Viime vuosien valtiollinen ja yhteiskunnallinen kehitys on nostanut kysymyksen joukkoliikkeistä yhä enemmän etualalle. Venäjän vallankumouksen opetusten perusteella tunnusti (Saksan) puolue ne teoreettisesti luokkataistelukeinoiksi; Preussin äänioikeustaistelussa ilmenivät ne 1908 ja 1910 tuota pikaa käytännössä suuremmoisella tavalla; ja siitä pitäen ovat ne, vain aika ajoin vaalitaistelun vaatimusten takia syrjemmälle jääden, olleet perinpohjaisen käsittelyn ja keskustelun alaisena. Tämä kehitys ei ole mikään sattuma. Toiselta puolen on se köyhälistön kasvavan voiman vaikutusta, toiselta puolen on se kapitalismin uuden, imperialismiksi nimitetyn ilmenemismuodon välttämätöntä seurausta.
Imperialismin syitä ja sen vaikuttavia voimia ei meidän tässä tarvitse kosketella; esitämme vain yhteenvedon sen ilmauksista ja vaikutuksista: mailmanvaltapolitiikka, sotavarustukset, varsinkin laivastojen rakentelu, siirtomaavaltaukset, kasvava verotaakka, sodan vaara, yhä lisääntyvä väkivaltaisuuden ja herruuden henki porvaristossa, taantumus sisäisissä oloissa, yhteiskunnallisen uudistustoiminnan pysähtyminen, työnantajain yhteenliittyminen, ammatillisten taistelujen yhä vaikeammaksi käyminen, hintain yleinen kohoaminen. Kaikki tämä saattaa työväenluokan uuteen taisteluasemaan. Ennen uskalsi se vähin toivoa voivansa hitaasti mutta varmasti tunkeutua eteenpäin, ammatillisesti parantaen työehtojaan, valtiollisesti saaden yhteiskunnallisia reformeja ja lisätä valtiollisia oikeuksiaan. Mutta nyt on sen ponnistettava kaikki voimansa, jottei joutuisi heitetyksi takasin elintasoonsa ja oikeuksiinsa nähden saavuttamistaan asemista. Sen hyökkäys on ennen kaikkea muuttunut puolustukseksi. Sen kautta tulee luokkataistelu terävämmäksi ja yleisemmäksi; paremman aseman houkuttelevaisuuden sijaan tulee aseman huonontumisen torjumisvälttämättömyys taistelun pakottavaksi voimaksi. Uusilla vaaroilla ja yllätysrymähdyksillä uhkaa imperialismi kansanjoukkoja — pikkuporvarillisia luokkia kuten työläisiäkin — ja ruoskien ajaa ne vastarintaan; verot, hintain kohoaminen ja sodanvaara tekevät katkeran torjumistaistelun välttämättömäksi. Mutta näiden seikkain lähtökohtana ovat vain osittain parlamenttipäätökset ja voidaan niitä vastaan siitä syystä vain osittain parlamentissa taistella. Joukkojen on itsensä astuttava taisteluasemaan, välittömästi osotettava vaikutuksensa ja harjotettava painostusta vallitsevia luokkia vastaan. Tähän välittömän toiminnan välttämättömyyteen yhtyy myöskin sen mahdollisuus köyhälistön kasvavan voiman takia; yhä enemmän syntyy ristiriitaa parlamentin kuten myös meikäläisten parlamenttiryhmäin näiden ilmiöiden toijumisvoimattomuuden ja työväenluokan kasvavan valtatietoisuuden välillä. Siksi ovat joukkoliikkeet luonnollinen seuraus uusaikaisen kapitalismin imperialistisesta kehityksestä ja muodostavat ne yhä enemmän sitä vastaan käytävän taistelun välttämättömän muodon.
Imperialismi ja joukkoliikkeet ovat uusia ilmiöitä, joiden olemusta ja merkitystä vain vähitellen voidaan käsittää ja henkisesti omaksua. Tämä käy päinsä vain puolueväittelyn kautta ja niitä käsittelevätkin useimmat väittelyt viime vuonna. Ne tuovat mukanaan mullistuksen ajattelu- ja tuntemistavoissa, henkisen uudestisyntymän, joka nousee yläpuolelle etupäässä parlamentaarisesta taistelutavasta johtuvan radikalismin ja revisionismin vastakkaisuuden. Ne erottavat, vain toistaiseksi tai pysyvästi, sellaisia, jotka tähän saakka ovat olleet mitä läheisimpiä rintamatovereita ollenkaan tietämättä mistään ristiriidoista keskenään ja tuntuvat ne väittelyt siksi ensi kohaukseltaan valitettavilta ja kiusallisilta väärinkäsityksiltä, jonka takia riidat tulevat erikoisen teräviksi. Sitä välttämättömämpää on käydä selvittämään eroavaisuuksia, käydä tutkimaan taistelutaktiikan perusteita. Tulemme myöhemmin väitellen koskettelemaan kahta Kautskyn artikkelia viime vuodelta.
Valtiovalta on se yhteiskunnan elin, joka määrää oikeuden ja lain. Valtiollisen herruuden, valtiovallan valtauksen täytyy siksi olla jokaisen kumouksellisen luokan pyrkimyksenä. Nyt pitää porvaristo valtiovaltaa hallussaan ja käyttää sitä saadakseen oikeuden ja lain kapitalistisen etunsa mukaiseksi ja pysyttääkseen ne siinä. Mutta se jää yhä enemmän vähemmistöksi, joka vielä lisäksi yhä nopeammin menettää taloudellista merkitystään, tärkeyttään tuotantoprosessissa. Työväenluokka muodostaa yhä kasvavan kansanenemmistön, jonka käsissä tärkein taloudellinen tehtävä on; siinä on varmuus, että se on kykenevä valtaamaan myös valtiollisen herruuden.
Tämän valtiollisen kumouksen ehtoja ja tapoja sietää lähemmin tarkastella. Miksi ei työväenluokka, vaikkakin se pääluvultaan ja taloudelliseen tärkeyteensä nähden on porvaristoa vomakkaampi, yhä vieläkään ole voinut vallottaa valtaa? Miksi on miltei aina sivistysajan historian kestäessä pieni riistävä vähemmistö voinut hallita suurta riistettyä kansanjoukkoa? — Siitä syystä, että vielä monet voimatekijät tulevat tässä kysymykseen.
Ensimäinen näitä voimatekijöitä on vallitsevan vähemmistön henkinen ylemmyys. Luokkana, joka elää yliarvosta ja jolla on käsissään tuotannon johto, on sillä käytettävänä koko henkinen kehitys, koko tiede; katseensa kantaessa yli koko yhteiskunnan saattaa se, vaikka kapinoivat joukot sitä mitä pahimmin uhkaavat, keksiä yhä uusia apukeinoja ja yllättää yksinkertaiset joukot vähin valppaudella ja kestävyydellä, vähin kavalalla petollisuudella. Jokainen vanhan ajan orjakapina ja jokainen keskiajan talonpoikaissota tarjoovat siitä esimerkkejä. Henkinen valta on mitä mahtavin valta ihmiskunnassa. Porvarillisessa yhteiskunnassa, jossa joku määrä henkistä sivistystä tulee kaikkien luokkien osaksi, tulee valtaluokan sivistysyksinoikeuden tilalle sen pyrkimys hallita henkisesti kansanjoukkoja. Koulun, kirkon ja porvarillisten lehtien kautta huokuu se yhä köyhälistön suuriin joukkoihin porvarillisia katsantokantoja. Henkinen riippuvaisuus porvaristosta on köyhälistön heikkouden pääsyynä.
Valtaluokan toinen ja sen tärkein voimatekijä on sitten sen kiinteä, vankka järjestäyminen. Hyvin järjestäytynyt pieni joukko on aina voimakkaampi kuin suuri järjestäytymätön joukko. Tämä hallitsevan luokan järjestö on valtiovalta. Se ilmenee virkamiehistön yhtenäisyytenä, jota viranomaisten ollessa kansanjoukkojen keskellä johdetaan hallituskeskuksesta määrätyllä tavalla. Tuo pääpaikasta lähtevän tahdon yhtenäisyys muodostaa tämän järjestön sisäisen voiman ja olemuksen. Sen kautta on sillä myös valtava siveellinen, esiintymisvarmuutena ilmenevä ylivoima hajanaisiin joukkoihin nähden, joista kukin vetää omaa köyttään. Se muodostaa siten jättiläispolyypin, joka keskusaivostosta komennettavine, mitä hienommiksi haarautuvine ulottimineen tunkeutuu maan joka kulmaan, yhtenäisen elimistön, johon nähden muut ihmiset, kuinka lukuiset lienevätkään, ovat vain voimattomia atoomeja. Jokaiseen yksilöön, joka ei pysy kuuliaisena, tarttuu tämä taidokas koneisto miltei automaattisesti ja murskaa hänet; ja tieto tästä pitää joukkoja kurissa.
Mutta kun kapinan henki valtaa joukot ja häviää kunnioitus korkeita viranomaisia kohtaan sekä joukot liittyvät yhteen siinä mielessä, että he helposti parista virkamiehestä selvän tekevät, silloin on valtiolla vielä voimakkaampia materiaalisia valtakeinoja — poliisi ja armeija. Nekin ovat vain pikku joukkoja, vähemmistöjä, mutta murha-aseilla varustettuina ja ankarana sotakurin vankoiksi, kestäviksi elimistöiksi kiinnittäminä vaikuttavat ne kuin automaattiset koneet käskijänsä kädessä. Niiden voimaa vastaan on kansanjoukko turvaton, vaikka se koettaisi asestautuakin.
Nouseva luokka voi vallata valtiovallan ja pitää sitä hallussaan taloudellisen tärkeytensä ja voimansa perusteella; niin porvaristo kapitalistisen tuotannon johtajana ja rahan haltijana. Mutta mitä tarpeettomammaksi sen taloudellinen tehtävä käy ja se vaipuu loisasemaan, sitä enemmän myös katoaa tämä sen voimatekijä. Silloin myös menee sen arvoasema ja henkinen ylemmyys, ja lopuksi jää sen vallan ainoaksi perustaksi valtiovalta kaikkine valtakeinoineen. Jos köyhälistö haluaa vallata herruuden, täytyy sen voittaa valtiovalta, se linnoitus, jonka suojaan hallitseva luokka on turvautunut. Köyhälistön taistelu ei ole vain taistelua porvariston kanssa valtiovallasta pyrkimysten päämääränä, vaan on taistelua valtiovaltaa vastaan. Yhteiskunnallisen vallankumouksen ratkaistava tehtävä on siis lyhyesti lausuttuna: kohottaa köyhälistön voima niin korkealle, että se on yläpuolella valtion voiman; ja tämän kumouksen sisältö on valtion valtakeinojen tuhoaminen ja lopettaminen köyhälistön valtakeinojen kautta.
