Julkaistu: 1993
Lähde: »Paremman huomisen puolesta. Elli Parkkari muistelee». Toimitus Pirkko-Riitta Reiman. Kansan sivistystyön liitto, Hakuprint 1993. © Elli Parkkari ja KSL.
Kuvat: Elli Parkkari ja Kansan Arkisto
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Synnyin työväentalon kulmalle. Jo pikkupiikana Remeksessä muistan hädän työväenyhdistyksen mukavien miesten puolesta, kun suojeluskuntalaiset kuulustelivat heitä pyssyt uhkaavasti heiluen. Olen elänyt työväenliikkeen ilmapiirissä koko ikäni, tuntenut asian omakseni. En ole koskaan ajatellut tekeväni jotain erityistä tai merkittävää. Useat toimeni olivat käytännön sanelemia välttämättömyyksiä. Jonkun oli ne tehtävä ja minä olin paikalla. Siksi muistelmieni tekeminen on ollut minusta hämmentävää.
Historia on toisaalta aina ollut minulle tärkeää. Se joka ei tunne historiaa, ei ymmärrä tätä päivää, eikä pysty arvioimaan huomista. Siinä mielessä toivon tästä minunkin tarinastani olevan hyötyä jollekin.
Nuorempi polvi kyselee minulta, miksi toimimme salaa. He tuntuvat ajattelevan, että se oli jotenkin kiinnostavampaa kuin julkinen toiminta. Tosiasiassa meillä ei ollut muuta mahdollisuutta. Se oli raskasta ja vaarallista, ainaisen pelon alla elämistä. En toivoisi sitä kenenkään kohdalle.
Minulta kysytään nykyisin myös, että olenko pettynyt sosialismiin. Minulle sosialismi merkitsi työväenliikettä ja kansanvaltaistamista, sitä että jokaisella ihmisellä tuli olla oikeus kunnolliseen elämään. Lapsilla tuli olla oikeus koulunkäyntiin varallisuudesta riipumatta jne. Pettynyt en ole, vaikka sosialismin rakentaminen Neuvostoliitossa ei onnistunutkaan. Sosialismi on niin suuri aate, ettei se toteudu minun elinaikanani, eikä lastenikaan. Mutta sen puolesta kannattaa tehdä työtä ja pienetkin saavutukset ovat tärkeitä.
Elli Parkkari
Maaningan pitäjän Tuovilahden kylään tarvittiin vuosisadan vaihteen aikoihin seppää. Kyläsepäksi saatiin isäni Aukusti Kumpulainen, syntyisin Kiuruvedeltä. Myös äitini Greta Sofia Kukkonen oli kiuruveteläisiä. Kyläläiset eivät kuitenkaan olleet varanneet sepän perheelle asuntoa. Pulman ratkaisi Taskilan talon isäntä, joka majoitti heidät saunakammariinsa.
Pariskunnalle syntyi viisi lasta, joista minä olin ainoa tyttö. Maailmaan tulin tammikuun 12. päivänä 1907. Äitini on kertonut, että se oli kovan pyryn ja pakkasen aikaa. Siksiköhän elämänikin on ollut pyryn tapaista lentelemistä paikasta toiseen. Myöhemmin perheeni muutti Taskilan saunakammarista vanhaan torppaan, jonka tontin nurkalle rakennettiin isälleni hirsinen paja.
Isä oli kova tekemään töitä ja hän oli hyvä ammattimies. Osan töistä hän teki omassa pajassaan, mutta kulki myös lähiseudun taloissa. Siihen aikaan rahaa käytettiin vähän, seppäkin sai palkkansa osaksi luontaistuotteina. Kun isä palasi pitäjän kierrokseltaan, hänellä oli usein reessä tai kärryissä kaikenlaista ruokatavaraa — leipää, voita ja jopa siankinkkuja. Me lapset odotimme aina jännittyneinä. Vaikka isä olisi palannut keskellä yötä, hän kävi herättämässä meidät. Äiti yritti kiellellä ja selitellä, että olimme syöneet, mutta isä selitti, että lapsilla on »isäntulonälkä». Ne olivat riemukkaita hetkiä; isä oli taas kotona. Hän taputteli meitä, kutsui jokaista lempinimellä. Pöydällä oli ruokaa, jota maistelimme jo yöllä.
Äiti oli nuorena ollut palvelustyttönä taloissa Kiuruvedellä. Hän oli rivakka ja pidetty työihminen ja taitava tekemään käsitöitä. Meille lapsillekin hän valmisti vaatteet, kutoi jopa kankaat niihin itse.
Molemmat vanhempani olivat yhteiskunnallisesti valveutuneita. Isäni oli seitsemästä veljeksestä nuorin. Isoisällä, Lars Gabrielilla, oli ollut Kiuruvedellä maatila. Mutta Ahlström-yhtiön miehet olivat ottaneet sen vääryydellä. Olivat tulleet taloon valmiiksi kirjoitetun paperin kanssa, juottaneet isännän humalaan ja saaneet paperiin hänen puumerkkinsä — kirjoittaa hän ei osannut. Perhe oli joutunut lähtemään talosta, pojat hajaantuneet maailmalle eri ammatteja harjoittamaan. Tämä nuoruuden kokemus lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että isäni Aukusti Kumpulainen suhtautui myönteisesti työväenliikeeseen.
Kotimme lähelle rakennettiin 1910-luvun alkuvuosina työväentalo. Isä korjasi rakentajien työkalut ilmaiseksi ja ilmoitti, että sepän kahvipannu on aina kuumana rakentajille. Äitini osallistui työväenyhdistyksen toimintaan niinäkin raskaina vuosina, jolloin hän joutui isän sairastuttua yksin huoltamaan perhettään. Hän teki työtä yötä päivää, kulki taloissa pitkienkin matkojen päästä. Hän oli niissä oloissa harvinaisen valveutunut nainen: työväen osuusliikkeen jäsen ja seurasi aikaansa sanomalehdestä.
Isän sairastumiseen päättyi minunkin huoleton lapsuuteni. Olin silloin kahdeksannella ikävuodella. Isä sai aivohalvauksen ja menetti puhe- ja liikuntakykynsä. Siinä tilassa hän eli vielä lähes viisi vuotta. Elämämme muuttui vaikeaksi. Äitikin oli jo aiemmin sairastunut vaikeaan astmaan. Siitä huolimatta hän piti perhettä koossa ja elätti sitä parhaansa mukaan. Nälkä silloin meillä oli jokapäiväisenä vieraana.
![[Sepän perhe]](img/sepan.jpg)
Äiti kävi taloissa töissä. Työpäivät ja matkat olivat pitkiä ja joskus hänen täytyi jäädä yöksikin. Nuorin lapsista oli puolivuotias ja vanhin poika kävi kahdettatoista. Minä kävin kansakoulua ja yritin hoitaa kotia sen verran kuin osasin ja ymmärsin. Hoidin lapsia ja isää, joka ei sängystä mihinkään päässyt.
Asuinmökkimme vuokra oli määrä maksaa ns. possakkana. Sen mukaan isän oli oltava talossa töissä viisi viikkoa heinäaikana ja kaksi elonkorjuuaikana. Mutta nuo samat ajat olivat kiireisintä aikaa myös sepän töissä. Ihmiset korjauttivat maataloustyökalujaan ja oman torpan maatkin oli hoidettava. Siksi isä tavallisesti palkkasi miehen puolestaan talon töihin. Isän sairastuttua äidillä ei ollut rahaa palkata ketään tekemään vuokranmaksupäiviä ja niin tuo possakka jäi suorittamatta. Seurauksena meidät häädettiin kodistamme. Äiti kyllä puhui kunnan isännille, mutta ohje oli laittaa isä vaivaistaloon, antaa lapset huutolaisiksi ja mennä itse piiaksi. Siihen äiti ei suostunut.
Muutimme kauas sydänmaille huonokuntoiseen mökkiin. Koska siellä ei ollut navettaakaan, jouduimme hävittämään lehmämme. Ei sille olisi ollut laidunta eikä heinääkään. Elämämme kurjistui kurjistumistaan. Talollisten suhtautuminen meihin muuttui. Ennen äitiä oli puhuteltu arvostavasti »sepän emännäksi» ja kutsuttu kohteliaasti salin puolelle. Nyt tällainen arvonanto loppui.
Kunnan apua äiti sai vain kahden lapsen tarpeisiin 5 kiloa ruisjauhoja kuukaudessa. Hänelle sanottiin, että kunta elättää kahta lasta, elätä itse muu perhe. Tämänkin avun saadakseen äidin täytyi melkein joka kuukausi kävellä Maaningan kirkonkylään, jonne oli noin 10 kilometrin matka yhteen suuntaan. Talvisin matka oli umpihankea. Isännät ajoivat reellä ohi, mutta eivät tarjonneet kyytiä edes jalaksilla. Köyhän oli nöyränä käveltävä.
Venäjältä kuului kummia — tsaari oli kukistettu, tehty vallankumous. Kaikilla, niin opettajilla kuin oppilaillakin oli punaiset rusetit rinnoissa. Kylän kaupoissa niitä myytiin 5 penniä kappale, mutta eihän äidillä ollut antaa sitäkään rahaa. Silloin minä tunsin olevani todella köyhä ja kaiken ulkopuolella.
Sitten tulivat vuosien 1917 ja 1918 nälkäajat. Ei auttanut muu kuin turvautua pettumetsään. Niskalan mailta oli lupa ottaa nuoria mäntyjä, joista saatiin leipäainetta. Olin usein äidin mukana sitä hakkaamassa. Elettiin levottomia aikoja. Kylälle perustettiin suojeluskunta, työväenyhdistyksen jäseniä kuulusteltiin ja uhkailtiin.
Olin täyttänyt kymmenen vuotta ja käynyt kolme luokkaa kansakoulua, kun kyläkauppiaan rouva kutsui äitini luokseen. Hän pyysi, että minä tulisin hoitamaan heidän seitsemän kuukauden ikäistä tyttövauvaansa. Päätimme, että lähden kauppiaalle työhön, olihan siten kotona yksi suu vähemmän syömässä. Isän ja pienempien veljien hoito heikkeni nyt entisestään. Minähän olin ollut, kuten äitini sanoi, lapsille äitinä silloin kun hän oli ollut työssä. Samalla olin hoitanut isääkin. Pian tämän jälkeen isä jouduttiin viemään vaivaistaloon. Se teki kipeää.
Kauppiaalla olin palveluksessa ruokapalkalla. Äitini oli toivonut, että minun leipäkorttini voisi jäädä kotiin helpottamaan toisten nälkää. Mutta ne vaadittiin mukaan.
Työni alkoi aamuisin puoli viideltä ja jatkui iltaan kello yhdeksään, kesällä kymmeneenkin saakka. Aamulla oli ensimmäiset työni huoneiden lämmitys ja siivous sekä puuron keitto. Minua nukutti hirveästi, kun seisoin hellan vieressä jakkaralla ja hämmensin isoa puurokattilaa. Koko ajan pelkäsin, että nukahdan ja kaadun kuuman hellan päälle. Vauvan hoidon lisäksi tein ulkotöitäkin. Kesällä minulla ei ollut kenkiä. Perunoita nostettiin myöhään syksyllä, kun pelto jo oli routainen. Perunannostossa kuljin vielä paljain jaloin. Kengät sain vasta myöhemmin, kun suutari tuli taloon. Rahapalkkaa minulle ei maksettu.
Olisin halunnut vielä mennä kouluun. Kansakoulun neljäsluokka oli minulta käymättä. Äitikin puhui siitä, mutta talojen emännät sanoivat että, kyllä se sun tyttäresi pysyy paskalapion varressa kouluja käymättäkin. Niin jäin kauppiaalle ja olin siellä vielä seuraavan talven ja kesänkin.
Sinä kesänä isäni kuoli vaivaistalolla. Sain siitä tiedon kauppiaan rouvalta, joka sanoi minulle: »Juokse kotiisi kertomaan, että isäsi on kuollut.» Järkytyin ja aloin itkeä. »Mitä sinä itket, olisit iloinen kun isäsi pääsi pois kärsimästä», sanoi kauppiaan rouva.
Isäni kuolemaan liittyy karmaiseva huhu, joka vuosien kuluttua osoittautui todeksi. Pitäjällä oli herättänyt epäilyksiä se, että kunnalliskodissa oli kaikkiaan viisi hoidokkia kuollut samana yönä. Heidän oli kuultu valittavan tuskissaan. Huhut kiersivät, kunnes ne vihdoin vuosia myöhemmin tulivat jonkun lehtimiehen korviin. Lehtijutun perusteella tapausta alettiin tutkia, haudat kaivettiin auki. Ruumiit olivat tietenkin tuhoutuneet, mutta hiukset olivat säilyneet. Niistä saatiin karmea todiste: heidät oli myrkytetty arsenikilla. Tutkimuksissa oli selvinnyt, että kunnalliskodin johtaja oli käynyt illalla antamassa heille muka rauhoittavaa lääkettä, että he nukkuisivat paremmin. Tutkimusten aikaan kunnalliskodin johtaja oli jo ehtinyt kuolla, joten oikeuskäsittelyä ei tullut.
Mieleni paloi jatkamaan kesken jäänyttä koulunkäyntiä. Puhuin äidille, että vaikka kierrän ja kerjään, mutta kansakoulun käyn loppuun. Niin päätimme yrittää yhdessä. Äiti ja pikkuveljet olivat muuttaneet pieneen mökkiin, joka oli surkeassa kunnossa, mutta lähempänä koulua kuin edellinen kotimme. Muutin takaisin heidän luokseen. Vanhin veljeni oli lähtenyt maailmalle etsimään työtä.
Kauppiaan perheen ansioksi on luettava, että sain koulun loma-aikoina ja viikonloppuisin käydä heillä töissä ja sain silloin syödä heillä. Mutta raskaita ne työpäivät olivat. Taas oli noustava puoli viideltä aamulla ja illalla oli tehtävä töitä niin myöhään kuin sähkövaloa riitti. Kylälle oli nimittäin hankittu pieni sähkölaitos, joka toimi vesivoimalla. Vesi päästettiin illaksi voimalaan. Mutta laitos ei ollut kovin kauan käytössä, se tuhoutui pian.
Olin niin heikossa kunnossa, että pyörtyilin, jos jouduin seisomaan kauan paikallani. Kerran pyörryin koulussa juuri kun tarkastaja piti puhetta. Hän oli ihmetellyt, miten tuo lapsi on niin heikko, ettei jaksa seisoa. Opettaja oli kertonut hänelle millaisissa oloissa elin. Sen jälkeen sain luvan istua koulussa rukoustenkin aikana.
Kerran pyörtyessäni olin lyönyt ohimoni pulpettiin ja maannut kauan tiedottomana. Silloin opettaja oli mennyt puhumaan kauppiaan rouvalle, että saisin heillä ollessani nukkua enemmän, kun olin niin heikossa kunnossa. Tähän rouva oli vastannut, ettei hän rupea muiden kakaroita ilmaiseksi kouluttamaan. Siihen aikaan tein jo monenelaisia töitä: alustin taikinat, lypsin lehmät, laitoin ruuat ja kannoin saavilla vettä. Ei ihme, että jäin lyhytkasvuiseksi.
Kansakoulun päätin keväällä 1920. Päättäjäispuheessaan opettaja sanoi, että hän oli ollut tällä kylällä opettajana 30 vuotta ja ensimmäisen kerran hän joutui nyt antamaan tällaisen todistuksen. Kaikissa muissa aineissa sain kympin paitsi laulussa ja voimistelussa. Laulaa en osannut, mutta nuotit opin ja sain laulusta kahdeksan. Voimistelusta tuli yhdeksän — kymppiä en ansainnut, koska pelleilin voimistelutunnilla.
Menestymiseni kyllä harmitti isojen talojen emäntiä, joiden lapset saivat huonompia arvosanoja, vaikka auttelin heitä koulunkäynnissä. Kirjoitin heille kotiaineita ja laskin heidän kotilaskujaan. Tästä kiitoksena sain joskus leivänpuolikkaan. Koulussa välitunnillakin laskin joskus tovereideni laskuja. Mutta äitini oli ylpeä tyttärensä menestymisestä niin vaikeissa olosuhteissa.
Opettajani oli puhunut kunnan isille, että minua autettaisiin pääsemään Kuopioon kouluun. Tällaista olivat vanhempanikin suunnitelleet siihen aikaan, kun isäni vielä oli ollut terveenä. Mutta toisin kävi. Keväällä koulun päätyttyä jatkoin työtäni kauppiaalla. Hoidossani oleva lapsi oli jo kasvanut. Syyskesällä kauppiaan rouva tuli puhumaan minulle, että nyt tehtäisiin oikea piian pesti ja saisin palkkaakin. Olin silloin 13-vuotias. Mutta serkkuni oli kirjoittanut Helsingistä ja pyytänyt minua luokseen auttamaan perheen pikkutytön hoidossa. Minä lupasin lähteä sinne ja he lähettivät matkarahat.
Lähdin rohkeasti Helsinkiin serkkuni luo. Olin nähnyt hänet vain valokuvassa. Junamatka Kuopiosta Helsinkiin kesti kauan. Kun iltapäivällä lähdin Kuopiosta olin vasta seuraavan päivän iltana Helsingissä. Kolmannessa luokassa oli puupenkit.
Kovaa työntekoa oli elämä Helsingissäkin. Serkullani ja hänen vaimollaan oli pieni räätälinliike ja siinä pari työntekijää. Heillä oli myös 18-vuotias Hilja-niminen tyttö hoitamassa taloutta ja pikkutyttöä. Parin viikon kuluttua serkkuni vaimo sanoi minulle, että eiköhän irtisanota tuo Hilja ja tehdä yhdessä nämä kotihommat, alat sinäkin opetella räätälintyötä. Mitäpä minulla oli siihen sanomista, sehän oli heidän päätettävissä. Niin ryhdyin uudelleen piiaksi. Pihalta oli kannettava vedet toiseen kerrokseen, vesijohtoja ei ollut. Puut oli kannettava kellarista. Talo oli Eläintarhantie 4:ssä, sillä paikalla jossa nyt on Helsingin kaupunginteatteri. Se on minulle muistorikas paikka.
Räätälin apuna ratkoin vanhoja vaatteita, pesin ja prässäsin. Suurin osa työstä oli vanhojen vaatteiden kääntämistä. Ompelin vöitä ja kangasnappeja naisten pukuihin ja laitoin kovikkeita.
Kuulin eräältä samassa talossa asuvalta palvelustytöltä Annilta, että Helsingissä toimii työväen lastenjärjestö, Järjestönuoret. Hän kehotti minua liittymään siihen. Järjestönuoret kokoontuivat sunnuntaisin työväentalolla, joka oli lähellä asuinpaikkaani. Kävin siellä oven takana kuuntelemassa miten he lauloivat, leikkivät ja touhusivat. Olin niin ujo, etten uskaltanut edes avata ovea. Eikä minulla olisi ollut jäsenmaksurahaakaan, sillä en saanut serkultani rahapalkkaa. Sain heiltä kyllä vanhoja vaatteita ja kenkiä tarpeen mukaan. Rahat paperiin, kirjekuoriin ja postimerkkeihin pyysin serkultani.
1920-luvun alussa Helsingissä oli kaikenlaista puutetta, leipä oli vielä kortilla ja luokkasodan muisto tuoreena mielissä. Sörnäisten ja Kallion lapset kulkivat pitkin katuja, rummuttivat kattilankansilla ja muilla esineillä ja lauloivat:»Mannerheimi vankka kävelee kuin ankka, rinta on kuin romukaupan akkuna.» Ja jatkoksi huudettiin: »Lahtari tappaa, lahtari tappaa, lahtari tappaa, tappaa se.» Monissa perheissä oli isä tapettu tai viety vankilaan, monet olivat paenneet Venäjälle.
Kun Anni kuuli, etten ollut uskaltanut mukaan Järjestönuoriin, hän kertoi kuuluvansa sosialidemokraattiseen Helsingin nuorisoseuraan, joka toimi Koiton talossa. Hän rohkaisi minuakin liittymään siihen ja antoi lainaksi liittymismaksurahan. Jäsenkirjurina oli silloin Toivo Laatikainen. Hän kai kuuli ikäni väärin, sillä sain jäsenkirjan, vaikka olin vasta 14-vuotias. Sääntöjen mukaan jäseneksi olisi päässyt vasta 16-vuotiaana.
Seuraavana päivänä kerroin serkulleni liittymisestäni nuoriso-osastoon ja että tarvitsin vähän rahaa jäsenmaksuun. Hän oli aikoinaan itsekin Kuopiossa ollessaan kuulunut nuoriso-osastoon. Serkkuni ei puhunut mitään, mutta hänen vaimonsa huusi vihoissaan: »En ole koskaan kuulunut mihinkään järjestöihin enkä heitellyt rahoja turhuuksiin.» Serkkuni kuitenkin antoi rahaa, muistaakseni kympin, joka oli iso raha siihen aikaan. Sain maksetuksi velkani Annille.
Nuoriso-osasto kokoontui aina perjantaisin. Seuraavana perjantaina menin taas kokoukseen. Siitä alkoi järjestötoiminta, joka on jatkunut koko elämäni ajan.
Viikkokokoukset olivat ohjelmallisia tilaisuuksia. Kun valittiin seuraavan perjantain ohjelmaa, joku keksi että tuolla on uusi tyttö, annetaanpa hänen tehtäväkseen lausua runo. Olin niin ujo, etten uskaltanut kieltäytyä — olin vain hiljaa ja pelkäsin niin että vapisin. Seuraavan viikon aikana etsin runoja mm. Kallion kirjastosta. Olin käynyt siellä aikaisemminkin vapaina hetkinäni lasten osastolla lukemassa. Siihen aikaan kirjastossa ei saanut itse mennä penkomaan hyllyjä, vaan kirjat valittiin luettelosta. Pyysin joitakin runokirjoja ja etsin runoa, jonka voisin lausua. Lopulta löysin mielestäni sopivan. Se oli Lauri Pohjanpään Haavoitettu hirvi. Se oli minusta tavattoman kaunis ja järkyttävä runo. Päätin lausua sen.
Kun vuorollani astuin kuulijoiden eteen, tuntui oloni kauhealta. Voi miten toivoinkaan, että yleisö olisi kääntynyt selin minuun. Mutta eiväthän ne kääntyneet ja minä paasasin runon ääni vapisten.
Silloin oli tapana, että ohjelmaesityksiä arvosteltiin. Arvio esityksestäni oli sen ajan luokkataisteluopin mukainen: »Eivät tuollaiset porvarilliset runot oikein sovi työläisnuorille. Kyllä runojen pitää olla enemmän työväenhenkisiä.» Joku arvostelija sanoi jotain myönteistäkin, mutten muista mitä. Eihän se kokous vastatulleelle innostava kokemus ollut, varsinkin kun olin niin ujo ja arka. Mutta arvostelu oli minulle hyväksikin. Se opetti miettimään, että runo pitää valita tilaisuuteen ja aikaan sopivaksi. Siihen aikaan laulettiin sen tapaisia lauluja kuin »Käy eespäin sisko ryysyinen» ja »Riistäjät ruoskaansa selkäämme soittaa». Tulin vakuuttuneeksi siitä, että nyt olen todellisessa taistelujärjestössä ja että yhdessä toimien aiomme muuttaa työläisten elämää paremmaksi.
Joka perjantai lähdin kokoukseen. Serkkuni ja hänen vaimonsa kyllä tiesivät minne menen. Mutta sitä en kertonut, että otin kokouksista mukaani »Nuori työläinen»-lehteä myytäväksi. Myin sitä heiltä salaa aina silloin, kun kävin torilla ostoksilla. Siellä sain lehden nopeasti kaupaksi. Lehti ilmestyi kerran viikossa. Tilaajia ei ollut paljon, mutta möimme sitä irtonumeroina kadulla paljon. Keväällä serkkuni vaimo ilmoitti, että he eivät tarvinneet minua enää ja kehotti menemään työnvälitystoimistoon työtä etsimään. Työnvälitystoimiston kautta sain piian paikan erään kiijapainonomistajan perheessä. Edeltäjäni oli ollut talon herralle niin mieleen, että hänestä oli tullut herran rakastajatar. Hän sai paikan kirjapainosta. Ehkä minusta odotettiin yhtä »kilttiä».
Työtä oli paljon. Tehtäviini kuuluivat kaikki taloustyöt. Perheen vanhin tytär oli ikäiseni, poika ja toinen tytär olivat vähän nuorempia. Heitä minun piti kutsua neideiksi ja herraksi. Ikäiseni tytär oli hyvissä oloissa kasvaneena paljon pidempi kuin minä. Kerran kun oli suursiivous, minun piti ripustaa verhoja. Seisoin tikkailla, mutta en sittenkään ylettynyt kunnolla. »Neiti» tarjoutui ripustamaan verhot, koska ylettyisi paremmin. Samassa rouva tuli sisään ja sanoi kauhistuneena: »Voi, voi, älä mene sinne ylös, sinä voit pudota. Elli on meillä sitä varten, että tekee työt.» Olin siellä aivan kuin kotiorjana.
Kirjapainonomistajan perhe muutti kesäksi maalle ja aikoi olla siellä pidempääkin. Minut otettiin mukaan. Kaikkien sisätöiden lisäksi he keksivät ottaa lehmän, koska minä osasin lypsää. Minulle hankittiin sirppi ja käskettiin käydä leikkelemässä vesakoissa heiniä lehmälle talveksi. Eivät he tajunneet, että eihän niin vähäinen määrä voi riittää lehmälle talveksi. Tein töitä minkä jaksoin. Lopulta sain keuhkokuumeen. Minulle sanottiin, että eivät he voi minua sairaana siellä pitää ja ottivat tilalleni toisen. Jouduin lähtemään sairaana Helsinkiin tietämättä lainkaan, minne voisin siellä mennä. Serkun perheeseen en halunnut mennä, mutta menin heidän naapurinsa talonmiehen asuntoon. Siellä menetin tajuntani. Olin pitkään tajuttomana ja heräsin lopulta siihen, kun talonmiehen vaimo antoi minulle velliä.
Seuraava työpaikkani oli erään insinöörin perheessä. Siellä sain 250 markkaa kuussa. Kirjapainonomistaja oli maksanut minulle 100 markkaa. Perheessä oli yksi lapsi, 4-vuotias tyttö. Aamulla nousin kuudelta, jolloin minun oli määrä kutoa sukkia insinöörille. Sitten kävin pukemassa lapsen ja tekemässä muut askareet. Keittiö oli hyvin kylmä varsinkin aamuisin. Insinöörin perheen mukana pääsin kesäksi Ahvenanmaalle. Se oli hauskaa aikaa. Tutustuin sikäläisiin nuoriin ja kesää viettäviin opiskelijoihin. Kävin heidän kanssaan tansseissakin. Insinöörin rouva kutsui heitä kahville ja minun piti tarjoilla heille. Mutta eivät he rouvan kanssa olleet kovin hyvissä väleissä. Toivat joskus minulle postista kirjeitä, mutta rouvan postin jättivät tuomatta.
Sitten yritin ompeluoppiin. Siihen olisi kuulunut ensin kolmen kuukauden ilmainen työ. Tätä minun ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, koska olin serkullani jo oppinut räätälin työtä. Heti alusta alkaen sain nyt 90 markkaa viikon tilissä. Toiset sanoivat sitä hyväksi palkaksi. Mutta eihän se elämiseen riittänyt. Eräs tyttö, joka työskenteli oppilaana ilman palkkaa, tuli toimeen vain kotoa lähetettyjen ruokapakettien avulla.
Etsin töitä Valveen kenkätehtaasta Hakaniemestä ja pääsinkin sinne 2 markan 25 pennin tuntipalkalla. Tarvitsin äitini luvan, jotta sain tehdä 8-tuntista päivää, sillä olin 16-vuotias. Asuin erään Taavi Hämäläisen perheessä. Vuokraa maksoin 100 markkaa kuukaudessa. Siihen kuului myös aamukahvi ja voileipä.
Siirryin Helsingin Nuorisoseurasta Sörnäisten nuoriso-osastoon, koska se toimi lähempänä asuntoani. Vasemmistosuuntaukseen kuuluvia nuoriso-osastoja oli Helsingissä useita: jo mainittujen lisäksi toimi Kruunuhaan Kirjan osastoja Pasilassa eli silloisessa Fredriksbergissä oli oma osasto. Lähiseuduilla olivat Malmin, Tapanilan, Pakilan ja Pitäjänmäen osastot. Näitä nuoriso-osastoja oli pitkin Uuttamaata ja eri puolilla Suomea. Niiden toiminta oli vilkasta. Kuopiossa vasemmistonuorten toiminta oli niin vilkasta, että eräät nimittivät Kuopiota jopa Suomen Moskovaksi. Työväenliikkeen nopea elpyminen herätti vastustajissa ilmeisesti pelkoa.
Sörnäisten osasto kilpaili mm. Turun osaston kanssa nuorisolehtien myynnissä. Menekki oli osastossamme aina toista tuhatta, vaikka myynti tapahtui vain kadulla. Kerran kilpailimme siitä, kumpi osasto myy 1500 kappaletta. En muista kumpi voitti.
Elämä oli monin tavoin kiihkeää ja vaikeaa tuona aikana. Vankilat olivat täynnä luokkasotaan osallistuneita. Kävimme hoitamassa punaisten hautoja. Tovereita vangittiin. Erittäin järkyttävänä jäi mieleeni Yrjö Mäkelinin kuolema ohranassa syksyllä 1923. Avoin arkku tuotiin Helsingin työväentalon pihalle ja työläiset kävivät suurin joukoin jättämässä hänelle jäähyväiset. Hänen piirteensä painuivat voimakkaana mieleeni.
Helsinkiin tuloni aikoihin porvarilehdissä kirjoiteltiin, että työväenliike ei tule tästä nousemaaan ainakaan viiteenkymmeneen vuoteen. Nousu näytti kuitenkin vilkkaalta koko maassa. Kokouksia pidettiin paljon ja niissä keskusteltiin vilkkaasti. Meneillään oli myös työväenliikkeen suuntataistelu. Luokkataistelulinjalla olevia järjestöjä erotettiin sosialidemokraattisesta puolueesta, niin myös Sosialidemokraattisesta nuorisoliitosta. Luokkataisteluhenki säilyi myös naisliitossa ja ammattiyhdistysliikkeessä siitä huolimatta, että jäsenistössä oli paljon sosialidemokraatteja.
Oikeisto pyrki kaikin keinoin estämään luokkataistelulinjan etenemisen. 1920-luvun alussa perustettu Sosialistinen työväenpuolue lakkautettiin ja sen johtohenkilöitä vangittiin, myös koko eduskuntaryhmä. Iskut kohdistuivat myös nuoriso- ja naisliittoihin, mutta lakkautettujen tilalle perustettiin aina uusia. Tiesin kyllä jo siihen aikaan, että Moskovassa oli perustettu Suomen Kommunistinen Puolue, mutta en tiennyt miten ja missä se toimi. Luin lehtisiä ja jaoin julistuksia. Luin kirjasia, vaikka siinä iässä en vielä oikein kaikkea lukemaani ymmärtänytkään.
Kesällä 1924 jouduin jälleen työttömäksi ja asunnottomaksi. Setäni kutsui minut luokseen Pieksämäelle kesäksi. Syksyllä menin käymään äitini luona Maaningan Tuovilanlahdessa. Sinne sain tovereilta viestejä, että Helsingissä oli vaikea työttömyysaika. Jäinkin koko talveksi äiti luo ja tein kaikenlaisia käsitöitä, talon tyttärien kapioita muun muassa. Palkka minulle maksettiin ruoka-aineina, mikä olikin edullisempaa. Keväällä palasin Helsinkiin. Ryhdyin etsimään työtä ja olin taas innokkaana mukana nuorisotoiminnassa.
Nuorisotoimintaan ei tullut keskeytystä, koska Sosialistinen nuorisoliitto perustettiin jo ennenkuin sosialidemokraattinen nuorisoliitto lakkautettiin. Uusi nuorisoliitto jäljesti edelleen maata käsittäviä kilpailuja, opintopäiviä ja maakuntajuhlia. Sörnäisten nuoriso-osastossa olin mukana mm. puhujaseurassa, lausuntaryhmässä ja opintokerhoissa.
![[Saariretkelle]](img/saariretkelle.jpg)
Kesätoimintammekin oli vilkasta. Osastomme käytössä oli osa Kivinokan ulkoilualuetta, toinen osa oli voimistelu- ja urheiluseura Ponnistuksella. Kolmella veneellä sousimme sinne viikonloppuisin ja pari kertaa viikollakin. Järjestimme soutukilpailujakin Tuurholmassa ja Kivinokassa. Kivinokkaan pystytettiin telttoja ja monet asuivat siellä koko kesän. Siltä ajalta ei tarvinnut maksaa asunnon vuokraa. Joukossa oli isoja, kymmenen hengen poika- ja tyttötelttoja. Niitä nimitettiin »Rajamäen poikien» ja Punatyttöjen» teltoiksi.
