Evert Huttunen

Mietteitä nykyisestä tilanteesta

1920

Julkaistu: 1920
Lähde: »Mietteitä nykyisestä tilanteesta». Edistysseurojen kustannus-oy., Keskuskirjapaino osakeyhtiö, Helsinki 1920
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tekijänoikeus rauennut.

Lukijalle.

Aiheena tämän kirjasen julkaisemiseen ovat olleet muutamat esitelmät, joissa olen kosketellut päivän kysymyksiä selvitellen syitä nykyiseen kaikin puolin vaikeaan asemaan maassamme ja keinoihin onnellisempien olojen saavuttamiseksi. Ei ole ollut tarkoitukseni perinpohjaisemmin käsitellä kaikkia niitä kysymyksiä, jotka nykyisin ovat kiistanalaisina, koska se veisi liian laajalle aiheeni piiristä, vaan on aikomukseni esittää näkökohtia eräistä taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä, jotka antavat leimaa nykyiselle maailmansodan luomalle ylimenokaudelle ja joilla yhä vieläkin on mielenkiintoa. Vaikka kirjaseni ei siis tahdokaan antaa vastausta ajan suuriin ja polttaviin kysymyksiin, eikä täyttää sitä aukkoa mikä puheenaolevassa suhteessa suomalaisessa kirjallisuudessa on olemassa, niin toivoakseni tästä hajanaisesta kokoelmasta kirjoituksia on kuitenkin oleva käytännöllistä hyötyä niille työläisille, joilla ei ole tilaisuutta omistaa riittävästi aikaa ja huomiota päivänkysymyksiä käsittelevien laajempien kirjasien lukemiseen, mutta jotka kuitenkin kaipaavat selvitystä yhteen ja toiseen seikkaan ja mielellänsä lukevat kirjasen, joka suppeasti koettaa niistä esittää yhteenvedon.

Huhtikuulla 1920.
Kirjoittaja.

Takaisin sisällysluetteloon

Yleinen elämän vaikeus.

Nykyinen tilanne maassamme on mitä arveluttavin. Jokainen, ken tarkkaa olosuhteita pintaa syvemmälti, havaitsee tämän tosiasian. Tosin elämä jatkuu entiseen tapaansa, jokainen hyörii omissa askareissaan, vieläpä ulkonaisesti katsoen näyttää jonkinlainen huolettomuuskin olevan vallalla, mutta todellisuudessa on kuitenkin asianlaita aivan toisin. Sitä elämän huolettomuutta, sitä rauhaisaa mieltä ja yleistä tasapainoa, mikä ennen maailmansotaa kaikista yhteiskunnallisista ristiriidoista ja luokkavastakohdista huolimatta oli vallalla, ei nyt enää ole olemassa. Yleinen huolestuminen saa entistä suurempaa jalansijaa. Elämän vaikeus kasvaa, epätoivo kansalaisten kesken lisääntyy ja tietämättömyys siitä, mitä tulevaisuus tuo mukanansa, herättää epämääräisen pelon tunteen ja lyö jonkinlaisen kärsimättömyyden ja hermostuneisuuden leiman kaikkeen inhimilliseen toimintaan.

Ihmiset kysyvät, tiedustelevat ja odottavat vastausta. He kaipaavat selvitystä tulevaisuudesta sekä varmuutta siitä, miten nykyhetken vaikeuksista voidaan selviytyä. Mutta tätä vastausta he eivät saa. Tosin yrityksiä siihen suuntaan ei suinkaan puutu, tosin neuvoja tarjotaan yllin kyllin, mutta yleistä rauhoittumista ja turvallisuuden tunnetta ei se ole ollut vielä omansa herättämään. Rauhoittavista selityksistä ja neuvoista huolimatta kasvaa levottomuus. Ilmassa tuntuu kuin olisi lähenemässä yleinen tuhoisa romahdus, joka hävittää ja hautaa alleen kaiken. Sitä ennustetaan, siitä puhutaan, eikä kukaan voi lausua sitä rauhoittavaa sanaa, joka herättäisi luottamusta ja antaisi sitä toivoa ja elämäniloa, jolle pysyväisesti olisi rakennettava.

Mutta tämä levottomuuden ja epätoivon tunnelma ei ole ominaista ainoastaan meidän maallemme. Se vallitsee yhtä hyvin muuallakin. Se on kuin maailman tuska, joka tunnetaan kaikkialla ja jonka ilmiöt ovat suuressa määrässä samanlaisia. Viidettä vuotta jatkuneen verisen maailmansodan rasitukset uhkaavat yleisellä vararikolla. Ei siinä kyllin, että mahtavia kruunun kantajia on kukistunut ja monet heistä maankiertäjän tavoin muukalaisina kulkevat vieraalla maalla, ei siinä kyllin, että kokonaisia valtiollisia järjestelmiä, joitten luultiin olevan granitin lujalla perustuksella ja voivan helposti torjua jokaisen niitä uhkaavan vaaran, on tuhoutunut, vaan on merkille pantava, että kokonaiset yhteiskunnat horjuvat ja että koko se perustus, jolle kapitalistinen järjestelmä nojautuu, järkkyy.

Taloudellinen hätä kasvaa kaikkialla. Monet kukoistavat valtiot, jotka ennen uhkuivat taloudellista varallisuutta ja hyvinvointia, joitten kansallisomaisuus nousi harvinaisen suureksi, ovat sodan johdosta köyhtyneet ja joutuneet kaikinpuoliseen rappiotilaan. Yksinpä rikas Ranska, joka ennen maailmansotaa esiintyi varsinaisena lainanantajana ja jolla yksistään Venäjälle ja Turkkiin oli sijoitettu noin 25 miljardiin nouseva korkotuloja tuottava omaisuus, on nyt lähes yhtä paljon velkaantunut Englannille ja Yhdysvalloille. Nyt Ranska saa suorittaa korkoina sen, minkä se ennen oli ansainnut. Sen sijaan, että se ennen itse riisti heikompia ja taloudellisesti enemmän takapajulla olevia maita, on se nyt joutunut itse toisten riistettäväksi. Niin ovat taloudelliset valtasuhteet muuttuneet maailmansodan johdosta.

Kun näin on sodan »voittajien» kanssa, niin miten onkaan sitten voitettujen laita? Saksa huokaa raskaan kuorman alla, jonka sille kostonhimoiset voittajat ovat sälyttäneet kannettavaksi ja Itävalta tuskin saattaa suoriutua ilman vararikkoa, sillä niin suuret sotakustannukset ovat sillä suoritettavana ja niin uhkaava on hätä, mikä maassa on vallitsemassa. Yhdysvallat, jotka parhaiten sodasta olivat hyötyneet, saavat niinikään tuntea sodan tuhoisista seurauksista. Elämän vaikeus on sielläkin lisääntynyt, samalla kun taloudellinen pula on synnyttänyt sarjan levottomia joukkoliikkeitä ja lakkoja, joita hallitus vain voimakeinoin voi pitää kurissa. Voitto, minkä Yhdysvallat maailmansodasta ansaitsivat, on tullut kalliiksi. Europan kulta on valunut Yhdysvaltain suurkapitalistien taskuihin ja lisännyt niitten jo entisestään suurta taloudellista valtaa, kärjistäen sen kautta luokkavastakohtia ja siten puolestansa jouduttaen kapitalistisen talous- ja tuotantojärjestelmän kehitystä huippukohtaansa ja itsensäkieltämiseen.

Takaisin sisällysluetteloon

Elintason aleneminen.

Maailmansodan tuhoisat seuraukset eivät ole rajoittuneet yksistään sotaakäyviin valtoihin. Ne ovat ulottuneet myöskin puolueettomiin maihin ja vakavimmin järkyttäneet taloudellista elämää juuri Suomessa, jota yhteytensä vuoksi Venäjän kanssa pidettiin sotaa käyvän vallan asemassa, vaikkei maamme sotatoimiin ollut lainkaan sekaantunut. Taloudellinen ahdinkotila on täällä sotavuosien kehityksen mukana käynyt niin suureksi, että siitä selviäminen vaatii miltei ylivoimaisia toimenpiteitä. Räikeimpänä esiintyy se työväenluokan keskuudessa, joka köyhtymistään köyhtyy ja jonka elintaso säännöllisesti laskee. Kurjuus lisääntyy ja sen pohjalla kasvaa katkeruus parempiosaisia ja tyytymättömyys vallanpitäjiä kohtaan, joitten katsotaan olevan lähimpänä syynä vallitsevaan pahaan.

Olisi mielenkiintoista osoittaa lähemmin, missä määrin työväenluokan elintaso sodan aikana on alentunut ja millainen se tällä hetkellä on. Valitettavasti ei sellaisen selvityksen esittäminen kuitenkaan ole mahdollista. Syy siihen on se, ettei maassamme koko sodan aikana ole toimitettu seikkaperäistä tutkimusta työväenluokan elintasosta. Vasta äskettäin on Sosialihallitus ryhtynyt sen suuntaisiin toimenpiteisiin ja siinä tarkotuksessa ehdottanut vuoden 1920 tulo- ja menoarvioon otettavaksi määrärahan tutkimuksen toimittamista varten. Muissa maissa on puheenaolevassa suhteessa päästy jo paljon pitemmälle. Niinpä Ruotsissa on tutkimuksia elinkustannuksista toimitettu vuosina 1910–1913–1916 ja viimeksi 1917, Norjassa vuosina 1916–1917 ja 1918. Tanskassa ilmestyi viimeinen asiata valaiseva tutkimus vuonna 1918. Niiden avulla voi saada verrattain tarkan selvityksen Skandinavian maissa sotavuosina tapahtuneesta elinkustannusten noususta ja laskusta rauhanaikaan verrattuna.

Meillä viimeksi toimitettu tutkimus on vuodelta 1909. Sillä ei kuitenkaan tätä nykyä vertailunkaan kannalta ole sanottavaa merkitystä, ensiksi sen vuoksi, että tutkimus on kovin vanhentunut ja toiseksi sen vuoksi, että siinä esitetyt tiedot eivät käsitä koko maan asujamistoa vaan verrattain rajoitettua väestöpiiriä. Tutkimusta varten oli jaettu kaikkiaan 953 talouskirjaa, joista palautettiin ainoastaan 490 ja niistäkin vain 380 katsottiin voitavan hyväksyä tutkimuksen ja laskelmien perusteeksi. Mainittujen tutkimusten osoittamilla tuloksilla on nyt enää vain historiallista merkitystä. Ne osoittavat, minkälaiset olivat työläisten keskuudessa eri osissa maata elantokustannukset toistakymmentä vuotta sitten. Emme yritä esittää niitä tässä yhteydessä, koska niillä ei olisi käytännöllistä merkitystä. Sitä vastoin on syytä koettaa valaista saatavissa olevien puutteellistenkin tietojen mukaan työväestön elintasoa vuosien 1914 ja 1919 väliseltä ajalta. Se voi helpommin käydä päinsä vertailemalla toisiinsa mainitulla ajalla tapahtunutta palkkojen ja elintarpeiden hintojen nousua.

Kuten jo aikaisemmin mainitsimme, puuttuu meiltä tilastollista koko maata käsittävää tutkimusta työväen elintasosta sotavuosien ajalta. Mutta siitä huolimatta löytyy kuitenkin erinäisiä tietoja ja laskelmia, joitten nojalla voi saada ainakin ylimalkaisen vastauksen esillä olevaan kysymykseen. Sosialihallituksen julkaisema »Sosialinen Aikakauslehti» on käsitellyt tätä kysymystä ja esittänyt kokoamiensa tietojen nojalla erinäisiä yhteenvetoja. Laskelmien pohjana olivat viisihenkisen työläisperheen elinkustannukset Helsingissä elokuussa 1914 ja maaliskuussa 1919. Vertailu osoitti seuraavaa:

Muista menoista esittää lehti laskelmia seuraavasti:

Jos edelläolevien laskelmien pohjalla laaditaan vertailevat n.k. indeksiluvut, niin osoittaa tilasto seuraa-van keskimääräisen tuloksen:

Näitten laskelmien heikkous on siinä, että ne koskevat ainoastaan maan pääkaupunkia, eivätkä siis anna yleistä kuvaa koko maasta. Toiseksi tärkeä seikka, mikä voi muuttaa koko tuloksen, on kysymys siitä, mikä aika otetaan laskelmien lähtökohdaksi.

Ylläolevissa laskelmissa on sellaisena pidetty elokuun hintoja vuonna 1914, vaikka silloin maailmansota juuri syttyi ja hinnat sen johdosta olivat huomattavasti muuttuneet. Jos normaaliajan hintoja tahtoisi ottaa vertailun pohjaksi, niin ne olisi otettava varemmalta ajalta kuin elokuulta. Jotta tämä epäkohta korjaantuisi, on lehti laatinut toisenkin laskelman, jossa ravintomenot on laskettu vuoden 1914 ensimäisen puoliskon keskihintojen mukaan, mutta vuoden 1919 hinnat maaliskuulta. Että mainitut keskihinnat ovat tuntuvasti alhaisemmat saman vuoden elokuun hintoja ja antavat siis vuoden 1919 hintoihin verraten aivan toisenlaisen tuloksen, näkyy seuraavasta:

Näitten laskelmien nojalla tulevat vertausluvut ravintomenoista olemaan seuraavat:

Kun on erittäin tärkeätä tietää miten elantokustannukset ovat kohonneet eri osissa maata sekä keskimäärin koko maassa maailmansodan aikana, niin on lehti toimittanut laskelmia näistäkin seikoista ottamalla laskelmien pohjaksi ravintomenojen keskihinnan vuoden 1914 ensimäiseltä puoliskolta. Tilasto, mikä on varsin mielenkiintoinen, osoittaa seuraavaa:

Sosialihallituksen toimesta hankittu ainehisto ja sen nojalla laadittu tilasto elinkustannuksista ei vielä sellaisenaan anna käsitystä siitä taloudellisesta asemasta, johon työväenluokka, jota tilasto etupäässä koskettelee, on sotavuosien aikana hintojen tavattoman nousun johdosta joutunut. Jos tulojen lisääntyminen olisi tapahtunut rinnan elinkustannusten kohoamisen kanssa, olisi yleinen elintaso pysynyt jokseenkin entisellään. Mutta näin ei nyt kuitenkaan ole asianlaita. Työväestön keskuudessa vallitseva taloudellinen hätä, jos mikään, osoittaa, että tulot eivät riitä läheskään menoille, eli, että ne eivät ole kohonneet niin suuressa määrässä kuin tarpeellista olisi ollut. Jotta tämäkin puoli työväenluokan elintasosta saisi tarpeellisen valaistuksen, toimeenpani Suomen Ammattijärjestön toimikunta v. 1919 ammatillisten järjestöjen keskuudessa tiedustelun sekä palkkojen että elintarvehintojen noususta sodan aikana. Tiedusteluun lähetti vastauksia 42 ammattiosastoa ympäri maan. Vastauksien nojalla on laadittu yhteenveto, mikä osoittaa, että väitteet työväen palkkatulojen suuresta noususta viime vuosien kuluessa eivät pidä suinkaan sellaisenaan paikkaansa. Nousua on tosin kaikkialla ollut, mutta se on ollut sangen kirjavaa ja parhaimmissakaan tapauksissa ei se ole saavuttanut elintarvehintojen nousun tasoa. Jotta lukija saisi itse lähemmin arvostella asiata, esitämme muutamia tilastokeräyksen tarjoomia tietoja. Niitten mukaan olivat palkat kunkin ammattikunnan keskuudessa sekä toiseltapuolen elintarpeiden hinnat nousseet seuraavasti:

Yhteenveto kaikista niistä tiedoista, joita ammattijärjestön toimikunnalle oli saapunut, osoittaa, että koko maassa olivat työläisten palkat rauhan aikaan verrattuna kohonneet keskimäärin ainoastaan 381 % kun sitävastoin elintarpeitten hinnat samalla ajalla olivat nousseet 948 %:lla. Erotus siis 567 %. Mutta vielä räikeämmäksi käy asiaintila, jos tarkastaa lähetettyjä tietoja paikkakunnittain. On hämmästyttävää todeta, että on tapauksia, jolloin palkkojen korotus vissillä ammattialalla on tehnyt vain 125–200 %, mutta elintarpeitten hinnat nousseet 900, jopa 1,000 %:iin entisestään. Korkein palkkojen nousu on ollut yhdessä ainoassa tapauksessa, kuljetustyöläisten keskuudessa Kajaanissa, tehden 750 %. Mutta sielläkään ei se ole saavuttanut elinkustannusten tasoa, mikä käy selville siitä, että elintarpeiden hinnat olivat kohonneet 1,050 %:lla. Koska palkkojen nousu muualla päättyy korkeimmassa tapauksessa vain 550 %:iin, eli siis keskimäärin huomattavasti alemmaksi Kajaanin kuljetustyöläisten palkkatasoa, niin täytyy mainittua tapausta katsoa luonteeltaan enemmän poikkeukselliseksi ja johtuneeksi kenties siitä, että mainitulla paikkakunnalla, syystä tai toisesta, palkat rauhan aikana ovat olleet tavallista alhaisemmat. Yhtä hyvin poikkeuksellisena ilmiönä voitanee pitää sitäkin tietoa, että elintarvehinnat olisivat, kuten Karihaaran esimerkki osoittaa, kohonneet koko sodan aikana ainoastaan 675 %:lla.

Jonkun verran epätarkkuuttakin lienee mainituissa tiedoissa. Tähän otaksumaan antaa aihetta se, että samoilta paikkakunnilta lähetetyissä vastauksissa on elintarvehintojen nousu ilmoitettu eri suureksi. Niin on laita Turusta saatujen tietojen, joitten mukaan toisessa tapauksessa hintojen nousu on merkitty 900, mutta toisessa tapauksessa 1,083 %:ksi. Eroitus siis 183 %* Samanlainen ilmiö on havaittavissa Rauman kaupungistakin lähetettyjen tietojen suhteen. Tähän eroavaisuuteen saattaa olla useampiakin syitä. Hintojen arvioiminen ja lasku on voitu suorittaa epätarkasti, tai on puuttunut yhtenäisyyttä jo ainehiston kokoamisessa. Jollei kaikilla paikkakunnilla pidetä samoja elintarpeita tarkastelun esineenä, niin tulokset ovat epäilemättä erilaisia, johtuen siitä, että eri tavaralajien hintojen nousu on ollut erilainen. Ammattijärjestön toimikunnan asianomaisessa kehoituksessa ei oltu lähemmin ilmoitettu, mitä elintarpeita tutkimuksen pohjana oli pidettävä. Kehoitus koski vain tärkeimpiä kulutustarpeita. Myöskin saattaa mainituissa tapauksissa ilmenevä erilaisuus saman paikkakunnan hinnoissa johtua siitä, että tiedot on kerätty eri aikoina, jolla välin on voinut tapahtua hintojen nousua tai laskua erinäisten tarvikkeitten suhteen, mikä seikka on ollut omansa vaikuttamaan myöskin tilaston loppusummiin. Mahdollisimman suuren tarkkuuden saavuttamiseksi olisi hinnat merkittävä samoista tarvikkeista samaan aikaan; ainoastaan siinä tapauksessa saavutetaan tulokset, joita vastaan ei voida tehdä muistutuksia. Kun kuitenkin kysymyksessä olevat erilaisuudet esiintyvät ainoastaan muutamissa tapauksissa, niin eivät ne sanottavasti voi vaikuttaa lopputuloksiin. Tämä käy selville jo siitäkin, että ammattijärjestön alotteesta laadittu tilasto vastaa jokseenkin samoja tuloksia kuin Sosialihallituksen tilastollinen selvitys elintarpeiden hintojen noususta. Kuten edellä on jo esitetty, olivat ravintomenot Sosialisen Aikakauslehden mukaan nousseet viime maaliskuulla 942, mutta ammattijärjestön toimikunnan tietojen mukaan 948. Yhtäläisyys siis harvinaisen suuri, suurempi jokatapauksessa kuin olisi voinut odottaa katsoen niihin erilaisiin lähteisiin, joista tiedot oli hankittava.

Näitten tietojen valossa käy selville se tosiasia, että maailmansodan aikana väestön elintaso on suuresti laskenut. Ihmisten on ollut pakko supistaa menojaan ja tulla toimeen vähemmällä kuin ennen. Millä tavalla tämä menojen supistuminen on kohdistunut talouden eri osiin, ei meillä vielä ole selvitetty. Mahdollisesti vasta toimitettava tilastollinen tutkimus, jonka Sosialihallitus järjestää, tulee valaisemaan tätäkin puolta asiasta. Ulkomaalaisten tietojen nojalla voimme kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen siitä supistuksesta, mikä puheenaolevassa suhteessa on havaittavissa. Kristianiassa on toimitettu tutkimuksia siitä, missä määrässä menot ovat kasvaneet vuosien 1912–16 välisellä ajalla. Jos hintojen nousua pidetään silmällä, niin olivat mainitulla ajalla menot lisääntyneet:

mutta todellisuudessa ne olivatkin lisääntyneet vain seuraavasti:

Tästä näkyy, että vaikka ihmisten oli pakko supistaa ravintomenojaankin, niin suhteellisesti suurin supistus tapahtui kuitenkin asuntojen vuokran ja vaatetuksen kustannuksella. Kun laskettu kulutus kohonneiden hintojen mukaan vaatetukseen olisi pitänyt olla 67,1 %, mutta todellisuudessa olikin ainoastaan 2,2 %, niin käsittää helposti, miten kallis aika on vaikuttanut työväenluokan vaatetuskysymyksen järjestymiseen. Mainittu tilasto on kuitenkin vuosilta 1912–1916. Kun ottaa huomioon, että sotavuosien kuluessa elantotarpeitten hinnat ovat kohonneet kohoamistaan, niin käy asiaintila mainitussa suhteessa yhä räikeämmäksi, koska ravintomenojen kohoaminen perhetaloudessa on epäilemättä tapahtunut asuntovuokran ja vaatetuksen kustannuksella. Ja siitähän elävä elämä on mitä parhaimpana todistuksena. Työläiset eivät sodan aikana ole pystyneet hankkimaan uutta vaatetusta juuri lainkaan ja kun entiset ovat kuluneet, näyttää asema käyvän tässä suhteessa vallan uhkaavaksi, sillä toistaiseksi ei ole toiveita palkkaolojen siinä määrin korjaantumisesta, että varoja jäisi, paitsi välttämättömiin elintarpeisiin, myöskin vaatetukseen. Mitä taas asunto-oloihin tulee, ovat ne käyneet entistä kurjemmiksi. Niitten, joitten tulot eivät ole kohonneet rinnan elintarpeitten hintojen nousun kanssa, on ollut pakko asua ahtaammin kuin ennen. Seurauksena on ollut, että asukkijärjestelmä on kehittynyt aivan huippuunsa. Vähävaraisten perheiden on täytynyt hankkia tulojen lisää ottamalla huoneustoonsa vuokralaisia ja alistua kaikkiin niihin epämukavuuksiin ja vaikeuksiin, jotka siltä ovat seurauksena.

