Ensimmäisessä 23. heinäkuuta antamassamme julkilausumassa sanoimme:
»Toisen keisarikunnan kuolinkellot ovat jo soineet Pariisissa. Se on loppuva, kuten alkoikin: parodiaan. Mutta älkäämme unohtako, että nimenomaan Euroopan hallitukset ja vallassaolevat luokat antoivat Louis Bonapartelle mahdollisuuden esittää kahdeksantoista vuotta restauroidun keisarikunnan julmaa pilanäytelmää.»[1]
Jo ennen sotaoperaatioiden alkamista me siis suhtauduimme bonapartelaiseen saippuakuplaan kuten entiseen asiaan.
Emme ole erehtyneet toisen keisarikunnan elinkykyisyyden suhteen. Olimme myös oikeassa pelätessämme, että Saksan sota »menettää puhtaasti defensiivisen luonteensa ja muuttuu sodaksi Ranskan kansaa vastaan».[2] Tosiasiassa puolustussota loppui Louis Bonaparten antautumiseen, antautumiseen Sedanissa[3] ja tasavallan julistamiseen Pariisissa. Mutta jo kauan ennen näitä tapahtumia, jo sinä hetkenä, jolloin oli käynyt varmaksi bonapartelaisen aseen täydellinen mädänneisyys, Preussin sotilaskamarilla päätti ryhtyä valloituksiin. Kuningas Vilhelmin sodan alussa antama oma julistus oli tosin ilkeänä sillä tiellä. Pohjois-Saksan valtiopäiville pitämässään valtaistuinpuheessa kuningas oli juhlallisesti selittänyt käyvänsä sotaa Ranskan keisaria eikä Ranskan kansaa vastaan. 11. elokuuta hän oli julkaissut Ranskan kansakunnalle osoitetun manifestin, jossa sanoi:[4]
»Keisari Napoleon on sekä maalla että merellä hyökännyt Saksan kansakuntaa vastaan, joka on aina halunnut ja yhä vieläkin haluaa elää rauhassa Ranskan kansan kanssa; olen asettunut Saksan armeijan johtoon torjuakseni hänen hyökkäyksensä ja sotatapahtumien vuoksi olen joutunut ylittämään Ranskan rajat».
Todistaakseen sodan »puhtaasti defensiivisen luonteen» Vilhelm ei tyytynyt selittämään, että on asettunut Saksan armeijan johtoon vain »torjuakseen hyökkäyksen», vaan lisäsi vielä, että hän oli vain »sotatapahtumien vuoksi joutunut» ylittämään Ranskan rajat. Puolustussota ei luonnollisesti lainkaan estä tekemästä »sotatapahtumien» sanelemia hyökkäysliikkeitä.
Tämä jumalaapelkäävä kuningas oli siis Ranskan ja koko maailman nähden sitoutunut käymään puhtaasti defensiivistä sotaa. Miten saisi vapautettua hänet tästä juhlallisesta lupauksesta? Näytelmän lavastajien täytyi esittää asia siten, ikään kuin hän myöntyisi vasten tahtoaan Saksan kansan tinkimättömään käskyyn; sitä varten he antoivat oitis Saksan liberaaliselle porvaristolle, sen professoreille ja kapitalisteille, kunnanvaltuutetuille ja lehtimiehille viitteen. Tämä porvaristo, joka taistelussaan kansallisen vapauden puolesta vuosina 1846–1870 oli esiintynyt ennen näkemättömän epäröivästi, saamattomasti ja pelkurimaisesti, oli tietenkin tavattomasti riemuissaan saadessaan astua Euroopan näyttämölle saksalaisen isänmaallisuuden karjuvan leijonan osassa. Se pukeutui kansallisen riippumattomuuden valepukuun ollakseen muka pakottavinaan Preussin hallituksen — mihin? — toteuttamaan tämän saman hallituksen salaisia suunnitelmia. Se katui vuosia kestänyttä ja miltei uskonnollisen harrasta uskoaan Louis Bonaparten erehtymättömyyteen vaatien äänekkäästi Ranskan tasavallan paloittelemista. Tarkastelkaamme hiukan näiden tukevien isänmaanystävien todenmukaisilta näyttäviä tekosyitä!
