Enrico Ferri

Sosialismi ja uuden ajan tiede

1894

Julkaistu: »Socialismo e scienza positiva», 1894
Suomennos: Yrjö Sirola (suomennettu ruotsista)
Lähde: »Sosialismi ja uuden ajan tiede». Oulussa, Reino Drockilan kustannuksella, Kalevan uudessa kirjapainossa 1905
(Etukannen sisäpuolelle on painettu: »Sensuurin hyväksymä, Oulussa 21. 8. 1905».)
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine

Enrico Ferri,

rikosoikeuden opettaja Rooman yliopistossa siirtyi sosialistien leiriin v. 1894 yhdessä suuren rikostutkijan Lombroson kanssa, jonka opista hänen käsityksensä rikollisuudesta eroaa siinä, että hän enemmän panee painoa yhteiskunnallisille vaikutteille rikoksissa. Suurta huomiota herätti tämä »kääntyminen» ja 1 p. toukok. 1894 selitti Ferri Milanossa pitämässään esitelmässä käsityksiään sosialismin ja tieteen suhteista. Tämän esitelmän laajensi hän sitten teokseksi, joka nyt, käsitettävistä syistä ruotsinnoksen kautta suomennettuna, tarjotaan suomalaisen yleisön käsiin.

Kehitysopin, uuden ajan tieteen luojain Charles Darwinin ja Herbert Spencerin kannattajana tahtoo Ferri todistaa, ettei sosialismi suinkaan ole vastakkainen näille, vaan että juuri Karl Marx oppinsa kautta vasta on astunut askeleen loppuun siirtäen kehitysteorian yhteiskunta-taloudellisellekin alalle.

Syntynyt on Ferri 25 p. helmik. 1856 ja oltuaan nuorella ijällään rikosopin professorina Sienassa asettui hän yksityisdosentiksi Roomaan, jossa hän on julkaissut useita eteviä tieteellisiä teoksia. Sosialistisen puolueen pää-äänenkannattajan, Avantin toimittajana ja edusmiehenä parlamentissä on hän tullut kuuluisaksi voimakkaasti edustaen puolueen yhtenäisyyttä ja jyrkkää esiintymistapaa.

Kirjan loppuun on liitetty selvittävä luettelo teoksessa ilmenevistä nimistä ja kansainvälisistä sivistyssanoista.

Takaisin sisällysluetteloon

I osa.

Darwinismi ja sosialismi.

I.

Virchow ja Häckel darwinismin valtiollisesta merkityksestä.

Syyskuun 18 p:nä 1877 piti kuuluisa bioloogi Ernst Häckel luonnontutkijain kokouksessa Münchanissä loistavan esitelmän Darwinin teorian puolustukseksi sen pätevyydestä käydyn taistelun kuumimpana aikana. Muutamia päiviä myöhemmin puhui Virchow, joka tosin aina kuului edistyspuolueeseen, mutta katsoi kaikkea uutta politiikan niinkuin tieteenkin alalla suurella vastenmielisyydellä, joka taisteli innokkaasti uutta, elimellisen kehityksen teoriaa vastaan, heittäen esiin viisaasti aavistavan pelotushuutonsa: »Darwinismihän johtaa suoraa päätä sosialismiin.»

Saksalaiset danvinistit Häckel ja Oscar Schmidt etupäässä, panivat heti vastaan, väittäen että sovittamaton vastakohta oli sosialismin ja darwinismin välillä, jota jälkimäistä he eivät sallineet esitettävän valtioilisesti epäluulonalaisena, koska se oli ristiriidassa vallitsevien uskonnollisten, filosofisten ja biologisten käsitysten kanssa.

Niin esim. kirjotti Oscar Schmidt: »Jos sosialistit olisivat ymmärtäväiset, niin ponnistaisivat he kaikki voimansa tuhotakseen kehitysteorian, sillä tämä oppi julistaa äänekkäästi sosialististen aatteiden pitämättömyyttä.»

Häckel selittää pitkässä väittelyssä Virchowia vastaan, ettei mikään tieteellinen oppi todista selkeämmin kuin darwinismi että sosialistien tavottama yhdenvertaisuus kaikkien ihmisten kesken on mahdoton, ja että tämä yhdenvertaisuus-harhakuva on täydellisesti yksilöjen välillä todellisuudessa vallitsevaa erilaisuutta vastaan. Sosialismi vaatii yhtäläisyyttä oikeuksiin, velvollisuuksiin, omaisuuteen ja nautintoon nähden; polveutumisoppi selittää sitä vastoin, että näitten toiveiden toteutuminen on kokonaan mahdoton, vieläpä että niin inhimillisessä yhteiskunnassa kuin eläinmaailmassakaan eivät oikeudet eivätkä velvollisuudet, ei omaisuus eivätkä nautinnot voi olla samallaisia eri yksilöillä, eivätkä voi siksi tullakaan. Työnjaon suuri laki opettaa niin yleisessä kehitysteoriassa kuin sen biologisessa osastossa, polveutumisopissa, että ilmiöiden erilaisuus on lähtenyt alkuperäisestä samanmuotoisuudesta, toimintojen eroavaisuas alkuperäisestä yhtäläisyydestä, elimistöjen monimutkainen rakenne alkuperäisestä yksinkertaisuudesta. Olemisehdot ovat erilaiset kaikille yksilöille jo ennen niiden maailman tuloa. Tämän lisäksi tulevat enemmän tai vähemmän erilaiset perityt ominaisuudet ja synnynnäiset yksilölliset taipumukset. Kuinka voisivatkaan näin ollen elintoimintamme ja niiden tulokset olla kaikkialla yhtäläiset? Mitä kehittyneempi elämä on, jatkaa Häckel, sitä suuremman merkityksen saa työnjaon suuri periaate ja sitä välttämättömämmin vaativat valtion edut, että sen jäsenet antautuvat erilaisiin toimiinsa; ja koska yksilöltä vaadittu työ ja siihen tarvittavat voimat, taipumukset ja keinot ovat mitä suurimmassa määrässä erilaiset, niin on luonnollista, että vastaavat eroavaisuudet löytyvät myös näitten töitten korvauksessa. Nämät ovat niin yksinkertaisia ja selviä tosiasioita, että jokaisen sivistyneen ja älykkään politiikon tulisi harrastaa polveutumisteorian ja yleisen kehitysopin levittämistä varmimpana vastamyrkkynä sosialistien järjetöntä utopista yhdenvertaisuutta vastaan. Mutta juuri darvinismia eli oppia luonnollisesta valinnasta on Virchow tarkoittanut syytöksessään paljoa enemmän kuin muuttumis- eli polveutumisteoriaa, jota niin usein sekotetaan valintaoppiin. Olkoon darwinismi mitä tahansa, mutta sosialistinen se ei ole; jos haluaa, ja se tehtäköönkin kernaasti, antaa darwinismille valtiollista merkitystä, niin voi se vain käydä aristokraattiseen ja vähemmin sosialistiseen suuntaan.

Valintateoria opettaa, että ihmissuvun elämässä niinkuin eläin- ja kasvimaailmassakin jää aina ja kaikkialla vain etuoikeutettu vähemmistö eloon ja pääsee kehittymään suuren enemmistön sitävastoin enemmän tai vähemmän kärsiessä ja ennen aikaisesti kukistuessa. Kasvien siemenet ja eläinten munat ja niistä nousevat hennot yksilöt ovat lukemattomat; mutta niiden joukossa on vain verraten harvoja, joilla on onni kehittyä täyteen kypsyyteensä ja saavuttaa elonsa määrä. Julma ja sydämmetön olemassaolon taistelu, joka raivoaa ja jonka täytyy raivota koko elollisessa luonnossa, ikuinen ja välttämätön kilpailu kaikkien olioitten kesken on eittämätön tosiasia. Vain pieni, voimakkaimpain ja parhaiten sovellettujen valioryhmä voi voitokkaasti kestää tämän kilpailun, epäedullisesti varustettujen yksilöjen suuren joukon täytyy välttämättömästi tuhoutua. Valitettakoon tätä tuhoisaa tragediaa, sitä ei kuitenkaan voi muuttaa eikä väittää olemattomaksi. Monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut!

Näiden harvojen valinta on ehdottomasti yhdistetty syrjäytettyjen olioiden tappioon ja tuhoon. Siksi onkin jo oikeudella eräs englantilainen tutkija selittänyt parhaiten eloon jäämisen darwinismin alkuperusteeksi.

Eipä ole siis valintaperiaate olemukseltaan kansanvaltainen, vaan pikemmin kokonaan ylimyksellinen. Jos näin ollen äärimmäisiin seurauksiinsa johdetulla darwinismilla on »mitä arveluttavin valtiollinen puoli», kuten Virchow vakuuttaa, niin on tämä epäilemättä se, että darwinismi tukee ylimysvaltaisia taipumuksia.

Olen esittänyt nämä Häckelin väitelmät näin laajasti, siksi että samoja mielipiteitä esittävät, vaikkakin toisella äänenpainolla ja enemmältä tai vähemmällä taitavuudella, kaikki sosialismin vastustajat, jotka kernaasti haluavat pukeutua tieteelliseen asuun ja suuremmaksi mukavuudeksi väittelyssä mielellään käyttävät yleisiä puheenparsia, joilla on tieteessäkin suuri arvo.

Ei ole vaikeata osottaa tässä väittelyssä Virchowin nähneen varmemmin ja selkeämmin, koskapa kahden viime vuosikymmenen historia on hänen mielipiteensä oikeaksi osottanut. Tänä aikana ovat nim. molemmat suunnat levinneet ihmeteltävällä voimalla, toisen ovat pääkohdissaan kaikki luonnontutkijat kieltämättä hyväksyneet, toinen on levinnyt yleisille pyrkimyksilleen niinkuin valtiollisine toimintatapoineen kaikkiin yleisen tietoisuuden ja omantunnon kanaviin, milloin kokonaisten maapalstojen yli leviävänä tulvana, päivä päivältä kasvavan aineellisen ja siveellisen kurjuuden kohottamana, milloin hitaasti ja vastustamattomasti ajatusten hienoimpiin säikeihin tihkuvana aineena, joka on vallannut kaikki päät, mitkä eivät kokonaan ole ennakkoluulojen vallassa tai tyhmentyneet tuijottaessaan valtion kannikkaan.

Valtiolliset ja tieteelliset teoriat ovat luonnonilmiöitä, kuten kaikki muutkin, eivätkä oikukkaita ja hetkellisiä, lausujainsa henkilökohtaisen mielivallan korutuotteita; jos nyt nämät uusaikaisen ajattelun molemmat päävirtaukset ovat kyenneet rinnakkain tunkeutuessaan eteenpäin voittamaan sen kiivaan vastustuksen, joka heti kohosi tieteellisen taantumuksen taholta, jos niiden itsetietoisten kannattajat rivit laajenevat päivä päivältä, niin osottaahan jo sekin, että ne eivät voi olla sovittamattomat ja vastakkaiset. Sen lisäksi ne kolme pääväitettä, joihin Häckelin sosialismia vastaan kohdistetut iskut oleellisesti ovat koottavissa, eivät pidä paikkaansa tieteellisten käsitteiden alkeellisen arvostelun, eivätkä jokapäiväisen elämän raittiin huomion edessä.

Nämät väitteet ovat seuraavat:

1. Sosialismi pyrkii kuviteltuun yhtäläisyyteen kaikkien kesken ja kaikkialla. — Sitä vastoin osottaa darwinismi sekä ihmisten luonnollisen erilaisuuden taipumuksiin ja tarpeisiin nähden, että myös tämän erilaisuuden elimelliset perusteet.

2. Ihmissuvun ja koko elimellisen maailman elämissä on kaikkien mailmaan tulevain yksilöjen suuri enemmistö määrätty tuhoutumaan pienen vähemmistön kohotessa voittajaksi olemassa olon taistelussa. — Tätä vastaan väittää sosialismi, että kaikki voivat kestää tämän taistelun, ja ettei kenenkään tarvitse tuhoutua siinä.

3. Olemassaolon taistelu jättää eloon »parhaat tahi parhaiten soveltuvat» ja tämä osottaa yksilöllisen valinnan ylimysvaltaisen kulun vastakohtana sosialismin kansanvaltaista, kollektiivista tasaamispyrkimystä.

II.

Ihmisten erilaisuus.

Ensimäinen darwinismin nimessä esitetty väite on täydellisesti perätön. Jos olisi totta, että sosialismi pyrkii kaikkien ihmisten yhtäläisyyteen, silloin voitaisi täydellä oikeudella väittää, että darwinismin ehdottomasti on hyljättävä se, mutta joskin vielä monet, jotka täydellä luottamuksella esittävät yleisiä lauseparsia tai vasten parempaa tietoansa, väittelyn kiihkossa, pitävät sosialismia yhtäläistyttäjänä ja tasaajana, niin on kuitenkin totuus se, että tieteellinen s. o. Karl Marxin herättämä sosialismi, joka yksin on tukemisen tai vastustamisen arvoinen, ei ollenkaan kiellä ihmisten enemmän kuin muittenkaan elimistöjen erilaisuutta, olkoonpa se sitten synnynnäistä tai hankittua, ruumiillista tai henkistä luonnetta.

Lienee perintöä jo voitetulta utopiselta sosialismilta, että vielä nytkin muutamien Marxilaisen suunnan kannattajien kesken hyväksytään yhtäläisyysaatteita, etenkin mitä sukupuolten suhteeseen tulee, jotka ovat täydellisesti pitämättömät. Niin väittää esim. Bebel tunnetussa teoksessaan naisesta, että tämä sielutieteellisessäkin suhteessa olisi miehen vertainen, ja hän koettaa kumota sukupuolieroavaisuuden tieteellisiä todistuksia.^[1] Kuitenkaan ei voida Lombroson ja Ferreron luonnontieteellisten tutkimusten jälkeen enää kieltää naisen olevan psykologisessa ja fysiologisessa suhteessa miestä alemmalla kannalla; minä olen sentähden antanut Lombrosonkin hyväksymän, darwinistiseen henkeen käyvän selityksen, jonka mukaan naisen erikoisuudet ovat seurauksena äiteyden tärkeästä toiminnasta. Olento, joka luo toisen, ei lyhyessä syleilyssä, vaan raskauden, synnytyksen, lapsivuoteen ja imettämisen elimellisten ja ruumiillisten uhrausten kautta, ei voi omata yhtä suurta tarmoa kuin mies, jonka osa suvun säilytyksessä on niin paljon vähäpätöisempää laatua.

Siksi onkin naisella, muutamia yksityisiä poikkeuksia lukuunottamatta, vähemmän herkkätuntoisuutta, joka seikka yksin tekee hänelle mahdolliseksi yhä uudelleen antaa äiteydelle äärettömiä uhreja. Myös on naisella vähemmän älyä; se seikka, että nainen harvoin on nerokas, riippuu siitä, että hänen täytyy synnyttää nerokkaita miehiä. Siitä seuraa myös, että tuntehikkuuden ja älyn puolesta korkealle kehittyneillä naisilla on vähän tai ei ollenkaan äidin tunnetta, ja että monet naiset saavuttavat täyden henkisen kehityksensä vasta sukuelinkautensa loputtua.

Vaikkakin siis nainen epäilemättä on lapsen ja kehittyneen miehen välillä, niin eivät silti sosialistien vaatimukset naisasiassa ole väärät. Nainen inhimillisenä olentona ja ihmisen luojana ansaitsee korkeamman oikeudellisen ja siveellisen aseman, kuin mikä hänellä nyt on nykyisessä yhteiskunnassa, jossa hän on joko työjuhta tai koruesine.

Myöskin täytyy meidän aikanamme vaatia erikoisia työehtoja naiselle hänen erikoisiin ruumiillisiin ja henkisiin ominaisuuksiinsa nähden, jotka kutistuvat meidän aikamme taloudellisen individualismin aikana kovassa maanviljelys- ja tehdastyössä, sen sijaan, että sosialismi tarjoaa naiselle täydellisen kehityksen henkisen tai terveyshoidollisesti järjestetyn ruumiillisen työn aloilla tavalla, joka vastaa äiteyden arvokkuutta.

Sosialismi ajattelee yhtä vähän puolustaa kaikkien ihmisten yhtäläisyyttä kuin esim. ryhtyä aikaansaamaan määräystä, jonka mukaan ihmisten tästä lähin olisi oltava 1,7 mtr. pitkiä. Jonkun verran vakavampaa ja vaikeampaa on sentään sosialismin vääräksi todistaminen.

Sosialismi selittää: ihmiset ovat erilaisia, mutta he ovat ihmisiä. Se on, että joskin kukin inhimillinen olento synnyltään ja kehitykseltään enemmän tai vähemmän eroaa muista yksilöistä — kuten koko maailmassa on yhtä vähän löydettävissä kahta yhtäläistä yksilöä kuin metsässä kahta aivan yhtäläistä lehteä — niin on kuitenkin jokaisella ihmisellä semmoisenaan oikeus vaatia, että hänelle taataan inhimillinen eikä vetojuhdan elanto.

Me sosialistitkin tiedämme, etteivät kaikki ihmiset voi suorittaa samaa työtä, ei tänään, jolloin yhteiskunnallinen eroavaisuus suurentaa luonnollista, eikä edes sosialistisessa yhteiskunnassa, jonka järjestelmä kylläkin koettaa lieventää synnynnäisiä eroavaisuuksia. Tulee aina löytymään ihmisiä, jotka aivojensa ja lihastensa rakenteen puolesta ovat erittäin soveliaat tieteellistä tai taiteellista toimintaa varten ja toisia, jotka paremmin sopivat maanviljelykseen, käsityöhön tai koneellisteolliseen toimintaan. Mutta semmoisessa yhteiskunnassa ei saisi esiintyä eikä esiinnykään semmoista, että monet ihmiset eivät ollenkaan tee työtä monien muiden työskennellessä liikaa ja aivan riittämättömästä palkasta.

Mutta ei siinä kyllin, vääryyden ja järjettömyyden huippu on se, että nykyoloissa on niillä yksilöillä, jotke eivät tee työtä, suurimmat tulot, jotka heille hankkii perintöjen kautta kokoontuneen rikkauden henkilökohtainen monopooli. Tämä rikkaus johtuu sangen harvoin omistajan tai toimeliaiden esi-isien ahkerista säästöistä tai ankarista kieltäymyksistä; paljoa useammin on se vuosisatoina sotaisilla valloitusretkillä koottu aarre, ruhtinaan suosion osotus tai häikäilemättömäin huijausten tuote; se on täysin riippumaton kaikesta ponnistuksesta ja hyödyllisestä työstä perijän puolelta; kenties hän päinvastoin tekee siitä nopeasti lopun tavalla tai toisella enemmän tai vähemmän hienosti peitetyssä toimettomuudessa. Ja missä on puhetta peritystä rikkaudesta, on useimmin kysymyksessä petollisella tavalla koottu omaisuus. Minä en tällä tarkoita Karl Marxin osottamaa taloudellista mekanismia, jonka mukaan kapitalisti tai tilanomistaja saa voittoa työtä tekemättä, minä ajattelen sitä tosiasiaa, että ne mitä nopeimmin kootut rikkaudet, joiden näemme kohoavan silmiemme edessä, eivät ole eivätkä voi olla kunniallisen työn tuloksia. Kunniallinen työmies, kuinka ahkera ja säästäväinen hän lieneekin, voi, jos hänen onnistuu kohota palkkalaisen asemasta mestariksi tai työnantajaksi, korkeintaan saada kokoon muutamia tuhansia pitkän, kieltäymyksissä vietetyn elämän aikana. Se sitä vastoin, joka olematta keksijä muutamissa harvoissa vuosissa kokoaa miljoonia, on jotakuinkin varmaan ollut hyvin häikäilemätön liikemies lukuunottamatta muutamia onnellisia erikoistapauksia. Ja nämät nousukkaat, nämät pankkien ja julkisten liikeyritysten loiset viettävät herraselämää koristettuina kunniamerkeillä ja arvonimillä muka kuntonsa palkinnoksi. Sitä vastoin saavat ne, jotka tekevät työtä ja ovat suurena enemmistönä, palkakseen vaan ravinnon, joka juuri ja juuri suojaa heitä pahimmalta nälältä, sekä asunnon suurkaupungin kellareissa, ylisillä, kosteissa luolissa tai maalla ränsistyneissä mökeissä, joita ei kukaan edes haluaisi käyttää elukkojensa suojaksi. Tämän lisäksi ne epätoivoiset ponnistukset, joihin ne ryhtyvät, jotka vasten tahtoaan ovat vaipuneet onnettomien työttömien joukkoon, tämä työttä olevain maatyöläisten ja tehtaalaisten ääretön armeija, nämät paikatta olevat pikkuporvariston jäsenet, tämä pienten maanomistajat joukko, jonka veronkantajat tai koronkiskurit ovat paikoiltaan karkottaneet. Työttömyys, joka meidän päivinämme leviää Italian kuten muittenkin maitten yhteiskuntaelämään, on kurjuus yhtäläisyyden surullisimpia ilmauksia.

Ei ole totta, että sosialismi vaatii aineellista, oleellista yhtäläisyyttä työssä ja nautinnossa kaikille kansalaisille. Yhtäläisyyden on vain ulotuttava niin pitkälle, että sosialismi velvoittaa jokaisen tekemään työtä toimeentulokseen sekä takaa jokaiselle yksilölle inhimillisen elannon hänen yhteiskunnalle tekemäänsä työtä vastaan. Kaikkien ihmisten yhtäläisyydellä on niinmuodoin, kuten Benoit Malon sanoo, kaksinkertainen ja suhteellinen merkitys, nim. 1. että kaikille ihmisille on semmoisenaan taattava inhimillisen elannon ehdot. — 2. että kaikkien ihmisten on oltava samanlaisessa asemassa olemassaolon taistelun alussa, jotta kukin voisi kehittää yksilöllisyyttänsä samallaisten yhteiskunnallisten ehtojen alaisena. Nykyisten olojen vallitessa täytyy terveen ja voimakkaan, mutta köyhänä syntyneen lapsen sortua kilpailussa heikon, mutta rikkaana syntyneen lapsen kanssa. Tässä juuri on radikaalinen, äärettömän laajaperäinen uudistus, jota sosialismi ei ainoastaan vaadi, vaan jonka se myöskin todistaa olevan jo aljetun, kehitysvoimaisen liikkeen. Tämä uudistus tapahtuu siten, että yksityisten omistamat tuotannonvälineet, s. o. inhimillisen elannon luonnolliset perusteet, (kaikki maa, vuorikaivokset, tehtaat, koneet, työkalut, kulkuneuvot, rakennukset) muutetaan kollektiiviseksi eli yhteiskunnalliseksi omaisuudeksi tavalla, joka myöhemmin tässä teoksessa selitetään.

On siis osotettu, ettei sosialistisvastaisten väitteiden ensi kohta pidä paikkaansa, koska se lähtee väärästä olettamuksesta, nim. siitä, että uusaikainen sosialismi puolustaisi kuviteltua yhtäläisyyttä kaikkien ihmisten kesken sekä psyykkisessä että moraalisessa suhteessa, jota tieteellinen ja positiivinen sosialismi ei edes ole uneksinutkaan, vaan pikemmin väittää, ettei tämä erilaisuus ihmisten kesken kokonaan koskaan voi taata syystä, jotka darwinismi on osoittanut löytyvän elämän syvimmissä laeissa, yksilöjen ja lajien loppumattomassa keskeymättömässä sarjassa. Tosin täytyy erilaisuuden tuntuvasti vähentyä paremmassa yhteiskuntajärjestyksessä, koska kaikki orgaaniset ja psyykilliset puutteet silloin katoavat, puutteet, jotka luovat kurjuuden ja menevät perintönä sekä levenevät sukupolvesta sukupolveen.

Jokaisessa yhteiskuntajärjestelmässä, ajateltakoon se millaiseksi tahansa, tulee aina olemaan ihmisiä, joilla on suuri tai pieni ruumiinrakenne, enemmän tai vähemmän ruumiinvoimaa, sangviininen tai melankoolinen luonnonlaatu, enemmän tai vähemmän järkeä, lyhyesti sanoen: lihas-ihmisiä ja aivo-ihmisiä; se ei vain ole välttämätöntä, vaan vieläpä onnellistakin. Se on onnellista, koskapa se työnjako, jonka darwinismi täydellä oikeudella merkitsee niin ruumiillisen kuin yhteiskuntataloudellisen elämän laiksi, johtuu aivan itsestään yksilöllisen lahjakkuuden moninaisuudesta ja erilaisuudesta.

Kaikkien ihmisten tulee elää työtä varten ja työstä, mutta kunkin on tehtävä sitä työtä, joka parhaiten vastaa hänen taipumuksiaan, jotta vältettäisi epäedullinen voimain tuhlaus, ja ettei työ tulisi vastahakoiseksi vaan fyysillisen ja moraalisen terveyden ehtona mieluisaksi ja välttämättömäksi.

Jos ihmiset antavat yhteiskunnalle sen työn, joka parhaiten vastaa heidän synnynnäisiä ja hankituita taipumuksiaan, niin ovat he kaikki yhtä ansioittuneet, koskapa he samassa määrin edistävät sitä työn sodidariteettia, josta yhteiskunnan ja siis myöskin yksilön elämä riippuu.

Talonpoika, joka kaivaa maata, tekee hyvin vaatimattomalta näyttävää työtä, joka kuitenkin on yhtä välttämätöntä, hyödyllistä ja ansiokasta, kuin veturia valmistavan mekaniikon, kuin parannuksia suunnittelevan insinöörin tai kuin oppineen työ hänen lukukammiossa tai laboratoriossa taistellessaan jonkin tehtävän ratkaisuksi.

Pääasia on, että kaikki yhteiskunnan jäsenet tekevät työtä, niinkuin jokaisessa elimistössä täytyy kaikkien alkuelimistöjen (solujen) toimittaa erikoiset tehtävänsä — näyttäkööt ne sitten enemmän tai vähemmän vähäpätöisiltä, kuten luusolujen toiminta verrattuna hermosolmu- ja lihassolujen toimintaan; edellisten olemassaolo ja työ on yhtä tärkeätä elimistön säännölliselle toiminnalle kuin jälkimäistenkin. Ja kuten ei yksikään solu elimistössä voi elää ilman työtä, koskapa se juuri hankkii ravintoa samassa määrin kuin se työskenteleekin, niin ei pitäisi yhteiskunnan elimistössäkään kellään yksilöllä olla oikeutta elää toimittamatta mitä yhteiskunnallista työtä tahansa.

Tältä kannalta katsoen voidaan ratkaista useita niistä monimutkaisista vaikeuksista, jotka vastustajien mielestä ovat sosialismin toteuttamisen tiellä.

Niin esim. kysyy Eugen Richter: kuka puhdistaa jalkineemme tulevaisuuden valtiossa? Hän esittää tämän kysymyksen samassa mauttomassa kirjasessaan »Sosialismin harhaopeista», jossa hän tuo esille kömpelön arvelunsa, että sosiaalisen tulevaisuuden valtion kansleri saa tasa-arvoisuuden takia itse kiillottaa saappaansa ja harjata vaatteensa joka aamu, ennenkuin hän menee toimeensa. Jollei sosialismin vastustajilla olisi parempia vastaväitteitä, niin olisi keskustelun jatkaminen turha.

Näennäisesti suuremmalla oikeudella väitetään, että kaikki tahtoisivat valita ne työt, jotka ovat vähemmän ponnistuksia kysyvät ja miellyttävimmät. Tähän voidaan kuitenkin vastata, että se on yhtä vähän luultavaa kuin semmoisen asetuksen julkaiseminen, jonka mukaan kaikkien ihmisten tulevaisuudessa on synnyttävä joko maalareiksi tai kirurgeiksi.

Juuri luonnonlaadun ja luonteen säännölliset erilaisuudet johtavat ilman pikkumaisia määrittelyitäkin työnjakoon erilaisten henkisten ja ruumiillisten toimien kesken. Koetettakoonpa vain saada tavallista talonpoikaa tutkimaan anatomiaa tai rikosoikeutta, tai päinvastoin pakottaa henkilöä, jonka aivot ovat kehittyneemmät kuin lihakset, ryhtymään maatyöhön sen sijaan, että jatkaisi mikroskopiillisia tutkimuksiaan, ja molemmat pysyvät mieluimmin siinä työssä, johonka heillä on taipumusta ja halua.

Toimialan vaihto eri ammatti- ja työaloilla ei varmaankaan olisi niin suuri kuin monet kuvittelevat, jos yhteiskunta muttuisi kollektivistiseksi muodoltaan, lukuunottamatta niitä teollisuuden haaroja, jotka vain palvelevat pelkästään persoonallista koreiluhalua, ja jotka sen takia niin usein kaiken kurjuuden keskellä ovat niin ärsyttävät, mukautuu työnjako sosiaalidemokraattisessa yhteiskunnassa vähitellen ja aivan luonnollisesti sosialistisen sivistyksen vaatimuksiin, niinkuin se nyt on porvarillisen sivistyksen mukainen. Niin, sosialistisen hallinnon vallitessa voi kukin vapaasti näyttää kykynsä ja taipumuksensa ja kehittää niitä; eivätkä enää, niinkuin meidän aikanamme, lukemattomat työmiesten, talonpoikain ja pikkuporvarien lapset kuihdu heidän luonnollista lahjakkuuttaan vastaavan työn puutteessa ja täytyessään työskennellä pellolla, tehtaissa, konttoreissa sen sijaan, että he erikoisten lahjainsa mukaan olisivat voineet antaa yhteiskunnalle toista, hedelmällisempää työtä.

Sosialististen vaatimusten oleellinen sisältö on se, että yhteiskunnan, jonka hyväksi maatyömies, käsityöläinen ja henkisessä työssä toimiskeleva täyttävät tehtävänsä, on myöskin taattava näille ihmisarvoinen elanto.

Silloin ei myöskään voi enää tapahtua niin arvottomia ja häpeällisiä seikkoja, kuin että esim. tanssijatar hypyillään voi yhtenä iltana ansaita enemmän kuin lääkäri ja tiedemies koko vuotena, vaikkapa hän juuri ei edustaisikaan mustaan takkiin pukeutunutta kurjuutta.

Taide on viihtyvä sosialistisessa yhteiskunnassa yhä paremmin, koskapa sosialismi pyrkii tekemään elämän miellyttäväksi kaikille eikä vain muutamille etuoikeutetuille; sosialismi on siis kohottava kaikki taiteet suureen ihmeteltävään kukoistukseen korvatakseen muutamien yksilöjen ylellisyyden julkisten rakennusten ja kokoussalien upeudella.

Vasta sosialismi voi varmaan määrätä, kuinka paljon kunkin on saatava täydelliseksi ja oikeutetuksi korvaukseksi suorittamastaan työstä. Tarkasti punnittu oikeus ilmenee vielä suuremmassa määrässä siinä, että työaika lasketaan verrattuna työn ponnistukseen ja vaaraan; sillä jos maatyöläinen voi vapaan taivaan alla työskennellä 8 tuntia, niin tarvitsee kaivostyöläisen antaa yhteiskunnalle vain 3 tai 4 tunnin työpäiviä. Kun kerran kaikkien ihmisten on tehtävä työtä ja kaikki tuottamaton työ jää pois, tulee yksityisten osalle joutuva, tarpeellinen kokonaistyön osa helpommaksi kantaa (jo paremman ravinnon ja mukavamman asunnon sekä suuremman elämisvarmuudenkin takia) kuin suurten joukkojen meidän päivinämme niin riittämättömästi maksettu työ on, ja vielä lisäksi tekevät teknillisen tieteen edistykset inhimillisen työn yhä vähemmän rasittavaksi. Silloin myöskin jokainen ihminen on vapaaehtoisesti pyrkivä työhön, vaikkapa se ei antaisikaan palkkaa tai tuloja, joita voidaan panna kokoon yksityiseksi rikkaudeksi, sillä kuten terve normaali-ihminen jolla on tilaisuus saada hyvää ja ravitsevaa ruokaa, välttää ylenmäärin rasittavaa ja huonosti maksettua työtä, niin hän yhtä paljon välttää toimettomuutta, koskapa hän niin ruumiin kuin sielun puolesta tuntee jokapäiväisen säännöllisen taipumuksiaan vastaavan työn tarvetta. Tämä tarve ilmenee myöskin etuoikeutettujen luokkien toimettomissa jäsenissä, jotka pyrkivät pois tyhjäntoimittamisen ikävyydestä ja harmeista hankkiessaan korvausta tuottavan toiminnan puutteelleen harjoittamalla erilaisia, usein hyvinkin rasittavia urheiluja.

Probleemin vaikeus on siinä, kuinka oikein on laskettava se yhteisen voiton osa, joka on tuleva kullekin yksilölle. Kuten tunnettu on kollektivismi eli sosiaalidemokratia esittänyt vaatimuksen: kullekin hänen työnsä mukaan, — kommunismi sitä vastoin toisen, nim: kullekin hänen tarpeensa mukaan. Ei kukaan voi edellä käsin sanoa, kuinka nämät kysymykset käytännöllisiä yksityiskohtia myöten ratkaistaan; mutta vaikka tämä ei olekaan vielä mahdollista, ei ole syytettävä sosialisteja haaveellisesta utopismista. Ei voida ajatella kulttuurikautta, jonka aamunkoitossa voitaisi ennustaa sen kehityksen järjestys ja laatu.