Kun uudetkin liitot ja osastot oli lakkautettu, emme saaneet käyttää Kivinokkaa, mutta saimme vuokrattua raittiusyhdistys Koiton Lammassaaren. Osa Kivinokkaa jäi voimistelu- ja urheiluseura Ponnistukselle ja lopusta muodostettiin kaupungin ulkoilualue mökkeineen. Sosialistisen nuorisoseuran lakkauttamisen jälkeen vuonna 1925 päätettiin, että emme enää perusta uutta nuorisoliittoa vaan erillisiä opintoyhdistyksiä. Siten niitä ei voitu kaikkia yhdellä kerralla lakkauttaa. Opintoyhdistyksissä toimivat edelleen laulu-, lausunta- ym. ryhmät. Niiden toimintaa ohjasi Helsingistä opintotyön keskus ja propagandakeskus. Koko maata käsittäviä opintopäiviä pidettiin eri kaupungeissa kuten Tampereella, Lahdessa ja Vaasassa. Kuulin myös, että vuonna 1925 oli Moskovassa perustettu Kommunistinen nuorisoliitto ja että Suomessa toimi illegaalisia nuorisosoluja. Silloin en vielä kuulunut niihin, mutta tein työtä niiden ohjeiden mukaan.
Siihen aikaan oli tapana, että lapset jakoivat sanomalehtiä aamuisin ennen kouluun menoa. Myös Työväenjärjestöjen Tiedonantaja-lehteä jaettiin ja jakajina oli paljon lapsia. Heille oli päätetty perustaa Järjestönuorten osasto. Kaarlo Kivilahden oli määrä mennä perustamaan osastoa. »Kilu» ei ehtinytkään, vaan pyysi minua sijastaan. Menin Kotkankadun lehtitalolle, joka siihen aikaan oli puutalo. Oli sadepäivä ja minulla oli sateenvarjo mukanani. Kun menin sisään lehdenjakajapoikien ja -tyttöjen joukkoon, pojat tempaisivat sateenvarjoni ja huusivat: »Hei, uusi likka tuli.» Kyllä minä jonkin aikaa jouduin miettimään, miten saisin tämän porukan järjestykseen. Ei auttanut muu kuin panna isommat pojat järjestysmiehiksi. Virka kohosikin heille kovasti päähän ja taloon alkoi tulla kuri ja järjestys.
Pienimmät lehdenjakajat olivat 7-vuotiaita ja isoimmat 15-vuotiaita. Osasto perustettiin ja nuoret pyysivät minua ohjaajaksi. Suostuin sillä ehdolla, että toiminta suunniteltaisiin yhdessä. Kun olin pienikokoinen, vanhimmat pojat luulivat minua ikäisekseen ja pyrkivät saatolle. Järjestinkin itselleni oikein saattojoukon, joka samalla suunnitteli tulevaa toimintaamme. Ehdimme toimia jonkin aikaa ennenkuin Työväenjärjestöjen Tiedonantaja lakkautettiin ja osasto hajosi.
Sitten siirryin ohjaamaan järjestönuoria Käpylään. Tästä osastosta kehittyikin vireä. Käpylässä toimi myös seurakunnan lastenjärjestö, joka kutsuttiin »kristikaksi». Tapana oli, että järjestönuoret ja kristikalaiset kävivät kivisotaa keskenään. Halusin saada kivittämisen loppumaan ja kristikalaiset meidän joukkoomme. Pyysin osastomme jäseniä ottamaan selvää, mitä kristikassa oikein tehdään. Lapset tiesivät, että siellä annetiin mehua ja kiiltokuvaenkeleitä kaikille ja monet kävivät siellä vain sitä varten.
Ehdotin, että tehdäänpä me jotakin vielä kiinnostavampaa. Tekstasimme pieniä julisteita, joita jaettiin Käpylän koteihin ja kutsuimme vanhempia ja lapsia urheilijaintalolle. Se ei varsinaisesti ollut työväentalo, mutta siellä kävi paljon työläisiä. Tilaisuuteen tuli paljon väkeä. Tarjosimme kuumaa mehua ja keksiä. Kerroin toiminnastamme, että meillä toimi näytelmäkerho, lausuntakerho, että pelasimme urheilukentällä rajapalloa ja paljon muuta. Saimme paljon uusia lapsia mukaan, myös kristikalaisia. Ohjasin Käpylän järjestönuoria parin vuoden ajan.
Lahden lähellä Enonsaaressa oli vanha puuhuvila, joka oli järjestöväen käytössä. Se vuokrattiin kesällä kuudeksi viikoksi punaorpokodiksi. Sinne otettiin kesällä kuudeksi viikoksi 25 tyttöä ja poikaa. He olivat luokkasodassa kaatuneiden tai poliittisten vankien lapsia, jotka elivät vaikeissa oloissa. Avustusta tähän toimintaan oli saatu ammattijärjestöiltä ja Amerikankin työväenjärjestöiltä.
![[Elli]](img/elli.jpg)
Ensimmäisenä kesänä 1927 siellä olivat ohjaajina Aino Kavenius ja Hellä Järveläinen. Sitten kutsuttiin minut ja Impi Anttila (Lojander) jäijestönuorten liittotoimikuntaan ja kysyttiin, voisimmeko lähteä punaorpokotiin ohjaajiksi seuraavana kesänä.
Olin ollut töissä vuodesta 1926 lähtien Emeleuksen huonekalutehtaalla. Ohjaajaksi lähtö merkitsi kahden kuukauden poissaoloa työstä. Sovittiin, että otan kahden kuukauden »sairasloman». Saimme lähtiessämme ohjeet: »Vastaatte kaikesta siellä, ettekä saa epäonnistua.»
Meidän ohjaajien lisäksi orpokodin työntekijöinä olivat keittäjä Tyyne Häkkinen (Rönnqvist) Viipurista sekä eräs nuori nainen nimeltä Aili. Ailin tehtävänä oli pestä pyykit, siivota ja tiskata. Isommista lapsista oli aina kaksi kerrallaan keittiöpäivystäjinä. He auttoivat tiskauksessa. Lisäksi valittiin huonepäivystäjät. Makuuhuoneita oli kaksi talon yläkerrassa, toinen tytöille ja toinen pojille. Alakerrassa oli keittiö ja olohuone.
Kun lapset tulivat Lahteen, heidät ensimmäiseksi vietiin lääkärintarkastukseen. Emme voineet ottaa sairaita orpokotiin. Lääkärin vastaanotolla kirjoitin muistiin, mitä lääkäri heistä sanoi ja mitä ohjeita hän antoi. Joillekin määrättiin lääkkeitäkin.
Herätys oli aamuisin seitsemältä. Aamutoimiin kuului vuoteiden laitto ja pesulle meno. Rannassa pestiin myös hampaat. Sitten seurasi juhlallinen lipun nosto. Seisoimme puolikaaressa lipputangon luona ja kaksi lasta, tyttö ja poika, vetivät järjestölipun salkoon. Samalla lauloimme yhdessä jonkin laulun. Ellei satanut pidimme aamujumppaa tanssilavalla. Näin jälkeenpäin tuntuu, että silloin harvoin satoi, kesät olivat kauniita.
Päiväohjelmassa oli mm. ohjelmaharjoituksia, työväenliikkeen historiaa ja järjestönuorten toiminnan esittelyä. Lapset itse järjestivät ohjelmaa omilla kertomuksillaan ja kokemuksillaan. Ennen ruokailua kävimme aina uimassa. Joka viikko toimitimme seinälehden. Lapset itse kirjoittivat ja piirsivät siihen. Joka viikko järjestimme myös ohjelmallisen tilaisuuden.
Ruokailut olivat lapsille hyvin tärkeitä tapahtumia. Monet olivat tullessaan hyvin laihoja, mutta lihoivat tuona aikana pari kolme kiloa. Nuorimmat lapsista olivat 4-vuotiaita ja vanhimmat 15-vuotiaita. Kaikki hellyyden tarpeessa; iltasuukko oli annettava nuorimmasta vanhimpaan.
Aivan alkupäivinä eräs isokokoinen poika sanoi minulle, että »tuommoisia likkoja lähetetään meille ohjaajiksi. Lahdessakin tädit sanoivat, ettei noin nuori likka pysty kuria pitämään.» Otin pojan keskusteluun ja näytin valokuvaani, jossa olin täyttänyt juuri 21 vuotta. Kerroin, että kuvan ottamisesta oli kulunut jo jonkin aikaa. »Mutta sä olet niin likan näköinen», poika selitti. Muutamaa päivää myöhemmin poika tuli sanomaa: »Kuule, vaikka sä olisit kuinka nuori tai vanha, niin kyllä mä olen kunnolla. Eihän sillä ole väliä onko nuori vai vanha, jos vain osaa hoitaa asiat.»
Kuudessa viikossa tapahtui paljon. Oli iloja ja suruja, hellyttäviäkin tapauksia. Vuoteiden laitto oli jokaiselle kunnia-asia. Eräänä aamuna kuulin poikien huoneesta itkua. Neljävuotias Aulis Kopra itki, että pojat kiusaavat häntä: »Ne eivät anna mun itse laittaa petiä, ne tuli auttamaan.» Hän olisi niin kovasti halunnut näyttää osaavansa. Ja toki hän sai.
Joillakin lapsilla oli takanaan todella järkyttäviä kokemuksia. Eräs poika, pitkälle toisella kymmenellä, näki joskus hirveitä painajaisia. Hän huusi, itki ja valitti unissaan. Keskustelin hänen kanssaan ja yritin saada selville, mistä se johtui. Asia selvisi, kun hänen äitinsä tuli käymään. Poika oli ollut vain muutaman vuoden ikäinen, kun hänen isänsä oli yöllä haettu ja ammuttu kotipihalle pojan silmien eteen. Siitä lähtien poika oli saanut näitä yöllisiä kohtauksia, joista ei aamulla muistanut mitään.
![[Lahden]](img/lahden.jpg)
Pientä kahnaustakin sattui joskus. Joukossa oli 13-vuotias lehdenjakajapoika, jota kutsuttiin »Veikkohiseksi», etteivät nimet sekaantuisi toisen Veikon kanssa. Veikkohinen oli roteva poika ja mielestäni hyvin mukava. Mutta yhtenä päivänä ruokapöydässä hän ilmoitti, ettei syö »tuommoista roskaa». Pyysin häntä poistumaan pöydästä ellei ruoka maistu, mielenosoituksellisesti hän poistuikin. Jälkeenpäin pyysin hänet keskustelemaan. Hän tuli vähän peloissaan. Minulle selvisi, että hänen isänsä oli kuollut luokkasodassa ja äiti elätti kolmea poikaa tekemällä mitä töitä sattui saamaan. Veikkohinen kertoi, että he syövät pääasiassa kaurapuuroa, jota keitettiin yhdellä kerralla niin paljon, että sitä riitti pidemmäksi aikaa. Sitä syötiin lämmitettynä ja kylmänäkin, jos piti säästää priimuksen öljyä. Lupasin, että Veikkohiselle tehtäisiin kaurapuuroa, jota hän saisi syödä miten halusi, kylmänä tai lämmitettynä. Veikkohinen hätääntyi: »En minä sitä varten.» »No, mitä varten sitten?» »Löin poikien kanssa vetoa siitä, että uskallan ronata ruuasta.» Hän myönsi, että nyt nolotti. Kun seuraavan kerran kokoonnuttiin syömään Veikkohinen heristi nyrkkiä: »Jos joku vielä ronaa ruuasta, niin täältä pesee.»
Järjestyksen pidossa lapset olivat itse mukana. Päivittäin meillä oli kaksi päivystäjää, jotka vihelsivät ohjaajat koolle tarvittaessa. Ongelmien ilmetessä lapset itse päättivät, miten rangaistaan. Ohjaajat joutuivat joskus puuttumaan asiaan, kun rangaistus tuntui liian ankaralta. Meillä oli myös punainen ja musta taulu. Punaiselle taululle saivat nimensä ne, jotka erityisesti kunnostautuivat ja musta oli rangaistustaulu. Kunnia-asiana oli, että musta taulu pysyi puhtaana. Tämä oli lasten itse kehittämä käytäntö.
Ajoittain lapset purnasivat, että heidän pitäisi saada tehdä ihan mitä itse haluaisivat. Kerran annoin luvan. He halusivat kantaa ohjaajat järveen. Sanoin, että sopii, jos saatte meidät kiinni. Juoksimme karkuun 25 lasta kintereillämme. He saivat meidät kiinni ja riemusta kiljuen heittivät meidät veteen ohjaajapuvut päällä. Juuri silloin saapui rantaan vene. Tulijoiden tarkoituksena oli tarkastaa, miten siirtolassa tullaan toimeen. Mukana oli järjestötoveri, Elannon myymälän vastaava Anni, hauska, lihavahko ihminen. Hän nauroi vatsaansa pidellen ja kysyi onko siirtolassa tapahtunut vallankumous. Eräs tulijoista kysyi: »Luulevatko neidit saavansa lapset tuolla pelillä tottelemaan?» Vastasin, että emme pyrkineetkään kasvattamaan ertyisesti tottelemista, vaan elämään yhteisten sopimusten mukaan.
![[Lahden2]](img/lahden2.jpg)
Kävimme vaihtamassa kuivat vaatteet ja pyysin päivystäjiä järjestämään vieraille ohjelmaa. Lapset olivat hämillään, mutta luotimme siihen, että he tekevät parhaansa joukon maineen pelastamiseksi. Me vastailimme vieraiden ihmettelyihin sillä aikaa, kun lapset järjestäytyivät. Pian he olivat rumpuineen ja lippuineen talon edessä. Päivystäjät tulivat sisälle, tekivät järjestönuorten tervehdyksen, johon kuului lause »Työväen asian puolesta aina valmiina». Lavalla lapset esittivät hyvän ja monipuolisen ohjelman ja poistuivat lopuksi rivissä marssien. Me ohjaajat olimme hyvin ylpeitä lapsistamme. Nainen, joka oli epäillyt jäijestyksenpitoamme, oli hämmentynyt ja nolo.
Kuusi viikkoa kului innokkaassa touhussa. Laiva toi saareen tavaroita, ruokaa ja postia. Välillä sain kirjeen, jossa kerrottiin, että työpaikaltani oli kyseltyjä käsketty töihin. Ei auttanut muu kuin ilmoittaa, että olin edelleen »sairaana», sillä en millään halunnut keskeyttää ohjaajan työtäni. Saimme sen verran varojakin, että saatoimme ostaa joillekin lapsille kengät ja toisille vaatteita.
Kun poislähtö lähestyi lapset alkoivat suunnitella, miten olisi mahdollista jäädä saareen talveksi. Koulua käytäisiin hiihtämällä Lahteen. Niin monella oli koti, jossa oli puutetta kaikesta ja jossa lapset joutuivat olemaan paljon yksin vanhempien tehdessä pitkiä työpäiviä. Muistan miten eräs 6-vuotias poika käveli alakuloisen näköisenä rannalla juuri ennen kotiinlähtöä. »Ajattelen, että minne me pikkuveljen kanssa joudumme ja onko äiti saanut työtä», hän sanoi. Häntä huoletti myös se, että kotona hänellä ei ollut kenkiä. Lohdutin ja vakuutin, että hän sai kengät mukaansa ja vaatteitakin. Jälkeenpäin kuulin, että hänen äitinsä oli onnistunut saamaan työpaikan. Isä oli poliittisena vankina.
Oikeistolehdet kirjoittelivat siirtolastamme mitä ihmeellisimpiä juttuja: Moskovassa kommunistisen kasvatuksen saaneet nuoret siellä muka olivat lapsia opettamassa. Eräs lehti väitti, että emme siellä muka kutsuneet lapsia heidän oikeilla nimillään — Juhanistakin tehtiin muka Iivana jne, ruokaa ei syöty kolme kertaa päivässä kuten suomalaiset, vaan venäläiseen tapaan viisi kertaa päivässä. Kaikenlaisia pakinatyylisiäkin juttuja julkaistiin mitä mielikuvituksellisimmin väittein. Mutta lehtien parjaukset eivät meitä säikyttäneet.
Seuraavana kesänä oli talkoovoimin valmistunut uusi punaorpokoti Mäntsälän Sälinkäälle, josta kansanedustaja Konsta Talvio oli lahjoittanut sitä varten maapaikan. Minua pyydettiin sinnekin ohjaajaksi, mutta jouduin sillä kertaa kieltäytymään. Työpaikaltani ilmoitettiin, että jos taas menen kuudeksi viikoksi, he eivät enää ota minua takaisin.
Sälinkäällä oli jo 50 lasta ja neljä ohjaajaa. Mutta toiminta loppui lyhyeen Lapuan liikkeen järjestettyä sinne hyökkäyksen Lottien avustamana. Konsta Talvio ehti tekemään hälytyksen järjestönuorten liittoon, ja vanhemmat riensivät hakemaan lapsensa pois. Yksi ohjaajista, Kullervo Kannel, muilutettiin Neuvostoliiton rajalle japakotettiin menemään rajan yli. Kolme tyttöohjaajaa otettiin vangiksi. Ohrana takavarikoi ja sulki talon ja myi sen myöhemmin jollekin opettajalle kesämökiksi.
Helsingissä olin useita vuosia asunut eräässä metallityöläisperheessä, Taavi ja Hilma Hämäläisellä. Taavi Hämäläinen oli vuoden 1905 suurlakon ja luokkasodan veteraaneja. Hän kuului Metallityöväen liiton liittoneuvostoon. Toiminta Metalliliitossa kuten ammattiyhdistysliikkeessä yleensäkin oli voimistunut ja se kärjistyi 1927 Crichton-Vulcanin lakkoon ja metallityönantajien sulkuun. Tuona aikana minäkin liityin Metallityöväen liittoon. Toimintaan en ehtinyt mukaan, sillä olin niin kiinni nuorisotoiminnassa. Lukuvuonna 1929–30 kävin myös yksivuotisen kauppakoulun iltakurssin. Se vei silloin kaikki vapaa-aikani.
Omaisteni elämä kotipitäjässä oli käynyt entistä vaikeammaksi. Vanhin veli Pekka oli kadonnut maailmalle, yksi veljistäni oli kuollut. Yksi veli oli kansakoulun päätettyään ollut 12-vuotiaasta alkaen kesät tukinuitossa ja talvet metsätöissä. Kun pula-aika alkoi, perheellä ei enää ollut töitä eikä minkäänlaisia elämisen mahdollisuuksia. Myös äidin terveys oli heikentynyt.
Tässä tilanteessa tein uhkarohkean päätöksen: vuokrasin yksiön ja kutsuin heidät luokseni Helsinkiin. Sanoin, että jos kuollaan nälkään niin kuollaan ainakin yhdessä.
Järjestötoiminnassa olin edelleen mukana aina kun ehdin. Jo aiemmin olin ollut mukana Kommunistisen Nuorisoliiton töissä mm. tekemässä lehteä, jota jaettiin vangitsemisen uhallakin. Kun organisaatiota järjestettiin uudelleen, minulta kysyttiin kuulunko johonkin soluun. Minut liitettiin solu kuutoseen ja ihmeteltiin miten olin voinut tehdä töitä niin irralaan. Mainittakoon, että kun täytin 50 vuotta 1957, Kommunistisen Nuorisoliiton solu kuuden jäsenet kävivät minua onnittelemassa, silloin jo julkisesti. Siihen kuuluivat mm. Impi Lojander ja Liisa Remes.
Kun tovereita koko ajan vangittiin, jouduin ottamaan lisää tehtäviä ja siten jouduin mukaan myös piiritoimikuntaan. Kokouksia pidettiin meillä kotona ja kävijöitä riitti, kuka milläkin asialla. Äitini kerran ihmetteli, että oliko joku niistä meillä parveilevista pojista minun poikaystäväni. Silloin kerroin äidille, millaisessa toiminnassa olin mukana. Huolestuneena äiti ihmetteli, että miten heidän sitten käy, jos minut vangittaisiin. Vastasin, että jos me aina ajattelisimme vain itseämme ja omaa perhettämme, eivät asiat koskaan paranisi. Kuka meidän puolestamme taistelisi, ellemme me itse. Mehän parhaiten tiedämme omat vaikeutemme. Lopulta äiti totesi, että kun tiedät tekeväsi oikein, älä ajattele meitä, kyllä me aina jotenkin selviämme.
Kommunistisen Nuorisoliiton keskuskomiteaan minut valittiin syksyllä 1930. Työkenttä laajeni niin, että eräskin toveri sanoi, että etköhän sinä tyttö repeä tämän työtaakan alla. Mutta enpä revennyt, voimia ja intoa riitti. Pyhät jouduin matkustelemaan kokouksissa. Surkeinta oli se, että rahaa oli niin vähän. Jotkut puhuivat, että saattehan te ruplia Moskovasta, mutta kyllä me itse ne pennoset hankimme, joilla ostimme paperit ja monistustarpeet. Kun ohrana seurasi paperinostoja, ostin sitä työpaikkani, huonekalutehtaan nimissä ja maksoin laskun heti.
Kommunistisen Nuorisoliiton keskuskomitean jäsenenä jouduin samalla SKP:n jäseneksi. Sanoin, että en ollut valmis puolueen jäseneksi, mutta minulle vastattiin, että nuorisoliiton keskuskomitean jäsenenä en voi olla muu kuin puolueen jäsen. Maanalaisessa työssä oli paljon nuorisoliiton ja puolueen yhteisiä tehtäviä. Molempien järjestöjen vaikutus aina jotenkin näkyi — tosin joskus tehtiin tyhmyyksiäkin.
Kun SKP:n Suomessa olevaan johtoon tulijoitakin muutoksia, tarvittiin uutta teknistä työntekijää. Talvella 1931 minulle sanottiin, että minun pitäisi jättää kaikki muut järjestötehtävät, vaihtaa asuntoa ja ryhtyä puoluetyöntekijäksi. Vuokrasin Vallilasta huoneen ja keittiön asunnon. Kamarin sain pitää yksin, siellä tein työtä yökaudet. Äiti ja veljet nukkuivat keittiössä. Yötöitteni takia olin usein päivällä niin väsynyt, että työnantajanikin ihmetteli »miten neiti on tullut niin kalpeaksi.» Mutta leipätyössähän oli käytävä. Periaatteeni oli, että en ota puolueelta rahaa, teen talkootyötä. Eläminen vaikeutui talouspulan myötä ja työpäiväni muuttui 6-tuntiseksi ja työviikko 5-päiväiseksi. Rahantulo väheni, minulla kun oli tuntipalkka.
Jouduin puolueen »sifraajana» hoitamaan koti- ja ulkomaista salakirjoituskirjeenvaihtoa. Siffereitä oli monenelaisia. Kaikkein vaikein oli se, joka oli käytössä Neuvostoliitossa. Sifrasin ulkomaille menevää salaista kirjeenvaihtoa ja »avasin» Neuvostoliitosta SKP:n ulkomaantoimistosta ja Kominterniltä tulevat sifratut aineistot. Salakirjoitusjärjestelmät syöpyivät mieleeni niin, että kun kävelin kadulla ja luin kauppaliikkeiden kilpiä, muutin nekin mielessäni numeroiksi. Se oli melkein kuin vieraan kielen omaksumista. Kotona minulla oli sifrattuina ruudullisella paperilla suomalaiset ja kansainväliset nimet, osoitteet ja tunnukset. Ohrana löysi ne tunkeuduttuaan kotiini, mutta ei onneksi pystynyt avaamaan niitä.
Kirjeet sisälsivät pääasiassa poliittisia tilannekatsauksia ja toimintaohjeita sekä tiedotuksia puolueasioilla liikkuvien henkilöiden saapumisesta ym. maanalaiseen toimintaan kuuluvista asioista.
Joskus oli kova kiire viestittää asioista. Kerran oli provokaation seurauksena illegaalisia työntekijöitä »palanut» melkein kaikissa piireissämme. Silloin oli nopeasti ilmoitettava, että tarvitaan lisää ihmisiä illegaaliseen työhön. Sellaiseen ei aina ollut helppo saada sopivia ihmisiä, jotkut olivat arkoja liikkumaan. Minun liikkumistani helpotti se, että ennestään tunsin paljon nuorisoliittolaisia ja puolueen jäseniä ympäri Suomen.
Vuonna 1932 maaliskuussa ohrana alkoi etsiä minua. Kansainvälisen naistenpäivän jälkeisenä aamuna ohrana oli mennyt entiseen asuntooni, josta minä olin jo vuosi sitten muuttanut. Edellisenä iltana mielenosoituksessa oli pidätetty Ossi Niemi -niminen poika, joka oli kerran käynyt vanhassa asunnossani ja siis tiesi sen. Hän oli vienyt ohranat sinne.
Uudenkin asuntoni ympärillä alkoi nyt parveilla kyttiä. Eräänä iltana kotiin tullessani portailla seisoi kaksi nuorta miestä. He tulivat ihan lähelle ja katsoivat kasvojani. Menin kotiin ja sytytin valot huoneeseeni. Kun porraskäytävän valo sammui, palasin käytävään ja näin että he olivat lähteneet. He siis vain tarkistivat kotiintuloaikani. Päätin varmistaa tilanteen. Tein yöllä kaikki työni valmiiksi ja poltin pesuvadissa tarpeettomat paperit. Vain sifferiavainpaperit jäivät pöytälaatikkoon. Otin aamulla mukaani ison lakalla suljetun kirjekuoren täynnä sifrattuja papereita ja lähdin töihin. En tietenkään voinut pitää niitä työpaikalla omassa kaapissani, vaan menin luottamusmiehen luo. Hän oli puolueen jäsen. Pyysin häntä säilyttämään pakettia jonkin aikaa. Lisäsin vielä, että jos minä en hakisi sitä, niin sen saisi antaa vain tiettyä tunnusta vastaan. Hän kysyi mitä paketissa oli. Sanoin, että en voinut selittää ja puoliksi leikilläni lisäsin, että jos se sinulta löytyisi, saisit vähintään viisi vuotta kuritushuonetta. Hän vastasi, että kyllä paketti hänellä säilyy.
Kun palasin työni ääreen tehtailija kutsui minua puhelimeen. Puhelimessa oli veljeni. Hän sanoi: »Lähde äkkiä, ohranat ovat tulossa sinne». Sovin, että tapaan veljeni Lapinlahden hautausmaan portilla. Menin kaapilleni, puin päälleni ja sanoin eräälle puusepälle, Peuran Matille, että nyt minä häivyn, ohranat ovat tulossa. »Voi tyttö parka sinua ja suurta perhettäsi», Matti pudisteli päätään.
Tapasin veljeni hautausmaan portilla. Hän selosti tarkemmin mitä kotona oli tapahtunut. Ohranat olivat tulleet pian lähtöni jälkeen, penkoneet paikkoja, mutta eivät olleet saaneet pöytälaatikkoa auki. He olivat päättäneet olla rikkomatta hyvää pöytää ja lähteneet hakemaan minua työpaikaltani. Veli oli päässyt livahtamaan ulos joidenkin ohranoiden mukana, toiset olivat vielä jääneet kotiimme. Veli oli rientänyt maitokauppaan soittamaan.
Sinä päivänä oli yhteyshenkilömme määrä tulla meille kotiin käymään. Soitin heti hänelle varoittaakseni ja saadakseni sanan toisillekin. Puhelimen salakuuntelun varalta sanoin hänelle vain:»Älä tule meille tänään, meillä on vieraita.» Hän lupasi tulla huomenna. Sanoin: »Älä tule huomennakaan. Vieraat tulivat yllättäen ja äiti on kamalan hermostunut». Silloin kaveri ymmärsi, mistä oli kysymys.
Hän kysyi mitä aioin tehdä. Sanoin meneväni takaisin työpaikalleni. Itsekseni ajattelin, että ottakoot minut kiinni, pakettini on kuitenkin turvassa. Mutta kaveri puhelimessa sanoi: »Et mene työpaikallesi». Sovimme tapaamisesta illalla ja lopuksi hän vielä varoitti menemästä takaisin työpaikalle.
![[Elli2]](img/elli2.jpg)
Menin erään työtoverini asuntoon. Tiesin, että hänen vaimonsa oli kotona. Asunto oli Kruunuhaassa. Kallioon en uskaltanut mennä. Illalla työkaveri tuli kotiin ja kertoi, että ohranat olivat kulkeneet koko päivän browningit käsissä ja väittäneet, että minut oli piilotettu sinne. Tehtailija vakuutti, että »se on niin hyvä työntekijä», ei se ole voinut mitään pahaa tehdä. »Ainahan kommunistit ovat hyviä työntekijöitä», oli ohrana vastannut. Ulkona seisonut ohrana oli vakuuttanut, ettei kukaan ollut poistunut talosta. Hän ei ollut kiinnittänyt minuun mitään huomiota, kun olin astunut portaita suoraan alas aivan rauhallisesti, mennyt kadulle, ollut laittavinani puuteria, peilannut itseäni niin kuin tytöt yleensä ja samalla katsellut ympärilleni. Lisäksi olin rapussa vetäissyt hatustani vaalean koristenauhan pois. Ajattelin, että se saataisi olla heille jonkinlainen tuntomerkki. Sitten olin lähtenyt rauhallisesti kävelemään pois, aivan vahtimiehen silmien alla.
Jatkoin puoluetyötä maanalaisena kesäkuuhun, kunnes tilalleni saatiin toinen »sopiva ja pätevä», jonka opetin tehtävään. Ensimmäisenä oli muutettava kaikki osoitteet, tunnukset ja yhteyshenkilöt, olihan vaara, että sifraukset avautuisivat ohranan käsissä. Pöytälaatikkoni he tietysti kävivät murtamassa.
Suomessa olevat puolueen keskuskomitean jäsenet olivat sitä mieltä, että minun oli lähdettävä opiskelemaan Neuvostoliittoon. He muistuttivat, että ohranat jatkavat sifferin etsimistä ja että joutuisin kuitenkin pian kiinni. Vankilasta käsin en kuitenkaan voisi elättää äitiäni ja työttömiä veljiäni. Ja niin päätin noudattaa heidän kehoitustaan ja lähteä. Kesäkuun alkuun saakka jatkoin työtäni puolueen salaisessa asunnossa ja opetin seuraajaani työhön. Kaksi vuorokautta jännitin unettomana, kunnes sain tietää, että puoluetunnukset ja osoitteet oli saatu puretuksi. Ja olihan siinäkin miettimistä, miten perhe tulisi toimeen, kun minä olisin poissa.
Neuvostoliittoon kuljettiin salaa monia eri teitä. Minun matkani kulki Ruotsin kautta meritse. Samalla oli määrä hoitaa SKP:n asioita Ruotsissa. Lähtöpäiväni oli 3. kesäkuuta 1932. Sitä ennen kävin hyvästelemässä äidin ja veljet erään tuttavaperheen luona Karjalankadulla. Veljet olivat edelleen työttöminä, mutta toinen oli päässyt hätäaputöihin. Hän oli saanut perheellisen miehen palkan, kun oli kertonut elättävänsä äitiä ja veljeä. Mutta hätäaputöissä olivat palkat niin pienet, että niissäkin joutui turvautumaan sosiaaliapuun. Yön nukuin tuttavaperheessä, jossa olin hyvästellyt omaiseni.
Aamulla kello kahdeksan puolueen käytössä ollut taksi kävi noutamassa minut. Äitini kertoi myöhemmin, että hän oli noussut läheiselle kalliolle katselemaan lähtöäni. Kyynelten vuotaessa hän oli miettinyt, näkeeköhän hän tytärtään enää koskaan. Ajoimme illegaaliselle puolueasunnolleni, söimme aamiaista ja lähdimme matkaan. Meitä lähtijöitä oli kolme miestä ja minä. Miehet olivat Antti Hyvönen, Eino Lehto ja toveri, jonka oikeaa nimeä en tiennyt ja puoluenimestäkin muistin vain etunimen Aaro.
Lähtiessämme miehet käskivät minut etupenkille ja kehoittivat hymyilemään herttaisesti, mikäli matkalla tulisi tarkastuksia. Ja jo Haagassa poliisi pysäytti meidät, mutta kysyi onneksi vain kuljettajan ja auton papereita. Nehän olivat tietysti kunnossa. Ja minä hymyilin herttaisesti.
Turussa yövyimme eräässä huvilassa ja joukkoomme liittyi vielä kaksi miestä. Toinen heistä oli Erkki Davidsson, joka myöhemmin tuli Leningradin yliopistoon. Turusta lähdimme kesäkuun 8. päivänä isolla avoveneellä, jota saattoi soutaa neljällä tai viidellä airoparilla ja jonka perässä oli moottori. Antti Hyvönen istui peräsimessä. Välillä kävimme jossakin saaressa lepäilemässä ja talossa kahvilla. Samalla kyselimme reittejä. Olimme muka huvimatkailijoita, jotka eivät olleet aivan varmoja reitistään. Ajoimme myös eräälle merivartioasemalle osoittaaksemme, ettei meillä ollut mitään pelättävää. Merivartijat olivat iloisia, kun saivat vieraita. Taisivat itsekseen vähän ihmetellä, kun matkaseurueemme oli viisi miestä ja vain yksi tyttö. He tarjosivat meille hyvät kahvit. Puhelimme, että olisi mukava katsella saaristoa kauempaakin, mutta kun ei ollut merikortteja. Ja niinpä he lainasivat meille merikortit ja näyttivät missä ollaan. Lupasimme palauttaa ne palatessamme.
Nyt olikin hyvä suunnistaa eteenpäin. Ahvenanmaan ohitettuamme nousi myrsky ja jouduimme hakemaan suojaa erään kalliosaaren poukamasta. Saarella oli vain lampaita ja pieni asumaton maja, jonka liedellä padassa oli puhdasta kaivo vettä ja vartaassa katossa leipää. Kahdessa kerrossängyssä oli silpuiksi hajonneita olkia. Maja oli tarkoitettu merenkulkijoille. Seinällä oli kehoitus täyttää lähtiessä pata puhtaalla vedellä. Vesi olikin tarpeen, leipää meillä oli vielä itsellämmekin.