Köyhälistön voiman muodostaa ensiksikin meidän toimenpiteistämme riippumaton tekijä, joka jo yllä on mainittu: sen lukumäärä ja sen taloudellinen merkitys, joita taloudellinen kehitys yhäti kohottaa ja jotka tekevät työväenluokan yhä enemmän määrääväksi yhteiskuntaluokaksi. Tämän rinnalla ovat nuo suuret voimatekijät, joiden kohottaminen koko työväenliikkeen päämääränä on: tieto ja järjestäytyminen. Tieto on ensimäisessä, yksinkertaisimmassa muodossaan luokkatietoisuutta, joka vähitellen kohoaa selkeäksi käsitykseksi valtiollisen taistelun ja yleensä luokkataistelun olemuksesta kuten myös kapitalistisen kehityksen luonteesta. Luokkatietoisuutensa kautta vapautuu työläinen henkisestä riippuvaisuudestaan porvaristoon nähden, hänen valtiollisen ja yhteiskunnallisen tietämisensä kautta murtuu hallitsevan luokan henkinen ylemmyys ja jää sille vain raaka aineellinen voima. Jokaisen kuluvan päivän historia osottaa meille, missä määrin köyhälistön etujoukko jo on tässä kohdin valtaluokan yläpuolella.
Järjestäytyminen on ennen hajallisten yksilöiden yhtyminen kokonaisuudeksi. Sen sijaan että kunkin yksilön tahto ennen oli muista riippumaton, merkitsee järjestäytyminen yhtenäisyyttä, kaikkien eri tahtojen samaa suuntaa. Niin kauan kuin yksityisten atoomien voimat ovat suunnatut kaikille tahoille, tuhoavat ne toisensa vaikutuksen ja on niiden kokonaistulos nolla; mutta kun ne kaikki suuntautuvat yhtä kohti, on koko joukko tämän voiman, tämän yhteistahdon takana. Sideväline, joka yksilöt pitää koossa ja ne pakottaa yhdessä kulkemaan, on kuri, joka vaikuttaa sen, että jokainen ei saa määrätä toimintaansa oman käsityksensä, oman taipumuksensa, oman etunsa mukaan, vaan on se kokonaisuuden tahdon ja edun määrättävänä. Tottumus järjestetyssä suurtuotannossa alistaa oman toimintansa kokonaisuuden alaiseksi antaa proletariaatille sellaisen järjestäytymisen edellytyksen. Luokkataistelukäytäntö sen rakentaa, tekee yhä laajaperäisemmäksi ja luo sen sisäisen pitimen, kurin, yhä lujemmaksi. Järjestäyminen on köyhälistön valtavin ase. Sen valtavan voiman, joka on hallitsevan luokan kiinteässä järjestäytymisessä, voi voittaa vain enemmistön järjestäymisen vielä suurempi voima.
Näiden tekijäin: taloudellisen merkityksen, tietämisen ja järjestäymisen alituisen kasvamisen kautta kohoaa köyhälistön voima vallitsevan luokan voiman yläpuolelle;[5] siten on vasta saatu yhteiskunnallisen kumouksen edellytys. Tässä käy nyt selväksi, missä mielessä oli harhaluulo vanha ajatus vallata äkkiä valtiovalta vaikka vähemmistönkin käsiin. Se ei kyllä ollut edeltäpäin ihan mahdoton ja olisi se voinut kehitystä valtavasti sysätä eteenpäin; mutta kumouksen ydin on toki aivan toinen. Kumous muodostaa päättymän syvälle käyvässä muutosprosessissa, joka täydelleen mullistaa riistetyn kansanjoukon luonteen ja olemuksen. Ennen hajanaisesta, tietämättömäin, ahdaskatseisten yksilöiden joukosta, joista kukin näki vain omat olonsa, noudatti vain omaa etuansa, tulee kiinteä sotajoukko laajakatseisia taistelijoita, jotka antavat yhteisedun johtaa itseään. Oltuaan ennen voimaton, taipuisa, kuollut, toimeton massa tietoisen, järjestetyn herravallan rinnalla, joka sen pani liikkeelle omia tarkotuksiaan varten, muodostuu se jäljestetyksi ihmiskunnaksi, joka on kykenevä tietoisin tahdoin osansa määräämään ja astumaan uhmaten vanhoja valtiaitaan vastaan. Oltuaan passivinen tulee siitä aktiivinen joukko, omaelämäinen elimistö omine luomme koossapitimineen ja jäsenistöineen, omine tietoisuuksineen ja omine elimineen. Pääomavallan tuhoamisen perusehto on se, että proletaarijoukko on kiinteästi järjestetty ja täynnä sosialismin henkeä; kun tämä ehto on riittävässä määrässä täytetty, on pääomavalta käynyt mahdottomaksi. Tämä joukkojen nousu, niiden järjestäytyminen ja tietoisiksi tuleminen muodostaa siksi ja oleellisesti välttämättömän sosialismin siemenen. Kapitalistisen valtion herruus, joka ennen pakkovallallaan yritti ehkäistä uuden elävän elimistön vapaata kehitystä, käy yhä enemmän kuolleeksi verhoksi, sellaiseksi kuin munankuori on linnunpoikasen ympärillä — se murtuu. Olkoon tämä vallan murtaminen, vallan valtaus, vielä valtavankin työn ja taistelun takana: oleellisen perustan, josta kaikki riippuu, sen edellytyksen ja pohjan muodostaa proletaarisen elimistön kohoaminen, työväenluokan voittoa varten tarpeellisen vallan muodostuminen.
Parlamentaarisen vallan valtauksen harhaluulo nojautuu perusajatukseen, että kansan valitsema parlamentti on tärkein lainsäädännän elin. Jos kerran parlamentarismi ja demokratia (eduskunnallinen hallitus ja kansanvalta) ovat vallalla, jos parlamentti komentaa koko valtiovaltaa ja kansan enemmistö parlamenttia, niin muodostaisi poliittis-parlamenttaarinen taistelu, s. o. kansanenemmistön vähittäinen voittaminen eduskuntatyön kautta, valitus ja vaalitaistelu, suoran tien valtiovallan vallotukseen. Mutta nämät edellytykset puuttuvat; niitä ei ole missään, kaikkein vähimmin Saksassa. Ne on ensin perustuslakitaistelujen, varsinkin kansanvaltaisen äänioikeuden valtauksen kautta luotavat. Muodolliselta puoleltaan katsoen on valtiollisen vallan valtauksessa kaksi puolta: ensiksi sitä varten tarpeellisten perustuslaillisten edellytysten, valtiollisten oikeuksien kansanjoukoille hankkiminen, ja toiseksi näiden oikeuksien oikea käyttö, kansanenemmistön voittaminen sosialismin puolelle. Missä demokratia jo vallitsee, on toinen tehtävä tärkein; missä taas kansanjoukot jo ovat voitetut, mutta nuo oikeudet puuttuvat, kuten on laita Saksassa, ei valtataistelun painopiste ole taistelu jo olevilla oikeuksilla, vaan taistelu poliittisten oikeuksien hankkimiseksi.
Nämät olot eivät tietenkään ole sattuman kaupalla tällaiset; kansanvallan perustuslaillisen pohjan puuttuminen on maassa, missä on hyvin kehittynyt työväenliike, pääomavallan välttämätön muoto. Se ilmaisee, että tosiasiallinen valta on omistavan luokan käsissä. Niin kauan kuin tämä valta on murtamatta, ei porvaristo tarjoa meille muodollisia keinoja, millä se voitaisiin rauhallisesti saada pois tieltä. Se on kukistettava, sen valta on murrettava.
Valtiosääntö ilmaisee luokkien valtasuhteen; mutta tämän on taistelussa osottauduttava. Rajanmuutos luokkien perustuslaillisiin oikeuksiin nähden on vain siten mahdollinen, että taistelevien luokkien valtakeinot törmäävät vastakkain ja mittelevät voimiaan. Mikä muodolliselta puoleltaan on taistelua tärkeimmistä valtiollisista oikeuksista, on syvimmältä olemukseltaan todellisuudessa molempien luokkien koko voiman yhteeniskeminen, niiden voimakkaimpain valtakeinojen taistelu tarkotuksella heikontaa toisiaan ja lopuksi toisensa tuhota. Vaihelkoot taistelussa voitot ja tappiot, myönnytys- ja taantumusajat, sillä voi olla vain yksi loppu, se että toinen taistelevista makaa voitettuna maassa, kun sen valtakeinot ovat tuhotut ja valtiollinen herruus jää voittajan saaliiksi.
Tähänastisessa taistelussa ei vielä kumpikaan luokka ole voinut käyttää voimakkaimpia voimakeinojaan. Vallitseva luokka ei suureksi surukseen ole voinut käyttää voimakkainta asettaan, sotilasvaltaansa parlamenttaarisessa taistelussa, ja toimettomana, voimatta sitä estää, on sen täytynyt katsella kuinka köyhälistö on yhä voimaansa kartuttanut. Siinä on parlamenttaarisen taistelutavan historiallinen merkitys aikana, jolloin köyhälistö, heikkona vielä, teki ensi nousuaan. Mutta eipä ole köyhälistökään siinä tuonut vahvimpia voimakeinojaan esille; vain sen pääluku ja sen valtiollinen äly pääsivät näkyviin; mutta ei sen tärkeys tuotantoprosessissa eikä sen valtava järjestymisvoima — jota on käytetty vain ammattiyhdistystaistelussa, eikä poliittisessa taistelussa valtiota vastaan — ole päässeet toimimaan. Tähänastiset taistelut ovat pohjaltaan olleet vain etuvartiotaisteluita päävoiman vielä ollessa reservinä molemmin puolin. Tulevissa taisteluissa vallasta täytyy kummankin luokan käyttää terävimpiä aseitaan, vankimpia valtakeinojaan: jollei niitä mitellä keskenään, ei ole ratkaiseva valtasuhteinen siirtyminen mahdollinen. Vallitseva luokka on yrittävä verisin keinoin lyödä työväenliikkeen maahan. Köyhälistö tulee ryhtymään joukkoliikkeisiin, lähtien kokousten ja katumielenosotusten yksinkertaisimmasta muodosta ja edeten suurlakon mahtavimpaan muotoon.
Nämät joukkoliikkeet edellyttävät jo valtavaa voimain kehitystä; ne ovat mahdolliset ainoastaan kehityksen korkealla asteella, sillä ne vaativat työväen taholta sellaisia henkisiä ja siveellisiä ominaisuuksia, tietoja ja kuria, jotka voivat olla vasta pitkäin valtiollisten ja taloudellisten taistelujen hedelmänä. Jos mieli joukkoliikkeiden menestyä, täytyy työväellä olla niin paljon valtiollista ja yhteiskunnallista tietoa, että se itse voi tuntea ja arvioida sellaisten taisteluiden edellytykset, vaikutukset ja vaarat, niiden alkamisen ja keskeytyksen.
Kun valtaluokka häikäilemättä käyttää valtakeinojaan, lyömällä alas lehdet, kieltämällä kokoukset ja vangitsemalla taistelun johtojoukon tekee mahdottomaksi työläisten keskenäiset neuvottelut, yrittää väärillä tiedonannoilla sitä lamauttaa — silloin riippuu köyhälistön selkeästä käsityksestä ja vankasta kurista, sen itseluottamuksesta, sen solidariteetista (keskenäisestä edesvastuuntunteesta) ja sen innostuksesta suureen yhteiseen asiaan, voiko se ja missä määrin menestyä. Porvarisvaltion auktoriteettivallalla esiintyvä mahti ja kapinallisten työväenjoukkojen vallankumouksellisten hyveiden mahti mittailevat silloin, kumpi voimakkaammaksi osottautuu.