Sitä vastoin voimme selkeän yhteiskunnallisten ja sielutieteellisten tosiasiain induktiivisen punnitsemisen kautta lausua seuraavaa: Kieltämättä merkitsee, kuten Marxkin on osottanut, kommunistinen muoto viimeistä kokemuksen ulkopuolella olevaa ihannetta, kuten sitä monet pitävät teoreettisen anarkismin päämääränä, — anarkismin vastakohtana sosialismille, mutta kieltämättä vaatii sosiaalidemokraattinen muotokin jonkun määrän yhteiskunnallista kehitystä ja yksilöllistä itsehillitsemistä, jonka välttämättömästi täytyy käydä kommunismin edellä.^[1*]

Älköön luultako, että ihmissuku jo sosialismin kautta saavuttaa kaikki mahdolliset ihanteet niin ettei mitään jäisi pyrittäväksi ja toivottavaksi. Jälkeläisemmehän olisivat tuomitut seisahdukseen ja toimettomuuteen, jos me voisimme saavuttaa kaikki ihmisten ihanteet. Yksilö ja yhteiskunta, joilla ei enää ole ihanteita, joiden puolesta taistella, ovat kuolleet tai kuolemaan tuomitut. Kommunismin vaatimusten tulee niin muodoin olla ihanteena, johon myöhempi tulevaisuus on pyrkivä, kun kerran kollektivismi, sosiaalidemokratia on saavuttanut täydellisen kehityksensä historiallisten tapausten kautta, joista myöhemmin vielä puhumme.

Väite, että darwinismin ja sosialismin välillä olisi vastakkaisuus ihmisten yhtäläisyyteen nähden, on siis kumottu, sillä sosialismi ei sitä millään tavalla väitä, vaan haluaa pikemmin rakentaa erilaisuudelle (darwinilaisessa mielessä) työnsä yksilöllisen ja yhteiskunnallisen elämän uudistukseksi. Täten on myös kumottu se syytös, joka yhä uudelleen esitetään sosialismia vastaan, nimittäin, että se omaisuuden yhteyden lyijypainon alle tukahuttaisi ja sortaisi kaiken persoonallisuuden, ja että yksilö sosiaalisessa yhteiskunnassa tulisi yksistään työmehiläiseksi yhteiskunnan mehiläispesässä. Juuri päinvastoin on asianlaita. Lukemattomain yksilöllisyyksien kutistuminen ja tuho kuuluu päinvastoin niihin usein uudistuviin tekoihin, joihin meidän päiviemme suurporvarillinen yhteiskunta tekee itsensä syylliseksi, samalla aikaa kuin näiden vapaa varttuminen olisi voinut tuottaa heille itselleen ja yhteiskunnalle mitä suurimpia etuja. Tässä yhteiskunnassahan kutakin, lukuunottamatta erikoisen eteviä henkilöitä, arvostellaan vain sen mukaan, mitä hän omistaa, eikä sen mukaan mitä hän on. Joka syntyy köyhänä mailmaan (sille asiallehan ei kukaan itse mitään voi), olkoon saanut luonnolta osakseen taiteellista tai tieteellistä neroa — ilman jonkummoista omaisuutta, joka antaa hänelle mahdollisuuden kestää ensimäiset vastoinkäymiset olemassaolon taistelussa ja hankkia korkeampaa sivistystä, tai ilman onnen sattumaa, semmoista kuin paimenpoika Giotton ja Cimabuen^[2*] kohtaus, on hänen valonsa sammuva ja hän itse jäävä numeroksi palkkaorjien suuressa joukossa, samalla kun yhteiskunnalta menee hukkaan henkinen aarre ja omaisuus. Se henkilö sitävastoin, joka syntyy rikkaana — mikä ei suinkaan ole hänen oma ansionsa — voi olla syyntakeeton tai puoli-idiootti, hän esiintyy joka tapauksessa sillä näyttämöllä, jolla elämän komedia esitetään, kaikki lakeijasielut ihailevat ja imarteleyat häntä ja hän itse uskoo vain siksi, että omistaa jotain, olevansa henkilö, joka myös on jotain.

Omaisuusyhteyden s. o. sosialismin vallitessa, joka vakuuttaa kullekin yksilölle varman elannon, on työ vain tuova esille yksilön erikoiset enemmän tai vähemmän loistavat taipumukset, eivätkä elämän parhaat ja hedelmällisimmät vuodet, kuten nykyisessä yhteiskunnassa, täydellisesti turmellu epätoivoisessa ja alentavassa taistelussa jokapäiväisen leivän hankkimiseksi. Sosialismi on tarjoava kullekin, taatessaan hänelle ihmisarvoisen olemassaolon, vapauden ruumiillisen ja henkisen puolen kehittämiseksi sitä mukaa kuin tyhjentymättömän moninainen ja alati uudistusvoimainen luonto on kunkin syntymästä saakka varustanut; ja kuten tämä ei tunne mitään yksitoikkoisuutta ja yhtäläisyyttä niin ei sosialismi halua siitä mitään tietää, vaan tahtoo johtaa ja käyttää luonnollista erilaisuutta ihmiselämän vapaampaan ja hedelmällisempään kehittämiseen.

III.

Olemassaolon taistelu ja sen uhrit.

Vielä on pidetty vastakohtana darwinismin ja sosialismin välillä sitä, että darwinismi osottaa kuinka äärettömän suuri enemmistö kaikista syntyneistä yksilöistä — ihmisistä, eläimistä ja kasveista, on määrätty tuhoutumaan koskapa olemassaolontaistelun voi voitokkaasti kestää vain pieni vähemmistö, samalla kun sosialismi muka väittää, että kaikki voivat kestää tässä taistelussa ilman että kenenkään tarvitsee tuhoutua. Tässä on ensinkin huomautettava, että uhrien suhde olemistaistelussa voittaneisiin lukumäärän puolesta yhä käy edullisemmaksi, mitä korkeammalla joku laji on elävien olentojen sarjassa. Tämä laki »kutsuttujen» ja valittujen» välisen epäsuhteen vähenemisestä vallitsee myös eri lajien kesken samassa luonnollisessa järjestyksessä. Niin tuottavat kaikki kasvit vuosittain äärettömän määrän siemeniä, joista vain muutamat harvat yksilöt pääsevät kehittymään. Eläinkunnassa on tuotettujen yksilöjen luku pienempi, mutta eloon jääneitten määrä väliin verraten suuri; ja lopuksi on ihmissuvun keskuudessa jälkeläisten määrä, jonka yksityinen voi synnyttää, jotakuinkin pieni, mutta sitä vastoin eloon jääneitten suhde syntyneitten lukuun erittäin merkitsevä. Vielä tulee tähän lisäksi, että koko elimellisessä mailmassa on alhaisimmilla asteella olevilla, yksinkertaisimmilla lajeilla mitä suurin siitoskyky mutta aivan vähän vastustusvoimaa. Sieni tuottaa miljoonia itiöitä ja on sen elonaika hyvin lyhyt, palmupuu taas antaa siemeniä vain muutaman tusinan vuodessa, mutta voi tulla satavuotiaaksi. Kala laskee useampia tuhansia munia, mutta elefantti ja simpanssi saavat vain vähän jälkeläisiä sekä elävät pitkään ikään.

Ihmissuvun keskuudessa on luonnonkansoilla suuri hedelmällisyys, mutta niiden elinikä on verraten lyhyt, samalla kuin sivistyskansain keskuudessa syntyneitten luku on pieni, mutta elinikä verraten pitkä.

Myös puhtaasti biologisella alalla näyttää siis niiden suhteellinen luku, jotka eivät sorru olemistaistelussa yhä lisääntyvän, mitä korkeammalla jokin laji on elimellisessä sarjassa tai omassa suvussaan.

Olemassaolon taistelun määräämä rautalaki vähentää siis vaatimiensa uhrien suurta lukua, sitä mukaa kuin elimellisyys kehittyy ja täydellisentyy.

Olisi siis erehdys, jos ilman muuta sosialismia vastaan asettaisi luonnollisen valinnan lain — Darwinin teorian pääkohdan — semmoisena kuin se vallitsee alhaisempien olentojen kesken ajattelematta sen vaikutusten, yhä vähenevän järjestäymisen korkeammilla asteilla myöskin eri ihmisrotujen kesken. Juuri siitä syystä että sosialismi esittää korkeamman asteen ihmiskunnan kehityksessä, ei sitä vastaan, se kun juuri tuottaa vielä suuremman kevennyksen valinnassa, voida pätevänä esittää niin karkeata ja pintapuolista valitsemisteorian selitystä.

Tätä teoriaa ja etenkin sen karkeaa irvikuvaa ovat sosialismin vastustajat käyttäneet väärin vaatiessaan yksilöllistä rajatonta kilpailua, joka usein ei ole muuta kuin sivistyneeseen muotoon pukeutunut ihmissyönnin muoto ja joka pitää Hobbesin lausetta: Homo Homini lupusi (ihminen sutena toista vastaan) nykyisten yhteiskunnallisten olojen perustana; tuolla lauseella Hobbes itse tarkotti sitä ihmisten alkutilaa, jonka otaksui vallinneen ennen yhteiskuntasopimuksen solmeamista. Mutta se seikka että tieteellistä periaatetta käytetään väärin, ei vielä ole todisteena sen oikeutta vastaan; päinvastoin tulee väärinkäytön kannustaa yhä lähemmin varmistamaan sen sisältöä, sen pätevyysrajoja sekä sen käytännöllisen sovelluttamisen aluetta. Sen olen tässä suurimmassa lyhykäisyydessä koettanut tehdä osottamalla sosialismin ja darwinismin välillä vallitsevan täyden sopusoinnun.

Minä olen jo kirjassani sosialismsta ja rikollisuudesta varmistanut, että olemassaolon taistelu on ihmissuvun elämään sisältyvä laki, mutta samalla, että sen vaikutustapa yhä muuttuu ja lieventyy. Vielä tänäänkin on tämä täysin minun mielipiteeni monia sosialisteja vastaan, jotka koettavat vastustaa darwinistien väitteitä siten, että kieltävät Darwinin osottaman valinnan soveltumisen ja vaikutuksen inhimilliseen yhteiskuntaan sosialismin tavoittamien olojen vallitessa.^[2]

Kuinka voisi muuten laki, joka ehdottomasti vallitsee koko elävässä mailmassa, bakterioista korkeampiin nisäkkäihin saakka, olla vaikuttamatta ihmiseenkin, joka vain on yksi elämän loppumattomaan ketjuun irroittamattomasti kiinnitetty rengas. Minä olin ja olen vakuutettu siitä, että olemassaolon taistelu on erottamaton vaikutin elämässä ja samalla myös inhimillisessä kehityksessä, mutta että tämä laki, vaikkakin se keskeymättä jatkuu, kuitenkin vähitellen muuttuu sisällöltään ja pukeutuu lempeämpään muotoon.

Alkeellisella asteella on olemassaolon taistelu ihmisten kesken tuskin toisellainen kuin muidenkaan eläväin olentojen keskuudessa. Tämä tarkottaa raakaa taistelua jokapäiväisen leivän tai naisen suosion hankkimiseksi, sillä nälkä ja lempi ne pitävät koossa mailmanrakennusta, ja taistelun tulos riippuu miltei yksinomaan lihasvoimasta. Myöhemmällä kehityskaudella tulee tämän lisäksi taistelu valtiollisesta ylivallasta (luokassa, heimossa, kylässä, pitäjässä, valtiossa j. n. e.) ja tällöin tulee aivojen työ yhä enemmän käytäntöön. Historiallisena aikana tulee tämän lisäksi kreikkalais-roomalaisessa mailmassa taistelu kansalais-tasa-arvosta; se saavutetaan, mutta taistelu ei lakkaa, sillä elämä on taistelua. Keskiaika taistelee jo uskonnollisen yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi, jonka se toteuttaakin pysähtymättä siihen. 18:s vuosisata alkaa taistelun valtiollisen tasa-arvon hyväksi. Mutta ei tämänkään määrän saavuttaminen tuota lepoa ja tyyneyttä ihmiskunnalle; nyttemmin taistelee se taloudellisen tasa-arvon puolesta, ei kuitenkaan niin käsitettynä, että silloin vallitsisi täydellinen aineellinen yhtäläisyys ilman yhtään eroavaisuutta, vaan siinä merkityksessä kuin minä olen esittänyt. Kaikki merkit viittaavat — jokaiselle joka ymmärtää tahtoo — ehdottomalla varmuudella siihen, että tämäkin taistelu on vievä voittoon ja että sen sijalle tulee uusia tehtäviä meidän jälkeemme tulevaisille.

Vähitellen tapahtuva muutos tämänkin taistelun päämäärissä ja ihanteissa edellyttää jatkuvaa miedontumista taisteltavassa, joka alussa raakana ja puhtaasti ruumiillisena tulee yhä enemmän säästäväksi ja henkiseksi, lukuunottamatta monia atavisia uusiutumisia tai sairaloisia yksityisten yhteiskunta-vastaisten kostotekojen ilmauksia ja yhteiskunnan yksityisiä vastaan osottamia sortotapauksia.

Sosialismi voi siis, rikkomatta Darwinin lakia vastaan parhaiten sovellettujen voitosta kilpataistelussa, väittää että kaikille ihmisille täytyy voitaman taata ihmisarvoisen elannon ehdot, sillä mainittua lakia on erikoisesti käytettävä ja tutkittava, kun sitä sovellutetaan inhimillisen kehityksen edistyneempiin asteisiin, erotukseksi sen vaikutuksesta alkeellisilla ja esihistoriallisilla asteilla. Niin, tieteellinen tunkeutuminen sosialismiin osottaa, ettei se estä eikä voi kieltää löytyvän olemassaolon taistelussa voitettuja. Tällä tosiasialla on suuri merkitys katsoen suhteeseen rikosten ja yhteiskuntajärjestyksen välillä; ne sosialistit, jotka eivät tahdo myöntää olemassaolon taistelun lain olevan ehdottomasti pätevän koko ihmissuvulle, arvelevat täysin johdonmukaisesti, että rikos (epäsäännöllinen ja yhteiskunta-vastainen taistelumuoto; sen säännöllinen ja yhteiskunnallinen muoto on työ) kerran on kokonaan katoava mailmasta. He pitävät sen takia sosialismin ja rikos-antropologian oppeja keskenään sovittamattomina; mutta tämä oppi synnynnäisistä rikoksellisista on vain darwinismin sovelluttamista ja jatkamista. Rikosantropologina ja samalla sosialistina esitän tässä lyhykäisesti käsitykseni tästä problemista. Positiivinen valtio-oikeusoppi on ennen kaikkea tekemisissä nykyaikaisen elämän kanssa, ja tässä on sillä kieltämättömänä ansiona se, että se on sovelluttanut luonnontieteellisiä menettelytapoja rikollisuusilmiöön, jonka kautta se on osottanut aikamme rikosoikeusjärjeslelmissä vallitsevan tekopyhyyden ja järjettömyyden, nämät kun perustuvat käsitteisiin syy ja vapaa tahto ja johtavat koppivankiloihin, joita minä pidän 19:nen vuosisadan kummitushirviöinä. Tämän väärään johtavan menettelyn sijaan tahtoo positiivinen koulu asettaa yksinkertaisen toisista erottamisen sellaisia henkilöitä varten, jotka ovat tulleet yhteiskuntavastaisiksi synnynnäisten tai hankittujen, ohimeneväin tai pysyväisten säännöttömyyksien kautta.

Jos nyt luullaan, että sosialistisessa yhteiskunnassa katoavat kaikki rikosten muodot, niin on sellainen olettaminen peräisin tuntehikkaasta optimismista eikä tarkasti tieteellisen tutkimuksen tulos. Positiivinen rikosoikeudellinen koulukunta osottaa, että rikos on luonnollinen yhteiskunnallinen ilmiö — aivan niinkuin itsemurha tai mielenhäiriö — jonka syynä on epäsäännöllisen ruumiillisen ja henkisen tilan yhteisvaikutus epäsäännöllisten olojen kanssa luonnollisessa ja yhteiskunnallisessa ympäristössä. Fyysilliset, antropologiset ja sosiaaliset tekijät vaikuttavat eroamattomasti yhdessä kaikkiin rikoksiin pienemmästä suurempaan saakka, niinkuin jokaiseen muuhunkin ihmistoimintaan; ero on vain siinä kuinka suuri vaikutus näillä eri syyluokilia on kuhunkin rikolliseen ja rikokseen.

Niin on esim. mustasukkaisuudessa tai mielenhäiriössä tehtyyn murhaan voimakkain vaikutus tullut yksilölliseltä, antropologiselta taholta ilman että silti voi kieltää fyysillisen ja yhteiskunnallisen ympäristön merkitystä. Omaisuutta ja henkilöä vastaan esim. kapinallisten joukkojen puolelta tai humalassa tehtyihin rikoksiin on sitä vastoin yhteiskunnallinen vaikutus ratkaisevin ilman että silti fyysilliset ja antropologiset tekijät olisivat kokonaan vaikuttamatta.

Samoja mietelmiä voidaan — edelleen selviteltäessä darwinismin nimessä sosialismia vastaan tehtyjä väitteitä esittää kansan sairauksistakin, joihin niin erikoisen patologinen ilmiö kuin rikos myös on luettava.

Jokainen sairaus, äkillinen tai pitkä-aikainen, tarttuva tai ei, on seurauksena antropologisesta syystä, yksilön tilasta ja fyysillisen ja yhteiskunnallisen ympäristön vaikutuksesta; kunkin vaikutteen merkitys on erilainen eri taudeissa; keuhkotauti ja sydänvika esim. riippuvat enimmäkseen erityisistä ruumiin taipumuksista, mutta ovat ne silti ulkonaisten olojen alaisia, sitä vastoin riippuvat kolera, lavantauti ja malariakuume ennenkaikkea ympäristön fyysillisestä ja yhteiskunnallisesta laadusta. Siksipä sairastuvat varakkaatkin henkilöt, jotka elävät hyvin ja asuvat terveellisissä asunnoissa, keuhkotautiin, mutta kolera vie uhrinsa pääasiallisesti sairaloisesta ja kurjasta ympäristöstä.

On selvää, että jos sosialistinen järjestelmä takaa kullekin ihmiselle ihmisarvoisen elannon yhteisomistuksen kautta, niin silloin vähenevät mitä suurimmassa määrässä ja kenties katoavat ne taudit, jotka syntyvät epäterveellisessä ympäristössä riittämättömästä ravinnosta ja siitä seuraavasta alkoholin väärinkäytöstä, etenkin terveydenhoidon ja tekniikan yhäti edistyessä; sitä vastoin ei mikään yhteiskunnallinen reformi voi poistaa mailmasta sellaisia tauteja kuin ovat ulkonaiset vammat, mielenhäiriö, keuhkotauti y. m.

Jokseenkin sama on rikostenkin laita; kun kurjuus ja taloudellisen aseman aiheuttamat epäoikeutetut eroavaisuudet ovat poissa, niin varmasti, pitkäaikaisen ja hetkellisen nälän herättämän kiihotuksen kadotessa, ja runsaamman ravinnon elähyttävästi vaikuttaessa ruumiiseen ja sieluun sekä väkivallan ja rikkauden väärinkäytösten ollessa mahdottomia, vähenevät, jopa poistuvatkin ne teot — pääasiassa tilapäisrikokset — joita etupäässä yhteiskunnalliset olot synnyttävät. Mutta semmoisiin, jotka eivät katoa, kuuluvat sukupuolellisesta pilaantumisesta johtuvat inhottavat siveellisyysrikokset, kaatuvatautisten murhateot, henkisesti turmeltuneiden varkaudet j. n. e. Samoin vaikuttaa sosialismi vielä siihen suuntaan, että laveamman ja perusteellisemman kansanopetuksen kautta kaikki oppivat lukemaan ja kirjottamaan, sekä että kukin kyky saa vapaasti kehittyä ja vaikuttaa; mutta sairaloisten taipumusten perinnöllisyys on sosialistisessakin yhteiskunnassa tuottava idiootteja ja raukkoja. Toiselta puolen taas synnynnäiset turmeltumismuodot, ruumiillinen heikkous, hermo- ja sieluviat, rikolliset luonteet saavat parannusvaikutuksia paremman yhteiskunnallisen ja taloudellisen hallinnon ehkäisevien ja lieventävien toimenpiteitten kautta ja yhä syvemmälle tunkeutuvan biologisen tutkimuksen vaikutuksesta, joka varmaankin on suvun jatkamisen tietä ehkäisevä sairauksien perinnöllisyyttä.

Siis on sosialistisessakin yhteiskunnassa, joskin vähemmässä määrässä, löytyvä olemassaolon taistelussa voitetuita kuten heikkoja, sielullisesti ja ruumiillisesti, kipeitä, hermosairaita, rikollisia ja itsemurhaajia, eikä siis sosialismi tahdo eikä voi kieltää olemassaolon taistelun lakia eikä sen seurauksia. Mutta sosialismi on tuova tuntuvan edun siinä, että se, poistamalla suurten joukkojen fyysillisen ja moraalisen kurjuuden, voi tukkia monta fyysillisen ja moraalisen turmeltumisen lähdettä. Silloinkin on olemassaolon taistelu yhä yhteiskunnallisen elämän ainainen käyttövoima, mutta sen muodot muuttuvat vähemmän raaoiksi, henkevöityvät ja ihmistyvät ja korkeammat ihanteet tulevat sen päämääriksi suvun ruumiillisen ja henkisen täydellisentymisen perustalla, kun ruumiin ja sielun jokapäiväinen leipä on taattu kaikille ja kullekin.

Tästä olemistaistelua käsittelevästä esityksestä ei ole unohdettava toista fyysillisen ja sosiaalisen kehityksen darwinista lakia, jota toiselta puolen monet sosialistit ovat yksipuolisesti liioitelleet, mutta jonka toiselta puolen monet individualistit ovat unohtaneet; tarkoitan lakia samaan lajiin kuuluvain yksilöjen keskinäisestä solidariteetista, joka vallitsee esim. seuroissa eläväin nisäkkäiden kesken.

On liioiteltua väittää yksin olemistaistelun lain vallitsevan luonnossa ja yhteiskunnassa, kuten on liioiteltua, jos tahdotaan kokonaan kieltää sen merkitys ihmissukuun nähden. Totuus on, että ihmiskunnankin keskuudessa ikuisesti vallitsee laki olemassaolon taistelusta yhä inhimillisemmillä keinoilla ja yhä korkeampain ihanteitten puolesta, mutta että tämän lain ohella ja yläpuolella on yhteiskunnallisen kehityksen tehokkaimpana käyttövoimana laki yksityisten solidaarisuudesta ja yhteisestä työstä.

Jo eläinyhteiskunnissa ilmenee keskinäistä avustusta taistelussa vihollislajeja tai luonnonilmiöitä vastaan, joka apu kehittyy yhä korkeammalle ihmiskunnassa, jo alkeellisimmilta asteilta alkaen ja etenkin siellä, missä elannon varmuus, riittävä ravinto ja muut edulliset elämisehdot sallivat rauhallisen teollisen tyypin syntyvän. Sotilastyyppi sitävastoin vallitsee alkeellisissa oloissa, seurauksena epävarmoista ja pienistä elinehdoista sekä puolisivistyneitten tai turmeltuvain kansain kesken; se pyrkii muuten yleiseen, kuten Spencer on osoittanut, muuttumaan teolliseksi tyypiksi. Inhimillisen kulttuurin ja työnjaon kehittyessä, ja kun vaaditaan yhä pysyvämpiä yhdyssiteitä eri kansankerrosten kesken, esiintyy, taistelun yhäti miedontuessa, solidariteetin ja työyhteyden uusi mahti, joka saavuttaa yhä suurempaa ja laajempaa merkitystä. Ja koko tämä muutostoiminta tapahtuu — se on Marxin osottama seikka, jonka todistaminen on hänen suuri, tieteellinen mainetyönsä — elinehtojen varmuuden tai epävarmuuden mukaisesti, ennen kaikkea ravintoon nähden.

Eri yksilöjen samoin kuin ryhmien ja koko yhteiskuntain elämä osottaa aina ja kaikkialla, että jos ravinto, olemassaolon aineellinen perusta, on turvattu, niin kohoaa etuyhteyden laki hallitsevaksi yli kilpailun ja olemistaistelun, sekä päinvastoin. Villielämän asteella eivät lapsen ja isänmurhat ole vain sallituita, vaan myös käsketyitä ja uskon pyhittämiä tekoja, kun lapsi tai vanhus elävät saarella, joka on köyhä elintarpeista, kuten esim. Polyneesia; semmoisia tekoja pidetään sitävastoin epäsiveellisinä ja rikollisina mantereella, jossa on runsaasti ja varmasti elintarpeita. Samoin johtuu vielä nytkin jokapäiväisen leivän epävarmuus, jossa suuri enemmistö elää, raakaan olemistaistelutapaan tai »vapaaseen kilpailuun», kuten individualismi lausuu. Mutta niin pian kuin itsekukin yhteisomaisuuden kautta saa varmat elinehdot, niin on, sitä ei voi epäillä, etuyhteyden laki tuleva valtaan. Ilmiö, jonka todistajana usein saa olla meidän päiväimme yhteiskunnassa, nim. että sopusointu ja keskenäinen hyvä suhde vallitsevat perheessä, kun asiat käyvät hyvin ja jokapäiväinen leipä on taattu, mutta että riitaisuudet ja epäystävällisyys niin usein seuraavat hädän ja kurjuuden tunkeutuessa perheeseen — sama ilmiö näyttäytyy myös suurin piirtein koko yhteiskunnassa ja varmistuu se pysyväksi säännöksi tulevaisuuden paremmassa yhteiskuntajärjestyksessä.

Niin on sosialismin voitto ilmenevä, ja niin, vielä kerran panen sille painon, kuuluu tyhjentävin ja hedelmällisin selitys, joka sosialistiselta taholta on annettava luonnon järkähtämättömistä, Darwinin meille selvittämistä laeista.

IV.

Parhaiten varustetut yksilöt jäävät eloon toisten jälkeen.

Ei Häckelin ja hänen kaltaistensa kolmatta ja viimeistä väitettä voida käyttää sosialismia vastaan, kuten he toivovat, vaikka se onkin täysin oikea biologian ja darwinismin käyttämän sanamuodon mukaan. Se kuuluu: olemassaolon taistelu takaa parhaitten tai parhaiten varustettujen eloon jäämisen ja saa siten aikaan luonnollisen valinnan ylimyksellisesti vaikuttavan kehityssuunnan, vastakohtana sosialististen tulevaisuudenkuvien demokraattisesti tasaavalle kollektivismille.

Mitä nyt on sitten tämä useinmainittu luonnollinen valinta, tämä kilpataistelun kieltämätön tulos?

Häckelin ja monen muun käyttämä lausetapa: »parhaiten ja enimmin soveltuneitten eloonjääminen» kaipaa korjausta, sillä sana »parhaat» täytyy pyyhkiä pois; se ilmaisee vain muiston teleologiasta, joka kuten tunnettua uskoo luonnossa ja historiassa löytyvän äärimmäisen tarkoitusperän, johon päästään yhä etenevän täydellisentymisen kautta. Sitä vastoin on darwinismi, ja vielä enemmän yleinen kehitysoppi, poistaneet jokaisen teleologisen käsitteen uuden ajan tieteestä ja kaikista todellisuuden ja tosiasiain kuvauksista. Kehitys sisältää taka-askeleita ja hajaannusta. Voi olla, että kun lopuksi verrataan ihmiskunnan elämänkehityksen äärimmäisiä napoja, tulokseksi todella osottautuu edistys, parannus, mutta ei koskaan ole tätä saavutettu suoraan kohoovana viivana, vaan puhuaksemme Goethen mukaan, spiraalina, täydellisentymisen ja hajaantumisen ylös ja alas käyvien liikkeitten rytmillisten vaihtelujen kautta.

Kullakin kehityksen kohoomisasteella niin yksilöllisessä kuin yhteiskuntaelämässäkin on sisällään seuraavan hajaannuksen edellytykset, ja tämä taas luo, loppuunsa eläneen elimistön hajaantumisen kautta, luonnon ikuisesti toimivassa laboratoriossa toisia ja uusia elinmuotoja.

Näin on helposti käsitettävissä, että jokainen inhimillisen yhteiskunnan kulttuurikausi itse tuottaa siemenen omaan hajaantumiseensa, josta uusi kulttuuri kohoaa, kenties aivan toisessa seudussa. Itämaitten vanhat teokratiat (pappishallitukset) tuhoutuivat ja niiden jäljet heräjävät eloon uudelleen kreikkalais-roomalaisessa mailmassa; sitä seurasi Keski-Europassa läänitysaateliston kulttuuri, joka kuten edeltäjänsäkin tuhoutuu omien virheittensä kautta ja tulee sijalle porvariston sivistys, sellaisena kuin se anglosaksilaisen rodun keskuudessa selkeinnä ilmenee. Mutta nyt tuntee jo porvaristo hajaannuksen puistatuksia ja jo nyt alkaa sosialistisen vaiheen kehitys, jonka kulttuuri on käsittävä mailmaa laajemmalti kuin kaikki edelliset vaiheet.

Väite, että luonnollinen valinta, riippuva olemassaolon taistelusta, antaa parhaitten voittaa, ei siis ole oikea; todellisuudessa antaa se parhaiten sovellettujen päästä voitolle. Ja tämä ero on mitä tärkein niin luonnollisessa kuin yhteiskunnallisessakin valinnassa. Olemassaolon taistelu jättää ehdottomasti eloon ne yksilöt, jotka ovat lähimmin ympäristöönsä ja historialliseen ajanhetkeensa soveltuvat. Luonnossa johtaa tosin kosmillisten voimien ja tapausten vaihteleva leikki elinmuotojen jatkuvaan täydellisentymiseen, alhaisimmisla elimistöistä ihmiseen. Sitävastoin edellyttää Spencerin yli-elimelliseksi (hyperorgaaniseksi) merkitsemä kehitys ihmissuvun keskuudessa, erilaisten voimien ja virtausten vuorovaikutusten seurauksena monasti aivan toisellaista valintaa, joka hajaantumistoiminta tosin myöskin riippuu niitten eloon jäämisestä, jotka ovat mitä lähimmin soveltuvat määrätyn historiallisen aseman mukaan, mutta joka juuri todistaa ympäristön turmeltumista.

Niin on laita yhteiskunnallisen valinnan, jota tähän saakka monet sekä sosialistit että ei-sosialistit ovat väärin käsittäneet; joka seikka taas on johtanut heitä alusta alkaen selittämään ettei tämä problemi ole samoilla mitoilla mitattavissa kuin yhteiskunnalliset tosiasiat. Tunnettua on kuinka meidän päiviemme yhteiskunnassa keskenään risteilevät vaikutukset väärentävät luonnollista valintaa asevelvollisuuden, avioliiton sekä etenkin yhteiskunnallisten erikoisoikeuksien kautta. Se naimattomuus, jonka alaiseksi sotilas ajoittain alistetaan, vaikuttaa kieltämättä vahingollisesti rodun laatuun, sillä asevelvollisuudesta kotiin jätetyt heikot jatkavat sukua sillä aikaa, kuin kukoistava nuoriso on hedelmätöin, vieläpä suurten kaupunkien syfilistartunnan vaarassakin.

Avioliitto, nykyisessä yhteiskunnassa taloudellisten etujen turmelema, johtaa miltei luonnollisen sukupuolivalinnan vastakohtaan, sillä heikoimmat ja raihnaisimmat perijättäret saavat helpommin miehen kuin kansan tai keskiluokan voimakkaimmat tytöt, joiden täytyy kuihtua vieläpä tuhoutuakin naimattomuudessa.

Yhteiskunnallisen elämän mutkikkaassa koneistossa on vielä kapitalistisen monopoolin vaikutus ilmeinen; alusta alkaen takaa se voiton etuoikeutetuille, niin että ruumillisesti heikot rikkaitten kesken elävät kauemmin kuin proletaari, joka saa huonoa ravintoa.

Sitä paitsi alentavat kova päivä- ja yötyö, jota täysikäisten miesten täytyy toimittaa, sekä vielä turmiollisempi nykyisen kapitalisti yhteiskunnan käyttämä naisten ja lasten työ yhä enemmän suuren omistamattoman joukon elinvoimaa.^[3*]

Tämän lisäksi tulee siveellisesti ala-arvoisten valinta, sillä kapitalismilla on taistellessaan proletariaattia vastaan hyötyä matelijain valinnasta ja niiden lujaluontoisten miesten kukistamisesta, jotka eivät ole halukkaat kantamaan nykyisten yhteiskuntaolojen iestä.

Näihin tosiasioihin tutustumisen ensi vaikutus johtaisi kieltämään luonnollisen valinnan lain pätevyyden ja sopivaisuuden ihmissukuun nähden. Minä olin ja olen kuitenkin sitä mieltä, ettei yhteiskunnallinen valinta ole vastakkainen darwinismille vaan että se vielä lisäksi on erityinen todistus sosialismin puolesta. Sillä sosialismihan juuri tällä alalla vaatii ja on mukanaan tuova järkähtämättömän ja luonnollisen valinnan hyvää-tekevän vaikutuksen. Selektioni-teoria (oppi valinnasta) ei merkitse parhaitten eloon jäämistä, vaan ainoastaan »enimmän soveltuvien». Ilmeisesti helpottavat myöskin sosiaalisen valinnan ja etenkin laajaan vaikutuspiiriinsä nähden vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen veltostuttavat vaikutukset yhä niiden voittoa, jotka parhaiten soveltuvat näihin yhteiskuntaoloihin. Jos joissakin oloissa kurjimmat ja heikoimmat esiintyvät kilpataistelun voittajina, niin ei tämä silti todista, että valinnan laki ei sovi tähän tapaukseen; tämä voitto todistaa vain, että ympäristö on pilaantunut ja sen mukainen on eloon jäävien laatu.

Tutkiessani rikollisten sielunelämää olen usein huomannut, että rikollisjoukkojen ja vankien keskuudessa vallitsevat hurjimmat ja ovelimmat rikolliset juuri sillä perustalla, että he ovat turmeltuneeseen ympäristöönsä sopivimmat. Aivan samalla tavalla jää myöskin meidän individualistisessa yhteiskunnassamme turhantarkin yksilö voittajaksi ja olemassaolon taistelu suosi sitä, joka sopii parhaiten mailmaan jossa se, mitä hän omistaa (yhtä kaikki mistä hän on sen saanut) eikä se, mitä hän on, antaa hänelle arvon.