Katselin kauhuissani sängyssä olevia pehkuja ja arvelin, että voisikohan noissa nukkua. Tuskin minä ainakaan. Istuin varovasti sängyn reunalle. Olin kuulemma melkein heti nukahtanut ja kaatunut sänkyyn, olin niin väsynyt.
Iltaan mennessä meri tyyntyi. Kaverit herättivät minut ja totesivat, että hyvinhän sinä nukuit. Sitten jatkoimme matkaa koko yön. Päivällä huomasimme, että jokin vene seurasi meitä. Se oli paljon suurempi ja hienompi kuin meidän. Arvelimme, että se oli joko merivartio- tai tullivene tai Suomen ohrana, joka on saanut tietää matkastamme. Yritimme eksyttää sitä, teimme mutkia ja kiersimme erään saarenkin, mutta se tuli aina perässä.
Tuli taas ilta ja merimerkeistä huomasimme, että olemme tulleet Ruotsin puolelle. Meitä seurannut vene kääntyi omille teilleen. Aloimme etsiä yöpymispaikkaa. Olimmehan olleet matkalla edellisestä illasta lähtien koko ajan. Edessämme olikin melko rauhallisen näköinen ranta. Laskimme veneen maihin ja aloimme tarkastellaa ympäristöä.
Joku kavereista antoi minulle naureskellen Ruotsin kruunun, »etteivät koirat Ruotsissa kusisi kintuillesi». Minä lähdin rantaa pitkin etsimään pesupaikkaa. Jonkin matkaa käveltyäni, alkoi näkyä asutusta ja kuulua puhettakin. Muistin, että meiltä olivat ruuat lopussa ja minulla oli se Ruotsin kruunu. Ruotsiakin osasin jonkun sanan. Menin lähemmäksi ja huomasin edessäni ruoka- ja sekatavarakaupan. Se oli suljettu. Tervehdin pihalla olevia miehiä ja kysyin, voisinko ostaa leipää vielä tähän aikaan, »juu ja kaikkea muutakin, meillä on kaikkia elintarvikkeita», vastasi kauppias. Myymälä oli todella hyvin varustettu, mutta minä ostin vain yhden leivän, muuhun ei yksi kruunu riittänyt. Sain takaisin jonkun äyrin ja leipä oli minun. Kyllä kaverit vähän kiroilivat, kun eivät olleet antaneet minulle enempää rahaa, sillä kaikilla oli kova nälkä.
Jäimme saarelle yöksi. Aamulla jatkoimme matkaa ja iltapäivällä tulimme Tukholmaan. Tarkoituksemme oli mennä maihin jossakin sivummalla, mutta osuimmekin suoraan satamaan. Sovimme, että laskemme veneen muina miehinä rantaan, nousemme veneestä matkalaukkuinemme ja turkulainen Davidsson, joka osasi parhaiten meistä ruotsia, lähtee viemään venettä pois satamasta määräpaikkaan. Hän sai mukaansa Tukholman kartan, jonka avulla hän löytäisi majapaikkamme. Niin nousimme maihin ja tullimiehet katselivat meitä pitkään.
Jouduin etsiskelemään taksia jonkin aikaa, toiset odottelivat rannassa hermostuneina. Ajoimme annettuun osoitteeseen, erään ruotsalaisen kommunistin luokse, jossa meitä oli jo odoteltu muutama päivä. He olivat luulleet, että tulemme nopeakulkuisemmalla aluksella. Ihmetystä herätti myös se, miten olimme saaneet taksin. Kerroin, että kyllä se etsimisessä olikin. Heitä nauratti; Ruotsissa oli taksilakko, olimme ajaneet rikkuritaksilla. Hiljaa mielessäni mietin, että hyvä kun perille päästiin. Mihin olisimme ilman tuota rikkuria joutuneet, Tukholmaa tuntemattomat ihmiset.
Tukholmassa jouduimme odottelemaan laivaa parisen viikkoa. Laivaliikenne Neuvostoliittoon ei ollut kovin vilkasta. Meille sopiva, pieni matkustajalaiva »Proletar» tuli Tukholmaan vasta vähän ennen Juhannusta. Odotusaikanamme hankimme varmuuden vuoksi myös passit. Laivassa saimme pienet hytit, joissa pysyttelimme kunnes luotsit olivat läheteneet laivasta. Laivan salongissa söimme ja seurustelimme. Kapteeni ja perämies aterioivat kanssamme. Miehistö oli kohteliasta, kapteeni puhutteli minua »madameksi». Kun hän näki minut kannella, hän komensi merimiehiä tuomaan minulle lepotuolin ja huovan. Kun ohitimme Hankoniemen, hän sanoi: »Katsokaa nyt vielä kerran kotimaatanne».
Matka Tukholmasta Leningradiin kesti kolme vuorokautta. Sydän täynnä jännitystä katselimme lähestyviä Leningradin torneja. Satamassa tullimiehet tulivat laivaan. Muut matkustajat tarkastettiin, meitä ei. Ilmeisesti tiedettiin keitä me olimme. Meitä kohdeltiin heti alusta alkaen hyvin vieraanvaraisesti. Sikäläisiä puolueihmisiä oli vastassa ja Tyyne Tokoi, Oskari Tokoin tytär, tuli autolla hakemaan meitä. Minua hieman hävetti nousta autoon toisten matkustajien katsellessa pitkään. Neuvostoliitossa elettiin niukkoja aikoja ja autoja oli vähän. Silloin pyrittiin täyttämään ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa neljässä vuodessa.
Ensimmäisen yön olimme pienessä Angleterre-nimisessä hotellissa Astorian vieressä. Sieltä toiset lähtivät Moskovaan. Minä pääsin ensin kuukaudeksi lepäämään Lempaalan puoluekotiin Suomen rajan lähelle. Sinä aikana opettelin sanomaan venäjäksi joitakin tarpeellisimpia lauseita. Lempaalassa oli paljon suomalaisia, myös minun nuorisoliittolaistovereitani, joita ohrana Suomessa etsi. Puolue oli lähettänyt heidät Neuvostoliittoon. Joukossa oli sellaisia, jotka tulivat opiskelemaan tai jotka oli lähetetty lepäämään, piirisihteereitä ja muita puoluetyöntekijöitä.
Sitten tuli aika ratkaista menenkö yliopistoon. Esitin toivomuksen, että ensin saisin lähemmin tutustua neuvostoihmisten elämään sellaisessa ympäristössä, missä mahdollisimman hyvin voisin myös käytännössä oppia puhumaan venäjää. Halusin mennä työhön johonkin tehtaaseen katsellakseni avoimin silmin jokapäiväistä elämää. Pääsinkin töihin Moskovan erääseen huonekalutehtaaseen. Olinhan Suomessakin ollut sen alan töissä. Olin tottunut värjäämään ja kiillottamaan huonekaluja. Pyysin päästä osastolle, missä osaisin jo ennestään jotain.
Tehdas oli nimeltään Krasnoselskaja Mebelnaja fabrika eli Punaisen kylän huonekalutehdas, saman nimisen kadun mukaan. Moskovalaisissa oloissa tehdas ei ollut suuri, mutta työläisiä oli noin 3 000. Kapitalistisesta maasta tulleelle nuorelle vaikutus oli valtava. Työtä tehtiin kilpaa ja mieliala oli iloinen, vaikka kaikesta oli puutetta. Sain sellaisen käsityksen, että kommunistisen puolueen arvostus oli korkealla. Monet työtoverit näyttivät puoluekirjansakin, kun tulin esittäytymään. Suhtautuminen oli hyvin toverillista.
Työpäivä oli 7-tuntinen ja työtä tehtiin kolmessa vuorossa. Kolmen tunnin välein työ pysäytettiin kymmeneksi minuutiksi, jona aikana rentouduttiin, laulettiin ja joskus tanssittiinkin tai liikuttiin reippaasti. Se oli terveysliikuntaa työn lomassa. Sellaisena se täyttikin paikkansa. Mutta työn aikana ei ehditty puhua. Prikaatin jäsenenet kilpailivat keskenään ja prikaatit kilpailivat toisten prikaatien kanssa. Lisäksi osastot kilpailivat keskenään. Kun suomalaiset myöhemmin kysyivät, millaista oli olla neuvostoliittolaisessa työpaikassa, vastasin, että kivahan siellä, mutta jos olisin Suomessa tehnyt töitä samanlaisella vauhdilla, minua olisi pian syytetty toisten leivän syömisestä tai mestarin suosioon pyrkimisestä.
Se oli mukavaa ja toverillista aikaa. Outona ja ulkomaalaisena yritin tehdä työni parhaani mukaan. Tehtäväni oli valmistaa kuusi vaatekaappia, mutta usein sain valmiiksi vain viisi. Niihin piti tehdä kaikki itse, myös värjäys, kiillotus, ovet, lukot, saranat ja peilien kiinnitys. Kävi kunnialleni, kun toiset saivat valmiiksi kuusi kaappia päivässä. Olin ihmetellyt, kun pomot sanoivat minulle »hyvä on», mutta työkaverit »njet nado». Lopulta pyysin Irja Nousiaista tulkikseni ja hän kertoi minulle, että työtoverini halusivat sanoa minulle, että minun ei tarvitse tehdä niin huolellista työtä. Siten saisin valmiiksi kuusi kaappia. Mutta tehtaan johto olikin laittanut minut mallityöläiseksi. Toisten pitäisi siis tehdä yhtä huolellista työtä, kuin minä tein. Lopulta kävi niin, että toisetkin tekivät viittä kaappia päiväansion säilyessä samana.
Työviikko oli viisipäiväinen, mutta se ei noudattanut kalenteriviikkoja. Vapaapäivät olivat joka kuun kuudes, kahdestoista, kahdeksastoista, kahdeskymmenes neljäs ja kolmaskymmenes. Myöhemmin siirryttiin samanlaiseen viikkojärjestykseen kuin muissakin maissa.
Tehtaalla oli oma myymälä, josta sai nopeasti ostetuksi kaikki elintarvikkeet. Silloin olivat leipä, sokeri, liha, vaatteet yms kortilla. Myös kankaita ja vaatteita sai ostaa tehtaan myymälästä. Täten työssä käyvä sai jonottamatta kaiken mitä tarvitsi. Tehtaalla oli myös oma lastentarha, oma klubi ja urheiluseura, josta sai urheiluvälineitä vapaasti käyttöön: suksia, luistimia jne.
Uudenvuoden aattona minulta kysyttiin, voisinko tulla yöksi töihin, koska suunnitelma oli saatava ylittäen täytetyksi ja meidänkin osastomme tavoite oli vielä vähän vajaa. Tein töitä viiteen tai kuuteen aamulla. Sain kahden viikon iskuriloman ja -elintarvikeannokset. Olin niistä hyvin ylpeä. Maaliskuulla puolue ilmoitti minulle, että oli aika lähteä opiskelemaan ja minut lähetettiin Leningradin vähemmistökansallisuuksien yliopistoon.
Lähtöni hetki oli lämmin. Toverini pahoittelivat sitä, että olin työskennellyt tehtaalla vain syksystä maaliskuulle. Minulle tuo aika oli ollut merkittävä. Venäjää en ollut paljon oppinut, mutta sen sijaan saanut käsityksen siitä, millaisin ponnistuksin ja miten innostuneina neuvostoihmiset rakensivat sosialismia.
Yliopisto sijaitsi keskellä Leningradia lähellä nykyistä ja silloistakin Eurooppa-hotellia, Krakovankatu 19. Neljän vuosikurssin lisäksi yliopistossa toimi aspirantuuri, jossa joukko neuvostoliittolaisia sekä joitakin suomalaisia venäjää puhuvia jatkoi opiskeluaan. Samassa talossa toimi myös idän vähemmistökansallisuuksien yliopisto. Kielivaikeuksien vuoksi emme olleet paljon tekemisissä keskenämme.
Joukossamme opiskeli Karjalasta ja Inkerinmaalta tulleita sekä Amerikan suomalaisia, jotka aikoivat opintojen jälkeen palata takaisin. Leningradin suomalaisia oli vähemmän, he opiskelivat venäläisissä korkeakouluissa.
Ensimmäiseksi jouduin valmistavalle kurssille. Minullahan oli vain kansakoulupohja, järjestöissä hankittu koulutus ja kauppakoulun iltalinja. Valmistavalla kurssilla oli saavutettava tietty tietotaso yliopistoa varten. Eräskin »läskikapinan» aikana sinne tullut tyttö oli joutunut käymään valmistavan kurssin kolmeen kertaan, ennen kuin sai jatkaa. Tavallista oli, että opiskelussa hyvin etenevät auttoivat vapaa-aikoina heikompia, »hinasivat» heitä.
Valmistavalla kurssilla oli suomen kieltä, matematiikkaa, luonnontiedettä, maantiedettä, historiaa. Yhteiskuntakehitykseen perehdyttiin mm. Engelsin teoksen »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä»[2] kautta. Kurssilla opiskelimme myös kansantalouden alkeita ja sosialismin teoriaa. Ensimmäisellä kurssilla opiskelimme näiden aineiden lisäksi fysiikkaa ja kemiaa. Työskentelymme oli tiivistä ja eteni nopeasti. Ylemmillä kursseilla saivat kansantaloustiede ja marxilainen taloustiede, marxisismi-leninismi, SKP:n ja NKP:n historiat ja yleinen historia keskeisen sijan.
Historiaa opiskelimme kokonaan eri tavoin kuin Suomen kouluissa. Tutkimme historian tapahtumien syitä, tuotantovälineiden kehitystä, yhteiskuntaluokkien kehittymistä, yhteiskunnallisia ristiriitoja ja luokkataistelua. Tarkoituksena oli ymmärtää tätä päivää ja huomista historian avulla.
Yliopistomme rehtorina oli siihen aikaan Jussi Lehtinen (Sandra Lehtisen entinen aviomies). Aiemmin rehtorina toiminut Yrjö Sirola oli saanut komennuksen Moskovan Kominternin ja SKP:n tehtäviin. Muita opettajia olivat Kondrad Arppe (silloin nimellä Janne Puro) aineenaan kansantaloustiede, Yrjö Karppanen (yleinen historia ja marxilainen filosofia), Sirkka Laakso (Suomen kieli), Nestori Tokoi, Oskari Tokoin poika, joka opetti matematiikkaa. Aarne Siltanen, joka käytti puoluenimeä Jalmari Aho, opetti urheilua ja sotilasteoriaa. Hän tuhoutui myöhemmin vainoissa. Sotilasteoriaa opetettiin meille kerran viikossa. Lähinnä opettelimme suojautumaan ja käyttäytymään yllättävissä sotatilanteissa. Kävin myös ensiapukurssin, josta on ollut minulle paljon hyötyä myöhemminkin.
Olin ensiapupäivystyksessä mukana Leningradin kulkueissa. Sen lisäksi osallistuimme kaupungin yleisiin maanpuolustuspäiviin. Se oli harjoitusta äkillisen sodan syttymisen varalle. Fasismihan oli alkanut nousta Euroopassa. Harjoitukseen kuului ilmavalvontaa kaupungin katoilla, kaduilla kuljettiin kaasunaamarit mukana. Pojilla oli lisäksi kuukauden mittaiset sotilasleirit kesällä. Tytöt menivät suoraan »praktiikalle» Inkerinmaalle tai Karjalaan, jonne pojatkin tulivat leirin päätyttyä. Minä olin praktiikalla Leningradissa Suomen vallankumouksen tutkimusarkistossa — missähän sekin arkisto lienee nyt.
Opettajista on mieleeni jäänyt myös Tampereelta kotoisin oleva Saimi Helman, joka opetti meille yhteiskuntamuotojen historiaa. Hän oli tullut Neuvostoliittoon 1920-luvun alussa ja eli täällä omalla nimellään kuten muutkin niihin aikoihin tulleet. Venäjän kieltä opetti vanha venäläinen professori Mitrofanov. Hän opetti hyvin mielellään suomalaisia. Minulle hän kirjoitti venäjäksi pitkiä rakkauskirjeitä. Kun kiitin niistä, hän kielsi mitään lähettäneensä. Allekirjoituksena oli vain »Teidän neuvostoliittolainen ihailijanne». Kun minä vain naureskelin, hän kysyi: »Ymmärsittekö joka sanan?» Hän oli mainio opettaja ja huumorimies. Kerran hän opetti meille sanaa kananpesä. Tiesimme, että kana oli kuritsa, mutta pesä-sanaa emme tienneet. Lopulta hän otti karvahattunsa, meni nurkkaan ja kotkotti karvahatun päällä.
Useimmat opettajamme olivat Suomesta tulleita ja Neuvostoliitossa opiskelleita. Mutta loppukokeet, ennen seuraavalle kurssille siirtymistä piti vieras opettaja, tavallisesti venäläinen tai eestiläisen osaston opettaja.
Ikävintä yliopistoaikanani olivat puoluepuhdistukset. Opiskelu jäi vähemmälle, kun istuimme kaiket illat puoluepuhdistuskokouksissa. Puhdistuksia toimeenpantiin Neuvostoliitossa silloin tällöin ja ne ulottuivat myös meihin opiskelijoihin. Jäsenistö käytiin läpi henkilö henkilöltä: punnittiin koko elämäntarina, tiedot, taidot ja elämäntavat. Tarkoituksena oli kasvattaa puolueen jäseniä kestämään arvostelua ja elämään niin kuin puolueihmisen tulee elää. Kävimme myös seuraamassa venäläisten toverien puhdistustilaisuuksia. Niiden tarkoituksena oli suojata puoluetta, koska siihen noina vaikeina aikoina hakeutui myös nk. tuholaisia, jotka pyrkivät vanhingoittamaan sosialismin rakentamista Neuvostoliitossa.
Me suomalaisopiskelijat esiinnyimme ohranan takia peitenimillä. Kirjoitimme elämäntarinamme paljastamatta oikeata henkilöllisyyttämme. Meitä arvioitiin lähinnä sen mukaan, miten suhtauduimme opiskeluun, toverielämään, yhteiskunnalliseen työhön opiskelun ohella ja miten autoimme tovereitamme. Joskus saimme jopa päänsilitystä. Suorapuheinen käsittely opetti meitä kutakin näkemään virheitämme, kasvatti itsekritiikkiä ja itseluottamusta. Minä koin vaikutuksen myönteisenä, mutta kaikki eivät ottaneet oppia — se on saatu todeta Suomen puolue-elämässä myöhemmin. Joihinkin se kasvatti turhaa itsevarmuutta ja liikaa itsetietoisuutta. Läpäistyään puoluepuhdistuksen he luulivat läpäisseensä kaiken.
Osallistuimme myös monenlaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan opiskeluaikanamme. Ensimmäinen kurssimme sai inkeriläisen Kelton kylän »kunniapäällikkyyden». Kylässä oli kollektiivilla, mutta monet sen asukkaat eivät suhtautuneet suopeasti sosialismin rakentamiseen. Monet isot isännät olisivat olleet halukkaita muuttamaan Suomeen. Heidän vaikutuksensa tuntui kollektiivitilojen ja nuorison elämässä. Leningradissa oli suomalainen seurakunta, jonka pappina toimi Laurikkala-niminen mies. Parhaaseen maanmuokkaus- ja kylvöaikaan, kun väkeä olisi tarvittu peltotöissä, hän järjesti kylän nuorille rippikoulun täysihoidon kera.
Vaikeuksista huolimatta kävimme kylässä pitämässä luentoja ja järjestämässä juhlia ja osallistumassa talkoisiin. Erityisesti on mieleeni jäänyt valmistautuminen Marian päivän juhlaan. Meillä oli aikomuksena esittää uskonvastainen laulu, jonka sanoissa oli tämän tapainen kohta:
»Mitä tekisimme noilla kirkoille, jos ne käsihimme saatettais — ne klubeiksi ja elokuviksi heti paikalla muutettais. Lapsemme avannossa kastettais ja vihkimättä elettäis kuten ennenkin...».
Leningradin alueen puoluekomitea halusi ohjelmamme nähtäväksi ennakkoon. Olimme närkästyneitä. Ohjelmamme hylättiin ja meidät kutsuttiin puhutteluun. Ihmisten uskonnollisia tunteita ei saa loukata, meille tähdennettiin. Ihmiset kyllä luopuisivat uskosta, kun saisivat asiallista tietoa. Jos tieto loppuu, tilalle tulevat uskomukset, meille sanottiin. Opetus painui todella hyvin päähäni. Ohjelmien tulee olla rakentavia, ei loukkaavia, meille opetettiin. »Kemiasta opitaan esim. se, miten vesi muutetaan viiniksi. Tehkää siis kokeita ja muuttakaa. Antakaa ihmisten itse huomata, mikä on todellisuus».
Samana vuonna järjestimme Kelton kylässä vappujuhlat. Menimme kylään jo vapun aattona. Naiset sanoivat, etteivät he voisi osallistua, sillä heillä oli lapset ja karja hoidettavinaan. Esitimme juhlan siirtämistä, kunnes karja olisi hoidettu. »Entäs pienet lapset?» Ehdotimme vankkureita. Niin saimme naiset ja nuoret innostumaan. Pidimme unohtumattoman vappujuhlan: pienet lapset istuivat valkoisilla lakanoilla verhotuissa vankkureissa kulkueen etupäässäja äidit kulkivat perässä. Punaiset liput liehuivat. Esitimme hyvän ohjelman, johon olimme saaneet paikallisia ihmisiä mukaan. Se oli aikaa, jolloin Inkerinmaalla oli puutetta jopa leivästä ja siemenviljasta.
Lukukauden päättäjäisjuhlat olivat hyvin iloisia tilaisuuksia. Olimme tenttilukujen lomassa harjoitelleet ohjelmaa: tehneet kronikoita, harjoitelleet lauluja ja näytelmiä. Juhlan lopuksi tanssittiin aamuun saakka. Olimme saaneet jatkoaikaa. Aurinko paistoi jo iloisesti saliin, kun lopetimme. Se oli elämäni onnellisinta aikaa; sain opiskella ilman leipähuolia.
Silloin Neuvostoliitolla oli monenlaisia vaikeuksia; kapitalistiset maat eivät käyneet kauppaa sen kanssa, kaikki oli rakennettava ja hankittava itse. Jokaisella työpaikalla juhlittiin ja iloittiin pienistäkin saavutuksista. Leningradissa ollessani kaupungin lähistölle rakennettiin suurta sähkölaitosta. Kun se valmistui, saimme huoneisiimme kirkkaampia lamppuja ja kaduille paremman valaistuksen. Se oli juhlaa. Ja kun Dnjeprillä rakennettiin Dnjeprostroin sähkövoima-asema ja Volgalla Volgostroi, vallitsi yleinen riemu. Puutteesta huolimatta nähtiin olojen kuitenkin paranevan.
Syksyllä 1934 kesken opiskeluani, minulle ilmoitettin, että koska olin osoittautunut luonteeltani tarpeeksi rohkeaksi, minun haluttiin palaavan Suomeen tekemään puoluetyötä. Siksi minut siirrettiin jo toiselta kurssilta Moskovaan yhteiskunnalliseen instituuttiin, joka kantoi nimeä Lenin-koulu.
Se oli kansainvälinen koulu, jossa oli opiskelijoita melkein kaikista niistä maista, joissa toimi kommunistinen puolue. Eri maiden osastot olivat melko suuria ja niissä opiskeltiin tiiviisti omassa piirissä. Yhteisiä juhlia lukuunottamatta osastot eivät olleet paljon tekemisissä keskenään. Osastot kilpailivat keskenään yhteiskunnallisissa tehtävissä ja opintosaavutuksissa. Voittajaosasto sai vuodeksi haltuunsa koulun kunnialipun. Kumpanakin opiskeluvuotenani osastomme sai sen. Olimme siitä hyvin ylepitä. Olihan kurssimme hyvin pieni.
Lenin-koulussa keskityttiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin aineisiin. Historiaa tarkasteltiin nimenomaan yhteiskunnallisten olojen kannalta. Sitä tutkittiin Lenin-koulussa syvällisemmin. Laajasti opiskeltiin kansainvälistä työväenliikettä ja marxilaista filosofiaa. Tärkeällä sijalla olivat sosialismin kehitysvaiheet ja näköalat.
Siihen aikaan käsiteltiin paljon Neuvostoliiton perustuslain luonnosta. Muistan miten siinä yhteydessä nostettiin seinille upeat tilastot. Eräät neuvotoliittolaiset opettajat puhelivat sitä katsellessaan: »Hyvin on perustuslaki seinillä, miten lie sydämissä». Siinä se vika mielestäni olikin. Usein teimme työtä näyttääksemme hyviltä, kun olisi pitänyt käyttää enemmän aikaa syvälliseen asioiden tutkiskeluun.
Kesäisin kävimme »praktiikalla» Neuvostoliiton eri tasavalloissa. Meille esiteltiin paikan päällä, miten elämä oli muuttunut sosialismin aikana ja millä tavalla suunnitelmia toteutetun. Kävimme tehtaissa ja kollektiivitiloilla.
Lenin-koulussa oli myös maanpuolustusopetusta ja sotilasteorian tunteja. Ne olivat toisenlaisia kuin Leningradissa. Täällä ne olivat lähinnä kansainvälisen ystävyyden ja sodanvastaisen mielialan kasvattamista. Korostettiin rauhantyön tärkeyttä ja sitä, että sosialismin puolustaminen on jokaisen maan oman työväenliikkeen asia silloin, kun kapitalismi uhkaa sodalla. Sotilasteorian opetus koulussamme oli siis jotakin aivan muuta kuin Suomen porvaristo kuvitteli. Ei se ollut mitään tiili- ja katukivien irrottelua tai kapinan lietsomista.
Fasismin vaara tajuttiin ja se otettiin koko ajan huomioon opiskelussa ja työssä. Italiassa ja Saksassa fasismi oli jo noussut. Kansalaissodan puhkeaminen Espanjassa ja demokratian puolustaminen siellä oli meille hyvin läheinen aihe. Neuvostoliitostakin lähti miehiä kansainväliseen prikaatiin.
Lenin-koulun rehtorina oli siihen aikaan Jukka Lehtosaari. Hän luennoi marxismista. Yrjö Sirola opetti marxilaista filosofiaa, Kalle Kosonen (peitenimi, oikeaa en muista) opetti poliittista kansantaloustiedettä, Hannes Mäkinen (salanimellä Matti Stein) opetti yleispoliittisia kysymyksiä. Myös O.W. Kuusinen kävi luennoimassa meille, samoin Tuure Lehén aiheenaan mm. neuvostojärjestelmä ja demokraattinen sentralismi. Antti Hyvönen piti luentoja työstä SKP:ssä. Ville Ojanen opetti joitakin yhteiskunnallisia aineita, samoin peitenimellä Leo Hagert esiintynyt toveri. Lenin-koulun suomalaisen sektorin toimistoa hoiti Ville Ojasen vaimo Aino Pesonen, joka kanslaissodan aikana oli ollut Helsingissä Suomen pankin kassanhoitajana. Hän oli ollut Suomessa SKP:n työssä jo 1920-luvun alussa. Hän kävi myös 1960-luvulla Suomessa.
Tarkoituksena ei ollut kouluttaa kaikkia opiskelijoita maanalaisiin tehtäviin Suomeen. Sellaiseen työhön sopiviksi kasvoivat vain harvat. Muistan kuinka Yrjö Sirola Lenin-koulun ensimmäisen kurssin päättäjäistilaisuudessa puhui meille tähän tapaan: »Kun lähdette Suomeen, menkää työpaikoillenne ja tehkää siellä töitä tavallisina työläisinä. Mutta toimikaa työläisten hyväksi entistä tietoisemmin, rohkeammin ja taitavammin. Keskustelkaa heidän kanssaan, rakentakaa työläisten yhteisrintamaa taistelussa heidän oikeuksiensa puolesta fasismia ja sotahankkeita vastaan. Levittäkää tietoa sosialismista».
Koulun päätyttyä kukaan meistä ei tiennyt, mihin joukko hajosi ja ketkä jäivät jatkamaan opiskelua. Useimmat lähetettiin Suomeen ohjeella: liittykää julkisiin järjestöihin vähitellen, kun saatte työpaikan ja toimikaan siellä puolueen antamien ohjeiden mukaisesti. Vain muutamat lähetettiin illegaalisen työn tekijöiksi. Se ei sopinut kaikille. Maanalaisen työn tekijä joutui elämään kovien paineiden alaisena, vaikka olikin kotimaassaan. Tiedän pari sellaistakin tapausta, että maanalaiseen työhön lähetetyt miehet oli pakko parin viikon jälkeen lähettää takaisin Neuvotoliittoon, kun hermot eivät kestäneet. Joku kieltäytyikin lähtemästä Suomeen ollenkaan peläten vankilaa. Tällaiset henkilöt koetettiin sijoittaa jonnekin Neuvostoliiton alueelle, lähinnä Karjalaan ja Inkerinmaalle.
Ohranalla oli taito saada omat miehensä meidänkin joukkoomme. Yksi pahimmista soluttautujista oli Tauno Taivainen. Häntä ihmeteltiin jo Lenin-koulussa. Hän ei juuri opinnoista piitannut, kuljeskeli missä sattui ja ryyppäili. Olen varma siitä, että ilman Arvo Poika Tuomisen apua ei Taivainen olisi Lenin-kouluun päässyt. Kuten myöhemmin ilmeni, ohranalla oli erittäin tarkat tiedot meidänkin kurssistamme. Tuomisen suosituksesta Taivainen sai keskeisen tehtävän SKP:n maanalaisessa toiminnassa. Hän oli mm. puoluetunnusten, osoitteiden ja puolueen varojen hoitaja. Hän ehti saada paljon pahaa aikaan tiedottaessaan toiminnastamme ohranalle.
Opiskeluaikanani osallistuin myös SKP:n sikäläiseen toimintaan. Maksoimme jäsenmaksumme stipendeistämme. Ilmeisesti jäsenmaksumme menivät SKP:n Suomen toimistolle, joka oli Moskovassa. Virallisesti sitä nimitettiin SKP:n ulkomaantoimistoksi. Myös Karjalassa SKP:n jäsenet toimivat yhdessä ennen liittymistään NKP:hen, mikä vaati takaajia ja kandidaattiaikaa, joten jäsenksi pääsy oli vaikeaa. Leningradissa yliopistolla ei varsinaisesti SKP:n kokouksia pidetty, mutta jokainen kurssi oli kuin puolueosasto. Opiskeluhan oli meidän puoluetyötämme kuten Lenin-koulussakin. Mehän opiskelimme nimenomaan puoluetoimintaa ja työväenliikettä varten.
Moskovassa sain osallistua kahteen merkittävään kansainväliseen kokoukseen kesällä 1935 — Kommunistisen Nuorisointernationaalin ja Kominternin kongresseihin. Ne olivat läpimurtokokouksia luotaessa sodan- ja fasisminvastaista yhteisrintamaa ja laajaa kansanrintamaa. Niissä vallitsi valtava innostus. Osallistujia oli myös sosialidemokraattisista ja edistyksellisen porvariston piireistä. Erityisen voimakkaana näissä kokouksissa nousi esille paheksunta sen johdosta, miten kapitalistiset maat suhtautuivat Espanjan sisällisotaan. Fasistiset maat Saksa ja Italia (joka juuri oli hyökännyt Abessiiniaan) antoivat Francon joukoille kaiken apunsa, jopa sotavoimia taisteluun Espanjan laillista, demokraattisilla vaaleilla valittua hallitusta vastaan. Ranska ja Englanti selittivät olevansa puolueettomia. Tässä tilanteessa tajuttiin, että jos yhteis- ja kansanrintamat eri maissa saadaan tuhotuksi, fasismi uhkaa pian koko maailmaa. Espanjan sisällissota ymmärrettiin paitsi demokratian tuhoamiseksi Espanjassa myös harjoitussodaksi maailmansotaa varten.
Kommunistisen Nuorisointernationaalin (KIM) kongressi pidettiin suuressa ja upeassa Ammattiliittojen pylvässalissa Moskovassa. Valtavalla riemulla tervehdittiin mm. Ranskan sosiaalidemokraattisen ja kommunistisen nuorisoliiton yhtymistä. Belgian, Saksan ym. maiden edustajia kannettiin laulaen ja hurraten ympäri kokoussalia. Kokouksen osanottajilta pyydettiin esityksiä siitä, miten kokouksen kulkua voitaisiin nopeuttaa ja saada tuloksia paremmin näkyviin. Hauskuuden vuoksi teimme sellaisenkin esityksen, että lopetettaisiin eri maiden edustajien kantaminen ympäri salia ja mieluummin kannettaisiin koko talo kerran päivässä torin ympäri. Esitykselle hurrattiin ja taputettiin.
Kominternin 7. kongressissa vallitsi suuri innostus yhteisrintamapolitiikkaan. Puheenjohtajana toimi Bulgarian puolueen edustaja, kansainvälistä kuuluisuutta saanut Georg Dimitrov. Hän oli rohkeasti paljastanut Berliinin valtiopäivätalon tuhopolton natsien järjestämäksi provokaatioksi ja kehottanut työtätekeviä yhteisrintamaan rauhan ja demokratian puolesta. Hän piti pääselostuksen, jonka hän oli laatinut yhdessä O.W. Kuusisen kanssa. Myös Kuusinen oli keskeinen henkilö kokouksessa. Kulki sellaisiakin huhuja, että pääselostus olisi ollut lähinnä Kuusisen käsialaa.
