Kirjoitettu: 29.–31. lokakuuta 1891
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 443–445. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
[Lontoo], 29.—31. lokakuuta 1891
Arvoisa herra!
Kun kirjeenne syyskuun 21. päivältä saapui, olin matkoilla Skotlannissa ja Irlannissa;[1] vasta nyt minulla on joutoaikaa vastata siihen.
Kirjeenne tammikuun 20. päivältä on tosiaankin hävinnyt, mitä valitan kaksinkertaisesti, ensin koska sen sisältämiä kiinnostavia uutisia en ollut pitkään aikaan saanut, ja toiseksi koska Teillä oli vaivaa kirjoittaa siitä minulle vielä kerran. Paljon kiitoksia!
»Miljonäärien kasvattaminen», kuten Bismarck sanoo, näyttää tosiaankin etenevän jättiläisaskelin maassanne. Sellaiset voitot mitä viralliset tilastonne ilmoittavat, ovat nykyisin tuntemattomia englantilaisissa, ranskalaisissa tai saksalaisissa tekstiilitehtaissa, 10, 15, korkeintaan 20 prosentin keskimääräisvoittoa ja poikkeuksellisen hyvinä vuosina 25–30 prosentin voittoa pidetään hyvänä. Vain nykyaikaisen teollisuuden lapsuudessa yritykset, joilla oli uusin ja parhain koneisto, joten tavaroiden tuotanto vaati niiltä huomattavasti vähempää työmäärää kuin mikä oli silloin yhteiskunnallisesti välttämätöntä, kykenivät takaamaan itselleen sellaisia voiton suhdelukuja. Aikanamme tuollaisia voittoja tehdään vain menestyvien keinotteluyritysten avulla, jotka hyödyntävät uusia keksintöjä, ja siinäkin tapauksessa yhdessä sadasta yrityksessä; muut ovat enimmäkseen täydellisiä epäonnistumisia.
Ainoa maa, missä nykyisin tuollaiset tai suunnilleen tuollaiset voitot joillakin pääteollisuusaloilla ovat mahdollisia, on Amerikan Yhdysvallat. Siellä ovat sisällissodan jälkeiset suojatullit ja nyt MacKinley-tariffi[2] johtaneet samanlaisiin tuloksiin — voittojen täytyy olla ja ne ovatkin suunnattomia. Se tosiasia, että tämä tila on täysin riippuvaista tullilainsäädännöstä joka voi muuttua joka hetki, riittää estämään suuren ulkomaisen pääoman sijoituksen (suuren verrattuna sijoitetun kotimaisen pääoman määrään) näihin teollisuudenhaaroihin ja siis tukkimaan kilpailun sekä voittojen alenemisen päälähteen.
Teidän kuvauksenne nykyaikaisen teollisuuden laajenemisen synnyttämistä muutoksista kansanjoukkojen elämässä, nimittäin tuottajan välittömään tarpeeseen tähtäävän ja vähitellen myös kapitalistisen ostajan mukaan suuntautuvan kotiteollisuuden häviö muistuttaa elävästi mieleeni tekijämme sisämarkkinoiden muodostumista käsittelevän luvun[3] ja sen, mitä tapahtui miltei koko Keski- ja Länsi-Euroopassa vuosien 1820 ja 1840 välisenä aikana. Tällä muutoksella on teidän oloissanne ollut luonnollisesti jokseenkin toisenlaisia seurauksia. Ranskalaisella ja saksalaisella omistaja-talonpojalla on sitkeä henki, hän vääntelehtii kahden tai kolmen sukupolven ajan koronkiskurin kynsissä ennen kuin päätyy siihen että hänen täytyy myydä talonsa ja tavaransa; näin ainakin niillä alueilla joihin nykyaikainen teollisuus ei vielä ole tunkeutunut. Saksassa talonpojat pysyttäytyvät pinnan yläpuolella kaikenlaisella kotiteollisuudella — he valmistavat piippuja, leikkikaluja, koreja jne. kapitalistien laskuun; koska heistä pienen peltotilkkunsa muokkaamisen jälkeen jäävällä vapaa-ajalla ei ole mitään arvoa, niin he pitävät jokaista ylimääräisestä työstä saamaansa pfenningiä puhtaana voittona; tästä johtuvat tuhoisan alhaiset palkat ja sellaisten käsityötuotteiden uskomaton halpuus Saksassa.