Meidän täytyy olla varuillamme siltä varalta, että valtio ei häikäile tarttua äärimmäisiin keinoihinsa. Joko hyökätessään tai puolustaessaan itseään, kummassakin tapauksessa tulee köyhälistö, kun se tähän aseeseen tarttuu, vaikuttamaan valtiovaltaan, siihen suorastaan tehoamaan, harjottamaan siveellistä painostusta, sille tahtonsa määrittelemään. Tämän mahdollisuus perustuu siihen tosiasiaan, että valtiovalta suuressa määrin on riippuvainen taloudellisen elämän häiriintymättömästä kulusta. Jos tuotantoprosessin säännöllinen kulku joukkolakkojen kautta häiriintyy, pannaan valtiolle kerta kaikkiaan tavattoman vaikeita tehtäviä.
Sen on palautettava »järjestys», mutta miten? Se voi ehkä estää joukkojen mielenosotukset, mutta se ei voi niitä pakottaa menemään työhön; se voi korkeintaan yrittää saada ne hajalle. Jos näissä uusissa oloissa, jolloin omistavat luokat ovat pelon ja kiihtymyksen vallassa vaatien hallitusta joko tarttumaan asioihin tai myöntymään, viranomaiset hätääntyvät, jos niiltä puuttuu vankkaa yhtenäistä tahtoa, niin on valtion sisäinen voima, sen varmuus, sen auktoriteetti, sen voiman lähde vioittunut. Vielä huonommin ovat sen asiat, jos liikennelakot lisäksi sotkevat paikallisviranomaisten ja keskusvallan yhteyden ja siten hajottavat koko järjestön yksityisiin jäseniinsä, pilkkovat tuon jättiläispolyypin voimattomina hyppeleviksi paloiksi — kuten Venäjän vallankumouksen lokakuunlakoissa hetkisen oli asianlaita.
Joko hallitus silloin yrittää väkivaltaa, ja silloin riippuu proletaarisesta päättäväisyydestä, auttaako se; tai yrittää se myönnytyksillä ja lupauksilla joukkoja taivuttaa — silloin on joukkojen taistelu vienyt voittoon kokonaan tai osittain. Tietenkään ei juttu siihen lopu. Jos on tärkeä oikeus voitettu, voi seurata lepoaika, jolloin sitä käytetään äärimmäiseen rajaansa saakka. Mutta silloin täytyy taistelun yhä uudelleen leimahtaa liekkiin; hallitus ei voi rauhallisesti myöntää valtiollisia oikeuksia, jotka antavat joukoille ratkaisevan valta-aseman, ja se yrittääkin ne taasen ottaa pois, toiselta puolen eivät joukotkaan voi pysähtyä, ennenkuin niiden käsissä on valtiovalta. Yhä viriää siis taistelu uudelleen, asettuu järjestömahti järjestömahtia vastaan, yhä uudelleen täytyy valtiovallan antautua joukkoliikkeiden, sitä hajottavain, tuhoavain joukkoliikkeiden alaiseksi. Taistelu lakkaa vasta silloin, kun lopuksi valtiojärjeston täydellinen tuho on toteutettu. Enemmistön järjestö on silloin osottanut ylivoimaisuutensa, siten että se on tuhonnut hallitsevan vähemmistön järjestön.
Mutta tämä päämäärää voidaan saavuttaa vain sen kautta, että joukkoliikkeet samalla vaikuttavat mitä syvimmin itse köyhälistöönkin ja sen uudistavat. Samoinkuin edellisetkin valtiolliset ja taloudelliset taistelut kohottavat ne köyhälistön voimaan, vain paljoa laajemmalla, valtavammalla ja perinpohjaisemmalla tavalla. Kun esiintyvät joukkoliikkeet, jotka koko yhteiskunnallista elämää mitä syvimmin järkyttävät, niin tempautuvat liikkeelle kaikki henget; jännityksellä ja tarkkuudella seuraavat tapausten kulkua nekin, jotka muuten ovat tyytyneet kerran viitenä vuotena vaalilippunsa jättämään. Ja itse osanottajissakin, joiden on mitä tarkimmin ja kiinteimmin jännitettävä koko mielensä seuraamaan valtiollista asemaa, joka määrää heidän toimintansa, terottuu selkeä yhteiskunnallinen käsitys, valtiollinen laajakatseisuus sellaisina valtiollisen ratkaisun aikoina muutamissa päivissä enemmän kuin ennen vuosissa. Näiden taisteluiden asettamat korkeat vaatimukset synnyttävät itse käytännöllisen taistelun voiton ja tappion kokemusten kautta ne keinot mitä se tarvitsee. Taisteluiden kehityksen mukana kehittyy köyhälistön kypsyyskin, joka tekee sen taas kykeneväksi uusiin, vaikeampiin taisteluihin.
Tämä ei koske vain valtiollista älyä, vaan myös järjestäymistä. Kuitenkin väitetään usein asian olevan päinvastoin. Monet pelkäävät, että nämät vaaralliset taistelut voivat tuhota köyhälistön järjestön, sen tärkeimmän voimakeinon; ja tähän ajatukseen perustuu ennen kaikkea niiden vastenmielisyys joukkolakkojen käyttöön nähden, joiden tehtävänä on johtaa nykyisiä suuria proletaarijärjestöjä. He pelkäävät, että proletaaristen järjestöjen ja valtiojärjestöjen törmätessä yhteen edelliset heikompina vetäisivät lyhyemmän tikun. Sillä valtiolla on vielä valta ilman muuta lakkauttaa työväenjärjestöt, jotka rohkenevat lähteä taisteluun sitä vastaan, tuhota niiden toiminta, ottaa kassat takavarikkoon, vangita johtajat; eikä sitä varmaankaan oikeudelliset eikä siveelliset arvelut siitä pidätä.
Mutta sellaiset väkivaltakeinot eivät sitä kuitenkaan tule auttamaan; se voi siten vain tuhota ulkopuolisen muodon, mutta ei saata satuttaa sen sisäiseen olemukseen. Köyhälistön järjestöä, jonka me nimitämme sen tärkeimmäksi voimakeinoksi, ei ole sekotettava yhteen sen nykyisten järjestöjen ja liittojen kanssa, joissa se ilmenee vielä vankan porvarillisen järjestyksen luomissa olosuhteissa. Näiden järjestöjen olemus on henkistä laatua, se on köyhälistön luonteen täydellinen uudistuminen.
Tuhotkoon vallitseva luokka häikäilemättömästi käyttäen lainlaadinnallista ja poliisivaltaansa järjestöt näennäisesti: silti eivät työläiset kumminkaan muutu entisiksi yksilöllisiksi ihmisiksi, jotka vain oma oikku, oma etu panee liikkeelle. Niissä pysyy sama henki, sama kuri, sama yhdysside, sama solidariteetti, sama järjestyneen toiminnan tottumus kuin niissä oli, ja tämä henki luo itselleen uusia toimintamuotoja. Vaikka sellainen väkivaltateko sattuisi raskaastikin, köyhälistön oleellista voimaa se ei koske, yhtä vähän kuin sosialismiin voi sattua sosialistilaki, joka esti säännöllisen yhdistys- ja agitatsionimuodon.
Päinvastoin vahvistuu järjestö suuressa määrin joukkotaisteluissa. Sadattuhannet työläiset, jotka vielä pysyvät meistä erillään välinpitämättömyyden tai pelon takia tai kun eivät usko asiaamme, tempaantuvat silloin liikkeelle ja liittyvät taisteluun. Sen sijaan että tähänastisten jokapäiväistaistelujen historian hitaasti madellessa aatteellisilla eroavaisuuksilla on suuri ja työväkeä hajottava merkitys, murtautuu kumousaikoina, jolloin taistelu saa terävämpiä muotoja ja tuo nopeita ratkaisuja, alkuperäinen luokkatunne vastustamattomasti esille — jollei vielä ensi iskulla, niin sitä varmemmin sen jälkeen. Ja samalla vahvistuu järjestön sisäinen lujuus; tuollaisten ankarain taisteluiden vaatimusten mitä kovimmalle koetukselle paneva kuri tulee teräksenlujaksi, koska sen täytyy. Juuri näiden taisteluiden kautta kohoaa köyhälistön nyt vielä riittämätön voima niin korkealle, kuin on välttämätöntä yhteiskunnan herruutta varten.
Mutta jollei hallitseva luokka kykenekään, käyttäen terävintä taistelukeinoaan, veristä väkivaltaa, sellaisissa joukkotaisteluissa tuottamaan työläisille varmaa tappiota? Keväiset äänioikeusmielenosotukset v. 1910 osottivat, että se ei epäile käyttää väkivaltaa. Mutta silloin osottautui myös, että poliisin sapeli on voimaton päättävää kansanjoukkoa vastaan. Se saattaa sattua kipeästi yksityisiin henkilöihin, mutta sellaisen väkivallan tarkotusta säikyttää joukko pois aikomastaan mielenosotuksesta ei voitu saavuttaa satatuhatpäisen joukon päättäväisyyttä, innostusta ja kuria vastaan.
Tosin näyttää asia toiselta, kun sotaväki komennetaan kansanjoukkoja vastaan; sen raskasaseisten rivien laukauksia vastaan ei kansanjoukko voi mielenosotustaan suorittaa.
Mutta se ei vallitsevaa luokkaa auta. Sillä armeija on kokoonpantu kansan lapsista ja yhä enemmän nuorista proletaareista, jotka jo isänkodista ovat luokkatietoisuuden mukaansa saaneet. Tämä ei merkitse sitä, että ne ilman muuta kieltäytyvät olemasta aseita porvariston käsissä; rautainen kuri kyllä koneellisesti syrjäyttää muut mietteet. Mutta kuten jo oli jossain määrin entisajan palkkasoturijoukkojen laita, ettei niitä ajan pitkään voitu käyttää kansanjoukkoja vastaan, on uuden ajan kansanarmeijaan nähden vielä enemmän totta. Sellaiseen sotaväen käyttöön nähden ei lopulta rautaisinkaan kuri auta.
Ei mikään tuhoa kuria niin varmasti kuin uusittu, pari kertaa toteutettukin, kehotus ampua kansaa, omia luokkatovereita, jotka rauhallisesti haluavat kokoontua tai käyskennellä. Juuri pitääkseen armeijan kurin vallankumouksen varalta järkyttämättömänä on Saksan junkkerihallitus tähän saakka mahdollisimmassa määrin välttänyt sotaväen käyttöä lakoissa. Se on viisaasti ajateltu, mutta ei pelasta. Taantumukselliset, jotka yhäti kiihottavat työväen kysymystä »sotilaallisesti ratkaisemaan», eivät aavista, että he siten vain kiirehtivät omaa tuhoaan. Jos hallituksen täytyy käyttää sotaväkeä köyhälistön joukkotoimia vastaan, niin menettää tämä ase yhä enemmän voimaansa. Se on kuin välkkyvä miekka, joka herättää kunnioitusta ja voi lyödä syviä haavoja, mutta joka, niinpiankuin se joutuu käytäntöön, alkaa tulla käyttökelvottomaksi. Ja jos tämä ase heiltä häviää, silloin on hallitsevan luokan kädestä pudonnut sen viimeinen, voimakkain ase ja se on turvattomana edessämme.