Myös itse Stalin näyttäytyi kokouksessa ja puhui jotain lyhyesti. Häntä tervehdittiin valtavin taputuksin ja seisomaan nousten. Monille muille osoitettiin silloin tällöin kunniaa nousemalla seisomaa. Istuin Yrjö Sirolan vieressä. Kun seisomaan nousu aina vaan jatkui, Sirola kuiskasi minulle: »Nämä bolshevikkien hovitavat käyvät raskaiksi polvilleni». Ehdotin, että hän vähän fuskaisi, mutta hän vastasi »En uskalla, ne luulevat, että minä protestoin».
Sirolalla oli valtava työtaakka. Usein kävelin hänen kanssaan koululle Varpusvuorelle. Kerran kävelimme lumisohjossa ja hän oli hyvin hengästynyt. Kysyin häneltä, miksei hän käyttänyt autoa, vaikka hänellä professorina olisi siihen ollut oikeus. Hän vastasi: »Nämä ovat minun ainoat vapaat hetkeni, kun saan kävellä rauhassa».
Sirola kuoli pian sen jälkeen. Hautajaispäivä oli maaliskuun 20. Vainajan arkku oli Moskovan kansainvälisen maatalousinstituutin juhlasalissa. Sen äärellä vuorottelivat kunniavartiossa SKP:n ja Kominternin työntekijät, ystävät, oppilaat ja työtoverit. Koko päivän kulki hiljainen ihmisvirta arkun ohi kuin painaakseen vielä viimeisen kerran mieleensä tutut rakkaat piirteet, joilla kuolemassakin näytti läikkyvän sama lämmin rauhallisuus ja valoisuus, mikä niille oli ominaista elämässä. Sirola haudattiin Moskovaan. Sodan jälkeen 1950-luvulla Yrjö Sirolan säätiö järjesti uurnan siirron Suomeen. Muistan Yrjö Sirolan sympaattisena, vaatimattomana ja työteliäänä ihmisenä. Häntä pidettiin SKP:n omanatuntona. Hän oli aina valmis itsekritiikkiin. Opettajana hän tuki kaikin keinoin opiskelijaa. Ellei joku oppinut, hän sanoi, että vika oli opetuksessa. Piti opettaa paremmin.
Kominternin päätökset olivat hyvin kauaskantoisia ja herättivät suurta innostusta eri maissa. Ne johtivat moniin yhteisrintamaesiintymisiin. Suomessa ei kuitenkaan Sosialidemokraattisen puolueen piirissä syntynyt mitään voimakasta yhteisrintamapolitiikan kannatusta. Yhteisrintama muodostui etupäässä sen mukaan kuin SKP antoi ohjeita omille jäsenilleen.
Kokous oli niin täynnä innostusta, että kaikki uskoivat — minä tietysti muiden mukana, että kyllä näin suurella yhteisrintamalla saadaan paljon aikaankin maailmassa. Nuorisointernationaalin ja kominternin kongresseissa oli vahva Suomen edustus.
Suomessa oli alettu vuonna 1934 siirtyä ns. yhteisrintamapolitiikkaan. Kommunistinen puolue oli antanut kehotuksen liittyä SAK:laisiin ammattijärjestöihin. Sosiaalidemokraatithan olivat perustaneet SAJ:n hajotusjärjestöksi Suomen Ammattijärjestön tilalle. Nyt SAK oli saatava toimivaksi yhteistyöjärjestöksi. SKP antoi ohjeita liittyä muihinkin julkisiin järjestöihin, joissa voitiin puolustaa työtätekevien etuja ja vaikuttaa työväenliikkeen rivien yhtenäistymiseen. Kommunistista nuorisoliittoa oli jo aikaisemmin kehotettu ohjaamaan jäsenistönsä sosiaalidemokraattisiin järjestöihin tekemään työtä yhteisrintaman hyväksi. Tämä merkitsi itse asiassa Kommunistisen nuorisoliiton lopettamista järjestönä ja sen jäsenten siirtymistä SKP:n jäsenyyteen ja toimimaan yhteisrintaman puolesta.
Pian kominternin kongressin jälkeen vuonna 1935 pidettiin myös SKP:n VI edustajakokous. Se joutui määrittelemään kantansa Suomen ajankohtaisiin asioihin kominternin päätösten pohjalta. Ne soveltuivatkin hyvin Suomen tilanteeseen.
Kokous pidettiin Moskovan ulkopuolella pienessä kauniissa palatsimaisessa talossa, joka oli ilmeisesti tarkoitettukin kokoustenpitoon. Talon ympärillä oli kaunis puisto syksyisessä asussaan. Alueella virtasi joki ja pihalta löytyi sauna. Joen yli oli rakennettu silta, jota nimitimme »huokausten sillaksi». Siellä kävelimme iltaisin. Paikka oli suorastaan romanttinen. Kokous oli juhlava jo senkin vuoksi, että sinne oli tullut niin paljon edustajia Suomesta. Mukana oli myös SKP:n jäseniä Karjalasta ja Leningradista.
Keskusteluja kävimme ennen kaikkea uusista toimintatavoitteista. Ne tuntuivat rohkaisevilta tilanteessa, jossa fasismi nosti päätään joka puolella Eurooppa. Sitä esiintyi vahvasti myös Suomessa. Vaikka pahin aalto oli taittunut 30-luvun alkupuolella, edelleen kommunisteja vangittiin ja ohranan terrori rehotti kaikkialla maassa. Tuntui lohdullisemmalta suuntautua kohti laajaa työväenliikkeen yhteistoimintaa, johon voisivat tulla mukaan kaikki edistykselliset piirit. Sellaista ihmismäärää olisi valtaapitävien vaikea lyödä.
Edustajakokouksessa jouduin toimimaan yhtenä sihteereistä. Teknisinä välineinä olivat kynä ja paperi. Käytettävissä oli myös kirjoituskone ja kaksi konekirjoittajaa. Me sihteerit teimme työtä vuorotellen siten, että kukin kuunteli puheita ja selostuksia noin kymmenen minuuttia, teki niistä muistiinpanot ja lähti sitten sanelemaan konekirjoittajalle. Jokaisella sihteerillä oli oma tapansa tulkita ja välittää puheenvuoroja. Kokouksen pääselostajat olivat Antti Hyvönen, O.W. Kuusinen ja Arvo Poika Tuominen. Mahtaisikohan Kuusinen tunnistaa puheensa pöytäkirjasta.
Suomen Sosialidemokraattinen puolue leimasi yhteisrintamapolitiikan kommunistien vallankaappaushankkeeksi. Sellaiseksi se ei ollut tarkoitettu. Todellinen tarkoitus oli voimistaa kampppailua fasismia ja kasvavaa sodan vaaraa vastaan ja demokraattisten oikeuksien puolesta.
Suomessa nostatettiin kansanliikettä Toivo Antikaisen puolesta. Hänet oli vangittu, koska hän oli puolueen työntekijä. Valmisteilla oli laki kuolemanrangaistuksesta. Mutta Suomen kansan enemmistön ja voimakkaan kansainvälisen painostuksen ansioista lakihanke saatiin torjutuksi. Antikainen sai »vain» elinkautisen kuritushuonetuomion. Välirauhan aikana 1940 Toivo Antikainen ja Adolf Taimi pääsivät vankien vaihdossa Neuvostoliittoon.
Suomessa yhteisrintama-ajatus keskittyi aluksi kamppailuksi kuolemanrangaistusta vastaa. Siihen liittyi mukaan huomattava joukko sivistyneistöäkin. Myös ammattiyhdistysliikkeessä alkoi syntyä toimintaa. Sen jäsenmäärä kasvoi nopeasti ja toiminta vilkastui. Samoin kävi Sosiaalidemokraattisessa nuorisoliitossa. Keväällä 1937 valmistauduttiin nuorisoliiton edustajakokoukseen. Kokous pidettiin Jyväskylässä. Yhteisrintamaa kannatti 30 % edustajista, vaikka sos.dem. puoluejohto junttasi kaikin voimin vastaan.
Samanlainen suuntaus näkyi samana keväänä pidetyssä SAK:n edustajakokouksessa. Sielläkin SKP:n jäsenet esiintyivät voimakkaasti ja yhtenäisesti sotaa ja fasismia vastaan. Vaikka heidän kannaottojaan vastaan hyökättiin kokouksen puheenvuoroissa ja julkisuudessa, 30 % edustajista äänesti näiden kannaottojen puolesta.
Syksyllä 1936 aloin valmistella lähtöä Suomeen puoluetyöhön. Olimme saaneet tiedon laajoista pidätyksistä Suomessa: Matti Janhunen, Hertta Kuusinen, Matti Huhta ja monia muita puoluetyöntekijöitä oli vangittu. Samalla kaikki suorat yhteydet olivat katkenneet. Minulta kysyttiin, olisinko valmis lähtemään Suomeen. Yhteydet olisi rakennettava nopeasti uudelleen. Minulla olisi siihen edellytykset, koska tunsin monia tovereita ja minut tunnettiin. Matka olisi tehtävä Rajajoen kautta. Koska oli syksy ja tulva-aika matka olisi vaikea. Ajattelin, että eiköhän siitä hengissä selvitä, ja jos ei, niin se olisi sen ajan murhe se.
Matkustin Leningradiin odottelemaan sopivaa ajankohtaa rajanylitykseen. Jouluaaton aaton aamuna lähdettiin. Arveltiin, että joulun alla liikkeellä oli niin paljon muitakin, ettei meitä Suomeen tultuamme heti ihmeteltäisi. Mukaani lähti Jaakko Parkkari, joka myös oli lähetetty Suomeen illegaaliseen työhön.
Rajajoen rannalla odotimme illan pimenemistä ja suomalaisten rajavartijain kierroksen ohimenoa. Joki tulvi voimakkaasti. Sateli vähän lunta ja oli pieni pakkanen. Oppaamme lähti pitkä seiväs kädessään kahlaamaan yli. Paikka paikoin hän seipään varassa kannattteli minua, kun jalkani eivät ylettyneet pohjaan. Kahlaten pääsimme lopulta joen yli. Rannalla metsikön suojassa kaadoimme vedet pois kengistä ja kiersimme enimmät vedet pois vaatteista. Käsilaukun kastuminen ei huolettanut, mutta edessä oleva matka sitäkin enmmän.
Lähtiessämme olin pyytänyt itselleni valokompassin ja kartan. Jostakin syystä en luottanut oppaaseen. Kartasta näimme varjostetun taskulampun valossa sijaintimme ja rajavartioasemat. Kulkiessamme vaatteet jäätyivät hiljalleen päälle. Käveleminen muuttui raskaaksi. Kannaksen maasto oli osittain soista ja jyrkänteistä, reittimme nousi ja laski. Tarkistin vähän väliä suunnan kompassista. Aamuyöstä aloin kompastella. Ajattelin aluksi, että se johtui puunjuurista, kunnes tajusin, että voimani alkoivat loppua. Rajavartion pojat olivat lähtiessämme tyrkänneet mukaan konjakkipullon, jota olin vastustellut. Nyt opas komensi minua ryyppäämään pullosta. Otin kulauksen ja hetken kuluttua ymmärsin mukaan tungetun konjakin arvon. Toisetkin ottivat ryypyn ja jatkoimme matkaa. Jonkun ajan kuluttua minua alkoi harmittaa, ettei pullo ollut isompi, sillä voimat alkoivat taas ehtyä.
Rajavartioasemat oli kierrettävä kaukaa, etteivät koirat olisi haistaneet meitä. Teiden yli menimme takaperin, että lumeen jäävissä jäljissä näyttäisi siltä, kuin olisimme menneet rajalle päin. Matkan varrella oli selvittävä myös leveistä piikkilankaesteistä. Niissä repeytyivät sukat ja vaatteet.
Lopulta opas vei meidät valtatielle, kehoitti meitä jatkamaan samaa tietä Heinjoen asemalle, ostamaan matkaliput ja nousemaan junaan. Itse hän menisi läheiseen taloon. Kun olimme kävelleet jonkin matkaa eteenpäin, kuulimme auton äänen takaamme. Hyppäsimme pensaiden suojaan. Auto ajoi hiljalleen ja sisältä valaistiin taskulapulla molemmin puolin tietä. Sieltä kuului myös hiljaista puhetta. Makasimme pensaikossa ja odotimme. Auto palasi hiljalleen takaisin ja valaisi tienreunat samalla tavalla uudelleen. Jatkoimme metsää pitkin tien suunnassa asemalle.
Lippujen myyjä katsoi meitä hyvin tarkkaan päästä jalkoihin, nousi oikein seisomaan paremmin nähdäkseen. Ostimme liput ja menimme eri junavaunuihin. Olimme suunnitelleet eroavamme Viipurissa, mutta varminta oli erota jo nyt. Jaakolla ei ollut paikkaa minne mennä Helsingissä, joten annoin hänelle äitini osoitteen. Lupasin lähettää noutamaan häntä, kun olisin tavannut puoluetovereita.
Viipurin asemalla seisoi pari helsinkiläistä ohranaa. Ostin matkalipun Helsinkiin ja lähdin kylmästi kävelemään Viipurin katuja. En katsellut minne Jaakko meni, emmehän me »tunteneet». Menin vaatekauppaan ja ostin hameen, puseron ja baskerin. Hameeni oli matkalla repeytynyt. Ostin myös pienen matkalaukun ja kirjan. Panin rikki menneet vaatteet matkalukkuun ja työnsin baskerin takin hihaan. Sitten kävin syömässä. Näin, että minua seurattiin.
Junassa aloin lukea ostamaani kirjaa. Vastapäätä minua istui nainen, jonka kanssa aloin jutella. Hänen viereensä istuutui mies. En tuntenut häntä, mutta arvelin hänet ohranaksi. Vähän kauempana istui toinen mies, joka oli lukevinaan lehteä, mutta näin hänen tarkkailevan minua.
Nainen kyseli matkastani. Kerroin olevani ompelija ja olevani matkalla Viipurista kotiin Helsinkiin. Sanoin pysähtyväni Järvenpäässä, koska sisareni asui siellä. Vieressäni istunut matkustaja jäi pois junasta ja vastapäätä istunut mies tuli viereeni. »Mistäs neiti tulee?» hän kysyi. »Viipurista. Mistäs herra tulee», vastasin. »Onko neiti ollut kauan Viipurissa?» mies kysyi. »Viitisen vuotta»,vastasin. »Minnekäs neiti menee», mies uteli. »Helsinkiin, joulua viettämään. Minnekäs herra on menossa», kyselin. »Minä poikkean Järvenpäähän», mies vastasi. »Sepä sattui, minäkin poikkean Järvenpäässä», sanoin. Hän oli tietysti kuunnellut äskeisiä puheitani. Sanamiekkailu jatkui.
Miehet poistuivatkin Lahdessa, mutta näin heidän asemalla tervehtivät kahta junaan nousevaa miestä. Uudet miehet tulivat istumaan lähelleni; toinen vinosti vastapäätä ja toinen aivan viereeni. Molemmat tuijottelivat minua ilkeästi, yrittivät saada hermostumaan. Kun juna lähestyi Järvenpäätä, olin haukottelevinani. Nousin, jätin matkalaukkuni, kirjani ja hattuni paikalleni. Miehille tuli kiire, kun he luulivat minun keräävän tavaroitani. Heitin takin harteilleni ikäänkuin minun olisi kylmä ja lähdin vessaan, otin vain käsilaukun mukaani. Miehet menivät edelläni käytävään. Vessa oli varattu, kun saavuimme asemalle. Seisoin vaunusillalla. Toinen miehistä asettui ovelle ja toinen seisoi hänen takanaan.
Juna lähti liikkeelle ja lisäsi vauhtia. Menin vaunun ulko-ovelle, avasin sen ja sanoin edessä seisovalle miehelle: »Väistäkääpä vähän, haluan hengittää raitista ilmaa.» Katselin junan ovelta ulos: penger vietti alaspäin, ympärillä oli peltoja ja kauempana metsikköä. Kun juna kiihdytti vauhtia, ajattelin että eivät nuo uskalla perässä tulla ja hyppäsin. Juna meni jo kaukana, kun aloin koota itseäni. Mitään pahempaa ei ollut sattunut.
Lähdin liikkeelle peltoa pitkin kohti metsän reunaa. Vastaan tuli suuria ojia, jotka jouduin kiertämään koko saran mitalta. Silloin kiroilin itsekseni, että kyllä kaikki Suomen pellot olisi pitänyt salaojittaa. Jouluaaton ilta oli jo hämärtynyt. Edellinen yö oli mennyt metsässä rämpiessä. Olin väsynyt, jännittynyt ja nälkäinenkin. En uskaltanut mennä takaisin asemalle päin. Kysyin erään talon pihassa leikkiviltä lapsilta, mistä voisin saada autokyydin. Lapset osoittivat naapuritaloa. Kyseisen talon pihalla seisoskeli mies, jolta kysyin kyytiä Helsinkiin. Selitin, että olin alkanut voida pahoin junassa, tullut asemalla ulos ja jäänyt kyydistä. Olin lähtenyt etsimään linja-autoa, mutten ollut löytänyt ja minun olisi päästävä illaksi Helsinkiin. Mies kuunteli kertomustani ja sanoi, että kyllähän se käy, mutta se maksaa kolmesataa markkaa. Tuumin, että olihan se paljon rahaa, mutta pahempaa olisi kotiväen hätääntyminen, kun en tulisikaan sovitulla junalla.
Lähtiessämme pyysin häntä sammuttamaan valon auton sisältä, selitin, että päätäni särki ja valo kävi silmiin. Kysyin vielä, että voisinko mennä pitkäkseni penkille, koska minun oli edelleen paha olla. Kun olimme ajaneet päätietä jonkin matkaa huomasimme tien varteen pysäytetyn linja-auton. Kaikki matkustajat olivat ulkona. Samassa joku valaisi meidänkin autoamme, mutta kun näkyvissä oli vain kuljettaja, meitä ei edes pysäytetty. Kuljettajani lisäsi vauhtia ja kiroili, että mitä perkelettä ne noin sohivat. Makasin hiljaa paikallani, minä tiesin.
Helsingissä pyysin viemään minut Sturenkatu 40:n kohdalle ja maksoin kyydin. Tiesin, että pihan läpi pääsee toiselle kadulle. Se oli siltä varalta, että ohrana kyselee kuljettajalta osoitetta. Sitä kautta ei jäljilleni päästäisi. Kiertelin katuja ja menin erään naistoverin luo. Hän oli äskettäin tullut Moskovasta. Hän oli juuri lähdössä äitinsä kanssa joulunpyhiksi matkalle. Naapurien takia en voinut jäädä sinne. Eikä hän voinut viedä sanaa kenellekään.
Mitä tehdä? Muistin maalari Salmisen perheen. Heillä olin usein ollut kuin kotonani. Heidän tyttärensä Tellervo oli hyvä ystäväni. Olihan se kieltämättä vähän outoa mennä jouluaattona soittelemaan ihmisten ovikelloa. Salmisen rouva oli pyörtyä minut nähdessään. Tellervo oli 40 asteen kuumeessa. Selitin tilanteeni ja pyysin, että hän menisi käymään kotonani varoittamassa, että mikäli sinne tulisi vieras mies, tämän olisi heti lähdettävä pois. Kerroin ohranan tunnistaneen minut matkalla ja pelkäsin Jaakon jäävän kiinni, mikäli hän menisi kotiini. Pyysin kuitenkin, ettei Tellervo kertoisi minusta vielä mitään. Kovasta kuumeestaan huolimatta Tellervo lähti.
Tellervo tuli sovittuun paikkaan kertomaan käynnistään. Vieras mies oli tullut, muttei voinut lähteä minnekään, koska talo oli piiritetty. Miestä oli seurattu Viipurista saakka. Minua alkoi suututtaa ja pyysin Tellervoa menemään takaisin ja sanomaan, että miehen oli lähdettävä ihan minne tahansa. Äidin asunnossa ei saanut antaa itseään ilmi. Tellervo meni uudestaan ja luki miehelle madonluvut niin, että kaveri lähti. Seurasin puiden takaa hänen lähtöään. Ohranat seurasivat häntä, mutta myöhemmin hän kykeni eksyttämään heidät ottamalla lennosta taksin.
Lähdin jälleen kävelemään katuja. Se ei ollut turvallista kun minut oli tunnistettu ja minua etsittiin. Yömyöhällä kiipesin Alppilan kallioden yli Pasilan asemalle. Jouduin väistelemään partioivia ratsupoliiseja. Lyöttäydyin erään nuoren perheen seuraan. Kerroin olevani vieras kaupungissa ja etsiväni taksia. Lähdimme yhdessä kävelemään. Juttelin pikkutytölle joulusta ja hän tarttui luottavaisena käteeni ja kertoi joululahjoistaan. Niin tulimme »yhtenä perheenä» Porvoonkadulle »viiden minuutin pysäkille», josta saisin taksin. Kiitin avustaja ajoin Karhupuiston kohdalle Viidennelle linjalle. Sitten aloin odotella pääsyä Viides linja 18:ssa olevaan Ihantolan taloon. Portti oli öisin lukossa.
Kävelin Kallion kirkon aidan taakse ja odotin kauan. Viimein noin kahden aikaan yöllä porttia kohden käveli perhe, joka alkoi kaivella avaimia. Kiirehdin paikalle ja pyysin päästä samalla sisään. Kerroin olevani isännöitsijäperheen jouluvieras ja viipyneeni kaupungilla myöhään, eikä minulle ollut tullut avaimia mukaan. He päästivät minut sisään.
Pääsin turvaan Karvoselle. Topi (Toivo Karvonen) ei ollut kotona. Hänen äitinsä ei aluksi tuntenut minua hämärässä porttikäytävässä, mutta tytöt Taimi ja Alli tunnistivat minut äänestä. Sanoin tulleeni Kuopiosta ja olevani hyvin väsynyt. He jäljestivät minut nukkumaan Topin sänkyyn. Hän itse tuli aamulla ja sovimme jatkojärjestelyistä. Veljeni lähti etsimään Jaakko Parkkaria. Päivän etsiskelyjen jälkeen hän löytyi eräästä baarista. Ihmettelimme kovasti hänen selviytymistään. Hänellekin järjestyi asunto. Pysyttelimme kumpikin asunnoissamme pari viikkoa, jotta ohrana häipyisi kannoiltamme. Samalla saatoimme levätä pois matkaväsymystä. Sitten olimme valmiit aloittamaan työmme Suomessa.
Puolue- ja nuorisotyössä keskeisintä oli yhteisrintaman ja laajan kansanrintaman rakentaminen ja toimiminen julkisissa järjestöissä. Tätä linjaa toteutettiin nyt liittymällä sosialidemokraattiseen puolueeseen ja vaikuttamalla yhä voimakkaammin ammattiyhdistys- ja osuustoimintaliikkeessä. Kommunisteja ja muita vasemmistolaisia kehotettiin näissä joukkojärjestöissä nostamaan esiin keskustelua ja toimintaa sotaa ja fasismia vastaa. Kerättiin nimiä adresseihin, tehtiin työtä Espanjan kansan auttamiseksi jne. Ammattiyhdistysliikkeessä valmistauduttiin SAK:n edustajakokoukseen. Minun työsarkaani oli nuorisotyö. Tehtäväni oli organisoida kommunistisen nuorisoliiton jäsenet toimintaan Sosialidemokraattisessa nuorisoliitossa ja kaikissa mahdollisissa joukkojärjestöissä.
Vasemmistolainen kulttuuritoiminta elpyi monien edistyksellisten kulttuurihenkilöiden vauhdittamana. Kiilan toveriseuran piirissä vaikuttivat mm. Elvi ja Aira Sinervo, Mauri Ryömä, Erkki Vala ja Jarno Pennanen. Kaisu-Mirjami Rydberg, joka silloin oli Suomen Sosialidemokraatin toimittaja, piti hyviä puheita vasemmiston tilaisuuksissa. Elli Tompuri ohjasi lausuntajyhmää, johon kuului paljon meikäläisiä nuoria.
Ensimmäinen työmatkani suuntautui Kotkaan. Sain Taivaiselta rahaa, puoluetunnukset ja osoitteet, mutta en käyttänyt niitä. En luottanut Taivaiseen. Käytin vanhoja kommunistisen nuorisoliiton aikaisia yhteyksiäni. Menin erään nuorisoliittolaispojan, Tuomas Lylynojan, luo. Hän asui äitinsä kanssa Metsolan omakotitaloalueella. Taloon ei millään päässyt naapurien huomaamatta ja juuri kun nautimme tulokahveita, naapurin emäntä tuli sisään. Hän tuli uteliaisuuttaan katsomaan vierasta. Minun ei auttanut muu kuin nousta ja esittäytyä. Sanoin jonkun nimen. »Eihän vaan niitä Tuomaksen tyttöystäviä?» tivasi utelias naapuri. Tuomaksella oli vakituinen tyttöystävä, mutta hänen äitinsä kiirehti selittämään: »Minä ajattelin, että poika ei ottaisi heti ensimmäistä, vaan kutsuisi niitä vuoron perään nähtäväksi — osaa sitten paremmin valita.» Minä olin ihmettelevinäni, että vai oli niitä muitakin.
Asuin »Tuomaksen tyttöystävänä» pari kolme viikkoa. Teimme lujasti töitä: keräsimme entisiä kommunistisen nuorisoliiton jäseniä ja suunnittelimme uuden suunnan mukaista toimintaa, yhteisrintaman aikaansaamista. Nuoret päättivät liittyä vähitellen sosialidemokraattiseen nuoriso-osastoon. Osa oli liittynytkin jo, mutta he eivät halunneet hävittää omaakaan soluaan. Selitin, että tietysti he voisivat kokoontua keskenään jos halusivat, mutta pahinta nyt olisi jäädä kiehumaan omissa liemissä. Parasta olisi tehdä työtä siellä, missä ihmiset olivat.
Kotkan työväenopiston johtajan oli siihen aikaan Väinö Meltti. Hänen vaikutuksensa oli suuri edistyksellisen kulttuurin, yhteisrintamahengen ja rauhanaatteen levittämistyössä.
Sosialidemokraattisen puolueen johtohenkilöitä mm. Aleksi Aaltonen kävi samaan aikaan Kotkassa selvittämässä ketkä olisi erotettava sos.dem. nuorisoliitosta. Monta toveriamme erotettiin. Sosialidemokraattisetkin nuoret ihmettelivät, miksi työläisnuoria erotettiin omasta järjestöstään. Puoluejohdon uskolliset saatiin kuitenkin vakuuttuneiksi siitä, että jotkut olivat »mukaan soluttautuneita kommunisteja» ja erottamiset toimeenpantiin.
Tulossa oli sos.dem. nuorisoliiton liittokokous Jyväskylässä. Puolueen taholta painostettiin, että edustajiksi oli valittava vain »luotettavia» ja nimettiin ketä ei saanut valita. Kaikista vastatoimista huolimatta, saimme Kotkasta Jyväskylän liittokokoukseen kolme edustajaa. Vieno Kukkola oli heistä yksi, muiden nimiä en muista. Kaikkiaan edustajista oli 30 % meidän kannattajia.
Tampere oli muistini mukaan seuraava työkohteeni. Sielläkin oli käynnissä kova kamppailu. Meikäläisten työ sosialidemokraattisessa nuorisopiirissä oli voimakasta. Piiri erotettiin nuorisoliitosta »kommunistisena». Tampereella toimi monia hyviä nuorisoliittolaisia kuten Anni Suosalo (Kilpeläinen) ja Betty Peltonen, joka suuntautui työhön sivistyneistön keskuudessa. Vasemmistolainen sivistystyö aktivoitui entisestään, kun julkisuuteen tuli Etsivän Keskuspoliisin salainen muistio, jossa tuhansien »epäluotettaviksi» leimattujen kansalaisten joukossa oli myös tunnettuja kulttuurihenkilöitä.
Tampereella viivyin ehkä kuukauden päivät. Sitten menin Vaasaan. Siellä toiminta näytti olevan niin heikkoa. En saanut yhteyttä muihin kuin Veikko Hauhiaan ja hänen vaimoonsa Marttaan. Mutta hekin olivat jostain syystä sitä mieltä, että nyt oli syytä olla hiljaa. He suorastaan pelästyivät tuloani. Mutta yhdessä ryhdyimme toimintaa herättelemään.
Vaasasta menin Pietarsaareen. Yhteydenotto sikäläisiin tovereihin oli tapahtahtuma, joka jälkeenpäin ajatellen tuntuu huvittavalta. Silloin se ei naurattanut ollenkaan. Pietarsaaresta oli lähetetty ohjeet, että tulisin linja-autolla ja menisin osuusliikkeen ravintolaan josta minut noudettaisiin. Minulla oli nälkä, tilasin ruokaa ja lueskelin lehtiä. Lopulta ravintolaan tuli kaksi miestä, jotka istuutuivat kauimmaiseen pöytää, vilkuilivat sieltä minua ja joivat kahvia. Istuin paikallani monta tuntia, tilasin kahviakin. Aloin tuskastua ja suunnitella palaavani Helsinkiin. Miehethän saattoivat olla ohranoita.
Lopulta miehet lähtivät ulos, kulkivat minun ohitseni ja toinen kuiskasi: »Seuraa perässä». Maksoin ruokani, puin takin päälleni ja lähdin hiljalleen kävelemään heidän perässään. Perillä, toisen asunnossa, miehet ihmettelivät, että kyllä tyttö oli rauhallinen, vaikka he siellä pitkään tarkastelivat ja kokeilivat. Se oli kuulemma huvittanut heitä. »Mutta kyllä sinä söit kauan», he sanoivat.
Pietarsaaressa minut majoitettiin Koskisen perheeseen. Heillä oli kaksi huonetta. Nukuin lasten kanssa toisessa huoneessa samalla laverilla. Tilaa oli vähän. Sain heillä myös ruuan. Antamallani ruokarahalla ostettiin syömiset koko perheelle. Perheen isä oli työtön ahtaaja. Satamatyöläisten kanssa suunnittelimme juttuja Palkkatyöläiseen ja Kuljetusliiton lehteen. Silloin ei ollut työehtosopimuksia eikä sosiaaliturvaa. Pietarsaaressa saimme ammttiyhdistysliikkeen voimistumaan ja taisteluhengen kohoamaan satamassa. Nuorisonkin keskuudessa näkyi toimintamme tuloksia: nuoria liittyi sosialidemokraattisiin nuoriso-osastoihin, toiminta voimistui ja yhteistyön merkitys alkoi näkyä.
Sitten matkustin Kemiin ja jäin junasta Simon asemalla. Sieltä jatkoin Kemiin Veitsiluodon autolla. Täälläkin liikuin käyttäen kommunistisen nuorisoliiton aikaisia yhteyksiä. Taivaisen antamia puoluetunnuksia en missään käyttänyt.
Tiesin, että Kemin osuusliikkeessä oli työssä meikäläisiä nuoria. Menin myymälään, tuttu myyjä katseli minua pitkään. Odottelin, kunnes ostajat olivat lähteneet ja olin myymälässä ainoa asiakas. Sanoin kommunistisen nuorisoliiton vanhan tunnuksen ja kysyin jotain määrättyä tavaraa. Myyjä pelästyi hirveästi ja veti minut takahuoneeseen. Hän kertoi, että ohrana ja poliisi olivat olleet aamusta alkaen sekä rautatieasemalla että linja-autoasemalla. Monia ihmisiä oli pidätetty sinä päivänä. Myyjä arveli, että he etsivät minua. Taivainen oli siis antanut ohranoille tiedon, että olin sinä päivänä tulossa Kemiin. Minut vietiin majoituspaikkaani. Annoin ensin jälkieni rauhoittua ja sitten aloitin työni.
Kemissä ollessani sain Tukholmasta tiedon, että siellä olevat SKP:n johtohenkilöt toivoivat jonkun Suomesta tulevan kertomaan tilanteesta ja saamaan ohjeita. Helsingissä minulle sanottiin, että minä olin ainoa, joka voisi lähteä. Päätin lähteä, vaikka matkasta tulisi hankala. En voisi mennä laivalla, koska minua seurattiin.
Lähdin Ruotsiin pohjoisen kautta. Viivyin Kemissä pari viikkoa saadakseni selville seurattiinko minua. Taivainen tiesi lähdöstäni. Häneltähän sain rahaa matkaa varten, Tukholman osoitteet ja tunnukset. Milloin ja mitä kautta aioin mennä, sitä hän ei tiennyt. Saattoi sen kyllä arvata.
Kun tilanne tuntui rauhoittuneen, lähdin Kemistä A. Salmela -nimisen toverin kanssa Tornioon. Tuttu taksimies, puolueen jäsen, vei meidät. Torniossa kävimme Salmelan kanssa ensin syömässä todetaksemme seurattiinko meitä. Sitten lähdimme »rakastuneena» parina kulkemaan siltaa pitkin Haaparantaan. Niin menimme tullin ohi, eivätkä koirat perään haukkuneet. Minulla oli sininen takki ja tukka kätkettynä baskerin alle, koska ohranassa tuntomerkkinäni oli mm. harvinaisen vaalea ja runsas tukka.
Haaparannassa menimme osoitepaikkaamme ja hoidimme tehtävämme siellä. Yöllä tulimme Luulajaan. Käytimme tietämättämme samaa reittiä kuin Espanjaan menijät. Siksi vastaanottajamme Luulajassa olivat hämmästyneitä, kun toinen tulija olikin nainen.
Meidät vietiin nukkumaan vinttikammariin, jossa oli vain yksi sänky. Salmela ihmetteli, että miten me nyt nukutaan. »Nuku sinä miten tahdot, mutta minä nukun näin» sanoin, heittäydyin sängylle, käänsin selkäni ja nukahdin heti. Aamulla puoli kolmelta meidät tultiin herättämään. Oli aika lähteä pääradan varteen Tukholman junalle. Salmela naurahteli, että mitähän Helmi sanoisi, jos tietäisi, että nukuttiin samassa sängyssä. Takaisin tullessa yöpyessämme samassa paikassa isäntäväki kertoi ihmetelleensä, miten nuoripari nukkui eri puolilla sänkyä ja selin toisiinsa.
