Ammattisotilaat ovat kansanpuolustuksen jyrkimmät vastustajat. Ja sehän on luonnollista. He katsovat kansanarmeijan heidän ammattinsa häväisemiseksi. Europan suuret yksinvallat ovat aina katsoneet vakinaisen sotaväen heidän mahtinsa ja valtansa varsinaiseksi tueksi ei ainoastaan heidän ulkonaisia vihollisiaan vaan myöskin heidän sisällisiä vihollisiaan vastaan, joita he historiallisen kehityksen aikana ovat saaneet. Sitäpaitsi ovat näiden armeijain johtajapaikat muodostetut laiskantoimiksi aatelisperheiden poikia varten, jotka ovat niiden tarpeessa sitä enempi, mitä enempi heidän oma omaisuutensa on pienentynyt tuhlauksen, perinnönjakaantumisen, epäedullisen taloudellisen kehityksen tai persoonallisen kyvyttömyyden kautta. Yksinvaltius ilman jonkinlaista ylimystöä on ajan pitkään mahdoton. Johtui asiain luonnosta sitoa ylimystö kiinteästi yksinvaltiuteen uskomalla heille itsevaltiuden päätuen, armeijan johto, ja varustamalla tämä mitä suurimmalla ulkonaisella loistolla.
Niinkauvan kuin porvaristo oli sotajalalla itsevaltiutta ja ylimystöä vastaan näiden etuoikeuksien vuoksi, oli se vakinaisen sotaväen jyrkkä vastustaja. Se koetti kaikin voimin pitää sitä pienenä sekä turvata itseään vastapuoleen sortoa vastaan hankkimalla itselleen aseita. Näin syntyivät kaupunkien porvarissuojelusväet ja kansalliskaartit.[1] Mutta sitä mukaan kuin porvaristo itse tuli määrääväksi ja hallitsevaksi tekijäksi valtion elämässä ja pääsi osalliseksi vallasta, katosi sen itsensä aseistamishalu ja muuttui tämä aseistaminen enempi leikinteoksi. Porvariston johtavan ryhmän muuttuminen taloudellisen kehityksen johdosta porvaristo-ylimystöksi (bourgeoisie), työnantaja- ja kapitalistiluokaksi, suurien kansallisvaltioiden muodostuminen (ensimäisinä Saksa ja Italia), jollaisia tämän luokan taloudelliset edut vaativat, sekä pyrkimys ulkomarkkinain laajentamiseen, tarvittaessa armeijan ja laivaston kautta, — tämä kaikki muutti porvariston vakinaisen sotaväen vihollisesta sen ystäväksi. Tämän lisäksi tuli, että armeijan ja laivaston yhä suurentuessa eivät aateliston jälkeläiset enään riittäneet täyttämään upseerien paikkoja ja täytyi näin ottaa myöskin porvarien poikia näihin toimiin. Myöskin älykkäisyys kehotti itsevaltiutta tekemään tämän sen jälkeen kun sen täytyi ottaa näiden poikain isät valtion vallanpitäjien joukkoon. Näin kasvoivat porvariston luokkaedut kiinteästi yhteen suuren armeijan olemassaolon kanssa. Ja niinkuin aikoinaan ruhtinaat ja ylimykset käyttivät armeijaa porvaristoa vastaan, samoin käyttää porvariston ylimystö nykyään muiden vallanpitäjien mukana vakinaista sotaväkeä nykyaikaista työväenluokkaa vastaan, jonka edut ovat ristiriidassa porvariston ja hallitsevien valtojen etujen kanssa.
Harmillista on tässä ainoastaan se, että hallitsevilla luokilla ei ole enään niinkuin ennen käytettävänään itsetiedotonta joukkoa, joka antautuu maksusta kuoliaaksi ammuttavaksi, vaan että heidän täytyy ottaa sotilaansa pääasiallisesti niiden riveistä, joista he ovat erotetut luokkavastakohtaisuuden kautta, ja että nämä alkavat tulla siitä tietoisiksi. Todellisuudessa on seisova sotaväki, joka ei olisi nykyisessä laajuudessaan mahdollinen ilman yleistä asevelvollisuutta, jo muuttunut kansanarmeijaksi, joskin ainoastaan kokoonpanoonsa, mutta ei sisäiseen olemukseensa nähden eikä myöskään siinä suhteessa, että se käsittäisi kaikki todelliset asekelpoiset miehet.