He eivät uskalla väittää, että Elsass-Lothringenin väestö halajaisi Saksan syliin. Aivan päinvastoin. Rangaistukseksi Ranskaan kohdistuvasta patriotismista Strassburgia pommitettiin kuusi päivää »saksalaisilla» räjähdysammuksilla tarkoituksettomasti ja raakalaismaisesti — sodankäynnin kannalta ei ole tärkeä kaupunki, vaan sen linnoitus, jolla on erillinen, kaupunkia hallitseva asema — se sytytettiin palamaan ja surmattiin suuri määrä sen puolustuskyvyttömiä asukkaita. Kuinkas muuten! Olivathan näiden maakuntien alueet kuuluneet joskus jo ammoin sitten kuolleelle Saksan valtakunnalle.[5] Sen vuoksi kai nämä alueet väestöineen oli takavarikoitava Saksalle sen vanhentumattomana omaisuutena. Jos kerran Euroopan kartta on uusittava historiallista oikeudenmukaisuutta silmälläpitäen, niin emme missään tapauksessa saa unohtaa, että Brandenburgin vaaliruhtinas oli aikoinaan preussilaisen herttuakunnan omistajana Puolan tasavallan vasalli.[6]
Mutta ovelat isänmaanystävät vaativat Elsassia ja saksankielistä Lothringenia »aineelliseksi takeeksi» Ranskan hyökkäyksiä vastaan. Koska tämä halpamainen tekosyy on harjaannuttanut monta heikkomielistä ihmistä, pidämme velvollisuutenamme tarkastella sitä lähemmin.
Varmaa on, että Elsassin pinnanmuodostus verrattuna vastapäätä olevaan Reininrantaan ja sellaisen suuren linnoituksen kuin Strassburgin sijainti melkein puolimatkassa Baselin ja Germersheimin välillä helpottavat suuresti ranskalaisten tunkeutumista Etelä-Saksaan, samalla kun ne ovat omiaan vaikeuttamaan Etelä-Saksan hyökkäystä Ranskaan. Edelleen on varmaa, että Elsassin ja Saksan Lothringenin anastus lujittaisi melkoisesti Etelä-Saksan rajoja: Saksa pääsisi silloin Vogeesien vuoriharjanteen herraksi koko sen pituudelta sekä hallitsemaan niitä linnoituksia, jotka sulkevat tämän vuoriston pohjoiset kulkutiet. Jos Metzkin vallattaisiin, niin Ranska menettäisi tietysti hetkessä kaksi tärkeintä Saksaa vastaan käytettävää operatiivista tukikohtaansa, mutta se seikka ei estäisi sitä laittamasta uusia Nancyn ja Verdunin luo. Saksalla on hallussaan Koblenz, Mainz, Germersheim, Rastatt ja Ulm, kaikki suoranaisia Ranskaa vastaan käytettäviä operatiivisia tukikohtia ja se on käyttänyt niitä tässä sodassa mainiosti; onko sillä edes hivenen verran oikeutta olla kateellinen Ranskalle, jolla näillä seuduilla on vain kaksi huomattavaa linnoitusta — Metz ja Strassburg? Sitä paitsi Strassburg uhkaa Etelä-Saksaa vain niin kauan kuin tämä on erillään Pohjois-Saksasta. Vuosina 1792–1795 ei hyökätty kertaakaan Etelä-Saksan kimppuun tältä taholta, koska Preussi osallistui Ranskan vallankumousta vastaan käytyyn sotaan; mutta heti kun Preussi 1795 solmi erillisrauhan[7] ja jätti etelän oman onnensa nojaan, alkoivat hyökkäykset Etelä-Saksaan Strassburgin ollessa tukikohtana ja ne jatkuivat aina vuoteen 1809. Yhtynyt Saksa voi oikeastaan tehdä vahingottomaksi Strassburgin ja minkä tahansa Elsassissa olevan Ranskan armeijan, jos se keskittää joukkonsa Saarlouisin ja Landaun välille, kuten oli asianlaita tässä sodassa, ja etenee tai ryhtyy taisteluun Mainzista Metziin johtavalla tiellä. Niin kauan kuin Saksan joukkojen päävoimat ovat siellä, jokaista Strassburgista Etelä-Saksaan hyökkäävää ranskalaista armeijaa uhkaa saarrostus ja yhteyksien katkeaminen. Jos nykyinen sotaretki on jotakin osoittanut, niin ainakin sen, miten helppoa on Saksasta hyökätä Ranskaan.