Jotta saisimme oikean käsityksen kotimaisista oloistamme ja kalliin ajan vaikutuksista palkkatuloillaan elävien talouteen, lienee paikallaan esittää eräitä vertailuja vastaaviin ulkomaalaisiin oloihin. Sosialinen Aikakauslehti on julkaissut vertailevia tietoja puheenaolevassa suhteessa Suomesta ja Skandinavian maista. Niistä käy selville seuraavaa:

Kuten näistä tiedoista näkyy, ovat elinkustannukset Suomessa kaikkein korkeimmat. Ne ovat enemmän kuin kaksi kertaa korkeammat Ruotsin ja Norjan ja enemmän kuin kolme kertaa korkeammat Tanskan elinkustannuksia. Tukholmassa ovat kyllä elinkustannukset mainittujen tietojen jälkeen vielä kohonneet, tehden maaliskuulla vuonna 1919 jo 348, mutta nousu ei sittenkään ole lähimainkaan niin korkea, kuin mitä se oli vastaavalla ajalla Helsingissä, nimittäin 563. Suomea koskevat hintasuhteet joutuvat vieläkin huonompaan valoon, kun ottaa huomioon, että yllämainitussa esimerkissä vuoden 1914 hinnat Helsingistä ovat elokuulta, siis ajalta, jolloin hintataso oli jo tuntuvasti kohonnut. Jos vertailun pohjaksi otettaisiin maassamme vuoden 1914 ensimäisen vuosipuoliskon keskimääräiset hinnat, niin Suomen vertausluku olisi paljon korkeampi.

Vielä räikeämpään valoon joutuu maamme verrattaessa hintasuhteitamme muitten kuin Skandinavian maitten hintasuhteisiin. Saadakseen selvityksen hintojen noususta sodan aikana eri maissa, pani englantilainen virallinen kuukausilehti Labour Gazette viime vuonna toimeen tiedustelun, joka antoi erittäin valaisevia tuloksia. Niitten mukaan olivat elintarpeitten hinnat kohonneet maailmansodan aikana seuraavasti:

Näistä esimerkeistä käy selville, miten verraten alhainen elintarpeiden hintojen nousu on ollut muissa maissa sodan aikana. Lukuunottamatta Skandinavian maita, joista jo ylempänä on esitetty vertailevat numerot, ainoastaan Belgiassa on hintataso noussut niin korkealle kuin 233 prosenttiin rauhan hinnoista. Ja sen naapurimaassa Ranskassa, joka on ollut varsinaisena sotanäyttämönä ja jossa suurimmat verivirrat on vuodatettu ja jossa suhteellisesti enemmän kuin muualla lienee uhrattu sodan jumalalle, hintojen nousu on ollut vain 193 prosenttia, vieläpä maan pääkaupungissa, jossa elämän kalleuden sodan vaikutuksesta luulisi olevan vieläkin korkeamman, hintataso on ollut alhaisempi kuin maaseudulla, nimittäin 168 prosenttia. Tilanne siis aivan päinvastainen kuin useissa muissa maissa, joissa suurkaupunkien hinnat ovat paljon korkeammat pikkukaupunkien ja maaseudun hintoja. Jos vertaa mainittuja ylläolevassa tilastossa olevia hintoja Suomessa vallinneisiin hintoihin, niin kuva, jonka täten saa, on verrattain räikeä. Kun Sosialihallituksen hankkimien tietojen mukaan kaikkien elinkustannusten keskimääräinen nousu pääkaupungissamme vuoden 1914 elokuun hinnoista oli 563, — saman vuoden ensimäisen vuosipuoliskon hinnoista jonkunverran korkeampi — ja ravintomenojen nousu samalla ajalla 957 (vuoden 1919 maaliskuulla), niin käy jo helposti ymmärrettäväksi, miten raskaasti kallisaika on vaikuttanut maamme oloihin ja miten sen johdosta yleinen elintaso on laskenut.

Takaisin sisällysluetteloon

Rauhan vaikutus hintatason alenemiseen.

Suurena lohdutuksena koko maailmansodan aikana on vähävaraisella väestöllä ollut luottamus siihen, että kunhan sota päättyy, niin tilanne epäilemättä paranee, elintarpeiden hinnat tulevat varmasti laskemaan alkavan tuonnin vaikutuksesta ja elintaso sen kautta nousemaan. Edellytettiin tosin, ettei hintojen lasku heti voi tapahtua, varsinkaan kun kauppa, teollisuus ja kansainvälinen liikenne ei kädenkäänteessä pääse säännölliseen toimintaansa, mutta arveltiin, että kehitys tulee kuitenkin, missä hitaammin missä taas nopeammin, käymään parempaan suuntaan. Tämän toivon varaan ovat ihmiset paljon viime vuosina rakentaneet, se usko on pitänyt heissä yllä rohkeutta kestää loppuun saakka ne kärsimykset, joita sota toi mukanansa.

Mutta miten moni onkaan näissä ruusuisissa toiveissaan pettynyt. Todellisuus on puhunut aivan päinvastaista kieltä. Mitään sellaista hintatason alenemista, jota odotettiin, ei rauhan solmiamisesta vielä ollutkaan seurauksena. Tosin keskusvaltojen kukistuminen tapahtui jo vuoden 1918 lopulla, jolloin myöskin sotatoimet keskeytyivät, muttä välittömästi ei se suinkaan vaikuttanut rauhan olojen palaamiseen. Vaikka hintatason olisi pitänyt laskea, niin erinäisistä merkeistä päättäen onkin tapahtunut aivan päinvastoin. Englantilainen aikakauslehti Economist julkaisi vuoden 1919 lopulla indeksiluvut vuoden kuluessa tapahtuneista hintavaihteluista. Tutkimus koski viljatavaroita, mineraaleja, puutavaroita, öljyjä j.n.e. Näitten tavarain hintanousu oli eri kuukausina keskimäärin:

Kuten näistä luvuista käy selville, on Englannissa hintataso jokseenkin säännöllisesti noussut koko viime vuoden ajan, vieläpä vuoden loppupuoliskolla on nousu ollut nopeampi kuin alkupuolella vuotta. Samanlainen ilmiö on ollut havaittavissa useissa muissakin maissa. Tammikuulla julkaisi Kauppalehti (n:o 20) tietoja hintojen noususta eri maissa vuonna 1919. Sen mukaan oli hintaindeksi noussut seuraavalla tavalla:

Nämä tiedot osoittavat, että tavaran hinnat ovat kohonneet kaikkialla. Nousu on kuitenkin ollut eri maissa erilainen. Tämä onkin varsin luonnollista, sillä hintojen muodostuminenhan riippuu kunkin maan erilaisista olosuhteista, elämänehdoista, sekä tuotanto-oloista. Onpa muutamissa paikoin havaittu seisahdustakin hintojen nousussa. Siitä esimerkkinä Ruotsin Sosialihallituksen tiedustelut, jotka koskivat tärkeimpien elintarpeiden hintoja. Niitten keskimääräiset indeksiluvut olivat:

Näistä tiedoista päättäen näyttää siltä kuin hintatasossa olisi tapahtunut jonkinlainen pysähtyminen, jollei suorastaan aleneminen. Tämän nojalla olisi kuitenkin väärin vetää johtopäätöstä elinkustannusten odotettavissa olevasta tai jo tapahtuneesta laskusta Ruotsissa. Kun ottaa huomioon, että eräitten tavaralajien, kuten kankaitten, polttopuiden j.m.s. hinnat ovat samalla ajalla kohonneet, niin itse asiassa ei siis suinkaan ole tapahtunut edes hintojen pysähtymistä, vielä vähemmän niitten laskua vaan päinvastoin »nousua.

Mitä kotimaisiin hintoihin tulee, niin eivät ne ainakaan vuoden 1919 aikana ole vielä osoittaneet laskua. Tosin Sosialisen Aikakauslehden laatimat tilastolliset laskelmat ravintokustannusten keskimääräisistä hinnoista koko maassa osoittavat hintojen laskeutumista, koskapa indeksiluku oli ensimäisellä neljänneksellä 957 ja huhtikuulla 902, mutta kun ottaa huomioon, ettei kuukauden hintatietoja voi pitää vertailun kannalta riittävän täsmällisinä ja kun lisäksi panee merkille, että toukokuun indeksiluku — jos nimittäin tilastossa tekee sen korjauksen, että Pietarsaaresta annettujen hintatietojen toukokuun sarakkeeseen, joka on tuntemattomasta syystä avoinna, asettaa huhtikuun hintatiedon, — nousee 945, niin eroitus ensimäisen neljänneksen hintaindeksiin nähden, mikä oli 957, ei suinkaan ole suuri vaan pikemmin voi sen selittää johtuneeksi joistakin tilapäisistä seikoista, joitten merkitys tilastossa katoaa sikäli, mikäli tilasto laaditaan pitemmältä ajanjaksolta. Tilapäisesti saattoi eräitten kulutustavarain hinnoissa havaita vähäisempää laskua, mutta sittemmin on jälleen alkanut jatkua nousua. Vieläpä vuoden 1919 lopulla oli Kauppalehti (n:ossa 270) pakoitettu tunnustamaan, että »hintojen kohoaminen ei nykyisin rajoitu ainoastaan ulkomailta tuotuihin tavaroihin vaan on sitä peloittavassa määrässä ollut havaittavissa myös puhtaasti kotimaisten tavarain, kuten karjataloustuotteitten alalla.» Tämä lausunto pitää epäilemättä paikkansa. Vieläpä on hintojen kohoamista jatkunut vuoden 1920 alkupuolellakin. Tammikuulla kerrottiin kutomatehtaitten korottaneen tuotteidensa hintoja 30–50 %:lla entisestään. Tämän kautta olivat kutomateollisuustuotteitten hinnat kohonneet rauhanajan hinnoista 17-kertaisesti! Jalkineiden samoin kuin muittenkin tavarain hinnoissa on tapahtunut huomattavia korotuksia. Ovatko korotukset tilapäistä laatua vai tulevatko ne jatkumaan edelleenkin, on vaikea tietää, sillä asia riippuu sangen monista seikoista. Selvää on kuitenkin, ettei ainakaan lasku tapahdu yhtä nopeasti kuin nousu. Kestänee kaiken todennäköisyyden mukaan vielä pitkän aikaa ennen kuin hintatasossa tapahtuu pysähdys ja säännöllinen lasku alkaa. Mutta kestäköönpä nykyistä korkeata hintatasoa vielä pitemmän tai lyhyemmän aikaa, jokatapauksessa on pahin voitettu. Rauhantilaan ja säännöllisiin oloihin palaaminen tapahtuu tosin hitaasti, mutta varmasti ja sen mukana kasvaa toivo paremmasta tulevaisuudesta, joka tuo helpotusta työväenluokan vaikeaan elämään. »

Takaisin sisällysluetteloon

Miten sota-aika on vaikuttanut eri yhteiskuntaluokkiin.

Kosketellessaan kysymystä elinkustannustilaston toimeenpanemisesta maassamme, lausuu »Sosialinen Aikakauslehti», että »muista maista saadut tulokset vahvistavat sen jo ennakolta todennäköiseltä tuntuvan asianhaaran, että sota-aika on vaikuttanut aivan eri tavalla eri yhteiskuntapiirien kulutukseen ja elinkantaan. Kaupunkien työväen, palveluskunnan, virkamiesten ja muiden palkannauttijain on ollut pakko supistaa kulutustaan, jotavastoin liikemiehet ja maatalouden alalla työskentelevät ovat voineet sitä lisätäkin.» Lausunto pitää laajemmassakin merkityksessä paikkansa, nimittäin sikäli, että koko se taloudellinen voitto, jonka sotakonjunktuurit ovat tuottaneet, on mitä epätasaisimmalla tavalla jakaantunut; ensinmainitut, palkkatuloillaan elävät ryhmät ovat siitä jääneet suuremmassa tai vähemmässä määrässä osattomiksi, samaan aikaan kun voitto on joutunut miltei yksinomaan muutamien harvojen yhteiskuntaryhmien hyväksi. Lähempi tarkastelu tulee vahvistamaan tämän tosiasian.

Olemme jo edellä tulleet havaitsemaan, että maailmansota on mitä tuhoisimmalla tavalla vaikuttanut työväenluokan elinkantaan. Samaan aikaan kun elantosuhteet ovat kohonneet, on palkkojen nousu vain hitaasti voinut seurata mukana. Mitä enemmän aikaa on kulunut ja mitä korkeammalle elintarpeitten hinnat ovat kohonneet, sitä räikeämmäksi on käynyt suhde palkkojen ja elinkustannusten nousun välillä. Onpa viime aikoina ollut havaittavissa palkkatason pysähtymistä, jopa yrityksiä sen laskemiseen, vaikka elinkustannusten suhteen edelleenkin on jatkunut epätasaista nousua. Tämä ilmiö ei voi olla mitä tuhoisimmin vaikuttamatta työväen luokan asemaan, mikä jo entisestään on ollut äärimmilleen kärjistynyt. Hyvin suuressa määrässä on samalla tavalla asianlaita keskiluokkaan kuuluvien vapaitten ammattien harjoittajien kanssa. Yleensä koko keskiluokan taloudelliseen asemaan on sota vaikuttanut epäedullisesti. Monien keskiluokan henkilöitten elintaso on arveluttavasti laskenut entisestään. Näin on asianlaita varsinkin virkamiehistön, jonka asema ennen maailmansotaa oli parempi kuin monen muun yhteiskuntaluokan, mutta joka nyt on kokonaan muuttunut. Kallisaika on vaikuttanut virkamiehistöön niin kuin palkkatyöväestönkin luokkaan sangen tuhoisalla tavalla. Että viimemainittu luokka on siitä kuitenkin kärsinyt pahimmin, on taas johtunut sen asemasta, joka sodan aikana, jos koskaan, on ollut epävarma. Toisin on sittenkin ollut virkamiehistön laita, jonka asema on pysyvää laatua siihen liittyvine vakinaisien palkkauksineen ja lyhyine työaikoineen, mikä on tehnyt mahdolliseksi sivutoimien hankkimisen ja sen kautta aineellisen toimeentulon helpottamisen. Kuvatessaan virkamiehistön vaikeaa asemaa, kirjoittaa h:ra Axelson tutkielmassaan virkamiesten palkkausoloista seuraavaa: »Osaksi sen hitaan mukautumiskyvyn vuoksi, mikä valtiolle monestakin syystä on ominaista, mutta osaksi myöskin muista syistä, on tämän yhteiskunnalliselta kannalta katsoen keskeisimmän palkkalaisryhmän, virkailijakunnan palkkojen nousu meillä jäänyt siinä määrin jälelle, että tilanne tällä hetkellä on sietämätön ja että se, ellei pikaista ja tuntuvaa parannusta tapahdu, uhkaa viedä perin arveluttaviin seurauksiin, ei ainoastaan virkailjain itsensä kannalta katsoen vaan myöskin valtion.» Kirjoittaja esittää muutamia tilastollisia tietoja niistä palkan ja kallinajan lisäyksistä, joita valtio on maailmansodan aikana suorittanut alaiselleen palveluskunnalle ja virkamiehistölle. Keskimäärin ovat palkkaukset vuoden 1919 loppuun mennessä lisääntyneet eri ryhmissä seuraavasti:

Kuten näistä numeroista näkyy, ei valtion palveluksessa olevien palkat ole läheskään lisääntyneet samassa määrässä kuin elantosuhteet ovat kallistuneet. Jos ylläolevat tiedot ottaa kirjaimellisesti, täytyisi korotusta pitää sietämättömän alhaisena muihin työntekijäryhmiin nähden, joitten palkkojen noususta olemme jo esittäneet tilastollisia tietoja ammattijärjestön hankkiman ainehiston nojalla. Asianlaita ei kaikeksi onneksi kuitenkaan ole aivan niin kuin ylläolevat tiedot osoittavat. Jotta voisi saada suunnilleen oikean käsityksen virkamiesten palkkojen noususta sodan aikana, olisi tarkastettava, miten suuressa määrässä nousu on kohdannut virkamieskunnan eri ryhmiä. Tämä on välttämätöntä sen vuoksi, että valtion virkamiesten palkkaus aina vahtimestareista virastopäälliköihin ja ministereihin saakka on kovin erilainen riippuen eri aikoina annetuista palkkaus- ja johtosäännöistä. Ja mitä palkan lisäyksiin tulee, ovat ne yhtä kirjavia kuin itse palkkauksetkin. Herra Axelsonin esitykseen liittyvistä taulukoista näkyy, että alempipalkkaiselle henkilökunnalle on myönnetty suurempia, mutta korkeampipalkkaisille taas alempia lisäyksiä. Niinpä esim. vahtimestareille ovat korotukset saattaneet eräissä tapauksissa nousta aina 563 %:iin, sulkuvartijoille 463, metsätyönjohtajille 418, asemamiehille 552, tullivartijoille 388, vanginvartijoille 313, kanslisteille 309 % jne. Nämä korotukset, jotka ovat palkkaryhmänsä korkeimpia, ovat koskeneet sellaisia henkilöitä, joitten rauhan ajan palkka on ollut niin alhainen, että sillä toimeentulo nykyisissä oloissa olisi ollut mahdoton. Korkeampipalkkaisille virkamiehille on palkkaus sitä vastoin ollut alhaisempi, esim. maaherroille 13 %, tirehtööreille 42, postimestareille 67, insinööreille 90, lääkintäneuvoksille 90 jne. Nämä korotukset eivät suinkaan ole suuria, mutta kun ottaa huomioon, että mainituilla virkamiesryhmillä jo rauhan aikana oli verrattain hyvät palkat, niin täytyy myöntää, että valtio, suurin piirtein katsottuna, on tasapuolisesti menetellyt myöntäessään lisäyksiä sillä tavalla, että heikommassa taloudellisessa asemassa olevat ovat tulleet ensisijassa autetuiksi. Ei tietysti voi olla kysymystäkään, että ylempipalkkaisten virkamiesten palkkoja olisi korotettava vastaavassa määrässä elantosuhteitten indeksilukujen nousun kanssa, kuten virkamiespiireissä vaaditaan, koska sellaiset korotukset olisivat luonnottoman korkeat ja koska — mikä on tärkeätä, valtion varat eivät sitä sallisi. Jos ottaa huomioon ne uudet kalliinajan lisäykset, joita vuoden 1920 menosäännön yhteydessä myönnettiin virkamieskunnalle, niin täytyy katsoa, että mainitun palkannauttijaluokan asema on nyt tuntuvasti entisestään parantunut, joskaan myönnetyt lisäykset eivät vastaakkaan elantosuhteitten hintojen nousua. Millaiseksi virkamiehistön taloudellinen asema noitten lisäyksien kautta eri ammatti- ja palkkaryhmissä on muodostuva, riippuu suureksi osaksi siitä, miten hallitus jakaa myönnetyn lisäyksen asianomaisille ja mitä perusteita se mainitussa jaossa noudattaa. On hyvin mahdollista, että heikommin palkatut edelleenkin jäävät suhteellisesti huonompaan asemaan, niinkuin aikaisemminkin on tapahtunut, mutta asia ei ole autettavissa sen vuoksi, että se on jätetty hallituksen huolenpidosta riippuvaksi, johon taas hyvin suuressa määrässä vaikuttaa paremmin palkatun ylemmän virkamiehistön intressit.

Mitä taas omistaviin luokkiin tulee, niin on niitten asema koko maailmansodan ajan ollut kokonaan toisenlainen kuin edellämainittujen palkkatuloillaan elävien yhteiskuntaryhmien. Elintarpeitten tuottajina ovat maanomistajat olleet aivan erikoisessa asemassa ja nauttineet kaikkia niitä etuja, joita sodan aiheuttamat poikkeukselliset olosuhteet ovat saattaneet tarjota. Elintarvehintojen tavattoman suuri nousu on ollut omansa lisäämään ennen kuulumattomalla tavalla maanomistajain tuloja ja kohottamaan heidän asemaansa sekä merkitystään erikoisena yhteiskuntaluokkana. Jos ennen rauhan aikoina maanomistaja etsi ostajia tuotteilleen, niin oli nyt asiaintila muuttunut aivan päinvastaiseksi: kuluttajien on täytynyt etsiä maanomistajia ja elintarvetuottajia sekä antautua heidän armoilleen. Mikäli rahan arvo laski ja elintarvepula lisääntyi, sikäli palkkatuloillaan elävä kadotti myöskin arvoaan maanomistajien silmissä. Viimemainittujen rahan ja voitonhimo kasvoi aivan mittaamattomaksi.

Rahaa, jota maanomistaja ennen vain niukasti sai hankituksi välttämättömiin tarpeisiinsa, kuten koneitten hankintaan, verojen maksuun j.n.e., valui nyt virtanaan hänen taskuihinsa. Mutta helposti saatu on myöskin ollut helposti menetetty. Varsinkin pien- ja keskikokoinen talonpoikaisväestö on sikäli tuhlannut rahansa, että se nyt on, kuten maalaisolojen tuntijat itse vakuuttavat, aivan rahaton, eikä kaikitellen pysty suorittamaan edes verojaan ottamatta niitä varten lainaa. Tämä pitäneekin paikkansa. Tosiasia on nimittäin, että maataloutemme on kehittymässä luontaistaloudesta rahatalouden kannalle ja tätä kehitystä on erityisesti maailmansota jouduttanut. Rahan tarve kasvaa maanviljelijäinkin taloudessa entistä suuremmassa määrässä. Elintarpeitten »tuotantokustannukset» ovat nekin sodan aikana kohonneet rinnan muitten tarvikkeitten hintojen nousun kanssa. Mutta tämän aivan luonnollisen syyn ohella maanviljelijäin nykyiseen »rahapulaan» on myöskin se, että maanomistajat eivät ole osanneet antaa arvoa helposti saadulle rahalle, vaan ovat hekin eläneet tavallista leveämmin ja tuhlanneet melkoisia summia tuloistaan sellaiseen komeuteen ja mukavuuksiin, joita ei ennen maalaisoloissa nähty ja joihin ei oltu vielä totuttu.