Mutta kotimaan puolustaminen ulkoapäin tapahtuvia hyökkäyksiä vastaan on kaikkien velvollisuus, jotka kykenevät tämän velvollisuuden täyttämään. Tämä on toteutettava, mutta se ei ole mahdollista jo yksistään syntyvien kustannusten vuoksi, kun on käytännössä kaksi ja kolme vuotta kestävä palvelusaika.
Ja sitäpaitsi ei saa vaatia yksityisiä harjotuksiin, jotka ovat sekä heille että yhteiskunnalle rasitukseksi, kauvemmaksi aikaa kuin mitä on aivan välttämätöntä sotaan kuuluvien tehtävien oppimiseen.
Isänmaanpuolustajan ei tule olla mikään paratisotilas, vaan todellinen sotilas; kaikki, mikä tähtää johonkin muuhun kuin tähän ainoaan tarkotukseen, on jätettävä pois, koska se on hänen kasvatukseensa kuulumatonta ja senvuoksi sille vahingollista. Mikä hänen kehitystään ehkäsee tai vahingoittaa, täytyy poistaa. Samoin täytyy poistaa kaikki palvelustoimet, joilla ei ole ankara, sotilaallinen luonne ja jotka hidastuttavat tai ehkäsevät kehitystä tai jotka ankaruutensa vuoksi lamauttavat lukuisat voimat, kuten kunniavahtipalvelukset, yksityiset lähettitoimet, kirjuri- ja käsityöläis-ammatit j. n. e. Samaan kuuluvat vielä kaikki sellaiset hajotukset ja äksisit joilla on tarkotuksena kasvattaa äksisi- ja parati-sotilaita. Niin olisi esim. rajotettava ampumavarastojen ja linnotuksien vartioimiseen kuuluvaa linnapalvelusta.
Rykmenttien ja pataljonien soittokunnat, jotka vaativat suuret menot ja hajottavat yksityisiä soittoniekkoja kohtaan epäpuhdasta kilpailua, voitaisiin pienentää ilman vaikeuksia, ne kun ovat sellaisessa sodassa kuin nykyoloissa tulee kysymykseen tarpeettomat, mutta ottavat kuitenkin armeijalta suuren joukon tositoimeen tarvittavia sotureita.
Päävaatimuksia olisi edelleen tehdä virkapuvut yksinkertaisiksi sekä poistaa kaikki huomiota herättävät värit, kiiltävät ja välkkyvät metalliosaset ja kypärit, kiillotetut nahkaesineet, kantohihnat, suolivyöt, miekantupet, nahkalakit ja hevosenloimet, y. m. y. m.
Nykyisen virkapuvun sijasta voitasun ottaa esimerkiksi urheilu- ja metsämiesten vaatettava ja yksinkertainen puku tai jokin muu näiden kaltainen. Tämä puku ei olisi ainoastaan erittäin soveltuva sotatarkotukseen, vaan olisi se samalla sellainen, jonka valmistaminen tulisi verrattoman huokeaksi ja sen puhtaana ja kunnossa pitäminen yksityiselle sotamiehelle harvinaisen helpoksi, säästäen hänet paljosta ajan hukasta, kuluista ja harmeista sekä niiden yhteydessä olevista rankaisuista esimiesten puolelta. Ja myöskin viimeksi mainittujen palvelus tulisi sen kautta paljon helpotetuksi. Kaikki nahkaesineet olisi värjättävä luonnon värisiksi tai tummiksi.
Kaartijoukot, jotka tulevat hyvin kalliiksi, lakkautettaisiin luonnollisesti kokonaan.
