Erfurtin ohjelman viides kohta kuuluu:
»Tuotannonvälineiden yksityisomistus, joka ennen turvasi tuottajan omistusoikeuden tuotteeseensa, on nyt tullut talonpoikien, käsityöläisten ja pikkukauppiasten riistämiskeinoksi, joka saattaa työtä tekemättömät — kapitalistit, suurtilalliset — työntekijän tuotteen omistajiksi. Ainoastaan siten, että tuotannonvälineiden — maan, kaivosten ja vuorilaitosten, raaka-ainetten, työkalujen, koneitten, kulkuneuvojen — kapitalistinen yksityisomistus muuttuu yhteiskunnalliseksi omistukseksi ja tavarantuotanto vaihtuu sosialistiseksi, yhteiskuntaa varten ja sen kautta harjoitetuksi tuotannoksi, ainoastaan siten voi suurtuotanto ja yhteiskunnallisen työn yhä kasvava tuottavaisuus, oltuaan kurjuuden ja sorron lähteenä, muuttua tähän saakka riistetyille luokille korkeimman hyvinvoinnin ja kaikinpuolisen sopusointuisen täydellisentymisen lähteeksi.»
Sen jälkeen mitä edellä on sanottu, ei ole vaikea käsittää, miten tämä pykälä on ymmärrettävä.
Tuotantovoimat, jotka ovat kehittyneet kapitalistisen yhteiskunnan helmassa, ovat joutuneet ristiriitaan sen omistusjärjestelmän kanssa, johon tämä yhteiskunta perustuu. Jos tätä omistusjärjestelmää tahdotaan ylläpitää, niin jokainen yhteiskunnallinen edistys tulee mahdottomaksi, yhteiskunta tuomitaan pysymään paikallaan, mätänemään, mutta mätänemään elävänä, josta on seurauksena mitä tuskallisimpia kipuja.
Jokainen tuotantovoimien jatkuva kehitysaskel suurentaa niiden ja vallitsevan omistusjärjestelmän välistä ristiriitaa. Kaikki näiden ristiriitojen poistamista tai vain lieventämistäkin tarkoittavat yritykset, jotka samalla koettavat säästää yksityisomistusta; ovat näyttäytyneet ja niiden täytyykin näyttäytyä turhiksi.
Omistavain luokkain ajattelijat ja politikoitsijat ovat jo vuosisadan ajan koettaneet torjua uhkaavaa tuotannonvälineiden yksityisomistuksen mullistusta — vallankumousta — yhteiskunnallisilla uudistuksilla, reformeilla, kuten he nimittävät kaikkia niitä toimenpiteitä taloudellisen elämän alalla, joiden tarkoituksena on poistaa tai ainakin lieventää sitä tai tätä yksityisomistuksen seurausta, mutta ei kajota itse omistukseen. Ja vuosisadan ajan on mitä erilaatuisimpia tätä tarkoittavia keinoja kehuttu ja koeteltu; tuskinpa voidaan enää keksiä mitään uutta tällä alalla. Kaikki meidän yhteiskunnallisten puoskaroitsijaimme »kaikkein uusimmat» ehdotukset, jotka muka parantavat piintyneimmänkin pahan kivutta ja kustannuksitta muutamissa päivissä, ovat tarkemmin katsoen vain uudestaan lämmitettyjä peräti vanhoja keksintöjä, joita on jossakin toisessa paikassa jo joskus koeteltu ja jotka ovat kyllin osottaneet tehottomuutensa.
Älköön meitä ymmärrettäkö väärin! Me selitämme yhteiskunnalliset uudistukset tehottomiksi, mikäli ne koettavat poistaa tuotantovoimien ja vallitsevan omistusjärjestelmän välillä olevaa taloudellisen kehityksen jatkuessa alituisesti kasvavaa ristiriitaisuutta, ja samalla säilyttää ja vahvistaa tätä omistusjärjestelmää. Mutta silti emme tahdo sanoa, että yhteiskunnallinen vallankumous, tuotannonvälineiden yksityisomistuksen poistaminen, kävisi itsestänsä, että vastustamaton, välttämätön kehitys vaikuttaisi tämän ilman ihmisten apua, emmekä myöskään tahdo sanoa, että kaikki yhteiskunnalliset uudistukset olisivat hyödyttömiä, että niiden, jotka kärsivät tästä tuotantovoimien ja omistusjärjestelmän välisestä ristiriidasta ja sen seurauksista, ei tarvitse tehdä muuta, kuin panna toimettomin kädet ristiin ja jäädä odottamaan, kunnes ne poistuvat.
Kun puhutaan yhteiskunnallisen kehityksen vastustamattomuudesta ja sen välttämättömyydestä, niin luonnollisesti edellytetään, että ihmiset ovat ihmisiä, eivätkä kuolleita nukkeja; ihmisiä, joilla on määrätyt tarpeet ja intohimot, määrätyt ruumiin ja hengen voimat, joita he koettavat käyttää hyödyksensä. Toimeton alistuminen näköjään välttämättömään ei merkitse sitä, että yhteiskunnallisen kehityksen annetaan käydä kulkuaan, vaan sitä, että se pysähdytetään. Kun pidämme tuotannonvälineiden yksityisomistuksen poistamista välttämättömänä, niin emme sillä tarkoita, että yhteiskunnallisen vallankumouksen paistetut kyyhkyset lentävät jonakin kauniina päivänä riistettyjen suuhun ilman heidän omaa toimintaansa. Me pidämme nykyisen yhteiskunnan kukistumista välttämättömänä, koska tiedämme, että taloudellinen kehitys synnyttää luonnonlain pakolla sellaisia oloja, että ne ajavat riistetyt taisteluun tätä yksityisomistusta vastaan; että riistettyjen luku ja voimat kasvavat ja niiden riistäjäin luku ja voimat vähenevät, jotka pitävät kiinni vallitsevista oloista; ja että tämä kehitys johtaa kansojen enemmistön vihdoin siihen sietämättömään asemaan, ettei näillä ole muuta valitsemisen varaa, kuin perikato tai vallitsevan omistusjärjestelmän tarmokas kumoaminen.
Sellainen kumous voi pukeutua mitä erilaisimpiin muotoihin aina niiden olojen mukaan, joissa se toteutuu. Siihen ei suinkaan välttämättömästi tarvitse liittyä väkivaltaisuuksia eikä verenvuodatusta. Maailmanhistoriassa on jo sattunut tapauksia, jolloin hallitsevat luokat ovat olleet erittäin älykkäitä tai — erittäin heikkoja ja pelkureita, joten he ovat pakkoaseman nähdessään vapaehtoisesti luopuneet vallasta. Sosiaalisen vallankumouksen ei tarvitsekkaan tulla ratkaistuksi yhdellä iskulla. Tuskinpa voi koskaan näin tapahtuakkaan. Vallankumoukset valmistuvat vuosia ja vuosikymmeniä kestävissä valtiollisissa ja taloudellisissa taisteluissa ja toteutuvat yksityisten luokkien tai puolueiden valtasuhteiden alituisesti vaihtuessa ja häilyessä, usein pitkien taantumisaikojen katkaisemina.
Mutta kuinka monilukuisia ne muodot lienevätkin, joihin vallankumous voi pukeutua, niin ei yhteiskunnallista vallankumousta ole vielä koskaan tapahtunut huomaamatta ja ilman että vallitsevain olojen eniten sortamat ovat tarmokkaasti käyneet käsiksi asiaan.
Kun väitämme, että ne yhteiskunnalliset uudistukset, jotka säilyttävät yksityisomistuksen, eivät kykene poistamaan nykyisen taloudellisen kehityksen synnyttämiä ristiriitoja, niin emme suinkaan silti tahdo sanoa, että riistettyjen olisi mahdotonta vallitsevan omistusjärjestelmän puitteissa laisinkaan taistella heidän kannettavinaan olevia kärsimyksiä vastaan, että heidän olisi kärsivällisesti mukauduttava kaikkeen pahoinpitelyyn, kaikkiin riistämismuotoihin, joita kapitalistinen tuotantotapa heille tarjoaa, ja että niin kauan kuin heitä yleensä riistetään, olisi samantekevää, millä tavalla tämä tapahtuu. Tahdomme vain sanoa, että he älkööt pitäkö yhteiskunnallisia uudistuksia liian suuressa arvossa, älköötkä uskoko, että vallitsevat olot voivat niiden kautta muodostua heitä tyydyttäviksi. Ja tarkastelkoot he tyystin niitä yhteiskunnallisia uudistuksia, joita heille tarjotaan ja joita he astuvat puolustamaan. Yhdeksän kymmenesosaa uudistusehdotuksista ei ole ainoastaan hyödyttömiä, vaan suorastaan vahingoksi riistetyille; pahimmat ovat ne ehdotukset, jotka koettavat pelastaa uhatun omistusjärjestelmän siten, että sovittavat tuotantovoimat tämän mukaan, tahtovat saada viime vuosisadan kehityksen olemattomaksi. Köyhälistö, joka asettuu tätä puolustamaan, tuhlaa voimansa yhtä mielettömään yritykseen kuin kuolleen henkiin herättäminen.
Taloudelliseen kehitykseen voidaan vaikuttaa monella tavalla; sitä voidaan jouduttaa ja hidastuttaa, sen vaikutuksia voidaan lieventää tai vahventaa, tehdä ne kivuttomiksi tai tuskallisemmiksi, riippuen vaikuttajain taidosta ja yhteiskunnallisesta vallasta. Mutta yhtä ei voida tehdä: sitä ei voida pysähdyttää, vielä vähemmän ohjata taaksepäin. Kokemus opettaa päinvastoin, että kaikki tukahduttamiskeinot ovat joko olleet tehottomia tai suorastaan lisänneet niitä kärsimyksiä, joita niiden olisi pitänyt lieventää, sillä ne keinot, jotka todella olisivat omiaan torjumaan suuremmassa tai vähemmässä määrässä joitakin vallitsevia epäkohtia, hidastuttavat samalla taloudellisen kehityksen kulkua.
Jos esim. käsityöläiset tahtovat asettaa ammattikuntalaitoksen uudelleen voimaan, voidakseen sen avulla kohottaa käsiteollisuutta, niin tämä on ja sen täytyy olla aivan hyödytöntä puuhaa, sillä se on ristiriidassa suurteollisuuden nykyisten tuotantovoimain vaatimusten kanssa. Ennenkuin ammattikuntalaitos voisi menestyä, täytyisi ensin poistaa nämä tuotantovoimat, täytyisi saada koko uudemman ajan teknillinen kehitys olemattomaksi. Mutta tämähän on tykkänään mahdotonta. Ammattikuntalaitoksen uudistamisen tarkoituksena onkin sitäpaitse nykyjään ainoastaan käsityöläisten voiman, rahan ja valtiollisen vallan saattaminen taantumispuolueiden käsiin, jotka käyttäisivät niitä »vähäväkisten» vahingoksi eikä hyödyksi, korottaisivat esim. leivän hinnan, lisäisivät veroja ja sotilastaakkaa j. n. e.
Ne aseman parantamiskeinot taasen, joita käsityöläiset voisivat erityisten olosuhteiden vallitessa menestyksellä käyttää, ovat ainoastaan sellaisia, joiden avulla he voivat laajentaa liikettään, ruveta harjoittamaan joukkotuotantoa, kohota pikkukapitalisteiksi. Sellaiset keinot kuin erilaatuiset osuuskunnat, halvempain moottorein käyttäminen y. m. s. voivat kyllä auttaa kykenevimpiä käsityöläisiä, mutta ainostaan siten, että he näiden avulla voivat jättää pikkutuotannon. Vähemmän lahjakkaat, jotka eivät voi hankkia moottoreita, joilla ei ole luottoa j. n. e., joutuvat silloin mitä pikemmin perikatoon. Nämä keinot siis kyllä auttavat yksityisiä käsityöläisiä, mutta eivät voi pelastaa käsiteollisuutta, vaan päinvastoin jouduttavat sen häviötä.
Palkkatyöntekijätkin koettivat alussa ehkäistä kapitalistisen suurteollisuuden kehitystä. He särkivät uusia koneita, vastustivat naisten työtä j. n. e. Mutta he ovat pikemmin kuin käsityöläiset tulleet huomaamaan, kuinka typerää tällainen menettely on. He ovat keksineet toisia, tehokkaampia keinoja torjuaksensa kapitalistisen riistämisen vahingollisia vaikutuksia niin paljon kuin suinkin. Sellaisia ovat heidän taloudelliset järjestönsä (ammattiyhdistykset) ja heidän valtiollinen toimintansa, jotka täydentävät toisiansa ja joiden kautta he ovat saavuttaneet suurempia tai pienempiä tuloksia eri maissa. Mutta jokainen tällainen voitto, olkoonpa se sitte palkankorotus, työajan lyhennys, nuorten lasten työn kiertäminen, terveydenhoitoa tarkoittava toimenpide tai muuta sellaista, antaa uutta vauhtia taloudelliselle kehitykselle, esim. siten, että se kiihottaa kapitalistia korvaamaan kalliimmat työvoimat uusilla koneilla, tai että se pakottaa ennakkokustannuksiin, jotka rasittavat pientä kapitalistia enemmän kuin suurta, ja siten tekevät kilpailutaistelun edelliselle vaikeammaksi, j. n. e.
Niin oikeutettua, jopa välttämätöntä kuin lieneekin, että yksityiset käsityöläiset koettavat parantaa asemaansa esim. käyttämällä pieniä moottoreita tai että työntekijät perustavat järjestöjä tai liittyvät laillisiin liittoihin, joiden avulla he saavuttavat lyhemmän työajan, työehtojen parannuksia tai muita helpotuksia, olisi kuitenkin väärin luulla, että sellaiset uudistukset voivat pidättää sosiaalista vallankumousta. Ja yhtä väärin on otaksua, ettei voitaisi tunnustaa eräiden yhteiskunnallisten uudistusten hyötyä, tunnustamatta samalla, että yhteiskunta voidaan säilyttää nykyisillä perusteilla. Näitä uudistuksia voidaan päinvastoin puolustaa vallankumoukselliseltakin katsantokannalta, koska ne jouduttavat asiain menoa, kuten olemme nähneet, ja koska ne eivät suinkaan poista kapitalistisen tuotantotavan itsemurhataipumuksia, joista olemme edlellä kertoneet, vaan päinvastoin vahvistavat niitä.
Kansajoukkojen vajoaminen köyhälistöön, kaiken pääoman kokoontuminen muutamain harvain käsiin, jotka hallitsevat kapitalististen maiden koko taloudellista elämää, pulat, olemisen epävarmuus, kaikki nämä tuskalliset, häiritsevät ja alituisesti lisääntyvät kapitalistisen tuotantotavan vaikutukset eivät ole poistettavissa minkäänlaisten nykyiselle omistusjärjestelmälle perustuvan uudistusten kautta, olkootpa nämä uudistukset kuinka laajaperäisiä tahansa.
Ei ole yhtään niin piintynyttä ja rutivanhoillista puoluetta, joka ei aavistaisi tätä. Kaikki he kyllä vielä kehuvat erityisiä uudistuksiaan tehokkaiksi torjumaan suurta yhteiskunnallista mullistusta, mutta ei kukaan heistä enää itsekään voi oikein luottaa ihmelääkkeisiinsä.
Tässä eivät auta mitkään kääntelemiset eikä vääntelemiset. Nykyisen tuotantotavan oikeudellista perustusta, tuotannonvälikappaleiden yksityisomistusta, on yhä mahdottomampi yhdistää tuotannonvälikappaleiden luontoon, kuten olemme edellä nähneet. Tämän yksityisomistuksen häviö on vain ajan kysymys. Se tulee varmaan, vaikka ei kukaan tiedäkkään tarkkaan sanoa, koska ja millä tavalla se tapahtuu.
Nykyjään ei ole enää todellisuudessa kysymystä siitä, onko tuotannonvälikappaleiden yksityisomistus säilytettävä ja millä tavalla, vaan siitä, mitä sen sijaan olisi asetettava tai paremmin täytyy asettaa, sillä tässä ei ole kysymys jostakin mielivaltaisesti keksittävästä, vaan edeltäpäin varmasti määrätystä. Kysymys, minkä omistusjärjestelmän asetamme vallitsevan sijaan, on yhtä vähän meidän vapaasti määrättävissä, kuin kysymys, hyväksymmekö vai hylkäämmekö nykyisen järjestelmän.
Sama taloudellinen kehitys, joka asettaa vastattavaksemme kysymyksen: mitä asetetaan tuotannonvälineiden yksityisomistuksen sijaan, antaa meille myöskin tämän kysymyksen vastaamiseen tarvittavat edellytykset. Vanhan omistusjärjestelmän helmassa uinuu jo uusi. Jos tahdomme tutustua tähän, niin ei meidän tarvitse pitää lukua omista niin erilaisista taipumuksistamme eikä toiveistamme, vaan nähtävissämme olevista tosiasioista, jotka ovat kaikille samat.
Joka tuntee nykyiset tuotantoehdot, tietää myös, mitä omistusmuotoa ne vaativat, kun nykyinen on käynyt mahdottomaksi. Seuraajassakin tulevaisuutta käsittelevässä esityksessä pyydämme sentähden lukijaa pitämään mielessään, mitä olemme edellä sanoneet vallitsevan tuotantotavan nykyisyydestä ja entisyydestä.
Tuotannonvälineiden yksityisomistuksen juuret ovat, kuten tiedämme, pikkutuotannossa. Yksityistuotanto tekee yksityisomistuksen välttämättömäksi. Suurtuotanto sitävastoin merkitsee yhteistä, yhdyskunnallista tuotantoa. Työntekijä ei työskentele suurissa liikkeissä itsekseen, vaan suuri työntekijäjoukko, koko yhdyskunta vaikuttaa yhdessä luodakseen kokonaisuuden. Ja nykyisen suurteollisuuden tuotannonvälineet ovat kehittyneet ja valtavat. Sentähden ei ole nykyjään enää ensinkään mahdollistakaan, että jokaisella yksityisellä työntekijällä olisi omat erityiset tuotannonvälikappaleensa. Nykyisen tekniikan kannalla oleva suurtuotanto sallii siis ainoastaan kaksi omistusmuotoa: joko sen, että työntekijäyhdyskunnan tuotannonvälineet ovat jonkun yksityisen yksityisomaisuutta, jolloin nykyinen kapitalistinen tuotantotapa ja sen luoma työntekijäin kurjuus ja riistäminen toisella puolella sekä kapitalistien räikeä ylellisyys toisella puolella tulevat valtaan; tai sen, että yhteiset tuotannonvälineet ovat kaikkien työntekijäin yhteisomaisuutta, jolloin yhdyskunnallinen tuotantotapa tulee vallitsevaksi, työntekijäin riistäminen lakkaa, he tulevat omien tuotteittensa herroiksi ja saavat sen yliarvon, jonka kapitalisti on tähän saakka anastanut.
Taloudellinen kehitys vaatii yhä välttämättömämmin, yhä pakottavammin, että tuotannonvälineiden yksityisomistuksen sijaan on asetettava niiden yhteisomistus.
Tämä vakaumus yhteisomistuksen välttämättömyydestä ei ole ainoastaan sosialidemokrateille omituinen. Anarkistit ja vapaamieliset eli liberaalit ovat myöskin omistaneet sen. Viimemainitut tahtovat tosin suositella ainoastaan sellaisia teitä tähän päämäärään, joita myöten sinne ei päästä. Kun työntekijöitä neuvotaan säästörahoillaan perustamaan suurliikkeitä, niin on se heidän pilkkaamista, mutta ei neuvomista, vielä vähemmän auttamista.
Tässä meidän ei kuitenkaan ole tarvis puhua päämäärään johtavasta tiestä. Teemme sen seuraavassa luvussa; tässä meidän vain on lähemmin puhuttava yhteisomistuksesta.