Jos kieltää valinnan lain merkityksen ihmisten kesken niin tekee erehdyksen, joka johtuu siitä, että sekottaa nykyiset olot ja määrätyn historiallisen kohdan — jonka historia on merkitsevä porvariston, kuten se merkitsee toisen vaiheen läänityslaitoksen ajaksi — ihmissuvun koko kehityskauden kanssa, ja että jätetään huomioon ottamatta kuinka nurinkurisen yhteiskunnallisen valinnan turmiolliset vaikutukset tänä aikana vain vahvistavat Darvinin lain »parhaiten varustettujen valinnasta»; tiede selittää valinnan nykyisen muodon johtuvan välttämättömistä biologisista oloista ympäristön ja siinä syntyväin taistelevain ja voittavain yksilöjen ominaisuuksien kesken.

Juuri tämä tosiasia on merkitsevänä todistuksena sosialismin puolesta; jos yksilön ympäristö on vapautettu niistä virheistä ja tahroista, jotka meidän päivinämme, kiitos hillittömän yhteiskunnallisen anarkian, sitä rumentavat, niin on välttämättömästi itsestään esiintyvä parannus niissä vaikutuksissa, joita yhteiskunnallinen valinta nykyisin tuo mukanaan. Fyysillisesti ja sosiaalisesti terveeseen ympäristöön soveltuvat terveet luonteet parhaiten ja siksi ne myöskin silloin jäävät eloon. Silloin on kilpailun voitonpalkinto varmasti tuleva sille, joka ruumiiltaan ja sielultaan on tervein ja voimakkain, ja juuri siksi täytyy kollektiivisen yhteiskuntajärjestyksen, joka takaa kullekin elannon, tuoda mukanaan fyysillisen ja siveellisen parannuksen koko ihmissuvulle.

Jos nyt väittäisi — sopivatpa sitten sosialismin ja Darwinin esityksen mukainen valinta tahi ei — että se kuitenkin merkitsee parhaiten varustettujen valintaa, joka aristokraattisesti vaikuttavana toimintana on yhteen sopimaton sosialismin tasaavan taipumuksen kanssa, niin vastaan minä tähän, että sosialismi on tarjoava kaikille yksilöille oman persoonallisuuden ehkäisemättömän kehityksen. Silloin varmastikin parhaat käyvät voittajina olemassaolon taistelusta, sillä terveessä ympäristössä on terve luonne varma voitostaan. Ja niin darwininen sosialismi edustaa vain luonnollisen valintalain jatkumista ja jalostumista.

Vielä voidaan loppumattomiin menevän aristokraattisen valinnan väitettä vastaan viitata toiseen luonnonlakiin, joka luonnollisen valinnan rinnalla ja ohella tuottaa vaikutuksen ja vastavaikutuksen rytmillisen vaihtelun, jota elämä saa kiittää vakavuudestaan. Darwinin tutkiman erilaisuuden ja tyyppivaihtelun ohella on luonnossa sen eroamattomana vastineena laki, jonka Galton ja Lombroso ovat selkeään muotoon pukeneet. Sama laki, joka tekee valinnan ja aristokraattisen täydellisentymisen etenevän kehityksen ehdoksi, pitää myöskin tasapainoa tasaavan ja demokraattisen lain kautta: »Valtavista ihmisjoukoista kohoaa yksilöjä, perheitä, rotuja, jotka pyrkivät nousemaan yli tavallisen keskimitan; he kiipeävät jyrkkiä rinteitä ylös, he pääsevät huipuille — vallan, rikkauden, tiedon, neron — ja kerran päässeinä niin korkealle syöksyvät ne taasen alas ja katoavat hulluuden tai turmeltumisen kuiluun. Perinnöllisyys on suuri tasaaja; johtaessaan kaiken, joka pistäytyy korkealle, tuhoon, kansanvaltaistuttaa se ihmiskuntaa» (Jacoby^[4*]).

Kaikki mikä pyrkii monopoliseeraamaan luonnon voimia rikkoo ensimmäistä luonnon lakia vastaan, joka tunnustaa kaikille olioille oikeuden käyttää ja vallita luonnollisia olemisvälineitä, ilmaa ja valoa, vettä ja maata.

Kaikki mikä poistuu liian paljon, ylöspäin tai alaspäin inhimillisestä keskityypistä — joka tosin puolestaan vaiheesta vaiheeseen saavuttaa korkeamman asteen, mikä kuitenkin on pysyväinen määrätyssä historiallisessa asemassa, — ei ole elinvoimainen ja lakkaa olemasta. Kääpiö ja jättiläinen, idiootti ja nero, köyhä raukka ja tuhlari ovat luonnollisia tai sosiaalisia kummituksia, ja luonto tekee heidät järkähtämättömästi hedelmättömiksi tai sukuaan heikontaviksi, olkootpa he sitten elimellisen elämän tai yhteiskunnallisten olojen tuottamia.

Siksipä kohtaa kaikkia perheitä, joilla on jokin monopooli — vallan, rikkauden tai neron — se välttämätön osa, että heidän viimeiset vesansa lopettavat elämänsä hulluudessa, hedelmättömyydessä tai itsemurhan kautta. Ylimysperheet, hallitsijahuoneet, oppineet ja taiteilija-suvut sekä miljoonamiesten jälkeläiset, kaikkia kohtaa sama laki, jonka tunnustaminen uudelleen vahvistaa luonnontieteitten ja sosialismin keskenäisen sopusoinnun.

V.

Sosialismi ja uskonto.

Mitä Häckel ja hänen mukaansa niin monet muut ovat pitäneet sovittamattomina vastakohtina sosialismin ja darwinismin välillä, se katoaa Charles Darwinin nimeä kantavan luonnonlain selkeän ja puolueettoman tutkimuksen edessä.

Tahdon vielä huomauttaa, että darwinismi ei ole sosialismin vastakohta, vaan että se päinvastoin muodostaa mitä tärkeimmän tieteellisen perustan sosialismille sekä että sosialismi, kuten Virchow terävänäköisesti huomasi, vain on loogillisen ja luonnollisen polveutumisteorian osa sekä Spencerin kehitysopin kaksoisveli. Todistamalla ihmisen polveutumisen eläimestä on Darwinin teoria tahtoen tai tahtomattaan antanut tuntuvan iskun uskolle yhteen jumalaan, joka kerran luomissanallaan on luonut maailman ja ihmisen. Ja siksi onkin alusta alkaen mitä kiivain vastarinta uskonnon nimessä kohdistettu sen perusväitteitä vastaan ja tämä vastarinta on ainoa, minkä darwinismi ylipäänsä kohtaa.

Tosin ei Darwin ole tunnustanut itseään ateistiksi eikä Spencerkään ja kenties voidaan niin Darwinin kuin Specerinkin oppi sovittaa jumala-uskon kanssa, jos esim. otaksutaan, että jumala on luonut voiman ja aineen ja sittemmin jättänyt ne omia aikojaan kehittymään sopusoinnussa luojan aikeitten kanssa.

Kun sanon, ettei Darwin ole tunnustanut olevansa jumalankieltäjä, niin koskee tämä ainoastaan hänen julkisia selityksiään. Pyrkiessään uudistamaan darwinismia on Häckel luonnontutkijat kokouksessa v. 1882 Eisenachissa selittänyt, ettei Darwin ollut ateisti. Tätä vastaan julkaisi Büchner heti sen jälkeen kirjeen, jonka hän oli saanut Darwinilta ja jossa tämä selittää, että hänen tieteelliset tutkimuksensa ovat 40 vuotisena vieneet hänet ateismiin. Samoin kävi John Stuart Mill'inkin, joka ei koskaan ollut tunnustanut olevansa sosialisti, mutta kuitenkin hänen oma tekemänsä elämäkerta ja hänen v. 1879 julaistu tekeleensä sosialismista selkeästi osoittavat että hän kuitenkin oli sosialisti.

Mutta epäämätöntä on, että nämät taipumattomaan ja poikkeuksettomaan luonnon kausaaliyhteyteen nojautuvat teoriat välttämättä johtavat jumalakäsitteen syrjäyttämiseen, koska tätä käsitettä vastaan aina nousee kysymys: kuka on sitten luonut jumalan? Vastaukseen, että hän aina on ollut olemassa, vastataan taas, että kaikkeus (Universum) on ollut aina olemassa. Inhimillinen ajatus ei voi käsittää kuinka seurauksesta syyhyn taaksepäin johtuva loppumaton ketju jonain kaukaisena hetkenä kerran olisi äkkiä katkennut. Jumala on, kuten Laplace sanoi, hypoteesi, jota positiivinen tiede ei tarvitse; tälle tieteelle on se, puhuaksemme Herzen'in mukaan x, jonka sisällys ei ole kuten Dubois-Reumond ja Spencer arvelevat, käsittämätön, vaan kaikki se jota ei tähän saakka ole tehty tieteellisen tutkimuksen esineeksi. X on siis muuttuvainen suurre, joka käy ahtaammaksi ja taantuu sitä mukaa mitä kauemmas tiede tunkeutuu eteenpäin.

Siksi ovat tiede ja uskonto toisiinsa käännetyssä suhteessa, jonka mukaan edellinen sitä mukaa heikontuu ja haihtuu kuin jälkimäinen saavuttaa suuremman voiman ja levenemisen taistelussa tuntematonta vastaan. Uskontoon sisältyy kuitenkin tärkeänä perusosana perinnöllisyyden tai traditionin vaatima tunne, joka aina näyttää herättävän kunnioitusta ja myötätuntoisuutta mikäli rikkaampi tunne-elämä vastaa elävää uskontoa. Darwinin opin uskonnollisvastaisen vaikutuksen täytyy tuntua myös sosialismin kehityksessä. Kun usko haudantakaiseen elämään, jossa köyhistä tulee Herran valittuja ja jossa murheen laakson kärsimykset korvataan paratiisin iloilla, on kadonnut, silloin on ymmärrettävä että myöskin yhä yleisemmin vaaditaan paratiisia tänne maan päälle myöskin köyhiä ja onnettomia varten ja niitähän on suuri enemmistö.

Sosialistitkaan esim. Hartman, Guyau y. m. eivät ole huomanneet, että kaikkiin uskontoihin sisältyy lupaus autuuden tilasta, mutta että vanhemmat uskonnot kuvailevat tämän lupauksen täyttyvän jo täällä maan päällä, jonka kannan vasta myöhemmät uskonnot ovat jättäneet siirtäen lupauksen täyttämisajan etäisempiin aikoihin, ja lopuksi koetetaan uudelleen toteuttaa tätä toivomusta ihmisten elämässä täällä maanpäällä sen rajattomassa kehittämisessä yhä suurempaan täydellisyyteen. Tässä suhteessa jatkaa sosialismi uskonnollista kehitystä ja pyrkii asettumaan sen tilalle, sillä sosialismi tahtoo juuri sitä, että ihmiskunnan on omin voimin luotava itselleen maallinen paratiisi toivomatta epävarmaa elämää tämän jälkeen.

Usein on huomautettu, että sosialismi on monessa suhteessa uskonnollisten liikkeiden esim. alkukristillisyyden kaltainen, kuten innostuneessa toiminnassa ihanteellisten vakaumusten puolesta, jossa suhteessa se huomattavasti eroaa porvariston kuivasta epäilyksestä; siksi ovat ei-sosialistisetkin tutkijat kuten Wallace, Laveleye, de Roberty y. m. arvelleet sosialismilla olevan voimaa inhimillisellä uskontunnustuksellaan korvaamaan vanhojen uskontojen tulevaisen elämän toiveet.

Kuitenkin tärkein on ja sellaisena pysyy suhde sosialismin ja uskonnon välillä. Erfurtin sosialisti-kongressissa v. 1891 ovat marxilaiset sosialistit tosin aivan oikein selittäneet, että uskonto on yksityisasia ja sosialistipuolueet vastustavat siitä syystä jokaista uskonnollisen suvaitsemattomuuden muotoa, niin kulttuuritaistelussa kuin antiseemiläisessä liikkeessä, mutta tämä korkea katsantokanta riippuu ainoastaan lopullisen voiton varmuudesta.

Vaikkakaan sosialismi ei kuten monet muut pidä aikamme uskontoja inhimillisen sieluelämän sairaloisina ilmiöinä, niin ovat ne kuitenkin sen mielestä jonkunlaisen siveellisen luutumisen tarpeettomia tuotteita, joiden täytyy kadota alkeellisenkin luonnontieteellisen sivistyksen levitessä. Tästä syystä ei se pidäkään tarpeellisena erikoisesti taistella uskonnollisia käsityksiä vastaan, jotka ilmankin ovat häviöön tuomitut. Siitä huolimatta tietää sosialismi kuitenkin varsin hyvin, että sen tärkeimpiä apukeinoja on sen jumala-uskon horjuminen ja heikkeneminen, jonka avulla kaikkien uskontojen papit niin kauan kuin historia on ollut olemassa, ovat olleet vallitsevien luokkien mahtavimpia liittolaisia pitäen kansaa uskonnollisen huumauksen avulla vallitsevien ikeen alla, niinkuin eläimiä ruoskalla kesytetään.

Siitä syystä valittavat selvänäköiset vanhoilliset, joskin he itse ovat ateisteja, uskonnollisen tunteen vähenemistä rahvaan keskuudessa, sillä tätä arvokasta huumausainetta pitävät he, vaikka eivät sitä uskalla lausuakaan, juuri hyödyn kannalta katsoen luokkavallan välikappaleena.

Onnettomuudeksi tai oikeammin sanoen onneksi ei uskonnollista tunnetta voida palauttaa millään kuninkaan tai presidentin antamalla mahtikäskyllä, se on häviämässä, ei siksi, että jokin agitationi niin vaikuttaa, vaan koska ilma, jota hengitämme, on liiaksi täysi luonnontieteellisiä katsantokantoja, jotta siinä voisi enään virota tunne, jonka suotuisina elinehtoina olivat edellisten vuosisatojen tietämättömyys ja mystiikki.

Niin näyttää minusta todistetulta, että uudenaikainen positiivinen tiede, joka asettaa syyn ja seurauksen luonnolliset käsitteet ihmeen ja luomisen tilalle, on tuntuvasti vaikuttanut sosialismin nopeaan kehitykseen ja tieteelliseen perusteluun.

Sosialismi kuitenkin katselee katoolista sosialismia ilman vastenmielisyyttä ja pelkoa. Tämä näet helpottaa sosialismin levenemistä etenkin maaseudulle, jossa uskonnolliset traditionit vielä elävät, mutta varmaankaan ei se ole saavuttava voiton seppelettä jumalaa ja hänen valtakuntaansa ihannoimalla, niin siitä syystä, että uskonnon ja tieteen välillä on ainainen taistelu, jota ei katoolinen kirkko voi maailmasta poistaa — kuin etenkin siksi, että maallisella sosialismilla on paljoa suurempi vetovoima. Kun maalaisväestö vaan on tullut kristillis-sosialistiseksi, niin on radikaalinen sosialismi ilman pienintäkään vaikeutta kutsuva sen lippunsa alle, niin, onpa tämä maalaisväestö itsestäänkin asettuva riviin.

Miltei samassa suhteessa on sosialismi tasavaltaan. Kuten ateismi on yksilön yksityinen asia, niin on tasavaltakin yksityisseikka, joka vielä on ratkaisematta porvarillisten puolueitten kesken. Kun sosialismi on kypsynyt toteutettavaksi, silloin on myös ateismi laajalti levinnyt ja tasavalta on oleva se hallitusmuoto, jonka useat nykyisistä yksinvalloista ovat toimeenpanneet. Kuten sosialistit eivät ole keksineet ateismia, niin eivät he myöskään pane toimeen tasavaltaa. Aikamme ateismi on seuraus kehitysopin vaikutuksesta aikamme porvaristoon; samoin panevat tasavallan toimeen kapitalistiset suurporvarit silloin kun »yksinvalta ei kykene enää pitämään huolta maan asioista», kuten sanotaan tietysti tarkoittaen vallitsevien luokkien etuja.

Luonnollinen historiallinen kehitys käy ehdottomasta yksinvallasta perustuslailliseen ja sittemmin tasavaltaan, joka valtiomuoto kuitenkin meidän aikanamme eroaa yksinvaltaisesta valtiosta miltei yksinomaan siinä suhteessa, että sen päämies on valittava. Porvaristo on itse suorittava siirtymisen yksinvallasta tasavaltaan, toivoen siten vastustavansa sosialismin toteuttamista. Usein näet tapaa sekä Italiassa että Espanjassa, Englannissa niinkuin Ranskassakin tasavaltalaisia ja n. k. radikaaleja, jotka ovat vielä enemmän suurporvarillisia ja vanhoillisia kuin itse vanhoilliset puolueet kannattajineen.

Sosialismin ei siis tarvitse harjottaa tasavaltaista kiihotusta. Suorittakoon kukin tehtävänsä työnjaon lain mukaan, tiede edistää vapaa-ajattelijaisuutta, enemmän tai vähemmän radikaalinen porvaristo perustaa tasavallan, kaikki tämä viittaa vain historiallisen kehityksen tiehen, joka johtaa sosialismin täytäntöönpanoon.

VI.

Yksilö ja laji.

Toisessa kohdassa esiintyy myös sosialismin ja darwinismin välinen alkuperäinen suhde, nimittäin käsityksessä yksilön suhteesta lajiin. 18:nen vuosisadan lopussa ihannoitiin yksinomaan yksilöä, ihmistä yksinolevana, ja tämä ajatuskanta, etenkin sellaisena kuin se Rousseaun esityksissä ilmenee, oli aivan luonnollinen vaikkakin liioiteltu vastavaikutus keskiajan aatelis- ja pappisvaltaa vastaan. Individualismista oli suoranaisena seurauksena valtiollinen järjestelmä, josta vielä tulen puhumaan ja josta vielä nytkin porvarillinen hallinto on yhtä mieltä anarkistisen individualismin kanssa siinä suhteessa, että molemmat suunnat uskovat yhteiskunnallisten olojen voivan muuttua yhden lakipykälän taika-iskusta tai muutamien pommien räjähtämisen kautta.

Uusaikainen biologia on täydellisesti muuttanut yksilökäsitteen ja on toiselta puolen osottanut, että yksilö niin biologisesti kuin yhteiskunnallisestikin vain on kokoumus yksinkertaisista alkeisyksilöistä, sekä toiselta puolen, ettei missään löydy itsestään riippuvaa yksilöä, että yksilö on olemassa vaan sikäli kuin se on osa yhteisyydestä. Kaikki elävä on yhtymistä, liittoumusta. Solukin, joka on täydellinen elimistö, — tämä biologisen yksilöllisyyden enää supistamaton käsite — on puolestaan kokoonpantu eri osista (siemen, protoplasma), jotka puolestaan ovat molekyylien s. o. atoomi-yhtymien yhdistyksiä. Ainoastaan atoomi on yksilö, mutta se ei ole elävä, kaikki elävä on liittoumista, yhtymää, jos kulkee eläinkunnassa alkuelimistöistä ihmiseen, niin muuttuu yhtymäosien suhde yhä monimutkaisemmaksi. Kuten individualismin metafysiikka vastaa yksipuolista ja yksimuotoista jakobiinisuutta, niin on sosialistinen positivismi kansallisen ja kansainvälisen liittovaltaisuuden (federalismin) kaltainen. Kuten nisäkäs-eläimen elimistö vain on kudosten ja elinten kokoomus, niin voi yhteiskunnan elimistö vain olla kuntien piirien ja läänien yhtymä ja ihmissuvun elimistö vain eri kansojen yhteenliittoutumus.

Niinkuin olisi järjetöntä kuvitella nisäkästä, jonka päällä ja ulottimilla olisi sama liikuntomuoto, niin olisi myöskin mieletön se hallintojärjestelmä, jonka mukaan maan pohjoisissa maakunnissa tai sen vuoriseuduissa vallitsisi sama virkavaltaisjärjestelmä, sama lakien kudos kuin tasankomaalla tai eteläisissä maakunnissa ja tämä vain yhtäläisyyden vuoksi, joka ei mitään muuta öle kuin yhteisyyden irvikuva.

Minä en jatka pitemmälle näitä valtiollisia mietteitä, joista johtuisi niin Italiaan kuin muihinkin maihin nähden liittovaltaista hallintotapaa noudattavan valtiollisen yhteyden vaatimus. Niin paljon on kuitenkin selvää, että meidän aikanamme on yksilö kadottanut kaikkivaltaisuuden (suvereniteetin) varjon ja on hänet niin biologia kuin sosiologia panneet viralta.

Yksilöhän on olemassa vain, mikäli se on osa korkeammasta, sosiaalisesta yhteydestä. Kertomus Robinson Crusoesta, individualismin naivi ilmaus, voi vain olla tarina tai sairaloisen mielikuvituksen tuote. Laji, se on yhteiskunnnallinen olomuoto, on elämän varsinainen elävä ja ylläpitävä todellisuus, kuten darwinismi on osottanut, ja kuten kaikki positiiviset tieteet astronomiasta sosiologiaan saakka sen vahvistavat.

18:nen vuosisadan lopussa selitti Rousseau, että ainoastaan yksilö oli olemassa, ja että yhteiskunta on yhteiskunta-sopimuksen (Contrat social) teennäinen tuote. Otaksumalla silloisen historiallisen aseman väistyväin ilmiöiden ja vanhan hallinnon (l'ancien régime) turmeluksen olevan pysyvää, pani hän yhteiskunnan syyksi kaiken pahan, mutta selitti sitä vastoin, että yksilöt ovat luonteeltaan hyviä ja yhtäläisiä. Viime vuosisadan lopulla olivat taasen kaikki tieteet yhtä mieltä siitä, että pitivät yhteiskuntaa luonnollisena tosiasiana johon nähden yksilö on voimaton, zoonfytein eläinheimoista aina korkeampain nisäkkäiden laumoihin ja inhimilliseen yhteiskuntaan saakka.

Tässä en voi lähemmin ryhtyä selvittelemään Fouilléen ja hänen kannattajiensa yrityksiä asettaa sopimuksen mukainen yhteiskuntakäsitys luonnollisen yhteiskunta-käsitteen rinnalle. Ilmeisesti on näissäkin käsityksissä jotain oikeutettua eikä ilman niitä voi täydellisesti perustella maastamuutto-oikeutta. Sopimuksen muoto, josta ei kummassakaan yhteiskunnassa lainkaan ole puhetta yksilön syntyessä s. o. hänen olemassa olonsa ratkaisevana hetkenä, ei myöskään mainittavampaa merkitse yksilön kehittyessä siinä piirissä (milieu) johon hän on syntynyt eikä hänen taipumustensa kehittyessä, jolloin hänen yksilöllisyytensä vaikuttaa vain atoomina yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen rinnalla.

Parhaastaan saa yksilö kiittää yhteiskuntaa silloinkin, kun tämä on sairaloisuuden ja turmeluksen vallassa, joka seikka vain on ohimenevää laatua ja juuri todistaa uuden kehityskauden tuloa.

Jos yksilö voisi elää yksistään, niin eläisi hän tyydyttääkseen toista perusvieteistään, nim. elatusviettiään. Mutta elämän muut oleelliset tarpeet — samaan lajiin kuuluvien olentojen tuottaminen — vaativat yhteiskuntaelämää ja juuri näistä yhteyden ja uudistuksen toiminnoista syntyy se moraalinen ja sosiaalinen tunne, joka opettaa yksilöä elämään yhteiselämää eikä vain itseään varten. Voidaan siis sanoa, että nälkä ja lempi, elämän molemmat perusvietit merkitsevät yhteiskunnassa tasapainoregulaattoria. Lempi on ihmisten enemmistölle kokoontuneen fysiologisen ja psykologisen tarmon pääasiallinen käyttämismuoto, joka tarmo on suuremmassa tai vähemmässä määrässä saatu tai koottu jokapäiväisestä leivästä tai jokapäiväisestä raatamisesta tai kokoontunut lois-eläjän toimettomuudessa. Rakkauden ilot ovatkin ainoat, joilla todellisuudessa on yleinen ja tasa-arvoinen luonne, jotenka myöskin kansa aivan oikein nimittää rakkautta köyhäin paratiisiksi. Raamatun oppi »olkaa hedelmälliset ja lisääntykää» suojaa muuten vallitsevan luokan etuja, sillä erotiikka uuvuttaa etenkin miehen elimistöjä; puutteiden ja palkka-orjuuden kärsimykset unohtuvat sen iloissa ja samalla menettää elimistö, joka ei pääse täydelliseen lepoon, joustavuuttaan.

Mutta kuten tämä sukuelämän vaikutus vastaa siitä eroamatonta väen lisäystä, niin ehkäistään yhteiskuntajärjestyksen pysähtyminen kohoavan kansanaineksen joustavuuden kautta, seikka joka meidän aikanamme on johtanut proletariaatin kuvaavaan ilmiöön, ja sen yhteiskunnallinen kehitys jatkaa määrättyä kulkuaan, jota on mahdoton ehkäistä.

Aikamme positiiviset tieteet ovat kieltämättä todistaneet, että yksilö on olemassa vain lajia, elämän ainoata pysyvää todellisuutta varten, kun sen sijaan 18:nen vuosisadan lopulla luultiin, että yhteiskunta on olemassa yksilön takia, ja siitä vedettiin se johtopäätös, — oppia aavistamattomasti käyttäen — että miljoonia orjuutettuja ja kärsiviä ihmisiä voi ja täytyy olla, jotta muutamat valitut voisivat elää. Meidän päivinämme näkyy, että tieteellinen ajattelu kehittyy sosiologiseen ja sosialistiseen suuntaan poispäin 18:nen vuosisadan jättämästä perinnöstä, liioitellusta individualismista.

Mutta biologia osottaa, ettei myöskään saa mennä päinvastaiseen äärimmäisyyteen, kuten jotkut sosialismin utopiset ja kommunistiset suunnat ovat tehneet. Nämät näkevät vain yhteiskunnan ja unohtavat kokonaan yksilön. Löytyy näet toinenkin biologinen laki, jonka mukaan yhteyden elämä on tuloksena eri yksilöjen elämästä, kuten yksilön elämä johtuu hänen alkeiselimistöjensä yhteisvaikutuksesta.

On nyt kyllin selkeästi todistettu, että sosialismi sellaisena kuin se esiintyy meidän aikanamme on täydellisesti sopusoinnussa tieteellisen ajattelun tulosten kanssa siinäkin, että se vaatii solidaarista yhteiskuntaa haaveperäisen individualismin liioitteluja vastaan. 18:nen vuosisadan lopussa vaikutti individualismi terveellisenä tempauksena, mutta seurauksena siitä vaikutuksesta, jonka rajaton kilpailu häikäilemättä tuo mukanaan, täytyy individualismin johtaa anarkismin »vapauttaviin» räjähdyksiin, anarkismiin, joka saarnaa »yksilöllistä toimintaa» ja joka kokonaan unohtaa inhimillisen ja sosiaalisen etujen yhteyden.

Niin tulemme lopulta viimeiseen darwinismin ja sosialismin väliseen kosketuskohtaan, jossa nämät mitä läheisimmin sulavat yhteen.

VII.

Olemassaolon taistelu ja luokkataistelu.

Darwinismi on osottanut lajin eläintieteellisen kehityksen kulun olemassaolon taistelussa, jota käydään osaksi samaan lajiin kuuluvien yksilöjen osaksi eri lajien kesken. Samalla tavalla on marxilaisuus alistanut yhteiskunnallisen kehityksen luokkataistelun lain alle, johon se ei vain viittaa peitettynä viettinä ja ainoana ihmiskunnan historian tieteellisenä avaimena, vaan jota se myöskin pitää ihanteellisena ja ehdottomana ohjeena valtiolliselle sosialismille, joka sen kautta välttää tunteellisen sosialismin epämääräisen, venyvän ja voimattoman puolinaisuuden.

Kuten elämän kehitys ensinnä on saanut selvityksensä opissa olemassaolon taistelusta ja sen kautta, niin on ihmiskunnan kehityshistoria vasta tullut käsitettäväksi luokkataistelun lain avulla. Vasta sen sovelluttamisen kautta ovat barbarian, alemman kulttuurin ja sivistyksen aikakirjat jotain muuta kuin alati vaihteleva, oikukas, yksilöllisten tekojen kaleidoskooppi; ne esiintyvät valtavana, välttämättömänä draamana, jonka — tietoisasti tai tiedottomasti — määrää niin mitättömiä yksityiskohtia kuin ratkaisevia käänteitä myöten se katoamaton perusvoima, joka löytyy yhteiskuntatiloissa, luonnollisessa ja siksi välttämättömässä elämän ja yhteiskunnallisista voimista käytävän taistelun perusteessa, joista voimista jokainen muu mahti, olkoon sitten siveellinen, oikeudellinen tai valtiollinen, välttämättömästi riippuu. Tästä suurenmoisesta käsityksestä, joka on Karl Marxin katoamaton kunnia, ja joka osottaa hänelle yhteiskuntatieteessä saman paikan joka Darwinilla on biologiassa ja Spencerillä positiivisessa filosofiassa, puhun tarkemmin etempänä, kun ryhdyn määrittelemään sosiologian ja sosialismin rajoja. Tässä yhteydessä muistutettakoon sen sijaan vain toisesta darwinismin ja sosialismin välisestä vertauskohdasta, josta selviää luokkataistelu-käsitteen merkitys; tämä sana tehnee ensi näkemältä vastenmielisen vaikutuksen, ja minä myönnän avoimesti, että itse tunsin samaa, kun en vielä ollut täysin tunkeutunut Marxin opin henkeen ja havainnut sen tieteellistä laatua; mutta itse asiassa sopii tämä käsite yhteen historian alkuperäisempien tosiasiain kanssa ja voi se siis ainoastaan olla välttämätön ohje uuden kehityskauden esiintyessä, joka näkee sosialismin tulevan ja tahtoo sen toteuttaa. Luokkataistelun oppi merkitsee sitä, ettei inhimillinen yhteiskunta, kuten mikään muukaan elävä elimistö, ole samanlaatuinen joukko, enemmän tai vähemmän lukuisain samallaisten yksilöjen yhdenmuotoinen summa, vaan järjestö, joka on kokoonpantu erilaisista ja kohoavan kehityksen mukana yhä enemmän eroavista osista.

Kuten alkueläin miltei yksinomaan on yhdenlaatuista alkulimaa verrattuna nisäkkään erilaisesti kokoonpantuihin kudoksiin, niin on alkuperäisten villien keskuudessa johtajaton parvi kokoonpantu harvoista perheistä, jotka elävät elämäänsä toistensa vierellä aineellisessa naapuruudessa, samalla kun historiallisen ajan tai nykyisyyden yhteiskunnallinen tuote on kokoomus toisistaan erotettuja luokkia, jotka eroavat toisistaan osaksi ominaisen sielullisen ja ruumiillisen perustansa, osaksi perintätietojen ja elintapojen sekä yhteiskunnallisen toimintansa kautta.

Luokat, jotka siten ovat toisistaan erotetut, voivat olla tarkoin rekisteröidyt, kuten Intian kastit, bramiineista sudroihin saakka tai keski-aikaisen Euroopan keisarista ja paavista alas vasalleihin ja ammattikuntain jäseniin saakka, niin että eri luokat eivät saa vaihtaa yksilöitä, jotka syntymänsä kautta kuuluvat niihin, tai voivat ne vähitellen menettää laillisen rajoituksensa, kuten tapahtui Euroopassa ja Amerikassa Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen, niin että yksilö poikkeustapauksessa siirtyy luokasta toiseen, n. s. yhteiskunnallisen kapillariteetin kautta, jokseenkin niinkuin liuvoksen molekyylit osmoottisessa toiminnassa. Kuitenkin pysyvät nämät eri luokat reaalisina, kaikelle lailliselle tasaamiselle vastahakoisina tosiasioina, ainakin niin kauan kuin heidän eroavaisuutensa alkuperäinen pohja pysyy.

Juuri Karl Marx on keksinyt tämän raison d'être'n (olemisperusteen) vuorovaikutuksessa sosiologisten ilmiöiden ja yhteiskuntatilan moninaisuuden välillä sekä selkeämmällä tavalla kuin kukaan muu tehnyt sen käsitettäväksi.

Kuinka paljon nimet, ulkoasu ja vastavaikutus vaihtelevatkin jokaisessa yhteiskuntaelämän vaiheessa, niin on kuitenkin aina inhimillisen elämän traagillisena taustana vastakohta tuotannonvälineitten omistajain, vähemmistön, ja omaisuudettomien, suuren enemmistön välillä.

Sotilaat ja paimenet alkuperäisessä yhteiskunnassa, kun maan joutuessa perheen tai sittemmin yksilön käsiin alkuperäinen kommunismi katosi, — patriisit ja plebejit, lääninherrat ja vasallit, aateli ja aatelittomat, porvaristo ja proletariaatti, kaikki nämät ovat vain saman asiaintilan eri ilmauksia: monopooli ja rikkaus toisella ja tuottava työ toisella puolella.

Nyt on luokkataistelun lain suuri merkitys juuri siinä vakuuttavassa esityksessä, jossa on yhteiskunnallisen kysymyksen oikea selvitys ja jota tietä päästään sen ratkaisuun.

Niin kauan kuin siveellisten, oikeudellisten ja valtiollisten tilojen yhteiskunnallinen perusta ei ollut täysin selkeästi todistettu, kohdistuivat yhteiskunnalliset reformipyrkimykset aivan epävarmasti vaatimuksiin, joiden tarkoitus oli valloittaa yksinomaan välikappaleita: kuten uskonnonvapaus, valtiollinen äänioikeus, yleinen opetus j. n. e. Eikä voidakaan kieltää, että nämät taistelulla saadut edut ovat olleet hyvin hyödylliset, mutta kaikkein pyhin jäi saavuttamatta ja näkymättömäksi suurelle joukolle ja muutamien harvain etuoikeutettujen käsissä olevaa yhteiskunnallista valtaa vastaan jäi jokainen muu päämäärä häilyväksi, juurettomaksi ja erotetuksi siitä hedelmällisestä ja vankasta perustasta, joka yksin voi ajan pitkään lahjottaa voimaa ja elämää.

