Julkaistu: 1918
Lähde: »Kunnia Lokakuun Vallankumouksen Sankareille! Puhe, jonka tov. Yrjö Sirola piti Pietarin suomalaisten työläisten vallankumousjuhlassa 8 p:nä marrask. 1918». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 23. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1918
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Toverit!
Marssiessamme eilen Punasen Pietarin halki satojentuhansien venäläisten, virolaisten, lättiläisten, saksalaisten, itävaltalaisten, puolalaisten ym. ym. tovereitten mukana, sanallisesti kansainvälisen työväen riveissä; marssiessamme ohi Marskentän — »Vallankumousuhrien Torin» — urhokumpujen ja Smolnan, mailman köyhälistön vallankumouksen ijäti muistettavan kehdon; marssiessamme satatuhantisten proletaaritovereitten riveissä syksyn sateessa ja loassa, muistelimme niitä, jotka vuosi sitten samanlaisessa ilmassa lähtivät ratkaisevaan taisteluun, taisteluun, josta ei peräytymisen tietä ollut eikä ole, taisteluun, jossa ratkaisun vaaka vaappui voiton ja tappion vaiheilla päiviä, viikkoja, kuukausia — kunnes vihdoin, nyt vuoden kuluttua, taisteluiden, koettelemusten ja vaarojen vuoden jälkeen on kohonnut taivaanrannalle kauan ja kaiholla odotettu merkki, mailmanvallankumouksen tulenpatsas, joka on ihmiskunnan johtava proletaarisen diktatuurin korpivaelluksen kautta kapitalismin orjuudesta kommunismin luvattuun maahan.
Ja muistellessamme vuosi sitten taisteluun lähteneitä, nousi yhä uudelleen mieleemme se lause, joka on piirretty yhteen mielenosotuslipuistamme: »Kunnia Lokakuun Vallankumouksen sankareille!»
Sankari — se on kallis sana. Sen mainitseminenkin sykäyttää sydäntä ja sielun silmien eteen kohoavat niiden haamut, jotka sankariteoillaan ja itseuhrautuvaisuudellaan ovat vieneet ihmiskuntaa eteenpäin sen parhaiden poikien veriin tahrattua vapautuksen tietä. Mitä on sankari? — Sankari on ihminen, joka täyttää velvollisuutensa viimeiseen saakka, joka panee henkensä alttiiksi iskujoukon riveissä hyökättäessä tai itsensä uhraten pidättää ylivoimaista vihollista, jotta joukkonsa kokonaisuus ja taistelukyky säilyisivät.
Lokakuun sankarit olivat hyökkäyksen sankareita, alotteentekijöitä, jotka suorittivat hetken työn sellaisen, että se sanan täydessä merkityksessä »tuhatvuosihin vaikuttaa». Meillä on syytä kerrata mielissämme sen sankariteon laajuus ja koettaa arvioida sen suunnatonta merkitystä.
Ensinnäkin muistakaamme, että se teko kysyi tavallista suurempaa rohkeutta ja päättäväisyyttä sekä järkkymätöntä vakaumusta, tietoisuutta siitä, että täytyy, että on rikos jos ei tee, että on edessä kuolemanankara ratkaisu: nyt — tai ei koskaan!
Ja ne, jotka sen sankariteon suorittivat, ne olivat Pietarin vallankumouksellinen työväestö uskollisine sotilastovereineen ja niiden lipunkantajina äsken vielä niin häväistyt bolshevikit.
Varottajista ei ollut puutetta. Ei tosiaankaan. Mitä ne sanoivat?
Ne sanoivat, että ei ole voimia kyllin; että ei ole oikea aika; että siitä tulee vain lyhyt seikkailu; että on uskallettua nousta demokratiaa vastaan; että siten vain häpäistään sosialismin nimi Venäjän ja muiden kansojen silmissä; ja että siten pannaan alttiiksi vallankumouksen saavutukset ja annetaan aihe mustalle taantumukselle.
Noin sanoivat silloin varottelijat ja niitä oli paljon. Porvareista ja niiden ilmeisistä kannattajista, sosialikumouksellisista ja oikeistomenshevikeistä emme tietenkään puhu. Mutta kun varottajina olivat vasemmisto-es-errät ja mensheviki-internationalistit, voi se jo herättää ajatuksia, että »meitä on liian vähän». Ja kun — se suurin koettelemus — omassa sakissa, ihan bolshevikkien eturivin miehissä oli sellaisia, jotka epäröivät ja varottivat, niin sitä suurempaa sankaruutta ja vakaumuksen varmuutta kysyttiin niiltä, jotka päätöksen rohkenivat tehdä.