Mutta on niitäkin maanomistajaryhmiä, jotka ovat osanneet säästää. Keski- ja suurmaanomistajat, joilla elintarvekaupan ohella on ollut tilaisuus harjoittaa maitten ja metsien myyntiä korkeisiin hintoihin, ovat keränneet huomattavia omaisuuksia. Että näin on asianlaita, siitä saa elävän kuvan tarkastaessa varsinaisten »talonpoikaispankkien» eli maaseudun säästöpankkien varoja viime vuosien ajalta. Tilasto osoittaa, että säästöönpanijain saamiset maaseudun säästöpankeissa olivat:

Edelläoleva tilasto puhuu selvää kieltä. Maailmansodan aikana ovat säästöönpanijain saatavat nousseet 379,239,096 markalla. Ei suinkaan voitane väittää, että noita säästöjä olisi tehnyt maaseudun vähävarainen väestö, palkolliset, tilattomat ja palkkatyöläiset, joitten tulot eivät ole riittäneet edes välttämättömimpiin elintarpeisiin. Omistavat luokat ne ovat maaseudulla varoja koonneet säästöpankkeihin. Tosin on myönnettävä, että säästäjien joukossa on melkoinen joukko kauppiaita ja muita samanlaisessa riippumattomassa asemassa olevia runsaita tuloja ansainneita henkilöitä, mutta toiselta puolen täytyy tunnustaa, että suurin osa säästöistä tulee maanomistajain osalle. Eikähän muuten voisi ollakaan. Muista maista puhuvat esimerkit samanlaista kieltä. Niinpä Tanskan säästöpankeissa olivat säästöt kasvaneet sotavuosina verrattain nopeassa tahdissa, tehden:

Samanlainen asiaintila on ollut vallalla muissakin Skandinavian maissa. Maanomistajat ovat siellä rikastuneet elintarpeitten hintojen nousun vaikutuksesta. Meidän maanviljelijäväestömme ei tietysti tee siitä poikkeusta. Eri asia on sitten, miten »sotasaalis» on erilaisten maanomistajaryhmien kesken jakaantunut ja millä tavalla se on tullut käytetyksi.

Rauhan solmiaminen ja kansainvälisen kaupan jälleen alkaminen tulee tietenkin aiheuttamaan pysähdyksen maataloustuotteitten hintojen nousussa ja maanomistajien rikastumisessa, mutta se ei voi kuitenkaan tapahtua kädenkäänteessä, sillä kestää vielä kauan ennenkuin kansainvälinen kauppa pääsee sitäkin kohdanneitten monien vaikeuksien jälkeen entiseen suuruuteensa ja Europan markkinoilla on voitu tyydyttää nykyisin vallitseva ravintotarpeitten suuri kysyntä. Suurena lohdutuksena maanomistajilla nykyisessä ylimenokaudessa on se seikka, että vaikkeivät maataloustuotteitten hinnat, poikkeustapauksia lukuunottamatta, enää voikaan nousta, ei toiseltapuolen hintatason laskeutumistakaan ole heti odotettavissa. Sen turvin maanomistajat huolellisella taloudenpidolla ja säästäväisyydellä saattavat vielä korjata talteen sievosia voittoja hankkiakseen maanviljelyskoneita ja muita teknillisiä apuneuvoja, sekä lisätäkseen ja kohottaakseen niiden avulla maataloustuotantoaan.

Elintarpeita tuottavan maanomistajaluokan ohella ovat maailmansodasta erikoisesti hyötyneet pankkiliikkeen, teollisuuden ja kaupan harjoittajat. Teollisuuden voimakasta nousua on tosin aika-ajoin pahastikin häirinnyt raaka-aineitten puute, mutta siitä huolimatta on tuotantoa voitu, joskin rajoitetussa mitassa, harjoittaa. Ja juuri tästä tuotannon supistumisesta on yhtenä seurauksena ollut se, että tavarain hinnat ovat kohonneet moninkertaisiksi entisestään. Joskin tuotantokustannukset teollisuuden alalla olivat sodan aiheuttamien poikkeuksellisten olojen johdosta huomattavasti kohonneet ja siten vaikuttaneet tavarainkin hintojen lisääntymiseen, niin oli viimemainittuun seikkaan suureksi osaksi myöskin vaikuttamassa teollisuudenharjoittajain voitonnälkä, halu ansaita, kun siihen kerran oli avautunut suotuisa tilaisuus. Mutta vielä suuremmassa määrässä kuin teollisuudenharjoittajat, ansaitsivat sodan aikana liikemiehet, joita kaikenlaiselle keinottelulle suotuisa aika lisäsi ennen kuulumattomassa määrässä. Sota-ajan gulashit oli aivan erikoinen ilmiö, joka oli syntynyt turmeltuneessa liikemaailmassa. Näiden lisäksi tulevat vielä pörssi- ja valuuttakeinottelijat, joitten joukkoon siirtyi useita huomattavia liikemiehiä, jotka aikaisemmin rauhan aikana olivat taloudellisen elämän alalla kunnostautuneet. Sota-ajan poikkeukselliset olot olivat heittäneet monen heistä mitä hillittömimpään huijaukseen ja keinotteluun. Tässä yhteydessä ei ole tilaisuutta eikä mahdollisuuksiakaan esittää näytteitä niistä saavutuksista, joita sota-ajan gulashit saattoivat lukea hyväksensä. Mutta jonkinlaisen aavistuksen siitä sairaloisesta voiton tavoittelusta, mikä rahamiespiireissä vallitsi, saa osakehuijauksesta, jota pörsseissä harjoitettiin. Niinpä Helsingin pörssissä tehtiin sodanaikana kauppoja seuraavasti:

Näistä tiedoista näkyy, että huijaus ja pörssikeinottelu on sodan aikana kasvanut tavattomasti entisestään. Pörssin liikevaihdon nousua on jatkunut aina vuoteen 1919 saakka, jolloin taas on syntynyt päinvastainen virtaus liikevaihdon supistuessa 258 miljoonalla markalla. Tämä ilmiö on selitettävissä rauhanoloihin palaamisella siitä epäsäännöllisestä tilanteesta, joka oli sodan seurauksena. Rauhallisiin oloihin siirtyminen tiesi keinottelutilaisuuksien loppumista ja sen vuoksi gulashit ja muut voiton tavoittelijat alkoivat siirtyä pörssistä syrjään, kun se ei enää tarjonnutkaan suotuisia ansaitsemismahdollisuuksia. Vieläpä moni sota-ajan gulashi vuoden 1919 aikana taitamattomine kauppoineen pörssissä menetti melkoisen osan helpolla ansaitsemastaan omaisuudesta.

Muuan toinenkin ilmiö on havaittavissa mainituista pörssikaupoista. Jos tarkastaa lähemmin pörssitilastoa, käy siitä selville, että parina viime vuonna teollisuuslaitosten ja pankkiliikkeitten osakkeet ovat olleet erilaisessa kurssissa. Kumpienkin osakkeitten kaupoissa tapahtui vuoden 1919 aikana vähennystä, mutta se ei tullut pankki- vaan teollisuusosakkeiden osaksi. Mainittuja kauppoja tehtiin:

Näemme siis, että samaan aikaan kuin mielenkiinto teollisuusosakkeiden kauppoja kohtaan oli laskennut, pankkiosakkeet olivat edelleenkin hyvässä kurssissa ja tekivät kauppoja. Mainittu ilmiö on muuten sangen kuvaava meidän oloillemme, joissa ikäänkuin kartetaan kiinnittämästä pääomia tuotannollisiin yrityksiin, kuten teollisuuden alalle, mutta sitä vastoin koetetaan sijoittaa varoja pankkiosakkeisiin, josta sitten johtuu, että niitten osakkeita arvopaperimarkkinoilla erityisesti tavoitellaan. Tunnettua on, että jo ennen maailmansotaa pankkiliikkeet tuottivat osakkailleen suuria voittoja, kun sitä vastoin monet teollisuuslaitokset hädin tuskin pystyivät tuottamaan niihin sijoitetulle pääomalle kohtuullisen koron. Kun sota-ajan »kukoistava» teollisuuskausi

on ohi, eikä teollisuusosakkeitten tuotto näytä enää niin lupaavalta kuin mitä se oli viime vuosina, kiinnitetään pääomia pankkiosakkeisiin toivossa saada niistä parempaa voittoa. Mainittu käsityskanta on kuitenkin väärä, sillä selvää on, ettei pankkiliike itsessään pysty tuottamaan odotettua hyvitystä, jollei kauppa ja teollisuus, mutta ennen kaikkea juuri teollisuus ja tuotannolliset yritykset kukoista maassa. Ilman viimemainittuja kuihtuu pankkiliike ja sinne sijoitettujen pääomien, kun ne eivät enää pystykään tarjoamaan suuria voittoja, täytyy etsiä parempia sijoitusmahdollisuuksia muilla aloilla. Tätä eivät, valitettavasti, havaitse ne sota-ajan gulashit tai muut keinottelijat, jotka viime vuosina ovat hyvin ansainneet ja nyt odottavat voittoja pankkiosakkeista kiinnittäen varojaan niihin.

Ei voida kieltää sitä sosialista ja moraalista vaaraa, mikä sota-ajan keinottelusta ja gulashauksesta on ollut seurauksena. Suunnattomien voittojen kasaantuminen yksiin käsiin samaan aikaan kun kansan suuren enemmistön elintaso laskee ja kurjuus lisääntyy, jouduttaa yhteiskunnan hajaantumisprosessia sekä luo edellytyksiä anarkialle. Jos voitot olisi kapitaliseerattu ja käytetty uusiin tuotannollisiin yrityksiin ja niiden kehittämiseen, olisi se edes jonkinlaisena lohdutuksena nykyisessä vaikeassa ajankohdassa, mutta todellisuudessahan on niin, että suurimmat osat helpolla saaduista voitoista on kulutettu aikanaan, ilman, että ne ovat joutuneet yhteiskunnan hyödyksi, tai ilman, että niitä on edes valtio verotuksen kautta voinut käyttää yhä lisääntyneitten menojensa peittämiseksi. Tosinhan voitanee huomauttaa, että eihän raha ole sillä kadonnut, että se on siirtynyt käsistä toisiin, tai että sitä on siroteltu runsaissa määrin ylellisen elämän tarpeisiin. Pintapuolisesti katsoen saattaakin näyttää siltä. Mutta todellisuudessa on asia kumminkin niin, että kapitalisti tai gulashi, joka elää komeasti, ostaa kalliita automobiileja, asuu loisteliaalla tavalla, käyttää suurta palveluskuntaa tai kustantaa itselleen kalliita nautintoja, tekee rikoksen yhteiskuntaa vastaan, koska hän tuhlaa suotuisien olosuhteitten vallitessa saamaansa omaisuutta, jota toisella tavalla voitaisiin paremmin käyttää yhteiskunnan hyödyksi eli välillisesti, kansallisvarallisuuden kartuttamiseen.

Takaisin sisällysluetteloon

Välillisiä syitä yleiseen rappiotilaan.

Se yhteiskunnallinen ja taloudellinen rappiotila ja se huutava hätä vähävaraisemman väestön keskuudessa, mikä maassamme tätä nykyä vallitsee, on suurimmassa määrässä seurauksena maailman sodasta. Mutta jos tarkastelee noita seurauksia eri maissa, havaitsee, että ne ovat sangen erilaiset. Olemme jo osoittaneet, että joskin sodan johdosta kansan suuren enemmistön elintaso sodan aikana kaikissakin maissa on suuressa määrässä entisestään laskenut, niin vielä räikeämmin ilmenee tämä asiaintila juuri omassa maassamme. Jos vertaa olosuhteitamme vastaaviin oloihin Skandinavian maissa, niin havaitsee jo verrattain suuren erotuksen. Syy tähän eroavaisuuteen on käsittääksemme siinä asemassa, mikä Suomella on ollut yhteytensä vuoksi Venäjän kanssa. Mainitusta yhteydestä on ollut seurauksia, jotka sodan aikana ovat välillisesti vaikuttaneet asemamme kaikinpuoliseen huonontumiseen. Tässä tulee aivan ensisijassa ottaa huomioon taloudelliset suhteet, joitten järkkyminen ei saattanut olla mitä syvimmin vaikuttamatta teollisuutemme kehitykseen, raha-asioihimme, sekä yleensä taloudelliseen elämäämme.

Säännöllisinä aikoina oli Venäjä Suomen suurimpia vientimaita, jossa teollisuutemme tuotteet löysivät edulliset markkinapaikkansa. Mitä taas tuontiin tulee, oli Venäjä siinä ensi sijalla muihin maihin nähden. Tilastot valaisevat parhaiten asiaa. Vuotta ennen maailmansotaa, eli vuonna 1913, nousi maamme ulkomainen kauppa 897,2 miljoonaan markkaan, josta Venäjän osalle tuli 252,3 miljoonaa, eli 28,1 %. Vientimme Venäjälle teki 112,8 miljoonaa, eli 28,1 %; tuonti vähän enemmän, nimittäin 139,5 miljoonaa, eli 28,2 % koko ulkomaisesta tuonnistamme. Jotta taloudellinen suhteemme Venäjään kävisi vieläkin selvemmäksi, esitämme vertailun vuoksi muutamia esimerkkejä ulkomaisesta kaupastamme muihin maihin samana vuonna. Koko kauppavaihtomme oli Saksan kanssa 254 miljoonaa, Venäjän 252, Englannin 169,1, Ranskan 45,6, Ruotsin 43, Tanskan kanssa 40,7 miljoonaa j.n.e. Kauppavaihtoon nähden oli tosin Saksa Venäjän edellä, mutta eroitus kuitenkin oli siksi vähäpätöinen, ainoastaan 2 miljoonaa markkaa, ettei sille suinkaan voi antaa ratkaisevaa merkitystä. Venäjän ja Suomen kauppavaihto kasvoi tasaisesti sellaisella nopeudella, että Venäjä kokonaiskauppaankin nähden olisi ennenpitkää saavuttanut ensisijan, joka sillä jo olikin vientiimme nähden.

Nämä rauhan ajan valoisat toiveet eivät kuitenkaan saaneet säännöllisesti kehittyä. Maailmansota aiheutti siinä melkoisia mullistuksia. Sodan alussa keskeytyi suureksi osaksi ulkomainen kauppamme. Kun Venäjän kauppa teki koko ulkomaisesta kauppavaihdostamme ainostaan 28,1 %, eli vähän enemmän kuin neljännesosan, niin käsittää hyvin, mikä mullistava vaikutus maamme taloudelliseen ja rahalliseen elämään oli sillä seikalla, että kauppamme siirtyi nyt miltei yksinomaan Venäjälle ja olisi Venäjän täytynyt, näitten uusien olosuhteitten vallitessa, yksin tyydyttää koko ulkomainen kauppavaihtomme. Mutta ennen kuin koskettelemme uusien olojen maallemme aiheuttamia seurauksia, lie paikallaan lyhyt katsaus kauppamme kehitykseen sotavuosina Venäjän kanssa. Se oli eri vuosina seuraava:

Prosenteissa teki ajanjaksolla 1913–1917 vientimme lisäys 278 % ja tuontimme 346 %. Tuontimme Venäjältä lisääntyi siis sodan aikana huomattavasti entisestään, vieläpä voimakkaammin kuin vientimme. Se oli kulta-aikaa suomalaisille kapitalisteille, jotka saivat Venäjälle myydyksi sotateollisuuden tuotteita ja muitakin tavaroitaan suuriin voittoihin. Mutta jos liikkeenharjoittajat voittivatkin, niin sitä tuhoisammat toiseltapuolen olivat tilanteen aiheuttamat seuraukset maalle kokonaisuudessaan. Nämä ilmenivät yhä lisääntyvänä suomalaisen valuutan kysyntänä venäläisiin tarpeisiin. Jos kysymys olisi ollut vain kauppavaihdon aiheuttaman markka- ja ruplakysynnän tyydyttämisestä, niin olisi se ollut verrattain helposti järjestettävissä, siitä huolimatta, että tuonti Venäjältä Suomeen oli suurempi vientiämme, mutta kun Venäjällä oli Suomessa muitakin kuin vientimme aiheuttamia markkatarpeita tyydytettävänä, kävi tilanne päivä päivältä yhä vaikeammaksi. Sodan aikana piti Venäjän hallitus Suomessa yllä armeijaa, joka suunnilleen nousi noin 300,000 mieheen, ja jota varten tarvittiin suuressa määrin suomalaista valuuttaa. Varsinaisen sotateollisuuden ohella suoritetut laajat patteri- ja linnoitustyöt olivat myöskin omansa kärjistämään valuuttapulaa. Samoihin aikoihin tulvi Suomeen venäläistä väestöä, jonka oli saatava valuuttansa vaihdetuksi suomalaiseen. Kun tämän lisäksi ottaa huomioon silloisen ruplakeinottelun, jota harjoittivat laajat suomalaisetkin liikemiespiirit, niin kärjistyi valuuttapula maassa äärimmilleen. Venäjän hallitus koetti sitä järjestää osaksi ruplan pakkokurssin avulla, osaksi suomalaisilla valuuttalainoilla, joitten vakuudeksi annettiin suureksi osaksi arvottomia sotalainaobligatsiooneja. Mutta pulaa ei kuitenkaan saatu poistetuksi. Päinvastoin kehittyi se niin vaikeaksi, että hallitus kesällä vuonna 1917 kääntyi eduskunnan puoleen esityksellä 350 miljoonan markan valuuttalainan ottamisesta venäläisten valuuttatarpeen tyydyttämistä varten. Millaisia vaatimuksia venäläisillä siihen aikaan oli, näkyy valtiovarain valiokunnan mietinnöstä, minkä mukaan suomalaista valuuttaa olisi tarvittu toukokuusta saman vuoden loppuun seuraavin määrin:

Näitten vaatimusten maallemme aiheuttama taloudellinen vaara tajuttiin kaikissa suomalaisissa piireissä. Varsin pontevasti painosti sosialidemokratinen eduskuntaryhmä venäläistä sotaväen päällystöä, jolla vallankumouksen jälkeen maassamme oli verrattain suuri vaikutusvalta, siihen suuntaan, että sotilastyöt keskeytettäisiin, sotaväkeä siirrettäisiin pois maasta sekä kauppatappiota koetettaisiin tasata lisäämällä tuontia Venäjältä Suomeen. Nämä periaatteet ja vaatimukset asianomaisella taholla kyllä tunnustettiin oikeiksi, mutta kylliksi tehokkaisiin toimenpiteisiin niitten toteuttamiseksi ei kuitenkaan oltu ryhdytty. Vasta sitä mukaa kuin sekasorto Venäjällä laajeni ja hajaannus armeijassa kasvoi, raukesivat sotilastyöt ja sotaväen osastot, yksi toisensa jälkeen, alkoivat poistua maastamme. Mutta ennen kuin tämä tapahtui, oli venäläisiin tarpeisiin hankittava kerta toisensa jälkeen huomattavia summia suomalaista valuuttaa. Kesään mennessä vuonna 1917 nousi Venäjälle myönnetyn suomalaisen valuutan määrä jo 800 miljoonaan markkaan. Että noin suuret summat eivät saattaneet olla vaikuttamatta mitä tuhoisimmalla tavalla valtiomme raha-asiaintilaan ja koko taloudelliseen elämäämme, on sanomattakin selvää. On laskettu, että yksistään ruplan kurssin alenemisesta ja pakkokurssista on Suomen Pankille koitunut tappiota 452 miljoonaa markkaa. Mitä venäläisiin arvopapereihin, valuuttaobligatsioneihin ja konttokuranttisaataviin tulee, on niitten arvosta vähennetty eduskunnan päätöksellä vuodelta 1918 233,799,671 markkaa. Ruplien ja venäläisten arvopaperien arvon laskemisesta aiheutunut tappio nousee siis yhteensä 685,799,671 markkaan. Mahdollisesti nousevat nämä tappiot vieläkin suuremmiksi riippuen siitä, mikä arvo lopullisessa venäläissuomalaisten suhteitten selvittelyssä tulee annettavaksi niille venäläisille arvopapereille, joita pankin huostassa vielä on ja joista jo yllämainitut vähennykset ovat tehdyt. Tähän seikkaan katsoen ei Suomen Pankille ja sen kautta valtiolle aiheutuvien tappioitten lopullista summaa nyt ole mahdollista määrätä.

Takaisin sisällysluetteloon

Rahan arvon alenemisen vaikutukset hintasuhteisiin.

Yksi maailmansodan aiheuttamista monista seurauksista on ollut rahan arvon aleneminen ja sen vaikutus tavarain hinnan muodostumiseen. Varmaankaan ei monilla kuluttajilla vielä tänä päivänäkään ole käsitystä siitä, että mainitut kaksi seikkaa ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Valitetaan hintojen kalleutta ja niitten alituista nousua ja kummastellaan, ettei vissillä määrällä rahaa saa ostaa samaa määrää tarvikkeita kuin rauhan aikana. Edelleen ajatellaan, että kunhan tavarain hinnat laskevat siihen, mitä ne olivat ennen sotaa, tai edes suunnilleen niille paikoin, niin kylläpä sitten kannattaa elää, katsoen niihin entiseen verraten runsaisiin tuloihin, joita nykyisin ansaitaan.

Tämä käsitys nojautuu kuitenkin suureen erehdykseen. Ne, jotka niin ajattelevat, eivät ole käsittäneet, että rahayksikkö ei nyt enää ole sama kuin mikä se oli rauhan aikana. »Markka ei ole markka, mutta lehmä on lehmä», kirjoitti sattuvasti muuan sanomalehti joku vuosi sitten valaistessaan kysymyksessä olevaa asiaa. Rahan nykyinen yksikköarvo on vain osa sen varsinaisesta nimellisarvosta. Sen ostokyky on nyt aivan toinen kuin ennen ja siitä yksinkertaisesti myöskin seuraa, että vissistä tavarapaljoudesta täytyy suorittaa suurempi määrä rahayksikköjä kuin entiseen aikaan.