Yhteiskunnallinen kumous on kaikkien hallitsevan luokan voimakeinojen, varsinkin valtion vähittäistä, asteettaista tuhoamista ja köyhälistön voiman alituista kohoamista korkeimpaan täydellisyyteensä saakka. Jo tämän aikakauden alkuun mennessä on köyhälistön täytynyt saavuttaa verraten korkea määrä luokkatietoista älyä, henkistä voimaa ja vankkaa järjestäymistä ollakseen kykenevä seuraaviin vaikeihin taisteluihin; mutta vielä on tämä kaikki epätäydellistä. Valtion ja valtaluokan arvo on joukoissa, jotka niissä näkevät vihollisensa, jo hukkaantunut, mutta niiden valta-asema on murtumaton vielä. Kumouskauden lopulla ei siitä ole mitään jälellä; koko työväenluokka on silloin täysin järjestyneenä, osansa selkeällä tietoisuudella määrittelevänä hallitsemaan kykenevänä joukkona valmis ja voi käydä ottamaan käsiinsä tuotantojärjestön.
Viime lokakuulla tutkiskelee toveri Kautsky artikkelisarjassa »Joukon liike» suurten kansanjoukkojen toimintojen muotoja, ehtoja ja vaikutuksia. Vaikka nämä kirjotukset epäilemättä ovat syntyneet siitä syystä, että viime vuosina puolueen keskuudessa on ollut yhä enemmän puhetta joukkoliikkeistä, täytyy jo alunpitäen muistuttaa, että niissä ei ole kysymystä asetettu niin, että se vastaisi viimeaikaisia ilmiöitä. Kautsky huomauttaa aluksi, että hän tietenkään ei käsitä joukkoliikkeillä sitä, että järjestyneen työväen liikkeet järjestöjen kasvaessa tulevat yhä laajemmiksi, vaan suurten, »järjestymättömien, tilapäisesti yhtyvien ja taas sitten hajaantuvien katujoukkojen esiintymistä. Sillä, että pannaan merkille kuinka valtiolliset ja taloudelliset liikkeet yhä enemmän muuttuvat joukkoliikkeiksi, ei suinkaan ole myönnetty, että se erikoinen joukkoliikkeen laji, jota lyhyesti merkitään katuliikkeeksi, olisi kutsuttu yhä edelleenkin esittämään suurta osaa.» Kautskyn mielestä on siis kaksi toimintamuotoa, jotka ovat aivan erilaiset. Toisella puolen tähänastinen työväen taistelumuoto, jossa pieni kansan ydinjoukko, järjestynyt työväki, joka käsittää ehkä vain kymmenennen osan omistamattomasta kansanjoukosta, käy valtiollista ja ammatillista taisteluaan. Toisella puolen suuren järjestymättömän joukon (»massan»), »kadun», liikunta sen jostain syystä noustessa ja tarttuessa historian kulkuun. Kautskyn mielestä on kysymys siitä, tuleeko edellämainittu tulevaisuudessakin olemaan proletariaatin ainoa liikkumismuoto, vai onko jälkimäinenkin, joukkojen liikunta, vielä esittävä tärkeätä osaa.
Mutta milloin viime vuosien puoluekeskustelussa on painostettu joukkoliikkeiden välttämättömyyttä, kiertämättömyyttä tai tarkotuksenmukaisuutta, ei ole koskaan ollut tuosta vastakohdasta kysymystä. Ei ole keskustelu koskenut pelkkää merkillepanoa, että taistelumme käyvät yhä laajemmiksi, eikä myöskään järjestymättömien joukkojen esiintymistä valtiolliselle näyttämölle, vaan kolmatta, järjestyneen työväen tiettyä uutta toimintamuotoa.
Uusiaikainen kapitalismin kehitys on pakoittanut luokkatietoisen työväen tähän uuteen toimintatapaan. Imperialismin suurin vaaroin sitä uhatessa, taistelussaan suuremmasta vallasta valtiossa, enemmistä oikeuksista, on se pakoitettu mitä tarmokkaimmalla tavalla tuomaan tahtonsa esille toisia, kapitalismin mahtavia voimia vastaan — tarmokkaammin kuin on mahdollista sen parlamenttiedustajain suun kautta. Sen täytyy itsensä esiintyä, tarttua valtiolliseen taisteluun ja yrittää joukkojen painolla vaikuttaa hallitukseen ja porvaristoon. Kun me puhumme joukkoliikkeistä ja niiden välttämättömyydestä, tarkotamme sillä järjestyneen työväenluokan parlamentin ulkopuolella tapahtuvaa valtiollista toimintaa, jolloin ne itse esiintymisensä kautta vaikuttavat politikkaan välittömästi eikä edustajain kautta.
Se ei ole samaa kuin »katu»-joukon liike: vaikka näet katumielenosotuksetkin kuuluvat sen toimintatapoihin, on juuri sen voimakkain muoto, suurlakko, suoritettava tyhjin kaduin. Taloudelliset taistelut, joissa jo ennestäänkin joukot itse esiintyvät, muodostavat niinpiankuin ne synnyttävät suuria valtiollisia vaikutuksia, jo itsestäänkin ylimenoasteen tähän valtiolliseen joukko toimintaan. Joukkoliikkeiden käytännöllinen kysymys on siis vain köyhälistöjärjestöjen toimintapiirin laajentaminen.
Nämä joukkoliikkeet ovat mahdollisimmassa määrin vastakkaiset niille historiallisille kansanliikkeille, joita Kautsky tutkii joukkoliikkeinä. Silloin yhtyivät joukot hetkeksi saman suuren yhteiskunnallisen voiman yhteiseksi tahdoksi puristamina; sitten hajosi joukko taas entisiksi hajallisiksi yksilöiksi. Nyt ovat joukot jo edeltäkäsin järjestyneet, niiden toiminta on jo edeltä harkittu ja valmistettu ja niiden päätyttyäkin jää joukko yhteen. Silloin, vanhain joukkoliikkeiden aikana, saattoi tarkotuksena olla vain vihatun hallituksen kukistaminen, siis hetkellinen vallan valtaus yhden ainoan kumouksellisen toimenpiteen kautta; ja sitten, kun tämä tarkotus oli saavutettu, joutui joukon taas hajaantuessa herruus kuitenkin pienelle joukolle jälleen, ja vaikka kansa koettikin saada valtaansa yleisen äänioikeuden kautta varmistetuksi, ei se kuitenkaan voinut estää uutta luokkavaltaa.
Meidän luokkaliikkeessämme on tosin myöskin vallan valtaus kyseessä, mutta me tiedämme, että sen voi suorittaa vain hyvin järjestynyt sosialistinen joukko. Silti on toimintojemme välitön päämäärä yhäkin joku määrätty reformi tai myönnytys, askel eteenpäin vihollisen valtaa perääntymään painettaessa, askel eteenpäin omaa valtaa rakennettaessa. Ennen ei voitu kansanmahtia rakentaa pysyväiseksi eikä varmaksi; se saattoi kuohahtaa vain hetken äkillisiksi, valtaviksi purkauksiksi ja heittää pois sorto-ikeen; mutta sitten vuoti se taas kuiviin ja uusi herruus laski valtaansa voimattoman kansanjoukon. Kaiken luokkavallan poistaminen, joka on meidän silmämäärämme, on mahdollinen vain sen kautta, että nyt on vähitellen ja järkkymättömästi rakentunut pysyvä kansan mahti, jopa siihen määrin, että se rusentaa porvariston valtiovallan ja hajottaa sen olemattomiin. Ennen täytyi kansan nousujen joko saavuttaa koko päämääränsä tai menivät ne hukkaan, kun niiden voima ei siihen riittänyt. Meidän joukkoliikkeemme eivät voi mennä hukkaan; ne eivät ole turhat, vaikka ei asetettua päämäärää saavutetakaan, jopa aika-ajottaiset taka-askeleetkin ovat tulevaa voittoa luomassa. Vanhat joukkoliikkeet käsittävät aina vain pienoisen osan koko väestöstä: pääkaupungin kansanluokkien jonkun osan nousu ja yhteenliittyminen riitti usein kukistamaan hallituksen, eikä enempi ollut kokoon saatavissakaan. Nyt käsittävät joukkoliikkeemme kylläkin aluksi vähemmistön; mutta kun ne vetävät mukaansa yhä suurempia ennen toimettoman väestön piirejä ja liittävät ne armeijaamme, kasvaa joukkoliikkeiden kokonaisuudesta lopuksi suuren riistetyn kansanjoukon liike, joka tekee kaiken luokkavallan jatkumisen mahdottomaksi.
Vaikka näin teenkin eron sen välillä, mitä nykyisin puolueessa käsitetään joukkoliikkeellä ja mitä Kautsky sillä käsittää, ei hänen tutkimuksensa silti ole tarpeeton. Sillä eihän ole mahdotonta, että tulevaisuudessakin sattuu purkautua äkillisiä valtavia miljoonapäisten järjestymättömien joukkojen kuohahduksia jotain hallitusta vastaan. Kautsky osottaa — ja täydellä syyllä — monipuolisesti, että parlamenttarismi ja ammattiyhdistysliike, sen sijaan että ne tekisivät suoran joukkotoiminnan tarpeettomaksi, vasta oikeastaan toteuttavat niiden perusedellytyksen. Elintarpeiden kalleus ja sota, jotka entisaikana niin usein ajoivat joukot kumousliikkeisiin, ovat nytkin tuntuvassa läheisyydessä. Siksi on meille mitä tärkein tutkia sellaisten äkillisten joukkoliikkeiden luonnetta, perusteita ja vaikutuksia mahdollisimmassa määrin historiallisten tosiasiain valossa.
Kuitenkin täytyy sen tavan, jolla Kautsky tämän tutkimuksen suorittaa, herättää vakavia arveluita. Jo lopputuloksissa ilmenee tämä puutteellisuus. Mikä kokonaisvaikutus jää lukijalle toisesta kirjotuksesta, jossa käsitellään historiallisia joukkojen liikehtimisiä? Joukko vaikuttaa vähin vallankumouksellisesti, vähin taas taantumuksellisesta se vaikuttaa tuhoavasti, vähin hyödyttäen, vähin vahingoittaen; milloin se kuohahtaa liikkeelle, kun sitä vähimmin odottaa; milloin se tykkänään jää tulematta, kun sen odotetaan esiintyvän.
»Joukkoliikkeiden vaikutukset ja ilmenemismuodot voivat siis olla mitä moninaisimmat. Niitä on vaikea edeltäpäin arvioida, sillä edellytykset, joista ne riippuvat, ovat mitä monimutkaisimmat. Ne vaikuttavat miltei aina joko yllättävästi, kaikki odotukset voittaen, tai pettymystä herättävästi.» (Kautsky.)