Kaksi tekijää yhtyi siihen tekoon. Ne olivat työväen vallankumouksellinen tahto ja bolshevikkien teoreettinen selväpäisyys. Edellinen niistä on ratkaiseva, sillä jos eivät joukot kiihkeästi halua toimintaa, ei innokkainkaan agitaattori — »johtaja» — eikä rohkeinkaan kumoussakki voi saada sitä vakaumusta voiton mahdollisuudesta, jota ilman taisteluun lähtö todellakin on joko rikollista seikkailua tai sitten epätoivoista yritystä edes myöhäänkin pelastautua armoille antaumisen häpeästä. Jälkimäinen, teoreettinen selvyys taas on tarpeen, jottei joukkojen kumouksellista voimaa lasketa ajattomalla ajalla purkautumaan — esim. vihollisen provokationin vaikutuksesta, vaan voidaan valita mahdollisimman hyvä hyökkäyshetki ja sen jälkeenkin käyttää hyvin voimat. Sillä, kuten Marx aikoinaan sanoi, on kumouksen voima hyökkäyksessä ja siihen nousu on taito, joka kuten sotakin, vaatii oman oppinsa.
Se, että Venäjän köyhälistöjoukkojen ja armeijan kiihkeä, sammumaton viha sodan kärsimyksiin syyllistä porvaristoa vastaan tuli oikein tulkituksi ja sen valtava kumouksellinen kuohunta tarkoin käytetyksi tapausten moottorina, niiden liikkeellepanevana voimana, se on bolshevismin, oikeammin sanoen toveri Leninin ja hänen samanmielisten tovereittensa oikein tulkitseman marxilaisuuden ansio. Ja siksi kelpaavat myös kommunistit, bolshevikit, mailman muiden vallankumouksellisten köyhälistöpuolueiden opettajiksi ja ohjaajiksi. Ja vastaamalla noille varottelijoille vuosi sitten — sanoin ja teoin — he juuri sitä opetustyötä tekevät. Katselkaamme niitä vastauksia:
Noin sanovat varottelijat ensin. — Miksei ole? Eikö työväen varassa ole koko tuotanto, ihmiskunnan elämä? Eikö kapitalismi ole koonnut sitä suuriin teollisuuslaitoksiin ja eikö se ole järjestökoulussa ja sivistysharrastuksillaan hankkinut tietoisuutta niin paljon, että voi yhteisiä asioita hoidella? On. Ja onhan sitten valtio antanut sille aseellista opetusta sekä pannut sen käteen voimakkaan valtatekijän, kiväärin. Sosialistien kesken on jo aikaa ollut selviönä, että työväenluokka on kyllin voimakas ottamaan käsiinsä yhteiskunnallisen vallan, kunhan se vain pääsee voimansa tietoisuuteen. Kirjassaan »Tie valtaan» Kautskykin jo kymmenen vuotta sitten väittelee niitä vastaan, jotka pelkäävät, ettei työväki olisi valmis voittamaan.
Mutta useat Venäjän työväen varottelijoista saattoivat myöntääkin, että siellä länsi-Europassa on työväki jo kypsynyt vallan ottamaan, mutta ei muka vielä Venäjällä. — On pelättävä, sanottiin, että talonpojat menevät porvarien puolelle ja kukistavat työväen vallan.
Eivät mene, oli vastattava. Porvaristo ei näet ole voinut ratkaista maakysymystä. Sen väliaikaiset hallitukset ovat sitä ratkaisua vitkutelleet, kun eivät ole tahtoneet kajota tilanherrain y. m. maaomaisuuksiin. Vain työväenluokka voi vapauttaa talonpojat tilanherrain ja kyläkiskurien sorrosta, ja siksi ei talonpoika nosta kättään työväen vallankumousta vastaan. Eikä porvaristo tahdo lopettaa sotaa, vaan kävisi sitä edelleen vallotustarkotuksessa. Vain työväki voi lopettaa sodan ja sodat.
Työväki ja talonpojat — ne muodostavat armeijan pääosan. Ne ovat jo heittäneet kumoon tsaarinvallan, ne ovat upseerien auktoriteetin murtaneet eikä porvaristo ole vielä tsaarin lahon byrokratian tilalle kyennyt luomaan uutta. Armeijan eräät, osat ovat tietoisesti köyhälistökumouksellisia. Yhdessä asestetun työväen kanssa muodostavat ne voiman. Nyt jos taantumukselliset saavat rauhassa koota voimiaan, käyvät ne vaarallisiksi. Ne ovat jo paljastaneet tarkotuksensa: riisua työväki aseista. Nyt, niin kauan kun köyhälistöllä on valtakeinot käsissään, on niitä käytettävä. Muutoin alistaa sen porvaristo diktatuuriinsa.
