Tulemme nyt Morganin toiseen havaintoon, joka on vähintään yhtä tärkeä kuin sukulaisuusjärjestelmiin perustuva perheen alkumuodon kuvaaminen. Morgan todisti, että amerikkalaisen intiaaniheimon keskuudessa esiintyvät eläinten nimiä kantavat sukuliitot ovat oleellisesti samat kuin kreikkalaisten genea ja roomalaisten gentes; että amerikkalainen muoto on alkuperäinen, kreikkalais-roomalainen myöhäisempi, johdannainen; että muinaiskreikkalaisten ja -roomalaisten koko yhteiskuntajärjestys sukuineen, fratrioineen ja heimoineen on tarkka toisinto amerikkalaisten intiaanien järjestyksestä; että kaikilla barbaarikansoilla on sukulaitos aina siihen asti, kunnes ne siirtyvät sivistyskauteen, vieläpä myöhemminkin (sikäli kuin voidaan päätellä nykyisten tietolähteiden perusteella). Todistamalla tämän Morgan selvitti kerralla vanhimman kreikkalaisen ja roomalaisen historian vaikeimmat kohdat ja antoi meille samalla yllättävän selityksen alkuaikana — ennen valtion syntymistä — vallinneen yhteiskuntajärjestyksen peruspiirteistä. Niin yksinkertaiselta kuin asia näyttääkin, silloin kun sen jo tuntee, Morgan teki havaintonsa kuitenkin vasta jokin aika sitten; edellisessä 1871 ilmestyneessä kirjassaan[1] hän ei ollut vielä saanut selville tätä salaisuutta, minkä paljastuminen on siitä pitäen vaientanut joksikin aikaa muuten niin itsetietoiset englantilaiset esihistorian tutkijat.
Latinalainen sana gens, jota Morgan yleensä käyttää tästä sukuliitosta, johtuu, kuten samanmerkityksinen kreikkalainen genos-sanakin, yleisarjalaisesta juurisanasta gan (saksaksi, missä k vastaa säännöllisesti arjalaista g:tä, kan), joka merkitsee siittämistä. Gens, genos, sanskritin kielellä dschanas, gootin (edellä mainitun säännön mukaan) kuni, muinaisskandinavian ja anglo-saksin kielen kyn, englannin kin, keskisaksan künne, merkitsevät niin ikään sukua, polveutumista. Mutta sanaa gens latinassa ja genos kreikassa käytetään erikoisesti merkitsemään sitä sukuliittoa, jonka ylpeytenä on yhteinen syntyperä (tässä tapauksessa yhteinen kantaisä) ja joka tiettyjen yhteiskunnallisten ja uskonnollisten laitosten yhdistämänä muodostaa erikoisen yhteisön, minkä alkuperä ja luonne on kuitenkin pysynyt tähän asti hämäränä kaikille historioitsijoillemme.
Olemme jo edellä punalua-perheestä puhuttaessa nähneet, mistä suku alkuperäisessä muodossaan muodostui. Siihen kuuluvat kaikki ne henkilöt, jotka punalua-avioliiton kautta ja siinä välttämättömästi vallitsevien käsitysten mukaan ovat jonkun yhden kantaäidin, suvun perustajattaan, tunnustettuja jälkeläisiä. Koska tässä perhemuodossa isyydestä ei ole varmuutta, tunnustuksen saa vain naispuolinen linja. Koska veljet eivät voi naida sisariaan, vaan ainoastaan toista syntyperää olevia naisia, niin näiden vieraitten naisten kanssa siitetyt lapset joutuvat äidinoikeuden mukaan suvun ulkopuolelle. Vain tyttärien jälkeläiset kussakin sukupolvessa jäävät siis sukuliiton puitteisiin; poikien jälkeläiset siirtyvät oman äitinsä sukuun. Entä minkälaiseksi muodostuu tämä verisukulaisryhmä, kun se kehittyy erikoiseksi ryhmäksi heimon keskuudessa olevien muiden samanlaisten ryhmien rinnalle?
Tämän alkuperäisen suvun klassisena muotona Morgan esittää irokeesien, varsinkin seneca-heimon suvut. Siinä on kahdeksan eläimen nimeä kantavaa sukua: 1. Susi, 2. Karhu, 3. Kilpikonna, 4. Majava, 5. Hirvi, 6. Kurppa, 7. Haikara, 8. Haukka. Kussakin suvussa vallitsevat seuraavat tavat:
1. Suku valitsee sacheminsa (päämies rauhan aikana) ja päällikkönsä (johtaja sodassa). Sachem on valittava suvun keskuudesta, ja hänen virkansa on ollut suvussa tavallaan perinnöllinen, se on pitänyt täyttää uudelleen heti kun se on tullut avoimeksi. Sotapäällikkö voidaan valita suvun ulkopuoleltakin, ja se on saattanut puuttua väliin yleensä. Sachemiksi ei ole valittu koskaan edellisen poikaa, koska irokeeseilla vallitsee äidinoikeus, ja poika kuuluu siis toiseen sukuun, mutta kylläkin usein entisen sachemin veli tai sisarenpoika. Vaaleihin osallistuvat kaikki, miehet ja naiset. Mutta vaalin on saatava seitsemän muun suvun vahvistus, ja vasta sitten koko irokeesiliiton yhteinen neuvosto asettaa valitun juhlallisesti tehtäväänsä. Tämän tavan merkitys selviää myöhemmin. Sachemin valta suvun keskuudessa on isällistä valtaa, luonteeltaan puhtaasti moraalista, hänen käytettävissään ei ole mitään pakkokeinoja. Hän on lisäksi virkansa puolesta seneca-heimon neuvoston sekä irokeesien yhteisen liittoneuvoston jäsen. Sotapäälliköllä on ollut käskyvaltaa vain sotaretkillä.