Lyhyesti puhuen niistä ei oikeastaan voi mitään sanoa, ei mitään varmaa arvioida, kaikki on tilapäistä ja epävarmaa. Tulos ei siis ole mikään tulos; tutkimus on monista hyvistä ja arvokkaista yksityishuomioista huolimatta jäänyt tuloksettomaksi. Mistä tämä riippuu. En voi paremmin sen syitä selvittää muutoin kuin esittämällä, mitä seitsemän vuotta sitten arvostellessani teleologista historiankäsitystä[6] kirjotin:
»Jos käsittelee joukkoa ('massaa') aivan yleiseen, koko kansana, niin huomaa, että vastakkaisten käsitysten ja tahtojen hävitessä ei jää mitään muuta jälelle kuin tahdoton, oikukas, hillitön, luonnepiirteitä puuttuva, passiivinen joukko, joka häilyy sinne tänne moninaisten pyrkimysten välillä, kohoavan toimintahalun ja tylsän välinpitämättömyyden välillä — juuri sellaiseksihan 'vapaamieliset' kirjailijat mieluimmin kansaa kuvailevat. Todella täytyykin porvarillisten tutkijain silmissä näyttää siltä, että yksilöiden ollessa loppumattoman moninaiset aateperäinen (abstraktinen) käsityskin yksilöstä tulee kuvaukseksi kaikesta, mikä tekee ihmisen täydelliseksi, eläväksi olennoksi, niin että jälelle jää vain 'massa', jolla ei ole ominaisuuksia. Sillä he eivät tunne mitään väliastetta pienimmän yksilön, yksityisen henkilön, ja aivan yleisen, kaikkia erottavia piirteitä vailla olevan, toimettoman joukon välillä; he eivät tunne luokkia. Tähän verraten on sosialistisen historiankäsityksen voima siinä, että se loi järjestyksen ja järjestelmän persoonallisuuksien loppumattomaan moninaisuuteen osottamalla yhteiskunnan olevan jakautuneen luokkiin. Joka luokassa ovat yksilöt yhdessä ja on heillä jotenkin samat pyrkimykset, samat tahdot, samat katsantokannat, mitkä ovat vastakkaiset toisten luokkien pykkimysten, tahtojen ja katsantokantain kanssa. Jos historiallisissa joukkoliikkeissä erottaa eri luokat, niin ilmenee ennen sekamelskaisesta sumukuvasta kerrassaan selkeä luokkien taistelu, jossa vaihtelevat hyökkäyksen, peräytymisen, puolustuksen, voiton ja tappion hetket. Verrattakoon vain Marxin esityksiä 1848 vallankumouksista porvariskirjailijain kuvauksiin. Luokka on yhteiskunnassa yleinen seikka, joka samalla on säilyttänyt erikoisen sisältönsä; jos ottaa pois tämän erikoisen, jotta saisi käsiinsä jotain yleisinhimillistä, niin ei jää mitään varmaa jälelle. Yhteiskuntatieteellä voi olla sisältöä vain siinä tapauksessa että se käsittelee luokkia, missä yksilön sattumavaraisuus on poistunut ja samalla ihmisen yleisoleellinen, määrätty, muista erotettu tahto ja tunteminen on jäänyt puhtaaseen, abstraktiseen muotoon.»
Marxin oppilaiden joukossa ei kukaan ole niin sattuvasti todistanut tämän marxilaisen teorian merkitystä historiantutkijan apuneuvona kuin juuri Kautsky historiallisissa kirjotelmissaan; se loistava selkeys, jonka hän luo kaikkialle, johtuu pohjaltaan siitä, että hän kaikkialla tunkeutuu luokkiin, niiden asemaan, etuihin ja katsomuksiin ja niistä selittää niiden teot. Mutta tällä kertaa on hän jättänyt marxilaiset apuneuvot kotiin eikä siksi olekaan päässyt tuloksiin. Missään kohdin hänen historiallista esitystään ei ole puhetta joukkojen erikoisesta luokkaluonteesta; väitellessään Le Bonia ja Krapotkinia vastaan valaisee hän vain epäoleellista psykologista vaikutinta; taloudellisen vaikuttimen, josta juuri joukkoliikkeiden muodon ja päämäärän erilaisuudet johtuvat, jättää hän huomioon ottamatta.
Ryysyköyhälistön, joka ilman omaa tarkotusta osaa vain ryöstää ja tuhota, pikkuporvarien, jotka Pariisissa nousivat katusuluille, uuden ajan palkkatyöläisten, jotka joukkolakolla puristavat itselleen valtiollisia reformeja, taloudellisesti takapajuisten maiden talonpoikain — kuten 1808 Espanjan ja Tyroolin — jotka nousevat uusaikaisten lakien keinotekoista heille tyrkyttämistä vastaan, — kaikkien näiden liikkeet ovat aivan erilaiset ja voidaan niiden menettelytapain ja vaikutusten erikoisluonne käsittää vain tutkimalla niiden luokka-asemaa ja luokkatuntemuksia. Mutta jos ne erotuksetta lyödään »joukkoliikkeen» nimityksen alaisiksi, voi siitä syntyä vain sekamelska, joka luo kaikkea muuta kuin selvyyttä. Espanjalaisten sissisodan esittäminen taantumuksellisena joukkoliikkeenä, joka hyödyllisten ranskalaisten tilalle toi valtaan »pappien, aatelisten ja hovilaisten taantumusjoukkion», saattaa juuri taisteltaessa mustansinistä liittoa[7] vastaan tuntua hyvin houkuttelevalta, mutta ei se vastaa Kautskyn muuten käyttämää historiallista esitystapaa. Kun hän viittaa kesäkuun teurastuksiin (1848) varottavana esimerkkinä hallituksen provoseeraamasta, vereen tukahutetusta joukkoliikkeestä, nykyisen sukupolven hyödyksi ja opiksi, niin puuttuu siitä oleellinen tosiasia, se että tässä olivat vastakkain kaksi joukkoa, porvarillinen ja proletaarinen. Niin joutuu jokainen historiallinen ilmiö väärään valoon, jos yrittää saada sen joukkoliikkeiden sisällyksettömän — yleisen käsitteen alaiseksi, laimilyöden esittää sen oleelliset, erikoiset luonnepiirteet.
Tämä puute vaikuttaa myös, kun kolmannessa kirjotuksessa tutkitaan »joukkoliikkeiden historiallisia muutoksia.» Taaskin käsitellessään proletaaristen joukkoliikkeiden edellytyksiä ja vaikutuksia luo Kautsky koko joukon arvokkaita ja tärkeitä esityksiä, mutta sittenkin täytyy arvostella hänen kokonaiskäsittelyään. Kautsky näkee, että nykyaikaisilla joukkoliikkeillä on toinen luonne kuin entisillä, mutta hän etsii tuon erotuksen perustetta ennen kaikkea järjestäymisestä ja valistuksesta.
»Mutta kuinka mahtaviksi joukkoliikkeitä kuvitellaankaan, jotka saattavat syntyä tästä tilanteesta, niillä ei kuitenkaan enää voi olla täysin samaa luonnetta kuin ennen. Neljän vuosikymmenen valtiolliset oikeudet ja proletaariset järjestöt eivät ole voineet mennä jälkiä jättämättä. Järjestyneiden ja valistuneiden ainesten lukumäärä kansanjoukoissa on tullut niin suureksi, että se ei voi olla tuntumatta äkillisissäkin purkauksissa, kuinka yllättäen nämä voivatkin tulla, kuinka valtava lieneekin se kiihtymys, josta ne johtuvat, kuinka niiltä mahtaneekin puuttua järjestelmällistä johtoa.»
Tässä on siis kerrassaan jätetty huomioon ottamatta pääasiallinen vastakohta entisten ja nykyisten ja tulevien joukkoliikkeiden välillä: uusikaisten joukkojen aivan toinen luokkaolemus. Järjestymättömäinkin joukkojen täytyy nykyisin esiintyä aivan toisin kuin entisajan kansanjoukot esiintyivät, sillä ne eroavat toisistaan niinkuin proletaariset joukot eroavat porvarillisista. Historian kansanliikkeet olivat porvarillisten joukkojen toimintaa; käsityöläiset, talonpojat ja pikkuliikkeiden pikkuporvarillisesti tuntevat työläiset niissä esiintyivät. Koska nämä luokat taloudellisen luonteensa puolesta olivat yksilöllisiä, täytyi joukon heti hajautua yksilöiksi, kun liike oli ohi. Nyt ovat suuret toimintakykyiset joukot etupäässä proletaareja, suurpääoman palveluksessa olevia työläisiä, joilla on aivan toinen luokkaluonne ja jotka ajatuksiinsa, tunteisiinsa ja olemukseensa nähden ovat aivan erilaiset kuin vanha pikkuporvaristo.
Tähän perusluonteen erilaisuuteen nähden ei järjestyneittein ja järjestymättömäin joukkojen vastakohta kylläkään ole merkityksetön — sillä kouluutus ja kokemus on tuntunut hyvinkin muuten samassa asemassa olevissa työväenluokan jäsenissä — mutta se on kuitenkin sivuasia. Usein on jo osotettu, etteivät kaikki työväen ryhmät ole samassa määrin järjestettävissä. Työläisillä kapitalismin eniten kehittyneissä ja keskittyneissä liikkeissä, liittouneen pääoman teollisuudessa, rautatieliikkeissä, osittain kaivoksissakin on taloudellisella järjestäytymistyöllä edessään suurempia vaikeuksia kuin vähemmin keskitetyssä suurteollisuudessa. Syy on selvä: pääoman — tai työnantajavaltion — valta esiintyy niihin nähden niin valtavan suurena ja painavana, että vastarinta järjestäymisenkin kautta näyttää toivottomalta. Nämät joukot ovat syvimmältä olemukseltaan yhtä proletaariset kuin mitkä muut tahansa; työ pääoman palveluksessa on niihin iskenyt vaistomaisen kurinsa. Niiden taistelut ovat tähän asti olleet luonteeltaan välittömiä purkauksia; mutta ne ovat siinä osottaneet hämmästyttävää kuria ja keskenäistä vastuuntunnetta sekä järkkymätöntä lujuutta taistelussa, kuten siitä etenkin Amerikassa ovat viime vuosina trustien työssä olevat järjestymättömät joukot kauniita esimerkkejä antaneet.
Tosin puuttuu niiltä kokemusta, kestävyyttä ja käsityskykyä, joka saavutetaan vasta pitkäaikaisen käytännöllisen taistelun kautta. Mutta niissä ei ole järjestymättömän pikkuporvariston yksilöllistä piirrettä. Niiden luokka-asema vaikuttaa sen, että ne salaman nopeudella käsittävät järjestäymisen ja sosialistisen luokkataistelun opit sekä käyttävät niitä hyväkseen. Jos niitä pitää vaikeasti tai ei ollenkaan järjestettävinä, niin koskee tämä vain nykyistä yhteiskunnallista järjestäymistä, ei taistelukuria ja järjestäymishenkeä, ei kykyä ottaa osaa proletaarisiin joukkoliikkeisiin. Niin pian kuin jonkun tapahtuman kautta pääoman voima ei enää näytä niin valtavalta ja voittamattomalta, astuvat ne taisteluun eikä ole suinkaan mahdotonta, että ne joukkoliikkeissä näyttelevät vielä suurempaakin osaa kuin nyt järjestyneet.
Täten liittyy järjestymättömän joukon liike itsestään järjestyneitten joukkojen liikkeeseen, jota alussa käsittelimme. Joukkoliikkeet, joihin järjestynyt työväki päättää ryhtyä, vetävät nopeasti köyhälistön laajemmat joukot mukaansa ja kohoavat siten vähitellen koko köyhälistöluokan liikkeiksi. Tällöin haihtuu nykyisin vielä niin suurelta näyttävä erotus järjestyneiden ja järjestymättömäin välillä; tämä ei tapahdu siten että jälkimäiset kaikki liittyvät nykyisiin järjestöihin — sillä ei ole varmaa, voivatko nämätkään nykyisessä muodossaan pysyä — vaan siten, että tässä taistelutavassa kaikki osottavat samalla tavoin kuria, solidariteettia, sosialistista ymmärrystä ja luokkaansa kohtaan uskollisuutta. Sosialidemokratian tehtävä on — nykyisessä puoluemuodossaan tai missä muussa muodossa se esiintyykin — henkisesti tulkita, mitä sama joukko tuntee, johtaa sen liikettä ja järjestää se kokonaiseksi.
