Julkaistu: 1946
Lähde: »Marxin sosiologian peruspiirteet». Työväen sivistysliitto, Helsinki 1946. Painettu Tampereen työväen kirjapainossa
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tämän kirjan kirjoittaja on oppikoulua käydessään, yliopistossa opiskellessaan ja yliopisto-opintojen päätyttyäkin käyttänyt huomattavan osan aikaansa Marxin oppien tutkimiseen. Tarkoituksena oli ainakin toisinaan saada aikaan tieteellisiä esityksiä niistä. Mm. elämänuran vaihtuminen käytännöllisemmäksi johti kuitenkin siihen, ettei tällaisesta kirjallisesta toiminnasta ole paljoakaan näkyviin tullut. Itse harrastus Marxin oppien tutkimiseen ei kuitenkaan kokonaan sammunut.
Nyt olen joutunut kirjoittamaan lyhyehkön esityksen Marxin sosiologisista opeista sen vuoksi, että Työväen Sivistysliiton taholta pyydettiin viime talvena minua se tekemään. TSL:n tarkoituksena olisi, samalla kuin julkaistaisiin Marxin ja Engelsin erinäisille henkilöille kirjoittamia kirjeitä, joissa sosialismin vanhat mestarit oikovat materialistisesta historiankäsityksestä olevia väärinkäsityksiä, saada julkisuuteen lyhyehkö teos, jossa tuosta opista annettaisiin edes hiukan perinpohjaisempi esitys, kuin tähän asti on omassa maassamme ollut mahdollista saada.
Suostuin tarjoukseen, nimenomaan niin sopien, eitä teoksen tulee valmistua hyvin nopeasti ja että sen ei jo tämänkään vuoksi tarvitse vastata korkeita tieteellisiä vaatimuksia. Enhän ole teosta kirjoittaessani ehtinyt edes käydä tarkoin läpi kaikkea Marxin teoriasta ennen lukemaani, vielä vähemmän tutustua kovinkaan paljon uuteen sitä käsittelevään kirjallisuuteen. Mutta saman rajoituksen teoksen sisällyksen suhteen asettaa kirjan vaatimaton kokokin. On pakostakin täytynyt supistaa sanottava mahdollisimman lyhyeen, vieläpä jättää teorian osia kokonaan käsittelemättäkin. Kirjasta olen näin ollen tahtonut tehdä vain kansantajuisen esityksen Marxin sosiologian tärkeimmistä kohdista, näitä kohtia esimerkeillä siinä määrin valaisten, että ne voisi käsittää sellainenkin henkilö, joka ei ole syvällisemmin perehtynyt sosiologiseen, kansantaloudelliseen tai filosofiseen kirjallisuuteen. Tulevaisuuden asia on synnyttää aiheesta teos, jolle voi asettaa suurempiakin vaatimuksia.
Helsingissä, toukokuussa 1946.
J. W. KETO.
Tämä lyhyt kirja on tarkoitettu niitä opiskelijoita varten, jotka hiukan yksityiskohtaisemmin, kuin on suomenkielellä tähän saakka ollut mahdollista, haluavat tutustua Marxin ja Engelsin sosiologisiin teorioihin.
Tällainen selvittävä esitys on paikallaan jo senkin vuoksi, että Marx ja Engels eivät eläessään koskaan ehtineet kehittää sosiologiaansa täysin yksityiskohtaisesti ja kaikinpuolisesti ajateltuna loogillisena järjestelmänä. Varsinkin Marxin sosiologiset mielipiteet ovat etupäässä hajallaan siellä täällä: eri kirjojen osina, sanomalehtiartikkeleina jne. Niiden muotokin on monesti väittelynomainen, ja niissä ei sen vuoksi väittelyn kuumuudessa aina panna kaikille ko. opin osille tasapuolisesti painoa. Marxin esitys kapitalismin kehityslaeista on joka tapauksessa paljon täydellisemmin esitetty kuin hänen sosiologinen teoriansa, vaikkakaan »Pääoma» -teoksen 2. ja 3. osa eivät Marxin kuoleman takia ehtineet täydellisinä ilmestyä.
Marxin perusoppi esiintyy vanhoilla mestareillamme Marxilla ja Engelsillä itsellään materialistisen historiankäsityksen nimellä. Jokainen näistä kolmesta sanasta on kuitenkin opin kannattajienkin keskuudessa antanut aihetta kiistoihin.
On sanottu ensinnäkin, että kysymys tässä opissa ei, kuten nimitys tuntuisi väittävän, ole pelkästä subjektiivisesta historiankäsityksestä, vaan yhteiskunnan lainmukaisuutta käsittelevästä teoriasta ja samalla historiantutkimuksen tutkimusmenetelmästä. — Edelleen on sanottu, että puheenaolevan sanan ensimmäinenkin osa, historiankäsitys, on harhaanjohtava. Po. teoriahan ei pääasiassa tahdo kuvata yhteiskunnallisten ilmiöiden historiallista kulkua, vaan sitä yhteiskunnallisen yhteyden välttämätöntä muuttumista, josta historian yksityisten tapahtumain kulku pohjaltaan riippuu. Näin ollen olisi siis oikeastaan puhuttava Marxin yhteiskuntateoriasta. Näin onkin tässä kirjassa tehty, käyttämällä tosin saman käsitteen vakiintunutta vieraskielistä nimitystä, sosiologiaa.
Mutta myöskin nimityksen kolmannen osan, materialistinen-sanan, oikeutus on tahdottu asettaa kiistanalaiseksi. Jakautuuhan Marxin sosiologinen koulukunta tähän nimitykseen suhtautumisessa suorastaan useampaan osaan. Marxin sosiologian kannattajat ovat käyneet varsin tuimia otteluja keskenänsä tästä asiasta. Tämän esityksen ahdas tila tekee kuitenkin mahdottomaksi edes yrittääkään esittää tästä väittelystä perusteltua omakohtaista käsitystä, joten meidän on tyydyttävä vain muutamalla rivillä mainitsemaan nämä eri suunnat.
Materialisteista kävivät Marxin ja Engelsin ohella kaikki vanhemmat tunnetut Marxin sosiologian kannattajat, kuten Karl Kautsky, Georg Plechanow, Paul Lafargue, Rosa Luxemburg, Franz Mehring, Heinrich Cunow, W. I. Lenin jne. Näistä ovat muutamat suhteellisen pintapuolisesti, mutta toiset sitä vastoin verraten yksityiskohtaisesti perustelleet tätä kantaansa. Näistä materialisteiksi luettavista marxilaisistakin on sanottava, että heidän materialisminsa aste on jossakin määrin erilainen. Kaikki heistä ovat spiritualismin, s.o. sen opin, jonka mukaan kaikki olevainen on henkeä, vastustajia ja näin ollen myös kaikkea jumaluusopillista ajattelua vastaan. Kaikki heistä lähtevät myöskin siitä edellytyksestä, että ulkomaailma on todellisena olemassa tajuntamme ulkopuolella ja siitä riippumattomana. Po. materialistiset marxilaiset torjuvat kuitenkin luonnon mekanistisessa mielessä käsitetyn materialismin, mille seikalle he antavat ilmauksen nimittämällä itseään dialektisen materialismin kannattajiksi. Mutta kun eräistä (esim. K. Kautskysta) materialistinen historiankäsitys ei ole ehdottomasti kytketty materialistiseen filosofiaan, vaan on yhdistettävissä jokaiseen maailmankatsomukseen, joka käyttää yhteiskunnallisessa tutkimuksessaan dialektisen materialismin tutkimusmenetelmää tai ei ainakaan ole ristiriidassa tämän kanssa, ovat toiset sen sijaan ja viime vuosikymmeninä varsinkin kommunistiset marxilaiset voimakkaasti tähdentäneet marxilaisuuden ja materialismin erottamattomuutta.
Perinpohjaisimmin on tätä viimeksimainittua oppia kehittänyt W. I. Lenin. Leninkin torjuu aikaisempien materialististen filosofien mekanistisen käsityksen, että psyykillinen aistimus olisi johdettavissa materian liikunnosta. Hänen mukaansa materian olemukseen alun perin kuuluu myös kyky herättää psyykillisiä aistimuksia. Tämänkin materialistisen suunnan kannattajain mukaan materialismin olennaisin ja oikeastaan ainoa tunnusmerkki on se, että sen kannattajat tunnustavat ulkomaailman olevan olemassa inhimillisen tajunnan ulkopuolella ja siitä riippumattomana. Meidän aistimuksemme, meidän tajunnansisältömme ovat vain tämän ulkomaailman kuvia meidän tajunnassamme. Kuvaa (aistimusta) ei voi olla olemassa ilman kuvattavaa (ulkomaailmaa) ja tämän kuvattavan (ulkomaailman) taas on oltava olemassa kuvaajan (tajunnan) ulkopuolella. Aistimusten muodostamat kuvat eivät kuitenkaan anna lopullista käsitystä ulkopuolisen todellisuuden muodostavista tosiasioista, vaan näistä olioista saamme jatkuvasti uutta tietoa tieteen tutkimusten kautta. Leninkin väittää tämän ulkopuolisen todellisuuden luonteesta Marxin ja Engelsin tavoin, että ulkomaailmaa ei ole käsitettävä valmiiden olioiden ryhmitykseksi, vaan prosessien ryhmitykseksi, joissa näennäisesti vakavat ja jäykät oliot yhtä hyvin kuin niiden päässämme olevat ajatuskuvat, käsitteet, ovat keskeytymättömässä syntymisen ja häviämisen muuttumisvirrassa. Tämän materialismin nimenä on, kuten jo edellä on sanottu, dialektinen materialismi.
Marxilaisten tutkijain keskuudessa on kuitenkin olemassa muitakin koulukuntia Marxin sosiologian filosofisista perusteista. Nämä väittävät pyrkivänsä erottamaan filosofiasta pois kaiken, mikä sisältää metafyysisiä, s.o. tosiolevaista ja sen alkua koskevia väitteitä. Tällaisia koulukuntia väittävät erikoisesti olevansa Kantin tietokritiikkiin pohjautuva tietokriiittisen tajunnan oppi (eli tietokriitillinen idealismi), looginen empirismi, Uppsalan-koulukunta Ruotsissa jne. Varsinkin ensiksimainittuun, ns. uuskantilaiseen koulukuntaan on kuulunut monia tunnettuja marxilaisia tutkijoita, kuten itävaltalaiset Max Adler ja Otto Bauer.
Nämä ovat tutkimuksissaan esittäneet väitteen, että materialismi, kuten sen vastakohta spiritualismikin, on metafyysinen, olevaisen alkuolemuksesta väitteitä esittävä oppi. Tällaisia väitteitä ei kuitenkaan tiede, joka tarkastelee ainoastaan fysikaalisten, biologisten tai yhteiskunnallisten yms. tapahtumain ja ilmiöiden lakeja, saata eikä halua esittää.
Lisäksi po. tutkijat ovat tähdentäneet, että vain se olevaisen perusolemuksen selitysoppi, joka johtaa myöskin hengenelämän ilmiöt pelkästään aineen liikkeestä johtuviksi eikä esim. väitä aineessa alunperin oleviksi myöskin henkisiä ominaisuuksia, on tunnustettava todelliseksi materialismiksi. Myöskin he ovat kritisoineet edelläesitettyä materialismin tietokriitillistä väittämää, että reaalisen olevaisen, josta tajuntamme synnyttää kuvia ja jonka todellisesta olemuksesta tiede asteittain pääsee selville, täytyy olla olemassa inhimillisen tajunnan ulkopuolella. Heistä ei mitään voi ajatella olevaksi tajunnan ulkopuolella, koska kaikki ajattelu tapahtuu tajunnassa. Sitä paitsi tajunnan sisällyksen voi kuvitella hyvin muullakin tavalla syntyneeksi kuin tosiolioiden kuvina.
Omasta puolestaan nämä po. marxilaiset tutkijat eivät lainkaan ota käsitelläkseen sitä kysymystä, onko henki vaiko aine alkuperäinen, vaan he ottavat tutkimuksen lähtökohdaksi vain ihmisten kokemuksen, jossa esiintyvät hengen ja aineen vastakohdat. Mutta nämä vastakohdat koetaan vain ihmisen tajunnan muotojen kautta. Sekä spiritualismi että materialismi ovat heistä kaiken mahdollisen kokemuksen ulkopuolella. Tässä puheenaolevat suunnat eivät myöskään suinkaan epäile ulkomaailman todellisuutta, koska tämä todellisuus kuuluu tajunnan sisällykseen. He eivät myöskään pidä mahdottomana saada tietoa tämän tajunnassa olevan ulkomaailman yksityisistä olioista, koska inhimillisen ajatteluprosessin tehtävänä on juuri muodostaa ja muuttaa nämä oliot.
Lopuksi on syytä mainita po. tutkijain kannasta dialektiikkaan, että he siinä näkevät vain lain, jonka voi todeta inhimillisen yhteiskunnan kehityksessä, eikä yleistä, kaikessa luonnossa esiintyvää luonnonlakia.
Sen jälkeen kuin edelläolevassa on muutamin vedoin koetettu antaa kuva siitä ajatustyöstä, jota marxilaisien tutkijain keskuudessa on suoritettu Marxin sosiologian filosofisista perusteista, on meidän syytä palata itse tämän teorian olemukseen, joka teoria kaikkien marxilaisten tutkijain mielestä on inhimillisen yhteiskunnan lainmukaisuutta käsittelevä tieteellinen oppi.
On paras ottaa opin alkeiden lähtökohdaksi useimmin siteerattu Marxin esitys, nim. Marxin »Taloustieteen arvostelua» nimisen kirjan alkulauseessa oleva:
»Elämälleen välttämättömässä yhteiskunnallisessa tuotannossa ryhtyvät ihmiset määrättyihin, välttämättömiin, tahdostaan riippumattomiin suhteisiin, tuotantosuhteisiin, jotka vastaavat heidän aineellisten tuotantovoimiensa määrättyä kehitysastetta.
»Näiden tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, sen reaalisen perustan, jolta kohoaa juristinen ja poliittinen ylärakennus ja jota määrätyt yhteiskunnalliset tietoisuuden muodot vastaavat. Aineellisen elämän tuotantotapa on sosiaalisen, poliittisen ja ylipäänsä henkisen elämänprosessin edellytyksenä. Näin ollen ei ihmisten tietoisuus määrää heidän olemassaoloaan, vaan heidän yhteiskunnallinen olemassaolonsa määrää heidän tietoisuutensa.
»Yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat määrätyllä kehitysasteellaan ristiriitaan vallitsevien tuotantosuhteiden kanssa tai, mikä vain on saman asian juristinen ilmaisu, niiden omaisuussuhteiden kanssa, joiden sisäpuolella ne olivat siihen saakka liikkuneet. Tuotantovoimien kehitysmuodoista kääntyvät nämä suhteet niiden kahleiksi. Nyt alkaa yhteiskunnallisen vallankumouksen kausi. Taloudellisen perustan muutoksen mukana kumoutuu koko suunnaton ylärakennuskin hitaammin tai nopeammin. Sellaisia kumouksia tarkastellessa tulee aina tehdä ero aineellisen, luonnontieteellisesti tarkasti todettavan taloudellisissa tuotannon ehdoissa tapahtuvan kumouksen sekä juristisissa, poliittisissa, uskonnollisissa, taiteellisissa, filosofisissa, sanalla sanoen ideologisissa muodoissa tapahtuvan kumouksen välillä, jossa ihmiset tulevat tästä ristiriidasta tietoisiksi ja selvittävät sen. Yhtä vähän kuin sitä, mitä joku yksilö on, arvioidaan sen mukaan, mitä tämä itsestään uskoo, yhtä vähän voidaan tuollaista kumouskautta arvioida sen tietoisuudesta, vaan tämä tietoisuus on pikemmin selitettävä aineellisen elämän ristiriidoista, yhteiskunnallisten tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden välillä vallitsevasta konfliktista.
»Jokin yhteiskuntamuodostus ei koskaan häviä, ennenkuin kaikki tuotantovoimat, jotka siihen soveltuvat, ovat kehittyneetpä uudet korkeammat tuotantosuhteet eivät koskaan astu niiden tilalle, ennenkuin niiden aineelliset olemassa olon edellytykset ovat hautoutuneet vanhan yhteiskunnan helmassa. Senpä vuoksi ihmiskunta aina asettaa itselleen vain sellaisia tehtäviä, jotka se saattaa ratkaista, sillä tarkemmin tarkasteltaessa käy aina selville, että itse tehtävä ilmenee vain siellä, missä sen ratkaisun aineelliset edellytykset jo ovat olemassa tai ainakin ovat muodostumassa.
»Suurin piirtein ottaen voidaan Aasian, vanhanajan, feodaalista ja nykyaikaista porvarillista tuotantotapaa merkitä taloudellisen yhteiskuntamuodostuksen jatkuvasti edistyviksi aikakausiksi. Porvarilliset tuotantosuhteet ovat yhteiskunnallisen tuotantoprosessin viimeinen vastakohtainen muoto, vastakohtainen ei yksilöllisen vastakohtaisuuden mielessä, vaan yksilöiden yhteiskunnallisista elinehdoista kasvavan vastakohtaisuuden mielessä. Mutta porvarillisen yhteiskunnan helmassa kehittyvät tuotantovoimat luovat samalla aineelliset edellytykset tämän vastakohtaisuuden ratkaisemiseksi. Tämän yhteiskuntamuodostuman mukana päättyy näin ollen inhimillisen yhteiskunnan esihistoria.»[1]
Mainitusta alkulauseesta käy selville, että Marxin teorian mukaan yhteiskunnan taloudellisia tarpeita tyydyttävä toiminta on yhteiskuntajärjestelmän pohjana. T.s. talousprosessi ei ole ainoastaan yhteiskunnan aineellisen, vaan myös, edellisistä johdettuina, henkisten elämänsuhteiden perusta.
Kun Marx useinmainitun alkulauseen alussa puhuu ihmisten elämän ylläpitoa tarkoittavasta yhteiskunnallisesta tuotannosta, on syytä aluksi tähdentää, että Marx ei yhteiskunnaksi lue sellaisia ihmisten yhteisöjä ja yhdyskuntia kuin kyläkuntia, heimoja, valtioita jne. Millä tavalla hän erottaa yhteiskunnan näistä yhteisöistä? Yhteiskunta on Marxista henkilöryhmä, jonka jäsenet ovat määrättynä aikana välittömästi tai välillisesti määrätynlaisissa keskenäisissä vuorovaikutussuhteissa, joita Marx nimittää tavallisimmin tuotantosuhteiksi ja joiden kautta yhteiskunnan jäsenet tyydyttävät tuotteiden ja palvelusten tarpeensa. Tällainen yhteiskunta, jossa ihmiset kietoutuvat toisiinsa taloudellisten tarpeidensa tyydyttämiseksi, on alkuperäisissä oloissa vain hyvin pieni, mutta määrättyinä historiallisina aikakausina se saattaa olla hyvin laaja, jopa käsittää suurimman osan ihmiskuntaa, kuten on lopulta asianlaita meidän päiviemme kapitalistisen yhteiskunnan. Silloin yhteiskunta on laajempi kuin mikään yhdyskunta tai yhteisö.
On syytä myös ohimennen mainita, että aina, kun Marx puhuu tuotannosta, hän sillä tarkoittaa edellämainittua yhteiskunnallista tuotantoa, joka tapahtuu siis yhteiskunnan jäsenten keskenäisessä vuorovaikutuksessa heidän tarpeidensa tyydyttämiseksi, yhteiskunnassa määrättynä aikana olevin välinein ja muin edellytyksin.
Itse tämän yhteiskunnallisen tuotannon hän muuten käsittää laajemmin kuin kansantaloustiede yleensä ja kuin mitä äsken lyhyesti sanottiin. Yhteiskunnallisen tuotannon käsite ei Marxin mukaan käsitä vain yhteiskunnan olemassaolevan kulttuuritason ylläpitämiseen välttämättömien tuotteiden ja palvelusten tuotantoa, vaan lisäksi myös tämän yhteiskuntaelämän tason jatkamiseen ja edelleen kehittämiseen välttämättömän tuotannon. Tuotantoon näin ollen kuuluu myös opetus- ja tutkimuslaitosten ja näiden opettajavoimien ylläpitäminen. Siihen kuuluu niin ikään liikenteen ylläpitäminen.
Näin laajasti käsitetyn yhteiskunnallisen tuotannon ohella Marxin sosiologian mukaan yhteiskuntajärjestyksen perustan muodostaviin tekijöihin on luettava myös tuotteiden vaihdanta ja jakelu, joiden avulla tuotannossa valmistetut tuotteet ja palvelukset toimitetaan lopulta kuluttajain käsiin.
Niitä vuorovaikutussuhteita, jotka johtuvat yhteiskunnan jäsenten yhteistoiminnasta yhteiskunnallisessa tuotanto-, vaihdanta- ja jakeluprosessissa, Marx nimittää, niinkuin sanottu, tuotantosuhteiksi. Oikeastaan niitä tulisi eräältä osaltaan nimittää myös vaihdanta- ja jakelusuhteiksi.
Tuotantosuhteet merkitsevät Marxin oppisanastossa samalla kertaa oikeus- ja omistussuhteita. Niinpä esim. tehtaanomistajan ja hänen työssään olevien tehdastyöläisten suhde on samalla tuotanto- ja oikeussuhde: työläinen työskentelee tuotantoprosessissa tehtaanomistajan hyväksi, jolloin heidän välilleen syntyy määrättyjä oikeus- ja omistussuhteita. Työläisellä on laillinen oikeus palkkaan, ja hänen ja tehtaanomistajan suhteet määrittelee laaja palkkalainsäädäntö. Tehtaanomistaja on oikeutettu käyttämään työläisen työvoimaa liikkeessään määrättyjen tuotteiden valmistamiseen, jolloin tehtaanomistajasta tulee näiden tuotteiden omistaja, mistä tuostakin on olemassa yksityiskohtainen lainsäädäntö.
Jonkin määrätyn yhteiskunnan kaikkien tuotanto-, vaihdanta- ja jakelusuhteiden kokonaisuutta Marx nimittää tuon yhteiskunnan taloudelliseksi rakenteeksi (eli taloudelliseksi struktuuriksi).
Edelläolevasta on jo käynyt selville, että tuotanto-, vaihdanta- ja jakelusuhteet ovat olennaisesti ihmisten keskenäisiä suhteita, joissa ihmiset esiintyvät noiden suhteiden muodostajina ja joihin sisältyy aina vissi määrätietoinen ihmisten toiminta inhimillisen yhteiskunnan taloudellisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Kun Marx toisaalta sanoo, että ihmiset joutuvat yhteiskunnallisessa tuotannossa vapaasta tahdostaan riippumattomiin tuotantosuhteisiin, ei hän sillä silti tarkoita, että heidän tahtonsa ei tässä tuotannossa näyttele mitään osaa, vaan sitä, että se, mitä ihmiset joutuvat tuottamaan, johtuu sellaisista heistä riippumattomista tekijöistä kuin ihmisten synnynnäisistä tai historiallisesti kehittyneistä tarpeista sekä sen ympäristön laadusta, johon ihmiset syntyvät tai myöhemmin joutuvat.
Mutta jatkakaamme eteenpäin.
Marxin po. teoksen alkulauseen toisen kappaleen alussa puhutaan siitä, että yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat määrätyllä kehitysasteellaan ristiriitaan vallitsevien tuotantosuhteiden kanssa eli, mikä on vain saman asian juristinen ilmaus, niiden omistussuhteiden kanssa, joiden sisällä ne olivat tähän saakka liikkuneet. Oltuaan tuotantovoimien kehitysmuotoja nämä suhteet muuttuvat niiden kahleiksi. Silloin alkaa sosiaalisen kumouksen aikakausi. Samalla kuin taloudellinen perusta muuttuu, tapahtuu koko suunnattomassa (oikeussuhteiden ja aatteiden muodostamassa) ylärakennuksessa hitaampi tai tai nopeampi kumous.
Tarkastelkaamme nyt tätä lausejaksoa, joka antaa myöskin tärkeän osan materialistisen historiankäsityksen ymmärtämiseen.
On syytä aluksi sanoa, että edellä siteeratussa kappaleessa oleva sana tuotantovoimat käsitetään usein väärin, luulemalla Marxin niillä tarkoittavan vain teknillisiä voimia, siis kaikenlaisia työkaluja ja koneita. Itse asiassa Marx käsittää tuotantovoimilla kaikkia yhteiskunnallisessa tuotantantoprosessissa käytäntöön tulevia voimia: sekä luonnonvoimia että ihmisten ja eläinten työvoimaa ynnä myös tekniikan voimaa. Työprosessi on siis käsitettävä näiden kolmen tekijän: työvoiman, luonnon ja tekniikan yhteistyön tulokseksi.
Marxin sosiologialle on tunnusmerkillistä, että näiden eri tekijäin vaikutusta yhteiskuntaelämään ei käsitellä kutakin erikseen, vaan niiden vaikutus käsitellään yhdessä. Vain täten voidaan esim. selittää, miksi tänäpänä vanhan ajan taloudellisen ja henkisen elämän keskukset ovat pelkkiä paimentolaisheimojen laidunpaikkoja ja taas entisajan erämaat nykyajan talous- ja sivistyskeskuksia. Vain noiden kolmen tekijän yhteisvaikutuksesta syntyy se jonkin ajan aineellisen elämän tuotantotapa, josta Marx puhuu useinmainitun alkulauseen ensi kappaleessa ja jonka hän mainitsee määräävän tuon ajan sosiaalisen, poliittisen ja henkisen elämänprosessin. Näin ollen ei ole suinkaan pelkkää tekniikkaa samaistettava tuotantotapaan, niinkuin usein tapahtuu.
Tekniikan kehitys on muuten mitä läheisimmin liittynyt koko tuotantotavan kehitysasteeseen. Tekniikan historia osoittaa, ettei se johdu mistään erikoisesta ihmisen mietiskelevästä keksijähengestä, vaan määrätyn ajankohdan työprosessissa havaittujen puutteellisuuksien korjaamistarpeesta, jonka tarpeen tyydyttämiseksi työläiset, insinöörit ja työnjohtajat ovat pinnistäneet älyään ja tehneet teknillisiä keksintöjä.
Teknillisen edistyksen perusaiheet ovat: jokapäiväinen käytäntö ja ympäristön muutos. Niinpä esim. ei höyrykoneen keksintö tapahtunut, kuten usein kerrotaan, siten, että James Watt olisi tarkastellut teekattilaa ja siitä saanut ajatuksen höyrykoneesta. Itse asiassa osoittaa höyrykoneen historia, että jo vanhalla ajallakin keksittiin höyryllä käyviä kojeita, mutta kun jokapäiväinen käytäntö ei ollut herättänyt höyryvoiman tarvetta, jäivät nuo koneet vain kokeiksi ja leikkikaluiksi. Vasta uudella ajalla ruvettiin nimenomaan vuorityössä tarvitsemaan moottoria, joka olisi voimakkaampi kuin ihmiset tai vetojuhdat ja joka työskentelisi vettä ja tuulta säännöllisemmin. Kun keskiajan jälkeen oli jälleen yhteiskuntaan syntynyt tarpeeksi sivistyneistöä ja höyryvoimalla oli riittävästi kokeiltu, keksittiin 17. ja 18. vuosisadan vaihteessa useampia höyrykoneita (Papin, Savery, Newcomen), kunnes Watt 18. vuosisadan jälkipuoliskolla pitkällisten kokeilujen jälkeen uudisti perinpohjin Newcomenin höyrykoneen. Kun vuorityön ohella Englannissa oli juuri kehittymässä teollinen vallankumous, oli höyrykoneen käytäntöön ottamiselle mitä parhaat edellytykset.
Kuten edelläsanotusta on jo selvästi käynyt ilmi, on myös inhimillinen työvoima tuotantovoimiin kuuluva, vieläpä tärkein niistä. Sillä ei materialistisessa historiankäsityksessä ymmärretä, mikä myöskin on edelläolevassa selitetty, vain työprosessissa tarvittavaa ruumiillista työvoimaa, vaan myöskin henkistä.