Tukholmaan saavuttuamme otimme taksin ja ajoimme meille annettuun osoitteeseen. Talon ulkopuolella seisoskeli kaksi miestä. Menimme ovelle. Siinä oli summeri. Miehet tulivat myös. En halunnut heidän nähtensä painaa ovinappia, mutta he itse painoivat »avuliaasti» oikeaa nappia. Ei ollut vaikea arvata heitä suomalaisen ohranan miehiksi.
Tähän puolueyhteyspaikkana toimivaan asuntoon haettiin sitten Yrjö Enne, jonka Tukholmassa ollessani tapasin moneen kertaan. Muutimme sifferin, koska Taivaisella oli entinen sifferi tiedossa. Vappu Hurmevaara vei Armas Salmelan majapaikkaansa ja minut toiseen. Meitä ei enää seurattu. Minut majoitettiin Enbyhyn erään arkkitehtipariskunnan omakotitaloon, jossa hoideltiin SKP:n asioita. Sieltä mm. levitettiin Suomeen lehtisiä nimeltä »Suomen miehen suoria sanoja».
Tukholmaan saapumiseni jälkeen tuli pohjoisen tovereilta tieto, että tulossa oli kaksi suomalaista miestä, jotka ehdottomasti vaativat päästä puoluelinjaa pitkin Tukholmaan. Linja oli laitettava poikki. Oli selvää, että tulossa oli ohrana, joka halusi polttaa koko linjan. Taivainen oli tietysti tämänkin takana.
Siihen aikaan SKP:n asioita Tukholmassa hoiti yksinään Yrjö Enne. Poika Tuominen ei vielä ollut tullut Moskovasta, Antti Hyvönen ja Inkeri Lehtinen olivat juuri ennen tuloani lähteneet Moskovaan. Armas Salmela lähti pian takaisin Suomeen, mutta minua Enne pyysi jäämään lepäämään. Olin hänen mielestään huonossa kunnossa. Olinkin niin laiha, että luut kolisivat. Enne ei antanut minun edes sifrata raporttiani Moskovaan, vaan teki sen itse ja vaati minua lepäämään.
Viivyin Tukholmassa yli vapun. En ainakaan huomannut, että minua olisi seurattu. Paluumatkalle Helsinkiin lähdin taas pohjoisen kautta. Matkan varrella poikkesimme taaas Luulajaan. Erään opettajaperheen autolla ajettiin komeasti Suomen puolelle Tornioon. Auto oli tullimiehille tuttu, perhe kävi usein Suomen puolella, eikä se siten herättänyt epäilyksiä.
Tornion seurahuonella söimme rauhassa ja kunnolla. En kuitenkaan voinut jäädä yöksi Tornioon, eikä sinä päivänä kulkenut enää junia tai busseja Kemiin. Saattajani soitti minulle Kemistä taksin. En muistanut kemiläisen asunnon osoitetta, mutta ajatin Kivistön apteekin luo ja kävelin siitä tutulle pihalle. Heittelin toisen kerroksen ikkunaan pieniä kiviä. Rouva luuli, että hänen miehensä oli tullut metsätöistä kotiin ja tuli iloisena avaamaan. Kemistä eräs puoluetoveri vei minut autolla Simoon, josta nousin junaan. Keravalla vaihdoin junasta bussiin, jolla tulin Helsinkiin.
Helsinkiin tultuani kuulin, että Jaakko Parkkari oli pidätetty. Ja kun sain ensimmäiset lehdet käsiini, luin, että Tukholmassa Yrjö Enne oli pidätetty. Tekemäni raportti oli »palanut», hän ei ollut ehtinyt sifrata sitä.
Sanoin, että Taivaiselle ei saa kertoa paluustani, eikä häntä saa enää käyttää missään puoluetehtävissä. Suomessa olevat puoluejohdon jäsenet olivat lopulta alkaneet uskoa, että Taivainen oli ohranan palveluksessa. Enteen vangitseminkin oli selvästi hänen aikaansaannostaan. Helsingissä Taivainen vaati Karvoselta, että uudet sifferit oli annettava hänen kauttaan sifraajalle. Minä en siihen suostunut, vaan jätin ne suoraan sifraajalle yhteyshenkilön kautta. Korostin sitä, että Taivaista ei saa eikä voi käyttää mihinkään enää. Hän oli jo ilmiantanut kaikki samalla kurssilla olleet toverit.
Miten Ruotsista tulin jäi ohranalta kokonaan havaitsematta, kuten myöhemmin kuulusteluissa ilmeni. Ohranalle oli selvitetty vaatetukseni aivan väärin, joten tullimiehet olivat erehtyneet henkilöstä Tornion sillalla. Joku muu Ruotsiin menijä oli joutunut kiusallisen huomion kohteeksi minun sijastani.
Helsingissä suunnittelimme tulevia tehtäviä. Edustajakokoukset olivat tulossa, niitä pohdittiin paljon. Kävin myös uudelleen Kotkassa, jossa puolueen aluekonferenssi oli järjestetty erääseen saareen. Se oli mielenkiintoinen tilaisuus. Sikäläisistä osanottajista muistan Jali Kukkolan. Kokousta pidettiin suuressa teltassa, ja puoluejäsenten perheet — mukana lapsiakin, pitivät vartiota siltä varalta että saarelle tulee vieraita. Kokit laittoivat ruokaa.
Siellä käsiteltiin monenlaisia asioita: sodan- ja fasismin vastaista liikettä, talonpoikaiskysymyksiä ja kaikkea mahdollista puolue-elämään kuuluvaa. Kun olin lähtenyt Helsingistä minulle oli annettu tehtäväksi vain seurata kokousta — ei haluttu rasittaa minua selostuksilla, kun oli pitkä matka takana ja ollut monenlaista muutakin touhua. Kuitenkin siellä perillä minua pyydettiin pitämään pääalustus kaikista edellämainituista aiheista. Sanoin että en ole millään tavalla valmistautunut sellaiseen enkä ole saanut sellaista tehtävääkään. He sanoivat tähän, että he tuntevat toisensa niin hyvin että tietävät, mitä jokainen heistä puhuisi. He haluavat nyt tuoreita eväitä. Yritin sitten parhaani mukaan antaa heille niitä tuoreita eväitä. Neuvottelukokous kesti pari päivää, eikä siellä mitään sen ihmeempää tapahtunut. Ihan rauhassa ja hengissä palasin Helsinkiin kokouksesta. Joitakin pienempiä tehtäviä minulla oli sen jälkeen. Sitten lähdin pois Helsingistä pitämään kesälomaa ja lepäämään.
Illegaalisen työni aikana olin yhteistoiminnassa lukuisten kommunistien kanssa eri puolilla Suomea. Tällaisia olivat Helsingissä lähinnä Toivo Karvonen, Paavo Kivikoski ja Impi Anttila. Martta Suhonenkin hoiteli jonkin verran yhteyksiä. Lahdesta ovat mieleeni jääneet mm. Lilja Tamminen, Kockin pariskunta, Långin veljekset Toivo ja varsinkin Matti, joka tapettiin sodan aikana. Kotkalaisista mainittakoon Tuomas Lylynoja ja hänen äitinsä, Tampereelta Elli Stenberg, Lammisen perhe ja Anni Suosalo, syntyisin Oulusta ja silloin vielä nimeltään Kilpeläinen. Häneen olin yhteydessä nuorisopuolella. Mutta nuorisoasioissakin liikkuessani jouduin tekemään paljon puoluetyötä.
Matkustaminen illegaalisella kaudella ei ollut sekään yksinkertaista. En koskaan voinut käyttää keskusasemia. Junaan tai linja-autoon oli noustava matkan varrelta. Pois oli jäätävä ennen varsinaista määränpäätä ja kierreltävä. Kerran olin matkalla Tampereelle. Lähdin matkaan Keravalta ja jäin autosta pois Kangasalla. Samalla autosta jäi pois mies, joka oli ollut autossa jo ennen minua. Kuljeskelin tietä eteenpäin ja mies kulki perässäni. Lopulta poikkesin erään omakotitalon pihalle ja jäin odottelemaan, kunnes mies oli häipynyt näkyvistä. Sitten nousin Tampereelle menevään autoon. Tällä kerralla perässäni ei ollut ohrana, mutta aina piti varoa. Myöhemmin kuulusteluissa tuomari Rinne ihmettelikin sitä, miten pystyin liikkumaan niin taitavasti, ettei minua saatu kiinni, vaikka liikkeeni suurin piirtein tiedettiinkin.
Kokousten järjestäminen vaati sekin monenlaisia järjestelyjä. Kerran sovin työtoverini Tildan kanssa, että voimme käyttää hänen asuntoaan kokoukseen. Hän lähetti miehensä Porvooseen ja lähti itse poikansa kanssa ulos. Sovimme, että asunto on käytettävissämme iltaan saakka ja sovimme myös, ettemme tupakoi, ettei mies haistaisi ja alkaisi epäillä mitään. Pidimme kokousta, eri puolilta maata tulleet toverit selostivat tilannetta omalla paikkakunnallaan ja olimme jo lopettamassa kokousta, kun ovikello soi. Se soi pitkään ja vaativasti. Emme avanneet ja jäimme odottamaan. Ilmeisesti soittaja kiersi talon ja palasi uudeleen oven taakse.
Säikähdimme ja päätimme lopettaa kokouksen ja poistua asunnosta yksi kerrallaan. Kun menin kotiin, äiti kertoi, että Tildan mies oli käynyt kysymässä meitä. Äiti oli sanonut, että varmaan ovat jossain kävelemässä. Hän tiesi, mistä oli kysymys. Tilda oli aamulla ottanut mieheltään avaimet taskusta. Mies oli portilla odottamassa, kun Tilda poikansa kanssa palasi. Varmistaakseen, ettei mies huomaisi asunnossa käydyn, hän pyysi miestään hakemaan kellarista perunoita ennen sisään tuloa. Näin hän ehti ensin sisälle ja tuulettamaan.
Viimeksi Tukholmassa käydessäni Yrjö Enne oli kysynyt minulta, kuinka kauan aion jatkaa työtäni. Vastasin että en kai kovin kauan — tavallinen aikahan illegaalisessa työssä oli noin kuusi kuukautta, koska se on erittäin rasittavaa. Tuo kuusi kuukautta alkoi minun osaltani tulla täyteen. Lisäksi olin jo niin täydellisesti ohranan varjostama, että en voinut käydä juuri missään ohranan seuraamatta.
Neuvostoliittoon en voinut enää palata, kun tilanne siellä oli muuttunut vaikeaksi ja suomalaisiakin vangittiin. Enne ehdotti, että siirtyisin Tukholmaan, sillä Suomessa joutuisin joka tapauksessa pian vankilaan. Vastasin hänelle, että ei minua ole koulutettu sitä varten että tulisin Tukholmaan piileksimään — minut on koulutettu Suomea varten. Enne naurahti ja totesi, että viidellä, kuudella vuodellahan itse kukin meistä voisi lunastaa laillisuutensa. Tähän sanoin, että olenpahan sitten ainakin julkisuudessa jos joudun istumaan linnassa niin kauan.
Elokuussa vielä neuvottelin puoluetovereiden kanssa siitä, mitä minun tulisi tehdä. Neuvostoliittoon ei enää ollut menemistä — tilannetta siellä vaikeutti myös sodan vaara, ja varmaan myös Suomen ohrana teki siellä omaa työtään. Sieltä lähetettiin pois niitä suomalaisia, joilla ei ollut Neuvostoliiton kansalaisuutta. Itsekin olin ehtinyt estää monen lähtöaikeet Neuvostoliittoon sanomalla, että sinne ei enää voi mennä, siellä ei oteta vastaan. Lopulliseksi päätökseksi tuli, että alan legalisoitua Suomessa.
Jäin siis nyt julkiseksi kansalaiseksi. Päätin kuitenkin lähteä pois Helsingistä, koska äitini pelkäsi koko ajan puolestani. Hänellä oli heikko sydän ja vaikea astma. Matkustin Jyväskylään ja otin taloudenhoitajan paikan kamreeri Puolakan perheestä. He asuivat kahden perheen rivitalossa.
Pian tuloni jälkeen rouva kertoi luottamuksellisesti, että poliisilaitokselta oli soitettu ja sanottu että taloihin muuttaneet pitäisi varmistaa, »kun rajan takaa kuulemma tulee tänne kaikenlaisia ihmisiä». Rouva kysyi, muuttaisinko kirjani Helsingistä Jyväskyläänpä lupasin tehdä sen. Pyysin että kirjani toimitettaisiin virkateitse Jyväskylän väestörekisteriin. Muutaman viikon kuluttua kysyin rouvalta, voisinko soittaa ja tiedustella asiaa. Rouva seisoi jännittyneenä vieressäni, kun soitin. Minulle vastattiin, että kirjat olivat tulleet. Kysyin vielä varmuuden vuoksi, ovatko ne kunnossa ja sieltä vastattiin, että ne ovat täysin kunnossa. Rouva huokasi helpotuksesta.
Viihdyin hyvin Puolakan perheessä ja tein kaikki taloustyöt. Mutta aikaa jäi muuhunkin. Joka paikassa esiinnyin omalla nimelläni, lainasin kirjoja kirjastosta ja aloin käydä kansalaisopistossa yhteiskuntatieteiden luennoilla. Samassa kaupungintalossa oli myös poliisilaitos ja paikallinen ohrana.
Kovasti minua pyydettiin muihin perheisiin — luvattiin parempaa palkkaakin ja sanottiin, että he haluavat kotiinsa luotettavan ihmisen. En kuitenkaan vaihtanut työpaikkaa, koska en aikonut viipyä Jyväskylässä pitkään. Rouva luotti minuun täydellisesti — hän jopa useita kertoja järjesti minut myymään pääsylippuja Marttojen juhliin kaupungintalolle. Tästä työstä sain aina maksun. Olihan raha minulle tarpeen. Myin siis pääsylippuja aivan Jyväskylän ohranan silmien alla, samassa talossa.
Helsingissä ohrana ei suinkaan ollut unohtanut minua — en voinut edes lähettää kirjeitä postissa suoraan äidilleni, koska hänen postiaan pidettiin silmällä minun takiani. Osoitin kirjeet veljeni morsiamelle. Hän vei ne äidilleni. Kirjoitin, että muutan keväällä takaisin, vuokraan asunnon ja alan huolehtia hänestä. Äitikin lähetteli minulle kirjeitä. Mutta sitten ei pitkään aikaan kuulunut mitään. Eräänä helmikuun aamuna tuli veljeltäni sähke: äiti kuoli, matkusta heti. Iltapäivällä tuli postissa edellisenä päivänä lähetetty kortti, jossa kerrottiin äidin olevan hyvin heikkona sairaalassa ja kehotettiin minua matkustamaan heti.
Näytin sähkeen rouvalle ja hän ymmärsi, että minun oli lähdettävä heti. Hän pyyteli minua palaamaan takaisin. Hän lupasi helpottaa taloustöissä — sanoi että kudottaisiin vain kankaita yhdessä. Hän kertoi, että heillä oli ommeltu suojeluskunnan lippukin, mutta »sitä ei uskalla kaikille sanoa». Varmaan hänelle oli ollut järkytys, kun ohranat olivat tulleet kuulustelemaan häntä. Myöhemmin kuulin, että hän oli sanonut kuulustelijoille, että neiti Kumpulainen oli hyvä ja luotettava ihminen ja että hän antamassaan todistuksessa oli maininnut kaiken minkä tiesi. Kaikki kunnia hänelle tästä lausunnosta, eihän hän tosin muuta tiennytkään, mutta joku muu olisi siinä tilanteessa painostettuna voinut antaa toisenlaisenkin lausunnon. Myöhemmin ohranassa tuomari Rinne sanoi minulle, että tokko te osasitte perunoitakaan keittää. Vastasin, että minulla on mustaa valkoisella että olen työni osannut.
Lähdin Jyväskylästä samana päivänä kun olin saanut tiedon äitini kuolemasta. Seuraavana aamuna tulin Helsinkiin ja menin veljeni asunnolle. Aloimme järjestellä äidin hautajaisia. Päätin, että jään Helsinkiin, vaikka minulla olisi ollut mahdollisuus lähteä Tukholmaan. Tuntui samantekevältä, miten elämäni siitä lähtien järjestyisi.
Hautajaisten jälkeen aloin etsiä työpaikkaa Helsingistä. Pääsin Hetekan tehtaalle, jossa tehtiin sänkyjä ja lastenvaunuja. Aluksi työskentelin lastenvaunuosastolla. Myöhemmin pääsin kutomaan rautasängyn pohjia ja ansaitsin aika hyvin, koska työ vaati erikoistumista ja tein pitkiä päiviä — aamusta jopa lähelle puolta yötäkin joskus.
Jäin asumaan Toivo-veljeni kanssa äitimme asuntoon. En käynyt juuri missään, koska huomasin heti, että asuntoani ja työpaikkaankin pidettiin silmällä ja liikkumistani seurattiin kiinteästi. Eräät henkilöt, jotka tulivat keskustelemaan kanssani, olivat selvästi ohranan miehiä. Iltaisin lähdin joskus kävelemään ja yksi tai kaksikin miestä, jotka olivat seisoskelleet portilla, lähtivät seuraamaan minua. Sillä tavoin kiertelimme pitkin kaupunkia, joskus Kaivopuiston tai Töölön ympäri. Kun näiltä pitki Itä kävelyiltä tulin väsyneenä kotiin, sanoin joskus ystävällisesti saattajilleni hyvää yötä.
Tuollainen oli kiusallista — en voinut mennä ystävien ja tuttavien luo käymään, seuraajat olivat aina perässäni. Veljeni närkästyi heihin kovastikin. Hän kertoi, että kun hän tuli iltaisin kotiin omista harrastuksistaan tai morsiamensa luota, niin aina tutkittiin kasvot kotiovella melkein taskulampun avulla. Hän oli kironnutkin miehille ja käskenyt mennä kauemmaksi.
Kevät ja kesä menivät samaan tapaan. Syksyllä sairastuin ja makasin kuukauden päivät kotona. Kun minua ei ollut näkynyt missään, niin eräänä iltana Taivainen yritti tulla sisään ja selitti olevansa SKP:n asioilla. Veljeni oli selvillä tilanteesta ja vastasi, ettei täällä tarvita SKP:tä eikä muitakaan puolueita. Taivainen oli yrittänyt selittää, että »olen tuomassa sisarellesi taloudellista avustusta». Veljeni oli käskenyt hänen painua tiehensä ja sanonut ettei sisar tarvitse avustusta.
Taivainen pyrki edelleenkin liikuskelemaan SKP:n liepeillä, mutta häntä irroteltiin hiljalleen. Toivo Karvonen kertoi käyneensä syyskesällä 1938 Tukholmassa tapaamassa Arvo »Poika» Tuomista, joka silloin vielä oli hoitelevinaan puolueen asioita. Karvonen oli sanonut Tuomiselle, että on saatu vahvat todisteet siitä, että Taivainen on ohrana. Hän oli kertonut Tuomiselle monta esimerkkitapausta. Mutta Tuominen oli sanonut että »haukuttu väärä puuta, Taivainen on täysin luotettava».
Taivainen ei kuitenkaan saanut enää mitään puolueyhteyksiä, häneen ei luotettu. Minä kylläkin olin silloin jo erossa kaikesta. En voinut osallistua enää mihinkään toimintaan, koska ohrana seurasi jokaista askeltani. En halunnut olla yhteydessä kehenkään, koska jokainen, jonka kanssa olisin tekemisissä, olisi leimautunut. Oli oltava varovainen, ettei tulisi uusia pidätyksiä.
Toivuin hiljalleen sairaudestani. Palasin työhön, mutta en ehtinyt olla työssä montakaan päivää, kun pidättäjät tulivat kotiini. Se tapahtui marraskuun 30. päivänä 1938. Samana aamuna samoihin kellonaikoihin oli pidätetty monta muutakin kommunistia, mm. Paavo Kivikoski, Toivo Karvonen, Saara Komulainen ja Tyyne Tuominen. Paavo Koskinen oli pidätetty jo aiemmin hänen tultuaan Espanjasta. Pidätettyjä oli kaikkiaan parikymmentä — kaikki helsinkiläiset kommunistit, jotka Taivainen tunsi. Taivainen itsekin pidätettiin muodon vuoksi. Myös muissa kaupungeissa tapahtui pidätyksiä. Taivaisen tuntemista kommunisteista jäivät vapaalle jalalle vain muutamat, jotka eivät olleet Helsingissä. Eräät olivat poissa Suomestakin.
Olin aamulla työhön lähdössä, kun ovikello soi ja ovea hakattiin. Sanoin veljelleni ja hänen vaimolleen, joiden kanssa asuimme yhdessä pienessä yksiössä, että siellä haetaan nyt minua, olkaa rauhassa. Veljeni oli äskettäin mennyt naimisiin. Ovesta työntyi sisään ohranan miehiä Iso-Mäkelän johdolla ja he sanoivat pidättävänsä minut.
»Mitäs miehiä te olette. Ei tänne noin vain tulla», sanoin heille. Eräs nuorempi miehistä huusi, että kyllä te meidät tunnette. Iso-Mäkelä rauhoitteli: »Pojat, ottakaa rauhallisesti — näytetään merkkimme». He näyttivät Etsivän Keskuspoliisin merkin. Sanoin, että tuossa on laatikkoni ja tuossa sänkyni — kaikki muut tavarat ovat veljeni. He penkoivat laatikon ja tutkivat sängyn. Eihän sieltä mitään löytynyt. Käskin heidän toimia nopeasti, koska veljeni ja hänen vaimonsa olivat lähdössä työhön ja ovi oli saatava lukkoon: »Koska sanoitte tulleenne hakemaan minua, en aio ottaa avainta mukaani».
He kysyivät vinttiä ja kellaria. Talosta löytyi kumpikin. Meillä oli puulämmitys ja kellariin oli juuri tuotu talven puut pilkottuina. Menimme kellariin, ja he kysyivät, mitä täällä on. Sanoin että tutkikaa, sitä vartenhan olette täällä, mutta puut ovat veljeni, minulla ei ole niihin osuutta.» »Onko tänne jotain piilotettu?» he kysyivät. Kehoitin etsimään. »Milläs täältä etsii, kun kellari on täynnä puita. Niiden takana voi olla piilotettuna mitä vain. Onko siellä mitään?» he tiukkasivat minulta. Kehoitin katselemaan itse.
Kellarista he lähtivät kiukkuisina ja menimme vinttiin. Se oli vielä tyhjentämättä äitini jäljiltä ja aivan täynnä. Hän oli kerännyt sinne kaikenlaista, kuten vanhat usein keräävät. Taas ohranat kysyivät, mitä täällä oli. Sanoin, että en tiennyt. He huomasivat siinä muutamia kirjoja, joita olin lähettänyt Neuvostoliitosta postissa äidilleni ja veljelleni.
He aikoivat ottaa kirjat mukaansa, mutta sanoin että eivät ne ole minun, vaan veljeni ja äitini, niissä on heidän nimensäkin. Muistutin, että ei heillä ole lupaa ottaa muuta kuin minun tavaroitani.
Kirjat jäivät vintille. Iso-Mäkelä murisi, että olisi sieltä vintiltä ja kellaristakin saattanut löytyä jotakin, kun olisi vain ollut aikaa tarkastaa. Kehoitin tulemaan toisen kerran, muttapuut olisi ladottava ihan samalla tavalla takaisin kuin veljeni oli ne sinne latonut.
Kun miehet alkoivat tehdä lähtöä, he sanoivat minulle että mukaan vain, oli mentävä raitiovaunulla. Sanoin heille, että en lähde mihinkään raitiovaunulla heidän kanssaan — eikö Etsivällä Keskuspoliisilla ole enää autoa? Kyllä autoja oli, mutta nyt oli niin paljon pidätettäviä, että kaikki olivat ajossa.
Lupasin lähteä raitiovaunulla sillä ehdolla, että he eivät tulisi istumaan lähellekään. Sanoin, että en kehtaisi istua raitiovaunussa ohranoiden kanssa — joku voi luulla, että minäkin olen ohrana. He lupasivat, että saisin istua yksin, toinen ohrana istuisi edessäni ja toinen takanani.
Niin ajoimme raitiovaunulla Ratakadulle. Kun pääsimme perille, takkini ja hattuni otettiin pois ja minut vietiin koppiin. Näin, että sänky oli nostettu seinälle. Laskin sen alas, heittäydyin siihen pitkäkseni ja nukahdin heti oikein syvään uneen. Ilmeisesti se johtui siitä, että pitkäaikainen jännitys laukesi.
Joskus kymmenen jälkeen minua tultiin hakemaan kuulusteluun. Hakijat herättelivät minua ja sanoivat, että tyttö vain nukkuu, vaikka täällä yleensä itketään. Nousin istumaan ja kysyin, mitä syytä on itkeä, kun en tiedä tehneeni mitään pahaa. »Ottakaa selvää, kenet olette pidättäneet ja päästäkää nopeasti pois — teille on ilmeisesti sattunut erehdys.»
He vievät minut ja ottivat sormenjäljet. Sitten tuli ensimmäinen kuulustelu. Kuulustelijaksi esittäytyi valtiollisen poliisin apulaispäällikkö tuomari Rinne. Hän käski minun kertoa missä olin ollut ja mitä tehnyt. Kerroin lyhyesti elämästäni ja siitä maaliskuun 8. päivästä 1932, jolloin kotonani oli suoritettu kotitarkastus. Kerroin, että siihen saakka olin ollut töissä Torsten Emeleuksen huonekalutehtaassa lähes 5 vuotta ja sen jälkeen siirryin Neuvostoliittoon. Silloin Rinne huudahti, että siitähän tässä on kysymys. Sanoin, että miksi ette heti sitä kysynyt, miksi piti aloittaa niin kaukaa — ei siinä mitään salattavaa ollut.
Selitin, että olin silloin nelihenkisen perheen huoltaja. Kun veljeni pääsi tehtaalle työhön, minä lähdin Neuvostoliittoon muiden työttömien mukana, niin perheellä oli helpompaa, kun oli yksi suu vähemmän syömässä. Leipää minä läksin sieltä hakemaan, työttömyyttä pakoon selitin. Sitten alkoi kuulustelu siitä, mitä olin Neuvostoliitossa tehnyt. Kerroin olleeni työssä, kysyneeni sieltä töitä Leningradiin päästyäni. Olin halunnut huonekalutehtaaseen, jollaisessa olin Helsingissäkin ollut. Sitten kerroin kuulustelijoille siitä moskovalaisesta tehtaasta, jossa olin työskennellyt.
Kuulustelija, tuomari Rinne totesi: »Kyllä te tunnette niitä asioita, teidän on täytynyt olla siellä työssä, mutta ei koko aikaa.» Kysyin, missä sitten olisin ollut. Hän kysyi olenko opiskellut Lenin-koulussa. Sanoin, että en ole opiskellut ja ihmettelin, onko siellä sellainenkin koulu. Rinne hämmästeli, että enkö sitä tiedä. Minä vastasin, että onkohan se siinä torin luona vastapäätä Moskovan neuvoston taloa. Siellä on Marx-Engels-Lenin instituutti — nimen olen lukenut seinästä ohikulkiessani, muuta en tiedä.
Heillä oli tarkka oppilasluettelo Lenin-koulun siltä kurssilta missä Taivainenkin oli ollut. Oli tarkat tiedot aina istumajärjestystä myöten ja miltei kaikista valokuvat. Minun kuvani oli Anna Laurenin nimen kohdalla. Ihmettelin, että siinähän on minun kuvani, mutta en minä ole Anna Lauren. Rinne vain naureskeli ja sanoi, että tehän vähän väliä vaihdatte nimiänne niin kuin apteekin pullon etikettiä aina lääkkeen mukaan. Tästä nimiasiastakaan ei päästy yksimielisyyteen.
Sanoin olleeni Moskovassa huonekalutehtaassa töissä kunnes lähdin takaisin Suomeen. Kerroin palanneeni vuotta myöhemmin kuin he väittivät. Palaamiseni syyksi ilmoitin äitini sairastumisen. Kun veljeni aikoi mennä naimisiin, halusin tulla huoltamaan äitiäni, koska Suomi ei näytä huolehtivan sairaista vanhuksista.
Ensimmäisen kuulustelun lopuksi Rinne vakuutti: »Minä vannon teille, neiti Kumpulainen, että tulette muuttamaan nämä kuulustelupöytäkirjan lausunnot moneen kertaan». Vastasin, että vannon etten muuta sanaakaan, sillä olen puhunut totta.
Rinne esiintyi kyllä yleensä kohteliaasti ja heti alkuun myös esitteli itsensä. Vain yhden kerran hän löi nyrkkiä pöytään ja sanoi, että »teidän kanssanne hermostuu». Huomautin siihen, että päästäkää pois. En minä tänne ole itse tullut, minut on tuotu väkisin. Pidin kiinni siitä, mitä kuulustelupöytäkirjaan oli merkitty. He sanoivat, että vaikka he toisivat tänne millaisia todistuksia hyvänsä, minä väitän kirkkain silmin niitä valheeksi.
Sananvaihto oli joskus hauskaakin. Eräässä kuulustelussa ilmeni, että lausuntoja oli hankittu jopa Tornion tullivirkailijoilta. Tullikamarin seinällä oli monta viikkoa ollut minun kuvani ja määräys, että minun on annettava mennä rajan yli Ruotsin, koska minut pidätettäisiin vasta tulomatkalla. Toinen tullivartijoista kertoi vielä hovioikeudessakin tunnistaneensa minut, kun ylitin sillan. Hän selosti, millaiset vaatteet minulla oli ylläni. Tosin sellaisia vaatteita minulla ei todellakaan ollut. Hän sanoi tunteneensa minut siitä, että minulla oli »kaunis vaalea tukka komeasti näkyvissä» ja vaalea takki. Tästä tiesin etteivät he olleet minua tunteneet, sillä minulla oli ollut tummansininen takki ja baskeri. Tukastani ei ollut ollut näkyvissä karvaakaan. Eräs toinen todistajiksi tuoduista tullimiehistä sanoikin ettei hän ole varma, olenko sama henkilö. Mutta toinen vannoi, että se olin minä. Sanoin siihen, että voi mies parka, kun vannoo sielunsa helvettiin.
Eräänä iltana ohranassa ollessani vartija tuli ja sanoi, että tuomari Rinteellä olisi hyvin tärkeää asiaa. Oli jo myöhä ja olin vuoteessa. Ihmettelin, että yleensähän minut oli viety kuulusteluihin aikaisemmin illalla.
Vastaani käveli Taivainen. Käytävän seinällä minua vastapäätä oli peili. Takanani käveli ohrana. Taivaisen takana kulki toinen ohrana. Minut nähdessään Taivainen veti suunsa leveään hymyyn ja vilkutti silmää innokkaasti. Minä menin kylmästi ohi kuten ohranan ohi mennään.
Kun tulin Rinteen luo, hän kehotti minua istumaan. Samassa joku mies toi hänelle lapun. Kurkistin ja näin että siinä oli vain kaksi sanaa: »Ei tuntenut». Rinne puristi lapun kouraansa ja sanoi, että oikeastaan nyt on jo niin myöhäinen ilta ja te olitte jo lepäämässä, joten ei jatketa tällä kertaa.
Ei Rinne aina ollut niin kohtelias. Joskus hän sanoi: »Kyllä täällä saadaan ihminen puhumaan». Siihen vastasin, että voittehan yrittää. Hän kysyi, tarkoitinko pahoinpitelyä. Vastasin, että miten haluatte. Hän selitti, että ei täällä niin hirveästi pahoinpidelty kuin meidän keskuudessanne luultiin, sillä täällä nähtiin jo alussa, mikä keneenkin vaikutti ja sen mukaan toimittiin. Todennäköisesti näin olikin.
Järkyttävänä jäi mieleeni ohranan pidättämän Pietarisen tapaus. Eräänä päivänä minut haettiin kuulusteluhuoneeseen. Pöydän takana istui kuulustelija. Huoneessa istui myös kolme muuta miestä, heidän keskellään tuntemani Pietarinen. Kun minut tuotiin sisään, Pietarinen kohottautui ja katsoi minua. Kuulustelija kysyi: »Tunteeko neiti Kumpulainen täällä ketään?» Vastasin, että yleensä en ole tuntenut tämän talon miehiä, he ovat minulle varsin outoja — olen talossa ensi kertaa. Kuulustelija lisäsi: »Tarkoitan tuota keskimmäistä». Vastasin vain, että en tunne.
Sanoessani, että en tunne häntä, hän aivan kuin lysähti kasaan. Sitten kuulustelija näytti hänelle vielä minun kuvani. Pietarinen hätääntyi ja selitti, ettei hän ehtinyt sanoa, ettei hän tunnekaan minua. Hän puhui aivan sekavia. Kuulustelija kysyi vielä uudestaan, onko tämä Kerttu (olin käynyt heillä Kerttu -nimellä). Pietarinen vain änkytti jotain. Hänelle sanottiin: »Olkaa hiljaa, olette tunnustanut».
Jälkeenpäin sain kuulla, että Pietarinen oli pantu samaan selliin Taivaisen kanssa. Taivainen oli uskotellut hänelle, että kaikki ovat tunnustaneet ja nyt on paras puhua, niin päästään vähemmällä. Pietarinen oli luottanut Taivaiseen ja puhunut kaiken mitä tiesi. Hän kertoi keitä kommunisteja oli majoittunut hänen luonaan ja keitä heillä oli käynyt. Minäkin olin käynyt heillä. Hänen kotinsa oli nähtävästi ollut salainen majoitus- ja tapaamispaikka.
