Tarunomainen ammattiyhdistysliikkeen historian kirjoitus esittää ajan ennen v. 1824 sietämättömän vainon ja keskeytymättömän sorron aikajaksoksi. Jokaisella ammattiyhdistyksellä, joka voi laskea olemassaolonsa kauemmas kuin puoli vuosisataa taaksepäin, on romantillinen tarunsa näistä ensimmäisistä ajoista. Sydänyölliset kokoukset, joita esitaistelijat pitivät tasankojen välisissä metsiköissä, maahan kaivettu asiakirja-arkku, salainen vala, pitkä vankeusrangaistus johtavalle jäsenille — kaikki tämä kuuluu vanhempien ammattiyhdistysten satuihin ja muodostaa ainehiston, josta ajanjaksona, jota ei historian arvostelu olisi valaissut, helposti olisi saatu puoleksi salaperäinen alkuperä. Että näiden tarujen taustana ovat tositapahtumat, tulemme näkemään kun me lähemmin tutkimme sitä vaikutusta, jonka ammattiyhdistysliikkeeseen aikaan sai kaikkien palkkatyöläisliittäytymisten lailla kieltäminen, mikä koko yhdistetyssä kuningaskunnassa pysyi voimassa aina vuoteen 1824. Mutta me tulemme huomaamaan, että laki koko ajan hyväksyi muutamat palkkatyöläisten liittäytymiset, että monia ainoastaan tilapäisesti ahdistettiin, ja että ei saatu tuntea palkkatyöläisliittäytymisten vastaista lainsäädäntöä koko ankaruudessaan, ennenkuin perinpohjainen muutos ammattipolitiikassa astui voimaan vuosien 1799–1800 ankaroina lakeina, jotka ulottuivat kaikkiin ammatteihin. Tämä johtaa meitä itsestään kertomaan, kuinka kaikki työläisliittäytymisiä vastaan suunnatut lait vuosina 1824–1825 kumottiin, joka seikka on tärkein tapaus liikkeen historiassa aikaisempana jaksona.
On selvä ero — ainakin mitä Englantiin tulee — niiden eri asetusten, jotka ennen kahdeksannentoista vuosisadan loppua kielsivät liittäytymiset ja v. 1709 säädetyn liittäytymisten vastaisen yleisen lain välillä. Niissä lukuisissa aikaisemmissa laeissa, jotka kumottiin vuoden 1824 lailla, olivat liittäytymisten kieltämiset kaikissa tapauksissa ammattien olosuhteiden järjestämistä koskevien määräysten yhteydessä. Silloin oltiin sitä mieltä, että parlamentin ja tuomioistuinten asiaksi kuului työehtojen järjesteleminen eikä yhdistysten siis voitu enempää kuin yksilöidenkään sallia sekoittautua riitaisuuksiin, joihin oli olemassa laillisia parannuskeinoja. Vanhoilla asetuksilla ei ollut päämääränään estää liittäytymisiä, vaan määrätä palkat, estää vilppi ja vauriot, pakollisesti saada voimaan työsopimukset ja tarkotuksen mukaiset oppilassäädökset. Ja vaikka liittäytymiset, joiden tarkoituksena oli asettaa esteitä tuollaisten lain tarkoitusten tielle, epäämättä olivat laittomia, ja tavallisesti nimenomaan kiellettiin, niin ei selvästikään asian luonnon mukaan katsottu laittomaksi niitä liittäytymisiä, joita perustettiin edistämään lain tarkoituksia, niin vastenmielisiä kuin ne työnantajille olivatkin.
Siispä näytään aikaisimmat liittäytymiset työläisten keskuudessa — järjestöt lakien voimassa pitämiseksi — vaieten katsotun edelleen sallituiksi. Vaikka on luultavaa, että tuollaiset järjestöt kokoonpanoonsa nähden kuuluivat käsitteeseen liittäyminen ja salaliitto, niin emme tunne mitään esimerkkejä, että ne laillista tietä olisi selitetty laittomiksi joko vanhan lain yksinään voimassa ollessa tai vanhojen asetusten aikana. Niinpä esimerkiksi olemme jo kertoneet, kuinka v. 1726 villankutojat Wiltshiressä ja Somersetshiressä julkisesti liittäytyivät esittääkseen valituksen kuninkaalle ja hänen neuvostolleen mestareitaan, hienoa verkaa valmistavia tehtailijoita vastaan. Valtakunnan neuvosto ei suinkaan tuominnut kutojien esiintymistä laittomaksi, vaan otti heidän valituksensa harkittavakseen ja huomioonsa. Ja kun tehtailijat edelleen eivät alistuneet lakia noudattamaan, olemme jo nähneet, kuinka villankutojien veljeskunta v. 1756 anoi alihuonetta vahvistamaan rauhantuomarien palkkojen säätämisvaltaa, sekä kuinka he todella saivat parlamentin toivomustensa mukaisen uuden lain heille myöntämään. Melkein alituiset puitteillakutojain liittäytymiset vuosien 1710 ja 1800 välillä eivät koskaan olleet laillisten vainoomisten esineenä. Lontoon silkinkutojain järjestö sai hyväksymisen Spitalfieldlakien kautta, joiden mukaan työläisjärjestöjen edustajat säännöllisesti esiintyivät rauhantuomarien edessä, jotka säätivät ja tarkastelivat kappalepalkat. Vieläpä v. 1808, sittenkuin lain määräykset liittäytymisiä vastaan olivat koko lailla kovennetut, sallittiin Glasgowin ja Lancashiren puuvillankutojain julkisesti liittäytyä, tarkoituksella koettaa saavuttaa laillisen palkkojen määräämisen edelläkerrotulla tuloksella. Eikä laki jättänyt ahdistamatta ainoastaan niitä liittäymisiä, joiden tarkoituksena oli saada palkat lailla määrätyksi. Liittäytymisiä, joiden tarkoituksena oli saada oppilaslaitoksia koskevat säädökset tai muut »laittomien työläisten» työssäpitämistä koskevat rajoittavat säädökset voimaansa, oli aina vuoteen 1813. Vuonna 1749 haastoi eräs maalarintyöntekijäin klubi Lontoon Cityssä erään maalarimestarin oikeuteen siitä, että hän piti työssä erästä »non freeman» (joka ei ollut oikeutettu ammatissa työskentelemään); tämä juttu johti v. 1750 kolmenkymmenen työläisen ja kolmenkymmenen mestarin väliseen neuvotteluun, jonka kautta entiset säädökset muutettiin. Ei kukaan näy myöskään kysyneen niiden vuosina 1811–13 yleisesti syntyneiden yhdistysten laillisuutta, joiden tarkoituksena oli saattaa edesvastuuseen ne mestarit, jotka eivät olleet suorittaneet loppuun oppiaikaansa tai jotka käyttivät ulosoppimattomia työläisiä. Epäilemättä oli syynä siihen, että liittäytymiset, joiden tarkoituksena oli pakoittaa noudattamaan lakia, saivat rankaisematta olla olemassa, se, että niihin kuului myös työnantajia ja ystäviä kaikista säädyistä. Niinpä kuuluivat niihin liittäytymisiin vuosina 1811–13, joilla oli tarkoituksena pakoittaa noudattamaan oppilasasetuksia, sekä työläiset että myös mestarit, joita yhtä suuressa määrin vahingoitti kilpailu uusien kapitalistien ja heidän pestatun väkensä (»hirelings», sana jolla tarkoitettiin kaikkia niitä, jotka eivät olleet suorittaneet loppuun säädettyä oppiaikaa) puolelta. Yorkshiren verankutojain yhdyskunnan tai »kirjelaitoksen» jonka jo olemme maininneet, muutamiin haaraosastoihin kuului kotiteollisuutta harjoittavia pikkumestareita, jotka taistelivat työläisten rinnalla uutta tehdasjärjestelmää vastaan.
Toiselta puolen olivat työläisliittäymiset, jotka itsenäisesti tahtoivat järjestää palkat ja työehdot, jo alusta saakka toisella pohjalla. Yleisen lain oppi, että oli laitonta ryhtyä johonkin, joka oli »ammatille vahingoksi», siten kuin tätä oppia sittemmin tuomarit tulkitsivat, teki ilman muuta laittomaksi kaikki työläisliittäytymiset, joilla oli tarkoituksena itsenäisesti määrätä työehdot. Kun kerran palkat ja työehdot määrättiin lain kautta, niin oli jokainen liittäytyminen, joka tarkoitti rauhantuomarien säädösten vastustamista näissä asioissa, silminnähtävästi jonkunlaista kapinaa ja rangaistiinkin, kuten jokaista yksilöä tottelemattomuudesta lakia vastaan. Eikäpä puuttunut selviä lakimääräyksiä liittäytymisiä vastaan. Laki vuodelta 1305, jota kutsuttiin nimellä »Who be Conspirators and who be Champertors» (33 Edward I C. 2), selitettiin v. 1818 soveltuvan erääseen puuviljankehrääjäin liittäytymiseen palkkojen korottamiseksi, jonka johtajat tämän lain nojalla tuomittiin kahden vuoden vankeusrangaistukseen. Laki vuodelta 1549 »salaliittoja kauppiaiden ja käsityöläisten keskuudessa» vastaan oli tosin alussa suunnattu liittäytymisiä vastaan, joilla oli tarkoituksena pitää ylhäisinä yleisöltä vaadittavat hinnat, mutta sen kieltosäädöksiin sisällytettiin nähtävästi jokainen työläisliittäytyminen, jolla oli tarkoituksena korottaa palkoja tai lyhentää työaikaa.
Osittaisena todistuksena siihen, että työläisliittäytymiset olivat uusia kahdeksannentoista vuosisadan alussa, on se, etteivät työnantajat eivätkä viranomaiset alussa joutuneet ajattelemaan turvautua voimassaoleviin lakeihin täysin riittävinä mahtikeinoina. Kun Lontoon räätälimestarit v. 1720 näkivät vastassaan järjestyneen työläisjoukon, joka vaati »yhteisiä markkinoita» »ammatin vakavaksi haitaksi», eivät he kääntyneet tuomioistuinten puoleen saadakseen turvaa, vaan parlamenttiin; he saivatkin, kuten olemme nähneet, »lain räätälintyöläisten järjestelemiseksi kuolevaisuuslistojen rajojen sisällä». Sama oli asian laita, kun kangaskauppioita länsi-Englannissa alkoivat ahdistaa v. 1717 ja 1725 välillä villankarstaajain ja kutojain »kapinalliset, rähisevät klubit ja yhdistykset», jotka asettivat heille määräyksiä ja voimassa pitivät normaalipalkkaa. Mestarit eivät ottaneet olevaa lakia käytäntöön, vaan valittivat ja menestyksellä parlamenttiin saadakseen lain »estämään laittomat liittäytymiset työläisten keskuudessa villateollisuuden alalla». Parlamentti sääti tosiaankin, ennenkuin yleiset lait vuosilta 1799 ja 1800 kaikkea työläisten liittäytymistä vastaan tulivat, yhtä mittaa asetuksia, jotka kielsivät liittäytymiset eri ammateissa.
Englantilaisissa asetuksissa oli tämä liittäytymisien kieltäminen, kuten olemme nähneet, ainoastaan toisarvoinen piirre, jolla oli vähempiarvoinen merkitys lain todelliseen tarkoitukseen nähden. Toisin on vanhempien irlantilaisten lakien laita, joiden sanamuoto tekee paljoa suuremman eroituksen mestarien ja työläisten välillä, riippuen kenties eroituksesta uskonnossa ja rodussa. Kaikkein vanhin laki — vuodelta 1729 — jonka Irlannin parlamentti sääti liittäytymisiä vastaan, ei sisältänyt mitään määräyksiä palkkatyöläisten suojaksi ja kielsi liittäytymiset kokonaan kaikilla teollisuuden aloilla. Laki vuodelta 1743, joka syntyi siksi, että edelliset kiellot eivät tepsineet, rajoittui samoin tehokkaisiin rankaisumääräyksiin, joissa oli myös rangaistus vieraskodin omistajille, jonka huonetta käytettiin kokouksiin. Mutta myöhempinä aikoina näytään seuratun englantilaista tapaa. Sillä lait vuosilta 1758, 1763, 1771 ja 1779 pitävät huolen palkkojen lailla määräämisestä sekä sisältävät myös muita määräyksiä ammatin olosuhteiden järjestelemiseksi; näiden määräysten joukossa on liittäytymisten kielto itsestään ymmärrettävä asia.
Vuosisadan lopulla oli kuitenkin yleinen laki sekä Englannissa että Irlannissa otettu käytäntöön tukemaan erityislakeja. Tuomarit antoivat päätöksen, että jokainen salaliitto, jonka tarkoituksena on ryhtyä liittäymisen avulla johonkin, jonka he katsoivat laittomaksi, oli yleistä lakia vastaan, vaikkakaan tämä teko ei ollut rikoksellista, jos siihen ryhtyi yksityinen henkilö. Lain säädäntö seurasi pian tätä tulkitsemistapaa. Se laki, joka säädettiin Yrjö III:nen hallituksen 39. hallitusvuotena (1799) 81. luku selitti nimenomaan kaiken liittäytymisen rangaistavaksi. Syitä näihin ponteviin toimenpiteisiin ei koskaan lausuttu selvään, mutta näyttää siltä, kuin olisi se ollut yhteydessä ammattiyhdistysliikkeen huomattavan kasvamisen kanssa, joka tapahtui Yorkshiren ja Lancashiren kutomateollisuustyöväen keskuudessa. Lakiehdotus pantiin menemään parlamentissa läpi hyvin nopeasti ja sai se kuninkaan vahvistuksen jo kaksikymmentäneljä päivää sen jälkeen kuin sen oli alihuone hyväksynyt. Tilaisuutta panna vastalause sen säädöksiä vastaan oli siis hyvin vähän, ainoastaan karttuunipainajain yhdistys teki valituksen tätä lakia vastaan ja antoi eräälle asianajajalle tehtäväksi esittää yhdistyksen vastaväitteet. Työläiset ilmoittivat, että vaikka lakiehdotuksen tarkoituksena näennäisesti oli »estää laittomat liittäytymiset», niin loi se sen sijaan »uusia niin epämääräistä luonnetta olevia rikoksia, ettei kukaan käsityöläinen eikä työmies voinut olla nahastaan varma, jos hän keskusteli jonkun toisen kanssa ammatistaan tai toimestaan». Mutta mitkään muut ammatit eivät liikahtaneetkaan ja lakiehdotus tuli muuttumatta laiksi.