On syytä tässä yhteydessä jälleen teroittaa, että kaikki tuotantovoimat ovat niin muodoin inhimillisen yhteiskunnan tuotantovoimia, koska niitä kaikkia, luontoakin, ohjaa ihmisten tajuinen mielekkyys ja tarkoitusperäisyys.
Edellä olemme pintapuolisesti tarkastaneet, mitä Marxin sosiologiassa tarkoitetaan yhteiskuntataloudella.
Siirrymme nyt siihen jaksoon, jossa väitetään yhteiskunnan taloudellisen rakenteen päälle kohoavan juristisen ja poliittisen ylärakennuksen ja myöskin määrättyjen yhteiskunnallisten tietoisuuden muotojen vastaavan tätä taloudellista rakennetta. Muissa yhteyksissä Marx mainitsee näinä yhteiskunnallisen tajunnan muotoina jurististen ja poliittisten ohella vielä uskonnolliset, taiteelliset ja filosofiset muodot. Tämä tahtoo sanoa: aineellisella tuotantotavalla on vastineensa myös sosiaalisen, poliittisen ja ylipäänsä henkisen elämänprosessin muodoissa. Ihmisten tietoisuus ei määrää heidän olemassaoloaan, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemassaolonsa määrää heidän tietoisuutensa, kuten Marxin lause kuuluu.
Marxin käyttämä kuva yhteiskunnan taloudellisen rakenteen muodostamasta alaosasta ja yhteiskunnallisten tajunnan muotojen muodostamasta ylärakennuksesta on joskus johtanut harhauttavasti otaksumaan, että nämä tajunnanmuodot, t.s. aatteet, olisivat vain tuotantotavan pelkkä varjo, jolla ei olisi mitään itsenäistä merkitystä. Kuten sosialismin vanhojen mestarien monista omistakin kirjeistä käy useasti selville, eivät he suinkaan kiellä aatteilta näiden omaa ja erikoista elämää, vaikka selittävätkin aatteiden muodostuvan ihmisten tuotanto-, vaihdanta- ja jakelusuhteiden pohjalla ja muuttuen näiden mukana ajan mittaan näiden mukaisesti.
Asia ei ole kuitenkaan niin, että ihmisten aatteet aina heti välittömästi muuttuisivat tuotantosuhteiden mukana, vaan ne saattavat jonkin aikaa pysyä ennallaan. Vasta silloin tapahtuu aatteiden muutos, kun historiallisen kehityksen mukana yhteiskunnan tuotanto-, vaihdanta- ja jakelusuhteet erikoistuvat luokkaeroiksi ja luokkavastakohdiksi, jolloin yhteiskunnan taloudellisen rakenteen muodostama alarakennus käy epäsymetriseksi ja sen päällä oleva aateylärakennekin osoittaa joukon erilaisia luokkatunteita ja katsantokantoja, jotka johtuvat ihmisten erilaisesta sijaitsemisesta yhteiskuntarakennuksen alaosassa.
Sanottakoon tässä muutama sana siitä, mitenkä Marxin mainitsemat yhteiskunnalliset tajunnannmodot, s.o. aatteet, muodostuvat ja muuttuvat. Marxin mukaan muuttuvat ensiksi yhteiskunnan tuotantovoimat suhteessaan toisiinsa. Kun nämä tuotantovoimien muutokset ovat kyllin perinpohjaisia, voi niistä seurata koko tuotantotavankin muutos. Nämä muutokset aiheuttavat samalla muutoksia yhteiskunnan jäsenten keskenäisiin taloudellisiin vuorovaikutussuhteisiin. Kun nämä vuorovaikutussuhteet ovat samalla, niinkuin on jo ennen osoitettu, oikeussuhteita, on suurista tuotantovoimien muutoksista tai vielä enemmän tuotantotavan muutoksesta ilman muuta seurauksena asteittain uusi oikeusjärjestys. Tämä tosin ei tavallisesti heti esiinny lujien oikeusnormien muodossa eikä edes sopimusoikeutena. Mikään yhteiskuntaelämä ei ole kuitenkaan mahdollista ilman jonkinlaista oikeustapojen muodossa tapahtuvaa järjestelyä.
Tämä oikeuden riippuvaisuus taloudesta on ilman muuta selvä varsinaiseen varallisuus- ja esineoikeuteen sekä myös perhe- ja perintöoikeuteen ja erinäisiin muihinkin oikeusmuotoihin nähden. Mutta on kysytty, pitääkö se paikkansa esim. rikosoikeuteen taikka, vielä enemmän, prosessioikeuteen nähden.
Näihinkin nähden on kuitenkin sanottava, että nekin välillisesti riippuvat vallitsevasta tuotantotavasta. Rikosoikeuden tarkoituksena on suojata tuotantotavasta kasvavaa oikeusjärjestystä, ja näin käsitettävä oikeusjärjestys mm. määrää, mikä on oikeudenrikos ja siis rangaistavaa, samoin kuin rangaistusten suuruuden ja laadun. Sama välillinen riippuvaisuus pitää paikkansa prosessioikeuteen, joka kehittyy aivan erilaiseksi, sen mukaan kuin tuotantotapa ja sen mukana oikeusjärjestys muuttuvat.
Jokainen ihminen syntyy näin vissiin oikeusjärjestykseen ja kasvaa tällaisessa oikeusympäristössä. Siitä hän saa oikeusmielteensä ja -vaikuttimensa. Alkukantaisella yhteiskunnalla on vain alkukantainen oikeudellinen ylärakennus. Austraalianneekereillä ei ole lainkaan maatalousoikeutta, talonpoikaisyhteiskunnassa taas ei ole teollisuusoikeutta. Myöhemmissä yhteiskuntamuodoissakin on niiden eri jäsenillä tietoa vain osasta oikeusjärjestystä ja harrastusta vain siihen. Sitä mukaa kuin yhteiskunta taloudellisesti erikoistuu, erikoistuu myös oikeusjärjestysten, oikeusintressien ja oikeusmielteiden ryhmitys. Yhteiskunnan jakaannuttua luokkiin syntyy paljon tällaisia toisilleen vastakkaisiakin ryhmityksiä.
Marxin mukaan, niinkuin ennen on jo sanottu, yhteiskunnan ohella, joka on sellaisten henkilöiden muodostama ryhmitys, jotka määrättynä aikana ovat toisiinsa taloudellisissa suhteissa, — esimerkkeinä tällaisista yhteiskunnista mainittakoon: agraarikommunistinen, feodaalinen, käsityönomainen, esikapitalistinen ja kapitalistinen yhteiskunta — on olemassa aivan toisenluontoinenkin muodostuma: valtio. Valtio on julkinen yhdyskunta eli, kuten Marx tavallisesti sanoo, poliittinen yhteisö. Kapitalistinen yhteiskunta ulottuu lukuisain valtioiden alueiden yli, mutta samanaikaisesti voivat yhden valtion asukkaatkin kuulua useampaankin kuin yhteen yhteiskuntamuotoon. Niinpä esim. pohjoismaiden lappalaiset kuuluvat vielä luonnontaloudelliseen yhteiskuntaan, niiden muiden asukkaiden kuuluessa kapitalistiseen yhteiskuntaan. Valtion tehtävänä on pukea oikeussäännöiksi, s.o. laeiksi, ne oikeusmielteet, jotka tuonaikaisessa yhteiskunnassa ja tuossa valtiossa syntyvät.
Yhteiskunnan jäseniä ei pidä koossa minkään järjestävän pakkovallan asettamat oikeusmääräykset, vaikka puhutaankin yhteiskuntajärjestyksestä. Tämän muodostavat pelkät sovinnaissäännöt. Tätä yhteiskuntajärjestystä vastassa on valtionjärjestys, joka yhä uudestaan ottaa yhteiskunnan talousprosessista määrättyjä sovinnaissääntöjä, joille annetaan valtionvallan vahvistus. Ajatelkaamme vain työaika-, työsopimus-, työehtosopimus-, yhtymä-, maanhankintalainsäädäntöä jne., jotka vähitellen on valtion laeiksi vahvistettu.
On huomattava, että valtion moni poliittinen lainsäädäntö tähtää valtionkoneiston määrättyjen tarpeiden tyydyttämiseen. Tähän lainsäädäntöön liittyy usein pyrkimys tyydyttää ja turvata tätä koneistoa hallitsevien yhteiskuntakerrosten herruusvaatimukset. Nämä pyrkimykset esiintyvät monesti hyvinkin toisistaan eroavissa muodoissa. Niinpä myöskin valtioissa, joiden taloudellinen kehitysaste on jokseenkin sama, saattaa olla hyvinkin erilainen äänioikeus- ja eduskuntalainsäädäntö. Jota enemmän valtio kehittyy jättiläismekanismiksi suurine hallintokoneistoineen, sitä enemmän se itsenäistyy yhteiskuntaankin nähden. Sen lainsäädäntö vaikuttaa monella tavalla yhteiskunnan taloudelliseen ja mutm elämän kehitykseen, joskaan se ei kuitenkaan kokonaan voi yhteiskuntajärjestyksestä erottautua.
Erikseen on syytä huomata nykyaikaisen porvarillisen valtion kehitys. Sen valtionvalta on porvariston ja suurmaanomistajaluokan luokkaherruuden väline. Siinä edellämainitut yhteiskuntaluokat koettavat mm. valtionvirkamiehistön ja ammattipolitikoitsijakunnan avulla pitää alempia luokkia valtansa alaisina. Tästä ja valtion muusta luonteesta puhumme kuitenkin toisessa yhteydessä.
Olemme ylempänä hiukan puhuneet yhteiskunnan juristisesta ja poliittisesta ylärakennuksesta. Ylärakennukseen kuuluvat vielä yhteiskunnan aaterakennelmat eli ideologiat. Tarkastamme nyt lyhyesti niiden syntyä ja muuttumista.
On ensiksikin sanottava, että yhteiskunnan moraaliset, uskonnolliset, esteettiset jms. aatepiirit eivät suinkaan jokainen saa aatteitaan suorastaan talousprosessista, vaan kukin aatepiiri määrää myös toinen toistansa. Yleinen moraali saa vaikutelmia uskonnollisista katsomuksista, samoinkuin nämä edellisistä. Sama vuorovaikutus vallitsee oikeus-, poliittisten ja eetillisten käsitysten kesken. Näin ollen ei suinkaan aina jokaista uskonnollis-eetillistä käskyä tai kieltoa voida suoraan selittää taloudellisista vaikutelmista. Vielä vähemmin saattaa aina selittää yksityisiä taidetta koskevia aatteita tai mielipiteitä, taidesuuntia tai taidetyylejä suorastaan taloudellisista tosiasioista. Nekin saavat muotonsa, paitsi seurallisen ja kotielämän luonteesta, myös aikansa uskonnollisista ja eetillisistä katsantokannoista. Sanalla sanoen: kuten yhteiskunnan taloudellinen toiminta on kokonaisuus, niin se määrää henkisen elämänprosessinkin kokonaisuuden laadun ja kulun, mutta ei useimmissa tapauksissa jokaista aatepiiriä yksityiskohdissaan.
Niinpä sanookin Engels eräässä kirjeessään: »Materialistisen historiankäsityksen mukaan todellisen elämän tuotanto ja tuotannon jatkumiseen välttämätön toiminta on se momentti, joka viime kädessä määrää historiassa. Enempää emme ole, enempää Marx kuin minäkään, koskaan väittäneet.
»Jos nyt joku vääristelee tämän siksi, että taloudellinen momentti on ainoa määräävä, niin muuttaa hän tuon lauseen mitään sanomattomaksi, järjettömäksi fraasiksi. Taloudellinen asema on pohja, mutta ylärakennuksen eri momenteilla — luokkataistelun poliittisilla muodoilla ja sen tuloksilla: valtiosäännöillä, jotka voittava luokka on taistelun voitettuaan vahvistanut, oikeusmuodoilla, ja vieläpä kaikkien todellisten taistelujen heijastuksilla niihin osallistuneiden aivoihin: poliittisilla, juristisilla, filosofisilla teorioilla ja näiden edelleen kehkeytymisellä dogmijärjestelmiksi on myöskin vaikutuksensa yhteiskunnallisten taisteluj en ku t-kmin.jane määräävät useissa tapauksissa etupäässä niiden muodon. Vasta kaikkien näiden momenttien vuorovaikutuksena murtautuu taloudellinen liike välttämättömyytenä näkyviin, riippumatta kaikista äärettömän monista satunnaisuuksista (s.o. olioista ja tapahtumista, joiden sisäinen yhteys on keskenään niin kaukainen tai niin todistamaton, että me voimme pitää sitä olemattomana ja voimme sen laiminlyödä).»[2]
Tässä on jo lisäksi teroitettu mieleen, että alarakennus ja ylärakennus eivät ole pelkässä syyn ja vaikutuksen suhteessa.
On selvää, että paitsi juristiset ja poliittiset, myös uskonnolliset ja siveelliset katsantokannat vaikuttavat huomattavasti taloudelliseen elämään. Ajatelkaamme vaikkapa Intian kastilaitosta, jonka uskonnon pyhitys on muodostanut mitä jäykimmäksi järjestelmäksi ja jolla sellaisena on ollut mitä ratkaisevin merkitys tuon maan taloudelliseen elämään.
Mutta jos noin on, silloinhan materialistinen historiankäsitys ei olekaan oikea, koska ei enää voida erottaa ala- ja ylärakennusta toisistaan.
Tähän on kuitenkin vastattava, että Marxin sosiologia ei pyri yksistään selittämään yksityisiä yhteiskunnallisia olotiloja, vaan myöskin näiden yhteyttä yhteiskunnallisen liikunnon, kehityksen kera. Sehän on dialektinen käsitys yhteiskuntaelämästä, joka pitää nimenomaan mahdollisena saada yhteiskunnan liikuntoja selville ja tutkii niitä. Materialistisen historiankäsityksen tehtävänä on juuri selittää, minkä vuoksi jossakin yhteiskunnallisessa olotilassa syntyy uusi ideologia.
Jos me tarkastamme niitä jonkin määrätyn yhteiskunnan uusia aatteita, jotka siinä taistelevat itselleen jalansijaa, niin me voimme todeta, että niiden synnyn edellä on tapahtunut uusia teknillisiä ja muita taloudellisia yhteiskuntaelämän muutoksia. Nämä muutokset eivät tosin heti synnytä uusia aatteita, koska ihmiset ovat vanhoillisia — tämä on olennainen Marxin sosiologian näkökohta — ja koettavat aluksi soveltaa taloudelliset muutokset vanhoihin aatteisiin. Vasta paljon myöhemmin, kun perinpohjin uudet taloudelliset tekijät eivät enää sovellu vanhoihin aatteisiin, syntyy uusia aatteita, jotka nekin muovautuvat lopulliseen muotoonsa vasta pitemmän tai lyhyemmän epävarmuuden ja hapuilukauden jälkeen.
Mutta tästä käy selväksi, että emme voi selittää kaikkia jossakin yhteiskunnallisessa olotilassa esiintyviä aatteita pelkästään saman ajan taloudellisista olosuhteista. Monet noista aatteista ovat lähtöisin varhaisemmilta ajoilta, nim. sellaiset, jotka vielä ainakin jotenkuten sopivat po. uuteen aikaan. Ymmärtääksemme kaikki nykyajan aatteet on meidän siis tutkittava hyvinkin kaukaisen menneisyyden yhteiskuntatilat.
Ottakaamme edelläolevan teorian havainnollistamiseksi muutama esimerkki määrättyjen aatteiden kehityksestä. Otamme ne aluksi vaikkapa uskonnon alalta, koska tuo aaterakennelma on niin yleinen koko ihmiskunnan keskuudessa. Se ei vain ole tähän mennessä näytellyt tärkeätä osaa inhimillisessä yhteiskunnassa, vaan yhä edelleenkin sillä on varsin huomattava merkitys inhimillisen yhteiskunnan keskuudessa. Lisäksi uskonnon alalta otetut esimerkit valaisevat hyvin sitä puolta inhimillisten aatteiden kehityksestä, joka tähdentää näiden aatteiden taipumusta säilyä inhimillisissä yhteiskunnissa sen jälkeenkin, kuin se sivistyksellinen ympäristö, johon ne alkujaan ovat kuuluneet, on kokonaan muuttunut.
Uskonnollisia käsityksiä ja uskonnollisia menoja tarkasteltaessa on tarpeen pitää mielessä, että vertailevan uskontotieteen tuloksiksi esitettyihin väittämiin on suhtauduttava vissillä varovaisuudella. Siinä esiintyy paljon väitteitä, jotka ilmeisesti osoittavat esittäjäinsä käsityksissä jälkiä heidän nykyaikaisen ympäristönsä ajatuskannoista. Puhumattakaan teologian käsityksistä, jonka mukaan ihmiselle oli jumalallisessa ilmestyksessä ilmoitettu tieto yhdestä ainoasta tosi jumalasta, joka tieto kuitenkin syntiinlankeemuksen jälkeen menetettiin, on ollut ja edelleenkin on erinäisiä filosofeja ja uskonnonhistorioitsijoita, jotka ovat olleet näkevinänsä vanhoissa uskonnoissa: milloin vanhojen kulttuurikansojen uskonnossa, milloin totemismissa, alkumonoteismin eli -yksijumaluuden jälkiä. Tällaisiin tuloksiin on luettava myöskin monien nykyaikaisten uskonnontutkijain käsitys siitä, että useilla alkuperäisillä kansoilla olisi ollut palveluksen esineinä ns. »korkeimpia olentoja», joita olisi käsitetty luomisjumaliksi. Nämä kaikki väitteet näyttävät paljastuvan esittäjäinsä haluksi nähdä alku-uskonnossa nykyajan ihmisen uskonnollisia käsityksiä. Itse asiassa ei esim. paljon puhuttu australialaisten moraalinen luomisjumala liene ollut mitään muuta kuin mystillinen esi-isä, jota heimot ovat kunnioittaneet kulttuurinsa perustajana.
Näiden ennakkoselitysten jälkeen on syytä ensiksi lausua, että niin moninaisilta kuin uskonnon muodot näyttävätkin, niin ei ole oikea se väite, jonka »Tietosanakirja» esittää uskonto-sanan kohdalla, lausuessaan, että mitään yhtenäisselitteistä uskonnon »kehitystä» tuskin voi olla. Ilmeisesti ns. alkukantaisten eli primitiivisien kansain uskonnot osoittavat huomattavasti yhtenäisiä piirteitä, koska ne yhteiskuntatilat, joista ne ovat kehittyneet, muistuttavat toisiansa. Niillehän on kaikille tyypillistä animismi, s.o. luonnon henkien järjestymättömän joukon palvonta. Tämä uskonto näki varsinkin ihmisissä aineellisen sielun. Tämän sielun kannattajia olivat erinäiset ruumiin kestävimmät osat, kuten luuranko, sydän, maksa, veri jne. Kuoleman jälkeen tämä ruumissielu vielä jonkin aikaa eli, ja sille annettiin mukaan ruokaa, juomaa, vaatteita, aseita jne. Sielu saattoi kuitentin jo ihmisen eläessä ruumiista irtautuakin. Niinpä noidan eli šamanin henki saattaa ruumiin kahleista vapautuneena matkailla kaukaiset matkat, jopa mennä manalaistenkin puheille ja pakottaa nämä jättämään sairaan sielun eli haamun rauhaan. Ihmisestä irtautuvasta haamusielusta saattaa kehittyä tykkänään irrallinen, ihmisen ulkopuolella elävä haltiakin. Niinpä suomalaisugrilaisilla kansoilla oli monesti jokaisella ihmisellä oma haltiansa, jota palvottiinkin. Mutta sielu ei ole alkukantaisillakaan heimoilla vain ihmisellä, vaan myös eläimillä, joille niillekin kehittyy haltiansa. Samaten kasveilla on haltiansa: puunhaltiat, metsän, viljan ja viljalajien haltiat jne.
Edellä mainitun jonkinlaisen persoonallisen, tahtovan sielun ohella tavataan luonnonkansoilla uskoa ihmisruumiissa ja luonnossa piilevään persoonattomaan sielulliseen voimaan, jota suomalaisessa uskontotieteessä sanotaan väeksi ja vertailevassa uskontotieteessä manaksi. Monet uskonnon tutkijat ovat väittäneet tätä väki- eli manauskoa uskonnon lähtökohdaksi. Alkuperäiset heimot eivät olisi luonnonesineitä palvoessaan kuvitelleetkaan niissä asuvan jonkun hengen, vaan olisivat yksinkertaisesti käsittäneet ne eläviksi olennoiksi.
Joka tapauksessa on todettava, että alkuperäisten kansain palvomat eläimet, kasvit, elottomat luonnonesineet ja luonnonilmiöt ovat hyvinkin läheltä riippuvaisia, paitsi kunkin kansan asumapaikan luonnosta, myös kansan tuotannon ja yhteiskuntajärjestyksen luonteesta, esim. siitä, oliko kansa metsästäjä-, kalastaja- vaiko maanviljelyskansaa. Sellaisia eläimiä, jotka olivat joko peloittavia tai hyödyllisiä, palvottiin. Sama oli laita kasvien palvonnan. Näin on laita ollut myös suomalais-ugrilaisilla kansoilla, joiden keskuudessa puiden palveluksella on ollut tärkeä asema. On selvää, että viljelyskasvien palvonta, joka on myöskin monien kansojen kulttuurissa tärkeä palvonnan muotoja jonka jätteitä on erinäisissä maanviljelys- ja erikoisesti sadonkorjuumenoissa säilynyt meidän päiviimme saakka, on esiintynyt vasta silloin, kun maanviljelys tuli käytäntöön. On otaksuttavaa, että se seikka, että viljan henki käsitetään useilla kansoilla naisolennoksi, johtunee siitä, että naisilla on alkuperäisessä maanviljelyksessä ollut tärkeä osa.
Tietenkään ei ole kaikkien palvonnan esineiden selvittäminen niitä palvoneiden kansojen tuotantojärjestelmästä aivan yksinkertainen ja suorasukainen asia. Näihin selityksiin täytyy ottaa mukaan alkuperäisen ihmisen koko ajatustapa. Niinpä ei ilmeisesti puupölkkyjen, kivien yms. esineiden palvelu selity suorastaan tuotannosta, vaan siitä, että niissä luultiin asustavan todellisen hengen. Niinpä lappalaisten seidat, jotka olivat karkeasti hakattuja kivi- tai puukuvia, sinne tänne pyhille seuduille, erikoisesti vuorille, pystytettyjä, olivat kiviksi muuttuneita ihmisiä, joita katsottiin jonkinlaisiksi suojeluhengiksi ja joita lepytettiin verisillä uhreilla. Monella muullakin kansalla ovat pyhät vuoret näytelleet tärkeätä osaa palvonnassa, kuten esiin. Intiassa sekä Etelä- ja Keski-Amerikassa.
Vaikeimmin selitettävä uskonnon muoto on totemismi, jolla tarkoitetaan sellaista uskonnonmuotoa, jossa jonkin heimon jäsenet palvelevat jotakin eläin- tai kasvisukua heimonsa jäsenenä. Tämän eläimen tai kasvin nimeä he käyttävät yhteisenä vaakunan tapaisena tunnusmerkkinään ja useasti he palvovat tuota eläintä tai kasvia. Tällaista uskonnollisen palvonnan muotoa on ollut toisistaan hyvinkin etäisillä kansoilla. Se on ollut yleinen mm. sekä suuressa osassa Pohjois-Amerikkaa että Austraalian alkuperäisillä heimoilla.
Tämän käsityksen alkuperästä on paljonkin kiistelty. On hyvin todennäköistä, että totem-järjestelmän synty on yhteydessä sen avioliiton historiaan kuuluvan, monilla heimoilla tavattavan tavan kanssa, että heimon miehet ja naiset eivät saa mennä naimisiin keskenään, vaan on heidän mentävä naimisiin vieraan heimon toisen sukupuolen jäsenen kanssa. Jotta sekaannusta tässä suhteessa voitaisiin välttää, on niissä heimoissa, joissa vallitsee tällainen pakko mennä naimisiin ainoastaan vieraan heimon jäsenen kanssa eli ns. eksogamia, muodostunut monesti tavaksi antaa heimon naisille ja miehille näiden oman heimon nimen ohella yhteinen, muka samaa alkuperää osoittava tunnusnimi, totem-nimi, joka on tavallisesti jonkin niillä seuduin olevan eläimen tai kasvin nimi. Tämä tehtävä on totem-nimellä Australiassa, Pohjois-Amerikassa ja monissa paikoissa muuallakin. Sen sijaan ei totem-eläimen tai kasvin tappamis- tai syömiskielto ole suinkaan kaikkialla yleinen eikä myöskään totem-eläimen tai -kasvin palvonta. Tämä tuntuisi osoittavan, että totemismin sukupuoliseurustelua säännöstelevä tehtävä olisi alkuperäisempi ja sen uskonnollinen tehtävä myöhäisempi ilmiö.
Todennäköisesti totem-yhteisöillä on sittenkin ollut huomattava vaikutus uskonnollisiinkin käsityksiin. Monet tutkijat ovat selittäneet, että ne olisivat kehittäneet erityisesti kantaisän palvontaa. Kussakin tuollaisessa yhteisössä alkoi vainajain joukosta kantaisän sielu kohota pysyvästi eläväksi ja siis myös palvottavaksi. Hänestä alettiin tehdä kuviakin, hänelle uhrata ja kertoa hänestä sankarisatuja. Nämä sankaritekonsa hänen kuvitellaan tehneen sen eläimen tai kasvin hahmossa, josta yhteisö on saanut nimensä. Joka tapauksessa kantaisästä on tullut heimon jumalallinen perustaja ja suojaaja.
Tämän kantaisän käskyistä muka lähteneinä aletaan nyt omistaa monet sellaiset tavat ja menot, jotka olivat peräisin jo totem-yhteisön syntymistä aikaisemmalta ajalta. Yhteisön jäsenten ajattelu ajautuu uusille urille. Kantaisän määräyksellä pyhitetään heimon jäsenten ympärileikkaus, määrättyjen eläinten tai kasvien syöntikiellot jne.
Animismi on selvästi alkuperäisten kansojen uskonto. Sen epäselvästi käsitetyt henget liittyvät välittömästi konkreettisiin luonnonesineisiin eivätkä ole vielä henkilöiksi käsitettyjä. Vasta kun tuotanto- ja yhteiskuntamuodot kehittyvät sellaisiksi, että jumalaolentoja aletaan käsittää ihmisten kaltaisiksi henkilöiksi, on uskonto kehittynyt uudelle asteelle. On tultu ns. polyteismiin eli monijumaluuteen. Tässä suhteessa vaikuttaa ihmisten uskontoon ratkaisevasti siirtymys maanviljelykseen ja kiinteisiin asumuksiin. Kun ihmisten ulkonainen elämä vakiintuu vakituisiin paikkoihin, joutuvat he pysyväisiin suhteisiin näiden paikkain jumalien kanssa. Elinehtojen paikallistuessa uskontokin paikallistuu. Tästä esimerkkinä mainitaan muinaisseemiläisten paikallisjumalien kehitys. Kun maanviljelys alkoi seuduilla, jotka maanalaiset vesisuonet tekivät viljelyskelpoisiksi, niin näiden paikkojen jumaluusolennot, baalit, muuttuivat määrätynluontoisiksi paikallisjumaliksi. Yhdestä baalista tuli niiden maanalaisten vesien herra, joista kasvullisuus riippui, toisesta taivaan herra, kun maan hedelmällisyys johtui sateesta.
Vasta tämänlaisissa oloissa kehittyi myöskin luonnonvoimien ja taivaankappaleiden palvonta. Vasta maanviljelyskaudella aletaan jumaluutena palvoa sellaista taivaankappaletta kuin aurinkoa ja sellaista luonnonilmiötä kuin ukkosta. Kylmissä seuduissa aurinkoa yksistään palvotaan hyvänsuopana jumaluutena, mutta kuumissa troopillisissa maissa se voi monesti olla myöskin paha ja vahingollinen jumala.