2. Suku erottaa mielensä mukaan sachemin ja sotapäällikön. Tämä tapahtuu jälleen miesten ja naisten yhteisestä toimesta. Erotetut ovat sen jälkeen toisten tapaan tavallisia sotilaita, yksityishenkilöitä. Heimoneuvosto voi muuten myös erottaa sachemin, vieläpä vastoin suvun tahtoa.
3. Kukaan suvun jäsenistä ei saa naida suvustaan. Tämä on perussääntönä suvussa, side joka pitää suvun koossa; se ilmentää negatiivisesti sitä sangen positiivista verisukulaisuutta, jonka yhdistäminä yksilöt vasta muodostavatkin suvun. Havaitsemalla tämän yksinkertaisen tosiasian Morgan paljasti ensimmäisen kerran suvun luonteen. Miten hatara oli siihen asti ollut käsitys suvusta, sitä osoittavat aikaisemmat villi- ja barbaarikansoja koskevat tiedot, joissa ne eri yhdyskunnat, jotka muodostavat sukujärjestelmän, on ymmärtämättömästi ja erotuksetta sotkettu yhteen heimoiksi, klaaneiksi, thumeiksi jne. ja näistä sanotaan toisinaan, että sellaisen yhdyskunnan sisäiset avioliitot on kielletty. Siten syntyikin auttamaton sekasotku, jonka keskellä herra McLennan saattoi esiintyä Napoleonina ja luoda järjestystä sanomalla painokkaasti: kaikki heimot jakautuvat sellaisiin, joissa jäsenten keskeiset avioliitot on kielletty (eksogaamiset), ja sellaisiin, joissa ne on sallittu (endogaamiset). Ja sotkettuaan täten perin pohjin asian, hänellä oli otsaa ryhtyä sitten mitä syvämietteisimmin tutkimaan, kumpi näistä hänen järjettömistä kategorioistaan oli vanhempi: eksogamia vai endogamia. Tästä järjettömyydestä tuli loppu ilman muuta, kun havaittiin suvun perustuvan verisukulaisuuteen ja tästä johtuvaan suvun jäsenten välisten avioliittojen mahdottomuuteen. — Itsestään selvää on, että sillä asteella, jolla irokeesit ovat, avioitumiskieltoa noudatetaan tiukasti suvun keskuudessa.
4. Vainajan omaisuus joutuu toisille suvun jäsenille, sen täytyy pysyä suvussa. Koska irokeesi saattaa jättää jälkeensä vain vähäpätöisiä esineitä, lähimmät sukulaiset jakavat perinnön keskenään, miehen kuollessa hänen veljensä ja sisarensa sekä äidin veli, naisen kuollessa hänen lapsensa ja sisarensa, mutta eivät veljet. Sen vuoksi mieskään ei voi periä vaimoaan, eikä vaimo miestään, eivätkä lapset isäänsä.
5. Suvun jäsenten tulee tukea ja suojella toisiaan sekä varsinkin auttaa kostamaan muukalaisen tekemä loukkaus. Yksilön turvallisuuden suojana on suku, ja hän saattaa turvautua siihen; jokaloukkaa häntä, loukkaa koko sukua. Suvun verisukulaissiteistä on syntynyt verikostovelvollisuus, jonka irokeesit tunnustavat ehdottomasti. Jos sukuun kuulumaton surmaa suvun jäsenen, surmatun koko suku on velvollinen verikostoon. Ensiksi tehdään välitysyritys; surmaajan suvun neuvosto kokoontuu ja ehdottaa surmatun sukuneuvostolle sovintoa, useimmiten esittämällä valittelunsa ja tarjoamalla huomattavia lahjoja. Mikäli nämä otetaan vastaan, asia on sovittu. Muuten loukattu suku nimittää yhden tai useampia kostajia, joiden on ajettava takaa surmaajaa ja surmattava hänet. Kun tämä on tapahtunut, surmatun suvulla ei ole valittamisen oikeutta, asia on ratkaistu.
6. Suvulla on tiettyjä nimiä tai sarja nimiä, joita vain se koko heimosta saa käyttää. Yksilön nimi siis sanoo heti, mihin sukuun hän kuuluu. Sukunimi antaa samalla sukuoikeudet.
7. Suku voi adoptoida muukalaisia ja ottaa heidät siten koko heimon jäseniksi. Sotavangit, joita ei ole tapettu, ovat joutuneet siten jonkin suvun adoptoimina seneca-heimon jäseniksi ja saaneet näin täydet suku- ja heimo-oikeudet. Adoptointi tapahtuu suvun yksityisten jäsenten esityksestä, joko miesten, jotka hyväksyvät muukalaisen veljekseen tai sisarekseen, tai naisten, jotka hyväksyvät hänet lapsekseen; juhlallinen sukuunotto on asian vahvistuksena tarpeen. Siten yksityisiä, poikkeuksellisista syistä heikentyneitä sukuja on usein vahvistettu uudelleen ottamalla sukuun joukoittain jäseniä jostakin toisesta suvusta tämän suostumuksella. Juhlallinen sukuunotto on tapahtunut irokeeseilla heimoneuvoston julkisessa istunnossa muodostuen siten itse asiassa uskonnolliseksi juhlamenoksi.
8. On vaikeaa todeta, että intiaanisuvuilla olisi ollut erikoisia uskonnollisia juhlia; intiaanien uskonnollisilla juhlamenoilla on kuitenkin enemmän tai vähemmän yhteyttä sukuihin. Irokeesien kuudessa jokavuotisessa uskonnollisessa juhlassa eri sukujen sachemeja ja sotapäälliköitä pidetään virkansa puolesta »uskon suojelijoina» ja heillä on papillisia tehtäviä.