Yksinkertaisinta olisi julistaa, että jokainen yksityinen kapitalistinen liike on muutettava osuuskunnaksi. Liikkeen työntekijät olisivat samalla sen omistajat. Muutoin jäisi kaikki entiselleen, tavarantuotanto jatkuisi edelleenkin ja jokainen yksityinen liike olisi täysin riippumaton muista ja valmistaisi tavaroita myytäväksi.
Ei tarvitse paljon mielikuvitusta, voidakseen kuvitella tällaista tuotantotapaa. Se on niin suuressa määrässä nykyisen kaltainen, kuin suinkin mahdollista. Se on anarkistien ja vapaamielisten, liberaalien ihanne. Nämä ovat eri mieltä ainoastaan keinojen suhteen. Anarkistit tahtovat, että työntekijät anastaisivat eri liikkeet haltuunsa yleisen vallankumouksen kautta, vapaamieliset taasen suosittelevat yllämainittua säästäväisyyden tietä.
Katsokaamme nyt, mitä seurauksia tästä ratkaisusta olisi.
Sen lopputarkoituksena on tehdä työmiehet liikkeenharjoittajiksi — ei kapitalistiksi, sillä kapitalisteja ei ole enää silloin, kun kaikki työntekijät ovat tuotannonvälineittensä omistajina. Tämä ratkaisu vapauttaa työntekijät niistä epäkohdista, joita kapitalistinen riistäminen tuottaa heille, mutta ne vaarat, jotka nykyjään uhkaavat jokaista itsenäistä liikkeenharjoittajaa, ovat edelleenkin jäljellä: kilpailu, liikatuotanto, pulat, konkurssit eivät suinkaan ole silloinkaan poistetut maailmasta. Paremmin järjestetyt liikkeet tunkevat huonommin järjestetyt pois markkinoilta ja saattavat ne lopuksi häviöön aivan samoin kuin ennenkin. Ja vaikka erityisten teollisuushaarojen yksityiset liikkeet muodostuisivatkin renkaiksi, niin tämä ei muuta kehityksen kulkua. Minun tarvitsee vain viitata siihen, mitä edellä olen renkaista sanonut, selittääkseni asian.
Samoin kuin kapitalistiset liikkeet joutuvat nykyjään häviöön, samoin tulee käymään yhteisliikkeillekin. Niiden työntekijät menettävät silloin tuotannonvälineensä ja tulevat uudelleen — proletaareiksi, joiden täytyy myydä työvoimansa, voidaksensa elää. Onnellisempain yhteisliiketten työntekijät huomaavat siiloin, että on edullisempaa käyttää palkkatyöläisiä, kuin itse työskennellä, ja heistä tulee riistäjöitä — kapitalisteja. Lorun loppuna olisi, että vanhat olot, vanha kapitalistinen tuotantotapa on jonkun ajan kuluttua jälleen vallalla.
Tavarantuotanto ja tuotannonvälineiden yksityisomistus ovat mitä läheisimmässä yhteydessä toistensa kanssa. Tavarantuotanto edellyttää yksityisomistusta, se tekee turhaksi kaikki yksityisomistuksen poistamista tarkoittavat yritykset.
Tavarantuotannon vallitessa suurtuotannon täytyy välttämättömästi pukeutua kapitalistiseen muotoon. Yhteistuotantomuoto voi silloin esiintyä ainoastaan epätäydellisenä ja yksityistapauksissa, mutta se ei voi kohota vallitsevaksi.
Jos siis todella tahdotaan asettaa tuotannonvälineiden yhteisomistus kapitalistisen omistuksen sijaan, niin täytyy astua askel etemmäksi, kuin anarkistit ja vapaamieliset, täytyy poistaa tavaratuotanto.
Tavarantuotannon poistaminen merkitsee, että tavarain valmistaminen myytäväksi lakkaa, ja sen sijaan aletaan valmistaa vain omiksi tarpeiksi.
Tuotanto omiksi tarpeiksi voi taas pukeutua kahteen eri muotoon: yksityisen tuotanto omien persoonallisten tarpeittensa tyydyttämiseksi ja yhdyskunnan harjoittama tuotanto omiksi, siis tässä jäsentensä tarpeiksi.
Ensiksi mainittu tuotannon laji ei ole koskaan ollut tuotannon yleisenä muotona. Ihminen on aina, niin kauaksi kuin voimme hänen jälkiänsä seurata, ollut yhteiselämää kaipaava olento, yksityinen on aina nähnyt olevansa pakotettu työskentelemään muiden kanssa yhdessä voidakseen tyydyttää tärkeimmät tarpeensa. Muiden työ hänen hyväkseen edellyttää aina hänen työtään muiden hyväksi. Yksityisen harjoittama tuotanto ainoastaan omiksi tarpeiksi on aina ollut vähäarvoinen. Nykyjään sitä tuskin ansaitsee mainita.
Yhdyskuntien työ omiksi tarpeiksi oli vallitseva tuotannon muoto niin kauan kuin tavarantuotanto ei ollut kehittynyt. Se on yhtä vanha kuin tuotanto yleensä. Jos otaksuttaisiin, että joku tuotantotapa erityisesti vastaisi ihmisluontoa, niin silloin täytyisi julistaa tämä tuotannonlaji luonnolliseksi. Se on ehkä yhtä monen vuosituhannen, kuin tavarantuotanto vuosisadan vanha. Tuotantoa harjoittavan yhdyskunnan luonto, laajuus ja kokoonpano on vaihdellut tuotannonvälineiden ja tuotantotavan laadun mukaan. Mutta muodostakoonpa tämän yhdyskunnan erityinen joukkio tai koko heimo, koko seudun asujamisto tai yksityinen perhekunta (esim. suuri talonpoikaisperhe) niin ilmeni niissä aina joukko kaikille yhteisiä oleellisia peruspiirteitä. Jokainen yhdyskunta tyydytti kaikki omien jäsentensä tarpeet, tai ainakin kaikki välttämättömät ja pääasialliset, omilla tuotteillaan. Tuotannonvälikappaleet olivat yhteistä omaisuutta. Yhdyskunnan jäsenet työskentelivät yhdessä yhdenarvoisina ja vapaina joko vanhan tavan tai erityisen suunnitelman mukaan, jonka he itse olivat laatineet, ja erityisen, heidän itsensä valitseman ja heille edesvastuunalaisen hallinnon alaisina. Yhdyskunnan työn tuotteet olivat yhdyskunnan, joka käytti ne osaksi yhteisten tarpeitten, kulutuksen tai tuotannon tyydyttämiseen, osaksi jakoi ne vanhan tavan tai yhdyskunnan määräämän jakoperustuksen mukaan yksityisille henkilöille tai ryhmille, jotka muodostivat yhdyskunnan.
Tällaisen omia tarpeitansa tyydyttävän yhdyskunnan hyvinvointi riippuu luonnon- ja persoonallisista suhteista. Kuta viljavampaa se seutu, jossa he asuivat, kuta ahkerammat, kekseliämmät ja voimakkaammat yhdyskunnan jäsenet, sitä suurempi ja taatumpi oli yleinen hyvinvointi. Kulkutaudit, tulvat, ylivoimaisen vihollisen hyökkäykset voivat kiusata, jopa väliin hävittääkin yhdyskunnan, mutta yhtä, nimittäin markkinain häilyväisyyttä ne eivät tunteneet joko ollenkaan tai ainoastaan ylellisyystavaroihin nähden.
Tällainen omia tarpeita tarkoittava yhteistuotanto juuri on kommunistista, tai kuten nykyjään sanotaan, sosialistista tuotantoa. Ainoastaan tällaisen tuotantotavan kautta voidaan tavarantuotanto poistaa; tämä yksin on ainoa mahdollinen tuotantomuoto, kun tavarantuotanto on käynyt mahdottomaksi.
Mutta tällä ei suinkaan ole sanottu, että olisi kysymyksessä kuolleen henkiin herättäminen ja vanhan yhteisomistuksen ja yhteistuotannon muotojen uudestaan käytäntöön ottaminen. Nämä muodot vastasivat määrättyjä tuotannonvälineitä, ne olivat ja ovat ristiriidassa korkeammalla kehittyneiden tuotannonvälikappaleiden kanssa. Sentähden ne taloudellisen elämän kehittyessä katoovatkin kaikkialta kohoavan tavarantuotannon edestä, ja missä ne vielä kykenevät vastustamaan sen hyökkäyksiä, ovat ne tuotantovoimien kehityksen esteinä. Jos tavarantuotantoa koetettaisiin poistaa siten, että koetettaisiin pysyttää voimassa ja herättää uudelleen henkiin vanhan kommunismin jätteet, joita etupäässä on säilynyt takapajulla olevissa talonpoikaisyhdyskunnissa, niin se olisi yhtä taantumuksellista ja tarkoituksetonta, kuin ammattikuntaliikkeen uudestaan herättäminen.
Sosialistisella tuotannolla, joka on nykyjään tullut välttämättömäksi tavarantuotantoa uhkaavan perikadon tähden, on ja täytyykin olla joukko yhteisiä peruspiirteitä kommunistisen tuotannon vanhempain muotojen kanssa, koskapa molempien tarkoituksena on sama yhteistuotanto omiksi tarpeiksi. Mutta kapitalistisella tuotannolla on myöskin yhtäläisiä peruspiirteitä käsityöläistuotannon kanssa, koskapa molemmat tarkoittavat tavarantuotantoa. Samoin kuin kapitalistinen tuotanto tavarantuotannon korkeampana asteena eroaa tykkänään käsityöläistuotannosta, samoin on nykyään välttämättömäksi käynyt yhteistuotannon muoto aivan erilainen, kuin sen aikaisemmat muodot.
Tuleva sosialistinen tuotantotapa ei liity vanhentuneeseen kommunismiin, vaan kapitalistiseen tuotantotapaan, joka itse kehittää ne ainekset, joista sen seuraaja muodostuu. Se itse luo, kuten tulemme myöhemmin näkemään, ne uudet ihmiset, joita uusi tuotantotapa tarvitsee. Se luo myöskin ne yhteiskunnalliset organisatsionit, jotka tulevat muodostamaan uuden tuotantotavan perustuksen heti kun uudet ihmiset ovat ottaneet ne haltuunsa.
Sosialistinen tuotantotapa vaatii toisaalta yksityisten kapitalististen liikkeiden muuttamista yhteisliikkeiksi. Tätä valmistaa se seikka, että kapitalistin persoona tulee yhä vähemmän tarpeelliseksi taloudellisessa liikkeessä, kuten olemme nähneet. Mutta toisaalta vaatii sosialistinen tuotantotapa, että kaikki ne liikkeet, jotka tuotannon määrätyn tilan mukaan ovat välttämättömiä jonkun yhteiskunnan varsinaisten tarpeitten tyydyttämiseen, yhdistetään yhdeksi suureksi yhteisliikkeeksi. Edellä olemme jo nähneet, kuinka taloudellinen kehitys nykyjään jo on valmistanut tätä, yhdistäessään yhä useampia kapitalistisia liikeyrityksiä muutamain harvain käsiin.
Mutta kuinka suuren tulee tuollaisen omia tarpeitansa tyydyttävän yhteisliikkeen olla? Yhtä vähän kuin sosialistinen yhteisliike yleensä on mielivaltainen houre, vaan välttämätön taloudellisen kehityksen tulos, jonka jokainen käsittää sitä selvemmin, kuta paremmin hän ymmärtää taloudellista kehitystä, yhtä vähän on yhteisliikkeen suuruuskaan mielivaltainen, vaan sen määrää silloinen kehitys. Kuta korkeammalle kehitys on kohonnut, kuta suurempi työnjako, kuta kehittyneemmät kulkuneuvot, sitä suuremman täytyy yhteisliikkeen olla.
Jo on kulunut yli kaksisataa vuotta siitä, kun eräs hyvää tarkoittava englantilainen nimeltä John Bellers, teki Englannin parlamentissa ehdotuksen (1696) sen kurjuuden poistamiseksi, jota kapitalistinen tuotantotapa levitti ympärilleen jo silloin, niin nuori kuin se olikin. Hän ehdotteli, että olisi perustettava jonkinlaisia osuuskuntia, jotka itse tuottaisivat kaikki tarpeensa niinhyvin teollisuuden kuin maanviljelyksenkin alalla. Jokainen osuuskunta tarvitsisi hänen laskujensa mukaan ainoastaan 200–300 työntekijää.
Silloin oli vielä käsiteollisuus vallitsevana tuotantomuotona teollisuuden alalla. Sen ohella vallitsi kapitalistinen manufaktuuriteollisuus. Kapitalistisista tehtaista konevoimineen ei vielä ollut puhettakaan.
Sosialistiset ajattelijat omistivat sata vuotta myöhemmin saman aatteen melkoisesti syvennettynä ja täydennettynä. Mutta silloin oli jo tehdasjärjestelmän alkua huomattavissa, käsiteollisuus kulki siellä täällä perikatoansa kohti, koko yhteiskunnallinen elämä oli ehtinyt korkeammalle asteelle. Omien tarpeittensa tyydyttämiseksi työskentelevät yhteisliikkeet, joita sosialistit vuosisatamme alussa vaativat kapitalistisen tuotantotavan luomain epäkohtain poistamiseksi, olivat jo kymmentä kertaa suuremmat kuin Bellersin ehdottamat (niinpä esim. Fourier'in falansterit eli siirtokunnat).
Mutta niin suurenmoisia kuin taloudelliset olot olivatkin Fourier'in aikana Bellers'in aikaisiin oloihin verraten, näyttivät ne jo miespolvea myöhemmin turhanpäiväisiltä. Koneet ovat lakkaamattomassa voittokulussaan mullistaneet koko taloudellisen elämän. Kapitalistiset liikkeet ovat tulleet yhä laajemmiksi, joten yksityisten liiketten vaikutusalana on pian kokonaiset valtakunnat; saman maan eri liikkeet ovat tulleet yhä riippuvammiksi toisistaan, joten ne muodostavat taloudellisessa suhteessa ainoastaan yhden liikkeen; ja pyrkimistään pyritään siihen, että kapitalististen kansojen koko taloudellinen elämä yhdistyy yhdeksi ainoaksi taloudelliseksi liikkeeksi.
Työnjako kehittyy yhä; yksityiset liikkeet alkavat yhä enemmän valmistaa ainoastaan erityisyyksiä, mutta näitä koko maailmaa varten; ja yksityiset liikkeet paisuvat samalla yhä suuremmiksi; moni laskee jo työntekijänsä tuhatluvuissa.
Silloin täytyy yhteisliikkeen, joka itse tyydyttää omat tarpeensa ja käsittää kaikki liikkeet, jotka ovat välttämättömiä näiden tyydyttämiseen, olla laajuudeltaan toisenlaisen, kuin falansterit ja sosialistiset siirtokunnat edellisen vuosisadan alussa. Nykyisten yhteiskunnallisten organisationien joukossa on vain yksi, joka on niin suuri, että se kelpaa kehykseksi, jonka puitteissa sosialistinen yhteisliike voi kehittyä, ja se on nykyinen valtio.
Ja ompa yksityisten liiketten tuotanto jo kehittynyt niin valtavaksi, ja erityisten kapitalististen maitten välinen taloudellinen yhteys niin likeiseksi, että pian voidaan epäillä, ovatko valtionkaan puitteet enää kyllin suuret sosialistiselle yhteisliikkeelle.
Seuraavat seikat ovat kuitenkin tässä suhteessa otettavat huomioon: Kansainvälisen liikenteen nykyinen laajeneminen on vähemmässä määrässä seurauksena vallitsevista tuotanto-, kuin vallitsevista riistämissuhteista. Kuta ylellisempi kapitalistinen tuotanto on jossakin maassa, ja kuta suurempi sen vaikuttama työläisluokkien riistäminen, sitä suurempi on säännöllisesti se tuotteiden ylijäämä, jota ei voida itse kotomaassa kuluttaa ja joka sentähden täytyy viedä ulos. Jos jonkun maan asukkailla ei ole rahaa itse ostaa joitakin joukkotuotteita, joita he ovat valmistaneet, niin koettavat tämän maan kapitalistit viedä näitä tuotteita ulkomaille, huolimatta siitä, tarvitsisiko kansa niitä vai ei. He etsivät ostajia, eivätkä käyttäjiä. Sentähden olemmekin niin usein nähneet tuon ilkeän ilmiön, että Irlanti vie tavattoman paljon vehnää ulos silloin, kun nälänhätä vallitsee siellä; ja venäläisiä kapitalisteja voitiin estää viemästä viljaa ulos ainoastaan erityisellä ulosvientikiellolla, silloin kun heidän maassaan on hirmuinen nälänhätä.
Kun riistäminen lakkaa, ja kun myyntiä tarkoittavan tuotannon sijaan astuu tuotanto omiksi tarpeiksi, niin vähenee eri maiden tuotetten tuonti ja vienti melkoisesti.
Tämä yksityisten valtioitten välinen kauppaliike ei kuitenkaan voi koskaan tykkänään lakata. Toiselta puolelta on työnjako niin kauas kehittynyt ja se menekkialue, jonka yksityiset jättiläisliikkeet tarvitsevat tuotteilleen, niin laaja, ja toiselta puolelta taas on kansainvälisen liikkeen kehitys herättänyt nykyisissä valtioissa paljon tarpeita, jotka jo kuuluvat välttämättömiin ja voidaan tyydyttää ainoastaan tuonnilla vieraista maista — esim. kahvin tarve Europassa — että yksityisten sosialististen yhteisliiketten näyttää olevan mahdoton tyydyttää kaikki tarpeensa oman tuotantonsa kautta, vaikkapa he täyttäisivätkin kokonaisen valtion puitteet. Jonkunlaista tavaranvaihtoa täytyy siis ainakin aluksi olla yksityisten yhteisliiketten välillä. Mutta tämä ei kuitenkaan vahingoita niiden taloudellista itsenäisyyttä ja turvallisuutta, jos he itse tuottavat kaikkia välttämättömän ja vaihtavat toistensa kanssa ainoastaan sen, mikä on ylijäänyttä, siis tarpeetonta niinkuin esim. talonpoikaisperheet tekivät tavaranvalmistuksen alkuaikoina.
Kun siis jokainen sosialistinen yhteisliike itse tuottaa kaiken sen, mikä on sen ylläpidolle välttämätöntä, niin silloin riittää sille toistaiseksi nykyisen valtion laajuus.
Kuitenkaan ei tämä laajuus suinkaan ole muuttumaton. Nykyinen valtio on vain itse asiassa, kuten jo olemme huomauttaneet, kapitalistisen tuotantotavan tuote ja välikappale. Ei ainoastaan valtion voima, vaan myöskin sen laajuus kasvaa kapitalistisen tuotantotavan kanssa ja sen tarpeita vastaavalla tavalla. Sisäiset, kotomaiset markkinat ovat joka maan kapitalistiluokalle turvallisimmat, niitä on huokein puolustaa ja niitä voi perusteellisimmin riistää. Samassa määrässä kun kapitalistinen tuotantotapa kehittyy, samassa määrässä kasvaa siis myös jokaisen valtion kapitalistiluokan halu laajentaa maansa rajoja. Se valtiomies, joka väitti, etteivät nykyiset sodat ole enää hallitsijain vaan kansallisista pyrinnöistä johtuvia, ei siis ollut aivan väärässä, kun vain käsitämme kansallisilla pyrinnöillä kapitalistiluokan pyrinnöitä. Jonkun kansan kapitalistien elinehtoja ei voi mikään loukata niin syvästi, kuin heidän alueensa supistaminen. Ranskan porvarikunta olisi jo aikoja sitte unhottanut Saksalle sotakulunkeina maksetut viisi miljardia, mutta Elsas-Lothringin menettämistä se ei voi unhottaa.
