Kirjoitettu: 23. huhtikuuta 1885
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 389–391. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 23. huhtikuuta 1885
Arvoisa kansalainen!
Olen vielä velkaa Teille vastauksen kirjeeseenne huhtikuun 14. päivältä. Tässä myöhästymisen syyt, jonka juuret eivät varmastikaan ole minun laiskuudessani.
Olette kysynyt mieltäni Plehanovin kirjasta »Наши разногласія». Vastatakseni minun piti ensin lukea se. Luen venäjää melko vaivattomasti, kunhan olen puuhaillut viikon verran kielen parissa. Mutta usein en voi tehdä sitä puoleen vuoteen, silloin menetän harjaantuneisuuden ja minun on pakko tavallaan oppia kieli uudelleen. Näin minulle kävi »Разногласія'n» kanssa. Marxin käsikirjoitukset, joita sanelen sihteerille, pitävät minua työssä koko päivän; iltaisin tulee vieraita joita ei sentään voi heittää ulos; täytyy lukea oikovedoksia, selvittää paljon kirjeenvaihtoa ja lopuksi on vielä »Alkuperän jne.»[1] käännöksiä (italialaisia, tanskalaisia jne.), joita minua on pyydetty läpikäymään, mikä ei toisinaan ole tarpeetonta eikä helppoa. Kaikki nämä keskeytykset ovat estäneet minua etenemästä pidemmälle kuin »Разногласія'n» sivulle 60. Jos minulla olisi kolme päivää vapaata aikaa, olisi asia loppuunviety ja olisin sen lisäksi vielä virkistänyt venäjän taitoani.
Luulen kuitenkin, että se vähä mitä olen kirjasta lukenut, on enemmän tai vähemmän tutustuttanut minut niihin mielipide-eroavuuksiin joista on puhe.
Ensiksi toistan Teille olevani ylpeä tietäessäni, että venäläisen nuorison keskuudessa on puolue, joka avoimesti ja ilman kiertelyjä tunnustautuu Marxin suurten taloudellisten ja historiallisten teorioiden kannattajaksi ja on lopullisesti tehnyt pesäeron edeltäjiensä kaikkien anarkististen ja muutamien slavofiilisten perinteiden kanssa. Marx olisi itse ollut yhtä ylpeä siitä jos hän olisi elänyt vielä jonkin verran kauemmin. Tämä on edistystä, jolla tulee olemaan suuri merkitys Venäjän vallankumoukselliselle kehitykselle. Marxin historiallinen teoria on mielestäni jokaisen yhtenäisen ja johdonmukaisen vallankumouksellisen taktiikan perusedellytys; tämän taktiikan löytämiseksi on vain sovellettava teoriaa kyseisen maan taloudellisiin ja poliittisiin oloihin.
Mutta tuolloin on välttämätöntä tuntea olosuhteet; ja mitä minuun tulee, niin tiedän liian vähän Venäjän nykyisestä tilasta voidakseni pitää itseäni pätevänä arvioimaan kulloisellakin hetkellä tarpeellisen taktiikan yksityiskohtia. Sen lisäksi Venäjän vallankumouksellisen puolueen sisäinen ja salainen historia on varsinkin viime vuosiltaan minulle melkein tuntematonta. Narodnajavoljalaiset ystäväni eivät ole koskaan puhuneet siitä kanssani. Ja se on välttämätön edellytys ennen kuin voi muodostaa mielipiteensä.
Se mitä tiedän tai luulen tietäväni Venäjän tilasta, saa minut otaksumaan, että siellä lähestytään omaa vuotta 1789. Vallankumouksen täytyy puhjeta tietyn ajan kuluttua; se voi puhjeta joka päivä. Näissä olosuhteissa maa on kuin ladattu miina, johon vain tarvitsee asettaa tulilanka. Varsinkin maaliskuun 13. päivästä lähtien.[2] Tämä on niitä poikkeuksellisia tapauksia joissa kourallinen ihmisiä kykenee tekemään vallankumouksen, ts. kaatamaan pienellä tönäisyllä koko järjestelmän jonka tasapaino on enemmän kuin labiili (käyttääkseni plehanovin metaforaa)[3] ja vapauttamaan sinänsä merkityksettömän teon avulla räjähdysvoimia, joita ei sen jälkeen enää kyetä hillitsemään. Jos blanquilaisella kuvitelmalla, että koko yhteiskunta voitaisiin mullistaa pienen salaliittolaisryhmän toimesta, koskaan on ollut mitään pohjaa, niin se on varmastikin Pietarissa. Kunhan ruuti on sytytetty, kunhan voimat on vapautettu ja kansallinen energia muutettu potentiaalisesta kineettiseksi (tämäkin on Plehanovin lempivertauksia ja oikein hyvä) — silloin nämä tulilangan sytyttäneet miehet lakaisee pois tieltään räjähdys, joka tulee olemaan tuhatkertaisesti voimakkaampi kuin he sekä etsimään itselleen ulospääsytien mistä voi, taloudellisten voimien ja vastarinnan mukaan.