Meidän päivinämme kun sosialismi, vaikkakaan ei niin terävästi kuin Marxin opissa, on löytänyt kysymyksen ytimen, yksityisen tuotannon välineitten ja maan omistusoikeuden poistamisessa, meidän päivinämme on problemi selkeänä, terävänä ja järkähtämättömänä nykyajan ihmissuvun tietoisuudessa.

Millä tiellä voidaan nyt poistaa niin yhteiskunnallisen ylivallan monopooliseeraus kuin sen tuottama vääryyksien, kärsimysten, tuskien ja vihan ääretön määrä? Luokkataistelun tiellä, luokkataistelun, joka syntyy siten, että jokainen luokka pyrkii säilyttämään ja lisäämään kerran saavuttamiaan etuja ja oikeuksia, ja joka osottaa taloudellisesti voimattomalle luokalle, että tätä taistelua (jonka taistotapoja myöhemmin käsittelen) on käytävä luokka luokkaa, ei henkilö henkilöä vastaan. Problemia ei ratkaista siten, että vihataan, vahingoitetaan ja poistetaan tieltä yksityisiä, hallitsevaan luokkaan kuuluvia henkilöitä; päinvastoin herätetään siten yleisen vastenmielisyyden vastavaikutus yksityistä väkivallantekoa vastaan ja samalla kertaa loukataan periaatetta vastaan, joka käskee kunnioittamaan kaikkia, joilla on ihmiskasvot, mitä periaatetta sosialismi niin äänekkäästi julistaa. Väkivallan teot eivät edistä problemin ratkaisua, sillä nykyisin vallitseva epäterve tila, joka ilmenee joukkokurjuudessa toiselta ja muutamien harvojen nautinnossa toiselta puolen, ei ole yksityisten henkilöjen pahan tahdon vaikutusta.

Tässäkin suhteessa on sosialismi täysin sopusoinnussa positiivisen tieteen kanssa, joka kieltää ihmisen vapaan tahdon ja joka haluaa pitää ihmisten toimintatapoja, sekä yksilöllisiä että kollektivisia, rodun ja ympäröivien olojen seurauksina.

Vastoin alempia, yhtä yksipuolisia teorioja, joiden mukaan sivistys yksinomaan on joko ympäristön tai rodun tuote, olen minä aina, etenkin teoriassani rikollisuuden vaikutteista, esittänyt, että se, sivistys, aina on tulos rodun ja ympäristön yhteisistä vaikuttimista.

Rikos, itsemurha, mielenhäiriö, kurjuus eivät ole vapaan tahdon ilmauksia, kuten spiritualistit opettavat, ja yhtä vähän on kapitalistien vapaa tahto syynä siihen, että työläinen saa tyytyä pieneen palkkaan tai raahustaa elämänsä työttömyydessä ja puutteessa. Jokainen yhteiskunnallinen ilmiö on menneitten historiallisten ehtojen ja ympäristön välttämätön tuote, ja meidän päivinämme on, kiitos helpotetun ja lisääntyneen liikkeen kaikkien maitten kesken, myöskin kaukaisten ja vieraiden maiden tapahtumilla jonkummoinen vaikutus olojen niin monimutkaiseen kulkuun.

Aikamme yksityisomaisuuden vallitessa, jota voidaan rajattomasti periä ja rajattomasti lisätä yhä yleisemmän tieteellisten apuneuvojen käytön kautta raaka-aineitten muokkaamisessa sekä höyryvoiman, sähkön ja yhä kasvavan siirtolaisuusvirran valtavan vaikutuksen kautta, on selvää, että talonpoikien, työläisten ja pienempäin teollisuuden harjoittajat perheiden elanto on näkymättömillä, katkaisemattomilla siteillä yhdistetty koko nykyiseen ihmissukuun ja sen taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin; pumpulin, kahvin ja vehnän sato mitä kaukaisimmissa maissa vaikuttaa miltei kaikkiin maihin aivan kuin auringonpilkkujen muutokset ovat syynä maanviljelyksessä säännöllisesti palaaviin puliin ja niin määräävät miljoonien ihmisten kohtalon.

Jos jonkun sosialistin päähän pistäisi, vaikkakin vain hyväntekeväisyystarkoituksella, perustaa suuri teollisuusyritys antaakseen työttömille työtä tai valmistuttaakseen tavaraa, joka jo on tullut pois muodista eikä ainakaan toistaiseksi ole yleisesti käytännössä, niin hän lopuksi tekisi konkurssin taloudellisten lakien salaisesta vaikutuksesta. Sosialismin kannattaja, joka tahtoisi maksaa työläisilleen kaksin- tai kolminkertaisen palkan käytännössä olevaan verraten, menisi ilmeisesti kumoon samoista syistä, sillä hän joko myisi tuotteensa tappiolla tai panisi ne varastoon, jos hänen hintansa nousisi yli markkina-arvon. Hän tekisi konkurssin ja maailma antaisi hänelle lohdutukseksi »hyvän ihmisen» arvonimen, joka nykyisen kauppamoraalin mukaan on sangen epämääräinen.

Minä puhun Letourneaun mukaan kauppamoraalista. Kirjassaan moraalin kehityksestä erottaa hän moraalin neljä vaihetta: eläimellisen, villin, barbaarisen ja suurporvarillisen kauppamoraalin, jota seuraa vielä korkeammalle kehittyneen moraalin vaihe nim. sosiaalisen moraalin, kuten Malon on sen nimittänyt.

Siis huomioon ottamatta sitä, että suhde työnantajan ja työnottajan välillä voi olla parempi tai huonompi, niin määrää heidän keskenäisen yhteiskunnallisen asemansa kokonaan nykyinen yhteiskuntajärjestys yliarvon lain mukaan, jolla Marx kumoamattomasti osotti, kuinka työnantaja työtä tekemättä voi koota kapitaalia sen kautta, että työläinen joka työpäivänään tuottaa paljoa korkeamman arvon, kuin mihin hänen saamansa palkka nousee yliarvon joka ilman muuta ja vaivatta tulee kapitalistin osaksi, vaikkakin hänen voitostaan laskettaisi pois oikeudenmukainen palkkio siitä työstä, jonka hän teknillisessä johdossa ja hallinnossa toimittaa.

Auringon ja sateen haltuun annettu maa ei itsestään tuota viiniä eikä vehnää, malmi ei itsestään tule esille vuoren uumenista eivätkä kultakasat itsestään lisäänny kassakaapissa niinkuin karjalauma laitumella. Kapitaalin lisääntyminen johtuu yksinomaan raaka-aineen muutoksesta inhimillisen työn kautta. Vain sen kautta, että maanviljelijä muokkaa ja möyhentää maata, kaivosmies kaivautuu vuoreen, tehtaalainen hoitaa konetta, kemiantutkija tekee kokeitaan, insinööri suunnittelee koneita j. n. e., voi maanomistaja tai kapitalisti toimittamatta muuta kuin perinnön vastaanottamisen tai pysymällä poissa tiluksiltaan vuosi vuodelta varmasti ottaa vastaan tuotteita, joita toiset luovat hänen laskuunsa kurjaa asuntoa ja niukkaa leipää vastaan, usein sen lisäksi riisikenttien tai suomaiden tarttuma-aineiden, kaivosten ja tehtaiden kaasujen myrkyttäminä ja ilman ihmisarvoista elantoa. Senkin järjestelmän aikana, jota nimitetään sanalla mezzadria, ja jota on kiitetty käytännölliseksi sosialismiksi, pysyy ihmeenä, kuinka maanomistajan talossa, huolimatta siitä ettei hän tee työtä, kuitenkin löytyy viljaa, öljyä ja viiniä kylliksi miellyttävää elantoa varten, samalla kuin maanvuokraajan täytyy jokapäivä työskennellä kovasti hankkiakseen leipää itselleen ja perheelleen. Tämän vuokrajärjestelmän vallitessa on tosin kaikkein pahin kadonnut, nim. elämisen epävarmuus ja työttömyyden kauhu, jotka aina uhkaavat työläisiä niin maalla kuin kaupungissa. Mutta oleellisesti pysyy problemi samana tämänkin mallikelpoisen sopimussuhteen aikana ja yhä täytyy kymmenen hengen raataa huonoissa oloissa, jotta yksi voisi elää hyvin tekemättä työtä.

Sellainen on yksityisomaisuuden rakenne ja sellaiset ovat sen, omistajienkin tahtoa vastaan ilmenevät, vaikutukset. Siksi on jokainen väkivallanteko yksityistä henkilöä vastaan, olkoon hän kuka tahansa, tarkotukseton ja hyödytön; yhteiskunnan koko suunta on muutettava, koko yksityisomaisuuden järjestelmä on poistettava, ei jakamisen kautta kuten niin usein on sanottu — joka seikka vain veisi vielä onnettomampaan uuteen omistukseen, joka taasen vuoden kuluttua joutuisi vapaan kilpailun leikkipalloksi, — vaan on kollektiivinen ja sosiaalinen maan ja tuotannonvälineiden omistus astuva yksityisomaisuuden sijaan; perinpohjainen uudistus, jota tosin ei voida saavuttaa kabinetti-määräysten kautta (kuten monet tahtovat esittää sosialistein tarkottavan) vaan joka jo on alkanut ja leviää hetki hetkellä suoraan tai epäsuorasti kasvaen päivästä toiseen; suoraan, sillä sivistys on edistys siinä, että yksilöllinen omaisuus ja yksilölliset toiminnat yhäti korvataan sosiaalisilla. Tielaitokset, rautatiet, posti, katuvalaistus, vesijohto, museot, opetus j. n. e. olivat parivuosikymmentä sitten vielä suureksi osaksi yksityisten käsissä ja tuskinpa voitanee otaksua, että tämä suoranainen sosialiseeraus juuri nyt pysähtyisi, kun uusiaikaisen elämän kaikki elinvoimaiset liikkeet ovat niin nopeaan kehittymässä, epäsuorasti lopullisena seurauksena yhteiskunnallisesta individualismista, jonka kannattajia nimitetään porvareiksi keskiajan kunniallisten kansalaisten mukaan, jotka asettuivat asumaan feodalilinnan suojaan tai kirkon turviin ja pitkä-aikaisen, tarkoitusperäisen työn jälkeen tekivät 18:nen vuosisadan lopulla vallankumouksensa, jonka kautta he pääsivät valtaan käsiksi nyt täyttääksensä muutamia historian komeita lehtiä kansallisilla vapaustaisteluilla ja heteen ihmeellisellä sovelluttamisella tekniikkaan. Siitä huolimatta osottavat he meidän aikanamme ylöspäin johtavalla kehitysradallaan epäämättömiä hajaannuksen merkkejä, joka muuten on välttämätön aina, kun yhteiskunta on uusittava toista kehitysvaihetta varten.

Yhteiskunnallinen individualismi vaalii viime johdannaisenaan omaisuuden jatkuvaa kokoutumista yhä pienempään omaisuuksien lukuun. Miljardööri on äsken muodostettu sana 19:nellä vuosisadalta ja ilmaisee se havainnollisesti sen tosiasian, jolle Henry George perustaa yhteiskunnallisen individualismin historiallisen lain, jonka mukaan rikkaat yhä rikastuvat ja köyhät yhä köyhtyvät. Mitä pienempi niitten luku on, joitten hallussa ovat maa ja tuotannon välineet, sitä helpompi on selvästikin, korvauksella tahi ilman, asettaa heidän sijalleen yksi ainoa omistaja, joka ei ole eikä voikaan olla kukaan muu kuin — yhteiskunta. Maa on yhteiskuntarakennuksen fyysillinen perusta ja on sen takia järjetöntä, että se kuuluu muutamille harvoille henkilöille eikä koko kansalle, yhteiskunnalle. Niin, se on melkein yhtä järjetöntä kuin jos parilla kapitalistilla olisi monopoolina ilma. Pakkoluovutus (expropriation) on sosialismin viimeinen määrä, mutta tätä ei selvästikään voi saavuttaa, jos vain käännytään sitä tai tätä maanomistajaa tai kapitalistia vastaan; jos niin tehtäisiin, niin olisi se individualistista sodankäyntiä, jonka täytyisi jäädä tuloksettomaksi tai joka äärettömällä voimain tuhlauksella voisi saavuttaa vain mitättömiä, puolinaisia ja tilapäisiä tuloksia.

Sen tähden kun minä näen politiikon, joka taistellen väsyttää itsensä jokapäiväisillä vastalauseilla ja loppumattomilla persoonallisilla hyökkäyksillä, niin että lopulta sekä valtiopäivät että yksilöt tottuvat tähän yksitoikkoiseen puhetulvaan, niin tuntuu hän minusta eriskummaiselta terveydenhoitajalta, joka tehdäkseen suomaan asuttavaksi ampuu revolverilla jokaista hyttystä sen sijaan, että puhdistaisi tartunta-aineisen ilman sopivan ojituksen kautta. Siis pois hyökkäykset ja väkivallanteot yksityisiä henkilöitä vastaan ja sen sijaan ylös luokkataisteluun, taisteluun siinä mielessä, että työläisten suurin osa kaikilla työaloilla tulisi tietoiseksi tästä perustotuudesta ja etujen vastakohdasta vallitsevan luokan suhteen, jotta tarkotusperäisen järjestäymisen kautta päästäisi yhteiskunnalliseen valtaan käsiksi toisten, julkisten elämänvoimien kautta, jotka meidän päiviemme sivistys myöntää vapaille kansoille. Tosin voidaan kenties otaksua, että vallitsevat luokat ennenkuin antavat perään, kaikkialla pyrkivät rajoittamaan niitä perustuslaillisia vapauksia ja oikeuksia, jotka olivat heille vaarattomat niin kauan kuin niitä käytti järjestäymätön työväenluokka, joka ikäänkuin hypnotiseerattuna seurasi puhtaasti valtiollisia puolueita. Aina viimeisiin aikoihin saakkahan ovat radikaalit, joilla oli työväen äänet, esiintyneet sangen vanhoillisesti yhteiskuntajärjestyksen ja omaisuuden peruskysymysten suhteen.

Luokkataistelua siis, toinen luokka toista vastaan, ja keinoilla, joista puhun myöhemmin samalla tutkien yhteiskunnallisen uudistuksen eri muotoja. Mutta luokkataistelua darwinisessa merkityksessä, joka taistelu ihmiskunnan historiassa kertaa lajien välisen olemassaolontaistelun suurenmoisen draaman, sen sijaan että alennuttaisi hurjaan ja tarkotuksettomaan nyrkkitaisteluun mies miestä vastaan.

Lopetan tähän — vaikka esitystä darwinismin ja sosialismin yhteenkuuluvaisuudesta voisi jatkaa paljoa pitemmälle — osotettuani vääräksi sen väitteen, että nykyisen tieteen molemmat päävirtaukset olisivat vastakkaiset.

Virchowin terävänäköisiin huomioihin darwinismin ja sosialismin yhteensopivaisuudesta liittää Leopold Jacobi seuraavat historialliset huomautukset: »V. 1859 ilmestyi miltei samaan aikaan Darwinin pääteoksen kanssa kirja, joka lähtien aivan toisista edellytyksistä pyrki samaa päämäärää kohti ja aiheutti sosiaalisten tieteitten täydellisen uudistuksen, joka kuitenkin kauan jäi huomioon ottamatta; sen nimi on: 'Valtiollisen talouden arvostelua', kirj. Karl Marx^[3] ja oli se hänen suuren teoksensa 'Kapitaalin' edelläkävijä. Mitä Darwinin teos lajien synnystä merkitsee elimellisen elämän kehityksen tutkimuksessa ihmiseen saakka, sama merkitys on Marxin kirjalla inhimillisen yhteiskunnan, valtioitten ja ihmissuvun sosiaalisten muotojen synnyn ja kehityksen selvittäjänä.»

Kuten Saksa on osottautunut darwinismin ja sen kehityksen hedelmälliseksi maaperäksi, niin on sama maa myös tullut sosialististen aatteiden itsetietoisen, suunnitellun ja voittamattoman levittämisen kentäksi. Siksipä saakin Berliinin kirjakauppojen akkunoissa — niiden joilla on sosialistista kirjallisuutta kaupan — nähdä kunniapaikoilla Charles Darwinin ja Karl Marxin teokset.

Takaisin sisällysluetteloon

II osa.

Kehitysoppi ja sosialismi.

Myöskin yleisestä kehitysteoriasta, joka lukuunottamatta yksityisiä riidanalaisia kohtia muodostaa aikamme tieteellisen ajattelun ytimen, on tahdottu väittää, että se olisi ehdottomasti vastakkainen sosialismin teorioille ja käytännöllisille ihanteille.

Mutta tämä riippuu ilmeisesti väärinkäsityksestä.

Jos sosialismilla tarkotetaan kaikkia niitä vaihtelevia, tunteellisia harrastuksia, jotka kylläkin ovat pyrkineet ilmenemään teennäisissä, utopisissa luomuksissa, ja jotka tahtoisivat yhdellä taika-iskulla uudistaa maailman, jossa elämme, niin on täysin oikein sanoa, että tieteellisen kehitysteorian täytyy hyljätä kaikki tämän taantuvaisen tai kumouksellisen, joka tapauksessa haaveellisen ilmalinnapolitiikan ennakkoluulot ja kuvitelmat.

Vastustajaimme onnettomuudeksi on kuitenkin meidän päiviemme sosialismi aivan toista kuin Marxin aikuinen. Sillä ei ole, lukuunottamatta sitä, että se yhä on vastalause olevia, pitämättömiä oloja vastaan sekä että se sisältää paremman tulevaisuuden toiveen, mitään yhteistä aikaisemman sosialismin kanssa — ei loogilliseen rakenteeseensa eikä vaatimuksissa nähden — ei muuta kuin selkeämpi, niin, kiitos kehityshistorian oppien, matemaattisella tarkkuudella piirretty kuva tulevasta maailmanjärjestyksestä, joka on perustettu maan ja tuotannonvälineitten yhteisomistukselle.

Lähempi kolmen oleellisimman — väitetyn — sosialismin ja tieteellisen kehitysopin vastakohdan tutkistelu on todistava tämän väitteen.

Itse asiassa johtuu marxilainen sosialismi suoraan kehitysopista, niin, se ei oikeastaan ole muuta kuin kehitysteoriain loogillinen ja johdonmukainen sovittelu yhteiskuntakysymyksen ratkaisuun.

VIII.

Taloustiede ja sosialismi kehitysopin valossa.

Sosialismi opettaa, etteivät nyt vallitsevat yhteiskuntaolomme ole mitenkään pysyvät, muuttumattomat, vaan muodostavat ne pikemmin ohimenevän kehitysasteen, jota seuraa toinen aste, kokonaan toisin muodostunut yhteiskuntamuodostus.

Että tämä olojen uudesti järjestely on käyvä kollektiviseen ja sosialistiseen eikä individualiseen suuntaan, se juuri esiintyy viimeisenä positiivisena tuloksena darwinismin ja sosialismin suhteitten tutkimuksista.

Tässä tahdon nyt heti väittää, että sosialismin perusaate, huomioon ottamatta muutamia uuden järjestyksen yksityiskohtia, joihin myöhemmin palaan, ei ollenkaan ole tieteellisen kehitysopin kanssa vastakkainen.

Missä on sitte oleellinen erotus porvaristopuolueitten valtiotalouden ja sosialismin välillä? Klassillinen kansantalous on puolustanut ja puolustaa väitettä, että sen tutkimat ja selittämät, rikkauden tuotantoa ja jakoa koskevat lait ovat luonnonlakeja. Mutta ei siinä mielessä, että ne luonnon välttämättömyydellä olisivat riippuvaiset yhteiskunnallisen elimistön olemuksista (joka olisikin sangen oikein), vaan siinä mielessä, että ne ovat ehdottomia lakeja, ihmissuvun sisäisiä määräyksiä kaikkina aikoina ja joka paikassa, jonka takia ne pysyvät aivan liikkumattomina, joskin erikoisiin kohtiin sovitettuina sallivatkin vähäpätöisiä ja toisarvoisia muodosteluja.

Tieteellinen sosialismi esittää sitä vastaan väitteen, että taloustieteen, aina Adam Smithistä alkaen, asettamat lait tosin sopivat sivistyneen yhteiskunnan nykyisiin oloihin, ja että niillä on verrannollinen pätevyys siihen ajankohtaan nähden, jonka selvittelystä ne johtuvat, mutta että ne eivät vastaa todellisuutta, jos tahtoo sovittaa niitä muinaisiin tai esihistoriallisiin aikoihin, ja ettei niiden kautta saa kaikkia tulevaisuuden virtauksia kivetyttää.

Ei voi olla epäilystä siitä, kumpi väite, klassillinen vaiko sosialistinen, enemmän vastaa yleisen kehitysopin tieteellistä teoriaa. Spencerin niin nerokkaasti perustama kehitysfilosofia, joka on hedelmöittänyt ja vienyt eteenpäin sitä suuntaa, jonka historiallinen oikeus- ja kansantaloudellinen koulu on valmistanut, on lahjoittanut uusiaikaiselle tutkijalle välttämättömän kompassin, ajatuksen: että kaikki on liikkeessä, että nykyaika — tämä nivel mailman kehitys-kulussa vain on seuraus edellisistä, luonnollista, välttämättömistä muutoksista, jotka kulkevat taapäin ajan äärettömyyteen, ja että tulevaisuus epäilemättä on eroava nykyisyydestä, niinkuin nykyisyys eroaa menneistä ajoista.

Spencerin oppi on täten koko inhimillisen tiedon alueella antanut tieteellisen todistuksen Leibnitzin ja Hegelin abstraktisille ajatuksille, että »nykyaika on menneitten aikain tytär, mutta tulevaisuuden äiti», ja että »ei mitään ole, vaan kaikki tulee». Ennen kaikkea on Lyell ihmeteltävän selkeästi geologian alalla todistanut, että mitä maapallomme muutosteoriaan tulee, on perinnäisen, äkillisiin katastrofeihin perustuvan kuvitelman sijalle asetettava tieteellinen käsite maakuoren jokapäiväisestä ja asteettaisesta muutoksesta. Tosin on Spencerin muuten kaikki käsittävä tieto riittämätön valtiollisen talouden alueella, ainakaan ei hän ole tuonut esille yhtä suuria tietoja tältä kuin luonnontieteelliseltä alueelta, mutta siitä huolimatta pysyy sosialismi hänen nuoruudenraikkaissa ajatuksissaan vain tieteellisen kehitysteorian loogillisena sovelluttaneena yhteiskuntaoppiin ja kansantalouteen.

Siksipä juuri Karl Marx lopettaakin Darwinista ja Spenceristä lähteneen tieteellisen vallankumouksen; se ilmenee jo hänen kuulussa manifestissaan^[4] v. 1847, jonka hän kirjoitti yhdessä Engelsin kanssa, ja joka ilmestyi kymmenen vuotta ennen kuin Spencerin kehitysoppi (First principles) ja jonka selkeä ja mahtava synteesi on ihmeteltävä; hänen myöhemmät etevimmät teoksensa »Valtiollisen talouden arvostelua» (1859) ja Kapitaali» (1867) perustelevat ja kehittävät hänen jo manifestissa lausumiaan perusajatuksia.

Vanhan metafyysillisen ajatustavan pitäessä siveyttä, oikeutta ja kansantaloutta johtuvina ehdottomista ja ikuisista laeista platoonisen ajatuksen merkityksessä sekä kohdistaessa katseensa ainoastaan historialliseen aikaan ja käyttäessä tutkimuskeinonaan vain filosoofien deduktiivista fantasiaa, jonka kautta monet miespolvet olivat osotetut absoluuttisuuden ja dualismin ajatuspiiriin, kohoaa positiivinen tiede monismin mahtavaan synteesiin. Sille on olemassa vain yksi asia, voima ja aine eroamattomassa yhteydessä käsittävä todellisuusilmiön, joka ainaisessa liikkeessä ollen pukeutuu yhäti uusiin muotoihin ajan ja paikan mittamäärän mukaan; ja niin on positiivinen tiede täydellisesti muuttanut uusaikaisen ajatuksen suunnan. Sille ovat siveys, oikeus ja politiikka vain järjestelmiä yhteiskunnan taloudellisen tilan perustalla, jonka mukana ne muuttuvat leveysasteelta toiselle ja vuosisadasta toiseen.

Tämä on se suuri nerokas ajatus, jota Karl Marx on käyttänyt »valtiollisen talouden arvostelussaan», jota teosta etempänä käsittelen, siinä määrin kuin se koskettelee kulttuuritilojen yhtenäistä alkua; kosketelkaamme tässä sen toista ajatusta, sitä nim., joka käsittelee taloudellisen elämän yhäti rajatonta muuttuvaisuutta esihistoriallisista ajoista meidän päiviimme saakka.

Kaikki vaihtuu; siveelliset säännöt, uskonkappaleet, porvarillisen oikeuden ja rikoslain mittakaavat, valtiojärjestykset, kaikki on verrannollista ja riippuvaa siitä historiallisesta ja maantieteellisestä kehitysasteesta, joilla ne ilmenevät.

Euroopassa ja Amerikassa on vanhempain murha pahin rikos, mitä taidetaan ajatella, mutta Sumatralla on se ansiokas ja uskonnon pyhittämä teko, ja ihmissyönti on keski-Afrikassa yhtä sallittu kuin esihistoriallisessa Euroopassa.

Perhe, jota on tuskin huomattavissa sukupuolisekaannuksen (promiskuiteetin) alkuperäisenä aikana, saa säännöllisen muodon monimiehisyyden (polyandrian) ja äitivallan (matriarkaatin) kautta, jolloin elintarpeiden puute tekee väestön vähäisemmän lisäyksen toivottavaksi. Sen muoto muuttuu monivaimoisuudeksi (polygamiaksi) ja isävallaksi (patriarkaatiksi), kun tämä taloudellinen vaikutin ei enää ole ehdottomasti vallitseva, kunnes se historiallisena aikana pukeutuu yksiavioiscen muotoon, joka varmasti on paras ja tähän saakka korkein, niin paljon kuin sen tuleekin vapautua erottamattomuuden ja verhotun laillistetun prostitutionin sovinnaisesta pakosta, jotka meidän päivinämme tahraavat sitä. Jäisivätkö siis omistusolot ikuisesti muuttumattomiksi tässä äärettömässä, yhä syvemmälti käyvien ja muuttelevaisten yhteiskunnallisten laitosten ja siveellisten periatteitten virrassa? Olisiko omaisuus nykyisessä yksityisessä, maan ja tuotannonvälineitten monopoolimuodossaan ainoa ikuinen ja muuttumaton kaikkien ilmiöitten joukossa? Semmoinen on kuitenkin kansantaloudellisen ja juriidisen oikeauskoisuuden oppi, jonka keskuudessa vain tieteellisesti ja valtiollisesti radikaalien pieni joukko on taipuvainen tekemään kehitysteorialle sen myönnytyksen, että yhteiskunnallisen elämän toisarvoisten laitosten täytyy olla muutettavissa, että niiden väärinkäytökselle perustuvat seuraukset ovat lievennettävissä, mutta että ei saa koskea itse periaatteeseen. Tämän mukaan on muutamille henkilöille täysin luvallista anastaa omakseen maa ja tuotannon välineet, jotka ovat koko yhteiskunnan elinehdot ja jotka siis ovat ainaiseksi niitten harvain haltuun annetut, joitten huostassa ovat elämän luonnolliset perusteet.

Tämä taistelevien puolueitten asema kuvastelee tarkasti ne vastakohdat, jotka myös tavataan vapaan tahdon kysymyksessä, jonka suhteen vanha metafysiikka ja uusaikainen monismi ovat yhtä sovittamattomasti vastakkain, samalla kun välityspuolue ei tosin kokonaan tunnusta vapaan tahdon teoriaa, mutta kuitenkin arvelee että osaksi on tahdon vapauden katsottava vallitsevan, sillä muutenhan ei olisi viattomuutta eikä syyllisyyttä, ei ansiota eikä vikaa. Tässäkin kysymyksessä ovat vanhoilliset ja positivistit taistelevina puolina ja viimemainitut hyväksyvät kokeille perustuvan tieteellisen vakaumuksen; mutta mukava eklektisismi istuutuu kahden tuolin väliin ja vahvistaa sosialistisen opin, että vain löytyy kaksi eri puoluetta: individualistinen (vanhoilliset, vapaamieliset ja radikaalit) sekä sosialistinen.

Kun molemmat peruslauseet näin ovat selkeästi ja yksinkertaisesti esitetyt — klassillisen taloustieteen ja oikeusopin ja oikeauskoisuudesta poikkeavan oikeus- ja yhteiskuntaopin päälauseet — niin on riidan ensi kohta ratkaistu nim. se, että kehitysoppi missä tapauksessa tahansa on täydellisesti sopusoinnussa sosialismin johtopäätösten kanssa, mutta että se sitävastoin vastustaa yhteiskuntataloudellisen ja oikeusopillisen kaavamaisuuden sosialistisvastaisia väitteitä.

IX.

Näennäisen taantumuksen laki ja yhteisomaisuus.

Sosialismin vastustajat ovat tosin myöntäneet, että se vaatimuksineen yhteiskunnan uudistukseksi näyttää soveltuvan yhteen kehitysteorian kanssa, mutta siitä ei kuitenkaan seuraa, että sitä pidettäisi mahdollisena ja puolustettaisi sen loppuvaatimusta, ainakaan ei yhteiskunnallisen omaisuuden toimeenpanemista yksilöllisen sijaan; päinvastoin juuri tämä vaatimus muka rikkoisi kehitysoppia vastaan ja olisi sen takia vähintäin järjetön ja utopinen. Pääasiallinen vastakkaisuus sosialismin ja evolutioniopin (kehitysteorian) välillä olisi siinä, että palautuminen maan yhteisomistukseen merkitsisi samalla taka-askelta alkuperäiseen raakalaiskulttuuritilaan. Näin ollen sosialismi tosin tahtoisi uudistusta, mutta sellaista, joka osottaisi taapäin ja kävisi yhteiskunnallisen kehityksen virtaa vastaan, tämä kehityshän on kulkenut alkuperäisestä maan yhteisomistuksesta nykyiseen yksilöllisen omistuksen järjestelmään, joka on edistyneen kulttuurin merkki. Sosialismi siis merkitsee tässä tapauksessa barbariaan palautumista.

Täysin oikeahan on selitys, että yhteinen maaomistus monessa suhteessa merkitsee palautumista alkuperäiseen yhteiskuntajärjestelmään. Mutta ne johtopäätökset, joita tästä on vedetty, ovat täydellisesti virheelliset ja epätieteelliset, sillä ne ovat asetetut kokonaan sivuuttamalla tärkeän kehityslain, joka tosin on vähän huomattu, mutta ei silti vähemmän tosi. Sen muodosti valitettavasti liian aikaisin kuollut ranskalainen lääkäri Dumont; minäkin olen siihen viitannut jo ennenkuin politiikkona olin selittänyt olevani sosialisti ja esityksessäni rikosoikeudellisesta yhteiskuntaopista olen tehnyt selkoa tämän lain merkityksestä.

Se opettaa, että yhteiskunnallisten laitosten palautuminen alkuperäisiin muotoihin ja vaiheisiin on pysyväinen ilmiö. Jo v. 1881 on Cognetti de Martiis kirjassaan »Yhteiskunnallisen kehityksen alkuperäisistä muodoista» ilmaissut heikkoa tämän lain aavistusta lopettaessaan tämän teoksensa jokseenkin epämääräisellä viittauksella, että tulevaisuuden yhteiskunta-taloudellisessa kehityksessä voisi mahdollisesti taaskin esiintyä alkuperäisiä muotoja, niinkuin ne vallitsivat tämän kehityksen alkaessa.

Tässä muistuu mieleeni, että opintoaikanani Bolognassa kuulin opettajani Carduccin usein lausuvan, että muodoltaan ja sisällöltään ei kaunokirjallisuuden edistysaskel ole muuta kuin sen muodon ja sisällön uudesti esiintymistä, joka ensimäisillä kirjallisilla ilmiöillä oli itämais-kreikkalaisessa mailmassa; muuten on meidän päiviemme tieteellinen monismi pitkä-aikaisen metafyysillisen harhailemisen ja haaveilemisen jälkeen jossakin suhteessa vaan palautumista kreikkalaisten filosoofien sekä suuren ajattelija-runoilijan Lucretiuksen aatteisiin. Lukuisat ja vakuuttavat esimerkit todistavat tällaisen palautumisen yhteiskunnallisen elämän alkuperäisiin muotoihin tapahtuvan.

Minä olen jo uskonnosta puhuessani huomauttanut, että uskonnollisessa kehityksessä ilmenee samallaista: ihmissuvun lapsuuden aikana toivottiin tultavan autuaiksi täällä maan päällä; sitten seurasi pitkä ajanjakso, jolloin toiveet olivat kääntyneet toiselle puolen haudan, ja meidän päivinämme pyritään taasen toteuttamaan paratiisia ihmissuvun maallisen elämän aikana, kuitenkin sillä erotuksella, että voidaan vain toivoa sitä tulevia miespolvia ei nykyaikaa varten.

Spencer on osottanut sosiologiassaan, että politiikassa väistyy kansan tahto, joka alkuperäisissä oloissa oli todellinen ylivaltias, vähitellen yksityisen tahdon ja sittemmin vähälukuisen, etuoikeutetun luokan tahdon tieltä, joka luokka oli etevässä asemassa sukuperän, omaisuuden, ammatin, sotapalveluksen t. m. puolesta sekä että kokonaisuuden tahto lopuksi kansanvallan muodossa taasen pyrkii korkeimpaan valtaan yleisen äänioikeuden, kansanäänestyksen, välittömän kansan lainsäädännön y. m. kautta.