Yleinen laki liittäytymisiä vastaan vuodelta 1799, vahvistettuna ja laajennettuna vuoden 1800 lailla, joka lisäsi muutamia hyödyttömiä määräyksiä sovinto-oikeudesta, ei ollut yksistään jo olevien lakien yhdistämistä tai niiden laajentamista eri ammateista koko teollisuutta käsittäviksi. Ne edustivat uutta ja tärkeää muuttunutta käsitystä. Tähän saakka olivat paikalliset ja keskusviranomaiset olleet appellatsioonioikeutena kaikissa kansalaisten työtä ja palkkoja koskevissa kysymyksissä. Jos mestarit ja työläiset eivät voineet sopia siitä, mikä oli kunniallinen (fair) palkka kunniallisesta päivätyöstä, niin lätkäisivät viranomaiset, mikä piti olla oikeana mittapuuna palkanmaksussa, luonnollisesti pitäen silmällä mikä oli sovelijainta yhteiskunnalle. Luultavasti joutui tämä viranomaisten palkkojen määräämisvalta sangen pian pois käytännöstä useimmilla teollisuusaloilla, vaikka syviä jälkiä tästä tavasta eli vielä kauan eri paikkakuntien palkkatariffeissa. Edellisen vuosisadan lopulla olivatkin »vapaat markkinat» kapitalistien ja työläisten välillä ainoa käytännössä oleva palkkojen määräämistapa. Siksipä täytyikin sen suuren vääryyden, joka tapahtui kieltämällä 1 iittäytymiset esiintyneen kovin selvänä. »Yksityisellä mestarilla», sanoo lordi Jeffrey, »oli oikeus milloin tahansa eroittaa työläisensä — olipa heitä 100 tai 1,000 —, jolleivät he tahtoneet hyväksyä niitä palkkoja, mitä hän katsoi hyväksi heille tarjota. Mutta luettiin rikokseksi, jos työläiset yhdellä kertaa läksivät pois samalta mestarilta, jos tämä kieltäytyi antamasta heille sitä palkkaa, minkä he pyytivät.»
On kylläkin totta, että laki kielsi yhtähyvin mestarien kuin työläistenkin liittäytymisen. Mutta jos tämä kielto olisi sovellutettukin puolueettomasti, niin olisi kuitenkin erilaisuus syntynyt siksi, että uuden teollisuusjärjestelmän vallitessa painoi yksi ainoa työnantaja yhtä paljon kuin suuri työläisjärjestö. Mutta oikeuden käsi ei ollut puolueeton. Mestarien »hiljaista, mutta pysyvää» liittäytymistä palkkojen älaspolkemiseksi ei, kuten Adam Smith näyttää, voinut lain käsi saavuttaa. Eikäpä poliisituomareilla eikä tavallisilla tuomareilla ollut halua selittää mestareita syyllisiksi vaikka he julkisesti liittäytyivät ja sen tunnustivat. Ei kukaan syyttänyt veitsimestareita, jotka v. 1814 aivan julkisesti muodostivat »Sheffield Mercantile and Manufacturing Union». Tällä liittäymisellä oli pääasiallisena tarkoituksena, ettei kukaan kauppias tai tehtailija, 100 punnan sakon uhalla, jokaisesta tämän laittoman sopimuksen rikkomisesta, saanut maksaa mistään Sheffieldissä valmistetusta esineestä korkeampaa palkkaa, kuin mitä oli voimassa Sheffieldissä vuosi sitten. Koko vainoaikakaudelta, jolloin tuhannet työläiset kärsivät siitä rikoksesta, että olivat liittäytyneet, ei mainita ainoatakaan tapausta, jolloin työnantajaa olisi rangaistu samasta hairahduksesta.
Tavallisten politiikkojen mielestä ei mestarien liittäytymistä voitu ollenkaan verrata työläisten liittäytymiseen. Edellinen on korkeintaan teollisuuslainsäädäntöön kuuluva hairahdus; jälkimäinen oli aina valtiollinen rikos. Ranskan vallankumouksen varjossa katsoivat hallitsevat luokat Englannissa jokaista liittäytymistä varsinaisen kansan keskuudessa äärimmäisellä pelolla. Tähän yleiseen pelkoon, että tottelemattomuus voi muuttua kapinaksi, sisältyi sekä kapitalistien vastenmielisyys maksaa korkeita palkkoja että politiikkojen vastenmielisyys kansanvaltaisia laitoksia vastaan. Francis Place kertoo meille, että lait liittäytymisiä vastaan »katsottiin aivan välttämättömiksi estämään työläisiä toimeenpanemasta perikatoon vieviä kiristyksiä, jotka hävittäisivät koko kansakunnan ammatit, tehtaat, kaupan ja maanviljelyksen, jollei niitä sillä tavoin estetty. Tämä johti siihen lopputulokseen, että työläiset olivat tunnottomimmat kaikista ihmisistä. Siitä se alituinen vastenmielisyys, epäluuloisuus ja kaikin mahdollisin tavoin esiintyvä vihamielinen suhde työläisten ja heidän käyttäjiensä välillä. Niin suuressa määrin oli tämä kiero käsitys levinnyt, ettei ollut ketään, joka ilmi toi vähimmässäkään määrässä myötätuntoa tästä kärsiviä kohtaan, milloin tahansa työläisiä syytettiin tai tuomittiin siitä, että olivat liittäytyneet järjestääkseen palkkoja tai työaikaa, tai kuinka kovat tuomiot tahansa heitä kohtasivat tai kuinka ankarasti tahansa nämä tuomiot pantiin täytäntöön. Heille oli oikeus jotakin semmoista, joka ei tullut kysymykseenkään; harvoin heitä tuomarit edes kuulivatkaan eikä tällöinkään olematta kärsimättömiä ja heitä soimaamatta; koskaan eivät he voineet luottaa tuomarien lähimainkaan järkevästi tekevän päätelmänsä. Jos olisi mahdollista antaa tarkka kertomus kaikista tuomioistuinten käsittelyistä, kuulusteluista rauhantuomarien edessä, jutuista poliisituomio-istuimissa ja Kings-Benchtuomio-istuimissa, niin ei nyt, vaikkapa vain muutama vuosi on siitä kulunut, voitaisi uskoa kaikkien niiden karkeiden vääryyksien, katalien syytösten ja kauheiden rangaistusten, joihin heidät silloin tuomittiin, tapahtuneen, jolleivät mitä luotettavimmat todistajat olisi sitä vakuuttaneet.»
Ei pidä kuitenkaan luulla, että jokainen liittäytyminen tuli vainojen esineeksi tai että ammattiyhdistysten luottamusmiehet viettivät koko elämänsä vankilassa. Kiitos englantilaisen poliisin ylen riittämättömän järjestön ja ettei ollut mitään yleistä syyttäjää, jätettiin tavallisesti liittäytymiset rauhaan niin kauvaksi, kunnes joku työnantaja oli kylliksi raivostunut heidän puuhiensa vuoksi pannakseen itse lain liikkeeseen. Monissa tapauksissa huomaamme työnantajain näennäisesti tunnustaneen tai ainakin ummistaneen silmänsä työläisten liittäytymisiltä.[1] Lontoon kirjansitojain työnantajat eivät ainoastaan hyväksyneet tuon erittäin vakavan »Chapel»-järjestön,[2] vaan vieläpä havaitsivat vuodesta 1785 saakka edulliseksi ottaa vastaan ja harkittavakseen esityksiä työläisten puolelta järjestönä. Vuonna 1804 kuulemme myöskin puhuttavan yhteisesti komiteasta, johon kuului yhtä paljon mestareita ja työläisiä, ja jonka heidän vastaavat järjestönsä olivat valtuuttaneet säätämään määräyksiä tulevaisuudessa maksettavista palkoista; tästä oli tuloksena huolellisesti laadittu palkkalista, jonka v. 1805 sekä mestarit että työläiset allekirjoittivat. Lontoon tynnyrintekijöillä oli hyväksytty järjestönsä v. 1813, jolloin mestarien ja työläisten edustajat laativat palkkalistan. Tämä lista tarkastettiin v. 1816 ja 1819, ilman että kukaan ajatteli vainoja. Lontoon harjantekijöillä oli v. 180s »mestarien ja työläisten hyväksymä hintalista», joka vieläkin on olemassa. Puitteillakutojain- ja myöskin räätälin ammatissa eri kylissä Nottinghamshiressä oli työläisillä ja mestareilla vuodesta 1794 vuoteen 1810 tapana tavata julkisesti »keskustellakseen ammatin asioista»; nämä kokoukset ilmoitettiin julkisina ilmoituksina. Prestonin kirvesmiesten paikallisen ammattiyhdistyksen pöytäkirjat vuosina 1807–1824 kertovat liittäytymisestä, joka nähtävästi sai olla olemassa julkisesti ja häiritsemättä, ja joka oli yhteydessä toisten Lancashiressä olevien kirvesmiesjärjestöjen kanssa. Tilikirjat eivät näytä mitään menoja luottamusmiesten puolustamiseksi vainoilta, jota vastoin on koko joukko maksuja ilmoituksista ja julkisista kokouksista ja lisätkäämme, hyvin suuria menoja oluesta. Glasgowin vanhempien karttuuninpainajien keskuudessa on eloisa kertomus, että heidän isiensä aikana, jolloin heidän hyvin toimekas ammattiyhdistyksensä vaati seitsemän ginean maksun jokaisesta uudesta oppilaasta, nämä rahat heti joivat tehtaassa siinä ammatissa työskentelevät ja että työnantaja silloin otti paikkansa pöydän ylimpään päähän eikä kukaan tehnyt mitään työtä ennenkuin rahat olivat lopussa. Karttuuninpainajain ammattiyhdistys näkyy olleen voimakkaimpia ja täydellisimpiä ammattiyhdistyksiä vuosisadan ensimmäisellä osalla. Eräässä seikkaperäisessä lentokirjassa »Considerations adressed to the Journey-Calico-printers by one of their Masters» — »Erään mestarin mietelmiä karttuuninpainajille» — Manchester 1815, kääntyvät mestarit työläisten puoleen täten: »Me olemme toiselle toisensa jälkeen myöntäneet sen, mitä meidän miehuullisesti olisi pitänyt vastustaa, ja kuitenkin olette te menestyksen sokaisemina menneet edelleen asettaessanne toisen liioitellun vaatimuksen toisensa jälkeen, kunnes taakka on tullut sietämättömäksi kantaa. Te määräätte oppilastemme vieläpä usein työläistemmekin lukumäärän. Te ajatte pois osan työläisistämme ettekä tahdo sallia toisten tulla heidän tilalleen. Te rajoitatte sylinteripainimien käyttämisen ja vieläpä määräätte mitä malleja saa painaa. Te kieltäydytte työskentelemästä tulen valolla, kun on kiire, vieläpä pakoitatte oppilaammekin tekemään samoin. Te ajatte pois päällysmiehemme, kun te ette heistä pidä, ja pakoitatte meitä ottamaan palvelukseemme vastenmielisiä henkilöitä. Ja vihdoin uhmaatte te kaikkea kuria ja järjestystä ja kohtelette työnantajianne persoonallisesti loukkaavasti ja halveksivasti sen sijaan että pitäisi kohdella kunnioittavasti ja arvoa-antavasti.» Kaikesta tästä huolimatta ei näytä tehdyn mitään järjestelmällistä yritystä rikkoa karttuuninpainajain järjestöä ja ainoastaan yksi tai kaksi yksinäistä vainoomista voidaan tavata. Myöskin Dublinin huonekalupuusepillä oli tämän vuosisadan alussa vahva liittäytyminen, jota kutsuttiin »Samaritan Society»,[3] ja jolla kokonaan oli ammatilliset tarkoitukset. Mutta vaikka se oli laiton, niin eivät työnantajat näy katselleen sitä millään suuremmalla vastenmielisyydellä, ja kun eräässä tilaisuudessa poliisipäällikkö vangitutti työläiset, jotka pitivät erästä kokousta, niin ilmoittivat työnantajat tahtovansa päästää heidät vapaiksi. Työläiset väittivätkin, että heidän tarkoituksenaan oli myöskin suojella mestarien etuja tunnottomia työläisiä vastaa, vaikkakin he etusijassa puolustivat omia etujaan työnantajia vastaan. Monet mestarit pitivät tapanaan lähettää työläisten palkanmaksulistat ammattiyhdistyskomitean tarkastettaviksi; tämän tarkastuksen tapahduttua leimattiin sana »komitea» listaan. On tunnettuna yksi tapaus, jolloin ammattiyhdistyskomitea vähensi erään listan kahdeksasta punnasta kahden ja kolmen punnan välille. Sekä Lontoossa että Edinburgissa julkaisivat työläiset vainoja pelkäämättä laajoja painettuja kappalepalkkalistoja, jotka usein oli tehnyt työläisten ammattiyhdistyksen komitea, mutta usein myöskin käyttäjien ja työläisten yhteinen komitea.[4]
»Lontoon taidepuuseppä-unionin hintakirja», josta eri painoksia ilmestyi 1811 ja 1824, oli kallisarvoinen ja huolellisesti laadittu teos monine tauluineen ja »mestarien ja työläisten komitean ulosantama estämään ne oikeusriidat, mitä liian usein oli sattunut ammatissa». Useita täytteitä ja registerejä — »index keys» — tähän teokseen ilmestyi. Toisia samanlaisia listoja on olemassa. Niin välinpitämätöntä oli lain käyttäminen, että George White, »Humes komite»an[5] tarmokas sihteeri voi vakuuttaa, että laki vuodelta 1800 »kokonaisuudessaan katsottuna oli kuollut kirjain niihin työläisiin nähden, joita vastaan, sen piti olla tehokas — nimittäin suutareita, kirjanpainajia, paperityöläisiä, laivakirvesmiehiä, räätäleitä j. n. e., vastaan, joilla oli säännölliset liittäytymisensä ja majatalonsa aivan kuin semmoista lakia ei koskaan olisi ollut olemassa. Useiden näiden ammattien olisikin ollut mahdoton pysyä pystyssä ilman tuollaisia liittäytymisiä, jotka yleensä olivat sairaskassoja ja matka-apuyhdistyksiä. Maanteiden ja seurakuntienkin vaivana olisivat olleet nämä kulussa olevat työläiset, jotka vaeltavat työn puutteessa, jollei olisi ollut näitä liittäytymisiä, jotka tukivat niitä, joita he kutsuivat kulkijoiksi (tramps).»