Olettakaamme, että nämä ihmiset kuvittelevat voivansa päästä valtaan — mitä vahinkoa siitä olisi? Kunhan he poraavat sen reiän joka tulee murtamaan padon, niin virta itse häivyttää heistä pian heidän illuusionsa. Mutta jos nämä illuusiot valavat heihin valtavaa tahdonvoimaa, onko sitä valittaminen? Ihmiset, jotka kerskuvat tehneensä vallankumouksen, ovat aina seuraavana päivänä huomanneet, etteivät he tienneet mitä tekivät, ettei tehty vallankumous ole lainkaan samanlainen kuin se jonka he halusivat tehdä. Hegel nimittää tätä historian ironiaksi.[4] Se on ironiaa, jolta vain harvat historialliset Дъятели[5] välttyvät. Katsokaa vain Bismarckia — vallankumouksellista vastoin tahtoaan, ja Gladstonea, joka sotkeutui lopulta jumaloituun tsaariinsa.[6]
Pääasia on mielestäni, että Venäjälle annettaisiin tämä sysäys, josta vallankumous puhkeaa. Antaako kutsumerkin tämä tai tuo ryhmittymä, tapahtuuko se tämän tai tuon lipun alla, ei kiinnosta minua. Olkoon palatsivallankumous — sen tekijät pyyhkäistäisiin seuraavana päivänä tiehensä. Maassa missä tilanne on niin jännittynyt, minne on kerääntynyt niin paljon vallankumouksellista ainesta, missä suunnattoman kansanmassan taloudellinen tila tulee päivä päivältä mahdottomammaksi, missä kaikki yhteiskunnallisen kehityksen vaiheet ovat edustettuina — alkukantaisesta yhteisöstä nykyaikaiseen suurteollisuuteen ja suurfinanssiin asti, missä kaikkia näitä ristiriitoja pitää koossa vertaansa vailla oleva despotismi, joka käy yhä sietämättömämmäksi kansallisen älyn ja arvokkuuden itsessään yhdistävälle nuorisolle — kun siellä kerran on alkanut vuosi 1789, ei vuosi 1793 anna kauan odottaa itseään.
Hyvästelen teidät, rakas kansalainen. Kello on puoli kolme aamulla eikä minulla huomenna ennen postin lähtöä ole enää aikaa lisätä mitään. Kirjoittakaa minulle venäjäksi jos se sopii Teille paremmin, mutta olkaa hyvä älkääkä unohtako, että käsin kirjoitettua venäläistä tekstiä en satu lukemaan joka päivä.
Täysin Teidän
F. Engels
[1] Friedrich Engels, »Perheen, yksityisomistuksen ja valtion alkuperä». Toim.
[2] 1. maaliskuuta 1881 Pietarissa murhattiin tsaari Aleksanteri II Narodnaja Voija- järjestön toimeenpanevan komitean langettaman tuomion mukaisesti. Toim.
[3] Engels viittaa Plehanovin teoksessa »Naši raznoglasija» (»Erimielisyytemme») useasti esiintyvään ilmaisuun, että yhteisö- (eli obštšina-) suhteet olivat Venäjällä labiilin tasapainon tilassa. Toim.
[4] Engels siteeraa tässä Hegelin lausuntoa hänen teoksensa »Vorlesungen über die Geschichte der Philosophie» (»Luentoja historianfilosofiasta») toisesta osasta. [Ks. G. W. F. Hegel, Werke, XIV osa, Berlin 1833, S. 62.] Toim.
[5] — henkilöt. Toim.
[6] — Aleksanteri III:een. Toim.