9. Suvulla on yhteinen hautausmaa. Valkoihoisten joka puolelta ahdistamilta New Yorkin valtion irokeeseilta se on nyt hävinnyt, mutta aikaisemmin heillä oli sellainen. Toisilla intiaaneilla se on vieläkin, niinpä irokeesien läheisillä sukulaisilla tuscarora-intiaaneilla, joilla siitä huolimatta, että he ovat kristittyjä, on kullakin suvulla määrärivinsä hautausmaalla, niin että samaan riviin haudataan äiti ja lapset, mutta ei isää. Ja irokeeseillakin koko suku on saattamassa vainajaa hautaan, pitää huolta haudasta, hautapuheista jne.
10. Suvulla on neuvosto, demokraattinen kokous, johon osallistuvat suvun kaikki aikuiset mies- ja naispuoliset jäsenet yhtäläisellä äänioikeudella. Tämä neuvosto valitsee ja erottaa sachemit ja sotapäälliköt samoin kuin muutkin »uskon suojelijat», tekee suvun jäsenen surmaamistapauksissa päätöksen henkirahasta (wergeld) tai verikostosta, adoptoi muukalaisia sukuun. Sanalla sanoen se on suvun korkein valtaelin.
Tällaisia ovat tyypillisen intiaanisuvun oikeudet.
»Sen kaikki jäsenet ovat vapaita ihmisiä, velvollisia suojaamaan toistensa vapautta, samanarvoisia persoonallisilta oikeuksiltaan. Sachemit enempää kuin sotapäällikötkään eivät vaadi mitään etuoikeuksia. Suvun jäsenet muodostavat verisukulaissiteiden yhdistämän veljeskunnan. Vapaus, yhdenvertaisuus ja veljeys ovat olleet suvun perusperiaatteita, vaikkei niitä olekaan valettu koskaan sanamuotoon, ja suku taas on ollut koko yhteiskuntajärjestelmän perusyksikkö, järjestyneen intiaaniyhteiskunnan perusta. Siitä johtuu se taipumaton riippumattomuuden tunne ja se persoonallinen arvokkuus käyttäytymisessä, minkä jokainen tunnustaa intiaaneilla olevan.»
Siihen mennessä kun Amerikka löydettiin, koko Pohjois-Amerikan intiaanit olivat järjestyneet sukuihin äidinoikeuden mukaisesti. Vain muutamissa heimoissa, kuten dakota-heimossa, suvut olivat rappeutuneet, ja joissain muissa, ojibwa-, omaha-heimoissa, ne olivat järjestyneet isänoikeuden mukaisesti.
Monissa useampia kuin viisi tai kuusi sukua käsittävissä intiaaniheimoissa on havaittavissa erikoisia joko kolmen, neljän tai useamman suvun ryhmittymiä, joita Morgan, kääntäen intiaanikielisen nimen uskollisesti sen kreikkalaisen vastineen mukaiseksi, sanoo fratrioiksi (veljeskunniksi). Niinpä seneca-intiaaneilla on kaksi fratriaa: ensimmäinen käsittää suvut 1–4, toinen suvut 5–8. Lähempi tutkimus osoittaa, että nämä fratriat edustavat enimmäkseen alkuperäisiä sukuja, joihin heimo on ollut alussa jakautuneena; koska suvunsisäinen avioituminen oli kiellettyä, täytyi kuhunkin heimoon kuulua välttämättömästi ainakin kaksi sukua, jotta se olisi voinut sinänsä olla olemassa. Sitä mukaa kuin heimo kasvoi, kukin suku jakautui vuorostaan kahteen tai useampaan osaan, joista kukin esiintyi nyt itsenäisenä sukuna, kun taas alkuperäinen suku johon kuuluvat kaikki tytärsuvut, jatkaa olemassaoloaan fratriana. Seneca-heimolla ja useimmilla muilla intiaaneilla ovat toisen fratrian suvut veljessukuja ia toisen näiden serkkusukuja — nimityksiä, joilla amerikkalaisessa sukulaisuusjärjestelmässä, kuten olemme nähneet, on sangen reaalinen ja kuvaava merkitys. Alkujaan kukaan seneca-intiaani ei saanut naida fratriansa keskuudesta, mutta tästä tavasta on luovuttu jo kauan sitten ja se on rajoittunut koskemaan vain sukua. Seneca-intiaanien perimätiedon mukaan »Karhu» ja »Hirvi» olivat ne kaksi kantasukua, joista muut suvut ovat haarautuneet. Tätä uutta järjestystä, kun se oli juurtunut, muovattiin sitten tarpeen mukaan; kun jonkin fratrian suvut olivat sukupuuttoon kuolemaisillaan, niihin siirrettiin usein täydennykseksi kokonaisia sukuja toisista fratrioista. Siitä syystä havaitsemme eri heimoisia samannimisiä sukuja eri fratrioihin ryhmittyneinä.