Kaikki nykyiset valtiot tuntevat alueensa laajentamistarvetta. Tämä on huokeinta Yhdysvalloille, joiden käytettävänä on itse asiassa koko Amerika, sekä Englannille, joka lakkaamatta laajentaa valtaansa valtamerientakaisissa siirtomaissaan, sillä kun on ylivalta merellä. Venäjänkään ei ole tähän saakka ollut vaikea siirtää rajojaan loitommaksi muutamilla seuduilla; mutta nyt sillä on melkein kaikkialla vastassa vertaisensa naapurit: Itä-Aasiassa Japani ja Englanti, jotka koettavat välillisesti tai välittömästi estää idän eri valtioissa Venäjän vallan suurempaa laajenemista.
Europan mannermaalla olevat valtiot ovat tässä suhteessa huonoimmassa asemassa. Heidän tarvitsisi alituisesti laajentaa alueitaan kuten muidenkin, mutta he ovat lujasti kiilautuneet toisiinsa, joten kukaan heistä ei voi siirtää rajojansa loitommaksi, loukkaamatta samalla tasa-arvoista naapuriansa. Näiden valtioiden siirtomaapolitiikka voi ainoastaan vaillinaisesti tyydyttää heidän kapitalistisen tuotantonsa laajenemistarvetta. Tämä on vaikuttavin syy militarismin yhä kasvavaan valtaan, joka muuttaa Europan sotaleiriksi ja uhkaa syöstä meidän maanosamme valtiot perikatoon. Kahta tietä voidaan päästä tästä sietämättömästä asemasta ja tyydyttää meidän taloudellisen elämämme kehittymistarvetta. Toinen on maailmansota, joka hävittää muutamia nykyisiä Europan valtioita ja uuvuttaa samalla kaikki perinpohjin; toinen taas on näiden yhtyminen valtioliitoksi, jolle tullisopimukset voisivat valmistaa alaa. Tulliliitto olisi ehkä jo muodostunutkin, ellei Saksa olisi tehnyt Ranskaa leppymättömäksi vihollisekseen, riistäessään siltä kaksi maakuntaa. Saamme kiittää tätä valtiotaidon mestarinäytettä siitä, että militarismi on tullut vuoren painoiseksi ja on Europan valtioitten taakkana, kunnes vallankumous tai valtiokonkurssi yhdessä tai useammassa näissä valtioissa pudistaa sen pois.
Olkoon tässä kyllin. Varma on, että jokainen meidän aikamme valtio koettaa laajentaa aluettansa taloudellista kehitystä vastaavasti. Täten nykyiset valtiot pitävät huolta siitä, että tulevaisuuden sosialististen yhteisliiketten puitteet ovat kaikkialla kyllin laajat.[1*]
Nykyinen valtio ei suinkaan ole ainoastaan ainoa nykyjään vallitseva yhteiskunnallinen organisatsioni, joka tarjoaa kyllin laajan kehyksen sosialistiselle yhteisliikkeelle, vaan se on myöskin ainoa sosialistinen yhteisliikkeen luonnollinen perustus. Ymmärtääksemme tämän paremmin, poikkeamme hiukan aineestamme.
Yksityisillä yhdyskunnilla on aina ollut taloudellisia tehtäviä täytettävinä. Vanhoissa kommunistisissa yhdyskunnissa, joita tapaamme kansojen historian alkuaikoina, on tämä itsestään selvää. Kun pikkuliiketten yksityistalous, tuotannonvälikappaleiden yksityisomistus ja tavarantuotanto kehittyi, ilmestyi koko joukko yhteiskunnallisia tehtäviä, joiden suorittamiseen eivät yksityiset voimat riittäneet, tai jotka olivat niin tärkeitä, ettei niitä voitu jättää yksityisen mielivallan ratkaistaviksi. Paitse huolenpitoa kasvavasta nuorisosta, köyhistä, vanhuksista ja sairaista — siis paitse koululaitosta, vaivais- ja sairashoitoa — oli yksityisten yhdyskuntien huolena vielä liikenteen järjestäminen ja kehittäminen — kulkureitit, rahat, markkinain turvaaminen — sekä tärkeimpäin tuotannon perusteiden — metsänkäytäntöoikeuden, vesivoiman käyttämisen — järjestäminen ja turvaaminen y. m. s. Keskiaikaisissa yhteiskunnissa olivat nämä tehtävät erityisten kaupunki- ja kyläkuntien sekä kirkollisten organisationein velvollisuutena. Sen-aikuinen valtio ei välittänyt niistä rahtuakaan.
Kun valtio kehittyi nykyiseksi virkamies- ja sotilasvaltioksi, muuttui asia. Maata-omistavan aatelin ohella astui vallitsevain luokkain piiriin kapitalistiluokka, joka taisteli sen kanssa vallasta joko jakaen sen tai tunkien aateliston tykkänään syrjään määräävästä asemasta, ja teki valtion välikappaleekseen. Nykyinen valtio on luokkavallan välikappale, kuten kaikki muutkin valtiot. Mutta se ei voinut täyttää tehtäväänsä eikä tyydyttää kapitalistiluokan tarpeita, ellei se hävittänyt noita vanhempia taloudellisia organisationeja, jotka olivat esikapitalistisen talouden kulmakivinä, tai ellei se ainakin riistänyt niiden itsenäisyyttä. Tällöin sen täytyi välttämättömästi myöskin ottaa suoritettavakseen useimmat niiden tehtävät.
Mutta sielläkin, missä valtio jätti keskiajan organisationit rauhaan, joutuivat ne rappiolle ja voivat yhä huonommin täyttää tehtävänsä, sillä nämä tulivat sitä laajemmiksi, kuta enemmän kapitalistinen tuotantotapa kehittyi, ja kasvoivat sekä kasvavat yhä niin valtaviksi, etteivät yksityiset organisationit voi niitä suorittaa, joten valtion täytyi lopulta ottaa huolekseen nekin tehtävät, jotka eivät suorastaan olleetkaan sille mieluisia. Niinpä on valtion välttämättömästi täytynyt jo ruveta pitämään huolta koko köyhäinhoito- ja koululaitoksesta. Rahalaitos on jo alunpitäen joutunut sen hoidettavaksi; metsän suojeleminen, vesivoiman käyttämisen järjestäminen ja teiden teko joutuivat joutumistaan sen huostaan.
Oli aika, jolloin kapitalistit itsetietoisuudessaan uskoivat, että he voivat tulla toimeen ilman valtion taloudellista toimintaa. Sen tehtävänä olisi vain heidän turvallisuutensa suojeleminen sekä kotimaassa että ulkomailla, ja köyhälistön ynnä ulkomaisten kilpailijain kurissa pitäminen. Koko taloudellinen elämä saisi jäädä rauhassa kehittymään itseksensä. Kapitalisteilla oli kyllä syytä toivoa tätä. Heidän suuresta vaikutusmahdistaan huolimatta ei valtiovalta aina ollut taipunut niin nöyrästi palvelemaan heidän etujaan, kuin he olisivat halunneet; ja sitäpaitse se oli ajoittain tykkänään riippuva toisista hallitsevista luokista, ennen kaikkea maataomistavasta aatelistosta. Ja sielläkin, missä valtiovalta oli osottautunut kapitalistiluokalle suopeaksi, oli valtion virkamiehistä, jotka eivät ymmärtäneet liike-elämää rahtuakaan, tullut usein sangen epämiellyttäviä ystäviä, yhtä kömpelöitä ja taitamattomia, kuin karhu, joka tahtoi ajaa kärpäsen ystävänsä erakon otsalta ja löi tämän pääkallon halki.
Juuri samaan aikaan kun sosialistinen työväenliike alkoi kehittyä, pääsi se suunta, joka vastusti valtiovallan sekautumista taloudelliseen elämään, vallalle kapitalistiluokassa, ensin Englannissa, jossa se sai nimen manchester-oppi. Tämän nimen se säilytti Saksassakin. Manchester-opin väitteet olivat ensimäiset henkiset aseet, joita kapitalistiluokka käytti taistellessaan sosialistista työväenliikettä vastaan — niin Englannissa kuin Saksassakin. Ei olekkaan siis ihmettä, että sosialistisiin työntekijöihin ehkä juurtuikin se luulo, että manchesterilainen ja kapitalisti tai kapitalistiystävä toisaalta ja valtion sekaantuminen taloudellisiin oloihin ja sosialismi toisaalta merkitsivät samaa. Ei ollut myöskään ihmeellistä, että he uskoivat manchesteriopin kumoamisen merkitsevän kapitalismin kumoamista. — Näin ei suinkaan ole laita. Manchesterilaisuus on ollut ainoastaan paljas oppi, teoria, jonka kapitalistiluokka on lyönyt valttina työntekijöille ja väliin valtiollekin, kun niin on sopinut; mutta he ovat kaikkialla tarkkaan varoneet ajamasta sitä johdonmukaisesti läpi. Ja nykyjään on manchesterioppi jo kadottanut melkein kaiken vaikutuksensa kapitalistiluokkaan.
Kapitalistiluokka ei ole ainoastaan kadottanut itsetietoisuuttaan, joka oli manchesteriopin välttämätön edellytys, vaan se on myöskin tullut huomaamaan, että valtion täytyy taloudellisen ja valtiollisen kehityksen välttämättömänä seurauksena ottaa huolekseen määrätyt taloudelliset tehtävät.
Ja nämä tehtävät kasvavat päivä päivältä. Toisaalta ne toimet, joita valtio on ottanut edellämainituilta organisatsioneilta, tulevat yhä laajaperäisemmiksi — muistettakoon vain nykyisiä kanavarakennuksia ja vesilaitosten järjestämistä — ja toisaalta kasvattaa kapitalistinen tuotantotapa tehtäviä, joista ei keskiajan taloudellisilla organisatsioneilla ollut aavistustakaan, ja joiden kautta valtio voi mitä syvimmin vaikuttaa taloudelliseen elämään. Edellisten vuosisatojen valtiomiesten täytyi olla etupäässä diplomaateja ja juristeja, valtiotaidon- ja lainoppineita, mutta nykyisten täytyy tai ainakin täytyisi olla etupäässä taloustieteilijöitä. Meidän aikamme valtiollisissa ratkaisuissa ei enää ole tärkeimpinä perusteina sopimukset eikä etuoikeudet, ei vanhat perustuskirjat eikä ennakkopäätökset, vaan taloudelliset perustotuudet. Muistettakoon vain, mitä kaikkea nykyjään kuuluu valtiotaidon piiriin: pankki-, siirtomaa-, tulli-, rautatie- ja sosialipolitiikka, kuten työväensuojeleminen, työväenvakuutus, köyhäinhoito, j. n. e., j. n. e.
Eikä siinä kyllin. Taloudellinen kehitys pakottaa valtion myöskin liikkeenharjoittajaksi, osaksi jotta se voisi säilyttää itseään, osaksi jotta se voisi paremmin pitää huolta tehtävistään, ja osaksi tulojen kartuttamisen tähden.
Valtiovallan omistajan mahti perustui keskiajalla pääasiallisesti omiin tai valtion maatiluksiin. Tätä vielä lisäsivät 16, 17 ja 18 vuosisadalla usein kirkon ja talonpoikain tilukset. Toiselta puolelta on ruhtinasten rahantarve pakottanut myymään kruununtiloja kapitalisteille. Mutta useimmissa maissa on vielä huomattava määrä näitä säilynyt valtionmaina ja vuorikaivantoina. Militarismin kehitys on näihin liittänyt asepajat ja laivaveistämöt, liikeneuvojen kehitys postilaitoksen, rautatiet ja sähkösanomalaitoksen ja vihdoin valtion yhä kasvava rahapula kaikenlaiset monopoolit, valtion yksinoikeudet.
Kapitalistisen tuotantotavan alkuaikoina, kun ruhtinasten rahantarve ori suuri ja tulot pienet, turvautuivat he aina siihen, että he pidättivät itselleen erityisten tavarain valmistusoikeuden ja hankkivat siten tuloja valtion monopooleista, yksinoikeuksista. Mutta valtion virkamiehistö osottautui aivan pian kykenemättömäksi johtamaan tavarantuotantoa voittoa tuottavalla tavalla; ja verotusjärjestelmän kehittyminen opetti tuottavampia tulolähteitä. Tämän lisäksi tuli manchesterioppi yhä yleisemmäksi; porvarikuntaan kuuluvat valtiomiehetkin omistivat sen omakseen. Silloisen katsantokannan mukaan oli synti riistää kapitalistilta voiton tilaisuus. Senpätähden ei monopoolitalous olekkaan sanottavasti edistynyt meidän vuosisadallamme aina viime aikoihin saakka. Se on päinvastoin ollut taantumassa.
Vasta parin viimeisen vuosikymmenen kuluessa on monopooliaate taas herännyt henkiin. Valtioitten rahatarpeet kasvavat nopeasti, samalla kun kansanjoukot yhä köyhtyvät, joten verotuspuristimen kiristäminen käy yhä tehottomammaksi. Toiselta puolelta on juuri kapitalistisen tuotantotavan kehitys johtanut siihen, että kapitalistin persoonalliset ominaisuudet tulevat yhä tarpeettomammiksi. Juuri tämä kehitys on itse luonut kokonaisen armeijan yksityisvirkamiehiä, jotka ovat ottaneet suorittaakseen ja suorittaneet kapitalistien tehtävät; se on itse järjestänyt useammat kapitalistiset suurliikkeet sellaisiksi, että he voivat ilman muuta muuttua persoonattomaksi omaisuudeksi.
Voittoatuottavan monopooliliikkeen edellytykset ovat siis nykyjään paljoa suotuisammat, kuin kahdeksannellatoista ja jopa yhdeksännelläkintoista vuosisadalla aina viimeisiin vuosikymmeniin saakka. Katsoen tähän ja ottaen huomioon valtion alituisen rahapulan, ei siis olekaan ihmeellistä, että yksinoikeusaate herää jälleen henkiin kaikkialla, ja että se jo on saavuttanut monta voittoa. Nykyjään on valtiolla jo tupakka-, suola-, paloviina- ja tulitikkumonopoolit, ja ehdotuksia moniin muihin on kyllin kyllä.
Samalla kun valtion taloudelliset toimet ja taloudellinen valta täten yhä lisäytyvät, samalla tulee, kuten olemme nähneet, koko taloudellinen liike yhä monimutkaisemmaksi, yhä herkemmäksi, ja yksityiset kapitalistiset liikkeet yhä riippuvammiksi toisistaan. Samalla kasvaa myös niiden herkkyys ja riippuvaisuus kapitalistiluokan suurimpaan työnantajaan, valtioon nähden. Ja sen ohella lisäytyvät myös häiriöt ja epäjärjestykset taloudellisella alalla, joita poistamaan kapitalistiluokka taas kutsuu suurinta nykyistä taloudellista mahtia, valtiota. Siten täytyy valtion jo nykyisenkin yhteiskuntamuodon vallitessa ryhtyä yhä enemmän järjestämään ja ohjaamaan taloudellista elämää, ja yhä valtavammiksi käyvät ne keinot, joita se voi tähän tarkoitukseen käyttää. Valtion taloudellinen kaikkivaltaisuus, joka oli manchestersuunnan mielestä sosialistinen tuulentupa, on heidän silmiensä edessä toteutunut kapitalistisen tuotantotavan välttämättömänä seurauksena.
Nykyisen valtion taloudellinen toiminta on sen kehityksen luonnollinen lähtökohta, joka johtaa sosialistiseen yhteiskuntaan.
Tällä emme suinkaan tahdo sanoa, että jokaisen taloudellisen tehtävän tai taloudellisen liikkeen joutuminen valtion huostaan olisi askel sosialistiseen yhteiskuntaan johtavalla tiellä, emmekä liioin, että tämä yhteiskunta voisi syntyä, kun valtio vain ottaa haltuunsa koko taloudellisen liikkeen, ilman että valtion tarvitsee oleellisesti muuttua.
Tämä niinkutsuttujen valtiososialistien katsantokanta johtuu sitä, että he käsittävät väärin valtion. Nykyinen valtio on, kuten jokainen muukin valtiomuoto, etukädessä välikappale vallitsevain luokain yhteisten etujen säilyttämiseksi. Tämä sen luonne ei muutu, vaikka se ottaakin suorittaakseen sellaisiakin yleishyödyllisiä tehtäviä, jotka eivät ole eduksi ainoastaan hallitseville luokille yksinään, vaan koko yhteiskunnalle. Se ryhtyy näihin tehtäviin usein yksistään sentähden, että niiden laiminlyöminen kävisi vaaralliseksi hallitseville luokille, samalla kun se kävisi vaaralliseksi koko yhteiskunnalle. Valtio ei pidä missään tapauksessa huolta näistä tehtävistään siten, että sen toimenpiteet voisivat vastustaa yläluokan etuja, puhumattakaan siitä, että ne voisivat uhata sen valtaa.
Vaikka nykyinen valtio ottaakin huostaansa määrättyjä liikkeitä ja toimia, niin ei se tee tätä rajoittaakseen kapitalistista riistämistä, vaan suojatakseen ja turvatakseen kapitalistista tuotantotapaa, — tai päästäkseen itse osalliseksi tästä riistämisestä, voidakseen siten lisätä tulojaan vähentääkseen niitä menoja, joita kapitalistiluokan on veroina suorittaminen sen ylläpitämiseksi. Ja riistäjänä on valtio mahtavampi kuin yksityinen kapitalisti, sillä se käyttää riistettyjä vastaan sekä kapitalistien taloudellista että valtiovallan poliitisia pakkokeinoja.
Ja samoin kuin valtio ei tähän saakka ole ottanut huostaansa taloudellista toimintaa suuremmassa määrässä, kuin mikä on vastannut vallitsevain luokkain etuja, samoin tulee asianlaita olemaan vastakin. Niin kauan kuin omistavat luokat ovat myöskin hallitsevina, niinkauan ei valtio ota erityisiä liikkeitä eikä toimia haltuunsa siinä määrässä, että se yleensä vahingoittaisi yksityistä pääoman- ja maanomistusta, tai rajoittaisi niiden mahtia tai riistämistilaisuuksia.
Vasta sitte, kun työtätekevät luokat ovat päässeet yhteiskuntansa hallitseviksi, lakkaa valtio olemasta kapitalistinen laitos; vasta sitte se voidaan muuttaa sosialistiseksi yhteiskunnaksi.
Tämä käsitys johtuu siitä tehtävästä, jonka sosialidemokratia on asettanut päämääräkseen; se tahtoo, että työtätekevät luokat omistavat valtiollisen vallan, voidakseen sen avulla muuttaa valtion suureksi, pääasiallisesti omien tarpeittensa tyydyttämistä varten työskenteleväksi taloudelliseksi yhdyskunnaaksi.
Meitä syytetään siitä, ettei meillä muka ole varmaa päämäärää, että me kyllä osaamme arvostella, vaan emme tiedä, mitä olisi asetettava olevien olojen sijaan. Meidän mielestämme taas ei millään muulla puolueella ole niin varmaa ja selvää päämäärää, kuin juuri sosialidemokrateilla. Ja onko muilla puolueilla edes mitään päämäärää? He pitävät kaikki kiinni olevista oloista, vaikka he kaikki näkevät, että ne ovat sietämättömiä ja mahdottomia säilyttää; heidän ohjelmansa ei sisällä mitään muuta, kuin vähäpätöisiä paikkauskeinoja, joiden avulla he lupaavat ja toivovat saavansa kestämättömän kestäväksi, sietämättömän siedettäväksi.