Mutta jos puhutaan rehellisesti, niin eikö yleensä ole järjettömyyttä ja anakronismia asettaa sotilaalliset näkökohdat siksi periaatteeksi, jonka mukaan kansakunnalliset rajat on määrättävä? Jos seuraisimme tätä sääntöä, niin Itävalta voisi vaatia Venetsiaa ja Mincion linjaa ja Ranska Reinin linjaa suojatakseen Pariisin, joka epäilemättä on alttiimpi hyökkäyksille koillisesta käsin kuin Berliini lounaisesta käsin. Jos rajat on määrättävä sotilaallisia etuja silmälläpitäen, niin vaatimuksista ei tule milloinkaan loppua, sillä jokaisessa sotilaallisessa linjassa on ehdottomasti vikaa ja se on parannettavissa uusien aluevaltauksien avulla; ja lisäksi noita rajoja ei voida koskaan määrätä lopullisesti ja oikeudenmukaisesti, koska voittaja määrää aina ehdot voitetulle ja siinä sinänsä on jo olemassa uusien sotien siemen.
Koko historian opetuksena on: kansakuntien laita on sama kuin yksilöidenkin. Jotta niiltä voitaisiin riistää hyökkäysmahdollisuudet, on niiltä riistettävä kaikki puolustuskeinot. Ei riitä yksin se, että tartutaan niitä kurkkuun, vaan ne on surmattava. Jos valloittaja on milloinkaan tavoitellut »aineellisia takeita» murtaakseen jonkin kansakunnan voimat, niin sen teki Napoleon I Tilsitin sopimuksellaan[8] ja sillä, miten hän pani sen täytäntöön Preussin ja muun Saksan suhteen. Ja sittenkin Saksan kansa mursi muutamia vuosia myöhemmin koko hänen jättiläisvoimansa kuin mädänneen korren. Mitä ovat ne »aineelliset takeet», jotka Preussi hurjimmissa haaveissaan voi tai saattaa puristaa Ranskalta, verrattuina niihin, jotka Napoleon I puristi siltä itseltään? Tulos on tällä kertaa muodostuva yhtä tuhoisaksi. Historia on kostava, ei Ranskalta riistettyjen neliömailien mukaan, vaan sen suuren rikoksen mukaan, että 1800-luvun toisella puoliskolla on uudelleen herätetty henkiin valloituspolitiikka.
Saksalaiskiihkoisen isänmaallisuuden puolustajat sanovat: mutta ette saa sekoittaa saksalaisia ranskalaisiin. Emme halua kunniaa, vaan ainoastaan turvaa. Saksalaiset ovat oleellisesti rauhaarakastavaa kansaa. Heidän järkevässä hoivassaan yksinpä valloituskin muuttuu tulevan sodan aiheesta ikuisen rauhan vakuudeksi. Eihän tietysti Saksa ollut 1792 hyökkäämässä Ranskaan ylevänä aikomuksenaan tukahduttaa pistimin 1700-luvun vallankumous! Eikä Saksa ollut se, joka tahrasi kätensä orjuuttamalla Italian, kuristamalla Unkarin ja paloittelemalla Puolan! Saksan nykyinen militaristinen järjestelmä, joka jakaa koko terveen miespuolisen väestön kahteen osaan — palvelusta suorittavaan vakinaiseen armeijaan ja toiseen, vakinaiseen armeijaan reservissä kummankin ollessa yhtä velvollinen osoittamaan sokeaa kuuliaisuutta jumalan armoittamalle hallitsijalle — tuo järjestelmä on luonnollisesti maailmanrauhan »aineellinen tae» ja päälle päätteeksi sivilisaation korkein päämäärä! Saksassa, kuten kaikkialla, vallassaolijain liehakoitsijat myrkyttävät yleisen mielipiteen ylistelyillään ja valheellisella omakiitoksella.
Heistä, noista saksalaisista isänmaanystävistä, tuntuvat harmillisilta nuo ranskalaiset linnoitukset Metz ja Strassburg, mutta he eivät näe mitään pahaa Varsovan, Modlinin ja Ivangorodin venäläisten linnoitusten muodostamassa jättiläismäisessä linnoitusjärjestelmässä. Samaan aikaan kun heitä hirvittävät Bonaparten hyökkäysten kauhut, he sulkevat silmänsä näkemästä tsaarin suojelusvallan häpeällisyyttä.