lrokeeseilla fratrioiden merkitys on osaksi yhteiskunnallinen, osaksi uskonnollinen. 1. Pallopelissä fratriat esiintyvät toistensa vastustajina, kumpikin lähettää parhaat pelaajansa, toiset seuraavat peliä, kumpikin fratria omalta paikaltaan, ja lyövät vetoja toistensa kanssa omiensa voitosta.— 2. Heimoneuvostossa kummankin fratrian sachemit ja sotapäälliköt istuvat yhdessä, ryhmät vastapäätä toisiaan, kukin puhuja puhuu kummankin fratrian edustajille kuin erikoiselle yhdyskunnalle. — 3. Kun heimon keskuudessa tapahtui murha eivätkä surmaaja ja surmattu kuuluneet samaan fratriaan, niin loukattu suku vetosi usein veljessukuihinsa; nämä kutsuivat koolle fratrianeuvoston ja kääntyivät kokonaisuutena toisen fratrian puoleen kehottaen sitäkin kutsumaan neuvoston koolle asian ratkaisemiseksi. Fratria esiintyy siis tässä jälleen alkuperäisenä sukuna ja sillä on lisäksi suuremmat menestymismahdollisuudet kuin heikommalla yksityisellä suvulla, sen tyttärellä. — 4. Huomattavien henkilöiden kuolemantapauksissa toinen fratria otti huolehtiakseen hautaamisesta ja hautajaisjuhlallisuuksista, vainajan fratrian kulkiessa surevana mukana. Sachemin kuoltua toinen fratria ilmoitti irokeesien liittoneuvostolle viran olevan avoinna. — 5. Fratrianeuvostolla oli myös sanansa sachemia valittaessa. Jokseenkin itsestään selvänä asiana pidettiin sitä, että veljessuvut vahvistivat vaalin, mutta toisen fratrian suvut saattoivat esittää vastalauseen. Siinä tapauksessa kokoontui kyseisen fratrian neuvosto; jos se piti vastalausetta oikeana, vaali oli mitätön. — 6. Irokeeseilla oli aikaisemmin erikoisia uskonnollisia mysteerioita, joista valkoihoiset käyttivät nimitystä medicinelodges.[2] Seneca-heimolla oli kaksi uskonnollista veljeskuntaa pitämässä huolta näistä mysteerioista ja säännönmukaisista uusien jäsenten sukuunottojuhlallisuuksista; kummallakin fratrialla oli oma tällainen veljeskuntansa. — 7. Jos ne neljä lineagea (sukukuntaa), jotka valloituksen aikaan[3] asuivat Tlaxcalan neljässä eri osassa, olivat neljä fratriaa — mikä on melkein varmaa — niin se todistaa, että fratriat olivat kuten kreikkalaisten fratriat ja germaanien samantapaiset sukuliitot myös sotilaallisia yksiköitä; kukin näistä neljästä lineagesta kävi taisteluun erikoisena joukkona, omassa sota-asussaan ja omine lippuineen sekä oman päällikkönsä johtamana.
Niin kuin useammasta suvusta muodostuu fratria, niin myös useammasta fratriasta muodostuu sukujärjestelmän klassisessa muodossa heimo; heimoilla, jotka ovat kovin heikentyneet, ei ole useinkaan tätä välirengasta, fratriaa. Mikä on tunnusomaista Amerikan intiaaniheimoille?
1. Oma maa-alue ja oma nimi. Kullakin heimolla oli varsinaisen asuma-alueensa lisäksi vielä melkoinen metsästys- ja kalastusalue. Sen ulkopuolella oli laaja, aina seuraavan heimon alueen rajalle asti ulotLuva puolueeton vyöhyke, joka sukulaiskielisten heimojen välillä oli kapeampi ja vieraskielisten heimojen välillä leveämpi. Tämä vyöhyke vastaa germaanien rajametsää, sitä erämaata, jonka Caesarin svevit (sueven) muodostivat alueensa ympärille, tanskalaisten ja germaanien välistä îsarnholtia (tanskaksi jarnved, limes Danicus), germaanien ja slaavien välistä Sachsenwaldia ja braniboria (slaavilainen sana = suojusmetsä), josta Brandenburg on saanut nimensä. Tällaisten epämääräisten rajojen erottama alue oli heimon yhteismaata, sellaiseksi sen tunnustivat myös naapuriheimot, ja heimo itse puolusti sen loukkaamattomuutta. Rajojen epämääräisyydestä oli käytännössä useimmiten haittaa vasta sitten, kun väestö oli kovasti lisääntynyt. — Heimojen nimet ovat nähtävästi enimmäkseen satunnaisesti syntyneitä eivätkä varta vasten valittuja; ajan oloon kävi usein niin, että naapuriheimot antoivat jollekin heimolle toisen nimen kuin mitä se itse käytti; niinhän saksalaisetkin saivat ensimmäisen historiallisen yhteisnimensä, germaanit, kelttiläisiltä.
2. Erikoinen, vain tälle heimolle ominainen kielimurre. Itse asiassa heimo- ja murrerajat lyövät oleellisesti yhteen; uusia heimoja ja kielimurteita muodostui jakautumisien vuoksi vielä hiljattain Amerikassa ja tuskinpa muodostuminen on nytkään loppunut. Siellä missä kaksi lukumäärällisesti heikentynyttä heimoa on sulautunut yhdeksi, saatetaan poikkeuksellisesti puhua samassa heimossa kahta läheistä sukulaismurretta. Amerikan heimojen keskisuuruus on alle 2000 hengen; cherokee-heimossa on kuitenkin noin 26 000, suurin määrä Yhdysvalloissa olevia intiaaneja, jotka puhuvat samaa murretta.
3. Oikeus asettaa juhlallisesti virkaan sukujen valitsemat sachemit ja sotapäälliköt.
4. Oikeus erottaa sachemit ja sotapäälliköt jopa vastoin heidän sukujensa tahtoakin. Nämä heimon oikeudet heidän suhteensa ovat itsestään selviä, koska sachemit ja sotapäälliköt ovat heimoneuvoston jäseniä. Siellä missä heimoista on muodostunut liitto ja kaikki heimot ovat edustettuina liittoneuvostossa, edellä mainitut oikeudet ovat siirtyneet liittoneuvostolle.