Mentyämme ulos kuulusteluhuoneesta Rinne naureskeli, että taisi olla hyvinkin tuttu. Vastasin, että ei sattunut olemaan, mutta mitä te olette tehneet mies paralle, kun hän oli tuon näköinen. Hänhän oli aivan luhistunut ja jos ihmisestä voi sanoa, että hän on tuhkan harmaa, niin sitä hän oli. Rinne selitti: »Emme ole tehneet hänelle enempää kuin teillekään, mutta kaikilla ei ole yhtä lujat hermot. Toverinnekin ovat antaneet lausunnon, että teillä on hyvin vahvat hermot». — Ilmeisesti se oli Taivaisen tai jonkun muun hänen tapaisensa lausunto.
Pietarisen perheeseen oli äskettäin syntynyt vauva — se oli silloin vain muutaman viikon ikäinen. Hänen vaimonsakin uhattiin hakea kuulusteluihin. Perussyy Pietarisen menettelyyn ohranassa oli se, että hän uskoi Taivaisen tarinoita. Ja varmaankin hän myös pelkäsi, että hänen perheelleen tapahtuisi jotain. Myös eräs lahtelainen poika oli nähtävästi Taivaisen vaikutuksesta ohranassa puhunut sivu suunsa, mutta kielsi kaiken oikeudessa.
Ohranassa ollessani sairastuin uudelleen. Taas eräänä iltana myöhään minua tultiin hakemaan kuulusteluun. Olin jo kuuden aikoihin laskenut sängyn alas ja mennyt lepäämään. Tunsin voivani huonosti ja minua vilutti kovasti. Sanoin etten lähde, mutta vartija vaati lähtemään ja vakuutti, ettei tämä kauan kestä, tuomari oli lähettänyt hakemaan. Pukeuduin ja palelin niin, että hampaat kalisivat suussa. Nähtävästi minulla oli kuumetta.
Kuulusteluhuoneessa aivan tärisin. Miehet katselivat minua ja sanoivat, että tehän olette sairas. Rinne käski viedä minut takaisin. Sitten selliini tuli vartija ja tarjosi tabletteja. Sanoin, että en ota tämän talon tabletteja. Hän toi kuumemittarin, kuumetta oli yli 39 astetta. Vartija juoksi kertomaan Rinteelle. Rinnekin tuli alas ja kysyi haluanko lääkärin. Sanoin, etten halua tämän talon lääkäriäkään — menkää pois ja antakaa minun levätä.
Aamulla mitattiin kuume uudestaan ja se oli vieläkin 39. Rinne tuli sanomaan, että saan tilata sellaisen lääkärin kuin haluan — »kyllähän teidän täytyy lääkäri saada». Mainitsin sitten erään lääkärin, jonka tunsin jo aikaisemminkin. Hän tuli ja katseli minua hämmästyneenä ja sanoi, että teidän paikkanne olisi sairaalassa. »En tiedä, miten vaarallisena nuo miehet teitä pitävät, mutta eipä luulisi noin pienestä ja hennosta tytöstä mitään vaaraa olevan», lääkäri sanoi ja lupasi puhua puolestani.
Tämä tapahtui vähän ennen joulua. Sen jälkeen minua ei enää haettukaan kuulusteluihin ennen kuin aaton aattona, jolloin oli viimeinen kuulustelu. Minut vietiin kuulusteluhuoneeseen vaikka olin edelleen hyvin sairas.
Viimeinen kuulustelu siellä meni jotenkin tähän tapaan: Minulta kysyttiin, »ettehän te tunne Paavo Kivikoskea, ettehän te tunne Toivo Karvosta jne. Lueteltiin pitkä rivi henkilöitä ja jokaisen kohdalla sanoin, etten tunne. Rinne huomautti, että kuten itsekin näette, olisin voinut itse täyttää nämä kohdat, mutta koska muodon vuoksi pitää näin kysyä, niin minä kysyn, että ette pääse väittämään, että minä vääristelen lausuntoanne.
Vielä ennen lähtöäni Rinne muutti taktiikkaa ja sanoi, että kun en ole kertonut asioita sellaisina kun ne ovat, niin voisin kirjoittaa ne. Ei tarvitsisi mainita nimiäkään ja saisin pienen muodollisen tuomion. Lenin-koulun asioista ei tarvitsisi kirjoittaa, ainoastaan Lux-hotellin asioista eli siitä miten suomalaiset kommunistit Moskovassa asuvat ja miten he siellä elävät. Hän tarjosi kirjoituskonetta ja paperia. Vastasin aina, ettei minulla ole mitään kirjoittamista. Rinne mainitsi myös, että Neuvostoliitossa on alettu vangita ihmisiä. Sanoin, etten tunne näitä asioita eikä se minua kiinnosta.
Kuukausi oli kulunut Helsingin ohranassa. Samana päivänä jouluaaton aattona minut vietiin Helsingin lääninvankilaan Katajanokalle. Tuomari Rinne toivotti minulle hyvää joulua ja minä toivotin hänelle samanlaista kuin on itsellänikin.
Ohranalla oli hyvin yksityiskohtaisia tietoja Lenin-koulussa olleista henkilöistä. Kurssimme opiskelijoista tiedettiin jopa sekin, milloin joku oli saanut tekohampaat tai kuka oli keneenkin rakastunut jne. Tiedettiin millainen oli toveripiiri ja millaisia olivat kunkin opiskelijan suhteet toveripiiriin. Kaikki oli tiedossa. Näki, että asiat oli pantu muistiin yksityiskohtia myöten ja tapahtumat kerrottu päivä päivältä. Ilman jatkuvaa muistiinpanojen tekoa ei kukaan olisi voinut niin tarkasti muistaa niin monen ihmisen asioita. Useimmista kurssimme opiskelijoista oli mainittu ainakin jotain. Taivainen oli ollut asialla, hänet oli lähetetty Lenin-kouluun nimenomaan urkkimaan ja tiedottamaan kaikesta Suomen ohranalle. Ainoa, joka hänet oli voinut toimittaa sinne oli Arvo (Poika) Tuominen.
Ohranan kuulustelijana toimineen tuomari Rinteen eräs vihjaus on saanut minut lopullisesti vakuuttuneeksi siitä, että myös Poika Tuominen oli ohrana. Kerran kuulustelujen yhteydessä Rinne sanoi kehuskellen ja säälienkin: »Jos tietäisitte kuinka korkealla paikalla teidän puolueessanne on meidän miehemme, ette viitsisi kieltää mitään asioita». Rinne kertoi edelleen, että kun »tämä mies» oli vapautunut vankilasta, he olivat istuneet yhdessä eräillä päivällisillä ja naureskelleet ja jutelleet, ja tuo mies oli sanonut Rinteelle: »Oikeassahan te olitte, mutta silloin minun oli viisaampaa kieltää kaikki». Asiat, joista Rinne puhui minulle, paljastivat, että kysymyksessä oli Poika Tuominen.
Jo Moskovassa ollessani oudoksuin Tuomista mm. siitä tavasta, jolla hän yritti hankkia vaimolleen Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen jäsenyyttä, jotta tämä saisi joitakin etuisuuksia. Tässä tarkoituksessa Tuominen kerran pyysi minulta todistusta siitä, että Lyyli Tuominen oli kuulunut Suomen Kommunistiseen puolueeseen. Koska ilman sellaista luotettavan ihmisen antamaa todistusta NKP:hen ei oteta. Vastasin, että eihän Lyyli ollut SKP:n jäsen. Tuominen sanoi, että kuuluihan Lyyli ainakin Suomen Kommunistiseen Nuorisoliittoon. Vastasin, että ei ainakaan sinä aikana, kun minä siihen olen kuulunut. Tuominen intti: »Mutta kuuluihan Lyyli Sosialistiseen Nuorisoliittoon». Huomautin, että se on ihan eri asia kuin SKP:n jäsenyys. Tuominen suuttui ja ojensi minua: »Sinä et opi sitä, että susien kanssa on ulvottava susien lailla.» Vastasin, että minä ulvon aina omalla tavallani olinpa missä seurassa tahansa.
Siitä lähtien Tuomisen suhtautuminen minuun muuttui täydellisesti. Sitä ennen hän oli aina kehuskellut minua ja kutsunut heille käymään, kun »Lyylillä on ikävä». Nyt ei enää tullut mitään kutsuja, ei edes puhelinsoittoja, eikä hän hyvästellyt minua lähtiessäni Suomeen.
Olin edelleen hyvin sairas, kun minut siirrettiin ohranan tiloista Katajanokalle Helsingin lääninvankilaan. Joulun olin Katajanokalla. Tapaninpäivän aamuna meitä lähdettiin kuljettamaan Turkuun. Turussa jouduin lääkärille ja sairaalaan, koska sairauteni yhä jatkui. Kuumetta oli edelleen.
Turun ohranapäällikkö kuulusteli minua ja hänelle kerroin taas saman tarinan kuin olin Helsingissäkin kertonut: Neuvostoliittoon olin mennyt työtä hakemaan ja takaisin olin tullut äitiäni huoltamaan. Sitten olin lähtenyt pois Helsingistä, koska minua siellä oli etsitty jo vuonna 1932, enkä halunnut hermostuttaa äitiäni. Turun ohranapäällikkö tuumi, että ellei teillä ole tuon enempää kerrottavaa, niin kyllä teidät pitäisi vapauttaa, »mutta ehkä Helsingin pojilla on tiedossa enemmän». Sanoin, että ei pitäisi olla, kyllähän tarinoita keksitään.
Turun hovioikeudessa asiani käsiteltiin helmikuun lopulla tai maaliskuun alussa. Kun kuulin, että juttu tuli esiin oikeudessa, pyysin lääkäriltä, että pääsisin pois sairaalasta. Hän kyseli, jaksanko mennä oikeuden eteen. Minulle tuotiin siviilivaatteet ja jos olisin pukenut ne päälleni, olisin päässyt helposti karkuun. Mutta minne olisin Turussa mennyt, kun mitään ei ollut sovittukaan? Etsin vaatteiden tuojan ja huomautin, että on tainnut tapahtua virhe. Minullahan on valtion vaatteet. Asia kyllä korjaantui nopeasti.
Hovioikeuden istunto oli järjestetty vankilaan, koska meitä syytettyjä oli paljon. Samassa jutussa olivat syytettyinä mm. Toivo Karvonen, Paavo Kivikoski, Saara Kontulainen, Paavo Koskinen, Kaisa Junttila, Tyyne Tuominen, Martti Malmberg ja monia muita, kaikkiaan yli 20 henkeä. Syyte oli »valtiopetoksen valmistelu». Juttu oli esillä kaksi kertaa. Käsittely tapahtui jossakin vankilan isossa huoneessa — en tiedä mikä sali se oli.
Salissa oli myös ohranan miehiä seuraamassa ja todistamassa. Heidän joukossaan oli myös eräs, joka oli ollut Leningradissa yliopistossa samaan aikaan kuin minä — nimeä en muista — Oulusta hän oli muistaakseni kotoisin. Kun tulin ulos istuntosalista, hän istui käytävällä halkolaatikolla ja kysy, »eikös tämä olekin kivaa». En vastannut mitään, menin vain ohi.
Ensimmäinen istunto oli muistaakseni helmikuun lopulla. Kyseltiin henkilötiedot ja muut muodollisuudet. Sitten luettiin ensin yhteisiä syytteitä ja sen jälkeen yksitellen henkilökohtaisia syytteitä. Meitä kaikkia syytettiin siitä, että olimme opiskelleet Neuvostoliitossa, kuuluneet Suomen Kommunistiseen puolueeseen ja toimineet sen riveissä. Sasu Punanen — Yrjö Räisänen — kirjoitti tästä Suomen Sosiaalidemokraatissa ja kysyi pakinassaan: Mistä näitä nuoria syytetään? Siitä, että ovat matkustaneet ja opiskelleet, kaikki sehän oli Suomen lakien mukaan luvallista. Sasu Punanen sai potkut toimituksesta.
Minua oli seurattu tarkasti sen jälkeen kun olin tullut Jyväskylästä Helsinkiin. Ja kun ohranat eivät muuta voineet, he sepittelivät aivan tavallisista liikkumisistani hyvin dramaattisia kertomuksia. Oikeuden pöytäkirjoissa oli mm. sellainen tarina, että varjostaja oli nähnyt minun lähtevän kahden miehen ja yhden naisen kanssa asunnostani. Olimme kävelleet hiljaa puhellen, mutta varjostaja ei ollut kuullut, mitä me puhuimme. Olimme tulleet Helsinginkadulle ja yhtäkkiä toinen miehistä oli lähtenyt juoksemaan ja seurue käveli hiljaa perässä. Jonkin ajan kuluttua mies palasi takaisin seurueen luo. Sitten syytetty oli mennyt näiden tuntemattomien ihmisten mukana elokuvateatteri Kasinoon Harjutorilla.
Kyllä me juuri näin teimme. Seurueeseen kuuluivat veljeni, hänen vaimonsa ja Nestori Parkkari. Mutta ei meillä ollut tekeillä sen kummempaa kuin elokuviin meno. Elokuvan jälkeen tuon kertomuksen mukaan »toinen miehistä jäi pois ja syytetty palasi tuntemattoman miehen ja naisen kanssa asuntoonsa». Tuota »toista miestä» varjostaja ei olut pystynyt seuraamaan, koska hänen piti varjostaa minua.
Toinen selostus oli saman tapainen. Messuhallissa oli ammattiyhdistysväen syysjuhla. Sinne »syytetty oli lähtenyt kahden tuntemattoman miehen ja yhden naisen kanssa. He kävelivät rauhallisesti Messuhalliin. Siellä syytettyä tulivat hyvin monet ihmiset tervehtimään, halailivatkin häntä». Edelleen kerrottiin, että heidän luokseen oli tullut pitkä, hoikka nuorimies, jolla oli tummat silmälasit ja sadetakki. Hän tervehti »syytettyä» hyvin lämpimästi halaten, otti käsipuolesta kiinni ja lähti viemään sisään Messuhalliin. Muu seurue meni perässä. Tämän jälkeen seurue istui paikallaan ja seurasi ohjelmaa. Juhlan päätyttyä he palasivat eteisaulaan, jossa taas monet tulivat tervehtimään syytettyä. Mutta sitten tuli taas tuo silmälasipäinen nuorimies ja otti syytetyn hyvin tutunomaisesti kainaloonsa. He lähtivät kulkemaan syytetyn asuntoa kohti ja muu seurue kulki hiljalleen perässä. Sitten seurueeseen liittyi vielä yksi nuori nainen ja koko seurue meni syytetyn asuntoon.
Tuonkin kertomuksen tarkoituksena oli osoittaa, että olin koko ajan toiminut SKP:n maanalaisissa tehtävissä. Sen kuultuani aloin nauraa ja sanoin: Hyvänen aika, nämä hirmuisen salaperäiset ihmiset olivat sen veljeni perhe, jonka luona asuin ja se sadetakkinen nuori mies oli nuorin veljeni. Myöhemmin seurueeseen liittynyt nainen oli hänen morsiamensa. Totta kai me menimme juhlan jälkeen kahville asuntoomme. Sanoin, että jos tällaisista aineksista tehdään syytekirjelmä, niin kyllä ollaan heikoilla jäillä. Näinkö muka voidaan todistaa, että olin pidättämiseeni saakka ollut aktiivisesti mukana SKP:n toiminnassa? Muustahan he eivät minua syyttäneet. En tiedä, minkä arvon tuomioistuin antoi näille ohranan lausunnoille, mutta sanomalehtimiehet ainakin naureskelivat, että täytyyhän oikeuden olla oikeassa.
Syytekirjelmäni lukeminen tapahtui aluksi hyvin kummallisesti. Ensin luettiin, mitä minä olin kertonut ja siihen väliin lisäiltiin ohranan kertomusta. Kuulosti aivan siltä kuin minä olisin kertonut ne ohranankin jutut. Huomautin, että »herra puheenjohtaja, tuo ei ollut minun kertomustani vaan valtiollisen poliisin lisäystä asiaan». Puheenjohtaja myönsi: »Ai, niin olikin». Pyysin, että tuomari sanoisi aina kun tulee valtiollisen poliisin lisäyksiä, jotta oma kertomukseni erottuisi selvästi. »Otetaan huomioon» sanoi puheenjohtaja. Yleinen syyttäjä huusi siihen, että samaa juttua se kaikki on. Vastasin, että mahdollisesti teille, mutta ei minulle. Sen jälkeen oikeuden puheenjohtaja luki aina pätkän minun lausuntoani ja lisäsi sitten, että valtiollinen poliisi puolestaan huomauttaa niin ja niin. Näin jutun käsittely jatkui.
Kerran käsittelyn aikana minulle näytettiin suurta ruudullista arkkia, joka oli täynnä numeroita. Se oli sifferipaperi. Tuomari kysyi, tunnenko sen. Sanoin tuntevani, koska olin nähnyt sen valtiollisessa poliisissa. Tuomari sanoi: »Se on löydetty teidän pöytälaatikostanne». Vastasin että niin on väitetty, mutta itse en ole sitä pöytälaatikossani nähnyt — tuo on vain valtiollisen poliisin väite. Lisäsin vielä, että »valtiollinen poliisi väitti sen olevan jotain sifferikirjoitusta, jota minä en hallitse». Tuomari kysyi sitten, keitä oli kotona, kun meillä pidettiin kotitarkastus. Kerroin, että äitini oli silloin kotona. »Haastetaan äiti oikeuteen», sanoi tuomari. Minä vastasin että olkaa hyvä, »Mikä on äitinne osoite?» Vastasin että Malmin hautausmaa. Tuomari meni hiljaiseksi ja totesi, että äitinne on kuollut. Vastasin että on, kuoli helmikuussa 1938.
Sellainenkin asia siellä otettiin esille, että olin Moskovassa opiskellessani saanut palkinnoksi kellon. Taivainen oli tietysti senkin pannut muistiin. Minulta kysyttiin nyt oikeudessa, onko minulla kelloa. Sanoin että on, mutta se on valtiollisen poliisin huostassa. Kello haettiin esiin, se oli siellä kuulemma todistusaineistona. He väittivät, että se on neuvostoliittolainen krominikkelinen kello. Vastasin että ei ole, se on sveitsiläinen hopeinen Omega. He kysyivät, mistä olen saanut sen kellon. Kerroin saaneeni sen Suomesta lähtiessäni ystäviltäni. He pyysivät nimeämään ystävät. Sanoin, että en sentään ole niin raukkamainen, että kun saan ystäviltäni lahjan, ilmoittaisin sen antajat valtiolliselle poliisille. Hehän voisivat joutua samanlaiseen liemeen kuin minäkin. Syyttäjä väitti edelleen, että se ei ole muuta kuin neuvostoliittolainen teräskuorinen kello. Tähän huomautin, että voihan työläisnaisellakin olla hyvä kello.
He avasivat kellon kuoren puukolla ja totesivat, että se oli sveitsiläinen Omega. Mutta eivät he nytkään antaneet periksi vaan rupesivat väittämään, että minulla täytyy olla toinenkin kello. Sanoin, että tuokaa se sitten tänne, tietääkseni minulla ei ole muuta kelloa. Se asia jäi siis taas vain Taivaisen todistuksen varaan.
Kyllä ohranatkin tuntuivat olevan tietoisia siitä, miten hyvin me suomalaiset olimme Lenin-koulussa opiskelleet. Tuomari Rinnekin sanoi minulle, että tehän saitte siellä kahtena vuonna peräkkäin kunnialipun, vaikka siellä oli opiskelijoita kymmenistä muistakin maista. »Kyllä me ohranatkin olimme siitä vähän ylpeitä teidän puolestanne», hän vitsaili. Vetihän se suuta vähän hymyyn, kun oli tarkoitettu vitsiksi, joten minullakin oli lupa hymyillä.
Järkyttävintä oli, kun Pietarisen piti tulla oikeuteen. Hänet oli päästetty pois ohranasta, koska hän oli tunnustanut. Hän tuli vastaamaan vapaalta jalalta, kun juttua käsiteltiin ensimmäisen kerran. Oikeudessa hän nyt kielsi kaiken mitä oli ohranassa puhunut. Hän kertoi puhuneensa valtiollisen poliisin painostamana. Hänet oli luvattu päästää ohranasta vapaaksi, jos lupaa myöntää todeksi sen mitä on kertonut. Ja hänet oli uhattu pidättää uudelleen jos hän kieltää kaiken. Hänen vaimonsakin oli uhattu pidättää, vaikka heillä oli parin kuukauden ikäinen lapsi. Hän sanoi menettäneensä hermonsa tästä painostuksesta.
Parin viikon kuluttua juttua käsiteltiin hovioikeudessa toisen kerran. Pietarinen ei ollut läsnä nimenhuudossa. Sen sijaan asianaja toi lääkärintodistuksen, että hän samana aamuna oli hirttäytynyt asuntonsa kellarissa.
Tämä järkyttävä tapaus veti mielen matalaksi. Tuli sääli miestä ja perhettä. Jälkeenpäin — jo vapauduttuani — toverit kertoivat Pietarisen olleen aivan hysteerinen sen vuoksi, että hän, punakaartilaisen poika, oli mennyt ohranan lankaan ja pettänyt isänsä ja aatteensa. Toverit olivat neuvoneet häntä perumaan puheensa edelleenkin ja vetoamaan siihen, että ohrana oli häntä painostanut ja johtanut harhaan. Mutta Pietarinen ei ollut kestänyt, hän oli sanonut ettei voi elää enää tämän jälkeen.
Taivainen oli syyllinen tähänkin murhenäytelmään. Hän oli syyllinen lukemattomien ihmisten pidätyksiin ja vangitsemisiin. Hän oli todistanut heitä kaikkia vastaan. Ja olen sitä mieltä, että syyllinen oli myös Poika Tuominen, koska hän varmasti tiesi, mikä Taivainen olija kuitenkin lähetti hänet keskeisiin tehtäviin puolueessa.
Taivainen oli kuitenkin muodon vuoksi täytynyt panna joksikin aikaa vankilaan. Siellä hänellä oli tukalat oltavat, kun toverit eivät halunneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Hänet vapautettiinkin pian. Kerrottiin, että hän sen jälkeen olisi asunut jonkin aikaa Eestissä, mutta palannut sitten Suomeen ja mennyt aivan rappiolle.
Juttumme oli hovioikeudessa esillä muistaakseni kaksi kertaa. Toisen käsittelykerran jälkeen se jätettiin päätettäväksi ja meidät vietiin selleihin odottamaan tuomiota. Asuin koko ajan yksinäissellissä.
Kului pari kolme viikkoa. Tuomio tuli maaliskuussa 1939. Minut oli vangittu jo vuoden 1938 marraskuussa. Sain neljän vuoden tuomion, kun Leningradin yliopistossa opiskelu oli jätetty pois — nähtävästi hautumaan seuraavaa kertaa varten. Oikeudessa nimittäin sanottiin, että yliopistolla oloa ei ollut voitu todistaa. Kuitenkin samalla kurssilla opiskellut Oskari istui ohranoiden keskellä ja hymyili leveästi.
Hyvin pian, muistaakseni jo seuraavana päivänä, minua ja muita naisvankeja lähdettiin kuljettamaan Hämeenlinnaan. Miehet vietiin luultavasti Keravan vankilaan. Tammisaaren pakkotyölaitos oli silloin jo lopetettu.
Turusta meidät kuljetettiin vankivaunulla Hämeenlinnaan. Vankivaunun kopeissa meitä oli useitakin yhdessä. Huutelimme toisillemme laitojen yli jos ei muuten kuulunut. Asemalta meidät vietiin kuorma-autolla lääninvankilaan kärsimään kuritushuonerangaistustamme. Portit naksahtivat takanani kiinni neljäksi vuodeksi ja jatkoksi tuli sota-aikainen keskitysleiri eli »turvasäilö».
Vankilassa jouduimme aluksi lääkärintarkastukseen. Tutkimuksen suoritti joku lääninsairaalan lääkäri, jota sanottiin professoriksi. Minun kohdaltani se kävi nopeasti. Vartija toi minut lääkärin vastaanottohuoneeseen ja ilmoitti, että tässä on vasta tullut vanki, joka pitäisi tarkastaa. Lääkäri oli selin meihin ja rummutteli sormillaan ikkunaa ja kysy: Onko teissä kuppa? Vastasin, että ei ole, jos ei täältä saa. Vartija kiirehti sanomaan: »Herra professori, hän on valtiollinen.» »Vai valtiollinen», sanoi lääkäri ja kääntyi laiskasti. »Pitkänkö tuomion saitte?» Vastasin, että ei enempää kuin neljä vuotta. »No, pitkähän tuo on», totesi lääkäri. Sanoin että onhan se, mutta eiköhän se aika mene. »Menee, menee se aika vankilassakin. Saatte mennä.» Siihen päättyi tulotarkastus. Saman tapaisia olivat yleensäkin lääkärintarkastukset, joita meille vankilassa suoritettiin.
![[Oikeusministeri]](img/oikeusministeri.jpg)
Tarkastusten ja muiden alkuseremonioiden jälkeen meidät vietiin kukin omaan koppiinsa. Kaikilla meillä oli yksityiskoppi, se kuului n.s. pakkoluokkaan.
Olin pakkoluokassa kaksi vuotta. Yleensä pakkoluokassa pidettiin 6 kuukautta. Pakkoluokassa olivat vangin oikeudet lähes olemattomat: ei ollut oikeutta vastaanottaa tapaajia, kävely suoritettiin yksin. Tuomion tultua sai kirjoittaa yhden kirjeen. Kirjoitin veljelleni, mutta myöhemmin minulle ilmoitettiin, että kirje oli pidätetty. Syytä ei ilmoitettu. Kun sitten tuli lupa kirjoittaa, annettiin vain yksi kirjepaperi kuukaudessa. Kirjoittaa sai vain lähiomaisille, useimmiten kirjeet pidätettiin. En saanut olla kirjeenvaihdossa edes tulevan mieheni Nestori Parkkarin kanssa. En saanut edes tietoa, missä hän siihen aikaan oli. Kerran minut kutsuttiin johtajan puheille kuulemaan oikeusministeriön päätöstä. Minulle ilmoitettiin, että Vaasan lääninvankilassa oleva Nestori Parkkari oli anonut lupaa kirjeenvaihtoon »morsiamekseen väittämänsä» Elli Kumpulaisen kanssa, joka kärsii tuomiotaan Hämeenlinnassa. Päätöksen mukaan »oikeusministeri ei katso tällaista kirjeenvaihtoa aiheelliseksi, mikä täten tiedoksi saatettakoon». Sanoin vankilanjohtaja Koskiselle: »Kiitos, olipa hyvä että sain tietää missä Parkkari on». »Ulos!» huusi Koskinen vihaisena.
Aluksi minut määrättiin kutomaan sukkia. Mutta minä en »osannut» kutoa. Opetuksesta huolimatta ensimmäisen sukan kutominen kesti kolme viikkoa ja siitä tuli niin kova, että se seisoi pöydällä. Sen jälkeen minulle tuotiin leikattavaksi matonkuteita silkkitrikootilkuista. Mittasin kuteet senttimetrimitalla, leikkasin ja ompelin ne yhteen äärimmäisen huolellisesti ja siten että kudelma oli aina saman suuntainen, vaikka suikale olisi ollut kuinka kapea. Kun työhuoneelta tultiin hakemaan kuteita, minulla oli vain aivan pieni kerä. Työtä tein sellissäni yksin.
Kun en »osannut» tehdä juuri mitään, työmestari kysyi, mitä osaan. Kerroin osaavani kutoa Heteka-rautasängyn pohjia, mutta sellaista työtä ei siellä ollut. Sitten tuotiin selliini ompelukone ja pyyheliinoja paistettaviksi. Väitin taas, etten ole koskaan ommellut. Työ eteni hitaasti, valmiiksi tuli neljä pyyhettä päivässä. Protestini tuomiota vastaan jatkui täten. Koko pakkoluokka-aikanani minulle tästä lähtien tuotiin erilaisia ompelutöitä.
Olin asunut toista vuotta yksin, kun uutena vuotena sain asuintoverin, Helka-nimisen naisen Kemistä. Hän oli ohranan kovien kuulustelujen seurauksena menettänyt hermonsa. Jo hänen tulonsa sellitoverikseni oli kolkko tapahtuma: hänet suorastaan heitettiin ovesta sisään. Hirvittävän peloissaan hän painautui nurkkaan ja kääriytyi vilttiin. Minulle hän sanoi: »Älä kävele, askeleesi ovat sähkötystä». Joskus hän pelkäsi tekevänsä minulle jotain pahaa: »Pane varmasti kaikki teräaseet piiloon», hän pyyteli kiihkeästi. Hänellä oli sellainen päähänpinttymä, että hänen korvistaan tulee ääntä ja hän sähköttää kaikille. Hän kertoi, että vartija sähköttää askelillaan hänelle ja siten kaikki, mitä hän ajattelee, menee ohranan tietoon.
Sota-ajan pimennys teki yöt synkän mustiksi ja kaiken lisäksi meidän seliimme lamppu ruuvattiin työajan loputtua irti ja tilalle pantiin illaksi heikko sininen lamppu, ettei nähnyt lukea eikä kirjoittaa. Kerran kysyinjohtaja Oulalta, miksi minua pidetään niin kauan pakkoluokassa ja miksi minulla on illalla heikko sininen valo, kun molemmilla puolilla olevissa kriminaalien selleissä palaa tavallinen valo. Oula sanoi, että teihin ryssänmaalla koulua käyneisiin ei luoteta, »tehän voitte antaa valomerkkejä ystävillenne, kun ne tulevat pommittamaan».
Tämä pimeys rasitti minunkin hermojani, mutta vielä enemmän Helkan. Hän pelkäsi pimeässä. Sellissä oli vain yksi sänky, mutta hän ei suostunut nukkumaan yksin sängyssä eikä lattialla. Meidän kummankin oli nukuttava lattialla vierekkäin, että hän sai yölläkin koetella kasvojani ja varmistua että olin siinä.
Koetin rauhoittaa häntä, annoin yölläkin kylmiä pyyhkeitä. Niistä hän tyyntyikin ja sai unen päästä kiinni. Vähitellen hänen ajatuksensa selkenivät jonkin verran. Kävin puhumassa johtaja Koskiselle, että hänet vapautettaisiin tai päästettäisiin pois »kirjoituksella» ennenaikaisesti, koska hän oli sairas tai että hän edes pääsisi työhuoneelle työhön muiden seuraan. Hän pääsikin työhuoneelle ja hänen elämänsä muuttui helpommaksi. Johtaja lupasi, että hän pääsee pois »kirjoituksella», mutta enempää hän ei voi tehdä, ei hän voi ihmisiä mielisairaalaan toimittaa.
Vapauduttuaan Helka kieltäytyi lähtemästä, ellen minä lähde mukana. Hän oli tottunut kaikessa turvautumaan minuun. Sain kuitenkin taivuteltua hänet lähtemään sanomalla, että ellei hän lähde, tulee vartija saattamaan. Olin kirjoittanut jo etukäteen hänen omaisilleen kirjeen ja selitin hänen tilaansa. Vankilasta juuri silloin vapautunut toveri, Toini Lindberg, vei kirjeen salaa mukanaan ja postitti sen. Helka oli äskettäin mennyt naimisiin, mutta sairauden vuoksi hänelle tuli sitten avioero.
Kerran johtaja Koskinen tuli jostakin syystä kahden herran kanssa selliini. Kysyin, saako johtajaa puhutella näin ilman puheillepyyntöä, kun puheille on hiukan vaikea päästä. Johtaja ei nähtävästi kehdannut kieltää, kun vieraat olivat mukana — olivat ehkä vankeinhoitohallinnosta tai jostakin muusta ylemmästä virastosta. Hän kysyi asiaani ja minä kysyin häneltä, kuinka kauan valtiollisten vankien pitää olla pakkoluokassa. Hän vastasi, että saman verran kuin muidenkin eli kuusi kuukautta. Sanoin, että olen ollut jo lähes kaksi vuotta enkä vielä ole päässyt työhuoneelle ja kaiken lisäksi lamppuni vaihdetaan pimeinä aikoina illaksi siniseen lamppuun samalla kun työt otetaan pois.
Parin päivän kuluttua kirkas lamppu jätettiin illaksikin, eikä kulunut pitkääkään aikaa, kun pääsin työhuoneelle. Se oli suuri muutos vankilaelämässä.
Talvisodan alettua kiihkokansallinen propaganda Neuvostoliittoa ja kommunisteja vastaan voimistui ja se näkyi myös valtiollisten vankien kohtelussa. Jatkosodan alettua 1941, meiltä menivät poliittisen vangin oikeudet, mm. oikeus ottaa kerran kuussa vastaan ruokapaketti. Kirjeitä pidätettiin, kello sekä omat vaatteet (villahousut ja paita) otettiin pois, kirjeenvaihtoa sallittiin vain lähiomaisten kanssa, yksi kirje kuukaudessa. Ruoka oli vapaudessakin kortilla ja meidänkin ruokamme oli entistäkin huonompaa. Joskus ne kriminaalivangit, jotka ruokaa jakoivat, vihjaisivat että heille oli sanottu, että poliittisille vangeille ei tarvitse antaa täysiä annoksia. Kauheinta oli keitto, jota nimitimme »krokotiilisopaksi». Siinä olevat perunat oli otettu jäätyneestä pellosta. Ne olivat mädäntyneet niin, ettei niitä ollut voinut pestä eikä kuoria. Lisäksi sopassa oli mädäntyneitä turskia ja perkaamattomia ahvenia.