sanoivat varottelijat, Tuollainen varotus on otettava vakavasti. Niin voidaan kyllä sanoa kavalassakin tarkotuksessa, jotta siten saataisiin menemään sopiva hetki ohi ja olisi myöhäistä yrittää. Tai voi niin sanoa vilpittömässä mielessä. Silloin tulee kysymykseen sisällissodan strateeginen laskutaito. Sillä samoin kuin kenraali, joka vie armeijansa hyökkäykseen tuntematta vihollisen voimia ja asemia, voi saattaa sen turmioon, niin kumousjohtokin voi hätäillen pilata asian ja tuottaa tuhoisan tappion. Niinpä esim. Venäjällä oli bolshevikkien heinäkuulla 1917 keskeytettävä menestyksellä alettu työväen aseellinen liikehtiminen, kun tuli tietoja vastavallankumouksellisista voimista, jotka uhkasivat. Mutta syksyllä oli suhde muuttunut ja tov. Lenin osotti, että nyt ei saanut enää viivytellä, sillä uusia taantumusvoimia oli varustautumassa. Voitto Pietarissa kävikin verrattain helposti, mutta kun muutamia päiviä vallanoton jälkeen kävin Smolnassa, ei Lenin halunnut kuulla onnitteluja, vaan sanoi: »ei, ei Kerenski ole vielä voitettu». Tämä uhkasikin aivan lähellä ja Moskovassa tapeltiin tiukasti. Yhtä mittaa on taisteluita eri puolilla kestänyt, mutta kulunut vuosi on osottanut, että vallan otto juuri silloin kun se tapahtui oli paikallaan. Lykkäys olisi ollut turmioksi.
Ylenkatsein itseään lohduttivat porvarit. Samaa muualle saarnasivat. Ja olihan niitä niin tuhmia sosialistejakin, että uskoivat. Kovin olimme mekin Suomessa epäilevällä kannalla. »Eivät taida kauan kestää», meinattiin. Eikä arvattu ajoissa mukaan liittyä — ei ennenkuin lahtarit liikkeelle ajoivat. Ja kun niitä epäilijöitä oli paljon Venäjälläkin, jäi taistelun taakka harvojen hartijoille. Mutta ne kestivät. Ja katso. Joka kerran kun vaaran paikan sivuuttivat, kasvoi joukko. Työväki sai itseluottamusta, rohkeutta. Voiton mahdollisuus selvisi yhä useammille. Tuli tarjokkaita. Mobilisoimiset sujuivat aina paremmin. Luotiin Punainen Armeija, miljoonalukuinen. Ja nyt eivät enää irvistele herrat. Hampaitaan kiristellen kiroovat. »Pelottavaksi voimaksi» myöntävät raatajain armeijan Saksan porvarien lehdetkin. Eivätkä enää puhu »lyhyestä seikkailusta». Venäjä on jo porvareille menetetty linnoitus. Ja muihin maihin leviävät täältä käsin taisteluliikkeet. Yhteiskunnallinen rintama laajenee. Luokkien sodaksi muuttuu mailman sota. »Lyhyestä seikkailusta» on tullut porvareille »ison vihan» aika.
Siinä yksi pääväitteitä bolshevikkeja vastaan. Ja tosiaankin. Se on uskallettua. Sillä »demokratia», kansanvalta on voimakas tunnussana. Sillähän on Ranskan ja Englannin työväkeä innostutettu taisteluun Saksan keisarinvaltaista militarismia vastaan. Ja kansanvallan puolesta se Amerikkakin kehui sotaan yhtyneensä. Tosinhan oli noiden »vapaiden» ja »kansanvaltaisten» länsivaltain kansalaisten noloa myöntää, että he siinä taistelussa tarvitsivat Venäjän mustan tsaarinvallan apua, mutta heille selittivät Plechanovit ja Krapotkinit, että kun Venäjä vaan voittaa, niin siellä pääsee uudempi henki voitolle. Venäjän vallankumous olikin ensin noille länsivaltain herroille tervetullut. He luulivat lyöneensä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Odottivat että Venäjä nyt uhraisi vielä useampia miljoonia poikiaan heidän rahapussiensa täyttämiseksi. Ja saivat sanoa kansoilleen: kas nyt, tämä Venäjä, vapaa Venäjä, se se on meidän oikea liittolaisemme!
Mutta bolshevikit paljastivat sen humpuukin. Osottivat millainen oli se »kansanvalta» siellä lännen mailla. Todistivat, ettei sitä ollut muualla kuin sanoissa. »Demokratian» kyltillä komeili Ranskan pankkiherrain, Englannin rahalordien ja Amerikan dollariruhtinaiden valta. Ja »demokratian» väärällä leimalla aikoo myös ruveta esiintymään Venäjän porvaristo. Se koettaa voittaa aikaa sekä kesyttää neuvostoja ja on se seulomissaan »demokratisissa neuvottelukokouksissa» teettänyt itselleen mieluisia päätöksiä. Sen »demokratian» nimessä toimivat vanhat kenraalit ja tsaarin virkavaltiaat. »Demokratian» nimessä ajetaan kansaa taas imperialistiseen sotaan ja luvataan pitää voimassa sopimukset »liittolaisten» kanssa, s. o. maksattaa Venäjän kansalla tsaarin velat lännen raharuhtinaille. Noiden imperialististen hallitusten kesken solmittuja salaisia sopimuksia ei julaista. Ja kaiken päällisiksi: »demokratiaa» julkisesti näytettäessä kootaan kulissien takana taantumuksellisia joukkoja. Narreja ovat ne rehelliset »demokratit», jotka sen antavat tapahtua; lurjuksia ne, jotka sen pelin näkevät eivätkä tahdo olla sitä lopettamassa.