Ratsuväki, jonka merkitys nykyisten ampuma-aseiden ollessa käytännössä ja yleensä nykyisen taistelutavan vallitessa, on melkoisesti laskenut, olisi alennettava luvultaan hyvin pieneksi, mikä taas merkitsisi useiden miljonien säästöä vuodessa. Myöskin olisi niiden puvut muutettava samaan tapaan kuin jalkajoukkojenkin, mikä edelleen vähentäisi menoja muutamalla miljonalla, kohottaen kuitenkin samalla joukon merkitystä.
Ei voida kieltää, että armeija on pakotettu sodassa korvaamaan pukujen ja varustuksien välkkyvät ja hohtavat metalliosaset samoinkuin myöskin räikeät värit millä keinoilla hyvään, koska ne heikosti savuavan ruudin käytännössä ollessa herättävät huomiota pitkältä matkalta ja tarjoavat siten maalitaulun tarkkaan ampuvalle kiväärille. Me päätämme tämän puolen asiasta kysymällä: Eikö ole huolellisuutta kysyvän tehtävän verratonta laiminlyöntiä ja väärinkäyttöä säilyttää edelleen käytännössä sellaiset vaatetukset ja varustukset, jotka eivät sovellu siihen tarkotukseen, jota varten armeija yksistään on olemassa, silloin kun se tositeossa tulisi kysymykseen.
Mutta samoin kuin tässä asiassa, rikotaan suuresti myöskin monessa muussa suhteessa.
Nykyisissä sotilasharjotuksissa ei työskennellä ampumapaikoilla ja manoverikentillä, vaan pääasiallisesti kasarminpihoilla ja äksisipaikoilla. Joukko mitä turhamaisimpia ja mitättömimpiä harjotuksia vaatii pääosan ajasta, pakottaen päällikkökunnan ja miehistön henkeä näivetyttävään toimintaan. Harjotellaan ja tehdään käännöksiä rutosti, mutta useimmiten sellaisella hengettömällä ja suorastaan vahingoittavalla tavalla, joka varsinkin jalkaväkeen nähden ei vastaa yhtä vähän viimeisen sodan kokemuksia ja aseteknikan kehitystä kuin myöskään nykyaikaisen sodan luonnetta. Kykenevätkö ne 100 miestä, jotka rauhanaikana ottavat osaa komppanian harjotuksiin, paratimarssiin vähän paremmin tai huonommin, on sotalukuiselle 280 miehen vahvuiselle komppanialle samantekevä, ja taistelun vuoksi, missä joka mies saa toimia aivan yksikseen, on yhden tekevää, tapahtuvatko osastojen käänteet ja muut temput enemmän tai vähemmän säännöllisesti.
Tehdä sulavia liikkeitä ja parateissa kauniita käänteitä on nykyään kuitenkin pääasia ja se vaatii harjotuksia, jotka kysyvät paljon aikaa. Meidän sotalaitoksemme on muuttunut historiallisen kehityksen kautta hallitsevien piirien parati- ja juhlakoristeeksi; rauhan-ajat ovat pitkät ja sotia tapahtuu harvoin, mikä luonnollisesti on onni; edelleen on ammattisotilaiden lukumäärä kasvanut runsaaksi ja kohoaa hyödyllisen toimen puutteen vuoksi lopuksi hyvin korkeaksi; ja lopuksi on erityisesti pyritty keinotekoisella tavalla luomaan juopa armeijan ja kansan välille ja saattamaan nämä vastakohtaisuus-suhteeseen keskenään. Kaikki tämä on tehnyt armeijan siksi, mitä se on.
On suurinta hulluutta yrittää vakuuttaa nykyisen yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan armeijan miehistölle, joista valtavan suuri enemmistö iloitsee aina, kun pääsevät kahden ja kolmen vuoden päästä takaisin tavalliseen kansalaiselämään ja ovat saaneet sotilaspalveluksensa pois murheesta, että on erityinen kunnia kantaa sotilaspukua, jonka kansa veroistaan kustantaa ja että armeija on jonkun verran yläpuolella kaikkia muita yhteiskunnallisia laitoksia. Porvariston, jonka kansallislaulun sisältönä tulisi olla, että miesten uljuus on käytettävä ruhtinasten valtaistuimien puolustukseen, täytyisi nousta kaikin keinoin vastustamaan jokaista yritystä saattaa armeija ja kansa vastakohtaisuussuhteeseen toisiinsa. Mutta sellaista selvää vastalausetta saa odottaa turhaan.