Teillä on ensin murrettava община'n[4] vastarinta (muuten olettaisin tämän vastarinnan heikkenevän merkittävästi nykyaikaisen kapitalismin myötä); edelleen, talonpojalla on mahdollisuus, kuten kuvasitte kirjeessänne 1. toukokuulta, vuokrata maata suurmaanomistajilta — tämä on maanomistajalle keino taata itselleen lisäarvoa, mutta myös talonpojalle keino kitua edelleen talonpoikana; ja myös kulakit, sikäli kun näen, säilyttävät talonpojan yleensä mieluummin riiston kohteena kynsissään kuin saattavat hänet kertaheitolla häviöön ja ottavat hänen maansa. Tästä päättelen, että venäläinen talonpoika tulee myös olemaan hyvin sitkeähenkinen siellä missä häntä ei käytetä tehdas- tai kaupunkityöläisenä ja että tarvitaan muutamia kovia iskuja ennenkuin hänestä on selvitty.
Teidän tutkimuksessanne niin erinomaisesti esitetyt Venäjän nuoren porvariston itselleen takaamat suunnattomat voitot sekä näiden voittojen riippuvaisuus hyvästä sadosta selittävät monia muuten täysin epäselviä asioita. Kuinka muuten ymmärtäisin erään lontoolaislehden Odessan kirjeenvaihtajan tänä aamuna julkaistun toteamuksen, jonka mukaan Venäjän kaupalliset luokat on nähtävästi vallannut aate, että sota on ainoa todellinen lääke sitä yhä kasvavaa lamaa ja luoton puutetta vastaan, josta kaikki Venäjän teollisuudenalat kärsivät. Miten voisin ymmärtää ja selittää asian itselleni, jollen tietäisi tullin luoman teollisuuden olevan täysin riippuvainen sisämarkkinoista ja maatalousalueiden sadosta, josta heidän ainoiden asiakkaidensa ostovoima riippuu! Ja kun nämä markkinat supistuvat, mikäpä olisi naiivien ihmisten mielestä luonnollisempaa kuin laajentaa niitä menestyksellisellä sodalla?
Teidän huomautuksenne siitä näennäisestä ristiriidasta, että hyvä sato ei teillä välttämättä merkitse viljan hinnan laskua, ovat hyvin mielenkiintoisia. Kun tutkimme todellisia taloudellisia suhteita eri maissa ja eri sivilisaation asteilla, kuinka omituisen vääriltä ja puutteellisilta näyttävätkään 1700-luvun rationaaliset yleistykset — ajatelkaamme vaikkapa vanhaa kunnon Adam Smithiä, joka piti Edinburghin ja Lothiansin olosuhteita koko maailman normaaleina olosuhteina! Niinpä Puškin jo tiesi:
...и почему
Не нужно золота ему,
Когда простой продуктъ имѣетъ.
Отецъ понять его не могъ
И земли отдавалъ въ залогъ.[5]
Kunnioittavasti Teidän
P. W. Rosher
Ensi maanantaina käyn käsiksi 3. osaan[6] ja toivon saavani sen valmiiksi ilman keskeytyksiä.
Tämä kirje on viivästynyt tähän päivään, 31. lokakuuta, asti koska minut on välillä keskeytetty.
[1] Vuoden 1891 kesän ja syksyn kuluessa Engels keskeytti liikarasituksen johdosta työnsä ja jätti Lontoon aika ajoin. 26. kesäkuuta – 24. elokuuta hän lepäili (pienin väliajoin) Schorlemmerin ja Harneyn kanssa Ryde'ssä Wight-saarella vaimonsa sisarentyttären Mary Ellen Rosherin luona. Myöhemmin hän teki yhdessä Rosherin ja Louise Kautskyn kanssa matkan Irlantiin ja Skotlantiin syyskuun 8.–23. päivien välisenä aikana. Toim.
[2] Protektionistinen MacKinley-tariffi (MacKinley oli USA:n republikaanisen puolueen johtajia) hyväksyttiin 1890. Tämä monopoliyhtymien etuja ajava tariffi nosti voimakkaasti USA:han vietävien teollisuustuotteiden hintaa, mikä vuorostaan johti joukkokulutustarvikkeiden hinnan kohoamiseen ja työväenluokan aseman huononemiseen. Tämän tariffin arvion Engels antoi artikkelissaan »Presidentinvaalit Amerikassa». Toim.
[3] Viittaus Marxin »Pääoman» 1. osan 24. luvun 5. jaksoon. Toim.
[4] — yhteisön. Toim.
[5] ...miksi on Myös kulta aivan arvoton, Kun maa vain elää tuotteillansa. Sit' isä eipä tiennyt vaan, Kun velan pantiks pani maan. (Säe Puškinin runoromaanista »Jevgeni Onegin». Suom. Lauri Kemiläinen.). Toim.
[6] — »Pääoman» 3. osaan. Toim.