Sosialidemokratia sitävastoin ei perustu toiveisiin eikä lupauksiin, vaan taloudellisen kehityksen järkähtämättömään välttämättömyyteen. Joka tämän tunnustaa oikeaksi, hänen täytyy myöskin tunnustaa oikeaksi meidän päämäärämme, joka tahtoo todistaa, että meidän päämäärämme on harhaanviepä, hänen täytyy todistaa, että meidän oppimme taloudellisesta kehityksestä on väärä, hänen täytyy todistaa, että pikkutuotanto ei kehity suurtuotannoksi, että tuotanto on nykyjään samalla kannalla, kuin sata ja kaksisataa vuotta sitte, että se on aina ollut sama kuin nyt. Joka tämän voisi todistaa, hänellä yksin olisi oikeus uskoa, että yhteiskunnan täytyy edelleenkin pysyä samanlaisena, kuin se nyt on. Mutta ken ei ole kyllin hupsu uskomaan, että yhteiskunnan nykyinen tila on aina ollut samanlainen, hän ei luonnollisesti myöskään voi uskoa, että nykyinen tila kestää ikuisesti. Mutta voiko joku muu puolue osottaa hänelle, mitä sen sijaan tulee ja täytyy tulla?
Kaikki muut puolueet elävät ainoastaan nykyisyydessä, kädestä suuhun. Sosialidemokratia on ainoa, jolla on selvä ohjelma tulevaisuutta varten, ja joka suuntaa nykyisen toimintansa tämän suuren päämäärän saavuttamiseksi. Mutta muut puolueet eivät voi eivätkä tahdo nähdä tätä päämäärää, sillä sosialidemokratia voi saavuttaa sen ainoastaan siten, että se käy heidän ohitsensa. Ja koska he eivät voi eivätkä tahdo nähdä sitä, koska he itsepäisesti katsoa tuijottavat vain sen yli avaruuteen, niin väittävät he urheasti, ettei meillä ole varmaa päämäärää, ja että me muka tahdomme hävittää kaiken sen, mikä on olemassa, asettamatta mitään sijaan.
Meidän tehtävänämme ei luonnollisesti ole kaikkien niiden vastaväitteitten, väärinkäsitysten ja vääristelyjen torjuminen, joita vastustajamme esittävät kumottavaksemme. Häijyyttä ja tuhmuutta on turhaa opettaa. Saisimme kirjoittaa sormemme uuvuksiin, eikä sekään auttaisi.
Kajoamme tässä ainoastaan yhteen vastaväitökseen, koska se on aiheutunut itse sosialismin piiristä. Se on siksi tärkeä, että meidän täytyy käsitellä sitä perusteellisesti. Tämän vastaväitöksen kumoaminen esittää sen lisäksi sosialidemokratian kannan ja päämäärän vielä selvemmin.
Vastustajamme selittävät, että sosialistista yhteiskuntaa voidaan vasta silloin pitää mahdollisena ja se voi vasta silloin olla järkeväin ihmisten pyrintöjen päämääränä, kun sen suunnitelma on esitetty valmiina maailmalle, kun se on koeteltu ja tunnustettu hyödylliseksi sekä mahdolliseksi toteuttaa. Ei kukaan järkevä ihminen ala rakentaa taloa, ennenkuin sen piirustukset ovat valmiit ja asiantuntijain hyväksymät. Ja vielä vähemmän suostuisi hän ilman sellaista valmiiksi laadittua piirustusta repimään ainoan majansa saadaksensa tilaa aiotulle uudelle rakennukselle. Meidän täytyisi siis esittää piirustukset »tulevaisuudenvaltioon», kuten sosialistista yhteiskuntaa mielellään kutsutaan. Jos emme sitä tee, niin tämä todistaa, ettemme muka itsekään oikein tiedä, mitä tahdomme, emmekä voi lujasti luottaa asiaamme.
Tämähän kuuluu todellakin varsin selvältä, niin selvältä, etteivät ainoastaan vastustajamme, vaan useat sosialistitkin, ovat puolustaneet sellaisen suunnitelman tarpeellisuutta. Ja sellaista täytyi todellakin pitää uuden yhteiskunnan välttämättömänä perusehtona, niin kauan kun ei tunnettu yhteiskunnallisen kehityksen lakeja ja uskottiin, että yhteiskuntamuotoja voi rakennella mielensä mukaan kuten taloja. Nykyjäänhän vielä puhutaan mielellään yhteiskunnallisesta rakennuksesta.
Yhteiskunnan kehitys ei ole yleensä vielä kauan ollut ajattelemisen aiheena. Taloudellinen kehitys tapahtui ennen niin hitaasti, että sitä voitiin tuskin huomata. Ihmiset pysyivät vuosisatoja, jopa vuosituhansia kerran saavuttamallaan kehitysasteella. Talonpoikaistyökalut ovat takapajulla olevissa paikoissa, kuten esim. Venäjällä, vielä nytkin melkein samanlaiset, kuin muinaishistoriallisina aikoina.
yksityisen henkilön kannalta katsoen oli entisaikaan siis kerran vallitsevaksi tullut tuotantotapa muuttumaton: hänen isänsä ja isoisänsä olivat hoitaneet taloutta samoin kuin hänkin, ja hänen poikansa ja pojanpoikansa tulivat sitä hoitamaan samalla tavalla. Kerran määrätty yhteiskunnallinen järjestys näytti muuttumattomalta, Jumalan säätämältä; joka siihen kajosi, oli rikoksentekijä. Kuinka suuria sotien ja luokkataistelujen tuottamat muutokset yhteiskunnassa lienevät olleetkin, niin ne koskivat näköjään vain sen pintaa. Näillä taisteluilla kyllä oli myöskin yhteiskunnan perustuksia koskevat vaikutuksensa, mutta niitä eivät tapahtumain keskuudessa elävät tarkastelijat voineet huomata.
Historiankirjoitus on vielä nykyjäänkin pääasiallisesti vain tällaisten pintapuolisten tarkastelijain antamien, meille säilyneitten tiedonantojen enemmän tai vähemmän tarkkaa esittelyä. Sentähden sekin pysyttelee pinnalla, ja vaikka se, joka luo katseensa yli menneiden vuosituhansien, voipikin seurata yhteiskunnallisen kehityksen juoksua, niin eivät meidän historioitsijamme kuitenkaan huomaa sitä.
Vasta kapitalistinen tuotantotapa sai yhteiskunnallisen kehityksen kulun niin nopeaksi, että ihmiset sen huomasivat ja alkoivat sitä ajatella. He etsivät luonnollisesti tämän kehityksen syitä ensin pinnalta, ennenkuin tunkeutuivat syvemmälle. Mutta ken pinnalla pysyttelee, näkee ainoastaan ne vaikuttimet, jotka välittömästi määräävät yhteiskunnallisen kehityksen, ja nämä eivät ole vaihtelevat tuotantoehdot, vaan ihmisten vaihtelevat aatteet.
Kun kapitalistinen tuotantotapa syntyi, synnytti se siitä riippuvissa henkilöissä, kuten kapitalisteissa ja proletaareissa, j. n. e., uusia tarpeita, jotka olivat aivan erilaiset, kuin niiden henkilöjen tarpeet, jotka olivat taloudellisesti liittyneet aikaisemmin feodaalisen tuotantotavan jätteisiin, siis suurtilallisten ja ammattikuntiin kuuluvain käsityöläismestarien y. m. s. tarpeet. Näitä eri tarpeita vastaten oli myöskin vallalla erilaisia aatteita siitä, mikä on oikein ja väärin, välttämätöntä ja tarpeetonta, hyödyllistä ja vahingollista. Kuta enemmän kapitalistinen tuotantotapa kasvoi ja kuta vahvemmiksi siinä osalliset luokat tulivat, sitä selvemmiksi ja itsenäisemmiksi muodostuivat tätä tuotantotapaa vastaavat aatteet, sitä laajemmalle ne levisivät ja sitä enemmän ne vaikuttivat valtiossa, sitä määräävämmiksi ne tulivat poliitisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä, kunnes ärsyntyneet luokat vihdoin anastivat itsellensä valtiollisen ja yhteiskunnallisen vallan ja voivat muodostaa ne aatteitaan ja tarpeitaan vastaaviksi.
Ajattelijoista, jotka tahtoivat tutkia yhteiskunnallisen kehityksen syitä, näytti siis aluksi, että ihmisten aatteet luovat tämän kehityksen. He käsittivät jo jossakin määrässä, että nämä aatteet johtuivat aineellisista tarpeista, mutta heiltä jäi vielä huomaamatta, että nämä tarpeet muuttuvat ja että niiden muuttuminen johtuu taloudellisista tuotantosuhteiden muutoksista. He otaksuivat, että ihmisten tarpeet — »ihmisluonto» — olisi muuttumattomasti sama. Heidän mielestään onkin sentähden vain yksi ainoa »todenperäinen», »luonnollinen» ja »oikeudenmukainen» yhteiskuntajärjestys, koska ainoastaan yksi ainoa voi täysin vastata ihmisen todellista luontoa. Kaikki muut yhteiskuntamuodot ovat hairahduksia, jotka ovat mahdollisia ainoastaan sentähden, että ihmiset eivät ennen tienneet, mitä he tarvitsivat, koska heidän ymmärryksensä oli sokaistu — joko, kuten muutamat arvelivat ihmisen luonnollisen tuhmuuden seurauksena, tai, kuten toiset väittivät, sentähden, että paavit ja hallitsijat olivat tarkoituksella sen sokaisseet.
Yhteiskunnan kehitys on tältä kannalta katsoen ymmärryksen, aatteen kehityksen seuraus. Kuta viisaampia ihmiset ovat, kuta taitavampia he ovat keksiessään ihmisluontoa vastaavaa yhteiskuntamuotoa: sitä oikeudenmukaisemmaksi ja paremmaksi yhteiskunta tulee.
Tämä oli porvarillisten, vapaamielisten ajattelijain käsityskanta. Se on vielä nytkin vallitsevana siellä, minne heidän vaikutuksensa ulottuu. Tämän katsantokannan pannassa olivat luonnollisesti myöskin uudemman ajan ensimäiset sosialistit viime vuosisadan alussa. He uskoivat, kuten vapaamielisetkin, että porvarillisen yhteiskunnan ja porvarillisen valtion rakenne on johtunut edellisen vuosisadan ajattelijain, taloustieteilijäin ja valistuksen harrastajain paljaista aatteista. Mutta he näkivät, ettei uusi porvarillinen yhteiskunta suinkaan ollutkaan niin täydellinen, kuin 18 vuosisadan filosoofit olivat odottaneet. Se ei siis vielä ollut oikea yhteiskunta; nämä ajattelijat olivat erehtyneet jossakin, erehdys oli löydettävä, oli keksittävä uusi yhteiskuntamuoto, joka paremmin vastaisi ihmisluontoa kuin nykyinen. Uuden yhteiskuntarakennuksen suunnitelma oli myöskin valmistettava huolellisemmin, kuin Quesnay ja Adam Smith, Montesquieu ja Rousseau olivat tehneet, jotta eivät odottamattomat vaikuttimet enää voisi tehdä laskuja tyhjäksi. Tämä näytti sitä välttämättömämmältä, kun sosialistit eivät viime vuosisadan alussa eläneet kuten valistuksen harrastajat edellisellä vuosisadalla sellaisessa yhteiskunnassa, jonka häviö oli varma, eikä heidän puolellaan ollut mahtavaa luokkaa, jolle tämän yhteiskuntamuodon poistaminen olisi ollut eduksi. He eivät voineetkaan esittää uutta tavottelemaansa yhteiskuntaa välttämättömänä, vaan ainoastaan toivottavana. Sentähden heidän täytyikin esittää yhteiskuntaihanteensa ihmisille täydellisesti selvänä, aivan silminnähtävänä, jotta heidän rupeaisi tekemään sitä mieli, eikä kukaan epäilisi sen mahdollisuutta eikä kelvollisuutta.
Vastustajaimme yhteiskunnallinen käsitys ei ole paljoa kohonnut siltä katsantokannalta, jonka tiede oli saavuttanut yhdeksännentoista vuosisadan alussa. Ainoa sosialismin laji, jota he voivat käsittää, on siis tuo äsken mainittu utopinen sosialismi, joka nojautuu samoihin perusteihin kuin hekin. Vastustajamme katsovat sosialistista yhteiskuntaa kapitalistiseksi liikeyritykseksi, osakeyhtiöksi, joka vain »perustetaan», ja he kieltäytyvät merkitsemästä osakkeita, ennenkuin perustajat Bebel, Singer ja kumpp., ovat tyydyttävästi todistaneet uuden yrityksen suunnitelman mahdollisuuden ja kannattavaisuuden.
Tämä käsityskanta lienee ollut oikeutettukin vielä yhdeksännentoista vuosisadan alussa. Mutta nykyjään ei sosialistinen yhteiskunta enää tarvitse näiden herrojen luottoa voidaksensa toteutua.
Kapitalistinen yhteiskunta on suorittanut tehtävänsä. Sen häviö on vain ajan kysymys. Lakkaamaton taloudellinen kehitys saattaa luonnonlain välttämättömyydellä kapitalistisen tuotantotavan vararikkoon. Uuden yhteiskuntamuodon luominen vallitsevan sijaan ei ole enää ainoastaan toivottava, vaan se on tullut välttämättömäksi.
Ja yhä lukuisammiksi sekä mahtavammiksi paisuvat omistamattomain työntekijäin joukot, joille vallitseva tuotantotapa on käynyt sietämättömäksi, joilla ei mullistuksessa ole mitään kadotettavana, mutta kaikki voitettavana, ja joiden täytyy luoda uusi, heidän etujensa mukainen yhteiskuntamuoto, elleivät tahdo joutua täydelliseen perikatoon, — ja samaan perikatoon heidän kanssansa koko yhteiskunta, jonka tärkeimmän aineksen he muodostavat.
Tämä ei ole haaveilua. Sosialidemokratian ajattelijat ovat sen kaiken todistaneet nykyisen tuotantotavan synnyttämillä päivänselvillä tosiasioilla. Nämä tosiasiat puhuvat vakuuttavampaa ja tehokkaampaa kieltä, kuin nerokkaimmat ja huolellisimmin laaditut tulevaisuudenvaltion kuvaukset. Tällaiset kuvaukset voivat parhaassa tapauksessakin ainoastaan osottaa, että sosialistinen yhteiskunta ei ole mahdoton, mutta ne eivät voi koskaan perinpohjin selittää yhteiskunnallista elämää kokonaisuudessaan, ja niihin jää aina aukkoja, joihin vastustajat voivat kohdistaa hyökkäyksensä. Mutta sitävastoin se, joka on todistettu välttämättömäksi., ei ole todistettu ainoastaan mahdolliseksi, vaan samalla myös ainoaksi mahdolliseksi. Jos sosialistinen yhteiskunta olisi mahdoton, niin olisi yleensä kaikki jatkuva taloudellinen kehityskin katkaistu. Nykyisen yhteiskunnan täytyisi siis lahoa samoin kuin roomalainen maailmanvaltio lähes kaksituhatta vuotta sitte, vaipuaksensa vihdoin raakalaistilaan.
Kapitalistinen sivistyskanta ei voi jäädä pysyväiseksi, vaan se joko edistyy sosialismiin tai taantuu raakalaisuuteen.
Tähän asianlaitaan katsoen on aivan tarpeetonta koettaa houkuttelevien suunnitelmien avulla saada vastustajiamme lahjoittamaan meille luottamuksensa. Kenelle eivät nykyisen tuotantotavan kouraantuntuvat tosiasiat kyllin selvästi osota sosialistisen yhteiskunnan välttämättömyyttä, häneen ei luonnollisesti vaikuta sellaisen tilan ylistys, jota ei vielä ole, jota hän ei voi koetella eikä käsittää.
Mutta »tulevaisuudenvaltion» järjestämissuunnitelman laatiminen ei ole nykyjään ainoastaan tarpeeton, vaan se on myöskin jo ristiriidassa tieteen nykyisen kehityskannan kanssa. Yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa ei ole tapahtunut ainoastaan suuria taloudellisia mullistuksia, vaan myöskin valtava henkinen mullistus. Tieto yhteiskunnallisen kehityksen syistä on suunnattomasti kasvanut. Jo yhdeksännentoista vuosisadan nelikymmenluvulla osottivat Marx ja Engels — ja siitä alkaen on jokainen yhteiskuntaopin edistysaskel vahvistanut tämän heidän väitteensä — että ihmiskunnan historiaa eivät lopullisesti määrää ihmisten aatteet, vaan taloudellinen kehitys, joka vastustamattomasti jatkuu määrättyjen lakien, ei ihmisten tahdon eikä mielijohdetten mukaan. Edellisissä luvuissa olemme nähneet, miten tämä kehitys tapahtuu, kuinka se luo uusia tuotantotapoja, jotka tekevät uudet yhteiskuntamuodot välttämättömiksi. Olemme myös nähneet, kuinka se synnyttää uusia tarpeita, jotka pakottavat ihmisiä ajattelemaan yhteiskunnallisia olojaan ja keksimään keinoja, joiden avulla yhteiskunta voidaan sovittaa uusien tuotantoehtojen mukaiseksi. Sillä tämä mukautuminen ei tapahdu itsestään; se tarvitsee ajattelevan ihmisjärjen, aatteiden välitystä. Ilman ajattelua, ilman aatteita ei kehitystä voi olla. Mutta aatteet ovat ainoastaan yhteiskunnallisen edistyksen välittäjiä. Kehityksen ensimäinen alku ei aiheudu niistä, kuten ennen luultiin ja kuten monet luulevat vieläkin, vaan se johtuu muuttuneista taloudellisista olosuhteista.
Ajattelijat, ja filosoofit eivät siis määrää yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa, vaan sen tekee taloudellinen edistys. Ajattelijat voivat kyllä tuntea tämän suunnan, jopa sitä tarkemmin, kuta syvemmin he käsittävät edellisen kehityksen, mutta he eivät voi sitä mielensä mukaan ohjata.
Mutta yhteiskunnallisen edistyksen suunnan tuntemisellakin on rajansa. Sillä inhimillisen yhteiskunnan toiminta on peräti monimutkaista, ja terävimmänkin ajattelijan on mahdotonta tutkia kaikkia sen eri puolia niin perusteellisesti, mitata kaikki siinä vaikuttavat voimat niin tarkasti, että hän voisi edeltäpäin varmasti tietää, mitkä yhteiskuntamuodot ovat näiden monien ristiinvaikuttavien voimain tuloksena.
Uusi yhteiskuntamuoto ei toteudu siten, että yksityiset erittäin tarkat ajattelijat laativat mahdollisimman parhaan rakennussuunnitelman, ja saavat vähitellen muut uskomaan tämän suunnitelman hyödyllisyyden, ryhtyäksensä sitte, kun ovat saaneet käsiinsä tarpeellisen vallan, mukavasti ja vaivatta rakentamaan ja järjestämään yhteiskuntarakennusta tämän suunnitelman mukaan.
Uusi yhteiskuntamuoto on tähän saakka aina ollut pitkien, vaihtelevain taistelujen tulos. Riistetyt luokat ovat taistelleet riistäjöitä vastaan; häviöön vaipuvat, vanhoilliset luokat kohoavia, kumouksellisia luokkia vastaan. Eri luokat kietoutuvat näissä taisteluissa mitä moninaisemmilla tavoilla toisiinsa, taistellakseen toisia, heitä vastustavia luokkia vastaan: riistettyjen leiriin kuulun väliin sekä vanhoillis- että kumouspuoluelaisia, kumouspuolueen leiriin riistäjiä ja riistettyjä. Yksityisten luokkienkin piirissä ilmestyy usein eri suuntia, riippuen yksityisten tai kokonaisten kerrosten erilaisista tiedoista, luonteesta ja elämän asemasta. Ja vihdoin on jokaisen yksityisen luokan voima aina hyvin vaihteleva; se nousee tai laskee aina sen mukaan, kuinka tarkat tiedot sillä on todellisista oloista, kuinka laaja ja luja sen organisatsioni, ja kuinka tärkeä se on taloudellisessa elämässä.