Edelleen olisi valtion toimesta parannettava kansakoulu perinpohjin, ett'ei olisi enempi tarvis käyttää sotilasaikaa perustietojen antamiseen sotilaille yleisistä asioista. Sillä nahkapoikien suuren enemmistön tietämättömyys mitä yksinkertaisimmissa asioissa on todella häpeäksi meidän suuresti kiitetylle koululaitoksellemme. Sen lisäksi olisi sotilaskasvatukselle melkoiseksi helpotukseksi, jos pidettäisiin enempi kuin tähän asti huolta siitä, että jokainen joutuisi sellaiseen joukko-osastoon, johon hän yhteiskunnallisen toimensa puolesta parhaiten soveltuu.
Ensimäinen sota antaisi myöskin tuohon jo edellä laveammin käsiteltyyn kysymykseen ratsuväen merkityksestä sellaisen useille hyvin vähän tervetulleen vastauksen, että ratsuväestä tuleva hyöty ei läheskään vastaa sen korkeita ylläpitokustannuksia. Että Saksan ratsuväki on sapelien ja ratsukiväärien lisäksi vielä varustettu keihäillä, tulee myöskin osaltaan vasta tositoimessa oikein todistamaan sen kelvottomuuden. Keihäät lippuineen ovat kyllä mainiona koristuksena parateissa ja marsseissa, mutta ovat tositoimessa enempi vahingoksi kuin hyödyksi.
Varmaan voitaisiin aseistuksessa tehdä paljon helpotuksia, jotka olisivat ratkasevaa laatua miehistön liikkuvaisuuskykyisyydelle ja ruumiilliselle hyvin voinnille. Kypäri ja muut mitä erilaatuisimmat käytännössä olevat päähineet, ovat kokonaan epäkäytännöllisiä ja miehistöä rasittavia. On kuin tahdottaisiin todistaa, mitä mies kykenee toimittamaan, kun hän on mahdollisimman tarkotuksettomalla tavalla aseistettu. Tämä koskee myöskin erittäin ahdasta, nopeita ja vapaita liikkeitä haittaavaa takkia korkeine ja kankeine, hengitystä ja hikoilun haihtumista vaikeuttaville kauluksilleen. Samoin teetetään jalkineet sellaista muotoa, että täytyy katsoa niillä pitkän matkan marssiminen mestariteoksi. Sotamiehen puku, päähine ja jalkineet sotivat yksinkertaisimpia terveys- ja käytännöllisyys-sääntöjä vastaan.
Kuka voi kieltää, ett'ei sen kautta, että kaikki edellämainitut uudistukset pantaisiin toimeen, saavutettaisi erittäin suurta helpotusta sotapalveluksen oppimisessa ja harjotuksissa? Kymmeniä miljonia markkoja säästyisi vuosittain, ilman että armeijan taistelukuntoisuus vähintäkään laskisi, vaan päinvastoin nousisi sen kautta melkoisesti.
Ja mitä helpotuksia se tuottaisikaan esimiehille? Kuinka moni suuttumuksen ja rankaisemisen aihe poistuisi! Nuo kaikilta tahoilta valitetut rääkkäykset tulisivat häviämään mailmasta yhdellä iskulla.
Sillä näihin rääkkäyksiin syynä on pääasiassa se, että päälliköt määräävät heidän kasvatettavakseen uskotulle miehistölle sellaisia tehtäviä, joita henkisesti kehittymättömät ja ruumiillisesti kömpelöt heistä tuskin kykenevät määrätyn ajan kuluessa suorittamaan. Sen ohella vaikuttaa tähän myöskin tuo vanhoilta ajoilta periytyvä ajatus sotaväessä, ett'ei mikään käy ilman ankaria haukkumasanoja, sekä samoin tuo laajalle levinnyt rajaton miehistön halveksiminen. Tuo järjestelmällisesti juurrutettu luulo, että sotamies olisi jokin parempi ja korkeampi olento, ei esiinny lainkaan siinä tavassa, millä sotamiestä enimmäkseen kohdellaan.