5. Yhteiset uskonnolliset käsitykset (mytologia) ja kulttimenot.
»Intiaanit olivat barbaarisella tavallaan uskonnollista kansaa.»[4]
Intiaanien jumalaistarustoa ei ole vieläkään kriittisesti tutkittu; uskonnolliset käsitykset — kaikenlaiset henget — olivat jo ruumiillistuneet heidän mielikuvituksessaan ihmismuotoon, mutta barbaarisuuden ala-asteella, jolla he olivat, ei ole vielä mitään kuvaluomuksia, niin sanottuja epäjumalia. Se on monijumalaisuudeksi kehittymässä olevaa luonnon ja luonnonvoimien palvelemista. Heimoilla oli säännölliset juhlansa ja tietyt kulttimenonsa, nimittäin tanssit ja leikit, tanssi varsinkin oli oleellisena osana kaikissa uskonnollisissa juhlissa; kukin heimo vietti omat juhlansa erikseen.
6. Yhteisistä asioista huolehtiva heimoneuvosto. Siihen kuuluivat kaikkien sukujen sachemit ja sotapäälliköt, jotka olivat sukujen todellisia edustajia, koska heidät voitiin erottaa milloin tahansa. Heimoneuvosto neuvotteli julkisesti heimon muiden jäsenten ympäröimänä, joilla oli oikeus käyttää puheenvuoroja ja saada mielipiteensä kuuluville; neuvosto ratkaisi. Sääntönä oli, että jokainen läsnäolija sai pyynnöstä puheenvuoron, naisetkin saivat esittää valitsemansa puhujan kautta mielipiteensä. Irokeeseilla täytyi lopullisen päätöksen olla yksimielinen, niin kuin oli asian laita useiden päätösten suhteen germaanien markkikunnissa. Heimoneuvostolle kuului etenkin vieraita heimoja koskevien suhteiden säänteleminen; se otti vastaan lähetystöt ja lähetti sellaisia, julisti sodan ja solmi rauhan. Mikäli sota syttyi, niin sitä käytiin enimmäkseen vapaaehtoisten voimin. Periaatteessa jokaisen heimon katsottiin olevan sotajalalla kaikkia niitä heimoja vastaan, joiden kanssa ei oltu solmittu varsinaista rauhansopimusta. Sotaretkiä vihollisia vastaan järjestivät useimmiten yksityiset etevät soturit; he aloittivat sotatanssin, ja jokainen, joka yhtyi tanssiin, osoitti siten ottavansa osaa retkeen. Heti muodostettiin joukko ja lähdettiin liikkeelle. Hyökkäyksen kohteeksi joutunutta heimon aluetta puolustettiin niin ikään useimmiten vapaaehtoisten osastojen voimin. Osastojen lähtö ja paluu olivat aina yleisten juhlien aiheena. Retkien tekemiseen ei vaadittu heimoneuvoston suostumusta, sitä ei pyydetty eikä annettu. Ne olivat aivan samanlaisia kuin Tacituksen kuvailemat germaanisten osastojen erinäiset sotaretket; ero on vain siinä, että germaaneilla osastot olivat kehittyneet luonteeltaan jo pysyvämmiksi, muodostuneet vakinaisiksi ydinjoukoiksi, jotka järjestettiin jo rauhan aikoina ja joiden ympärille sodan sattuessa toiset vapaaehtoiset ryhmittyivät. Sellaiset sotilasosastot olivat harvoin suuria; intiaanit suorittivat merkittävimmätkin, myös etäälle ulottamansa sotaretket vähäisin sotavoimin. Kun johonkin suureen yritykseen osallistui yhdessä useampia osastoja, niin kukin niistä totteli vain omaa päällikköään; päällikköjen neuvosto piti huolen siten kuin osasi sotaretkisuunnitelman yhtenäisyydestä. Se oli samanlaista kuin Ammianus Marcellinuksen kuvailema alemannien sodankäynti neljännellä vuosisadalla Reihnin ylävarsilla.
7. Muutamilla heimoilla on ylipäällikkö, jonka valta on kuitenkin sangen vähäinen. Ylipäällikkönä on joku sachemeista, jonka tulee nopeaa toimintaa vaativissa tapauksissa ryhtyä väliaikaisiin toimenpiteisiin, kunnes neuvosto voi kokoontua ja tehdä lopullisen päätöksen. Hänessä näemme heikossa, joskin myöhemmässä kehityksessään enimmäkseen hedelmättömäksi jääneessä itumuodossaan toimeenpanovallan omaavan virkamiehen, joka on kehittynyt useimmissa tapauksissa ellei aina, kuten saamme nähdä, korkeimmasta sotapäälliköstä.