Syy, miksi rahan arvo on alentunut, on ensisijassa liikkeelle lasketussa suuressa setelimäärässä. Mutta ennen kuin tarkastamme, miten suuri sen lisääntyminen on ollut maassamme ja missä määrin se on vaikuttanut kalliiseen aikaan, on syytä huomauttaa, ettei setelien lisääntyminen vielä sellaisenaan tarvitse aiheuttaa muutoksia hintasuhteissa. Setelien lisääntymiseen on säännöllisissäkin oloissa monet syynsä. Ensiksi vaikuttaa siihen väestön lisääntyminen, toiseksi siirtyminen luontaistaloudesta rahatalouteen. Jos maanviljelyksen palveluksessa olevaa työväkeä, joka on osan palkastaan saanut luonnontuotteissa, siirtyy kaupunkeihin ammattitoimiin tai teollisuuden palvelukseen rahapalkalle, seuraa siitä entistä suurempi maksuvälineitten taarpeen lisääntyminen. Samanlainen vaikutus on silläkin seikalla, että työväestö teollisuuden alalla vallitsevan suotuisan nousukauden aikana on tilaisuudessa kohottamaan palkkatasoaan ja lisäämään ostokykyään. Myöskin syystä tai toisesta tapahtuva tuotannon huomattava lisääntyminen teollisuuden alalla vaikuttaa maksuvälineitten lisääntymiseen. On nimittäin varmaa, että vaikka seteleitä lasketaan liikkeeseen suuremmassakin määrässä, niin seurauksena ei vielä ole hintojen kohoaminen eli yleensä muutokset hintasuhteissa, jos samaan aikaan markkinoille tuodaan suhteellisesti samassa määrässä uusia tavaroita. Mitä sotaaikaan tulee, niin asianlaita on jonkunverran toinen. Mainittujen seikkojen lisäksi vaikuttaa silloin setelien lisääntymiseen ensiksi metallirahan katoaminen liikkeestä, kuten meidänkin maassamme on ollut laita, toiseksi pelko siitä, että pankkiin sijoitetut varat ehkä menetetään, jonka vuoksi niitä otetaan ulos pankeista ja säilytetään kotona; kolmanneksi maksujen suoritus käteisesti, eikä niin suuressa määrässä kuin ennen pankkilaitosten välityksellä ja vihdoin neljänneksi poikkeuksellisten olojen aiheuttama rahan hitaampi kiertokulku.

Nämä ovat huomattavampia syitä setelimäärän lisääntymiseen, ilman, että ne vielä vaikuttavat hintojen kohoamiseen. Hintojen kohoaminen ja rahan arvon aleneminen johtuu muista syistä. Jos setelimäärä lisääntyy yli normaalisen tarpeen, on sillä vaikeita seurauksia, joita ei yhtä helposti ole poistettavissa. Että setelistön lisääntyminen sodan aikana on ollut luonnotonta, näkyy siitä, että se on eri maissa ollut kovin erilainen. Setelistön suuri lisääntyminen sotaa käyvissä maissa on hyvin ymmärrettävissä hätätilan aiheuttamana toimenpiteenä. Mutta myöskin sellaisissa maissa, jotka eivät suorastansa ole joutuneet kantamaan sodan taakkaa, on setelistön lisääntyminen rauhan aikaan verrattuna ollut huomattava. Ilmiö on yleismaailmallinen. Esitämme asian valaisemiseksi muutamia esimerkkejä. Niinpä tilastoista näkyy, että liikkeellä oleva setelimäärä teki:

Näitten tietojen mukaan on setelimäärä lisääntynyt vuosina 1914–1919 Saksassa 1,214, Ranskassa 530 ja Englannissa ainoastaan 172 %:lla. Sodan »voittajat» ovat siinäkin suhteessa päässeet vähemmällä. Puolueettomissa Skandinavian maissa lisääntyi setelistä seuraavasti:

Prosenteissa lisääntyi setelistö Ruotsissa 294 ja Norjassa 260 %:lla. Kummassakin maassa on setelistön lisääntyminen ollut sodan aikana sekä tasasuhteinen, että toiselta puolen myöskin maltillinen verrattuna sotaa käyviin maihin, joista ainoastaan Englannin setelistö, aivan erityisistä syistä, on pysynyt alempana Norjan setelistön suhteellista lisääntymistä. Mitä omaan maahamme tulee, oli meillä setelistöä eri vuosina seuraavasti:

Maailmansodan aikana on liikkeessä oleva setelistömme kasvanut 851 %:lla. Se on ollut huomattavasti korkeampi kuin monessa sotaa käyvässä vallassa, lukuunottamatta Saksaa ja Venäjää. Mutta jos otamme vertailun esineeksi puolueettomien maitten olosuhteet, niin joutuu maamme vieläkin huonompaan valoon. Kun setelimäärän lisääntyminen maassamme, jossa olot verrattuna Skandinavian maihin, monessa suhteessa ovat niin suuressa määrässä samanlaiset, kuitenkin on ollut moninverroin suurempi kuin Ruotsissa ja Norjassa, niin täytyy mainittuun ilmiöön meillä olla aivan erikoiset syyt olemassa.

Olemme jo edellä osoittaneet, ettei setelimäärän lisääntyminen sellaisenaan aiheuta maalle mitään tuhoisia seurauksia, jos tavarain tuotanto lisääntyy samassa suhteessa. Mutta oliko meillä asianlaita sillä tavalla? Ei suinkaan! Samaan aikaan kuin setelejä laskettiin runsaasti liikkeelle, tapahtui aivan päinvastaista. Tavarat vähenivät entisestään, vieläpä niin suuressa määrässä, että siitä aiheutui eräitten tärkeimpien tarvikkeitten puutetta. Setelejä annettiin ulos etupäässä venäläisten tarpeitten tyydyttämiseksi. Kuten on jo mainittu, nousi kesään mennessä vuonna 1917 Venäjälle myönnetyn suomalaisen valuutan määrä 800 miljoonaan markkaan. Siinä tärkein syy, minkätähden liikkeellä olevan setelistömme määrä lisääntyi säännöllisesti nousten vihdoin lähes kymmenkertaiseksi vuoden 1914 setelistöön verrattuna. Osaksi ovat tähän lisääntymiseen voineet olla vaikuttamassa myöskin muutamat niistä yleisistä syistä, joihin aikaisemmin olemme jo viitanneet, vaikkeivät ne olekaan näytelleet asiassa ratkaisevaa osaa. Seikka, mikä vielä on mainitsematta ja jolla epäilemättä on puheenaolevassa suhteessa merkityksensä, koskee kysymystä valtiomme viimeaikaisesta kehnosta raha-asiain tilasta ja lisääntyneistä menoista, joita on täytynyt tyydyttää uusilla kotimaisilla, etupäässä Suomen Pankista otetuilla lainoilla. Niitä ei ole kyetty aikanaan suorittamaan takaisin sen vuoksi, että valtion verotulot eivät ole tuottaneet odotettuja tuloksia. Seurauksena on ollut siis liikkeessä olevan setelistön lisääntyminen.

Viimemainittu seikka on taas vaikuttanut rahan ostokyvyn alenemiseen ja hintojen nousuun. Valuuttamme arvo on käynyt yhä horjuvammaksi, kuten markan kurssin tavaton vaihtelu ulkomaisilla rahamarkkinoilla niin hyvin osoittaa. Myöskin on siihen vaikuttanut, paitsi verrattain laajassa mitassa harjoitettua valuuttakeinottelua, se edesvastuuton agitatsioni, jota erinäiset kotimaiset piirimme ulkomailla ovat harjoittaneet kuvatessaan, visseissä poliittisissa tarkoituksissa, maamme sisäisen aseman niin horjuvaksi ja epävarmaksi kuin mahdollista. Ulkomaisilla rahamiespiireillä ei ole kaikitellen ollut riittävää luottamusta oloihimme ja vakuutta siitä, että me pystymme vastaamaan sitoumuksistamme. Tämä epäilys on tosin jo katoamassa, mutta toiselta puolen ei voi kuitenkaan kieltää, ettei se olisi vaikuttanut epäedullisesti rahaoloihimme ja ennen kaikkea valuuttamme arvoon ulkomaalaisilla markkinoilla.

Suurimpana syynä markkamme kurssilaskuun lienee kuitenkin kauppatappiomme. Ulkomaan kaupassamme on nimittäin kehitys käynyt viime vuosina ja varsinkin vuonna 1919 maallemme mitä onnettomimpaan suuntaan. Tuontimme on paljon suurempi vientiämme. Vuonna 1913 teki tuontimme 495,400,000 markkaa, mutta vienti ainoastaan 401,800,000 markkaa. Olimme siis tuottaneet 93,600,000 markalla enemmän kuin mitä vientimme edellytti. Aikoinaan herätti tuokin kauppatappiomme huolestumista maan yleisedun kannalta katsottuna. Mutta miten suuressa määrässä eikö ole huolestumiseen syytä nykyisen kauppabilanssimme suhteen? V:n 1919 tuonti nousi 2,505,386,645 markkaan, mutta vientimme samalla ajalla ainoastaan 843,275,533 markkaan. Tuontimme oli siis 1,662,111,112 markkaa suurempi vientiämme.

Tämä ilmiö on kuitenkin aivan yleinen. Se esiintyy yhtä hyvin muualla kuin meilläkin. Viittaamme vain pariin esimerkkiin. Englannin tuonnin ylijäämä, joka vuonna 1913 oli 243 miljoonaa puntaa, nousi v. 1918 818 miljoonaan ja v. 1919 834 miljoonaan puntaan. Viimemainittuna vuonna oli nimittäin tuonti 1,632, mutta vienti ainoastaan 798 miljoonaa puntaa. Ranskan tuonti v. 1919 nousi 29, mutta vienti ainoastaan 8 miljardiin, mikä tiesi 21 miljaardin kauppatappiota.

Mainittuihin summiin verrattuna tuntuvat maamme ulkomaista kauppaa koskevat luvut varsin vaatimattomilta. Ranskan kauppatappio on suhteellisesti suurempikin. Mutta mainitulla seikalla emme voi kuitenkaan lohduttaa itseämme, sillä pienen maamme kauppaoloja ei voi millään tavalla verrata sellaisten rikkaitten maitten kuin Ranskan ja Englannin kauppaan. Meidän on mukauduttava omiin vaatimattomiin oloihimme, punnittava niiden nojalla kaikki mahdollisuudet ja vedettävä johtopäätökset, jotka vastaavat taloudellisia resurssejamme.

Olemme ylempänä maininneet, että kauppatappiollamme muitten seikkojen ohella on ollut suuri osansa valuuttamme arvon alenemiseen. On tosin totta, ettei ylituontia osoittava kauppatasaus sellaisenaan, kuten professori Cassel lausuu, »ole syynä siihen, että jonkin maan valuutta arvioitaisiin alle sen ostovoimapariteetin, sillä sen tasoittaa arvopaperien myynti ulkomaille ja lainanotto». Mutta meidän maamme suhteen on asianlaita hieman toisin. Puhumattakaan arvopaperien myynnistä, johon meillä ei ole mahdollisuuksia, emme myöskään ole liioin olleet tilaisuudessa saamaan edullisia ulkomaalaisia lainoja, eikä niihin turvautuminen olisi suotavaakaan, sen vuoksi, että valtiomme jo muutenkin on ylenmäärin lainoilla rasitettu. Jos niitä lisättäisiin, voisimme joutua sellaiseen asemaan, ettemme pystyisi kantamaan niistä johtuvia rasituksia. Tuontimme suorittamiseksi olemme jo olleet pakoitettuja hankkimaan ulkolaista valuuttaa melkeinpä mihin hintaan tahansa. Kun markkojemme tarjonta on ollut ulkolaisilla rahamarkkinoilla ylituontimme johdosta suurempi kuin niitten kysyntä viennistämme aiheutuvien maksujen suorittamiseksi, on seurauksena ollut valuuttamme arvon aleneminen. Se on taas puolestansa vaikuttanut ei ainoastaan elinkustannusten nousuun ja elintason alenemiseen vaan myöskin valtion raha-asiain tilaan ja taloudelliseen asemaamme.

Takaisin sisällysluetteloon

Jollei kansalaissotaa olisi ollut...

Olemme osoittaneet, että väestön ahdinkotilaan ja yleiseen elämänvaikeuteen on mitä suurimmassa määrässä vaikuttanut maailmansota. Sitäpaitsi on tilanne meillä, verrattuna vastaaviin oloihin muissa maissa, ollut paljon tukalampi. Se on johtunut monista poikkeukseliisten olojemme aiheuttamista syistä. Mutta kaikki nämä vaikeudet, niin suuria ja raskaita kuin ne ovat olleetkin, ovat sittenkin olleet verraten lieviä niihin hirvittäviin seurauksiin nähden, joita kansalaissota toi mukanansa. Olisimme ennen pitkää saavuttaneet tasapainomme kaikilla elämän aloilla niitten vaurioiden suhteen, joita maailmansota sekä välillisine että välittömine seurauksineen oli valtiollisessa, yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa suhteessa maallemme, mutta varsinkin sen työtätekevälle luokalle tuottanut, jollei kansalaissodan kirous olisi niin raskaasti langennut meitä kohtaan. Sen tuottamat tuhot ovat niin moninaiset ja suuret, että varmaankin vie miespolven ajan ennenkuin ne ovat poistuneet ja niitten iskemät haavat luodut umpeen.

On vaikea lähimainkaan arvioida sitä ihmishenkien menetystä, henkisten ja taloudellisten arvojen tuhoutumista, mikä oli kansalaissodan seurauksena. Ainoastaan joitakin summittaisia laskelmia siinä suhteessa voidaan esittää. Suurin tappio, minkä se maalle aiheutti, koski kalleinta, ihmishenkien hukkaa. Miten suuri rintamalla kaatuneitten lukumäärä on, ei ole selvitetty, sillä puuttuu vielä kokonaan yhtenäisiä ja varmoja tietoja niistä tappioista, jotka tulivat hallituksen joukkojen osalle. Hallituksen esityksessä eduskunnalle vuonna 1918 sotilaseläkkeistä oli ilmoitettu koko kansalaissodan aikana kaatuneen ainoastaan 1,479 ja haavoittuneen 1,157, eli yhteensä kaatuneita ja haavoittuneita 2,636 miestä. Tämä lukumäärä ei nyt kuitenkaan pidä paikkaansa. Jos olettaisi, että valkoisten puolella kaatuneitten lukumäärä olisi suunnilleen yhtä suuri kuin punaistenkin puolella, niin olisi kaatuneitten luvun hallituksen joukoissa täytynyt nousta monin verroin suuremmaksi ilmoitettua määrää, sillä tehtyjen laskelmien mukaan on punaisten puolella rintamalla kaatunut noin 10,000 miestä. Miten suuri määrä kummallakin puolella on ollut haavoitettuja, ei ole lainkaan tunnettua. On luultavaa, etteivät ne tiedot, joita hallituksen esityksessä haavoittuneitten lukumäärästä valkoisten rintamalla on ilmoitettu, pidä sen enempää paikkaansa kuin tiedot kaatuneistakaan. Mutta jos vielä jotenkuten voisi saada selvityksen valkoisten puolella haavoittuneista tuonnempana suoritettavien korvauksien nojalla, niin sen sijaan miltei mahdoton on saada summittaistakaan tietoa punaisista haavoittuneista, joista monet ovat paenneet maasta ja ne, jotka ovat jääneet maahan, eivät ole, valkoisen terrorin pelosta, uskaltaneet ilmoittautua. He ovat saaneet kärsiä ja itse hoitaa haavansa. Mitä muihin kansalaissodan uhreihin tulee, käy kansanedustaja Tannerin puolustuspuheesta maaliskuun 17 päivältä 1919 selville, että saatujen tilastollisten tietojen mukaan oli kansalaissodan jälkeen laittomasti ammuttu ja murhattu vähintäin 15,818 työläistä. Kun lisäksi ottaa huomioon, että samojen lähteitten mukaan vankileireihin kuoli noin 15,000 työläistä, niin nousee ihmishenkien hukka yksistään punaisten puolella yli 40,000, lukuunottamatta niitä, jotka pakenivat Venäjälle ja ovat siellä tuhoutuneet nälkään, tauteihin ja kansalaissodan pyörteisiin. Tämän yhteydessä on syytä huomauttaa, että erinäisten sanomalehtien kertomusten mukaan olivat punaiset kansalaissodan aikana ampuneet tai murhanneet muutamiin tuhansiin nousevan joukon sellaisia valkoisia kansalaisia, jotka eivät olleet rintamalla eikä sotatoimissa. On kyllä totta, että kerrottuja väkivaltaisuuksia tapahtui, mutta miten suureen summaan sellaisten uhrien lukumäärä nousee, ei ole selvitetty. Tähänastiset tiedot ovat aivan mielivaltaisia, eikä minkäänlaisia virallisten tutkimusten tuloksia niitten suhteen ole vielä saatettu päivänvaloon. Mutta jos summa olisikin, kuten on väitetty, noin 6,000, mikä tuntuu vahvasti liioitetulta, ja jos maasta arvelisi paenneen 5–6,000 miestä ja siellä tuhoutuneen, niin nousisi kansalaissodan aiheuttama elävän voiman hukka vähintäin 60,000 mieheen. Kun tämä joukko on etupäässä parhaimmassa miehuuden iässä olevaa työkuntoisinta väkeä mitä moninaisimmilta henkisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen elämän aloilta, niin tietää se meidän pienissä oloissamme raskasta tappiota, jonka vaikutukset tuntuvat kauan aikaa.

Tämä ainoastaan elävän voiman hukasta. Miten suuret ovatkaan sodan varsinaiset taloudelliset kustannukset? Niistä ei vielä ole mitään yhteenvetoa ja tuskin sellaista voidaan laatiakaan, sillä niin monella tavalla vaikutti sota koko taloudelliseen elämäämme. Esittääksemme siitä kuitenkin eräitä hajanaisia piirteitä, viittaamme ensiksi siihen kansalaissodan surulliseen ilmiöön, mikä esiintyi eräitten tuotannollisten yritysten ja taloudellisten arvojen miltei tahallisessa ja sokeassa hävittämisessä. Sellaisten tappioitten määrä ei ole tarkoin laskettu, mutta lienee se epäilemättä melkoinen. Huomattavia ovat myöskin ne tappiot, jotka ovat tulleet rautatielaitoksen osaksi. Hallituksen esityksessä eduskunnalle vuonna 1918 tulo- ja menoarvioksi samalle vuodelle oli ehdotettu kansalaissodan vaurioitten korjaamiseksi ja kuntoon laittamiseksi seuraavia määrärahoja:

Paitsi edellämainittuja määrärahoja, ehdotti hallitus otettavaksi menoarvioon kapinan johdosta aiheutuneitten vajausten poistamiseksi tileistä seuraavat määrärahat:

Nämä määrärahat vajausten peittämiseksi eivät todennäköisesti tule riittämään, vaan täytyy kenties vuoden 1921 menoarvioon ottaa lisämääräraha samaan tarkoitukseen, sillä sen mukaan kuin inventarioita toimitetaan tavaravarastoissa, käy ilmi, rautatiehallituksen ilmoituksen mukaan, yhä uusia vajauksia kysymyksessä olevalta ajanjaksolta. Mitä taas liikennetappioon vuodelta 1918 tulee, on sekin varsin huomattava. Jos vuoden 1918 tulot laskee 148,500,000 markaksi, mihin määrään rautatielaitoksen tulot oli laskettu nousevan vuonna 1917 ja jos mainitusta summasta vähentää vuoden 1918 todelliset tulot 91,500,000 markkaa, niin jää kansalaissodan aiheuttaman liikennetappion osalle 57,000,000 markkaa. Täten saamme yhdistelemällä seuraavat rautatielaitokselle vuonna 1918 tulleet tappiot:

Näissä laskuissa ei vielä lainkaan ole otettu huomioon sitä tappiota, mikä rautatielaitokselle koitui liikkuvan kaluston tuhoutumisen ja maasta pois kuljettamisen kautta. Rautatielaitoksella ei tässä suhteessa ole minkäänlaisia tilastollisia tietoja olemassa. On ainoastaan selvitys siitä, että koko maailmansodan aikana joutui Venäjälle kaikkiaan 5,150 tavara- ja matkustajavaunua ja 58 veturia. Miten suuri määrä niistä on kansalaissodan aikana maasta siirretty ja miten suuri sen kautta rautatielaitokselle koitunut tappio, ei tätä kirjoitettaessa, kuten sanottu, ole tunnettua. Mutta joka tapauksessa lienee sekin laskettavissa useimpiin miljooniin.

Kysymyksen ollessa taloudellisia arvoja kohdanneista tappioista, ansaitsee myöskin tulla mainituksi ne suuret tulipalot, joita syntyi Tampereen ja Viipurin valloituksissa ja paikkapaikoin maaseudullakin. Viipurissa kohtasi tämä onnettomuus pahimmin esikaupunkeja ja työväen asuntokortteleja. Tuhansittain ihmisiä joutui asunnottomiksi ja oli heidän pakko sulloutua jo entisestäänkin ahtaisiin asumuksiin. Siten lisääntyi asuntokurjuus ja kärjistyivät sosialiset epäkohdat. Osaksi näitten tulipalojen kautta, osaksi pakkoluovutuksien tai muitten seikkojen vuoksi menettivät yleiset laitokset sekä yksityiset huomattavia omaisuuksia. Taloudellisten arvojen hävitys ja tuhoutuminen tuli yhtä hyvin työväestön kuin varakkaampienkin väestöluokkien osaksi. Hallituksen esityksessä vuoden 1918 valtiopäiville ilmoitettiin, että kapinavahingot nousevat yht. 230,648,631 markkaan, joitten korvaamiseksi eduskunta myönsi samoilla valtiopäivillä aluksi 100,000,000 markkaa. Tuskin tarvinnee mainita, etteivät kaikki kapinavahingot, joita kansalaissota yleisille laitoksille ja yksityisille oli aiheuttanut, suinkaan sisälly yllämainittuun ilmoitettuun summaan, vaan ovat todellisuudessa huomattavasti suuremmat, sillä melkoinen määrä tuhoutui sellaistakin omaisuutta, josta ei tehty minkäänlaista ilmoitusta, joko sen vuoksi, että asianomaiset olivat kaatuneet tai haavoittuneet, tai sitten paenneet maasta ja jättäneet asiansa oman onnensa nojaan.