Mutta vaikka työläisklubit Lontoon kirjansitojien tavoin saivat ottaa »seurassa lasin portteria» ja myöskin rauhan vallitessa teollisuudessa pitää huolta kulkijoistaan sekä harjoittaa ammattiyhdistyksen kaikkia tehtäviä, niin oli työnantajalla oma valta torjua jokainen heidän vaatimuksensa oikeuden vainolla. Myöskin ne ammatit, joista olemme tavanneet todistuksia, että järjestöt saivat vastustuksetta olla olemassa, antavat esimerkkejä siitä, että lakia ankarasti käytettiin. Vuonna 1819 luemme me lukuisista huonekaluseppien, hatuntekijäin, seppien ja muitten työläisten vainoomisista — kuten väitettiin siksi että he olivat jättäneet työnsä tekemättä sitä valmiiksi, mutta tosiasiallisesti siitä rikoksesta, että he olivat muodostaneet liittäytymisen. Vuonna 1798 tuomittiin Old Baileyn tuomio-istuimessa viisi kirjanpainajatyöläistä salaliiton muodostamisesta. Työnantajat olivat lähettäneet sanan työläisten johteille tulla keskustelemaan heidän kanssaan vaatimuksista, mutta, valitettiin, »nuo viisi syytettyä tulivat puettuina edustajiksi ja esittäen itsensä olevaksi jonkun parlamentin johdossa, jonka mukaan uskallamme sanoa». Edustajat olivatkin jäseninä eräässä kirjanpainajatyöläisten avustusyhdistyksessä, »jolla oli kokouksensa 'Kronassa' likellä St. Dunstanin kirkkoa Fleet Streetin varrella», josta yhdistyksestä, kuten syyttäjä selitti, »ei tottakaan ollut, mikäli sitä pinnalta voitiin nähdä, mitään syyttämisen aihetta. Sitä kutsuttiin avustusyhdistykseksi, mutta jäsenten keskuudessa olevien huonojen ihmisten toimien kautta oli se rappeutunut mitä kauhistuttavimmaksi salaliittolaisyhtymäksi. Ne ammatissa työskentelevät, jotka eivät tahtoneet liittyä yhdistyksiin kutsuttiin siihen uhaten ja samoin oppilaat, joille selitettiin, etteivät he oppiajan kuluttua saisi mitään työtä jolleivät he noudattaneet näiden työläisten säädöksiä.» Huolimatta siitä tosiasiasta, että työnantajat itse olivat hyväksyneet ja keskustelleet järjestön kanssa, tuomitsi Recorder (johtava tuomari) kaikki syytetyt kunkin kahden vuoden vankeuteen.
Kaksitoista vuotta myöhemmin se raakuus, jota osoitettiin latojien vainoomisissa, teki Francis Placelle selväksi, että oh välttämätöntä muuttaa laki. »Julmat vainoomiset», kirjoittaa hän, »niitä kirjapainotyöläisiä vastaan, jotka vuonna 1810 olivat työssä sanomalehti Times'issä, ulotettiin uskomattoman laajaksi. Se tuomari, joka kuulusteli ja tuomitsi muutamat työläisistä oli tuo haukkumanimellä »verinen, musta Jaakko» tunnettu Common-Sergeant (jonkunlainen ylituomari) sir John Sylvester ... Ei kukaan tuomari nähnyt enemmän vaivaa kuin hän saadakseen asian näyttämään siltä, että se virhe minkä nämä onnettomat kirjapainotyömiehet olivat tehneet, oli mitä kauheinta laatua; ei kukaan tuomari ole ahkeroinut enemmän kuin hän sortaakseen ja kauhistuttaakseen noita todella kunniassa pidettäviä miehiä, jotka olivat joutuneet hänen kynsiinsä, ja jotka hän tuomitsi mitä häpeällisimmän koviin rangaistuksiin.» Eivätpä kaikki vainot riippuneet työnantajain oikuista. Joulukuussa v. 1817 ryhtyi Bostonin poliisi, joka sattumalta oli saanut selville, että kymmenen karttuuninpainajain edustajaa eri seuduilta kuningaskuntaa piti kokoontua uudenvuodenpäivänä, toimenpiteisiin vankitakseen heidät kaikki ja ottaakseen kaikki heidän paperinsa takavarikkoon. Nuo kymmenen edustajaa saivat kärsiä kolmen kuukauden vankeuden kukin, vaikkei mitään riitaa työnantajien kanssa ollut tekeillä. Mutta työnantajilla oli päätarkoituksena näillä laeilla uuvuttaa lakkolaiset voidakseen torjua vaatimukset paremmista työehdoista. Jo vuonna 1786 kovennettiin salaliittolaki. jotta ne viisi Lontoon kirjansitojaa, jotka johtivat lakkoa työajan lyhentämiseksi kahdestatoista yhteentoista tuntiin, voitaisiin selittää syyllisiksi ja tuomita kahden vuoden vankeuteen. Kun vuonna 1797 Aberdeenin seppämestariseurassa »tuli ammatille tunnetuksi, että sen työläiset olivat tehneet laittoman liittäytymisen tarkoituksella koroittaa palkkojaan», päättivät mestarit yksimielisesti, »olla antamatta väelleen minkäänlaista palkanlisäystä», ja antoivat vielä tälle päätökselleen tukea siten, että syyttivät ja rankaisuttivat kahtatoista työmiestä liittäytymisrikoksesta. Vuonna 1799 johti Lontoon suutarien onnistunut yritys asettaa vahdit huonossa huudossa olevien mestarien työpajojen ympärille siihen, että kahta niistä lain avulla vainottiin; tämä oli keinona saamaan työläiset hajoittamaan yhdistyksensä, joka jo oli seitsemän vuotta vanha ja heti palamaan työhön. Kahta muuta suutaria Yorkista syytettiin samana vuonna siitä, »että he olivat liittäytyneet korottaakseen hintaa kenkätyöstä, ja että olivat kieltäyneet tekemästä kenkiä alle määrätyn hinnan». Asianajaja huomautti tähän, että »senlaisia liittäytymisiä oli jokaisessa suuremmassa kaupungissa pohjoisessa». Vaununtekijäin lakko v. 1819 pysäytettiin samalla tavalla ja samalla kertaa onnistuttiin saamaan »Vaununtekijäin Avustusseura» lakkaamaan selittämällä pääsihteeri ja kaksitoista muuta jäsentä syyllisiksi, jotka ainoastaan tällä ehdolla ja antamalla kirjallisen vakuutukset siitä vapautettiin. Vuonna 1819 panivat muutamat kaivertajat eräässä Manchesterin karttuunin painimossa vastalauseen työnantajaan vastaan siitä, että nämä kuulumattomassa määrin lisäsivät oppilaslukua, ja antoivat vastalauseelleen pontta lakkaamalla työstä. Tästä »salaliitosta» rangaistiin heitä rahasakoilla ja vankeudella. Ja vaikka veitsimestarien sallittiin tarvitsematta pelätä vaaraan joutuvansa avustaa Sheffieldin Merkantile and Manufacturing Union'ia (eräs mestariyhdistys), joka sääti palkkatariffit ja harjoitti sortoa vastahakoisia työnantajia kohtaan, ei lukuisia työläisliittäytymisiä jätetty rauhaan. 1816 tuomittiin seitsemän veitsenhiojaa kolmen kuukauden vankeuteen siitä, että he kuuluivat johonkin joka kutsui itseään Misfortune Klubiksi, joka maksoi avustusta työttömille ja koetti pysyttää palkkoja.[6].
Mutta enimmän saivat työläiset uudessa kutomateollisuudessa tuntea liittäytymislakien painoa. White ja Henson kuvaavat vuodelta 1800 lain vaikutukset näihin ammatteihin »hirmuiseksi työntekijäin kaulaan ripustetuksi myllynkiveksi, joka on sortanut hänet ja tallannut maahan. Jokainen toimi mitä hän on yrittänyt, jokainen toimenpide mihin hän on ryhtynyt pysyttääkseen tai korottaakseen palkkaansa, on selitetty laittomaksi. Kaikki julkiset viranomaiset ja niiden vaikutusvalta hänen alueellaan pantiin toimimaan häntä vastaan, siksi että hän menetteli laittomasti. Tuomarit, jotka luulivat menettelevänsä lainsäädännön hengen mukaan, kun he pitivät palkkoja alhaisina ja estivät liittäytymiset, katsoivat melkein joka tapauksessa jokaista työntekijäin puolelta tapahtunutta yritystä parantaa ja korottaa asemaansa, jonkunlaiseksi kapinallisuudeksi ja vastustukseksi hallitusta vastaan. Jokainen komitea tai puuhaava henkilö työläisten keskuudesta katsottiin olevan kapinallinen, vaarallinen villitsijä, jota oli välttämätön pitää silmällä tai mahdollisesti muserrettava. Mainitsemme vain yhden esimerkin, näytettiin Humes komitealle toteen, että v. 1818 osa Bostonin tehtailijoita oli pyytänyt kutomatyöläisiä sopimaan keskenään, jotta tekisivät lakon niiden tehtailijoiden työssä, jotka maksoivat alle tavallisten palkkojen. Tämän kehoituksen johdosta pidettiin neljänkymmenen edustajan kokous, jossa päätettiin vaatia kaikilta parempien työnantajain myöntämä korotus. Neljätoista päivää sen jälkeen vangittiin puheenjohtaja ja molemmat sihteerit, syytettiin salaliitosta ja tuomittiin vuoden ja asianhaarojen mukaan kahden vuoden vankeuteen, vaikka heidän työnantajansa todistivat syytettyjen eduksi aina siihen määrään, että selittivät itse pyytäneensä työläisiä kokoontumaan ja että he olivat hyväksyneet ne päätökset, mitä tehtiin. Vuosi sen jälkeen vangitsi poliisi komitean huoneessa Manchesterissa viisitoista puuvillan kehrääjää, jotka joidenkin »artikkelien» nojalla, jotka joku piirituomioistuin oli hyväksynyt, kokoontuivat »kootakseen avustusta kuolleidensa hautaamiseksi»; heitä syytettiin salaliitosta ja kieltäydyttiin vapauttamasta takausta vastaan. Kolmen tai neljän kuukauden vankeuden jälkeen joutuivat he oikeuden eteen ja koko paikkakunnan asianajajasäädyllä — seitsemän luvultaan oli valtakirjat heitä vastaan. Lontoossa ja muissa kaupungeissa (myöskin Lynnin kupungissa Norfolkissa) koottiin varoja heidän puolustamisekseen. Se seikka, että heidän klubinsa oli registeröity avustusyhdistykseksi, auttoi vähät. Tuomioistuin päätti, että »kaikki liittäytymiset olivatpa ne sitten avustusyhdistyksiä tai muita, olivat ainoastaan Englannin kansan silmäin peitteeksi, jotta voitaisiin tehdä salaliittoja valtiota vastaan»; useimmat syytetyistä tuomittiin vankeusrangaistukseen.
Mutta Skotlannin kutojain lakko v. 1812, josta olemme maininneet edellisessä luvussa, on kuvaavin esimerkki kaikista. Vuotta aikaisemmin oli muutamia puuvillankehrääjiä tuomittu salaliittoutumisesta ja vangittu, jolloin tuomarit kuitenkin huomauttivat, että laki osoitti selviä parannuskeinoja siten että rauhantuomareilla oli täysi valta ja oikeus säätää palkkatariffit ja ratkaista riitaisuudet. Mutta v. 1812 kieltäytyivät monet työnantajista hyväksymästä palkkamääräyksiä, joiden rauhantuomarit olivat vakuuttaneet olevan oikeita ja kohtuuden mukaisia kutomatyössä, ja silloin lakkasivat kaikki kutojat työstä neljässäkymmenessätuhannessa kangastuolissa Aberdeenista Carlisleen saakka pannakseen voimaan rauhantuomarien säätämät palkkaniääräykset. Tehtailijat olivat jo kreivikunnan sheriffin (korkein toimeenpaneva viranomainen) kautta ryhtyneet toimenpiteisiin sovittaakseen riidan tyydyttävästi, kun hallitus vangitsi viisimiehisen keskuskomitean, joka johti keskusteluja. Nämä miehet tuomittiin vankeuteen neljästä kahdeksaantoista kuukauteen; lakko epäonnistui ja järjestö hajosi. Se joka tutkii sanomalehtiä vuosien 1800 ja 1824 välillä tapaa runsaan joukon raakamaisia tuomioita, mutta niistä kertomuksista, mitä on olemassa, on helppo ymmärtää millä synkällä harmilla työläiset kärsivät näiden lakien aikaa. Niiden täydellinen kumoaminen oli välttämätön ehto, jotta työläisten sorretuimmat kerrokset ammattiyhdistysten kautta voisivat saada jotakin todellista valtaa puolustautuakseen heidän elinehtojensa alaspolkemista vastaan.
Että lait työläisliittäytymisiä vastaan epäonnistuivat kuin niitä piti käyttää sortamaan sangen yksivakaista ammattiyhdistysliikettä ammattitaitoisten, oppinsa suorittaneiden käsityöläisten keskuudessa, mutta sitävastoin olivat täysin tehokkaita, kun ne koskivat pysyvien liittäytymisten kasvamisen estämistä toisten työläiskerrosten joukossa, riippuu siitä luokkaerosta, joka nyt oli kadonnut tai ainakin suuressa määrin lieventynyt, mutta joka vallitsi tämän vuosisadan alussa. Kun me nykyaikaan puhumme »työläisylimystöstä», niin ymmärrämme tällä järjestäytyneitä kaivostyöläisiä ja tehdastyöläisiä pohjois-Englannissa, samoin kuin ulosoppineita käsityöläisiä. Vuonna 1800 olivat nämä aivan vastakohtaisia äärimmäisyyksiä palkkatyöläisten yhteiskunta-asteella; tehdastyöläiset ja kaivostyöläiset olivat silloin enemmän eroavaisia käsityöläisistä kuin nyt telakkatyömiehet ja maatyöläiset eroavat Lancashiren puuvillankehrääjistä tai Northumberlannin malminmurtajista. Ulosoppineet käsityöläiset olivat, ainakin Lontoossa, väliluokkana itsenäisille elinkeinon harjoittajille ja suurelle järjestymättömien työläisten joukoille eli uudessa koneteollisuudessa työskenteleville. Korkeat oppiinpääsymaksut, joita koko kahdeksannentoista vuosisadan ajan vaadittiin käsitöissä, olivat vakiinnuttaneet ammattikunnan jäsenille ja heidän vanhimmille pojilleen itse asiassa yksinoikeuden.[7]
Myöskin sittenkuin ne lait, jotka säätivät muodollisen oppilasnäytteen suorittamisen, olivat puretut, kului pitkä aika ennenkuin pääsy tähän käsityöläisluokkaan oli noussut kasvavan tarpeen yli. Siten näemme niistä selonteoista, joita on jäljellä, että nämä ammatit eivät koskaan olleet järjestyneet niin hyvin Lontoossa kuin vuosien 1810 ja 1820 välillä.[8] Me huomaamme Lontoon hatuntekijäin, tynnyrintekijäin, nahkatyöläisten, latojien, ja laivakirvesmiesten pysyttävän palkkansa, jotka heidän omien tiedonantojensa mukaan nousivat tuohon verrattain suureen summaan kolmestakymmenestä viiteen kymmeneen shillinkiin viikolta (i shillinki = 1:25 mk). Samaan aikaan voi Lancashiren kutoja tai Leicesterin sukankutoja tuskin ansaita 10 shillinkiä viikolta, vaikkakin hän työskenteli alinomaa kilpailen höyryvoiman ja sen seurausten nais- ja lapsityön kanssa. Me näemme tämän elinehtojen eron kuvastuvan niiden liittäytymisten luonteessa, mitä nämä molemmat työläisluokat perustivat.
