.», p. 72, 73.)
[3*] Diodoros Siculus, mt., 1. kirja, 80. luku [s. 126].
[4*] »Niin hyvää ja edullista kuin ensiksi mainittu» (rikas luonto) »onkin, se tekee kuitenkin väestön huolettomaksi, ylpeäksi ja kaikenlaiseen huikenteluun taipuvaiseksi, jota vastoin viimeksi mainittu (karu luonto) kehittää valppautta, tiedettä, taidetta ja valtioviisautta.» (»England's Treasure by Foreign Trade. Or the Balance of our Foreign Trade is the Rule of our Treasure». Written by Thomas Mun, of London, Merchant, and now published for the common good by his son John Mun. London 1669, p. 181, 182.) »En voi ajatella suurempaa kirousta millekään kansalle kuin joutua elämään maassa, jossa luonto itse tuottaa yltä kyllin ylläpito- ja ravintovälineitä ja ilmasto vaatii vain vähän huolenpitoa vaatteista ja ruumiinverhosta... Tosin voi esiintyä päinvastainenkin äärimmäisyys. Maa, joka ei kykene tuottamaan mitään työn avulla, on aivan yhtä huono kuin maa, joka tuottaa runsaita hedelmiä ilman työtä.» ([N. Forster,] »An Enquiry into the Causes of the Present High Price of Provisions. London 1767, p. 10.)
[5*] Pakko laskea ennakolta Niilin tulvan ajat synnytti egyptiläisen tähtitieteen ja sen mukana pappiskastin vallan maanviljelyksen johtajana. »Päiväntasaus on se vuodenhetki, jolloin Niili alkaa paisua ja joka siis egyptiläisten on täytynyt ottaa mitä tarkimmin huomioon... Heidän oli tärkeätä todeta tämä vuoden käännekohta järjestääkseen maanviljelystyönsä. Heidän oli sen tähden etsittävä taivaalta selvää merkkiä, joka osoittaisi sen palaamista.» (Cuvier, »Discours sur les révolutions du globe», éd. Hoefer, Paris 1863, p. 141.)
[6*] Yksi niistä aineellisista perusteista, jonka avulla valtiovalta sai haltuunsa Intian hajallaan olevat tuotantoelimistöt, oli vedensaannin järjestäminen. Intian muhamettilaiset hallitsijat ymmärsivät tämän paremmin kuin heidän englantilaiset seuraajansa. Muistutamme vain nälkävuodesta 1866, joka maksoi hengen enemmän kuin miljoonalle hindulle Orissan piirissä, Bengalin presidenttikunnassa.
[7*] »Ei ole kahta maata, jotka tuottaisivat yhtä paljon välttämättömyystarvikkeita samalla työllä. Ihmisten tarpeet lisääntyvät tai vähenevät sen ilmaston karuuden tai lauhkeuden mukaan, missä he elävät. Se työn suhteellinen paljous, joka eri maiden asukkaiden on pakko käyttää teolliseen toimintaansa, ei voi siis olla sama, eikä myöskään ole mahdollista ilmaista tämän työn vaihtelun määrää muuten kuin lämpimän ja kylmän asteiden mukaan; ja tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että tietynsuuruisen väestön elämän ylläpitoon tarvittava työn paljous on suurin kylmässä ilmanalassa ja pienin kuumassa. Sillä edellisessä ihmiset tarvitsevat enemmän vaatteita ja maakin vaatii enemmän muokkaamista kuin jälkimmäisessä.» (»An Essay on the Governing Causes of the Natural Rate of Interest». London 1750, p. 59.) Tämän käänteentekevän nimettömän teoksen kirjoittaja on J. Massie. Hume otti siitä korkoteoriansa.
[8*] »Kaiken työn täytyy» (mikä myös näyttää kuuluvan kansalaisen oikeuksiin ja velvollisuuksiin) »antaa ylijäämää.» (Proudhon.)[141]
[9*] F. Schouw, »Die Erde, die Pflanzen und der Mensch», 2. Aufl. Leipzig 1854, S. 148.
[9a*] J. St. Mill, »Principles of Political Economy». London 1868, p. 252–253, passim. {Yllä esitetyt kohdat on otettu »Pääoman» ranskankielisestä painoksesta. F. E.}
[9b*] Sivulla 281 [tämän kirjan s. 290–291] käsitelty tapaus jätetään tässä luonnollisesti samaten huomioon ottamatta. {Viite 3. painokseen. F. E.}
[10*] Tähän kolmanteen lakiin MacCulloch on tehnyt mm. sen mielettömän lisäyksen, että lisäarvo voi nousta työvoiman arvon alenematta, jos poistetaan verot, jotka kapitalistin on ennen maksettava. Näiden verojen poistaminen ei vähimmässäkään määrässä muuta sitä lisäarvon määrää, jonka teollisuuskapitalisti ensi kädessä työläisestä pusertaa. Se muuttaa vain sitä suhdetta, missä kapitalisti on pakotettu jakamaan lisäarvon oman taskunsa ja muiden kanssa. Se ei siis ensinkään muuta työvoiman arvon ja lisäarvon suhdetta. MacCullochin poikkeus osoittaa vain, ettei hän ymmärrä yleistä sääntöä; tämä vahinko sattuu hänelle hänen koettaessaan vulgarisoida Ricardoa yhtä usein kuin J. B. Saylle samassa toimessa A. Smithin suhteen.