Myöskään ei ole jätettävä huomioon ottamatta sitä taloudellista tappiota, mikä yksityisille ja yhtymille koitui sen johdosta, että eduskunta kieltäytyi lunastamasta kansanvaltuuskunnan liikkeelle laskemia seteleitä, joitten määrä Suomen Pankille tehtyjen ilmoitusten mukaan nousi 45,000,000 markkaan. Todellisuudessa on tämäkin summa paljon suurempi, sillä melkoinen määrä seteleitä jäi kokonaan ilmoittamatta. Osa niistä on yksityisten luona, osa taas lienee joutunut keinotteliain käsiin, jotka tekevät niillä kauppaa petkuttaen maaseudulla herkkäuskoista väestöä.

Valtiolle välittömästi aiheutuneet kustannukset kansalaissodasta nousevat sangen huomattaviin summiin. Ne eivät rajoitu yksistänsä niihin tappioihin, jotka rautatielaitosta olivat kohdanneet ja joista ylempänä on muutamia, tosin vaillinaisia, numeroita esitetty. N.k. järjestyksen palauttamisesta aiheutuvien kustannuksien peittämiseksi ja suorittamiseksi oli vuoden 1918 tulo- ja menoarvioon otettu 300,000,000 markan, vuoden 1919 58,000,000 ja v. 1920 40,000,000 markan määräraha. Tähän asti tarkoitukseen myönnetyt määrärahat nousevat jo 398,000,000 markkaan. On todennäköistä, että summa nousee lopullisesti hyvän joukon yli 400 milj. markan, sillä hallituksen esityksessä v. 1920 tulo- ja menoarvioksi nimenomaan mainitaan löytyvän vielä eräitä maksuja, jotka tulevat suoritettavaksi, mutta joita ei vielä ole otettu huomioon laskelmissa. Valtiota kohdanneeksi tappioksi on myöskin katsottava ne tappiot, joita kansalaissodan aikana oli tullut Suomen Pankin osaksi. Pankkivaliokunnan mietinnössä vuoden 1918 valtiopäivillä pankin tilaa koskevan tarkastuskertomuksen johdosta ilmoitetaan näitten tappioitten nousevan 116,200,328 markkaan. Samoilla valtiopäivillä eduskunta myönsi hallitukselle 350 miljoonan obligatsionilainan, joka käytettiin kokonaan sekä mainittujen kapinavahinkojen, että venäläisten arvopaperien ja obligatsioonien arvon alennuksesta aiheutuvien tappioitten peittämiseen.

Olisi väärin otaksua, että kansalaissodan valtiolle aiheuttamat tappiot, jotka väestö saa välillisten tai suoranaisten verojen muodossa lopullisesti maksaa, rajoittuisivat siihen, mitä ylempänä on esitetty. Kansalaissodan johdosta valtaan päässyt taantumus kulutti runsaasti valtion varoja suurvaltiollisten ja monarkististen tarkoitusten toteuttamiseksi. Ankara ja rautainen »rauhoitustyö», joka pantiin toimeen vankileirijärjestelmän kautta, nieli niinikään suuria summia valtion varoja samalla kun se myrkytti kansan sielun ja kasvatti voitettujen keskuudessa sammumatonta kostonhalua, jonka kitkeminen ei suinkaan ole lyhyen ajan tehtävä.

Mutta kallein ja rasittavin perintö, minkä kansalaissota jätti jälkeensä, on kuitenkin nykyinen seisova sotalaitos. Se luotiin valtiollisena taantumuskautena. Sen kustannukset ovat viime aikoina nousseet niin suuriksi, että koko valtion talous järkkyy sen johdosta, ja monet niistäkin, jotka itse olivat sitä luomassa, myöntävät nyt avoimesti, että sen rasitukset nousevat yli Suomen kansan taloudellisen kantokyvyn. Jollei kansalaissotaa olisi syntynyt, olisi meillä voitu aikaansaada 5–6,000 mieheen nouseva, sveitsiläiseen malliin järjestetty miliisiarmeija, jonka kustannukset olisivat tehneet vain osan nykyisen armeijan kustannuksista. Mutta samalla kun olemme saaneet kansanmiliisin asemesta seisovan armeijan, on meillä kansalaissodan perintönä myöskin noin sataantuhanteen mieheen nouseva suojeluskuntalaitos, joka nielee niinikään suuria summia kansanvaroja.

Kansalaissodan suuria tappioita ei kuitenkaan ole laskettavissa yksistään taloudellisissa arvoissa, sekä elävän voiman tuhoutumisessa. Sen vaikutukset moraalisella alalla ovat olleet mitä laajakantoisimmat. Joskin maailmansota poikkeuksellisine oloineen on höllentänyt moraalisia käsitteitä, niin on kansalaissota jouduttanut tätä onnetonta kehitystä. Keinotteluhenki on saanut uutta ravintoa kansalaissodan aiheuttamasta luonnottomasta tilanteesta; se on tunkeutunut kaikkialle, koko yhteiskuntaan. Yleinen saalistamishimo tuon sanan ankarimmassa merkityksessä on syöpynyt kaikkialle ja antaa leimaa taloudelliselle taistelulle, jossa heikommat heitetään jalkoihin tunnottomampien ja häikäilemättömämpien »menestyessä» ja »niittäessä laakereita».

Takaisin sisällysluetteloon

Sosialiset laiminlyönnit jouduttamassa yleistä vararikkoa.

Jos katselee taloudellisia olojamme sitä taustaa vastaan, jonka olemme esittäneet, on se kuva, minkä siitä saa, kaikkea muuta kuin lohdullinen. Maailmansodan seuraukset, yhteydessä venäläisen herruuden jälkeensä jättämän perinnön ja siihen liittyneen kansalaissotamme kanssa, ovat vaikuttaneet sen, että väestön suuren enemmistön elintaso meillä on laskennut paljon suuremmassa määrässä kuin monessa sotaa käyvässä maassa. Kun vielä ottaa huomioon, että samaan aikaan kansallisvarallisuus on vähentynyt, valtion velat sekä menot kasvaneet kymmenkertaisiksi, kansallinen tuotantokyky arveluttavasti laskennut taloudellisten vaikeuksien sekä viime vuosien keinottelun ja huijauksen aiheuttaman demoraliseerautumisen johdosta, on tilanne muodostunut siinä määrin uhkaavaksi, että se näyttää viittaavan yleiseen vararikkoon.

Mutta tämä kuva ei vielä sellaisenaan ole tyhjentävä. Tilanteen vaarallisuus käy selville vasta sitten kun otetaan huomioon koko se onneton yhteiskuntatila, johon vuosikymmenien kehitys on meillä johtanut. Maassamme on säännöllisesti lyöty laimin sosialinen lainsäädäntö ja jätetty huomioonottamatta vähäisimmätkin vaatimukset alempien kansanluokkien taloudellisen ja yhteiskunnallisen aseman kohottamiseksi. »Ne äänet», lausuu professori von Wendt kirjasessaan »Suomen molemmat kansat», »jotka tämän vuosisadan alussa kaikuivat nuoren suomalaisen sosialidemokratian taholta, olivat useimmille valta-asemassa oleville johtajille olemukseltaan niin vieraita ja mahdottomia, että niiden vaimentamista ja vastustamista pidettiin valtiollisena välttämättömyytenä. Ei käsitetty, että niissä oli paljon sellaista, mikä oli nuoren, itsenäiseen elämään heräävän kansan omalaatuisuuden ilmaisua ja että, jos sitä olisi kohdeltu ymmärtämyksellä, sitä olisi voitu johtaa sellaisille urille, joka välttämättä ei olisi edellyttänyt verikylvöä.»

Epäilemättä tämä lausunto pitää paikkansa. Vallassaolevien taholta lyötiin laimin yhteiskunnallinen lainsäädäntö. Luokkavalta rehoitti ja hallitsi kaikkialla ja sen mukana kasvoivat luokkavastakohdat. Kaupungeissa nämä vastakohdat kapitalistisen kehityksen vaikutuksesta kehittyivät nopeammin, mutta eipä maaseutukaan ole siitä kovin suuressa määrässä jäänyt takapajulle. Maataomistavien luokkien proletariseerautuminen ja maaomaisuuksien keskittyminen harvempien käsiin on kehittänyt yhteiskunnallisia ristiriitoja maaseutuelämässäkin. Tämä käy parhaiten selville tilastollisista tiedoista maaseudun väestösuhteista. Maaseudun 434,143 ruokakunnasta on vain 110,629, eli 23 % omaa maata viljeleviä, kun taas vuokramaata viljeleviä on 116,525, eli 34 %. Sellaisia taas, joilla ei ole omaa eikä vuokraviljelystä, on 206,989, eli 43 % kaikista ruokakunnista. Kun siis lähes puolet maaseudun ruokakunnista on ilman viljelystä olevaa väestöä, jota aina uhkaa toimeentulon epävarmuus, niin käsittää helposti, miten räikeiksi luokkavastakohdat maaseudunkin elämässä ovat kehittyneet. Tätä maaseudun surkeata kuvaa täydentää se kurja tila, jossa suurilukuinen, oman onnensa nojaan heitetty loisväestö elää. Se on kuin kukkana nykyiselle loisyhteiskunnalle, joka räikeitten epäkohtiensa kautta edistää vastakohtia ja kärjistää luokkien välisiä suhteita niillä yhteiskunnalliselle rauhalle vaarallisilla seurauksilla, jotka siitä ovat olemassa.

Entäs torpparikysymyksemme? Sen yhtä hyvin kuin tilattomankin väestön kysymyksen ratkaisussa on hirveän paljon lyöty yhteiskunnan puolelta laimin. Kansalaissodan edellä kirjoitti »Uusi Aura» (n:o 289, 1917): »Torppariasia, laajakantoisin ja tärkein sisäisistä uudistuskysymyksistämme on jo kohta viisikymmentä vuotta ollut julkisen käsittelyn alaisena pääsemättä ratkaisuun. Säätyvaltiopäivien aikana tämän uudistuksen suuruus ja outous, valtion raha-asiain riippuvaisuus Venäjästä, ylen varovainen ja pikkuporvarillinen käsitystapa valtion finanseista yhdessä tietämättömyyden ja omistavien luokkien haluttomuuden kanssa tehdä todellisia myönnytyksiä, vaikutti asiaan viivästyttävästä. — Epävarma vuokrasuhde, jatkaa lehti edelleen, ei ole omiaan luomaan sitä intoa maahan, jota voimaperäinen viljelys edellyttää. Sosialinen kehitys estyy, juopa omistavien ja omistamattomien välillä ei täyty, vaan laajenee. Se laajenee yhä enemmän sen kautta, että kansallistulotkin jakautuvat yhtä epätasaisesti kuin itse maa, kun maan yhä kohoava arvonnousu tulee muutamien harvojen hyväksi.»

On kyllä totta, että torpparikysymys on nyt jo ratkaistu. Mutta siitä miten se on tapahtunut, riippuu suuressa määrässä, onko ratkaisu ollut todellakin onnellinen yhteiskunnalliselta kannalta katsottuna. Torpparit kyllä ovat nyt tilaisuudessa pääsemään viljelyksiensä isänniksi, mutta heistä samalla tulee velkaisäntiä, jotka vain vaivaloisesti ja hitaasti voivat kohota entisestä alhaisesta taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta asemastaan. Torpparikysymys on oikeastaan muuttanut muotoa ja tulee ennen pitkää esiintymään vaatimuksena sen yhteiskuntaryhmän taloudellisen aseman tukemisesta ja kohottamisesta, joka juuri on saavuttamassa isäntävallan vuokratiluksillaan.

Lukuunottamatta torpparikysymystä, on maaseudun väestön aseman kohottamiseksi tehty mitättömän vähän. Vaikka maamme pääelinkeino vieläkin lienee maanviljelys, ei edes sen hyväksi ole tehty kaikkea sitä, mikä olisi ollut välttämätön. Maanviljelyksen eri elinkeinohaarat on suureksi osaksi lyöty laimin ja siitä seurauksena on sitten ollut, että maailmansodan aikana maataloustuotantomme niin mitättömässä määrin pystyi tyydyttämään väestön kulutustarpeita. Vasta nyt on tultu havaitsemaan, mikä merkitys on maataloustuotannon kohottamisella. Sitä todistavat ne huomattavat määrärahat, joita on viime aikoina myönnetty erinäisiin maanviljelystarkoituksiin. Valitettavasti tämä on tapahtunut niin myöhään, ettei se ole omansa sanottavasti helpottamaan nykyistä vaikeaa elintarvetilannetta maassamme ja vähentämään ulkolaisen viljan tuontia.

Näin maaseudun olosuhteitten kanssa. Sen paremmin ei ole liioin asianlaita kaupungeissakaan. Vakavasti voidaan kysyä, mitä on oikeastaan tehty sellaisten suurten sosialisten kysymysten kuin esikaupunkikysymyksen ja työväen asuntokysymyksen ratkaisemiseksi? Lukuunottamatta erinäisiä tilastollisia tutkimuksia ja komiteamietintöjä, tuskin mitään. Samoin on monien työväen vakuutus- ja suojeluskysymysten kanssa. Muissa maissa on tämän lainsäädännön alalla menty jo aikaa sitten eteenpäin, mutta meillä tuskin otetaan vielä alkuaskeleita. Ja niillä harvoilla aloilla, joilla työväenlainsäädäntö on päässyt pisimmälle, kuten 8 tunnin työaikalain säätämisessä, kansalaissotaa seurannut taantumus on koettanut poikkeuksellisin toimenpitein palauttaa olosuhteet entiselleen, vaikkakin toistaiseksi vain osittaisella menestyksellä. Niin hidasta on meidän maassamme ollut edistys sosialisella alalla ja niin ankara omistavien luokkien vastarinta, että yhdessä suurimmista kysymyksistä, työväen vanhuudenvakuutuskysymyksessä, ei ole vielä tänä päivänäkään päästy komiteamietintöjä pitemmälle.

Kenties voitanee huomauttaa, että kuvaus on liian synkkä, sillä onhan viimeisen puolentoista vuosikymmenen kuluessa sentään toteutettu muutamia huomattavia reformeja, kuten yksikamarinen eduskuntauudistus, ja Venäjän vallankumouksen jälkeen yleinen kieltolaki, kunnallislainsäädännön uudistus, eräitten työväen suojeluslakien voimaansaattaminen j.n.e Tämä on kaikki totta, emmekä tietysti tahdo kieltää mainittujen uudistusten suurta merkitystä niistäkään huononnuksista huolimatta, joitten alaiseksi muutamat niistä kansalaissodan jälkeen ovat joutuneet. Mutta nämä uudistukset, jotka ovat osaksi marraskuun lakon, osaksi maaliskuun vallankumouksen seurauksia, eivät suinkaan ole olleet omansa edes tasoittamaan, sitä vähemmän poistamaan niitä räikeitä sosialisia epäkohtia, jotka meillä ovat olleet vallitsemassa. Se uudistusliike, joka oli marraskuun vallankumouksen eli suurlakon seurauksena, jäi puolinaiseksi. »Marraskuun vallankumouksesta ja siitä seurauksena olleesta yksikamarisesta eduskunnastamme huolimatta, lausuu sattuvasti prof. von Wendt edellämainitussa kirjasessaan, pysyi kuitenkin vanha hallitustyyppi ja 90-luvun hallitus suureksi osaksi muuttumattomana. Emme sentakia voi syyttää yksistään ryssiä siitä, että se rauhoittava vaikutus, joka eduskuntauudistuksesta olisi pitänyt olla seurauksena, niin tykkönään jäi olemattomaksi.»

Epäilemättä prof. von Wendt on oikeassa. Jos hän olisi vielä jotakin lisännyt suurilukuisesta joukosta erottamattomia virkamiehiä, jotka ovat osanneet aikoinaan mitä loistavimmalla tavalla valvoa etujaan, sekä vanhentuneesta ja kangistuneesta oikeuslaitoksestamme, joka on pikemmin ahdasmielisen kuin vapaamielisen hengen läpitunkema, niin kuva olisi ollut kutakuinkin täydellinen. Vanha ylimys-, virka- ja rahavalta on hyvin säilyttänyt asemansa. Feodaliaikoja muistuttavat maanomistusolomme ovat pysyneet jokseenkin koskemattomina. Eivät edes maailmansodan suuret järkytykset ole voineet puhdistaa ummehtunutta ilmaa ja uudistaa vanhentuneita edistyksen jarruna olevia laitoksia ja oloja. Kun yhteiskunta ei ole voinut seurata uudistuksissaan ajan voimakkaan, kansanvaltaisen ja vallankumouksellisen hengen mukana, ovat vastakohdat kehittyneet sellaisiksi, että ne hakevat vertaistaan. Siinä syy, minkä vuoksi maailmansodan aiheuttamat olot ovat maassamme käyneet niin vaikeiksi. Siinä se tausta, jonka pohjalla vasta voi ymmärtää sitä uhkaavaa tilannetta, joka meillä on muodostunut.

Takaisin sisällysluetteloon

Lähimmän ajan tehtävät.

Maailmansodan aiheuttama taloudellinen sekasorto Europan maissa on kehittynyt niin suureksi, että siitä selviäminen näyttää kohtaavan miltei ylivoimaisia vaikeuksia. Sen johdosta, että sota hävitti suuret määrät taloudellisia arvoja, eikä uusia hyödykkeitä luotu tilalle, mutta sitävastoin tuotannolliset voimat oli mobilisoitu sodan palvelukseen, on erinäisten tavarain puute nyt vieläkin erittäin tuntuva. Sitä lisää paitsi se seikka, ettei sotateollisuutta ole kylliksi nopeasti voitu siirtää hyödyllisen tuotannon palvelukseen, myöskin valuuttapula ja suuret velkataakat, joitten järjestäminen ei näy olevan erityisittä vaikeuksitta suoritettavissa. Yhä enemmän alkaakin sen vuoksi vakaantua käsitys siitä, että taloudelliseen ahdinkotilaan joutuneitten valtioitten pelastaminen niitä ennen pitkää kohtaavasta vararikosta kaipaa kansainvälisiä toimenpiteitä. Niinpä prof. Casselin mielestä ovat tällaiset toimenpiteet välttämättömiä kullan ja tavarain säännöllisen suhteen määräämiseksi, joka nyt on pahasti järkkynyt. Viime elokuulla lausui ranskalainen sanomalehti Le Temps sen käsityksen, että Europan hiili- ja tavarapulan torjumiseksi olisi välttämätöntä muodostaa eri maitten kesken komitea, joka saisi tehtäväkseen tavarankuljetuksen ja rautatieliikenteen yhdenmukaistuttamisen kansainvälisiä taloudellisia tarpeita silmällä pitäen. Huomiota ansaitseva on myöskin kirjelmä, jonka äskettäin olivat allekirjoittaneet muutamien pohjoismaitten huomattavimmat tiedemiehet ja talousoppineet ja jossa käännyttiin eri valtioitten puoleen kehoituksella ryhtyä kansainväliseen yhteistoimintaan luoton hankkimiseksi sellaisille valtioille, jotka ovat joutuneet niin vaikeaan asemaan, etteivät vakavitta vaurioitta omin voimin saata vaikeuksista suoriutua.

Tällaisten toimenpiteitten välttämättömyydestä ei liene muuta kuin yksi mielipide. Mutta näillä suunnitelmilla on se heikko puoli, että ne joko jäävät kokonaan toteuttamatta, tai toteutuvat vain osittain ja hitaasti. Englantilainen taloustieteilijä Angell onkin aikakauslehti Contemporary Rewiew'in joulukuun n:ssa v. 1919 lausunut vakavia epäilyksiä näitä suunnitelmia kohtaan. Hänkin huomauttaa, että »ainoa keino nykyisestä tilasta pääsemiseksi on kansainvälinen luotto, joka perustuu luottamukseen tavarain vastaisesta hankinnasta», mutta lisää kuitenkin, että »tällaista luottamusta ei kuitenkaan ole, jotenka järjestelmä on vararikon partaalla, kuten voimakkaat valuuttakurssien vaihtelut osoittavat.»

Tämä lausunto ei suinkaan ole lohduttava. Ja sitä, valitettavasti, tukee vielä se seikka, ettei tarkoitettuihin toimenpiteiesiin luoton järjestämiseksi ole ryhdytty. Suunnitelma on kyllä hyvää tarkoittava, mutta on epäiltävää, tokko se tulee saamaan taloudellisesti paremmassa asemassa olevia valtoja tuonnempanakaan ryhtymään näihin toimenpiteisiin, varsinkin kun se tietäisi heikompien kilpailijain tukemista ja saattamista kilpailukykyisiksi maailman markkinoilla, jossa kunkin maan kapitalismi tavoittelee ylivaltaa. Todennäköisesti on hyvin vähän toiveita ulkoapäin odotettavasta avusta. Ja väärin tekeekin se kansa, joka laskee toivonsa tuohon apuun ja luottaa sen avulla voivansa järjestää vaikean taloudellisen asemansa, josta loppujen lopuksi, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, riippuu myöskin valtiollinen olemassaolo. Jos niin käy, ettei odotettua apua tulekaan, on pettymys sitä suurempi. Niin vaikealta kuin näyttääkin, täytyisi kunkin valtion luottaa itseensä, jos mieli järjestää ja pelastaa asemansa. Niin on aina ollut ja niin tulee nytkin olemaan. Ainoastaan ne menestyvät, joilla on itseluottamusta ja jotka menettelevät sen mukaan. Näin on asianlaita meidänkin maamme suhteen. Yhteiskunnan kaikilla ryhmillä ja sen jokaisella jäsenellä tulee tämä tietoisuus olla elävänä. Aina on muistettava, että jollei kansakuntaa ja sen kaikkia kerroksia elähytä voimakas järjestämisen ja luomistyön ajatus sekä edistyksen tahto ja jollei se työskentele tämän ajatuksen hyväksi ja toteuttamiseksi, se on valtiollisestikin kuollut kansa, sillä ei ole tulevaisuutta, eikä se ole oikeutettu vaatimaan itselleen tulevaisuutta ja asemaa kansojen joukossa, koska sen voi saavuttaa vain herkeämättä jatkuvan pyrinnön kautta yhä suurempaan, kaikinpuoliseen edistykseen.