Ulosoppineilla käsityöläisillä, jotka kauan olivat tottuneet ammattikuntaherruuteen, emme tapaa työläisille vihamielisten lakienkaan aikana mitään laitonta valaa, mitään kapinallisia tunnuskuvia tai muita salaisten liittoutumisten esineitä. Lontoon harjantekijät, joiden ammattiyhdistys varmasti on kahdeksannentoista vuosisadan aikaisemmalta osalta määräsivät, nimenomaan että »ei saa ottaa jäseniksi ketään, joka ei ole ystävällismielinen nykyistä kuningastaan ja protestanttista perimystä kohtaan sekä jolla ei ole hyvä terveys eikä kunnioitettava luonne». Mutta tämä ei estänyt heitä kokoomasta varoja kassaan, v. 1831 uudistusyllytystä varten. Hallitseva sävy paremmin palkattujen käsityöläisten keskuudessa olikin aina vuoteen 1848 läpeensä radikaalinen ja heidän johtajillaan oli etevä osa kaikissa sen ajan valtiollisissa liikkeistä työväen keskuudessa. Heidän riveistään tulivat sellaiset järjestäjät kuin Place, Lovett ja Gast.[9] Mutta missä tahansa me olemme olleet tilaisuudessa hankkimaan itsellemme tietoa heidän menettelytavastaan, niin näyttäytyivät heidän ammattiyhdistyksensä vapaiksi kaikesta, mitä nyt voitaisiin katsoa valtiolliseksi kapinallisuudeksi. Nämä käsityöläisklubit juuri olivat selkärankana niille eri »keskuskomiteoille», jotka lähinnä seuraavan kolmenkymmenen vuoden ajan työskentelivät ammattiyhdistysliikkeen päätehtävässä. Nämähän antoivat taistelussa yhdistyslakien kumoamiseksi sen tuen, mikä sen osaksi työväen taholta tuli. Heidän vaikutuksensa antoi ammattiyhdistysliikkeelle sen arvokkuuden ja varmuuden, jota paitsi se, vihamielisten hallitusten aikana, ei koskaan olisi voinut päästä tilapäisistä mellakoista, kuten nälkälakoista ja koneiden rikkomisesta.
Suurin vaikutus, mikä näillä yhdistymisoikeuden vastaisilla laeilla oli näihin hyvin järjestyneisiin käsityöläisiin Lontoossa, Liverpoolissa, Dublinissa ja kenties muissakin kaupungeissa, oli se, että sisäinen kuri tuli ankarammaksi ja ammattiyhdistykseen kuulumattomien jäsenten kohtelu tyrannimaisemmaksi. Place kertoo, kuinka »näissä yhdistyksissä on muutamia harvoja henkilöitä, joilla on toveriensa luottamus», ja kuinka »kun jokin asia, jolla on ammatin kanssa tekemistä, on tullut puheeksi joko klubissa tai yksityishuoneessa tai työpajassa tai työpaikalla ja asia on tullut yleisesti tunnetuksi, niin odotetaan että nämä miehet päättäisivät, mitä on tehtävä ja he tekevätkin sen — ainoastaan viittauksella. Tämän viittauksen mukaan toimivat työläiset ja jokainen tukee niitä, jotka voivat joutua eroitetuksi tai muulla tavoin vääryyttä kärsimään. Jos asiaa keskusteltaisiin siten kuin hieno väki näyttää luulevan sen pitävän tapahtua, ei koskaan voitaisi päästä mihinkään päätökseen. Se vaikutus, mikä näillä nyt mainituilla miehillä on, taukoisi pian, jos laki kumottaisiin. Juuri laki ja ainoastaan laki johtaa väen antamaan johtajilleen tämän luottamuksen. Niitä, jotka johtavat, ei joukko tunne eikä ole ehkä yhtäkään kahdestakymmenestä, joka persoonallisesti tuntisi jonkun johtajan. Heidän keskuudessaan on sääntönä olla itse kyselemättä ja toisena sääntönä niiden keskuudessa, jotka enimmän tietävät, jos heiltä jotakin kysellään, olla antamatta mitään vastausta tai myöskin harhaan johtavan.»
Toiselta puolen olivat alituiset palkkojen alentumiset, nopeat muutokset tuotannossa ja aikuisten miesten korvaaminen naisilla ja lapsilla uusissa koneteollisuushaaroissa alentaneet työläisten elinehdot näissä ammateissa mitä kurjimmaksi köyhyydeksi. Parlamentin komiteain kertomukset vuodilta 1800 ja siitä eteenpäin ovat lohduttomana luettelona yhtämittaisista elinehtojen alenemisesta kutomateollisuudessa. Place kirjoittaa tästä ajasta: »Niiden henkilöjen kärsimykset, jotka olivat työssä puuvillamanufakturissa, ovat kaiken käsityksen yläpuolella. Heidät vedettiin liittäytymisiin, petettiin, vainottiin, syytettiin, tuomittiin ja rangaistiin tavattomasti. Heidät sorrettiin mitä kurjimpaan oloon ja siinä pysytettiin.» Heidän työnantajansa eivät olleet kuten vanhemmat käsityöläiset vähän enemmän kuin työmiehiä, jotka olivat tulleet mestareiksi ja jotka tunnustivat työläisilleen heidän saavuttamansa elämisehdot, vaan he olivat usein kapitalistisia vuokraajia, jotka omistivat kaiken tarmonsa yrityksensä kaupalliseen puoleen ja jättivät isännöitsijöiden y. m. tehtäväksi ostaa markkinoilta työtä mahdollisimman halvimpiin hintoihin. Tämä työ koottiin kaikilta mahdollisilta tahoilta ja mitä erilaisempien ammattien alalta. Se harjoitettiin ja pidettiin silmällä mitä tyrannimaisempien lakien avulla, jotka pantiin voimaan alituisilla sakoilla ja vähennyksillä palkasta kurinpitoa koskevista hairahduksista. Raa'an tyrannimaisia ja sydämettömän julmia tapauksiakaan ei puutu. Omaamatta mitään yhteistä mittapuuta elinehdoilleen, ilman yhteistä entisyyttä ja keskinäistä luottamusta, olivat työläiset uusissa kehruumoissa avuttomina herrojansa vastaan. Heidän lyhytikäiset liittäytymisensä ja usein sattuneet lakkonsa eivät olleet tavallisesti mitään muuta kuin kiihkoisa hätäpuolustus, ainoastaan pysyttääkseen entisellään palkkansa, joka tuskin riitti hengen pitimiksi. Sen sijaan, että he olisivat ylläpitäneet alituista järjestettyä vastarintaa, kuten käsityöläiset tekivät kaikkia hyökkäyksiä vastaan, näemme koneteollisuuden alalla vaihtelevan toiselta puolet koneiden särkemisen ja muiden väkivaltaisuuksien sekä toiselta puolen orjamaisen alistumisen ja silmittömän keskinäisen työpaikoista kilpailun ajanjaksoja. Mitä tulee näiden järjestöjen johtoon, sellaisina kuin ne nyt olivat, niin oli sortolaeilla täällä, kuten Lontoon käsityöläistenkin keskuudessa se vaikutus, että suuri valta annettiin muutamien harvojen käsiin. Näitä johtajia toteltiin ehdottomasti teollisuustaistelujen aikana, mutta yhä uusiintuneet tappiot, joita he eivät voineet välttää, estivät syntymästä sitä luottamusta, joka on välttämätön pysyville liittäytymisille. Sekä johtajat että työläisten »suuri joukko olivat sitäpaitsi kovin kietoutuneet valtiollisiin kumouspyrkimyksiin sekä olivat kaikkia mahdollisia lajeja olevien urkkijoiden ja hallituksen lähettien uhreja. Kaikki nämä seikat johtivat siihen, että ylivallan valtasivat kauheat valat, salaperäiset sisäänottojuhlallisuudet ja muut tunteen purkaukset, jotka toisinaan olivat kokonaan lapsellisia vieläpä rikollisiakin.
Hiilikaivostyöläisillä oli monissa kohdin huonompikin kuin kutomatyöläisillä. Skotlannissa oli heidät juuri vapautettu todellisesta orjuudesta siten, että lopullinen vapautuslaki vasta hyväksyttiin v. 1799. Pohjois-Englannissa olivat vuosisopimus (the yearly bond), truckjärjestelmä ja mielivaltaisesti säädetyt sakot erehdyksistä pitäneet nuo maanalaiset työmiehet alituisen sorron alaisina. Niiden vaikutus voidaan havaita siinä metelisessä kiihkossa, joka vallitsi heidän usein uusiutuvissa »sticks», eli lakoissa, jolloin sotaväkeä usein vietiin torjumaan heidän väkivaltaisuuksiaan. Suurta lakkoa 1810 johti valaliittolaisveljeskunta, joka oli syntynyt veljestymisen (brothering) kautta, »siten kutsuttuna siksi, että yhdistyksen jäsenet juhlallisella valalla sitoutuivat tottelemaan veljeskunnan käskyjä rangaistuksen uhalla, että saavat sydämensä lävistetyksi tai mahansa auki viilletyksi.»
Mutta huolimatta näistä eroituksista eri työläiskerrosten välillä, esiintyy kasvava yhteenkuuluvaisuustunne koko palkkatyöläisluokassa erittäin voimakkaasti tänä tyranniuden ja sorron aikana. Niissä ammateissa, missä palkkatyöläisten tapana oli vaeltaa paikasta toiseen työnetsinnässä, oli, kuten olemme nähneet, kauan ollut jonkinlaisia heikosti yhtyneitä järjestöjä, jotka ulottuivat yli koko maan. Vaikka vuoden 1797 laki, joka »kielsi kirjeenvaihtoa pitävät yhdistykset», pitivät erikseen liittäytyneet palkkatyöläisjärjestöt, hatuntekijät, karttuuninpainajat, villankarstaajat, villankehrääjät ja muut käsityöläiset alituista kirjeenvaihtoa keskenään ammatillisista kysymyksistä sekä kokosivat rahoja yhteisiä ammatillisia tarkoituksia varten.
Olipa muutamissa tapauksissa suunnitelmallisia kansallisia järjestöjäkin, alueliittäytymisineen ja vuotuisine edustajakokouksineen, kuten karttuuninpainajain, jonka v. 1818 Boltonin poliisi vangitsi. Paperintekijäin säännöt, jotka aivan varmaan ovat vuodelta 1803, sisältävät määräyksiä Englannin jaosta viiteen alueeseen, yksityiskohtaisine määräyksineen edustuksen järjestämisestä ja yhteisestä esiintymisestä. Sortolaista huolimatta olivat ne kansallisina järjestöinä useissa tilaisuuksissa erittäin toimeliaita. Meidän tarvitsee vain mainita yhden esimerkin Liverpoolin nuoranpunojista v. 1823. Kun muuan liike koetti ottaa työhön tavallisia karkean työntekijöitä, niin ilmoitti nuoranpunojain paikallisosasto liikkeelle, että tämä »oli vastoin ammatin sääntöjä» ja kutsui pois kaikki jäsenensä liikkeen työstä. Tehtailijaan ei onnistunut saada työväkeä Liverpoolista, ja lähettivät Hulliin ja Newcastleen, mutta huomasivat, että Nuoranpunojain liitto jo oli ilmoittanut siitä näissä kaupungeissa oleville paikallisyhdistyksille. Liike tuotti silloin »blacklegs» lakonrikkojia) Glaskowista; mutta kun ne tulivat, menivät ammattiyhdistyksen jäsenet heitä vastaan, kulettivat ne mukanaan »ammattiklubitaloon» ja siellä saatiin ne osittain uhkauksilla osittain lupauksilla luopumaan sopimuksistaan. Vihdoin matkusti liikkeen johtaja Lontooseen ostamaan lankaa, mutta kun Lontoon työläiset saivat tietää, että lanka tuli lakkotilassa olevalle liikkeelle — »a Struck shop» — niin kieltäytyivät he suorittamasta tehtävää. Työnantajain viimeisenä turvana oli syyttää liittäytymisestä, mutta Liverpoolin jury antoi vapauttavan päätöksen, vaikka todistukset ja tuomarin lausunto kävivät päinvastaiseen suuntaan.
Tämä yhteenkuuluvaisuus ei rajoittunut vain saman ammatin jäseniin. Mestarit valittavat alituisesti, että toinen ammatti tukee toista; vanhat ammattiyhdistysten tilikirjat tältä ajalta ovat tulvillaan tietoja summista, joita oli annettu avustukseksi toisille ammateille taisteluissa sekä samassa kaupungissa että muuallakin. Niinpä lainasi tai lahjoitti Lontoon kullankehrääjäin pieni yhdistys kolmena vuonna 1810–1812 melkoisia summia, nousten 200 puntaan, koko neljälletoista muulle ammatille.[10].