Vielä osottavat bolshevikit, että kapitalismi ei ole koskaan todellista demokratiaa suvainnut. Aina se on kansanvaltaa polkenut. Imperialistisessa muodossaan se sitä kaikkein vähimmin sietää. Ei se tahdo — Venäjällä paremmin kuin muuallakaan — kansanvaltaa, vaan diktatuurin. Porvariston diktatuuri, sellaisena kuin se sodan aikana kaikissa maissa esiintyy, sellaiseen pyrkii Venäjänkin porvaristo. Ja sitä selvästi jo valmistaa. Alas se!
Todellinen demokratia on mahdollinen vain työtä tekevien kesken. Niitä on vähintään 9⁄10 kansasta. Ja niillä on äänioikeus neuvostoissa. Kapitalistien ja niiden kätyrien pienelle joukolle ei kuulu mitään oikeuksia yhteiskunnassa. Valta neuvostoille — se merkitsee: valta kansalle. Pois siis valhedemokratia, porvarisvallan naamio! Pois vaikka se esiintyisi Perustavan Kokouksenkin komean naamarin alla!
»Te heitätte Venäjän alttiiksi Saksan militarismin hyökkäykselle, te bolshevikit, sen kautta että tuhoatte armeijan kurin ja saatatte sen hajaannukseen.» Syytös ei ollut uusi. Sitä olivat kaikkien maiden porvarit ja sosialipatriotit vaikuttaneet internationalisteille. Lenin oli sodan aikana julistanut selviöksi, että »vallankumouksellinen luokka taantumuksellisessa maassa ei sodan aikana voi olla toivomatta hallitukselleen tappiota». Mutta, sanottiin, nyt vallankumouksen jälkeen ei Venäjä olekaan taantumuksen maa. Venäjän puolustaminen, jopa hyökkäykselläkin, on nyt »demokratian puolustusta» saksalaista taantumusta vastaan, on mailmanhistoriallinen tehtävä, on »vallankumouksellista puolustusta», josta voi vielä tulla »vallankumouksellinen hyökkäyssotakin». Ja sen te, bolshevikit turmelette!
Myöntäkäämme, että tämä syytös oli varsin vakava. Olihan niitä — ei vain es-erräläisiä ja menshevikkiläisiä johtajia, vaan myös suuria sotilaiden ja työläisten ryhmiä, jotka vilpittömästi halusivat pitää voimakkaana »demokratisen» ja »vallankumouksellisen» armeijan. Ja ulkomailla (Saksassakin, puhumattakaan länsimaista) oli paljon demokraatteja ja sosialisteja, jotka odottivat, että vallankumouksellinen Venäjä nyt murskaa imperialistisen Saksan, kukistaa Ville-keisarin ja sanelee »demokraattisen rauhan» ehdot. Tarvittiin syvää yhteiskunnan luokkarakenteen ymmärtämistä, tarvittiin tarkkaa tosiasiain ja korulauseiden erottamiskykyä voidakseen torjua tuon syytöksen.
Mitä sanoivat nyt bolshevikit? — He osottivat, että eivät he ole armeijan kuria tuhonneet, sen teki tsaarillinen komento itse. Mutta eivät he myös teeskennelleet tahtovansa sitä ylläpitää Kerenskin ja Venäjän porvarien sekä liittovaltain imperialismin eduksi. He tiesivät, että jos silloin olisi jollain taikakeinolla saatu armeija taas niin kuntoon, että se olisi kyennyt Saksan ja Itävallan lyömään, niin ei sillä armeijalla vietäisi demokratiaa, vielä vähemmin vallankumousta Saksaan, vaan — taantumus! Venäjän, Englannin ja Amerikan imperialistit vain sanelisivat rauhansa Saksalle ja mailma jäisi kapitalismin orjuuteen. — Siksi oli tsaarin armeijan annettava mennä hajalle, jopa sitä edistettäväkin.