Käsitellessään kysymystä nykyisestä vaikeasta pulakaudesta, lausuu tilastotieteilijä Guinchard »Svenska Dagbladet»issa, että »oikea päätös sodan aikaansaaman kalliin ja tukalan ajan lopettamiseen on ilmeisesti ainoastaan yksi: tuotanto ja säästäväisyys. Mutta sen sijaan näyttää siltä kuin nykyiset tunnussanat olisivat mukavuus ja ylellisyys. Ennemmin tai myöhemmin tuollainen väärä tunnus rankaisee itsensä, valitettavasti arvatenkin myöhemmin, tai kenties — mikä on vieläkin pahempi, liian myöhään.» Epäilemättä G:n lausunto pitää kaikkialla eikä suinkaan sen vähemmin meidän maassamme paikkansa. Että ylelliseen elämään kulutetaan runsaasti kansan varoja, jotka tarvittaisiin uusien arvojen luomiseen, on kyllä totta. Tämä ilmiö ei kuitenkaan ole toki vallitsemassa vähävaraisen väestön keskuudessa, jonka niukat ansiot eivät riitä edes sellaisen elämän ylläpitoon, mikä oli ominaista vielä rauhan ajalle. Moite koskeekin etupäässä varakkaita luokkia, joilla on joko entuudestaan ollut huomattavia säästöjä, tai jotka ovat sodan aikana hyvästi ansainneet. Tässäkin suhteessa kaikeksi onneksi tapahtuu palaamista normaalioloihin ja siellä, missä se ei tapahdu kyllin nopeasti ja missä se tavallista räikeämmin on vallitsemassa, tulee lainsäädännön kautta asettaa sulkuja yksityiselle vapaudelle. On siis kaiken todennäköisyyden mukaan aihetta otaksua, että tässä suhteessa ennen pitkää saavutetaan terveellinen tasapaino.

Mutta vakavammin on sitä vastoin asianlaita tuotannon kanssa. Maailmansota tuhosi suuressa määrässä liike- ja kulkuneuvoja, mikä seikka on omansa vaikeuttamaan tuotannon palaamista tavalliseen uomaansa. Toiseksi vaikuttaa siihen vaikealla tavalla puute raaka-aineista, joitten tuotanto sodan johdosta on tavattomasti alentunut. Mutta tilanne ei kuitenkaan näytä epätoivoiselta. Eräät asiantuntijat pitävät sitä hyvinkin lupaavana. Niinpä Berlinin teknillisen korkeakoulun prof. Julius Wolf vastauksessaan teollisuudenharjoittajain erääseen tiedusteluun huomauttaa nimenomaan, että »tutkittaessa tuotannon lisääntymistä silmällä pitäen suuria maailman markkinoita sellaisina kuin miksi on syytä olettaa niiden muodostuvan, eivät toiveet ainakaan tärkeimpien raaka-aineitten hintojen laskussa ole niinkään epäsuotuisat.» Jos tämä lausunto pitää paikkansa, niin on läheisessä tulevaisuudessa toiveita saada raaka-ainekysymys verrattain tyydyttävästi järjestettyä. Kun vielä otetaan huomioon, että kuljetusolojen parantamiseksi tehdään kaikissa maissa uutterasti työtä, niin on syytä edellyttää, että ainakin tärkeimmät tuotannon ja teollisuuden haarat saadaan käyntiin. Viimemainittu seikka riippuu taas suuressa määrässä kunkin maan erikoisista olosuhteista ja teollisen toiminnan elpymiselle tarvittavista edellytyksistä. Missä toimelias ja luova henki on vallalla, siellä on mahdollisuus voittaa suurimmatkin vaikeudet, kuten Saksassa näyttää olevan asianlaita, mutta missä taas hitaus, haluttomuus ja taitamattomuus kaikkeen yritteliäisyyteen rehoittaa, siellä on suuria vaikeuksia saada teollisuustuotanto hyvään käyntiin. Valitettavasti viimemainitussa suhteessa on asianlaita, mikäli kysymys koskee kotoisia olojamme. Viime vuosien kehitys maassamme osoittaa, miten heikosti yhteiskunnassamme on edustettu luovan työn ja yritteliäisyyden henki, mutta miten syvälle sinne sitävastoin on piintynyt gulashaus ja kaikenlainen keinotteluhalu. Tämä ilmiö lyö leimansa niihin piireihin, joilla olisi liikeneviä vapaita pääomia uusiin yrityksiin. Samaan aikaan kuin yksi teollisuusyritys toisensa jälkeen on laskettu vararikkoon, on pääomia entistä suuremmassa määrässä kiinnitetty pankkiyhtymiin, joista runsas voitto tulee helpommalla vaivannäöllä. Se käy selville siitä huijauksesta, jonka alaisena pankkiosakkeet ovat pörssissä. Tämä ilmiö ei suinkaan ole ilahuttava; se päinvastoin on todistuksena kehityksestä aivan väärään suuntaan, joka johtaa maan taloudelliseen taantumiseen.

Mutta kaikeksi onneksi tälläkin kehityksellä on rajansa. Niinpian kuin keinotteluyritykset osoittautuvat pettäviksi harhakuvitelmiksi, joille ei voi mitään pysyväistä rakentaa, niin pian kuin pankit täyttyvät, eivätkä löydä rahoilleen hyviä sijoituksia rappiotilassa olevassa teollisuudessa ja tuotannollisessa elämässä, alkaa pääomien siirtyminen hyödyllisemmille aloille ja siten vähitellen taloudellinen elämä pääsee tasapainoon. Sen suuntaisia merkkejä onkin jo siellä täällä havaittavissa. Yksi vaatimaton teollisuus- ja tuotantoyritys syntyy toisensa jälkeen mitä erilaisimmilla taloudellisen elämän aloilla. Ja samaan aikaan kuin yksityinen pääoma alkaa etsiä sijoituksia tuotannossa, näyttää valtiokin aikovan entistä suuremmassa määrässä laajentaa tuotannollista toimintaansa. Valtion huostassa on jo suuria liikeyrityksiä ja uusien perustamista suunnitellaan. Mitä mieltä oltaneekin kapitalistisen valtion taloudellisesta liiketoiminnasta, niin selvää kuitenkin on, että ainakin nykyhetkellä, jolloin maassa vallitsee ilmeinen yritteliäisyyden puute ja monet vanhatkin tuotantolaitokset, mikä mistäkin syystä, sulkevat porttinsa, valtion yritteliäisyyttä teollisuuden kohottamiseksi on mielihyvin tervehdittävä. Sosialisessa suhteessa sillä on laajakantoinen merkitys. Sehän on omansa tarjoamaan ja järjestämään työansiota yksityisen liiketoiminnan aloilla työttömäksi jäävälle työntekijäjoukolle samalla kun se toiseltapuolen viennin lisäämisellä — esim. puutavaratuotannon alalla — terveellisellä tavalla vaikuttaa ulkomaisen kauppamme saattamiseksi tasapainoon. Merkitystä vailla ei ole sekään seikka, että juuri valtiolla löytyvät ne edellytykset, jotka ovat välttämättömiä uusien laajempien tuotanto- ja liikeyritysten rahallisen puolen järjestämiseen. Tärkeätä on vain, ettei valtion yrityksiä hoideta kangistuneiden virastokaavojen ja virkamiessysteemin vaan ankarien liikeperiaatteiden mukaan noudattamalla tietysti kaikkia työväen suojeluksen vaatimuksia ja muutenkin osoittamalla esimerkkiä yksityiselle liiketoiminnalle työolojen ja palkkasuhteiden järjestelyssä.

Kysymyksen ollessa tuotannon elvyttämisestä, ei myöskään ole jätettävä huomioonottamatta niitä velvollisuuksia, joita kuluttavalla yleisöllä on kotimaista tuotantoa kohtaan. Tuntuu siltä niinkuin tämä puoli kaikesta herättelystä huolimatta sittenkin olisi suuressa määrässä laiminlyöty. Kaikkiin väestökerroksiin on meillä tunkeutunut käsitys ulkolaisen tavaran paremmuudesta kotimaisen rinnalla ja siitä seuraksena on ollut ulkolaisten teollisuustuotteiden suosiminen ja asettaminen etualalle kotimaisiin nähden. Eikä tämä käsitys ole suinkaan vieras työväenluokallekaan, vaikka työväestön niukkojen palkkatulojensa vuoksi ei aina kannatakaan tavoitella »sitä parasta», mikä kulkee ulkolaisella etiketillä varustettuna. Kuitenkin on nyt selvää, että tämä katsantokanta on suurimmaksi osaksi väärä ja perustuu ennakkoluuloihin. On kyllä totta, että ulkolainen teollisuus kilpaili hyvällä menestyksellä tavarain hyvyydessä kotimaisten tuotteitten kanssa, mutta teollisuutemme kehittyessä ja varttuessa ovat sen tuotteet yhä suuremmassa määrässä alkaneet kilpailla ulkolaisten kanssa ja etsiä markkinapaikkoja ulkomailla sellaisissakin seuduissa, missä sitä ei olisi voinut odottaa. Jokatapauksessa kotimainen teollisuus alkaa jo yleensä tyydyttää korkeampiakin vaatimuksia, jonka tähden ei kuluttavalla yleisöllä ole enää mitään syytä asettaa ulkolaista sen edelle. On nimittäin huomattava, että sillä seikalla, kulutetaanko kotimaista vai ulkolaista tavaraa, on mitä suurin merkitys maan kansantaloudelle, kansallisvarallisuuden karttumiselle sekä väestön yleiselle hyvinvoinnille. Usein kuulee työläisostajan arvelevan, ettei työväestön kannalta ole mitään syytä asettaa kotimaista tuotantoa ulkolaisen edelle, kun kotimainen kapitalisti riistää työläistä yhtä hyvin kuin ulkolainenkin. Koska siis on yhdentekevää ketä rikastuttaa, niin ei ole väliä myöskään sillä, mitä tavaroita ostaa kunhan vain saa tarpeensa tyydytetyksi. Tämä käsitys kuitenkin, jos mikään, on väärä ja turmiollinen. Huolimatta kapitalismin kansainvälisyydestä ja liikkeen tai teollisuudenharjoittajain kansainvälisistä intresseistä, on kuitenkin jokaisen maan työväestölle mitä suurimmasta merkityksestä, kukoistaako maan teollisuustuotanto vai ei. On selvää, että maamme teollisuuden varttuessa ja kansallisvarallisuuden lisääntyessä, kohoaa myöskin työväenluokan asema kaikesta siitä »riistämisestä» huolimatta, mitä pääoma työväenluokkaan nähden harjoittaa. Tämä seikka on ulkomailla oivallettu jo aikoja sitten. Monessa maassa on työväestönkin keskuudessa vallalla elävä harrastus kotimaista tuotantoa kohtaan. Varsin yleinen on se ilmiö, että esim. saksalainen työmies vieraalla maalla mieluimmin ostaa saksalaisia kuin muita tuotteita. Joskin sellaisessa menettelyssä saattaakin esiintyä melkoinen annos kansallista turhamaisuutta, niin on se anteeksi annettava juuri sen vuoksi, että sen pohjalla on terve ajatus kotimaan taloudellisesta kukoistuksesta. Olisi vain suotavaa, että tämä katsantokanta saavuttaisi mahdollisimman suurta jalansijaa myöskin meidän maamme työväenluokan niinkuin kaikkienkin yhteiskuntaluokkien keskuudessa.

Kotimaisen tuotannon menestykseen vaikuttavat vielä muutkin kuin yllämainitut seikat. Tärkeä tekijä siinä suhteessa on epäilemättä kysymys työtehon kohottamisesta. Jos vertaa työtehoa Amerikassa europalaiseen työtehoon yleensä, havaitsee melkoisen erilaisuuden. Vielä suurempi on tämä erilaisuus omassa maassamme. Että työteho meillä on ollut yleensä melkoista alhaisempi, on kieltämätön tosiasia. Työntekijät, jotka ovat joutuneet työskentelemään eri maissa, myöntävät tämän ilmiön. Mutta jos europalainen työteho jo normaaliaikoina oli alhaisempi amerikkalaista, niin on se sitä nyt vieläkin enemmän. Maailmansodan aikana on työteho kaikkialla huomattavassa määrässä laskennut. Siihen ovat vaikuttaneet niukat elintarpeet ja siitä johtuva heikko ravinto, sekä epäsäännölliset, enemmän tai vähemmän levottomat olosuhteet. Siellä, missä vallankumoukselliset liikkeet ovat järkyttäneet yhteiskunnan perustuksia, on myöskin työtehossa havaittu tavallista huomattavampaa alenemista. Viittaamme vain Venäjälle. »Suomen Ammattijärjestö» kertoo kesäkuun numerossaan vuodelta 1919, että Venäjällä on työtehon kohottamiseksi täytynyt ryhtyä aivan erikoisiin toimenpiteisiin. Sellaisia ovat urakkatyön ja palkintojärjestelmän voimaansaattaminen. Muista toimenpiteistä kirjoittaa neuvostohallituksen äänenkannattaja: »Nyt meidän täytyy ottaa käytäntöön rangaistus huolimattomille työntekijöille. Se, joka ei tahdo tehdä työtä, täytyy eroittaa. Tehtaat on asetettava etevien ammattimiesten alaiseksi, joille on annettava rajattomat valtuudet, ilman, että työntekijäin kontrollikomiteat saavat sekaantua asiaan. Jos tällöin heikommat ja enemmän nälkiintyneet eivät jaksa kestää työn painostusta ja sortuvat, niin — sitä ei voi auttaa: elämä vaatii uhrinsa.» Demokratinen systeemi teollisuuslaitoksissa tehdaskomiteoineen on poistettu ja sen asemesta otettu käytäntöön menettelytavat, jotka ovat kuuluneet Taylor-järjestelmään ja joita vastaan työväestön keskuudessa kaikissa maissa on aina viime aikoihin saakka käyty ankaraa taistelua. Että mainittuihin toimenpiteisiin, joihin vielä liittyy työajan jatkaminen, on täytynyt ryhtyä, osoittaa vain miten suuressa määrässä velvollisuudentunto on eräissä tapauksissa saattanut laskea ja miten sota-aika on vaikuttanut demoralisoivasti joukkojen sieluelämään.

Ei ole epäilystä, että tässäkin suhteessa tulee vähitellen tapahtumaan palautumisliike entiselleen. Tietenkään ei työtehon kohoaminen tapahdu niin nopeaan kuin sen aleneminen, mutta siihen suuntaan käy kumminkin kehitys. Mikäli työväestön keskuudessa kasvaa tietoisuus siitä, että kotimaisen tuotannon kohoaminen ja kukoistaminen merkitsee kansallisvarallisuuden ja sen mukana myöskin työväenluokan aseman kohoamista, sikäli sen keskuudessa myöskin varttuu käsitys työtehon kohottamisen välttämättömyydestä.

Tämän vaatimuksen yhteydessä on kuitenkin muuan psykologinen seikka, jolla on mitä suurin merkitys työväestön kannalta katsottuna ja jota sen vuoksi ei sovi jättää huomioonottamatta. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, ovatko työntekijäin velvollisuudet oikeassa suhteessa heidän oikeuksiinsa. Sillä on nimittäin selvää, että jos se palkka, minkä työläinen ansaitsee, on niin niukka, ettei se kunnolleen riitä hänen välttämättömimpiin elämän tarpeisiinsa, puhumattakaan sivistyksellisten harrastusten tyydyttämisestä, ei hän voi iloisella mielellä tehdä työtänsä, eikä hänen työtehonsakaan saata olla samanlainen kuin henkilön, jonka asema on turvattu ja joka tietää tulevansa oikealla tavalla palkituksi.

Herää kysymys, onko nyt puheenaoleva oikeuksien ja velvollisuuksien suhde oikea ja tunteeko työläinen sen nojalla työniloa, joka olisi jokaisen toimen menestykselle välttämätön? Tähän täytyy vastata epäilemättä kieltävästi. Tämän kirjoitelman alussa on jo osoitettu, miten vaikea ja raskas työläisen elämä on. Asema yhä vielä on mitä kirein. Palkkatason nousu ei ole läheskään seurannut elintarpeitten hintojen ja elinkustannusten nousun mukana. Siinä ristiriita, joka kärjistyy päivä päivältä pakoittaen työväen palkkaliikkeisiin. Nyt, jolloin olisi tarpeellista kohottaa maan teollisuustuotantoa ja jolloin työrauhan ylläpitäminen uusien arvojen luomiseksi olisi välttämätön, uhkaa yhteiskuntaa mitä vakavin työntekijäin liikehtiminen taloudellisen asemansa kohottamiseksi. Tämä vaara käy sitäkin uhkaavammaksi kun ottaa huomioon, että teollisuuden harjoittajain taholla on aivan päinvastaisia pyrintöjä olemassa. Ruotsinmaalainen prof. Cassel on ottanut tämän asian puheeksi eräissä kirjoituksissaan »Svenska Dagbladet»issa ja esittää siinä yhteydessä seikkoja, joilla on mitä suuriarvoisin merkitys kysymyksessä olevan asian arvostelulle. Hän mainitsee olevan välttämätöntä pyrkiä läheisessä tulevaisuudessa yleiseen hintatason alenemiseen ja sillä tavoin taloudellisen tasapainon saavuttamiseen. Edellytyksenä siihen on hänen käsityksensä mukaan Yhdysvaltojen, Englannin ja Ruotsin valuuttojen palaaminen kaksinkertaiseen arvoonsa niihin arvoihin verrattuna, jotka vallitsivat ennen maailmansotaa. Jotta hintatason alentaminen valuuttojen mukana tähän kaksinkertaiseen määrään olisi saavutettavissa, on sitä varten välttämätöntä, että väestön ostokykyä vähennetään. Miten se on mahdollista? Prof. Casselin mielestä siten, että työntekijäin palkkoja tuntuvasti alennetaan. Hän jatkaa: »Ei kuitenkaan kaikkien, sillä monissa ammateissa, joille sota on tuottanut vain vaikeuksia, ei työpalkkain nimellinen kohoaminen ole kaksinkertaistunut. Sitä pitemmälle on palkkain nousu mennyt muutamissa ammateissa, jotka ovat voineet erityisesti hyötyä sotatilasta. Ja siellä on palkkojen supistaminen kaksinkertaisiksi vanhaan tasoon verrattuna välttämätön. Yrittäjämaailmassa aletaan jo tuntea, että palkkareduktioonin täytyy tulla ja ollaan yhä enemmän haluttomia ryhtymään laitoksiin ja laajennuksiin, jotka tulisivat liian kalliiksi ja kenties jo vuoden kuluttua vaatisivat tuntuvia poistoja. Aloilla, joilla on otettava huomioon ulkomainen kilpailu, joko omassa maassa tai maailman markkinoilla, uhkaa yritteliäisyyttä ulkomaitten alhaisemmat tuotantokustannukset ja se voi pian pakoittaa liikkeen seisahtumiseen. Näissä olosuhteissa täytyy meidän olla valmiit hyvin suuriin masennuksiin elinkeinoelämässämme ja sitä vastaavaan työttömyyteen. Yrittäjät tulevat niin kauan kuin suinkin taistelemaan yritystensä pystyssä pitämiseksi ja vaatimaan sen takia palkkojen alentamista. Silloin syntyy työmarkkinoilla suuria työtaisteluja, jotka voivat helposti saada kiivauden, joka on yhtä tuhoava kansallemme kuin kansantaloudellemmekin. Työntekijät tulevat kenties itse enemmän kärsimään. Taistelu voi myöskin tulla pitkälliseksi ja sen kautta paljon työansiota mennä hukkaan. Kaikkialla minne tulee, huomaa, miten ajatus tulevista kauheista työtaisteluista on kuin painajainen yllämme estäen kaiken luottamuksen tulevaisuuteen ja sen kautta kaiken yritteliäisyyden.»

Tämän synkän kuvauksensa lopettaa kirjoittaja huomauttamalla, että taistelu on tuomittu jo etukäteen työläisten häviöön, koska se on, hänen käsityksensä mukaan, ristiriidassa taloudellisten lakien vaatimusten kanssa hintatason palaamisliikkeestä. Tuo onneton taistelu olisi kuitenkin, kirjoittajan mielestä, vältettävissä. Se tapahtuisi sillä tavalla, että työläiset vapaaehtoisesti suostuisivat palkkojensa alentamisiin.

Yllämainitut prof. Casselin esittämät mielipiteet on Suomenkin työnantajapiireissä otettu innostuksella vastaan. Niissä on ikäänkuin oltu havaitsevinaan se keino, jolla maailmansodan aiheuttama uhkaava kriisi työmarkkinoilla olisi vältettävissä. Että teollisuudenharjoittajat meillä niinkuin muuallakin tulevat pyrkimään läheisessä tulevaisuudessa työläisten palkkatason alentamiseen, on ilman muuta selvää. Tätä todistaa sekin, että kaukonäköisimmät teollisuudenharjoittajat ovat koettaneet keinotekoisesti pysyttää työntekijäinsä palkkatason tuntuvasti alhaisempana kuin mihin olevien olojen ja hintasuhteiden nojalla olisi ollut syytä. Esimerkkinä mainittakoon Tervakosken paperitehdas, jossa työväestölle on, paitsi vapaata asuntoa ja lämpöä, liikkeen puolesta hankittu myöskin elintarpeita tavallista alhaisempiin hintoihin, maitoa 12 penniä, kermaa 2 markkaa litralta j.n.e. Mitä rahapalkkaan tulee, on se pysynyt siinä määrin alhaisena, että sillä olisi mahdoton tulla toimeen, jollei isännistö tarjoisi mainittuja luontaisetuja, jotka nousevat huomattaviin summiin, mutta jotka eivät isännistölle paljoakaan merkitse sen vuoksi, että tarjotut tuotteet ovat suurimmaksi osaksi tuotettu tehtaan omilta tiluksilta. Tästä menettelystä on ollut isännistön kannalta katsottuna se etu, että kun säännölliset olot palaavat ja palkkojen suhteen tulee tapahtumaan sen suuntainen järjestely, jota prof. Cassel ennustaa, niin teollisuuslaitoksella suureksi osaksi vältetään se työriitaisuuksien uhka, mikä olisi siinä tapauksessa saattanut olla mahdollista, että rahapalkka olisi kohonnut suunnilleen yhtä korkealle kuin muuallakin. Tällaisessa poikkeusasemassa ovat kuitenkin vain harvat teollisuus- ja liikeyritykset. Useimmissa tapauksissa on asianlaita niin, ettei työväestölle ole tarjottu minkäänlaisia luontaisetuja, mutta sitä vastoin korotettu rahapalkkoja, tosin niitäkin vain vähäisessä määrin, mutta kumminkin sikäli, että palkkataso on nyt kolmin- ja nelinkertainen rauhanajan palkkoihin verrattuna. Näillä teollisuuden ja liike-elämän aloilla ei ole vältettävissä sitä työtaistelujen uhkaavaa vaaraa, mikä ennen pitkää tulee esiintymään.