Toisellaisen kuvaa saa Kautskyn esityksestä. Liittyen historiallisiin tutkimuksiinsa, joiden perusteella ei joukkoliikkeistä voi mitään varmaa sanoa, katsoo hän tulevienkin joukkoliikkeiden olevan valtavia purkauksia, jotka äkkiarvaamatta tulevat kuin luonnonmullistukset, esim. maanjäristys. Siihen saakka on työväenliikkeen kuljettava tähänastista tietään; vaaleja, lakkoja, parlamenttaarista työtä, valistusta, kaikki kulkee entistä latuaan mitään oleellista muuttamatta, kunnes äkkiä jonkun ulkonaisen aiheen herättämä valtava joukkoliike kohahtaa ja heittää kumoon nykyisen hallitusvallan. Tämä kävisi porvarillisten kumousten vanhaan malliin vain sillä erotuksella, että nyt on puoluejärjestö valmiina ottamaan vallan käsiinsä, määrittelemään voiton hedelmät ja, sen sijaan että itse asettuisi uutena valtaluokkana syömään joukon sille tulesta hakemia kastanjoja, niistä antaa osansa kaikille.
Tätä kantaa edusti Kautsky kaksi vuotta sitten suurlakosta keskusteltaessa — sen teorian mukaan on joukkolakko yks'kertainen kumouksellinen ilmaus, jonka tarkotuksena on heittää kumoon kapitalistivalta yhdellä kertaa — se esiintyy nyt vain uudessa muodossa. Se on toimettoman odotuksen teoriaa — ei toimettoman siinä merkityksessä, ettei edelleen toimittaisi parlamenttaarisesti ja ammatillisesti, vaan siinä mielessä, että passiivina (odotellen) annetaan suurten joukkoliikkeiden luonnonmullistusten lailla tulla, sen sijaan että joka kerran oikeaan aikaan toimivasti käytäisiin niitä järjestämään ja painamaan eteenpäin. Tämä teoria on sama kuin puoluejohdon joukkoliikkeisiin nähden odotuksen kannalle asettuminen, ja siltä kannalta onkin ymmärrettävä puoluejohdon usein arvosteltu menettely, että se suurina hetkinä, jolloin joukkoliike uhkasi, jäi toimettomaksi ja pyrki vain äänioikeustaistelun katumielenosotukset mahdollisimman pian lopettamaan, että taas rauha vallitsisi.
Vastoin oppia kumouksellisesta toiminnasta köyhälistön puolelta, joka rakentaa valtansa yhä kohoavien joukkoliikkeiden aikana ja painaa yhä alemmaksi luokkavaltion vallan, ei tämä passiivisen radikalismin (odottavan jyrkkyyden) teoria odota mitään mullistusta proletariaatin tietoisen toiminnan kautta. Se yhtyy revisionismiin siinä, että meidän tietoinen toimintamme on vain parlamentissa ja ammattiyhdistyksissä tapahtuvaa, eikä silloin ole ihme, että sen käytäntö — kuten äsken jälkivaaliliitossa — osottaa lähentelemistä revisionistiseen toimintaan. Se eroaa revisionismista vain siinä, että kun revisionismi itse tältä toiminnalta odottaa uudistusta, sosialismiin siirtymistä ja siksi reformeissa näkee huippunsa, ei Kautskyn kanta odota sitä, vaan odottaa kumouksellisia purkauksia, jotka rymähdyksinä, meidän tahdostamme ja toiminnastamme riippumatta tulevat äkkiä kuin toisesta mailmasta ja pyyhkäsevät pois kapitalismin. Se on se »vanha koeteltu taktiikka», vain sen kielteinen puoli järjestelmäksi kohotettuna. Se on rymähdysteoria siinä muodossa, jossa sitä vain porvarillinen väärinkäsitys esitti, nostettuna puolueopiksi.
Lopuksi sanoo Kautsky: »Jos me siis näemmekin lähiajan valtiollisen ja yhteiskunnallisen tilanteen olevan täynnä uhkaavia rymähdyksiä, johtuu tämä siitä, miten käsitämme tämän erikoisen eseman, eikä mistään yleisestä teoriasta. Mutta johtuuko aseman esikoisuudesta erikoisen, uuden taktiikan välttämättömyys? Jotkut ystävämme väittävät sitä. He tahtovat korjata taktiikkamme. Siitä voisi perusteellisemmin keskustella, jos heillä olisi määrätyitä ehdotuksia. Niitä ei ole tähän mennessä esiintynyt. Ennen kaikkea olisi tiedettävä, vaaditaanko uusia taktiikkaperiaatteita vaiko uusia menettelytapoja.»
Tähän vastaan vain, että meidän ei tarvitse tehdä ehdotuksia. Se taktiikka, jota pidämme oikeana, on jo puolueen taktiikka; ilman eri ehdotuksia on se tullut käytäntöön joukkomielenosotuksina. Teoreettisesti on puolue sen jo tunnustanut Jenan puoluekokouksen päätöksellä, jossa puhutaan suurlakosta keinona uusien valtiollisten oikeuksien valtaamiseksi. Tämä ei merkitse sitä, että me olisimme kaikin puolin tyytyväiset viime vuosien puoluemenettelyyn, mutta eihän ole uutta taktiikkaa ehdotus, että puoluejohto ei pitäisi tehtävänään mahdollisimmassa määrin tukahuttaa köyhälistön joukkoliikkeitä, ja että se ei kieltäisi keskusteluja taktiikasta. Kun me vähin puhumme uudesta taktiikasta, emme halua ehdottaa uusia periaatteita eikä toimenpiteitä — edellytämme näet, että aina menetellään niinkuin olot vaativat — vaan tarkotamme saada teoreettisesti selväksi sen mikä todella juuri tapahtuu.
Proletariaatin taktiikka on juuri mullistumassa tai paremmin sanoen, se laajenee juuri ottaen käytäntöön uusia, valtavampia taistelukeinoja; meidän puoluetehtävämme on herättää joukoissa tämän tosiasian, sen syitten ja seurausten selkeää tietoisuutta. Meidän täytyy selittää, että se asema, joka syntyy joukkoliikkeiden yhä kasvaessa, ei ole tilapäinen, sellainen ettei siitä voi mitään sanoa, vaan on se kapitalismin viimeisen asteen pysyvä ja normaalitila. Meidän on osotettava, että tähänastiset joukkoliikkeet ovat vain alkuna kumouksellisille joukkoliikkeille, joissa köyhälistön, sen sijaan että passiivisesti odottaisi, kunnes ulkoa tulleet rymähdykset mailmaa järkyttävät, itsensä on alituisesti hyökäten tunkeuduttava eteenpäin ja kovalla, uhrautuvalla työllä rakennettava valtansa ja vapautensa. Tämä on se »uusi taktiikka», jota täydellä syyllä voi nimittää vanhan taktiikan positiivisen puolen luonnolliseksi jatkoksi.
Olemme edellä kuvailleet perustuslakitaistelua sellaiseksi, jossa kummankin luokan voimakeinot törmäävät yhteen heikontaakseen toisiaan. Kuitenkin on selvää, että taistelun esine, valtiolliset perusoikeudet, vain on ulkonaisena muotona, aiheena, kun sen sijaan taistelun oleellinen sisältö on siinä, että luokat tuovat esille voimakeinonsa yrittäen tuhota ne toisiltaan. Siksipä voi sama taistelu leimahtaa toisistakin syistä; ei ole varmaa, että vain Preussin tai Saksan valtakunnan äänioikeudesta syntyvät suuret luokkataistelut, vaikkakin porvariston vallan murskaus itsestään tuo kansanvaltaisen perussäännön. Imperialistinen kehitys luo yhä uusia aiheita valtaviin riistettyjen luokkien taisteluihin pääomavaltaa vastaan, ja näihin keräytyy koko niiden voima. Tärkein niistä on sodan vaara.
Vähin kuulee sanottavan, ettei olisi puhuttava pelkästään vaarasta tässä suhteessa. Sodat ovat aina olleet suuria maailmaa mullistavia vallankumouksen tienraivaajia. Kun näet kansanjoukot vielä ehkä kauankin sietäisivät pääomavaltaa kykenemättä sitä vastaan nousemaan, koska ne pitävät tätä valtaa voittamattomana, niin ajaakin sota, varsinkin epäonnistunut, ne toimintaan, heikentää hallitsevan hallitussuunnan auktoriteettia, paljastaa sen heikkoudet ja antaa sen kukistua joukkojen ryntäyksen painon alle. Tämä on epäilemättä totta ja siinä myöskin perussyy, miksi kumousmielisen työväestön olemassaolo on viime vuosikymmeninä ollut vankimpana rauhan valtana. Joukkojen välinpitämättömyys ja toimettomuus, pääomavallan vankimmat tukeet, väistyvät sodan aikana; kohoava kiihko ei köyhälistössä, jossa sosialistisella opilla on syvät juurensa, muutukaan kansalliseksi innostukseksi, kuten kehittymättömissä joukoissa, vaan kumoukselliseksi päättäväisyydeksi ja kääntyy se ensi sopivassa tilaisuudessa hallitusta vastaan. Sen tietää suurpääomakin ja siksi varoo se kevytmielisesti loihtimasta esiin europalaista sotaa, joka samalla merkitsisi vallankumousta. Mutta tästä ei suinkaan johdu, että meidän täytyisi sotaa toivoa. Ilman sitäkin on köyhälistö kykenevä liikkeittensä yhä nousevalla voimalla pääomavallan kukistamaan. Vain se joka epäilee proletariaatin kykyä toimia itsenäisesti, voi pitää sotaa vallankumouksen välttämättömänä edellytyksenä.
Aivan päinvastoin on asian laita. Emme saa olla kovin varmat siitä, että kumousvaaran tieto estää hallitsevia sodasta. Imperialistinen saaliinhimo ja siitä johtuvat riitaisuudet voivat vetää heidätkin sotaan, jota eivät suorastaan ole tahtoneet. Ja kun jossain maassa kumouksellinen liike on käynyt niin vaaralliseksi, että se on aivan läheisenä uhkana pääomavallalle, silloin ei tälle ole sodassakaan pahempaa pelättävää, vaan on sillä kiusauksena yrittää sen kautta pelastua vaarastaan.
Mutta työväenluokalle merkitsee sota pahinta kaikista onnettomuuksista. Sota nykyisessä kapitalistisessa maailmassa on pelottava rymähdys, joka paljoa pahemmin kuin mitkään edelliset sodat tuhoaa lukemattomien ihmisjoukkojen onnen ja elämän. Työväenluokan on kestettävä kaikki tämän rymäkän kärsimykset ja siksi täytyykin sen kaikki keinonsa yrittää sen ehkäisemiseksi. Sen ajatuksia ei saa vallita kysymys: mitä sodan jälkeen? vaan: miten voimme tehdä sodan puhkeamisen mahdottomaksi?