Vanhat, hauraiksi käyneet yhteiskunnalliset muodot hajoavat vähitellen näiden luokkien vaihtelevassa taistelussa ja uudet muodot tunkevat ne syrjään. Vanhan sijaan asetettu uusi ei suinkaan ole aina hetikohta ollut oikea: sehän edellyttäisi, että kumouksellisilla luokilla olisi ollut käytettävissä yksinvalta ja korkeimmat yhteiskunnalliset tiedot. Niin kauan kuin näin ei ollut, täytyi aina ilmestyä virheitä; uusi huomattiin usein joko kokonaan tai jossakin suhteessa melkein yhtä huonoksi, kuin voitettu vanha. Mutta kuta pakottavammaksi taloudellinen kehitys tuli, sitä selvemmäksi kävivät sen vaatimukset ja sitä voimakkaammin voivat kumoukselliset luokat ajaa lävitse välttämättömiä parannuksia. Ne kumouksellisten luokkain toimenpiteet, jotka olivat ristiriidassa taloudellisen kehityksen vaatimusten kanssa, raukesivat pian ja vaipuivat unhoon, mutta ne toimenpiteet, jotka olivat välttämättömiä, juurtuivat nopeasti, eivätkä vanhan puoltajat voineet niitä enää hävittää.
Tällä tavalla on jokainen uusi yhteiskuntajärjestys tähän saakka syntynyt, niinkutsutut kumouksenajat eroavat muista yhteiskunnallisen kehityksen ajanjaksoista vain siinä, että kehitys silloin tapahtuu paljoa nopeammin ja voimakkaammin kuin muulloin.
Näemme siis, että yhteiskuntamuodot syntyvät toisella tavalla kuin rakennukset. Edeltäpäin laaditut suunnitelmat eivät pidä näitä rakentaessa paikkaansa. Jos tästä tiedosta huolimatta nykyjään vielä tahdotaan laatia »positiivisia ehdotuksia» »tulevaisuudenvaltion» rakentamista varten, niin se on melkein yhtä hyödyllistä ja syvämielistä, kuin entisaikaan olisi ollut esim. tulevan sodan historian kirjoittaminen.
Kehityksen kulku ei suinkaan ole riippumaton yksityisistä henkilöistä. Jokainen, joka toimii yhteiskunnassa, vaikuttaa siihen enemmän tai vähemmän. Yksityiset henkilöt, jotka kohoovat paljoa ylemmäksi muita joko kykynsä tai yhteiskunnallisen asemansa kautta, voivat vaikuttaa kokonaisten valtioitten asiain juoksuun vuosikymmeniksi; toiset kehitystä edistäen esim. siten, että he esittävät uusia yhteiskunnallisia tietoja tai levittävät niitä kansan saataville, tai järjestävät kumouksellisia luokkia, kokoovat niiden voimia ja pitävät huolta niiden tarkoituksenmukaisesta käyttämisestä; toiset taasen kehitystä lamauttaen siten, että he kannattavat päinvastaisia pyrintöjä. Edelliset jouduttavat kehitystä ja vähentävät sen vaatimia kärsimyksiä ja uhreja; jälkimäiset taasen hidastuttavat sitä ja lisäävät sen tuottamia kärsimyksiä ja uhreja. Mutta ei kukaan: ei mahtavin itsevaltias eikä syvämietteisin ajattelija, voi tahtonsa mukaan määrätä kehityksen suuntaa eikä edeltäpäin sanoa, mihin muotoihin se pukeutuu.
Senpätähden onkin aivan naurettavaa, että meitä vaaditaan esittämään sen »tulevaisuudenvaltion» kuvaa, johon me pyrimme. Tämä vaatimus, jota ei vielä ole millekään muulle puolueelle esitetty, on niin naurettava, että olisi tarpeetonta tuhlata siihen näin paljon sanoja, ellei se kaikessa naurettavaisuudessaan olisi totisin vastaväite, minkä vastustajamme nykyjään meille esittävät. Muut heidän vastaväitteensä ovat vielä paljoa naurettavampia.
Ei ole koskaan vielä maailmanhistoriassa tapahtunut, että kumouksellinen puolue olisi voinut edes aavistaa, saati sitte ehdollisesti määrätä, mihin muotoihin se uusi yhteiskunta on pukeutuva, jota se tavoittelee. On jo ollut suuri voitto edistyksen asialle, jos se on voinut tuntea tähän yhteiskuntaan tähtäävät pyrinnöt, joten sen politinen toiminta on ollut itsetietoista, eikä vain vaistomaista. Enempää ei voida sosialidemokratialtakaan vaatia.
Mutta tähän saakka ei ole vielä koskaan ollut puoluetta, joka olisi niin syvällisesti tutkinut ja niin tarkasti käsittänyt aikansa yhteiskunnallisia pyrinnöitä kun sosialidemokratia.
Tämä ei ole sosialidemokratian ansio, vaan sen onni. Siitä saadaan kiittää sitä, että sosialidemokratia seisoo porvarillisen taloustieteen olkapäillä, joka taloustiede otti suorittaakseen ensimäiset tieteelliset yhteiskunnallista järjestystä ja oloja koskevat tutkimukset, ja jonka ansioksi on luettava, että ne kumoukselliset luokat, jotka mursivat feodalisen tuotantotavan, käsittivät paljoa itsetietoisemmin yhteiskunnallisen tehtävänsä ja kärsivät paljoa vähemmän pettymyksiä, kuin mikään kumouksellinen luokka ennen heitä. Mutta sosialidemokratian ajattelijat ovat yhä jatkaneet yhteiskunnallista järjestystä koskevaa tutkimusta ja ovat tunkeutuneet paljoa syvemmälle, kuin mikään porvarikunnallinen taloustieteilijä ennen heitä. Marxin teos »Pääomasta» muodostaa tunnustetusti nykyisen taloustieteen huipun, ja yhtä paljon etevämpi kuin tämä on Quesnay'n, Adam Smith'in ja Ricardon teoksia, yhtä paljon korkeammalla on sosialidemokratia tiedoissa ja tarkoitusperän selvyydessä niitä kumouksellisia luokkia, jotka esiintyivät viime vuosisadan lopussa ja tämän vuosisadan alussa. Vaikka sosialidemokratia kieltäytyykin esittämästä »tulevaisuudenvaltion» suunnitelmaa kunnioitetun yleisön suosiollisesti tarkasteltavaksi, niin ei porvarikuntaan kuuluvilla kirjailijoilla silti ole rahtuakaan aihetta pilkata sitä eikä päätellä sen nojalla, että me emme tiedä, mitä me tahdomme. Sosialidemokratia näkee tarkemmin tulevaisuuteen, kuin nykyisen yhteiskuntajärjestelmän tienraivaajat, taloustieteilijät ja valistuksenharrastajat aikoinaan voivat nähdä.
Olemme sanoneet, että ajattelija kyllä voi tuntea aikansa taloudellisen kehityksen pyrinnöt, mutta hänen on mahdotonta ennakolta nähdä niitä muotoja, joihin kehitys tulee pukeutumaan. Silmäys nykyisiin oloihin todistaa tämän väitteen pätevyyden. Kapitalistisen tuotantotavan pyrinnöt ovat samat kaikissa maissa, joissa se vallitsee; ja kuinka tykkänään erilaiset ovat siitä huolimatta erityisten kapitalististen maitten valtiolliset ja yhteiskunnalliset muodot, kuinka toisenlaiset Englannissa kuin Ranskassa, toisenlaiset Ranskassa kuin Saksassa ja kuinka peräti erilaiset näissä maissa Amerikaan verraten. Vallitsevan tuotantotavan synnyttämän työväenliikkeen historialliset pyrinnöt ovat myöskin kaikkialla samat, mutta ne muodot, joihin tämä liike pukeutuu, ovat joka maassa erilaiset.
Kapitalistisen tuotantotavan pyrinnöt tunnetaan nykyjään tarkalleen. Mutta siitä huolimatta ei kuitenkaan kukaan voi sanoa, mihin muotoihin tämä tuotantotapa on pukeutunut 10, 20 tai 30 vuoden perästä — edellyttäen että se pysyy voimassa niin kauan. Mutta meitä vaaditaan esittämään niitä yhteiskunnallisia muotoja, jotka ilmestyvät vasta nykyjään vallitsevan tuotantotavan jälkeen!
Vaikka siis torjummekin sen vaatimuksen, että meidän pitäisi esittää »tulevaisuudenvaltion» suunnitelma ja toimintaohjeet sen saavuttamiseksi, niin emme sillä tarkoita, että pidämme ylipäänsä kaikkea sosialistista yhteiskuntaa koskevaa ajattelemista hyödyttömänä tai suorastaan vahingollisena. Tämä olisi hyvän hylkäämistä huonon kanssa. Ainoastaan positiivisten ehdotusten laatiminen sosialistisen yhteiskunnan valmistamista ja järjestämistä varten on hyödytöntä, jopa vahingollistakin. Määrättyjä yhteiskunnallisten olojen muodostamista tarkoittavia ehdotuksia voidaan tehdä ainoastaan sellaisia aloja varten, jotka ajallisesti ja paikallisesti täysin tunnetaan ja vallitaan. Sosialidemokratia voi siis tehdä positiivisia ehdotuksia ainoastaan nykyjään vallitsevaa, mutta ei tulevaa yhteiskuntaa varten. Tulevaa yhteiskuntaa tarkoittavat ehdotukset eivät voi perustua tosiasioihin, vaan ainoastaan ajateltuihin edellytyksiin ja ne ovat siis haaveiluja, unelmia, jotka parhaissa tapauksissa jäävät vaikutuksetta. Mutta jos niiden luoja on kyllin kyvykäs ja toimintavoimainen vaikuttamaan mieliin, niin silloin tämä vaikutus vain vie harhaan ja tuhlaa voimia.
Näihin hyljättäviin haaveiluihin ei kuitenkaan pidä sekoittaa niitä tutkimusyrityksiä, jotka koettavat saada selville mihinkä suuntaan taloudellinen kehitys pyrkii jatkumaan, kun se on siirtynyt kapitalistiselta pohjalta sosialistiselle. Silloin ei olekkaan kysymyksessä »ruokalistojen keksiminen tulevaisuuden keittiöitä varten», vaan niiden tulosten tieteellinen käsitteleminen, joita määrättyjen tosiasiain tutkiminen on tuonut esiin. Tämänlaatuiset tutkimukset eivät suinkaan ole hyödyttömiä, sillä kuta selvemmin näemme tulevaisuuteen, sitä tarkoituksenmukaisemmin käytämme voimamme nykyisyydessä. Sosialidemokratian kyvykkäimmät ajattelijat ovat suorittaneet sellaisia tutkimuksia. Marx'in ja Engels'in teoksissa tapaamme paljon niiden tuloksia. Bebel on esittänyt tämäntapaiset tutkimuksensa yhtäjaksoisesti kirjassaan »Die Frau und der Sozialismus» (Nainen ja sosialismi).
Samanlaista työtä on jokainenkin ajatteleva sosialisti tehnyt hiljaisuudessa itsekseen, sillä jokainen, jolla on korkea päämäärä, tuntee myöskin tarvetta saada selville ne asianhaarat, joiden vallitessa ne voidaan saavuttaa. Täten on syntynyt ja esitetty mitä moninaisimpia katsantokatoja, riippuen erilaisesta taloudellisesta tietomäärästä, asemasta, luonteesta, mielikuvituksesta sekä tutustumisesta toisiin ei-kapitalistisiin, varsinkin kommunistisiin yhteiskuntamuotoihin. Mutta nämä eroavaisuudet ja ristiriitaisuudet eivät laisinkaan häiritse sosialidemokratian yhtenäisyyttä eikä kokonaisuutta. Olkoonpa se kuva, jonka meidän päämäärämme luo eri silmiin, kuinka erilainen tahansa, se ei tee mitään, kunhan vain suunta, jossa sitä katsotaan, on sama ja oikea. Siitä kaikki riippuu.
Tähän voisimmekin lopettaa tämän luvun, sillä sosialidemokratian puitteissa esiintyvillä eri katsantokannoilla »tulevaisuudenvaltiosta» ei ole mitään tekemistä kysymyksen kanssa, mitä sosialidemokratit tahtovat. Me tahdomme, että valtio muutetaan ainoastaan omia tarpeitansa varten työskenteleväksi taloudelliseksi yhdyskunnaksi. Tästä ei ole mitään erimielisyyttä sosialidemokratein kesken. Ei suinkaan ole tarpeetonta ajatella, kuinka tämä yhdyskunta kehittyy ja mitä taipumuksia siinä ilmestyy, mutta tämän ajattelun tulokset ovat jokaisen yksityisasia. Se ei ole eikä sen tarvitsekkaan olla puolueasia, koska se ei välittömästi vaikuta puoluetoimintaan.
Mutta nuo osaksi utopisesta sosialismista lainatut ja osaksi tietämättömäin tai ilkeämielisten kirjailijain keksimät monet väärät mielipiteet siitä, miten sosialidemokratit tahtovat järjestää »tulevaisuudenvaltionsa», ovat niin laajalle levenneet, että näyttäisi välttelemiseltä, ellemme tässä torjuisi ainakin muutamia niistä, vaikkapa jokainen ajatteleva jo ylläsanotustakin käsittänee kyllin selvästi mielipiteemme »tulevaisuudenvaltiosta». Tahdomme siis osottaa muutamilla esimerkeillä, minkälaisiksi taloudellisen kehityksen suunnat luultavasti muodostuvat sosialistisessa yhdyskunnassa.
Mitä laajimmalle levinnyt sosialidemokratiaa vastaan kohdistettu syytös on se, että he tahtovat poistaa perheen. Olemme jo toisessa luvussa (siv. 57) puhuneet siitä ja voimme tässä siis käsitellä sitä vain lyhyesti.
Perheen »hävittämistä», sen laissa määrättyä poistamista ja väkivaltaista hajoittamista ei kukaan puolueessa ajattele. Ainoastaan törkein vääristely voi syyttää sitä tästä, ja ainoastaan narri voi luulotella, että perhemuotoa voitaisiin luoda tai poistaa lainsäädännöllä.
Yhteistuotannon luonto ei suinkaan ole ristiriidassa nykyisen perheen kanssa. Sosialistisen yhteiskunnan käytäntöön saattaminen ei siis vaadi nykyisen perhemuodon hävittämistä.
Perheen hajoaminen ei johdu yhteisen tuotannon luonnosta, vaan taloudellisesta kehityksestä. Ylläviitatussa kappaleessa olemme jo nähneet, millä tavalla perhe nykyjään hajoaa, millä tavalla mies, vaimo ja lapset riistetään toisistaan, millä tavalla aviottomuus ja prostitutsioni saadaan joukko-ilmiöiksi.
Sosialistinen yhteiskunta ei estä taloudellista kehitystä; se päinvastoin antaa sille uutta vauhtia. Jatkuva kehitys muuttaa siis silloin kuten nytkin yhden taloustoimen toisensa jälkeen erityisten teollisuusliiketten harjoittamiksi toimiksi ja tekee naisesta suurliiketten työntekijän, sen sijaan kuin hän on tähän saakka työskennellyt yksityistaloudessa. Mutta tämä siirtyminen ei silloin enää ole muutto taloudenpito-orjuudesta palkka-orjuuteen; se ei silloin enää sysää naista perheen suojelevasta piiristä köyhälistön suojattomimpiin ja turvattomimpiin kerroksiin. Yhdyskunnallisessa suurliikkeessä suorittamansa työn kautta tulee nainen samaan taloudelliseen asemaan ja saa saman osan yhteistuotannosta kuin mieskin. Hänestä tulee miehen vapaa toveri, joka ei ole vapautettu ainoastaan talousorjuudesta, vaan kapitaalinkin orjuudesta. Halliten itseään yhtä vapaasti kuin mieskin tulee hän hävittämään kaikenlaisen niinhyvin lakien suojeleman kuin laittomankin prostitutsionin ja kohottamaan yhtähyvin miestä kuin naistakin velvoittavan yksiavioisuuden ensi kerran maailmanhistoriassa todelliseksi eikä ainoastaan paperilla olevaksi järjestykseksi.
Tämä ei ole utopinen haave, vaan varmoihin tosiasioihin nojautuva tieteellinen vakaumus. Joka sen tahtoo kumota, hänen täytyy osottaa sen edellytykset olemattomiksi. Kun tämä ei ole vielä tähän saakka onnistunut, niin ei niille herroille ja naisille, jotka eivät tahdo tietää mitään tästä kehityksestä, jää muuta »kumoamiskeinoa», kuin että he pukeutuvat siveellisyyden sotisopaan ja koettavat valheiden ja väärennysten avulla saada siveellisyytensä mahdollisimman edulliseen valoon, vaikkeivät he tällä voikkaan minuutiksikaan pysähdyttää välttämätöntä kehityksen kulkua.
Varmana pysyy, ettei sosialidemokratia eikä sosialistinen tuotanto aiheuta muinaisaikaisen perhemuodon häviötä, vaan sen tekee jo vuosikymmeniä sitte silmiemme edessä jatkunut taloudellinen kehitys. Sosialistinen yhteiskunta ei tahdo eikä voikkaan sitä pidättää, mutta se riistää kehityksen seurauksilta kaikki ne tuskalliset ja alentavat puolet, jotka kapitalistisessa yhteiskunnassa ovat sen välttämättömiä seuralaisia. Ja sen sijaan kuin kapitalistinen yhteiskunta irroittaa kaikki perhesiteet, saa häviöön kaiken säännöksellisen avion, sen sijaan häviää nykyinen perhemuoto sosialistisessa yhteiskunnassa ainoastaan siinä määrässä, kuin korkeampi muoto tunkee sen syrjään.
Tämän verran on totta väitteessä, että sosialidemokratia tahtoo hävittää avioliiton ja perheen.
Vastustajamme, jotka tietävät paremmin kuin me itse, mitä me tahdomme, ja voivat kuvata »tulevaisuudenvaltion» paljoa varmemmin kuin me, ovat keksineet senkin, että sosialidemokratia ei voi muulla tavalla tulla valtaan, kuin siten, että se riistää käsityöläisiltä ja talonpojilta heidän omaisuutensa, anastaa heiltä ilman korvausta kaikki, ei ainoastaan talot ja tilukset, vaan myöskin välttämättömän irtaimiston ja — talletetut säästöt. Luulotellun väkivaltaisen perhesidetten katkomisen ohella on tämä yksi vastustajaimme tärkeimpiä valtteja.
Tämän johdosta on huomautettava, ettei sosialistisen yhteiskunnan luonto suinkaan millään tavalla vaadi tällaista anastamista.
Sosialidemokratinen ohjelma ei puhu anastamisesta mitään. Tätä ei ole aiheuttanut pelko, että se vaikuttaisi vastenmielisesti, vaan aivan yksinkertaisesti se, ettei siitä voi varmasti mitään sanoa. Ainoastaan sen voi varmasti sanoa, että taloudellinen kehitys vaatii suurliikkeet välttämättömästi yhteiskunnalliseksi ja yhteiskunnan hoitamaksi on omaisuudeksi. Miten tämä muutos tapahtuu, onko tuo välttämätön haltuunottaminen anastamista vai lunastamista, tapahtuuko se väkivaltaisesti vai rauhallisesti, ne kaikki ovat kysymyksiä, joihin ei kukaan ihminen voi vastata. Menneisyyteen vetoaminenkin auttaa tässä peräti vähän. Muutos voi tapahtua monella eri tavalla, kuten läänitystaakankin poistaminen on käynyt eri maissa aivan eri tavalla. Muutoksen laatu riippuu yleisestä asemasta, jonka alaisena se tapahtuu, jokaisen siihen vaikuttavan luokan voimasta ja tiedosta, j. n. e., riippuen siis tykkänään sellaisista seikoista, joita ei ennakolta voi laskea. Odottamaton suorittaa historiallisessa kehityksessä tärkeimmän osan.