Tietysti olisivat bolshevikit kernaasti nähneet, että armeija olisi voitu muuttaa todella vallankumoukselliseksi, sosialistiseksi Punaiseksi Armeijaksi. Sillä olisi kyllä kelvannut lähteä vallankumoussotaan Saksaa ja koko mailmaa vastaan. Erinäisiä osia siitä olikin bolshevistisia. Ja nehän ne Pietarin, Moskovan y. m. seutujen työväen kanssa panivat toimeen lokakuun kumouksen. Sen jälkeen — kun valta kerran oli työväellä — Neuvostovalta tietenkin teki voitavansa käyttääkseen kaikkia vanhan armeijan terveitä osia ja aineksia nyt vasta rehellisesti vallankumoukselliseen puolustukseen ja vallankumoukselliseen sotaan Saksaa vastaan. Mutta mitä tapahtui! Ne samat suupaltit, jotka siitä niin paljon olivat puhuneet — es-errät ja menshevikit — ne jarruttivat nyt. Ja porvarit upseereineen tekivät voitavansa turmellakseen maan puolustuksen, sillä heidän tunnuslauseekseen tuli: »mieluummin Saksa kuin työväen valta». Ja ne ne ovat pääsyylliset Brestin rauhaan. Koko kuluneen vuoden ovat sitten porvarien kätyrit luihusti agiteeranneet bolshevikkeja vastaan syyttäen niitä »Saksan kätyreiksi» — kun itse ovat sitä olleet teossa.
Sankaruutta siis kysyi bolshevikeilta ottaa niskoilleen »maankavaltajan» nimi, häpeä ja vaino (kesällä 1917). Ja rohkeutta sekä periaatteellista varmuutta tarvittiin heiltä viime vuoden lokakuulla yksin lähteäkseen tielle, joka vasta kuukausien kuluttua oli osottava, kutka vain kavalalla huijauksella tai porvarien narreina, kutka taas täydellä todella voivat puhua »vallankumouksellisesta puolustuksesta» ja »vallankumoussodasta».
»Saatatte sosialismin huonoon huutoon koko mailman kansojen silmissä». Niin ulvoivat sovittelijasosialistit silloin kun bolshevikit lähtivät yhteiskunnallisen kumouksen tielle, sosialismia rakentamaan. Ja Marxin nimeä turhaan lausuen koettivat venäläiset menshevikit, Saksan ja Itävallan sosiali-imperialistit, sekä länsimaiden »marxilaiset» todistella, että mailman työväenluokka ei vielä ole kypsynyt sosialismia toteuttamaan, kaikkein vähimmin Venäjän työväki ja sen takapajulle jääneet talonpojat. »Siitä tulee vain sosialismin irvikuva», ulvoivat ne, saaden nyt matkijoikseen meidän tannerit, tokoit ja huotarit. Ja »Venäjän paperi-sosialismista» ovatkin Saksan scheidemannien lehdet koko vuoden ilkkuen puhuneet.
Ta sanokaamme suoraan: — sehän se juuri meidätkin harhaan johti, se epäilys, että sosialistinen kumous ei voi alkaa Venäjältä. Me saatoimme hyväksyä bolshevikkien vallanoton vuosi sitten — kukistuihan siten Suomen sortaja Kerenski. Ja tulivathan siten valtaan bolshevikit, joista meistä useat tuskin muuta tiesivät, kuin että ne ovat luvanneet myöntää Suomen itsenäisyyden. Saatoimmepa me myöntää senkin, että Venäjällä täytyi näin tapahtua, että Venäjän kerenskiläistä valhekansanvaltaa vastaan oli työväen neuvostojen otettava valta käsiinsä. Me — useat meistä ainakin — luulivat silloin, että vain siten voitiin Venäjällä luoda todellinen demokratia, kuten me itse pyrimme kansanvaltaa puolustamaan, jos tarvittiin »järjestyskaartiemme» avullakin. Mutta, kuten sanottu, todella sosialistiseksi emme jaksaneet Venäjän köyhälistökumousta uskoa, vaan pelkäsimme sen sellaisena kukistuvan kansanvaltaisen kehityksen pelastettuaan Lännestä päin me sosialistisen kumouksen alotetta odotimme ja uskottelimme itsellemme, että vain kaikkien maiden työväen yhtaikaa alkama vallankumous oli ehkä oleva se sosialistinen.
Bolshevikit tiesivät toisin. Esim. v. 1915 oli tov. Lenin kirjottanut: »Taloudellisen ja valtiollisen kehityksen epätasaisuus on kapitalismin ehdoton laki. Josta seuraa, että on mahdollinen sosialismin voitto aluksi muutamissa tai jopa yhdessäkin kapitalistisessa maassa. Sen maan voittoisa proletariaatti, pakkoluovutettuaan kapitalistit ja järjestettyään itse sosialistisen tuotannan, nousee sitten muuta, kapitalistista mailmaa vastaan, vetäen puoleensa muiden maiden riistetyt luokat, kohottaen niissä kapinan kapitalisteja vastaan, välttämättömyyden vaatiessa käyden aseellisin voiminkin riistäviä luokkia ja niiden hallituksia vastaan». Emmekä muistaneet Marxin jo lausuneen ajatuksen, että Venäjän vallankumous voi tulla lännen työväenvallankumouksen signaaliksi, ja että niiden sitten toisiaan täydentäessä voi venäläinen maan yhteisomistuskin tulla kommunistisen kumouksen lähtökohdaksi.
