Kirjoitettu: 7. joulukuuta 1889
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 421–422. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 7. joulukuuta 1889
Hyvä Sorge!
Kirjeesi lokakuun 8. ja 29. päivältä sain, kiitän niistä.
Tuskinpa olosuhteet sallivat Sosialistisen työväenpuolueen,[1] häviävän. Schewitschin ohella on Rosenbergillä vielä joukko muita manttelinperijöitä, eivätkä itseään oikeaoppisiksi kuvitelevat saksalaiset siellä tietenkään halua lakata esiintymästä omavaltaisina »epäkypsien» amerikkalaisten opettajina. Muutenhan he olisivat nollia.
Täällä Englannissa saimme osoituksen siitä, ettei asioita voi niin vain yksinkertaisen doktrinaarisesti ja dogmaattisesti päntätä suuren kansakunnan päähän, ei silloinkaan kun omataan paras teoria joka on kasvanut heidän omista elinoloistaan ja kun pänttääjät ovat Sosialistista työväenpuoluetta suhteellisesti parempia. Liikehän lähti vihdoinkin etenemään, ja uskoakseni varmasti. Mutta se ei ole välittömästi sosialistinen, ja ne ihmiset, jotka englantilaisista parhaiten ymmärsivät teoriamme, ovat sen ulkopuolella: Hyndman, koska hän on parantumaton juonittelija ja kateilija, Bax, koska hän on kamarioppinut. Liike on muodollisesti ennen kaikkea tradeunionistista, mutta eroaa olennaisesti vanhojen ammattiyhdistysten skilled labourerien[2] liikkeestä, työläisaristokratiasta. Väki panee nyt aivan toisin toimeksi, paljon valtavammat, joukot viedään kamppailuun, yhteiskuntaa järkytetään paljon syvemmälti, esitetään paljon pitemmälle meneviä vaatimuksia: 8 tunnin työpäivä, kaikkien järjestöjen yleinen liitto, täydellinen solidaarisuus. Kaasutehtaiden työläisten ja sekatyömiesten liitto[3] on Tussyn ansiosta saanut ensi kertaa aikaan naisosastoja. Tällöin väki itse laskee nykyisetkin vaatimuksensa vain väliaikaisiksi, vaikkei itse vielä tiedäkään lopputavoitetta jonka hyväksi työskentelevät. Mutta tämä hämärä aavistus on juurtunut heihin niin syvälti, että saa heidät valitsemaan johtajikseen ainoastaan ilmeisiä sosialisteja. Kuten kaikkien muidenkin, on heidän opittava omasta kokemuksestaan, viisastuttava virheistään. Mutta koska he, päinvastoin kuin vanhat ammattiyhdistykset, vastaavat jokaiseen vihjaukseen pääoman ja työn intressien yhdenmukaisuudesta pilkkanaurulla, ei tämä opetus tule kestämään kauan...
Inhoittavinta täällä on työläisiin syvästi syöpynyt porvarillinen »säädyllisyys». Sosiaalisesti yhteiskunnan jakautuminen lukemattomiin, kiistämättä tunnustettuihin tasoihin joista jokaisella on oma ylpeytensä mutta myös oma synnynnäinen kunnioituksensa »parempiaan» ja »ylempiään» kohtaan, on niin vanha ja piintynyt että porvaristo takerruttaa työläisiä koukkuihinsa edelleenkin varsin helposti. En ole ensinkään varma, etteikö John Burns olisi sisimmässään ylpeämpi kardinaali Manningin, Lord Mayorin[4] ja ylipäätänsä porvariston suosiosta kuin suosiostaan oman luokkansa keskuudessa. Ja Champion — luutnantti evp. — on alun alkaen viekastellut porvarillisten, etenkin konservatiivisten ainesten kanssa, saarnannut sosialismia papilliselle kirkolliskongressille jne. Ja jopa itse Tom Mann, jota pidän eräänä urheimmista, puhuu mielihyvin siitä miten menee lounastamaan Lord Mayorin kanssa. Kun näihin vertaa ranskalaisia, huomaa todella mitä hyötyä vallankumouksesta on...
[1] Pohjois-Amerikan sosialistinen työväenpuolue perustettiin 1876 Philadelphian yhdistävässä kokouksessa, jolloin yhtyivät I Internationaalin Amerikan jaostot ja muut USA:n sosialistiset järjestöt. Puoluejäsenten enemmistö maahanmuuttajia (pääosalta saksalaisia), joilla oli heikot yhteydet varsinaisiin Amerikan työläisiin. Puolueen sisällä käytiin taistelua reformistisen johdon, joka koostui enimmäkseen lassallelaisista, sekä marxilaisen siiven välillä. Viimeksi mainittuja johti Marxin ja Engelsin toveri Sorge. Puolue julisti ohjelmassaan taistelevansa sosialismin puolesta, mutta sen johdon politiikka, jonka mukaan se laiminlöi työn Amerikan proletariaatin joukkojärjestöissä esti puoluetta kehittymästä vallankumoukselliseksi joukkopuolueeksi. Toim.
[2] — ammattitaitoisten työläisten. Toim.
[3] Kaasutehtaiden työläisten ja sekatyöläisten liitto (Gas Workers' and General Labourers' Union) oli Englannin työväenliikkeen historian ensimmäinen ammattitaidottomien työläisten yhdistys, joka syntyi vuoden 1889 maaliskuun lopun ja huhtikuun alun välisenä aikana lakkoliikkeen kasvun tuloksena. Liiton järjestämisessä ja johdossa esittivät suurta osaa Marx-Aveling sekä Aveling. Liitto esitti vaatimuksen saada kahdeksantuntinen työpäivä lailla vahvistetuksi. Se saavutti lyhyessä ajassa suuren vaikutusvallan laajojen työläispiirien keskuudessa; vuoden ajassa siihen liittyi 100 000 kaasualan työntekijää. Liitto osallistui aktiivisesti Lontoon telakkatyöläisten järjestämiseen vuonna 1889. Toim.
[4] — Lontoon pormestari Henry Aaron Isaacs. Toim.