Sosialidemokratit luonnollisesti toivovat, että tämä välttämättömäksi käynyt suurliiketten siirtyminen yhteiskunnan huostaan tapahtuisi niin tuskattomasti kuin suinkin, rauhallisesti ja molemminpuolisesta suostumuksesta. Mutta meidän toiveemme eivät voi määrätä historiallista kehitystä enemmän kuin vastustajaimmekaan.
Missään tapauksessa ei voida sanoa sosialidemokratisen ohjelman toteuttamisen aina vaativan, että se omaisuus, joka on välttämättömästi otettava yhteiskunnan huostaan, anastettaisiin ilman korvausta.
Mutta sensijaan voidaan varmasti sanoa, että taloudellinen kehitys välttämättömästi vaatii ainoastaan osan nykyisestä omaisuudesta yhteiskunnan huostaan. Se vaatii ainoastaan tuotannonvälikappaleiden yhteisomistusta. Persoonallisen kulutuksen välikappaleiden yksityisomistus ei silti vie millään tavalla loukatuksi. Tämä ei koske yksistään elantotarpeita, huonekaluja y. m. s. Muistakaamme, mitä edellä on samottu säästöpankeista. Ne saattavat ei-kapitalististen luokkain omaisuuden kapitalistien käytettäväksi. Jokainen pieni talletus on yksinään liian vähäpätöinen kapitalistiseen liikkeeseen. Vasta yhdistettyinä ne kykenevät täyttämään pääoman tehtäviä. Samassa määrässä kuin kapitalistiset liikkeet tulevat yhteiskunnan omiksi, samassa määrässä vähenee talletuksien korkoatuottava sijoittamismahdollisuus. Säästöt eivät voi enää olla pääomaa, vaan tulevat ainoastaan korottomiksi aarteiksi, kulutusrahastoiksi. Mutta tämä on kuitenkin aivan toista, kuin säästövarojen anastaminen.
Eikä tällainen anastaminen ole ainoastaan taloudelliselta kannalta tarpeeton, vaan se on myöskin poliitiselta kannalta sangen epätodenmukainen. Sillä pienet säästöönpanothan ovat suureksi osaksi riistettyjen luokkain omaisuutta, siis niiden, joiden voima yksin voi tuoda sosialismin yhteiskuntaan. Ainoastaan se, joka pitää näitä luokkia arvostelukyvyttöminä, voi uskoa, että he saadaksensa tuotannonvälineet haltuunsa, alkaisivat ryöstää itseltään hätäpäivien varalle kootut roponsa.
Mutta sosialistisen tuotannon käytäntöönottaminen ei jätä ainoastaan kulutusvälikappaleita rauhaan. Se ei myöskään vaadi kaikkien tuotannonvälineiden omistajain omaisuutta yhteiseksi.
Sosialistinen yhteiskunta tekee suurliikkeet välttämättömiksi. Yhteistuotanto vaatii tuotannonvälineiden yhteisomistusta. Mutta samoin kuin tuotannonvälineiden yksityisomistus on ristiriidassa suurliikkeissä harjoitettavan yhteistyön kanssa, samoin on yhteisöjen eli yhteiskunnan omistamat tuotannonvälikappaleet ristiriidassa pikkutuotannon kanssa.
Tämä vaatii, kuten olemme nähneet, että tuotannonvälineet ovat yksityisomaisuutta. Tämän yksityisomistuksen poistaminen pikkuliikkeissä olisi sitä tarkoituksettomampaa, kuin sosialismin pyrintönä on saada työntekijät tarpeellisten tuotannonvälineiden omistajiksi. Tuotannonvälikappaleiden ottaminen yhteiskunnan huostaan merkitsisi siis pikkuliikkeessä sitä, että ne otettaisiin nykyisiltä omistajilta — ja annettaisi heille takaisin, joka olisi järjetön toimenpide.
Yhteiskunnan muutos sosialistiseksi ei siis suinkaan vaadi, että pikkukäsityöläisten ja pikkutilallisten tuotannonvälineet otetaan yhteisomaisuudeksi. Tämä muutos ei ainoastaan jätä heidän omaisuuttansa rauhaan, vaan se tuottaa heille määrättyjä etujakin. Sillä kun sosialistinen yhteiskunta pyrkii asettamaan nykyisen tavarantuotannon sijaan suorastaan jäsentensä tarpeiden tyydyttämistä tarkoittavan tuotannon, kuten olemme nähneet, niin täytyy sen pyrkiä myöskin siihen, että kaikki suoritukset yhteiskunnalle, verot tai mahdolliset korot yhteiskunnan omaisuudeksi tulleista hypoteekeista, mikäli näitä ei ole lakkautettu, voidaan maksaa luonnossa — viljalla, viinillä, karjalla j. n. e. — sen sijaan kuin ne nyt ovat suoritettavat rahana. Tämä on sanomaton helpotus talonpojille. He pyrkivät nykyjään jo siihen. Mutta sitä on mahdoton saavuttaa tavarantuotannon vallitessa. Ainoastaan sosialistinen yhteiskunta voi sen toteuttaa ja poistaa siten yhden pääsyyn talonpoikaisviljelyksen häviöön.
Kapitalistit ne ovat, jotka itse asiassa riistävät talonpoikain ja käsityöläisten omaisuuden, kuten olemme nähneet. Sosialistinen yhteiskunta lopettaa tämän riistämisen.
Sosialismi ei estä taloudellista kehitystä. Päinvastoin ainoastaan se voi tehdä jatkuvan edistyksen mahdolliseksi määrätyltä asteelta alkaen. Suurtuotanto kehittyy sosialistisessa yhteiskunnassa kehittymistään samoin kuin nykyisessäkin ja hävittää vähitellen pikkutuotannon. Mutta tässäkin toteutuu, mitä olemme sanoneet perheestä ja avioliitosta. Kehityksen suunta pysyy samana, mutta sosialismi sallii kehityksen etujen tulla kaikkien hyväksi ja poistaa siten kaikki ne julmat ja tuskalliset ilmiöt, jotka seuraavat kehityksen kulkua nykyisessä yhteiskunnassa.
Jos pikkutuotannon alalla työskentelevä talonpoika tai käsityöläinen siirtyy nykyisten olojen vallitessa suurtuotannon työntekijäksi, niin hän muuttuu samalla omistavasta proletaariksi. Mutta sosialistisessa yhteiskunnassa sitävastoin tulee yhteisliikkeen työhön muuttava talonpoika tai käsityöläinen samalla osalliseksi kaikista suurtuotannon eduista; hänen asemansa paranee huomattavassa määrässä, eikä hänen siirtymisensä pikkutuotannon alalta suurtuotannon alalle ole enää omistavan muuttumista proletaariksi, vaan pikemmin vähävaraisen kohoamista varakkaammaksi.
Pikkutuotanto on auttamattomasti joutuva häviöön. Mutta ainoastaan sosialidemokratia voi saattaa talonpojat ja käsityöläiset kokonaisuudessaan suurtuotannon työntekijöiksi ilman, että heidän tarvitsee vajota köyhälistöön. Välttämättömäksi tullut talonpoikaisviljelyksen ja käsityöläisyyden häviö voi ainoastaan sosialistisessa yhteiskunnassa toteutua sillä tavalla, että talonpoikain ja käsityöläisten asema paranee.
Taloudellisen kehityksen kiihottimena ei ole silloin enää kilpailu, joka heittää hylyksi takapajulla olevat liikkeet ja saattaa niiden omistajat puille paljaille, vaan se vetovoima, joka kehittyneimmillä liikkeillä ja liikemuodoilla on takapajulla olevain liiketten työntekijöihin.
Tämänlaatuinen kehitys ei ole ainoastaan kivutonta, vaan paljoa nopeampaakin, kuin kilpailun aiheuttama. Nykyjään, kun ei uusia, parempia tuotantomuotoja voida ottaa käytäntöön, ellei samalla riistetä takapajulla olevain liiketten omistajien omaisuutta ja saateta suuria työttömiksi joutuvia työntekijäjoukkoja puutteeseen ja kurjuuteen, kohtaa itsepintainen vastustus jokaista taloudellista edistysaskelta. Olemme nähneet, kuinka sitkeästi tavarantuottajat vielä usein pitävät kiinni vanhentuneimmistakin tuotannonmuodoistaja kuinka epätoivoisesti he puolustavat niitä niin kauan kuin heillä on rahtunenkin voimaa jäljellä. Ei ole vielä koskaan ollut niin kumouksellista tuotantotapaa kuin nykyinen, eikä ole tuotantotapa vielä koskaan vuosisadan kuluessa saanut aikaan niin valtavia mullistuksia kaiken inhimillisen toiminnan kaikilla aloilla; ja kuinka paljon onkaan siitä huolimatta vielä jäljellä vanhentuneiden, entisaikaisten tuotantomuotojen raunioita!
Mutta jahka poistuu se pelko, että itsenäisen liikkeen hylkääminen viskaa hylkääjänsä köyhälistöön, jahka ne edut, joita yhteiskunnallinen suurtuotanto tuottaa kaikille eri aloilla toimiville osallisillensa, astuvat voimaan, jahka jokainen pääsee nauttimaan näitä etuja, niin silloin enää ainoastaan narrit koettavat säilyttää vanhentuneita liikemuotoja.
Mitä kapitalistinen suurteollisuus ei ole saanut aika vuosisadassa, sen suorittaa sosialistinen suurtuotanto ennen pitkää: se sulattaa itseensä takapajulla olevan pikkutuotannon. Ja tämän se saa aikaan ilman pikkuliiketten omistajain ja työntekijäin häviötä, ainoastaan edullisemman liikemuodon vetovoiman kautta.
Missä talonpoikaistuotanto ei ole vielä tavarantuotantoa, vaan tarkoittaa etupäässä omia tarpeita, siellä talonpoikaisviljelys ehkä jatkuu vielä jonkun aikaa sosialistisessakin yhteiskunnassa. Mutta lopulta näissäkin piireissä opitaan käsittämään yhteiskunnallisen suurtuotannon edut.
Pikkuviljelyksen muuttumista suurviljelykseksi jouduttaa ja helpottaa kaupunkien ja maaseudun välisten vastakohtain jatkuva häviäminen, joka johtuu siitä, että teollisuuslaitoksia koetetaan sijoittaa maaseudulle, kuten sosialistisen yhteiskunnan luonne vaati. Tässä meidän täytyy valitettavasti tyytyä ainoastaan tähän viittaukseen, koska pitempi esittely veisi meidät liian kauaksi aineestamme.
Tahdomme tarkastaa vielä yhtä »tulevaisuudenvaltiota» koskevaa kysymystä, joka näyttää olevan kaikista tärkein. Ensimäinen kysymys, jonka syrjäinen lausuu sosialistille, on säännöllisesti tämä: »Kuinka te aijotte jakaa rikkautenne? Saako jokainen yhtäpaljon ja jokainen samaa?»
Se jakaminen! Se on poroporvarien loukkauskivenä. Jakamiseen loppuu kaikki heidän käsityksensä sosialismista.
Ei ole kauan siitä, kun Saksassa sivistyneimmätkin vielä otaksuivat, että kommunistit tahtoivat jakaa kansan kesken tasan kaikki valtakunnassa olevat rikkaudet.
Ei voi syyttää yksistään vastustajiemme ilkeyttä siitä, että tämä katsantokanta on kaikista sosialidemokratian puolelta tehdyistä vastalauseista huolimatta niin sitkeästi pitänyt puoliaan, vaan sen syynä on myöskin ja ehkäpä suurimmaksi osaksi vastustajamme kykenemättömyys käsittää suurteollisuuden kehityksen synnyttämiä oloja. Heidän henkinen näköpiirinsä ei vieläkään ulotu pikkuteollisuutta vastaavia käsitteitä ulommaksi. Ja pikkuteollisuuden kannalta onkin jakaminen ainoa mahdollinen eräänlaisen sosialismin muoto. Jakaminen onkin todella sangen likellä pikkuporvareita ja talonpoikia. Sen jälkeen kuin tavarantuotanto syntyi vanhaan aikaan, on lukemattomia kertoja tapahtunut, että kun muutamat perheet — kauppiaat tai suurtilalliset — olivat koonneet suuria rikkauksia ja saaneet talonpojat ja käsityöläiset riippuvaiseen ja hädänalaiseen asemaan, niin nämä koettivat pelastaa itsensä siten, että ajoivat rikkaat pois ja jakoivat heidän omaisuutensa. Vielä sata vuotta sitte Ranskan vallankumouksessa, joka pani niin suuren painon yksityiselle omistusoikeudelle, jakoivat käsityöläiset ja talonpojat — esim. kirkon omaisuuden. Jakaminen on pikkutuotannon, »konservatiivien», »valtiota säilyttäväin» kansankerrosten sosialismia, mutta se ei ole suurteollisuuden köyhälistön sosialismia.
Paljon aikaa on tarvittu, mutta vihdoin on saatu tungetuksi Saksan kansan aivokoppaan se tieto, etteivät sosialidemokratit tahdo jakaa, vaan tavottelevat päinvastoin jakamisen vastakohtaa, tahtovat yhdistää nykyjään useille omistajille jakautuneet tuotannonvälineet yhteiskunnan käsiin.
Mutta tämä vakaumus ei poista jakamiskysymystä maailmasta. Jos tuotannonvälikappaleet kuuluvat yhteiskunnalle, niin lankeaa sille luonnollisesti näiden tuotannonvälineiden avulla valmistettujen tuotteiden käyttöoikeuskin. Millä tavalla se jakaa nämä jäsenillensä? Tasa-arvoisuudenko vai jokaisen suorittaman työn perustuksella? Ja onko viimemainitussa tapauksessa sama palkka kaikesta työstä, huolimatta siitä, onko se mieleistä vai vastenmielistä, vaikeaa vai helppoa, vaatiiko se esitietoja vai eikö?
Näihin kysymyksiin vastaaminen näyttää olevan sosialismin ydinkohta. Eivät ainoastaan vastustajamme ratsasta niillä innokkaasti, vaan aikaisemmat sosialistitkin ovat kiinnittäneet mitä suurinta huomiota tähän jakamiskysymykseen. Fourierista Weitlingiin ja tästä Bellamyyn saakka jatkuu yhtämittaisessa sarjassa mitä monenlaisimpia ratkaisukokeita, jotka usein osottavat ihmeteltävää tarkkanäköisyyttä. »Positiivisista ehdotuksista» ei ole puutetta, ja useat niistä ovat yhtä yksinkertaisia kuin käytännöllisiäkin.
Kysymys ei kuitenkaan ole läheskään niin tärkeä, kuin usein on luultu.
Aikaisemmin pidettiin tuotteiden jakoa tavallisesti tuotannosta tykkänään riippumattomana asiana. Ja kun kapitalistisen tuotantotavan ristiriidat ja epäkohdat ensiksi esiintyivät sille omituisessa tuotteiden jakotavassa, niin oli aivan luonnollista, että riistetyt ja heidän ystävänsä pitivät »väärää» tuotteidenjakoa kaiken pahan alkuna.
He otaksuivat luonnollisesti, meidän vuosisatamme alussa vallinneen katsantokannan mukaan, että tämä jako oli vallitsevien aatteiden, oikeuskäsitteiden seuraus. Jos mieli poistaa tuo kohtuuton jako, oli siis ensiksikin keksittävä parempi ja oikeampi, ja saatava maailma vakuutetuksi tämän eduista. Oikea jako ei voinut olla mikään muu, kuin vallitsevan jakotavan vastakohta. Nykyjään vallitsee mitä jyrkin eri-arvoisuus, tasa-arvoisuuden täytyy siis eräiden mielestä olla jakamisen perustuksena. Nykyjään elää tyhjäntoimittaja rikkaudessa, mutta työntekijä kuolee nälkään, sen tähden huusivat toiset: Jokaiselle sen mukaan, mitä hän on tehnyt (tai uudemmassa muodossa: Jokaiselle työnsä tulokset). Mutta niin toista kun toistakin näitä ohjeita vastaan heräsi epäilystä, ja siten syntyi kolmas: Jokaiselle tarpeittensa mukaan.
Sittemmin ovat sosialistit tulleet käsittämään, että tuotteiden jakoa yhteiskunnassa ei määrää siinä vallitsevat oikeuskäsitteet eikä oikeusohjeet, vaan siinä vallitseva tuotantotapa. Maanomistajan, kapitalistin ja palkkatyömiehen osuuden kokonaistuotannosta määrää nykyisessä yhteiskunnassa se osa, mikä maalla, kapitaalilla ja työvoimilla on suoritettavama nykyisessä tuotannossa. Tuotteiden jako sosialistisessa yhteiskunnassa ei luonnollisesti tapahdu sokeasti vaikuttavien lakien mukaan, jotka astuvat voimaan ilman, että osalliset niitä ovat täysin tajunneetkaan. Samoin kuin tuotanto ja palkat ovat nykyisessä suuressa teollisuusliikkeessä tarkkaan ajatellen ja suunnitelmanmukaisesti järjestetyt, samoin täytyy myös olla laita sosialistisessa yhteiskunnassa, joka onkin vain yksi ainoa, jättiläismäinen teollisuusliike. Osalliset itse laativat ne säännöt, joiden mukaan tuotteet ovat jaettavat. Mutta heidän mielivallastaan ei riipu, minkälaisia sääntöjä he säätävät; niitä ei voi laatia mielivaltaisesti tämän tai tuon »periaatteen» mukaan, vaan sen määräävät yhteiskunnassa vallitsevat todelliset suhteet, ennen kaikkea tuotantosuhteet.
Niinpä esim. kulloinkin vallitseva työn tuottavaisuus vaikuttaa mitä suurimmassa määrässä työn tulosten jakamistapaan. Voidaan kuvitella, että tieteen käyttäminen teollisuuden palveluksessa kohottaa joskus työn tuottavaisuuden niin korkealle, että ihmiset saavat yllinkyllin kaikkea, mitä he tarvitsevat. Silloin toteutuisi ohje: »Jokaiselle tarpeittensa mukaan», aivan vaivatta, melkein itsekseen. Mutta syvinkään vakuutus tämän ohjeen oikeudesta ei voisi saada sitä toteutetuksi, jos työn tuottavaisuus olisi niin vähäinen, ettei voitaisi ilman kohtuutonta työnkulutusta valmistaa enemmän, kuin mitä välttämättömästi tarvitaan.
Ohje »jokaiselle työnsä tulokset» jättää kaikissa tapauksissa huomioonottamatta tuotannon tarpeet. Sillä ollaksensa järjellinen täytyy tämän vaatimuksen sisältää, että kulloinkin saavutettu yhteistyön tulos jaetaan kokonaisuudessaan sosialistisen yhteisön jäsenille. Tämä katsantokanta liikkuu nykyisen yksityisomistuksen aatepiirissä samoin kuin tuo suurta jakoa tarkoittava, jolla sosialismin muka pitäisi alkaa hallituksensa. Kaikkien tuotteiden vuosi vuodelta jatkuva jakaminen synnyttäisi vähitellen tuotannonvälineiden yksinomistuksen.
Sosialistisen tuotannon luonnosta johtuu välttämättömästi, että kulloinkin saavutetusta työn tuloksesta tulee ainoastaan osa jaettavaksi. Kaikki ne tuotteet, jotka ovat määrätyt tuotannon kehittämiseen ja laajentamiseen, eivät luonnollisesti tule jaettaviksi. Samoin eivät myöskään ne tuotteet, jotka ovat määrätyt yhteisesti käytettäviksi, siis julkisten kasvatus-, opetus-, terveys-, virkistys- ja huvittelulaitosten sekä muiden sentapaisten perustamiseen, ylläpitoon tai laajentamiseen.