Mutta uudistuksien tällä alalla täytyy ulottua vielä laajemmalle kuin ainoastaan sotalaitoksiin. Miesten kasvatuksessa täytyy tulla siihen, että miespuolinen nuoriso valmistetaan niin nuorena kuin mahdollista isänmaanpuolustajan toimeen. Tulee siis kysymykseen ruumiillisen harjotuksen järjestäminen jo varhaisesta nuoruudesta alkaen sotatarkotuksia silmällä pitäen.
Tämän nuoruusvuosien harjotuksen kautta vasta käy oikein mahdolliseksi harjottaa kansanarmeija täysin tarkotusta vastaavaksi aivan verrattoman paljon lyhyemmässä ajassa kuin nykyään. Ja sen kautta saavutetaan kaksinainen tarkotus. Ensiksikin tulee poistettua nykyisestä nuorisonkasvatuksesta sen aivan yksipuolinen luonne, joka sillä on sen kautta, että siinä melkein kokonaan laiminlyödään ruumiin kehittäminen, — mikä yksipuolisuus vaikuttaa turmiollisesti erittäinkin suurkaupunkien ja teollisuusalueiden lapsiin. Ja toiseksi kasvaa siten sukukunta, joka ei ainoastaan ole asekuntoisempi vaan on myöskin ruumiillisesti kykenevämpi suoriutumaan olemassaolon taistelussa. Että niin kasvatettu kansa, varsinkin jos myöskin naissukupuoli saa ruumiillista harjotusta, mikä sille on yhtä välttämätöntä kuin miehiselle sukupuolelle, voi suuremmilla toiveilla esiintyä taloudellisella alalla ja ottaa osaa kansainväliseen kilpailuun, on varmaa. Järjestelmällisen ruumiin kehittämisen kautta tulisi siis, kuten sanotaan, lyödyksi kaksi kärpästä yhdellä iskulla, saavutettaisiin kaksi tärkeätä tarkotusta. Se on päämäärä, jonka eteen kannattaa työskennellä.
Kaikkiin kuntiin täytyisi siis hankkia koulujen yhteyteen voimistelu- ja urheilukenttä ja sopimattomia vuoden aikoja varten katolla varustettu sali. Opetusta annettaisiin voimistelussa, äksisissä ja marssissa. Niiden yhteydessä olisi uima- ja luistelu-harjotuksia y. m.
Näiden harjotuksien laadun ja ajan määräisivät koulu- ja sota-ylihallitukset yhdessä ja määrättäisiin ne lopullisesti vakinaisiksi lain kautta. Kaikkien harjotusten tulisi alkaa kymmenen vuoden ijässä ja kestäisivät koulun loppuun asti. Yhdentoista tai kahdentoista vuoden ijästä voitaisiin hajotuksissa käyttää tarkotukseen sopivasti jäljitettyjä aseita ja toimeen panna tiedustelumatkoja ja rintamapalvelusharjotuksia. Nuoriso tulisi ryhtymään kaikkiin näihin hajotuksiin epäilemättä suurella innolla. Opettajiksi sopisivat, paitsi voimistelunopettajia, sotapalveluksessa olleet aliupserit, jotka tulisivat täten käytetyiksi tarkotusta vastaavalla tavalla.