[11*] »Jos tapahtuu muutos teollisuuden tuottavuudessa ja tietty paljous työtä ja pääomaa tuottaa nyt enemmän tai vähemmän kuin ennen, työpalkan suhteellinen osuus voi muuttua tuntuvasti, samalla kun tätä osuutta ilmaiseva tuotemäärä pysyy entisellään; tai voi muuttua myös tuotemäärä työpalkan suhteellisen osuuden pysyessä entisellään.» ([J. Cazenove,] »Outlines of Political Economy etc.». p. 67.)
[12*] »Kaikkien muiden ehtojen ollessa yhtäläisiä englantilainen tehtailija voi tietyssä ajassa teettää melkoisesti suuremman määrän työtä kuin ulkomainen tehtailija, joten 60-tuntisen englantilaisen ja 72- tai 80-tuntisen ulkomaisen työviikon ero tasoittuu.» (»Reports of Insp. of Fact, for 31st October 1855», p. 65.) Enempi lainsäädännöllinen työpäivän rajoittaminen mannermaan tehtaissa olisi pettämätön keino tämän mannermaan ja englantilaisen työtunnin välisen eron vähentämiseksi.
[13*] »On olemassa tasoittavia seikkoja... jotka kymmentuntilain vaikutus on tuonut päivänvaloon.» (»Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1848», p. 7.)
[14*] »Sen työn määrä, jonka henkilö on suorittanut 24 tunnin aikana, voidaan osapuilleen saada selville tutkimalla niitä kemiallisia muutoksia, jotka ovat tapahtuneet hänen ruumiissaan. Aineen muodonmuutokset ovat näet liikettä aiheuttavien voimien edelläkäyneen vaikutuksen osoitin.» (Grove, »On the Correlation of Physical Forces».)
[15*] »Vilja ja työ kulkevat harvoin rinnakkain. Mutta on olemassa raja, jota kauemmaksi niitä ei voida toisistaan erottaa. Kalliina aikoina työväenluokka teki tavattomia ponnistuksia, jotka aiheuttivat» (parlamentin tutkimuskomiteoiden vuosina 1814–1815 toteaman) »palkkojen alenemisen ja olivat sangen suureksi kunniaksi muutamille yksityisille sekä edistivät pääoman kasvamista. Mutta kukaan inhimillisiä tunteita omaava henkilö ei voi toivoa näkevänsä niitä aina pysyväisesti. Ne ovat hyvin ihailtavia tilapäisenä apuna; mutta jos ne tulisivat pysyväisiksi, niistä tulisi olemaan samanlaiset seuraukset kuin siitä, että jonkin maan väestö kasvaisi ravitsemismahdollisuuksien äärimmäisiin rajoihin.» (Malthus, »Inquiry into the Nature and Progress of Rent». London 1815, p. 48, viite.) Malthukselle on kunniaksi se, että hän panee painoa teoksensa eräässä toisessakin kohdassa suorastaan koskettelemaansa työpäivän pidentämiseen, kun sen sijaan Ricardo ja muut, huolimatta mitä räikeimmistä tosiasioista, panivat kaikkien tutkimustensa pohjaksi suuruudeltaan pysyvän työpäivän. Mutta ne vanhoilliset intressit, joiden palveluksessa Malthus oli, estivät häntä näkemästä, että työpäivän määrätön pidentäminen ja samanaikainen koneiden erinomainen kehitys sekä naisten ja lasten työn riisto tulevat tekemään suuren osan työväenluokasta »tarpeettomaksi», etenkin sitten, kun sotakysyntä ja Englannin yksinoikeus maailmanmarkkinoilla lakkaavat. Oli luonnollisesti paljoa mukavampaa ja paljon enemmän Malthuksen aito pappismaisesti jumaloimien vallitsevien luokkien etujen mukaista selittää tämä »liikaväestö» johtuneeksi luonnon ikuisista laeista kuin yksinomaan kapitalistisen tuotannon historiallisista luonnonlaeista.
[16*] »Pääasiallisena syynä pääoman kasvamiseen sodan aikana olivat työväenluokkien — jokaisen yhteiskunnan lukuisimpien kansanluokkien — suuret ponnistukset ja ehkäpä myös suuret kieltäymykset. Useampien vaimojen ja lasten oli pakko olosuhteiden ahdistaessa mennä teolliseen työhön; ja entisten työmiesten täytyi samasta syystä panna suurempi osa aikaansa tuotannon lisäämiseen.» (»Essays on Political Economy in which are illustrated the Principal Causes of the Present National Distress». London 1830, p. 248.)