Tällaisten laitosten luku ja koko on jo nykyisessäkin yhteiskunnassa alituisesti kasvamassa, suuret liikkeet tunkevat tälläkin alalla syrjään pienemmät — tässä varsinkin perheen. Sosialistisessa yhteiskunnassa ei tätä kehitystä luonnollisesti estetä, vaan edistetään.
Niiden tuotteiden määrä, jotka voivat tulla yksityisesti kulutettavaksi, yksityisomaisuudeksi, on siis sosialistisessa yhteiskunnassa kokonaistuotannon määrään nähden suhteellisesti paljoa pienempi, kuin nykyisessä yhteiskunnassa, jossa lähes kaikki tuotteet ovat tavaraa, yksityisomaisuutta. Sosialistisessa yhteiskunnassa eivät läheskään kaikki tuotteet joudu jaettaviksi, kuten nykyisessä, vaan ainoastaan jälelle jäänyt osa niistä.
Mutta sosialistinen yhteiskunta ei voi käyttää tätäkään jäännöstä ihan mielensä mukaan; sitäkin jaettaessa ovat tuotannon edistämistarpeet määräävinä. Ja kun tuotanto on alituisten parannusten ja kehitysten alainen, tulee tuotteidenjaon muoto ja laatu sosialistisessa yhteiskunnassa jo tästäkin syystä monien muutosten alaiseksi.
On turhaa haaveilua luulla, että olisi säädettävä erityinen jakamisjärjestelmä, joka sitte olisi aina jako-ohjeena. Sosialistinen yhteiskunta ei tee tälläkään paremmin kuin millään muullakaan alalla äkkinäisiä hyppäyksiä, vaan liittyy edellä vallinneisiin oloihin. Tuotteiden jako sosialistisessa yhteiskunnassa voinee aluksi tapahtua siinä muodossa, joka on nykyjään vallitsevan palkkamuodon kehittyneempi aste. Tästä sen täytyy alkaa. Ja samoin kuin työpalkan muodot eivät vaihtele ainoastaan ajan mukaan, vaan myöskin ovat samaan aikaan erilaiset eri työaloilla ja eri seuduilla, samoin voi sosialistisessakin yhteiskunnassa esiintyä mitä monenlaisimpia tuotteidenjakomuotoja toistensa rinnalla, riippuen asukkaissa säilyneistä erilaisista historiallisista traditsioneista ja tottumuksista sekä tuotannon vaihtelevista tarpeista.
Sosialistista yhteiskuntaa ei pidä ajatella kaavamaiseksi eikä yksitoikkoiseksi. Se on täydellisesti kehityksen alainen, täynnä tuota vaihtelevaa muotojen rikkautta, joka välttämättömästi johtuu lisääntyvästä työnjaosta, maailmanliikkeen kehityksestä ja tieteen sekä taiteen vallitsevasta asemasta yhteiskunnassa.
»Jakamisen» ohella on »yhdenvertaisuus» tuottanut vastustajillemme pahinta päänvaivaa. »Sosialidemokratit», sanovat he, »tahtovat, että jokainen saa yhtä suuren osan kokonaistuloksesta. Ahkera siis saa yhtä paljon kuin laiska; raskas ja vastenmielinen työ palkitaan samoin kuin helppo ja miellyttävä; yksinkertainen toimi samoin kuin taiteellisinkin työ, joka vaatii vuosia kestäneen valmistuksen j. n. e. Luonnollisesti työskentelee jokainen tällaisten olojen vallitessa niin vähän kuin suinkin, eikä kukaan toimita raskaita eikä vastenmielisiä tehtäviä, kukaan ei tahdo oppia mitään ja lopuksi yhteiskunta mätänee, vaipuu raakalaisuuteen. Siitä nähdään selvästi, kuinka mahdotonta on toteuttaa sosialidemokratisia pyrinnöitä.»
Sen jälkeen, mitä edellä on sanottu, tarvitsee tuskin osottaa, kuinka järjetön tämä väitös on. Me emme ole niin laajanäköisiä, kuin vastustajamme, emmekä sentähden suinkaan voi yhtä varmasti kuin he sanoa, tuleeko »tulevaisuudenvaltio» säätämään kaikkien tulot yhtäsuuriksi, vai eikö. Mutta jos sosialistisen yhteiskunnan mieleen joskus johtuisi laatia sellainen määräys, ja jos tämä määräys todella alkaisi tuottaa tuollaisia hirmuisia seurauksia, jommoisia vastustajamme niin selvästi näkevät, niin silloinhan olisi aivan luonnollista, että hyljättäisiin yhdenvertaisuuden periaate, eikä sosialistista tuotantoa.
Vastustajillamme olisi vasta silloin oikeus päätellä tulojen yhtäläisyyden perustuksella sosialistisen yhteiskunnan mahdottomuus, kun he voisivat todistaa ensiksikin, että tätä yhtäläisyyttä ei voi toteuttaa millään tuotannon kehitysasteella. Tätä seikkaa he eivät ole tähän saakka todistaneet, eivätkä voikkaan sitä tehdä, koska yksityisen toiminta tuotannon palveluksessa ei riipu ainoastaan hänen palkastaan, vaan monesta muusta seikasta, kuten velvollisuudentunnosta, kunnianhimosta, kilvoittelusta, tottumuksesta, työn vetovoimasta, j. n. e. Me voimme ainoastaan arvella, minkälaisiksi nämä seikat voivat muodostua tulevaisuuden yhteiskunnassa, mutta meillä ei voi olla mitään varmaa tietoa siitä. Ja nämä arvelut puhuvat sivumennen sanoen vastustajiamme vastaan eikä heidän puolestaan. Vastustajaimme täytyisi sitäpaitsi vielä toiseksi todistaa, että sosialistisen yhteiskunnan luonne välttämättömästi vaatii kaikkien tulot yhtäsuuriksi, että siis sellaista yhteiskuntaa on mahdotonta ajatella ilman tätä yhdenmukaisuutta. Tätäkin heidän on mahdoton todistaa, sillä jo yksi ainoa silmäys tähän saakka vallineisiin kommunistisen tuotannon eri muotoihin — aina aikaisimpain villien ikivanhasta kommunismista alkaen meidän talonpoikaimme perhekuntiin saakka — osottaa, kuinka monenkaltaisia tuotteidenjakomuotoja voidaan yhdistää tuotannonvälineitten yhteisomistuksen kanssa. Kaikki nykyiset palkanmaksumuodot — kiinteä palkka, aikapalkka, kappalepalkka, palkkion maksaminen määrätyn keskiarvon ylitse suoritetusta työstä, eri maksu eri toimista — kaikki nämä palkkamuodot ovat — luonnollisesti vastaavalla tavalla muutettuina — sopusoinnussa sosialistisen yhteiskunnan luonteen kanssa, ja jokainen niistä voi ajottain näytellä enemmän tai vähemmän tärkeää osaa erityisissä sosialistisissa yhteiskunnissa aina yhteiskunnan jäsenten erilaisten tarpeiden ja tottumuksen sekä tuotannon tarpeiden mukaan.
Tällä en suinkaan väitä, ettei tulojen tai aineellisten elämänehtojen yhdenmukaisuuden (jonka ei kuitenkaan tarvitse olla yksitoikkoisuuden) periaate kuuluisi sosialistiseen yhteiskuntaan, ei kumminkaan väkivaltaisen yhdenmukaisuuden-tavottelun päämääränä, joka ilman muuta välittömästi pakotetaan käytäntöön, vaan luonnollisen kehityksen tarkoitusperänä, pyrintönä.
Kapitalistisessa tuotantotavassa vallitsee tulojen välisen erilaisuuden sekä kartuttamis- että vähentämispyrinnöt, jotka koettavat sekä suurentaa että pienentää tulojen epätasaisuutta.
Mikäli kapitalistinen tuotantotapa hajoittaa keskiluokkia ja paisuttaa paisuttamistaan suuria pääomia, sikäli se ilmeisesti leventää sitä juopaa, joka on kansan rahvaan ja sen huippujen välillä. Nämä kohoavat yhä korkeammalle kansan ylitse, niiden luoksepääsemättömyys ja jyrkkyys yhä lisäytyy. Mutta samalla pyrkii kapitalistinen tuotantotapa yhä enemmän tasottamaan itse kansan keskuudessa vallitsevaa tulojen erilaisuutta. Se ei ainoastaan syökse talonpoikia ja pikkuporvareita köyhälistöön tai polje heidän tulojaan köyhälistön tulojen tasalle, vaan se poistaa vähitellen tulojen erilaisuuden köyhälistönkin keskuudesta. Koneet vähentävät alituisesti sitä erotusta, jonka lyhempi tai pitempi oppiaika, suurempi tai pienempi työvoimain tarjonta, lujempi tai löyhempi organisatsiooni käsityön ja vieläpä manufaktuuriteollisuudenkin vallitessa synnytti eri työmieskerrosten palkoissa, ja joka tuli pysyväiseksi koneiden käytäntöön ottamisen edellä vallinneiden tuotantomuotojen muuttumattomuuden tähden. Nykyjään vaihtelee eri työntekijäkerrosten palkkojen ero lakkaamatta ja tasoittuu tasoittumistaan. Samalla alkavat myöskin henkisellä alalla työskenteleväin tulot, kuten olemme nähneet, yhä enemmän lähestyä köyhälistön tuloja: tuo tulojen yhdenmukaisuus, jonka vastustajamme leimaavat mitä suurimmalla siveellisellä suuttumuksella sosialidemokratian tarkoitukseksi, toteutuu nykyisessä yhteiskunnassa ihan heidän silmäinsä edessä!
Sosialistisessa yhteiskunnassa loppuvat luonnollisesti kaikki tuotannonvälineiden yksityisomistuksesta johtuvat palkkojen eron lisäämistä tarkoittavat pyrinnöt. Tämän eron tasottamista tarkoittavat pyrinnöt taasen saavat sitä suurempaa valtaa. Mutta tässäkin taas toteutuu, mitä edellä huomautimme puhuessamme vanhanaikuisen perhemuodon ja myöhemmin pikkutuotannon häviöstä: Taloudellisen kehityksen suunta pysyy määrätyissä kohdissa samanlaisena sosialistisessa kuin kapitalistisessakin yhteiskunnassa, mutta se pukeutuu toiseen muotoon. Nykyjään tasoitetaan kansan suurten joukkojen tuloja siten, että suuremmat tulot poljetaan pienempäin tasalle. Sosialistisessa yhteiskunnassa tämä tapahtuu luonnollisesti siten, että alhaisemmat korotetaan ylempäin tasalle.
Vastustajamme koettavat pelottaa työntekijöitä ja pikkuporvareja siten, että he sanovat tulojen tasoittamisen vain huonontavan näiden asemaa, koska varakasten luokkain tulot kokonaisuudessaan eivät tasan jaettuina muka riitä kohottamaan huonoimmassa asemassa olevain luokkain tuloja työväestön keskitulojen tasalle. »Yhdenvertaisuuden» nimessä täytyisi siis myöskin parempiosaisten työmiesten ja pikkuporvarien luovuttaa osa tuloistaan. Siten he häviäisivät eivätkä hyötyisi sosialismista.
Tässä on sen verran totta, että kurjimmat, ennen kaikkea ryysyproletaarit ovat nykyjään niin lukuisat ja heidän puutteensa niin suuri, että rikasten summattomat tulot tuskin riittäisivät heidän kesken jaettuina kohottamaan heidän asemaansa parempiosaisten työmiesten tasalle. Minun mielestäni voisi kysyä, onko tämä juuri se peruste, jonka nojalla meidän herttaisen yhteiskuntamme säilyttäminen tulee pakottavan välttämättömäksi? Minun mielestäni on tuollaisen jaon vaikuttama hädänalaisten aseman parannuskin jo edistysaskel.
Mutta eihän olekkaan, kuten tiedämme, laisinkaan kysymys »jakamisesta», vaan tuotantotavan muutoksesta. Ja kapitalistisen tuotantotavan vaihtaminen sosialistiseen vaikuttaa ehdottomasti siten, että vuotuinen tuotantomäärä kohoaa nopeasti. Älkäämme unhottako, että kapitalistinen tavarantuotanto nykyjään jo on alkanut estää taloudellista edistystä, estää nykyisen yhteiskunnan tuotantovoimien täydellistä kehitystä. Se ei ainoastaan ole kykenemätön sulattamaan pikkuteollisuutta itseensä siinä määrässä, kuin teknillinen kehitys sallisi, jopa vaatisikin, vaan se on myöskin kykenemätön antamaan työtä kaikille käytettävissä oleville työvoimille. Se tuhlaa niitä, se sysää yhä enemmän niitä työttömäin, ryysyköyhälistön, loisien ja hyödyttömäin välikauppiasten piiriin, ja ruokkii toisen osan seisovissa sotajoukoissa, joissa niistä ei ole hyötyä tavaran tuotannolle.
Sosialistinen yhteiskunta löytää kaikille näille työvoimille työtä tuotannon palveluksessa; se lisää tuotannon alalla työskenteleväin lukua suuresti, ehkä kaksinkerroin, ja paisuttaa samassa määrässä vuotuisten tuotteiden paljoutta. Yksin tämä tuotannon laajennus riittäisi jo korottamaan kaikkein työntekijäin eikä ainoastaan kurjimmassa asemassa olevain tuloja.
Mutta kuten olemme nähneet edistää tuotannon muuttuminen sosialistiseksi myöskin suuresti pikkuliiketten sulautumista ja niiden korvaamista suurliikkeillä. Tämä taas kohottaa suuressa määrässä työn tuottavaisuutta yleensä. Täten kävisi työajan lyhentäminenkin, eikä ainoastaan työntekijäin palkkain korottaminen, mahdolliseksi.
On siis aivan mieletöntä väittää, että sosialismi valmistaisi kaikille samanlaisen kerjuupussin. Tämä yhdenmukaisuus ei ole sosialismia, vaan nykyisen tuotantotavan pyrintönä, Sosialistisen tuotannon täytyy luonnonlain pakolla tuoda mukanaan suurempaa hyvinvointia kaikille työtätekeville luokille, myöskin talonpojille ja pikkuporvareille. Tämän hyvinvoinnin kohoaminen riippuu niistä oloista ja taloudellisista suhteista, joiden alaisena tuotannonmuutos toteutuu, mutta se on kaikissa tapauksissa tuntuva. Ja jokainen uusi taloudellinen edistysaskel lisää silloin yleistä hyvinvointia eikä vähennä kuten nykyjään.
Tämän tulojen kehityksen suunnanmuutos on minun mielestäni paljon tärkeämpi yhteiskunnan hyvinvoinnille, kuin tulojen ehdoton lisäytyminen. Sillä ajatteleva ihminen elää enemmän tulevaisuutta kuin nykyisyyttä varten; se mitä tulevaisuus hänelle lupaa tai millä se häntä uhkaa, pitää häntä paremmin työssä, kuin silmänräpäyksen nautinto. Ei oleminen, vaan tuleminen, ei olot, vaan pyrinnöt ratkaisevat yksityisten ja koko yhteiskuntain onnen tai onnettomuuden.
Tässä opimme tuntemaan uuden puolen sosialistisen yhteiskunnan etevämmyydestä kapitalistiseen verraten. Se ei tarjoa ainoastaan suurempaa hyvinvointia, vaan se myös turvaa olemisen, tarjoaa varmuutta, jota eivät suurimmat rikkaudetkaan nykyjään voi taata. Vaikka lisäytynyt hyvinvointi kohtaisikin ainoastaan niitä, joita tähän saakka on riistetty, niin on elämismahdollisuuden turvaaminen kiitosta ansaitseva lahja nykyisille riistäjillekin, niille, joiden hyviä päiviä ei enää tarvitse, usein ei voikkaan parantaa. Elämisen epävarmuus uhkaa rikasta, kuten köyhääkin, ja se on ehkä vielä tuskallisempaa kuin puute; se saa nekin hengessä tuntemaan puutetta, joihin tämä ei vielä ole käynyt käsiksi, se on kummitus, joka ei säästä palatsejakaan.
Kaikki tutkijat, jotka ovat tutustuneet kommunistiseen yhteiselämään esim. Intian tai Venäjän kyläkuntiin (ennen kuin tavarantuotanto, valtion toimenpiteet, rahatalous ja siitä johtuva kiskominen oli niitä turmellut) tai talonpoikain perhekuntiin, jommoisia vielä on Eteläslaveilla, ovat huomanneet ennen kaikkea sen levollisuuden, turvallisuuden ja mielentyyneyden tunteen, joka on kaikille niiden jäsenille omituista. Täydellisesti riippumattomina kaikista tavaramarkkinain vaihteluista ja tuotannonvälineittensä täysin oikeutettuina omistajina tyydyttävät he itse tarpeensa, järjestävät työnsä tarpeittensa mukaan ja tietävät jo edeltäpäin, mitä heillä on odotettavissa.
Eikä noiden vanhojen kommunististen yhteiskuntien tarjoama turvallisuus ollut edes täydellinen. Niiden valta luonnon ylitse oli vähäinen ja itse yhdyskunnat olivat pienet. Eläinrutot, kadot, tulvat y. m. s. tekivät usein tuhoja, jotka kohtasivat koko yhdyskuntaa. Kuinka paljon varmempana seisookaan sosialistinen yhdyskunta, joka on nykyisten valtioitten kokoinen, ja voi käyttää hyväkseen nykyisen tieteen kaikkia voittoja!
Useat vastustajammekin ovat käsittäneet ja tunnustaneet, että sosialistinen yhteiskunta tarjoaa jäsenilleen hyvinvointia ja turvallisuutta. Mutta, väittävät he, nämä edut ovat ostetut liian kalliilla hinnalla, sillä niiden hintana on vapauden täydellinen menettäminen. Häkissä oleva lintu saa kyllä joka päivä tarpeeksi ruokaa; sen ei tarvitse pelätä nälkää, raju-ilmaa eikä vihollisia. Mutta siltä puuttuu vapaus ja sentähden se on surkuteltava olento, joka haluaa ulos vaarojen ja puutteen maailmaan, ulos olemisen taisteluun.
Sosialismi, sanovat he, hävittää taloudellisen vapauden, työn vapauden. Se saattaa käytäntöön sortovallan, jonka rinnalla rajattominkin valtiollinen yksinvaltaisuus on vapaa tila, sillä tämä kahlehtii ainoastaan ihmisen yhden puolen, mutta edellinen kahlehtii hänet kokonaan.
Niin suuresti pelätään kommunismin orjuutta, että on sosialistejakin, joihin tuo pelko on tarttunut, nimittäin anarkistit. Nämä kammoavat kommunismia yhtä suuresti kuin tavarantuotantoakin, ja koettavat välttää näiden molempain vaaroja siten, että he — tahtovat kumpaakin yht'aikaa. He tahtovat tavarantuotantoon yhdistettyä kommunismia. Tämä on teoriassa mahdotonta ja käytännössä se johtaa noihin jo mainittuihin liberaalien »oma-apu» yhteisöihin.
On aivan oikein, kun sanotaan, että sosialistista tuotantoa ei voida yhdistää täydelliseen työnvapauteen s. o. työmiehen vapauteen ryhtyä työskentelemään milloin, missä ja kuinka tahtoo. Mutta tätä työntekijäin vapautta ei voida yhdistää mihinkään muuhunkaan suunnitelmanmukaiseen, useampain henkilöitten suorittamaan yhteistyöhön, missä muodossa tämä ilmestyneekin, olkoonpa sitte kapitalistisella tai osuudellisella pohjalla. Työn vapaus on mahdollinen ainoastaan pikkutuotannossa, ja siinäkin vain jossakin määrässä. Sielläkin, missä pikkutuotantoa ei rajoita mitkään määräykset, kuten tilus- ja ammattipakko j. m. s., on työntekijä kuitenkin riippuva luonnollisista ja yhteiskunnallisista vaikuttimista — talonpoika esim. ilmasta, käsityöläinen markkinain tilasta j. n. e. Pikkutuotannossa on työn vapaus kuitenkin jossakin määrässä mahdollinen, tämä on sen ihanne, vallankumouksellisin ihanne, mihin pikkuporvari kykenee, joka ei voi nähdä pikkutuotannon näköpiiriä ulommaksi.