Rikosoikeus, joka alkuperäisesti esiintyi yksinkertaisena puolustuksena yhteiskuntavihollisia tekoja vastaan pyrkii saattamaan jälleen voimaan rangaistuksen suojelemistarkotuksen ja vapauttamaan sen kaikista jumaluusopillisista, sovittavaan oikeuteen viittaavista vaatimuksista, jotka tahdon vapautta esittävän hypoteesin mukana ovat hiipineet alkuperäiseen turvallisuusajatukseen. Uusaikainen, rikoksen luonnollisia ja yhteiskunnallisia vaikutteita koskeva tutkimus on osottanut, kuinka järjetöntä ja mahdotonta on punnita ja mitata rikollisen syyllisyyttä lainsäädännön ja oikeuden käytön kautta sekä sen mukaan määrätä rangaistuksia; uusi tutkimus on päinvastoin osottanut, että täytyy rajoittua lyhemmäksi tai pitemmäksi aikaa poistamaan henkilöt, jotka eivät sovi kansalaiselämään, niinkuin järjestetyissä oloissa tehdään hulluille, ja tartuntatautisille henkilöille.

Sama on laita avioliitonkin kehityksen. Se helppous, jolla avioliitto alkuperäisissä oloissa voitiin hajottaa, meni kokonaan hukkaan teologian ja spiritualistisen mailmankatsomuksen ankaran herruuden alla; ikäänkuin tämän aatteen loihtimina uskottiin, että »vapaa tahto» sanallaan »tahdon» voi ja täytyi ikuisiksi ajoiksi määrätä ihmisen kohtalon, tämä pieni sana, joka lausutaan sulhasen ja morsiamen niin vähän pysyväisessä mielentilassa. Mutta kokemus ja välttämättömyys vaativat palautumista tämän sopimuksen vapaaseen ja yksinkertaiseen muotoon ja jo nyl merkitsee lisääntyvä helppous, jolla yhä useammin sattuvat erot tapahtuvat, palautumista tämän avioliiton alkuun, joka on samaa kuin perheen, tämän yhteiskunnan alkuelimistön uudistus.

Tämä on voimassa myös omaisuuden jakoon nähden. Täytyyhän Spencerinkin myöntää, että kehityksen suunta käy takaisin alkuperäiseen kollektivismiin, sitten kuin maan omaksuminen ensin perheen, sitten yksilön haltuun on kohonnut huippuunsa, monessa maassa (lex Torrens)^[5*] on maa muuttunut jonkinmoiseksi irtaimistoksi, joka voidaan luovuttaa yhtä helposti kuin yhtiön osake.

Todistukseksi tästä esitän individualistista muuten käyvän Spencerin lauseita:

»Ensi näkemältä, on likellä päätelmä että ehdoton maan yksityisomistus on lopullinen tila, jonka toimeenpanemaan teollinen aikakausi on määrätty. Kuitenkaan ei voi väittää, että tätä lopullista tilaa tähän saakka olisi saavutettu, vaikka industrialismi aina on pyrkinyt muuttamaan jokaisen omaisuuden individualiseksi.

»Kerran on tunnustettu inhimillisten olentojen omistaminen oikeudeksi, joka ei meidän aikanamme kuitenkaan enää ole voimassa. Pari vuosisataa sitten olisi voinut uskoa, että periaate: ihmisen omistusoikeus ihmiseen; olisi kehittymässä lopullista vahvistustaan kohti.^[6*] Mutta sivistys on seuraavana kehityskautena ottanut toisen suunnan ja lakkauttanut ihmisen omistusoikeuden toiseen ihmiseen nähden. Niinpä voi yhä etenevien kulttuuri-edistysten tapahtuessa tulla siihen, että maan yksityisoikeuden täytyy hävitä.»

Tästä jo v. 1850 »Social Statics» teoksessa lausumastaan ajatuksesta on Spencer pitänyt kiini viimeisessäkin kirjassaan »Justice» (v. 1892). Mutta Henry Georgen ainoana pelastuskeinona vaatima ja Gladstonen Irlannin kysymyksen ratkaisuksi esittämä maanomistuksen yhteiskunnan haltuun ottaminen näyttää kuitenkin Spenceristä mahdottomalta toteuttaa, ja hän tulee niin siihen tulokseen, »että yhteiskunta tosin on maan lähin omistaja», mutta että syvällisempi tutkimus on johtanut hänet siihen tulokseen, että myöskin täytyy pitää yllä individualistista oikeutta maahan, vaikkakin samalla kertaa laskea se valtion ylivallan alaiseksi. Valitettavasti osottaa Spencerin teos »Justice», kuten hänen muutkin myöhemmät teoksensa esim. hyväntekeväisyydestä, hedelmätöntä subjektiivisuutta, joka suuresti eroaa hänen ensi teostensa rikkaasta tosiasiain aarteesta ja kantaa surullisia ukkomaisuuden merkkejä, johon hänenkin mahtavain ajatus-elintensä täytyi painua. »Justicessa» esiintyvä syvällisempi tutkimus esittää seuraavat kaksi päätodistetta: 1. nykyiset maanomistajat eivät ole niiden jälkeläisiä, jotka ensin valtasivat ja tekivät monopooliksi maan, vaan ovat useimmin hankkineet sen vapaitten sopimusten kautta. 2. yhteiskunnalla on omistusoikeus neitsyeelliseen maahan, semmoisena kuin se oli ennenkuin omistaja oli sitä viljellyt, parantanut ja varustanut rakennuksilla j. n. e.; mutta olisipa miltei mahdotonta hankkia korvausta näistä töistä ja uhrauksista.

Ensimäinen näistä merkitsisi tosin jotain, jos sosialismilla olisi tarkotuksena rangaista nykyisiä omistajia; mutta itse asiassa täytyy yksilöllisen oikeuden, kun yhteiskunta yhteiseksi hyväksi vaatii maaomistuksen luovuttamista väistyä yhteiskunnallisen oikeuden tieltä, kuten muuten tapahtuukin jo meidän päivinämme; tässä en käsittele kysymystä korvauksesta. Mitä toiseen todistuskappaleeseen tulee, niin muistettakoon, että maan parannukset eivät ole yksinomaan seurauksia omistajan persoonallisesta toiminnasta eivätkä hänen ansiotaan, vaan riippuvat ne myös monien työläissukupolvien kokoontuneesta vaivasta ja elinvoimasta, työläisten, jotka ovat muokanneet maan saavutettuun kulttuuritilaan saakka ja juuri toisten hyväksi; itse asiassa on siis yhteiskunnallinen elämä, yhteiskunta itse päätekijä maan parantamisessa, niinkuin tientekojen hallinto, rautatiet, maanviljelyskoneiden keksiminen ovat ilman muita kuluja omistajan puolelta aivan ilmeisesti antaneet maalle tuntuvan arvonlisän.

Mitä nyt tulee maan luovutuksesta suoritettavan korvauksen mahdottomuuteen ja tapaan, niin on vaikea käsittää, miksi tämän hyvityksen täytyisi olla täydellisen ja rajattoman; täytyyhän omistajan nytkin pakkoluovutuksessa yhteiseksi hyväksi erota omaisuudestaan, jolla on häneen nähden tunnearvo, kallisarvoisista muistoista riippuva, eikä hän saa tätä erikoista arvoa korvatuksi. Yleisluovutuksessa, jota muuten helpottaa maaomistuksen kokoontuminen yhä harvempien suurtilallisten käsiin, riittäköön se, että näille maaruhtinaille taataan tyyni ja miellyttävä elanto koko heidän ijäkseen, jotta luovutus noudattaisi mitä ankarimman oikeuden kaikkia muotoja.

Niin epätäydellinen ja tilapäinen kuin jo nyt huomattava omaisuuden sosialiseeraus onkin, niin on se kuitenkin selkeä ja yhtäjaksoinen, eikä mitenkään nyt enää voi kieltää sitä, että omaisuusmuodon taloudellinen ja sen mukana myös oikeudellinen puoli osottaa yhä kohoavaa ylivoimaa yhteiskunnan eduissa ja oikeuksissa yksilön etuja ja oikeuksia vastaan; kehityksen keskeyttämätön kulku on juuri tämän ylivoiman kautta paneva toimeen maan ja tuotannon välineitten yhteisomistuksen.

Sosialismin perusaate on siis täydellisessä sopusoinnussa näennäistä taantumusta esittävän yhteiskunta-opillisen lain kanssa, jonka luonnolliset perusteet Loria erinomaisesti on esittänyt. Hän osottaa kuinka alkuperäinen ihmissuku ympäröivien olojen ensi vaikutteiden mukaan vetää elämänsä yksinkertaisimmat ja alkuperäisimmät peruspiirteet. Sittemmin lähtee älyllisen sivistyksen ja kehitystä johtavan, aina kasvavan yhteenliittymisen edistysaskeleista analyyttinen oleellisten ainesten kehitys, joka ilmenee jokaisen laitoksen idussa; kun tämä analyysi, jota tehtäessä eri suuntiin käyvän liioittelun takia usein tullaan eri ainesten vastakohtaan, on kerran suoritettu, niin yhtyy ihmiskunta saavutettuaan korkean kehitysasteen lopulliseen näitten eri ainesten yhtymiseen ja palaa niin lähtökohtaansa — tosin sillä rajoituksella, lisään minä, että tämä palautuminen alkuperäiseen ei ole mitään yksinomaista ja yksinkertaista vanhan kertaamista. Siksipä voikin puhua näennäisen taantumuksen laista, ja siksi onkin moite, että se on palautumista alkuraakalaisuuteen, perusteeton. Ei ole kysymystä pelkästään vanhan kertauksesta, vaan kiertokulun täydentämisestä, suuren yhtäläisen liikkeen asteesta, joka tuo mukanaan taistelulla saavutetut edut ja pitkien elinvoimaisiin ja hedelmällisiin aineksiinsa nähden katoamattoman kehityksen tulokset; tämä tila on siksi sekä objektiivisesti että myös inhimillisessä tietoisuudessa paljon äärimmäisen alkuperäisyyden yläpuolella.

Yhteiskunnan kehitystä ei voida selittää suljettuna piirinä, ei häntäänsä purevana käärmeenä, vaan Goethen piirtämänä spiraalina, joka näennäisesti palajaa itseensä, mutta joka todellisuudessa yhä kohoaa ylemmäksi ja eteenpäin.

X.

Yhteiskunnallinen kehitys ja yksilöllinen vapaus.

Toisen, sosialismin ja kehitysopin välillä oletetusti olevan, vastakohdan perustalla väitetään ja kerrataan kaikissa sävellajeissa, että sosialismi on tuleva uudeksi tyranniuden muodoksi, että se on tuhoava kaikki vapauden siunaukset, jotka viime vuosisata suurella vaivalla on hankkinut suurten uhrausten ja kovan marttyyriuden kalliilla hinnalla.

Minä olen jo synnynnäistä erilaisuutta käsitellessäni huomauttanut, että sosialismi päinvastoin on takaava jokaiselle sekä ihmisarvoisen elannon, että myös mitä suurimman toimintavapauden hänen persoonallisuudelleen. Ja toinen kehitysteorialle perustuva laki osottaa, kuinka väärin on pelätä, että sosialismin toteutuessa tuhoutuisi kaikki, mikä yksilöllisessä vapaudessa on elinvoimaista ja hedelmällistä. Tämä ensinnä Ardigon niin nerokkaasti esittämä laki opettaa, että ei mikään yhteiskunnallisen ja luonnollisen kehityksen vaihe tee tyhjäksi edellisen asteen olennaisuuksia, vaan pitää kiini kaikesta, joka on elinvoimaista tässä edellisessä vaiheessa ja ainoastaan poistaa sen tuhoiset ja patologiset ilmaukset. Elävien olentojen pitkässä sarjassa ei kasvielämän kehitys tuhoa järjestäymisen ensimäisiä, kristalliseeraus-ilmiössä esiintyviä liikkeitä, kuten eläinmailma ei kokonaan poistu kasvielämästä eikä ihmissuku aikaisemmista, pitkän kehitysketjun renkaista, vaan elävät kaikki aikaisempien elinmuotojen perut toistensa kanssa ja rinnalla.

Tämä oli ja on yhteiskunnallisen kehityksen tie ja tässä mielessä tulkitsee myöskin tieteellinen kehitysoppi keskiajan kulttuuria, joka ei jättänyt sivuun aikaisemman sivistyksen voittamia etuja, vaan piti huolta sen elinvoimaisista aineksista ja kuten kuohunta-aikana johti ne siihen kypsyyteen, joka ilmeni renessansissa. Ja sama laki vallitsee myös koko yhteiskunnallisen elämän suuremmoista kehitystä, erityisten yhteiskuntajärjestelmäin kohtaloa ja kohoamista. Kehityskauden väistyminen toisen tieltä tapahtuu tosin siten, että astutaan erilleen vajoavan asteen elinvoimansa menettäneistä muodostuksista ja patologisista ilmauksista, mutta samalla kertaa säilyttää, nuorentaa ja kehittää tämä muutos terveitä ja hedelmällisiä elimiä sekä kohottaa siten ihmissuvun fyysillistä ja moraalista kantaa.

Nämät lait ovat seuranneet ihmiskunnan kehitystä aina sen ensi esiintymisestä saakka alkuajan neitsyeellisissä metsissä meidän päiväimme kulttuurin nousuun saakka, joka tietenkin monessa suhteessa on edellisiä kehityskausia etevämpi, vaikkakin samalla oman turmeltumisensa myrkyllisten tuotteiden tahraama.

Minä muistutan esim. siitä, että työläisillä meidän päiväimme kapitalisti-yhteiskunnassa päältä katsoen on elanto, joka fyysillisesti ja moraalisesti on korkeammalta kuin koskaan ennen; mutta samalla kertaa ei voi kieltää, että heidän taloudellinen asemansa palkkalaisina on monessa suhteessa epäedullisempi kuin vastaavien luokkien, orjien ja maaorjien tila muinais- ja keskiaikoina. Vanhoina aikoina oli orja herransa ehdoton omaisuus ja eli miltei eläimellisesti; mutta joka tapauksessa kuului omistajan etuihin taata hauelle ainakin jokapäiväinen leipänsä, koskapa orja kuten juhtakin oli osa hänen omaisuuttansa.

Keskiajan turpeeseen sidotulla maaorjalla oli muutamia vanhaan tapaan perustuvia vaatimuksia, jotka tosin sitoivat hänet siihen maapalaan, jolla oli syntynyt, mutta joka ainakin varmasti antoi hänelle — katovuosia lukuunottamatta — jokapäipäiväisen leivän.

Meidän päiväimme vapaa palkkalainen on sitä vastoin tuomittu herkeämättömään, laadultaan ja pitkäaikaikaisuudeltaan ihmiselle arvottomaan työhön eikä ole minkäänlaisessa pysyvässä, laillisesti sitovassa suhteessa kapitalistiseen työnantajaansa tai maahan; hänellä ei ole mitään jokapäiväisen leivän varmuutta ja työnantajalla ei ole enää mitään persoonallista etua tehtaansa tai maatilansa työläisten elättämisestä tai säilyttämisestä; heidän kuolemansa tai sairaloisuutensa ei aiheuta omistajalle mitään omaisuuden menetystä, sillä työttömien tarjontahan työmarkkinoilla panee hänen käytettäväkseen loppumattoman virran proletaareja.

Ei siitä syystä, että omistajat meidän päivinämme olisivat huonompia kuin entisajankaan omistajat, vaan ainoastaan, koska siveellinenkin tunne on taloudellisia oloja vastaava tuote, johtuu siitä, että suuren tilan omistaja tai hoitaja tosin välttääksensä kapitaalitappiota, tuottaa eläinlääkärin, jos hänen härkänsä on kipeä, mutta ei kutsu lääkäriä, jos navettarengin lapsi sarastaa.

Tosin löytyy enemmän tai vähemmän harvinaisina poikkeuksina hyväsydämisiä työnantajia, jotka eivät noudata tavallista tapaa etenkään tullessaan jokapäiväiseen tekemiseen työläistensä kanssa; kuten myös hyväntekeväisyyshalu kieltämättä — vaikka jätetäänkin huomioon ottamatta kaikki hyväntekeväisyysurheilu — usein enemmän tai vähemmän pöyhistellen ilmenee rikkaissa kansankerroksissa, jotka siten vaimentavat epämiellyttävän siveellisen vastuunalaisuustunteensa salaista ääntä; mutta järkähtämättömänä sääntönä pysyy kuitenkin, että meidän päiviemme industrialismin alaisena on työläisellä tosin valtiollinen äänioikeus ja yhdistymisvapaus (ainakin niin kauan, kun hän ei käytä sitä työväenpuolueen muodostamiseen, joka asettaa yhteiskunnallisen kysymyksen pääkohdan ohjelmakseen), mutta on sitä vastoin menettänyt varmuutensa, mitä jokapäiväiseen leipään ja kiinteään, varmaan asuntoon tulee.

Sosialismi tahtoo hankkia kaikille ihmisille tämän turvallisuuden ja todistaa tämän päämäärän positiivisen, matemaattisen varmuuden olevan yksityisomaisuuden tuotannon välineitten korvaamisessa omaisuuden yhteyden kautta; mutta silti ei se suinkaan tahdo poistaa kaikkia nykyisen sivistyksen ja sen edeltäjien todella hyödyllisiä ja hedelmällisiä etuuksia.

Tarkastettakoon esim. seuraavaa luonteenomaista seikkaa: lukemattomain teollisuus- ja maanviljelyskoneiden keksiminen, tämä tieteen nerokas sovelluttaminen luonnonvoimien siirtoon, jonka itsessään vaan tulisi olla siunaukseksi, se kun kohottaa inhimillistä työtä eläimellisen kiusan alennuksesta ihmisarvoon — tämä keksintö on tänään niinkuin ennenkin sidottu tuhanten työmiesten kurjuuteen ja tuhoon, jotka inhimillisen työvoiman vähennys, koneitten käyttämisen aiheuttama, välttämättömästi tuomitsee työttömyyden tuskiin tai minimipalkkaan, joka juuri riittää pelastamaan heidät nälkäkuolemasta.

Näitten onnettomien olentojen ensimäinen vaistomainen vastavaikutus oli ja on kerran toisensa jälkeen koneitten tuhoaminen, joita he kiroavat syinä ansaitsemattomaan ja sydämettömään karkotukseensa.

Koneitten tuhoaminen olisi kuitenkin totisesti ainoastaan palautumista raakalaisuuteen; ja sosialismi, joka muodostaa korkeamman vaiheen inhimillisessä sivistyksessä, toivoo kaikkein vähimmin palautumista takaisin barbariaan. Mutta ainoastaan sosialismi voi ratkaista tämän tuskallisen kysymyksen, jota taloudellinen individualismi ei voi ratkaista, se kun noudattaessaan kapitalismin tarpeita tuottaa yhäti uusia ja jälleen uusia koneita. Kysymyksen ratkaisu on siinä, että koneet muutetaan yhteiskunnalliseksi kollektiivi-omaisuudeksi; kun ne kerran ovat tulleet siksi, silloin tulevat teknilliset edistykset vain vähentämään työaikaa ja lihastyötä, joita tarvitaan määrätyn elintarpeitten joukon luomiseksi ja vaikuttavat siihen suuntaan, että jos siten työläisen ponnistukset vähenevät, hänelle myönnetään yhä korkeampi ihmisarvoinen elanto. Osaksi on jo päästy tähän tulokseen siellä, missä muutamat pientilalliset yhtyvät hankkimaan koneen esim. höyrypuimakoneen, jota vuoroonsa käyttävät. Jos vuokramiehet ja työläiset myöskin liittyisivät yhteen suurten maanomistajan kanssa suureksi liitoksi (joka olisi ajateltavissa vain siellä missä maa on yhteistä kunnallista omaisuutta) ja koneet olisivat kunnan niinkuin palokalusto on meidän aikanamme, silloin ei myöskään niiden kasvamistaan kasvava käyttäminen toisi mitään surullisia vastavaikutuksia työläisille, koneita ei silloin enää kirottaisi, vaan siunattaisiin ja juuri niitten yhteisomistuksellisen luonteen takia.

Tässä mielessä voidaan käsittää, kuinka sosialismi, juuri siksi että se edustaa korkeampaa kehitysastetta, poistaisi nykyisistä oloista vain sen, mikä liioitellun individualismin tuotteissa on myrkyllistä; tämä individualismi luo meidän aikaamme toiselta puolen miljardienomistajat ja suuret työnantajat, jotka muutamina harvoina vuosina, varovasti sipasten rikoslain pykäliä ja kourasten yleisistä rahastoista, kokoovat miljoonia, ja toiselta puolen viliseviä likaisia joukkoja suurten kaupunkien katuojien ilmassa kasvanutta kuonaa, ja maaseudun mäkitupalaisia.

Ei kukaan itsetietoinen sosialisti liene ajatellut kieltää porvarissyhteiskunnan suuria ansioita inhimillisessä sivistystyössä tai pyyhkiä historian kirjasta niitä kultaisia sivuja, jotka se kunniakkaasti on täyttänyt kansallisilla suurtöillään ja tieteen ihmeteltävällä sovelluttamisella teollisuuteen, tavarain vaihtoon ja älylliseen sivistykseen.

Kaikki nämät ovat inhimillisen edistyksen katoamattomia tuloksia, joita sosialismi ei vähimmässäkään määrässä tahdo kieltää tai sivuuttaa, vaan joista se päinvastoin tuntee porvarisyhteiskunnan ylevämielisiä tienraivaajia kohtaan, joita ihmiskunta saa niistä kiittää, oikeutettua ihailua ja kiitollisuutta. Sosialismi kieltää näiltä tuloksilta tunnustustansa yhtä vähän kuin ateisti tahtoisi tuhota tai väheksyä Michel Angelon tai Rafaelin mestariteoksia siksi, että ne käsittelevät uskonnollisia aiheita.

Mutta siitä huolimatta havaitsee sosialismi nykyisessä suurporvarillisessa yhteiskunnassa auttamattoman hajaantumisen surkeat oireet, joitten myrkyllisistä tuotteista se on varmasti päättänyt vapauttaa yhteiskuntaruumiin. Se ei ole tyytynyt suunnittelemaan toimintaansa parin vararikkoisen pankkiirin, vilpillisten virkamiesten tai petollisten hankitsijain poistamiseksi, vaan tahtoo se iskeä kirveen pahan juuriin, tahtoo päästä käsiksi itse myrkkytarttuman lähteeseen. Samalla kun suoritetaan äkillinen järjestelmän vaihdos ja pannaan omaisuuden yhteys yksityisomaisuuden sijalle, voidaan nuorentaa yhteiskunnan vielä terveitä elinvoimia ja annetaan sille tilaisuus korkeamman kulttuuriasteen saavuttamiseen, jossa eivät enää muutamat harvat etuoikeutetut vietä elämäänsä laiskuudessa, nautinnossa ja tuhlauksessa, vaan jossa elämä ihmisten suurelle enemmistölle kohoaa todelliseen arvokkuuteen, tvyneeseen varmuuteen, miellyttävään ja totiseen veljeyteen, nykyistä yhteiskuntaa alentavain huolten, tuskien ja katkeruuden sijaan.

Tämän olen tahtonut tuoda esille sitä törkeää väitettä vastaan, että sosialismi sortaisi vapautta, jonka väitteen vapaamielisesti koristettuna yhä uudelleen ottavat esille ne, joilla ei oikeastaan ole etua muusta kuin ikuisesta paikallaan pysymisestä taloudellisella ja yhteiskunnallisella alueella. Missä vapauden rakkaus tuottaa niin yksinkertaisen sosialismi kauhun, siellä on vaikuttamassa toinen kehityslaki, jonka Spencer on pukenut seuraavaan muotoon: Jokainen saavutettu edistysaskel muuttuu esteeksi tuleville vielä saavuttamattomille edistysaskeleille.

Luonnollinen, psykologinen vaisto, jonka tahtoisin nimittää optimistiseksi, nousee sitä vastaan, että pidetään kerran saavutettua ihannetta, taistellen otettua edistysaskelta, epäjumalana, eikä vain keinona. Sen sijaan että pitäisivät saavutettua ihannetta lähtökohtana uusille ihanteille ja edistysaskeleille, vajoavat monet saavutetun epäjumalaiseen palvelukseen, jossa jokaisen pyrkimyksen ja halun on päästävä lepoon.

Kuten villi palvelee puuta, joka antaa hänelle hedelmiä, semmoisenaan eikä hedelmien takia ja tekee sen lopuksi luoksepääsemättömäksi taikakappaleeksi, joka ei semmoisenaan enää anna hänelle hedelmiä; ja kuten saituri palvelee rahoja niiden itsensä takia, taikaesineinä ja antaa niiden korotta loikoa kassakaapissa, sen sijaan että käyttäisi niitä keinona uusien voittojen saamiseksi, samoin tekee liberalismi, vallankumouksen poika, vapauden epäjumalakseen, omaksi tarkotuksekseen, hyödyttömäksi fetischiksi, sen sijaan että käyttäisi sitä uusien valloitusten välikappaleeksi ja uusien ihanteiden saavuttamiseksi.

On helposti käsitettävissä, että valtiollisesti epävapaana aikana oli vapauden ja valtiollisen vallan saavuttaminen ensimäinen ihanne, johon kiivaimmin pyrittiin. Vapauden valloittamisesta saamme me lähinnä seuraavat kiittää näitä marttyyreja ja sankareita, jotka ovat ostaneet sen verellään. Mutta vapaus ei ole oma tarkoitusperänsä eikä voi sitä olla. Mitä hyödyttää ajatus- ja kokoontumisvapaus, jos vatsa on tyhjä ja jos miljoonat ovat aivojen ja lihasten verenvähyyden takia kadottaneet kaiken siveellisen ja ruumiillisen voimansa? Mitä on kansalla apua siitä, että sillä äänioikeuden kautta on platooninen osa valtiollisesta vallasta, kun se kuihtuu kurjuuden, työttömyyden ja äkillisen tai pitkäaikaisen nälän aineellisessa orjuudessa? Vapaus vapauden takia — se on sama kuin saavutettu edistysaskel, jonkunlainen valtiollinen itsesaastutus, joka on hedelmätön elämän uusien vaatimusten edessä.

Sosialismi vastaa voimattomien vapausapostolien varotuksiin, että uusi kehityskausi ei pyri tuhoamaan edellisen asteen tuloksia, että se siis ei käy 1789:n kunniakkaiden tulosten kimppuun, mutta se vaatii tältä vapaudelta, että työläiset, jotka ovat heränneet etujensa ja tarpeittensa tietoisuuteen, saavat käyttää sitä kapitalistien ja työnantajien luokkaa vastaan ja päästäkseen oikeudellisempaan ja inhimillisempään yhteiskuntajärjestöön.

Seikka on nyt kerran semmoinen, että yksityisomaisuutta ja siihen perustuvaa valta-asemaa vastaan on vapaus etuoikeudettomalle luokalle suotuna vain tyhjä varjo, platooninen leikkikalu. Jos työläiset selkeästi tuntien luokkaetunsa haluavat käyttää vapauttaan hyväkseen, niin kieltäisivät taloudellisen ja sen kautta valtiollisen vallan pitäjät suuret vapaamieliset aatteensa — vuoden 1789 periaatteet — ja kukistaisivat kaiken julkisen vapauden sekä tuudittaisivat itsensä siihen harhaluuloon, että tällaisilla keinoilla voisivat ehkäistä maailman kehityksen kulun kohtaloaan kohti.

Sama on laita sen moitteen, joka yhä ja uudelleen esitetään sosialisteja vastaan, että he muka kosmopolitismista olisivat vailla isänmaata.

Mutta sekin on harhaluulo. Ne kansalliset sankarityöt, joiden kautta Italia ja Saksa viime vuosisadalla perustivat yhtenäisyytensä ja riippumattomuutensa, merkitsevät todella suurta edistysaskelta ja me sosialistit olemme, kertaan sen vielä, kiitollisia niille, jotka ovat lahjoittaneet meille vapaan isänmaan. Mutta silti ei tämä isänmaa saa muodostua välttämättömien edistysaskelten esteeksi, jotka kieltämättä johtavat kansain veljestymiseen kaukana vihasta kansakuntien kesken, joka vain on raakalaisuuden jäännös tai peite kapitalistisen omanvoitonpyynnön yllä, joka puolestaan on sangen hyvin osannut takoa kultaisen kansainvälisyyden vankan renkaan.

Kuten Italian kaupunkien keskiset sodat loppuivat kasvavan kansallistunnon vaikutuksesta, niin myös kerran voitetaan »isänmaallinen» kilpakateus ja sen sijaan on astuva koko ihmiskunnan käsittävä yleisen veljeyden tunne.

Kun kerran on luokkataistelukäsitteessä keksinyt historian selitysavaimen, niin käsittää helposti kuinka keskenään kansainvälisesti yhtyneet vallitsevat luokat — Lontoon pankkiiri esiintyy sähkösanomalaitoksen avulla yhtä aikaa New-Yorkin, Pietarin ja Pekingin pörssimarkkinoilla — tuntevat tyydytystä siitä, että saavat pitää mailman tai ainakin vanhan Europan suurta työläisperhettä eripuraisuudessa; sillä juuri tämä työläisten keskenäinen eripuraisuus tekee mahdolliseksi kapitalistien valta-aseman ja että nämät tämän hajaannuksen ylläpitämiseksi vetoovat sisimmässä vielä piilevään alkuperäiseen vihaan »muukalaisia» vastaan.

Katsoen kansainväliseen suuntaansakin merkitsee sosialismi silminnähtävää siveellistä edistystä ja välttämätöntä inhimillisen kehityksen astetta.

Siihen kehityslakiin nähden, josta tässä on puhe, olisi väärin väittää, että sosialismi on yhteisomistuksen kautta poistava kaiken yksilöllisen omaisuuden. Kaikki kehitys tapahtuu päinvastoin siten, että uusi kehityskausi ei tee puhdasta kaiken menneen suhteen, vaan poistaa ainoastaan paikkaansa pitämättömät olot, jotka ovat ehdottomasti vastakkaisia uusien elinehtojen kanssa. Kun yhteisomistus on astunut maan- ja tuotannon välineitten yksityisomaisuuden sijaan, niin ei silti lakkaa yksityisen omistusoikeus tarpeellisiin ravinnon välineihin, vaatteisiin tai muihin esineihin nähden, jotka ovat tarpeelliset yksityisen tai perheen yksinomaisessa käytännössä.

Tämänlaatuista yksityisomaisuutta tulee siis aina olemaan kollektivisminkin aikana, sillä se on välttämätön ja sen lisäksi täysin sopusoinnussa maan, vuorikaivosten, talojen, työhuoneistojen, tehtaitten, työkalujen ja kulkuneuvojen yhteisomistuksen kanssa.

Jo nyt esiintyy yhteisomaisuus monissa muodoissa silmiemme edessä, esim. julkisissa kirjastoissa. Tämä järjestelmä ei ollenkaan vaikeuta yksityisen henkilökohtaista sellaisten kirjain käyttämistä, joita hän niitten harvinaisuuden tai korkean hinnan takia ei voi hankkia itselleen; kirja-aarteet tulevat juuri sen kautta, että ne siirtyvät yhteisomaisuudeksi, äärettömän paljon arvokkaammaksi kuin kirjankokoojain kaapeissa huolellisesti säilytetyt harvinaisuudet ovat. Samoin on maan ja tuotannonvälineidenkin yhteisomistus salliva jokaisen yksilön käyttää konetta, tarpeellisia työkaluja ja peltoa, siten satakertaisesti lisäten näiden työvälineitten hyötyä.

On väärin väittää, että ihmiset, jollei heidän hallussaan enää olisi arvoja, joita yksinomaan voidaan koota ja vaihtaa, menettäisivät työhalunsa persoonallisten ja perhe-etujen tuottaman itsekkäisen aiheutuksen hävitessä.

Me näemme kuitenkin nykyisessä individualisessakin yhteiskunnassa, että niitä kollektiivisen maaomistuksen jätteitä, joita Laveleyen esimerkkien mukaan on niin perusteellisesti tutkittu, hoidetaan samalla huolella ja samoja satoja korjaten kuin yksityismaatilojakin, vaikkapa tämän yhteisomaisuuden osakkailla on käyttöoikeus siihen.

Loria on osottanut, että kollektivisessakin yhteiskunnassa tulee järkevä itsekkyys olemaan ihmisten tekojen yllyttimenä, mutta että se siellä on johtava yhteiskunnalliseen sopusointuun, joka on kokonaan mahdoton individualistisessa yhteiskunnassa.

Esitän tässä opettavan vaikka hyvin yksinkertaisen esimerkin. Ennenvanhaan voivat ajella ainoastaan rikkaat jalkaisin kulkemisen asemesta; sitten pantiin vuokravaunuja suuren yleisön käytettäväksi; mutta korkea hinta johti yhä laajentuvaan liikenteen sosialiseeraukseen omnibuksien ja raitioteitten muodossa. Puuttuu vain yksi askel täydellisestä sosialiseerauksesta: Ajuri, omnibukset ja raitiotiet y. m. ovat vain otettavat kunnan haltuun ja asetettavat ilmaiseksi käytäntöön kuten sähkövalo. Ja sama järjestelmä voitaisiin panna toimeen rautateidenkin suhteen koko kansaa varten.

Mutta, väitetään, silloinhan kaikki tahtoisivat ajaa ajurilla tai raitiotiellä eivätkä mitkään laitokset riittäisi. Tämä väite ei kuitenkaan ole oikeutettu; sellainen vaikutus seuraisi vain, jos liikenne muutettaisiin tästä päivästä huomiseen mainitulla tavalla ja silloinkin vain ensi aikoina. Johan nytkin saavat postin ja sähkösanomat kantajat ajaa ilmaiseksi, ilman että siitä on mitään haittoja koitunut. Muuten, jos raitiotiet ovat kaikille avoimet, tulee toinen itsekäs vaikutin, nim. ruumiin liikunnon tarve huomioon otettavaksi, etenkin kaikkien niiden puolelta, jotka ovat lihavahkoja ja noudattavat istuvaa elintapaa.

Siten siis tässä pienessä yhteisomistuksen kohdassa olisi yksilöllinen itsekkyys sopusoinnussa yhteiskunnallisten etujen kanssa.