Kuvaavan näytteen tästä veljellisestä avustamisesta hädässä tapaamme me kertomuksessa eräästä Pontefractin neljännesvuosikäräjiin vetoomisesta, jonka tekivät muutamat Sheffieldin veitsisepät siitä, että heidät oli tuomittu yhdistyksen perustamisesta: »Vetoojat olivat istuntohuoneessa, mutta tunti kului tunnilta eikä kukaan asianajaja esittänyt juttua. Syynä oli, että tarvittavat rahat puuttuivat. Kun tuomioistuin vielä oli koolla, tuli kuitenkin Manchesterin klubilta vekseli arvoltaan sata puntaa ja niin palkattiin asianajaja ja juttu, joka olisi pitänyt tällä oikeusasteella jättää, jolleivät rahat olisi kaupungista tulleet, ajettiin perille.» Vaikka Trade Councils (ammatillisen sovintotuomio-istuimen) päivät eivät vielä olleet tulleet, oli tavallista, että ammattiyhdistykset jossain kaupungissa yhtyivät lähettämään todistajia parlamentin komiteoihin, valmistamaan anomuksia alihuoneelle, maksamaan näitä anomuksia puoltamaan lähetetyille edustajille, hankkimaan asianajajia syyttämään työnantajia, jotka olivat rikkoneet, ja kokomaan varoja lakkoja varten. Tämä taipumus muodostamaan jollain paikkakunnalla eri ammateista yhteisiä komiteoita vahveni, kuten tulemme näkemään, suuresta yllytyksestä yhdistymiskieltoa vastaan 1823–1825. Sen mukaan kuin lainsäädäntö täysin lakkasi suojelemasta työväen elinehtoja ja sen mukaan kuin työmies täydelleen eroitettiin tuotannonvälikappaleista, tulivat palkkatyöläiset eri teollisuuskeskuksissa yhä enemmän tietoisiksi siitä, että entiset kunkin omaksi hyväkseen käymät ammattitaistelut nyt täytyi laajentaa siksi »luokkasodaksi», joka on ominaista nykyiselle vuosisadalle. On vaikeaa nykyaikana ymmärtää sitä naivista hämmästystä, millä silloiset työnantajat katselivat työläisluokan yhteisyystunteen käytännöllistä kehitystä. Ne mestarit, jotka kutsuttiin todistajiksi parlamentin komiteoihin ja ne tuomarit, jotka tuomitsivat työläisiä liittäytymisestä, esittävät alinomaan tapauksia keskinäisestä avunannosta työläisten puolelta todistaakseen, että oli olemassa laajalle levinnyt »salaliitto» hallitsevia luokkia vastaan. Että Lontoon räätälit lähettivät rahaa Glasgowin kutojille tai kullantakojat nuoranpunojille, sen katsoi keski- ja yläluokka kerrassaan rikokseksi.
»Liike liittäytymisten vastaisten lakien kumoomiseksi alkoi teollisen järkytyksen ja valtiollisen vainoomisen aikana. Pitkän sodan taloudelliset vaikutukset, jotka saavuttivat ääriviivansa verrattain halvoissa hinnoissa rauhan solmimisen jälkeen, johtivat v. 1816 melkein yleiseen palkkojen alenemiseen yli koko maan. Laeista huolimatta yhdistyivät mestarit julkisesti monissa tapauksissa juuri maksaakseen alempia palkkoja. Nämä sopimukset eivät rajoittuneet työnantajiin jossain erityisessä ammatissa, jossa oli syytä pelätä järjestyneen työväen hyökkäyksiä, vaan ulottuivat joissain tapauksissa kaikkiin työnantajiin jollain paikkakunnalla. Niinpä päättivät esim. maanviljelijät ja suurtilalliset Tivertonissa »lukuisassa ja kunnioitettavassa kokouksessa kaupungintalolla» v. 1816, että: »elintarpeiden alhaisen hinnan vuoksi» ei annettaisi enempää kuin määrätyt, erityisesti säädetyt palkat sepille, kirvesmiehille, muurareille, olkikatontekijöille ja aputyöväelle. Latojat, tynnyrintekijät, suutarit, puusepät ja monet muut ammatit kertovat tältä ajalta huolestuttavista palkkojen alentamisista. Näissä tapauksissa selittivät mestarit menettelynsä oikeutetuksi siten, että kun hinnat olivat laskeutuneet, niin ei työläisten elämänmahdollisuus muka alentunut. Mutta suurissa teollisuuden haaroista ulosvientiä varten syntyi tehtailijoiden kesken ankara kilpailu varmistaa itselleen tilauksia näillä alenevilla markkinoilla ja heidän menettelytapansa oli myydä alle toistensa ja polkea palkat elämismahdollisuuden alapuolelle — toimenpide, jota auttoi usein silloinen yleinen tapa täyttää riittämättömät tulot vaivaisavulla. Tällä järjestelmällä oli niin turmiota tuottavat seuraukset, että paikallisia vastalauseita pian aikoi kuulua.
Leicesterissä päättivät viranomaiset pysyttää työläisten ennen säädetyt palkat myöntämällä vapaaehtoisesti kootusta rahastosta täyden ylläpidon niille, jotka eivät voineet saada työtä täydellä palkalla. Tästä kiukustuivat ympäristön tehtailijat aika lailla ja oli heillä vakavasti puheena nostaa syyte lordimaaherraa, pormestaria, neuvosmiehiä, papistoa ja muita allekirjoittajia vastaan rikollisesta liitosta tarkoituksella pysyttää palkkoja entisellään. Vuonna 1820 pani julkinen veronmaksajain kokous Sheffieldissä vastalauseen sitä »pahaa vastaan, että seurakunnat maksavat täyttääkseen palkkoja», ja kokous kehoitti työn antajia palaamaan siihen yhtenäiseen palkkalistaan, jonka työläiset olivat saaneet v. 1810. Vihdoin näemme me työnantajainkin ryhtyvän taisteluun perikatoon vievää palkkojen alaspolkemisen levenemistä vastaan, mihin oli jouduttu, Eräs julistus 16 päivältä kesäk. 1819, jonka oli allekirjoittanut neljätoista Lancashiren tehtailijaa, valittaa, että allekirjoittajat olivat muutamien kilpailijain menettelytavan tähden olleet pakotetut alentamaan palkat siksi mitä ne nyt olivat, ja tuomitsevat mitä ankarimmin palkan alentamisen edelleen. Tähän vastalauseeseen yhtyi kaksikymmentäviisi merkitsevintä karttuunipainimoliikettä mitä hartaimmin ja vakuuttavat, että »tämä järjestelmä maksaa äärimmäisen pieniä palkkoja tehdastyöstä, on vahingollinen koko teollisuudelle». Coventryssä yhtyivät tehtailijat kutojien apuyhdistyksen kanssa panemaan voimaan yleisen ennen myönnettyjen palkkalistojen pysyttämisen ja v. 1819 merkitsivät molemmat asianomaiset kokonaista 16,000 puntaa peittääkseen kustannukset tämän päämäärän perille viemisestä. Tämä liittäytyminen tuli oikeusjutun esineeksi Warwickin assisituomioistuimessa, joka teki siitä lopun ja jätti sillä olevat rahastot »katutoimikunnalle» kaupungin katujen kivittämiseksi. Nämä parempien työntäjien vasta lauseet ja taistelut olivat turhia. Yli koko maan alennettiin palkkoja ja syntyi lakkoja, joita ei kohdeltu auttamalla ja myötätunnolla, vaan suunnattoman lukuisilla vainoilla ja tavallista julmemmilla rangaistustuomioilla. Yleinen laki ja vanhat asetukset käytettiin armottomasti täydentämään yhdistymislakia — ja tätä usein käyttämällä väännettyjä tulkitsemisia. Erittäinkin Skotlannissa käyttivät tuomarit, kuten eräs etevä skotlantilainen lakimies selitti vuoden 1824 parlamentin komitealle vuosien 1813 ja 1819 välillä rikoslakia tavallisia liittäytymistapauksia vastaan tavalla, jota hänen täytyi kieltäytyä hyväksymästä, kun hän tuli lordiasianajajaksi. Kun työläiset v. 1819 yrittivät tehdä muutamia epätoivoisia valmistuksia järjestettyä valtiollista yllytystä varten, pysytettiin heidät aisoissa noiden kuuluisain kuuden lain avulla, jotka yhdellä iskulla eivät ainoastaan kieltäneet kaikki julkiset kokoukset, vaan myöskin antoivat poliisituomarille oikeuden panna toimeen kotitarkastuksia etsiäkseen aseita, alistivat kaikki työläisluokan ulosantamat painotuotteet musertavan leimaveron alaisiksi ja kovensivat vielä lain määräyksiä kapinallisista kirjoituksista. Koko vainojärjestelmällä, joka on regentin hallitusajan[11] tuntomerkkinä, oli huippunsa tänä aikana tyranniudessa, jota ei kukaan »pyhän allianssin» monarkeista ole voittanut. Tämän tyranniuden vaikutus oli se, että se tuli yhdistymisten vastaisen lain varjoksi, samalla kun uutterimmat ja valistuneimmat työväenluokan johtajat kääntyivät pois kaikista eri uudistuspyrinnöistä perinpohjaisen parlamentarisen edustusjärjestelmän kumoamisen puolelle. Siitä riippui, että sittemmin ei ollut mitään kansanliikettä liittäytymisten vastaisen lain kumoamiseksi. Jos me kirjoittaisimme Englannin työväenluokan historiaa ammattiyhdistysliikkeen historian asemasta, niin tapaisimme me William Cobettissa tai »orator» (puhuja) Huntissa,[12] Samuel Bamfordissa tai William Lovettissa tänä aikana todellisempia Englannin työväen mielipiteiden edustajia, kuin siinä miehessä, joka nyt odottamatta esiintyy näyttämölle ajamaan suunnitelmallisesti ammattiyhdistysten vapautusta ja v. 1824 sen perille viemään.
Francis Place oli räätälimestari, joka oli hankkinut liikkeen eräässä puodissa Charing Crossin varrella. Ennenkuin hän perustautui itsenäiseksi, oli hän työskennellyt housuräätälinä ja perustanut järjestöjä omaansa ja muihin ammatteihin. Vuonna 1818 jätti hän liikkeensä johdon pojalleen ja omisti erinomaisen käytännöllisen älynsä ja tavattoman kykynsä ensin liittäytymisten vastaisen lain kumoomiseen ja sitten uudistusliikkeeseen. Yhteiskunnalliselta käsitykseltään oli Benthamin ja James Millin oppilas, ja hänen ihanteensa voidaan pitää sekoituksena valtiollisesta kansanvallasta ja taloudellisesta vapaudesta, tai kuten me nyt sanoisimme: johdonmukainen yksilöllinen radikalismi. Ei kukaan, joka on tarkkaan tutkinut hänen elämäänsä ja toimintaansa, voi epäillä, ettei hän niiden ahtaiden rajojen sisäpuolella, joihin hänen yksinomaan käytännöllisyyteen suuntautunut järkensä hänet rajoitti, ollut huomattavin politiikko aikanaan. Hänen suurin ansionsa oli siinä, että hän perinpohjin ymmärsi taidon, miten voidaan aikaan saada se, minkä on pannut määräkseen. Agitatsioonissa, jäijestelmällisessä mielipiteiden istuttamisessa ja parlamentaristisessa kulissien takaisessa työssä, toisin sanoen kaikessa siinä, mikä ensin luo kansanliikkeen ja sitten hankkii sille vaikutuksen parlamenttikoneistossa — oli hän keksijä taktikeri parasta lajia. Ennen kaikkea oli hänellä mitä suurimmassa määrässä tavaton kyky antaa toisten saada kunnian siitä, mitä hän itse oli suorittanut. Siten hankki hän halukkaita edistäjiä ja auttajia esityksilleen. Muutamien parlamentin johtavien henkilöiden sinä aikana oli hänen esittämissään kysymyksissä kiittäminen koko tietomäärästään niitä kirjallisia valaistuksia, joita hän heille antoi. Se arvaamaton kokoelma käsinkirjoitettuja asiakirjoja, jotka hän on jälkeensä jättänyt ja nyt ovat British Museumissa, todistavat, että kainoudella ei ollut mitään tekemistä hänen tuhlaavan halukkuutensa kanssa jättää voitonmerkit sakkinappuloilleen vain niillä ehdoilla, että hänen tarkoitusperänsä saavutettiin. Hänelle oli täysin selvillä se tosiasia, että jokaisessa edistysliikkeessä oli hänen Charing Crossin varrella oleva puotinsa todellinen vallan keskuspiste, niin pian kuin sellainen liike oli saavuttanut parlamentarisen asteen. Se oli vuodesta 1807 aina noin vuoteen 1834 sen ajan yllyttäjien tunnustettuna kokouspaikkana.
