»Mullistusta vastaan!» on porvariston yhteisenä vaalihuutona. Me emme siitä kauhistu, sillä me tiedämme, ettei toisin voi olla. Vallankumous, »väkivaltainen» mullistus, kuten vastustajamme niin viisaasti ja asiaa ymmärtävästi tapaavat lausua, muodostaa rajan meidän ja muiden puolueiden välillä. Usein kuulee vastapuolueiden jäsenten selittävän, että he oikein lujasti hyökkäävät kapitalismin kimppuun ja tahtovat parantaa sen epäkohtia, että he ylimalkaan ovat lähellä sosialistisia ajatuksia ja ihanteita. Mutta väkivaltaista mullistusta he eivät tahdo, kokoonluhistumisteoriaa pitävät he vääränä, vallankumouksen esille yrittämistä hylättävänä, koska kaikki voidaan rauhallisen reformityön tietä paljoa paremmin tehdä.
Mutta sosialidemokrateilla tuskin lienee kauniimpaa puheenainetta kuin mullistusteoria, sillä tuskin missään voidaan räikeämmin osottaa vastustajaimme valheisiin turvautuminen tai typerä ahdasjärkisyys. Sillä onhan todistettavissa, että asian laita on ihan päinvastainen: sosialidemokratia tekee kaiken mahdollisensa valmistaakseen rauhallisin reformein tapahtuvan sosialismiin siirtymisen tietä, kun taas vastustajamme tekevät kaiken voitavansa väkivaltaisen vallankumouksen aikaan saamiseksi.
Että toivomme on saavuttaa päämäärämme rauhallista reformityön tietä, sitä ei tarvitse uskoa paljaiden vakuuttelujen nojalla; me olemme sen osottaneet ohjelmamme vähimmissä vaatimuksissa. Jos nämä valtiolliset ja yhteiskunnalliset vaatimukset saadaan toteutetuiksi ja voimassa sen jälkeen pidetyiksi, niin voipi siirtyminen kapitalismista sosialismiin tapahtua vähitellen laillista tietä, ilman mitään äkkimullistuksia. Kun vaalioikeus ja kaikki politiset laitokset ovat täydellisesti kansanvaltaisella pohjalla, kun hyvän työväensuojeluksen, kasvatuksen ja elinehtojen parantumisen, järjestöjen edistämisen kautta on tehokkaasti vastustettu kapitalismin tylsyttäviä, alaspainavia vaikutuksia, silloin on luotu mahdollisuus jatkuvalla säännöllisellä reformityöllä yhä enemmän toteuttaa meidän ihanteitamme. Tätä ohjelmaa me tarjoomme työmiehille, että he näkevät, miten kaikki voitaisiin järjestää, jos hallitsevat luokat vain tahtoisivat; tätä ohjelmaa me tarjoamme omistaville luokille, jotta he julkisesti voisivat näyttää, minkä he mieluummin ottavat, lakiperäisen edistyksenkö vaiko riistämisjärjestelmän pystyssä pitämisen hintaan mihin tahansa.
Mutta käytäntö on jo aikoja osottanut, ettei meidän tässä suhteessa tarvitse suuria kuvitella. Me olemme osottaneet tien, jota kulkien kapitalismin epäkohdat voitaisiin syrjäyttää, mutta meiltä on tähän saakka puuttunut valtaa ja voimaa siihen. Omistavalla luokalla on mahti, mutta siltä puuttuu tahto; se ei ajattelekaan kulkea sitä tietä. Joidenkuiden pienien, kurjuuden suuruuteen verraten naurettavan-arvottomien yritysten jälkeen, joiden ymmärrettävästi piti vietellä työväenluokkaa ja vierottaa sitä sosialismista, eivät he ole mitään tehneet enää. Ja missä he kaukaakin näkevät mahdollisuuden lähenevän; että me huolimatta yleisen äänioikeuden puutteista voisimme saada enemmistön eduskuntaan, puhuvat he nyt jo valtiokaappauksesta, jonka pitäisi pistää salpoja kehityksen tielle.