Sitä mukaa kuin yhteiskuntaelämä kehittyy, niin että syntyy valtioita, jotka muodostuvat yhä suuremmiksi yhteisöiksi, tapahtuu polyteismin kehitys siihen suuntaan, että lukuisista paikallisista pikkujumalista kehittyy laajojen alueiden suurjumalia. Vanhojen jumalien heimojumalaluonne häviää yhä enemmän ja yhteisiä jumalia kunnioitetaan yhä enemmän yksinomaan luonnonvoimien valtiaina. Näin muodostuu useimmiten monijumalainen luonnonjumalain palvonta. Sellainen oli esim. muinaisegyptiläisten, assyrialaisten, babylonialaisten, kiinalaisten, atstekien ja inka-kansan uskonto. Toisaalta taasen tapahtuu päinvastaista kehitystä. Kulttuurikehityksen edistyessä ja uusien toiminta-alojen ihmisille muodostuessa lisääntyy polyteististen jumalien luku. Kun uusia elämänarvoja syntyy, asetetaan ne jumalien suojelukseen. Eri jumaluusolennot, joilla kullakin on oma, tarkasti rajoitettu toiminta-alansa, huolehtivat eri elämänaloista ja -toiminnoista.
Muutamista suurempien alueiden jumalista, niinkuin heprealaisten Jahvesta, muinaispersialaisten Ahuramazdasta, kristinopin Jumalasta ja islamin Allahista kehittyy asianomaisten uskontojen ainoa persoonallinen jumala. Niiden synnyn selittäminen määrätystä historiallisesta ympäristöstään ei ole vaikea asia. Niinpä heprealaisten kansallisjuinala Jahve syntyi vasta silloin, kun tuon kansan sukukunnista myöhemmin Kanaanin maahan siirtynyt Juudan sukukunta, jonka heimojumala Jahve oli, sai maassa ylivallan ja siihen kuuluva David tuli sen kuninkaaksi. Davidin ja Salomon vaikutuksesta alettiin Juudan heimon jumalaa Jahvea palvella kansallisjumalana toistenkin valtakunnan pohjoisosissa olevien heimojen keskuudessa, jotka siihen saakka olivat palvelleet omia sukujumaliaan. Juudan mahtavuuden kasvaessa kasvoi Jahvenkin mahtavuus. Suurilla kustannuksilla Salomo rakennutti Jerusalemin temppelin, josta nyt tuli Jahven palveluksen keskusta ja josta leviittain mahtava papisto levitti Jahven valtaa.
Vaikka Juudan ylivalta ei kestänyt sataakaan vuotta ja vaikka Israelin valtakunnassa vanhojen heimojumalien palvonta sai jälleen valtaa, jäi Jahve kuitenkin määrättyjen historiallisten olosuhteiden vaikutuksesta juutalaisten kansallisjumalaksi. Pohjoisten heimojen yhteiskunnallisissa olosuhteissa, joissa oli syntynyt laaja maaton väestö, esittivät Jahven papit ja profeetat Jahvea sorrettujen jumalaksi. Mutta ennen kaikkea Jahven palvonnan vakiinnutti Babylonian vankeus. Kun, Persian kuninkaan Kyyroksen kukistettua Babylonian, osa juutalaisista palasi vankeudesta Kanaaniin, syntyi tänne valtio, jossa Jahven papit olivat mahtavana valtaluokkana ja jossa Jahven palvelu muodostui tunnusmerkiksi Israelin kansan toiveista päästä uudelleen vapaaksi ja yhtenäiseki kansaksi.
Eri uskontojen mielteet sellaisista seikoista kuin maailman luomisesta, kuolemanjälkeisestä olotilasta yms. seikoista riippuvat myöskin niistä yhteiskunnallisista ympäristöistä, joissa eri kansat elävät. Sitä mukaa kuin kansojen yhteiskunnallinen elämä monimutkaistuu, käyvät monimutkaisemmiksi esim. käsitykset kuolemanjälkeisestä olotilasta. Alkujaan oli kuolleitten asuinsija — kallionrotko, pensaikko, autio erämaauseutu, rauhainen merensaari, maan alusta jne. — yhteinen kaikille kansoille. Mutta kun maanpäällisessä yhteiskunnassa kehittyi ihmisten keskuudessa jyrkkä sääty- ja arvojako, erottuu kuolemantakaisessa olotilassakin eri osastot mahtaville päälliköille ja työtätekeville. Jopa nuo paikat aletaan kuvitella aivan eri seuduissakin sijaitseviksi. Huonompi paikka on joko jollakin autiolla saarella tai maan alla, parempi jollakin kauniilla vuorella tai taivaassa. Se seikka, joutuuko vainaja huonoon vai hyvään paikkaan, riippuu pitkät ajat yksistään henkilöiden yhteiskunnallisesta asemasta eikä lainkaan heidän siveellisen luonteensa laadusta. Vasta vähitellen ja verraten myöhään kehittyy ajatus siitä, että kuoleman jälkeen palkittaisiin ihmisen maallisen elämän teot.
On selvää, että myöskin uskonnolliset tavat riippuvat yhteiskunnallisista oloista. Kun luonnonkansojen henget eivät missään ole alunperin moraalisia olentoja, joiden tehtävänä olisi palkita hyvä ja rangaista paha, vaan ne käsitetään yleensä pahansuoviksi olennoiksi, on niiden lepyttämiseksi keksittävä monenlaisia tapoja ja menoja. Pelko onkin näin ollen tällä asteella uskonnollisen palvonnan päävaikutin.
Luonnonkansojen uskonnollisissa menoissa saatamme erottaa kahdenlaista toimintaa: erilaisia maagillisia loitsuja sekä kultin, johon kuuluu pääasiassa uhreja ja rukouksia. Kumpaankin toimintaan liittyy useilla kansoilla tärkeät toimihenkilöt. Loitsuilla parannetaan sairaudet, ilmoitetaan salatut asiat yms. Tämän toimituksen hoitavat luonnonkansain noidat, suomalais-ugrilaisten kansain šamaanit, jotka siis ovat noiden kansojen lääkäreitä ja toisinaan sen ohella myös ennustajia ja sateen synnyttäjiä. Sen sijaan kultin suorittavat aina uhripapit, joita ei ole edellisiin sekoitettava. On todettava, että suomalais-ugrilaisilla kansoilla on kummallakin säädyllä ollut erittäin huomattava merkitys.
Kulttiin nähden on todettava, että kehittynyt uhrilaitos veriuhreineen kehittyy vasta kansoilla, joiden kulttuuritaso on alkeellista tasoa korkeampi. Vasta sellaisten kansain parissa tapaamme varsinaisen papiston. Uhrit ovat kehittyneet eläinten teurastuksesta ja esiintyvät siis vasta siellä, missä karjanhoito on kehittynyt pääelinkeinoksi. Sellaisissa oloissa aletaan pitää viisaampana jakaa teurastettaessa jumalille tai määrätylle jumalalle osa siitä lihasta, joka omaksi ravinnoksi teurastetaan. Uhrien alkuperäinen tarkoitus on ollut sanan varsinaisessa merkityksessä ravita jumalia. Tässä yhteydessä on syytä mainita siitäkin uhrien ominaisuudesta, jolla tahdottiin antaa auringolle tai muille korkeimmille jumalille uutta voimaa. Sama ajatus uhrien maagillisesta voimasta lienee ollut monien ihmisuhrienkin pohjana. Niinpä esim. Etelä- Amerikan inkain parissa uhrattiin lapsia auringolle, jotta auringon sukulaisen, inka-hallitsijan elämä saataisiin pidennetyksi. Muinaiset perulaiset kastelivat peltojaan ihmisverellä, saadakseen runsaan sadon. Jne. Toiseen kulttimuotoon: rukoukseen nähden on myöskin huomattava, että sillä on alemmassa kulttuurissa vähäinen merkitys uhrien rinnalla, koska luonnonihminen kuvittelee jumalien olevan varsin vähän taipuvaisia antamaan hänelle mitään hyvää ilman uhria. Suurin merkitys rukouksella on tällöin maagillisena loitsuna, jonka avulla luullaan voitavan harjoittaa enemmän tai vähemmän voimakasta pakotusta jumalien tahtoon.
Kuinka kehittyneimmätkin uskonnolliset käsitykset ja kulttimenot voidaan johtaa eri aikakausien yhteiskunnallisista oloista, se on selvästi osoitettavissa myöskin kristinopissa. On voitu näyttää, kuinka sellainen uskonnollinen aate kuin kristinusko aivankuin luonnostaan kehittyi Rooman valtakunnassa ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina, joille oli ominaista toisaalta suurten joukkojen kurjistuminen ja toisaalta rikkauksien kerääntyminen, väestön vähentyminen, alituiset vallanpitäjäin keskinäiset sodat, poliittisen toiminnan lakkaaminen, kurjistuneiden joukkojen rappeutuminen ja rikkaiden järjettömät aistilliset nautinnot. Näissä oloissa juuri syntyi kristinuskon tapainen uskonto, jolle oli ominaista rauhankaipuu, maailmanhalveksuminen, vähäinen luottamus ihmisen omaan voimaan ja rajaton luottamus jumalallisen Caesarin, vapahtajan, kaikkivaltaan. Ja tuosta ajankohdasta saa myös selityksensä kristinuskon opetus, että rikkaiden on jaettava tavaransa köyhille.
Tietenkin sisältää kristinusko näiden perusperiaatteidensa ohella joukon muitakin aatteita, jotka se sai lukuisista vanhemmista uskonnoista. Osan näistäkin — kuten esim. juutalaisuudesta peräisin olevan Messias-aatteen — voi selittää niiden syntymiskauden yhteiskunnallisista oloista, mutta suurimpaan osaan näistä lainoista emme ainakaan toistaiseksi kykene tällaista selitystä antamaan. Nämä vanhat aatteet eivät kuitenkaan olekaan kristinuskon olennaisin osa, vaan olennaisin on se uusi osa, minkä kristinusko sai aate-maailmaansa syntymiskautensa yhteiskunnallisista oloista.
Mutta tämäkään kristinuskon alkuperän selvittäminen tällä tavalla ei ole suinkaan riittävä tekemään ymmärrettäväksi kristinuskon jatkuvaa vaikutusta meidän aikamme henkiseen elämään, mikä vaikutus on kiistämätön, siitä huolimatta, että yhteiskunnalliset olot ovat perin pohjin muuttuneet.
Tämä taas saa selityksensä suureksi osaksi siitä, että kristinusko itse on koko ajan muuttunut. Puustaavi on tosin pysynyt samana, mutta henki on koko ajan vaihtunut. Se on ollut erilainen eri aikakausina ja eri valtioissa, erilainen niissä eri yhteiskuntaluokissa, joista se on kannattajansa saanut. Tämän mukautuvaisuuden on suurelta osalta tehnyt mahdolliseksi se seikka, että kristinusko alunperin oli niin erilaisista aineksista kokoonpantu. Sitä ovat sen vuoksi menestyksellä voineet käyttää hyväksensä sekä ehdottoman yksinvallan että tasavallan kannattajat, samoin kuin sekä orjainomistajat että kommunistit.
Jos tarkastelee kristillisen kirkon historiaa, ei ole myöskään vaikeata osoittaa sen muotojen yhteyttä eri aikakausien yhteiskunnallisiin oloihin. Katolisen kirkon syntyminen roomalaisen keisarikunnan raunioille on selvä seuraus siitä, että kirkon roomalaisvaltiossa syntynyt jyrkästi keskitetty despoottinen järjestemuoto joutui taas kansainvaellusten aikana siirrettäväksi germaanisten valtioiden feodaaliseen tuotantotapaan, jossa vallitsi lukuisien feodaaliherrojen keskeinen alituinen riita ja taistelu ja jossa kuningasvalta oli vallan voimaton. Siinä ympäristössä kirkon oli helppo kasvaa mahdissa ja siinä siitä kasvoi tuon ajan mahtavin feodaaliherra.
Vähitellen kuitenkin olosuhteet muuttuivat, ja ne muutokset vaikuttivat muutoksia kirkonkin olemukseen. Keskiajan lopulla, ristiretkistä alkaen suuriin löytöretkiin saakka, taloudelliset olot alkoivat mullistua perin pohjin. Valtiollisessa ideologiassa tuli vallitsevaksi ehdoton yksinvalta. Voimakas kuningasvalta alisti kaupunkien porvariston tukemana feodaaliaateliston palvelukseensa. Niissä Euroopan johtavissa maissa, jotka sijaitsivat Välimeren ympärillä lähinnä paavin istuinta, oli tästä seurauksena, että niiden hallitsijat alistivat paavin kuuliaiseksi aseekseen, jolloin heistä, varsinkin Espanjan hallitsijoista, tuli kiihkomielisiä katolilaisuuden kannattajia. Mutta tämä katolilaisuus oli järjestelymuodoltaan ja opiltaankin kokonaan toisenlainen kuin keskiajan alkuajan katolilaisuus.
Sen sijaan Välimeresta etäämpänä olevissa, tuohon aikaan vielä taloudellisesti takapajuisemmissa valtioissa ei hallitsijoilla ollut voimaa alistaa paavinvaltaa palvelukseensa. Jotta kirkko voitaisiin saattaa hallitsijavallan välikappaleeksi, oli se erotettava Roomasta. Näin syntyi näissä maissa uskonpuhdistus. Hallitsijan ohella sitä kannatti etupäässä kaupunkien porvaristo, mutta myöskin talonpojat ja aatelistokin osallistuivat siihen. Uskonpuhdistuskin sai kuitenkin eri maissa eri luonteen. Varsinkin Englannissa se sai maan mahtavissa eriuskolaislahkoissa suorastaan kuningasvallanvastaisen luonteen, mikä suuresti vaikutti Cromwellin tasavallan (1649–60) ja parlamentaarisen kuningasvallan syntyyn (1688–89).
Näissä kumouksissa Englannin porvariston edustajat puhuivat vielä kokonaan kristinuskon kieltä. Sen sijaan Ranskassa, jossa katolisen valtionuskon ohella ei ollut mitään uskonlahkoja ja jossa taistelu valtiota vastaan senkin vuoksi pakotti kumoukselliset ainekset kehittämään taisteluitaan varten kokonaan uuden ideologian, käytettiin v:n 1789 vallankumouksessa kokonaan kristinuskon vastaisia aatteita, jotka aluksi oli etupäässä otettu pakanallisista klassillisista kirjailijoista.
Ja niin on tapahtunut tavallisesti myöhemmissäkin kumouksellisissa liikkeissä. Taistelut vallankumouksen puolesta saivat useissa tapauksissa kristinuskoa vastaan tähdättyjä muotoja. Näin on tavallisesti tapahtunut myöskin köyhälistön liikkeessä sosialistisen kumouksen puolesta. Aikaisemmin esiintyivät kuitenkin monet utopistiset sosialistit hyvinä kristittyinä, jotka keräsivät kristinuskon julkaisuista asevarustuksia taisteluunsa. Näin on suureksi osaksi vieläkin laita meidän päivinämme Englannin sosialistien. Mutta lukuisat uuden ajan sosialistit ovat esiintyneet radikaasen kristinuskon vastaisen ja ateistisenkin ajattelun esitaistelijoina. Sellaista tieteellistä ajattelua kuin Marxin sosiologiassa käytettyä ei heistä ole näyttänyt mahdolliselta yhdistää kristillisten ajatusten kanssa, kun on ollut tarkoitus osoittaa sosialismin kehittymisen välttämättömyys. Sen sijaan ovat monet tällaiset kristinuskoa vierovat sosialistit, todistuskappaleinaan sosialismin hyväksi käyttäneet lukuisia ajatuksia Ranskan vallankumouksen ideologian aarrekammioista, näin varsinkin ranskalaiset sosialistit.
Marxilaiset ovat joutuneet käsittelemään myöskin Marxin sosiologian suhdetta yleiseen siveellisyyteen ja sitä käsittelevään siveysoppiin eli etiikkaan. Sikäli kuin he ovat näitä kysymyksiä käsitelleet, he ovat lähtökohdaksi ottaneet ne käsitykset, joihin 19. vuosisadan luonnontiede, nimenomaan kehitysoppi, oli tullut. Tämän mukaan olemassaolon taistelu on kehittänyt useille korkeammille eläimille, itsesäilytysvaiston ja suvunjatkamisvaiston lisäksi, joukon sosiaalista vaistoja. Tällaiset eläimet on näet olemassaolon taistelu ajanut elämään laumoina, joissa tuollaiset vaistot ovat vähitellen kehittyneet. Näihin tällaisiin eläimiin on luettava myöskin ihminen, jonka arvellaan alun perin eläneen suhteellisen pieninä laumoina.
Sosiaalisia vaistoja ovat yhteiskunnallisten eläinten epäitsekkyys, urhoollisuus, uskollisuus, kuriinalistuvaisuus, totuudellisuus, kunnianhimo yms. Ne tavataan useissa eläinlajeissa erittäin voimakkaiksikin kehittyneinä, kun tulee kysymys yksilön suhtautumisesta eläinlauman säilyttämisen yksilöille asettamiin vaatimuksiin.
Näistä sosiaalisista vaistoista kehittyy vähitellen jo eläimissäkin velvollisuudentunto ja, mikäli sosiaaliset vaistot joutuvat ristiriitaan itsesäilytysvaiston tai suvunjatkamisvaiston kera, omatunto. Meillä ei olekaan mitään aihetta otaksua, että vain ihmisellä olisi omatunto. Niinpä koirilla voi puhua selvästi velvollisuudentunnosta ja omastatunnosta, kun ne esim. pidättyvät varastamasta ravintoa, vaikkapa niiden isäntä ei olisikaan läsnä.
Näistä laumaeläinten sosiaalisista vaistoista on syytä tässä lisäksi mainita, että ne näyttävät kussakin yksilössä moninkertaistuvan, jos eläin esiintyy suurena joukkona. Tämän ovat tutkijat todenneet esim. mehiläisissä. Sama työmehiläinen, joka toveriensa keskellä antaa »tappaa itsensä kymmenen kertaa», osoittautuu erittäin pelokkaaksi, välttää pienintäkin vaaraa, vieläpä pakenee paljon heikompaakin mehiläistä, jos se on yksinään parinkymmenen askeleen päässä pesästä. Ja samahan on laita ihmistenkin. Suuri kokous on aivan toisen hengen täyttämä kuin harvalukuinen: ihmiset eivät ole vain rohkeampia, minkä voisi myöskin selittää toisten antamasta tuesta ja selkänojasta johtuvaksi, vaan he ovat myöskin epäitsekkäämpiä, uhrautuvampia ja innostuneempia. Suuri joukko yllyttää puhujankin aivan toisiin puhetaidollisiin näytteisiin kuin pieni.
Kun ihmiseläin muuttuu varsinaiseksi ihmiseksi, alkamalla käyttää tarkoituksiinsa luonnosta löytämiään aineksia, niiden muotoa ja paikkaa muuttaen ja tähän työkaluja käyttäen sekä ryhtymällä myöskin keksimään ja valmistamaan uusia työkaluja, joita hän voi käyttää sekä tuotantoon että puolustukseen ja hyökkäykseen, alkaa inhimillinen yhteiskunta tai paremmin sanottuna inhimilliset yhteiskunnat muodostua. Tällä inhimillisen yhteiskunnan muodostumisella ja jatkuvalla kehittymisellä on suuret vaikutukset ihmisten eläinkunnasta perimiin sosiaalisiin vaistoihin. Inhimillisissä yhteiskunnissa kehittyy siveellisyys uusiin muotoihin.
Inhimillisen kehityksen alkuaikoina, jolloin ihmiset rupeavat työskentelemään yhdessä ja jolloin heille kehittyy yhteinen kielikin, lisääntyy varmaankin sosiaalisten vaistojen voima. Sota, joka ihmisten keskuudessa vasta nyt saa jalansijaa, vaikuttaa erikoisen monella tavalla ihmisten siveellisyyteen. Missä alkukantaiset laumat sotivat toisiaan vastaan, kehittävät ne toisaalta yhteistuntoa ja uhrautuvaisuutta, toisaalta taas julmuutta toisen lauman ja heimon yksilöitä kohtaan. Kun yhteiskunnassa alkaa ilmestyä luokkia, on varhaisemmissa yhteiskunnissa tavallisesti jokin erikoinen sotaa käyvä luokka, sotilassääty, joka tällöin kehittää jäsenissään poikkeuksellisen suurta urhoollisuutta ja uhrautuvaisuutta. Mutta samalla kertaa tuon säädyn jäsenissä kehittyy saäty-ylpeyttä ja ylimielisyyttä alempia luokkia kotaan. Toisaalta kehittyy varhaisen ajan luokkayhteiskunnissa luokkia, joiden jäsenet eivät ole halukkaat lainkaan käymään sotaa. Niin on asianlaita erinäisten maiden talonpoikain tai kaupunkilaisten taikka sivistyneistön.
Myöhemmin sotakin vaikuttaa huomattavasti siveellisyyteen. Sosiaaliset vaistot väistyvät kokonaan palkkasoturiarmeijoista, kunnes ne taasen jälleen pääsevät enemmän näkyviin, kun muodostuu uudenajan yhteiskunnan asevelvollisuusarmeijoita.
Edelläsanotusta on jo käynyt selville, että sosiaaliset vaistot ja siveelliset normit säännöstelevät etupäässä vain saman yhteisön tai yhdyskunnan jäsenten keskinäisiä suhteita. Sosiaalisten vaistojenhan tehtävänä on juuri lisätä tämän yhteisön kestävyyttä. Kun sota tulee käytäntöön, käy vieraan yhteisön jäsen suorastaan viholliseksi. Alkukantaisessa sivistyksessä on sen vuoksi siveellisyyden piiri hyvin pieni. Se käy vähitellen suuremmaksi, kun muodostuu suurempia yhteisöjä ja yhdyskuntia. Sellaisia melko suuria piirejä olivat jo Aleksanteri Suuren valtion piiri Välimeren itäpään ympärillä, Rooman valtakunta Välimeren ympärillä, kristinuskon piiri Euroopassa, Islamin piiri Etu-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Samat sosiaaliset tunteet ja eetilliset käskyt olivat voimassa vain noiden piirien keskuudessa, mutta eivät olleet voimassa niiden ulkopuolisiin piireihin nähden.
Laajimmaksi muodostuu yhtenäisen siveellisyyden piiri kapitalismin kehittyessä. Se vasta tekee aste asteelta kaikista ihmisistä olentoja, joihin nähden ainakin jossakin määrin aletaan tuntea samoja sosiaalisia tunteita. Vasta kapitalistinen tuotantotapa on kyennyt toteuttamaan sen, minkä roomalaisvallan rappiokaudella syntynyt kristinusko ensi kerran lausui ihmisten veljeydestä, kykenemättä sitä kuitenkaan koskaan toteuttamaan.
Mutta samanaikaisesti kuin yhteiskunnan ja sen pohjalle syntyvien yhteisöjen piirin mukana siveellisyyden voimassaolon piiri laajenee, syntyy yhteiskunnan sisällä joukko yhteiskunnan jäsenten erikoiskerrostumia, joiden sisäpuolella e.m. sosiaaliset vaistot ja hyveet suuresti voimistuvat, mutta ovat hyvin vähän voimassa vieraiden kerrostumain jäseniin nähden. Tällaisia kerrostumia ovat ennen kaikkea yhteiskuntaluokat. Varsinkin sitä mukaa, kuin näiden luokkien poliittinen taistelu muodostuu pysyvimmäksi yksilön olemassaolon taistelun muodoksi yhteiskunnassa, kadottavat noiden luokkien sosiaaliset vaistot kokonaisyhteiskunnan ja osaksi myös sellaisen yhdyskunnan kuin valtion suhteen voimaansa, mutta käyvät omaan luokkaansa nähden voimakkaammiksi.
Erityisesti on näin sorrettujen ja ylöspäin pyrkivien luokkien laita, jota vastoin hallitsevien luokkien keskuudessa on usein keskenäistä kilpataistelua ja hajaannusta.
Luokkien ohella vaikuttavat yhteiskunnissa myöskin valtioiden ja kansallisuuksien siveellisyyspiirit. Niissäkään ei suinkaan aina eikä edes tavallisesti kokonaisyhteiskunnan siveellisyys pääse voitolle, vaan sen sijaan yksityisen valtion ja kansallisuuden yksilöille asettamat siveelliset erikoisvaatimukset ovat sitä voimakkaammat.
Mutta myöskin jonkin luokan, valtion ja kansallisuuden jäsenilleen asettamat siveelliset vaatimukset voivat joutua keskenään jyrkästi ristiriitaan. Näin on varsinkin ollut asianlaita, milloin valtio on ryhtynyt hyökkäyssotaan toista valtiota vastaan. Vaikka kyllä lukuisien, varsinkin työväenluokkaan kuuluvien valtion jäsenten valtiotunnetta on monesti heidän luokkatunteensa siinä määrin heikentänyt, että he eivät ole halunneet osallistua tuollaiseen hyökkäyssotaan, on kuitenkin todettava, että yleisimmin on valtiotunne sittenkin päässyt tähän asti voitolle.
Mitä tulee niihin siveellisiin normeihin, joita yhteiskunta, yhteisöt ja yhdyskunnat asettavat jäsenilleen noudatettaviksi, on niistäkin sanottava, että ne syntyvät niiden kunkin jäsenten eri aikoina vallitsevista tarpeista, yhteiskunnan ja yhteisöjen vaatimukset jäsenilleen toistuvat niin usein pitkien aikojen kuluessa, että niistä muodostuu tapoja, jotka näyttävät kuin menevän perintönä sukupolvelta toiselle. Tapa saa siis selityksensä määrätyistä yhteiskunnallisista tarpeista, se taas, että tapa muodostuu syvällä ihmisessä istuvaksi siveelliseksi normiksi, jota noudattaakseen hän voi uhrata henkensäkin, johtuu ihmisen eläinmaailmasta peräisin olevista sosiaalisista vaistoista.
Marxilaiset tutkijat ovat kyenneet osoittamaan, kuinka monet inhimillisen moraalin tavat ja normit ovat syntyneet määrätyistä yhteiskunnallisista olosuhteista ja muuttuvat näiden mukana. Niinpä voidaan ajatella häveliäisyyden ja määrättyjen ruumiinosien peittämisen syntyneen osaksi koristeluhalusta, osaksi vanhojen ihmisten ujosteluhalusta, osaksi näiden ruumiinosien suojeluhalusta. Täten syntynyttä tapaa on ensin vaadittu kaikilta, ja lopuksi on tästä vaatimuksesta tullut kielto olla toisin nienettelemättä, kuin yleinen tapa vaatii. Tällä tavoin saa taas selityksensä, kuinka häveliäisyys näyttäytyi niin lukemattomina toisistaan eroavina kieltoina.
Helppo on myöskin osoittaa, kuinka esim. määrättyjen laumain keskuudessa vallalla ollut siveellinen käsky liian tiheään syntyneiden lasten sekä vanhempien tappamisesta on suorastaan syntynyt noiden laumain jokapäiväisen elämän tarpeesta, jolle vähitellen on tavan kautta annettu siveellisen normin luonne. Noissa seuduissa on myöskin mahdollisuus huomata, kuinka ne, yhteiskunnallisten olosuhteiden muututtua, esim. maanviljelyksen ja karjanhoidon laajentutuessa ja vaatiessa entistä enemmän työvoimia, vähitellen häviävät.
Edellä sanotusta on jo käynyt selville, että siveellisyys kuuluu olennaisena osana yhteiskunnalliseen elämään. Mutta näin on asianlaita vain silloin, kun se on yhteiskunnallisten tarpeiden mukainen. Se voi nimittäin muodostua toisenlaiseksikin. Siveellisistä normeista tulee silloin vanhoillinen ja edistyksenvastainen tekijä yhteiskuntaan. Näin on erityisesti asianlaita luokkayhteiskunnassa, jossa hallitsevan luokan etujen mukaiseksi käy saada sorretut luokat noudattamaan vanhentunutta siveellisyyttä. Historiasta löydämme lukuisasti esimerkkejä siitä, kuinka hallitsevat kerrokset käyttävät hyväkseen poliisilaitosta, tuomarikuntaa, sotalaitosta ja kirkkoa tukeakseen vanhan moraalin valtaa. Silloin syntyy yhteiskunnassa myöskin ankara aatteiden taistelu vallitsevan moraalin ja uuden moraalin välillä. Ylöspäin pyrkivä luokka tarvitsee myöskin siveysoppia. Se tarvitsee uusia siveellisiä normeja jäsenilleen ja se julistaa myöskin uutta siveellistä ihannetta taistelulleen. Niinpä työväenliike julistaa sosialismia sellaisena ihanteena, joka kykenee kohottamaan yhteiskunnan tasolle, jossa ihmisen henkiset ja ruumiilliset kyvyt voivat kohota nykyistä korkeammalle ja jossa heidän siveellinen luonteensa täydellistyy.
Mutta vaikka marxilaisuus näin myöntää siveellisyydelle yhteiskunnassa tärkeän tehtävän ja voi perustella määrättyjä ohjelmakohtiaan myöskin siveellisillä vaatimuksilla, se ei kuitenkaan voi ottaa taloudellisia ja poliittisia vaatimuksiaan siveysopista. Se tutkii taloudellisen elämän ilmiöitä ja kehitystä ja tähän tutkimukseen se pohjaa varsinkin talouspoliittisen ohjelmansa.
Lopuksi mainittakoon, että Marxin teorian mukainen etiikka eroaa täydellisesti siitä ehdottomasta, kaikissa oloissa muuttumattomasta siveysopista, jota varsinkin jumaluusopin sekä Kantin siveysopillinen teoria opettavat. Edellinen sitoo siveysopin jonkin uskonnon määräyksiin ja väittää siveellisten normien vaikutusvallan riippuvan ihmisen siveellisen tietoisuuden ulkopuolella olevan jumalallisen mahdin auktoriteetista. Kantin siveysoppi tahtoo myöskin tehdä siveelliset normit riippumattomiksi yhteiskunnallisista olosuhteista ja väittää sen sijaan olevan ihmisen sisässä siveyslain, jonka alkuperästä me emme tiedä mitään. Tämä sisäinen laki määrää ihmisen toimintaohjeeksi: toimi niin, että sinun tahtosi perusohje kelpaa yleisen lainsäädännön perusohjeeksi.
Marxin sosiologian mukainen etiikka on taasen autonomista, itsehallinnollista, joka johtaa siveysnormit ja niiden vahvistuksen ihmisten omasta siveellisestä tietoisuudesta. Ja nimenomaan se johtaa nuo normit sosiaalisen ihmiseläimen laumavaistoista sekä inhimillisen yhteiskunnan ja inhimillisten yhteisöjen siveellisistä tarpeista syntyviksi. Kun inhimillisiä yhteiskuntia varsinkin varhaisempina aikoina on lukuisia ja inhimillisiä yhteisöjä monenlaisia, ovat siveelliset normit suuresti toisistaan eroavia. Erityisesti tähdentää Marxin sosiologian etiikka, mitä muutoksia siveellisiin normeihin ihmisten jakautuminen luokkiin vaikuttaa. Muna toisaalta on väärin väittää, että sivevsoppi olisi Marxin sosiologian mukaan kokonaan subjektiivista, kullakin yksilöllä täysin erilaista. Vaikka Marxin teorian mukaan siveysnormit, kuten sanottu, suuresti vaihtelevat eri ihmisryhmien keskuudessa, on niillä sikäh objektiivisuutta, että ne eivät ole suinkaan joka yksilöllä erilaisia, vaan ovat kunkin ihmisryhmän yksilöillä suhteellisen samanlaisia. Ja ne siveelliset vaistot, jotka ovat peräisin ihmisen eläinasteelta, osoittavat peruspiirteissään melkoista samanlaisuutta kautta koko ihmiskunnan.
Marxin sosiologian suhdetta estetiikkaan ei ole tähän mennessä vielä paljoakaan tutkittu. On kuitenkin ilmeistä, että nämäkin ilmiöt ovat viime aikoina joutumassa suuremman huomion esineiksi kuin aikaisemmin. Aikaisemminhan monet marxilaiset tutkijat, jotka jossakin yhteydessä joutuivat näihin asioihin viittaamaan, lausuivat käsityksenään ei vain, että kapitalistisen talousjärjestelmän aikana ei voisi syntyä huomattavaa sosialistista taidetta, vaan että yleensä työtätekevien taiteenharrastuskin pysyisi kapitalismin vallitessa suhteellisen vähäisenä.
On kuitenkin sanottava, että olosuhteet ovat viime aikoina tuossa suhteessa melkoisesti muuttuneet. Kapitalistisissa maissakin on työväen vapaa-aika ja yleissivistys aivan toinen kuin aikaisemmin. Lisäksi on tullut se seikka, että on olemassa sosialistinen valtio, Neuvostoliitto, jossa tuotetaan todellista suurta taidetta, joka herättää kaikkien maiden työväen mielenkiintoa. Mutta myöskin muissa maissa esiintyy jo paljon suurtakin sosialistista taidetta. Näin ollen on syytä lausua muutama sana Marxin sosiologian suhteesta taiteeseen.
On selvää, että marxilaisuus tähdentää sitä seikkaa, että taide on synnyltään mitä läheisimmässä yhteydessä yhteiskuntaan ja sen käytännöllisiin tarpeisiin: työhön, sotaan, erotiikkaan, uskontoon jne. Myös on lausuttava, että taide on myös ilmaus yhteiskuntatalouden liikunnasta, heijastuma luokkien ja muiden yhteisöjen: kansallisuuksien, valtioiden jne. taisteluista. Ei kuitenkaan taiteessakaan niin, että jokin taideteos olisi yksinomaan jonkin luokan tai yhteisön ideologian läpitunkema, vaan siinäkin useimmiten niin, että taideteoksissa eri ideologiat ovat erilaisessa kokoonpanossa toisiinsa sekoittuneina.
Marxilaisen taidekritiikin tehtävänä ei ole tutkia vain yhteiskunnan vaikutusta taideteoksen syntyyn, vaan myöskin taideteoksen vaikutusta yhteiskunnan kehitykseen. Taideteoskin on luokkien ja yhteisöjen taistelun ase. On selvästi osoitettavissa, kuinka sellaisina aikakausina, jolloin yhteiskunnassa esiintyy valtava joidenkin luokkien tai yhteisöjen nousukausi, myöskin taiteella on suuri nousukautensa, joka ei voi olla perinpohjin vaikuttamatta tuon ajan yhteiskunnan ihmisten katsomuksiin. Ajatelkaamme vain esim. renesanssin aikaa.
Ennenkuin lopetamme ideologiain kehityksen tarkastelun, on syytä tehdä tähän esitykseen pieni reunahuomautus.
Edelläolevista esimerkeistä on jo näkynyt, että useimmat ihmiset eivät ole selvillä omien aatteidensa yhteiskuntaelämään pohjautuvasta muodostuksesta, vaan luulevat niitä tästä riippumattomiksi. Mutta lisäksi Marxin sosiologia osoittaa, että sellaisessa yhteiskunnassa, jossa on useampia yhteiskuntaluokkia vastakkaisine etuineen — kuten varsinkin on laita kapitalistisessa eli porvarillisessa yhteiskunnassa — pyrkii johtava yhteiskuntaluokka — nykyisessä yhteiskunnassa porvaristo — luomaan omasta ideologiastaan kaikkien muidenkin luokkien omaksuman ideologian. Osaksi ovat tuon johtavan luokan jäsenet itsekin tiedottomia tästä väärennyksestä, osaksi taas tuo luokka koettaa tietoisesti pitää huolta muihin luokkiin kuuluvien kansanjoukkojen harhaanjohtamisesta johtavan luokan etujen mukaisilla, mutta toisten luokkien etujen vastaisilla ideologioilla. Tähän sillä on suuri mahdollisuus, varsinkin niin kauan kuin koululaitos, kirkko, sanomalehdistö jne. julistavat sen ideologiaa. Tämä menettely muuttuu suoranaiseksi tietoiseksi harhaan johtamiseksi suurien yhteiskunnallisten ja kansallisten ristiriitojen, nimenomaan sotien aikoina, jolloin johtavan luokan itsekkäätkin sodan päämäärät räikeästi esitetään isänmaan ja kansakunnan yleiseduiksi. Varsinkin jonkin yhteiskuntamuodostuksen menestyksen aikana — esimerkkinä kapitalismin aikaisempi loistokausi — tuollainen harhauttaminen menestyy erittäin hyvin, mutta sen rappeutuessa eri luokkien ideologiat esiintyvät yhä selvemmin vastakkaisina.
Lopuksi on syytä todeta, että Marxin sosiologia, edellä luonnehditusta ideologian synnyn selityksestä huolimatta, ei suinkaan väitä, että ihmisten tekojen vaikuttimina olisivat pelkästään heidän aineelliset etunsa tai ylipäänsä edes heidän henkilökohtaiset etunsa. Marx ei nimittänyt sosiologiaansa sen vuoksi materialistiseksi historiankäsitykseksi, että muka ihmisiä johtaisivat ainoastaan materiaaliset, aineelliset vaikuttimet, vaan siitä syystä, että yhteiskunnan materiaalinen, s.o. sen todellisia tarpeita tyydyttävä tuotantoprosessi on myöskin henkisen elämän perusta. Ihmisten vaikuttimet ovat päinvastoin mitä moninaisinta laatua, koska he ovat useiden, keskenään ristiriitaisten vaikuttimien hallitsemia olentoja. Ihminen on jo eläimelliseltä luonnoltaan toisaalta itsekäs, mutta toisaalta myöskin toisten hyväksi työskentelevä jä uhrautuva sosiaalinen olento. Tämä johtuu siitä, niinkuin edellä on laajahkosti esitetty, että ihminen on jo eläinkunnasta saakka ollut laumaeläin, jolle sosiaalisia vaistoja on tämän vuoksi kehittynyt.
Näin ollen ihmisen vaikuttimissa molemmat vaikutinlajit useimmiten sekoittuvat. On silti selvää, että ihmisten tekoja monissakin tapauksissa johtavat pelkästään aineelliset tai ainakin henkilökohtaiset edut. Mutta samalla on kiistämätöntä, että hänen toimintaansa ei niinkään harvoissa tapauksissa johtavat myös huomattavaksi osaksi, jopa kokonaankin sosiaaliset vaikuttimet. Viimeksimainitulla tavalla on nimenomaan asianlaita, kuu ihminen on valmis panemaan henkensä alttiiksi jonkin asian hyväksi, kuten melko usein on asianlaita. Joka tapauksessa ovat useat ihmiset valmiit huomattavassa määrässä uhraamaan yksityisetunsa yhteisetujen tieltä.
Puheen tullessa yhteisön etuihin on tähdennettävä, että Marxin sosiologia ei näe vain yksilön ja yhreiskunnan etujen vastakohtaa, vaan näkee näiden välissä ja ohella joukon erilaisten yhteisöjen etuja. Näitä ovat perhe- ja suku-, kansan-, kansakunnan-, valtion-, kirkon-, ammatti- ja lopuksi, mutta ei vähimmän tärkeänä, luokkaedut. Näistä monet ovat tavallisesti voimakkaammatkin kuin yhteiskunnan yleisedut. Kuitenkaan ei ole tässäkään suhteessa liioiteltava näiden yhteisöjenkään etuvastakohtien voimakkuutta. Erinäisten yhteisöjen — esim. luokkien, valtioiden jne. jäsenten etuvastakohdat ja näistä johtuvat eturistiriidat näkyvät epäilemättä tosin usein mitä vaikuttavimmalla tavalla yhteiskunnan jäsenten ajattelussa ja mielipiteissä. Kuitenkin on toisaalta sanottava, että jonkin ajan ideologioissa on sellaisiakin, jotka saavat verraten vähän suoranaista vaikutusta myöskin yhteiskuntaluokkien ja valtioiden välisistä eturistiriidoista.
Aikaisempi yhteiskuntaoppi lähti yhteiskunnan selitysyrityksissään eristetystä ihmisestä ja yksityisestä ihmisparista. Yhteiskunta olisi sen mukaan syntynyt siten, että nämä yksityisparit yhtyivät yhteistoimintaan yhteiselämää varten ja solmivat tätä varten määrättyjä keskenäisiä sääntöjä. Myöhäisempi teoria otaksui yhteisöjen lähtökohdaksi perheen, kun se otaksui, että yksityisperheestä oli vähitellen kasvanut suku, heimo ja lopuksi kansa, josta valtiosäännön ja hallituksen kautta oli muodostunut poliittinen yhteiskunta eli valtio.
Myöskin Marx ja Engels olivat hyvin myöhäiseen ikäänsä asti sitä mieltä, että perhe, jonka he käsittivät isänoikeudelliseksi yksityisperheeksi, oli se alkusolu, josta heimo ja kansa kasvoivat lisääntymällä. Heimo oli siis heistäkin perheen veriheimolaislaajennus.
Tämän käsityksensä Marx ja Engels muuttivat vasta, kun he 1870-luvun lopulla tutustuivat amerikkalaisen sosiologin Lewis Henry Morganin tutkimusten tuloksiin, jotka tutkimukset Engels on julkaissut »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä» nimisenä teoksena.[3] Tällöin he eivät enää pidä perhettä yhteiskunnallisen kehityksen alkusoluna, vaan täksi alkusoluksi on tullut lauma jota Engels tosin harhauttavasti usein nimittää heimoksi.
Ja tämä onkin kaiketi katsottava yhä edelleen oikeaksi käsitykseksi. Tämän ensimmäisen yhteiskuntamuodon tyyppiä havainnollistanee austraalialainen tai eteläamerikkalainen tahi eteläafrikkalainen vaelteleva lauma, joka käsittää muutamia kymmeniä henkilöitä kumpaakin sukupuolta. Kun nämäkään eivät enää edustane alkuperäisinä lauman muotoa, on eräs marxilainen tutkija katsonut voivansa otaksua lauman alunperin käsittäneen vain parikymmentä henkeä, erään toisen pitäessä kuitenkin todennäköisenä, että alkukantainen lauma olisi voinut käsittää muutaman sataakin henkeä.
Jokaisella laumalla on ollut oma määrätty vaellus- ja metsästysalueensa, johon mikään vieras lauma ei saanut ilman omistavan lauman suostumusta tunkeutua. Aluksi oli jokainen lauma täysin itsenäinen, vaikkakin naapuri- ja sukulaislaumoihin ylläpidettiin ystävällisiä suhteita erilaisten uskonnollisien ym. juhlien muodossa.
Tuontapaisesta laumayhteisöstä eikä yksityisperheestä, joka Engelsin mukaan on syntynyt paljon myöhemmin, on yhteiskunnallinen kehitys lähtenyt kulkemaan. Alkujaan kunkin yhteiskunnan piiri rajoittui jokaisen yksityisen lauman piiriin. Mutta nykyään eivät missään enää lauman suhteet rajoitu sen omaan piiriin, vaan se on vilkkaassa yhteydessä vieraiden laumojen kanssa: naimiskauppoja päätetään, yhteisiä juhlia pidetään ja liittoja solmitaan. Näin yhteiskunnan alue on jo tällä asteella laajentunut yksityisen lauman aluetta suuremmaksi.
Engels on väittänyt Morganin perusteella, että yhteiskunnan alkusoluna pidettävässä laumassa olisi vallinnut sukupuolten kesken vapaa, säännötön sukupuoliseurustelu. Tämän ns. promiskuiteetin tilan jälkeen hän mainitsee kehittyneen useita avioliittomuotoja. Ne olisivat olleet: 1) veriheimolaisryhmä, jossa sukupuoliyhteys on kielletty eri sukupolvien jäsenten välillä, mutta on sallittu kunkin sukupolviryhmän kesken, esim. sisarusten välillä; 2) punaluaperhe, ryhmäavioliitto, jossa sukupuoliseurustelu on kielletty oman lauman miesten ja naisten välillä ja jossa miehet noutavat naisensa laumansa ulkopuolelta (eksogamia); 3) syndasminen eli paritteluperhe, jossa on vallalla äidinoikeus; 4) patriarkaalinen perhe, suurperhe, jossa patriarkka elää usein moniavioisuudessa ja jossa hän elää lastensa ja lastenlastensa perheiden kera yhteisessä taloudessa; sekä 5) yksiavioinen perhe.
Edellä vain muutamin harvoin piirroin selostetusta Engelsin käsityksestä on sanottava, että se nykyään on olennaisilta osiltaan vanhentunut. Useat marxilaisetkin kansatieteilijät ovat olleet mukana tätä käsitystä oikomassa. Tämä työ on pääasiassa kohdistunut Morganin väärin käsittämänsä sukulaisnimistön pohjalla tekemiin edellämainittuihin konstruktioihin eli ajatusrakennelmiin perhemuotojen kehityksestä.
On selvää, että nämä Morganin ja Engelsin työn korjaukset eivät silti lainkaan kumoa Marxin sosiologian perusteita, vaan päinvastoin vahvistavat niitä. Koetamme muutamalla sanalla piirtää, mitenkä nyt näyttäisi perheen kehitys kulkeneen.
Mitä alkukantaiseen sukupuoliseurusteluun tulee, niin on ensiksikin syytä todeta, että nykyaikana ei ole suinkaan enää yhtä selvä asia kuin Engelsin kirjoittaessa avioliiton historiaa käsittelevän teoksensa, että se olisi pohjautunut seka-avioon eli promiskuiteettiin. Vähän Morgania aikaisemmin olivat eräät muutkin ammattisosiologit, sveitsiläinen Bachofen ja skotlantilainen MacLennan, perustelleet tätä käsitystä. Myöhemmin ovat kuitenkin monet sosiologit, ja näistä on kuuluisin suomalainen E. Westermarck, ankarasti arvostelleet seka-avioliittoteoriaa, jonka tilalle he ovat tahtoneet alkukantaiseksi avioliittomuodoksi asettaa yksiavioisen perheen. Tällainen avioliittomuoto on Westermarckin mukaan luonnonkansoilla verrattomasti yleisin, ja sen lisäksi hän toteaa, että ihmisen kaltaisilla apinoillakin tapahtuu sukupuoliseurustelu yksiavioisten perheiden keskuudessa.
Vaikkakin on lausuttava, että olipa alkukantainen avioliitto perustunut seka-avioon tai yksiävioon, niin ei se lainkaan vaikuta Marxin sosiologian paikkansapitävyyteen, vaan voidaan tätä soveltaa Westermarckinkin käsityksen mukaisen avioliittomuodon selvittämiseen, on kuitenkin toisaalta sanottava, että kysymystä alkukantaisen avioliiton muodosta ei ole suinkaan vielä pidettävä niin lopullisesti ratkaistuna, kuin esim. meikäläiset yliopistososiologit otaksuvat. On myöhemmin esitetty myöskin huomattavaa kritiikkiä Westermarckin teoriaa vastaan eri maiden sosiologien puolelta.
Vaikka tämän kirjan tekijä ei olekaan millään lailla syvällisennnin perehtynyt sosiologian avioliittomuotoja kokevaan tieteelliseen keskusteluun, on syytä selittää, millä tavoin nämä nykyaikaiset yksiavion alkuperäiseksi selittämisen vastustajat, joihin kuuluvat myös tunnetut marxilaiset tutkijat H. Cunow ja K. Kautsky ja joista lienee syytä mainita myös suomalainen I. Lassy, avioliiton kehityksen esittävät.
Hekin lähtevät Engelsin tavoin siitä, että alkukantainen sukupuoliyhteys on pohjautunut seka-avioliittoon. Ei ole siis ollut säännösteltyä perhettä. Kuitenkin he huomauttavat, että alkukantaisten laumojen sukupuolien seurustelu ei ole ollut niin vapaata ja säännötöntä, kuin Engels väittää. Sukupuoliseurusteluun lukuisain eri henkilöiden kanssa puuttui laajempi tilaisuus kukaties vain muutamia kymmeniä henkiä, enintään muutama sata henkilöä kokonaisuudessaan käsittävässä laumassa. Lauman miesten ja naisten yhtymistä pitkäaikaisiksi pareiksi oli päinvastoin omansa edistämään jo tuolla asteella esiintyvä miehen ja naisen välinen työnjako. Naisen osalle tulee, lasten kantamisen ja imettämisen lisäksi, erinäisten esineiden mukanalaahaaminen sekä juurien, marjojen, yrttien, hyönteisten yms. kokoileminen, kun taas miehen osalle tulee metsästys. Tässä työssä mies ei voi kantaa selässään esineitään, vaan tarvitsee sitä varten oman naisensa.
Niinpä kehitys käykin noissa olosuhteissa vähitellen sellaiseksi, että miesten ja naisten välille muodostuu parien pitempiaikaisia sukupuoliyhteyksiä. Laumoissa muodostuu vähitellen myöskin lauman jäsenten jako kolmeen ikäryhmään: alaikäisiin, täysi-ikäisiin ja vanhuksiin, joiden ryhmäin jäsenten välillä on ankara sukupuoliyhteys- ja naimisiinmenokielto. On vaikeata nykyään enää tarkasti todeta eri ryhmien välisen naimisiinmenon kiellon syytä. Siihen on ainakin vaikuttanut myös se seikka, että hyvin eri-ikäisten henkilöiden sukupuoliyhteydet jäivät tavallisesti lapsettomiksi taikka lapset olivat heikkoja. Tässä järjestelmässä, joka on käytännössä australialaisilla ja muillakin metsästäjälaumoilla ja jonka voi päätellä olleen voimassa koko Australian saaristossa, nimittävät kaikki kolmannen ikäryhmän jäsenet, s.o. lapset, kaikkia toisen ikäryhmän jäseniä, s.o. täyskasvuisia, isikseen ja äideikseen ja kolmannen ikäryhmän jäseniä, s.o. vanhuksia, isoisikseen ja isoäideikseen. Ja päinvastoin. Saman ikäryhmän jäsenistä tulee myöskin keskenään veljiä ja sisaria. Näin siis sanat äiti, lapsi, isä jne. eivät tällä asteelta merkitse ruumiillista sukulaisuutta, vaan määrätynlaista ryhmätoveruutta — päinvastoin kuin Morganin ja Engelsin selityksessä.
Tämä perhemuoto kehittyy edelleen. Monissa kansoissa me tapaamme sellaisen tavan, että samankaan ikäryhmän jäsenet, mikäli he kuuluvat samaan laumaan, eivät saa mennä naimisiin toisen saman lauman saman ikäryhmän jäsenen kanssa, vaan heidän on etsittävä itselleen aviopuoliso oman laumansa ulkopuolelta. Tätä maapallon kaikkiin osiin levinnyttä tapaa nimitetään tieteisopissa eksogamiaksi, avioliitoksi lauman ulkopuolelta.
Tämän tavan syntyä ei ole helppo selittää, vaan se on antanut aihetta mitä lukuisimpiin teorioihin. Eksogaamisten kansojen keskuudessa on tosin kaikenlaisia käsityksiä ei vain läheisten, vaan etäistenkin sukulaisten välisen sukupuoliyhteyden epäsiveelisyydestä ja vaarallisuudesta, mutta kysymys on siitä, ovatko ne kiellon syynä vai onko ne myöhemmin keksitty kieltojen perusteluksi.
Mainitsen kaksi vastakkaista selitysyritystä, jotka molemmat on esitetty marxilaisten sosiologien taholta. Toisen, H. Cunowin esittämän mukaan olisi luonnollisempi kuin selitys, että villeille olisi käynyt selväksi samassa laumassa tapahtuvan siitoksen vahingollisuus, se käsitys, että pienissä laumoissa kävi kehityksen mukana yhä mahdottomammaksi löytää itselleen soveliaita vaimoja. Moni nuori mies näki kaikkien ikäryhmänsä naisten olevan jo toisten kanssa naimisissa, joten hänen oli pakostakin lähdettävä naisen ryöstöön vieraista laumoista. Ryöstettyyn naiseen liittyi se etu, että mies saattoi tätä kohdella täysin mielensä mukaisesti, kun sen sijaan oman lauman naisella oli suojaa laumassa. Ensin tuli vaimon etsiminen oman lauman ulkopuolelta yleiseksi tavaksi, lopulta se tuli käskyksi, jota kaikkien oli noudatettava ja joka muka perustui lauman ikivanhaan traditioon ja jumalien käskyyn. — Toisen, vastakkaisen, K. Kautskyn esittämän käsityksen mukaan ei tuo teoria kykene selittämään, minkä vuoksi laumat olisivat säätäneet nimenomaan niin ankaria kieltoja oman lauman naisen kanssa harjoitettua sukupuoliseurustelua vastaan. Se saa selityksensä vain sillä, että alkukantaiset laumatkin, jotka olivat kooltaan pieniä, olivat jo saaneet riittävästi kokemusta toisaalta lauman oman jäsenten kesken tapahtuvan siitoksen vahingollisuudesta lasten heikkouden tai lapsettomuuden vuoksi ja toisaalta ulkopuolella — esim. naissotavankien kanssa — tapahtuvan siitoksen edullisista vaikutuksista jälkeläisiin.
Yhteiskunnallisen elämän kehittyessä kehittyy lauman tai, niinkuin virallinen sosiologia k.o. tapauksessa tavallisesti sanoo heimon klaaniksi nimitetyn alaosaston omia jäseniään koskeva naimakielto asteittain hyvin merkilliseksi. Kieltoon yhdistetään muutkin klaanit, joiden kanssa asianomainen klaani oli ylläpitänyt avioliittoyhteyksiä. Varsinkin missä useammat klaanit katsovat olevansa sukulaisia ja tämän sukulaisuuden merkiksi kantavat jonkin eläimen tai kasvin yhteistä merkkiä, totem-merkkiä, liittyy naimiskielto useihin näihin klaaneihin. Austraalianeekerien naimakielto ulottuu ainakin äidin totem-ryhinään, isän äidin totem-ryhmään ja äidin äidin totem-ryhmään, vieläpä pitemmällekin. Ja Pohjois-Amerikassa on omaha-intiaanien ryhmä, jossa mies ei saa mennä naimisiin, paitsi ei tietenkään oman totem-ryhmänsä jäsenen kanssa, myöskään äitinsä äidin, isänsä äidin, äitinsä äidinpuoleisen isoäidin totem-ryhmän jäsenen eikä liioin poikiensa ja tytärtensä puolisoiden, veljen- ja sisarenpoikien tai -tytärten tahi sisarten totem-ryhmien jäsenten kanssa.
Totem-järjestelmä onkin, niinkuin aikaisemmin on jo selostettu, todennäköisesti syntynyt sitä varten, että klaanit voisivat pitää yllä usein sangen monimutkaiset naimakieltonsa oman klaanin tai veriheimolaisklaanin jäsenten suhteen. Kun naisen ryöstö on noissa oloissa hyvin tavallista ja naiset samoinkuin miehetkin saavat eri tilaisuuksissa uusia nimiä, aletaan vähitellen sekaannuksen välttämiseksi antaa määrättyihin klaaneihin kuuluville naisille ja miehille heidän oman klaaninsa nimen ohella yhteinen, muka samaa alkuperää osoittava tunnusnimi, totem-nimi. Se on tavaillisesti jonkin niillä seuduin olevan eläimen tai kasvin nimi. Tästä on seuraus, että vaikka nainen ryöstettäisiin, vaihdettaisiin tai ostettaisiin kuinka etäiseen seutuun tahansa, mies, joka haluaa harjoittaa hänen kanssaan sukupuoliseurustelua, tietää hänen totem-nimestään, onko se hänelle sallittua vaiko ei. Jotta kuitenkaan ei olisi mahdollista myöskään läheisten sukulaisten, esim. sisarusten lasten keskenäinen naimisiinmeno, on sekä Austraaliassa että Pohjois-Amerikassa hyvin tavallista, että lapsille annetaan heidän äitiensä totem-nimet. Austraalianeekerien naisten huonoa asemaa ei tuo seikka liene silti parantanut.
Näin pitkälle ja keinotekoisestikin saatetaan yhteiskunnassa kehittää yhteiskunnan kylläkin luonnollisista tarpeista syntynyt järjestelmä. Mainittakoon tässä, että missä niin tapahtuu, kehittyy tuollaisilla laumoilla tietenkin hyvin monimutkainen sukulaisuusjärjestelmä ja tätä vastaava sukulaisnimistö. Tämäntapaisen selityksen totem-järjestelmän merkityksestä on tunnettu marxilainen sosiologi H. Cunow antanut.
Naisten asema vaihtelee monilla luonnonkansoilla. Useat tutkijat ovat selvittäneet, että tämä naisten alempi tai korkeampi asema riippuu läheisesti siitä, mitenkä tärkeä naisen työ on perheen elatuksen hankinnassa. Metsästäjä-, kalastaja- ja paimentolaislaumoissa päätuotanto on miesten työnä, ja siksi ovat kaikki oikeudetkin miesten käsissä. Mutta maanviljelyskansoilla tiaisen asema aluksi paranee. Kotitalouden merkitys kasvaa peltotöiden rinnalla, ja peltoviljelys takaa vuosittain tasaisemmat tulot kuin metsästys. Seurauksena on, että naisen vaikutusvalta ja oikeudet kasvavat tällaisissa perheissä ja että perheen jäsenten kesken kasvaa vissi kiintymys toisiinsa. Tytär saa myöskin perintöosuuden, eikä isä yksistään voi antaa tyttärensä kättä miehelle.
Kun naisen työn taloudellinen merkitys tulee vähitellen yhä suuremmaksi, ei nainen avioliittoon mentyään monella heimolla muutakaan miehensä luokse asumaan, vaan kummatkin aviopuolisot jäävät koteihinsa. Mies käy vain silloin tällöin vaimonsa kodissa. Perheestä, jossa nainen asuu, muodostuu täten matriarkaalinen, äidinvaltainen ns. suurperhe.
Kumminkin käy myöhemmin useimmissa niissäkin heimoissa, joissa matriarkaatti on tullut voimaan, että äidinvaltaisen perheen tilalle tulee jälleen yleisesti patriarkaalinen isänvaltainen perhe, joka sekin edelleen on suurperhe. Tämä ilmiö on sekin seuraus perheen jäsenenä olevan miehen ja naisen taloudellisen työn muutoksesta. Kun miehestä tulee perheen pääelättäjä ja perheen omaisuuden lisääjä, tulee hänestä perhetalouden hallitsija. Nainen muuttaa miehen majaan tai telttaan ja jää vaille määräämisvaltaa. Seurauksena on naisen alistuminen miehen tahtoon. Naiselta vaaditaan ankaraa aviouskollisuutta, kun taas varakkaiden perheiden päät elävät moniavioisuudessa. Kuitenkin sielläkin, missä tällainen monivaimoisuus on laissa sallittu, elää väestön varaton osa käytännössä yksiavioisuudessa.
Patriarkaalisen perheenhän me tapaamme myös Vanhassa Testamentissa. Vanhan Testamentin perheenpää eli monivaimoisuudessa, ja perheeseen liittyneillä epävapailla oli niin ikään vaimonsa ja lapsensa. Täydellisimmän muotonsa suurperhe sai roomalaisessa suurperheessä, johon olennaisena osana kuului familia, kotiorjat. Se oli yleinen useimmilla heimoilla luonnontalouden aikana, niin myöskin Suomessa, jossa karjalaisen heimon keskuudessa tavattiin suurperheitä vielä Venäjän vallan alkuaikoina. Varsinkin paimentolaiskansoilla oli naisen asema patriarkaalisessa suurperheessä huono.
Tämä suurperhekin rappeutuu kaikkialta sitä mukaa, kuin yhteiskunnan sukujärjestykset vähitellen häviävät, valtiovalta kehittyy ja muodostuu eri yhteiskuntaluokkia. Keski-ja Länsi-Euroopassa kehittyy keskiajan lopulla yhden perheen talouksia, jotka vähitellen muodostuvat päämuodoltaan vallitseviksi. Talonpoikaistaloudessa on kuitenkin viime aikoihin saakka ollut suurperheen kaudelta perinteenä, että pojat ovat tuoneet vaimonsa miniöiksi taloon, ja yhä vieläkin on tapana, että isän kuoltua tai eläkkeelle ryhdyttyä vanhimmasta pojasta tulee talon isäntä.
Jokainen on meidän päivinämmekin saattanut huomata, kuinka perheessä naisen asema on nopeasti muuttunut. Sitä mukaa kuin nainen on viime vuosikymmeninä kasvavassa määrässä joutunut palkkatyöhön, joko henkiseen tai ruumiilliseen, ja kykenee näin huomattavassa määrässä avioliitossakin olemaan miehestä aineellisesti riippumaton, on naisen asema henkistä ja teollista työtä tekevien perheissä jälleen tavattomasti parantunut. Jatkuvasti on naisen asema huonompi tolonpoikais- ja varsinkin pienviljelijäperheissä. Niissäkin kumminkin maaltapako ja naisen arvon kohoaminen muussa yhteiskunnassa johtavat jonkin verran pienviljelijäperheenäidinkin aseman korjaantumiseen.
Näihin ja muihin samantapaisiin seikkoihin tulee varmaankin sosialistinen yhteiskunta kiinnittämään huomiota, kun siinä edelleen jatketaan kapitalistisen kehityksen linjaa, joka vie miesvallasta sukupuolten täydelliseen tasa-arvoisuuteen.
Kun olemme näin tarkastaneet lyhyesti, mitä Marxin sosiologialla on sanottavana itse yhteiskunnan synnystä ja sen kokoonpanosta, tällöin käsitellen yhteiskunnan juristista ja poliittista ylärakennusta sekä sen aaterakennelmia, on meidän syytä siirtyä tarkastamaan niitä yhteisöjä ja yhdyskuntia, joita yhteiskuntaan vähitellen yhä runsaammassa määrässä syntyy.
Näistä yhteisöistä on meidän aluksi syytä ottaa tarkastettaviksi yhteiskuntaluokat. Juuri niiden merkityksen keksiminen ja tähdentäminen on aina ollut Marxin sosiologialle tunnusomaista.
Alkajaisiksi on meidän heti oikaistava eräs Marxin sosiologian kansantajuisissa esityksissä usein esiintyvä virhe. Sen virheen Marx ja Engels itsekin tekivät »Kommunistisen manifestin» ensimmäisessä lauseessa, joka alkaa sanoilla: »Kaiken tähänastisen yhteiskunnan historia on historiaa luokkataisteluista».
Tämä kuuluisa väite ei ilmeisesti pidä paikkaansa, tulos, mihin sosialismin molemmat suuret mestarit itsekin myöhemmin tulivat, kuten varsinkin näkyy Engelsin julkaisemasta perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperää käsittelevästä teoksesta.
Meidän aikamme yhteiskuntatutkimus on vielä selvemmin osoittanut, että valtavasti suurin osa inhimillisen yhteiskunnan historiaa kuuluu aikaan, jolloin yhteiskunnassa ei ole ollut luokkia. Kun nykyinen tutkimus laskee inhimillisen yhteiskunnan iän vähintään miljoonaksi vuodeksi, mutta Lounais-Aasian ja Koillis-Airikan täysin kehittyneiden luokkavaltioiden iäksi voidaan kukaties lukea korkeintaan 15.000 vuotta, on asianlaita siten, että luokkain historia muodostaa vain pienen osan inhimillisen yhteiskunnan historiasta.
Mutta toisaalta on kiistatonta, että luokat näyttelevät viimeksi mainitun ajan jälkeisissä ja erityisesti meidän päiviemme yhteiskunnissa tärkeätä osaa. Marxin sosiologian ansiosta on luokkien keskinäisten etutaistelujen ja niiden erilaisten ideologiain merkitystä yhä enemmän alettu ymmärtää, joskin Marxin teorian kannattajainkin keskuudessa on vielä paljon epäselvyyttä luokkien käsitteestä ja olemuksesta ja niiden taistelujen merkityksestä.
Marx on kuitenkin antanut itse vihjeitä siitä, millä tavalla yhteiskuntaluokka on käsitettävä. Tämä käsite liittyy tarkasti hänen yhteiskunnan määritelmäänsä. Kun yhteiskuntaelämä on sen mukaan ihmisten välttämätöntä työtoimintaa heidän tarpeidensa tyydyttämiseksi, on yhteiskuntaluokkana pidettävä niitä ihmisryhmiä, joiden asema ja paikka yhteiskunnan taloudellisessa kokonaiskoneistossa on suunnilleen sama. Nimenomaan on sanottava, että yhteiskuntaluokka ei muodostu yksistään sillä, että yhteiskunnan kokonaiskoneistosta po. ihmisryhmän jäsenille virtaavat tulot olisivat lähtöisin samoista taloudellisista lähteistä, vaan luokan olemukseen kuuluu myös samalla, että tuon ihmisryhmän edut ovat vastakkaiset toisten samalla tavalla yhteiskunnan taloudellisesta kokonaiskoneistosta muodostuvien ihmisryhmien eduille. Jokainen luokka pyrkii supistamaan toisen luokan tulolähteitä, saadakseen omat tulolähteensä runsaammin virtaamaan. Luokka ei ole näin ollen pelkästään yksinään käsitettävissä, vaan se tarvitsee aina vastanavan: riistäjät riistettyjä, herrat työntekijöitä. Lopuksi on syytä todeta, että ihmisten tulojen samansuuruisuus ei vielä ole mikään heidän samaan luokkaan kuulumisensa tunnusmerkki, koska samansuuruiset tulot voivat johtua ja lukuisissa tapauksissa johtuvatkin ihan eri lähteistä.
Luokkajako alkaa yhteiskunnassa silloin, kun toiset yhteiskunnan jäsenet saavat tuotantovälineet käytettävikseen, jolloin he saavat myöskin niillä tuotetut tuotteet haltuunsa, toisten yhteiskunnan jäsenten ollessa ilman tuotantovälineiden käyttöoikeutta ja siis myös oikeutta tuotteisiin. On syytä huomauttaa, että missä orjatyö on käytännössä, siellä kuuluvat orjatkin tuotantovälineisiin. Tämä pitää paikkansa myöskin vanhan ja keskiajan maaorjien suhteen, vaikkapa näillä olikin näennäisesti maapalsta ja maanviljelysvälineet omassa käytännössään.
Mutta mitä ovat esim. talonpojat ja käsityöläiset, joilla on tuotantovälineensä hallussaan ja jotka elävät omasta ja perheensä työstä, tarvitsematta lainkaan vierasta työvoimaa? Sellaista ihmisryhmää on pidettävä ammattina eikä luokkana. Vasta kun yhteiskunnassa muodostuu luokkavastakohtia, voivat tällaiset aminattienharjoittajatkin ainakin katsoa kuuluvansa läheisiin luokkiin, joko tuotantovälineiden omistajain tai sitten työntekijäin luokkiin.
Tässä yhteydessä on myöskin syytä tähdentää, että sivistyneistoä on yleensä aina pidettävä henkisen työn tekijäin muodostamain lukuisain ammattien yhtymänä eikä suinkaan luokkana. Tätä jo osoittaa se, että sen jäsenet ovat luonteeltaan ja harrastuksiltaan kovin erilaisia. Varsinaisten eri yhteiskuntaluokkien jäsenet käyttävätkin monesti sivistyneistöä palveluksessaan omien luokkaetujensa ajajina.
Tässä on vielä, ennenkuin siirrymme varsinaisesti puhumaan eri aikojen yhteiskuntaluokista, lausuttava myös jokin sana säädyistä, koska tuo sana niin usein esiintyy vanhemmassa historiassa. Meillä Suomessakin oli tälle vuosisadalle asti neljä pääsäätyä: aatelis-, pappis-, porvaris- ja talonpoikaissääty. Maamme eduskuntakin oli vuoteen 1906 saakka säätyeduskunta. Säädyillä tarkoitettiin sellaista ammattia tai luokkaa taikka näiden yhtymää — kuten Ranskan kolmas sääty, joka käsitti koko varsinaisen kansan — joille valtio oli antanut kullekin erilaiset säätyetuoikeudet ja säätyvelvollisuudet. Vaikka nämä säädyt ajan mittaan suuresti poikkesivat niistä luokista, esim. aatelisto suurmaanomistajaluokasta, tai ammateista, esim. keskiajan katolinen papisto sivistyneistön ammateista, joiden kivettymiä ne olivat, osoittavat noiden säätyjen luonne ja taistelut paljonkin yhteistä nykyajan vastaavien luokkien tai ammattien luonteen ja taistelujen kanssa. Esim. nykyajan työväen taisteluja muistuttavia piirteitä tapaamme keskiajan loppu- ja uudenajan alkuajan ammattikuntien mestareiden ja kisällien etutaisteluissa, vaikka nämä kaksi säätyä käsityön loistoajalla, jolloin jokainen kisälli saattoi toivoa pääsevänsä mestariksi, oikeastaan kuuluivat samaan yhteiskuntaluokkaan.
Määrätynlaisia säätyjä ovat myöskin Intiassa tavattavat kastit. Niitä oli siellä alkuaan neljä: papit, soturit, maanviljelijät ja voitetut alkuasukkaat. Tavallisista säädyistä ne eroavat kuitenkin siinä suhteessa, että pojan ehdottomasti täytyy jatkaa isänsä ammattia. Ne olivat olleet Intiassa käytännössä ikivanhoista ajoista ja saaneet täten pyhän ja koskemattoman luonteen.
Jos me tarkastamme kirjoitetun historian aikaa, niin huomaamme senaikaisissa yhteiskunnissa moniakin yhteiskuntaluokkia. Valtion syntyä kosketellessamme tulemme esittämään teorian, jonka mukaan ensimmäiset yhteiskuntaluokat olisivat syntyneet silloin, kun ensimmäiset valtiot perustettiin. Se tapahtui siten, että jokin vieras heimo valtasi toisen heimon alueen ja alisti tämän jäsenet työskentelemään hyväkseen. Silloin voittajaheimosta muodostui yläluokaksi maataomistava sotilassääty ja kirkon kautta maataomistava papisto, kukistetun heimon jäsenten tullessa eri asemissa olevana talonpoikaisväestönä riistetyksi luokaksi.
Tietenkin nämä luokat olivat yksityiskohdissaan toisistaan melkoisesti eroavia. Mainitsemme niistä muutamia esimerkkejä. Tiedämmehän esim. Spartassa tuon valloittajana muualta tulleen vieraan luokan, spartalaisten, lukumäärän olleen sangen pienen. Sille oli maan parhaat viljelysmaat jaetut, yhtä suuriksi palstoiksi ositettuina. Kun spartalaisten päätoimena oli aina sodankäynti tai siihen valmistautuminen, eivätkä he tämän vuoksi saaneet harjoittaa henkilökohtaisesti enempää maanviljelystä kuin kauppaakaan, hoitivat spartalaisten maatiluksia määrättyä vuokraveroa isännilleen suorittaen helootit, maan alkuperäisen väestön jälkeläiset, jonka väestön maahan tunkeutuneet doorilaiset, spartalaisten esi-isät, olivat orjuuttaneet. Helootit olivat »turpeeseen sidottuja», joita heidän isäntänsä eivät saaneet myydä, mutta joita muuten kohdeltiin ankarasti. Sen vuoksi onkin Spartan historiassa useita heloottien tekemiä kapinoita spartalaisia vastaan. Osan Spartan vanhemmista asukkaista muodostivat ns. perioikit, ympärillä olevat. He eivät olleet maaorjia, vaan asuivat vapaina maakylissä ja saivat itsenäisesti hallita omaisuuttaan ja harjoittivatkin maanviljelystä, kauppaa ja teollisuutta. He olivat velvollisia osallistumaan sotaan, mutta olivat osattomia valtiollisista oikeuksista.
Spartalaisten päävastustajavaltimi Ateenan synty on sekin todennäköisesti ollut samansuuntainen kuin Spartan, mutta yhteiskuntaluokat kehittyivät tuossa vanhan Kreikan demokraattisten valtioiden johtovaltiossa toiseen suuntaan kuin Spartassa. Kuningas- ja aatelisvallan aikana oli olemassa kolme säätyä: aateli, maanviljelijät jä käsityöläiset. Siirtyminen luontoistaloudesta rahatalouteen vaikutti myöhemmin valtiovallan luonteeseen muutoksia, jotka merkitsivät aateliston etuoikeutetun aseman supistumista omaisuuden hankkiman aseman hyväksi. Tultiin siihen, että valtiollisia oikeuksia nauttiva väestö jaettiin maavarallisuutensa mukaan kolmeen luokkaan, kuitenkin siten, että vieläkin ainoastaan korkeimmalle veroluokalle taattiin korkeimmat hallinnolliset paikat. Näiden valtiollisia oikeuksia nauttivien lisäksi oli olemassa yhteiskunnan suurin joukko, theetit, työtätekevät, jotka tuohon aikaan olivat vielä vailla valtiollisia oikeuksia. N. 600 v. e. Kr. olleen arkontin, Solonin, suorittamien yhteiskunnallisten uudistusten yhteydessä oli yksi tärkeimpiä se, että theetitkin pääsivät kansalaisiksi ja saivat ottaa osaa kansankokoukseen ja vaaleihin. Kolmelle ylimmälle säädylle kuitenkin vain edelleen taattiin oikeus päästä virkoihin.
Rooman valtakunnasta taas ovat tunnetut patriisien, s.o. maanomistajien, ja plebeijien, s.o. pienviljelijäin, tilattomien, kauppiasten ja käsityöläisten, säätyjen väliset taistelut, jotka kestivät kautta koko Rooman tasavallan. Ne, samoinkuin suureksi osaksi Kreikankin säätytaistelut, koskivat suureksi osaksi velkojain ja velallisten välistä suhdetta sekä maan saantia tilattomille.
Edellä olevassa ei ole varsinaisesti ollenkaan mainittu vanhan ajan orjia. Niinkuin on jo sanottu, orjia ei varsinaisesti laskettukaan inhimilliseen yhteiskuntaan kuuluviksi, Ei ole siis myöskään oikea väite, että orjuuden mukana olisi syntynyt ensimmäinen luokkajako yhteiskunnassa. Vanhan ajan valtioissa kasvoi muuten orjien luku vähitellen tavattomassa määrässä. Niinpä eräs tunnettu historioitsija arvioi vanhan ajan Ateenassa olleen 4. vuosisadan puolivälissä e. Kr. n. 100.000 orjaa, väestön kokonaislukumäärän ollessa kaksi kertaa suurempi. Rooman valtakunnassa, jossa Italian pikkutilallissäädyn hävittyä maa joutui suurtilojen rikkaiden ylimysten ja rahamiesten haltuun, kasvoi orjien lukumäärä tavattomasti tasavallan loppuaikoina, jolloin orjien käyttö tuli yleiseksi suurtiloilla, teollisuudessa ja vuorityössä. Eräät historioitsijat arvioivat orjia olleen tasavallan viimeisellä vuosisadalla kaksi kertaa enemmän kuin vapaita, erään varovaisimmista laskiessa kuitenkin mainittuna aikana Italiassa olleen 4,5 milj. vapaata ja vain 1,5 milj. orjaa. Noina aikoina oli orjien kohtelu roomalaisten ylimysten maatiloilla ja suurliikkeissä armottoman kovaa, niin että he usein nousivat kapinoihin, joista tunnetuin on Spartacuksen johtama kapina. Nämä tulivat vasta silloin mahdollisiksi, kun yhteiskunnalliset olot olivat muuttuneet sellaisiksi, että suuria orjajoukkoja alettiin koota samaan paikkaan.
Keskiajan alkuosalle on Länsi-Euroopassa tyypillistä n.s. läänityslaitos eli feodalismi, jollaisia järjestelmiä on kuitenkin ollut muissakin maanosissa. Sen esiintyminen Euroopan keskiajalla juontaa alkunsa Rooman vallan loppuajoilta, mutta se kehittyy huippuunsa vasta v:n 1.000 molemmin puolin, Kaarlo Suuren kuoleman jälkeisestä ajasta ristiretkien päättymiseen. Valtiollisena järjestelmänä se kukistuu keskiajan lopussa ja uudenajan alussa, mutta taloudellisena ja yhteiskunnallisena järjestelmänä siitä säilyy olennaisin vielä satoja vuosia uudenajan puolelle, jopa aina uusimpaan aikaan saakka.
Keskiajan läänityslaitos kehittyi ensiksikin siitä suojeluksen tarpeesta, joka oli ominainen keskiajan turvattomissa oloissa. Kun valtio ei kyennyt ihmisille turvaa antamaan, oli niiden sitä haettava mahtavilta yksityishenkilöiltä ja laitoksilta. Tätä turvaa saivat pieneläjät, jotka olivat joko maattomia vapaita tai pienmaanomistajia, eri muodoissa. Pienmaanomistaja luovutti tilansa ylimykselle tai kirkolle ja sai sen takaisin vuokratilana, josta hän oli velvollinen suorittamaan suurmaanomistajalle päivätöitä ja maksuja. Tällöin hän saattoi joutua samaan asemaan, s.o. maaorjaksi, kuin missä noiden suurtilojen varsinaiset alustalaiset, talonpojat, olivat. Mutta hän saattoi saada tilansa takaisin myöskin siinä muodossa, että hän joutui suorittamaan suurtilan omistajalle vapaan miehen palvelusta, mikä tavallisimmin merkitsi sotapalvelusta suuromistajan palveluksessa. Tällöin häntä sanottiin suurtilallisen vasalliksi. Vasalleja tuli myöskin niistä maattomista vapaista, jotka antautuivat ylimyksen palvelukseen. Tällöin sai tällainen vasalli tavallisesti suurtilalliselta hyvitykseksi maata, ei kuitenkaan omakseen, vaan nautinto-oikeuksin maasta lähteviin tuloihin.
Toisaalta läänityslaitoksen kehitys perustui tuon ajan ylimykselliseen suurmaanomistukseen, jonka keskiaikaisen muodon perustuksena oli luontoistalous ja alkeellinen maataloustekniikka. Se ei näet ollut Rooman keisariajan latifundioiden tapaista suurviljelystä, vaan siinä suurtilallinen eli suhteellisen pienessä kartanossaan suuren, eri ammatteja hoitavan ja eri arvoisen virkamies- ja palvelijajoukon palvelemana, mutta suurtilallisen pääasiallisena tulolähteenä olivat työ- ja tuoteverot, joita kartanon alustalaiset, maahan sidotut ja tilan alueella olevissa kylissä asuvien voutien valvomat talonpojat hänelle suorittivat.
Tämä keskiajan talonpoikainen maaorjaluokka oli muodostunut monenlaisista maalaisväestön ryhmistä, joista vähitellen kehittyi yksi ainoa talonpoikaisluokka, maaorjat. Kartanomaatalous vaati näet pysyväisiä viljelijöitä määritellyin oikeuksin ja velvollisuuksin. On sanottava, että keskiajan maaorjain asema oli paljon korkeampi kuin vanhanajan orjain. Hekin tosin olivat kartanonherrainsa kuritusvallan alaisia, heidän täytyi saada näiden suostumus omaansa ja tytärtensä avioliittoon jne. Mutta he eivät olleet kokonaan oikeudettomia, kuten vanhanajan orjat. He saattoivat omistaa ja hallita omaisuutta sekä ajaa asiaansa oikeudessa, joka tosin useimmiten oli vain yksityinen ns. kartano-oikeus. Ennen kaikkea oli keskiajan talonpoikaisen maaorjan taloudellinen asema taattu, koska hänellä oli tilaansa perinnöllinen vuokraoikeus. Siksi keskiajalla lukuisat maattomat vapaat pyrkivät maaorjiksi, varsinkin kirkon maille.
Maaorjien ohella oli keskiajalla kuitenkin myös vapaita talonpoikia. Niin oli asianlaita Skandinavian niemimaalla ja Suomessa, eräissä Saksan seuduissa, Sveitsissä ja Tyrolissa.
Ristiretkien ajalta lähtien näytti maaorjain asema jatkuvasti kehittyvän entistä edullisemmaksi. Maaorjia alettiin suorastaan vapauttaa, tai nämä alkoivat itse ostaa itsensä vapaiksi. Mutta 14. ja 15. vuosisadalla tämä liike taas pysähtyi, ja talonpoikien asema huononi tuntuvasti eräissä Länsi-Euroopan maissa. Esim. Englannissa ja Saksassa johti taloudellinen kehitys siihen, että talonpojilta riistettiin käyttöoikeus heidän taloudelleen tärkeisiin kyläkuntien yhteismaihin. Seuraus oli, että me tapaamme keskiajan lopulla ja uudenajan alussa Länsi-Euroopassa: Ranskassa, Englannissa ja Saksassa useita talonpoikaiskapinoita. Ne kukisti kuitenkin verisesti voimistunut kuningasvalta, liitossa aateliston kanssa. Toinen ilmaus talonpoikaisaseman tuonaikaisesta huonontumisesta oli se, että maaorjuus tuli keskiajan lopussa ja uudenajan alussa käytäntöön eräissä sellaisissakin maissa, joissa talonpojat olivat aikaisemmin olleet vapaat: Tanskassa, Itä-Saksassa ja Venäjällä.
On syytä todeta, että talonpoikaisten maaorjain muodostaessa läänityslaitosyhteiskunnan toisen navan, sen toisen navan muodosti läänitys- eli feodaaliaatelisto. Feodaalisen teorian mukaan ei se maa, joka oli tämän aateliston kartanoina, oikeastaan ollut heidän omaansa, vaan se oli hallitsijan omaisuutta. Tuo hallitsijan omistama maa oli läänityslailaitosjärjestelmässä annettu lääneinä ylimyksille. Nämä korkeimmat ylimykset: herttuat, rajakreivit, kreivit, varakreivit, paroonit, arkkipiispat, piispat ja apotit eli ns. kruununvasallit olivat vuorostaan antaneet maata ns. alavasalleille, nämä taas edelleen toisille alavasalleille, ja niin yhä edelleen.
Läänityslaitoksen olemukseen kuului, että valtionvaltakin oli jaettu vasallien mukaan. Välittömillä kruununvasalleilla oli itsenäinen lainsäädäntövalta lääninsä piirissä, sodankäyntioikeus, tuomiovalta vasalliensa suhteen sekä tuomio- ja hallintovalta alustalaistensa suhteen. Eipä edes veroa voitu valtion tarpeisiin ottaa kruununvasallin läänistä ilman tämän suostumusta.
Samanlaiset, vaikkakin rajoitetummat oikeudet oli myös alavasalleilla lääninantajiinsa nähden. Kaikki nämä erilaiset vasallit muodostivat feodaalivaltion sotilasaatelin, joka muodostui perinnölliseksi läänien käydessä perinnöllisiksi. Tämä feodaalinen sotilasaatelisto oli läänityslaitosyhteiskunnan hallitseva luokka.
On selvää, että tällainen yhteiskunnallinen ja hallinnollinen tila oli äärimmäisen anarkinen. Kuningasvalta oli erittäin voimaton. Läänitysherran alustalaiset olivat tosiasiassa hänen eivätkä kuninkaan alamaisia. Kun ei ollut olemassa mitään yleistä oikeusjärjestystä, olivat feodaalivaltioissa rauhattomuus ja sisällissodat vallitseva olotila.
Näin ollen on selvää, että läänityslaitos ei voinut valtiollisena järjestyksenä kauaakaan kestää. Sen hävittivät keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa nouseva kuningasvalta ja kaupunkien porvaristo. Tässä taistelussa, jonka aikana kuningas edistää kaupunkien kauppaa ja luo säätyeduskunnan kutsumalla herrainpäiville myös porvariston edustajia ja jossa taas kaupunkien porvaristo asettaa pääomansa ja sotavoimansa kuninkaan käytettäviksi, luodaan voimakkaat kansallisvaltiot.
Tämän jälkeen meidän onkin syytä lyhyesti selostaa keskiajan kaupunkien merkitystä. Nämä kaupungit edustavat huomattavassa määrin uutta, läänityslaitosyhteiskunnan talousjärjestelmästä poikkeavaa järjestelmää, ns. käsityöasteen talousjärjestelmää. Tässä järjestelmässä ovat tuotantovälineiden omistajat vielä samalla myöskin työntekijöitä, eikä taloudellisen toiminnan päämääränä ole kuin säädynmukaisen toimeentulon hankkiminen perinnäisiä menettelytapoja noudattamalla.
Kaupunkeja alkaa kasvaa vasta keskiajan jälkipuoliskolla, varsinkin ristiretkien jälkeen, kauppateiden varsille. Niiden mukana astuu keskiaikaiseen yhteiskuntaan uusi yhteiskuntaluokka: kaupunkien porvaristo, so. niiden kauppiaat ja käsityöläiset. Tunnusmerkillistä näille keskiajan kaupungeille oli, että niissä ei enää esiinny orjia, kuten olemme nähneet olleen asianlaidan kaikissa vanhanajan kaupungeissa, vaan ainoastaan vapaita työläisiä.
Historiallisen merkityksen sai, niinkuin äsken juuri mainittiin, kaupunkien porvaristo siten, että se joutui käymään luokkataistelua tuon ajan mahtavinta yhteiskuntaluokkaa, edelläselostettua feodaalista sotilasaatelistoa vastaan. Tämän kaupunkien ulkopuolella asuvan ja olot hajanaisiksi ja turvattomaksi tekevän luokan vallan kaupunkien porvaristo pyrki nujertamaan. Niinkuin jo mainittiin, tämä taistelu muodostui menestykselliseksi sen johdosta, että kaupunkien porvariston taistelu saattoi yhtyä keskiajan kuninkaan taisteluun, jolla tämä pyrki muodostamaan lujemman kuningasvallan. Tässä liitossa hyötyy kaupunkien porvaristo aluksi huomattavasti. Italiassa ja Saksassa saavuttavat useat kaupungit joko täysin tai melkein itsenäisen aseman, jopa laskevat valtansa alle ympäristöänsäkin tai muodostavat mahtavia kaupunkiliittoja. Ranskassakin kaupungit saivat itselleen vapaakirjoja, vaikkakaan eivät koskaan saavuttaneet valtiollista itsenäisyyttä. On selvää, että kaupunkien taloudellinen elämä kukoistuu turvallisuuden kasvaessa.
Vielä uuden ajan alussa kaupungit tuntuvasti laajenevat. Mutta 1600-luvulla niiden kehitys pysähtyy. Kun kuningas oli kaupunkien porvarien avulla kukistanut läänitysaateliston suuren vallan ja tehnyt tästä hovi- ja virka-aatelistoa, ryhtyy kuningasvalta vuorostaan supistamaan kaupunkien erikoisasemaa, pyrkien tasoittamaan kaupunkien oikeuksia. Selvin oli kehitys tässä suhteessa Ranskassa ja Preussissa, jotavastoin muualla Saksassa säilyi paljon keskiaikaisia läänityslaitoksen jätteitä. Englannissa valtion valvontaa kaupunkien suhteen esiintyi tuskin lainkaan. Kuningasvallan pyrkimystä kaupunkien oikeuksien supistamiseen oli omansa edistämään myöskin samoihin aikoihin ilmenevä kaupunkien sisäisen puolustuskyvyn heikkeneminen, mikä johtui niiden eri asukasryhmien: porvarisylimystön, ammattikuntaryhmien ja kisällien ankarista keskinäisistä etutaisteluista.
Jätämme nyt ns. käsityöasteen talousjärjestelmää edustavat keskiajan kaupungit ja alamme kuvailla sitä talous- ja yhteiskuntajärjestelmää, joka nykyään on pääasiassa vallitsevana melkein koko ihmiskunnassa. Tämä talousjärjestelmä on ns. kapitalistinen talousjärjestelmä eli kapitalismi. Uudenaikainen kapitalismi alkaa kehittyä keskiajan lopussa ja uudenajan alussa ns. löytöretkien aikana, jolloin jalot metallit suunnattomin määrin tulvaavat muista maanosista Eurooppaan. Nyt aletaan näitä rikkauksia suuremmassa määrässä käyttää kapitalistisesti, s.o. uusien rikkauksien luomiseen normaalisen taloudellisen toiminnan avulla. Olemmehan juuri nähneet, että keskiajan kaupunkien käsityönomainen taloudellinen toiminta tarkoitti vain säädynmukaisen toimeentulon hankkimista harjoittajalleen, mutta ei rikastumista. Rikastumistakin oli kyllä aikaisemminkin tavoiteltu, mutta ei taloudellisella toiminnalla, vaan sellaisilla menettelytavoilla kuin valloituksilla, ryöstöillä, talonpoikain nylkemisellä jne.
Kapitalismi esiintyi ensiksi Italiassa kaupan ja pankkiliikkeen alalla, aluksi suurkauppiaan harjoittamana »kustannus»-toimintana, kauppiaan ottaessa myydäkseen käsityöläisten tuotteet ja joskus myös antaessa näille raaka-aineet ja työkalut. Tällaista kotiteollisuutta esiintyy keskiajan lopulla vuori-, kutoma- ja kirjapainoteollisuuden aloilla. Uudenajan alkuvuosisatoina näyttäytyy kapitalismi lukuisasti myös ns. manufaktuureissa, joissa kapitalistinen yrittäjä kerää työväkeä yhteen työpaikkaan henkilökohtaisen johtonsa alle.
Vielä tällöin on kuitenkin kapitalismin kehitys suhteellisen hidasta. Tähän hitaaseen kehitykseen oli pääasiallisena syynä niiden työvoimien puute, joita olisi tuonaikaisissa kapitalistisissa yrityksissä tarvittu. Ei ollut olemassa tuohon aikaan irrallisia työväenjoukkoja, ja uudenajan alkuvuosisatojen suuret ja tiheät sodat ehkäisivät työvoimain kehitystä.
Kapitalismin varsinainen läpimurto tapahtuikin vasta 1700-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Englannissa tapahtui ns. teollinen vallankumous. Sen kehittymisen teki mahdolliseksi, paitsi samoihin aikoihin lankeavat teknilliset uudistukset sekä sellaiset lainsäädännölliset toimenpiteet kuin ammattikuntaetuoikeuksien ja muiden vapaata kilpailua ehkäisevien rajoitusten poistaminen, myös sellaisen irrallisen liikaväestön syntyminen, jota kapitalistiset teollisuuslaitokset saattoivat työvoimana käyttää. Tämä liikaväestön muodostuminen johtui siitä, että kaupunkien muodostuminen teollisuuskeskuksiksi aiheutti sen, että maatalouskin tuli kapitalistiseksi ja alkoi tuottaa tavaroita näitä teollisuuskeskuksia varten. Seuraus tästä oli, että Englannin maalaisväestö irtautui usealla eri tavalla maataloudesta ja siirtyi maaseudulta teollisuuskeskuksiin. Tämä maaseudun liikaväestö antoi pääasiassa kaupunkeihin keskittyvälle suurteollisuudelle sen tarvitseman työvoiman, ja sepä on vielä nykyajankin teollisuustyöväen suurimman osan alkulähde.
Kapitalistisen talousjärjestelmän kehitys on Englannin teollisesta vallankumouksesta saakka jatkunut eteenpäin tälle vuosisadalle saakka. 1800-luvulla sama kumous tapahtui etupäässä Euroopan mannermaalla. Saman sataluvun jälkipuoliskolla kapitalismi pääsi täyteen vauhtiin myöskin Amerikan Yhdysvalloissa. Pääasiassa on kuitenkin kapitalistinen teollisuus päässyt Euroopan ulkopuolella vauhtiin vasta 1900-luvun alkupuoliskolla, samanaikaisesti, jolloin sama teollisuus vanhoissa emämaissa alkaa osoittaa rappeutumisen oireita ja jolloin jo melkoinen osa maailmasta on muuttumassa sosialistisen talousjärjestelmän alueeksi. Joka tapauksessa kapitalistinen kehitys on johtanut siihen, että koko ihmiskunnasta on, sosialistista sektoria lukuunottamatta, muodostumassa yksi ainoa yhteiskunta, kapitalistinen eli porvarillinen yhteiskunta.
Tässä yhteiskunnassa esiintyy suurempia sekä taistelukykyisempiä ja päämäärästään tietoisempia yhteiskuntaluokkia kuin koskaan aikaisemmin. Ryhtykäämme nyt Marxin oppien avulla selvittämään näiden luokkien rakennetta ja taistelutapoja.
Marx erottaa kolme pääluokkaa: 1) maanomistajat maaperän omistajina ja maankoron nauttijoina; 2) pääomaomistajat yhtäältä ja toisaalta pääomaasijoittajat ja -lai-naksiottajat, jotka vierasta pääomaa käyttämällä hankkivat itselleen pääomavoittoa; sekä 3) työläiset, jotka myyvät työvoimansa kahdelle edelliselle ryhmälle työpalkkaa vastaan.
Nämä pääluokat jakaantuvat vuorostaan eri alaluokkiin. Maanomistajat voivat esim. elää poissa tiloiltaan, siis pelkkinä maankoronnauttijoina, tai sitten itse tilansa hoitajina. Pääomanomistajat, kapitalistit, ovat taasen joko pankkimiehiä, suurteollisundenharjoittajia, tukkukauppiaita, laivanvarustajia jne. Työläiselkin voidaan jakaa teollisuus- ja maataloustyöläisiin.
Mutta tämän ohella on tärkeätä todeta, että on myöskin ns. väliluokkia, jotka toisaalta lähenevät joko maanomistajia tai kapitalisteja ja toisaalta palkkatyöväkeä. Näitä ovat esim. talonpojat (suur-, keski- ja pientalonpojat), pien- ja kääpiöviljelijät; käsityöläiset ja vähittäiskauppiaat, mainitakseni tavallisimmat väliluokat.
Nykyajan yhteiskuntaluokkien väliset taistelut, joista tärkein on porvariston ja palkkatyöläisten välinen, ovat siis vain lukuisain edeltäjäinsä viimeinen vaihe. Viimeisin myös siinä mielessä, että Marxin käsityksen mukaan meidän aikamme luokkataistelut tulevat johtamaan, ei vain joksikin toiseksi muodostuvaan luokkajakoon, kuten aina aikaisemmin kävi, vaan suorastaan luokkien ja luokkavastakohtien häviämiseen — mikä ei suinkaan silti merkitse, että myöskin kaikki muut vastakohdat, esim. eri ammattien ja valtioiden väliset, samalla kokonaan yhteiskunnasta poistuisivat. Luokkien häviäminen käy mahdolliseksi sen vuoksi, että se kapitalistinen yhteiskunta, joka nyt, voi sanoa, kaikkialle on muodostunut, kehittyy vähitellen sille asteelle, että se tulee kypsäksi muutettavaksi toisella taloudellisella pohjalla olevaksi yhteiskunnaksi. Nykyisen yhteiskunnan tuotantovoimat eivät enää sanottavasti kasva ja kehity, ne eivät voi enää tarjota yhteiskunnan jäsenten suurelle enemmistölle parantuneita elämisen mahdollisuuksia. Seuraus on, että tämä enemmistö alkaa tuntea tyytymättömyyttä olevaan yhteiskuntatilaan, jonka muuttaminen tulee sen luokkataistelujen päämääräksi.
Alkaa vähitellen yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakausi. Luokkavastakohdat kärjistyvät. Tämä merkitsee ensinnäkin sitä, että yhä suurempi osa luokista tulee tietoiseksi olevan yhteiskunnan luokkavastakohdista ja osallistuu luokkansa taisteluun. Tämä luokkataistelu tapahtuu pääasiassa poliittisen taistelun muodossa, joka suoritetaan siten, että jonkin luokkataistelun ottaa suorittaakseen sitä edustava erityinen poliittinen puolue tai erityiset puolueet. Tietenkään eivät tällöinkään ihan kaikki luokan jäsenet kuulu tuollaisiin puolueisiin, vaan jokin osa niistä kuuluu jatkuvasti toisiinkin puolueisiin, joiden ei voi katsoa itse asiassa edustavan tuon luokan pysyviä etuja. Jokaisesta puolueesta onkin sanottava, että se koettaa saada ympärilleen kerätyksi jäseniä ja äänestäjiä muistakin yhteiskuntaluokista kuin siitä, jonka etuja sen varsinaisesti voi katsoa edustavan, ja että se tällaisia kannattajia mahdollisimman paljon saadakseen on valmis ajamaan näidenkin apuryhmien etuja. Niinpä sosialistiset työväenpuolueet, jotka aikaisempina vuosikymmeninä tyytyivät etupäässä kokoamaan ympärilleen teollisuustyöväkeä, nyt yleisesti kääntyvät myöskin maatyöväen ja jopa pienviljelijäin ja pientalonpoikaistonkin sekä erinäisten viranhaltija- ja sivistyneistöryhmien puoleen. Juuri tämänkin seikan yleistäminen yhdessä muuten kiihkeän poliittisen toiminnan kera on osoitus yhteiskunnallisen vallankumouksen lähestymisestä. Kärjistyneessä taistelussa sukeltautuu myöskin yhä uudestaan perinpohjin uusia poliittisia ideologioita, joille tavallisesti on ominaista suuri arkailemattomuus poliittisten taistelukeinojen valinnassa. Siitä kuitenkin lähemmin seuraavassa luvussa.
Yhtä hyvin kuin voi sanoa, että koko kirjallisten lähteiden avulla tiedoksemme tullut historia on historiaa luokkataisteluista, voi myöskin sanoa, että se on valtioiden historiaa. Molemmathan liittyvät läheisesti yhteen: luokathan esiintyvät aina valtioiden sisällä. Ja vielä enemmän: ne ovat todennäköisesti myöskin yhdessä syntyneet.
Marxin ja Engelsin valtionvallan käsite poikkeaa olennaisesti siitä, jonka juristien oppikirjat opettavat. Valtion käsitteeseen kuuluu juristien mukaan kolme tunnusmerkkiä: valtionkansan jäsenet, valtionalue ja valtionvalta. Valtio käsitetään näissä määritelmissä pitkäaikaisen kehityksen tuloksena alemmanasteisista yhteiskuntamuodoista: perheestä, suvusta, heimosta jne. Tämän määritelmän mukaan ei valtion ja valtionvallan muodostumisella ole mitään yhteyttä luokkien kanssa.
Sosialismin mestarit sen sijaan aina tähdentävät sitä seikkaa, että valtionvalta merkitsee jonkin yhteiskuntaluokan luokkaherruuden välinettä, koneistoa, jonka avulla jokin luokka sortaa ja pitää valtansa alaisena toisia luokkia. Ja nimenomaan on tähän selvyyden vuoksi liitettävä: näin on valtionvallan laita, olipa valtion muoto mikä tahansa: ehdoton yksinvalta tai kansanvaltainen tasavalta. Viimeksimainitussakin se kapitalistisessa yhteiskunnassa on yhteiskunnan vähemmistön, porvariston, herruuden väline. Tämä herruus johtuu johtavan luokan aseistuksen, tiedon ja rikkauden ylemmyydestä sekä myöskin sen taloudellisesta korvaamattomuudesta.
Tarkastakaamme aluksi aivan lyhyesti itse valtion s.o. valtionalueen ja valtionvallan syntyä ja kehitystä. Sanottakoon heti, että tämän tutkielman puitteisiin ei kuulu tämän seikan edes pintapuolinenkaan esittäminen. Sen vaikkapa vajavainenkin selvittäminen vaatisi monta kertaa tätä kirjasta suuremman koon.
Muutaman sivun käsittävään historialliseen esitykseen on kuitenkin syytä jo siitä syystä, että sitä esitystä, jonka Engels on antanut valtion synnystä parikin kertaa suomeksi käännetyssä kirjassaaan »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä» ja jota monet työläislukijat pitävät vieläkin historian nykyistä kantaa vastaavana, tuskin enää on pidettävänä oikeana.
Engelsin mukaan — ja on huomattava, että Marx oli todistettavasti hänen otaksumansa kannalla — perustui valtionvallan synty siihen aikaisemmin mainitun amerikkalaisen sosiologin Morganin otaksumaan, että alkuperäisessä yhteiskunnassa olisi ollut vallalla sukukuntajärjestys, jonka vallitessa oli voimassa mitä laajin kansanvalta ja yhteiskunnallinen tasavertaisuus, mutta että vähitellen tämä tasavertaisuus tuossa sukuyhteisössä hävisi, siinä syntyi luokkavastakohtia ja näiden mukana myöskin valtionvalta. Tämän tasavertaisuuden häviämisen syinä Engels mainitsee virkavallan kehittymisen, varallisuuden erilaistumisen ja orjuuden lisääntymisen.
Nämä yritykset selittää valtiovallan syntyä eivät ilmeisestikään ole riittävät. Sen sijaan tuntuu siltä, että valtionalue ja valtionvalta olisivat — ainakin ehdottomasti useimmissa tapauksissa — syntyneet sillä tavalla, että jokin heimo tai kansa on sodassa kukistanut toisen heimon tai kansan, anastanut sen maan ja pakottanut sen työskentelemään valloittavan heimon hyväksi. Valloittavasta heimosta muodostui nyt näin hallitseva ja riistävä luokka, valloitetusta heimosta hallittu ja riistetty luokka. Ja edellisen valtaa pitävästä koneistosta: hallitsijasta, sotaväestä, papistosta, lainsäädännöstä jne. syntyi ensimmäinen valtionvalta. Näissä tapauksissa syntyvät siis ensimmäiset luokat — jotka pian pukeutuvat säätyjen muotoon — ja ensimmäinen valtionvalta yhtaikaa.
Tällainen näyttää esim. valtionvallan synty olleen Pohjois-Afrikassa ja Lounais- ja Etelä-Aasiassa suurten virtain ympärillä, Egyptistä Kiinaan saakka, siis alueilla, joilta kirjoitettu historia alkaa. Ja näin on asianlaita ollut myöskin Amerikassa, esim. Perun inka- ja Meksikon atsteekivaltioissa. Niin näyttää tapahtuneen myöskin Kreikan pikkuvaltioiden ja Rooman valtion muodostuminen.
Tietenkin valtioiden synty edellyttää määrättyä taloudellista kehitystä. Jos esim. tarkastelee yllämainittujen Pohjois-Afrikan ja Lounais- ja Etelä-Aasian valtioiden syntyä, niin huomaa, että niissä on toisaalta täytynyt olla olemassa maataviljelevä väestö, joka asui sitkeästi konnuillaan, viljeli maataan otsansa hiessä ja joka kammosi aseiden käyttöä. Näiden maiden viljelyksen täytyi kyetä antamaan sellaisia satoja ja tuottoja, että niistä saattoi riistävä luokkakin elää. Tämän seikan puuttumisesta johtunee päinvastoin, että Arabiassa ei ole voinut tapahtua oikeata valtionmuodostusta. Maanviljelysheimojen isänniksi pääsivät niiden rauhanrakkauden vuoksi helpolla esim. sotaisat paimentolaisheimot. Eivät kuitenkaan kaikki valloittajakansat kyenneet valtiota muodostamaan, vaan siihen tarvittiin niiltä määrätty sivistystaso. Valtion synnyttyä siinä olevan valtionvallan luominen ja tästä aiheutunut riistäminen on muuten voinut tapahtua monella tavalla. Mutta yleensä hallitsevan luokan asiaksi tuli sodan käynti ja valtionvallan hallinto, joita hoitivat sotilaiden ja pappien säädyt tai kastit.
Sama valtio saattoi joutua sitten montakin kertaa valloituksen esineeksi, jolloin niiden riistäjä- ja riistetyt säädyt muodostuivat varsin moninaisiksi. Puhumattakaan niistä yhteiskuntaluokista ja -kerrostumista, joita eri valtioissa syntyi taloudellisen kehityksen mukana. Kuitenkin voi sanoa viime aikoihin, s.o. kapitalistisen tuotantotavan syntyyn saakka, valtioissa olleen ratkaisevimmat ne kaksi yhteiskuntaluokkaa, jotka vastasivat ensimmäisten valtioiden maataviljeleviä heimoja yhtäältä ja paimentolaisheimoja toisaalta: ahkera, rauhallinen ja nöyrä talonpoikaisluokka ja ansiotyötä halveksiva, tuhlaileva ja ylimielinen suurmaanomistaja-aatelisto.
Tämän kirjan puitteissa ei ole tilaa kuvailla, kuinka inhimillinen sivistys vähitellen kulki eteenpäin edellä mainitulla tavalla syntyneen valtionvallan eteenpäin viemänä. Vaikka valtionvalta perustuikin valloitukseen ja riistoon, merkitsi se kuitenkin aineellisen ja henkisen elämän suurta kehitystä. Varsinkin näin tapahtui suurissa kaupungeissa, joita me tapaamme jo vanhalla ajalla. Niissä syntyi vaihtokauppaa jo varhain tavarain tuotannon pohjalla. Tavaroita ei kuitenkaan vaihdettu maalaistuotteita vastaan, vaan kaupunkikuntien omassa piirissä. Kaupungit elivät talonpoikaisväestön tuotteiden riistosta, siten että tämä väestö oli velvollinen luovuttamaan aatelistolle luontoissuorituksia, joilla aateliset maksoivat käsityöläisensä ja taiteilijansa. Suurten kaupunkien työläiset eivät varsinkaan itämailla pitäneet suuria herrojaan riistäjinään, vaan elättäjinään, joille he olivat kiitollisuuden ja alamaisuuden velassa.
Tässä voimme vanhanajan valtioista vain sen verran yhteenvetona sanoa, että sekä Pohjois-Afrikan ja Aasian suurvaltioissa että Välimeren kaupunkivaltioissa johti sisäinen kehitys lopulta despotismiin, joka aiheutti poliittisen elämän tyrehtymisen. Tästä taas oli seurauksena näiden valtioiden häviö. Mutta myöskin keskiajan kansainvaellusta seuranneissa valtioissa, joissa riistävää valloittajainjoukkoa edusti suurmaanomistaja- ja sotilasaatelisto, tämän huippuna kuningas, ja riistettyjä monet kerrokset, loppuivat näiden eri säätyjen luokkataistelut ja vapautumisyritykset uudenajan alkuvuosisatoina nekin uudelleen despotismiin: absolutismiin eli ruhtinasyksinvaltaan, joka nojasi virka-aateliin ja palkkasoturilaitokseen.
Sen noidanympyrän, johon valtionvallan kehitys taas näytti johtaneen, rikkoi kuitenkin uudenajan alussa, alkaen uudenajan alusta ja päästen 19. vuosisadalla täydellisesti kehityksen herraksi, kokonaan uusi kehityspyrkimys, joka ei enää johtanutkaan inhimillisen sivistyksen historiaa umpikujaan, vaan näyttää vievän tämän kokonaan uusille urille. Se suuri mahti, joka johti ihmiskunnan historian periaatteessa aivan toiseen suuntaan, oli ennen mainittu teollisuuspääoma, joka on vähitellen satojen vuosien kuluessa luonut koko maailman uudenaikaiset teollisuusvaltiot. Tämä uusi tuotantotapa on olennaisesti muuttanut myöskin valtion poliittista olemusta. Niinkuin jo mainittu, teollisuuden alkuaikoina kasvoi aluksi useimmissa maissa hallitsijan valta entistä lujemmaksi, kun kaupunkien voimistuva porvaristo ja myöskin talonpoikaissääty tukivat kuningasvaltaa suurmaanomistaja-aatelistoa vastaan, painaen tämän hovi- ja virka-aatelistoksi. Palkaksi ehdoton hallitsijavalta koetti edistää teollisuutta kaikilla ns. merkantilismin menetelmillä.
Mutta tämä oli vain ohimenevä kausi teollisuusvaltion kehityksessä. Teollisuusporvaristo joutui itsekin yhä enemmän vastakohtaan absoluuttisen hallitsijavallan kanssa, ja sen taisteluun yhtyi vähitellen yhä voimakkaampana ja sävyäantavampana se teollisuustyö väestö, jonka tuo porvaristo oli kutsunut asteittain esiin ja joka lopulta oli yhteiskunnan suurin luokka. Näissä poliittisissa taisteluissa poistettiin askel askeleelta absoluuttinen hallitsijan valta, kansalaisten muodollinen eriarvoisuus ja muut feodalismin jätteet. Tilalle tuli kaikkien kansalaisten muodollinen yhdenvertaisuus ei vain lain edessä, vaan myöskin vaikutuksessa valtion asioihin. T.s. poliittinen demokratia: yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja tähän perustuva eduskunnalleen hallitusjärjestelmä. Tähän liittyivät kansalaisten sanan-, paino- ja yhdistymisvapaus. Näin tuli ensimmäisen kerran valtionmuodostusten ja valtionvallan kehityksen aikana voimaan poliittinen järjestelmä, joka asetti kaikki valtion täyskasvuiset kansalaiset muodollisesti keskenään tasa-arvoisiksi.
Tämä poliittinen demokratia oli lopulta meidän päivinämme kapitalistisissa maissa yleisin valtionmuoto. Mutta se ei ollut ainoa. Eräissä tärkeissä maissa se ensimmäisen maailmansodan jälkeen luhistui, ja sen oli annettava tietä toiselle poliittiselle valtionvaltajärjestelmälle: ns. fascistiselle (oikeastaan: fascistiselle ja kansallissosialistiselle) järjestelmälle.
Tämä poliittisen demokratian väistyminen fascistisen tai kansallissosialistisen järjestelmän tieltä osoittaa, että kapitalistisen tuotantotavan sisällyksessä on täytynyt tapahtua olennaisia muutoksia, jotka ovat sitten kuvastuneet aikamme poliittisessa ja valtionmuotoa koskevassa ideologiassa. Nämä muutokset ovat siinä, että kapitalismin loistokausi on ohi ja vanhimmissa kapitalistisissa maissa on tilalle astunut kapitalismin rappiokausi. Kapitalistinen talouselämä ei enää edisty yhtä nopeasti kuin aikaisemmin. Pääomien sijoitusmahdollisuuksia ei ole enää samassa määrin kuin varemmin, enempää kotimaassa kuin maailmanmarkkinoillakaan. Myöskään ei maailmanmarkkinoilla ole riittävästi menekkiä tavaroille. Kun toisaalta työn teho ja tuottavuus jatkuvasti kasvavat, on tämäkin seikka omansa vaikuttamaan, että parhaina nousukausinakaan ei pitkällekehittyneissä kapitalistisissa maissa enää koskaan saavuteta täystyöllisyyttä, vaan on niissä aina melkoisesti työttömyyttä. Määrätyin ajanjaksoin talouselämä vaihtuu ennennäkemättömän laajoiksi maailmanpuliksi, jolloin tuotanto on lamassa ja työttömyys saavuttaa valtavat mittasuhteet.
On selvää, että tällaisissa oloissa, jolloin valtiot toisaalta koettavat suojata omia markkinoitansa tullisuojalla ym. tavoin ja toisaalta hankkia itselleen menekkimarkkinoita muissa maissa, valtioiden välinen jännitys kasvaa tavattomasti. Alkaa kaikissa valtioissa, suurissa ja pienissä, voimakas asevarustelupolitiikka, jolla valtiot ulkopoliittisen tehtävänsä lisäksi pyrkivät toteuttamaan täystyöllisyyspolitiikkaa. Seurauksena tästä kansainvälisen jännityksen ja varustelujen politiikasta on tällä vuosisadalla ollut kaksi puolisen vuosikymmentä kestänyttä hirvittävää maailmansotaa.
Nämä kapitalismin rappiokauden ja maailmansotien jälkeisten aikain olot ovat myöskin kuvastuneet monien maiden määrättyjen kansanluokkien pyrkimyksissä saada poliittinen demokratia hävitetyksi ja fascistinen järjestelmä sijoitetuksi sen tilalle.
Fascistinen liike syntyi heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen Italiassa, jossa se sai valtionvallan käsiinsä syksyllä 1922. Silloin Italian eduskunta menetti merkityksensä ja eduskunnalleen hallitus syrjäytettiin, ja niiden tilalle tuli diktatoorisesti järjestäytynyt fascistipuolue, jossa lopullisena määrääjänä oli puolueen johtaja (il duce). Tällä yksin oli valtion- ja hallitusvalta käsissään. Kansallissosialistinen puolue syntyi Saksassa myöskin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta se pääsi valtaan vasta alussa vuotta 1933. Sekin hylkäsi parlamentarismin ja puoluevaltion, joiden tilalle tuli kansallissosialistisen puolueen diktatuuri. Senkin huippuna oli puolueen johtaja (der Führer). Kummassakin valtiossa saatiin näin hävitetyksi se suoranainen valtiollinen vaikutusvalta, joka työväenluokkaa edustavilla valtiollisilla puolueilla oli valtiollisessa demokratiassa ollut. Kummankin edellämainitun diktatuuriliikkeen takana oli samat yhteiskunnalliset ryhmät ja luokat. Liikkeiden alkuunpanijoina oli melkoinen joukko ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneita, mutta sen päätyttyä sodan edellisiä ansio- ja elämänmuotojaan löytämättömiä yksilöitä, jotka sodan jälkeenkin pitivät tiukasti kiinni sodanaikaisista ideologioistaan ja elämänmuodoistaan ja po. maiden sodanjälkeisissä sekavissa oloissa muodostivat omalaatuisia militaristisia, demokratialle vihamielisiä ja kansalliskiihkoisia soluja. Ne eivät olisi kuitenkaan voineet saavuttaa suurtakaan merkitystä, jolleivät niitä pian olisi ryhtyneet tukemaan monet kapitalisti- ja suurmaanomistajaryhmät, jotka olivat joutuneet taloudellisiin ja poliittisiin vaikeuksiin maailmansodan jälkeisissä oloissa. Nämä avustivat kummassakin maassa edellämainittuja soluja, hankkivat näille aseita ja vaikuttivat monella tavalla niiden toimintaa suosien. Kun mm. tuomioistuimet yleensä olivat haluttomia tuomitsemaan mainittujen solujen jäseniä vapausrangaistuksiin, saivat solut esteettömästi harjoittaa työväenjärjestöjä kohtaan terroriaan ja lopuksi saivatkin nämä melkoisessa määrin särjetyiksi. Kolmantena aineksena fascistista ja kansallissosialistista liikettä tukemassa esiintyivät ensimmäisen maailmansodan jälkeisen inflaation ja pulan kurjistamat sivistyneistön, pikkuporvariston ja talonpoikaisten joukot, jotka aikaisemmin olivat kannattaneet porvarillis-kansanvaltaisia puolueita, mutta nyt pettyneinä ja demokratiaa vihaten kerääntyivät edellämainittujen fascististen ja kansallissosialististen solujen ympärille.
Näin saivat nuo liikkeet vähitellen niin suuren voiman, että ne kykenivät musertamaan po. maiden demokratian ja ottamaan niiden valtion vallan haltuunsa. Tämä oli sitä mahdollisempaa, kun tuota liikettä kannattamaan ajautui myöskin ryysyköyhälistö ja työttömistä tvöläisistäkin melkoinen osa. Suurmaanomistajain ja suurporvariston, jotka eivät suinkaan aluksi olleet ajatelleetkaan päästää fascismia ja kansallissosialismia valtaan, täytyi lopulta alistua tähän, koska ne joka tapauksessa mieluummin ottivat sen diktatuurin, kuin alistuivat työväenliikkeen vallan uhkaan.
Fascismin ja kansallissosialismin voitollepääsy merkitsi sekä maailman suurporvarillisille ja suurmaanomistajille että edellämainituntapaisille poliittisille seikkailijoille, että uhkarohkea, päättäväinen järjestyneiden seikkailijain vähemmistö kykenee riistämään kansan suurilta joukoilta tämän järjestöt ja kansanvaltaiset oikeudet ja pystyttämään näiden tilalle kapitalistis-militaristisen diktatuurin. Tähän on omansa johtamaan nykyajan asetekniikan kehitys. Varsinkin jos sillä poliittisella ryhmällä, jonka puolella valtionvalta on, on käytettävissään konekiväärejä, tykkejä, tankkeja, panssarivaunuja, lentokoneita, myrkkykaasuja yms., ei suurten kansanjoukkojen kukistaminen ole mahdoton asia. Tämä tietoisuus saikin aikaan, että monissa maissa järjestäydyttiin tuollaisiin yrityksiin ja muutamissa niitä toteutettiinkin.
Joka tapauksessa oli yllämainittu tosiasia, että fascistisilla liikkeillä oli suurmaanomistajien, suurporvarillisten, sivistyneistön, pikkuporvarillisten ja talonpoikien tukemana entistä suuremmat mahdollisuudet nujertaa työväenliikkeen valta-asemat, myöskin omansa tukemaan sitä käsitystä sosialistien keskuudessa, että valtionvallan valtaus ei olisi suinkaan jokaisessa maassa todennäköinen puhtaasti rauhallisin keinoin, vaan että porvarilliset luokat tulisivat yrittämään demokratian särkemistä fasistisella diktatuurilla. Vaikka tämä kehityspyrkimys näytti kaikkialla esiintyvän suuremmassa tai pienemmässä määrässä, ei sen toisaalta kuitenkaan tarvinnut merkitä sitä, että työväenliikkeen olisi ilman muuta tullut luopua käyttämästä demokraattisia oikeuksiaan ja demokraattisia laitoksia mahdollisimman pitkälle ja lähteä suoraa päätä aseellisella kumouksella pyrkimään valtionvallan valloittamiseen ja työväenluokan diktatuuriin. Mutta sitä se joka tapauksessa merkitsi, että työväenliikkeen ei tullut langeta herkkäuskoisuuteen ja olla varustautumatta turvatakseen nämä demokraattiset oikeudet ja laitokset fascististen liikkeiden hyökkäyksiltä.
Toinen maailmansota mursi kokonaan fascismin ja kansallissosialismin vallan, eikä kumpikaan sellaisenaan saane tilaisuutta enää julkisuudessa kilpailla joukkojen suosiosta. On syytä kuitenkin muistaa, että toisen maailmansodan luoma kurjuus on suurempi kuin ensimmäisen ja että sitäkin tulee varmasti seuraamaan vaikeita maailmanpulia. On näin ollen hyvin mahdollista, että poliittisen ideologian alalla tulee esiintymään samantapaisia aatteita kuin fascismi ja kansallissosialismi olivat, joskin on toisaalta muistettava, että työväenluokan poliittinen voima tulee kaiken todennäköisyyden mukaan olemaan paljon suurempi kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Edellä on jo tullut kosketelluksi kysymystä, millä tavalla sosialistinen työväenliike voi toivoa valloittavansa valtionvallan käsiinsä. Tuleeko tämä valtionvallan valloitus tapahtumaan rauhallisin keinoin, politiikassa ainoastaan yleistä äänioikeutta käyttäen, vai tuleeko tämän valtauksen tielle asettumaan fascismin ja kansallissosialistisen diktatuurin tapaisia porvarillisten pyrkimyksiä, jotka uhkaavat särkeä poliittisen demokratian ja riistää työväenliikkeeltä sen kaiken poliittisen vaikutusvallan? Ja jos näin on, mikä on silloin työväenliikkeen taistelutapa tällaisia pyrkimyksiä vastaan ja mikä on sen valtionmuodollinen päämäärä tässä fascisminvastaisessa taistelussa?
Keskustelun näistä asioista on tehnyt työväenliikkeen eri suuntien keskuudessa niin kiihkeäksi ennen kaikkea se menettelytapa ja se ohjelma, jota Neuvostoliitossa vallassa oleva bolševistinen puolue noudatti Venäjän vallankumouksessa v. 1917. Tsaarinvallan kukistuttua oli Venäjän oloille tyypillistä taistelu tsaarinvallan aikana ääniasteikolla valitun eduskunnan, duuman, sekä työväen, talonpoikien ja sotilaiden neuvostojen yleisvenäläisen neuvostokongressin välillä. Duuman asettama oli Venäjän ns. väliaikainen hallitus. Se menetti kuitenkin vähitellen kaiken joukkojen kannatuksen, kun se ei tahtonut tehdä välittömästi rauhaa eikä jakaa suurtilallisten maita talonpojille ja sotilaille. Sen kukistuminen oli näin ollen varma. Itse asiassa oli vain ratkaistavana, oliko kaikki valta lopulta joutuva taantumuksen toivona oleville kenraaleille vaiko työtätekeviä ja sotilaita edustaville neuvostoille. Asia tuli ratkaisuun, kun Venäjän bolševikkipuolue saavutti syksyllä 1917 yleisvenäläisen neuvostokongressin edustajain enemmistön. Silloin puolue syrjäytti duuman valitseman väliaikaisen hallituksen ja muodosti itse hallituksen, joka sai valtansa neuvostoilta.
Kun neuvostot näin muodostuivat uuden hallitusvallan pohjaksi, jäivät muut kuin neuvostoihin äänioikeutetut poliittisia oikeuksia vaille, ja siinä oli ainoastaan yhdellä puolueella, nim. bolševikkipuolueella, toimimisoikeus. Tällä tavalla syntyi työväen diktatuuri, jota on ankarasti arvosteltu ja jonka varsinkin alkuaikoina ennustettiin päättyvän epäonnistumiseen. Se on kuitenkin johtanut Neuvostoliiton ensin läpi monivuotisen kansalaissodan, sitten asteittain toteuttanut sosialistisen ohjelman ja lopuksi pelastanut Neuvostoliiton Saksan kansallissosialismin toisessa maailmansodassa sille aiheuttamalta kuolemanuhalta.
Tämän Neuvostoliiton bolševikkipuolueen kiistämättömän onnistumisen ja menestyksen innostamina ovat kommunistiset puolueet aikaisempina vuosina yleensä esittäneet sitä kantaa, että valtionvallan valloittaminen tulee kaikissa muissakin maissa tapahtumaan samalla tavalla kuin aikoinaan Neuvostoliitossa, mm. että sen päämääränäkin tulee olemaan samanlaisen neuvostojärjestelmän aikaansaaminen kuin Venäjällä. Työväenluokan oli tätä tehtävää varten välttämätöntä järjestyä lujasti kommunistisen puolueen ympärille ja kehittää tästä kuria noudattava järjestö, joka tilaisuuden tullen kykenisi aseellisen vallankumouksen avulla hankkimaan valtionvallan tuon puolueen haltuun.
Tästä kysymyksestä väiteltäessä on noiden puolueiden taholta mainittu, että työtätekevät tai työväki ovat jo aikaisemminkin eri otteisiin joutuneet pitämään valtionvaltaa käsissään siten, että ne ovat pitäneet vastavallankumouksellisia porvarillisia voimia kurissa terroristisella diktatuurilla. Näin tapahtui Ranskan vallankumouksen aikana vv. 1792–94, jolloin Ranskan lakiasäätävä kansalliskokous, konventti, alkoi toimintansa. Aluksi siinä oli vallalla maltillinen girondistinen puolue, mutta ulkomaita vastaan käydyn sodan huono menestys ja vallassaolevan ryhmän sisäpoliittinen maltillisuus johti siihen, että Pariisin käsityöläismestarit ja näiden kisällit panivat Pariisin vallankumouksellisen kunnallishallituksen, kommuunin, johdolla toimeen terroristisen diktatuurin, joka antoi konventiossa vallan äärimmäisyysryhmille. Tarmolla ja julmuudella näiden ryhmien hallitsema konventti kukisti sisäpoliittiset vastustajansa ja taisteli menestyksellä ulkonaisia vihollisia vastaan. Demokraattinen eduskuntalaitos siis säilyi, mutta se alistettiin pääkaupungin aseistetun vallankumouksellisen proletariaatin diktatuurin alaiseksi. — Samanmallinen diktatuuri pani toimeen Pariisissa v:n 1871 aikana vallankumouksellisen hallituksen, kommuunin, joka julistettiin sen johdosta, että Ranskan kansalliskokoukseen oli enimmäkseen valittu monarkian kannattajia. Siinäkin säilytettiin muodollinen demokratia. Vastavaikutuksena Ranskan taantumuksellisten ainesten suosimalle ylenmääräiselle hallinnon keskitykselle oli se vaatimus, että Ranskan kaikki kunnat oli tehtävä melkein itsenäisiksi, joiden tulisi vain olla löyhässä liitossa keskenänsä. Kaikki virkamiehet olisivat olleet kansan valittavissa ja myös joka aika sen erotettavissa. Niinkuin näkyy, tässäkin demokratiassa olisi suurten kaupunkien proletariaatin diktatuurin tullut antaa sille sisällys. Pariisin kommuuni kukistui parin kuukauden olemassaolon jälkeen, hallituksen sotajoukkojen valloitettua Pariisin ja pantua siellä toimeen hirvittävän verilöylyn. Syynä tähän Pariisin proletariaatin häviöön oli pääasiassa se, että Ranskan talonpoikaisto, jolle suuri vallankumous oli jo jakanut suurtilallisten maat, ei enää asettunut työväen diktatuuria kannattamaan, vaan asettui sitä vastaan.
Sosiaalidemokraattisissa puolueissa oli näistä asioista hyvinkin monia mielipiteitä. Monet ryhmät sosiaalidemokraatteja uskoivat kehityksen ainakin Länsi-Euroopassa kulkevan rauhallista tietä demokratian pohjalla sosialististen puolueiden haltuun. Oli kuitenkin monia sosiaalidemokraattisia marxilaisia, jotka eivät uskoneet, että valtionvallan rauhallinen valloittaminen tulisi olemaan yleistä, vaan pitivät todennäköisenä, että useimmissa maissa olisi työtätekevien torjuttava fascististen liikkeiden vallankaappausyritykset. Tätä varten oli työväenliikkeen koetettava mm. järjestyä demokratiaa puoltaviin sotilaallismuotoisiin järjestöihin sekä maan yleispolitiikassa liittoutua erinäisten porvarillisten vapaa- ja edistysmielisten ainesten kanssa. Tässä suhteessa he olivat siis samalla kannalla kuin yleensä kommunistisetkin puolueet. Mutta heistä ei ollut asetettava työväenliikkeen päämääräksi poliittisen demokratian korvaamista neuvostojärjestelmällä, vaan oli päämääränä pidettävä demokratian säilyttäminen siinäkin tapauksessa, että työväenluokka uudelleen joutuisi valtaamaan takaisin poliittisen vaikutusvallan, kukistettuaan fascistisen diktatuurin. Ero kommunistien opin suhteen olisi näin ollen ollut siinä, että tuon ajan kommunisteista neuvostojärjestelmä oli kaikissa maissa työtätekevien poliittinen ihanne, jota vastoin e.m. sosiaalidemokraatit pitivät poliittista demokratiaa tänä ihanteena. Tietenkin näiden sosiaalidemokraattienkin mielestä tämän valtionvallan elimet on uudistettava sekä kokoonpanoltaan että luonteeltaan perinpohjin, ennenkuin niitä voitaisiin käyttää sosialistisessa uudistustyössä.
Useat näistä viimeksi puheenaolleista marxilaisista nimenomaan myöntävät, että Neuvostoliiton työväen diktatuurin valtio-oikeudellinen muoto on siellä edellämainittuna ajankohtana ollut välttämätön, mutta väittävät sen kuitenkin olleen historiallisesti satunnainen ilmiö, joka ei sellaisenaan tule toistumaan.
Tärkeätä on lisätä, että tällä hetkellä tämän väittelyn kohde näyttää pääasiassa menettäneen aktuaalisuutensa. Toisen maailmansodan päättyminen, johon olennaisesti on vaikuttanut Neuvostoliiton työväen diktatuurin saneleman valtionmuodon kestäminen tämän maailmansodan myllerryksessä, on merkinnyt olennaista voittoa ei vain Neuvostoliitolle, vaan suorastaan kaikkien maiden sosialistisille työväenpuolueille. Tämän voiton vaikutuksesta nämä muiden maiden sosialistiset puolueet pystyvät nyttemmin aivan toisella tavalla kuin ennen sotaa valloittamaan valtionvallan, ilman että fascistiset liikkeet kykenevät demokraattista valtiosääntöä särkemään. Ne kykenevät pitämään myös valtion valtaa käsissään demokratialle rakentuvan hallituksen avulla, mikäli nämä sosialistiset puolueet pysyvät suurin piirtein yksimielisinä työväenliikkeen tehtävistä maailmansodan jälkeisissä oloissa eivätkä hajoita erimielisinä työväen rintamaa ja mikäli ne kykenevät tarpeen tullen työväenluokan ja työväenliikkeen kanssa yhdistämään yhteistoimintaan pikkuporvarillisiakin aineksia: pienviljelijöitä ja talonpoikaisia sekä sivistyneistöä samoinkuin näitä edustavia poliittisia puolueita. Tämäntapaisenkin taistelurintaman voi sanoa olevan jonkinlaista työtätekevien diktatuuria, mutta se on useiden väestöryhmien harjoittamaa ja tapahtuu monipuolueisen demokratian pohjalla. Muodollisestikin ovat käsityskannat lähentyneet toisiaan. Toisaalta Neuvostoliitossa on v:n 1936 perustuslailla perustettu eduskunta, korkein neuvosto, vaaleissa äänioikeus on tosiasiallisesti laajennettu yleiseksi. Toisaalta on 2. maailmansodan jälkeen useimmissa monipuolueisissa demokratioissa fascististen ryhmien toiminta kielletty.
Vielä on lopuksi lausuttava jokin sana valtion kehityksestä vastaisuudessa, silloin kun työtätekevien luokkien puolueet saavat valtionvallan pysyvästi käsiinsä ja ryhtyvät sen avulla asteittain toteuttamaan sosialistista yhteiskuntaa. Marx ja Engels tähdensivät useita kertoja, että tällöin koko valtiokin asteittain häviää. Kun tuotantovälineet siirretään pääasiassa työtätekevien sosialistisen puolueen (tai puolueiden) hallussa olevan valtionvallan haltuun ja luodaan kokonaan uudet tämän valtionvallan poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset elimet, loppuvat yhteiskunnasta vähitellen eri yhteiskuntaluokat ja jäljelle jäävät vain eri ammatit ja ammattiryhmät. Mutta yhteiskuntaluokkien tehtävien keralla häviää myöskin valtionvallan tähänastinen luonne, sen tehtävä toimia määrätyn johtavan yhteiskuntaluokan välikappaleena toisten yhteiskuntaluokkien riistämiseksi ja kurissapitämiseksi. Marx ja Engels sanovat, että valtionvalta tällöin »kuolee riutumalla».
Tämä valtionvallan hautaan riutuminen ei selvästikään kuitenkaan saattanut Marxilla ja Engelsillä tarkoittaa, että koko valtionvallan koneisto lakkaisi sosialistisessa yhteiskunnassa olemasta ja toimimasta, joskin näin tulee joko kokonaan tai melkein kokonaan käymään eräille sellaisille valtionvallan koneiston osille, jotka käyvät sosialistisessa yhteiskunnassa tarpeettomiksi. Tällaisia tuon koneiston tarpeettomiksi käyviä osia tulevat todennäköisesti olemaan esim. valtiollinen poliisi ja, kansainvälisen aseistariisumisen tapahduttua, sotalaitos. Toisaalta on kuitenkin ilmeistä, että valtionvallan koneisto tulee sosialistisessa yhteiskunnassa päinvastoin moninkertaistumaan, kun koko tuotantokoneiston johto ja valvonta tulee suurelta osalta valtion virkamiehistön hoidettavaksi ja kun lisäksi terveydenhoito- ja sairaalaolojen, koulu- ja opetuslaitoksen, sivistyslaitosten yms. hallinta myöskin tulee huomattavasti lisäämään valtion virkamiehistön lukumäärää. Valtionvallan kuolemisella onkin tarkoitettava sitä, että valtionvallan tehtävänä ei enää tule olemaan henkilöiden suhteen harjoitettu herruus, vaan asiain hallinta ja johto. T.s. luokkavaltio häviää, mutta työtätekevien sosiaalivaltio, joka kapitalismin demokraattisessa teollisuusvaltiossa jo pääsee herruusvaltionvallan ohella jossakin määrin esille, tulee voimakkaasti ja esteettömästi kasvamaan.
On lopuksi mainittava eräästä ilmiöstä, joka varsinaisesti on tullut näkyviin vasta kapitalismin aikakauden teollisuusvaltioiden kehityksen mukana. Nämä teollisuusvaltiot ovat paljon lukuisammissa tapauksissa kuin aikaisemmin pyrkineet muodostumaan ns. kansallisuusvaltioiksi, joissa siis asuu pääasiassa yhtä ainoata kansallisuutta. Tätä varten ovat toisaalta aikaisemmin yhden kansallisuuden muodostamat monet pikkuvaltiot yhtyneet suureksi kansallisuusvaltioksi — kuten on tapahtunut viime vuosisadan jälkipuoliskolla Saksassa ja Italiassa. Toisaalta ovat lukuisat kansallisuudet eronneet uusina kansallisuusvaltioina erilleen entisistä monikansallisuusvaltioista, joissa aikaisemmin jokin toinen kansallisuus, s.o. etupäässä varemmin tuon kansallisuuden aatelisto ja virkamiehistö ja myöhemmin lisäksi sen porvaristo, olivat muita kansallisuuksia riistävänä ja sortavana kerroksena. Tällaisia aikaisemmin monikansallisuusvaltioihin kuuluneita, mutta nyttemmin erilliseksi kansallisuusvaltioksi eronneita kansallisuuksia ovat olleet entiset Turkin vallan alaiset Balkanin kansallisuudet, Itävalta-Unkarin vallan alaiset kansallisuudet ja eräät Venäjän vallan alaiset kansallisuudet. Viimeksi mainittuihin ovat kuuluneet myös Puolan ja Suomen kansat ja aikaisemmin niihin ovat kuuluneet myöskin ns. Itämeren valtioiden Latvian, Liettuan ja Viron kansat.
Mielenkiintoisimman osan kansallisuuskysymyksen ratkaisun kannalta tarjoavat kuitenkin ne Venäjän monilukuiset kansallisuudet, jotka eivät ole muodostuneet toisista täysin riippumattomiksi valtioiksi, vaan jotka muodossa tai toisessa elävät Neuvostoliiton osina. Eräät niistä ovat hyvin likellä edellämainittuja itsenäisiä kansallisuusvaltioita. Niitä ovat esim. Valko-Venäjän, Ukrainan, Georgian, Azerbeidžanin, Armenian ym. liittotasavallat ja nyttemmin myös Viron, Latvian ja Liettuan liittotasavallat. Sen sijaan lukuisat muut Neuvostoliiton kansallisuudet kuuluvat liittotasavalloissa — joista tärkein on Venäjän liittotasavalta — sijaitseviin erilaisiin hallinnollisiin yksikköihin: maakuntiin, alueihin, autonomisiin tasavaltoihin ja autonomisiin alueihin. Viimeksimainituissakin tapauksissa on tultu siihen, että kansallisuuksille on sellaisessa monikansallisuusvaltiossa kuin Neuvostoliitossa taattu oikeus omakieliseen sivistykseen ja myös omakieliseen hallintoon.
Kaikkien näiden kansallisuusvaltioiden ja kansallisten autonomiain muodostumisen on saanut aikaan niiden kansallisuuden (tai kansallisuuksien) kansallisen sivistyksen ja siitä johtuvan kansallishengen kehitys. Tämä kansallinen sivistys ja kansallishenki on vanhimpiinkin kansakuntiin ja kansallisuuksiin nähden kehittynyt kansan kaikki kerrokset käsittäväksi vasta kapitalismin kaudella, puhumattakaan ns. historiattomista kansakunnista, joista myöhäisimmät ovat saaneet oman kansallisen sivistyksen ja kansallisen hallinnon vasta voittoisan sosialistisen vallankumouksen avulla.
Vanhemmissa kansakunnissa on tuon yhteisön pohjana veren ja polveutumisen yhteisyys, joka ilmenee tavallisesti — ei aina, kuten esim. on laita Irlannin englannin- ja iirinkielisten asukkaiden — kielen yhteisyytenä ja joka samantapaisten elämänehtojen ja historiallisten kohtaloiden alaisena kehittyy eräänlaiseksi kohtalon- ja kulttuurinyhteisyydeksi. Vanhoilla suurilla kansakunnilla muodostui tällä tavalla jo aikaisin yhteistä kansallista kulttuuria. Tämän kannattajina olivat kuitenkin vain määrätyt yläluokan kerrokset. Niinpä nykyajan suurten eurooppalaisten kansakuntien keskiajalla alkanut sivistys oli peräisin vain kirkon ja aateliston piiristä, jossa ei varsinkaan talonpoikaistolla ollut minkäänlaista osaa. Vähitellen, jo keskiajallakin, kehittyä kumminkin vaurastuvien kaupunkien varakkaamman porvariston, oppineiston, virkamiehistön ja vapaiden ammattien keskuudessakin kansallista kulttuuria.
Vasta kapitalismin vähitellen kehittyessä muodostuu kansallinen kulttuurikin asteittain koko kansakunnan käsittätäväksi. Teollisuus ja uudenaikaiset liikennevälineet järkyttävät väestön suuren osan juuriltaan. Se ei asu enää lainkaan pysyvästi samoilla paikoillaan, vaan muuttelee alituisesti, keskittyen kuitenkin suuriin asutuskeskuksiin. Talonpojasta tulee myös kokonaan entisestään poikkeavan luontoinen elinkeinonharjoittaja. Rahatalouden mukana hänestäkin tulee pelkkä tavaraintuottaja, joka maatalousosuuskunnissa harjoittaa toisten mukana pienteollisuuttakin. Hänen lapsensa hajaantuvat myös pois kotoaan, joko teollisuuden palvelukseen tai toisiin maihin.
Tämän väestön täydelleen uudelleen sijoittumisen mukana seuraa sivistyslaitosten täydellinen uudistuminen. Valtio saa lukemattomia uusia tehtäviä ja tarvitsee niihin kokonaiset armeijat virkamiehiä. Seurauksena on korkeamman koulu- ja opetuslaitoksen perinpohjainen muuttaminen. Samaan suuntaan ohjaa kehitystä kapitalismin vaikutus tieteelliseen tutkimukseen, joka kasvaa suunnattomasti. Niin ikään uudenaikaisen, vapaan työväenluokan ja uudenaikaisen talonpoikaisluokan muodostuminen vaatii myös uutta joka miehen sivistystä, joka oli tuntematon aikaisemmilla sukupolvilla. Kaikissa maissa kasvaa kapitalismin kehittyessä kansakoululaitos, joka muodostuu yhä yleisemmäksi ja täydellisemmäksi. Vähitellen muodostuu kaikille kansanosille tarkoitettu kirjallisuus, sanomalehdistö, taide jne., minkä lisäksi edellämainitut uudenaikaiset yhteiskuntaluokat, ennenkaikkea sosialistiseksi kehittynyt työväki, luovat vähitellen omia katsomuksiaan kuvastavan omankin sanomalehdistön, kirjallisuuden ja taiteen.
Tällä tavalla kansallinen kulttuuri kehittyy kansakunnan kaikki osat käsittäväksi ja näin kasvaa — kuten kansallisuuskysymystä Marxin sosiologian pohjalla käsitellyt Otto Bauer on asian määritellyt — kansakunnan kohtalonyhteisyydestä kansallisluonteen yhteys.
Mielenkiintoisin on tämä kehitys siellä, missä se tapahtuu ns. historiattomien kansakuntien kansallisuustaisteluna toisen, valtion johdossa olevan kansallisuuden riistoa ja sortoa vastaan.
Esimerkkejä tarjoutuu lukuisasti: Itävalta-Unkarissa tšekkiläiset, sloveenit, ruteenit, kroaatit jne, Venäjän Itämeren maakunnissa virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset, Suomessa suomalaiset. Kaikkien tässä mainittujen kansakuntien herääminen taisteluun sortavaa kansallisuutta vastaan: Itävalta-Unkarissa saksalaisia, puolalaisia tai unkarilaisia, Itämeren maakunnissa saksalaisia ja Suomessa ruotsalaisia vastaan tapahtuu suunnilleen samoihin aikoihin ja sen ilmiöt ovat suunnilleen samat. Tosin varhaisimmilla historiattomilla kansakunnilla, kuten tšekkiläisillä, kansallinen kehitys alkaa jo manufaktuuriteollisuuden ja merkantilismin alkupuolella 18. vuosisadan jälkipuoliskolla. Silloin tuollaisen kansakunnan kieli ja kulttuuri samoin kuin sen menneisyys alkavat herättää valistusajan aatteiden täyttämän sivistyneistön osan huomiota, jopa sen kielikin päästä suvaituksi kouluihin ja virastoihinkin. Mutta useimmilla historiattomilla kansakunnilla esiintyy varsinainen kansallinen herääminen ja vieraan kansallisuuden sorron syrjäyttäminen vasta 19. ja 20. vuosisadalla, samalla kertaa kuin vasta perinpohjin tapahtuu se kapitalismin aiheuttama muutos kansalliseen kulttuuriin, josta ylempänä on mainittu. Kapitalistinen kehitys luo uuden, itsetietoisen talonpoikais-, käsityöläis- ja työväenluokan, joka taloudellisen merkityksensä vuoksi vaatii ja saa aivan toisen sivistyksen kuin aikaisemmin ja joka sen vuoksi ei alistu vieraskielisen aateliston, porvariston, virkamiehistön ja sivistyneistön kielelliseen sortoon. Mutta erityisesti on yhteisenä tunnusmerkkinä mainittava kansallisen sivistyneistön mahtava vaikutus ja merkitys taistelussa sorretun kansallisuuden puolesta, siitä huolimatta että tämä kansallinen sivistyneistö oli kaikkialla saanut sivistyksensa kansallisen sortajan kielellä. Kuvaavaa yleensä tuolle ensimmäiselle kansalliselle sivistyneistölle on, että se on luonteeltaan pikkuporvarillista ja vanhoillista.
Vähitellen kasvaa noista kansallisuustaisteluista kansakunta, jolla on kansallisuustunnetta ja -tietoisuutta ja jossa vähitellen taloudellisen kehityksen mukana on edistyksellisempiäkin kuin aikaisemmat pikkuporvarilliset piirteet.
Määrätyissä historiallisissa olosuhteissa tämä sortavien valtioiden yhteydessä olevien historiattomien kansakuntien kansallistietoisuus purkautuu pyrkimykseksi päästä täydelliseen valtiolliseen itsenäisyyteen, kuten olemme edellä esimerkeillä osoittaneet. Myöskin sosialistit ovat myöhempinä aikoina tällaisiin pyrkimyksiin osallistuneet. Ja monet Marxin sosiologian kannattajatkin ovat tuoneet julki kannattavansa tuon pyrkimyksen takana olevaa »kansojen itsemääräämisoikeuden» aatetta, jonka mukaan riittävän suurella ja maantieteellisesti erotettavissa olevalla kansallisella vähemmistöllä olisi oikeus muodostaa oma kansallisvaltio.
Kuitenkin on sanottava, että Marx ja Engels tekivät aikanaan eron kansalliskysymyksen ja kansallisuuskysymyksen välillä. Edellisellä he tarkoittivat suurten ja hyvin tunnettujen kulttuurikansakuntien oikeutta päästä poliittisesti riippumattomiksi ja pääasiassa myöskin yhteen valtioon kuuluviksi. Tätä kansallisvaltioiden muodostumista he pitivät taloudellisesti järkevänä tahi työväenluokan tai yleensä demokraattisen ulkopolitiikan kannalta hyödyllisenä. Tällaisina kansakuntina he aikoinaan mainitsivat Saksan ja Italian sekä Puolan ja Unkarin kansakunnat, joista tuohon aikaan kaksi edellistä olivat jakaantuneet useampiin valtioihin ja viimeksimainitut taas olivat osia useammasta tai yhdestä vieraan kansallisuuden hallitsemasta valtiosta. Mutta näihinkin kansakuntiin nähden he huomauttivat, että niilläkään ei ole oikeutta yhdistää itseensä pieniä kansakunnan osasia — kuten esim. Saksan tai Ranskan kansakunnilla Sveitsin samoihin kansallisuuksiin kuuluvia osia tai Ranskan kansakunnalla Belgian ranskalaista osaa — jotka elävät elinvoimaisissa monikansallisuusvaltioissa. Kansallisuuskysymyksellä sosialismin vanhat mestarit tarkoittavat jokaisen monikansallisuusvaltiossa asuvan, kuinka pienen tahansa kansallisuuden oikeutta erota entisestä valtiostaan omaksi valtiokseen. Tätä oikeutta he eivät suinkaan myöntäneet jokaiselle historiattomalle pikkukansakunnalle, vaan katsoivat, että se oli kussakin tapauksessa erikseen ratkaistava, riippuen, paitsi tämän uuden kansakunnan kulttuurikyvystä, myös sen tavoitteleman valtion vaikutuksesta entisten valtioiden keskinäisiin suhteisiin ja entisen monikansallisuusvaltion kyvystä kohottaa väestöänsä korkeammalle kulttuuritasolle.
Yleensä Marx ja Engels uskoivat pienien historiattomien kansakuntien vähitellen sulautuvan monikansallisuusvaltioissa toisiin näiden kansallisuuksiin ja ainakin jäävän vain kansallisiksi muistomerkeiksi. Näin ollen he katsoivat voivansa puoltaa Balkanilla suuren jugoslaavien valtion muodostamista, vaikka tähän olisi ollut yhdistettävä melkoinen joukko muita pikkukansallisuuksia.
Kehitys on kuitenkin, kuten on jo osoitettu, muodostunut melkoisesti toisenlaiseksi, kuin Marx ja Engels ennustivat. Monet historiattomat kansakunnat ovat heidän aikansa jälkeen päässeet itsenäisiksi tai sitten saavuttaneet monikansallisuusvaltioissa oman kansallisen kulttuurin ja myöskin suuremman tai pienemmän määrän kansallista itsehallintoa.
Edelläolevassa on aivan lyhyesti ja vajavaisesti pyritty osoittamaan, millä tavoin Marxin sosiologia yhteiskunnalliset ilmiöt selittää. Kun käytettävänämme ollut tila on ollut äärimmäisen pieni, ei ole ollut lainkaan mahdollista esimerkeillä laajemmin ja yksityiskohtaisemmin valaista Marxin opin käyttöä. Monet mielenkiintoisetkin yhteiskunnan ilmiöt on ollut pakko jättää kokonaan käsittelemättä.
Mainittakoon vielä jokin sana Marxin sosiologian merkityksestä ja sen soveltamismenetelmästä.
Marxin sosiologialla on mitä suurin käytännöllinen merkitys yhteiskunnassa. Sen tarkoitushan on vaikuttaa yhteiskuntaa muuttavasti eikä vain selittää sitä. Marxin sosiologia vaikuttaa yhteiskuntaan sosialististen puolueiden kautta, joissa sen teoreettiset opit ja vielä enemmän sen taktilliset opit yhä kasvavassa määrässä tulevat noiden puolueiden ohjelmia ja menettelytapoja ohjaaviksi. Ei tietenkään niin, että jokainen köyhälistöläinen tai edes älymystöläinen, joka näihin puolueisiin kuuluu, olisi teoreettisesti koulutettu marxilainen. Mutta noissa puolueissa elää kaikissa meidän päivinämme se Marxin sosiologian selvästi kehittämä periaate, että suurimmat sosiaaliset ja poliittiset vastakohdat ja taistelut ovat viime kädessä luokkien vastakohtia ja taisteluja. Ja yhä useammassa puolueessa pääsevät asteittain Marxin sosiologisten oppien yksityiskohdatkin ja Marxin ja hänen seuraajiensa kapitalismin olemusta ja ilmiöitä koskevat selitykset yhä suuremmassa määrin varsinkin niiden puolueiden johdon menettelytapoja ohjaamaan.
Tietenkin on ilmeistä, että meidän aikanamme olisi ilman Marxia ja hänen oppiansakin syntynyt luokkataisteluja ja työväenpuolueita — kuten on asianlaita esiin, brittiläisen maailmanvallan eri osissa. Mutta marxilaisuus on työväen puolueille antanut niiden lopulliset sosialistiset päämäärät. Se on opettanut ne jokapäiväisessä hetken taistelussaan ottamaan kylmästi harkiten tämän taistelun tehtävät ajankohdan taloudellisista kehityssuunnista. Ja se on opettanut marxilaiset sosialistit välttämään vanhempien sosialistien lahkolaisuutta, se on saanut heidät ponnistelemaan koko työväenluokan, vieläpä muidenkin vähäväkisten työtätekevien luokkien ja kansanryhmien yhdistämiseksi mahdollisimman suuriksi suljetuiksi poliittisiksi taistelurintamiksi, ihanteena yksi ainoa työtätekevien poliittinen puolue.
Näin Marxin opit kykenevät antamaan työtätekevien rintamalle oikeata kehityssuuntaa ja lisäämään sen eteenpäinmarssin vauhtia.
Tässä on muutamalla sanalla kuvattu Marxin oppien merkitystä sosialistiselle liikkeelle. Mutta tällä ei ole suinkaan sanottu, etteivätkö noiden oppien periaatteet ja tulokset ole samalla myöskin yleispäteviä, jotka kaikkien objektiivisesti ja tieteellisesti ajattelevien ihmisten olisi tunnustettava oikeiksi. Alussa on jo kuvailtu muutamia niitä seikkoja, joiden vuoksi marxilaisuuden väittämiä ei haluta yleispäteviksi tunnustaa, vaan esitetään ne ainoastaan muka työväen mielialojen ja tarpeiden tulkiksi. Suurin syy on tähän kuitenkin se, että kun Marxin opit ovat omansa vahvistamaan ja tukemaan työväen sosialistista luokkataistelua, toisiin luokkiin kuuluvat ja näiden palvelukseen ruvenneet älymystöläiset koettavat väheksyä näiden oppien merkitystä ja mahdollisuuksien mukaan koettavat todistaa ne vääriksi.
Kuitenkin on kehitys menemässä tässäkin suhteessa eteenpäin. Jota enemmän sosialististen puolueiden mahti yhteiskunnassa kasvaa, sitä enemmän Marxin sosiologian ja hänen nykyisen yhteiskuntakauden tutkimuksensa pääsevät vaikuttamaan yleiseenkin tieteelliseen tutkimukseen ja näiden kautta jossakin määrin sivistyneistön ja väliluokkienkin yleiseen mielipiteeseen. Puhumattakaan sellaisesta valtiosta kuin Neuvostoliitosta, jossa Marxin ajattelun ja menettelytavan läpitunkema sosialistinen puolue on valtionvallan peräsimessä ja on jo muodostanut tämän valtionvallan tarkoitustensa mukaiseksi ja sen avulla jo suureksi osaksi kyennyt toteuttamaan yhteiskunnalliset päämääränsä. Siellä on Marxin sosiologia ja hänen muut oppinsa vallitseva tieteisopillinen suunta.
Yhteiskuntatutkimuksessa ja myöskin historian tuttkimuksessa voidaan niitä Marxin sosiologian peruskatsomuksia, joista aikaisemmin on ollut puhetta, käyttää hyvinkin moninaisella tavalla. Sen valossa voidaan tutkia pitkiä yhteiskunnallisia ajanjaksoja, joko näitä yleisesti tai vain jotakuta tämän ajanjakson erikoisilmiötä. Mutta myöskin voidaan tutkia lyhyitä historiallisia kausia ja vielä lyhempiä aikoja, jopa yksityisiä historiallisia tapahtumiakin. Monet marxilaiset materialistisen historiankäsityksen soveltajat ovat myöskin tutkineet yksityisten historiallisten henkilöiden elämää ja toimintaa.
Varsinkin viimeksimainituissa on materialistisen historiankäsityksenkin lähdettävä siitä, että historiassa on aina myöskin jotakin ainutlaatuista ja kerrantapahtuvaa, joka ei enää historiassa toistu. Sellaista on jokaisen historiallisen henkilön tai henkilöryhmän esiintyminen. Niitäkin on historiantutkimuksen selvitettävä, maalaamalla niitä eri vaihtelevissa tilanteissa ja panemalla tähän muotokuvaukseen sitä kirjoittajan arvioivaakin tunne- ja ajattelutapaa, mihin tavallisesti pysähtyi aikaisempi historiantutkimus. Vasta materialistinen historiankäsitys on opettanut panemaan tähän muotokuvamaalausta muistuttavaan historianesitykseen paljon muutakin. Se tahtoo esittää nuo historialliset persoonallisuudet tai historialliset ihmisryhmät myöskin yhteiskunnallisten olosuhteiden tuotteina, nämä yhteiskunnalliset olosuhteet käsitettyinä sillä tavoin, kuin olemme aikaisemmin esittäneet: alituisesti muuttuvina taloudellisten olosuhteiden mukana, täynnä eri ideologioita omaavia ja muutenkin eri tavoin tuntevia ja ajattelevia sekä keskenään etutaisteluja käyviä luokkia, jotka samalla jakautuvat myöskin eri valtioihin ja ja kansallisuuksiin.
Missä Marxin sosiologia tutkii pitkiä yhteiskunnallisia ajanjaksoja, koettaa se viime kädessä saada selville myös ne inhimillisen historian lait, jotka tuona ajanjaksona johtavat sen ajan yhteiskunnallisten ja historiallisten ilmiöiden kehitystä. Se on esim. selvittänyt, mitenkä kapitalismi on syntynyt, mitenkä se kehittyy, ja ennen kaikkea, mitkä sisäiset voimat tuota kehitystä kuljettavat ja mihin näin ollen kapitalismin tuotantotapa kehityksessään päätyy. Se koettaa soveltaa näitä kapitalismin kehityksen lakeja myös eri maiden erilaisiin oloihin. Tämä kunkin historiallisen ajanjakson erikoislakien tutkiminen muodostaa materialistisen historiankäsityksen olennaisen tunnusmerkin. Nämä kunkin historiallisen ajanjakson erikoislait ovat sen mielestä tärkeimmät ilmiöt historiassa, ja niiden vuoksi Marxin sosiologia on niin hedelmällinen, ei vain menneiden aikojen historialle, vaan myös nykyhetken käytännölliselle politiikalle. Kun me emme saata ymmärtää jonkin ajan yksityistä historiallista ilmiötä, joko henkilöä tai tapahtumaa, tuntematta tuon ajanjakson lakeja, mutta emme taas käsitä näitä tutkimatta niitä edeltävien kausien lakeja, täytyy Marxin sosiologian aina olla taipuvainen näkemään edessään historiallinen kokonaisprosessi, aina inhimillisen historian alkuaikoja myöten.
Lopuksi sanottakoon edellä sanotun täydennykseksi muutama sana persoonallisuuksien merkityksestä inhimillisessä historiassa. On ilman muuta selvää, että Marxin sosiologia käsitetään järjettömällä tavalla, jos ei lähdetä siitä, että yhteiskunnan kehitys tapahtuu juuri ihmisten kautta. Marx on aina tähdentänyt, että ihmiset tekevät itse historiansa. Toisaalta hänen oppinsa painostaa, että ihmiset syntyvät määrätyn ajan määrätynluontoisiin olosuhteisiin, jotka asettavat rajat heidän toiminnalleen.
Kiistakysymys on varsinaisesti vain siitä, onko historiallinen prosessi kaikkien ihmisten toiminnan tulos vai onko ihmisten suuri joukko, massa, vain hidasta materiaa, jota yksityisten vaikutusvaltaisten persoonallisuuksien toiminta sysää ja kuljettaa eteenpäin.
Viimeksimainitulla tavalla ajatteli yleensä aikaisempi historiankirjoitus, joka esitteli vain hallitsijoita ja ylimyksiä, kun sen sijaan suuret joukot esittivät passiivista osaa. Edellä on jo osoitettu, että se käsitys on ainakin yksipuolista.
Toisaalta ei kuitenkaan Marxin sosiologian hengessä kirjoitettu ihmishistorian kuvaus voi välttyä myöskään koskettelemasta yksityisten vaikutusvaltaisten — ei siis suinkaan aina nerokkaiden, vaan myöskin toisinaan keskinkertaisten, jopa alamittaisten ja vajaakykyistenkin — henkilöiden historiaan. Tämä johtuu siitä, että inhimillisten yhteisöjen ja yksityisten yhteiskunnallisten muodostumain etunenässä on usein johtava persoonallisuus, jonka laadusta tuon yhteisön ja muodostuman menestys riippuu. Aivan kuten perheen kohtalo riippuu perheenisän ja perheenäidin ominaisuuksista, riippuu valtionkin päämiehen ja tämän lähimpien neuvonantajien laadusta huomattavassa määrin valtion menestys tai onnettomuus. Ajatelkaamme vain, millä tavalla Mussolinin tai Hitlerin persoonallisuus vaikutti Italian ja Saksan kohtaloihin toisen maailmansodan yhteydessä.
Mutta tällöin on, kuten jo sanottu, huomattava, että persoonallisuudet on yritettävä kukin selvittää aikansa yhteiskunnallisesta: luokka-, valtio- ja kansallisuusympäristöstä mahdollisimman pitkälle. Historiallisten persoonallisuuksien kuvaamisessa ei näin ollen muodostukaan pääasiaksi se, mikä erottaa nuo persoonallisuudet heidän ympäristöstään, vaan päinvastoin juuri se, mikä yhdistää heidät heidän aikakautensa yleisiin pyrkimyssuuntiin. Tällöin on välttämätöntä kuvata myöskin noiden persoonallisuuksien aikalaiset, lähimmät ja etäisimmät.
Meidän aikamme historian kirjoituksissa on erikoisen tärkeätä kuvata, minkä yhteiskuntaluokkien etuharrastuksia johtavat persoonallisuudet ajavat tai ainakin, minkä luokkien ideologioita he edustavat. Sillä vaikka historiassa esiintyy paikallisia, ammatillisia ja henkilökohtaisia etuvastakohtia, ovat kuitenkin luokkavastakohdat ja niistä aiheutuvat luokkien väliset taistelut historian pääsisällön muodostavia taisteluja. Näin ollen ei massa ole suinkaan pelkkää passiivista ainesta, vaan sen jäsenet osallistuvat juuri luokkien — ja myös valtioiden ja kansallisuuksien — jäseninä kaiken historian kulkuun.
Ei kuitenkaan suinkaan niin, että heidän lahjakkuutensa olisi sama. Jo eläimen ja vielä enemmän ihmisen synnnäinen lahjakkuus on suuresti erilainen. Mutta lahjakkaankin yksilön vaikutus historian kulkuun riippuu sen luokan tai ryhmän voimasta, jonka edustajana tuo yksilö historiassa esiintyy. Tätä vailla hän ei näyttelisi historiassa mitään osaa. Suotuisat historialliset olosuhteet tekivät aikoinaan Cromwellista, Garibaldista, Bismarckista, Leninistä, Stalinista, Hitleristä jne. vaikutusvaltaisen historiallisen persoonallisuuden.
On syytä tähdentää, että luokkien ja ryhmien johtajilla ei aina tarvitse olla samanlaiset ominaisuudet. Hyvä salaliiton pää saattaa olla huono eduskuntaryhmän johtaja. Yhteiskuntaluokankaan johtajalle asetettavat vaatimukset eivät ole joka ajankohtana samat, koska luokkien hetkelliset pyrkimykset eroavat suuresti toisistaan. Tästä johtuu myöskin, että ei suinkaan aina jokainen luokka, s.o. esim. tätä edustava puolue, löydä sellaista johtajaa, joka parhaimmalla tavalla ajan mittaan sen etuharrastuksia valvoisi. Kumminkin on todettava, että useasti saman ajan samanlaiset kehitystaipumukset kutsuvat etunenäänsä samanlaisia, tehtävään sopivia persoonallisuuksia. Toisaalta lienee myös todettava, että historian tulokset toteutuisivat ilmeisesti ilman niitä suuriakin historiallisia persoonallisuuksia, jotka ovat näyttäneet painavan historiaan syvänkin vaon, joskin tuo toteutuminen tapahtuisi myöhemmin.
Ilmeistä on, että historiallisiin persoonallisuuksiin on kiinnitettävä huomiota etupäässä vain silloin, jos on kuvattavana ahdas piiri ja lyhyt aika. Kun me osallistumme oman aikamme käytännöllisiin poliittisiin taisteluihin, on meidän pakko kiinnittää mitä suurin huomio aikamme johtavien persoonallisuuksien ominaisuuksiin, koska ne vaikuttavat aikalaistemme kohtaloihin sangen ratkaisevalla tavalla. Mutta jos kuvailemme satojen ja tuhansien vuosien kokonaiskulkua, jäävät nuo persoonallisuudet ohimeneviksi episodeiksi (syrjäseikoiksi), joilla ei ole mitään vaikutusta historian vuosisataiseen kulkuun. Mutta eivätpä ne edes paljoa näy lyhyen ajankaan esityksessä, jos tämän tarkoituksena on selvittää laajan piirin, esim. Euroopan tai koko maapallon taloudellis-yhteiskunnallista kehitystä — esim. kapitalismin pyrkimystä imperialismiin, sen rappeutumista jne. — yhteiskunnan luokkamuodostusta, näistä johtuvia poliittisia pyrkimyksiä — esim. pyrkimystä demokratiaan ja sosialismiin — jne.
Ennenkuin lopetamme, on syytä lausua muutama sana siitä, onko historian kululla päämäärää, joka siinä vähitellen ja asteittain toteutuisi.
Tämä kysymys on sitä oikeutetumpi, kun Marxin ja marxilaisten sosiologian tunnusmerkkeihin kuuluu, että se tutkiessaan menneisyyttä ja nykyisyyttä pyrkii valaisemaan tulevaisuutta. Sitä on paljon näistä sen tulevaisuuden ennusteluista pilkattukin. Ja epäilemättä onkin totta, että marxilaisetkin ovat esittäneet monta tulevaisuuden ennustusta, prognoosia, jotka eivät ole toteutuneet, silloin kun on ollut kysymys jonkin yksityisen maan poliittisista tapahtumista. Yhteiskunnallinen elämä on niin monimutkaista, että parhaimmillakaan edellytyksillä varustettu tutkija ei voi pitää kaikkia sen lankoja käsissään. Mutta on olemassa esimerkkejä nimenomaan marxilaisten suorittamasta jonkin yksityisen maan politiikan tulevaisuuden suunnan tarkasta arvioinnista. Niinpä ennusti itävaltalainen marxilainen Otto Bauer v. 1936 kirjassaan »Kahden maailmansodanko välillä?» ihmeen tarkasti Hitlerin kansallissosialismin tarpeen hyökätä Neuvostoliiton kimppuun ja tämän hyökkäyksen päättymisen. Samaten erinäiset muutkin marxilaiset. Ja koko Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli tästä hyökkäyksestä varmasti vakuuttunut ja varustautui sitä torjumaan.
Kuitenkin on sanottava, että marxilaiset ovat tutkimuksissaan onnistuneet vielä luotettavampia prognooseja luomaan, tutkiessaan, millä tavalla yhteiskunnan taloudellinen elämä tulee muuttumaan ja minkä suuntaisia muutoksia yhteiskunnan luokkataisteluissa, valtionvallan luonteessa jne. nämä muutokset suurin piirtein tulevat aiheuttamaan. Kuuluisin ja historiallisesti merkityksellisin näistä on Marxin »Pääoma»-teoksen esittämä prognoosi kapitalistisen yhteiskunnan muuttumisesta sosialistiseksi. Tämä tieteellisen tutkimuksen perusteella saavutettu tulos loi pohjan sosialismin ja työväenliikkeen yhdistämiselle ja muodosti siten meidän aikamme maailmantapahtumain tärkeimmän sisällön. Tämäntapaiset prognoosit, jotka koskevat taloudellista kehitystä ja tämän kanssa läheisessä yhteydessä olevaa politiikkaa, ovat nimenomaan sosialististen puolueiden luokkataistelussa välttämättömiä, koska niiden on mukautettava politiikkansa noiden prognoosien mukaan. Sen sijaan on helposti erehdyttävää ruveta ennustelemaan tulevaisuuden yksityiskohtia ja tarpeetontakin, koska työtätekevillä luokilla on lähiaikoina tärkeämpää askarreltavaa valtionvallan valtaamisessa ja tuotantoprosessin sosialistiseksi muuttamisessa.
Mutta samalla kuin näiden prognoosien mahdollisuus myönnetään, herää kysymys siitä, voiko ennustaa mitään maailman kehityksen kaukaisista päämääristä. Vieläpä siitäkin, onko tällä kehityksellä jotakin järjellistä päämäärää eli, niinkuin filosoofisessa oppisanastossa nykyään sanotaan, mielekkyyttä.
Usko siihen, että edistys maapallolla kulkee lakkaamatta eteenpäin ja on loputon, on varsin yleinen niissä yhteiskuntaluokissa, jotka teollisuuskapitalismi on synnyttänyt. Ne ovat täynnä tulevaisuuden optimismia, jonka aikamme tuotantovoimien kehitys on synnyttänyt, huolimatta suurista uhreista, jotka esim. aikamme suuret maailmansodat niiltä vaativat. Puhutaan jatkuvasta kehityksestä kohti suurempaa kulttuuria, johon kuuluisi, niinkuin eräät tiedemiehet ovat väittäneet, kehitys eläimellisyydestä ihmisyyteen, laumanomaisuudesta yksilöllisyyteen, väkivallasta oikeuteen, itsekkyydestä sääliin, epäjärjestyksestä järjestykseen ja samalla vapauteen, luonnollisesta keinotekoiseen, vaivalloisesta taiteenomaisuuteen, niukkuudesta kauneuteen, heikkoudesta terveyteen ja voimaan sekä tuskallisesta olotilasta onneen ja kuitenkin tyytyväisyyteen.
On parasta olla jossain määrin varovainen tämäntapaisten tulevaisuuden ennustusten suhteen. On muistettava, että sekä vanhanajan että keskiajan kulttuuri näyttivät päättyvän rappiotilaan. Ja vain teollisuuskapitalismin kehitys on tehnyt mahdolliseksi ajatella sosialistista yhteiskuntajärjestystä, jossa edellä luetellut kehitysilmiöt tulevat toteutumaan. Niitä ei ole pidettävä jokaiseen kulttuuriin ehdottomasti sidottuina, vaan ainoastaan siihen kulttuuriin, jossa työtätekevien luokkataistelu tulee vaikuttamaan niitä toteuttavina tekijöinä.
Mutta on joka tapauksessa ilmeistä, että sosialismin toteuttaminen tulee avaamaan suunnattomat kulttuurin kehitystmahdollisuudet ja että tällöin myöskin inhimillinen persoonallisuus tulee monin kerroin kehkeytymään tuossa uudessa yhteiskuntajärjestelmässä, joka takaa kaikille samat laajat sivistysmahdollisuudet ja joka tulee varmaankin asteittain monin kerroin lyhentämään taloudellisesti välttämättömän työajan. On ainakin hyvin mahdollista, että tämä tästä johtuva edistys tulee jatkumaan äärettömän pitkät ajat ja että ei vain ihmisen ominaisuudet, vaan myös ihmisen ulkonaiset elimetkin tulevat nykyisestään huomattavasti muuttumaan. Mutta kaiken tuon yksityiskohtainen ennustaminen on asia, joka käy nykyhetken mahdollisuuksiemme ylitse.
[1] Ks. Karl Marx, »Poliittisen taloustieteen arvostelua», Alkusanat. MIA huom.
[2] Ks. Engels Joseph Blochille 21. syyskuuta 1890. MIA huom.
[3] Ks. Friedrich Engels, »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä». MIA huom.