Tarkastelemalla liittäytymisten vastaisen lain vaikutuksia omassa ammatissaan Place tuli vakuutetuksi, että se täytyi kumota. Vuosien 1720 ja 1767 erikoislait, jotka säätivät räätälintyöntekijäin palkat, olivat, samoin kuin vuoden 1800 yleinen laki liittäytymisiä vastaan, epäonnistuneet palkkojen säätelemisessä, lakkojen estämisessä tai estäessään niitä mestareita, jotka tahtoivat tuotannon nousuaikoina ottaa ulosoppineita työläisiä, maksamasta syöttinä korkeita kappalepalkkoja, vieläpä suurempia tuntipalkkoja kuin mitä laki määräsi. Räätälimestarina todisti Place alihuoneen erityiselle komitealle, joka tutki tätä asiaa vuonna 1810 ja hänen sangen painava lausuntonsa sopimusvapauden hyväksi oli se, joka epäsi uudet lailliset sortotoimenpiteet, joita eräs työnantajayhdistys julkisesti valmisteli. Tämä kokemus, että työnantajat todellisuudessa vapaasti voivat liittäytyä, vahventi Placessa varmuutta siitä vääryydestä, joka oli siinä, että työväeltä kiellettiin sama vapaus; samalla aikaa Timesissä tapahtunut raaka vaino teki hänelle selväksi lain julmuuden. Neljä vuotta sen jälkeen (1814) alkoi hän, kuten hän itse meille kertoo, »todenperään työskennellä että liittäytymisten vastainen laki kumottaisiin; mutta pitkään aikaan ei tästä työstä ollut mitään näkyviä menestyksiä». Työnantajat olivat lujasti vakuutettuja, että liittäytymisillä työväen keskuudessa olisi seurauksena suuri palkkojen kohoaminen vakavaksi vahingoksi heidän voitoilleen. Politikot olivat samoin varmoja, että ammattiyhdistysliike korottaisi hinnat ja siten turmelisi ulkomaisen kaupan, josta Englannin hyvinvointi ja kansainvälinen vaikutus riippui. Ei edes työväki alussa antanut hänelle mitään kannatusta. Ne, jotka olivat kärsineet lain vainoista, eivät toivoneet mitään muutosta uudistamattomalta parlamentilta, eivätkä siis antaneet hänelle mitään apua. Vieläpä yksi ammatti, Spitalfieldin silkinkutojat, kannatti hallitusta siksi, että he nauttivat sitä, minkä he arvelivat olevan laillisen suojelemisen etua, nimittäin että palkat eivät painuneet alas kilpailun kautta.[13] Toiset katselivat epäluuloisasti sekaantumista henkilön puolelta, joka itse oli työn antaja eikä ollut saanut tunnustusta ollenkaan työväen ystävänä. Mutta Place ei antanut vihamielisyyden eikä välinpitämättömyyden itseään säikäyttää. Kun hän tiesi, että Englannin yleisön silmissä ei hänen asiansa voima perustunut mihinkään himmeään perusteluun tai mihinkään vetoomiseen luonnolliseen oikeuteen, vaan siihen, että tuotiin julki kaikki ne vääryyden tapaukset, joita oli tehty, niin otti hän tehtäväkseen hankkia selvän kaikista yksityiskohdista jokaisessa ajnmattitaistelussa. Hän ryhtyi laajaan kirjevaihtoon ammattiyhdistysten kanssa läpi maan ja kirjoitti lukemattomia kirjeitä sanomalehtiin. Vuonna 1818 hankki hän itselleen hyödyllisen äänenkannattajan »Gorgon»'ista, pienestä valtiollisesta työväen lehdestä, jonka oli perustanut eräs villankarstaaja Vade ja jota rahallisesti tukivat Bentham ja Place itse. Tämä hankki hänelle hänen tärkeimmät oppilaansa, jotka vihdoin tulivat hänen pääaseikseen hänen yrityksessään, nim. J. R. Mc Culloch ja Joseph Hume. Mc Culloch, joka sittemmin tuli kuuluisaksi taloudellisena kirjailijana, ulosantoi tähän aikaan sanomalehti Scotsman'ia, joka oli tärkein maakuntalehti. Eräs voimakas Placen esittämiin tosiasioihin perustuva artikkeli, jonka hän kirjoitti v. 1823 Edinburgh Review'iin, hankki monta kannattajaa. Hänen keskeytymätön työnsä siis antoi Placen ajatukselle painoa ja arvoa, jota siltä tähän saakka oli puuttunut. Joseph Hume oli vielä tärkeämpi liittolainen. Hänen tunnustettu asemansa alihuoneessa, filosofis-radikalistisen yhä kasvavan puolueen yhtenä johtajana, voitti yhä suurempaa kannatusta parlamentin jyrkempien jäsenien puolelta yhdistymislakien kumoomisen puolelle. Parlamentin eräissä piireissä alettiin keskustella, oliko toivottavaa saada yhdistymisvapaus. Siten vähitellen katsottiin voitavan uudistus toteuttaa ja pian katsoivat monet uudistuksen olevan välttämättömän johtopäätöksen heidän valtiollisista mielipiteistään. V. 1822 katsoi Place ajan olevan kypsän toimintaan. Niinpä ilmoitti Hume aikovansa herättää lakiehdotuksen kaikkien liittäytymisten vastaisten lakien kumoomisesta.
Placen käsikirjoitukset ja kirjeet sisältävät selvän kuvan siitä, miten hän kahtena seuraavana vuotena piti kaikkia lankoja käsissään ja ohjasi. Näissä aikakuvauksissa parlamentarisen järjestelmän sisäisistä väkipyöristä näemme me Humen imartelulla saavan ministeriön Huskisson'in ja Peel'in myöntämään hänelle erikoiskomitean, me näemme hänen torjuvan kilpailevan parlamentinjäsenen vähemmän käytännöllisen esityksen,[14] ja vihdoin helmikuussa v. 1824 panevan kokoon hänelle myönnetyn erikoiskomitean. Hume oli suurella taidolla sisällyttänyt ehdotukseensa kolme eri asiaa: ulosoppineiden käsityöläisten maasta muuton, koneiden ulosviennin ja liittäytymiset työläisten keskuudessa, jotka kaikki olivat lain kautta kielletyt. Placella ja Humella oli liittäytymisten vastaisen lain kumoominen päätarkoituksena, mutta Huskisson ja hänen virkaveljensä katsoivat komitean olevan etupäässä asetetun tutkimaan miten olisi mahdollista elvyttää kasvavaa koneiden valmistusteollisuutta, jota kovin painoi kielto, ettei saanut myydä vieraisiin maihin. Huskisson koetti saada Humea jättämään komitean mietinnöstä pois kaiken mainitsemisen yhdistymisestä; hän katsoi nähtävästi sitä seikkaa tutkimuksen pienemmäksi ja vähemmän oleelliseksi osaksi. Mutta Place ja Hume olivat nyt aseman herroina ja seuraavien kuukausien ajan omistivat he koko aikansa komitean johtamiseen. Alussa ei kellään näyttänyt olevan ajatustakaan, että sen käsittelyillä tulisi olemaan mitään merkitystä, ja ministerit eivät vaivanneet itseään huolehtimalla sen kokoonpanosta. »Vaivoin», kirjoittaa Place, »hra Hume voi saada käsiinsä niiden kahdenkymmenenyhden jäsenen nimet, joista komitea muodostettaisi, mutta kun se oli ollut koossa vain kolme päivää ja tullut sekä suosituksi ja huvittavaksi, kilpailivat jäsenet siihen päästäkseen ja vihdoin oli siinä neljäkymmentäkahdeksan jäsentä». Hume, joka tuli komitean puheenjohtajaksi, näyttää ottaneen koko keskustelujen johdon omiin käsiinsä. Kiertokirje, joka teki selkoa komitean tutkimusten tarkoituksesta, lähetettiin majoreille tai muille valtion virkamiehille neljässäkymmenessä maakunnassa ja julaistiin tärkeimmissä paikallisissa lehdissä. Sillä aikaa oli Place, joka tähän aikaan oli saavuttanut täyden luottamuksen työväenluokan pääjohtajien keskuudessa, pitänyt varansa, että työläistodistajia oli kaikkialta koko valtakunnasta. Jos katselemme sitä toimeliaisuutta, mitä tämä »komitea työväkeä ja koneita varten» sai aikaan, Placen yksityisten muistiinpanojen ja Humen kanssa käydyn jokapäiväisen kirjevaihdon valossa niin antaa se melkein täydellisen esimerkin valtiollisesta muokkaamisesta. Vaikkei ketään vihamielistä todistajaa kieltäydytty kuuntelemasta, niin oli kuitenkin nähtävästi järjestetty siten, että niitä työnantajia, jotka olivat lakien kumoomisen puolella, ensin kuulusteltiin, ja että enimmät todistajat olivat heidän puolellaan. Ja kun ne harrastukset, jotka olisivat olleet vihamielisiä lain kumoamiselle, eivät tulleet ammattimaisesti edustettua eivätkä suunnitelmallisesti järjestettyä, niin johti sitä vastoin työväen asiaa ihmeteltävällä taidolla Place ja se tuli täysin tuotua päivänvaloon Humen kuulustelujen kautta. Siten toimi toinen ammattiyhdistysten jäsenten parlamentarisena asianajajana ja toinen heidän palkattomana asianajajanaan.[15]
Place kertoi itse miten hän menetteli. »Työväen edustajat kääntyivät minun puoleeni ja minä avasin taloni heille. Siten oli minulla kaikki kaupunkilais- ja maalaisedustajat hoidossani. Minä kuuntelin mitä kullakin oli sanottavaa, minä kuulustelin heitä ja toimitin ristikuulusteluja, merkitsin muistiin pääasian jokaisesta tapauksesta ja panin sen kokoon kirjeeksi hra Humelle ja johdoksi todistajille sai kukin heistä kopion ... Jokainen kirje sisälsi asiaankuuluvat kysymykset ja vastaukset ... Sitä kirjettä, minkä hra Hume sai, seurasi tavallisesti liite asiakirjoista, jotka minä olin järjestänyt, sekä lyhyt kertomus sellaisesta, mikä oli välttämätöntä saattamaan Humen koko asian perille. Siten voi hän työskennellä täydellä varmuudella, välttää ja torjua vastaväitteet».
Komitea kokoontui suljettujen ovien takana, mutta Humen lukuisat kirjeet Placelle näyttävät miten huolellisesti hänelle ilmoitettiin kaikesta, mitä tapahtui. »Kun komitean keskustelut painettiin joka päivä jäsenten käytettäväksi, niin sain minä joka päivä yhden kappaleen Humelta itselleni; minä tein niistä yhteenvedon paperille, jossa oli monta sareketta, joilla kullakin oli otsikkonsa ja numeronsa. Minä kirjoitin sitä paitsi painettujen todistuskertomuksien reunoihin muistutuksia; nämä kopioi joka päivä hra Humen sihteeri ja ne lähetettiin sitten minulle. Tämä kysyi paljon aikaa, mutta tämän kautta hra Hume kykeni pitämään koko ainehistoa silmiensä edessä. Ja minä olen varma, että vähempi vaiva ja huoli ei olisi riittänyt saamaan aikaan sitä mitä me tahdoimme».
Westminster Hallista siirrymme me nyt näistä Humen opastamiseksi tehdyistä yksityisistä muistiinpanoista, jotka nykyään säilytetään British Museumissa, Charing Crossin varrella olevan puodin takahuoneeseen, jossa todistajat Lontoosta ja maaseudulta saivat ohjeensa. »Työläiset», kirjoittaa Place, »eivät olleet ollenkaan helposti johdettavissa. Vaadittiin suurta huolta ja vaivaa ollakseen kolhimatta heidän ennakolta muodostettuja mielipiteitään, niin etteivät he mahdollisesti olisi tehneet velvollisuuttaan komitean edessä. He olivat täpö täynnä vääriä luuloja, he johtivat kaikki surunsa vääristä syistä, jota minä asiain näin ollen en uskaltanut heissä järkyttää. Verot, koneet, liittäytymisten vastaiset lait, mestarien mielivalta, virkamiesten menettely — nämä olivat pääsyyt heidän suruihinsa ja puutteisiinsa ... minun täytyi mitä tarkimmin keskustella, järjestää ja valmistaa kaiken heidän kanssaan; niin täydellisesti valtasivat nämä asiat minun aikani, että minä enemmän kuin kolmen kuukauden ajalla tuskin sain yhtään lepoa».
Tutkimuksen tulos tuli semmoiseksi kuin Hume ja Place olivat sen suunnitelleet. Sarjan lausuntoja täydellisen liittäytymisvapauden ja maastamuuton hyväksi, hyväksyi komitea sikäli kuin arvellaan, vastaansanomatta.[16] Laki, joka sisälsi kaikkien liittäytymisten vastaisten lakien kumoomisen ja antoi ammatillisille liittäytymisille lain hyväksymisen ajettiin molempien huoneiden läpi keskustelutta ja äänestyksettä. Humen ja Placen onnistui yksityisesti saada ne, jotka asiain tilan ymmärsivät, vaikenemaan ja siten meni laki läpi, kuten Place huomautta parlamentin jäsenten tai sanomalehtien huomaamatta siitä mitään. Niin hiljaa oli laki salaa kuljetettu parlamentin läpi, että erään Lancashiren kaupungin maistraatti muutamia viikkoja sen jälkeen kuin laki näitä rikoksia vastaan oli kumottu, tietämättömyydessään tuomitsi muutamia puuvillankutojia vankeusrangaistukseen liittäytymisestä.
Place ja Hume olivat olleet jotenkin viekkaita. Sillä aikaa kun hallitsevat luokat olivat kokonaan tietämättömiä siitä, että tärkeä muutos laissa ja politiikassa oli toimeen pantu, niin aikaansai Placen yllytyksen ennen arvaamaton menestys, kuten Nassau vanhempi kirjoittaa, »suuren moralisen vaikutuksen» kaikissa teollisuuskeskuksissa. »Se lujitti työväen aivoihin vakaumuksen heidän asiansa oikeudesta, jonka vitkaan ja viipyen mutta vihdoin kuitenkin täydelleen lainsäädäntö hyväksyi. Se mikä oli moralisesti oikeata v. 1824, päättivät he, täytyi myöskin olla ollut sitä viisikymmentä vuotta sitten ... He uskoivat, että he olivat pakoittaneet lainsäädännön myöntämään, että heidän mestariensa aina täytyy olla heidän vastustajiaan ja tähän saakka ovat olleet heidän sortajiaan, ja että liittäytymiset palkkojen korottamiseksi, työajan lyhentämiseksi tai työväen taakan helpoittamiseksi, eivät ainoastaan olleet viattomia vaan myöskin ansiokkaita».
Luonnollisesti syntyi ammattiyhdistyksiä kaikilla tahoilla ja kulmilla. Vahvistuksen suurenemisen ajanjakso yhdessä elintarpeiden hinnan kohoomisen kanssa edisti yleistä palkkojen kokoomista. Seuraavan kuuden kuukauden ajan olivat sanomalehdet täynnä kertomuksia lakoista ja lakkohuhuista. Vakavia levottomuksia puhkesi Glasgowissa, jossa puuvillankehrääjät tekivät muutamia väkivaltaisuuksia ja yleinen työnsulku oli seurauksena. Laivakulun koillisella rannikolla pysäytti toisinaan kokonaan Tynen ja Wearin merimiesten vahva järjestö, jonka jäsenet kieltäytyivät purjehtimasta muiden kuin niiden merimiesten ja upseerien kanssa, jotka kuuluivat Uniooniin. Dublinin aminmattiyhdistykset, jotka silloin olivat kuningaskunnan parhaimmin järjestyneet, panivat armottomasti voimaan ne säädökset, mitkä he olivat asettaneet ammateilleen ja perustivat yhteisen komitean (ammattivaliokunnan), n. k. »Board, of Green Cloth», jonka määräykset tulivat työnantajain kauhuksi. Sheffieldin työväkeä piti varoittaa, että saattaisivat koko kaupungin teollisuuden perikatoon, jos he pysyisivät vaatimuksessaan saada vain kolmen päivän työstä kaksi kertaa niin suuret palkat kuin ennen viikosta. Lontoon laivakirvesmiehet pysyivat vaatimuksessaan saada »tariffikirja» kappaletyölle, jonka vaatimuksen työnantajat katsoivat kokonaan kohtuuttomaksi. Lontoon tynnyrintekijät pyysivät palkkojensa uusimista, joka johti pitkälliseen selkkaukseen. Itse asiassa, kuten eräs maaseutulehti vähän myöhemmin huomautti, »ei enään määräosa työväkeä, jollain määrätyllä paikalla nähnyt itsellään olevan aihetta alkamaan lakon palkkojensa korottamiseksi, vaan kuningaskunnan melkein koko työväki yhtyy yhteiseen päätökseen pakoittaakseen työnantajat suostumaan heidän ehtoihinsa».