Samaan aikaan kuin työnantajain taholla saa yhä suurempaa kannatusta pyrintö palkkatason alentamiseksi, työläisten taholla taas ajatellaan sen korottamista entisestään edes suunnilleen elinkustannusten nousua vastaavaan määrään. Voidaanko näin ollen välttää se taistelun vaara, mikä on seurauksena noista vastakkaisista eduista? Kysymys on siksi vakavaa laatua, ei ainoastaan työnantajain ja työntekijäin vaan koko yhteiskunnan ja kansantaloutemme kannalta katsottuna, että siihen ansaitsee kiinnittää asianomaisissa piireissä mitä suurinta huomiota.

Käsityksemme mukaan tärkeimpänä keinona nykyisestä vaikeasta asemasta pelastumiseksi olisi tarpeettoman kulutuksen supistaminen, työtehon kohottaminen ja tuotannon lisääminen. Jollei näin tapahdu, ei uhkaavaa taloudellista vararikkoa voida välttää sellaisilla toimenpiteillä kuin setelikannan vähentämisellä, valuutta- ja elintarvekaupan säännöstelyllä j.n.e. Tosin näillä toimenpiteillä on vaikeissa taloudellisissa oloissa merkityksensä, jota ei suinkaan voida kieltää, mutta tarkoitettua hyötyä on niillä kuitenkin vain sikäli, mikäli samaan aikaan maan tuotannollisia voimia kohotetaan. Tuotannon elpymiselle on taas työrauha välttämätön. Ilman sitä ei taloudellinen uudestirakentaminen ole mahdollista. Mitä työrauhaan tulee, ei sitä ole viimeaikoina vakavammin häiritty. Mutta kysymys onkin siitä, tuleeko se säilymään ja saako elpyvä teollisuus rauhassa jatkaa toimintaansa? Tähän kysymykseen voidaan vastata myöntävästi sillä nimenomaisella edellytyksellä, että kussakin asianomaisessa piirissä on kylliksi vastuuntuntoa sekä riittävän selkeä käsitys tilanteen suurista vaatimuksista ja vallitsevista voimasuhteista. Ei tietysti voi olla puhetta siitä, että työntekijät vapaaehtoisesti suostuisivat palkkojen alennuksiin silloin kun monet syyt vaatisivat niitä kohottamaan. Jos molemmin puolin, sekä työnantajain että työntekijäin taholla otetaan huomioon se, mikä on välttämätöntä, ei luulisi olevan mahdotonta päästä rauhallisella tavalla ratkaisuun. Jolleivät työntekijät arvioi voimiaan liian suuriksi, niin moni epäonnistunut lakko tulee vältetyksi. Tähän voimasuhteitten uudesti arviointiin on sitäkin suurempi syy, koska työväen ammatilliset järjestöt ovat kansalaissodan johdosta vielä verrattain heikossa tilassa ja koska toiseltapuolen työnantajain järjestöt sitä vastoin ovat viime vuosina huomattavasti varttuneet ja koonneet rahastoja.

Mutta sama vaatimus, mikä koskee työntekijöitä, soveltuu myöskin työnantajiin. Heidänkin on punnittava tarkoin voimiaan, eikä haastettava työväkeä taisteluun uhmailevalla menettelyllä sekä väheksymällä työväen ammatillisten järjestöjen ja niiden luokkavoiman merkitystä. Mitä enemmän työnantajien taholla vakaantuu tietoisuus työväestön vaikeasta taloudellisesta asemasta, sekä elanto- ja palkkasuhteiden nousun räikeästä vastakohdasta, sitä helpommin on saavutettavissa yhteinen pohja, jonka nojalla riitapuolet saattavat päästä sovintoon, ilman, että yhteiskunnallinen rauha ja talouselämä siitä järkkyy. Tietenkään ei voida välttää, että erinäiset työriitaisuudet siellä täällä saattaisivat johtaa lakkoliikkeeseenkin, mutta niillä tulee olemaan vain paikallinen ohimenevä merkitys. Jos työn ja toiselta puolen pääoman edustajilla nykyisessä murroskaudessa on vilpitöntä tahtoa löytää sovinnollisen ratkaisun tie, niin se kyllä on mahdollista. Silloin myöskin vältetään se voimakas lakkoliikkeen aalto, mikä muuten saattaisi käydä hyvinkin kohtalokkaaksi ei ainoastaan työntekijä- ja yrittäjämaailmalle sellaisenaan vaan kansakunnalle kokonaisuudessaan. Missä määrin asianomaisissa piireissä löytyy kylliksi ymmärrystä tilanteen ja voimasuhteiden oikeaan arviointiin ja tarmoa vetää niistä käytännölliset johtopäätökset, näkyy läheisessä tulevaisuudessa, sillä ei kestäne kauan kuin tilanne puheenaolevassa suhteessa on kehittynyt siihen huippukohtaansa, jossa se vaatii ratkaisua.

Ottamatta huomioon sitä vaaraa, minkä mahdollisesti syntyvät palkkaliikkeet tuottavat taloudelliselle elämällemme, ei se nykyhetkellä kuitenkaan ole vailla erinäisiä valopuoliakaan, ilahuttavana merkkinä siitä on viennin lisääntyminen. Se kasvaa sikäli, mikäli tuotanto elpyy ja vaurastuu. Tosin viimeaikainen vienti on suurimmaksi osaksi kohdistunut sotavuosina valmistettuihin puutavaravarastoihin, mutta sehän ei itse asiassa merkitse muuta kuin että vanhojen varastojen tyhjentyessä kiireesti ryhdytään valmistamaan uusia ja lisäämään tuotantoa maailman markkinoilla yhä kasvavan kysynnän tyydyttämistä varten.

Valitettavasti ei vientimme kuitenkaan jaksa nousta niin korkealle kuin olisi välttämätöntä jos sen mieli vastata tuontia ja vaikuttaa kauppatasapainon aikaansaamiseksi. Tuontimme enemmyys on niin suuri, että sitä ei pysty vastaamaan tehokkainkaan viennin lisääminen, sillä parhaimmillakaan toimenpiteillä emme voi vientiämme kohottaa niin paljon korkeammalle nykyistään. Kun taloudellisen tasapainon saavuttaminen tässäkin suhteessa on välttämätön, niin jää jälelle tuonnin supistaminen ja kulutuksen rajoittaminen. Eräissä piireissä ollaan niin optimisteja, että luullaan tämän voivan tapahtua vapaehtoisuuden tietä, siten, että jokainen kohdastaan vähentää kulutustaan, josta seurauksena olisi tuonnin supistuminen. Tätä katsantokantaa edustavat varsinkin liikemiespiirit. »Kauppalehti» kirjoittaa siitä m.m.: »Jos kansamme saadaan tälle järkevän säästämisen tielle, niin voitetaan paljon enemmän kuin mitä valtion säännöstelypolitiikalla milloinkaan voidaan aikaan saada. Ei pitäisi olla mahdotonta saada meidänkin ylelliseen elämään tottunut kansamme hereille käsittämään, että siltä nyt ennen kaikkea vaaditaan säästäväisyyttä elämässään.»

Tuskin tarvinnee mainita, että tämä käsitys on kovin naivi. On mahdotonta saada vapaaehtoista tietä aikaan sitä supistusta kulutuksessa, mikä kansantaloutemme kannalta katsottuna on välttämätöntä. Kun eräät ihmisryhmät ovat tottuneet raharunsauden aikana elämään leveämmin ja käyttelemään varojaan runsaammin kuin ennen, ei heitä saa vapaaehtoisesti tinkimään tottumuksistaan. Siihen vaaditaan pakkoa valtiovallan puolelta ja silloin tulevat kysymykseen sellaiset toimenpiteet kuin tuonnin rajoitus ja eräitten tavarain kaupan säännöstely, siitäkin huolimatta, ettei viimemainittujen puutetta enää ole olemassa, kuten aikaisempina sotavuosina oli asianlaita ja josta syystä silloin kaupan säännöstely kävi välttämättömäksi.

Hyvin läheisessä yhteydessä edellä kosketeltujen kysymysten kanssa maan taloudellisen tuotanto- ja liike-elämän kohottamisesta, on myöskin valuuttamme arvon kohottaminen. Ulkomaisen kaupan säännöstely, eli tuonnin supistaminen ja viennin lisääminen on omansa vaikuttamaan siihen sangen tehokkaalla tavalla. Niin tulee olemaan asianlaita varsinkin silloin kun kauppa Venäjälle avautuu ja suomalaisia tavaroita voidaan lähettää venäläisille markkinoille. Onpa muuan tukholmalainen pankkimieskin tuonnottain lausunut tämän käsityksen, huomauttaen nimenomaan, että Suomen markan kurssi tulee riippumaan venäläis-suomalaisten kauppasuhteitten vastaisesta kehityksestä.

Mutta toiselta puolen ei toimenpiteitä valuuttamme arvon kohottamiseksi voida jättää yksinomaan kaupan järjestelyn varaan. Vienti sellaisenaan ei vielä aikaansaa tasapainoa valuutan sisäisen eli kotimaisen ostokyvyn ja ulkolaisissa pörsseissä noteeratun kurssin välillä. Onpa sellaisiakin käsityksiä, ettei kaupan säännöstely vaikuta lainkaan valuutan kursseihin. Niinpä lordi Algernon lausuu, että »yritys tuonnin supistamisella ja viennin lisäämisellä parantaa kursseja, on samaa kuin toivoa tai otaksua voitavan estää lasku- ja nousuvettä tuulen aikaansaaman vastakkaisen aaltoliikkeen avulla.» Tämä rohkea väite ei nyt kuitenkaan pitäne paikkaansa. Kieltämätöntä on, että ulkomaisen kaupan ja varsinkin valuuttakaupan säännöstely tehokkaalla tavalla vaikuttaa valuutan arvon kohoamiseen. Mutta tuonnin ja viennin järjestely ei vielä sellaisenaan, kuten jo olemme huomauttaneet, paranna rahan kotimaista ostokykyä, vaikka se vaikuttaakin sen arvon kohoamiseen ulkomaisissa pörsseissä. Sattuvasti valaisee tätä asianpuolta teollisuusneuvos Blankett. Hän kirjoittaa siitä »Kauppalehdessä»: »Vaikka valuuttamme pörssiarvo tulee viennin johdosta huomattavasti paranemaan, niin tulee viennin enemmyys painamaan markan ostokykyä omassa maassa alaspäin, ellei hallitus pidä samalla huolta siitä, että liikkeessä olevan setelistön määrä samassa suhteessa vähenee. Samanlainen ilmiö on nykyisin huomattavissa Amerikassa. Lisääntynyt tuonti ja viennin rajoittaminen estivät siellä liiallista setelimäärää vaikuttamasta hintatasoon, mutta heti viennin päästessä vauhtiin, kohosi valuutan pörssiarvo huippuunsa, huomattavasti kulta-arvoakin korkeammalle. Samanaikaisesti on hintataso Amerikassa lakkaamatta noussut, muutamissa tapauksissa kaksikertaa viime vuotista (1919) korkeammaksi huolimatta siitä, ettei liikkeessä olevien setelien määrä ole sanottavasti muuttunut. Nykyään on dollarin sisäisen ja pörssiarvon eroitus tavattoman suuri».

Tämä asiaintila on vallalla meidänkin maassamme. Vaikka valuuttamme pörssiarvo paraneekin, ei sen kotimainen ostokyky suinkaan samassa suhteessa kohoa. Vientitavarat hinnat päinvastoin kohoavat huomattavasti entisestään. Viimemainittu seikka ei kuitenkaan ole seurauksena siitä, että rahan ostokyky kotimaassa olisi laskennut vain alhaisesta valuutan kurssista sekä tavaran tarjonnan ja kysynnän suhteista markkinoilla. Selvää kuitenkin on, että jos mieli saada rahan ostokyky kohoamaan, on sen suhteen, kuten Blankett mainitsee, ryhdyttävä hallituksen puolelta erinäisiin toimenpiteisiin. Tämän seikan oli m.m. Ruotsin hallitus oivaltanut jo maailmansodan ensimmäisinä vuosina. Siellä ryhdyttiin säännöstelemään kauppaa perustamalla vihdoin erikoinen finanssineuvosto, jonka tuli pitää silmällä pankkien ja rahaliikkeitten valuuttakauppoja, sekä valvoa, etteivät ulkolaiset liikkeet voineet suorittaa Ruotsista tekemiään ostoksia kruunuissa vaan tavarassa. Mentiinpä tässä järjestelmässä niinkin pitkälle, että valtiopankki kieltäytyi ottamasta vastaan kultaa. Toimenpide vaikutti sen, että seteli noteerattiin 20 % korkeammaksi kullan arvoa. Tällaisilla tarmokkailla ja suunnitelmanmukaisilla toimenpiteillä estettiin valuutan arvon aleneminen ja hintatason kohtuuton nousu. Seurauksena siitä on, että Ruotsissa tulee olemaan helpompi palata normaaliajan hintatason kaksinkertaiseen määrään, johon prof. Cassel on viitannut.

Meillä ei asianlaita ole samalla tavalla, eikä yhtä helposti ratkaistavissa. Olosuhteemme ovat olleet niin suuressa määrässä erilaiset Ruotsin oloihin verrattuna, etteivät vastaavat toimenpiteet valuutan arvon alenemisen estämiseksi olisi voineet tulla kysymykseenkään. Vientimme on ollut aivan mitätön tuonnin enemmyyteen verrattuna, mikä seikka yhteydessä venäläisiin tarpeisiin liikkeelle lasketun suuren setelimäärän kanssa, on vaikuttanut valuuttamme arvon tavattomaan alenemiseen. Tosin sen jälkeen kun itsenäisyys oli saavutettu, olisi ollut mahdollista ryhtyä tehokkaisiinkin toimenpiteisiin valuuttamme arvon parantamiseksi, mutta sen suuntaiset toimenpiteet on suurimmaksi osaksi lyöty laimin. Vasta vuoden 1919 kuluessa on niihin ryhdytty. Sellaisia on ollut valuuttalain säätäminen, ulkomaakaupan säännöstely ja erikoisen valuuttaneuvoston perustaminen tarpeellisilla valtuuksilla. Näitten toimenpiteitten tuloksena on ollut valuuttamme arvon kohoaminen ulkomailla. Rahan sisäiseen ostokykyyn kotimaassa ei niillä ole vielä ollut vaikutusta. Tunnettu tosiasia on nimittäin, että rahan sisäinen ostokyky kohoaa paljon hitaammin kuin sen pörssiarvo. Mutta vaikka rahan pörssiarvon kohoaminen, mikäli se on säännöllistä, eikä tilapäisistä seikoista johtunutta, vaikuttaakin ajanollen sen sisäisen ostokyvyn kohoamiseen, ei tämä seikka kuitenkaan yksin ole riittävä saamaan aikaan tasapainoa rahan pörssi- ja ostoarvon välillä. Jotta tämä saavutettaisiin, ovat erinäiset tehokkaat toimenpiteet valtion puolelta välttämättömiä. Silloin tulee kysymykseen maksuvälineiden, eli liikkeellä olevan setelimäärän vähentäminen. Se tapahtuu joko siten, että seteleitä vedetään liikkeestä ankaralla veroituksella, tai vaihdetaan niitä korkoa kasvaviin valtion obligatsiooneihin, joissa tapauksissa valtion pankkiin kertynyt setelimäärä hävitetään. Näitä verrattain radikalisia toimenpiteitä ei voi kuitenkaan äkkiä panna täytäntöön, sillä ne saisivat aikaan häiriöitä liike- ja talouselämässä, vieläpä voisivat aiheuttaa teollisen toiminnan lamaantumisen, mikä olisi maalle suoranaiseksi vahingoksi, eikä mitenkään olisi omansa vastaamaan sitä hyötyä, jota oli tavoiteltu liikkeellä olevan setelimäärän vähentämisestä. Näin voisi käydä kummassakin yllämainitussa tapauksessa. Ankaralla verotuksella olisi se seuraus, että teollisuus ja liikeyritykset menettäisivät melkoisen osan liikepääomistaan, jolloin teollinen toiminta tulisi kärsimään. Jos taas seteleitä lunastettaisiin obligatsiooneilla, voisi ehkä käydä niin, että teolliseen toimintaan tarkoitettuja varoja tultaisiin kiinnittämään niihin ja siitä suorastansa kärsisi teollisuus. Kumpikin menettelytapa setelikannan vähentämiseksi on siis sangen vaarallinen. Niihin voidaan ryhtyä vain asteettain ja erityistä varovaisuutta noudattaen, sekä ottaen huomioon maan taloudellisen elämän kantokyvyn.

Takaisin sisällysluetteloon

Parlamentarismissa ja edistysmielisessä vasemmisto-keskustapolitiikassa maan turva.

Esityksestämme on käynyt selville, että maailmansodan aiheuttama kallisaika on raskaimmin kohdannut palkkatuloilla eläviä väestöryhmiä ja niistä ennen muita työväestöä. Väestön elintaso on rauhan ajan oloihin verrattuna suunnattomasti alentunut ja on tätä kehitystä jouduttanut se poikkeuksellinen tilanne, joka on johtunut toiseltapuolen maamme yhteydestä Venäjän kanssa ja toiselta puolen kansalaissodastamme. Yleinen köyhtyminen ja taloudellinen rappeutuminen on johtanut tilanteeseen, jossa sosialiset epäkohdat esiintyvät entistä räikeimpinä ja luokkavastakohdat kärjistyvät arveluttavassa määrässä. Umpikujasta, johon nyt on jouduttu, ei näy muuta mahdollisuutta ulospääsyyn kuin sodan iskemien haavojen pikainen parantaminen, taloudellisen elämän elvyttäminen, tuotannon kohottaminen, sekä työtehon lisääminen yhteydessä työväestön palkkaolojen sellaisen järjestelyn kanssa, että se vastaa kohonneita elantokustannuksia ja turvaa siedettävän toimeentulon.

Mutta eivät ainoastaan nämä toimenpiteet taloudellisen elämän alalla, joihin on vain viittauksin voitu kosketella, ole omansa ratkaisemaan nykyistä pulmaa. Sitä varten vaaditaan myöskin eräitä poliittisia tehtäviä, joilla suuremmassa tai vähemmässä määrässä tulee olemaan taloudellista sekä sosialista merkitystä. Meillä kaivataan hallitusta, joka, tukenaan eduskunnan enemmistö, voisi noudattaa lujaa kansanvaltaista ja edistysmielistä politiikkaa ja joka ottaisi lähimmiksi tehtävikseen loppuunsaattaa vielä keskeneräisen armahduskysymyksen sekä toteuttaa, ei ainoastaan yllä kosketeltuja taloudellisen elämän vaatimuksia, vaan myöskin tehokkaita finanssi- ja verotusuudistuksia, tilattoman väestön aseman ja maakysymyksen, asunto- ja koulukysymyksen ratkaisun, työväenvakuutuslainsäädännön aikaansaamisen, virkamies- ja oikeuslaitoksen uudistuksen, valtion ja kirkon erottamisen sekä maanpuolustuksen järjestämisen kansanvaltaisen milisilaitoksen pohjalle. Nämä ovat nykyhetken polttavia kysymyksiä, jotka ennen muuta vaativat ratkaisua, puhumattakaan sellaisista sosialisista uudistusvaatimuksista kuin eräitten tuotantoalojen yhteiskunnallistuttamisesta j.n.e., jotka monissa muissa maissa ovat astuneet päiväjärjestykseen. Tällaista kansan syviä kerroksia rauhoittavaa ohjelmaa ei pysty meidän parlamentarisissa oloissamme toteuttamaan minkäänlainen luokkahallitus siinä mielessä, että se olisi vain jonkun vissin valtiollisen puolueen tai yhteiskuntaryhmän muodostama. Mainittujen tehtävien suorittamista varten, joita ei suotuisimmissakaan oloissa voida kädenkäänteessä ratkaista, kaivataan lujaa ja yhtenäistä sekä päämäärästään tietoista vasemmisto-keskustapolitiikkaa.

Onko nyt sellaisen politiikan edellytyksiä olemassa? Tämä on kysymys, jonka ratkaisu suuressa määrässä riippuu nykyisistä keskustapuolueistamme. Valitettavasti niitä tätä nykyä vaivaa suuri heikkous, mikä ei suinkaan ole omansa luomaan selkeää ohjelmaa niiden toiminnalle ja kokoamaan sen ympärille tarpeeksi vankkaa kannattajajoukkoa. Keskustan heikkouden syynä on ensiksikin se, että se on muodostunut kahdesta niin erilaisesta eturyhmästä kuin keskiluokkaa edustavasta edistysmielisestä puolueesta ja maanviljeliöitä edustavasta maalaisliitosta, joista viimemainitulla on tosin jo muutamien vuosien parlamenttaarinen koulutus, mutta joista ensinmainittu on vasta äsken muodostunut. Toiseksi vaikuttaa niiden heikkouteen pätevien voimien puute, joita vasta pitempiaikainen poliittinen toiminta niin hyvin eduskunnassa kuin sen ulkopuolellakin kasvattaa. Emme tarkoita tietomiehiä ja kirjanoppineita, joita keskustalla kyllä on, vaan taktikkoja, puolueen johtajia, joitten persoonallisuus ja parlamentarinen koulutus antaisi koko keskustan toiminnalle vissin leiman. Että keskustan politiikka useinkin on kovin hajanaista ja ristiriitaista, johtuu myöskin siitä, että sen toinen siipi, edistysmielinen ryhmä, jossa keskustan varsinaiset kyvyt ovat, on kovin hajanainen ja kirjavista aineksista kokoonpantu. Se ei ole muodostunut varsinaisen edistysmielisen ohjelman vaan hallitusmuotokysymyksen merkeissä, jolloin sen piiriin joutui useita aivan vanhoillisia aineksia samaan aikaan kuin kokoomuspuolueeseen taas on joutunut — myönnettäköön se avoimesti — useita vapaamielisiä, jopa kansanvaltaisia henkilöitä, joitten tulisi, entisyytensä nojalla, kuulua edistysmieliseen ryhmään, mutta jotka monarkistisen liikkeen nousukaudessa, valitettavasti kylläkin, joutuivat oikeistoon.