Niin kuin Louis Bonaparte ja Bismarck vaihtoivat lupauksia 1865, niin myös Gortšakov ja Bismarck vaihtoivat niitä 1870. Niin kuin Louis Napoleon imarteli itseään luulemalla, että vuoden 1866 sota näännyttää sekä Itävallan että Preussin ja tekee hänestä Saksan ylimmän kohtalonmäärääjän, niin myös Aleksanteri imarteli itseään luulemalla, että vuoden 1870 sota näännyttää Saksan ja Ranskan ja kohottaa hänet Länsi-Euroopan ylimmäksi kohtalonmäärääjäksi. Niin kuin toinen keisarikunta katsoi mahdottomaksi olla olemassa rinnan Pohjois-Saksan liiton[9] kanssa, niin myös itsevaltiudellisen Venäjän täytyi luulla Preussin johtamaa Saksan valtakuntaa vaarakseen. Sellainen on vanhan poliittisen järjestelmän laki. Tuon järjestelmän puitteissa toisen valtion voitto on toisen häviö. Tsaarin ratkaiseva vaikutus Euroopan asioihin perustuu hänen perinnäiseen Saksaan kohdistuvaan ylivaltaansa. Voiko tsaari sallia asemansa heikkenevän ulkomailla ajankohtana, jolloin vulkaaniset yhteiskunnalliset voimat itse Venäjällä uhkaavat horjuttaa itsevaltiuden syvimpiä perustoja? Moskovalaisissa lehdissä on jo se sävy, joka oli bonapartelaisissa lehdissä vuoden 1866 sodan jälkeen. Uskovatko saksalaiskiihkoilijat tosiaankin, että Saksan vapaus ja rauha[10] on turvattu, jos he pakottavat Ranskan heittäytymään Venäjän syliin? Jos sotaonni, menestyksen aiheuttama ylimielisyys ja dynastiset juonittelut saavat Saksan ryöstämään Ranskalta maa-alueita, jää Saksalle vain kaksi tietä: joko sen täytyy seurauksista piittaamatta asettua julkisesti palvelemaan Venäjän laajenemispyrkimyksiä[11] tai sitten sen täytyy lyhyen tauon jälkeen varustautua uuteen »puolustus»-sotaan, ei suinkaan mihinkään vastakeksittyyn »lokalisoituun» sotaan, vaan rotusotaan, sotaan liittoutuneita slaavilaisia ja romaanisia rotuja vastaan.[12]
Saksan työväenluokka, jolla ei ole ollut mahdollisuutta estää tätä sotaa, on tarmokkaasti tukenut sitä sotana, jonka tarkoituksena on Saksan riippumattomuus ja Ranskan ja koko Euroopan vapauttaminen toisen keisarikunnan vuorenraskaasta ikeestä. Saksan teollisuustyöläiset yhdessä maatyöläisten kanssa muodostivat sankarillisten armeijoiden perusjoukon heidän perheensä kärsiessä kotona puolittain nälkää. Ulkomailla käytyjen taistelujen tuottamien onnettomuuksien lisäksi heitä odottavat kurjuuden tuottamat onnettomuudet kotona.[13] He vaativat nyt vuorostaan »takeita» siitä, että heidän tavattoman raskaat uhrinsa eivät ole olleet turhia, että he ovat todella hankkineet vapauden ja että niitä voittoja, jotka he ovat saaneet bonapartelaisista armeijoista, ei muuteta Saksan kansan tappioiksi niin kuin vuonna 1815.[14] Ja ensimmäiseksi tällaiseksi takeeksi he vaativat kunniallista rauhaa Ranskalle ja Ranskan tasavallan tunnustamista.
Saksan sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen keskuskomitea julkaisi 5. syyskuuta manifestin, jossa se vaati tarmokkaasti näitä takeita.
»Me esitämme jyrkän vastalauseemme Elsass-Lothringenin anastamista vastaan. Ja me olemme tietoisia siitä, että puhumme Saksan työväenluokan nimessä. Ranskan ja Saksan yhteisten etujen vuoksi, rauhan ja vapauden etujen vuoksi, länsimaisen sivistyksen etujen vuoksi itämaista raakalaisuutta vastaan Saksan työläiset eivät tule millään muotoa sietämään Elsass-Lothringenin anastusta... Kaikkien maiden työläistovereidemme kanssa tulemme uskollisesti puolustamaan proletariaatin yhteistä kansainvälistä asiaa!»