Tällä ihanteella oli vielä sata vuotta sitte, Ranskan vallankumouksen aikana, tukeva perustus taloudellisissa oloissa. Mutta nyt se on kadottanut kaiken vakuutensa ja voi kummitella ainoastaan sellaisten ihmisten aivoissa, jotka eivät näe, mitä taloudellisia mullistuksia sen jälkeen on tapahtunut. Työn vapauden häviö on välittömässä yhteydessä pikkuteollisuuden häviön kanssa. Sitä eivät hävitä sosialidemokratit, vaan suurteollisuuden lakkaamaton kehitys. Juuri ne, jotka pitävät pahinta melua työn vapauden välttämättömyydestä, kapitalistit, juuri ne edistävät tehokkaimmin sen häviämistä.
Työn vapaus ei lakkaa ainoastaan tehdastyössä, vaan kaikessa sellaisessa työssä, jossa yksityinen on vain suuren kokonaisuuden jäsen. Sitä ei ole manufaktuuri- tai kototeollisuustyöläisillä eikä myöskään kaikilla niillä henkisen työn tekijöillä, jotka ovat erityisten laitosten palveluksessa, eivätkä työskentele yksikseen. Sairashuoneenlääkäri kuten opettajakin, rautatievirkamies kuten sanomalehden toimittajakin j. n. e. eivät nauti työn vapautta, sillä määrätyt säännöt sitovat heitä, heidän täytyy työskennellä erityisessä heille määrätyssä paikassa määrätyllä ajalla j. n. e. ja kun suurtuotanto tunkee henkisenkin työn alalla samoin kuin muillakin ihmisellisen toiminnan aloilla syrjään pikkutuotannon, kuten jo olemme nähneet, niin vähenee henkisen työ tekijäinkin työn vapaus jo nykyisessä yhteiskunnassa vähentymistään.
Työntekijällä on tosin kapitalistisen suurteollisuuden vallitessa vielä joku määrä vapautta jäljellä. Jos jonkun liikkeen työ ei hänelle sovi, niin voi hän etsiä työtä toisessa liikkeessä; hän voi muuttaa toisen palveluksesta toiseen. Sosialistisessa yhteiskunnassa ovat kaikki tuotannonvälikappaleet yksissä käsissä, siellä on siis ainoastaan yksi »työnantaja», jota on mahdoton vaihtaa.
Tässä suhteessa on siis nykyisen palkkatyöläisen vapaus suurempi kuin sosialistisen yhteiskunnan työntekijän, mutta tätä ei toki voida sanoa työn vapaudeksi. Muuttakoonpa työntekijä kuinka usein tahaan tehtaasta toiseen, niin ei hän kuitenkaan löydä työn vapautta missään, vaan kaikkialla ovat jokaisen yksityisen työntekijän toimet tarkasti määrätyt ja järjestetyt. Se on teknillinen välttämättömyys.
Se vapaus, jonka työmies menettää sosialistisessa tuotannossa, ei siis ole työn vapaus, vaan ainoastaan vapaus etsiä itse herransa. Tämä vapaus on nykyjään kylläkin arvokas, se on työntekijän puolustusase, kuten jokainen tietää, joka on työskennellyt tai työskentelee monopooliliikkeessä. Mutta tämäkin vapaus häipyy häipymistään taloudellisen kehityksen vaikutuksesta. Yhä kasvava työttömyyden tähden on vapaita paikkoja paljoa vähemmän, kuin niihin pyrkijöitä. Työttömäksi joutunut saa yleensä olla iloinen saadessaan edes jonkunlaisen paikan. Ja tuotannonvälineitten keräytyminen harvojen käsiin vaikuttaa, että työntekijä vihdoin kohtaa joka liikkeessä saman »työnantajan», tai ainakin samat työsuhteet.
Se, mitä vastustajamme sanovat noiden sivistystä ja vapautta vihaavain sosialidemokratein ilkeäksi tarkoitukseksi, onkin taloudellisen kehityksen välttämätön tulos nykyisessä yhteiskunnassa. Tässäkin toteutuu sama seikka, kuin monella muullakin alalla.
Ei sosialidemokratia, vaan taloudellinen kehitys hävittää niinhyvin työpaikan valitsemisvapauden, kuin työn vapaudenkin. Sosialidemokratia ei tosin tahdo eikä voikaan estää tätä kehitystä; mutta kuten olemme jo muilla aloilla nähneet, antaa se tässäkin kehitykselle toisen, työntekijälle edullisemman muodon. Se ei voi poistaa työntekijän riippuvaisuutta taloudellisissa liikkeissä, joissa hän muodostaa ainoastaan pienen rattaan. Mutta sen sijaan kun työntekijä nyt riippuu kapitalistista, jonka edut ovat toiset kuin hänen etunsa, tekee sosialidemokratia hänet riippuvaksi yhteiskunnasta, jonka jäsen hän itse on, yhtäoikeutettujen toverien yhteiskunnasta, joilla on samat edut.
Vaikka tällainen riippuvaisuus näyttäneekin sietämättömältä liberaalisesta asianajajasta tai kirjailijasta, niin se ei ole sietämätön nykyisen proletaarin mielestä, kuten yksi ainoa silmäys ammattiyhdistysliikkeeseen osottaa. Ammattiyhdistykset tarjoavat meille nyt jo kuvan tuosta »sosialistisen pakkovaltion tyranniudesta», josta vastustajamme lörpöttelevät. Niissä määrätään jo nykyjään yksityisen työehdot mitä tarkimmin ja ankarimmin, mutta ei ole vielä tähän saakka johtunut kenenkään ammattiyhdistyksen jäsenen mieleen, että tämä on hänen persoonallisen vapautensa sietämätöntä rajoittamista. Ne, jotka näkevät välttämättömäksi ryhtyä puolustamaan »työn vapautta» tätä »hirmuvaltaa» vastaan — usein asevoimilla ja verenvuodatuksella — eivät ole työmiehiä, vaan heidän riistäjöitänsä. Vapausparka, jolla ei nykyjään enää ole muita puolustajoita, kuin orjainpitäjät!
Mutta työnvapauden puutos ei ainoastaan kadota rasittavaa luonnettaan sosialistisessa yhteiskunnassa, vaan se laskee myös perustuksen korkeimmalle vapaudelle, mikä ihmiskunnassa tähän saakka on ollut mahdollinen.
Tämä kuuluu ristiriitaiselta. Mutta ristiriitaisuus on vain näennäistä.
Aina suurteollisuuden syntymiseen saakka vaati elantovälikappaleiden hankkimiseen ja ansaitsemiseen tarvittu työ, sanokaamme lyhyesti elatustyö, tekijänsä kokonaan huostaansa: se vaatii kaikkien voimain jännitystä, ei ainoastaan ruumiillisten, vaan henkistenkin. Näin ei ollut ainoastaan metsästäjän ja kalastajan, vaan myöskin talonpojan, käsityöläisen ja kauppiaan laita. Elatustansa ansaitsevan ihmisen elämä kului melkein kokonaan tähän. Työ terästi hänen jänteensä ja hermonsa, se kehitti hänen järkensä kekseliääksi ja tiedonhaluiseksi. Mutta kuta enemmän työnjako kehittyy, sitä yksipuolisemmaksi se tekee elatustaan varten työskentelevän ihmisen. Henki ja ruumis eivät enää voi toimia mitä erilaisimmilla aloilla eivätkä kehittää kaikkia kykyjään. Elatustyössä oleva, jonka huomion suoritettava osittaistyö kulloinkin vaatii kokonaan, kadottaa kaiken harrastuksen häntä ympäröitseväin ilmiöiden kokonaisuuteen. Tällaisissa oloissa voivatkin ainoastaan ne, jotka olivat elatustyöstä vapaat, kehittää sopusointuisasti ja kaikinpuolisesti henkisiä ja ruumiillisia voimiaan, miettiä yhteiskunnan ja luonnon järjestystä koskevia kysymyksiä ja harjoittaa filosofista ajattelemista, se on korkeimman totuuden etsimistä sen itsensä tähden. Mutta elatustyöstä voi ennen koneiden keksimistä vapautua ainoastaan siten, että vieritti tämän työn toisten tehtäväksi, harjoitti riistämistä.
Ihanteellisin, filosofisin heimo, minkä historia tähänsaakka tuntee, aivan erikoinen ajattelijain ja taiteilijain yhteiskunta, joka harjoitti tieteitä ja taiteita niiden itsensä tähden, oli ateenalainen ylimystö, ateenalaiset orjia pitävät maanomistajat.
Työ — ei ainoastaan orjan työ, vaan vapaa työkin — oli heistä alentavaa, ja syystäkin. Sokrates ei laskenut liikoja sanoessaan: ''Rihkamakauppiaalta ja käsityöläiseltä (banausos) puuttuu sivistystä jo joutoajan vähyydenkin tähden, jota paitsi hyvä kasvatus on mahdoton. He oppivat vain sen, mitä heidän ammattinsa vaatii, tietäminen itsessään ei synnytä heissä viehätystä. Niinpä he harjoittelevat laskutaitoa kaupan tähden, eivät lukujen luontoon tutustuakseen. Heillä ei ole voimaa pyrkiä mihinkään korkeampaan. Ammatinharjoittaja sanoo: »Kunnian ja opin tuottama mielihyvä on arvotonta rahavoittoon verrattuna». Olkoot sepät, rakennusmiehet ja suutarit kylläkin taitavia ammatissaan, he ovat enimmäkseen orjasieluja, he eivät tiedä, mikä on kaunista, hyvää ja oikeaa».
Sen jälkeen on taloudellinen kehitys jatkunut. Työn jako on kohonnut uskomattoman korkealle ja tavarantuotanto on ajanut riistäjät sekä sivistyneet ansiotyön harjoittajain piiriin. Rikkaat menevät nykyjään ansiotyöhönsä kuten talonpojat ja käsityöläisetkin. He eivät kokoonnu gymnasioihin eikä akademioihin, vaan pörsseihin ja kauppapaikkoihin, ja ne mietiskelyt, joihin he ovat vaipuneet, eivät koske totuuden ja oikeuden käsitteitä, vaan villaa ja viinaa, venäläisiä lainoja ja portugalilaisia korkokuponkeja. Heidän henkiset voimansa kuluvat kokonaan keinotteluun. Suoritetun »työn» jälkeen on heillä voimaa ja harrastusta ainoastaan mahdollisimman hengettömiin huvituksiin.
Sivistyneille taasen on sivistys tullut tavaraksi, kuten olemme nähneet. Heilläkään ei enää ole laisinkaan aikaa eikä halua etsiä totuutta sen itsensä tähden, eikä pyrkiä saavuttamaan ihanteita. Jokainen hautautuu erikoistutkimuksiinsa ja pitää hukkaan menneenä jokaisen minuutin, jota hän ei ole käyttänyt sellaisen oppimiseen, minkä hän voi muuttaa rahaksi. Senpätähden koetetaankin nykyjään poistaa kreikka ja latina keskikouluista. Kasvatusopilliset syyt eivät vaikuta tässä niinkään paljon, kuin pyrintö, että nuorisolle täytyy opettaa ainoastaan sitä, mitä se joskus »tarvitsee», s. o. voi muuttaa rahaksi.
Tieteen ja taiteen miehiltäkin on kadonnut kokonaisuuden harrastus, pyrintö kaikinpuoliseen, sopusointuiseen kehitykseen. Kaikkialla vain yksipuolisia ammattitutkimuksia. Tiede ja taide vajoavat käsityöksi. Tähänkin voi sovittaa Sokrateen sanat käsityöläistoiminnasta. Filosoofinen taipumus on kuolemaisillaan — ainakin mainittujen luokkain keskuudesta.
Mutta sillä välin on syntynyt uudenlaatuinen työ, työ koneen ääressä, ja uusi luokka, köyhälistö.
Kone ryöstää työltä kaiken henkisen sisällön. Koneen ääressä työskentelevän ei enää tarvitse ajatella, ei miettiä, hänen on vain ehdottomasti toteltava konetta. Se määrää, mitä hänen on tehtävä, hän on vain koneen lisä.
Mitä tässä on sanottu koneen ääressä työskentelemisestä, koskee myöskin, vaikka yleensä pienemmässä kaavassa, manufaktuuri- ja kototeollisuutta. Sellaisen käsityöläisen työ joka valmistaa tuotteensa kokonaisuudessaan, on jakautunut moniin eri suorituksiin, joista jokainen valmistaa enemmän tai vähemmän yksinkertaisten temppujen kautta ainoastaan osan tuotteesta. Ja tämä on, kuten tunnettu, konetyön tienraivaaja.
Ensimäinen seuraus, jonka yksitoikkoinen ja hengetön tuottaa proletarille, on hänen henkensä näennäinen kuolettaminen.
Mutta toinen seuraus on se, että se yllyttää proletarin kapinoimaan liian pitkää työaikaa vastaan. Työ ei ole hänelle sama kuin elämä. Hänen elämänsä alkaa vasta sitte, kun työ on loppunut. Sille työntekijälle, jolle elämä ja työ ovat samaa, voi työn vapaus merkitä elämän vapautta. Mutta se työntekijä, joka elää ainoastaan silloin, kun hän ei työskentele, voi saavuttaa elämän vapauden ainoastaan vapautumalla työstä. Tämän viimemainitun työntekijäluokan pyrintönä ei luonnollisesti voi olla vapautuminen kaikesta työstä, sillä työhän on elämän ehto. Mutta heidän pyrintöjensä tarkoituksena täytyy luonnollisesti olla heidän suoritettavamaan olevan työn rajoittaminen siihen määrään, että se jättää tilaa elämiselle.
Tämä on eräs nykyisten proletarien työajan lyhentämistä tarkoittavan taistelun tärkeimpiä syitä; taistelun, jota vanhanaikuiset talonpojat ja käsityöläiset käsittämättä vastustavat. Se ei ole taistelua pienistä taloudellisista eduista, ei pienestä palkankorotuksesta eikä työttömäin luvun vähentämisestä; nämä tarkoitukset voivat kyllä vaikuttaa mukana, mutta pohjaltaan se on taistelua elämästä.
Vielä kolmaskin seuraus johtuu siitä, että koneet riistävät työltä sen henkisen sisällyksen: proletarien henkiset voimat eivät uuvu elatustyössä, kuten muiden elatustyössä olevain, sillä ne ovat sen kestäessä käyttämättä. Sitä taipuvaisempi on proletari etsimään hengen toimintaa työn ulkopuolella, jos tämä vain suo jonkunkaanlaista tilaisuutta siihen.
Köyhälistön tiedonjano onkin eräs nykyisen yhteiskunnan silmiinpistävimpiä ilmiöitä. Kun kaikki muut luokat koettavat tappaa joutoaikansa niin hengettömästi kuin suinkin, pyrkii köyhälistö todellisella himolla sivistykseen. Ainoastaan se, joka on saanut vaikuttaa köyhälistön keskuudessa, voi täysin mitata tämän tiedon- ja valistushalun voiman. Mutta loitompana olevakin voi aavistaa sitä, jos hän vertaa työväestön sanomalehtiä, aikakauskirjoja ja lentokirjasia siihen kirjallisuuteen, mikä on muiden yhteiskuntakerrosten mieleen.
Ja tämä tiedonhalu on aivan vapaa kaikista itsekkäistä harrastuksista. Tieto ei voi auttaa koneen ääressä työskentelevää työntekijää ei kohottaa hänen tulojansa. Jos hän etsii totuutta, niin hän etsii sitä sen itsensä tähden, eikä aineellisen voiton vuoksi. Sentähden hän ei tyydykkään pieneen erikoisalaan; hän suuntaa katseensa kokonaisuuteen; hän tahtoo käsittää koko yhteiskunnan, koko maailman. Vaikeimmat arvoitukset houkuttelevat häntä enimmän, hän kääntyy erityisellä mieltymyksellä filosoofisiin ja metafysikan kysymyksiin; on usein vaikea saada häntä haaveiluista todelliseen maailmaan.
Ei tiedon määrä vaan tietoon pyrkiminen tekee filosoofin. Ateenalaisen ylimyskunnan loistavain ajattelijain filosoofinen henki herää uudelleen halveksituissa, tietämättömissä proletareissa. Mutta tämän hengen vapaa kehittäminen ei ole mahdollista nykyisessä yhteiskunnassa. Proletareillahan ei ole varoja opinnoihin, ei johtoa järjestykselliseen opiskeluun, he ovat suunnitelmaa puuttuvan itseopiskelun kaikkien estetten ja sattumain alaisia, ja ennen kaikkea heillä ei ole tarpeeksi joutoaikaa! Tiede ja taide jäävät luvatuksi maaksi, jota he etäältä katselevat, jonka omistuksesta he taistelevat mutta johon he eivät voi astua.
Sosialismin voitto vasta avaa köyhälistölle kaikki sivistyksen lähteet; sosialismin voitto vasta voi lyhentää elatustyön vaatiman ajan niin lyhyeksi, että työntekijällä on tarpeeksi aikaa hankkia itselleen riittävästi tietoja. Kapitalistinen tuotantotapa herättää köyhälistön tiedonhalun, sosialistinen tuotantotapa yksin voi sen tyydyttää.
Ei työn vapaus, vaan vapaus työstä, jonka koneet tekevät suuressa määrässä mahdolliseksi sosialistisessa yhteiskunnassa, voi tuottaa ihmiskunnassa elämän vapauden, taiteellisen ja tieteellisen toiminnan vapauden, jaloimman nautinnon vapauden.
Tuo onnellinen, sopusointuisa sivistys, joka tähän saakka on ainoastaan kerran esiintynyt historiassa pienen ylimystön valiojoukon etuoikeutena, tulee kaikkien sivistyskansojen yhteisomaisuudeksi. Minkä edellisille tekivät orjat, sen tekee näille koneet; he tulevat kaikki nauttimaan elatustyöstä vapautumisen kohottavaa vaikutusta, tarvitsematta kuitenkaan ottaa kaupanpäällisiksi ainoatakaan noita alentavia vaikutuksia, joiden kautta Ateenan ylimyskunnan orjatalous vihdoin lamautui. Samoin kuin nykyiset tieteen ja taiteen apukeinot ovat paljoa korkeammalla, kuin kaksituhatta vuotta sitte, ja samoin kuin nykyinen sivistysmaailma on paljoa korkeammalla pientä Kreikkaa, samoin tulee sosialistinen yhteiskuntakin kohoamaan siveellisessä suuruudessa ja aineellisessa hyvinvoinnissa paljoa korkeammalle, kuin tuo loistavin yhteiskunta, minkä historia tähän saakka tuntee.
Onnellinen jokainen, jonka on sallittu käyttää voimansa tämän jalon ihanteen toteuttamistaistelussa!
[1*] Ainoastaan ohimennen olkoon tässä mainittu, että sosialistisen yhteiskuntatilan taloudellinen kehitys ei suinkaan voi pysyä paikallaan. Sen edistyminen vaikuttaa, että se ala yhä kasvaa, jonka sosialistinen yhteisliike tarvitsee menestyäksensä. Meidän syvä vakaumuksemme on, että yksityiset sosialistiset kansakunnat lopuksi sulautuvat yhdeksi ainoaksi yhteisöksi, että koko ihmiskunta muodostaa lopuksi yhden ainoan yhteiskunnan. Tässä meidän kuitenkin on käsiteltävä vain sosialistisen yhteiskuntamuodon lähtökohtia, eikä sen myöhemmän kehityksen kulkua, eikä meidän sentähden esityksessämme tarvitse kajota tähän maailmantasavaltaan.