Joskin monia yhteisomistuksen jätteitä hoidetaan huonosti ja ne katoavat tullessaan tekemisiin merkanttiilisen individualismin kanssa, niin ei tämä ole mikään todiste sosialismia vastaan, sillä meidän päiväimme täysin individualisesti jäljestetyissä yhteiskunnallisissa oloissa ei tuollaisilla menneitten aikojen jätteillä voi olla mahdollisuutta voimakkaaseen elämään.

Ne voivat elää yhtä vähän kuin kala kuivalla maalla. Muuten on samaa sanottava niistä haaveellisista uutisasutusyrityksistä, joita sosialistit, kommunistit tai anarkistit ovat tehneet, näistä kuuluista siirtoloista, joita haaveilijat ovat koettaneet perustaa milloin sinne, milloin tänne »väliaikaisiksi» sosialistisiksi kokeiksi, sellaisten yritysten on täytynyt välttämättömästi epäonnistua individuaalista laatua olevassa siveellisessä ja taloudellisessa ympäristössä. Sellainen ympäristö ei voi tarjota fysiologisen kehityksen ehtoja, jotka löytyvät vasta silloin, kun yhteiskunta on järjestetty kollektivisesti ja sosialistisesti.^[7*] Vasta sosialistisessa ympäristössä voivat yksilölliset taipumukset suhtautua kollektivismiin ja kuvastella sitä. Taloudellisen individualismin ja vapaan kilpailun vallitessa pitää joka ihminen lähimmäistään, jollei juuri suorastaan vihollisena, niin kuitenkin kilpailijana ja näin täytyy sosiaalisvastaisen itsekkyyden kehittyä voimakkaimmin kaikista inhimillisistä taipumuksista. Jo itsesäilytysviettikin tuo sen mukanaan etenkin meidän täydellä höyryllä ryntäävän sivistyksemme aikana, joka niin paljon eroaa aikaisempien vuosien rauhallisesta ja miellyttävästä individualismista. Sitä vastoin ympäristössä, jossa jokainen saa varman jokapäiväisen leivän ruumistaan ja sieluaan varten yhteiskunnalle antamaansa ruumiin ja sielun työtä vastaan ja niin pelkän elannon jokapäiväinen huoli on kadonnut, on itsekkyys ilmeisesti enemmän harvoin löytävä tilaisuutta ja kiihoitusta esiintymään solidariteetin, sympatian ja altruismin tunteitten rinnalla eikä aate homo homini lupus enää niinkuin meidän aikanamme myrkytä suurinta osaa elämästämme.

Minä en syvenny enemmän tämän kysymyksen tutkimiseen. Lopettaissani toisen, sosialismin ja kehitysopin välisen, oletetun vastakohdan esittämisen muistutan minä siitä, että sosiologinen laki, käsittelevä kerran saavutetun vaikutusta seuraavaan kehityskauteen, tekee mahdolliseksi yhteiskuntaolojen selkeän kuvitelman sellaisina kuin sosialismi niitä ennustaa ja semmoisiksi kuin ne jo osaksi ovat muodostumassa. Tämä käsitys on paljoa positiivisempi kuin vastustajamme aavistavatkaan, he kun luulevat olevansa tekemisessä romanttisen tai säälimielisen sosialismin kanssa, joka ilmeni 19:nen vuosisadan ensi puoliskolla.

Tämä on pääasiassa Yves Guyot'in kanta, jonka hän kirjassaan »Vuoden 1789:n periaatteet ja sosialismi» esittää individualistisen psykologian nimessä ja väittäen, että »sosialismi on rajoittava ja individualismi vapauttava, joka olisi aivan oikein, jos vain määritelmät vaihdettaisi. Sen osottaa m. m. esimerkki kahdeksantuntistyöpäivästä. Guyot'in esittämä tusinapsykologia pysyy tässä vain pinnalla ja sanoo: jos työläinen työskentelee vain kahdeksan tuntia, niin tuottaa hän kolmanneksen vähemmän kuin kaksitoistatuntisena työpäivänä. Sen takia on teollinen kapitalismi väärin käsitetyssä itsekkyydessä vastustanut kahdeksan tunnin minimaali vaatimusta — kahdeksan tuntia työtä, kahdeksan tuntia lepoa ja kahdeksan tuntia aterioita ja virkistystä varten. Tieteellisempi katsantokanta, psykofysiologinen osottaa, että kuten jo kerran lausuin, ihminen on kone, muttei kokoonpantu muitten koneitten lailla, s. o. on elimellinen, ei mekaaninen kone. Lokomotiivi tai höyrykone tuottavat selvästikin kahdeksana tuntina kolmanneksen vähemmän kuin kahtenatoista. Mutta ihminen on kone, biologisten lakien alainen, hänen lihas- ja sieluntyötään ei voida mielin määrin yhäti jatkaa, vaan noudattaa se elämän peruslakia, jonka Quetelet on esittänyt binomisessa kaaressaan. Tämä osottaa hidasta kohoamista, saavuttaa voiman korkeimman kohdan ja loppuu heikompaan ja hitaampaan tulokseen. Tämän mukaisesti saavuttavat henkinen ja ruumiillinen työ kestettyään jonkun aikaa, vähimmän määränsä, jonka jälkeen ne vaivaloisesti laahautuvat työajan loppua kohti. Sitäpaitsi vaikuttaa lyhyemmän työajan vallitessa hyvää tekevä itsekiihotus; tämä riittää selittämään ne erinomaiset tulokset, työnantajankin etujen kannalta katsoen, joihin Englannin kapitalistit muutamia vuosia sitten tulivat tutkiessaan kahdeksantuntistyöpäivän vaikutusta. Työmiehet rasittuivat vähemmän eikä tuotanto pienentynyt.

Tämän ja muitten psykofysiologisesti perusteltujen reformien käyttäminen on tuottava sosialistiselle yhteiskunnalle suunnattomia, niin aineellisia kuin siveellisiäkin etuja, huolimatta niistä vastaväitteistä, joita individualistimme esittävät ja jotka vain ovat mahdolliset, kun ei ollenkaan käsitetä muuttuneen yhteiskuntatilan sielutieteellistä merkitystä.

Sen takia ovat semmoiset vastaväitteet kuin mitä esim. Vanni eklektisen sosiologian nimessä heittää sosialismia vastaan, pitämättömät, huolimatta tämän merkitsevän oikeusfilosoofin älystä ja suurista tiedoista. Vanni sanoo, että sosialismi ei sovi yhteen individualismin kanssa, koska se yhteiskuntajärjestyksen perustaksi panee periaatteen, joka ei vaadi yksilön itsemääräämisoikeutta, vaan kieltää sen, joskin se kuitenkin esittää individualistisia ajatuksia, jotka sotivat sen omaa periaatetta vastaan, niin ei se silti muuta luonnettaan eikä lakkaa olemasta sosialismia, vaan osottaa ainoastaan, että se ei voi elää ilman ristiriitaisuutta.

Jos sosialismi sekä myöntää, että sen lisäksi laajentaakin ja sitä vastaavien elinehtojen kautta vakauttaa jokaisen yksilön kehityksen ja itsenäisyyden, niin ei se silti kiellä periaatettaan; päinvastoin ei se sivistyksen lähinnä viimeisenä aikakautena voi poistaa tieltä tai sortaa mitään todella elinvoimaista s. o. mitään sosialismin kanssa yhteen sopivaista siitä, mitä edelliset kehityskaudet ovat luoneet. Kuten sosialistinen kosmopoliittisuus ei ole isänmaallisuuden vastakohta, jonka oikeutetun ytimen sosialismi tunnustaa erotettuaan pois liioittelut, niin ei se myöskään tee itseään ristiriitaisuuksiin syypääksi suojellessaan individualismin elinvoimaista osaa ja poistaessaan ainoastaan sen patologiset ilmiöt; näitä vastaan täytyy sen totisesti taistella, sillä meidän päiväimme yhteiskuntaruumiissa on 90 % sen soluista tuomittu verettömyyteen ja 10 % sairaaloiseen verevyyteen ja lihavuuteen.

XI.

Kehitys, vallankumous ja mullistus. Sosialismi ja anarkismi.

Viimeinen ja suurin vastakkaisuus, jonka monet luulevat löytyvän sosialismin ja kehitysopin välillä, lienee siinä tavassa, jolla sosialismi voidaan toteuttaa. Toiselta puolen vaaditaan sosialisteilta, että he heti paikalla piirtäisivät täydellisen kuvan »tulevaisuuden valtiosta» pienimpiä yksityiskohtia myöten: »anna minulle tarkka kuvaus uudesta yhteiskunnasta; sitten ratkaisen minä, pidänkö sitä nykyistä parempana.» Toiselta puolen arvellaan että sosialismi luulee muuttavansa mailman ulkonäön tästä päivästä huomiseen, niin että jonain iltana menemme levolle porvarillisessa yhteiskunnassa herätäksemme keskellä sosialismia. Tätä vastaan väitetään, että täytyyhän toki käsittää, että tämä ei sovi yhteen kehityksen lakien kanssa, nämät kun palautuvat molempiin pääkäsitteisiin kaikkien ilmiöitten »luonnollisuudesta» ja »kehityksen hitaudesta» ja tämä kaikilla mailman elämän aloilla taivaankappaleista yhteiskunnallisiin ilmiöihin saakka. Juuri tämän kehityksen lain käsityksensä kautta eroaakin uusaikainen tieteellinen ajattelu vanhasta metafysiikasta. Näillä vastaväitteillä on myös merkityksensä siihen sosialismin muotoon nähden, jota Friedrich Engels merkitsee sanalla utopinen, vastakohtana tieteelliselle. Niin kauan kuin sosialismi ennen Karl Marxia vain oli yhtä ylevämielisen kuin tieteellisesti epäselvän inhimillisyyden säälimielinen ilmaus, niin antoivat sen johtajat ja kannattajat, kuten käsitettävää onkin, sydämensä halulle vallan ja milloin singauttivat innoissaan jyrisevän vastalauseen yhteiskuntaolojen ilmeisiä vääryyksiä vastaan, milloin tuijottivat taas itsensä sokeiksi tähän paremman maailman haavekuvaan, jonka he tahtoivat tarkoin piirtein esittää ja jonka kuvaukset kulkevat Platon »Tasavallasta» Bellamyn kirjaan »Vuonna 2,000» saakka. Luonnollisesti antoivat nämät sini-ilmassa leijailevat kuvat avoimen tilaisuuden iskuihin; mutta arvostelu meni kuitenkin monasti harhaan, koska se lähti nykyiseltä kehityskannalta ja unohti, että tässä kuvattiin uutta aikakautta; mutta itse asiassa oli kritiikki kuitenkin perusteltu, sillä yhteiskunnallisen elämän ääretön moninaisuus tekee mahdottomaksi jokaisen yksityiskohtaisen kuvauksen tulevista yhteiskuntatiloista, jotka eroavat paljon enemmän kuin muinaisuuden ja keskiajan olot meidän päiväimme yhteiskunnasta. Näitten perijällä, porvaristolla on kuitenkin yhteistä niiden kanssa yksilöllisten laitosten pääkohdat, samalla kuin kollektivismi rakennetaan aivan toiselle ja uudelle perustalle.

Nämät muinoiset uuden sosiaalisen järjestyksen profetaalliset ehdotelmat ovat muuten väärentämättömiä hedelmiä siitä valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta teennäisyydestä, jota mitä oikeauskoisimmat ja radikaalisimmat liberaalit ovat täynnänsä. Nämät kamarioppineet uskovat, kuten Spencer on huomauttanut, että yhteiskunta on sitkeä taikinainen massa, jolle mielivaltainen lakipykälä voi antaa minkä muodon tahansa ilman myötävaikutusta eri kansain elimellisten ja sielullisten ominaisuuksien, kykyjen ja taipumusten, etnografisten ja historiallisten perujen puolelta.

Utopinen sosialismi on esittänet useita sellaisia tulevaisuuden kuvia; kuitenkin voittaa sen teennäisyydessä meidän päiväimme politiikka lakiensa kokoomuksen sekamelskassa, joka vapauden nimessä kietoo jokaisen ihmisen kehdosta hautaan saakka, vieläpä ennen ja jälkeenkin, pykälien, käskyjen ja määräysten selvittämättömään verkkoon, johon hän on kiedottu kuin silkkimato kutomukseensa.

Jokapäivä näemme esimerkkejä siitä, kuinka lainsäätäjämme teennäishalussaan toimiskelevat kopioiden mitä erilaisimpain maiden lakeja tehdäkseen maansa onnelliseksi milloin Pariisin milloin Berliinin muodin mukaan. Sen sijaan, että ulkomailta tuotaisiin ohjeita kansalliselle lainsäädännölle, luovat he sääntöjä, jotka pysyvät kuolleina kirjaimina eivätkä voi juurtua todellisuuden maahan.^[8*]

Teennäisistä yhteiskuntamuodostuksista puhuttaessa voivat sosialistit täydellä syyllä huutaa individualisteille: joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven». Mutta oikea ja kumoamaton vastaus kuuluu näin; tieteellinen sosialismi tarkottaa yhteiskunnallisen ajatuksen edistyneempää astetta ja on kokonaan luopunut haaveellisesta tuumasta jo nyt kuvata yhteiskuntatilaa uuden kollektivistisen järjestyksen vallitessa.

Matemaattisella varmuudella voi tieteellisen sosialismin kannattaja väittää, että hänen oppinsa osottaa tulevan kehityksen kulkua yleensä yhä kasvavaan suuntaan ja yhä suuremmassa määrin pitäen silmällä lajia kuin yksilöä, ja samalla yhä suurempaa taloudellisen elämän ja siitä riippuvan siveyden, oikeudenkäytön ja politiikan sosialiseerausta kohti.

Uuden yhteiskuntarakennuksen erikoiskohtia emme voi kuvata ja juuri sen takia, että uuden yhteiskunnan täytyy olla inhimillisen kehityksen luonnollinen ja teeskentelemätön tulos, jonka tulo jo on varmistettu ja merkitty pääpiirteitään myöten. Ei ole enää kysymystä teennäisestä, jonkun utopistin tai metafysiikon kirjoituspöydän ääressä mietitystä järjestelmästä.

Sama on biologinkin laita hänen alallaan. Jos hänelle näyttää muutamia päiviä vanhan embryon, niin ei hän voi varmuudella sanoa, tulisiko siitä poika tai tyttö ja vielä vähemmän, tulisiko siitä voimakas tai heikko, sangviininen tai koleeriinen, viisas tai typerä olento, hän voi vain yleisin piirtein ennustaa tuollaisen olennon kehityksen sekä jättää ajan haltuun, millaiseksi perityt taipumukset ja ympäristön olot luonnollisesti ja pakottamatta muodostavat sen persoonalliset omituisuudet.

Sosialisti voi ja hänen täytyy antaa tällainen vastaus; siihen suuntaan Bebelkin Saksan valtiopäivillä 3 p. helmik. 1893 vastasi niille, jotka sillä hetkellä vaativat sosialisteilta mitä tarkimpia tietoja tulevaisuuden valtiosta, ja nämät olivat ottaneet arvostelunsa lähtökohdaksi muutamia sosialististen romaaninkirjoittajain esityksiä, jotka menivät aivan liian kauaksi yksityiskohtiin.

Jokseenkin samantapainen vastaus olisi ollut annettava, jos Ranskan suuren vallankumouksen aattona silloiset vallanpitäjät, aateli ja papisto, olisivat kolmannen säädyn edustajille esittäneet kysymyksen: »Kuinka tulee uusi yhteiskuntanne muodostumaan? Antakaa meille tarkka selonteko siitä, ja nie teemme päätöksemme.»

Ei kolmas sääty, johon kuului porvarisluokka, eikä ne molempain toisten säätyjen jäsenet, kuten Mirabeau ja Sieyes, jotka olivat etuoikeuksien vastustajia, mitenkään olisi voineet kuvata 19:nen vuosisadan historiaa; mutta tämä ei estänyt porvarisvallankumouksen kulkua, sillä se oli ikuisen kehityksen luonnollinen, varma ja välttämätön vaihe, kuten sosialismikin on porvaristoon nähden. Jos porvarilliselle yhteiskunnalle, joka ei ole kestänyt enempää kuin noin vuosisadan, on mitattu niin paljon lyhyempi elonaika kuin feodaaliselle yhteiskunnalle, niin on siihen kai syynä se, että tieteen ihmeelliset edistysaskeleet nykyaikana saattavat meidät elämään niin paljon nopeammin ja vievät meitä eteenpäin kymmenenä vuotena saman tien, jonka kulkeakseen ihmiskunta keskiaikana tarvitsi vuosisadan tai pari.

Kehityksen yhä lisääntyvä nopeushan on niitä lakeja, jotka positiivinen yhteiskuntaoppi on esittänyt ja todistanut. Vaikutuksen, että sosialismi on samaa kuin orjuus, ovat aikaansaaneet juuri tunnesosialismin teennäiset malliyhteiskunnat; ja tämä on aivan luonnollista, sillä jos ei pidetä uutta yhteiskuntajärjestystä kehityksen luonnollisena tuloksena, vaan taidokkaana rakennuksena, joka jonain kauniina päivänä äkkiä syntyy jonkun yhteiskunnan rakennusmestarin aivoissa, niin täytyyhän käsittää, että tämä vakuuttaisi koneistonsa käynnin lukemattomien määrittelyjen ja korkeimman johdon valtakirjan kautta, annettiinpa tämä sitten yhdelle ainoalle henkilölle tai komitealle. On kuten sanottu helposti selitettävissä, että sosialismi herättää vastustajissa luostari- tai kasarmimaisen ajatuksen, etenkin kun he individualismin vapaudessa näkevät vain sen edut, eivätkä sitä kalvavia syöpähaavoja.

Toinenkin teennäinen ilmiö on meidän aikanamme vahvistanut tätä vaikutusta, nimittäin valtiososialismi, joka pohjaltaan on sama kuin utopinen eli tunnesosialismi ja kuten Liebknecht huomautti Berliinin sosialistikongressissa v. 1892, vain voi olla valtiokapitalismia, joka yhdistäisi uskonnollisen orjuuden taloudelliseen riistämiseen. N. k. valtiososialismi todistaa tieteellisen sosialismin vastustamattomasti suggestiivisen voiman; muistutan vain Saksan keisarin kiitettyä aatetta kutsua kokoon kansainvälinen neuvottelukokous yhteiskunnallisen kysymyksen käsittelyä varten, tai kuulua encyclikaa (kiertokirjettä) De conditione opificum, jolla erinomaisen lahjakas Leo XIII löi puolelle ja toiselle. Mutta kehityskausia ei voida tukahuttaa eikä niiden yli hypätä, eikä siksi ole keisarillisilla reskripteillä eikä paavillisilla encyclikoilla toivottuja tuloksia vapaamielisen ja individualistisen porvariston keskuudessa. Ei kuitenkaan olisi tälle porvaristolle vastenmielistä, jos aivan liian kovasti etenevä sosialismi tukahutettaisi virkavallan ja valtiososialismin rakkaaseen syleilyyn, etenkin kun on päästy selville siitä, etteivät poikkeuslait eivätkä puristustoimenpiteet riitä siihen.

Valtiososialistisella sääntöjen, pykälien ja määräysten asevarastolla ei kuitenkaan ole mitään yhteistä tieteellisen sosialismin kanssa; tämän kannattajat käsittävät, että uusien olojen johto ja yhteisomaisuuden hallinto tulevat olemaan paljoa vähemmän sotkuiset kuin valtion, läänin ja kunnan nykyiset hallintojärjestelmät, mutta että se sitävastoin uuden yhteiskuntajärjestyksen luonnollisena, ei loiskasvimaisena tuloksena on oleva paljon hyödykkäämpi koko yhteiskunnalle ja yksilölle. Tälle johdolle annetaan sama osa, joka eläinelimistössä on hermojärjestöllä, tasauslaitoksen osa, joka tosin on monimutkaisempi nisäkkäällä kuin kalalla, ilman että elimiltä tai soluilta silti riistetään näiden itsehallintoa.

Jos tahtoo todistaa sosialismia vääräksi, niin ei kauemmin riitä niiden väitteiden vatkutus, jotka voivat olla oikeutettuja utopista ja tunnesosialismia vastaan. Nämät suunnat elävät kenties vielä kansan keskuuteen levinneitten aatteiden epäselvässä sumussa mutta menettävät kuitenkin päivä päivältä jalansijaansa tieteellisen sosialismin itsetietoisten kannattajien keskuudessa, tulkoot nämät sitten kansan, porvariston tai aatelin joukosta. Meidän päiväimme sosialismi on Karl Marxista lähteneen vaikutteen kautta varustautunut uusaikaisen tieteen kaikilla opeilla, ja voi niin voittaa vastustajien kuluneet väitteet. Näitten väitteitten märehtiminen on tullut tavaksi sosialismin vastustajien kesken; mutta uusaikainen tiede kulkee yli niiden niinkuin ulopisen, konstruktiivisen sosialisminkin, jota vastaan ne ovat kääntyneet.

Sama vastaus on minulla annettava niihin arveluihinkin, joita esitetään sosialismin toteuttamistapaan nähden. Utopiselle ja konstruktiiviselle sosialismille on välttämätön ajatus, että yhden tai toisen reformaattorin piirtämä yhteiskuntarakennus pannaan voimaan tästä päivästä huomiseen jonkun kuninkaan määräyksestä tai kansan yleisen äänioikeuden kautta. Tässä on utopinen sosialismi vastakkainen kehityksen laeille ja iskee harhaan, ja tämänmuotoista sosialismia olen aina vastustanut, esim. kirjassani »Sosialismi ja rikollisuus» (v. 1883), sillä silloin eivät tieteellisen sosialismin aatteet vielä olleet levinneet Italiaan.

Valtiolliset puolueet ja tieteelliset teoriat ovat myös luonnontuotteita ja täytyy niiden läpäistä lapsuuden ja nuoruuden kehityskaudet, ennenkuin ne saavuttavat täyden kypsyytensä.

Sosialismi voi Italiassa päästä tieteelliseen vaiheeseensa vasta, kun se oli päässyt lapsuusajastaan, joka oli yksinomaan ruumiillisen työn tekijäin yhtyminen sekä epäselvä romantiikka, kehityskausi, joka antoi liiaksi rajoitetun ja epätäydellisen tulkitsemisen vallankumouksen aatteelle ja tuuditti itsensä siihen harhaluuloon, että tästä päivästä huomiseen voidaan yhteiskuntajärjestys uudesti luoda, jokseenkin niinkuin parilla kiväärinlaukauksella voidaan yksinvalta muuttaa tasavallaksi. Mutta on äärettömän paljon helpompaa vaihtaa toiseen yhteiskunnallisen elimistön valtiollinen kuori, joka ei ole syvästi kasvettunut taloudelliseen elämään, kuin muuttaa yhteiskunnan taloudellisia perusteita.

Yhteiskunnallisen muutoksen toimintatapoja ovat: kehitys, kumous, kapina, väkivallanteot yksityisiä henkilöitä vastaan.

Eläinten ja kasvien elämässä ja kehityksessä ovat myös nämät uudistustavat edustetut. Niin kauan kuin sikiöaine eli embryo lisääntyy rakenteen ja hienouden puolesta, on kyseessä yhtenäinen asteettainen kehitys, jonka määrättynä hetkenä täytyy muuttua kumoukseksi, kuten tapahtuu sikiämisessä, synnytyksessä j. n. e. Mutta voi syntyä myös kapinaa muistuttavia ilmiöitä, kuten usein ilmenee eläinyhteiskunnissa; ja lopuksi esiintyy myös väkivallantöitä yksityisiä indiviidejä vastaan, esim. taisteltaessa naaraasta tai ravinnosta.

Ihmisen mailmassa tapaamme kaikkialla näitä muutoksen lajeja: kehitys, esiintyvä alituisissa välttämättömissä pikkumuutoksissa, jommoisia joka päivä tuo; kumous sinä enemmän tai vähemmän kriitillisenä aikana, joka lopettaa jokaisen kehityskauden; kapina, ilmenevä kansan kesken tapahtuvissa meteleissä, joita pienemmissä tai suuremmissa määrin yhteiskunnan vastakohdat tavan takaa tuottavat; persoonallinen väkivalta yksilön puolelta toista vastaan, kun intohimoinen fanatismi, rikollisen vietin ilmaus tai häirityn henkisen tasapainon purkaus saa ylivallan.

Mutta nyt osottaa kokemus että inhimillisessä yhteiskunnassa ovat kehitys ja vallankumous fysiologisia, mutta kapina ja väkivalta patologisia ilmiöitä. Varmastikin löytyy näissä tapauksissa jotain luonnollista ja omaperäistä, sillä patologiahan on, kuten Virchow on osoittanut, vain fysiologian jatko, ja vallitsevien luokkien tulisi ottaa patologisetkin ilmiöt huomioonsa, niiden tulisi opettaa heitä ottamaan käytäntöön muitakin parannustapoja, kuin väkivalta, kuolemanrangaistus ja vankila, joilla he ovat tähän saakka esiintyneet jokaista valtiollista ja yhteiskunnallista pulaa vastaan.^[9*]

Mutta todella säännölliset ja hedelmälliset yhteiskunnallisen muutoksen muodot ovat, vaikkakin ne voivat tuntua pitkäaikaisilta ja vähemmän tehoisilta: kehitys ja kumous, viimemainittu käsitettynä tarkasti positiivisessa merkityksessä edellä käyneen kehityksen loppuna, joka ei merkitse samaa kuin kiihkeä ja väkivaltainen mullistus, kuten usein aivan väärin otaksutaan.^[10*] On ilmeistä, että Eurooppa ja Ameriikka nykyisin itse asiassa jo ovat keskellä kumouskautta; tätä kumousta on jo valmistanut edellä käynyt kehitys, sitä on kypsyttänyt porvarillinen yhteiskuntajärjestys ja edistänyt ensin utopinen, sitten tieteellinen sosialismi. Kiitos tämän olemme jo sillä yhteiskuntaelämän kriitillisellä asteella, jota Bagehot^[11*] nimittää keskustelun ajaksi; jo kuuluu rytinää kaikista valtiollis-yhteiskunnallisen rakennuksemme osista ja samoja oireita osottautuu, joita Taine niin havainnollisesti esittää kuvatessaan kahta vuoden 1789:n edellistä vuosisataa. Nämät ilmiöt osottavat, kuinka siellä täällä kaasuja tunkeutuu esiin maan halkeamista, kuinka suuressa määrässä maansisäiset mullistukset jo ovat kovertaneet yhteiskunnan alustan, kuinka paljon paine pintaa vastaan on lisääntynyt; kaikkea tätä ei voi se vähentää, että yritetään tukita jokusia maan halkeamia. Jotain voisi olla vaikutuksia vain järkevillä reformeilla ja yhteiskunnallisilla varovaisuustoimenpiteillä, jotka eivät ainoastaan ole hetkellisesti hyödyttäviä, vaan jotka myös, puhuaksemme Marxin kanssa, tekisivät »uuden yhteiskunnan syntymän» vähemmän tuskalliseksi.

Jos kehitys ja kumous käsitetään tässä positivisessa merkityksessä, niin näyttäytyvät ne varmimmiksi ja hedelmällisimmiksi esimerkeiksi yhteiskunnallisessa uudistustyössä, luonnollisena ja elävänä elimistönä ei inhimillinen yhteiskunta siedä mitään valmistamattomia ja välittömiä muutoksia, kuten ne luulevat, jotka kannattavat oppia, että uusi yhteiskuntajärjestys saavutetaan yksinomaan ja etupäässä mullistusten ja väkivaltaisten kapinaliikkeiden kautta. Voitaisi yhtä hyvin uskoa, että löytyy tapa, jolla esim. mieskuntoisuuden ikään tuleva poika voitaisi yhtenä päivänä tehdä mieheksi.

Alkeellisten geologisten ja biologisten tietojen puute on syynä siihen, että monet kansan miehet, joiden kyvyltä puuttuu tarkkaa kouluutusta, kernaasti liittyvät anarkismiin, vaikkakin he inhoavat sen väkivaltaista menettelytapaa. Niin esim. tuli Florensissa muuan kirjanpainaja luokseni erään esitelmäni jälkeen ja sanoi anarkistisen vakaumuksensa pahasti horjahtaneen; sen mukaan oli hän arvellut jonain kauniina päivänä päästävän suoraa päätä monarkiasta anarkiaan. Mutta moiset aatteet ovat usein niiden ainoa henkinen omaisuus, jotka nimittävät itseään anarkisteiksi; ja syynä on luonnollisesti se, että he ovat saaneet ensimmäiset yhteiskunnalliset aatteensa agitaattorilta, joka luulee saamaavansa anarkismia, kun vaatii »valtiopäivämiesmitalin»^[12*] poistamista ja mässää vallankumoussanalla sen kummassakin merkityksessä. Siksi arvelen minä, että perusteellinen luonnontieteellinen opetus niin kansakouluissa kuin ylemmissä oppilaitoksissa olisi tehoisin vastamyrkky individualistisen politiikan romanttisuutta vastaan, joka haaveilee Brutuksen tikaria ja Tituksen viisautta. Mutta meidän porvarisyhteiskunnassamme vallitsee koulukysymyksissä täydellinen anarkia; se vahvistaa oikeaksi väitteeni, että kun anarkinen tila vallitsee yhteiskunnassa, kohoaa myös anarkismi sen syvyydestä.

Eihän ole mitään käsittämätöntä siinä, että nälästä puolikuollut, työtön raukka, jonka aivot ovat kokonaan väsähtyneet, puolihullussa tilassaan ja syvän tietämättömyytensä takia johtuu uskomaan vakuutusta, että poliisin tikarilla surmaaminen, pommin heittäminen tai katutaistelu voivat tuoda mukanaan ihanteellisemmat olot ja korkeamman yhteiskunnallisen oikeustilan. Muissa oloissa johtuvat intohimoiset luonteet tunteittensa ja polttavan kärsimättömyyden vaikutuksesta toisen tai toisenlaisiin melskeisiin; semmoistakin kyllä ilmenee niiden luuloteltujen kapinain ohella, joita poliisi aina ja kaikkialla »keksii» tehdäkseen mieliksi kumpaankin sukupuoleen kuuluville vanhoille akoille ja niille pelästyneille, jotka tuntevat vallan liukuvan käsistään.

Tieteellisen sosialismin taktiikka on nyt kuitenkin, etenkin Saksassa ja Marxin opin välittömästä vaikutuksesta täydellisesti vapautunut siitä vallankumouksellisesta romantiikasta, jonka aina tuloksettomat yritykset eivät tunnu vaarallisilta vallitseville luokille, koska niiden riittämättömine voimineen täytyy murskaantua porvariston vielä vankkaa linnaa vastaan, ja porvaristolla on tällä hetkellä voiton merkki sekä samalla ilo nähdä rohkeimpain ja urhoollisimpain vastustajiensa tuhoutuvan. Marxilainen sosialismin suunta on kumouksellinen sanan tieteellisessä merkityksessä ja on tätä nykyä täydellisessä kumoussuhtcessa porvaristoon, joka, kriitillisessä kehitysasteessaan ollen, täydellä höyryllä ohjaa mitä häikäilemättömintä kapitalismia kohti.

Marxilainen sosialismi selittää vapaasti ja avoimesti sivistyneimpäin edustajiensa suun kautta uusaikaisen köyhälistön kärsiville joukoille, ettei sillä ole mitään taikasauvaa, jolla se tästä päivästä huomiseen voisi muuttaa maailman, niinkuin teatterikoristeet muutetaan, vaan sanoo, huutaa se työläisille: »Kaikkien maitten proletaarit, liittykää yhteen», että sosiaalinen vallankumous voi silloin vasta voittaa, kun se on kypsynyt joukkojen tietoisuudessa, kun nämät ovat tulleet tietoisiksi luokkaeduistaan ja yhtyneen tahtonsa äärettömästä vallasta, kun he eivät enää usko jonain kauniina päivänä heräävänsä tulevaisuudenvaltiossa, sitten kuin he 364 vuoden päivistä ovat olleet velttoja ja 365:tenä ovat ryhtyneet kapinaan tai hyökänneet yksityisiä henkilöitä vastaan.

Semmoiset ajatukset muistuttavat peluri-psykologiaa, jonka mukaan työläiset ja muut sorretut luokat ennakkoluuloissaan toivovat sitä päivää, jona he voittavat suuren kumous-arvan, kuten mannaa kerran satoi Israelin lapsille.

Tieteellinen sosialismi osottaa kehitysopin perusteihin, kuinka erityiset muutoskeinot tulevat sitä tehottomammiksi, mitä väkivaltaisempia ne ovat. Juuri siksi, että kyseessä on koko yhteiskunnan uudistus sen taloudellista pohjaa myöten ja samalla sen lisäksi siveellisiin, juridisiin ja virallisiin laitoksiin nähden, juuri siksi on se muutostoiminta tehoisin, joka olemukseltaan on enimmän sosialistinen ja vähimmän individuaalinen. Individualistipuolueet toimivat persoonallisesti jokapäiväisessä taistelussaankin; sosialismi on sitä vastoin tässäkin kollektivistinen, koska se ei tee ketään yksilöä, vaan koko yhteiskunnan vastuunalaiseksi asiain nykyisestä tilasta. Siksipä se ei myöskään pidä ihmisrakkautta eikä hyväntekeväisyyttä, jotka ulottuvat, kuinka hyvää tarkottavia ne Menevätkään, vain yksityisiin henkilöihin, minään parannuskeinoina; semmoinen voi vain olla omaisuuden kollektiivinen muoto.

Puhtaasti valtiollisella alalla on riittävää se, kun poistetaan yksi ainoa, esim. Napoleon III tai Dom Pedro, tasavallan aikaansaamiseksi. Mutta niin pintapuolinen menettelytapa ei riitä yhteiskunnalliseen kysymykseen nähden; eivätkä Ranskan tai Pohjois-Amerikan tasavallat semmoisinaan ole yhteiskunnallisesti vähemmän porvarillisia kuin Italian monarkia tai Saksan keisarikunta, sillä kaikesta muodollispoliittisesta eroavaisuudesta huolimatta ovat ne kaikki samalla yhteiskunnallis-taloudellisella asteella.