Onnettomuudeksi emme voi luottaa heidän välittömään menestykseensä. Jos kerran Ranskan työläiset eivät voineet rauhan aikana estää hyökkääjiä, niin onko silloin Saksan työläisillä enemmän mahdollisuuksia pysäyttää voittaja keskellä sotaista melskettä? Saksan työläisten manifestissa vaaditaan Louis Bonaparten luovuttamista tavallisena rikollisena Ranskan tasavallalle. Heidän vallanpitäjänsä sen sijaan tekevät kaiken voitavansa asettaakseen hänet jälleen Tuileriesiin[15] parhaana miehenä saattamaan Ranskan turmioon. Miten sitten lieneekin, mutta historia on osoittava, että Saksan työläiset eivät ole yhtä taipuisaa ainesta kuin Saksan porvaristo. He tulevat täyttämään velvollisuutensa.
Me, kuten hekin, tervehdimme Ranskan tasavallan muodostamista, mutta samaan aikaan meitä vaivaa pelko, joka toivottavasti on osoittautuva perusteettomaksi. Tämä tasavalta ei ole kukistanut valtaistuinta, vaan on vain täyttänyt sen jättämän[16] tyhjän paikan. Tasavaltaa ei ole julistettu yhteiskunnallisena saavutuksena, vaan kansallisena puolustustoimenpiteenä. Sitä pitää käsissään väliaikainen hallitus, joka on pantu kokoon osaksi tunnetuista orleanisteista, osaksi porvarillisista tasavaltalaisista; näiden viimeksi mainittujen joukossa on muutamia, joihin vuoden 1848 kesäkuun kapina on jättänyt lähtemättömän häpeämerkin. Tuon hallituksen jäsenten keskeinen työnjako näyttää lupaavan varsin vähän hyvää. Orleanistit ovat vallanneet itselleen vahvimmat asemat — armeijan ja poliisin — samalla kun luulotelluille tasavaltalaisille on annettu jaarittelijainpaikat. Tämän hallituksen ensimmäiset toimenpiteet osoittavat melko selvästi, ettei se ole perinyt keisarikunnalta ainoastaan raunioröykkiötä, vaan myös sen pelon työväenluokkaa kohtaan. Kun nyt laveasuisesti luvataan tasavallan nimessä mahdottomia, niin eiköhän noin tehdä siksi, että saataisiin aikaan hälyä »mahdollisen» hallituksen hyväksi? Eiköhän porvareista, jotka mielellään toimittaisivat tasavallan hautaan, tasavalta ole vain Orleansien restauraation johtavana siltana?
Ranskan työväenluokka on siis joutunut tavattoman vaikeaan asemaan. Kaikki yritykset uuden hallituksen kukistamiseksi nyt, kun vihollinen jo miltei kolkuttaa Pariisin portilla, olisivat epätoivoista mielettömyyttä. Ranskan työläisten on täytettävä velvollisuutensa kansalaisina,[17] mutta heidän ei saa antaa vietellä itseään vuoden 1792 kansallisilla muistoilla, kuten Ranskan talonpojat antoivat pettää itsensä ensimmäisen keisarikunnan kansallisilla muistoilla. Heidän asianaan ei ole menneisyyden toistaminen, vaan tulevaisuuden rakentaminen. Käyttäkööt he rauhallisesti ja päättäväisesti niitä keinoja, jotka tasavaltalainen vapaus heille antaa, järjestääkseen perusteellisesti oman luokkansa. Se on antava heille uusia, herkulesmaisia voimia Ranskan uudestiluomista ja yhteistä tehtäväämme — proletariaatin vapautusta — varten. Heidän voimastaan ja viisaudestaan riippuu tasavallan kohtalo.
Englannin työläiset ovat jo ryhtyneet toimenpiteisiin murtaakseen ulkopuolisella terveellisellä painostuksellaan hallituksensa haluttomuuden tunnustaa Ranskan tasavalta.[18] Nykyisellä vitkastelullaan Englannin hallitus tahtoo kaiketikin hyvittää vuoden 1792 jakobiinivastaisen sodan samoin kuin sen sopimattoman kiireen, millä se hyväksyi coup d'étatin.[19] Lisäksi Englannin työläiset vaativat hallitukseltaan, että se vastustaisi kaikin voimin Ranskan paloitelemista, jota osa Englannin lehdistöstä aika häpeämättömästi vaatii.[20] Tämä sama lehdistö se on kaksikymmentä vuotta jumaloinut Louis Bonapartea Euroopan kaitselmuksena ja osoittanut myrskyisästi suosiotaan Amerikan orjanomistajain kapinalle.[21] Nyt, kuten silloinkin, se ahertaa orjanomistajain hyväksi.