Lähetimme samaa vankeinhoitohallituksen tarkastaja Mannolalle pyynnön, että hän tulisi tarkastamaan ruokamme. Samalla lähetimme jonkun omaisille tiedon tästä ja pyysimme heitä käymään Mannolan puheilla ja sanomaan, että hän ei etukäteen iloittaisi vankilaan tulostaan. Ja kun Mannola oli tullut tarkastukselle, olikin taas »krokotiilisoppa» kiehumassa. »Mitä tämä on» oli Mannola kysynyt. »Vangin päivällinen», kuului vastaus. »Tätä ei saa antaa edes Ojoisten sioille, se on kaadettava maahan», määräsi Mannola (vankilan Sikala oli Ojoisissa, missä nykyisin on naisvankila). Seurauksena oli, että vangit saivat tämän jälkeen kaurapuuroa. Mutta joskus se oli tehty niin suolaiseksi, että sitä oli mahdotonta syödä. Vitsailimmekin, että siinä on enemmän suolaa kuin kauraryynejä.
Meillä oli ainainen nälkä. Kun kesällä olimme kävelyllä, yritimme salaa raastaa nokkosen ja voikukan lehtiä ja viedä niitä työhuoneelle, jossa ne jaettiin tasan. Näillä »vihanneksilla» oli tärkeä merkitys terveydellemme. Niitä sotkettiin aamun ruisjauhovelliinja vähän kaikkeen ruokaan. Niitä jopa kuivasimme, että ne olisivat riittäneet kauemmin. Tulihan niistä edes vähän vitamiineja. Niiden sieppaaminen kävelytunnilla kysyi taitoa, koska kumartumista tai rivistä poistumista ei sallittu. Kerrankin Elli Stenbergin onnistui koota vartijan huomaamatta multaisia punajuuren lehtiä puseronsa alle. Kun mentiin sisään, vartija tiukkasi: »Mitä Stenbergillä on povellaan? Pudistakaa ne maahan!» Niin oli vitamiineista sillä kertaa luovuttava.
Myös margariininapeista valitimme, sillä ne olivat vain puolet siitä mitä meille olisi kuulunut. Sitten ne vähän suurenivat.
Poliittisten vankien keskinäinen solidaarisuus oli hyvin vahva. Joukko pysyi yhtenäisenä, vaikka siinä oli monenlaisia ihmisiä. Eri paikkakunnilta ja erilaisista oloista tulleita, jopa ulkomailtakin, kuten Kerttu Nuorteva Neuvostoliitosta. Hermot joutuivat joskus kireälle, kun pieniin selleihin ahdettiin lopulta kolme tai neljäkin naista. Sellissä oli luukussa ulostusämpäri ja ilma usein hyvinkin pahan hajuista hengittää.
Meillä oli vankilassa oma sisäinen organisaatio ja myös oma johto, joka hoiteli asioita ulospäin ja pyrki organisaation kautta pitämään kaikki tilanteen tasalla ja ottamaan huomioon kaikkien tarpeet. Kun joku joutui rangaistukselle, mikä tapahtui hyvin usein, jopa karhunkoppiinkin, niin vatsa ei vedellä ja leivällä kestänyt. Karhunkopin kylmyys koetteli terveyttä ja hermoja, kun siellä joutui olemaan ilman lämmityslaitetta ja ilman vuodevaatteita. Kerrankin jouduin olemaa siellä kuusi vuorokautta. Lumi sateli hiljalleen sisään suurista ikkunan raoista. Ei auttanut muu kuin hyppiä itsensä lämpimäksi ja nyykähtää sitten paljaalle puulavitsalle, nukahtaa siihen ja herätä taas pian hirveään viluun ja ryhtyä uudelleen hyppimään.
Menihän se aika niinkin. Ja kun pääsi taas toisten joukkoon, niin voi sitä lämpöä, jota silloin sai osakseen toveripiirissä! Mahdollisimman monet olivat säästäneet pienistä margariinimuruistaan ja pienistä leivänpalasistaan ainekset, joista tehtiin jonkinlainen leivos. Se toimitettiin salaa sille paikalle, jossa rangaistukselta palannut toveri teki työtään. Lämpö ja toveruus auttoi paljon vankilaelämän, nälän, tylyn kohtelun ja piinan kestämisessä. Joskus siellä sellissä tuli mieleen ajatus, että miltähän tuntuisi, jos saisi avata itse oven ja joku toivottaisi ystävällisesti hyvää huomenta ja kysyisi vointia. Siitä varmaan olisi hämmästynyt.
Vankilan johto määritteli meille työnormit, mutta itse määräsimme itsellemme omat normit. Näin tehtiin ennen kaikkea siksi, että halusimme kapinoida sitä vääryyttä vastaan, että meidät oli syyttömästi teljetty vankilaan. Omat työnormimme ottivat myös huomioon sen, että keskuudessamme oli erilaisia ihmisiä, monen oli vaikea täyttää talon normeja, koska he eivät olleet tottuneet tällaisiin töihin.
Usein tapahtui niin, että se joka ei täyttänyt talon työnormeja, vietiin johtokunnan rangaistavakasi. Kerran meitä oli kahdeksan naista, jotka ompelimme armeijalle lumipukuja, tyynyliinoja ja lakanoita. Työtä ei tehty tarpeeksi ja meidät määrättiin ylitöihin. Pari viikkoa olimme joka ilta kahdeksaan saakka ylitöissä, kun työpäivä normaalisti päättyi kuudelta. Vartija oli tietenkin kiukkuinen, koska hänenkin työpäivänsä pitkittyi. Mutta nyt saimme entistäkin vähemmän töitä valmiiksi, vaikka työpäivä oli pidempi. Selitimme, että tämähän on aivan luonnollista — olemme jo normaalin pituisenkin työpäivänä niin huonossa kunnossa ja mitä pidemmäksi työpäivä venyy, sitä väsyneemmiksi tulemme ja sitä vähemmän pystymme tekemään. Johtaja sanoi minulle, että tällä tavalla ette vapaudessa saisi edes suolarahoja. Vastasin, että vapaudessa olen aina elättänyt työlläni sekä itseni että toisiakin, mutta täällä meillä on huono ruoka, pitkät työpäivät ja niin vaikeat olot, että täällä itse kukin vähitellen sairastuu.
Kerran jouduin kahden viikon eristykselle yksinäisselliin, kun en tehnyt tarpeeksi nopeasti työtä. Siihen aikaan ompelin johtajan rouvalle ja joillekin muillekin rouville pukuja. Aikaahan siihen kului, mutta yritin kyllä tehdä hyvää työtä. Jouduin uudelleen johtokunnan kuulusteluun, kun valmista ei tullut kyllin nopeasti. Selitin, että en ole ennen tehnyt tällaista työtä ja asiakkaat ovat vaativia. Työ on yhtä sovittamista ja muuttelemista, milloin pitää ottaa sisään ja milloin milli ulos ja työn pitää olla hyvää, ettei joutuisi karhunkoppiin. Ja rouvat ovat hyvin vaativia. Johtaja arveli, että jos tekee kuukaudessa puvun tai kaksi, ei kukaan voi väittää, ettei siinä ajassa ehtisi tehdä hyvä työtä. Taas hän muistutti, että vapaudessa en saisi tällaisella työvauhdilla edes suolarahoja. Sanoin, että vapaudessa en tällaista työtä tekisikään, tekisin toisenlaista työtä.
Sairastelu oli hyvin yleistä. Yhteen aikaan vankilassa raivosi lavantauti. Meistä poliittisistakin vangeista muutamat olivat lavantaudin vuoksi vankilan sairashuoneella. En muista keitä he olivat — Lydia Arppe oli ainakin siellä.
Useimmilta meistä loppuivat kuukautiset ja pysyivät poissa parikin vuotta. Säännölliset kuukautiset oli koko ajan tietääkseni vain yhdellä. Minultakin ne olivat poissa yli kaksi vuotta.
Elämäni kävi tuskalliseksi paiseiden takia. Niitä särki koko ajan. Kun nukahdin ja satuin kääntymään niin heräsin kipuun. Hartiat, vatsa ja jalat olivat täynnä paiseita. Sanoinkin, että kunpa joskus tulisi niin onnellinen aika, että paiseita olisi vain toisella puolen kehoa, että voisi nukkua toisella puolella. Lopulta sormetkin olivat täynnä paiseita niin, etten enää voinut tehdä ompelutyötä, kun paiseet olivat sellaisia mätäkelloja. Sairaanhoitaja nylki nahkaa sormistani pinseteillä ja saksilla ja kysyi sattuuko. Purin hammasta ja sanoin, että eipä paljon. Hän sanoi, että kyllä sattuu. En silloin oikein mielelläni myöntänyt, että mikään sattui — vankilassa yritti pärjätä sisulla.
Kaikista vaikeuksista huolimatta opiskelimme säännöllisesti. Ne meistä, jotka olimme opiskelleet Neuvostoliitossa, teimme ankaraa työtä palauttaaksemme oppimamme asiat muistiimme. Kirjoitimme niistä jäsennykset vessapaperille ja kun käveltiin ulkona pareittain, puhuimme nämä asiat kävelyparille. Kaveria vaihdettiin joka päivä ja aineisto kerrattiin jokaiselle, joka suinkin halusi oppia kunnes asiat oli selvitetty. Kaverille suositeltiin myös jotakin hyvää kirjaa ja keskusteltiin niistä ja mm. runoudesta ja kaikista asioista maan ja taivaan välillä. Tällä tavoin kävellessä perehdyttiin yhteiskuntatietoon, kansantalouteen, marxismi-leninismiin hyvinkin monipuolisesti sen ajan tietojen valossa ilman minkäänlaisia oppikirjoja. Monet opiskelivat myös vankilan kirjoista kieliä ja tutustuivat kaunokirjallisuuteen.
Pidimme yhteyttä vankilan ulkopuolelle myös salaa ohi vankilan johdon. Meille tuli sifrattua postia, jonka joku asiaan vihkiytynyt avasi. Me myös lähetimme sifrattua postia ulospäin. Näin saimme tietää mitä vapaudessa tapahtui ja millaisia olivat SKP:n kannanotot ajankohtaisiin asioihin. Tällä tavoin meille tuli myös tieto Poika Tuomisen petturuudesta. Olimme tosin ehtineet kuulla siitä jo aiemmin, kun joku tapaaja oli onnistunut vihjaisemaan siitä. Tuomisen asennoituminenhan tuli julkiseksi talvisodan alkaessa, jolloin julkaistiin hänen kirjasensa suomalaiselle työmiehelle. Tätä kirjasta tarjosi vankilan johto meillekin luettavaksi. Meillä oli tällöin tilaisuus halveksuen sanoa, että emme halua sellaista kirjallisuutta. Tuomisen kirjeet oli osoitettu eräälle työläistoverille, Jalmari Kuuselalle.
Jo silloin kun tulin pakkoluokasta työhuoneelle, puoluetoverit sanoivat, että minua on pitkään odotettu ja minun pitäisi ottaa vastuulleni puoluetyön johto. Hämmästyin kovasti tästä tarjouksesta ja vastasin, että olen juuri ollut pitkään pakkoluokassa ja haluaisin ensin tutustua asioihin ja porukkaankin. Tosin melkein kaikki olivat minulle ennestään tuttuja. Minulle selostettiin, mitä tehtäviini tulisi kuulumaan — mm. ulospäin suuntautuva kirjeenvaihto sifraten, opiskelun ohjaus, joukkomme yhtenäisyyden ja toverihengen vaaliminen. Lopulta sanoin, että jos kaikki puoluetoimikunnan jäsenet ovat samaa mieltä, niin yritän hoitaa tehtävää parhaani mukaan.
Niin ryhdyin tähän luottamustehtävääni. Ehkä kaikkein vastuunalaisinta siinä oli kirjeenvaihdon hoitaminen vankilan ulkopuolelle, pitkien siffereiden avaaminen ja sulkeminen. Salateitse saapuneet sifferit oli avattava sellissä niin, etteivät vartijat päässeet siihen kiinni. Sellitoverini Saara Komulainen seisoi oven edessä. Tekstasin salakirjoituksella tulleet asiat vessapaperille. Sitten paperi kulki salaa 5–6 henkilölle, joiden tehtävänä oli levittää tiedot muille. Muut eivät tienneet, mitä kautta asiat kulkivat ja kuka niitä välitti.
![[Työpaikkatodistus]](img/tyopaikkatodistus.jpg)
Salainen posti kuljetettiin vankilaan monella tavalla esim. pakettiin sovitulla tavalla kätkettynä. Eräs keino oli kätkeä posti kondomiin, joka oli piilotettu hammastahnatuubiin. Kerrrankin kun olin tyhjentänyt hammastahnatuubin, vartija ihmetteli: »Kylläpä Kumpulainen on pessyt hyvin hampaansa, kun tahna haisee käytävälle saakka». Useimmiten asiat oli kirjoitettu sifferikirjoituksella ohuelle silkkipaperille. Joskus tuli valmista tekstiä niin, että asiat oli kätketty määrättyihin lauseisiin. Sota-aikana tällaista postia tuli vain harvoin, koska puolueen oli vaikea toimia niissä oloissa — ei ollut siffereiden hoitajia eikä aina puolueohjeitakaan saatavissa.
Salaisen postin kuljetti pois vankilasta yleensä joku vapauteen pääsevä. Kuljetus oli hänen omalla vastuullaan, kullakin oli omat keinonsa. Vankilan sisällä postia vaihdettiin mm. lääkäriin tai hammaslääkäriin mentäessä. Näin saatiin postia sellaisillekin tovereille, joille muuten ei tieto kulkenut. Minä en kertaakaan käynyt lääkärillä toimittamatta tietoja. Ei lääkärillä käynnistä muuten mitään hyötyä ollutkaan.
Postia kuljetettiin myös vankilan ulkoseinää myöten ikkunasta toiseen. Kirje pantiin tiilen väriseen pussiin ja pussi laskettiin tumman langan avulla alemman kerroksen ikkunaan. Sähköttäminen oli myös yleistä. Morseaakkoset opin jo ohranan sellissä.
Vankilassa jouduimme jatkuvasti käymään kamppailua oikeuksistamme. Kerrankin vartija ilmoitti, että meillä ei olisi mahdollisuutta enää tuulettaa sänkyvaatteitamme muulloin kuin saunassa käydessämme. Se olisi merkinnyt sauna-ajan lyhentämistä. Sauna-aikaa oli vain tunti ja sekin oli isolle naisjoukolle liian vähän. Päätimme, ettemme suostu. Kukaan ei veisi sänkyvaatteita mukanaan. Vartija tulija komensi: »Ulos ja sänkyvaatteet mukaan!» Kun toiset tytöt näkivät, että Saara ja minä tulimme ulos vain pesuvadin kanssa, tekivät he samoin. Saunan jälkeen kuusi meistä vietiin johtokunnan kuulusteltavaksi. Meitä syytettiin kapinasta, kapinaan yllyttämisestä ja uhattiin uudella vankilatuomiolla. Seurauksena oli kuusi vuorokautta vettä ja leipää ilman sänkyvaatteita jääkylmässä kopissa. Oli talvi, lumihiutaleet leijailivat sisään tuulen mukana ikkunan raoista. Mutta siitäkin selvittiin ja sitä mukavampaa oli palata, kun meidät otettiin juhlien vastaan.
Koko vankeusaikani oli kamppailua päivästä toiseen. Tietenkin yritin lakiin vedoten päästä nk. kirjoituksella vapaaksi. Se tarkoitti kirjeitä oikeusministerille, vaikka tiesin, ettei se toisi tulosta. Veljeni hankki minulle työpaikkojakin, etteivät viranomaiset voisi ainakaan siihen vedota.
Kun neljän vuoden tuomioni oli päivälleen täysi, vartija kutsui minut mukaansa. Oli laitettava kamppeet kasaan ja lähdettävä mukaan. Minut vietiin lääninvankilan pihan yli toiseen rakennukseen.
Minut sijoitettiin isoon tyhjään selliin, joka oli autiona. Siellä oli 12 kaksikerroksista sänkyä, pitkä pöytä ja penkit, jopa pieni kirjahylly ja käymäläkoppi pönttöineen. Ikkuna oli huoneen toisessa päässä ja siinä oli vankat kalterit. Samanlaisia sellejä oli sillä osastolla kaksi ja niihin mahtui lähes 50 naista.
Jäin odottamaan kavereita, jotka illalla palasivat työhuoneelta. Siitä riemu syntyi, sillä joukossa oli paljon hyviä tovereita. Minulle osoitettiin vuode ja järjestettin juhlat. Pian oli happamesta leivästä, sokerinpaloista ja margariininapeista leivottu kakku. Aineita oli säästetty tällaisten juhlien varalle. Lauloimme, lausuimme ja pidimme puheita, tunnelma oli sydämellinen ja mieliala korkealla.
Keskitysleirillä eli »turvasäilössä» ei aina ollut niin kova nälkä kuin vankilassa. Annokset olivat vähän suurempia, mutta kauheita ne olivat edelleen. Saimme ottaa vastaan paketteja, mutta ei vapaudessa olevilla ollut juuri mistä lähettää. Minunkin molemmat veljeni olivat rintamalla ja vaimot evakossa. Sain muistaakseni kaksi pakettia koko vankeusaikanani.
Meillä oli sellainen tapa, että jos joku sai paketin tai onnistui ostamaan vaikkapa lanttuja, turnipsia tai perunoita, niin kaikki jaettiin niin moneen osaan kuin sellissä oli ihmisiä. Meidän sellissämme oli 24 naista. Jako suoritettiin siinäkin tapauksessa, että jokaiselle olisi tullut vain aivan pieni sirunen. Paketin saaja ei tavallisesti koskenutkaan pakettiin, vaan meillä oli ns. selliemännät, jotka avasivat ne ja jakoivat sisällön tasan.
Keräsimme ruokaa — margariininappeja, leivänpaloja ym. — vähempiosaisille vankitovereille. Käärimme ne pakettiin ja piilotimme takkiin. Uloslähtiessämme esitimme viluista kesähelteelläkin ja laitoimme takin päälle. Etukäteen oli sovittu kenelle lähetys oli menossa. Hänen takkinsa päälle heitettiin takki, jonka piiloissa paketti oli. Kun vartijat huusivat oman joukkonsa sisään, takit huomaamatta »vaihtuivat». Samoja harmaita takkeja oli sekä meillä turvasäilöläisillä että vankilassa olevilla. Takit vaihtuivat päivittäin ja ruokapaketit niiden mukana. Myös postia kuljetettiin tällä tavalla.
Kaksi kriminaalityttöä kuljetti postejamme mielellämme. He olivat myös kansliassa töissä lajittelemassa meille ulkopäin tulevia kirjeitä. Kerran olin saanut kirjeen veljeltäni rintamalta. Sen päälle oli kirjoitettu: »Lähetettävä VP:lle», siis valtiolliselle poliisille. Kriminaalitytöt olivatkin sujauttaneet kirjeen suoraan minulle. Luimme sen sellissäni ääneen suurella riemulla, sillä siinä oli suoria sanoja sotahommista suoraan rintamalla olevalta mieheltä. Lukemisen jälkeen kirje revittiin pieniksi paloiksi vessanpyttyyn.
Turvasäilöläisinä saimme tilata lehtiä. Tosin niitä oli sensuroitu leikkaamalla juttuja pois. Osasimme toki lukea rivien välistä ja tehdä päätelmiä tapahtumista sen mukaan, miten tiesimme kunkin lehden asioihin suhtautuvan. Kun sanomalehdet tulivat, tärkeimmät jutut luettiin ääneen. Minäkin toimin kauan ääneenlukijana. Tärkeimmät jutut tekstattiin paperille ja lähetettiin toisille osastoille. Aidi Alm ja minä olimme kauan tekstaajina.
Saimme myös ostaa kirjoja. Se jolla oli rahaa tai joka oli saanut rahaa omaisiltaan, tilasi opiskelussa tarvittavat kirjat. Ne pantiin yhteiseen hyllyyn, josta jokainen luki mitä tarvitsi.
Turvasäilössä oli helpompi jäljestää yhteisiä tapahtumia, koska asuimme suurina ryhminä. Mukana oli hyvinkin lahjakkaita ihmisiä kuten Elvi Sinervo, Hertta Kuusinen, Aili Mäkinen, Jenny Pajunen ym. Elvi Sinervo oli vankilan puolella, mutta hänen runojaan ja näytelmiää kuljetettiin meille. Yksi ja toinen meistä kirjoitteli runoja ja suorasanaista tekstiä, joita lähetettiin toisille osastoille. Henkinen vuorovaikutus oli tiivistä.
Näytelmiä esitimme omassa sellissä ja ainakin kerran vankilan koululla. Esitykseen kutsuimme myös kriminaalivankeja. Tilaisuudet olivat sekä järkyttäviä että lämminhenkisiä. Sellissä laulettiin paljon. Meillä oli oma lauluryhmäkin. Lauloimme innokkaasti laulua »Iske, iske, iske seinään vuoren», kunnes opettaja Salminen kielsi sen. Ehdotimme tilalle »Syysorvokkeja», siinä kun oli Koskenniemen sanatkin. Opettaja ihastui. Ryhdyimme harjoittelemaan innokkaasti: »Mun leikkisiskoni, vieläkin sä voitko kesään luottaa, jos pettäen ensi suvikin, yhä suvesta suveen vuottaa.» Opettaja Salmiselle ei sopinut tämäkään: »Te sovitatte kaikki laulut omaan elämäänne». Ja niin laulutunnit loppuivat, kun Koskenniemikään ei kelvannut.
![[Runo]](img/runo.jpg)
Saatoimme järjestää jopa naamiaiset. Työhuoneelta toimme salaa rekvisiittaa, vaatteita tilkkuvakasta, ja teimme niistä kaikenlaisia hepeneitä, iltapukuja ja muuta hauskaa. Aili Mäki oli hyvin musikaalinen. Hän soitti kampaorkesterissa. Tanssimme tangot ja muut. Välillä esitimme ohjelmaa. Ilonpidolla voitimme ikävää.
Lehdistä seurasimme jännittyneinä maailman tapahtumia. Maantiedon opiskelua varten olimme saaneet ostaa ison Euroopan kartan. Työhuoneelta toimme punaisia ja mustia nuppineuloja. Mustalla merkittiin fasistien rintama ja punaisella Neuvostoliiton. Päivittäin seurasimme rintamalinjojen muutoksia. Stalingradin taistelua seurasimme erittäin suurella jänityksellä. Muistan sen ilon, kun kuulimme neuvostojoukkojen voitosta.
Stalingradin taistelusta alkanut käänne sodassa vaikutti myös meidän kohteluumme. Siihen saakka pyyntöihimme oli suhtauduttu tylysti. Olin käynyt johtaja Koskiselta pyytämässä villahousuja, koska olin hyvin huonossa kunnossa. Koskinen oli todennut, että antaa villahousujen olla, ette te niitä täällä enää kauan tarvitse. Ja kun olin mennyt lääkäriltä pyytämään apua sairauteeni, hän tokaisi vartijalle, että vieläkö niitä valtiollisia tuodaan tänne, eikös niitä jo vähitellen pistetä seinää vasten.
Stalingradin taistelun jälkeen menin pyytämään johtaja Koskiselta ylimääräistä kävelyä. Olin niin huonokuntoinen, etten meinannut seisaallani pysyä. Hän totesi suopeasti, että varmasti olette huonossa kunnossa. Selitin vielä, että meitä työskenteli suuri joukko naisia pienessä työhuoneessa, jossa oli huono ilmanvaihto. Selleissä, joissa oli vain yksi ikkuna, asui myös monta naista. Johtaja vastasi, että kyllä hän voisi minulle myöntää ylimääräisen kävelyn, mutta sitten se pitäisi myöntää kaikille. Vastasi, että me kaikki olimme huonokuntoisia ja todella tarvitsisimme ylimääräisen kävelyn. Johtaja käski minun poistua ja lupasi harkita asiaa. Palasin takaisin työhuoneelle, eikä kulunut kauaakaan, kun vartija tuli ja käski meidät kaikki kävelylle. Saimme joka päivälle puolituntia ylimääräistä kävelyä.
Hyvissä ajoin ennen joulua Saara Komulainen ja minä saimme määräyksen ryhtyä valmistamaan nukkeja, koska sodan aikana lelujen saanti oli vaikeaa. Meille tuotiin kaikenlaisia tarvikkeita: laatikko kauniita tilkkuja ja kangaspaloja, sahanjauhoja täytteeksi, aineksia tukkaan ja vartaloa varten. Tilauksia oli paljon. Työ oli hauskaa, kun suunnittelimme nuket itse.
Kerran eräs vartija pyysi meitä tekemään nuken hänellekin. Emme koskaan »ehtineet». Tämä vartija oli ollut meille erityisen ilkeä, vienyt meitä johtokunnan eteen ja vaatinut rangaistusta kurittomuudesta jne. Ainoa keinomme vastustaa vartijoita oli panna heidät boikottiin, olla puhumatta heille. »Ettekö nyt yhtä ainoaa nukkea saa tehdyksi siinä tilausten välissä», hän pyyteli. Mutta me emme olleet kuulevinämme.
Päätimme yllättää sellikaverit joululahjalla. Aloimme tehdä heille nukkea. Työmestarikin ihmetteli, että kenelle noin kaunis nukke tulee. Kaunis maskotti siitä tulikin. Joulunpyhien jälkeen mietimme, mitä nukelle pitäisi tehdä. Selliin sitä ei voinut jättää. Meillä oli vartija, jota kriminaalivangit nimittivät Kukkulinnan kauhuksi ja vanhan linnan jellonaksi. Meitä kohtaan hän aina oli reilu. Monesti hän sanoi Elsa Tillille ja minulle, että kyllä hän kiitosrumpua soittaa, kun te kunnon ihmiset pääsette täältä vapaiksi. Hän ei ylipäätään voinut ymmärtää, miksi meidät oli pantu vankilaan. Hän oli kuitenkin kovan ihmisen maineessa ja todennäköisesti siksi laitettu meidän vartijaksemme. Annoimme nuken hänelle.
![[Runo2]](img/runo2.jpg)
Tehtävä annettiin Lyyli Heinosen ja minun hoidettavaksemme. Kun hän Tapaninpäivänä iltatarkastuksen jälkeen oli pois lähdössä, sanoimme että meillä olisi henkilökohtaista asiaa. Nukke oli Lyylin esiliinan alla, se oli suuri, yli puolimetrinen. Vartija nykäisi Lyylin esiliinaa: »Mikäs teillä tuolla esiliinan alla on?» Kerroin, että me Komulaisen kanssa vähän hulluttelimme ja teimme jouluksi nuken, mutta emme uskaltaneet jättää sitä enää selliin. Pyysimme, että vartija ottaisi sen. Vartija tokaisi, että selvähän se, ei sitä selliin voinut jättää, kaikkea teidän päähänne pälkähtääkin. Hän otti nuken ja lupasi keksiä sille paikan. Seuraavana päivänä hän toi sellimme pöydälle kauniin kukkivan kukan ja tapansa mukaan tokaisi vihaisesti: »Siinä on kukka, en minä sitä kotona jaksa hoitaa.» Yleensä vartijat käyttäytyivät vihamielisesti valtiollisia vankeja kohtaan.
Tietenkin protestoin keskitysleiriin eli »turvasäilöön» sulkemistani vastaan. Niin tekivät kaikki muutkin. Ensi töikseni pyysin kirjepaperia ja valitin vankeinhoitohallitukseen ja sitten oikeusministeriöön. Vetosin siihen, että olin kärsinyt tuomioni viimeiseen päivään saakka. Sen jälkeen minut oli ilman mitään syytä oli siirretty keskitysleiriin. Minulle ilmoitettiin, että minut oli siirretty »turvasäilöön» tasavallan suojelulain nojalla. Valitin uudelleen ja selitin, etten ollut voinut toimia tasavallan suojelulakia vastaan, koska olen ollut lähes viisi vuotta kuritushuonevankina. Saara Kontulainen valitti samanaikaisesti.
Lopulta vankilaan tuli kaksi ohranaa luutnantin puvussa tutkimaan asiaamme. Toistin heille valituskirjeeni perusteet. Tutkijat selittivät, että ensin oli selvitettävä vanhat asiat: »Ellette kerro kaikkea, istutte vaikka loppuikänne!» Totesin, että tuomioni olen saanut ja niistä asioista en kerro enää mitään. Saara Kontulaisen kuulustelu oli pidetty saman kaavan mukaan.
Vaihtelua elämän arkiseen harmauteen toivat omaisten ja tuttavien käynnit. Toivorikkaina odottelimme sodan päättymistä.
Keväällä 1944 meidät siirrettiin vankilan pellolle rakennettuihin 2-kerroksisiin parakkeihin. Niissä oli ainakin kuusi majoitushuonetta. Sängyt olivat kerrossänkyjä. Tänne siirrettiin eri vankiloissa keskitysleireillä olleita naisia. Myös vangittuina olevien naisten määrä kasvoi. Remonttitöihin tuotiin kriminaalivankeja. He olivat rintamalta karanneita miehiä. He kertoilivat meille sodasta ja odottivat sen loppumista. Näillekin pojille yritimme järjestää ylimääräistä syötävää.
Nyt meillä teetettiin sotilastöitä. Rintamalta tuotiin kaikenlaisia repeytyneitä vaatteita korjattavaksi: mantteleita, pukuja jne. Ne olivat huonosti pestyjä, useimmissa oli vielä veritahrat jäljellä. Korjailimme ja paikkailimme, teimme niistä kuin uusia. Vankilan johdon mielestä emme saaneet tarpeeksi aikaan: »Jos työ ei ala tulla valmiiksi, tulee kyllä mies, joka panee tekemään!» Vietimme edelleen aikaa jutellen. Kuuluin Lempi Wileniuksen työryhmään, Lempi oli räätäli. Hän pyysi, että työntekemisen sijasta kirjoittaisin porukalle runoja tai jotain muuta. Usein minä kirjoittelinkin. Julkaisimme omaa lehteäkin nimeltä »Kansan sananen». Eräänä aamuna parakkiin ilmestyikin iso miehen rohjo armeijan puvussa. »Eikö työ maita?» hän kysyi. »Ei se kuuden vuoden jälkeen enää oikein maita. Nyt odottelemme sodan päättymistä.» totesin. »Eiköhän se kohta pääty», totesi mies sopuisasti. Kersantti istuskeli kanssamme ja jutteli mukavia.
Keväällä olimme lukeneet lehdistä ja kuulleet huhuja rauhasta. Juhannuksen tienoilla ne vahvistuivat. Kului viikkoja, oli kesä, kun vartija pysähtyi auki olevan ristikkoikkunamme taakse ja kertoi rauhantunnusteluista Moskovassa. Aloimme odottaa vapaaksi pääsyä. Kävelimme pihalla vapaasti ja teimme suunnitelmia vapautumistamme varten.
Noin syyskuun puolen välin jälkeen ensimmäinen ryhmä 2–3 henkilöä kutsuttiin kansliaan. Meidät vapautettiin vähitellen. Viimeiseen ryhmään meitä jäi muutama mm. Hertta Kuusinen ja Helvi Laine. Sanoimme, ettemme nukkuisi eri selleissä, sillä me olimme vapaita ihmisiä. Vartija myöntyi. Mutta sitten tuli todellinen yllätys. Vartiopäällikkö halusi hyvästellä muutamia pitkäaikaisimpia. Ensiksi hän kutsui luokseen minut. Hän sanoi haluavansa kiittää ja toivottaa onnea. Syyllisyydentuntoisen puheen jälkeen hän ojensi kätensä. Pistin omani selän taakse ja sanoin: »Olkaa hyvä». Ajattelin, etten anna kättä sellaiselle, joka oli niin monta kertaa minut rangaistukselle vienyt. Seuraavana oli Helvi Laine. Hänkään ei ollut antanut kättä. Muita ei sitten kutsuttukaan.
Viimeinen yö sellissä meni nukkumatta. Teimme kaikenlaisia suunnitelmia. Seuraavana päivänä saimme siviilivaatteet. Pakatessa nauroimme, miten turhaan olimme hävittäneet papereitamme, nyt olisimme vapaasti voineet viedä kaiken mukanamme. Kukaan ei tarkastanut mitä pakattavaa meillä oli. Minulle sattuivat vahingossa mukaan vankilan nahkaiset tossutkin. Huomasin ne vasta kotona. Miksen ottanut koko pukua, sehän olisi ollut mainio lahjoitus arkistoon.
Kun illalla lähdimme ja laskeuduimme siltaa myöten kadulle, ohitsemme kulki armeijan upseeri, joka kysyi mistä tulimme niin iloisina. Kerroimme tulevamme keskitysleiriltä. Hän nauroi ja kielsi meitä hassuttelemasta, eihän Suomessa ollut keskitysleirejä!!
Hämeenlinnan asemalla tapasin Elvi Sinervon. Hän oli menossa muistaakseni Tampereelle. Hän kertoi, että Helsingissä toverit olivat suuren innostuksen vallassa: »Maurikin kulkee siellä punainen kravatti kaulassa». Helsingin juna oli täpötäynnä kansaa, sotilaita ja siviilejä. Seisoimme koko matkan vaunusillalla. Asemalla oli vastassa riemukas ihmismeri, kuljimme sylistä syliin. Väki lauloi Kansainvälistä. Poliisit vähän hätistelivät, mutta emme heistä juuri välittäneet.