Parlamentin istunnon alkaessa v. 1825 olivat työnantajat yli koko maan täydessä kapinassa. Hume ja Place olivat turhaan saarnanneet kohtuutta ja varoittaneet ammattiyhdistyksiä taantumuksen vaarasta. Suurilla laivanomistajilla ja rakentajilla, jotka koko vuosisadan olivat säilyttäneet maineensa, että he tinkimättä olivat ammattiyhdistysliikkeelle vihamielisiä, oli suuri vaikutus Huskissoniin, joka silloin oli kauppakollegian presidentti ja Liverpoolin edustaja. Jo aikaiseen istuntokauden alussa ehdotti hän asetettavaksi komitean tutkimaan työväen menettelyä ja uuden lain vaikutuksia, joka, kuten hän valitteli, oli salaa viety parlamentin läpi ilman, että hänen huomionsa oli kiintynyt siihen, että se käsitti paljon enemmän kuin ainoastaan liittäytymisten vastaisten erityisten lakien kumoomisen.[17] Tällä kertaa ei komitean kokoonpanoa jätetty sattuman tai Humen toimenpiteiden varaan. Jäsenet tulivat, kuten Place valittaa, melkein poikkeuksetta otettua hallituspuolueen riveistä, kaksitoista kolmestakymmenestä olivat virkamiehiä, monet olivat rappeutuneiden kauppaloiden edustajia. Huskisson, Peel ja kenraaliprokuraattori ottivat itse osaa keskusteluihin; Vallace, rahatirehtööri nimitettiin puheenjohtajaksi ja Hume yksinään edusti työväkeä. Huskisson katsoi komitean muodolliseksi esinäytökseksi laille, jonka laivaherrat olisivat esittäneet, ja jonka vallitessa ammattiyhdistysten vieläpä apuyhdistystenkin olemassa olo olisi ollut mahdoton.[18]
Mitä tulee tämän komitean sisäiseen historiaan on meidän turvauduttava Placen laajoihin muistiinpanoihin ja Humen lyhyisiin tiedonantoihin siitä. Näiden mukaan oli alussa tarkoitus kutsua ainoastaan muutamia harvoja tehtailijoita todistajiksi, sulkea pois kaikki todistukset toiselta puolen ja aivan nopeasti laatia kertomus sortotoimen piteiden eduksi, jotka jo olivat valmiit. Place, joka itsekin oli tuon menettelytavan tuntija, torjui sen siten, että hän taas joka päivä varusti Humen yksityiskohtaisilla tiedonannoilla, joiden avulla hän kykeni panemaan tehtailijoiden kanssa toimeen ristikuulusteluja ja todistamaan heidän liioitelleen. Vaikkapa Placen tiedonannot komitean ja ministerien vihamielisyydestä häntä kohtaan olisivatkin jonkun verran väritettyjä, on meillä kaikissa tapauksissa riittäviä todistuksia siitä menestyksestä, millä hän johti säikähtyneitä ammattiyhdistyksiä ryhtymään niihin toimenpiteisiin, mihin heidän piti puolustaakseen itseään. Hänen ystävänsä John Gast, Lontoon laivakirvesmiesten sihteeri, kutsui kaksi edustajaa jokaisesta ammatista pääkaupungissa ja muodosti komitean, joka taukoomatta ylläpiti yllytystä liittäytymisten vastaisten lakien uusimista vastaan. Samallaisia komiteoja perustivat Manchesterin ja Glasgowin puuvillatyöväki, Sheffieldin mestarisepät sekä Newcastlen matruusit ja laivakirvesmiehet. Anomuksia, joihin suunnitelmia on Placen käsikirjoituksissa, tulvi joukottain erikoiskomitealle ja molemmille huoneille. Jos saamme uskoa Placea, olivat ne käytävät, jotka johtivat komitean työhuoneeseen, tungokseen saakka täynnä työmiehiä, jotka vaativat tulla kuulustelluiksi voidakseen torjua tehtailijoiden syytökset, ja jotka hankkivat pääsyn yksityisten komitean jäsenten puheille esittääkseen valituksensa heille. Place huomauttaa, että tämä tarmo ammattiyhdistysten puolelta oli jyrkkänä vastakohtana heidän entiselle välinpitämättömyydelleen. Vaikkei työväki ollut tehnyt mitään yhdistymisvapautta saavuttaakseen, oli se kuitenkin päättänyt sen säilyttää, kun se kerran sen oli saavuttanut. Doherty, Lancashiren puuvillankehrääjäin johtaja, kirjoittaa Placelle yllytyksen kuumuudessa, että jokaisella yrityksellä voimaan panna sortolakeja olisi seurauksena laajalle levinnyt vallankumousliike.
Tutkimuksen tulos oli kokonaisuudessaan katsottuna tyydyttävä. Tutkimuskomitea oli katsonut olevansa pakoitettu kuulemaan koko joukon, työläistodistajia, jotka näyttivät ne hyvät tulokset, mitä edellisen vuoden laki oli matkaan saattanut. Laivanomistajain lakiehdotus hyljättiin ja komitea ehdotti alihuoneen hyväksyttäväksi lain, joka nimellisesti taas pani voimaan liittäytymisten lailla kieltämisen, mutta siitä nimen omaan eroitti liittäytymiset, joilla oli tarkoituksena järjestellä palkat ja työajan. Laivanvarustajamestarit tulivat vimmoihinsa tästä tappiosta. On jäljellä vielä se painettu kiertokirje, jota he jakoivat alihuoneen ovilla sinä päivänä, jolloin tuon typistetyn lain piti läpi käydä toisen lukemisensa. He selittivät siinä, että sen säädökset olivat aivan riittämättömät pelastamaan heidän teollisuuttaan perikadosta. Jos ammattiyhdistyksiä yleensä saisi olla, niin vaativat he, että nämä järjestöt olisivat pakoitetut antamaan tarkat kertomukset kaikista menoistaan rauhantuomarien neljännesvuosi-istunnolle ja että mitään niitä rahoja, jotka olivat kootut avustustarkoituksiin, ankaran rangaistuksen uhalla ei saisi käyttää muuhun kuin tähän tarkoitukseen. He vaativat edelleen, että ainakin kaikki eri ammattiyhdistysten yhteistyötä varten olevat järjestöt kiellettäisiin. Toiselta puolen pelkäsivät Place ja Hume — ja seuraavat tapahtumat näyttivät millä perustalla — että ne ahtaat rajat, jotka laki pani ammatillisille liittäytymisille ja vielä enemmän nuo häilyvät sanamuodot »vahingoittaa» ja »ehkäistä» joita laki sisälsi, tultaisi käyttämään aseina ammattiyhdistysliikettä vastaan. Hallitus pysyi kuitenkin komitean ehdotuksessa. Laivanrakentajat eivät saavuttaneet mitään. Hume sai ministeristön myöntämään muutamia muutoksia sanamuotoon ja sai aikaan turhilla vastalauseillaan sitä vastaan kolme eri äänestystä. Place johti yllytyksen edelleen ylähuoneeseen ja sai siellä hyväksytyksi oikeuden vedota neljännesvuosi-istuntoon, jolla myöhemmin näytti olevan suuri käytännöllinen merkitys.
Vuoden 1825 laki (6 Geo IV. c. 129) merkitsi todellista vapautusta, vaikka se ei käynyt niin pitkälle kuin ne säädökset, mitkä Place ja Hume vuosi sitten niin taitavasti olivat luotsanneet läpi parlamentin. Oikeus yhteisesti tehdä sopimuksia, johon sisältyi valta yhteisesti esiintymällä pitää työvoima poissa markkinoilta, vahvistettiin nyt ensi kerran. Vaikka oli taisteltava monta taistelua, ennen kuin ammattiyhdistysliikkeen laillinen vapaus oli täysin varma, niin ei missään tapauksessa ole tehty mitään yritystä leimata tämä ammattiyhdistysliikkeen ensimmäinen ehto laittomaksi.
Merkityksellinen piirre tästä, samoin kuin muista suurista uudistuksista on se, että ne miehet, joiden usko näihin periaatteisiin, ja joiden väsymätön työ ja päättäväisyys oli sen aikaan saanut, olivat ainoat, jotka täydelleen olivat erehtyneet uudistuksen käytännöllisistä seurauksista. Jos me luemme vuosisadan opetuksen oikein, niin ei tehtailijoilla ollut kokonaan väärin, kun he vastalauseissaan väittivät, että liittäytymisoikeus tekisi työväen viime kädessä vääräksi tekijäksi teollisuudessa, huolimatta heidän lyhytnäköisestä pelostaan, että se karkoittaisi pääoman kauppiastaidon sekä painaisi kansakunnan kaikille yhtäläiseen kuolleeseen anarkiseen köyhyyteen, täydelleen tuli todistettua seuraavan kehityksen kautta. Ja työmies, jolle yhdistymisvapaus avasi mahdollisuuden suuriin edistyksiin hänen luokkansa hyväksi hänen sortajiensa kustannuksella, näki, kuten olemme nähneet, edeltäpäin mitä tuleva oli, vaikka hänkin suuresti laski väärin sen tien pituuden, mikä hänellä oli kuljettavana, ja jätti huomioon ottamatta monta vaikeaa päivämatkaa tiellä. Mutta mitä on sanottava Placen ja filosofisen radikalismin edelläkävijäin olettamuksesta? »Liittäytymiset», kirjoittaa Place sir Francis Burdettille v. 1825, »ovat pian lakanneet olemasta. Työläiset ovat pitkät ajat pysyneet yhdessä vain lakien sorron tähden. Kun nämä nyt ovat peruutetut, tulevat liittäytymiset menettämään sen mikä liittää heidät lujaksi joukoksi ja menevät pirstaleiksi. Kaikki on tuleva niin hyvään järjestykseen kuin mitä kveekarikaan koskaan voisi toivoa ... Ei tunne ollenkaan työtätekevää väkeä se, joka voi uskoa, että, jos se jätetään rauhaan toimimaan itsekseen pakoittamatta sitä lakien harjoittamalla sorrolla pysyviin liittäytymisiin, se yhä auttaisi rahalla kaukaisia ja epäilyttäviä kokeita saavuttaakseen epävarmoja ja epäilyttäviä etuja. Itsekseen jätettyinä ovat liittäytymiset lakkaavat olemasta paitsi silloin tällöin ja erityisiä tarkoitusperiä varten erityisissä olosuhteissa».
On hauskaa tietää, että Place oli oikeassa, kun hän katsoi liittäytymisten vastaisten lakien kumoamisen hyväksi työksi, ja että hän omisti parhaat voimansa tähän tehtävään. Mutta kaikissa vähemmän tärkeissä näkökohdissa olivat hän ja hänen liittolaisensa niin väärällä tiellä kuin mahdollista.
Ensimmäisen erehdyksen saivat kuitenkin työläiset kokea. He olivat ennen yhä nähneet korkeampien palkkojen vaatimuksensa menneen myttyyn ainoastaan sen kautta, että tehtailijat turvautuivat lakiin, ja nyt näkivät he itselleen tien avoimeksi järjestettyyn hyökkäykseen mestarien hyötyä vastaan. Ammatit, joilla ennen ei koskaan ollut ollut syytä iloon pysyvistä liittäytymisistä, alkoivat nyt järjestäytyä toivoen voivansa korottaa palkkansa samalle tasolle kuin heidän onnellisemmat toverinsa. Sheffieldin puotiapulaiset liittäytyivät anomaan puotien aikaisempaa sulkemista. Lancashiren puuvillankutojat pitivät elokuussa 1824 edustajakokouksen Manchesterissa perustaakseen pysyvän järjestön estämään palkkojen alentamisia ja pysyttämään yhdenmukaista palkkaa. Kutsumuskirjelmässä sanotaan, että räätälit, puusepät ja kehrääjät salaisten järjestöjensä avulla olivat onnistuneet pysyttämään palkkansa ylhäällä. Samana kuuna tekivät Manchesterin värjärit lakon korottaakseen palkkojaan ja kulkivat kulkueissa pitkin katuja, jotka olivat peitetyt julistuksilla, jotka sisälsivät heidän vaatimuksensa. Glasgowin telantekijät tekivät lakon 12-tuntisen työpäivän hyväksi ja saivat käytäntöön tämän vaatimuksen. Se menestys, mikä pohjoisrannikon laivanrakennustyöväellä oli ollut, sai saman ammatin työmiehet Lontoossa muuttamaan »komiteansa liikkeen johtamista varten Pohjolassa» »Laivanrakentajain apuyhdistykseksi Lontoon satamassa»; tämä yhdistys on vieläkin olemassa.
