Kirjoitettu: 26. tammikuuta 1894
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 474–477. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 26. tammikuuta 1894
Tilanne Italiassa on käsitykseni mukaan seuraava.[1]
Porvaristo, joka tuli valtaan kansallisen riippumattomuuden puolesta taisteltaessa ja myöhemmin, ei kyennyt eikä halunnut viedä voittoaan loppuun asti. Se ei ole tuhonnut feodalismin jäänteitä eikä järjestänyt kansallista tuotantoa nykyaikaiseen porvarilliseen tapaan. Kyvyttömänä antamaan maan nauttia osaltaan kapitalistisen järjestelmän suhteellisista ja hetkellisistä etuisuuksista porvaristo on vierittänyt maan rasitukseksi järjestelmän kaikki taakat ja varjopuolet. Tämän lisäksi se on likaisissa finanssihuijauksissa vienyt itseltään viimeisetkin arvonannon ja luottamuksen rippeet.
Työtätekevä kansa — talonpojat, käsityöläiset, maa- ja teollisuustyöläiset — on puristimessa, toisaalta sitä painavat sorron ikivanhat muodot, jotka eivät ole peräisin pelkästään feodaaliajalta, vaan jopa antiikista (mezzadria;[2] etelän latifundiat, joissa karja työntää tieltään ihmiset), toisaalta — petomaisin verotusjärjestelmistä, mitä porvarillinen hallitusmuoto on milloinkaan keksinyt. Tässä on omiaan sanoa yhdessä Marxin kanssa: »meitä, samoin kuin koko Länsi-Euroopan mannermaavaltioita, vaivaa paitsi kapitalistisen tuotannon kehitys, myös sen kehityksen puute. Uudenajan epäkohtien ohella meitä rasittaa koko joukko perittyjä epäkohtia, jotka johtuvat vanhanaikaisten, aikansa eläneiden tuotantotapojen säilymisestä ja niiden mukana kulkevista, nykyaikaan soveltumattomista yhteiskunta- ja valtiosuhteista. Me emme kärsi ainoastaan elävistä, vaan myös kuolleista. Le mort saisit le vif! (Kuollut vie elävänkin mukanaan!)»[3]
Tämä tilanne vie väkisin kriisiin. Kaikkialla on tuottajien joukko käymistilassa; siellä ja täällä se nousee kapinaan. Mihin tämä kriisi meidät vie?
Silminnähtävästi on Sosialistinen puolue liian nuori ja taloudellisen tilanteen takia liian heikko voidakseen toivoa sosialismin voittavan heti. Tässä maassa on maalaisväestö aivan ylivoimainen kaupunkilaisväestön suhteen; kaupunkien suurteollisuus heikosti kehittynyttä, senvuoksi on niin vähälukuinen varsinainen proletariaatti; enimmältään se koostuu käsityöläisistä, pikkukauppiaista ja luokka-asemansa menettäneistä, se on siis pikkuporvariston ja proletariaatin välillä horjuva joukko. Keskiaikainen keskitason ja pikkuporvaristo on hajoamassa ja hajaantumassa. Se on suurimmalta osaltaan huomispäivän proletariaattia, mutta ei vielä tämän päivän. Ainoastaan luokka, jota uhkaa alati taloudellinen turmio ja joka nykyään on epätoivoon ajettuna, voi tarjota vallankumoukselliselle liikkeelle sekä lukuisia taistelijoita että johtajia. Sitä kannattavat talonpojat, jotka ovat alueellisen pirstoutuneisuutensa ja lukutaidottomuutensa takia estyneitä mihinkään tehokkaaseen aloitteellisuuteen, mutta jotka siitä huolimatta tulevat olemaan vahva ja korvaamaton liittolainen.
Enemmän tai vähemmän rauhanomaisesti saavutetun menestyksen sattuessa tulee tapahtumaan yksinkertainen hallituksen vaihdos, ja »kääntyneet» tasavaltalaiset,[4] Cavallotti ja kumpp. pääsevät ruoriin; vallankumouksen tapahtuessa syntyy porvarillinen tasavalta.
Mitä osaa pitäisi tässä tilanteessa Sosialistisen puolueen näytellä?