Mutta bolshevikit tiesivät. Menshevikkejä y. m. vastaan, jotka väittivät, että Venäjän vallankumous on vasta porvarillinen ja on Venäjän työväen siihen tyydyttävä, olivat bolshevikit jo edeltäkäsin osottaneet, että kun kerran Venäjän työväki kukistaa tsaarin vallan, ei se sitten voi vapaaehtoisesti luovuttaa valtaa porvareille, vaan kaikella voimallaan pyrkii pitämään sitä käsissään. Ja silloin on tosi marxilaisen oltava työväen mukana ja tiedollisesti autettava sitä käyttämään valtaansa ja voimiaan mahdollisimman edullisesti. Sen joka ei sitä tahdo, ei ole leikiteltävä »marxilaista» — ja työväki heittääkin sellaiset profeetat tien oheen. Kuten on käynyt menshevikkien. Ne ja niiden ystävät muissa maissa, Kautskyt y. m., ne ovat saaneet häpeän ja historia on osottanut bolshevikkien olleen oikeassa. Mutta rohkeutta kysyi sen vakaumuksen julistaminen vuosi takaperin ja sen puolesta kaikkensa, tieteellisen auktoriteettinsa ja poliittisen maineensa, alttiiksi paneminen. Emme ihmettele, että useita bolshevikkejakin arvelutti; sitä suurempi kunnia niille, jotka uskalsivat ottaa vastuun.
»Te hylkäätte yhteistoiminnan muiden sosialistien ja kansanvaltaisten kanssa. Te rikotte yhteisen demokraattisen rintaman; provoseeraatte esille taantumuksen». Niin heille sanottiin. Ja lisättiin: »teidän seikkailunne tuhoaa sen ainoan voiman, joka voisi säilyttää Venäjän demokraattisena tasavaltana, joka voisi saada aikaan kansojen rauhan ja tukea kansanvaltaisia pyrkimyksiä muissakin maissa.»
Tuollaiseen menshevikkien vaikerrukseen yhtyivät niiden ystävät muissa maissa. Varsinkin on ruotsalaisen revisionistin ja omankin internatsionalensa (Tukholman kongressiyrityksen) kavaltajan Brantingin lehti purkanut keskeymätöntä parjauksen lokavirtaa Venäjän Neuvostovaltaa ja bolshevikkipuoluetta vastaan. Se on parjannut tätä »pienen koplan tyrannivallaksi», vaikertanut »sanavapauden sortoa Venäjällä», se on tekopyhästi pyöritellyt silmiään punaisen terrorin »veriselle raakalaisuudelle», se on muka »todistanut», kuinka bolshevikit vain raivaavat tietä kasakkavaltaiselle taantumukselle ja nousevan keinottelijaluokan kapitalistivallalle. Ja samaan aikaan sama Branting on Kerenskin toverina käynyt imartelemassa Englannin ja Ranskan porvareita, jotka rahoillaan ja teoilla tukevat kasakka-atamaaneja, tshekki-slovakkeja ja kaiken mailman siperialaisia seikailijakenraaleita! Ja tuolla samalla valtilla, että muka bolshevikit vain estävät kansanvaltaa pääsemästä voimaan Venäjällä, on länsimaiden työläisiä narrattu kannattamaan hallitustensa politiikkaa, joka lupaa Venäjälle pystyttää »todellisen kansanvallan» kutsumalla kokoon Perustavan Kokouksen.
Mutta välittämättä nyt näiden vain korkojaan himoitsevien imperialistien ja heidän hovinarriensa lörpötyksistä on meidän myönnettävä, että on ollut ihan rehellisiä ja kumouksellisiakin työläisiä, jotka ovat olleet sitä mieltä, että bolshevikit ovat tehneet vahinkoa vallankumoukselle. »Olisi pitänyt pitää koossa kaikki rehellisesti kansanvaltaiset ainekset; vain siten olisi voitu turvata kansanvalta Venäjällä. Nyt menee kaikki helvettiin bolshevikkien koplakuntaisen hajotustyön kautta». Niin voivottavat. Vuosi sitten olivat nämä ihan kauhuissaan, odottivat vain kornilovien ja kaledinien kohottavan valtaistuimelle ehkä itse Verisen Nikolain. Ja kun sitten es-errät ja menshevikit karkotettiin neuvostoista ja niiden keskuselimistä, kohosi vaikerrus yhä. »Viimeisen apunsa nyt bolshevikit tuhosivat», sanottiin.