Amerikan intiaanien valtaenemmistö ei päässyt heimoksi yhtymistä pitemmälle. Vähälukuisina heimoina, joita laajat rajamaat erottivat toisistaan ja jotka olivat heikentyneet alituisissa sodissa, he pitivät pienen ihmisjoukon voimin hallussaan ääretöntä aluetta. Sukulaisheimojen välisiä liittoja muodostui siellä täällä hetken tarpeen vaatiessa, mutta ne hajosivat samalla kun tarve katosi. Hajaantuneet, alkuaan sukua olevat heimot yhdistyivät kuitenkin muutamin paikoin taas pysyväisiksi liitoiksi ottaen siten ensimmäisen askeleen kansakunnaksi muodostumisen suuntaan. Yhdysvalloissa sellaisen liiton kehittyneimmän muodon tapaamme irokeeseilla. Lähdettyään Mississipin länsipuolella olevilta asuinsijoiltaan, missä he olivat muodostaneet nähtävästi suuren dakotalaisperheen sivuhaaran, he asettuivat pitkän vaelluksensa jälkeen nykyiseen New Yorkin valtioon ja jakautuivat viideksi heimoksi: seneca, cayaga, onondaga, oneida ja mohawk. Irokeesien elinkeinoina oli kalastus, metsästys ja alkeellinen kasvitarhanviljely; he asuivat kylissä, joiden suojana oli useimmiten paaluvarustus. Irokeesien lukumäärä ei kohonnut koskaan 20 000 henkeä suuremmaksi; kaikissa viidessä heimossa oli useita samoja sukuja; he puhuivat saman kielen läheisiä sukuiaismurteita ja heidän hallussaan oli yhtenäinen maa-alue, joka oli jaettu viiden heimon kesken. Koska tämä alue oli vasta vallattu, oli luonnollista, että heimot tottuivat pysymään koossa voidakseen vastustaa poistunkemiaan heimoja, ja siitä kehittyi ainakin jo 1400-luvun alussa oikea »ikuinen liitto», valaliitto, joka tuntien uuden voimansa asettui heti hyökkäävälle kannalle ja valtasi mahtavuutensa aikana, noin vuoden 1675 paikkeilla, ympärillään olevat laajat maa-alueet, joiden asukkaat se osaksi karkotti ja osaksi teki verovelvollisikseen. Irokeesiliitto on kehittynein yhteiskunta järjestö, minkä intiaanit ovat luoneet, sikäli kuin he eivät olleet barbaarisuuden ala-astetta korkeammalla (poikkeuksena ovat siis meksikolaiset, uusmeksikolaiset ja perulaiset). Liiton peruspiirteet olivat seuraavat:
1. Viiden verisukulaisheimon ikuinen liitto, joka pohjautuu täydelliseen yhdenvertaisuuteen ja itsenäisyyteen heimon kaikissa sisäisissä asioissa. Tämä verisukulaisuus oli liiton todellisena perustana. Viidestä heimosta kolmea sanottiin isäheimoiksi ja ne olivat veljesheimoja keskenään; kahta muuta sanottiin poikaheimoiksi ja nekin olivat veljesheimoja keskenään. Kolme sukua — vanhimmat — oli sitä paitsi elävien jäsentensä kautta edustettuna kaikissa viidessä heimossa, toiset kolme sukua kolmessa heimossa, ja kaikkien näiden sukujen jäsenet olivat keskenään veljiä kaikissa viidessä heimossa. Yhteinen, ainoastaan murteiltaan eroava kieli oli yhteisen polveutumisen ilmauksena ja todistuksena.
2. Liiton johtoelimenä oli liittoneuvosto. Siihen kuului 50 sachemia, jotka kaikki olivat yhdenvertaisia asemaltaan ja arvoltaan; tämä neuvosto päätti lopullisesti kaikista liiton asioista.
3. Mainitut 50 sachemia oli liittoa muodostettaessa nimitetty tasapuolisesti heimojen ja sukujen keskuudesta hoitamaan uusia virkoja, jotka perustettiin varta vasten liiton tarkoituksia silmällä pitäen. Viran tultua avoimeksi asianomainen suku valitsi siihen uuden henkilön ja sillä oli oikeus erottaa sacheminsa milloin tahansa; virkaanasettamisoikeus kuului kuitenkin liittoneuvostolle.
4. Nämä liittosachemit olivat myös omien heimojensa sachemeja, ja heillä oli paikka ja äänivalta heimoneuvostossa.
5. Liittoneuvoston kaikkien päätösten tuli olla yksimielisesti tehtyjä.
6. Äänestys tapahtui heimoittain, jolloin joka heimon ja joka heimossa neuvoston kaikkien jäsenten oli äänestettävä yksimielisesti ennen kuin sitova päätös saatiin aikaan.
7. Kukin viidestä heimoneuvostosta saattoi kutsua kokoon liittoneuvoston, mutta tämä itse ei voinut sitä tehdä.
8. Istunnot pidettiin koolle kerääntyneen väen läsnäollessa; jokaisella irokeesilla oli oikeus puheenvuoroon; neuvosto yksin ratkaisi.
9. Liitolla ei ollut ketään toimeenpanovallan omaavaa persoonallista johtajaa eikä päällikköä.
10. Sen sijaan liitolla oli kaksi ylintä sotapäällikköä, joilla kummallakin oli samat tehtävät ja sama valta (spartalaisten kaksi »kuningasta», Rooman kaksi konsulia).
Siinä se yhteiskuntajärjestelmä, jonka alaisena irokeesit ovat eläneet yli neljä vuosisataa ja elävät yhä vieläkin. Olen kuvaillut sitä Morganin mukaan. perusteellisemmin, koska meillä on tässä tilaisuus tutkia sellaista yhteiskuntajärjestystä, joka ei tunne vielä valtiota. Valtio edellyttää erikoista yleistä valtaa, joka on erillään valtion vakituisesta jäsenyhteisöstä. Sen tähden Maurer — hän vaistosi aivan oikein saksalaisen markkijärjestelmän puhtaasti yhteiskunnalliseksi laitokseksi, mikä erosi oleellisesti valtiosta, vaikka suurimmaksi osaksi olikin myöhemmin sen perustana — tarkastelee kaikissa kirjoituksissaan julkisen vallan vähitellen tapahtuvaa syntymistä alkuperäisistä markki-, kylä-, kartano- ja kaupunkijärjestelmistä sekä rinnakkain näiden kanssa. Pohjois-Amerikan intiaanit ovat meille esimerkkinä siitä, miten alkujaan yhtenäinen heimo leviää vähitellen yli koko äärettömän mantereen, miten heimot jakautuvat ja muodostuvat kansoiksi, kokonaisiksi heimoryhmiksi, miten kielet muuttuvat ja tulevat paitsi toisilleen käsittämättömiksi myös kadottavat miltei jäljettömiin alkuperäisen yhteisyytensä; miten sen ohella heimojen keskuudessa yksityiset suvut jakautuvat useammiksi, vanhat äidinsuvut säilyvät fratrioina ja miten näiden vanhempien sukujen nimet säilyvät kuitenkin samoina sellaisillakin heimoilla, jotka ovat jo kauan sitten etääntyneet ja eronneet toisistaan: »Susi» ja »Karhu» ovat yhä vielä useimpien intiaaniheimojen sukujen nimiä. Yllä kuvattu järjestelmä on suurin piirtein ominaista niille kaikille, erona on vain se, että monet heimot eivät ole kehittäneet sitä sukulaisheimojen liitoksi.