Että myöskin yksityiset sotilashenkilöt katsovat nämä ajatukset välttämättömiksi toteuttaa, sitä todistaa seuraava lausunto: »Kasvava polvi on perusteellisesti valmistettava asepalvelukseen. Kansakoulu tekisi koko ihmisen kehitykselle varmaan suuremman hyödyn jos se ei yksinomaan pitäisi huolta tieteellisestä opetuksesta, vaan panisi myöskin painoa luonteen kasvatukseen. Tässä olisi tilaisuus nuorison sotilaalliseen kasvatukseen, mitä ei suinkaan olisi katsottava, niinkuin yleensä otaksutaan, miksikään hyödyttömäksi sapeleilla ja kiväreillä leikkimiseksi. Nuorison kouluutus olisi tarkotuksena. Onhan jokaisen miehen meidän isänmaassamme lain perusajatuksen mukaan oltava sotilaana. Näin on myöskin kohtuullista valmistaa häntä jo nuoruusvuosina tähän toimeen. Se ajatus, että käytettäisiin armeijan aliupsereja antamaan nuorisolle sotilaallista kasvatusta kansakouluissa, ansaitsee huomiota. Tämä, samalla kuin se kohottaisi heitä, avaisi heille kokonaan uuden suunnattoman työalan. Korkeammissa oppilaitoksissa käytettäisiin reserviupsereja, jotka rauhanaikana ovat joutilaina, samaan tehtävään.» — Näin kirjottaa eräs preussilainen eversti sotakokemustensa perustuksella sotilaallisesta nuorisokasvatuksesta.
Nämä eivät olekaan mitään uusia ajatuksia. Se sotalaitoksen uudesti järjestämiskomitea, jonka Fredrik Wilhelm III oli asettanut Tilsitin rauhan jälkeen vuonna 1808, esittää lausunnossaan seuraavaa: »Jokaisessa koulussa olisi annettava sotilaallista kasvatusta. Yläluokilla tulisi valaista sotilaslakien henkeä. Jokaisessa koulussa tulisi olla harjotusmestari, joka välitunteina harjottaisi poikia aseiden käytössä. Jokaisen koulun tulisi jakaantua komppanioihin, jotka kukin itse valitsisivat upserinsa harjotellakseen niiden johdolla sitä, mitä sota myöhemmin tositeossa vaatisi. Ruumiinharjotukset kuten miekkailu, uinti ja hypyt tekisivät nuoret ruumiit kykeneviksi vastaisuudessa kestämään rasituksia.»
Mutta on selvää, ettei sotaharjotuksia ole lopetettava vielä siinä ijässä kuin poikain kouluvelvollisuus päättyy. 14 tai 15 ikävuoden ja 20 ikävuoden välisenä aikana, jolloin nuorukainen ryhtyy harjottamaan opintoja tai alkaa työskennellä tehtaassa tai maanviljelysalalla, ei ainoastaan ehdittäisi moneen kertaan unohtaa, mitä koulussa oli opittu, vaan tekisi yksipuolinen ja usein raskas työ vielä jäsenet kankeiksi, niin että olisi tarvis uudestaan harjottaa, mitä jo aikaisemmin oli opittu ja harjolettu. Sotilaallista nuorisokasvatusta täytyy siis jatkaa 20 vuoden ikään asti sunnuntai- ja juhlapäivinä, vapaina arki-iltapäivinä tai pitkinä kesäiltoina. Työajan lain kautta määrääminen silmämääränä tuntuvan lyhennyksen aikaansaaminen tulisi silloin tarpeelliseksi. Ja kun Englannissa on määrätty työväelle vapaa lauvantai-iltapäivä, jolloin kaikki Englannin puistot ja urheilukentät ovat täyttyneet tuhansista ruumiinharjotuksiin osaa ottavista nuorista miehistä, niin voi Saksa seurata tätä esimerkkiä ja vielä täydellisemmässä mitassa.
Sellaisesta sotilaallisesta nuorisokasvatuksesta johtuvia kustannuksia ei tietystikään voida sijottaa kuntien niskoille, vaan on valtion ryhdyttävä niitä rahallisesti kannattamaan. Ja tämä on valtiolle helppo, koska kansanpuolustuksen ylöspitokustannukset ovat paljon pienemmät, syystä että palvelusaika siinä, välttämättömintä opettajahenkilökuntaa lukuunottamatta, käsittää kaikkiaan muutamia kuukausia, — erityisissä aselajeissa, tykki- ja ratsuväessä jonkun verran kauvemman.
[1] Näitä vastaavat meidän »punaset kaartit» joita on perustettu kautta maan marraskuusta 1905 alkaen työväen äänioikeustaistelun tueksi. Suomentajan muist.