![[Keskitysleireiltä]](img/keskitysleireilta.jpg)
Asemalla jouduin hetken miettimään minnes nyt. Martta Suhonen lähti Salmisille. Hänen lapsensa oli syntynyt vankilassa ja oli nyt Salmisella hoidossa. Joku tuli kysymään minne minä menisin. Hän kertoi terveiset äitini ystävältä, 70-vuotiaalta »Siivosen mammalta», joka työnsä jälkeen ei ollut jaksanut tulla asemalle vastaanottamaan. Hän oli lähettänyt tiedon, että ellei minulla olisi muutapaikkaa, voisin tulla hänen luokseen. Hänellä oli myös avain veljeni tyhjään asuntoon.
Siivosen mamma otti minut vastaan kuin äiti. Hän oli jopa säästänyt harvinaista herkkua — kahvia, minua varten. Mutta uni ei tahtonut tulla. Koko yön valvoin ja mietin elämääni. Niin valvoi mammakin. Vähän väliä hän nousi sängyn päädystä katsomaan nukuinko. Hän valvoi kuin kissaemo poikastaan. Ja niin nousimme juttelemaan.
Aaamulla sain häneltä veljeni asunnon avaimen. Asunto oli pieni yksiö Viipurinkadulla. Veljeni oli rintamalla ja hänen vaimonsa ja pieni poikansa evakossa. Asunto oli hirveässä kunnossa. Pommitukset olivat rikkoneet ikkunat, lasinsiruja oli kaikkialla, lamppukin oli rikki. Talonmies oli peittänyt ikkunat aaltopahvilla. Häneltä sain uuden lampun ja ryhdyin siivoamaan sotkuja. Säilytettävänä olleita vaatteitani en löytänyt mistään. Jäin taloksi. Vapautumisen jälkeisiin ensimmäisiin tehtäviin kuului elintarvikekorttien hankinta. Tein myös ilmoituksen poliisille vaatteiden varkaudesta. Oli hankittava vaatteita ja ryhdyttävä etsimään töitä. Olimme kuulleet, että kenenkään ei pidä odottaa puolueen leipiin pääsyä, vaan haettava itselleen työpaikka.
Vankila-aikanani olin tehnyt paljon ompelutöitä. Nyt kun kaikilla oli vaatepula, tarjottiin paljon vanhoja vaatteita käännettäviksi tai uudelleen ommeltaviksi. Aloimme Elsa Tillin kanssa ommella ja sitä työtä riitti. Nestori pääsi Matti Ahopellon ja tämän kaverin verstaalle puusepäksi ja jopa mestariksi. Ahopelto oli kysynyt häneltä luotettavaa henkilöä laskemaan palkkoja ja hoitamaan muita pieniä konttoritöitä. Nestori oli kehoittanut kysymään minua. Niin sain uuden työpaikan ja vähän enemmän palkkaakin, vaikka eihän se nytkään iso ollut.
Vankila-ajalta peräisin olevat paiseet vaivasivat minua vielä vapaaksi päästyänikin. Paiseita oli jopa silmien ympärillä ja minun oli mentävä lääkäriin. Professori Lydecken kauhisteli ja kysyi mitä olin tehnyt, kun minua oli noin julmasti rangaistu. Kerroin pidätyksestäni ja vankeusvuosistani. Meille sukeutui pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu rauhantyöstä, ihmisten elinehtojen parantamisesta ja Neuvostoliiton terveydenhuollosta. Professori ihmetteli kohteluani, sillä hänen mielestään olin toiminut juuri niin kuin pitikin. Professori olisi jatkanut keskustelua vaikka kuinka kauan. Hän kertoi, että olin ensimmäinen kommunisti, jonka hän oli tavannut. Hän sanoi myös yllättyneensä myönteisesti, sillä kerroin hänelle elämästä sellaisena kuin sen koin, enkä puhunut propagandaa. Kun aloin tehdä lähtöä töihin, hän määräsi, etten missään tapauksessa saisi mennä töihin. Paiseet oli ensin saatava pois. En saisi kantaa edes käsilaukkua. Sain vitamiinipistoksen ja määräyksen syödä ja levätä hyvin. Mietin itsekseni, että miten minä söisin hyvin kun ei ollut ruokaa eikä rahaa.
Professori määräsi minut tarkastukseen viikon kuluttua. Hän otti minulta mitättömän pienen maksun ja kun viikon päästä kävin uudelleen, hän sanoi, että olin maksanut jo. Taas hän kyseli minulta kaikenlaista, vaikka odotushuoneessa jonotti paljon potilaita. Tämän jälkeen en enää käynyt siellä. En kuitenkaan olisi voinut noudattaa hänen ohjeitaan, eikä minulla ollut aikaa istua vastaanotolla keskustelemassa. Vähitellen paiseet paranivat ja vesikellot silmistä hävisivät.
Olin joitakin päiviä asunut veljeni asunnossa, kun sinne tuli Nestori Parkkari. Hänkin oli vasta vapautunut vankilasta. Viimeksi hän oli ollut Karvialla, minne hänet oli siirretty Koverin keskitysleiriltä. Olimme olleet aika paljon yhdessä jo keväällä 1938, kun hän silloinkin oli vapautunut vankilasta. Nyt hänen ystävänsä toivat hänet luokseni ja kertoivat, ettei hänellä ollut paikkaa minne mennä. Hän jäi kanssani asumaan ja niin meistä lopulta tuli pari.
Jonkun ajan kuluttua veljeni vaimo palasi evakkomatkaltaan. Kun kyselin vaatteistani, joita oli ollut kaksi matkalaukullista, hän kertoi, että ne oli varastettu. Sinne oli siis mennyt koko silloinen omaisuuteni. Minulla ei ollut muuta kuin pidätyshetkelläni 30.11.1938 päälläni olleet vaatteet ja hetekasänky. Myöhemmin Nestori on naureskellut, että tietysti Elli otti hänet omaisuuden takia. Hänellä kun oli sentään kuusi lakanaa. Ja olihan Nestorilla lisäksi omatekoinen kirjoituspöytä. Vaatteita hänellä oli yhtä vähän kuin minullakin.
Asuntopulan vuoksi jouduimme edelleen asumaan veljeni perheen luona. Kun he yöksi levittivät hetekansa, jäi tilaa vain pöydälle. Me nukuimme pöydän alla. Olimme käyneet vihilläkin, mutta asuntoa emme vain saaneet. Turhaan juoksin huoneenvuokralautakunnassa. Esikoisemmekin alkoi jo olla tulossa maailmaan. Vihdoin eräs tuttavaperhe ehdotti, että hakisimme asuntoa yhdessä. Niin saimmekin kahden huoneen ja keittiön asunnon. Kummallekin perheelle oli oma huone ja keittiö oli yhteinen. Niin pääsimme muuttamaan pois pöydän alta.
Lokakuussa minut kutsuttiin puoluetoimistoon. SKP:n toimisto sijaitsi silloin vielä Mannerheimintiellä Tullinpuomin talossa Matti Ahopellolta saadussa liikehuoneistossa. Hän oli käyttänyt sitä mm. piilopaikkanaan sodan aikana. Häntäkin oli sodanvastustajana etsitty. Kun menin toimistoon Aimo Aaltonen, Ville Pessi ja eräät toiset sanoivat, että minun tulisi ryhtyä toimittajaksi. He kertoivat, että puolue alkaa julkaista poliittista aikakausilehteä, jolla ei vielä ollut edes nimeä. Sen nimeksi tuli myöhemmin Kommunisti.
Kauhistuin ehdotusta. Sanoin, etten koskaan ollut työskennellyt lehden toimituksessa ja että minulla oli jo työpaikka. Olihan työttömiäkin vielä paljon. Aimo Aaltonen vastasi painokkaasti, että jokainen meistä voisi järjestää itselleen mukavan elämän, mutta nyt tarvittiin ihmisiä tällaiseen työhön ja sinua on ajateltu tähän. Siihen ei ollut paljon sanomista. Otin työn vastaan, mutta vaadin, että jonkun oli neuvottava minua.
Vankilassa olimme Kaisu-Mirjami Rydbergin kauko-ohjauksella tehneet salaa lehteä nimeltä Kansan Sananen. Päätoimittaja vaihtui joka kerta, jotta saimme enemmän harjoitusta. Minäkin oli ollut päätoimittaja ja Aili Mäkinen. Se oli ollut mukavaa puuhaa, vaikka olikin tehtävä salaa. Olihan tämä nyt täysin toista: ryhtyä rauhan aikana julkaisemaan poliittis-teoreettista aikauslehteä.
Aimo Aaltonen lupasi, että minua neuvotaan ja kehoitti menemään August Niemistön kanssa etsimään painopaikkaa. Alustava sopimus erään painon kanssa oli jo ollut olemassa, mutta sieltä tuli peruutus. Heitä oli kuulemma painostettu. Olisi siis löydettävä toinen. Oma vanha Kotkankadun lehtitalomme, vanha puutalo, oli silloin vuokrattuna Veikko Vaalille. Hänellä oli siellä jokin kemiallinen tehdas, eikä sitä saanut sieltä pois ennen kuin sille löytyisi uusi paikka.
Kalevankadulla oli A-niminen kirjapaino. Neuvottelimme johtaja Katajan kanssa. Hän lupasi ottaa lehtemme painettavaksi, hyvästä hinnasta tietysti. Kysäisin, mitä tapahtuisi, jos häntä ryhdytään painostamaan. Hän vastasi, että kirjapaino tarvitsee töitä ja kun hän kerran on luvannut, se lupaus pitää.
Lehden toimitus- ja toimistohuoneeksi saimme Kotkankadun lehtitalosta lämmittämättömän ullakkohuoneen, joka oli ollut talonmiehen kesäasuntona. Puoluetoimistossa sovimme, että toimistonhoitajaksi tulee Kerttu Virtanen. Aimo Aaltonen oli nimetty päätoimittajaksi, mutta hän ei koskaan ehtinyt lukea lehteen tulevia kirjoituksia.
Ensimmäinen työmme Kertun kanssa oli lähteä ostamaan toimistotarvikkeita mm. kyniä, mustetta ja paperia. Menimme erääseen paperikauppaan Hakaniemessä. Kun pyysin kirjoittamaan laskun aikakauslehti Kommunistille, tyttö häkeltyi ja haki takahuoneesta miehen. Ilmoitin hänelle saman asian. Hänkin häkeltyi selvästi, mutta kirjoitti laskun. Maksoimme käteisellä puoluetoimistosta saamillamme rahoilla. Kirjoituskonettakaan toimistossamme ei aluksi ollut. Talouspäälliköksi nimetty Toivo Karvonen osti joltain halkokauppiaalta vanhan ison Remingtonin, jolla ryhdyimme naputtelemaan kuitteja ja kirjoituksia.
Kun olimme saaneet ensimmäiset kirjoitukset, Toivo Karvonen ja August Niemistö tulivat neuvomaan miten lehteä toimitetaan. Aku selitti: »Hanki ensin painosta kirjaimistomallit — myös otsikkokirjaimet — ja sitten lasket paljonko tämän kokoiseen sivuun mahtuu sanoja ja kirjaimia. Sen mukaan suunnittelet sivut ja lasket myös miten suuria otsikoita teet. Sitten korjaat kirjoitukset painokuntoon ja lasket uudelleen kirjaimet ja arvioit millaiseen tilaan tekstit mahtuvat. Ja siitä sitten vain alat toimittaa.» Hän neuvoi vielä, että ensin luet ja laitat tekstit painokuntoon ja viet painoon. Kun ne on ladottu, luet korrehtuurin. Kun olet tehnyt korjaukset ja otettu uusi vedos, käyt sen vielä läpi. Karvonen antoi samanlaiset neuvot ja käski aloittaa.
Lehden toimittaminen yksin oli vaikeaa. Joulukuun alussa Matti Janhunen pääsi vankilasta ja hänestä tuli päätoimittaja. Mutta hän kierteli pitkin Suomea järjestämässä puolueen toimintaa ja keräämässä varoja. Meillä oli toimitusneuvostokin, mutta senkin jäsenet olivat yhtä kiireisiä. Tunsin poliittisen vastuun raskaana; minä luin edelleen puoluetoimistosta ja Neuvostoliiton suurlähetystöstäkin lehdelle tulevat kirjoitukset, toimitusapua ei tullut mistään.
Kaikesta huolimatta lehti ilmestyi kerran viikossa. Kirjoituksia oli vaikea saada. En vieläkään käsitä, miten sain niitä tarpeeksi. Kaiken lisäksi ne oli käytettävä sotasensuurissa. Vasta keväällä lopetin sensuurissa juoksemisen, kun en kerta kaikkiaan ehtinyt. Puoluetoimisto kyllä varoitteli, mutta ei kukaan enää kysellyt sensuroitavaa.
Syksyn mittaan säät viilenivät ja tuli talvi pakkasineen. Lämmittämättömässä vinttihuoneessa Kotkankadun lehtitalolla alkoi olla kylmä. Kerttu Virtanen teki töitä huoneen ison ikkunan luona. Ikkuna oli talvella umpijäässä. Minä tein toimitustyötä jääkylmässä ullakkokomerossa. Istuimme siellä talvitakit päällä, sormikkaat käsissä ja myssyt päässä. Lopulta keväällä saimme alakerrasta kaksi huonetta. Siellä alkoi olla jo parempi työskennellä. Toisessa huoneessa olivat Kommunistin ja Yhteistyö Oy:n toimistot ja toisessa minä tein lehteä. Olin saanut avukseni Pirkko-nimisen tytön.
Se oli kiireistä aikaa. Aina oli tekeillä kaksi lehden numeroa samanaikaisesti. Kun toisen lehden kirjoitukset olivat latomossa, luin toisen korrehtuuria. Usein jouduin yöllä kello 2 kävelemään Kalevankadulle lukemaan viimeisiä korrehtuureja ja varmistamaan lehden painoon menoa. Monta kertaa pääsin kotiin vasta neljän aikoihin aamuyöstä. Olihan se tappavaa, mutta ei silloin muutakaan vaihtoehtoa ollut. Innostus antoi voimia.
Keväällä tuli Akseli Mod Suomeen ja sain hänet avukseni. Hänen oli määrä kirjoittaa poliittisia artikkeleita ja muuta tarvittavaa, mutta ei hänestä pitkäaikaisempaa apua saatu. Kesällä 1945 teimme lehdestä kaksoinumeron, että pääsin äitiyslomalle. Poikamme syntyi heinäkuussa 1945. Äitiyslomani oli kuukauden. Se aikana konekirjoittajamme Pirkko Helje kuljetti juttuja minulle ja painoon. Vuonna 1946 Kommunistin ilmestymiskerrat harvenivat kahteen kertaan kuukaudessa. Vuonna 1946 lehden toiseksi toimittajaksi tuli Mirjam Tiilikainen (Suvanto).
Kommunistin painokset olivat parhaimmillaan 16 000 kappaletta. Alusta alkaen, muistaakseni marraskuusta 1944, se levisi kuin siivillä. Ihmisillä oli tiedon tarve — kansandemokraattisia päivälehtiä ei ollut ilmestynyt. Vapaa Sana -lehteä alettiin julkaista marraskuussa 1944, Työkansan Sanomat aloitti vuoden 1945 alusta.
Kommunistin ilmestymispäivänä Pasilan konepajan työläisiä tuli työn jälkeen auttamaan postituksessa. Autoakaan ei ollut, mutta talkoohenkeä riitti. Miehet kuljettivat lehdet käsikärryillä Kalevankadun kirjapainostapostitoimistoon. Osa kärrättiin Kotkankadun lehtitalolle, jossa oli aina pitkät jonot odottamassa saadakseen lehtiä myyntiin. Kommunistia lähetettiin myös piiritoimistoihin myytäväksi. Yhtään lehteä ei silloin jäänyt tilittämättä. Kysyntä oli kova ja innostus suuri.
Matti Janhunen kysyi minulta kerran, paljonko sain palkkaa työstä, jota teen yöt päivät. Palkkani oli 2000 mk silloista rahaa. Matti sanoi, että hänen vaimonsakin sai 4000 mk ompelutyöstä Elsa Tillin luona, eikä työtä tarvinnut tehdä edes joka päivä. Sitten palkkani nostettiinkin 4000 mk:aan. Pieni se oli silti ja hinnat nousussa.
Heti kommunistien vapauduttua vankiloista ja keskitysleireiltä ryhdyttiin rakentamaan julkista Suomen Kommunistista Puoluetta. Ensimmäisiä tehtäviä oli puolueen rekisteröinti. Haettiin tarvittavia virkatodistuksia ja muita papereita. Aimo Aaltonen istui melkein työkseen rekisteriviraston penkillä ja odotti, että asia saataisiin kuntoon. Kansa liikehti voimakkaasti, Messuhallissa pidettiin suuria juhlia.
Myös piirijärjestöjä alettiin perustaa heti, niin myös SKP:n Helsingin piiri. Olin piiritoimikunnan jäsen ja sitten myös puolueen valistusjaoston jäsen. Kokoukset olivat pitkiä. Sain huomautuksia, kun en lehtityön vuoksi voinut aina osallistua. Paavo Koskinen monta kertaa ihan hiiltyi minulle, kun en tullut piiritoimikunnan kokoukseen. Siinä usein lausuimme suoria sanoja toisillemme. Mutta Paavo ei ollut pitkävihainen. Olihan työt tehtävä.
Jouduin osallistumaan myös ikäviin istuntoihin; puoluejohdon perustaman ns. kontrollikomitean »oikeudenkäynteihin». Komitean tehtävänä oli etsiä ja tuomita niitä puolueen jäseniä, jotka sen näkemyksen mukaan olivat syyllistyneet passiivisuuteen tai kurittomuuteen ja ansaitsivat muistutuksen tai erottamisen. Tämän toiminnan vetäjä ja komitean puheenjohtaja oli Kauko Heikkilä. Komitean jäseniksi oli minun lisäkseni määrätty Kerttu Virtanen ja Eero Krook. Muiden nimiä en muista. »Tuomiot» perustuivat ilmiantoihin, joita Kauko Heikkilä meille esitteli. Joitakin syytettiin laiskuudesta, asioiden lavertelusta tai laiminlyönnistä. Espanjan sodassakin ollutta Arvi Muuria syytettiin, en muista mistä. Hän murtui meidän »tuomioistuimemme» edessä ja pyyteli kyynelsilmin anteeksi, ettei ollut tehnyt tarpeeksi. Kauko Heikkilä totesi, että siinä oli hyvä kommunisti, hän tunnustaa rehellisesti ja antoi Muurin jäädä puolueeseen. Sen sijaan Niilo Väre torjui häntä koskevan ilmiannon ja osoitti syytökset perättömiksi. Hänet erotettiin puolueesta. Hellä Järveläinen, jonka tiedän olleen illegaalisen ajan rohkeimpia puoluetyöntekijöitä, sai muistutuksen siitä, ettei ollut sodan aikana toiminut riittävän rohkeasti, vaan mennyt piiloon äitinsä luo. Pidin tätäkin syytöstä lapsellisena. Joku sai puoluekirjaansa huomautuksen, ettei ollut sodan aikana toiminut tarpeeksi tehokkaasti, oli ehkä kieltäytynyt jostakin tehtävästä.
Pari kertaa olin mukana näissä istunnoissa, sitten jäin niistä pois. Pyysin Matti Janhusta esittämään, että minut vapautettaisiin tuosta komiteasta, siitä sai vain pahan mielen. Sitä paitsi, minulla oli töitä ihan tarpeeksi muutenkin. Sanoin, että oli lapsellista syyttää ihmisiä sillä tavoin. Kuka meistä voisi sanoa miten olisi sodan aikana toiminut vapaudessa. Pian tuo tuomioistuin lakkautettinkin, mutta puolueen kontrollikomitea jäi edelleen toimimaan Heikkilän johdolla.
![[Kirjeopiston]](img/kirjeopiston.jpg)
Maaliskuussa 1946 siirryin Kommunisti-lehdestä SKP:n valistusjaoston kirjeopistoon. Se toimi aluksi puoluetoimiston yhteydessä Kaisanimenkatu 13:ssa. Vastaavana oli Aino Kuosmanen. Vuonna 1947 kirjeopisto muutti Lauttasaareen Myllykalliolle. Siellä oli sodanaikaisia ilmapuolustusaseman parakkeja, jotka oli saatu vuokratuksi. Sen korjasimme talkoilla puolueen kurssikeskukseksi. Siitä syntyi Sirola-opisto, marxilainen kansankorkeakoulu. Ensimmäisen toimintavuoden jälkeen vuokrasimme Hämeenlinnan lähellä olevan Vanajanlinnan, joka saksalaisomistuksena oli siirtynyt Neuvostoliiton haltuun sodan jälkeen. Sirola-opisto muutti sinne 1947. Myöhemmin Yrjö Sirolan säätiö osti sen.
SKP:n kirjeopisto laajeni ja siitä muodostettiin Sirolan kirjeopisto. Se toimi nelisen vuotta Myllykalliolla, jossa toiminta kurssikeskuksena myös jatkui. Siellä järjestettiin kansandemokraattisten järjestöjen omia kursseja. Keskusta johti Matti Hiltunen. Kurssikeskuksen rakennuksiin perustettiin myös opiskelijakoti, johon ensimmäiseltä puoluekurssilta jäi muutamia oppilaita opiskelemaan oppikoulun kurssia. Opettajana oli Eeva Lizen. He lukivat ensin ylioppilaaksi. Opiskelijakotiin tuli muualtakin ylioppilastutkinnon suorittaneita jatkamaan opintojaan yliopistossa. Monet suorittivat siellä asuessaan loppututkinnon.
![[Elli3]](img/elli3.jpg)
Kirjeopistossa tehtiin kurssiohjelmia ja kirjekursseja. Ensimmäiseksi suureksi urakakseni tuli kymmenen opintokirjeen kurssi Suomen työväenliikkeen historiasta. Tätä kirjekurssia tehdessäni tuli tutkituksi monenlaista asiakirjaa: sosialidemokraattisen puoluen vanhoja pöytäkirjoja, kalentereita, kirjasia ja vanhoja sanomalehtiä. Käytin hyväkseni myös Antti Hyvösen luentoja Sirola-opiston kursseilla. Paljon apua sain Työväen Arkistosta, meillähän ei ollut omaa arkistoa. Jo ennen tuloani kirjeopistoon siellä oli laadittu kymmenen kirjettä käsittävä ja paljon käytetty kirjekurssi »Luokka ja puolue», joka perustui Stalinin teokseen Leninismin kysymyksistä. Myös Stalinin kirjoitukset Suuresta isänmaallisesta sodasta olivat opiskelun kohteena. Kirjeopistossa teimme kurssiohjelmia mm. maa- ja talonpoikaiskysymyksistä, nuorisoliikkeestä, kansantaloustieteestä, venäjän kielestä, suomen kielestä, naisten asemasta jne.
Kirjeopiston erääksi keskeiseksi tehtäväksi tuli valmistaa opiskelijoita Sirola-opistoon. Sodan vuoksi joiltakin oli jäänyt osa kansakoulua kesken. Usein käytyyn kansakoulukurssiinkin tarvittiin täydennystä, koska Sirola-opisto oli kansankorkeakoulu, jonne pääsy edellytti kansanopiston tietotasoa. Sirolaan pyrkivien oli kirjeopistossa suoritettava valmistuskurssi, johon kuului kolme ainetta: suomenkieli, matematiikka ja yhteiskuntatieto. Kansakoulun käyneiden piti suorittaa ainoastaan yhteiskuntatiedon kurssi.
![[KSL:n]](img/ksln.jpg)
Opiskeluinnostus oli siihen aikaan suuri. Se johtui ennen kaikkea siitä, että aikaisemmin oli ollut saatavissa varsin vähän työväenliikkeen hengessä julkaistua kirjallisuutta. Olojen vapautuminen sodan jälkeen merkitsi myös järjestötoiminnan laajenemista, järjestöjä syntyi kuin sieniä sateella. Maailma oli nyt täysin toisenlainen kuin ennen sotaa. Tarvittiin valtavasti uusia tietoja ja taitoja toiminnan tueksi. Koulutettuja ihmisiä oli siihen aikaan vähän, eikä ollut rahaa palkata enempää. Palkkamme olivat hyvin pienet. Viikonloput, matkat, arki-illoista puhumattakaan teimme ilman päivärahoja. Edes majoituskuluja ei korvattu. Onneksi kaikkialla vallitsi mahtava talkoohenki ja yösija aina löytyi.
Osoituksena talkoohengestä oli myös se, miten rahaa Sirola-opiston toimintaan kerättiin. Sisäasiainministeriö oli nimittäin tehnyt kyselyn siitä, miten kauan olimme olleet vankilassa tai keskitysleirillä, sillä oli tehty aloite korvausten maksamisesta. Minä sain korvausta vain siltä ajalta jonka olin ollut keskitysleirin puolella, siis nk. turvasäilössä. Mieheni Nestori Parkkari sai vähän enemmän, koska hän oli ollut keskitysleirillä kauemmin. Kaikille korvattiin vain sota-aikainen keskitysleiriaika. Puolue kehoitti meitä lahjoittamaan korvauksesta 20 % opiston perustamiseen — tietysti sai antaa enemmänkin. Me annoimme 30 %. Tietenkin varoja kerättiin toisinkin tavoin.
Työn ohella toimin tietysti myös puolueosastossa, samoin aluejärjestössä ja jonkin aikaa myös Suomen Naisten Demokraattisen liiton liittotoimikunnassa. Siitä jäin kuitenkin pian pois, kun aika ei riittänyt.
Helsingissä toimi pari vuotta myös puolueen aluekoulu iltaisin. Minulla oli siellä tunteja kaksi kertaa viikossa. Joinakin iltoina luennoin myös muilla paikkakunnilla, mm. Hämeenlinnassa ja Lahdessa. Usein piti töistä rientää suoraan junalle tai linja-autolle. Kotiin pääsin vasta hyvin myöhään yöllä.
![[SKP:n]](img/skpn.jpg)
Kotona minua odotti kaksi pientä poikaa. Onneksi olin saanut heille hoitajan, sillä Nestorikin joutui olemaan työnsä vuoksi paljon matkoilla. Hän oli SKDL:n valistussihteeri. Maksoin hoitajalle sosiaaliministeriön määräämän palkan ja verot ja ylityökorvaukset. Oma palkkani ei aina tahtonut riittää tähän. Onneksi se kuitenkin tuli säännöllisesti. Työkaverit nauroivatkin, että kävin työssä siitä ilosta, että sain olla virkarouva. Nestori joutui olemaan todella paljon pois kotoa. Yhtenä sunnuntaiaamuna, kun Nestori oli ollut kolme kuukautta kestävällä vaalikierroksella pohjoisessa ja yöllä myöhään palannut, kuulin poikien väittelevän, oliko tuo nukkuva mies isä vai setä.
Lapset olivat tyytymättömiä ainaiseen menoomme. Kerran vanhempi poikani sanoi: »Kuule äiti, kun minä kasvan isoksi, en ikinä liity mihinkään puolueeseen tai järjestöön». Kun kysyin syytä, hän vastasi, että edes joskus saisin olla lasteni luona. Lupasin palata asiaan, kun tulisin illalla takaisin. Illalla lapset olivat nukkumaan menossa, kun palasin. Istuin sängyn laidalle ja kerroin, miksi isä ja äiti olivat niin paljon poissa kotoa. Pojat kuuntelivat, nuorempi ei oikein vielä seurannut keskustelua, mutta vanhempi sanoi lopulta, että mene nyt sitten niihin kokouksiisi, mutta vain pikitärkeisiin ja ole muuten kotona.
Kerran talvella lähdin Nestorin kanssa hiihtämään. Palatessamme pojat murjottivat. Kun kysyin syytä, he sanoivat, että tämä ei ainakaan ollut pikitärkeä meno. Joskus raittiin ilman hengittäminenkin tuntui kevytmieliseltä.
![[E-killan]](img/e-killan.jpg)
Myllykalliolta opisto siirtyi takaisin keskikaupungille muistaakseni vuonna 1952. Työskentelin Sirolan kirjeopistossa, kunnes syksyllä 1964 perustettiin Kansan Sivistystyön Liitto. Työni jatkui KSL:ssä ensin opintosihteerinä ja sitten jaostosihteerinä. Kursseista mieluisimpia olivat työväenliikkeen historiaa käsittelevät.
Myös KSL:n aikaan jouduin matkustamaan paljon organisoimassa toimintaa. Perustimme paljon opintokerhoja eri piireihin. Oli käytävä selvittämässä miten opintokerhoja perustetiin ja miksi niitä kannatti perustaa. Valtionapuasia oli niin uusi.
![[Elli4]](img/elli4.jpg)
Perustimme KSL:oon taidejaoston. Sen puheenjohtajana toimi Sven Grönvall ja minä olin sihteerinä. Järjestimme taidekursseja, taidepäiviä, näyttelyitä ja kulttuuripäiviä. Vuodesta 1967 alkaen pidimme kesäiset taidekurssit Sirola-opistolla. Kun ensimmäistä kertaa kysyin opiston rehtorilta Matti Peltoselta mahdollisuutta käyttää opiston tiloja tähän tarkoitukseen, hän tuntui epäilevältä. Opistolla pelättiin, että taiteilijat sekottavat talon järjestyksen, aiheuttavat häiriötä ja ehkä sotkujakin maaleineen. Meitä siis odotettiin lievällä kauhulla. Siksi pidinkin kurssilaisille vetoavan alkupuheen. Kurssi onnistui hyvin. Järjestys säilyi. Taiteilijat hajaantuivat usein jo aamuvarhaisella maastoon maalaamaan. Kaikki olivat hyvin innostuneita. Samaan aikaan opistolla olleet kurssilaiset kysyivät, että milloin ne taiteilijat oikein tulevat, vaikka olimme olleet talossa jo kolme päivää.
Sven Grönvall oli myös taidekurssien pääopettaja. Hän piti hyviä luentoja. Taidekurssien suosio kasvoi niin, että emme voineet kaikkia pyrkijöitä ottaa. Viimeiset taidekurssit järjestin 1971.
Vuonna 1972 jäin eläkkelle 65-vuotiaana. Minun toivottiin jatkavan, mutta koska olen aina toiminut sosiaalisten etujen puolesta jäin ilman muuta pois työstä eläkeiän saavutettuani. Jonkin aikaa minulle tosin lähetettiin kotiin kirjeitä korjattavaksi. Niistä sain neljä markkaa kappaleelta, mutta kun veroihin meni kaksi, niin ei se kannattanut.
75-vuotiaaksi saakka pidin kursseja eläkeläisille Kuntorannassa, Lautsiassa ja Tammivalkamassa. Hämmästyttävää oli se, miten paljon kursseille tuli ihmisiä, joilla ei ollut mitään käsitystä järjestötoiminnasta. He eivät myöskään luottaneet omiin kykyihinsä. Kurssien alkuosa meni itsetunnon vahvistamiseen, että heidät saatiin uskomaan, että hekin voivat oppia.
Viiden-kuuden päivän kursseilla kävimme läpi sitä, mihin järjestöjä tarvitaan ja miten niissä toimitaan. Onneksi se oli jo piirtoheitinten aikaa. Saatoin heijastaa jäsennyksen aiheesta taululle. Se auttoi meitä kaikkia pysymään asiassa. Teimme paljon myös ryhmätöitä. Aluksi annoin jokaisen tehtäväksi kirjoittaa oma näkemyksensä asiasta, sitten kierrätimme kirjoitukset ryhmän kesken ja lopuksi kokosimme yhteisen näkemyksen. Se oli mielenkiintoista ja antoisaa.
75-vuotiaana lopetin kurssien pitämisen. Yhteiskunnalliseen toimintaan osallistun kuitenkin edelleen voimieni mukaan. Meitä kaikkia tarvitaan paremman huomisen rakentamisessa.
[1] Kirjan takakannessa on seuraava teksti: »Elli Parkkari os. Kumpulainen on rohkea nainen. Jo 1920-luvulla hän toimi Suomen Kommunistisen Puolueen sifferinä, salaisten viestien kirjoittajana. Kun hän paljastui, hänet lähetettiin Neuvostoliittoon opiskelemaan. 1930-luvulla hän kahlasi Rajajoen yli Suomen puolelle puoluetyöhön. Päälle jäätyvät vaatteet tai piikkilankaesteet eivät häntä säikyttäneet. Viipurin asemalta hän sai peräänsä ohranat. Siitä huolimatta hän matkusteli ympäri Suomea ja organisoi illegaalisesti nuorisotyötä. Hänet pidätettiin ja tuomittiin kuritushuoneeseen, josta hänet sodan aikana siirreltiin turvasäilitiön eli keskitysleirille. Sodan jälkeen hän perusti perheen ja toimi jonkin aikaa Kommunisti-lehden toimittajana. Sen jälkeen hän työskenteli Sirola-opiston kirjeopistossa, josta siirtyi Kansan Sivistystyön Liiton opintosihteeriksi, kun liitto 1964 perustettiin. Tästä tehtävästä hän jäi eläkkeelle 1972. Vielä eläkkeelläkin hän järjesti kurssi- ja opintotoimintaa. Nykyisin hän seurailee maailman menoa ja on mukana veteraanien toiminnassa. Sillä 'sosialismi on niin suuri tavoite, ettei se minun elinaikanani toteudu, eikä lastenikaan, mutta kaikki työ sen eteen on tärkeää'». MIA huom.
[2] Ks. Friedrich Engels, »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä». MIA huom.