»Niin raivoo kiihko perustaa ammattiyhdistyksiä», kirjoittaa Sheffield Iris 12 p. heinäk. 1825, »että nuoremmat laivamiehet ovat pitäneet säännöllisesti kokouksia joka päivä kuluneen viikon ajalla nummella ja ovat päättäneet, ettei kukaan mene laivaansa, jolleivät niiden omistajat tahdo myöntää heille teetä ja sokeria». Paikalliset ammattiyhdistykset muuttuivat kansallisiksi järjestöiksi, kuten Manchesterin höyrykoneenrakentajain yhdistys. Toisissa tapauksissa kehittyivät kirjevaihdossa keskenään olevat klubit keskitetyiksi liitoiksi. Kaikissa näissä tapauksissa oli tarkoitus sama. »Suurbritannian rakennuskirvesmiesten ja puuseppien Friendly Societyn», joka perustettiin edustajakokouksessa Lontoossa 1827, sääntöjen johdannossa sanotaan: »parantaakseen niitä vaurioita, jotka rasittavat ammattiamme ja edistääkseen työn oikeuksia ja etuoikeuksia» katsotaan »aivan välttämättömäksi, että on olemassa luja etujen yhteys kirvesmiesten ja puuseppien välillä koko Suurbritannian yhdistetyissä kuningaskunnissa.»[19]
Liike ei ilmennyt ainoastaan siinä, että ammattiyhdistyksiä tuli monin verroin enemmän. Eräs Lontoon ammattiyhdistysten edustajista kokoonpantu komitea, joka kokoontui kesällä 1825, perusti sanomalehden »The Trades Newspaper and Mechanics' Weekly Journal» (Ammattilehti ja mekanikkojen viikkolehti), leimattu seitsemän pennyn lehti, jolla oli mottona: »He auttoivat kukin naapuriaan ja kukin sanoi veljelleen: ole rohkea».[20] Tehtiin voimakkaita yrityksiä saada aikaan ammattiyhdistysjärjestöjä kaikkiin teollisuushaaroihin ja hankkia päivän valtiollisiin kysymyksiin vaikutusvaltaa valistuneen työväenjoukon mielipiteille.[21]
Nuo korkealle jännitetyt toiveet, joista kaikki tämä riehakas toiminta oli merkkinä, tulivat pian julmasti lannistetuiksi. Vuosi 1825 loppui rahapaniikkiin ja kaikilla tahoin seurasi liikkeiden keikahduksia. Tuhannet työläiset kaikilla ammattialoilla kadottivat paikkansa ja palkat alennettiin kaikkialla. Monissa tehdasalueissa säilytettiin työväkeä kuolemasta nälkään vain yleisten keräysten avulla.[22] Sellaisten olosuhteiden vallitessa päättyivät kaikki lakot välttämättömästi tappiolla. Bradfordin villankarstaajain ja kutojain erinomaisella kestävyydellä käydyllä työlakolla v. 1825 oli seurauksena täydellinen tappio ja ammattiyhdistyksen pysyvä hajoominen. Kidderminsterissä pysähtyi kolme vuotta myöhemmin koko kaupungin teollisuus, koska matonkutojat kuuden kuukauden ajan vastustivat palkkojensa alentamista 17 prosentilla — vastarinta, jossa työväki sai heidän luokkaansa kuulumattomiltakin myötätunnon osoituksia ja aineellista apua. Vapaat liittäytymiset kykenivät aivan yhtä vähän kuin salaiset järjestötkin vastustamaan palkkojen alentamista ja muutamissa tapauksissa turvautui työväki taas väkivaltaisuuksiin ja koneiden rikkomiseen.[23]
Hetkiseksi ei tällä taantumuksella näyttänyt olleen muuta vaikutusta, kuin että oli näyttänyt, että oli mahdotonta voittaa mitään yksistään ammatillisilla yhdistyksillä ja työväki kääntyikin taas yksinomaisesta ammattiyhdistysliikkeestä kannattamaan sen ajan radikaalisen ja sosialistisen liikkeen kaukaisempia tarkoitusperiä ja laajempaa sisältöä, tähän on ammattiyhdistysliike vuosina 1829–1848 eroittamattomasti kietoutunut. Liikkeen tämä puoli on seuraavan luvun aineena.
[1] Tämä oli alituisena syynä valituksiin toisten työnantajain puolelta.
[2] Benjamin Franklin puhuu näistä »Chapel»-järjestöistä ja niiden palkkalistoista jo v. 1725 (Chapelilla tarkoitettiin sellaisia työläisjärjestöjä, joihin kuhunkin kuului vain saman työpajan väki). Sellaisia on vieläkin Lontoossa, vaikka niiden hyödyllisyydestä ollaan eri mieltä.
[3] Samaritaarri (laupeus) seura.
[4] The Edinburg Book of Prices for manufacturing Cabinet Work (Edinburgilainen kirja huonekalupuusepäntyön hinnoista) »siten kuin sen molemminpuolisesti ovat hyväksyneet mestarit ja työläiset». Vuonna 1825 esittivät työläiset täytteen, jonka he ulosantoivat, sittenkuin mestarit olivat siihen suostuneet. Nämä molemmat ovat professori Foxwellin kirjastossa.
[5] Komitea, joka aseteltiin v. 1824 radikaalisen parlanmentinjäsenen Joseph Humen alkuunpanosta antamaan kertomusta yhdistyslakien vaikutuksesta.
[6] »Sheffield Iris» 17 p. jouluk. 1816. Työläisten klubit olivat usein salanimellä Friendly Societies (itseavustusyhdistykset). Köyhäintarkastajain kertomuksessa parlamentille v. 1815 luetellaan seuraavat ammattiavustusyhdistykset (Trades Friendly Societies), joista monet itse asiassa olivat ammattiyhdistyksiä:
| Räätälit ............................... | 360 | jäsentä | ja | 740 | puntaa |
| Kuparisepät ....................... | 664 | » | » | 1,768 | » |
| Muurarit ............................. | 693 | » | » | 1,852 | » |
| Saksisepät .......................... | 550 | » | » | 1,309 | » |
| Viilanhakkaajat ................ | 260 | » | » | 600 | » |
| Yhdistyneet hopeasepät | 240 | » | » | 299 | » |
| Veitsisepät ......................... | 65 | » | » | 450 | » |
| Hiojat .................................. | 283 | » | » | — | » |
[7] Koko kahdeksannentoista vuosisadan ajan näyttää olleen useimmissa ammateissa tapana, että käsityöläisellä oli etuoikeus saada yhden poikansa, tavallisesti vanhimman, oppiin ilman maksua. Toisista pojista, erittäinkin pojista, joiden vanhemmat eivät kuuluneet ammattiin, pyysivät mestarit oppiinpääsymaksua viidestä kahteenkymmeneen puntaan. Nykyinen villanlajittelijain »Old Amicable Sosietyn» sihteeri kertoo, että jo kun hänen veljensä oli astunut ammattiin, täytyi hänen isänsä maksaa 100 puntaa hänen oppilaskirjastaan.
[8] Otamme esimerkiksi huonekalupuusepät ja myllynrakentajat. Kun Lovett v. 1819 tuli Lontooseen huomasi hän, ettei hän voinut saada työtä menemättä ammattiyhdistykseen. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana on epäilyttävää, onko viidesosa Lontoon kirvesmiehistä tai huonekalupuusepistä koskaan ollut ammattiyhdistyksen riveissä (Life of William Lovett, hänen itsensä kirjoittama). Vuosisadan alussa olivat myllynrakentajat niin vahvasti järjestyneet, että kun Fairbairilta (joka jo oli otettu Rennien työpajoihin) kiellettiin pääsy heidän yhdistykseensä, niin oli hän pakoitettu tallustelemaan pois Lontoosta etsiäkseen itselleen työtä jossain toisessa seudussa, johon ei ammattiyhdistysliike ollut ulottunut (Life of sir William Fairbairn, hänen itsensä kirjoittama).
[9] Georg Gast, laivakirvesmies Deptfordista, oli nähtävästi kelvollisimpia ammattiyhdistysliikkeen jäseniä aikanaan. Me kuulemme puhuttavan hänestä v. 1802 huomiota herättäneen lentokirjan kirjoittajana. Sen nimi on: A Vindication of the Conduct of the Shipwrights durin the late disputes with their Employers, London 1802 (Laivakirvesmiesten menettelyn puolustus heidän viimeisessä riidassa työnantajien kanssa). Vuonna 1818 esitti hän ensimmäisen ehdotuksen yleisestä työläisjärjestöstä eroitukseksi hajanaisista ammattiyhdistyksistä. Ja hänen Articles of the Philanthropic Hercules for the Mutual support of the Labouring Mechanics, joka painettiin »Gorgon»issa kiinnitti Francis Placen huomion häneen. Tämä kuvaa hänet »monivuotiseksi laivakirvesmiesten klubin sihteeriksi». Place kirjoittaa edelleen: »hän oli vakava, kunnioitettava mies. Hän on muodostanut monta liittäytymistä työväen keskuuteen, mutta ei ole kyennyt pitämään mitään niistä pystyssä». Hän tuli Placen hyödyllisimmäksi toveriksi yllytyksessä liittäytymisten vastaisten lakien kumoamiseksi ja kun nämä v. 1825 oltiin taasen aikeessa ottaa käytäntöön, oli hän »ammattiyhdistysten edustajain komitessa» Placen vahvin tuki. Gast oli johtavana sieluna »Trades Newspaper»in (Ammattiyhdistyslehti) perustamisessa heinäkuussa v. 1825, oli puheenjohtajana sen johtavassa komiteassa ja sen innokkaana aputoimittajana. Samana vuonna otti hän toimekkaasti osaa laivakirvesmiesten taisteluun »tariffikirjan» aikaansaamiseksi; se tarmo, millä hän vastusti amiralitetin yritystä antaa Lontoon laivanrakentajain pestata väkeä laivaston telakoista Portsmouthista, oli se, joka pääasiallisesti vaikutti, että riita onnellisesti päättyi.
[10] Tähän vanhaan kassakirjaan viedyt summat eivät ole herättämättä huomiota ja otamme siitä alla-olevia kopiona:
| Toukok. 29 p. 1810 | Maksettu | Harjantekijöille | punt. | sterl. | 15 — — |
| Lainattu | » | » | » | 10 — — | |
| Maksettu | Hiustenkähertäjille | » | » | 20 — — | |
| Kesäk. 26 p. 1810 | Maksettu | Hopeasepille | » | » | 10 — — |
| Maksuja | Piipuntekijöille | » | » | — 4 10 | |
| Heinäk. 24 p. 1810 | Maksettu | Vaskisepille | » | » | 10 10 — |
| Maksettu | Kirjansitojille | » | » | 10 — — | |
| Maksettu | Nahkureille | » | » | 10 — — | |
| Elok. 21 p. 1810 | Lainattu | Suitsen ja Kannusten tekijöille | » | » | 5 — — |
| Lainattu | Vaakakupintekijöille | » | » | 5 — — | |
| Maksettu | Nahkatyöläisille | » | » | 5 — — | |
| Lokak. 26 p. 1810 | Maksettu | Peltisepille | » | » | 30 — — |
| Jouluk. 11 p. 1810 | Lainattu | Köydenpunojille | » | » | 10 — — |
| Toukok. 30 p. 1811 | Vastaanotettu | Vaakavivuntekijöiltä | » | » | 5 — — |
| Kesäk. 25 p. 1811 | Maksuja | Paperintekijöille | » | » | — 12 6 |
| Heinäk. 20 p. 1811 | Lainattu | Satulasepille | » | » | 10 — — |
| Lokak. 12 p. 1812 | Maksettu | Myllynrakentajille | » | » | 50 — — |
| Jouluk. 7 p. 1812 | Lainattu | Musiikkikap. tek. | » | » | 2 — — |
[11] Vuosina 1811–1820, jolloin sittemmin Yrjö IV hallitsi heikkomielisen isänsä asemasta.
[12] Siten kutsuttiin radikaalista johtajaa Henry Huntia, joka jättiläiskokouksissa harjoitti yllytystä vaaliuudistuksen hyväksi.
[13] Kun Place kehoitti Spitalfieldin »konesilkinkutojain komiteaa» anomaan liittäytymisten vastaisen lain kumoomista, niin päätti kokous, että »kun me olemme olleet terveellisten lakien ja lainsäädännön viisauden suojelemina monia vuosia, ja kun me puolestamme emme ollenkaan mitään tiedä liittäytymisestä, niin emme me voi ottaa varteen hra Placen kehoitusta». Kun tämän ponnen puheenjohtaja asetti äänestettäväksi, »seurasi sitä yleinen kättentaputus ja monet äänet huusivat: laki, pitäkäämme kiinni laista, se on meitä suojeleva».
[14] Vuonna 1823 oli George White, »alihuonekomiteain sihteeri», yhtynyt Gravener Hensomiin, erääseen pitsinkutojaan Nottinghamista, joka kauan oli ollut puitteellakutojain järjestön johtaja. Yhdessä laativat he hyvin seikkaperäisen lakiehdotuksen liittäytymisten vastaisten lakien kumoomisesta ja tahtoivat sen sijalle asettaa laajan koneiston järjestelemään kappalepalkkoja ja järjestämään teollisuusriitoja. Muutamat näistä ehdotuksista olivat ansiokkaita edeltäjiä myöhemmälle tehdaslainsäädännölle, mutta aika ei ollut vielä otollinen tuommoisille alkiehdotuksille. Lakiehdotuksen asetti Peter Moore, Coventryn edustaja, mutta sillä oli ainoastaan se vaikutus, että se säikäytti muutamia arkoja lainsäätäjiä ja etenkin ensimmäistä (ministerien) penkkiä. Hume ei tiennyt, mihin hän nyt ryhtyisi. Mutta Place neuvoi häntä kirjeessä, joka osoitti suurta valtiollista viisautta, hankkimaan kilpailevan lakiehdotuksen tieltään laittamalla niin, että sen laatija valittiin erikoiskomiteaan. Place selitti nimittäin: »Moore ei ole semmoinen mies, jonka voi syrjäyttää. Ainoa tapa tehdä hänet vahingoittamattomaksi on antaa hänen saada esittää hulluutensa komiteassa. Siellä äänestetään hän kumoon ja sitten tulee hän vähemmän epämiellyttäväksi alihuoneessa».
[15] Place tarjoutui Humen »apulaiseksi, mutta komitean jäsenet, joissa oli herännyt epäluuloja, kielsivät hänet jäämästä huoneeseen siitä kaksinkertaisesta syystä, että hän ei ollut alihuoneen jäsen eikä edes »gentleman».
[16] Kysymys koneiden viennistä lykättiin seuraavaan parlamentin kokoukseen.
[17] Myöhempänä vuotta selitti ministeripresidentti lordi Liverpool ja lordikansleri lordi Eldon keskusteluissa, että he olivat olleet kokonaan tietämättömiä lain hyväksymisestä ja että he eivät koskaan olisi sitä hyväksyneet.
[18] Tämä sisälsi säädöksiä, ettei saa antaa avustusta ammattiyhdistyksen tai muun yhdistyksen millekään rahastolle, jollei rauhantuomari ollut hyväksynyt rahaston tarkoitusta ja ollut sen rahastonhoitajana.
[19] Tämä yhdistys kehittyi myöhemmin nykyjään olevaksi »Suurbritannian puuseppien ja kirvesmiesten yleiseksi ammattiliitoksi».
[20] Kaksi kilpailevaa ammattilehteä perustettiin myöskin, mutta ne kuolivat pian.
[21] »Ammattilehteä» johti komitea, johon kuului yksitoista edustajaa eri ammateista, ja jossa John Gast oli puheenjohtaja. Lehteä toimitti ensin hra Baines, Leeds Mercuryn omistajan poika, sekä sitten eräs hra Anderson.
[22] 232,000 puntaa kokosi eräskin komitea yksinään vuosina 1826–1829.
[23] Huhtikuussa v. 1826 alkoivat Blackburnin kutojat vakavan kapinan, joka levisi Manchesteriin ja voitiin vasta kukistaa sotaväen avulla, kun yli tuhannen höyrykangastuolia oli hävitetty.