Siksi ovatkin kehitys ja kumous, jotka yksinomaan ja yksin ovat yhteiskunnallisia liikkeitä, myös toimessa itsekseen, samalla kuin yksityisellä kapinalla ja yksityisten kukistamisella tai väkivaltaisuuksilla heitä vastaan on vain sangen vähäpätöinen vaikutus yhteiskunnalliseen kehitykseen ja niihin sisältyy niin paljon epäinhimillistä ja epäsosiaalista, sillä ne herättävät muinaisajan verenhimoa, veljessodan kiihkoja ja haavoittavat hyökkäyksen esineen ohella omaa periaatettaan, jonka he ovat asettaneet ohjeekseen: kunnioitusta kaikkea kohtaan, joilla on ihmismuoto, ja solidariteetintunnetta. Ei pidä hypnotisoida joukkoja yhä tyrkyttämällä heille »toiminnan propagandaa» ja »välitöntä menettelyä».

Kuten tunnettua pitävät anarkistit, jotka ovat individualisteja tai »amorfisteja», yksityisiä kohtaan harjoitettuja väkivaltaisuuksia sallittuina yhteiskunnan uudistuskeinoina; on käytettävä kaikkia keinoja, varkaudesta murhaan saakka, puoluetovereitakin vastaan; oppi, joka oikeastaan vain on rikollisen vietin kiillotusta ja jolla ei ole mitään yhteistä valtiollisen kiihkon kanssa, joka on aivan toinen ilmiö ja ilmenee kaikkien aikain äärimmäisissä ja romanttisissa puolueissa. Yksilöllisen tutkimuksen on jokaisessa semmoisessa tapauksessa psykologisia ja antropologisia metoodeja noudattaen ratkaistava, onko tämän tai tuon yrityksen tekijä synnynnäinen rikollinen, rikoksellinen hullu vaiko rikoksentekijä valtiollisen kiihkon vaikutuksesta.

Minä olen aina väittänyt ja väitän vieläkin, että valtiollinen rikoksentekijä, josta on tahdottu tehdä eri rikollistyyppi, ei ole antropologinen muunnos, vaan voi kuulua hyvin erilaisiin rikollistyyppeihin, nimittäin olla joko synnynnäinen tai mielipuoli tai kiihkomielinen (fanaattinen) rikoksentekijä.

Kuten uskonto keskiaikana täytti yleisen tietoisuuden ja antoi värin niin monelle rikolliselle tai sairaaloiselle harhalle tai toiselta puolen loi lukuisia »pyhyyden» tapauksia, niin antavat meidän sosiaalipoliittiset arvoituksemme, jotka antavat yleiselle tietoisuudelle niin kiihkeää puheenaihetta ja joista sanomalehdet ja kiihoitus herättävät äärettömän keskustelun, levittäen niitä, värin niille harha-askeleille, joihin monet rappiolle joutuneet luonteet ryhtyvät, ja saattavat kunniallisiakin, mutta ylenmäärin tunteellisia henkilöitä fanaattisiin tekoihin. Tietysti ovat aina sosiaalipoliittisten järjestelmäin äärimmäiset sivustat erityisemmässä määrässä vain suggestiivisesti vaikuttavat.

Kuusikymmentä vuotta sitten olivat Carbonari seurat ja Mazzinin joukot Italiassa sellaisissa hommissa, kaksikymmentä vuotta sitten sosialistit ja nykyisin anarkistit. Siksi on murhayrityksiä henkilöitä vastaan esiintynyt kaikkina aikoina ja aina on niillä ollut aikansa leima; muistutan vain Orsinia ja monia marttyyreita Italian kansallisen vapaudentaistelun ajoilta.

Joskin sellaisia tekoja helposti tuomitaan väärin ensi hetken mielenliikutuksessa, niin voipi niistä lausua lopullisen tuomion vain se, joka voi psykofysiologisesti tutkia niiden toimeenpanijaa, kuten on muittenkin rikollisten laita.

Felix Orsini oli valtiollinen rikollinen kiihkomielistä laatua. Anarkististen pommien heittäjien ja tikarisankarien joukossa on meidän päivinämme paitsi synnynnäistä rikollista, joka peittää susiluonteensa valtiollisen naamarin varjoon, myös täysin tai puolihullu rikollinen, joka on sekaantunut päivän radikaalisiin mietteisiin sekä kenties valtiolliskiihkoinen rikollinen, jonka väkivallanteko vain on aiheutunut sosialismille täysin vieraista, vääristä käsityksistä, että muka yksityinen väkivallanteko voisi tuoda mukanaan muutoksen yhteiskuntaan.

Mihin rikollislajiin nämä ihmiset nyt kuuluvatkaan, individualistisen anarkismin saarnaamat väkivallan teot ovat vain luonnollinen, loogillinen tulos huippuunsa kehitetystä individualismista ja siis myöskin meidän päiväimme äärimmilleen kehittyneestä yhteiskuntajärjestelmästä, mutta hyödyttömin ja epäinhimillisin tulos, niin totisesti epäinhimillisin keino yhteiskunnan uudistukseksi.

Vähän jälkeen näitten rivien kirjoittamisen tapahtui ensimmäinen murhayritys Crispiä vastaan Roomassa kesäk. 16 p. 1904 ja paljoa vakavampi Carnot'n, Ranskan presidentin murha 28 p. kesäk.

Asiakirjana yllä esitetyn käsityskannan valaisuksi esitän tässä sen selityksen, jonka eräs Italian sosialistisen työväenpuolueen osasto julkaisi »Secolo» lehdessä Milanossa ja levitti tuhansien kappaleitten painoksena; tämän manifestin sivuuttivat kuoleman hiljaisuudella vanhoilliset ja vapaamieliset lehdet, toivoen pitävänsä yllä tavallista sosialismi ja anarkismi käsitteiden sekotusta. Manifesti kuului:

»Italian sosialistinen työväenpuolue!

»Alas murhaajat! Aikamme ihmiset tuntevat elämän pyhyyden eivätkä salli mitään tämän korkeimman prinsiipin loukkausta, joka on sosialismin siveellinen sielu.

»Se joka taistelee elämän oikeuksien puolesta työn kautta, hylkää jokaisen yrityksen inhimillistä elämää vastaan, niin suurporvarillisen tehdasriistämisen kuin pommi- ja tikarikumouksellisten toimet, henkilöjen, jotka eivät tiedä mitä he tekevät.

»Sosialistinen työväenpuolue, joka on valinnut sen tunnuslauseen, jolla tämä manifesti alkaa ja joka odottaa kaikkea työväen luokkatietoiselta järjestäymiseltä, tuomitsee äskeisen, Ranskan tasavallan presidentin murhan raakuuden tekona, jokaisen loogillisen kumousperiaatteen kieltämisenä. Köyhälistön tulee olla täysin tietoisena omasta oikeudestaan, sen täytyy vankasti järjestyä ja tottua niin toimimaan uutena elimistönä; sen täytyy uusaikaisen sivistyksen aseilla taistella itselleen valtiollinen valta. Ajattelemattomasti tehty kapina, voiton ja tappion uhalla pommin heittäminen teatteriin tai murhatyö ovat inhottavia ja järjettömiä. Sosialistinen puolue näkee sellaisissa teoissa ilmauksen tunteista, joita ei se ole kasvattanut vaan yhteiskunta. Me olemme kaikkien väkivallantekojen, niin porvarillisen riistämisen ja guillotiinin kuin anarkististen murhienkin vastustajia — eläköön sosialismi!»

Olen siis täydellisesti sopusoinnussa puolueeni kanssa, kun hylkään inhottavat persoonalliset väkivaltaisuudet.

Carnot'in kuoleman jälkeen on Ranskan valtakunta valinnut uuden presidentin ja tulee jatkamaan politiikkaansa yhtä muuttumattomasti, kuten Venäjä teki Aleksanteri II:n kuoleman jälkeen. Carnot'in murhasta on ollut vain se seuraus, että Ranskan kansassa on herännyt murhavaistoja, jotka ovat kääntyneet aivan viattomia italialaisia vastaan.^[5]

Mutta tällä kysymyksellä on vielä toinenkin puoli, jonka vanhoilliset, vapaamieliset ja radikaalit usein jättävät huomioonottamatta. Miltei samaan aikaan kuin nämät murhat tehtiin, tapahtui myös kaksi kaivosräjähdystä, toinen Karwinissa Mährissä ja kuoli siinä 257 kaivostyöläistä, toinen Cardiffissa Walesissa ja vaati se 210 uhria.

Kuinka paljo voitaneekin valittaa kunniallisen miehen, kuten Carnot'in kuolemaa, niin ei sen synnyttämää tuskallista tunnetta voida verrata siihen inhimillisten surujen, kärsimysten ja puutteen määrään, joka on kohdannut niitä 467 työläisperhettä, siis tuhansia viattomia ihmisiä. Mutta luokkaharrastus täytti Carnot'in kuoleman jälkeen kaikki Europan porvarislehdet valituksilla, kirouksilla ja mielenosotuksilla; mutta työn marttyyrien kuoleman peitti sama luokkakäsitys täydellisen unhoituksen vaippaan.

Tähän vastataan kenties, että Carnot'in murha oli kiihkoilijan tarkotuksellinen tahdonilmaus, mutta että 467 kaivosmiehen kuolon syy ei kohtaa ketään. Tämä ero on todella olemassa. Mutta ajateltakoon, vaikka näiden kuolema ei ollutkaan kenenkään suoranainen tahdonilmaus, että se kuitenkin epäsuorasti on individuaalisen kapitalismin työtä. Tämä näet pyrkii kohottamaan nettovoittoaan, säästelemällä kaivosten teknillisiä laitoksia, ei halua lyhentää liian pitkää työpäivää ja laiminlyö tieteen keksimät varovaisuustoimenpiteet, kierrellen lain määräyksiä, kumminkaan tarvitsematta pelätä mitään arveluttavampaa yhteentörmäystä »oikeuden» kanssa, joka menettelee äärettömän paljoa lempeämmin vallitsevia luokkia kuin työläisiä vastaan.

Jos kaivokset olisivat yhteisomaisuutta, niin ei oltaisi niin säästäväisiä niiden teknillisessä järjestämisessä eikä varovaisuustoimenpiteissä, ja tuollaiset kauheat tapaukset tulisivat paljoa harvinaisemmiksi; mutta meidän päivinämme suurentavat ne yhä työn marttyyrien nimettömiä laumoja, vähääkään häiritsemättä suurten osakkeenomistajien ruoan sulatusta.

Sellainen on mailman meno tarjonnan ja kysynnän vallitsevana aikana; mutta sellainen ei se enää ole — ei presidenttiin eikä hiilikaivosmiehiin nähden — kun sosialismi on toteutettu.

Anarkismilla, jonka edustajia tässä olemme käsitelleet, on paitsi individualistisia, myös kommunistisia kannattajia. Nämät eivät hyväksy väkivallantekoja yksityisiä henkilöitä vastaan sosiaalisen kumouksen säännöllisinä keinoina, mutta ovat marxilaisen sosialismin kanssa vastakkain niin lopputarkoituksiin kuin yhteiskunnalliseen muutostapaankin nähden; he taistelevat marxilaisia vastaan, koska nämät ovat »lainkuuliaisia» ja »parlamentaarisia» ja pitävät kapinaa varmimmin vaikuttavana keinona yhteiskunnan uudistukseksi.

Näille mielipiteilleen saavat he aika ajoin suostumustakin, sillä ne sattuvat työläisluokkain suuren osan epäselviin tunteisiin ja ajatuksiin, jotka luokat kärsimättöminä odottavat parannusta kurjaan asemaansa; mutta tämän opin vaikutus voi vain olla pintapuolinen, niin kuin räjähtävän pomminkin, joka kiihoittaa hetkeksi, mutta ei millimetrilläkään edistä kehitystä sosialismia kohti, päinvastoin herättää tunteitten kiihkon, jota taantumus taitavasti käyttää hyväkseen.

Jos kehottaisi työläisiä valmistumatta pyrkimään vaatimustensa perille ja ennen kaikkea vailla sitä turvallisuutta, jonka vain keskinäisen edesvastuun tunne ja siveellinen tietoisuus antavat, nousemaan vallitsevia luokkia vastaan, niin olisi se samaa kuin viimeisten korttien pelaaminen; sillä nuo voivat jokaisen väkivaltaisen yhteentörmäyksen sattuessa olla varmat voitosta niin kauan kuin kehitys ei ole kypsä eikä kumous täysin valmistettu.

Niin näyttäytyi Sisilian veristen levottomuuksien aikana, että väkivaltaisuuksia ja kapinoita ei ilmennyt siellä, mihin sosialismi oli levinnyt, kuten esim. maatyöläisten kesken, joille t:ri Nicola Barbato oli opettanut sosialismin aatteita, sen sijaan että kouristuksen tapaisia liikkeitä, kapinoita, camorraa ja kunnallishallintojen turmelusjoukkokuntaa vastaan ilmeni siellä, missä sosialismi oli tuntematon tai jo alussaan jäänyt sivuun nälän ja epätoivon vaistojen tieltä.

Historia osottaa, että maissa, joissa usein sattuu kapinoita, ovat yhteiskuntaolot alhaisella kehityskannalla, sillä siellä uupuvat ja hajaantuvat kansan voimat näissä kuumeellisissa kouristusliikkeissä, jotka vaihtelevat epätoivon ja alakuloisuuden aikain kanssa, jolloin fatalistisesta päähänpistosta pysytään äänestämättä. Heiltä puuttuu kestävyyttä itsetietoisessa toimessa, joka näennäisesti on heikko, mutta todellisuudessa yksin voi saada aikaan historian ihmeitä.

Siksi saarnaa meidän aikanamme marxilainen sosialismi sitä periaatetta, että kaikissa maissa on poliittinen valta, niin valtiossa kuin kunnallishallinnossa, valloitettava työläisten itsetietoisen, laajaksi puolueeksi järjestäymisen kautta; jos kerran on onnistuttu luomaan, vahvistamaan ja laajentamaan tämä järjestö, niin tulevat sen tulokset olemaan aivan toiset kuin kapinallisten joukkojen, ne ovat vallankumouksellisia sanan todellisessa merkityksessä. Mitä voimakkaammin sivistyneiden maitten työväenpuolue järjestäytyy, sitä enemmän on olojen vastustamaton kulku kiiruhtava yhteiskunnan sosialistista järjestäymistä aluksi osittaisten, mutta yhä laajempain myönnytysten kautta kapitalismin puolelta työläisluokan hyväksi, ja lopuksi yksityisomistuksen täydellisesti muuttuessa yhteisomistukseksi. Tuleeko tämä vähitellen valmistettu, täydellinen muutos, joka yhä lähenee kumouksellista kriisiään, tapahtumaan muita kumouksellisia apukeinoja — kapinaa tai yksityisiä henkilöitä vastaan tehtyjä väkivaltaisuuksia — käyttämättä, sitä ei kukaan voi ennustaa.

Vilpitön toivomme on, että yhteiskunnallinen kumous, ehdittyään täyteen kehitykseensä, tapahtuisi täysin rauhallista tietä, kuten on ollut vallankumouksia, joissa ei verenpisaraakaan ole vuotanut, esim. Englannin vallankumous 17:nen vuosisadan lopussa, kohoten huippuunsa kun säädettiin bill of rights, tai Toskanan vallankumous v. 1859 tai Brasilian kumous, jossa vain keisari Dom Pedro karkotettiin.

Varmasti on kansan yhä korkeampi sivistys ja sen järjestäyminen sosialismin lipun alle tekevä tämän toivon toteutumisen yhä todenmukaisemmaksi ja saattava häpeään nuo kuluneet ennustukset, että sosialismin toteutuessa on myös seuraava taantumus, jotka ennustukset vain olisivat oikeutetut, jos sosialismi vielä olisi utopinen menettelytapaansa nähden, sen sijaan että se on, mitä todella on, luonnollinen ja selvä, sekä siksi välttämätön ja peruuttamaton inhimillisen kehityksen seuraava vaihe.

Vallankumouksen ensimmäisen purkauksen saanemme nähdä Italiassa, minun vakaumukseni mukaan ryhtyvät italialaiset, etelämaisina, helposti tilapäisiin kapinoihin, joilla voi olla puhtaasti valtiolliset tulokset, mutta pohjoisemmat kansat, saksalaiset ja anglosaksit, ovat sopivammat oikean kumouksen tyyneeseen, mutta järkähtämättömään kuriin, päästäkseen kriitillisen vaiheen läpi asteettaisessa, elimellisessä kehityksessä, joka yksin voi luoda todella sosiaalisen uudistuksen.

Ja Saksassa sekä Englannissa kiiruhtaa välttämättömästi kapitalisen porvariston korkea kukoistus tämän järjestelmän tuhoutumista ja sen kautta sosialismin kehitystä. Siellä tulee todenmukaisesti suuri sosiaalinen kumous tapahtumaan — oikeastaan on se jo alkanut siellä, — ja se on sieltä leviävä yli koko vanhan Europan, kuten kolmannen säädyn vallankumous toista vuosisataa sitten levisi yli maanosamme.

Yllä olen tahtonut osottaa sen taivaan laajan eron, joka on sosialismin ja anarkismin välillä, ja jonka meidän vastustajamme ja orjallinen sanomalehdistö koettavat hävittää niiden silmissä, jotka pelosta tai tietämättömyydessään eivät voi nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat;^[13*] minä olen selkeästi osottanut, että marxilainen sosialismi on luonnontieteellisen ajatustavan jatkuvaa kehitystä, ja että se on täysin sopusoinnussa sen kanssa, kun se on ottanut lihaansa ja vereensä kehitysopin ja sen kautta Darwinin ja Spencerin uudistaman tieteellisen ajatuksen kompassin mukaan esittänyt ennen epäselvässä tunnetulvassa hapuilleen sosialismin lopullisen ja elontäyden vaiheen.

Takaisin sisällysluetteloon

III osa.

Sosiologia ja sosialismi.

XII.

Sosiologian kuollut kohta.

On omituinen ilmiö 19:nen vuosisadan tieteen historiassa, että sen jälkipuoliskolle sattuva kaiken tutkimuksen syvä uudistus darwinismin ja kehitysopin kautta on tosin tunkenut läpi biologiset ja psykologiset tieteet ja uudistanut ne, mutta tuskin on luonut väreitä kansantalouden ja yhteiskuntatieteen tyyneeseen pintaan. Kuitenkin on tämä uusi tiede, sosiologia, jo ennen syntynyt suuren ja hedelmällisen ajattelijan August Comten vaikutuksesta, joka on jäänyt liiaksi varjoon Darwinin ja Spencerin rinnalla; sosiologiasta olisi sen luojan tarkotuksen mukaan tuleva positiivisen tieteen uuden rakennuksen komea loppuosa. En tahdo suinkaan kieltää sosiologian, mikäli se käsittelee yhteiskuntaruumiin vain kuvailevaa anatomiaa, lahjottaneen tieteelle monta ja tärkeätä uutta keksintöä, joista jotkut ovat kehittyneet erikoisiksi tieteen haaroiksi, kuten rikosopillinen antropologia, joka Italiassa on kehittynyt elinvoimaiseksi ja hedelmälliseksi tieteeksi.

Mutta niin pian kuin on kysymys sosiaalipoliittisista problemeista, vaipuu tämä uusi sosiologia jonkunmoiseen hypnottiseen uneen ja sallii kannattajansa mielin määrin olla vanhoillisia tai radikaaleja niin sosiaaliekonomiassa kuin politiikassakin.

Samalla kuin darwininen biologia esityksensä kautta yksilön ja lajin suhteista sekä sosioloogia osottamalla yhdenmukaisuudet elimellisessä ja yhteiskunnallisessa elämässä ovat osottaneet yksilölle saman paikan yhteiskunnassa, joka solulla on elimistössä, niin pysyttäytyy sitävastoin Herbert Spencer isiltä perityssä anglosaksilaisessa individualismissa, jonka hän teoreettisesti on kehittänyt täydelliseksi anarkismiksi.

Niin ei sosiologian pysähdystä voitu välttää, kun sen ensimäiset kuvailevat tulokset olivat suoritetut, ja se tuli esimerkiksi kehityksen hidastumisesta tieteellisellä alalla; sen edustajat jättivät, tieten tai tietämättään, vetämättä ne loogilliset ja radikaaliset loppupäätelmät, jotka uusaikaisen ajattelun uudistus on tehnyi välttämättömiksi yhteiskunnallisella alalla, niin, jotka oikeastaan ovat tärkeimmät, jos positivismi tahtoo olla tiede elämää varten eikä vain hedelmätön oma tarkotuksensa.

Tämän pysähdyksen salaisuus voidaan selittää vain niin, että sosiologia vielä on analyyttisessä vaiheessaan ja siis kaukana synteesistä, mutta etenkin siten, että darwinismin ja kehitysopin johdonmukainen sovelluttaminen yhteiskuntaoppiin välttämättömästi johtaa sosialismiin, kuten tämä kirja on osottanut.

XIII.

Marx sovelluttaa Spencerin ja Darwinin opit. — Vanhoilliset ja sosialistit.

Karl Marxin ansio on, että hän on sovelluttanut uusaikaisen luonnontieteen johtopäätökset valtiolliseen talouteen, kän tekee tämän tosin yhä uudelleen mainiten teknillisiä yksityiskohtia ja tuntuvan dogmillisesti väritetyin lausetavoin, mutta näissä muodollisissa omituisuuksissa voittaa hänet kuitenkin Spencer, jonka teos »First principles» sisältää loistavien, kehitystä käsittelevien, lukujen ohella myös ongelmoivia mietteitä tilasta, ajasta, tietämättömästä j. n. e. Marxin tieteelliset teokset on oikeaoppinen tiede osaksi vaiennut kuoliaaksi kaikkialla, mutta nyt on niiden sammultamaton loisto selkeä ja ilmeinen, ja kieltämättä ansaitsee hän kunniapaikan Charles Darwinin ja Herbert Spencerin rinnalla; heidän kanssaan muodostaa hän tieteellisen vallankumouksen kolminaisuuden, joka kevätkuohunallaan täyttää ajattelun 19:nen vuosisadan jälkipuoliskolla.

Etenkin kolmen nerokkaan ajatuksen kautta on Marx valtiollisen talouden alalla täydentänyt luonnontieteen valmistaman vallankumouksen.

Lain yliarvosta, jolla on etupäässä teknillinen luonne positiivisena selityksenä kapitaalin kokoontumisesta ilman omaa työtä, olen jo yllä maininnut enkä nyt ryhdy lähemmin näihin ajatuksiin.

Karl Marxin molemmat toiset teoriat ovat meille sitä vastoin paljoa mieltäkiinnittävämmät yleiseen tarkastellessamme sosialismia, koska ne todellakin antavat varman ja pettämättömän avaimen yhteiskuntaelämän kaikkiin salaisuuksiin.

Jo v. 1859 viittasi hän »Valtiollisen talouden arvostelussaan» siihen, että taloudelliset ilmiöt muodostavat jokaisen muun inhimillisen toiminnan perusteet ja että siis siveys, oikeus ja politiikka ovat vain taloudellisia tekijöitä vastaavia ilmiöitä, ja näin kaikkien maan kansojen keskuudessa niiden historian jokaisena vaiheena. Tämä aate on yhdenmukainen sen biologisen lain kanssa, jonka mukaan toiminnan määrää vastaava elin ja jonka mukaan kukin ihminen on sitä, miksi hänen synnynnäiset taipumuksensa ja häntä ympäröivät elinehdot hänet tekevät; tämä aatos osottaa meille, ettei ihmissuvun elämän ylevä näytelmä ole satunnaisia seurauksia suurten miesten toiminnasta yhteiskunnan näyttämöllä, vaan taloudellisten olojen tulos.

Tämä itsessään kumoamaton Marxin teoria on kuitenkin vapautettava siitä yksipuolisesta dogmaattisuudesta, johon verhottuna se esiintyy sekä Marxin itsensä että vielä enemmän Achile Lorian teoksissa,^[6] on kieltämätöntä, että kaikki siveelliset, oikeudelliset ja valtiolliset laitokset ja ilmiöt yhteiskunnassa ovat vain heijastusta kunkin ajan taloudellisista oloista. Mutta luonnon syy-yhteys ei ole vain yhden, vaan lukuisain toisiinsa kietoutuneitten syitten vaikutusta ja jokainen vaikutus tulee taasen uusien vaikutusten syyksi; siksi tuntuu Marxin määrittely minusta liian kaavamaiselta. Kaikki kansan sosiaaliset elinilmiöt ovat seurauksia vuorovaikutuksista sen elimellisten, antropologisten erikoislajien ja kehityskauden välillä, mikäli tällä on edellytyksenään määrätty taloudellinen järjestys elämän luonnollisena perustana. Kuten yksilön sielullinen elämä vaikuttaa, vaikkakin vähemmällä voimalla kuin päinvastaisessa tapauksessa, hänen olemistaistelunsa elimellisiin ehtoihin ja sen kulkuun, niin muuttuvat siveelliset, oikeudelliset ja valtiolliset tosiasiat puolestaan vaikutuksista syiksi ja vaikuttavat siis taloudellisiin oloihin; positiivisella tieteellähän ei ole mitään syyn ja vaikutuksen eroa muutoin kuin kysymyksessä seuraamisjärjestyksestä.

Niin esim. voi henkilö, jolla on huono ruoansulatus ja joka jonkunkaan verran käsittää terveydenhoitoa, vaikuttaa ruoansulatuselimensä vikoihin, vaikkakin vain elimistönsä rajoissa aivan niinkuin tieteellinen keksintö tai äänioikeuden muutos voi tuottaa muutoksen teollisuuteen tai työn ehtoihin, joskin vain olevan talousjärjestelmän rajoissa. Siveellisillä, oikeudellisilla ja valtiollisilla laitoksilla on siis paljoa suurempi merkitys porvariston eri luokkien: maanviljelijäin, teollisuudenharjottajien, rahamiesten keskenäisiin suhteisiin kuin työnantajien ja työnottajien väleihin.

Minä kehoitan lukijaa, joka haluaa oikein oppia tuntemaan tämän Karl Marxin opetuksen vaikutuksen kulttuurihistorian mahtaviin ilmiöihin, tutustamaan Lorian kirjaan »yhteiskuntatilan taloudellisista perusteista», siitä huomaa, kuinka tämä teoria on nerokkain ja hedelmällisin, mitä koskaan on keksitty, kuinka sen kautta — toistan sen — niin yhteiskunnan historian valtavat draamat kuin yksilön elämän pienimmät tapaukset saavat selityksensä positiivisen ja induktiivisen metoodin mukaan, joka täydellisesti soveltuu tieteellisen ajattelun suuntaan, — jota myös nimitetään materialistiseksi.

Ihmissuvun historiaa on yksipuolisesti tulkittu kahdella eri tavalla ja sen tähden epätäydellisestä joskin positiivisen tieteen hengessä, — minä en tässä ollenkaan ota lukuun epätieteellisiä, kaitselmukseen ja vapaaseen tahtoon nojautuvia selityksiä —; nämät tavat ovat: Montesquieun ja Bucklen perustelema »tellurinen determinismi» ja etnoloogien edustama »antropologinen determinismi», joka koettaa johtaa kaiken historiallisen tulemisen elimellisistä ja sielullisista rotuominaisuuksista. Karl Marx täydentää ja sulattaa yhteen nämät molemmat teoriat, psykologisesti herättäen ne eloon, »taloudelliseen determinismiinsä».

Taloudelliset tilat ovat tuloksia »antropologisista» voimista ja ominaisuuksista, jotka kehittyvät jossain määrätyssä »telluurisessa» ympäristössä, mutta ne antavat samalla tyydyttävän selityksen kaikille yksilöllisen ja yhteiskunnallisen elämän siveellisille, oikeudellisille ja valtiollisille kulttuuri-ilmiöille.

Tämä on Karl Marxin nerokas teoria, joka on positiivinen ja tieteellinen, jos mikään, ja joka, nojautuen geologian ja biologian, psykologian ja sosiologian tuloksiin, on varustettu jokaista vastaväitettä vastaan. Se yksin antaa oikeusfilosoofille ja yhteiskuntatutkijalle ratkaisevan selonteon valtion todellisesta luonnosta ja toiminnasta; valtion, joka kuten mainittu teoria osottaa, ei ole muuta kuin »juridisesti ja poliittisesti järjestetty yhteiskunta» ja siis vain toimeenpaneva laitos tilapäisiä taloudellisia vallassaolijoita varten, jotka niin oikaisevat siveyden, oikeuden ja politiikan itseään varten, että saavat pitää etuoikeutensa tai ainakin niin myöhään kuin mahdollista saavat niistä luopua.

Toinen niistä sosiologisista teorioista, joilla Marx on hajottanut sosialistisien toiveitten taivasta tummentavan sumun, ja joiden kautta hän on antanut tieteelliselle sosialismille valtiollisen kompassin sitä suuntaa varten, jota sen on ohjattava jokapäiväisessä elämässä, — on suuri historiallinen laki luokkataistelusta.^[14*]

Niin yhteiskuntaluokkien kuin yksilöjenkin taloudellinen tila on perusvaikutin kaikkiin heidän siveellisiin, oikeudellisiin ja valtiollisiin ilmauksiinsa, ja siksi täytvy jokaisella luokalla ja joka yksilöllä olla pyrkimys toimintaan taloudellisten etujensa mukaisesti, nämät kun ovat elämän vankat perusteet ja kaiken muun elämänsisällön edellytykset. Niin tulee jokainen luokka politiikan alalla pyrkimään siihen, että lait, laitokset, vallitsevat traditionit ja mielipiteet tulevat semmoisiksi, että ne parhaiten soveltuvat sen välilliseen tai välittömään etuun. Julkiset laitokset, jotka ovat syntyneet mainitulla tavalla, pysyvät perinnön ja traditionin voimasta yllä ja niiden taloudellinen alku joutuu sen kautta unohduksiin. Lainoppineet ja filosoofit vaivaavat itseään kaikin tavoin puolustaakseen niitä ikuisina totuuksina, ajattelematta niiden todellista alkuperää; mutta luokkaetu pysyy joka tapauksessa ainoana lakien, olojen ja käsitysten selityksenä, kuten Karl Marx nerokkaalla terävänäköisyydellään on keksinyt. Uusaikaisessayhteiskunnassa löytyy itseasiassa, kaikista toisarvoisista muunnoksista huolimatta, vain kaksi jyrkästi eroteltua luokkaa; toisella puolen kaiken lajiset työläiset, toisella työtä tekemättömät omistajat. Siksi onkin Marxin opin käytännöllinen ja valtiollinen loppupäätös se, että voi löytyä vain kaksi valtiollista puoluetta, sosialistinen työväenpuolue ja individualistinen puolue, kokoonpantu luokista, joiden hallussa maa ja muut tuotannonvälineet ovat; sillä valtiolliset puolueet ovat vain luokkaetujen kaikua ja puhetorvia, kuinka monta muunnosta ne pinnalta katsoen näyttänevätkin osottavan.

Aina taloudellisen monopoolin lajin mukaan ovat kapitalistiset puolueet jonkun verran eroavat valtiolliseen väriinsä nähden, ja minä olen ennen viitannut siihen, että suuret maanomistajat politiikassakin edustavat itsepintaista myöntymättömyyttä, samalla kuin liikkuvalla kapitaalilla tai teollisuudella on edustajia, jotka uutuuksiin, parannuksiin ja pintapuolisiin muutoksiin tottuneina muodostavat n. k. edistyspuolueen, ja vielä, että ne, joitten ainoa kapitaali on opillinen sivistys, kallistuvat valtiolliseen radikaalisuuteen. Zani erottaa kolme puoluetta: taantumuksen, kehityksen ja vallankumouksen. Tämä erotus tuntuu minusta kuitenkin enemmän muodolliselta, koska sen jakoperuste on otettu menettelytavasta eikä puolue-elämän sisällöstä.

Mutta itse ydinkohtaan, s. o. omaisuuskysymykseen nähden ovat sekä konservatiivit että radikaalit ja edistyspuoluelaiset täysin individualistisia: ne ovat lihaltaan ja luiltaan samaa yhteiskuntaluokkaa ja siksi — huolimatta kaikista iämpimistä, joskin merkityksettömistä suosioista kokonaan erotetut työväenluokasta. He ovat myös erotetut niistä, jotka tosin synnyltään kuuluvat toiselle puolelle, mutta jotka kuitenkin ovat ottaneet omakseen työväen valtiollisen ohjelman ja edustavat sitä s. o. maan ja tuotannonvälineitten sosialiseerausta, kaikkine muutoksineen siveyden, oikeuden ja velvollisuuden alueella, jotka tämä kumous luonnonmukaisesti on paneva toimeen inhimillisessä yhteiskunnassa.

Meidän aikamme valtiollinen elämä voi vain turmeltua mitä täydellisimmäksi bysantismiksi tai alhaisimmaksi afääri-etujen ajamiseksi, jos se yksinomaan liikkuu individualististen puolueitten otteluissa; näitten puolueitten eroavaisuus on vain eri nimilapuissa, muutoin ovat ne niin toisiinsa sotkeutuneet, että usein huomaa paljoa taantuvampia sosiaalipoliittisia ajatuksia radikaalisilla »edistysmiehillä» kuin monella vanhoillisella.

Vasta sosialistisen puolueen kasvaminen ja edustus on nuorentava ja henkevöivä valtiollisen elämän; kun isänmaan ystävien historialliset henkilöt ovat laskeuneet alas valtiolliselta näyttämöltään Italiassa ja puhtaasti valtiolliset eroavaisuudet parlamenttaaristen puolueitten väliltä ovat tasatut, tullaan välttämättömästi individualististen puolueitten liittoon; lukuisat oireet viittaavat sen vähittäin tapahtuvaan syntyyn. Silloin leimahtavat historialliset taistelut ja luokkataistelu on osottava hyväätekevän vaikutuksensa valtiollisella alueella. Tällä taistelulla en tarkota vihanpurkauksia enkä häväistyksiä, parlamenttaarisia selkäsaunanäytöksiä enkä murhayrityksiä, vaan mahtavaa vakavuutta sosiaalisessa näytelmässä, joka tapahtuu, niin toivon kaikesta sielustani, yhä etenevän kehittymisen ja inhimillistymisen muodossa, ilman verisiä törmäyksiä, mutta jonka kuitenkin tuhoisalla välttämättömyydellä täytyy tulla todellisuudeksi, ja jota emme me eivätkä toisetkaan kykene estämään tai viivyttämään.