Näistä jokaisen tietämistä tosiseikoista jo voi päättää, että mahdollisuuden mukaan pyrimme lopettamaan luokkataistelun rauhallista, lakiperäistä, mutta vastustajamme väkivaltaista tietä. Mutta meillä ei ole mitään erikoista aihetta heitä siitä moittia, kun me ymmärrämme syyt heidän menettelyynsä, meidän esityksemme iarkotuksena on vain todistaa sen puheen paikkansa pitämättömyys, että meidän muka täytyisi väkivaltaisen mullistuksen vaatijoina saada kaikkien rauhallisten kunnonkansalaisten inho osaksemme.
Tämän vastustajaimme menettelytavan syyt ovat löydettävissä luokkavastakohtien luonteesta. Olemme jo viitanneet siihen, ettei meidän luokkataistelumme ole ainoastaan etutaistelua kahden ryhmän välillä, jotka kiistelevät kukin osastaan yhteiskunnan tuotantoa, vaan taistelua yhteiskuntajärjestelmän perusteista, taistelua riistämisestä. Missä kaksi puoluetta taistelevat keskenään yhdessä hankkimainsa hyödykkeiden jaosta, siellä ovat edut kyllä toisiaan vastassa, mutta toistensa täydellisiä vastakohtia ne eivät ole. Kummankin puolueen suhteellisesta voimasta riippuu paljoko kukin saa. Sen mukaan kuin toinen tai toinen puolue on voimakkaampi voi se vaatia isompaa osaa. Kun taistelua käydään »enemmästä tai vähemmästä» niin on sen tuloksenakin »enemmän tai vähemmän» vaan ei suinkaan »kaikki tai ei mitään». Tässä suhteessa ovat yleensä kaksi luokkaa, joiden täytyy jakaa yhteisesti hankkimiaan tuotteita. Niin on esimerkiksi kapitalistien ja maanomistajain laita, joiden jaettavana on heidän yhteisesti työväenluokalta anastamansa lisäarvo. Kummankin tarpeiden ja voiman mukaisesti tapahtuu jako, mutta juuri sen takia, että he ovat »liikekumppaneita» ei toinen niistä ota kaikkea, toiselle mitään jättämättä.
Aivan toiset ovat suhteet taistelussa vallanalaisen ja riistetyn sekä hallitsevan ja riistävän luokan välillä. Tässä ei ole kysymys yhteisesti hankittujen tuotteiden jaosta, sillä sana riistäminen sisältää jo sen, että tuote on toisen luokan, jolta toinen luokka sen ottaa pois. Taistelua ei siis käydä suuremmasta tai pienemmästä riistämisen määrästä, vaan riistämisestä itsestään. Sen vuoksi ei voi olla puhettakaan siitä, että vallanalainen luokka voisi tätä suhdetta muuttaa siinä määrässä, kuin sen valtiollinen voima kasvaa. Niin kauvan kuin se on vähemmistössä, niin kauvan kuin sen valtiollinen voima on pienempi kuin riistäjäin, niin kauan riistäminen pysyy pystyssä; ja heti kun sillä on suurempi voima, heti kun se on vastustajaa hiukankin väkevämpi lopettaa se riistämisen ei noin hiukan enemmän kuin puoleksi, vaan aivan kokonaan.
Ei siis voi olla puhettakaan siitä, että molempain puolueiden suhteellinen voima laskettaisiin numeroittain ja siitä sitte tehtäisiin laskelma kuinka valta jaettaisiin. Missä toisiaan vastassa olevat edut ovat täydellisiä vastakohtia toisilleen, on kysymys kaikesta tai ei mistään, täydellisestä herruudesta puolella tai toisella. Tällä ei luonnollisesti tahdota sanoa, että riistetty luokka siihen saakka olisi täydelleen vaikutukseton; esiintymisensä aiheuttaman pelon avulla määrää se mitä sen valtiaat toimivat. Mutta tämä ei ole mitään vallan jakamista, hallitseva luokka toimii tykkänään oman tahtonsa ja etujensa mukaisesti, vaikkapa sorrettujen luokkien esiintyminen vaikuttaakin tähän tahtoon. Suhde on siis aivan toinen kuin vallan jakaminen kahden luokan kesken, joiden on jaettava yhteinen saalis.