Mutta me näemme myös, miten — kun kerran suku on yhteiskunnallisena perusyksikkönä — sukujen, fratrioiden ja heimon järjestysmuoto kehittyy tästä yksiköstä miltei välttämättömyyden pakosta, koska se on luonnonmukaista. Nämä kolme ryhmää ovat verisukulaisuuden eri asteita, ja kukin niistä on omiin oloihinsa sulkeutunut ja järjestää itse omat asiansa ollen kuitenkin samalla myös toistensa täydennyksenä. Ja ala-asteella olevien barbaarien kaikki yleiset asiat kuuluivat niiden hoitamien asioiden piiriin. Kun siis jollakin kansalla huomaamme yhteiskunnalliseksi perusyksiköksi suvun, meidän sopii etsiä silloin myös samanlaista heimojärjestystä kuin tässä on kuvailtu; ja siellä, missä tietolähteitä on riittävästi, kuten esim. kreikkalaisilla ja roomalaisilla, havaitsemme saman järjestyksen ja lisäksi vakuutumme, että vertailu amerikkalaiseen yhteiskuntajärjestykseen auttaa meitä selviämään vaikeimmistakin epäilyksistä ja arvoituksista silloin, kun tietolähteet jättävät meidät pulaan.
Ja kuinka ihmeellinen järjestysmuoto tämä sukujärjestelmä kaikessa lapsellisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan onkaan! Kaikki kulkee säännöllistä kulkuaan ilman sotilaita, santarmeja ja poliiseja, ilman aatelistoa, kuninkaita, käskynhaltijoita, prefektejä tai tuomareita, ilman vankiloita ja käräjiä. Kaikki torat ja riidat ratkaisee asianosaisten yhteisö — suku tai heimo taikka eri suvut keskenään — ja vain äärimmäisenä, harvoin käytettynä keinona uhkaa verikosto, mistä meikäläinen kuolemanrangaistus on vain sivistynyt muoto kaikkine sivistyksestä johtuvine valo- ja varjopuolineen. Vaikka yhteisiä asioita on ollut ratkaistavana paljon enemmän kuin nyt — talouttahan hoitivat monet perheet yhteisesti ja kommunistisesti, maa oli koko heimon omaisuutta, vain pieniä kasvitarhoja oli myönnetty väliaikaisesti eri talouksien käyttöön — niin meikäläisestä laajasta ja monimutkaisesta hallintokoneistosta ei silti ole jälkeäkään. Asianosaiset päättävät kaikista asioista, ja useimmissa tapauksissa on vuosisatoja jatkunut tapa jo järjestänyt kaiken. Köyhiä ja puutteenalaisia ei voi olla — kommunistinen talous ja suku tietävät velvollisuutensa vanhoja, sairaita ja sodan runtelemia kohtaan. Kaikki — naisetkin — ovat yhdenvertaisia ja vapaita. Orjia ei ole vielä olemassa eikä tavallisesti myöskään vieraiden heimojen orjuutusta. Kun irokeesit voittivat vuoden 1651 seuduilla erie-heimon ja »puolueettoman kansakunnan»,[5] he tarjosivat näille tilaisuuden astua samanarvoisina jäseninä omaan liittoonsa; vasta sitten kun voitetut olivat kieltäytyneet tästä, heidät karkotettiin alueeltaan. Ja osoituksena siitä, mitä miehiä ja naisia sellainen yhteiskunta synnyttää, on se, että kaikki turmeltumattomien intiaanien kanssa tekemisiin joutuneet valkoihoiset ihailevat näiden barbaarien persoonallista omanarvontuntoa, suorasukaisuutta, luonteen lujuutta ja urhoollisuutta.
Afrikassa olemme nähneet aivan hiljattain esimerkkejä tästä urhoollisuudesta. Muutamia vuosia sitten zulukafferit, samoin kuin pari kuukautta sitten nubialaiset — kumpikin heimoja, joiden keskuudessa sukulaitos ei ole vielä kuollut — tekivät sellaista, mitä mikään eurooppalainen sotajoukko ei pysty tekemään.[6] Ilman tuliaseita, vain peitset ja heittokeihäät aseinaan he etenivät pistintaisteluun englantilaisen jalkaväen takaaladattavien kiväärien kuulasateessa — mainittu jalkaväki on suljetussa taistelujärjestyksessä tunnustetusti maailman parhain — ja saattoivat englantilaiset useamminkin kuin kerran epäjärjestykseen, pakottivat jopa perääntymäänkin, vaikka aseistuksessa oli äärettömän suuri ero ja vaikka zuluilla ja nubialaisilla ei ole mitään asepalvelusta eikä mitään käsitystä sotilasharjoituksista. Heidän kestävyyttään ja suorituskykyään kuvaa englantilaisten valittelu, että kafferi kulkee 24 tunnissa pitemmän matkan ja nopeammin kuin hevonen. Pieninkin lihas on jäntevä ja karaistunut erottuen kuin ruoskan siima, muuan englantilainen maalari sanoo.