Tämä on kansainvälisen sosialidemokratian tärkeimpiä taktiikkakysymyksiä; sitä on pohdittu monissa edustajakokouksissa ja arvioitu eri tavoilla. Kautsky käsittelee sitä viime vuoden vappukirjotuksessa: »Sota ja rauha». Hän asettaa vastattavakseen kysymyksen, voivatko työläiset suurlakolla (»koko työväen joukon lakolla?») estää sodan tai sen alkuunsa tukahuttaa, ja hän vastaa että se eräissä olosuhteissa on mahdollista missä kevytmielinen ja tyhmä hallitus on ainoana sodan aiheena eikä vihollinen uhkaa rynnätä maahan — kuten oli Espanjan Marokkosodassa asian laita —, siellä voi suurlakko heittää kumoon hallituksen ja aiheuttaa rauhan — ikävä kyllä oli Espanjan köyhälistö siihen liian heikko. Nyt on selvää, että tällainen tapaus sopii vain kapitalistisesti hyvin heikosti kehittyneisiin oloihin, joissa ei koko porvarisjoukko ole sotaseikkailua tahtomassa, vaan pieni ryhmä, ja jossa siis myös on toinen porvarillinen puolue valmiina astumaan kukistuneen hallituksen paikalle; siellä on myös köyhälistö heikko ja vaaraton. Missä taas köyhälistö on kyllin voimakas pannakseen tehokkaan suurlakon toimeen, siellä säännöllisesti puuttuvat kaikki nämät edellytykset. Mutta Kautsky ei käy tutkimaan näitä luokkasuhteita vaan esittää toisen vastakohdan:
»Aivan toisellainen on asianlaita siellä, missä väestö, oikein tai väärin, luulee olevansa naapurien uhkaama, jossa se näkee siinä eikä omassa hallituksessa sodan syyn, ja jossa naapuri ei ole niin vaaraton kuin Marokko, joka ei koskaan olisi voinut sotaa viedä Espanjaan, vaan missä todella uhkaa vihollisen maahan karkaus. Ei mitään pelkää kansa enemmän kuin sitä. Nykyaikaisen sodan kauhut ovat hirveät kummallekin sotapuolelle, voittajallekin. Mutta ne ovat kaksin kolmin verroin hirveät heikommalle, jonka maassa sotaa käydään. Ranskalaisia ja englantilaisia kiusaa nykyisin pelko, että ylivoimainen Saksan kansa hyökkää heidän maahansa.
»Jos kerran siihen tullaan että jonkun maan väestö pitää sodansyynä, ei omaa hallitustaan, vaan naapurien ilkimielisyyttä — ja mikäpä hallitus ei yrittäisi sanomalehtiensä, parlamenttarikkojensa ja diplomaattiensa kautta antaa kansanjoukoille tätä käsitystä! — jos tällaisissa oloissa sota syttyy, silloin myös koko väestössä yksimielisesti leimahtaa kiihkeä halu suojata rajaa ilkeää vihollista vastaan ja estää tämän maahan tunkeutuminen. Silloin muuttuvat miltei kaikki isänmaanystäviksi, kansainvälismielisetkin, ja jos jotkut yksilöt olisivatkin niin yli-inhimillisen rohkeita, että nousisivat sitä vastaan ja yrittäisivät estää sitä, että sotaväki rientää rajalle ja että sille hankitaan runsaasti sotavälineitä, niin ei hallituksen tarvitsisi sormeaankaan liikuttaa tehdäkseen heidät vaarattomiksi. Raivoisa joukko kyllä ne surmaisi.»
Jollei meillä jo joukkoliikkeiden selostelussa olisi ollut toinenkin näyte tämäntapaista historiankatsomusta, niin tuskinpa uskoisi, että nämä lauseet ovat katoisin Kautskyn kynästä. Yhteiskunnallisen elämän valtavin todellisuus, sosialistisen käsityksen perusajatus, luokkien olemassaolo erikoisine vastakkaisine etuineen ja katsantokantoineen on tästä tykkänään kadoksissa. Proletaarien, kapitalistien, pikkuporvarien välillä ei ole mitään erotusta; he ovat kaikki yhdessä muuttuneet »koko väestöksi», joka »yksimielisesti» nousee ilkeää vihollista vastaan. Eikä ole tyhjäksi haihtunut vain vaistomainen luokkatunne, vaan myös vuosikymmeniä istutetut sosialismin opit; sosialidemokratit, joihin viitataan kainolla nimityksellä »kansainvälismieliset», ovat joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta muuttuneet isänmaallisiksi. Kaikki, mitä he tähän saakka tiesivät pääomaeduista sotain aiheuttajina, on unohtunut. Sosialidemokratinen sanomalehdistö, joka yli miljoonaiselle lukijakunnalleen on selitellyt sotien syitä, näyttää äkkiä kadonneen tai on sen vaikutus kuin taikaiskulla rauennut tyhjiin. Sosialidemokratiset työläiset, jotka suurkaupungeissa muodostavat väestön enemmistön, ovat muuttuneet »joukoksi», joka raivoisasti surmaa ne, jotka uskaltavat vastustaa sotaa. Niin tarpeetonta kuin onkin osottaa, että koko tällä esityksellä ei ole mitään todellisuuden kanssa tekemistä, niin tärkeätä on tutkia, kuinka se on mahdollinen ja miltä perustalta se johtuu.
Se johtuu katsantokannasta, joka kuvastelee aikaisempia sotaoloja ja sotien vaikutuksia, mutta joka ei enää sovellu uusiin oloihin. Viime suuren europalaisen sodan jälkeen on yhteiskunnan rakenne täydelleen muuttunut. Saksan–Ranskan sodan (1870–71) aikana oli Saksa samoin kuin Ranskakin maatalousmaa, jonka keskellä siellä täällä oli teollisuusalueita; talonpoikaistalous ja pikkuporvaristo löivät leimansa kansan luonteeseen. Sodan vaikutukset, sellaisina kuin ne yhä vieläkin elävät ihmispäissä, esiintyvät sotakuvauksissa ja vallitsevat Kautskynkin esityksessä, ovat sodan vaikutusta talonpoikaistalouteen ja pikkuporvaristoon.
Näille luokille merkitsee sotakauhu, paitsi asevelvollisten hengenvaaraa, ennen kaikkea vihollisen maahankarkausta; se polkee heidän peltonsa, hävittää heidän talonsa, panee heidän niskalleen mitä raskaimpia rasituksia ja paloveroja sekä siten tuhoaa heidän vaivoin hankitun hyvinvointinsa. Seudut, joissa sotaa käydään, joutuvat mitä pahimman pitelyn alaisiksi; mihin sota taas ei ulotu, siellä on verraten vähän kärsimyksiä. Taloudellinen elämä menee siellä menoaan; naiset, nuoret ja vanhukset voivat hätätilassa hoitaa pellotkin, ja vain sotaan viedyn kuolema tai raajarikkoisuus voi antaa taloudellisesti raskaan iskun yksityisille perheille.
Niin oli asian laita vielä 1870. Nyt on toisin suurvalloissa, Saksassa varsinkin, korkealle kehittynyt kapitalismi on tehnyt taloudellisen elämän mutkikkaaksi ja taidokkaaksi elimistöksi, jonka jokainen osa on mitä kiinteimmässä yhteydessä kokonaisuuden kanssa. Aika, jolloin kylä ja pikkukaupunki tulivat omillaan toimeen miltei riippumattomina muusta mailmasta, on ohi; talonpoika ja pikkuporvari ovat tempautuneet kapitalistisen tavaratuotannon piiriin. Jokainen häiriö tässä herkkätunteisessa tuotantokoneistossa vetää väestön suuren joukon kärsimään mukana. Siten ovat sodan vaikutukset, sen vaikutukset köyhälistöön ja kaikkiin, jotka ovat kapitalismista riippuvat, muuttuneet aivan toisiksi kuin olivat nuo ikimuistoiset. Sen kauhuna eivät enää ole jotkut tuhotut pellot ja poltetut kylät, vaan koko taloudellisen elämän pysähdys.
Europalainen sota, olkoon maasota, joka kutsuu useita miljoonia nuoria miehiä sotakentille, tai merisota, joka pysäyttää kaupan ja sen kautta raaka-aineiden ja elintarpeiden tuonnin, merkitsee suunnatonta taloudellista pulaa, katastrofia, joka kaukaisimpiin maanosiin saakka järkyttää mitä laajimpain kansankerrosten elämän; meidän korkealle kehittynyt yhteiskuntaelimistömme halpautuu, samaan aikaan kuin äärettömät joukot aseissa olevia miehiä tuhoaa toisiaan koneellisesti uuden ajan täydellisillä sota-aseilla. Tässä pulassa tuhoutuu pääoma-arvoja, joihin verraten poltettujen talojen ja poljettujen laihojen arvot ovat mitättömät, ja jotka ehkä nousevat suoranaisia sotakuluja suuremmiksi. Tällaisen sodan kauhut eivät ole rajottuneet, ja tuskinpa ne ovat keskittyneetkään niihin alueihin, joissa taistellaan, vaan ulottuvat ne koko maahan. Silloinkin kun vihollinen pysyy maan ulkopuolella, ei rymäkkä ole pienempi omassa maassa.
Uuden ajan kapitalistiselle maalle ei vihollisen maahankarkaus, vaan itse sota, ole pääonnettomuus, joka ensi kädessä ajaa köyhälistöjoukot, joiden enimmin on kärsittävä, vastarintaan. Tämän joukkoja nostattavan toiminnan tarkotus ei ole pitää viholliset loitolla, kuten oli laita talonpoikaisaikana, vaan ehkäistä sota.
Tämä päämäärä onkin aina ollut työväenliikkeessä määräävänä; kansainvälisissä kongresseissa ei koskaan ole ollut kysymystä siitä, onko koetettava estää sota vaiko hyvinä patriootteina rynnättävä rajalle, vaan siitä, miten sota paraiten olisi estettävissä. Aiottuja keinoja käsiteltäessä on sen sijaan liiankin usein esiintynyt mekaaninen käsitys, ikäänkuin voitaisiin jo edeltäkäsin päättää panna ne liikkeelle ja antaa mennä kuin köyttä pitkin vain. Sosialidemokratia näyttää tälle katsantokannalle, sen sijaan että olisi proletaaristen joukkojen mitä tärkeimpäin luokkaetujen herättämän kiihkon ilmauksena, olevan »kuudes suurvalta», joka jättiläissalaliittona, juuri kun tykkien olisi lähdettävä liikkeelle, astuu näyttämölle ja taitavasti suunnitellulla manööverillä yrittää tehdä tyhjiksi toisten suurvaltain sotilaalliset liikkeet. Tämä koneelliskankea käsitys oli ennen anarkistien puoltaman ja viimeksi Köpenhaminan sosialistikongressissa ranskalaisten ja englantilaisten uudelleen esittämän ajatuksen perustana, että kuletustyöläisten ja sotatarpeitten valmistajain lakolla tehtäisiin tepposet sodanhaluiselle hallitukselle. Täydellä oikeudella kääntyy Kautsky tätä käsitystä vastaan painostaen, että vain koko luokan liike voi hallitukseen tehdä vaikutuksen.