Kutsukoot Kansainvälisen työväenliiton jaostot kaikissa maissa työväenluokkaa uutteraan toimintaan. Jos työläiset unohtavat velvollisuutensa, jos he jäävät passiivisiksi, niin nykyinen hirvittävä sota on vain vielä hirvittävämpien kansainvälisten taistelujen edeltäjä ja johtaa kaikissa maissa siihen, että miekan, maaomaisuuden ja pääoman herrat tuottavat työläisille uusia tappioita.
Vive la Republique![22]
256, High Holborn,
London, Western Central,
9. syyskuuta 1870
Kirjoittanut Marx syyskuun 6.–9. päivän välisenä aikana.
Julkaistu lentolehtisenä englannin kielellä 11.–13. syyskuuta 1870 sekä lentolehtisenä saksan kielellä ja lehdistössä saksan ja ranskan kielellä syys–joulukuussa 1870.
[1] Ks. Kansainvälisen työväenliiton pääneuvoston ensimmäinen Saksan ja Ranskan sotaa koskeva julkilausuma. Toim.
[2] Ks. Kansainvälisen työväenliiton pääneuvoston ensimmäinen Saksan ja Ranskan sotaa koskeva julkilausuma. Toim.
[3] Sedanin edustalla 2. syyskuuta 1870 Ranskan armeija kärsi tappion ja otettiin vangiksi yhdessä keisarin kanssa. Napoleon III:tta ja armeijan päällystöä pidettiin Preussin kuninkaiden linnassa Wilhelmshöhessä (lähellä Kasselia). Sedanin tappio nopeutti toisen keisarikunnan romahdusta ja johti tasavallan julistamiseen Ranskassa 4. syyskuuta 1870. Toim.
[4] Marxin tekemässä saksankielisessä käännöksessä, joka julkaistiin erillisenä painoksena 1870, tämä lause sekä sitä seuraava lainaus Manifestista on jätetty pois, ja seuraava teksti sanoihin »he antoivat oitis viitteen...» on annettu lyhennettynä. Toim.
[5] Aina elokuuhun 1806 Saksa kuului 900-luvulla perustettuun ns. saksalaisen kansakunnan Pyhään Rooman valtakuntaan, joka oli keisarin ylivallan tunnustaneiden feodaalisten ruhtinaskuntien ja vapaiden kaupunkien liitto. Toim.
[6] Vuonna 1618 Brandenburgin vaaliruhtinaskunta liittyi Preussin herttuakuntaan, joka oli perustettu 1500-luvun alussa teutonien ritarikunnan alueelle ja oli ollut Puolan lääninä. Preussin herttuan ominaisuudessa Brandenburgin vaaliruhtinas oli Puolan vasallina aina vuoteen 1657, jolloin hän onnistui saavuttamaan preussilaisten alueiden itsenäisyyden käytettyään hyväkseen Puolan vaikeuksia tämän Ruotsia vastaan käymässä sodassa. Toim.
[7] Kysymyksessä on Baselin rauhansopimus, jonka Euroopan ensimmäisen Ranskan vastaisen liittouman jäsenenä Preussi solmi erillisesti Ranskan tasavallan kanssa 5. huhtikuuta 1795. Toim.
[8] Tilsitin rauhan solmivat 7.–9. heinäkuuta 1807 Napoleonin hallitsema Ranska ja sodassa tappion kärsineet neljännen Ranskan vastaisen liittouman jäsenet Venäjä ja Preussi. Rauhanehdot olivat tavattoman raskaat Preussille, joka menetti huomattavan osan alueistaan. Venäjä ei menettänyt alueellisesti mitään, mutta sen oli pakko tunnustaa Ranskan asemien voimistuminen Euroopassa ja kannattaa Englannin saartoa (ns. mannermaansulkemusta). Napoleon I:n sanelemat Tilsitin rauhan ryöväysmäiset ehdot aiheuttivat Saksan väestössä suurta tyytymättömyyttä ja valmistelivat siten pohjaa 1813 alkaneelle Napoleonin vastaiselle vapautusliikkeelle. Toim.