Taktiikka, joka on vuodesta 1848 tuonut sosialisteille useimmiten menestystä, on »Kommunistisen manifestin» taktiikka. »Proletariaatin ja porvariston välisen taistelun eri kehitysasteilla sosialistit[5] edustavat aina koko liikkeen etua... Kommunistit taistelevat työväenluokan lähimpien välittömien tarkoitusperien ja etujen saavuttamiseksi, mutta nykyisessä liikkeessä he puolustavat samalla myös liikkeen tulevaisuutta.»[6] He osallistuvat niin ikään aktiivisesti kahden luokan väliseen taisteluun sen jokaisessa kehitysvaiheessa unohtamatta milloinkaan sitä, että nämä vaiheet ovat vain väliportaita suureen päätavoitteeseen: proletariaatin valtaamaan poliittiseen valtaan, jota se käyttää keinona yhteiskunnan uudistamiseen. Kommunistien paikka on niiden joukossa, jotka taistelevat jokaisen työväenluokan etujen välittömän menestyksen puolesta; he hyväksyvät kaikki nämä poliittiset ja sosiaaliset saavutukset, mutta vain osamaksuina. Siksi he pitävät jokaista vallankumouksellista tai edistyksellistä liikettä askeleena eteenpäin heidän omalla tiellään; heidän erikoisena tehtävänään on sysätä muita vallankumouksellisia puolueita eteenpäin ja, mikäli jokin näistä puolueista sattuisi voittamaan, huolehtia proletariaatin eduista. Tämä taktiikka, joka ei kadota näkyvistä milloinkaan suurta päämäärää, varjelee sosialisteja pettymyksiltä, joiden kohteeksi muut, lyhytnäköisemmät puolueet — olkoot ne sitten puhtaita tasavaltalaisia tai tunteellisia sosialisteja — joutuvat väistämättä, koska ne pitävät etappia etenemisen päätavoitteena.
Tarkastelkaamme tältä näkökannalta Italiaa.
Hajoamistilassa olevan pikkuporvariston ja talonpoikien voitto johtaa mahdollisesti »kääntyneiden» tasavaltalaisten hallituksen muodostumiseen. Se antaa meille yleisen äänioikeuden ja huomattavasti suuremman liikkumisvapauden (lehdistön-, kokoontumis-, yhdistymisvapauden, ammonizionen[7] lopettamisen ym.)i, ts. uuden aseen jota ei pidä halveksia.
Tai sitten perustetaan porvarillinen tasavalta, jonka johtoon tulevat samat miehet ynnä muutama mazzinilainen. Se laajentaisi vieläkin enemmän vapauttamme ja toimintakenttäämme, ainakin joksikin aikaa. Onhan porvarillinen tasavalta, sanoi Marx, se ainoa poliittinen muoto, jossa proletariaatin ja porvariston välinen taistelu voi saada ratkaisunsa. Puhumattakaan siitä vastakaiusta, jonka se saa aikaan Euroopassa.
Nykyisen vallankumouksellisen liikkeen voitto tekee siis joka tapauksessa meistä vain voimakkaampia ja luo meille suotuisamman ambienten.[8] Tekisimme näin ollen kaikkein pahimman virheen, jos pysyisimme erillään ja rajoittuisimme suhteissamme »affini»[9] puolueisiin pelkkään moittivaan arvosteluun. Saattaa tulla hetki, jolloin meidän on pakko ruveta positiiviseen yhteistyöhön niiden kanssa, ja kuka tietää, milloin tämä hetki koittaa.
Selvä ettei ole meidän asiamme valmistella suoranaisesti sellaista liikettä, joka ei tarkkaan ottaen ole edustamamme luokan liikettä. Jos radikaalit ja tasavaltalaiset luulevat, että on koittanut hetki lähteä kadulle, niin antakoot tuittupäisyydelleen vallan. Mitä meihin tulee, niin meitä ovat nämä herrat pettäneet lupauksillaan liian usein, jotta joutua jälleen ansaan. Eivät heidän julistuksensa enempää kuin salahankkeensakaan saisi liikuttaa meitä. Jos me pidämme velvollisuutenamme tukea jokaista todellista kansanliikettä, niin samoin olemme velvollisia siitä, ettemme uhraa turhaan vastikään muotoutuneen proletaarisen puolueemme ydinjoukkoa tarkoituksettomasti emmekä anna harventaa proletariaattia hedelmättömissä paikallisissa kapinoissa.
Jos sitävastoin liike on todella kansakunnan käsittävä, niin meidän väkemme löytää paikkansa siinä ennemmin kuin tarvitsee kehottaa, ja meidän osallistumisemme sellaiseen liikkeeseen on itsestään selvää. Mutta tuolloin meidän on omaksuttava, ja se täytyy julistaa avoimesti, että osallistumme riippumattomana puolueena, joka on väliaikaisesti liittoutunut radikaalien ja tasavaltalaisten kanssa, mutta perinjuurin heistä eroava; että emme voiton tultua luo mitään utukuvia taistelun tuloksesta; että sellainen tulos ei suinkaan tyydytä meitä, vaan on oleva meille uusi saavutettu etappi, uusi sillanpääasema vastaisia valloituksia varten; että vielä voitonkin päivänä tiemme kulkevat erilleen; että muodostamme tuosta päivästä alkaen uuden opposition uuden hallituksen suhteen, ei taantumuksellista, vaan edistyksellisen opposition, äärimmäisen vasemmiston opposition: joka kannustaa uusiin saavutettua laajempiin valtauksiin.
Yhteisvoimin saavutetun voiton jälkeen meille tarjotaan ehkä eräitä paikkoja uudessa hallituksessa, mutta välttämättömästi siten, että jäämme vähemmistöön. Tässä on suurin vaara. Helmikuun 1848 jälkeen tekivät Ranskan sosialistiset demokraatit (»Reforme»-lehdestä Ledru-Rollin, Louis Blanc, Flocon ym.) virheen suostuen sellaisiin virkapaikkoihin.[10] Hallituksen vähemmistönä ottivat he vapaaehtoisesti vastuun kaikista niistä konnantöislä ja kavalluksista, joita puhtaista tasavaltalaisista koostuva enemmistö syötti työläisille; samalla näiden herrojen osallistuminen hallitukseen lamautti täysin työväenluokan vallankumouksellisen toiminnan, jota he tekeytyivät edustavansa.
Kaikki sanottu tässä tuo ilmi vain henkilökohtaisen mielipiteeni, sitä kun kerran on minulta pyydetty, ja tällöin lausun sen suuresti empien. Mitä yleiseen taktiikkaan tulee, olen koko elämäni ajan saanut kokeilla sitä; se ei ole pettänyt minua kertaakaan. Mitä taas sen soveltamiseen Italian nykyoloihin tulee, on asia vähän toisin; se on ratkaistava itse paikalla, ja niiden, jotka ovat keskellä tapahtumien pyörrettä.
[1] Engels kirjoitti tämän kirjeen Italian työtätekevien sosialistisen puolueen johtajien Kulišovin ja Turatin pyynnöstä vastaukseksi kysymykseen puolueen taktiikasta maassa tuohon aikaan kypsyvän vallankumouksellisen kriisin yhteydessä. Toim.
[2] — kahdaviljelys. Toim.
[3] Engels siteeraa Marxin esipuhetta »Pääoman» 1. osan ensimmäiseen painokseen [»Pääoma», 1. osa, kustannusliike Edistys, Moskova 1974 s. 16-17]. Toim.
[4] »Kääntyneiksi» tasavaltalaisiksi nimitettiin italialaisia radikaaleja, joiden johtajana oli Felice Cavalotti. Radikaalit, jotka ajoivat keskisuuren ja pikkuporvariston etuja, edustivat demokraattisia näkökantoja ja olivat joissain tapauksissa samaa mieltä sosialistien kanssa. Toim.
[5] Lainatessaan Engels vaihtoi kommunistit-sanan sosialisteihin. Toim.
[6] Ks. Marx ja Engels, »Kommunistisen puolueen manifesti», luku II ja luku IV. Toim.
[7] — poliisivalvonnan. Toim.
[8] — ilmapiirin. Toim.
[9] — läheisiin, naapuri-. Toim.
[10] Kyseessä on Ranskan tasavallan 24. helmikuuta 1848 muodostettu väliaikainen hallitus, jossa suurin osa paikoista kuului maltillisille porvarillisille tasavaltalaisille. Hallitukseen osallistui myös kolme »Reforme»-lehden ympärille ryhmittyneen puolueen edustajaa, pikkuporvarilliset demokraatit Ledru-Rollin ja Flocon sekä pikkuporvarillinen sosialisti Louis Blanc. Myös salaisten vallankumouksellisten järjestöjen edustaja, mekaanikko Albert oli mukana hallituksessa. Kuten pian kävi ilmi, »ministerisosialistit», puhumattakaan »ministeridemokraateista», hännystelivät raukkamaisesti porvarillista hallitusta. Toim.