Mutta historia on sanova, että liian kauan sieti Venäjän vallankumouksellinen työväki näitä kavalia »ystäviään». Oikeassa oli ollut toveri Lenin jo kymmenen vuotta sitten kirjottaessaan, että selvää tietoa revisionismia kannattavain väliryhmien olemuksesta tarvitsee työväki silloin kun proletaarinen vallankumous kärjistää vastakohdat, terottaa riitakysymykset hetken käytännöllisiin kysymyksiin ja pakottaa taistelun temmellyksessä erottamaan viholliset ystävistä sekä heittämään pois huonot liittolaiset, jotta voisi antaa viholliselle ratkaisevat iskut. Eikö näiden lauseiden miltei profeetallinen kaukonäköisyys ole täysin erottautunut kuluneen vuoden aikana! Me suomalaisethan myös koitimme »koota», s. o. vetää mukaan — kansanvaltaa kannattamaan taantumusherroja vastaan — ei vain äärimmäisiä oikeistososialisteja, vaan vieläpä maalaisliiton vasemmistolaisiakin. Ja bolshevikit ovat koettaneet laahata mukanaan neuvostoissa es-erriä ja menshevikejä, kunnes varottavat tapaukset ovat osottaneet, että niistä on ollut parhaassakin tapauksessa vain harmia, milloin eivät ole suorastaan kavaltaneet, kuten vasen-es-errät viime heinäkuussa.
Nyt on meillä selvillä, että vaikka kaikkia käyttökelpoisia voimia täytyykin käyttää (menshevikkejä virastoissa, kuten ihan porvarillisiakin asiantuntijoita, upseereja ja insinöörejä y. m.), ei niitä saa laskea määrääville paikoille, itse johtaviin komiteoihin ja neuvostoihin. Siellä ne vain jarruttavat ja haittaavat. Totuus on, että täytyy olla vapaana sen käden, jolla viholliselle voi antaa ratkaisevat iskut. Eivätkä olisi Venäjän työläiset voineet näin kauan menestyksellä taistella mailman taantumusvaltoja vastaan, jos ei bolshevistinen tietoisuus ja teoreettinen selvyys olisi auttanut heitä karsimaan pois valheelliset ystävät ja kavalat liittolaiset.
Yhä useammat rehelliset sivustakatsojat ovatkin jo myöntäneet, ettei Venäjällä ole ollut valittavana bolshevikkien »vähemmistödiktatuurin» ja jonkun kuvitellun »kansanvallan» välillä, vaan joko on työväen Neuvostovalta tai sitten musta taantumus. Tällä hetkellä, jolloin Saksassa ja muualla vallankumous kypsyy, ymmärrämme, että koko mailman kumouksellinen köyhälistö saa olla venäläisille bolshevikeille ikuisesti kiitollinen siitä, että ei nyt ole täällä japanilais-kasakka-valkokaartiarmeijaa, jonka Amerikan ja Englannin imperialistit voisivat marssittaa Saksan kumousta vastaan. Kaukana siitä, että olisivat lokakuun kumouksella taantumuksen esille provoseeranneet, sen sankarit silloin kuristivat kehtoonsa jo rohkeasti päätään nostavan taantumuksen ja antoivat lännen kansojen köyhälistölle aikaa kypsyä kumoukseensa.
Näin olemme siis nähneet, kuinka bolshevikit jo vuosi sitten kykenivät ratkaisevasti vastaamaan varoittelijain ja epäilijäin kysymyksiin; kykenivät vastaamaan sanoilla ja teolla. Mutta se ei vielä riitä. Ei riitä tietoisuus siitä, että on lähdettävä taisteluun. Täytyy myös tietää, miten on taisteltava.
Bolshevikit eivät olleet sitä unohtaneet. He olivat teoreettisesti tutkineet edellisiä vallankumouksia. He olivat tottuneet tarkoin seuraamaan mailman tilannetta, sekä sen taloudellisia ja sotilaallisia ilmiöitä, ja niistä edellytyksistä oppineet laskemaan edessäolevia tapahtumia. Teoretikot olivat syventyneet vallankumouksen yksityiskohtiin, kuten osottaa esim. Leninin kirjanen »Pitävätkö bolshevikit käsissään valtiovallan» ja hänen tutkimuksensa pankki- ja tuotanto-oloista. He tiesivät, mitä merkitsee kumouksessa sotilaallinen tilanne, elintarvekysymys, vastavallankumoukselliset pesät (kasakka-alue ja alhaisella asteella olevat kansat). Kaikki on otettava huomioon. Kaikki on laskettava, omat ja vihollinen voimat.