Lisäksi on keskustan horjuvaisuuteen ja yhtenäisen, selvän ohjelman puutteeseen vaikuttanut kansalaissota, jonka veriset kokemukset ja muistot eivät vielä ole unohtuneet. Epäselvyys yleismaailmallisessa tilanteessa, uuden vallankumouksen pelko, sekä epäilys siitä, että sosialistiset ainekset eivät vielä ole tehneet selvää suhteistaan kommunistisiin virtauksiin, antaa keskustapolitiikalle epäselvän leiman ja vaikuttaa siihen, että keskustapuolueet ratkaisevissa tilanteissa kallistuvat oikealle.

Maamme puolueoloissa niin hyvin oikealla, vasemmalla kuin keskustassakin on vielä paljon kasvannaisia ja piintyneitä traditsiooneja, jotka taistelevat uusia virtauksia ja uuden ajan vaatimuksia vastaan. Ei ole siis ihme, ettei keskusta vielä ole voinut päästä täyteen selvyyteen asemansa suurista velvoituksista ja vastuusta. Jos sen mieli muodostua todellakin edistysmieliseksi ja kansanvaltaiseksi, täytyisi sen »syntyä uudestaan», siten, että sen vanhoilliset ainekset jättäisivät puolueen samalla kun ne monet pohjaltansa edistysmieliset ainekset, jotka nyt vielä kulkevat kokoomuspuolueen vanavedessä, siirtyisivät siihen. Siten voisi syntyä maahan todellakin nimeänsä vastaava edistysmielinen keskusta, jonka kanssa vasemmisto voisi, tarpeen tullen, löytää yhtymäkohtia parlamentariselle toiminnalleen.

Takaisin sisällysluetteloon

Sosialidemokratia ja parlamentarismi.

Ylempänä olemme osoittaneet, että edistysmielisen vasemmistokeskustapolitiikan menestys riippuu suureksi osaksi nykyisistä keskustapuolueista. Mutta vaikka näin onkin asianlaita, niin ei voida toiselta puolen kieltää, että juuri se tapa, miten vasemmisto eli sosialidemokratinen puolue käsittää parlamentarisen asemansa ja velvollisuutensa, ratkaisevasti vaikuttaa monessakin tapauksessa keskustapuolueiden kantaan ja sen muodostumiseen. Hyvin yleinen on se käsitys, joka pitää sosialidemokratisen puolueen menettelytapaa kielteisenä ja sidottuna vanhoihin joko kansainvälisiin tai kansallisiin puoluepäätöksiin, joita on tarkoin noudatettava. Näin ei nyt kuitenkaan ole asianlaita. Tosin sosialidemokratinen puolue, ehkä enemmän kuin joku muu, uskollisesti noudattaa eräitä omaksumiaan periaatteita yhteiskunnallisten olojen uudestijärjestelystä, mutta tämän ei kuitenkaan tarvitse tietää sitä, että puolue samalla tuijottaa itsensä sokeaksi kerran tekemiinsä päätöksiin, jotka eivät enää ole sopusoinnussa uusien olojen vaatimusten kanssa. Puolueen menettelytapa ei tietenkään ole kaikiksi ajoiksi määrätty samanlaiseksi, sitä tarkistetaan ja — mikäli kulloinkin käy välttämättömäksi, muutetaan vallitsevien olosuhteitten vaatimusten mukaan. Tunnettua on, että maailmansodan aiheuttamat poikkeukselliset olot ovat vaikuttaneet kaikkien maitten sosialidemokratisten puolueitten ohjelmaan ja menettelytapoihin, eikä tästä säännöstä tee poikkeusta Suomenkaan sosialidemokratinen puolue. Se on nykyisessä ylimenokaudessa joutunut eräänlaiseen »käymistilaan», kuten suuntariidat sen keskuudessa osoittavat. Tosin puolueella on ohjeenaan puoluekokouspäätökset, mutta niitten tulkinnasta usein riippuu, miten niitä sovelletaan. Sen mukaan kuin kumoukselliset haaveet vähemmistödiktatuurista särkyvät, kun kapitalistinen yhteiskunta sitä kohdanneista ankarista iskuista ja vieläkin vallitsevasta sekasorrosta huolimatta näyttää osoittautuvan kestäväksi ja kun, sanalla sanoen, toiveet sen pikaisesta luhistumisesta ovat, ainakin toistaiseksi, rauenneet, selvenee asema sosialidemokratiankin keskuudessa, jopa siinä määrin, että monia periaatteellistakin laatua olevia asioita aletaan katsoa ja arvostella kokonaan toisin kuin varhaisempina aikoina oli asianlaita.

Sosialidemokratisten puolueitten suhde parlamenttiin ja parlamentarismiin ei nyt enää saata olla aivan samanlainen kuin ennen maailmansotaa. Maailmansodan aiheuttamat vallankumoukselliset liikkeet ovat useissa maissa kukistaneet lahonneen yksinvaltaisen hallitusjärjestelmän ja luoneet enemmän tai vähemmän kansanvaltaiset olot, joitten vallitessa sosialidemokratiset puolueet ovat saavuttaneet ja saavuttavat suuren vaikutusvallan maan asiain hoitoon. Tämä uusi asema, joka on tuonut mukanansa valtaa, asettaa myöskin uusia velvollisuuksia. Sellainen sosialidemokratinen puolue, joka ei tätä käsitä, ei ole historiallisen tehtävänsä tasalla, vaan on näytellyt osansa loppuun luovassa valtiollisessa elämässä. Maailmansodan aiheuttamasta uudesta asemasta johtuu, että suhdetta parlamentarismiin tulee sosialististenkin puolueitten taholla arvostella monessa suhteessa toisin kuin ennen. Näin on asianlaita meidänkin maassamme. Sen sijaan, että puolueen politiikka ennen vallankumousta, jolloin eduskunnan valta oli rajoitettu ja jolloin useimmat eduskunnan tekemistä päätöksistä joutuivat Pietarissa karille, oli parlamentarisen oppositsionin, koska sellainen menettelytapa silloisissa oloissa osoittautui tarkoituksenmukaiseksi, tulisi sen nyt päinvastoin muodostua positiviseksi. Puolueen, joka selvästi on asettunut, ajan monenkirjavista virtauksista huolimatta, selvälle parlamentariselle kannalle, tulisi vetää parlamentarismista myöskin kaikki käytännölliset johtopäätökset. Siihen olisi jo aikakin, sillä onhan puolue jo elänyt lapsuuskautensa, sen ajan, jolloin sen toiminta oli ja tuli olla etupäässä agitatorista laatua. Se on koonnut ympärilleen varman kannattajajoukon, joka ei ole enää agitatsioonin varassa ja sen vuoksi voisi se, mitään uhraamatta, ottaa vastatakseen myöskin niistä velvollisuuksista maan kohtaloitten ratkaisussa, jotka sille niin kuin jokaiselle vastuuntuntoiselle puolueelle, uusi valtiollinen asemamme asettaa.

Mitä kysymykseen puolueen suhteesta hallitukseen tulee, arvostellaan sitä puolueen keskuudessa monella eri tavalla. Varsin laaja on se katsantokanta, joka on sitä mieltä, että puolueen, niin kauan kun se on vähemmistönä eduskunnassa, tulee kieltää edustajansa hallituksesta, jolleivät aivan poikkeukselliset olosuhteet tee päinvastaista menettelyä välttämättömäksi. Eduskuntaryhmän tulee toiminnallaan, niin sanotaan, koettaa kiristää porvaristolta yleensä, mutta etupäässä kuitenkin hallitsevalta keskustalta, mahdollisimman suuria myönnytyksiä, samaan aikaan kun sen toiselta puolen tulee estää porvaristoa yhtymästä »yhdeksi taantumukselliseksi massaksi». Tällaisella menettelyllä arvellaan voitavan paremmin pysyttää työväestö yhtenäisenä sekä saavuttaa sille suurempia voittoja kuin olisi asianlaita siinä tapauksessa, että puolue, olosuhteitten niin vaatiessa, ottaisi keskustan kanssa muodostaakseen hallituksen, jonka tehtävänä tulisi olemaan vissin sovitun ohjelman toteuttaminen.

Mitä tähän käsityskantaan tulee, on sillä monia huomattavia heikkouksia, joihin ei nyt kuitenkaan tässä yhteydessä ole aihetta tarkemmin puuttua. Huomautettakoon kuitenkin sen verran, että käsitys jonkinlaisesta päivän tunnussanaksi tulleesta enemmistön diktatuurista ja sosialistisen hallituksen muodostamisesta sitten kun ryhmä on päässyt enemmistöksi eduskunnassa, on illusioni, jolla käytännössä tuskin tulee olemaan mitään merkitystä. Lieneehän nimittäin selvää, ettei parlamentarisen enemmistön saavuttaminen edellytä vielä diktatuuria, enempää kuin pysyväisempää sosialistista hallitustakaan, joskin viimemainitun muodostaminen tilapäisesti saattaisikin olla mahdollista. Verrattain niukan enemmistön saavuttaneen sosialistisen ryhmän tulisi ottaa laskuissaan epäilemättä huomioon suuri porvarillinen vähemmistö, joka ei suinkaan ole niinkään vähäpätöinen tekijä tässä kapitalistisessa yhteiskunnassa niin kauan kun sen huostassa ovat tuotantovälikappaleet, finanssit sekä suurimmaksi osaksi myöskin se tietopuolinen ja älyllinen voima, jota ilman nykyinen korkean kehitystasonsa saavuttanut yhteiskuntakoneisto ei voisi menestyksellä toimia. Eipä niin ollen siis sosialistinen enemmistöasema sellaisenaan edellytä sosialistista hallitusta, joka tarpeen tullen nojautuisi »enemmistödiktatuuriin».

Mahdollisesti voitanee huomauttaa, ettei tätä menettelytapaa ole ajateltavissa ennen kuin ryhmällä on huomattava enemmistö. Mutta milloin tämä loistava asema saavutetaan ja millaiset joukot ovat tuon enemmistön takana, on kysymys, johon tuskin voidaan helposti vastata. Valitsijamme, ainakin tähän saakka, ovat olleet koko lailla kirjavata joukkoa, huolimatta siitä aatteellisesta innostuksesta ja niistä korkeista pyrinnöistä, jotka heitä ovat elähyttäneet. Ja varmaankin niin tulisi olemaan vielä pitkän aikaa asianlaita. Edelleen on huomattava, että yhteiskunta ja sen mukana yhteiskuntaluokatkin alituisesti muuttuvat ja mikäli sosialidemokratinen politiikka ja eduskuntataistelu onnistuu kohottamaan huomattavammin sen tai tämän työtätekevän luokan osan asemaa, sikäli kasvaa niitten piirien joukko, jotka yhä vähemmän ovat halukkaita kannattamaan diktatuuritoimenpiteitä ja puhtaasti luokkahallitusta. Viittaamme tässä suhteessa vain yhteen ainoaan esimerkkiin. Puolue on tähän saakka tarmokkaasti työskennellyt torppariluokan vapautuksen hyväksi. Toiselta puolen on taas torppariväestö vaaleissa antanut kannatuksensa puolueellemme. Miten suuri osa torppareista on ollut todellakin sosialistisen maailmankatsomuksen läpitunkemia ja luokkatietoisuudesta sosialidemokrateja äänestäneitä, on vaikea ratkaista, mutta hyvin todennäköistä, jopa varmaakin on, että sen jälkeen kun topparikysymys on tullut ratkaistuksi ja torpparit saaneet lunastustietä huostaansa vuosisataisen työnsä hedelmät ja heidän yhteiskunnallinen asemansa sen kautta on muuttunut, heistä monet vieraantuvat sosialidemokratisesta puolueesta ja liittyvät joko maalaisliittoon tai muihin sellaisiin porvarillisiin puolueisiin, jotka puolustavat yksityistä omistusoikeutta ja nykyisen yhteiskuntajärjestelmän perusteita. Ja joskin monet heistä vielä vanhojen tottumuksiensa ja sen asemansa vuoksi, mikä heillä toimitsijoina ja hiljaisina työntekijöinä on ollut puolueessa ja sen osastoissa, äänestävätkin sosialidemokrateja eduskuntaan, niin heidän lapsensa ja lastenlapsensa, jotka ovat tulleet suuremmassa määrässä kuin heidän vanhempansa, osallisiksi kansanopisto- ja konsulenttisivistyksestä, hakevat sellaisen paikan poliittisessa elämässä, mikä on sopusoinnussa heidän uuden luokka-asemansa ja siitä johtuvien vaatimuksien kanssa. Tällä emme kuitenkaan tahdo sanoa, että sosialidemokratian politiikka, mikäli se on pyrkinyt palauttamaan torppariväestölle täydellä omistusoikeudella torpan viljelykset, olisi ollut erehdys sen vuoksi, että se täten loppujen lopuksi on vieroittanut piiristään suuren joukon kannattajia ja valitsijoita. Sillä jos puolue tällä politiikallaan on pystynyt parantamaan erään hyljätyn yhteiskuntaluokan asemaa ja avaamaan sille suurempia tulevaisuuden näköaloja ja mahdollisuuksia, eli sanalla sanoen, jos se sen kautta, tavallansa, on vienyt ihmiskunnan yleistä kehitystä askeleen eteenpäin, on se jo sillä suorittanut osan suuresta historiallisesta tehtävästään.

Viittauksellamme sosialidemokratisen puolueen torppariolojen järjestämistä koskevaan politiikkaan olemme osoittaneet, ettei ainoastaan taloudellinen kehitys ja tuotantosuhteitten kohoamisen mukana tapahtuva kansan taloudellisen aseman vaurastuminen vaan myöskin sosialidemokratinen toiminta eräissä tapauksissa lisää sellaisia yhteiskuntaryhmiä, jotka vieraantuvat proletariatista ja köyhälistön luokkahallitusta kannattavista ja suosivista aineksista. Kun tällainen vieraantuminen tapahtuu sitä nopeammin, mitä enemmän terve sosialidemokratinen politiikka taloudellisen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän aloilla kohottaa vähäväkisten asemaa ja tasoittaa luokkavastakohtia, niin herää kysymys, milloin olosuhteet sitten meidän maassamme, verrattuna sellaisten teollisuusmaitten kuin Englannin ja Belgian oloihin, kehittyvät sellaisiksi, että parlamentarisella sosialidemokratisella eduskuntaenemmistöllä on takanaan vankka luokkatietoinen ja sosialidemokratinen kansan enemmistö, johon sosialidemokratinen enemmistödiktatuuri, vastakohtana bolshevistiselle vähemmistödiktatuurilie, voisi täydellä luottamuksella nojautua toteuttaakseen yhteiskunnallisvallankumouksellisia ohjelmavaatimuksiaan?

Mutta jättäkäämme tämä kysymys niiden vastattavaksi, jotka meidän oloissamme, joissa maanviljelys on vielä pääelinkeinona ja teollisuus verrattain heikosti kehittynyttä, pitävät mahdollisena sosialistisen hallituksen muodostamisen sitten kun puolue on saavuttanut enemmistöaseman eduskunnassa, koska tässä yhteydessä tuolla teoretisoimisella ei kuitenkaan tulisi olemaan vastaavaa käytännöllistä merkitystä. Tärkeämpää on sitä vastoin painostaa niitä tehtäviä, joita nykyhetki nimenomaan puolueelle asettaa. Nyt, jolloin puolueella kansanvaltaisten äänioikeusolojen vallitessa on tilaisuus tulla edustetuksi sekä kunnallisessa että valtiollisessa elämässä ja toteuttaa siellä voimasuhteittensa mukaan taloudellisen ja yhteiskunnallisen elämän kansanvaltaistuttamista, tekisi se huonon palveluksen työväenluokalle, jos se laskisi toimintansa vain sen käsityksen varaan, että se parlamentariseen enemmistöön päästyään, enemmistödiktatuurin kautta voisi toteuttaa sosialidemokratian laajan yhteiskunnallisen ohjelman. Jos se sitävastoin vetää parlamentarisesta asemastaan — aina hallituskysymykseen saakka, kaikki johtopäätökset, niin se voi realipolitiikallaan sekä käyttämällä hyväkseen porvarillisten luokkien välisiä etujen vastakohtia ja ristiriitaisuuksia, asteettain toteuttaa sosialistista ohjelmaansa, joka tähtää kaiken luokkavallan lopettamiseen. Tällä tiellä saavuttaa se sitä enemmän tuloksia, mitä enemmän varttuu työväenluokka sekä henkisessä että taloudellisessa suhteessa ja saavuttaa sen kaikinpuolisen kypsyyden, mikä pysyvälle kansanvaltaiselle työväen hallitusvallalle on välttämätön.

Tähän voitanee huomauttaa, niinkuin hyvin usein tehdään, että sellainen toiminta on revisionistista sekä sen lisäksi vielä ristiriidassa vanhojen vallankumouksellisten periaatteittemme kanssa, sen käsityksen kanssa, että sosialidemokratian lopullisten päämäärien saavuttaminen on mahdollista vain vallankumouksellista tietä, porvarillisen luokkavallan väkivaltaisen kukistamisen kautta ja että näin ollen uskottelu sosialististen ohjelmavaatimusten asteettaisesta toteuttamismahdollisuudesta kansanvaltaisen parlamentarisen kehityksen tietä, ilman, että väkivaltainen mullistus sitä varten on välttämätön, on työväenluokan pettämistä ja sen vieroittamista vallankumouksellisesta toiminnasta.

Vaikkei tämän kirjasen tarkoituksena ole suinkaan selvitellä marxismin tai revisionismin teoriaa, niin sen verran kuitenkin noitten aivan yleisten huomautusten johdosta olkoon sanottu, ettei kaikki se ole revisionismia, mikä revisionismilta kenties näyttää siinä ahtaassa merkityksessä, millaisena sitä meidän maassamme aina viime aikoihin saakka laajoissa työväen piireissä on opittu käsittämään. Työväenliikkeelle, joka pyrkii yhteiskunnallisten olojen perinpohjaiseen uudistamiseen ja työväenluokan vapauttamiseen, ei ole niin tärkeätä hiuksenhalkominen ikivanhoista uskonkappaleista kuin sen huomioonottaminen, mitä käytännöllinen elämä ja kunkin hetken tositarpeet vaativat. Goethen kultainen lause: »kuolleita ovat kaikki teoriat, mutta ikivihreä vain elämän puu», pitää vielä tänäkin päivänä paikkansa. Jospa vallankumouksen haihattelijat sen vihdoinkin oppisivat ja toimisivat sen mukaan!

Mitä sitten vallankumouksellisuuteen tulee, josta niin paljon puhutaan ja jonka monet julistavat uskonkappaleekseen, jota ilman he eivät voi elää, niin lienee siihenkin nähden tarpeellista mainita, ettei parlamentarinenkaan taistelu vähittäisiä sosialistisia uudistusvaatimuksia toteuttamalla tiedä vallankumouksen periaatteen kieltämistä. Käyttääksemme vanhan Liebknechtin sanoja: »Me olemme vallankumouksellisia, me vaadimme nykyisen yhteiskunnan perusteellista ja läpikäypää muutosta. Elämme keskellä vallankumousta ja elämme vallankumouksen kautta. Koko ihmiskunnan historia on jatkuvaa vallankumousta. Historia on alituinen vallankumous — se on tulevaa, kasvavaa, vaihdetta, edistystä, se on alituista vaihtelua, koska se on alituisesti työskentelevää elämää. Niin kauvan kun ihminen elää, on hän vallankumouksellinen». Mitä taas vallankumouksellisuuteen ahtaammassa mielessä tulee, niin ei kukaan liene niin naivi, että tahtoisi väittää, ettei historiassa enää sellaisia tulisi tapahtumaan. Ei suinkaan parlamentarismi sellaisenaan ole ainoa autuaaksi tekevä, sekin voi eräissä oloissa joutua ristiriitaan vallitsevien tuotanto-olojen ja kehityksen korkeampien vaatimuksien kanssa. Ja siellä, missä perittyjä vanhentuneita laitoksia ja olosuhteita ei parlamentarinen toiminta pysty uudistamaan sen vuoksi, että mitättömät väestöryhmät vanhoihin säädöksiin nojautuen voivat tehdä ne tyhjiksi, siellä, missä syntyy sellaisia patoumia, jotka ovat esteenä voimakkaalle kansanvaltaiselle edistykselle, raivaa kansan enemmistö väkivaltaisin eli vallankumouksellisin keinoin ne tieltään. Mutta tämän vallankumouksellisen periaatteen tunnustaminen ei kuitenkaan merkitse, että sitä on alituisesti julistettava ja että vain ne, jotka äänekkäimmin huutavat vallankumousta ja väkivaltaisia yhteentörmäyksiä ja ratkaisuja, ovat oikeita työväen asianajajia. Vähemmän vallankumouksellista fraselogiaa ja suuria iskusanoja, mutta sitä enemmän tosielämän tarpeita ja vaatimuksia varteenottavaa työtä. Sillä on paljon hyödyllisempää vallankumouksellisen toiminnan julistamisen asemasta tehdä sitkeästi työtä sosialidemokratisten vaatimusten toteuttamiseksi kaikilla inhimillisen ja käytännöllisen elämän aloilla ja siten, vaikkakin hitaasti, niin kuitenkin varmasti, viedä myöskin ikuisen, aina jatkuvan vallankumouksen asiaa eteenpäin.

Tässä toiminnassa meidän on myöskin otettava huomioon ne olosuhteet, joissa työskentelemme. Ei ole unohdettava, että Suomi on monessa suhteessa kokonaan toisessa asemassa kuin monet muut maat, jotka luonto on varustanut rikkauksillaan. Kylmä ja karu on se maailmankolkka, joka on tullut meidän kohtaloksemme asua. Ei se tarjoa yhtä helposti kuin muualla loisteliasta ja huoletonta elämää. Mutta se on käynyt meille — köyhyydestäänkö huolimatta, rakkaaksi. Meidän on velvollisuus työmme kautta laittaa se kodikkaaksi, jotta lapsemme ja tulevat sukupolvet viihtyisivät siinä ja eläisivät onnellisina.

Suomenkielinen Evert Huttunen -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto