Nykyisellä Saksan vallankumouksella ei ole keskustaa, Ranskan vallankumousta sitävastoin hallitsi Paris. Sitä ja sen hirmuhallitusta ei lainkaan voi ymmärtää tuntematta sitä taloudellista ja valtiollista merkitystä, mikä Parisilla Ranskassa oli. Ei millään kaupungilla 18. vuosisadalla, eikä vielä kappaleen matkaa 19. vuosisadalla ole ollut sellaista valtaa kuin sillä. Se riippuu siitä merkityksestä, mikä pääkaupungilla, hallituksen keskustalla, nykyaikaisessa virkavaltaisesti keskitetyssä valtiossa on niin kauan kuin siinä vielä ei ole alkanut taloudellinen hajaantumisliike, jonka kehittynyt teollisuuskapitalismi tuo mukanaan liikenteen kehittymisen kautta.
Feudalisessa valtiossa on keskuksen, hallitsijan toimivalta vain vähäinen, hänen toimintansa ei ole laajalle ulottuva ja senmukaisesti on hänen hallintokoneistonsakin pieni. Sen voi varsin hyvin siirtää kaupungista tahi linnasta toiseen ja hallitsija on sitä useammin pakoitettu niin tekemään, kuta vähemmän kuljetusolot ovat kehittyneet ja kuta vähemmän yksityisen paikkakunnan omat elintarpeet riittävät ajanmittaan elättämään hallitsijan seuruetta ja kuta useammin tällä on aihetta henkilökohtaisesti näyttäytyä alueensa eri osissa, koska hän vain siten voi säilyttää niiden uskollisuuden ja kuuliaisuuden. Siten harjoitettiin noina aikoina hallitsijatointa pääasiallisesti paikasta toiseen kulkemalla. Kuten paimentolainen, etsii hallitsijakin toista lihavaa laidunta toisensa jälkeen ja jättää sen syötyään sen paljaaksi.
Mutta aikojen kuluessa kasvaa hallintokoneisto etenkin tavaratuotannon lisääntymisen seurauksena, joka synnyttää rahatalouden, joka hankalasti kuljetettavien luontaissuoritusten sijaan asettaa verot, jotka suoritetaan helposti liikutettavassa rahassa. Verojentuottavuuden mukana kasvaa hallitsijan valta, mutta kasvaa myös hänen hallintokoneistonsa virkamiehistön ja pysyväisten armeijoiden muodossa. Sille ei sovellu enää kiertely. Sen täytyy saada kiinteä paikka. Jos ennemmin erinäiset suuremmat kaupan solmukohdissa ja valtakunnan keskuksessa sijaitsevat pieniä maakaupunkeja rikkaammat kaupungit olivat olleet pääkaupunkeja, joita hallitsija ensisijassa käytti asuinpaikkanaan, tuli nyt yksi niistä hallituksen pysyväksi paikaksi, hallituskaupungiksi. Tänne kokoontui kaikki se, millä oli tekemistä hallituksen kanssa, tänne virtasivat verot koko valtakunnasta ja vain pieni osa niistä palasi takaisin valtakuntaan. Tänne asettuivat myös hallituksen ja hovin hankkijat asumaan samoinkuin rahamiehet, jotka veronvuokraajina tahi pankkiireina tekivät rahakauppoja valtion kanssa.
Samalla kasvoi hallitsijan valta aatelin yli, jonka itsenäisyys murtui. Hallitsija ei enää tahtonut kauemmin sietää, että ylhäisaateli asui linnoissaan kaukana hänestä. Sen tuli hänen hovissaan, hänen personallisen valvontansa alaisena palvella yksinomaan hallitsijaa, mutta vain turhissa, hyödyttömissä hovitoimissa. Sen itsenäiset toimet yhteiskunnan hallinnossa riistettiin siltä ja siirrettiin virkamiehille, jotka hallitsija asetti ja palkkasi. Aateliset muuttuivat yhä enemmän kuhnureiksi, heillä oli vain yksi tehtävä, kuluttaa hallitsijan hovissa maatilojensa tulot. Se, minkä he aikaisemmin linnoissaan alustalaistensa keskuudessa olivat kuluttaneet, virtasi nyt hallituskaupunkiin, lisäsi sen rikkautta. Sinne rakensivat he uusia palatseja hallitsijan palatsien viereen, siellä tuhlasivat he tulonsa pelkkään nautintoelämään, kun heiltä kaikki vakavat toimet oli riistetty. Ja kapitalistiset nousukkaat, joita heidän rinnalleen ilmestyi, koettivat ylellisyydessä kilpailla heidän kanssaan.
Näin tulivat hallituskaupungit päinvastoin kuin maaseutu ja maaseutukaupungit — »provinssi» — sekä maan kaiken rikkauden että myöskin nautintoelämän keskuksiksi, jotka vetivät voimakkaasti puoleensa maan jokaista omaa asukasta sekä toisinaan myöskin ulkomaalaista, jolla oli varoja huvitella tai jolla oli taipumusta ja taitoa käyttää ilon palvelijana tahi palvelijattarena hyödykseen huvitusta himoitsevia.
Mutta vakavampiakin aineksia veti hallituskaupunki puoleensa. Kun aatelilla oli linnoissaan tarjona vain karkeampia huvituksia, kuten mässäilyä, juopottelua, metsästyksiä, ympäristön tyttöjen ahdistelua, hienostuivat kaupungissa tavat ja nautinnot. Aateli alkoi harrastaa taidetta ja tieteiden suojeleminen tuli muodiksi. Siten virtasi hallituskaupunkiin taiteilijoita ja oppineita toivoen siellä nopeimmin pääsevänsä eteenpäin. Mitä enemmän pääkaupungin porvaristo voimistui, sitä enemmän saivat kirjailijat ja taitelijat siitä aatelin rinnalla itselleen ostajia.
On selvää, että tämän ohella sinne keräytyi lukuisasti teollisuuden harjoittajia ja kauppiaita kaikkien näiden ainesten tarpeita tyydyttämään. Pääkaupungissa saattoi kukin paraiten toivoa saavuttavansa onnensa. Sinne riensivät koko maasta kaikki, joilla oli henkistä kykyä, itseluottamusta ja tarmoa.
Jokainen ei kuitenkaan löytänyt onneansa. Monet joutuivat tappiolle ja nämä olivat luonteenomaisena piirteenä pääkaupungin elämässä, nuo ryysyköyhälistöjoukot, jotka etsivät pääkaupungissa toimeentuloansa, koska he saattoivat siellä parhaiten piileskellä ja parhaiten odotella onnen vaihteluita — onnen, jota he usein itse paransivat, kuten tunnettu Riccaut de la Marlinière.
Pääkaupungin tuntomerkkinä oli sekä taide ja tiede että myöskin hillitön nautintoelämä ja sen rinnalla mitä katkerin köyhyys ja laajalle levinnyt rikollisuus.
Sen sosiaalista omalaatuisuutta vastasi sen väestön hengen omalaatuisuus. Mutta se ei ollut kaikissa pääkaupungeissa sama. Tässäkin vaihtui paljous laatuun.
Pikkuvaltiossa tai taloudellisesti takapajulla olevassa yhteiskunnassa oli hallituskaupunkina pikkukaupunki, jossa monet edellä kuvatuista luonteenpiirteistä saattoivat vain heikosti kehittyä. Sellaisessa pääkaupungissa tuli selvimmin näkyviin väestön riippuvaisuus hovista, sekä taloudellinen ja valtiollinen että myöskin henkinen riippuvaisuus. Hovilainen kävi karkeammaksi, kömpelömmäksi, lapsellisemmaksi, mikä taas vaikutti porvariston ajatustapaan. Tämä taas vaikutti maalaisväestöön, joka sai valonsa pääkaupungista.
Siitä tuo voimakas monarkistinen ja mateleva ajatustapa Saksassa kaikkine pikkuvaltioinensa. Ajatustapa, joka porvarillisen demokratian kukoistusaikana niin raivostutti sen esitaistelijoita. Se saattoi Börnen epätoivossaan huudahtamaan: muut kansat ovat orjia, saksalaiset palvelijoita, ajatus, jonka Heine pilkallisemmin esitti lauseessa:
On Saksa hurskas lastentupa vainen,
ei mikään murhaluola roomalainen.
Toiseksi muodostui suuren pääkaupungin henki. Mitä suurempi kaupunki, sitä enemmän eristäytyi hoviväki lukuun ja vaikutukseen nähden toisista aineksista, jotka siellä onneansa etsivät. Sitä suurempi pettyneiden ja tyytymättömien luku, sitä suurempi heidän joukkonsa ja siten myös heidän voimansa. Se antoi rohkeutta sekä heille että myöskin niiden vastustukselle, jotka, olematta itse henkilökohtaisesti tyytymättömiä, selvästi tunsivat valtion ja yhteiskunnan epäkohdat. Sellaista vastustusta oli kaikkialla. Pienessä pääkaupungissa se pysyi piilossa, suuressa se uskalsi ilmaista itsensä.
Europan mantereen suurista pääkaupungeista oli 17. ja 18. vuosisadalla suurin Paris, Europan silloin tärkeimmän valtion pääkaupunki. Siellä oli 18. vuosisadan lopulla noin 600,000 asukasta. Weimarissa, pääkaupungissa, joka silloin oli Saksan henkinen polttopiste, noin 10,000!
Jo aikaisin tuli Parisin väestö tunnetuksi kapinallisesta hengestään. Niin yhtyi se esim. vuonna 1648 fronde-liikkeeseen, joka sai alkunsa siitä, että hallitus joutui riitaan Parisin parlamentin, korkeimman oikeuden kanssa. Katusulkuja rakennettiin, lopuksi täytyi kuninkaan paeta Parisista — 1649, samana vuonna, jona Englannin kuningas Kaarle I mestattiin. Vuoteen 1652 kesti taistelu, jolloin hallitusvallan vihdoin täytyi suostua sovintorauhaan, josta tosin pian oli seurauksena rajattoman yksinvallan lujittuminen. Pääkaupunki oli taistelussaan liittynyt aateliylhäisöön ja se oli toisilleen liiaksi vastakohtainen liittolaispari. Eikä korkea aateli kyennyt enää missään menestyksellä vastustamaan kuninkuutta. Parisilla ei senvuoksi ollut Ludvigiin nähden samaa vastustusvoimaa kuin Lontoolla Kaarleen nähden.
Fronde-taistelu sattuu Ludvig XIV nuoruuden aikaan. Parisilaisten kapina, hänen pakonsa, teki häneen syvän vaikutuksen. Jotta ei hänen toistamiseen olisi tarvinnut kokea samallaista nöyryytystä, siirsi hän pääkaupungin Parisista pois. Tietenkin hänen täytyi jättää hallituskoneisto sinne, mutta hovinsa paikaksi valitsi hän seudun, joka oli kyllin lähellä Parisia, jotta alituinen, nopea yhteys pääkaupungin kanssa oli mahdollinen, mutta joka oli tarpeeksi kaukana suojelemaan häntä katukapinalta. Vuonna 1672 alkoi Versailles'ssa, 18 kilometrin päässä Parisista, hänen uuden pääkaupunkinsa rakentaminen, joka tuli maksamaan hänelle, tahi oikeastaan hänen kansalleen miljaardin frangia. Monta kertaa tulevina vuosisatoina tuli näkyviin, että se oli rakennettu uhmaamaan kapinallista Parisia.
Niin jyrkästi kuin Paris valtiollista keskusvaltaa vastaan usein esiintyikin, sen kanta siihen nähden ei ollut aivan yhtenäinen. Toisaalta se pyrki itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen valtiovallasta ja kuitenkin riippui sen rikkaus ja voima valtakunnan suuruudesta ja valtiovallan mahdista valtakunnassa. Sen täytyi vaatia kunnan itsehallintoa ja se hyötyi kuitenkin enimmän valtiollisesta keskittymisestä, jota se itsekin jo pelkällä olemassaolollaan edisti.
18. vuosisadan kuluessa yhdisti Ranskan yhteenvalloitetut eri maakunnat lujaksi kansalliseksi yhtenäisyydeksi ennenkaikkia Parisin asema valtakunnassa. Mikä olisikaan yhdistänyt elsassilaisen bretonilaiseen tahi Dunquerquen flaamilaisen gascognelaiseen? Mutta heillä kaikilla oli suhteita Parisiin, heidän parhaat poikansa olivat siellä ja sulivat siellä yhdeksi kansaksi. Että Paris samalla kertaa oli keskittävän valtiomahdin lujin tuki ja muodosti sen voimakkaimman vastustuksen, tämä ristiriita kuvastuu Parisin suhteesta maaseutuun. Parisissa huomattiin ensiksi ne epäkohdat ja väärinkäytökset, joita valtakunta poti. Parisilla oli ensinnä rohkeutta paljastaa ja tuomita ne. Sillä oli ensinnä voimaa hyökätä niiden kimppuun. Siitä tuli koko kärsivän Ranskan esitaistelija. Maaseutulaiset, henkisesti takapajulla olevina, pelokkaina ja voimattomina, hajallaan kun olivat yli koko maan, näkivät Parisissa esitaistelijansa, pelastajansa, jonka johtoa he usein ihastuneina seurasivat.
Mutta eivät kuitenkaan aina. Sillä tämä sama Paris ei tullut suureksi ja voimakkaaksi ainoastaan asukkaittensa työllä, vaan myöskin maakuntia kiskomalla, sen kautta, että suurin osa maakuntien luomasta lisäarvosta virtasi Parisiin, kuluakseen siellä ilonpidossa tai osittain edistääkseen siellä pääoman kasautumista, rikastuttakseen ja vahvistaakseen maan kiskureita.
Siten kehittyi luottamuksen rinnalle edistystä tavottelevaa Parisia kohtaan viha kiskovaa Parisia kohtaan, ristiriita pääkaupungin ja maaseudun välillä. Aina historiallisen tilanteen mukaan oli voitolla toinen tai toinen puoli.
Taloudellinen ristiriita kärjistyi vielä mielipiteitten vastakkaisuuden kautta, joka johtui yhteiskunnallisen miljöön erilaisuudesta. Maaseudulla ja maakunnassa vallitsi taloudellinen seisahdus, siitä vanhoillisuus, tarrautuminen perittyihin katsantotapoihin. Senkin, joka ei niitä tunnustanut, täytyi olla ne hyväksyvinään, sillä kylän ja pikkukaupungin pienissä piireissä oli jokainen koko yhteiskunnan valvonnan alainen.
Tämä valvonta puuttui kokonaan jättiläiskaupungissa. Siellä uskallettiin julkisesti pilkata perittyjä tapoja, ja niiden kimppuun hyökättiin niin ylhäältä kuin alhaaltakin, niitä vastustivat niin ylimielinen, nautinnonhaluinen aateli ja kapitalistiset piirit, jotka tahtoivat päästä sen rinnalle, kuin myös alimpain kerrosten joukot, jotka kurjuudessaan ja toimeentulonsa alituisessa epävarmuudessa eivät kunnioittaneet omistuksen pyhyyttä, eivätkä välittäneet perhe-elämän siteistä. Näiden välillä oli laajat kerrokset onnenonkijoita ja sivistyneitä, usein samassa kurjuudessa, samassa toimeentulon epävarmuudessa kuin ryysyköyhälistö, mutta jotka saivat ottaa osaa pääkaupungin aatelin ja suurten rahamiesten nautintoelämään.
Eipä ihme, että kelpo pikkukaupunkilaiset ja talonpojat yhtäpaljon inhosivat Seinebabelin törkeää siveettömyyttä, kuin sukkeluuksia laskettavat parisilaiset pilkaten nauroivat maaseutulaisten tyhjää ulkokultaisuutta ja ahtaita ennakkoluuloja.
Ja sama vastakohta kuin moraalissa ilmeni uskonnossakin. Maailmasta erillään olevalle talonpojalle oli pappi ainoa sivistynyt, joka huolehti hänestä, joka ylläpiti hänen yhteyttään muun maailman kanssa, joka hankki hänelle hänen kirkontorninäköpiiriänsä laajemman tietopiirin. Että tämä tieto aikoja sitten tieteitten kehityksen kautta oli jo sivuutettu, siitä eivät laajan maaseudun lukutaidottomat asukkaat voineet saada mitään käsitystä. He pitivät kiinni kirkosta ja uskonnosta, kuitenkin näyttivät he kunnioittavan vain niiden henkisiä aarteita. He eivät lainkaan epäröineet ottaa haltuunsa kirkon maaomaisuutta.