Tämä on sen historiallisen tosiasian perusta, jonka aina huomaamme, milloin sorrettu, riistetty luokka taistelee vapaudestaan, s. o. herravallastaan. Lause: »kaikki tai ei mitään» ei ole mikään sosialidemokratisen leppymättömyyden ilmaisu — käytännössä ei se ole edes meidän johtolauseenammekaan — vaan historiallisen tosiasian ilmaisu, jonka me huomaamme ja pohjiltaan täysin ymmärrämme.
Tämä suhde on myöskin syynä siihen hylkivään kantaan, jolle kapitalistit asettuvat jokaista työläisten vaatimusta kohtaan. Jokainen heidän voittonsa pienentäminen näyttää heistä periaatteessa hyökkäykseltä itse riistämistä vastaan ylipäätään, tai puhuaksemme heidän omalla siansaksallaan: jokaisen nykyhetken vaatimuksen takana näkevät he vallankumouksen lohikäärmeen väijyvän. Vasta valtavien ponnistusten kautta onnistuu työläisten saada ainakin mitä he välttämättömimmästi tarvitsevat; ja vastustus kasvaa työväen järjestöjen kasvaessa, koska juuri nämä tuottavat kapitalisteille suurempaa pelkoa näiden vaatimusten johtopäätöksien suhteen ja heille selvimmin huutavat mementomoriansa. (muista kuolemaa): sinun riistämisesi loppuu.
Yhteiskunnan kehitys kulkee sen vuoksi eteenpäin vuoroin rauhallisina, pitkinä kehityskausina, vuoroin äkillisinä vallankumouksina, koska hallitsevan ja sorretun ylöskohoavan luokan täydelleen vastakkaiset edut keskenään kamppailevat, jolloin mikään sovittelu ei ole mahdollinen. Vanha hallitustapa ja vanha riistäminen jäävät niin kauvaksi voimaan, kunnes uusi luokka kehityksen kautta on tullut kyllin voimakkaaksi anastaakseen itselleen vallan. Tämän lisäksi tulee vielä säännöllisesti se seikka, että hallitseva luokka, vaikkei se enään olisikaan väkevämpi kieltäytyy peräytymästä, koska se itse vielä luulee olevansa väkevämpi. Sillä on käytettävissään hallitusvalta, sen mahtikeinot ovat kouriin tuntuvat, silmin nähtävät. Sorronalaisen, ylöspyrkivän luokan mahtikeinot ovat enimmäkseen aivan toisenlaisia; ne ovat sen siveellisissä ja henkisissä ominaisuuksissa ja vähän näkyvissä seikoissa: heidän älykkäisyydessään, heidän päättäväisyydessään, heidän koossa pysyväisyydessään ja heidän paljokin merkitsevissä yhteiskunnallisissa tehtävissään. Ne ovat kaikki laskemattomia, arvioimattomia ja käsinkoskemattomia suurreita, sen vuoksi ei hallitseva luokka niitä näe tai ei usko niiden voimaan. Se nojautuu omiin, näennäisesti paljo suurempiin mahtikeinoihinsa ja vastustaa niin kauan, kunnes se todella vallankumouskamppailussa lyödään läjään. Sokeus on aina ollut häviävän luokan historiallisena perintöosana; eikä tämä sokeus aivan pienessä määrässä ole syypää luokkataistelun ajautumiseen vallankumouksen väkivaltatielle.
Me emme voi sitä auttaa. Yli meidän voimiemme käy nykyisen riistäjäluokan vapauttaminen tästä sokeudesta. Me voimme vain yhä uudestaan ja uudestaan sanoa riistetyille kansanjoukoille totuus päin silmiä, että me pidämme reformin rauhallista tietä parempana kehityksen sosialismiin kulkiessa, mutta että kapitalistiluokka pakottaa taistelun kärjistymään, koska se aivan yhtä hyvin kuin me tietää, että on kysymyksessä nykyisen kapitalismin periaate, itse riistäminen.