Mutta hänen omistakin mietelmistään pilkistää tämä sama mekaaninen käsitys hänen yrittäessään tutkia, missä ulkonaisissa oloissa joukkolakko sodan estämiseksi voi saavuttaa tarkotuksensa, missä ei. Köyhälistöllä olisi ikäänkuin valittavana: joko ovat asiat meille edullisesti, jolloin teemme suurlakon ja tärvelemme hallituksen aikeet — tai ovat olot epäsuotuisat; silloin emme tee mitään, menettelemmehän vain kuten marraskuulla 1848 berliiniläiset, jotka ovelasti saattoivat hallituksen väkivalta-aikeet häpeään antaessaan vastarinnatta sotaväen tulla kaupunkiin ja riistää heiltä aseet. Silloin emme siis tee mitään kiusaa hallitukselle, vaan annamme alttiisti viedä itsemme rajalle.
Tällaiselta saattavat nyt asiat näyttää jonkun teorian valossa tai johtajien päissä, jotka luulevat, että heidät viisaudessaan on kutsuttu varjelemaan köyhälistöä tyhmyyksiltä. Mutta luokkataistelun todellisuudessa, jossa joukon kiihkeä tahti tulee määrääväksi, ei ole puhetta tuollaisesta valintamahdollisuudesta. Suurkapitalistisessa maassa, jossa köyhälistöjoukko tuntee olevansa kansan voima, täytyy sen yksinkertaisesti esiintyä, kun se näkee pahimman katastroofin tulevan päin. Sen täytyy yrittää kaikin keinoin estää sota; jos se silloin yrittäisi ovelasti väistää ratkaisua, olisi se taistelutta peräytymistä ja tappiotakin pahempi; ja vasta kun se yrittäessään on lyöty ja masennettu, voi se heikkoutensa tunnustaa.
Tietenkään ei tässä ole kysymys siitä, onko tämä hyvää ja suositeltavaa vaiko ei. Tämän tutkistelun tarkotuksena ei ole saada selville, miten työläisten tulisi menetellä, vaan miten he tulevat menettelemään. Eivät siinä määrää puoluetoimintaa byrokraattisten laitosten, eipä edes järjestönkään päätökset eikä ponnet, vaan ne syvät vaikutukset, mitä tapaukset herättävät joukoissa. Kun käytin sanaa »täytyy», en tarkottanut sitä, ettei mielestäni saisi toisin tapahtua, vaan sitä, mikä luonnonvälttämättömyydellä tulee tapahtumaan. Tavallisina aikoina on puoluekatsantokannoissakin aina jonkun verran perimätapaa, joka »alppina painaa eläväin aivoja». Sota-ajat ovat kuten kumousajatkin mitä suurimman henkisen jännityksen aikoja; silloin murtuu jokapäiväisyyden tottumus ja tavalliset ajatukset menettävät voimansa luokkaetujen rinnalla, jotka alkuperäisen selkeänä kohoavat järkytettyjen joukkojen tietoisuuteen. Näiden suurten tapahtumain valtavain vaikutusten välittömästi herättämäin uusien katsantokantojen ja päämääräin rinnalla kalpenevat vanhat puolueohjelmat ja puolueet sekä ryhmät tulevat usein aivan muuttuneina sellaisten kriitillisten aikojen sulatuskauhasta. Opettavan esimerkin siitä antoivat v:n 1866 sodan[8] vaikutukset Saksan porvaristoon; se havaitsi silloin, että kaunis edistysohjelma ei vastannut sen syvimpiä luokkaetuja; osa valitsijoista jätti vapaamieliset parlamentarikot pulaan, osa näistä luopui ohjelmastaan ja tunnusti opikseen nationalismin ja hallitustaantumuksen.
Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että puolueen päätökset olisivat mitättömät. Ne eivät kylläkään tulevaisuutta komenna, ilmaisevathan vain, kuinka selkeästi puolue ymmärtää tulevaisuutta. Mutta mitä paremmin puolue ymmärtää kehityksen välttämättömän kulun ja omat tehtävänsä siinä, sitä tuloksekkaammat ja päättävämmät tulevat köyhälistön liikkeet olemaan. Puolueen tehtävänä on järjestää köyhälistöjoukkojen toiminta yhtenäiseksi, se kun on tietoinen siitä, mikä joukkoja niin kiihkeästi kuohuttaa, se kun oikein ymmärtää, mitä joka hetki tarvitaan, ja asettuen etupäähän antaa liikkeelle valtavan sysäysvoiman. Jollei se tätä tehtävää kykenisi täyttämään, ei se tosin voisi estää joukkopurkausta, joka vyöryisi sen ohitse, mutta ristiriidan noustessa puoluekurin ja proletaarisen taistelutarmon välillä sekä yhtenäisyyden puuttuessa johdon ja joukon kesken kävisivät liikkeet sekaisiksi, hajanaisiksi ja erikoisen paljon kuluisi voimaa ja vaikutusta hukkaan.
Puoluepäätökset, ohjelmat ja ponnet eivät määrää historiallista kehitystä, vaan määrää ne meidän käsityskykymme välityksellä kiertämätön taloudellinen kehitys — tätä totuutta täytyy aina pitää niiden edessä, jotka uskovat, että puolue voisi joko tehdä tai estää kumousliikkeen; etenkin on sitä terotettava porvarillisiin vastustajiin nähden, jotka sosialidemokratiaa herjaavat kirkuen, kuin olisi sillä pöytälaatikossaan sodan estämissuunnitelmat valmiina kuin sotaväen liikkeellepanokäsky ikään. Mutta silti ei ole jätetty huomaamatta, että puolue päätöksineen, luontonsa mukaan, samalla kertaa muodostaa elävän toimivan tekijän historiallisessa kehityksessä, että se voi olla muuta kuin jokaisen köyhälistöliikkeen ydinjoukko ja siten täydellä oikeudella vetää niskoilleen koko sen vihan, millä kapitalismin puoltajat vainoovat jokaista kumousliikettä.
Eri tahoilta — omien tulkitsijain puolelta natsionalistisia hyökkäyksiä vastaan, ulkomaalaisten toverien puolelta moitteena — mainitaan erittäin tärkeänä seikkana, että Saksan työväestö on tähän saakka kieltäytynyt lausumasta, mihin määrättyyn keinoon se ryhtyy sodan estämiseksi. Tätä vastaan voi viitata Stuttgartin kansainvälisen sosialistikongressin päätökseen, joka jättää avoimeksi kaikkien tarkotuksenmukaisten keinojen käytön. Mutta ilman sitäkin olisi väärin panna sille asialle aivan liiaksi painoa. Enemmän kuin puolueen päätöksistä riippuu tässä asiassa siitä hengestä, joka joukoissa vallitsee. Tähänastinen pidättyvä kanta on kaiketikin vastannut joukkojen tähänastista henkeä, ne kun vaistomaisesti ovat tunteneet, että eivät olleet vielä kyllin voimakkaat voittoisaan taisteluun koko voimakkaimman sotilasvaltion valtaa vastaan. Mutta proletaarivoiman yhä kasvaessa täytyy myös käännähdyksen ilmetä ja sen merkkejä ilmenee jo tuon tuostakin. Työväenluokka, joka neljä vuosikymmentä on tehnyt kiinteää periaatteellista sosialistista valistustyötä, ei enää täydellisen voimattomuuden tuntein anna laahata itseään teurastuskentille. Saksan proletariaatti, joka järjestäytymismahtiinsa nähden on eturinnassa koko maailmassa, ei voi toimettomassa levossa katsella kansainvälisen suurpääoman temppuilemisia eikä luottaa porvarimailman rauhanpyrintöihin. Se ei voi muuta kuin tarttua asioihin, niin pian kuin sodanvaara ilmenee, ja kohottaa valtakeinonsa hallitusta vastaan.
Mihin muotoon toimenpiteet pukeutuvat, se riippuu oleellisista oloista, vaaran suuruudesta ja vihollisen, hallitsevan luokan toimista. Se merkitsee yksinkertaisimmassa muodossaan sitä, että pääoma ennen kaikkea pidättyy sodasta proletariaatin pelosta. Jos tämä on voimaton, välinpitämätön eikä nouse, ei porvaristo pidä vaaraa niin suurena ja uskaltaa helpommin sodan. Proletariaatin vastalauseet ovat siksi ensi muodossaan varotus, jotta vallitseva luokka tietäisi vaaran ja olisi varovampi. Sotaa haluavain kapitalistipiirien sotakiihotusta vastaan on kansainvälisillä mielenosotuksilla harjotettava painostusta hallituksia vastaan näiden pelottamiseksi. Mutta mitä uhkaavammaksi sodanvaara käy, sitä syvemmällä täytyy järkytyksen tuntua niitä laajimmissa kansanjoukoissa ja sitä tarmokkaammiksi ja terävimmiksi on mielenosotusten kohottava, ennen kaikkea silloin, kun niitä vastustajain taholta yritetään väkivalloin tukahuttaa. Ja kun on kerta kysymys köyhälistön elinehdoista, täytyy vihdoin turvautua kaikkein terävimpiinkin keinoihin, kuten esim. suurlakkoihin.
Niin kehittyy taistelu porvariston sodanhalun ja köyhälistön rauhanhalun välillä valtavaksi luokkataisteluksi, johon nähden kaikki pitää paikkansa, mitä ennen sanottiin kansanvaltaisen äänioikeuden valtaukseksi kohoavien joukkoliikkeiden edellytyksistä ja vaikutuksista. Liikkeet sotaa vastaan valistavat mitä laajimpia piirejä, panevat ne liikkeelle ja vetävät ne taisteluun, heikentävät pääoman valtaa ja kohottavat köyhälistön valtaa. Sodan ehkäiseminen, joka mainitulta mekaaniselta katsantokannalta näytti olevan edeltäkäsin viisaasti punnittu suunnitelma, saattaa tosioloissa olla vain lopullisena tuloksena toimintatavasta toiseen ja vihdoin kiihkeimpään asteeseensa kohoavasta luokkataistelusta, josta valtiovalta lähtee mitä tuntuvimmin heikenneenä, köyhälistön valta mitä korkeimmalle kohonneena.
Kautsky asettaa vastakohdan: vain meidän hallitessamme on sodanvaara sivuutettu; niinkauan kuin kapitalismi hallitsee, ei sodan estäminen ole täysin mahdollinen. Tässä kahden yhteiskuntamuodon terävässä vastakkain asettamisessa, jotka välittömästi, äkki-iskulla vaihtavat paikkaa, näkee Kautsky kumousprosessin, jossa köyhälistön alituisen toiminnan kautta vähitellen rakentuu sen valta, joka palotellen musertaa pääomavallan. Me taas asetamme hänen vastakohtansa vierelle kolmannen tapauksen, »kumoavan käytännön»: juuri taistelu sodasta, köyhälistön kiertämätön yritys sodan ehkäisemiseksi, tulee tapahtumaksi vallankumousprosessissa, oleelliseksi osaksi proletariaatin taistelua vallan valtaukseksi.
[5] Miten nämät tekijät eduskunnallisessa ja taloudellisessa taistelussa yhä kasvavat, sen jätämme nyt sivuun viitaten kirjaamme »Työväenliikkeen menettelytavasta», jossa sitä käsitellään perusteellisesti.
[6] Tarkottaa sellaista historiankäsitystä, jonka mukaan historialla on jokin edellä määrätty päämäärä, jota kohti se kulkee. — Suom. muist.
[7] Saksan valtakopla. — Suom. muist.
[8] Preussin sota Itävaltaa vastaan. — Suom. muist.