[17*] Ks. esim., »Dritter Brief an v. Kirchmann von Rodbertus. Widerlegung der Ricardo'schen Lehre von der Grundrente und Begründung einer neuen Rentetheorie». Berlin 1851. Palaan myöhemmin tähän kirjoitukseen, joka huolimatta väärästä maankoron teoriasta paljastaa oikein kapitalistisen tuotannon olemuksen. {Lisäys 3. painokseen. Lukija näkee, kuinka hyväntahtoisesti Marx arvosteli edeltäjiään, kun hän huomasi heissä todellista edistystä, uuden oikean ajatuksen. Mutta Rodbertuksen Rud. Meyerille kirjoittaman kirjeen julkaiseminen on kuitenkin jossakin määrin vähentänyt edellä olevaa tunnustusta. Siinä sanotaan: »Pääoma on pelastettava paitsi työltä myös siltä itseltään, ja se tapahtuu todellisuudessa parhaiten, jos yrittäjäkapitalistin toiminnan käsittää kansan- ja valtiotaloudelliseksi toiminnaksi, jonka pääomaomaisuus on uskonut hänen suoritettavakseen, ja hänen voittonsa palkan muodoksi, koska me emme vielä tunne mitään muuta yhteiskunnallista elimistöä. Mutta palkkoja saa järjestellä ja vähentää, jos ne vievät liian paljon työpalkasta. Siten on torjuttavissa myös Marxin hyökkäys yhteiskuntaa vastaan, niin tahtoisin hänen kirjaansa nimittää... Ylipäänsä Marxin kirja ei ole niin paljon tutkimus pääomasta kuin polemiikkia nykyistä pääomamuotoa vastaan, jonka hän sekoittaa itse pääoman käsitteen kanssa, mistä juuri hänen erehdyksensä Johtuvatkin.» (»Briefe etc. von Dr. Rodbertus-Jagetzow, herausgegeben von Dr. Rud. Meyer». Berlin 1881, Bd. I, S. 111, Rodbertuksen 48. kirje.) Sellaisiksi ideologisiksi jokapäiväisyyksiksi kutistuvat todellakin rohkeat hyökkäykset Rodbertuksen »yhteiskunnallisissa kirjeissä.» F. E.}
[18*] Se osa tuotteesta, joka vain korvaa käytettyä pysyvää pääomaa, on tässä laskelmassa tietysti vähennetty. — Herra L. de Lavergne, joka ihailee sokeasti Englantia, esittää pikemminkin liian alhaisia kuin korkeita numeroita.
[19*] Koska kaikki kapitalistisen tuotantoprosessin kehittyneet muodot ovat yhteistoiminnan muotoja, ei tietystikään mikään ole helpompaa kuin jättää sen omituisen ristiriitainen luonne huomioon ottamatta ja runoilla se siten vapaiksi yhtymämuodoiksi, kuten on tapahtunut kreivi A. de Laborden teoksessa: »De l'Esprit d'Association dans tous les Intèrêts de la Communauté. Paris 1818. Amerikkalainen H. Carey käyttää tätä temppua samoin seurauksin yksinpä orjajärjestelmän oloistakin.
[20*] Vaikka fysiokraatit eivät huomanneetkaan lisäarvon salaisuutta, he ymmärsivät kuitenkin niin paljon, että se on »riippumaton ja käytettävissä oleva hyödyke, jota hän» (sen omistaja) »ei ole ostanut, mutta jonka hän myy.» (Turgot, »Réflexions sur la Formation et la Distribution des Richesses, p. 11.)
[i] Kirjeessään Danielsonille (N.—onille) 28. marraskuuta 1878 Marx ehdotti, että tämä kappale kuuluisi seuraavasti: »Sitten seuraa loistava näyte siitä miten Mill käsittelee yhteiskunnallisen tuotannon erilaisia historiallisia muotoja: 'Minä oletan kaikkialla', hän sanoo, 'asioiden nykyistä tilaa, joka muutamin poikkeuksin on vallalla kaikkialla, missä työläiset ja kapitalistit ovat eri luokkia, ts. minä oletan, että kapitalisti tekee kaikki ennakkosijoitukset, niihin laskettuna myös työläisen maksamisen.' Mill tahtoo uskoa, että tämä ei ole ehdottomasti välttämätöntä edes sellaisessa talousjärjestelmässä, jossa työläiset ja kapitalistit ovat eri luokkia.» Toim.
[ii] Sana »alle» on jäänyt pois käsikirjoituksesta nähtävästi kirjoitusvirheen johdosta. Toim.
[140] Muunnetut sanat 1700-luvun lopun saksalaisen runoilijan Friedrich Leopold Stolbergin runosta »Luontoon» (»An die Natur»). — 460.
[141] P. J. Proudhon, »Système des contradictions économiques, ou Philosophie de la misère», T. I. Paris 1846, p. 73 (»Taloudellisten vastakohtien järjestelmä eli kurjuuden filosofia», 1. osa. Pariisi 1846, s. 73). — 461.