Sellaisilta näyttivät ihmiset ja ihmisyhteiskunta ennen kuin oli tapahtunut luokiksi jakautuminen. Ja mikäli vertaamme silloisten ihmisten asemaa nykyisten sivistysajan ihmisten valtaenemmistön asemaan, niin nykyisen proletaarin tai pientalonpojan ja muinaisten vapaiden suvun jäsenten välinen ero on valtava.
Tämä on asian toinen puoli. Mutta älkäämme unohtako, että tämä järjestys oli tuomittu häviämään. Heimoa pitemmälle se ei kehittynyt; heimojen liiton muodostuminen merkitsee jo tuon järjestyksen häviämisen alkua, mikä on käyvä ilmi ja mikä irokeesien suorittamista muiden heimojen orjuuttamisyrityksistä on jo käynyt ilmi. Se mikä oli heimon ulkopuolella, oli lain ulkopuolella. Jollei erityistä rauhansopimusta ollut, heimojen kesken vallitsi sotatila. Sodankäynti oli kovin julmaa; tämä julmuus erotti ihmiset muista eläimistä ja vasta myöhemmin aineelliset edut ovat lieventäneet sitä. Kukkeimmillaankin sukulaitos, sellaisena kuin olemme tavanneet sen Amerikassa, edellytti äärimmäisen kehittymätöntä tuotantoa, siis äärimmäisen harvaa asutusta laajalla alueella, ihmisen miltei täydellistä alistumista tuntemattoman, vastustavan ja käsittämättömän ulkoisen luonnon herruuteen, mikä kuvastuu lapsellisen naiiveissa uskonnollisissa käsityksissä. Ihmiselle heimo merkitsi rajaa niin muukalaiseen kuin itseensäkin nähden: heimo, suku ja niiden laitokset olivat pyhiä ja koskemattomia, ne olivat luonnon antama korkeampi mahti, ja yksilö oli tunteineen, ajatuksineen ja tekoineen ehdottomasti sen alainen. Niin vaikuttavilta kuin tämän aikakauden ihmiset meistä näyttävätkin, he eivät eronneet lainkaan toisistaan, he pysyivät yhä kiinni, kuten Marx sanoo, alkukantaisen yhteisön napanuorassa. Tämän alkukantaisen yhteisön mahti oli murrettava ja se murrettiin. Mutta sen murtuminen johtui vaikutteista, mitkä alun pitäen näyttävät meistä rappeutumiselta, syntiinlankeemukselta verrattuna vanhan sukuyhteiskunnan yksinkertaiseen siveelliseen korkeuteen. Mitä halpamaisimmat pyyteet — alhainen voitonhimo, raaka nautinnonhalu, likainen ahneus, itsekäs yhteisomaisuuden ryöstö — ovat olleet uuden sivistyneen yhteiskunnan, luokkayhteiskunnan, kummeja; mitä katalimpien keinojen — varkauden, väkivallan, vilpin ja petoksen — avulla on kaivettu maata vanhan luokattoman sukuyhteiskunnan alta ja saatettu se perikatoon. Ja kokonaista puolikolmatta vuosituhatta kestäneen olemassaolonsa aikana uusi yhteiskunta ei ole ollut koskaan muuta kuin riistetyn ja sorretun valtaenemmistön kustannuksella tapahtunutta pienen vähemmistön kehitystä, ja nykyään se on sitä enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin.
[1] Ks. tämän teoksen Alkulause. Toim.
[2] — loihtumajat. Toim.
[3] Tarkoitetaan espanjalaisten conquistadorien vuosina 1519–1521 suorittamaa Meksikon valloitusta. Toim.
[4] L. H. Morgan. Ancient Society, Lontoo 1877, s. 115. Toim.
[5] »Puolueeton kansakunta», näin 1600-luvulla nimitettiin eräiden Erie-järven pohjoisrannalla asuneiden irokeesien sukuisten intiaaniheimojen sotaliittoa. Nimen olivat antaneet ranskalaiset siirtolaiset, ja se johtui siitä, että kyseinen liitto pysyi puolueettomana varsinaisten irokeesien ja huroniheimojen välisissä sodissa. Toim.
[6] Kysymyksessä on zulujen ja nubialaisten kansallinen vapautustaistelu englantilaisia siirtomaaorjuuttajia vastaan.
Ketshvaion johtamat zulut, joita vastaan englantilaiset hyökkäsivät tammikuussa 1879, osoittivat puolen vuoden ajan tavattoman sitkeää vastarintaa englantilaisten siirtomaaorjuuttajien joukoille. Englantilaiset onnistuivat voittamaan vasta monien taistelujen jälkeen aseellisen ylivoimansa ansiosta. Englantilaiset pystyivät alistamaan zulut herruuteensa kuitenkin vasta myöhemmin, vuonna 1887 käytettyään hyväksi provosoimaansa eri heimojen välistä sisällissotaa, joka jatkui useita vuosia.
Pelastajaksi itseään nimittäneen muhamettilaisen saarnaajan Muhammed Ahmedin johtama nubialaisten, arabien ja Sudanin muiden kansallisten ryhmien kansalliseen vapautukseen tähtäävä kapina alkoi vuonna 1881 ja se saavutti erityistä menestystä vuosina 1883–1884, jolloin melkein koko Sudanin alue vapautettiin englantilaisista siirtomaaorjuuttajista. Kapinan aikana muodostui itsenäinen keskitetty mahdilaisvaltio. Englantilaiset sotajoukot valloittivat Sudanin vasta 1899 käyttäen hyväkseen muodostuneen valtion sisäistä heikkoutta, joka oli seuraus keskeytymättömistä sodista ja heimojen välisestä eripuraisuudesta; voittoa edisti myös englantilaisten aseellinen ylivoimaisuus. Toim.