Mutta sittenkin jää vielä paljon ulkopuolelle arvioimisen. Yhteiskunta on mutkikas koneisto, varsinkin silloin, kun on otettava huomioon koko maapallon kansat. Yllätyksille jää aina laaja temmellyskenttä. Tov. Sinovjev esim. sanoo, oman epäröimisensä puolustukseksi, että köyhälistön vallanoton vaikeudet osottautuivat suuremmiksi kuin tov. Lenin oli osannut arvioida. Sekin on otettava laskuissa, huomioon. Yllätysten varalta varustauduttava. On oltava joka hetki hereillä ja nopeasti, tilanteen mukaan harkittava menettelytavat.
Nykyisessä suursodassa — kuten yleensä kaikissa sodissa — on selvinnyt, ettei auta paraskaan entisistä sodista opittu strategia. Senjälkeen ovat näet yhteiskunnat tuntuvasti muuttuneet. Uudistunut on kansan luonne, sen luokille tullut uusia piirteitä ja kykyjä. Ne vaikuttavat kaikki strategiaan ja taktiikkaan. Se vaikuttaa armeijan laatuun ja toimikykvyn. Uudistunut on myös tekniikka, sotakoneet. Niinpä esim. ovat suuret, kymmeniä miljoonia maksaneet linnoitukset ja sotalaivat osottautuneet tarkotustaan vastaamattomiksi, väliin vaarallisiksi jarruiksikin. Taisteluiden taktiikan alalla, (esim. tykistöpommituksen merkitykseen nähden hyökkäyksessä y. m.) on tapahtunut käänteentekeviä muutoksia. Ja sillä sodanjohdolla, joka on kylliksi »kumouksellinen», joka tuntee omansa ja vihollisen sotaväen laadun ja teknillisten uudistusten merkityksen, sekä uskaltaa heittää pois vanhat kaavat, on suurempi mahdollisuus voittaa vihollisensa. — Tämä koskee myös — ja erityisesti — vallankumousta ja sisällissotaa. Sen on luotava oma strategiansa ja taktiikkansa. Ja niin paljon kuin silloin entiset opinnot ovatkin tarpeen, niin vielä tarpeellisempi on avoin silmä, kyky luoda uutta itsensä taistelujen aikana.
Vielä voisi ottaa toisenkin vertauskohdan. Mark Tvain, kuvaillessaan oloaan luotsioppilaana Missisippi-virralla, kertoo, että siellä ei laivaa voi ohjata valmiiden karttain eikä kaavain mukaan. Se virta näet alinomaa nostaa pohjastaan kareja ja matalikoita, joihin laiva voi helposti tarttua. Luotsin on sitä varten oltava alinomaa valppaana, hereillä ja voimissaan. Silmä kovana on hänen tarkattava virtaa ja sen tavat tuntien arvattava, missä on tuollainen uusi matalikko tai kari. Vain silmänräpäyksen nopealla, rohkealla päättäväisyydellä voi hän pelastaa laivan niille ajautumasta.
Juuri sama on vallankumouksen luotsin tehtävä. Hänenkin on joka hetki oltava valmiina milloin milläkin päin uhkaavan yllätyksen varalta. Hänen on osattava komentaa »oikeaan» ja »vasempaan», on tiedettävä milloin auttaa vain »seis» ja »takasin» (heinäkuu. 1917; Brestin rauha!) ja milloin on sanottava: »nyt täydellä höyryllä eteenpäin!»
Usein on Venäjän Neuvostovalta ollut vaarassa. Ylivoimaisia ponnistuksia on kysynyt työväenluokan diktatuurin pystyssä pitäminen. Raskaita uhreja on taistelu vienyt. Monasti on — juuri kun on luultu levähdyshetken tulleen — kuulunut hälytys: »vaara uhkaa, kymmenkertaiset voimat liikkeelle sitä torjumaan!» Rohkeina ovat saaneet seistä komisarit paikoillaan — kuolemaan asti. Sankarillisesti ovat puna-armeijalaiset taistelleet kaikilla rintamilla. Jokapäiväisellä sitkeällä työllä on porvariston vastarinta murrettu. Ja ihania tuloksia alkaa jo näkyä.
Mutta ei ole vielä voitto käsissä. Se on vasta uusien taisteluiden ja uusien, satakertaisten ponnistusten takana. Ja kun me punaseen puetussa Pietarissa juhlimme köyhälistövallankumouksen sankarien kunniaksi, niin muistakaamme, että se puna merkitsee vuodatettua verta! Ja se, kaatuneitten tovereitten veri, velvoittaa! Siksi voi vielä, jos tarvitaan, Pietari punaantua vallankumouksen pääkaupunkia puolustavan köyhälistön verestä. Sillä orjuuteen ei se voi enää alistua. Mutta taisteltiin täällä tai ei, pietarilaisten työläisten veri vuotaa rintamilla. Suomalaisten puna-armeijalaisten heidän rinnallaan. Taistelu tulee jatkumaan mailmanlaajalla rintamalla. Ja se rintama on ulottuva Suomeenkin aikanaan. Lokakuun sankarien esimerkki antakoon meille rohkeutta ja päättäväisyyttä.