Nämät sosiaalipoliittiset aatteet johtavat, kuten nyt saamme nähdä, tieteellisinä todisteina persoonalliseen suvaitsevaisuuteen ja samalla kertaa ajattelun myöntymättömyyteen, jommoisena se on tuloksena psykologian vaikutuksesta filosoofiseen ajatteluun, ja jonka mukaan meidän osottaen kaikkea sympatiaa radikaalisen individualisuuden edustajille (kuten muuten kaikille kunniallisen vakaumuksen rehellisille taistelijoille) ehdottomasti täytyy katsoa, ettei sosialismilla ole mitään sukulaispuoluetta. Täytyy ratkaista, onko individualisti vaiko sosialisti; ei löydy keskitietä ja minä olen yhä tullut enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, että sosialistiselle puolueelle, joka tahtoo pysyä elinvoimaisena, on ainoa hyödyllinen menettelytapa leppymättömänä pysyminen aatteissansa ja kaikkien n. s. liittojen hylkäys läheisten puolueiden kanssa, jotka eivät edusta mitään sosialismille elinvoimaista.

Vanhoilliset ja sosialistit ovat luonnollisia synnynnäisen järjestelmäin ja ympäröivän olotilan tuloksia, sillä syntymästä saakka on taipumus vanhaan tai halu uuteen, niinkuin maalarinlahjat tai taipumus kirurgiaan ovat synnynnäisiä. Sosialistit eivät siis tunne halveksumista eivätkä kaunaa vanhoillisten ryhmien vilpittömiä edustajia kohtaan, kuinka häikäilemättä nämät taistelevatkin heidän aatteitaan vastaan. Jos sosialisti joskus esiintyy suvaitsemattomasti tai loukkaavasti, niin on hän vain tilapäisen kiihtymyksen tai koleerisen temperamentin uhri tai on joutunut pois tasapainosta, joka on anteeksi annettavaa.

Sitä vastoin herättää sääliä, kun näkee joidenkin vanhoillisten, »ijältään nuorten, mutta mielipiteiltään ukkojen» — sillä vanhoillinen katsantokanta nuorella miehellä on joko onnenonkimisen tai sielullisen heikkouden merkki — ottavan ylhäisen ja miltei alentuvan ilmeen sosialistien suhteen, joita he parhaassa tapauksessa pitävät rappiolle joutuneina; silloin eivät he ajattele että vanhemmat henkilöt useimmissa tapauksissa ovat vanhollisia, mutta että vanhoillisuuteen taipuva nuori mies — harvoilla poikkeuksilla — vain on itsekäs ihminen, joka pelkää menettävänsä miellyttävän joutilas-elämänsä, johon hän on syntynyt, tai kadottavansa hyvän ruokansa, jonka niin mukavasti löytää oikeauskoisille aina täydestä lihapadasta. Jos sellaiset henkilöt eivät ole pienikalloisia (mikrocephal), niin on heillä ainakin liian pieni sydän. Mutta sosialisti, jolla, jos hän avoimesti lausuu mielipiteensä, ei ole mitään voitettavissa mutta kaikki kadotettavissa, voi tätä itsekkyyttä vastaan asettaa epäitsekkään altruismin koko ylemmyyden, ennen kaikkea jos hän huolimatta aatelisesta tai porvarillisesta syntyperästä halveksuu miellyttävän toimettomuuden houkutuksia tehdäkseen onnettomien ja sorrettujen asian omakseen.

Mutta, sanotaan, » nämät sosialismin suurporvarithan» vain hakevat kansan suosiota. No, se olisi joka tapauksessa omituista egoismia, joka valitsisi sosialistisen idealismin ennen porvarillista liberalismia, jolla on hyvin palkatut paikat ja nopea virkaedistys, vain suosionhalusta, joka voitaisi saavuttaa paljoa helpommin, toisilla paljoa vähemmän mainetta turmelevilla keinoilla.

Jospa vaan porvaristo, kun se kerran jättää taloudellisen ja valtiollisen vallan, joka sen jälkeen tulee kaikkien hyväksi, niin voittajain kuin voitettujen, jotka ihmisarvoisen elannon yhteinen varmuus on tekevä veljiksi, — jospa vaan porvaristo silloin säilyttäisi yhtä arvokkaan ryhdin, kuin mitä Ranskan aateli osotti, kun se menetti oikeutensa porvariston voittaessa suuressa vallankumouksessa!

Historia osottaa sen jonain päivänä; sosialismin sisäinen ja täydellinen yhteensopivaisuus positiivisen tieteen varmimpain tulosten kanssa ei selitä vain sen levenemisen äärettömiä edistysaskeleita, jotka myös voisivat olla epäsuoria seurauksia yhtyneestä siveellisestä ja aineellisesta yleisen puutteen tilasta, vaan selittää myös ennen kaikkea sen yhteisen ja itsetietoisen solidariteetin, jolla niin suuremmoinen siveellinen ilmiö esiintyy, ettei semmoista ole maailman historia vielä koskaan nähnyt, poikkeuksena ensi kristityt, joitten vaikutuspiiri kuitenkin oli paljoa ahtaampi uusaikaisen sosialismin piiriä.

Mutta tässä tahdon lopuksi huomauttaa niin vastustajille kuin kannattajillekin, että minä en pane toivoani mystiikin palaamiseen, jossa epäilevä porvaristo näkee pelastuksen hetken siveellisestä ja aineellisesta ahdingosta, kun vanha syntinen herännäisyydessä; vaan näen ainoan voiman — sosialismissa, joka kuten kristinusko roomalaisvallan lopussa, antaa nyt vanhenneelle inhimilliselle sivistykselle jälleen paremman tulevaisuuden toivon, uskossa, joka ei nojaudu epäselvään tunteeseen, vaan joka on vankka ja varmasti perustettu uusaikaiseen tieteelliseen tietoon.

Takaisin sisällysluetteloon

Sanaselityksiä.

Suomennoksessa on runsaasti, ehkä liiaksikin käytetty vierasjohteisia sivistys- ja tiedesanoja. Lienee siksi tarpeen lyhyesti selittää niiden merkitys. (lat. = latinaa, kr. kreikkaa, kts. = katso, vast. =vastakohta.)

Absoluuttisuus, ehdottomuus, täydellisyys.

Abstraktinen, (käsite), ajateltu, ei aistein havaittava; (tiede) puhtaasti tietoperäinen (vastakohta konkreettinen, aistein havaittava.)

Agitationi, kiihotus, yllytys. Agitaattori, kiihottaja.

Altruismi, (lat. alter, toinen) lähimmäisrakkaus. (Vastakohta egoismi, itsekkyys).

Amorfismi, (kr. morfa, muoto) kiinteän muodon puute. Amorfisti, yhdenmukaisuuden vastustaja.

Analyyttinen, alkuaineisiin erotteleva (tutkimus), kokonaisuudesta lähtien perussyitä erotellen hakeva.

Anarkia, olo ilman hallitusta, anarkinen, hallitusta, johtoa puuttuva, anarkismi, oppikunta, joka uskoo ihmiskunnan olojen parhaiten järjestyvän ihmisten vapaitten suhteitten kautta hallituksen häiritsemättä, osa anarkisteista koettaa väkivaltaisesti häiritä hallituksia.

Anatomia, oppi elimillisten ruumisten rakenteesta.

Antropologia, oppi ihmisestä, antropologi, ihmistutkija.

Antiseemiläinen, (kr. anti, vastaan) juutalaisvihaaja.

Astronomia, tähtitiede.

Atavinen, (lat. avus, esi-isä) kaukaisilta esi-isiltä peritty, atavismi, ominaisuus, joka uudelleen ilmenee suvussa, oltuaan miespolvia kadoksissa.

Ateismi, (kr. teos, jumala) oppi, jonka mukaan ei löydy persoonallista jumalaa, ateisti, jumalankieltäjä.

Barbari, kreikkalaiset nimittivät tällä sanalla kaikkia vieraita kansoja; raakalainen, barbaria, raakalaisuus.

Bill of rights, oikeusjulistus; tarkottaa sitä valtiosopimusta, jonka kautta Englannin parlamentti v. 1689 vallankumouksessa rajotti kuninkaan vallan.

Binominen, matemaattinen suuruus, jossa on kaksi osaa esim. a + b.

Biologia, oppi kasvien ja eläinten elämästä, bioloogi, elämäopin tutkija, biologinen, elämäopillinen.

Bysantismi, (Bysantium nyk. Konstantinopoli) valtion ja kirkon yhdistetty kaikkivalta.

Camorra, salainen rosvous- ja salakuljetus-liittokunta Neappelissa, siinä on osallisina ylhäisessäkin asemassa olevia henkilöitä.

Carbonaari, (ital. sysienpolttajat) valtiollinen salaseura, tarkoitti Italian itsenäisyyttä, tasa- ja kansanvaltaa.

Contrat social, »Valtiosopimus», Rousseaun teos (1762), luonnonoikeuden evankeliumi.

Darwinismi, Darwinin oppi, darwinisti, D:n opin kannattaja.

Deduktiivinen, yleisistä perusteista yksityistapauksiin johtava, (vastakohta induktiivinen).

Determinismi, katsontotapa, jonka mukaan teot ja tapahtumat johtuvat olojen pakosta, ilman vapaan tahdon määräämisvaltaa.

Dosentti, opettaja, yliopiston apulaisluennoitsija.

Dualismi, kaksinaisuus; kahden ikuisen alkuperusteen, hengen ja aineen tai hyvän ja pahan otaksuminen.

Eklektisismi, yritys sulauttaa yhteen eri oppeja.

Embryo, kehittyvä sikiö, alkio.

Erotiikka, (kr. eros, rakkauden jumala) kaikki mikä koskee rakkautta.

Etnografia, kansatiede, kansanelämän tutkimus, etnografinen, kansatieteellinen.

Evolutioni, kehitys.

Fanatismi, kiihkoisuus, puoluevimma, fanaattinen, kiihkoisa, fanaatikko, kiihkoilija.

Fantasia, kuvitusvoima, mielikuvitus.

Fatalistinen, (lat. fatum, kohtalo) kohtalon muuttumattomuuteen uskova.

Federalismi, valtiojärjestelmä, jossa eri liittovaltion osilla tai maakunnilla on mahdollisimman suuri itsehallinto.

Feodalismi, läänityslaitos, keskiajan yhteiskuntamuoto, jossa ruhtinas oli lääninherra, ylhäiset hänen vasallejaan ja näillä taas vasalleja, käskyläisiä.

Fetischi, (portug.) taikakalu.

Filosofia, (kr. sofia, viisaus) viisauden harrastus, viisaustiede.

Fysiologia, oppi elävien olentojen ja heidän elimiensä säännöllisestä elintoiminnasta.

Fyysillinen, (kr. fysis, luonto) ruumista koskeva, luonnollinen (vastakohta psyykillinen, sielullinen).

Geologia, maa-oppi, maaperän tutkimus.

Guillotin, (ransk., lue giljotin) Ranskalaisen lääkärin Guillotin'in vallankumouksen aikana keksimä mestauskone, jossa on painava, putoava terä.

Hyperorgaaninen, yli-elimellinen.

Hypnotisoida, sielutieteellisen vaikutuksen kautta pakottaa toisen valtansa alle; on laissa kielletty paitsi lääkäreiltä; hypnotiseerattu, unitilassa toisen tahdon alainen.

Hypoteesi, tieteellinen otaksuma, joka tulee totuudeksi, jos sen avulla voidaan selvittää ilmiöitä.

Idiootti, tylsämielinen.

Individualismi, yksilöllisyysoppi (vastakohta sosialismi); individualisti, yksilön oikeuksista kiini pitävä yhteisyydenkin kustannuksella.

Induktiivinen, yksityistapauksien nojalla yleisiä perusteita hakeva.

Industrialismi, teollisuusjärjestelmä.

Jakobiini, jäsen Robespierren johtamassa, radikaalisimpain tasavaltalaisten klubissa, joka Ranskan vallankumouksen aikana piti kokouksia P. Jakobin luostarissa; nimitys rohkeimmille kumousmiehille.

Juridiikka, (lat. jus, oikeus) lakitiede, oikeusoppi, juriidinen, lakitieteellinen.

Kabinetti, kamari, virkahuone, neuvosto, ministeristö.

Kaleidoskooppi, kaunokiikari, jossa eriväriset lasisirut näyttävät muodostavan kauniita näköaloja.

Kapitaali, pääoma, kapitalisti, pääoman omistaja.

Kapillariteetti, hiuspillivoima, muutamien esineitten kuten lampunsydämen kyky hienoja putkia pitkin imeä nesteitä.

Kasti, kansanluokka Intiassa, näitä oli: bramiinit, papit ja oppineet; kshatriat, sotilaat; vaisjat, maanviljelijät ja käsityöläiset; ja sudrat, orjat; sekä kaikkien ulkopuolella pariat, hylkiöt.

Katastrofi, käännekohta, ratkaisu, tav. onneton.

Kausaali, syyperäinen.

Kirurgi, haavalääkäri, leikkauksien toimittaja.

Klassillinen, kreikkalaiseen mailmaan kuuluva, sitten: yleisarvoinen (tiede, kirjallisuus, taide).

Koleerinen, kts. temperamentti.

Kollektivismi, maan ja tuotannon yhteisomistusta tahtova oppi, kollektiivinen, yhteisomistuksellinen.

Kommunismi, omaisuuden yhteys.

Komedia, huvinäytelmä.

Kompassi, pohjoista kohti osottava magneettineula.

Konstruktiivinen, kokoonsovitettu, rakenteellinen.

Kosmillinen, (kr. kosmos, järjestetty mailma) mailmallinen, avaruuksiin kuuluva, vast. kaaos, järjestäymättömät ainejoukot.

Kosmopolitismi, maailmankansalaisuus, kansallisuudesta riippumattomuus.

Kristalliseeraus, kiteytymiskyky.

Kriisi, ratkaiseva hetki, pula, kritiikki, arvostelu, kriitillinen, arvostelun alainen, tärkeä.

Kulttuuri, viljelys, sivistys.

Laboratorio, tutkijan kokeiluhuone.

L'ancien régime, (ransk.) entinen hallitustapa, käytettiin vallankumouksen jälkeen sen edellisestä ajasta.

Liberalismi, vapaamielisyys.

Loogillinen, (logiikka, ajatusoppi) ajatusopin mukainen, järkevä.

Matemaattinen, laskuopillinen.

Matriarkaatti, äitivallan aika ihmissuvun kehityksessä.

Mekanismi, koneen sisäinen rakenne, mekaniikko, koneiden valmistaja, hoitaja.

Melankoolinen, kts. temperamentti.

Merkantiilinen, kauppa koskeva.

Metafysiikka, maailmojen alkuperusteita mietiskelevä tutkiskelu, metafyysillinen, syntyihin syviin kuuluva.

Mezzadria, italialainen maanvuokrajärjestelmä, jonka mukaan vuokraaja antaa määrätyn osan tuotteesta maan omistajalle.

Mikroskooppi, linssilaitos, joka tutkijan silmälle suurentaa pienen pienet esineet, mikroskoopillinen, paljain silmin näkymätön.

Milieu, keskitie, kehitystaso.

Miljardööri, tuhansien miljoonien omistaja.

Minimi, vähin.

Molekyyli, pienen osa, johon aineen voidaan ajatella koneellisesti jakautuvan.

Monismi, oppi maailman yhtenäisyydestä, vast. dualismi.

Monarkia, yksinvalta.

Monopooli, yksinoikeus.

Moraalinen, (lat. mos, tapa) siveellinen.

Mystiikki, sisäisen mietiskelyn oppi.

Objektiivinen, todellinen, yleispätevä, vast. subjektiivinen.

Optimismi, hyväuskoisuus, vast. pessimismi.

Orgaaninen, elimellinen.

Osmoottinen, kahden, huokoisen väliseinän erottaman nesteen yhtymiskyky.

Parlamentti, eduskunta.

Patologia, oppi sairauksista, patologinen, sairaloinen.

Patriarkaatti, isävalta.

Patriisi, yläluokkainen vanhassa Roomassa.

Plebeiji, alaluokkainen.

Platooninen, (kts. Plato) henkinen, aineellisuudesta vapaa.

Polyandria, monimiehisyys.

Polygamia, monivaimoisuus.

Positiivinen, myötäinen, todellinen, vast. negatiivinen, kielteinen.

Propaganda, jonkun aatteen levitystoimi.

Promiskuiteetti, (ihmiskunnan alkuasteella vallinnut) yleinen sukupuolisekaannus.

Prostitutioni, ammattihaureus.

Proletariaatti, (lat. proles, sikiö) Rooman 5:s luokka, joka ei maksanut veroa, vaan rikastutti valtiota lapsillaan; sittemmin köyhälistö, proletaari, köyhimys.

Protoplasma, alkulima.

Problemi, ratkaistava (tieteellinen) tehtävä.

Psyykillinen, (kr. psyke, sielu) sielullinen.

Psykologia, sieluoppi, psykologinen, sieluopillinen.

Pörssi, kauppiasten kokouspaikka raha- ja tavarakauppaa varten.

Radikaali, (lat. radix, juuri) juuriin tunkeva, perinpohjainen jyrkkä, radikaalisuus, jyrkkä puoluetoiminta.

Reaalinen, asiallinen, todellinen.

Reformi, uudistus.

Regulaattori, koneen käynnin tasaaja.

Renessanssi, tieteitten ja taiteitten elpyminen 15 ja 16:nella vuosisadalla.

Reskripti, hallitsijan virallinen kirjotus.

Romanttinen, mielikuvituksen ihannoima.

Sangviininen, kts. temperamentti.

Selektioniteoria, valintaoppi.

Solidaarinen, yhteisessä edesvastuussa oleva, solidariteetti, keskenäinen edesvastuu.

Sosialismi, järjestelmä, joka tahtoo tuotannon välineet työntekijäin omaisuudeksi ja työn täyden tuloksen tekijöille, sosialisti, tämän opin kannattaja.

Sosiaalinen, yhteiskunnallinen.

Sosiologia, yhteiskuntaoppi, sosiologinen, yhteiskuntaopilleen.

Spiraali, ruuvin kiertoviiva.

Spiritualismi, oppi, joka uskoo hengen olevan olojen todellisen perustan, vast. materialismi, aineellisuusoppi.

Subjektiivinen, yksityiseen mielipiteeseen perustuva.

Suvereniteetti, valtaoikeus.

Suggestiivinen, vaikutelmallinen.

Sympatia, myötätuntoisuus.

Synteesi, eri käsitteiden ja teoriain yhdistys uudeksi tieteelliseksi järjestelmäksi.

Syfilis, kuppatauti.

Taktiikka, (sotaliikkeissä, puolue-elämässä) menettelytapa.

Tekniikka, muodollinen taito ammatti- ja taidetyössä, teknillinen, muototaidollinen.

Teleologia, oppi kaikkeuden edeltä määrätystä tarkotuksenmukaisuudesta.

Telluurinen, (lat. tellus, maapallo) maapalloa koskeva.

Temperamentti, luonnon laatu, neljänlainen: sangviininen iloluontoinen, koleerinen kiihkeä, melankoolinen surumielinen, flegmaattinen, hidasluontoinen.

Teoria, tiedollinen perusta, teoreettinen, tiedolle perustuva, vast. praktillinen, käytännöllinen.

Teokratia, jumalais- (pappis-) hallitus.

Tratidioni, perinnäistieto.

Tragedia, murhenäytelmä, traagillinen, ylevästi surullinen.

Tyyppi, perikuva.

Utopinen, (Utopia, v. 1516 ilmestynyt engl. Thomas Moruksen kuvailema kommunistinen ihannevaltio) ihanneyhteiskuntaa kuvitteleva; utopismi, ihanneyhteiskunta-kuvittelu, epätieteellinen usko ihanneyhteiskuntaan.

Vasalli, kts. feodalismi.

Zeofyytti, kasvieläin tai eläinkasvi.

Tietoja

teoksessa mainituista henkilöistä.

Bagehot, Walter synt. 1826 engl. taloustieteellinen ja valtiollinen kirjailija, kirj. m. m. »Kansakuntien alkuperä».

Bellamy, Edvard, 1850–1898, ameriikkalainen, »Vuonna 2000» teoksen tekijä.

Büchner, Ludvig, synt. 1824 saks. tunnettu tutkija, materialisti.

Bebel, August, 1840–, saks. tunnettu sosialisti.

Brutus, Caesarin murhaajista mainehikkain, tasavaltalaisen tyrannivihan esikuva.

Buckle, Henry Th. s. 1822 rohkea, itseoppinut sivistyshistorian tutkija.

Carducci, s. 1836 ital. runoilija ja kirjallisuushistorian professori Bolognassa.

Carnot, Sadi, Ranskan presidentti v:a 1887–1894.

Comte, August s. 1798 ransk. oppinut »positivismin», tosiperäisen tiedesuunnan perustaja.

Crispi, alkuaan tasavaltalainen sittemmin Italian pääministerinä vanhoillisuuden pylväs.

Crusoe, Robinson engl. Defoen romaanin päähenkilö.

Darwin, Charles 1809–82 engl. luonnontutkimuksen uudistaja, kehitysopin isä.

Dom Pedro, 1825–91, Brasilian keisari, karkotettiin sotilasvallankumouksen kautta v. 1889.

Dubois-Reymond, Paul, 1818–96 tunnettu fysiologian tutkija.

Engels, Friedrich 1827–95 Marxin läheisin ystävä ja työtoveri, yhteiskuntatutkija.

George, Henry, 1839–98 amer. yhteiskunnallinen kirjailija, maan yhteisomistuksen puoltaja.

Goethe, 1749–1832 Saksan suurin runoilija, »Faustissa» kuvannut ihmishengen rajatonta pyrkimystä, tutkija.

Galton, s. 1822 engl. tutkimusmatkailija ja luonnontutkija.

Gladstone, Villiam 1809–98, Englannin pääministeri, vapaamielisen puolueen johtaja, kuuluisa ihmisystävä.

Guyau, Yves, kirj. Vuoden 1789 periaatteet ja sosialismi.

Hartman, K. R. E. saks. filosoofi, pessimisti.

Herzen, Alex, 1812–1870 venäl. luonnontutkija ja valtiollinen kirjailija.

Hobbes, Thomas 1538–1679 engl. materialistinen filosoofi.

Häckel, Ernst 1834– saks. professori, darvinismin tunnetuimpia kehittäjiä, monismin oppi-isä.

Laplace, Pierre Simon. 1749-1827 ransk. matematiikko ja astronomi, kehitysopin edeltäkävijöitä.

Laveleye, Emil, 1822–92 belg. vapaamielinen sanomalehtimies ja taloustieteilijä.

Loria, kirj. »Le bases economique de la contitution social.» Paris 1892.

Leibnitz, 1643–1716 tunnettu saks. monitieteilijä.

Leo XIII 1810–1903 paavi, taitava politiikko, näytteli yhteen otteeseen kansanvaltaista.

Liebknecht, Wilhelm, 1821–1900 Saksan tunnetuimpia sosialisteja, Vorwärts -lehden päätoimittaja.

Lombroso, Cesare, 1836–, ital. prof. kuuluisa rikosopin ja mielenvikaisuuden tutkija.

Lucretius, Titus, roomalainen runoilija ja luonnontutkija.

Lyell, Charles, 1797–1875 engl. geologi.

Malon, Benoit, 1811-93 ransk. sosialisti, Internationalen ja Parisin kommunin jäsen.

Marx, Karl, 1818–33. Tieteellisen sosialismin etevin edustaja, Internationalen perustaja.

Mazzini, Giuseppi, 1808–72, ital. hyvin toimekas salaliittolainen ja tasavaltalainen.

Michelangelo, 1475–1564 ital. renessanssin mainio taiteilija, maalari, kuvanveistäjä, arkkitehti ja runoilija.

Mirabeau, 1749–91, kreivi, Ranskan suuren vallankumouksen mainehikkaita alkajia.

Mill, John Stuart, 1803–1873 engl. filosoofi ja kansantalouden tutkija, harrasti etenkin naisen aseman parannusta, suomennettu on teos »Vapaudesta».

Montesquieu, 1689–1755 ransk. filosoofis-valtiollinen kirjailija, olojen terävä arvostelija.

Napoleon III, 1808–1870, tuli valtiokeikauksella presidentistä Ranskan keisariksi 1852, kukistui 1870.

Orsini, Felix, kreivi ital. salaliittolainen, Mazzinin toveri, yritti v. 1858 pommilla surmata Napoleon III, ei onnistunut, mestattiin.

Plato, 429–347 e. K. mainio kreikkalainen filosoofi, idea- (aate-) opin esittäjä.

Quetelet, 1796–1874 belg. astronoomi ja tilastotieteilijä.

Rafael, 1483–1520 ital. kuuluisa maalari, etenkin tunnetut ovat hänen madonnansa.

Richter, Eugen, 1838– saks. politiikko, kirj. »Sosialidemokratian harhaopeista».

Reclus, Elisée, 1830–1905, ransk. ihanteellinen ihmisystävä, tieteellinen anarkisti, Brysselissä professori, tunnettu maantieteen tutkija, oli tuhoutua Pariisin kommuunin melskeissä.

Rousseau, Jean Jacques, 1712–1778 ransk. kirjailija, luontoperäisen kasvatusopin isä, luonnonoikeuden apostoli.

Sieyes, 1743–1836 pappi, ransk. valtiomies ja kirjailija, vallankumouksen parhaita kykyjä, kirjoitti useat sen perustuslaeista.

Smith, Adam, 1773–1790, engl. taloustieteen tutkija, vapaan kilpailun paras puolustaja.

Spencer, Herbert, 1820–1903 engl. filosoofi, mainio kehitysopin tutkija, suom. teos »Kasvatuksesta».

Taine, Hippolyte. 1828 ransk. kirjallisuushistorioitsija, sen suunnan perustaja, joka tutkii kirjallisuutta yhteiskuntaolojen ilmauksena.

Titus, Rooman keisari 79–81 Jerusalemin hävittäjä, sai myöhemmin kunnianimen »ihmiskunnan lempeys ja ilo».

Virchow, Rud. s. 1821, tunnettu saks. patologi, antropologi ja politiikko.

Wallace, Alfred R. 1822– engl. luonnontutkija, keksi samaan aikaan Darwinin kanssa kehitysteorian, suosii sosialismia.

Winterer, 1832– elsassilainen politiikko, saksalaisuuden vastustaja, kirj. »Le sosialisme contemporaine», Paris 1894.

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] Se individualismin ihanne, joka väikkyy Herbert Spencerin silmissä ja jonka mukaan yksilö toimii lman minkäänlaista ulkonaista silmälläpitoa, ainoastaan sisäisestä taipumuksesta hyvään, voitaisi toteuttaa vain sosiaalidemokraattisen tilan jälkeen jonka aikana yksilölliset vietit ja voimat ovat alistetut solidaarisen kurin alaisiksi, ja kun on poistettu nykyinen anarkinen individualismi, jonka aikana jokainen, joka osaa kiertää rikoslakia, häikäilemättä tekee kanssaihmisilleen mitä haluaa.

^[2*] Giotto, 11:llä ja 12:lla vuosisadalla elänyt italialainen taiteilija oli paimenpoikana piirustamassa lampaankuvaa, kun hänet tapasi suuri mestari Giovanni Cimabue, joka hankki hänelle opetusta tehden siten mahdolliseksi hänen kohoamisensa kuuluksi maalariksi, arkkitehdiksi ja kuvanveistäjäksi.

^[3*] Tätä seikkaa valaisevat Paglianin tutkimukset inhimillisen kehityksen erilaisuuksista, jotka osottavat, että köyhän väestön lapset kasvavat tuntuvassa määrässä hitaimmin kuin rikkaiden; jo niin aikaisin alkavat siis yhteiskunnallisen kurjuuden olot osottaa valtaansa.

^[4*] Syvemmin ja täydellisemmin tämän lain sovelluttamisen esittää Lombroso teoksessaan »Rappeutuminen ja nero».
Tämän lain ovat kokonaan jättäneet huomioon ottamatta ne, jotka kuten Nietzsche ovat nerokkaalla ja alkuperäisellä, joskin osaksi eriskummallisella ja epäterveellä tavalla koettaneet tehdä aristokraattista radikaalisuutta nykyaikaiseksi.

^[5*] Tämä Torrensin v. 1859 Australiassa toimeenpanema laki helpottaa maaomistuksen siirtoa kovasti jonkinmoisten hypoteekki-kirjain kautta.

^[6*] Kuten tunnettua on Aristoteles, joka piti aikansa verrannollista oikeutta ehdottomana yhteiskunnallisena lakina, selittänyt orjuuden olevan luonnollisen järjestyksen sekä arvellut, että ihmiset syntyvät orjiksi tai herroiksi.

^[7*] Tällaisten kokeitten kohtalo ei siis, kuten on tahdottu väittää, osota, että jokainen sosialistinen yritys on semmoisenaan vailla pysyvyyttä.

^[8*] Kuvaavana esimerkkinä malmisen Italian uuden rikoslain, joka ei mitenkään pyri soveltumaan Italian erikoisten olojen mukaan, vaan joka yhtä hyvin voitaisi panna toimeen Kreikassa tai Norjassa, ja joka matkii pohjoisten maiden koppivankilajärjestelmää, joka siellä on osottautunut kalliiksi koneistoksi toivottoman tylsyyden tuottamisessa.

^[9*] Tätä kirjaa painettaessa — huomauttaa tekijä kirjansa italialaisen ensi painoksen esipuheessa, heinäk. 1894 — esitti Crispi parlamentille ehdotuksen »Poikkeuslaiksi yleisen turvallisuuden takaamista varten», joka on kääntyvinään anarkista kiihotusta vastaan, mutta itse asiassa pyrkii pääsemään sosialismin kimppuun tukahuttaakseen sen. Mutta poikkeuslait voivat vain tuhota henkilöitä, ei aatteita, kuten Saksan sosialistilain esimerkki kyllin puhuvasti osottaa. On helppo terottaa rangaistuksia ja poistaa perustuslainmukainen vapaus, mutta se ei ole mikään parannuskeino. Sosialismi tulee sellaisista poikkeuslaeista huolimatta voittamaan.

^[10*] Täydellisempi selvitys tästä vallankumouksen (revolution) ja väkivaltaisen mullistuksen tieteellisestä erosta löytyy Lombroson ja Laschin teoksessa: »Valtiollinen rikoksentekijä ja vallankumous» sekä É. Reclus'in kirjotelmassa: »Evolution et revolution».

^[11*] Bagehot: »Kansakuntien alkuperä», IV kirja.

^[12*] Italiassa on jokaisella valtiopäivämiehellä kellonperissään pieni kultamitali, joka oikeuttaa vapaisiin rautatiematkoihin y. m.

^[13*] Uudenaikaisen sosialismin myöhemmästä historioitsijoista on abbé Winterer, sen myönnän kernaasti, joka paikassa täysin lojaalisesti erottanut molemmat suunnat.

^[14*] Kansantalouden virallisten edustajain keskenäinen sopimus tappaa Marx vaikenemalla ilmenee siinäkin, että sosialismin käsikirjat ja historioitsijat vain mainitsevat hänen nimensä, kosketellen silloin yliarvoteorian teknillisiä puolia; molemmista muista laeista, jotka ovat kulttuuri-ilmiöiden riippuvaisuus taloudellisista oloista ja luokkataistelulaki, ei tavallisesti ole puhetta. Korkeintaan mainitaan samalla hänen olleen osallisena Internationalea perustamassa, että hänestä nyt jotain enemmänkin sanottaisi.

Toimituksen viitteet:

^[1] Viittaamme August Bebelin teokseen Nainen ja yhteiskunnallinen kysymys, joka suomennoksenakin on ilmestynyt (ks. »Nainen ja sosialismi». MIA huom) ja toivomme hänen todistuskappaleittensa samoin kuin koko pohjoismaisen naisliikkeen pitävän puoliaan etelämaisen professorin väitteitä vastaan tässä asiassa. Suom. muist.

^[2] Aikaisemmassa teoksessaan »Sosialismi ja rikollisuus» (1884) esiintyi Ferri sangen jyrkästi sosialismia vastaan, vaikkakin — mikäli hän nyt itse väittää — vain sen silloista vallankumouksellista menettelytapaa ja utuista romantiikkaa vastaan. Hän sanoo silloistenkin oppiensa olleen itse asiassa sosialistisia sekä lisää: Sittemmin olen minä, alussa miltei vastenmielisesti, vuosi vuodelta tunkeutunut syvemmälle sosialistisiin ajatuksiin, kiitos Turatin ja Prampolinin teosten, mutta ennen kaikkea Karl Marxin muodoltaan kuivan, mutta sisällöltään vastustamattoman ja mitä nerokkaimman teoksen vaikutuksesta. Ruotsintajan muist..

^[3] Ks. Karl Marx, »Poliittisen taloustieteen arvostelua». MIA huom.

^[4] Kommunistinen manifesti, ensimmäinen kansainvälinen sosialistiohjelma on suomeksi julaistu tri N. R. af Ursinin kalenterissa Koitar II. Suom. muist. (Ks. Karl Marx & Friedrich Engels: »Kommunistisen puolueen manifesti». MIA huom.)

^[5] Santo Caserio, Carnot'n murhaaja oli italialainen. Suom. muist.

^[6] Loria on, Ferrin mukaan, laajasti ja tehoisasti kehittänyt Marxin kyseessä olevaa astetta, etenkin teoriallaan »vapaan maan haltuunottamisesta» eri sosiaalipoliittisten järjestelmäin pääsyynä ja samalla teknisenä selvistysperustana.

Suomenkielinen Enrico Ferri -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto