Kun vastustajamme eivät enää osaa tuoda mitään sitä tosiasiaa vastaan, että sosialidemokratia yksin suojelee suurten kansanjoukkojen etuja, niin lyövät he esiin viimeisen valttinsa, että sosialidemokratia muka tahtoo hävittää omaisuuden, vaikka omaisuus kuitenkin, yksityisomaisuus, muka on ihmiselle välttämätön, voidakseen elää, ja on muka tunnustettava sen vuoksi luonnonoikeudeksi, jumalalliseksi laitokseksi ja jokaisen yhteiskuntajärjestelmän perustaksi.
Jokaisessa järjettömyydessä on aina kuitenkin jonkunlaista järkeä ja ylläesitetyssä on se järjellistä, että jokaisella yhteiskunnalla täytyy olla omaisuutta jossakin muodossa, s. o. sillä täytyy olla käytettävissään kappale luontoa, kappale maata, voidakseen elää. Luonnon oikeudeksi ei sitä sen tään voitane kutsua, koska kerran ihmisen on täytynyt ottaa se luonnon käyttövalta eläimiltä ja kanssaihmisiltään; kuitenkin on se jokaisen yhteiskunnallisen yhdessä elämisen välttämättömänä perustana. Mutta omaisuuden erikoismuoto — yhteis- tai yksityisomistus — on riippuvainen niistä erityisistä ehdoista, jotka ovat määräävinä inhimillisen tuotannon alalla. Tarkotuksen mukaisuus ratkaisee. Omaisuuden järjestämisen, siis miten tämän käyttövalta on yhteiskunnan jäsenten kesken jaettu, täytyy riippua siitä, millä tavalla kaikille paraiten taataan elämisen ehdot. Niin kauvan kuin yhteistyö on tarkotuksen mukaisin työtapa, täytyy yhteisomaisuuden olla vallitsevana, missä erillään työskentely on tuotannolle edullisinta, siellä täytyy syntyä tuotantovälineiden yksityisomistusmuoto.
Kun vastustajamme esittävät tämän moitteensa suurena valttinaan, täytyy heidän hyvinkin uskoa, että he sen avulla saavat useita ihmisiä kammoksumaan sosialismia. Tällä uskolla täytyy siis myöskin olla jotakin pohjaa ja perustaa, eiväthän he muuten yhä uudelleen ja uudelleen sitä vatkuttaisi. Tämä pohja on siinä merkityksessä, mikä tuotantovälineiden yksityisomistuksella on pienliikkeessä.
Pienliikkeessä tuottaa jokainen työvälineillään tavaroita, joita hän myy ostaakseen takaisin itselleen tavaroita, joita hän itse kalutuksessaan tarvitsee. Kaikkien yhteiskunnan tarvitsemain tuotteiden valmistus tapahtuu tällä tavoin yksityistyöllä; työ suoritetaan erillään. Sen vuoksi onkin jokaisella oikeus saada oikea osansa kokonaistuotannosta ja hän saa tämän osansa vaihtamalla omia tuotteitaan toisiin. Tämä omaisuuden järjestely täyttää siis tarkoiksensa, se takaa yhteiskunnan jäsenille heidän elämäntarpeensa, yhteiskunnallinen tuotanto tapahtuu vaikeuksitta ja tuotteiden jako tuottajien kesken käy sekin automatisesti, vaihdonlakien mukaisesti, niin että jokainen saa osansa.
Mutta kapitalismin kehityksen keralla esiintyy uusia suhteita, siis myöskin uusia omaisuuden toimimuotoja. Suuren nykyaikaisen tuotantovälineen omistajalle ei hänen omaisuutensa ole enää välikappale omalla työllä elämäntarpeiden hankkimisessa, se on hänellä välineenä, jolla hän kokoaa toisten työstä lisäarvoa. Ensi aluksi voi näyttää siltä kuin saisi tätä lisäarvoa pitää hedelmänä ja sen kautta myöskin palkkana siitä vaivasta ja työstä, jota kapitalisti panee liikkeen johtoon ja hoitoon. Mutta luotto-olojen ja osakeyhtiöiden kehittyessä katoaa tämäkin harhakuva. Uudenaikaisen rahakapitalistin tai osakkeen omistajan käsissä esiintyy kapitalistinen omaisuus kaikessa alastomuudessaan, vaatimuksena saada joku osa työläisluokan luomasta lisäarvosta.
Näin on yksityisomaisuus tullut aivan toiseksi, mitä se aikaisemmin oli. Kun se ennen oli keino saada omalla työllä varma huoleton toimeentulo, kun omaisuuden omistaja oli yhteiskunnan hyödyllinen jäsen, on se nyt tullut keinoksi yhteiskunnan hyödyttömille jäsenille anastaa itselleen toisten työnhedelmät. Mutta tästä eivät pikkuporvarit ja pientalonpojat — sillä näistä luokista on kysymys silloin kun syytetään meitä omaisuuden vihollisiksi — ole päässeet tietoisiksi; heidän mielessään on pysynyt elossa omaisuuden entisten tehtäväin mielikuva, jotka uusi yhteiskuntatila on valheeksi muuttanut Tällä valeella keinotelevat nyt kansan yllyttäjät, jotka omissa tarkotuksissaan hyväkseen käyttävät niin sanottua »omaisuuskiihkoa». Kun näiden pikku-ihmisten kanssa puhuu heidän omaisuudestaan, niin ajatelevat he omaa vaivaista »omaisuuttaan»; yksityisomaisuuden lakkauttaminen näyttää heistä näiden surkeain jäännöstenkin ryöstämiseltä, ja sen vuoksi antavat he käyttää itseään heidän omien riistäjiensä riistämisoikeuden suojavahdeiksi. On siis tarpeellista selittää näille rappeutuneen pienomaisuuden ja kapitalistisen suuromaisuuden erilaista merkitystä, siis samalla myöskin mikä ero on yksityisomaisuudella sellaisena miltä se heistä näyttää, ja yksityisomaisuudella sellaisena mitä se todella on.
Mitä merkitsee häviävälle keskiluokalle tuotantovälineiden yksityisomistus? Takaako se omaan työhön perustavan toimeentulon? Osaksi on heidän toimeentulonsa perustana mitä inhottavin oppilaiden nylkeminen, eikä toimeentulo silläkään tavalla ole varma. Suurpääoman kilpailu on kaikkialla alkanut häiritä pikkuporvariston vakavaa, rauhallista elämää; vieläpä vähittäiskaupankin alalla, jossa kaupanomistajat kauvimmin ovat saaneet olla iloisia verrattain vaarattomasta asemastaan, on suurpääoma suurten tavarahuoneiden avulla tunkeutuneet Ketkä ovat pystyssä pysyneet näkevät kuitenkin aina, että heitä uhkaa vaipuminen köyhälistön asemaan. Senpä vuoksi tarrautuvat pienliikkeet sitä voimakkaammin kiinni pieneen omaisuuden muruseensa; niin huono kuin heidän asemansa monasti onkin, näyttää heistä kuitenkin köyhälistön riippuvaisuus ja vapauden puute vielä paljoa pahemmalta. Tästä mielentilasta johtuu »omaisuuskiihko», se on suonenvedon tapaista tarrautumista kiini jo aikoja kadonneen komeuden pettävään harhakuvaan, joka ei vastaa mitään todellisuutta.
Vielä pahemmin on näiden luokkien sen osan laita, joka jo itse on joutunut pääoman herravallan alle. Näille ei tuotantovälineiden yksityisomistus ole enää minään vakavan toimeentulon takeena, vaan ainoastaan harhakuvana, riistämisen yhtenä muotona. Pientalonpoikaa, joka vuokran ja kiinnityslainakorkojen muodossa on pakotettu luovuttamaan niin paljo työnsä tuloksista, jotta hänelle jää jälelle ainoastaan rippeet elääkseen, pientä käsityöläistä, joka samalla tavalla on kapitalisteille velassa, voi pitää ainoastaan samalla tavalla tuotantovälineiden omistajina kuin puusepänsälliä, jolla on omat työkalut. Ne takaavat hänelle ainoastaan mahdollisuuden tulla riistetyksi. Tai mikä vielä pahempaa: kun ne samalla ovat liikkuvaisuuden esteenä, ovat ne melkein kuin orjankahleet, jotka eivät edes salli hänen etsiä itselleen jonkunverran suotuisempaa tilaisuutta, jossa häntä riistetään.
Tämä on yksityisomaisuuden todellinen vaikutus näissä kerroksissa. Mutta kun yleensä puhutaan yksityisomaisuuden funktionista, niin ei silloin tarkoteta sen vaikutusta niihin nähden, joilla ei sitä ole, vaan niihin nähden, joilla sitä on. Tästä vasta opitaan sen todellinen merkitys. Tuotantovälineiden todellisille omistajille, suurkapitalisteille on sillä aivan toinen luonne. Jos nämä ihmiset joskus näyttävät omaisuuttaan, niin mitä he oikeastaan näyttävät? Koneitako? Eivät he ovat tämän tai tuon tehtaan osakkaita, eivät voi siis sanoa: nämä koneet ovat minun, sillä ne kuuluvat yhteisesti kaikille osakkaille, eivät ne edes ole hänen käyttövallassakaan, sillä liikkeen johto on jonkullaisen valiokunnan, hallinnon, käsissä. Näyttävätkö he sitte ehkä kultakimpaletta, tuota toista omaisuuden yleistä muotoa? Eivät, eivät sitäkään, sillä mitä heillä on rahaa, sen he ovat vaihettaneet osakkeihin, valtionvelkapapereihin y. m. samallaisiin. He näyttävät meille joitakuita papereita; ne ovat hänen »yksityisomaisuutensa». Nämä paperit antavat hänelle oikeuden vaatia suuresta yhteiskunnantuotannosta korkojen, voittoosinkojen j. n. e. muodossa osan — kuinka suuren, eivät he itsekään tiedä ennenkuin näkevät pörssilehdestä — tekemättä mitään sen hyväksi, täyttämättä mitään toistakaan hyödyllistä tointa. Koko yhteiskunta tuottaa, on uutterassa työssä synnyttääkseen tuotteita inhimillistä tarvetta tyydyttämään, työmiehet ahertavat, pomot haukkuvat, koneet ovat käynnissä, johtaja johtaa liikettä, teknikot kokeilevat, kaikki ovat jollakin hyödyllisellä tavalla työssä ja tämän kokonaistyönteon hedelmänä ovat jättiläismäiset tuotemäärät. Mutta verenimijäin tavoin ottavat »tuotantovälineiden omistajat» likaisten papereitensa nojalla suuret tuotemäärät pois; eikä heidän edes tarvitse — vanhojen rasvoritarien tavoin — käyttää minkäällaista voimaa, ei heidän tarvitse kättä ojentaa, se tuodaan mitä syvimmällä kunnioituksella heidän kotiinsa. Miksi tämä mielettömyys? Se on yksityisomistuksen uudenaikainen funktioni.
Sosialistisen tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamisvaatimuksen tarkotuksena ja sisältönä on lopettaa tämä toimettoman, täydellisesti tarpeettoman loiseläjäjoukon harjottama kaikkea järkeä vailla oleva todellisten tuottajien rosvoaminen. Sen vuoksi ei tällä vaatimuksella ole mitään tekemistä sen suhteen, mikä aivan toisessa merkityksessä ja aivan näennäisesti on tuotantovälineiden yksityisomistusta. Juuri sen takia, että talonpojalla ja pikkuporvarilla on tuskin aavistustakaan yksityisomaisuuden merkityksestä yhteiskunnan ylisillä, jossa sitä on, tulee hänen päähänsä hölmön ajatus, että on puhe hänen pienistä rievuistaan. Meidän liikkeemme todellisena päämääränä on suurten tuotantovälineiden siirtäminen yhteiskunnan omaisuudeksi ja pakkoluovuttaminen hyödyttömiltä loiseläjiltä; kuten kommunistisessa manifestissa jo 60 vuotta taaksepäin sanottiin: ei ylimalkaan omaisuuden hävittäminen, vaan porvarillisen omaisuuden (vierasta työtä orjuuttavan omaisuuden) lakkauttaminen, pääoman muuttaminen yhteiseksi, kaikille yhteiskunnan jäsenille kuuluvaksi omaisuudeksi. Tämä on se uusi omistusolojen järjestäminen, joka kuuluu teknikan ja suurteollisuuden nykyiseen kehitykseen, jotta sellaisella perustalla jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle hankittaisiin runsas ja huoleton toimeentulo.