[9] Preussin johtamaan Pohjois-Saksan liittoon kuului Pohjois- ja Keski-Saksan 19 valtiota ja kolme vapaakaupunkia. Se perustettiin 1867 Bismarckin ehdotuksesta ja oli ratkaiseva vaihe Saksan yhdistämisessä Preussin johdolla. Liitto lopetti olemassaolonsa tammikuussa 1871, jolloin muodostettiin Saksan valtakunta Toim.
[10] Vuoden 1870 saksankielisessä painoksessa sanojen »vapaus ja rauha» eteen on lisätty: »riippumattomuus». Toim.
[11] Vuoden 1870 saksankielisessä laitoksessa tähän on lisätty sanat: »mikä vastaa Hohenzollernien perinnettä». Toim.
[12] Vuoden 1870 saksankielisessä painoksessa tähän on lisätty lause: »Tällainen on rauhan näkymä, jonka höpertyneet porvarilliset patriootit 'takaavat' Saksalle.» Toim.
[13] Edelleen vuoden 1870i saksankieliseen painokseen on lisätty: »Patrioottiset kirkujat sen sijaan sanovat heille lohdutukseksi, että pääomalla ei ole isänmaata ja että työpalkkaa säännöstelee epäisänmaallinen internationaalinen kysynnän ja tarjonnan laki. Lienee sen vuoksi korkea aika työväenluokan sanoa sanansa ja kieltää herrat porvarit esiintymästä sen nimissä.» Toim.
[14] Marx tarkoittaa feodaalisen taantumuksen voittoa Saksassa Napoleonin herruuden nujertamisen jälkeen. Saksassa säilyi tuolloin feodaalinen pirstoutuneisuus, saksalaisissa valtioissa lujittui feodaalis-yksinvaltainen järjestelmä, kaikki aateliston etuoikeudet pysyivät ennallaan ja talonpoikien puolittain maaorjuudellinen riisto vain voimistui. Toim.
[15] On kyseessä Pariisissa sijaitseva Tuileries'n palatsi, joka oli Napoleon III:n residenssinä. Toim.
[16] Vuoden 1870 saksankielisessä painoksessa on lisätty sanat: »saksalaisten pistinten ansiosta». Toim.
[17] Vuoden 1870 saksankielisessä painoksessa sanan »velvollisuutensa» jälkeen on lisätty »niin kuin he tekevätkin». Toim.
[18] Marx tarkoittaa Englannin työväen liikettä 4. syyskuuta 1870 julistetun Ranskan tasavallan tunnustamisen puolesta. Alkaen syyskuun 5. päivästä Lontoossa ja muissa suurkaupungeissa tapahtui joukkokokouksia ja mielenosoituksia, joiden osanottajat vaativat päätöslauselmissaan ja anomuskirjelmissään tunnustamaan viipymättä Ranskan tasavallan. Internationaalin Pääneuvosto osallistui välittömästi Ranskan tasavallan tunnustamista ajavan liikkeen järjestämiseen. Toim.
[19] Marx viittaa siihen että Englanti osallistui aktiivisesti niiden feodaalis-monarkististen valtioiden liiton perustamiseen, jotka aloittivat 1792 sodan vallankumouksellista Ranskaa vastaan. Hän tarkoittaa myös sitä seikkaa, että Englannin hallitseva ylimystö tunnusti ensimmäisenä Euroopassa bonapartistisen hallitusmuodon, jonka Louis Bonaparte pystytti Ranskassa 2. joulukuuta 1851 suorittamansa valtiokaappauksen yhteydessä Toim.
[20] Vuoden 1870 saksankielisessä painoksessa tämän lauseen loppu kuuluu seuraavasti: »jota osa englantilaisesta lehdistöstä vaatii yhtä kovaäänisesti kuin Saksan patriootit.» Toim.
[21] Amerikan pohjoisten teollisuusvaltioiden ja eteläisten osavaltioiden välisen sisällissodan aikana (1861–1865) Englannin porvarillinen lehdistö asettui kannattamaan etelävaltioita, ts. orjanomistusjärjestelmää. Toim.
[22] — Eläköön tasavalta! Toim.