Parisilaisille sitävastoin olivat kirkon maatilat vähemmän tärkeitä kuin kirkon valta-asema ja uskonnolliset käsitykset.
Vaikka kirkko keskiaikana olikin ollut tieteiden säilyttäjä, niin oli renessansin ajoista saakka kaupunkilainen, epäkirkollinen tiede jo aikoja sitten sivuuttanut kirkollisen tieteen. Kaupunkilaisille ei kirkko enää ollut tiedon levittäjä, vaan tämän levittämisen estäjä. Ristiriitaa kärjisti kirkollisen sivistyneistön yritys valtiollisilla pakkotoimenpiteillä torjua maallisen sivistyneistön kilpailu, jonka se tunsi pääsevän yhä enemmän voitolle. Maallikot vastasivat mitä terävimmillä henkisillä aseilla, sekä musertavalla pilkalla että mitä perusteellisimmalla, tieteellisellä tutkimuksella, ja he taistelivat kirkkoa vastaan sitä auliimmin ja halukkaammin, kun he asianhaarain niin sattuessa, jos he menettelivät varovasti, saavuttivat vallassa olevan ylimystön ja virkamiesten kannatuksen tahi ainakin heidän puolueettomuutensa. Nämä eivät ainoastaan pilkanneet perityn uskonnon oppeja, vaan heille tuli myös katolinen kirkko usein epämukavaksi, kun se ei ilman vastarintaa tahtonut liittyä valtiolliseen hallintokoneistoon. Taistelu kirkkoa vastaan oli siis vähemmän vaarallinen, kuin taistelu yksinvaltaa vastaan, ja siihen ryhtyi heräävä vastustus aikaisemmin.
Mutta tässäkin tapaamme eräänlaisen ristiriidan. Hallitsevat kerrokset vastustivat kirkkoa, milloin tämä tahtoi esiintyä itsenäisenä laitoksena, mutta se näytti olevan heille välttämätön väline alempien luokkien hallitsemisessa. Tämä kaksinaisuus tuli näkyviin laajalti vastustavan intelligensin piireissä, Voltaire sinkosi lentävän sanan: »Ecrasez l'infame — murskatkaa katala (kirkko)», mutta hänen mielestään oli uskonto kansalle säilytettävä.
Samallainen kaksinaisuus oli huomattavissa Parisin asukasten alemmissa kerroksissa ja heidän edustajissaan. Tosin taistelivat he kaikki kirkkoa vastaan, eivätkä tahtoneet siitä mitään tietää. Mutta proletariaatin luokka-aseman mukaan, joka aina pyrkii siekailematta tekemään viimeiset johtopäätökset, ajoivat toiset pisimmälle menevää jumalankieltämistä ja materialismia. Toisille sitävastoin olivat nämä ajatustavat vastenmielisiä, kun ne olivat aristokraattisten ja kapitalististen riistäjien mielipiteitä. Taistelu jumalaan uskovien ja jumalankieltäjä-sosialistien välillä jatkui Ranskassa aina 19. vuosisadalle saakka. Vielä Louis Blanc asettuu Ranskan vallankumouksen historiassaan kokonaan Rousseaun ja Robespierren puolelle, jotka vastoin jumalankieltäjiä Diderot'a ja Anacharsis Cloots'a pitivät kiinni uskosta jumalaan:
»He käsittivät, että jumalankieltäminen pyhittää epäjärjestyksen ihmisten keskuudessa, edellyttäen anarkiaa taivaassakin» (Brüsselissä 1847 ilmest. painoksessa, I, siv. 124).
Louis Blanc ei huomannut, ettei jumalankieltäjällä ole taivasta sen enempää kuin Herraa Jumalaakaan. — —
Samoin kuin suorien luokkavastakkaisuuksien, täytyi, niin valtavan järkytyksen kautta kuin suuri vallankumous oli, myös kaikkien näiden ristiriitain ja vastakohtien aika-ajoittain johtaa mitä jyrkimpiin yhteentörmäyksiin.